Tieteessä tapahtuu 1/2016

Ilmastomuutoksen uhat ja mahdollisuudet Suomelle

FEDERATION Delegation of

Sattuma ja esihistorialliset geenit Onko ruoka turvallista?

Erojen yhteiskunta nykysosiaalipolitiikan ongelmana Tiedekeskuksen uusi rooli Yhteiskuntatutkimuksen vaikuttavuus

1 • 2 0 1 6

TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta.

OSOITTEENMUUTOKSET ja tilaukset:

Sähköposti: tilaukset@tsv.fi Puh. (09) 22869254

1 2016

PÄÄKIRJOITUS Ilmastonmuutoksen uhat ja mahdollisuudet Suomelle Petteri Taalas

Sattuma on muovannut Suomen esihistoriallisen väestön geenejä Tarja Sundell 3 ”Rikka rokassa” – onko ruoka turvallista? Marina Heinonen

Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Camilla Pentti, Heikki Kalliomaa

Erojen yhteiskunta nykysosiaalipolitiikan ongelmana

Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi

Tiedekeskuksen uusi rooli Tapio Koivu ja Mikko Myllykoski

Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen.

1

Briitta Koskiaho

6

9 19

KATSAUKSIA Yhteiskuntatutkimuksen vaikuttavuus ja uusi uljas maailma Risto Heiskala

Iloista ironiaa politiikasta ja demokratiasta Jermu Laine Historiatieteen olympialaiset Jinanissa Marjatta Hietala Tieteenhistoriaa Liivinmaalla ja Kuurinmaalla Anto Leikola

27 34 38 41

Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta

LYHYESTI Ilari Hetemäki

Painos 6 800 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 34. vuosikerta

TIETEEN KOHTAAMISIA Turhaa kompurointia Pauliina Raento

45

Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi

MUISTIKUVIA Onko kaikki hyvin? Miten perheesi voi? Ilpo Haahtela

47

Seuraava numero ilmestyy maaliskuussa.

Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 29.2.2016 osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi

KESKUSTELUA Kotona filosofiassa Anja Viinikka Vielä lisää lintujen laulun nuotinnoksista Kaarina Laitila

48 49

ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 € (4-v.)

Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)

Sisäsivut (4-v.) 540 € 1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400-467195 tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2016

KIRJALLISUUS Suomen peruskoulun huikea tarina Helena Saarikoski Amerikkalaisen unelman raunioilla Heikki Hiilamo Ihmisyyttä tarkastelemassa Frank Martela Vierailla sotatantereilla Aki Alanko Antoisa suomennos Darwin-klassikosta Petter Portin Asunnottomat suomalaisina muukalaisina Leena Eräsaari Korpit valokuvaajan ajatuksissa ja elämän luontokuvissa Mattias Tolvanen Antikvaari ja esteetikko Timo Salminen HAKEMISTOT 2015

50 52 53 56 58 60 63 65

Tutkittua tietoa PÄÄKIRJOITUS Gaudeamukselta

Tervetuloa verkkokauppaamme gaudeamus.pikakirjakauppa.f

Ilmastonmuutoksen uhat ja mahdollisuudet Suomelle Petteri Taalas

Maailman valtioiden päämiehet tunnustivat ristojäätiköiden sulaminen on kiihtynyt, mikä joulukuussa 2015 solmiessaan Pariisin ilmasvähentää vesien määrää useissa maailman suutosopimuksen, että ilmastonmuutos on vakarissa joissa vaikeuttaen maataloustuotantoa ja va uhka ihmiskunnan hyvinvoinnille. Tämä on käyttöveden saatavuutta. Kasvihuonekaasujen, samalla tiedeviestinnän riemuvoitto. Ilmastokuten hiilidioksidin, metaanin ja typpioksiduututkimuksen parhaat asiantuntijat ovat tiedostalin, pitoisuudet ovat jatkuvasti kasvaneet. Yli neet ilmastonmuutoksen riskit jo yli 30 vuotta 90 % näiden tuottamasta lisälämmöstä on varassitten perustettuaan Maailman ilmatieteen järtoitunut maailman meriin. Tämä on johtanut jestö WMO:n (engl. World Meteorological Orgalämpölaajenemiseen ja on myös pääsyy valtanization) alaisuuteen Hallitustenvälisen ilmasmerien pinnan nousuun noin 20 cm:llä.

Kivistö, Pihlström & Tolonen Paula Arvas & Voitto Ruohonen Juhani Koponen ym. (toim Sandra Hagman topaneelin, IPCC:n. Se on koonnut tieteellisen Valtaosa maailman luonnonkatastrofeista (toim.)

Seitsemän kummaa Alussa oli murha Kehityksen tutkimus tiedon jo viiteen yhteenvetoraporttiin johtavien liittyy säähän. Helleaaltojen, rankkasadetulviTalous ja moraali veljestä Rikoskirjallisuuden kehitysMiksi maailman eri osien tutkijoiden johdolla. ja trooppisten myrskyjen mää-on niin erilaiset kulkuja salapoliisija arvoitusasukkailla Talous- ja yhteiskuntatieteiliTeos kertoo seitsemän en, kuivuuden Ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyy talourissä on havaittu kasvua maailmanlaajuisesti, romaaneista nykyajan eko-, elinolot jaja-ehdot? Mistä jöiden, filosofien ja teologien suomalaisen miehen tarinan dellisia intohimoja erityisesti fossiilisesta energinäiden aiheuttamat taloustappiot ovat kasvaneet tekno- ja tieteistrillereihin. juontuvat rikkaus ja köyhyy painava puheenvuoro aikam- vuosikymmeniltä, jolloin asta tulonsa saavissa yrityksissä.miesten Niinpävälinen tieteellisijaanjaihmishenkiä on meneDekkariSen muuttuu kehittyy erot kehityksessä ja kansain me vaikeista kysymyksistä. rakkausvoimakkaasti. oli siä tuloksia on kohdistettu tetty vähemmän, kiitos parantuneidenvälinen sääpalveyhteiskunnan mukana. eriarvoisuus? Miten Voiko yksilönkohtaan menestys rikos.hyökkäyksiä, niihin voidaan vaikuttaa? tuottaa myös yhteistä hyvää? jotta valtiot eivät ryhtyisi rajoittamaan kasvilujen. huonekaasujen päästöjään. Sama ilmiö on koetSuomessa ilmastonmuutos on muuta maailtu aiemmin, jolloin pyrittiin kiistämään tupakan maa nopeampaa johtuen arktisesta sijainnistamterveysvaarat; jopa saman lobbausorganisaation me. Sijaitsemme alueella, missä lämpötilan noumasinoimana. su on noin kaksinkertaista muuhun maailmaan Myös mediatoimijat ovat olleet painostuksen verrattuna. Pohjoisille alueille on ennakoitu kohteena; on vaadittu tasapuolisuutta tiedeviesmyös sademäärien kasvua. Molemmat muutoktinnän suhteen. Tasapuolisuus on tarkoittanut set ovat suurimpia talvikaudella. Ilmastonmuuesimerkiksi TV-ohjelmaa, missä ilmastoasiantos lisää Suomen metsien kasvua puurajan siirtuntija on pantu väittelemään tieteelliset tuloktyessä samalla kohti pohjoista ja tunturialueilla set kieltävän henkilön kanssa. Tällä toisella ylöspäin. Samoin maatalouden kasvukausi on asiantuntijalla on saattanut olla jopa professorin pitenemässä. Sademäärien kasvu ja leudommat titteli, mutta osaamisalue on ollut vaikkapa biotalvet lisäävät hieman vesivoimakapasiteettia. logia, geologia, maantiede tai sähkötekniikka.

Ilmastonmuutoksen torjunta sekä siihen Jürgen Maristo & Sergejeff (toim.)

Georg Haggrén ym. uusia liiketoimintaNäin onKocka luotu suurelle yleisölleTanja kuvaKuronen erilaisista sopeutuminen tarjoavat Kapitalismin lyhyt Hoivapommin purkajat Muinaisuutemme jäljet Aikamme monta ”koulukunnista”. mahdollisuuksia. Elinkeinoelämän keskusliithistoria Puolivirallisessa hoivatyössä Kuinka ihmiselämä järjestyi islamia Ilmastonmuutos on jo havaittavissa useilla to EK:n Suomen kesällä alueella 2015 julkistaman tutkimuksen kolmas sektori, yhteisöllijääkauden Tarkastelee uusimman Islam voi esiintyä ihmisille mittareilla Maailman keskilämpötila yli 3 000 suomalaisyritystä näkevät ideologiana, ilmaston- yhteiskunnallise syys ja vapaaehtoistyö muutloppuvaiheista keskiajalle? tutkimuksenmitattuna. avulla merkiton noussut asteellakuten sitten 1800-luvun, Suomessa muutoksen torjunnan hyvänä tuvat lihaksi.

Onko hoiva Arkeologian avulla myösmahdollisuutena. täviä kehityskaaria, liikkeenä, kulttuurillisena yli kahdella.jaArktisen alueen jääja lumipeitteet Markkinoita on syntymässä monille yhteiskunoikeaa työtä? Pitäisikö siitä kirjallisia lähteitä sisältävä rahoituksen teollisuuden identiteettinä tai yksilöllisen ovat kutistuneet huomattavasti.

Kaikkien vuonan sektoreille.

Mikäliavautuu Pariisin sopimusta ryh-muotona. Ääriliik maksaa palkkaa? varhaishistoria kehitystä sekä politiikan ja hartauden talouden suhdetta.

uudesta näkökulmasta.

keet ovat kaukana valtavirras

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

3

dytään toteuttamaan maiden lupaamalla tavalla, uusia tilaisuuksia on todella odotettavissa.

Samalla perinteinen energiamarkkina on muutoksen kourissa uusiutuvan ja hajautetun tuotannon vallatessa alaa. Myös lämmitysenergian tarve on vähenemässä, mikä näkyy energiayritysten tulosten heikkenemisenä.

Ilmastonmuutoksen torjunta ei tule olemaan helppoa. Talouskasvu on tähän mennessä korreloinut voimakkaasti kasvihuonekaasujen päästöjen kasvun kanssa. Erityisesti Aasiassa on köyhyys vähentynyt voimakkaasti viime vuosikymmeninä ja samalla keskiluokka on kasvanut.

Tämä on tarkoittanut lisää autoja, väljempää asumista, ulkomaanmatkoja ja lihapitoisempaa ruokavaliota. Nämä kaikki ruokkivat päästöjen kasvua. Tämän yhteyden murtaminen on eräs keskeinen haaste. Pohjoismaat ovat kyenneet murtamaan talouskasvun ja päästöjen kasvun välisen korrelaation.

IPCC:n vuonna 2014 julkaistun raportin mukaan tarvitaan useita keinoja päästöjen vähentämiseksi. Tärkein näistä on energian säästö. Muita merkittäviä keinoja ovat uusiutuva energia, hiilen talteenotto ja ydinvoima. Kiinan ja Intian kasvavaa energiantarvetta tyydyttämään ja vanhanaikaista hiilivoimaa korvaamaan tarvitaan ydinvoimaa, vaikka sen tulevaisuus Euroopassa näyttääkin toisenlaiselta. Ilmastomuutoksen torjuntaan tarvitaan yksityissektorin investointeja. Tämä oli keskeinen viesti myös Pariisin ilmastokokoukselta. Hyvä uutinen on, että torjunnan hinta on laskenut merkittävästi.

Kahden asteen tavoitteen on arvioitu leikkaavan maailman talouskasvua 0,06 % vuosittain vuoteen 2100 mennessä.

Onko Suomi viime kädessä ilmastonmuutoksesta hyötyvä valtio? Ilmastomme muuttuu siis maa- ja metsätalouden kannalta ja lämmitysenergian tarpeen suhteen myönteiseen suuntaan. Myös arktisen alueen vapautuminen liiketoiminnalle on mahdollisuus suomalaiselle pohjoiselle osaamiselle. Ilmastonmuutoksen suuret kysymykset liittyvät sen vaikutuksiin maailman talouteen ja planeettamme kykyyn tuottaa ravintoa kasvavalle väestölle. Ilmastonmuutos tullee olemaan kallis maailmantalou-

4

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

den kannalta. Vesivarojen ehtyminen maailman suurista joista ja ravinnontuotannon heikkeneminen keskeisten viljelyalueiden sademäärien vähetessä ja haihdunnan kasvaessa ovat laskelmien mukaan kasvava ongelma Välimeren alueella, suurimmassa osassa Afrikkaa, Australiassa, Kiinassa, Intiassa sekä Etelä- ja PohjoisAmerikassa. Merkittävä osa maailman väestöstä asuu rannikoille rakennetuissa kaupungeissa, joita meriveden pinnan nousu ja myrskytulvat uhkaavat.

Afrikan väestön on arvioitu kasvavan miljardista neljään tällä vuosisadalla. Ilmastonmuutoksen aiheuttama kuivuus ja siitä seurannut ruoan hinnan nousu ovat osaltaan olleet vaikuttamassa niin sanotun Arabikevään syntyyn ja tältä osin myös parhaillaan käynnissä olevaan pakolaiskriisiin. Mikäli ilmastonmuutoksen torjunnassa ei onnistuta, nykyinen pakolaisuus on pieni ongelma tuleviin riskeihin verrattuna.

Voidaan todeta, ettei Suomikaan ole ilmastonmuutoksen voittaja maailmantalouden ja maailman ravinnontuotannon kärsiessä merkittävästi. Meillä on syytä jatkaa hyvin edennyttä päästöjen vähentämistä ja samalla hyödymme uusista liiketoimintamahdollisuuksista. Tässä nopeat saattavat syödä hitaat. Koko maailman mittakaavassa keskeinen kysymys on Pariisin sopimuksen toimeenpano tason nostaminen tähänastisista maiden antamista lupauksista.

Nyt vallassa oleva sukupolvi ei vielä tule näkemään tilanteen paranemista, sillä haitat lisääntyvät aina 2060-luvulle asti. Jos kykenemme vastuulliseen päästöjen vähentämiseen, ilmastonmuutoksen eteneminen voidaan pysäyttää lastemme ja lastenlastemme elinaikana. Ennustaisin erittäin mielelläni paranevaa ilmastoa vuosisadan loppupuolelle.

Kirjoittaja on Maailman ilmatieteen järjestö WMO:n pääsihteeri.

Sattuma on muovannut Suomen esihistoriallisen väestön geenejä Tarja Sundell

Suomalaista väestöhistoriaa tutkimalla voidaan selvittää sitä, miten väestön määrä on vaihdellut esihistorian aikana. Populaation koko ja erityisesti sen vaihtelut vaikuttavat oleellisesti geneettisen variaation määrään. Varsinkin ahtaan populaation pullonkaulan merkitys on suuri, sillä sellainen voi eliminoida aiemmin olemassa olleesta geneettisestä vaihtelusta jopa valtaosan. Yhdistämällä arkeologista ja geneettistä tietämystä voidaan rakentaa tarkempaa kuvaa esihistoriallisen väestön vaiheista.

Monitieteisellä lähestymistavalla on mahdollista muodostaa synteesi, joka kantaa pidemmälle kuin yksittäisen tieteenalan tulkinnat. Arkeo­ logisen ja geneettisen aineiston mukaan meillä on ollut ainakin yksi populaation pullonkaula neoliittisella kivikaudella. Tämä kivikautinen populaation pullonkaula vaikuttaa yhä meidän geneettiseen monimuotoisuuteeemme tänäkin päivänä, tuhansien vuosien jälkeen.

Sattuma vaikuttaa väestöjen geneettiseen koostumukseen geneettisen ajautumisen kautta.

Geneettinen ajautumisen määritelmän mukaan sattumanvaraisuus vaikuttaa suuresti pienten väestöjen geenivalikoimaan ja -tiheyteen. Mitä pienempi väestö on alun perin, sitä enemmän sattuma vaikuttaa tulevien sukupolvien geenivalikoimaan. Väestöä, johon ei tule sen ulkopuolelta uusia geenejä, kutsutaan isolaatiksi. Kokonaista kansaakin voidaan kutsua isolaatiksi, jos väestöön tuleva geenimateriaali on vähäistä verrattuna väestön geenien kokonaismäärään.

Pieniväestöisessä isolaatissa geneettisen ajautumisen vaikutukset ovat suuria. Geneettisen ajautumisen erikoislajeja ovat populaation pullonkaula ja perustajavaikutus.

Populaation pullonkaula (myös geneettinen pullonkaula) on evolutiivinen tapahtuma, jossa huomattava osuus populaatiosta estyy lisääntymästä ja populaatio supistuu oleellisesti. Pullonkaula voi tapahtumana olla nopea tai hidas.

Nopean pullonkaulan syitä ovat muun muassa sota, epidemia tai nälänhätä, kun taas hitaan pullonkaulan syy voi olla esim. asteittainen ilmaston kylmeneminen ja sitä seuraava ruokaresurssien väheneminen. Luonnollisesti, ainoastaan pullonkaulasta selviytyneiden yksilöiden perimä siirtyy seuraaviin sukupolviin, jolloin populaation kaikkien geenien erilaisten muotojen joukko yksipuolistuu eli geneettinen variaatio vähenee.

Perustajavaikutus taas puolestaan syntyy silloin kun alkuperäisestä, suuremmasta väestöstä eroaa pienempi populaatio, esim. siirtokunta, eikä näiden välillä enää tapahdu merkittävää geenivirtaa. Uudessa väestöyksikössä esiintyy perustajaväestöön verrattuna geenivariantteja, joiden tiheydet ovat pelkästään sattuman vuoksi joko suuremmat tai pienemmät. Vastaavasti melkoinen osa perustajaväestön harvinaisuuksista jää kokonaan pois uudesta väestöstä.

Väestöhistorian tutkiminen geneettisin menetelmin Geneettisissä populaatiotutkimuksissa tarvittavaa aineistoa saadaan kolmesta eri lähteestä: 1) muinais-DNA:sta, jota saadaan hyvin säilyneistä orgaanisista jäännöksistä, ja joka on voinut periytyä tai jäädä periytymättä nykyisin eläviin jälkeläisiin 2) nykyisin elävien ihmisten DNA:sta, jonka vuorostaan on täytynyt periytyä esivanhemmilta 3) geneettisistä simulaatioista.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

5

Periaatteessa muinais-DNA:sta voidaan saada tarkkaa tarkkaa tietoa muinaisen yksilön perimästä. Realistisen veästöarvion saamiseen tarvittaisiin kuitenkin kymmeniä tutkittavia yksilöitä, mikä ei yleensä ole mahdollista. Esihistoriallisten ihmispopulaatioiden luulöydöt yleistyvät vasta pysyvän, maata viljelevän rautakautisen asutuksen alettua. Tämä koskee erityisesti Suomea. Suomen happamassa maaperässä luumateriaali ja siinä oleva DNA säilyy erittäin huonosti. Meillä on jäljellä vain erittäin vähän kivikautista orgaanista materiaalia, ja tämäkin on laadultaa yleensä liian hajonnutta tarkempia tutkimuksia varten. Paremmin säilyneitä ruumiskalmistoja on Suomesta jäljellä vasta rautakaudelta.

Myös nykyihmisten perimästä voidaan tehdä johtopäätöksiä väestöjen historiasta ja esimerkiksi sekoittumisista. Nykyisten suomalaisten geneettinen variaatio tunnetaan hyvin.

Siinä missä äidin puolelta peritty mitokondriaalinen DNA:mme (mtDNA) ei juurikaan poikkea eurooppalaisesta mtDNA-geenipoolista, on isältä pojalle periytyvässä Y-kromosomissa huomattavissa eroja maamme sisällä. Etenkin itäsuomalaisten Y-kromosomaalinen monimuotoisuus on alentunut verrattuna naapuriväestöihin.

Toisin sanoen suhteellisen harvoilla miehillä on ollut kontribuutiota niihin Y-kromosomilinjoihin, jotka tänä päivänä elävät itäsuomalaisessa väestössä. Maamme itä- ja länsiosilla on osittain erilaiset populaatiohistoriat, jota myös arkeologinen, historiallinen ja geneettinen data tukee. Todennäköisesti varhaiset migraatiot suomalais-ugrilaisilta alueilta vaikuttivat koko maahan, kun taas myöhemmillä migraatioilla Skandinaviasta oli vaikutusta pääasiassa maan länsiosissa (Palo ym. 2009). Esivanhempiamme on alun perin ollut hyvin vähän, joten heidän kantamansa geenit ovat edustaneet vain pientä osaa muinaisen Pohjois-Euroopan väestön koko geeniperimästä. Sattuman kautta jotkin harvinaiset geenit ovat geneettisen ajautumisen myötä päässeet rikastumaan, kun taas meiltä puuttuvat täysin eräät muualla maailmassa yleisesti löytyvät geenit, myös tautigeenit.

6

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

Erilaisten väestöhistoriallisten tapahtumien vaikutuksia nykyisen väestön geenipooliin voidaan tutkia myös simuloimalla. Tutkimme sitä, tuottaako simulointi oletetulla väestömallilla samanlaista geneettisen muuntelun määrää ja rakennetta kuin mitä on nähtävissä tämän päivän Suomessa? Yksilöinä simulaatioissa käytetään kromosomeja, joita koskevat kaikki samat evolutiiviset lainalaisuudet kuin mitkä perimäämme oikeastikin koskevat. Simulointi on hyvä tapa tutkia esihistoriallisia väestömuutoksia silloin, kun muut keinot eivät ole käytettävissä. Erityisesti simulaatioiden etuihin kuuluu niiden toistettavuus ja mukailtavuus; erilaisia malleja ja skenaaroita on mahdollisuus testata loputtomasti.

Simulaatioissa voidaan käyttää kahta eri lähestymistapaa: 1) Ajassa eteenpäin: voidaan määritellä esim. perustajaväestö, alipopulaatiot, syntyvyys, kuolleisuus ja migraatiotodennäköisyydet.

2) Ajassa taaksepäin: lähdetään nykyväestössä havaituista kromosomeista ja variaatiosta sekä simuloidaan nykyisten kromosomien edeltäjiä.

Arkeologisen todistusaineiston mukaan Suomessa on ollut asutusta lähes 11 000 vuoden ajan.

Olemme simuloineet koko Suomen asuttamisen historian tuhansia vuosia ajassa eteenpäin, siitä lähtien kun ensimmäiset pioneerit tulivat maahamme heti mannerjäätikön sulamisen jälkeen (Sundell ym. 2010, 2013), aina nykypäiviin asti.

Simulaatiot on tehty simuPOP-nimisellä populaatiosimulaattorilla (Peng ja Kimmel 2005).

Simulaatiomme sisältää 24 erilaista mallia, joissa väestön koko vaihtelee, maahamme tulee sekä jatkuvaa geenitihkua naapuriväestöistä (arkaaista eurooppalaista sekä skandinaavista ja saamelaista) että migraatioaaltoja (tyypillinen kampakeramiikka 3900–3500 eaa. ja nuorakeramiikka 2900–2300 eaa.). Simulaatiossa Suomi on myös jaettu maantieteellisesti osiin väestöjen eriämisineen ja mukaan on lisätty myös erikokoisia pullonkauloja sekä historiallisen ajan eksponentiaalien väestönkasvu. Tekemissämme Suomen väestön simulaatiomallinnuksissa, ne mallit, jotka sisältävät syvän pullonkaulan ja joissa on mukana pieni mutta jatkuva geenitihku, tuotta-

vat samanlaista geneettisen muuntelun määrää ja rakennetta kuin mitä on nähtävissä tämän päivän Suomessa.

Arkeologinen kiviesineanalyysi

Arkeologit ovat jo pitkään tienneet, että neoliittisella kivikaudella on ajanjakso, jolta on jäänyt jälkipolvelle selvästi vähemmän löytöjä kuin sitä varhaisemalta ajalta (Lavento 2001). Arkeologisten löytöjen määrän mukaan Suomessa on ollut kivikaudella merkittävä väestömaksimi noin 3900–3500 eaa., jonka jälkeen väestön määrä on alkanut laskea, ja se on ollut alimmillaan noin 1700 eaa. Tutkiaksemme tarkemmin oletettujen populaation väestömaksimin ja populaation pullonkaulan ajankohtaa, inventoimme ja analysoimme yhteensä 7 506 Suomen kansallismuseon kiviesinekokoelmasta löytyvää, typologisesti määriteltyä kiviesinettä, joille kaikille löytyy tarkka paikkatieto Museoviraston ylläpitämästä muinaisjäännösrekisteristä. Kiviesineanalyysin mukaan sekä kiviesineiden että kiviesinetyyppien määrässä on selvä nousu, joka ajoittuu ajanjaksoon 3900–3500 eaa. (tyypillisen kampakeramiikan tulo Suomeen), ja tätä seuraava huomattava lasku esineiden sekä esinetyyppien määrässä. Myös kiviesineanalyysimme omalta osaltaan todistaa neoliittisen populaation pullonkaulan Suomessa. Tätä arkeologista havaintoa tukee myös geneettinen tutkimus, jonka mukaan Suomessa olisi ollut populaation pullonkaula noin 3900 vuotta sitten (Sajantila ym.

1996).

Sitä, että Suomessa on ollut neoliittisella kivikaudella merkittävä populaation pullonkaula, tukevat ainakin seuraavat seikat: • kiviesineiden ja esinetyyppien määrän romahtaminen myöhäisneoliittisella kivikaudella 3200–1900/1800 eaa. (Sundell 2014; Sundell ym. 2014) • kivikaudelta varhaismetallikaudelle siirryttäessä myös väestön asuinpaikkojen ja asumusten määrä romahtaa • nykysuomalaisten alentunut geneettinen monimuotoisuus • erityinen ”suomalainen tautiperintö” (The

Finnish Disease Heritage), joka koostuu 36 harvinaisesta periytyvästä sairaudesta, jotka ovat Suomessa asukaslukuun verraten yliedustettuja tai joita ei esiinny missään muualla.

Eri tieteenalat, kuten arkeologia ja genetiikka, tarjoavat itsenäisiä heijastuksia samasta menneestä. Yhdistämällä näiden tieteiden tutkimusmenetelmiä saadaan aikaan synteesi, joka on enemmän kuin osiensa summa. Sattuman seurauksena syntyneellä esihistoriallisella populaation pullonkaulalla voi olla suuri merkitys väestön myöhempään geneettiseen rakenteeseen. Suomen neoliittisella kivikaudella ollut syvä pullonkaula alentaa vielä tänäkin päivänä geneettistä monimuotoisuuttamme.

Lähteet

Lavento, M. 2001. Textile Ceramics in Finland and on the Karelian Isthmus. Nine Variations and Fugue on a Theme of C. F. Meinander. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 109. Väitöskirja. Helsingin yliopisto.

Palo, J. U., Ulmanen, I., Lukka, M., Ellonen, P. & Sajantila, A. 2009: Genetic markers and population history: Finland revisited. Eur J Hum Genet (2009): 1–11.

Peng B & Kimmel M. SimuPOP: a forward-time population genetics simulation environment. Bioinformatics. 2005, 21: 3686–3687.

Sajantila, A., Salem, A-H., Savolainen, P., Bauer, K., Gierig, C., Pääbo, S. 1996: Paternal and maternal DNA lineages reveal a bottleneck in the founding of the Finnish population. Proc. Natl. Acad. Sca. USA. Vol. 93: 12035– 12039.

Sundell. T. 2014. The past hidden in our genes. Combining archaeological and genetic methodology: Prehistoric population bottlenecks in Finland. Väitöskirja. Helsingin yliopisto.

Sundell, T., Kammonen, J., Halinen, P., Pesonen, P. & Onkamo, P. 2014. Archaeology, genetics and a population bottleneck in prehistoric Finland. Antiquity, volume: 88, 342. 1132–1147.

Sundell T., Kammonen J., Heger M., Palo J. & Onkamo P. 2013. Retracing Prehistoric Population Events in Finland Using Simulation. Teoksessa Earl, G., Sly, T., Chrysanthi, A., Murrieta-Flores, P., Papadopoulos, C., Romanowska, I. & Wheatley, D. (toim.). Archaeology in the Digital Era. Papers from the 40th Annual Conference of Computer Applications and Quantitative Methods in Archaeology (CAA). 93–104.

Sundell T., Heger M., Kammonen J. & Onkamo P. 2010.

Modelling a Neolithic Population Bottleneck in Finland: A Genetic Simulation. Fennoscandia Archaeologica XXVII: 3–19.

Kirjoittaja on filosofian tohtori. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 8.1.2015 pidettyyn esitelmään.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

7

”Rikka rokassa” – onko ruoka turvallista?

Marina Heinonen

”Älä syö mitään, mitä isoäiti ei tunnistaisi ruoaksi”, neuvoo syöjän käsikirja. ”Aitoon ruokaan eivät kuulu lisäaineet ja muut kemikaalit”, opastaa toinen. Pitäisi syödä ”puhtaasti” ilman, että ruoka on prosessoitua. Tässäkö ovat turvallisen ruoan mittarit? Kuka kohta enää uskaltaa tunnustaa ostavansa ruokaa kaupasta, vaikka ruoka on Suomessa erittäin turvallista. Ruoan prosessointikin tarkoittaa tavallista ruoan valmistusta, jota tehdään myös kotikeittiössä. Elintarvikkeen joskus pitkä lista eri ainesosista ei kuvasta keinotekoisuutta, sillä kaikki ruoassa on kemiaa mukaan lukien vitamiinit ja muut ravintoaineet. Sen sijaan ruokaan vahingossa joutuneet vieraat kemialliset aineet tai luontaisesti esiintyvät myrkyt voivat olla terveydelle haitallisia.

On harhaluulo, että ruoan teollinen prosessointi tekee ruoasta vähemmän ravinteikasta kuin kotona tehty. Ruoan prosessointi on ruoan valmistamista, joka voi olla kasvisten pilkkomista, keiton valmistamista, kalan paistamista tai pullan leipomista. Pastöroitu maito, margariini, pastakastike ja appelsiinimehu ovat prosessoituja elintarvikkeita. Valmisruokia, kuten makaronilaatikkoa tai pinaattilettuja, kutsutaan eineksiksi, joista usein ajatellaan, että ne ovat ravintosisällöltään köyhiä ja täynnä lisäaineita.

Monet einekset eivät kuitenkaan sisällä lisäaineita, ja ravintosisällön kuluttaja voi itse tarkistaa tuotteen pakkauksesta.

Mitä isoäiti söi?

”Älä syö mitään, mitä isoäitisi ei tunnistaisi ruoaksi” (Pollan 2011). Tällä väittämällä tarkoitettaneen vain tuttujen perinteisten raaka-aineiden syömistä. Isoäidin ruokavalio koostui suurelta osin kotimaisista kasviksista, kuten perunasta ja muista juureksista, marjoista ja sienistä, lihasta,

8

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

kalasta, munista sekä maidosta, leivästä ja voista. Näistä aineksista voi myös nykypäivän kuluttaja halutessaan koostaa ruokavalionsa. Sen sijaan ruoan ainesosien turvallisuudesta tällainen ”isoäiti-mittari” ei kerro mitään. Luontaisuus ei myöskään ole tae ruoan turvallisuudesta.

Elintarvikkeiden turvallisuus on valmistajien vastuulla, mikä tarkoittaa että kaikkien ruoan ainesosien tulee olla turvallisia. Elintarvikkeisiin tarkoituksella lisättävien paranteiden, kuten lisäaineiden, aromien ja entsyymien, turvallisuus arvioidaan ennen niiden käytön sallimista. Tämän lisäksi niin sanottu uuselintarvikeasetus (EC/258/1997) määrää, että sellaisten elintarvikkeiden ja elintarvikkeiden ainesosien, joita eurooppalaiset eivät ole ennen toukokuuta 1997 syöneet merkittäviä määriä, turvallisuus on arvioitava ennen niiden käyttöönottoa.

Uuselintarvikkeita ovat esimerkiksi kolesterolia alentavat kasvisterolit, bioteknisesti valmistettu lykopeeni (tomaatin väri) tai UV-käsitelty leipä.

Mutta miksi rajoittua vain tuttujen raakaaineiden valikoimaan? Kestävän kehityksen -periaatteen mukaisesti kannattaa hyödyntää esimerkiksi koko kasvin erilaisia ainesosia elintarvikkeiden jalostuksessa. Isoäidille luultavasti tuttua olivat maissituotteet, kuten säilötyt tai pakastetut esikeitetyt maissijyvät ja maissitärkkelys kastikkeen suurustajana. Sen sijaan isoäiti ei käyttänyt maissitärkkelystä jugurtin sakeuttamiseen tai maissista saatavaa glukoosi-fruktoosisiirappia juomien makeuttamiseen. Ruokaa voi nykypäivänä valmistaa yksittäisistä ainesosista, kuten vehnätärkkelyksestä, maitoproteiinista ja glukoosista, sen sijaan, että leivottaisiin perinteisesti käyttäen vehnäjauhoja, maitoa ja sokeria. Teollinen ruoantuotanto mahdollistaa myös laajan valikoiman elintarvikkeita, jotka

eivät sisällä laktoosia tai gluteenia tai sisältävät pelkästään kasvikunnan ainesosia. Elintarvikkeen joskus pitkä lista eri ainesosista ei kuvasta keinotekoisuutta, sillä kaikki ruuassa on kemiaa mukaan lukien vitamiinit ja muut ravintoaineet.

Rasva, suola ja sokeri ruoan lisäaineita haitallisempia

Tyydyttynyt rasva, suola ja sokeri ovat usean eri sairauden riskitekijöitä. Mikäli ruokavaliota hallitsevat namit, virvoitusjuomat, keksit, jäätelö, sipsit ja makkara, terveyden kannalta haitallista on runsas sokerin, suolan ja tyydyttyneen (kovan) rasvan saanti – ei lisäaineiden saannin kasvanut määrä. Tästä huolimatta, ruoan lisäaineista on tullut ”huonon ruoan” mittari yhtälailla tieteeseen perustumattomin syin kuin, että ”syö värikkäästi” -suositusta pidetään hyvän ruokavalion mittarina. ”Aitoon ruokaan eivät kuulu lisäaineet ja muut kemikaalit” väittää bloggari (Shingler 2011). Mediakeskustelun perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että ”aito ruoka” tarkoittaa esimerkiksi runsaasti kovaa rasvaa sisältäviä maitotuotteita.

Lisäaineet eivät kuitenkaan tee ruoasta huonoa tai hyvää, vaan ruoan terveellisyyttä mitataan ravintoaineiden tiheydellä ja tieteellisesti toteennäytetyillä vaikutuksilla terveyteen.

Kuluttajien toiveita kuunnellen esimerkiksi arominvahvenne natriumglutamaatti (E 621) on poistettu monesta lihaleikkeestä. Natriumglutamaattia ei kuitenkaan ole todettu terveydelle haitalliseksi (Walker & Lupien 2000). Myös aspartaami (E 951) saa osakseen tieteellisesti perusteetonta kritiikkiä, vaikka sen ADI-arvo on niin suuri, että aikuinen voisi päivittäin juoda neljä litraa aspartaamilla makeutettua virvoitusjuomaa. Lisäaineiden käyttö mahdollistaa laajan valikoiman terveydelle edullisempia elintarvikkeita, jotka ovat esimerkiksi makeita, mutta vähäkalorisia tai sisältävät arominvahvennetta, mutta vähemmän suolaa tai sisältävät kasviöljyä eläinkunnan tyydyttyneen rasvan sijaan.

E-koodi on lisäaineille sovittu eurooppalainen tapa merkitä eri lisäaineet sen sijaan, että pakkausmerkinnöissä käytettäisiin usein hyvinkin pitkää ja vaikeaselkoista kemiallista nimeä.

Elintarvikkeisiin tarkoituksella lisätyt säilöntä-, väri-, makeutus- ja muut lisäaineet eivät osana normaalia ruokavaliota aiheuta riskiä terveydelle. Toki allergia ja erilaiset yliherkkyysoireet on otettava yksilöllisesti huomioon, mutta nämä oireet eivät ole syy kieltää lisäaine. Lisäaineiden turvallisuuden arvioinnista vastaa Euroopan Elintarviketurvallisuusviranomainen (EFSA) ja lisäaineiden käytöstä, kuten siitä millaisia määriä ja minkä tyyppisiin elintarvikkeisiin saa lisätä, päättää Euroopan komissio (Commission Regulation 1129/2011).

Lisäaine on turvallisuuden kannalta riski vain silloin kun hyväksyttävän päiväsaannin raja (ADI) ylittyy, kuten pikkulasten nitriitin (E 250) ja bentsoehapon (E 210) sekä niiden suolojen saannin osalta. Nitriitin lisäämiselle makkaroihin ja muihin lihatuotteisiin on selkeä ruoan mikrobiologista turvallisuutta parantava tarve. Nitriittialtistusta olisi kuitenkin aiheellista vähentää erityisesti leikki-ikäisten terveysriskien vähentämiseksi (Evira 2013). Eviran suosituksen mukaan leikki-ikäisille tulisi antaa makkaraa enintään kahdesti viikossa. Uuden turvallisuusarvion mukaan myös sorbiinihapon (E 200) ja sen suolojen määrä sekä lasten että aikuisten ruokavaliossa ylittää ADI-arvon (EFSA 2015). Yksi sorbiinihapon ja sorbaattien merkittävimmistä saantilähteistä on leipä.

Luontaisuus ei ole tae turvallisuudesta

”Puhtaasti” syöminen on haasteellista, mikäli sillä tarkoitetaan ruokaa, joka on täysin vapaa vieraista aineista. Ruoka saattaa sisältää erilaisia vieraita kemiallisia aineita, jotka ovat vahingossa joutuneet ruokaan joko ympäristön saastumisen, kasvinsuojeluaineiden tai eläinten lääkityksen jääminä, pakkauksista irronneiden aineiden, ruoan pilaantumisen tai ruoan liiallisen kuumentamisen seurauksena. Vierasaineita on löydetty viljasta, kalasta ja maidosta sekä kasviperäisistä ravintolisistä, mutta valvonnan tehokkuus ja ruokavalion monipuolisuus useimmiten riittää turvallisuusriskin välttämiseen.

Ympäristömyrkkyjen, kuten raskasmetallien ja dioksiinien, korkeiden pitoisuuksien vuoksi Evira on antanut ohjeen syödä kalaa vaihtelevas-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

9

ti vain kahdesti viikossa. Lukuun ottamatta kasvinsuojeluaineiden jäämiä, vieraita aineita voi yhtä hyvin esiintyä luomuruoassa kuin teollisesti prosessoiduissa elintarvikkeissa.

Myös kotoisessa ruoanvalmistuksessa, esimerkiksi makkaraa grillattaessa tai kalaa savustettaessa, ruokaan voi muodostua syöpävaarallisia aineita, kuten polyaromaattisia hiilivetyjä (PAH). Sen sijaan näiden PAH-yhdisteiden määrä on valvottua savuaromeissa, joita käytetään savun aromin tuomiseen esimerkiksi kala- tai lihavalmisteisiin. Lähes kaikki ruoka myös homehtuu, eivätkä homemyrkyt, kuten pähkinöissä usein esiintyvä aflatoksiini tai rusinoiden okratoksiini, ole terveydelle hyväksi.

Elintarvikkeissa homeiden ja homemyrkkyjen muodostumista pyritään estämään muun muassa säilöntäaineilla, kuten sorbiinihapolla ja bentsoehapolla sekä niiden suoloilla.

Luontaisuus ei takaa ruoan turvallisuutta.

Monet kasvikunnan tuotteet, kuten sienet, salaat­ ti, pavut, vihertyneet perunat, vihreät tomaa­tit ja kaneli sisältävät luontaisesti myrkyllisiä aineita, jotka suurina määrinä ovat terveydelle haitallisia. Esimerkiksi pinaatti, punajuuri ja rucolasalaatti sisältävät suuria määriä nitraattia, joka elimistössä muuntuu osin nitriitiksi. Nitriitti haittaa hapenkuljetusta veressä. Lapsiperheiden ruokavaliosuosituksissa (ks. thl.fi) on pikkulapsille annettu kanelin syöntirajoituksia, sillä erityisesti kassiakaneli (ei Ceylonin kaneli) sisältää maksalle myrkyllistä kumariinia. Vihertyneitä perunoita taas haittaa korkea glykoalkaloidipitoisuus (solaniini), joka aiheuttaa vatsavaivoja, kuten myös liottamatta ja keittämättä nautitut pavut. Ravintolisät, kuten erilaiset kasviperäisiä jauheista ja uutteita sisältävät valmisteet, houkuttelevat erityisesti kuluttajia, jotka ovat kiinnostuneita hyvinvoinnistaan. Markkinoilta on kuitenkin toistuvasti jouduttu poistamaan ravintolisiä, joissa on ollut uuselintarvikkeen ainesosia eli sellaisia ainesosia, joiden turvallisuudesta ei ole tietoa.

Kirjallisuus

Commission Regulation 1129/2011. Amending annex II to regulation (EC) no 1333/2008 of the European Parliament and of the Council by establishing a Union list of food additives.

10

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

EC 258/97. Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 258/97 uuselintarvikkeista ja elintarvikkeiden uusista ainesosista.

EFSA (2012) Guidance for submission for food additive evaluations. EFSA Journal 10(7): 2760.

EFSA (2015) Scientific Opinion on the re-evaluation of sorbic acid (E 200), potassium sorbate (E 202) and calcium sorbate (E 203) as food additives. EFSA Journal 13(6): 4144.

Evira (2013) Kvantitatiivinen riskinarviointi lasten ja aikuisten altistumisesta nitraatille ja nitriitille. Saatavilla www.evira.fi Pollan M (2011) Oikean ruoan ohjeet. Syöjän käsikirja. Atena Kustannus Oy. Shingler N (2011) Marjoja & maskaraa. Kuinka hylkäsin turhat ruoka- ja kosmetiikkakemikaalit. Otavan kirjapaino Oy. Walker R & Lupien J R (2000) The safety evaluation of monosodium glutamate. J. Nutrition 130:1049S–1052S.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston professori (ravin­non turvallisuus). Artikkeli perustuu Tieteiden päivillä 10.1.2015 pidettyyn esitelmään.

Erojen yhteiskunta nykysosiaalipolitiikan ongelmana Briitta Koskiaho

Pohjoismaat ovat oiva esimerkki sellaisista taloudelliseen ja sosiaaliseen edistymiseen pyrkivistä yhteiskunnista toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa, jotka ovat olleet suhteellisen homogeenisia. Sosiaalipolitiikkaan sisältyvä sosiaalisten ja tuloerojen vähentämispyrkimys on saanut yleisen hyväksynnän. Viimeistään vuonna 2015 olemme havahtuneet myös Suomessa ymmärtämään sen, että homogeenisuus on vähenemässä, kun yhtäkkiä pakolaiset ovat vaeltamassa myös tähän maahan. Se tulee osaltaan muuttamaan myös tuloja omaisuuseroja. Tärkeätä on tarkata, ettei maahan synny eriarvoistavaa kierrettä. Kysymys inklusiivisesta ja eksklusiivisesta eli yhteenkuuluvuuden ja erojen yhteiskunnasta on ajankohtaistunut.

Inklusiivisuuden ja eksklusiivisuuden sisältö

Inklusiivinen yhteiskunta voidaan ymmärtää muuten eriytyneessä, fragmentoituneessa, yhteiskunnassa ihmisten välittömän elinympäristön muodostamaksi yhteisöksi ja alhaalta päin rakentuvaksi yhteisöjen yhteiskunnaksi. Se voidaan myös ymmärtää jonkinlaisena rajankäyntinä. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa tehdään eroja sen suhteen, kuka kuuluu meihin ja kuka ei. Inklusiivisuudella voidaan tarkoittaa myös yhteisiä arvoja, ihmisoikeuksia, intressejä ja yhteisesti neuvoteltavia toimenpiteitä sekä osallistumisen mahdollisuuksia (Auman 2013).

Risto Eräsaari (Eräsaari 2005) ymmärtää inklusiivisuuden meidän yhteiskunnaksemme. Hän toteaa, että sen sosiaalipolitiikka on ajattelutapa, jossa yhteiskunta esiintyy sekä tekijänä että teon kohteena, sekä edellytyksenä että tuloksena. Yhteiskunta on kiertäviin syy-yhteyksiin ja itseensä viittaavuuteen nojaava, itse itsensä oikeuttava kehä, hän arvioi.

Dan Auman korostaa sitä, että kysymys ei ole harmonisesta yhteiskunnasta vaan yhteisesti jaetusta, missä on erilaistumisen integraatiota (engl. diversity integration). Siinä vallitsevat tietyn asteiset ryhmäarvot ja yhteiset intressit. Ehkä Eräsaarella on mielessään pieni yhteiskunta, kuten Suomi. Auman taas ajattelee suuria monikulttuurisia yhteiskuntia, kuten Yhdysvaltoja. Yhteiskunnassa, jossa voi olla kymmeniä kansalaisuuksia ja lukuisia etnisiä ryhmiä, ymmärretään arvot ja ihmisoikeudet usein eri tavoin. Huangin mukaan kysymys ei näin suuressa kokonaisuudessa voi koskaan olla harmonisesta yhdenmukaisesta yhteiskunnasta vaan yhteiskunnasta, missä tietyistä yhteisistä intresseistä ja näkökulmista voidaan päästä yhteisymmärrykseen eli yhteisesti jaettuun yhteiskuntaan (shared society; Huang 2014, McCartney & Naudé 2012). Tämä näkemys on lähellä sitä, minkä voi ajatella olevan ominaista myös kumppanuuden sosiaalipolitiikalle (Koskiaho 2014). Siinä voi olla erilaisia näkökulmia mutta neuvotellen päästään yhteisymmärrykseen. Taustana on neuvottelijoiden luottamus toisiinsa. Pohjana on vahva demokratia, demokraattiset instituutiot ja kansalaisten osallistumismahdollisuudet.

Usein inklusiivisuus ymmärretään eksklusiivisuuden, poissulkemisen, vastakohtana tai rajankäyntinä näiden kahden välillä: kuka kuuluu ryhmään ja kuka luetaan ulkopuoliseksi (Levitas 1999). Ensinnäkin poistyöntäviä tekijöitä eli ongelmia kytkeytymisessä toisiin ovat erilaiset sosiaaliset ongelmat, kuten työttömyys, heikot selviytymisen taidot, matalat tulot, heikko asumistaso, eläminen korkean rikollisuusasteen ympäristössä, huono terveys ja perheen hajoamisen aiheuttamat ongelmat.

Toiseksi poistyöntämistä aiheutuu yksilön tai

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

11

ryhmän kyvyttömyydestä osallistua tehokkaasti yhteiskuntaan ja sen kulttuuriseen elämään.

Eksklusiivisuutta on yhteiskunnan perusvirroista vieraantuminen. Kolmanneksi kysymys voi olla köyhyyden ja syrjäytymisen, deprivaation, dynaamisesta prosessista, jossa jotkut yksilöt tai ryhmät sysätään niiden yhteiskunnan ja kulttuurin järjestelmien ulkopuolelle, jotka määrittävät henkilön integroitumisen yhteiskuntaan.

Julkinen sektori voi pyrkiä esimerkiksi näennäistyöllistämiskeinoin helpottamaan työnsaantivaikeuksia, mutta autettava voi joutua vain heikosti palkatun tilapäistyön vangiksi. Se edistää ekskluusiota ja estää osallistumista, ellei työllistämiskeinoihin yhdistetä muuta tukea.

Neljänneksi poissulkemiskeskustelu voi olla moraalista alaluokkakeskustelua, jolloin ekskluusiota tarkastellaan eettisessä ja kulttuurisessa diskurssissa. Köyhyydelle annetaan moraalinen sisältö ja etsitään kulttuurisia syitä ongelmille. Ekskluusion haitat nähdään myös moraalisina.

Ruotsalainen sosiologi Göran Therborn analysoi epätasa-arvoa synnyttäviä mekanismeja (Therborn 2013). Tällöin hän tarkastelee sekä taloudellista, sosiaalista että kulttuurista epätasa-arvoistumisprosessia. Poissulkemisen lisäksi hän ottaa esille etäännyttämisen, jossa toiset palkitaan ja toisia ei, jolloin näitä sysätään kauemmaksi. Therborn tarkastelee myös hierarkisointia, jossa ihmiset, ryhmät tai organisaatiot jaetaan luokkiin. Eteenpäin pyrkivässä yhteiskunnassa tällainen kategorisointi voi olla tuhoisaa, joten inklusiivisuuteen pyrkiminen on tätä hedelmällisempää. Kannattaa miettiä erojen tekemisen sijasta osallistumisen mahdollisuuksien laventamista.

Osallistumisen perussuunnat

Inklusiivisuutta edistävän yhteiskunnan osallistumisen perussuuntina voi pitää työhön, poliittiseen demokratiaan ja kansalaisyhteiskunnalliseen toimintaan osallistumista. Toisen maailmansodan jälkeen kehittynyt hyvinvointivaltioidea on levännyt sen varassa, että yhteiskunnassa eletään melkein täystyöllisyyden yhteiskunnassa, jolloin kaikki kynnelle kyke-

12

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

nevät aikuisikäiset osallistuvat omalla työllään yhteisen hyvän aikaansaamiseen. Hyvinvointivaltion keskeiset ongelmat koskevatkin sitä, että teollistumisen ajan yhteiskunnassa luodut täystyöllisyyden oletuskriteerit eivät enää päde kuin vain sen osan kohdalla, jolla on vakinainen ja täysipäiväinen työsuhde tai kohtuullisen toimeentulon takaava yrittäjyys. Kuitenkin vain alle puolet suomalaisista työikäisistä kuuluu tähän joukkoon.

Työkansalaisuus on aidointa hyvinvointivaltion kansalaisuutta, koska työn tekemisestä saadaan verotuloja julkisten menojen kattamiseen.

Kuitenkin kautta aikojen juuri työstä poispääsemiseen tai työn vähentämiseen liittyy monia utopioita, kuten oikeus laiskuuteen ja laiskuuden yhteiskunnan utopiat. Jo Karl Marx pohti tätä kysymystä ja hänen vävynsä Paul Lafargue on tullut kuuluisaksi 1880-luvun alussa ilmestyneen kirjansa Le Droit à la Paresse (Oikeus laiskuuteen) myötä (Lafargue 1883).

Sosiologi Stephan Lessenich käsittelee Lafarguen teoksen pohjalta laiskuuden ja työn välistä suhdetta nyky-yhteiskunnassa kapitalismin eräänlaisena dilemmana (Alminger & Baron 2014). Kapitalismissa työntekijöiltä vaaditaan yhä intensiivisempää työntekoa. Työn tuottavuus kohoaa tekniikan kehittyessä ja nopeuttaessa työprosesseja. Onkin kysytty, miksi ihmisten pitää edelleenkin tehdä työtä otsansa hiessä? Miksi ihmisillä ei ole virallisesti todettua oikeutta laiskuuteen tai vaikkapa esimerkiksi kolmen tunnin työpäiviin? Toisaalta osa työikäisistä ei enää ole tässä kurimuksessa, kun monen ongelmana on usein edelliselle vastakkainen eli pätkätyö, nollasopimukset tai työttömyys taikka varhainen eläköityminen. Osa ei jaksa enää hakeakaan työtä, jolloin ekskluusion vaara lisääntyy. Tämä joukko on viime vuosina kasvanut (Suomen virallinen tilasto (SVT): Työvoimatutkimus 2015). Hallitus suunnittelee kuitenkin Suomessa vuonna 2016 työehtojen kiristämistä ja työajan pidentämistä kokoaikaisissa työsuhteissa oleville.

Toinen osallistumisen perusmuoto työn lisäksi on poliittinen osallistuminen. Sen manifestaatio on virallisiin vaaleihin osallistuminen. Saksalai-

nen sosiologi Claus Offe on pohtinut demokraattista osallistuvaa epätasa-arvoisuutta nykyisessä menoleikkauksia tekevässä yhteiskunnassa (Offe 2014). Hän viittaa siihen, että muodollinen poliittinen osallistuminen on periaatteessa mahdollista kaikille kansalaisille. Käytännössä eteen tulee monia kulttuurisia, tapoihin ja tottumuksiin liittyviä esteitä. Sosiaalistaloudelliset olot aiheuttavat ekskluusiota, joka piiloutuu ja jota on vaikea mitata. Lopputuloksena on, että huonoissa oloissa elävien poliittinen osallistuminen esimerkiksi vaaleihin on heikompaa kuin muiden kansalaisten, vaikka demokratiaan pitäisi kuulua, että kaikki täysvaltaiset kansalaiset ovat päättämässä yhteiskunnallisten peruslinjojen muodostamisesta. Ekskluusion etenemisen myötä näin tapahtuu entistä vähemmän.

Kolmas yhteiskunnallisen osallistumisen perussuunta on kansalaisyhteiskunnalliseen toimintaan osallistuminen, kuten vapaaehtoistyö tai naapuruustyö. Tähän osallistumisen muotoon suuntautuu entistä enemmän paineita, kun julkinen sektori vähentää sosiaalista vastuutaan ja toimintaansa. Voidaan puhua kumppanuuden sosiaalipolitiikasta silloin, kun tämä kolmas sektori tekee tai joutuu tekemään yhteistoimintaa julkisen sektorin ja markkinatoimijoiden kanssa (Koskiaho 2014). Tämä vaade on lisääntymässä.

Osallisuuden tunne yhteiskunnan jäsenyydestä ja osallistumisen yhteiskunnallisiin toimintoihin sisältävät oletuksen yhteiskunnallisten perusarvojen yhteisyydestä. Jos ollaan kovin erimielisiä siitä, mikä on kaikille hyväksi, ei ole kovin suuria edellytyksiä hedelmälliseen yhteistoimintaan. Arvojen samansuuntaisuus on yhteydessä sosiaalisen aseman suhteelliseen yhtäläisyyteen, merkittävien sosiaalisen aseman erojen puuttumiseen, demokraattisessa yhteiskunnassa. Viime vuosikymmeninä eurooppalaisissa maissa on koko ajan tapahtunut sisäistä eriytymistä sosiaaliseen asemaan kuuluvien tekijöiden osalta.

Taloudellisten erojen kehittyminen

Viimeisten vuosikymmenten kehitystä voidaan luonnehtia globaaliksi epätasa-arvoistavan kehityksen trendiksi. Rikkaat ovat rikastuneet eivätkä kansakuntien enemmistö ole viime aikoina

kyennyt kuromaan rikkaiden taloudellista etumatkaa umpeen. OECD-maissa kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on suurin kolmeenkymmeneen vuoteen. Toisen maailmansodan jälkeen elettiin 1980-luvun lopulle asti aikaa, jolloin omistuksen ja tulojen mukaan laskettu ylin kymmenys väestöstä eri maissa eli tilassa, jossa sen suhteellinen osuus pysyi vakiona. Tämä näkyy selvästi Yhdysvalloissa, jossa suurin osa maailman rikkaimmista asuu, sekä tulojen ja omistuksen suhteen rikkaimman kymmenyksen että rikkaimman prosentin osalta (Stierli ym. 2014).

Vasta 1990-luvulle saavuttaessa rikkaat alkoivat kerryttää varojaan suhteellisesti sotaa edeltävälle tasolle eli alkoivat irtaantua muista. Tämä on se seikka, jonka vuoksi inkluusion kannalta kannattaa tarkastella tulo- ja varallisuuden ääripäitä.

Tulojen kannalta rikkain kymmenys väes­töstä OECD-alueella ansaitsee 9,5 kertaisesti verrat­ tuna köyhimpään kymmenykseen. 1980-luvulla tämä suhde oli 7:1, mikä on sen jälkeen jatkuvasti suurentunut, todetaan OECD-raportissa 2014 (Cingano 2014). Taloudellisen kriisin ja sen jälkeisenä aikana vuosina 2007–2011/2012 keskimääräinen talouksien reaalitulo pysähtyi ja laski useimmissa maissa, Espanjassa, Irlannissa, Islannissa ja Kreikassa jopa enemmän kuin 3,5 % vuodessa. Melkein kaikissa maissa, missä tulotaso putosi, alin tulokymmenys kärsi eniten.

Vuosien 2007–2008 taloudellisen kriisin alkuvaiheessa vaurauden yleinen kasvu notkahti, minkä jälkeen Eurooppa ja Afrikka jäivät matalan vaurauden kasvun vaiheeseen, todetaan Credit Suissen tutkimuslaitoksen globaalia vaurautta vuonna 2014 koskevassa tutkimusraportissa (Stierli ym. 2014). Pohjois-Amerikka, Kiina ja Latinalainen Amerikka lähtivät vaurastumaan ja osittain myös Intia. Kasvu ylitti vuoteen 2014 mennessä vuosien 2000–2007 lukemat kuitenkin vain Pohjois-Amerikassa. Eurooppa näyttää laahaavan kaikkien muiden maanosien perässä viime vuosien kasvuvauhdin osalta. Vuoden 2015 sveitsiläisessä raportissa tarkastellaan maailman alueiden kotitalouksien vaurauden muutosta ja todetaan, että vuosina 2014–2015 muutos on ollut positiivinen Pohjois-Amerikas-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

13

sa ja Kiinassa, kaikkialla muualla negatiivinen.

Euroopassa negatiivinen muutos on ollut toiseksi suurin Latinalaisen Amerikan jälkeen eli -12,4 % (Stierli ym. 2015).

Taloudellinen vauraus on alkanut viime vuosina keräytyä yhä harvempiin käsiin läntisessä maailmassa (Stierli ym. 2014). Erityisasemassa tässä ovat yhdysvaltalaiset rikkaat. Ylin prosentti kerää kaikesta omistuksesta 40 % PohjoisAmerikassa ja Euroopassa yli 30 %. Ylimmän kymmenyksen käsiin päätyy kaikesta omistuksesta yli 70 % Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa hieman vähemmän eli 70 %. Eniten dollarimiljonäärien lukumäärä tullee ennusteen mukaan kasvamaan vuosina 2014–2019 Afrikassa ja Kiinassa. Tämä kasvu on 90 %, sen ollessa samana jaksona ennusteen mukaan Euroopassa 53 % ja Pohjois-Amerikassa 38 %. Luvut antavat aihetta sille päätelmälle, että vaurauden kasvu siirtyisi vähitellen pois Euroopasta ja PohjoisAmerikasta muualle maailmaan. Vaurauden kasvun takana on taloudellisen ja sosiaalisen toiminnan innovatiivisuus (Stierli ym 2014).

Vuoden 2015 aikana Kiinasta on kuitenkin kaikunut viestejä siitä, että maan talous ei kasva enää entistä vauhtiaan, vaikka se edelleen on moninkertainen eurooppalaisten maiden kasvuun verrattuna. Suomen roolina on aivan viime aikoina ollut läntisen Euroopan heikosti selviytyvän osa, koska maan talouden kasvuvauhti on melkein kokonaan hiipunut kansantuotteen muutoksella mitaten.

Rikkain prosentti maailman ihmisistä omistaa pian puolet kaikesta maailman omaisuudesta, jos heidän osuutensa kasvu jatkuu nykyistä vauhtia, arvioi kansainvälinen avustusjärjestö Oxfam vuonna 2015. Oxfamin raportin Wealth: Having it all and wanting more mukaan rikkaimman prosentin osuus maailman varallisuudesta oli 48 % vuonna 2014, kun se viisi vuotta aiemmin oli 44 %. Tätä tahtia luku on yli puolet vuonna 2016. Loput maailman rikkaimmasta 20 prosentista omistaa 46 prosenttia omaisuudesta.

Muu väestö eli 80 % maailman väestöstä omistaa vain 5,5 % varallisuudesta eli 1/700 siitä, mitä rikkain prosentti omistaa. Oxfamin päätelmät ovat samansuuntaiset kuin sveitsiläistenkin.

14

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

Sosiaalipolitiikan rahoituksen kannalta ylimpien tuloluokkien karkaamisella käsistä ja muiden kuin ylimmän kymmenyksen, desiilin, suhteellisen aseman huononemisella on merkitystä.

Yhdysvalloissa Kalifornian yliopistossa (Berkerley) on viime aikoina kiinnitetty tähän yleiseen kehitystrendiin huomiota oman maan kannalta (Responding to Rising Inequality 2014). Toisen maailmansodan jälkeen aina vuoteen 1980 elettiin aikaa, jolloin alempi tuloryhmä eli enemmistö, 90 % väestöstä, kykeni kasvattamaan tulo-osuuttaan suhteellisesti jopa enemmän kuin kaikkein rikkain prosentti. Sen jälkeen kaikkein rikkaimmat alkoivat lisätä osuuttaan, 1990-luvulla tulot yli kaksinkertaistuivat mutta alimpien tuloluokkien tulot polkivat paikoillaan. Seurauksena on sosiaalisten ongelmien, kuten lapsiköyhyyden, lisääntyminen; vuonna 2012 Yhdysvalloissa oli köyhiä lapsia 22 % kaikista lapsista.

Läntisissä kehittyneissä maissa on jouduttu kehitykseen, missä eletään palkkojen alentamisen trendin aikoja, samalla kun sosiaali- ja terveyspalveluja leikataan. Epätasa-arvon politiikka on kasvanut julkisen sektorin toiminnoissa, koska etuuksien ja palvelujen saaminen joko maksaa entistä enemmän tai sitten niiden saamiseen liittyy kasvava määrä erilaisia ehtoja. Kuitenkin tilastotiedot kertovat myös, että äärimmäinen köyhyys on vähentynyt Afrikan maissa aivan viime vuosina. Toivoa näyttää siis olevan myös paremmasta maailmasta.

Läntisten maiden viimeaikaista prosessia voidaan tulkita kahdella tavalla. Ensimmäisen tulkinnan mukaan kysymys on ollut uusliberalistisen talousopin omaksumisen syvenemisestä.

Euroopassa oppia on otettu yhdysvaltalaisesta yhteiskunnasta kansalaisten oman ja kansalaisyhteiskunnan vastuun kasvattamisesta myös sosiaalisen kysymyksen hoitamisessa. Toisaalta amerikkalaisten demokraattipresidentti Barack Obaman ponnistukset saada omaan maahansa eurooppalaisen järjestelmän kaltaista terveydenhuoltoa ovat osoitus päinvastaisesta ideoiden liikehdinnästä Euroopasta Yhdysvaltoihin. Ponnistukset ovat kuitenkin olleet vähällä valua tyhjiin, kun erityisesti republikaa-

nit ovat vastustaneet uudistusta ja siihen liittyvää solidaarisuutta köyhiä amerikkalaisia kohtaan. Samaan aikaan Yhdysvalloissa väestöllinen eriarvoisuus on kasvanut huomattavasti.

Hyvinvointivaltiollisesta taustasta huolimatta myös Euroopan maissa eriarvoistuminen nähdään enenevänä uhkana kansakuntien legitimiteetille ja samalla osoituksena kansainvälisen sosiaalipolitiikan vaikeuksista.

Erojen Suomi

Pohjoismaat muodostavat poikkeuksen muista OECD-maista aikavälin 2007–2011/2012 talou­ dellisessa kehityksessä. Niissä kehityserojen muutokset eivät ole olleet niin suuret kuin muualla. Suomessa talouden kriisiytyminen alkoi vasta muiden maiden jälkeen. Samalla tavoin 1990-luvun lama saapui Suomeen vasta KeskiEuroopan maiden jälkeen. Alin tulokymmenys on jopa parantanut asemaansa talouskriisin aikana. Sen tuloista valtaosan muodostavat kuitenkin sosiaaliset tuet.

Kotitalouksen käytettävissä olevan tulon keskimääräinen vuosimuutos (%) oli Suomessa (Cingano 2014): 1980-luvun puoliväli – 2007/2008 koko väestö 1,7 alin tulokymmenys 1,2 ylin tulokymmenys 2,5 2007/2008 – 2011/2012 koko väestö

1,2 alin tulokymmenys 1,5 ylin tulokymmenys 1,0

Ylin tulokymmenys näyttää menettäneen suhteellista asemaansa. Gini-kerroin mittaa suhteellista tulojen erilaisuutta välillä 0–1 eli tasaisesta tulonjaosta eriarvoistuneeseen tulonjakoon. Gini-kerroin oli Suomessa 0,270 vuonna 2007 ja 0,261 vuonna 2011. Tulonjako pysyi vuosina 2007–2011 vielä varsin vakaana, joskin kerroin oli jo laskusuunnassa (Cingano 2014).

Suomalaisten kaikkien kotitalouksien reaalitulojen kertymisen nykyinen heikko kausi alkoi tulonjakotilastojen mukaan 2010 (Käytettävissä oleva rahatulo keskimäärin 37 700 euroa, 2015).

Siitä lähtien käytettävissä olevien tulojen positiiviset vuosimuutokset ovat olleet entistä vähäisemmät, alle 1 %. Vuonna 2013 tulomuutos kääntyi jopa negatiiviseksi. Tätä ei ollut tapahtunut vuosikymmeniin (Suomen virallinen tilasto SVT: Kotitalouksien varallisuus 2015).

Tulojen ohella omistaminen ja siihen liittyvä vauraus tai sen puute on talouden tasaisuuden tai eriarvoisuuden osoitin. Suomen tilastokeskuksen mukaan Suomessa rikkain prosentti kerää varallisuuden suhteen 13 % varallisuudesta eli omistuksista ja 8 % kokonaistuloista, Ruotsissa luvut ovat 29 % ja 7 %. Ylimmän kymmenyksen varallisuus oli Suomessa vuonna 2013 yli 45 % eli vajaat puolet kokonaisvarallisuudesta. Ylin kymmenys on kahdessakymmenessä vuodessa lisännyt nettovarallisuuttaan (velat pois lukien) kuusi prosenttiyksikköä, kun kaikki muut varallisuusluokat ovat menettäneet varallisuuttaan (0,2–1,6 prosenttiyksikköä). Suomalaiset omistavatkin asuntonsa kokonaan tai osittain omistusasuntojen luvatussa maassa. Velaton asunto ja sen myötä korkein keskimääräinen varallisuus on eläkkeelle jääneellä ikäryhmällä (65–74-vuotiaat) yli 175 000 euroa, seuraavina varallisuusryhminä ovat 55–64-vuotiaat ja yli 75-vuotiaat nuorimpien ikäryhmien ollessa näitä vähävaraisempia.

Keskimääräinen varallisuus on yli 110 000 euroa (Puolella kotitalouksista nettovarallisuutta yli 110 000 euroa vuonna 2013, 2015). Suurituloisin prosentti suomalaisista sai vuoden 2013 tuloistaan lähes puolet omaisuustuloina: Ryhmän bruttotuloista keskimäärin 46 % tuli omaisuustuloista ja lähes 40 % palkasta (Suomen virallinen tilasto SVT: Kotitalouksien varallisuus 2015).

Sekä tulo-, omaisuus- että kulutusverojen avulla julkinen sektori on kerännyt yhteiseen käyttöön osan siitä varallisuudesta, joka on syntynyt henkilökohtaisista säästöistä. Varat ovat kuitenkin usein sidottuina omaan asuntoon eikä muuta varallisuutta juuri ole.

Suomalaiseen eetokseen on kuulunut sosiaalinen nousu koulutuksen avulla. Siten on ollut mahdollista päästä myös parempiin tuloihin kuin aiemmat sukupolvet. Palkkatulojen avulla on kuitenkin entistä vaikeampi päästä ylimmän tulokymmenyksen ryhmään. Kotitaloudet ovat

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

15

tulleet myös vähitellen entistä riippuvaisemmiksi tulonsiirroista eli sosiaalipolitiikasta, kun palkkojen osuus kotitalouden tulonmuodostuksesta on vähentynyt. 1980-luvun lopussa tulonsiirtojen osuus oli keskimäärin 20 %, vuonna 2013 jo noin 30 % kotitalouksien kokonaistuloista. Yrittäjätulojen osuus kotitalouksien tulonmuodostuksesta oli vuonna 2013 keskimäärin 5 % eli pari prosenttia vähemmän kuin vuonna 1987. Omaisuustulot (osingot, korot ja vuokratulot) olivat puolestaan lisääntyneet suhteellisesti saman verran: 3 % vuonna 1987 ja 5 % 2013.

Kun koko kansan osalta on jouduttu aiempaa tiukemman yksityistalouden vaiheeseen, niin eniten tämä muutos koettelee heikkotuloisinta kymmenystä. Vuonna 1987 tämä osa kotitalouk­ sista sai tulonsiirtoja 67 % tuloistaan ja 2013 tulonsiirto-osuus oli kasvanut jo 80 prosentiksi.

Ylimmän tuloryhmän, kymmenyksen, riippuvuus julkisista tulonsiirroista on pysynyt suhteellisesti samana tänä aikana eli 10 prosentissa kotitalouden tuloista. Kun puhutaan sosiaalipolitiikan merkityksestä kansalaisille, niin on otettava myös huomioon, että suurituloisimpaan ryhmään kuuluvan kotitalouden saama tulonsiirto-osuus voi olla rahassa mitattuna huomattavasti suurempi summa kuin kaikkein pienituloisimman 80 %:n kohdalla. Toisaalta ylimmän ryhmän saamalla kymmenellä prosentilla ei ole niin suurta suhteellista merkitystä ryhmän jonkun kotitalouden selviytymiselle kuin tulonsiirroilla on heikkotuloisille, joiden tuloista 80 % muodostuu tulonsiirroista.

Eri tuloryhmien intressit eroavat lähtökohtaisesti toisistaan huomattavasti suhteessa harjoitettavan sosiaalipolitiikan merkitykseen.

Solidaarisuus on kuitenkin riittänyt Suomessa harjoitetun sosiaalipolitiikan perusteeksi 1990-luvun alkuvuosinakin, jolloin kotitalouksien käytettävissä olevat tulot laskivat huomattavasti. Mediaanitulojen lasku oli yli 6 % vuonna 1992 (Käytettävissä oleva rahatulo keskimäärin 37 700 euroa, 2015). Mediaanitulot ovat nytkin laskussa. Kuinka käy tulevaisuudessa, kun käytettävissä oleva tulo ei enää aina kasvakaan eri tuloryhmissä, säilyykö solidaarisuus?

16

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

Tuloerojen kaventamisen reunaehtoja

Tuloeroja on paikkailtu sosiaalimenojen avulla ja samalla vastattu sosiaalisiin riskeihin. Suomessa julkisten sosiaalimenojen kustannukset olivat 11 624 euroa asukasta kohden 2013 (STM). Menot kohdistuivat eri ryhmiin seuraavasti: vanhuksiin (37 %), sairaisiin (24 %), vammaisiin (11 %) sekä perheisiin ja lapsiin (10 %) muiden menoryhmien jäädessä alle kymmenyksen suuruisiksi. Viime vuosien heikko taloudellinen kehitys on aiheuttanut sen, että reaalisesti eniten on kasvanut työttömien toimeentulon turvaamisen osuus sosiaalimenoista. Julkinen sektori, valtio ja kunnat, osallistuvat sosiaalimenojen rahoitukseen eniten (47 %), seuraavina ovat työnantajat (37 %) ja vakuutetut (13 %). Rahastoista saatavien tulojen osuus on 10 %. Työnantajien maksuosuutta on kevennetty kymmenen viime vuoden aikana 4,5 prosenttiyksikköä. Samaan aikaan myös työnantajiin liittyvää yhteisöverotusta on kevennetty (20 % vuonna 2014).

Hallitus esitti 2015 työnantajien sosiaaliturvamaksun poistamista kokonaan, mikä merkitsee hyvinvointivaltiollisen sosiaalipolitiikan vastuiden purkamista yhdeltä osaltaan ja johtaa periaatteessa muiden maksajien osuuksien kasvattamisen tai menojen vähentämisen. Työnantajat saavat tulonsiirron.

Julkisia menoja pyritään kokonaisuudessaan supistamaan ja leikkaukset kohdistuvat voimakkaasti sosiaalimenoihin. Seurauksena on, että kansalaisten sosiaalietuudet tulevat vähenemään Suomessa 2010-luvun jälkipuoliskolla. Vuonna 2015 kiihtynyt turvapaikan hakijoiden määrän kasvu tulee kuitenkin lisäämään julkisia menoja niin Suomessa kuin muissakin EU-maissa. Voimakasta määrän kasvua ei ole aiemmissa laskelmissa otettu huomioon.

Euroopassa on huolestuttu siitä, että palkkatyön ehdot ovat muotoutumassa uudelleen ja aiheuttavat osaltaan epätasa-arvoistumista. Globaaliin kriisiin on vastattu palkkojen alentamisella, jota perustellaan sillä, että näin tehdään tilaa investointien laajentamiselle. Voitot kuitenkin suunnataan osakkeenomistajille eikä uusiin investointeihin, valitetaan. Pysähtynyt talous vaatisi nimenomaan uusia ideoita ja innovaati-

oita. EU-alueen taloudellinen toiminta keskittyy nykyään palveluiden ympärille. Palveluissa palkkojen alentaminen sisältää työvoiman muutoksia. Erityisesti henkilökohtaisissa palveluissa ammattitaitoista työvoimaa korvataan vähemmän koulutetulla ja vierasmaalaisella työvoimalla. Samalla alennetaan aiempaa kokonaispalkkatasoa. Tästä seuraa eriarvoistumista tulojen suhteen, työttömyyden kasvua ja elintason alenemista.

Palkkatyö on muotoutumassa uudelleen, kun siihen ovat tulleet merkittävinä ominaispiirteinä mukaan ei-vakinaiset työsuhteet, osa-aikaisuus ja nollasopimukset. Kokopäiväisissä vakinaisissa työsuhteissa työikäisistä on vähenevä osa niin eurooppalaisessa kuin suomalaisessakin työelämässä. Tämä on merkittävä muutos sosiaalipolitiikan kannalta, jonka hyvinvointivaltiollinen periodi on perustunut teollisen yhteiskunnan ideaaliin, vakinaisiin ja kokopäiväisiin työsuhteisiin sekä vain tilapäiseen työttömyyteen.

Tilapäistyötä ei ole otettu huomioon perusasioita rakennettaessa, ei työ-, sosiaaliturva- eikä veropolitiikassa. Vakinaiset työsuhteet takaavat myös kansalaisten osavastuun sosiaalimenoista tasaisin verovirroin, jotka ehtyvät laajan ja pitkäkestoisen työttömyyden oloissa.

Teollinen yhteiskunta perustui vahvoihin työmarkkinainstituutioihin ja näiden välisiin neuvotteluihin sekä yhteistyöhön valtion tai kuntien kanssa. Työmarkkinainstituutioiden merkitys on pienentynyt Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.

Pohjoismaissa lienevät viimeiset työmarkkinajärjestöjen vahvat linnoitukset. Työnantajajärjestöt ovat jo monta vuotta Suomessa yrittäneet vaikuttaa siihen, että valtakunnallisilla neuvotteluilla ei olisi enää huomattavaa asemaa ja että siirryttäisiin paikalliseen ja yrityskohtaiseen sopimiseen.

Edelleenkin ansiotulosidonnaista sosiaalipolitiikkaa muovataan näissä neuvotteluissa, joissa viimeksi puututtiin ansioeläkkeiden eläkeiän yleiseen korottamiseen. Paikallinen sopiminen on kuitenkin sivussa laajentunut.

Veropolitiikalla on fiskaalisen sosiaalipolitiikan tunnusmerkit. Suomessakin on painetta muuttaa progressiivista verotusta kohti tasaveroa, joka on käytössä muun muassa naapurimaassa

Virossa. Verotyypeillä on erilainen perusta. Progressiivinen verotus perustuu eri tuloluokkien keskinäiseen solidaarisuuteen, jossa kannetaan taakkaa myös omaa ryhmää heikommin selviytyvien puolesta. Tosin monet uudet veromuodot myös Suomessa ovat tasaverotyyppisiä ja niiden avulla kerätään jo enemmän veroja kuin perinteisellä tuloverolla. Globaalisti tuloveroaste on pienentynyt viime vuosikymmeninä ja arvonlisäverojen ja yritysverojen käyttö ovat vähenemässä (Torres 2012). Rikkaiden erityisveroja on myös yleisesti purettu, kuten myös Suomessa vuonna 2014.

Maan taloudellista ahdinkoa selvittelevä hallitus joutui kuitenkin jo vuonna 2015 harkitsemaan suurituloisten tuloveron korottamista. Suurimpia tuloja saavien osalta pääomatulojen osuus on lisääntynyt mutta palkkojen osuus on vähentynyt suhteellisesti alle puoleen kokonaistuloista. Tämä pienentää suurimpia tuloja saaneiden verotuksen kokonaissummaa, koska palkkoja verotetaan ankarammin kuin pääomatuloja. Hyvätuloiset käyttävät yrityksen perustamista tulojen siirtämiseksi pääomatuloihin. Tätä mahdollisuutta tavallisilla palkkaperustaisilla veronmaksajilla ei yleensä ole.

Ammattiyhdistysliikkeen ja työnantajajärjestöjen yhteisellä osallistumisella palkansaajien sosiaalipolitiikan muovautumiseen on tähän asti toteutettu eri yhteiskuntaryhmien välistä koheesiota. Sama asema on ollut veropolitiikalla. Nämä kaksi ovat olleet tulonsiirtojen, palveluiden ja muun sääntelyn peruspilareita toisen maailmansodan jälkeisessä hyvinvointivaltiokehityksessä. Kun näitä toimia on ruvettu muovaamaan uuteen uskoon, sosiaalinen koheesio on vaarassa heiketä. Verotuksen monimuotoistaminen ja yritysten verosuunnittelu vähentävät yhteiskunnan inkluusiota. Työnantajajärjestöt suosisivat paikallista ja yrityskohtaista palkkojen määräytymistä. Verojen kiertämisen yleistyminen syö pohjaa entisiltä lojaalisuussuhteilta. Verotusta yritetään vähentää myös, jotta olosuhteet myötäilisivät kansainvälisten yritysten sijoitusintressejä. Ei pohdita, miten nämä taustatekijät tulevat vaikuttamaan sosiaalipolitiikkaan ja sen perusteisiin. Miten turvataan sosiaaliset riskit? Myös vastapuolten eli ammatti- ja työnantajaliitto-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

17

jen toiminta laillisuuden rajapinnoilla vähentää osaltaan näiden toimijoiden luotettavuutta.

Sosiaalipolitiikan supistaminen kohdistuu ennen kaikkea heikkotuloisiin

Kun sosiaalipolitiikan tarjoukset kansalaisille ovat supistumassa julkisen talouden heiketessä, niin tulonsiirrot ja avustukset ovat saamassa yhteisen nimittäjän, kansalaispalkka, perustulo tai perusturva, joka yritetään mitoittaa niin alhaiseksi kuin mahdollista. Sosiaalivakuutuksiin turvaavassa Saksassa pohditaan yhteistä kansalaisvakuutusta ja tätä täydentäviä yksityisiä vakuutusmuotoja, kun sosiaalipalveluita korostavassa Britanniassa vannotaan peruskorvauksen ja henkilökohtaisen budjetin nimeen.

Suomessakin on jo ryhdytty kokeilemaan alueellista perustuloratkaisua.

Taloustieteilijä Anthony Atkinson tulee siihen tulokseen, että perustulon ehdollisuus on parempi idea kuin aivan ilman ehtoja toteutettava tulo (Atkinson 2015). Osallistumista yhteiskunnan toimintaan on edellytettävä kaikilta, jotka siihen kykenevät. Osallistuminen voi olla hoivaa, kuten brittiläisessä ja suomalaisessa omaistuessa. Se voi olla myös vapaaehtoistyöhön osallistumista tai varsinaista työtä. Universalistisen perustulon sijasta pitäisi kehittää osallistumistuloa.

Työttömyys on yleisin matalien tulojen syy.

Työvoimapolitiikan viimeaikainen vastaus Euroopan työttömyyteen on ollut aktiivinen työvoimapolitiikka sekä ansioiden kokoaminen pienistä palasista. Turvaudutaan palkkatyön, ei-maksettavan työn, erilaisten välimuotojen ja itsetyöllistävän hoivan aktiviteettien lisäämiseen. Samalla työttömien sosiaaliturvaa heikennetään. Työttömille suunnataan myös koulutusta, joka ei johda suoraan työsuhteeseen.

Atkinson (2015) korostaa, että koulutuksen tulisi johtaa älykkääseen kasvuun (smart growth) eikä olla mitä tahansa koulutusta. Tilannetta helpottaisi, jos työvoimakoulutus ja elanto eriytetään toisistaan, jolloin koulutuksella voitaisiin tähdätä uusiin ideoihin.

Kaiken kaikkiaan sosiaaliturvaa ollaan hei-

18

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

kentämässä aiemmasta tasosta Euroopan eri maissa. Työttömät ja toimeentulossaan sosiaalituista riippuvat ovat sosiaalipolitiikan heikentymisen ensisijaisia kohteina niin Suomessa kuin muissakin Euroopan maissa.

Kansalaisten itseorganisoituminen ratkaisuna

Mitä ehdotetaan tilalle? Kansalaisten oman vastuun lisäämistä. Kansalaisyhteiskunnan edellytetään itseorganisoituvan ja keksivän omia julkisen sektorin tuen vähenemistä kompensoivia ratkaisuja esimerkiksi asumisen ja avun tarpeen yhdistämisratkaisuin vaikkapa saksalaiseen tapaan. Tukea tarvitsevat turvautuvat yhteisasumiseen ja asumisyhteisöihin. Jakaessaan suuria huviloita tai huoneistoja keskenään asukkaat voivat tarvitessaan palkata myös yhdessä ulkopuolista apua muodostaen itseorganisoituvia palveluasumisyksiköitä. Saksassa on myös yrityksiä, jotka vuokraavat tällaisia asuntoja ja järjestävät palveluita asukkaille samaan tapaan kuin suomalaiset palveluyritykset. Erona on se, että asuinyhteisön jäsenet muodostavat esimerkiksi osuuskunnan ja vastaavat itse kustannuksistaan yhdessä – ainakin osittain sosiaalivakuutukseen perustuen – eivätkä ole suomalaisen palveluasumismallin mukaisesti sopimussuhteessa kukin erikseen palveluja tuottavaan tai asumista tarjoavaan yritykseen. Tässä itseorganisoitumisen kehityksessä voi nähdä vähittäistä irtautumista julkisesta sosiaalisen kysymyksen hoitamisesta.

Julkisten tukien hiipuminen on herättänyt halun irtautua kokonaan virallisista organisaatioista sekä perustaa itsenäistä ja riippumatonta toimintaa. Jopa yliopistojen julkisen rahoituksen heikkenemisen pelossa on esitetty itsenäisiä vapaita intellektuaalisia yksiköitä myös Suomeen (Henttonen ja Lapointe 2015). Aikuisten kouluttamisessa ja tutkimustoiminnassa tämä vielä menettelisi, mutta ratkaistaessa sosiaalista kysymystä vaaditaan uusia organisaatioita – esimerkiksi kumppanuuden sosiaalipolitiikkaa eli eri toimijoiden, kolmannen sektorin, yritysten ja julkisen sektorin, yhteistoimintaa, jossa on yhteisesti hyväksytyt säännöt ja rahoitusratkaisut (Koskiaho 2014). Tämä edellyttää julkisen sektorin

sääntöjen väljentämistä tai muuttamista mutta myös julkista tukea kolmannelle sektorille, jotta sillä on kapasiteettia ottaa uusia tehtäviä hoitaakseen. On vain varottava, ettei ei-julkisesta organisaatiosta tehdä julkisen matkimista ja lisätä sen byrokratiaa sen sijaan, että kuunneltaisiin ympäröivää yhteisöä ja asukkaita. Sosiaalisen tehtävän hoitaminen edellyttää välitöntä palautetta yhteisöltä, muuten ollaan samassa tilanteessa kuin byrokraattisessa julkisessa toiminnassa (Mwabu ym. toim. 2001).

Suomessa palveluja tarvitsevien ikääntyneiden asuttamat asunto-osakeyhtiöt voisivat organisoitua uudelleen ja ottaa myös elämistä helpottavia palveluita ohjelmaansa. Tämä edellyttää lainsäädännöllisiä muutoksia asunto-osakeyhtiölakiin sekä kunnallisten viranomaisten ja asukkaitten yhteistoimintaa. Omakotitaloyhteisöt voisivat organisoitua samalla tavoin ja hankkia palveluja yhteisvoimin. Esimerkiksi asuinrakennusten korjaustoiminnassa syntyy harvoin naapuritalojen omatoimista yhteistoimintaa, mikä olisi helpottamassa kustannuspaineita ja töiden organisoimista. Tarvitaan puutteen aikoja, jotta talkoot pannaan pystyyn. Vuoden 2015 pakolaistulva synnytti jo Euroopassa ja myös Suomessa samantapaista vapaaehtoistoiminnan vyöryä, kuin mitä nähtiin toisen maailmansodan pakkotilanteessa.

Suomessa on perinteisesti ymmärretty meidän yhteiskuntamme julkisen sektorin johtamaksi yhteiskunnaksi, jolloin kansalaisten itseorganisoituminen voidaan ymmärtää inklusiivisuudesta irtautumisena, ”sooloiluna”. Joka tapauksessa julkiselle sektorille jää perusongelmista huolehtiminen.

Meidän yhteiskunnassamme kansalaiset voivat luottaa siihen, että perustuslaki toteutuu ja valtio pitää kaikista huolen. Mutta, mutta, nyt näitä instituutioita puretaan Suomessa. Miten käy meidän yhteiskunnallemme? Jäämmekö sattuman varaan? On aika tehdä uusi itsekuvaus nykytilanteesta (Eräsaari 2005, 265–266). Voisiko kumppanuusajattelulla olla tässä yhteydessä pelastava rooli? Täällä Pohjolassa yhteisen tekemisen ja aikaansaamisen eetos voisi olla sosiaalipolitiikalle uusi tarpeellinen avaus

(Koskiaho 2014; Koskiaho 2015). Ideaa pitäisi vain kehitellä eteenpäin. Kumppanuuksistahan se sosiaalipolitiikka aikoinaan, 1800-luvulla ja ennen sitä, ammattikiltojen yhteydessä, sai alkunsa. Julkisen sektorin rooli ja tehtävät tulevat samalla mietintään. Vastuutaan julkinen valta ei kuitenkaan voi luovuttaa muille.

Kirjallisuus

Ahtela, Jukka & Rentola, Essi (2014) Selvitys Suomen asumisperusteiden sosiaaliturvan ja EU-lainsäädännön vaatimusten yhteensovittamisesta. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2014:24. Helsinki.

Amlinger, Carolin & Baron, Christian (toim.) (2014) Stephan Lessenich zu Paul Lafargue: ”Das Recht auf Faulheit”. Marxist Pocket Books. Band 4. Laika-Verlag.

Hamburg.

Atkinson, Anthony, Piketty, T., & Saez, E. (2010). Top incomes in the long run of history. Atkinson, Anthony & Piketty, T (toim.) Top Incomes. A Global Perspective.

Oxford University Press. New York. (s. 664–759).

Atkinson, Anthony B. (2015) Inequality: What Can Be Done?

Harvard University Press. Cambridge.

Auman, Dan (2013) The Sociology of Social Inclusion. Sage Open, January–March 2013, 1–16.

Cingano, Federico (2014) Trends in Income Inequality and its Impact on Economic Growth. OECD Social, Employment and Migration Working Papers No 163. OECD Publishing (http://dx.doi.org/10.1787/5jxrjncwxv6jen, luettu 13.10 2015) Eräsaari, Risto (2005) Inkluusio, ekskluusio ja integraatio sosiaalipolitiikassa. Kiistakysymysten kartoitusta.

Janus vol. 13 (3), 252–267.

Henttonen, Elina ja Lapointe, Kirsi (2015) Työelämän toisinajattelijat. Gaudeamus. Helsinki.

Huang, Jiansheng (2014) Building a Shared and Harmonious Society in China: An ethnic minority perspective.

Development 57(1), 77–83.

Koskiaho, Briitta (2014) Kumppanuuden sosiaalipolitiikkaa etsimässä. Setlementtiliiton julkaisuja 32. United Press Global. Tallinna.

Koskiaho, Briitta (2015) Sosiaalisen kysymyksen ratkaiseminen tulevaisuudessa. Tieteessä tapahtuu vol. 33 (1), 3–11.

Käytettävissä oleva rahatulo keskimäärin 37 700 euroa (2015) Tilastokeskus (http://tilastokeskus.fi/til/ tjt/2013/03/tjt_2013_03_2015-04-02_kat_002_fi.html, luettu 2.4.2014) Lafargue, Paul (1883) Le Droit a la Paresse. Ei painopaikkaa (näköispainos: http://www.metiseurope.eu/content/ pdf/n9/7_paresse.pdf, luettu 30.9.2015) Levitas, Ruth (1999) Defining and Measuring Social Exclusion: A Critical Overview of Current Proposals. Radical Statistics. Article 2. Issue 71, Summer 1999 (http:// www.radstats.org.uk, luettu 1.4.2015) Mwabu, Cermano ym. toim. (2001) Social Provision in Low Income Countries: New Patterns and Emerging Trends.

Oxford University Press. Oxford.

McCartney, Clem & Naudé, Wim (toim.) (2012) Shared Societies. The Case for Inclusive Development. The Club of Madrid. Maastricht (http://www.clubmadrid.org/ssp/

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

19

SSP_Publication2012_Maastrich.pdf, luettu 1.4.2015) Offe, Claus (2014) Participatory inequality in the austerity state: a supply side approach. Working Paper der DFGKollegforscherInnengruppe Postwachstumsgesellschaften 1/2014. Jena.

Puolella kotitalouksista nettovarallisuutta yli 110 000 euroa vuonna 2013 (2015) Tilastokeskus (http://www.stat. fi/til/vtutk/2013/vtutk_2013_2015-04-01_tie_001_ fi.html, luettu 1.4.2015) Responding to Rising Inequality. Policy Interventions to Ensure Opportunity for All (2014) University of California, Berkeley. Policy Brief (http://diversity.berkeley. edu/inequality-policy-brief, luettu 28.3.2015) Sosiaalimenot ja rahoitus. Sosiaali- ja terveysministeriö (www.stm.fi, luettu 1.4.2015) Stierli, Markus ym. (2014) Global Wealth Report 2014.

Research Institute. Credit Suisse AG. Zurich.

Stierli, Markus ym. (2015) Global Wealth Report 2015.

Research Institute. Credit Suisse AG. Zurich.

Suomen virallinen tilasto (SVT): Kotitalouksien varallisuus (2015). Tilastokeskus. Helsinki (http://tilastokeskus.fi/ til/vtutk/, luettu 6.4.2015)

Suomen virallinen tilasto (SVT): Työvoimatutkimus (2015) Työllisyys ja työttömyys 2014, 4 Työvoimaan kuulumattomat. Tilastokeskus. Helsinki (http://www.stat.fi/ til/tyti/2014/13/tyti_2014_13_2015-04-28_kat_004_ fi.html, luettu 30.9.2015) Therborn, Göran (2013) The Killing Fields of Inequality. Polity Press. Cambridge.

Torres, Raymond (2012) Shared Societies and the Global Crisis: Evidence and Policy. Maastricht School of Management. Working Paper No. 2012/42. Maastricht (http://www.msm.nl/resources/uploads/2014/02/ MSM-WP2012-42.pdf, luettu 20.3.2015) Wealth: Having it all and wanting more (2015). Research Report. Oxfam International. Oxford. (http://policypractice.oxfam.org.uk/publications/wealth-having-itall-and-wanting-more-338125, luettu 1.4.2015)

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan professori (emerita).

SIJOITA AJATTELUUN! EISKUNTAPOLITII

5/2014 1/2016

VASTAPAINOA YHT

KKAAN!

TITUS HJELM VASTAPAINO

Titus Hjelm

Yhteiskuntapolitiikka on hyvinvointitutkimuksen avoin foorumi, jossa kuuluu ajattelun ääni. YP:n jutuilla on taipumusta saada julkisuutta, herättää uteliaisuutta, virittää keskustelua ja käynnistää toimenpiteitä.

GLOBAALISTI AKATEEMINEN Opas kansainväliseen tiedejulkaisemiseen

yp

thl.fi/

185 s. | helmikuu

Tutkittua tietoa, uusia

avauksia

Christer Lindholm VIIS TALOUDESTA! 5 myyttiä, jotka romuttavat hyvinvoinnin 180 s. | maaliskuu

thl.fi/yp

Eikä maksa paljon: vuosikerran (kuusi numeroa) hinta kesto­ tilauksena on 40 euroa ja opiskelijatilauksen hinta 22 euroa.

Hannu Simola

KOULUTUSIHMEEN PARADOKSIT Esseitä suomalaise sta koulutuspolitiikasta 350 s.

Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen DISKURSSIANALYYSI Teoria, peruskäsitt eet ja käytäntö 495 s.

uutuuskirjat kauppa.vastapai no.fi

20

Wolfgang Streeck OSTETTUA AIKAA Demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi

Tilaukset: thl.fi/yp puh. 03 4246 5304 / asiakaspalvelu@kustantajapalvelut.fi Kaikki Vastapainon

YP on myös Facebookissa!

Matti Hyvärinen, Eriikka Oinonen & Tiina Saari (toim.)

HAJOAVA PERHE Romaani monitieteis en tutkimuksen välineenä

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

300 s.

300 s.

YHTEIS KUNTA POLITII YHTEIS KUNTA POLITI IKKA KKA

Tietoa tuoreimmasta numerosta, arkiston ja blogit löydät osoitteesta:

YHTEI SKU YHT EISK UNNTA TAPPOL ITII KKA OLITIIK KA 1/20416 5/201

Yhteiskunt atiete Raha, ilijät rakka us,julkis hyvinuude vointissa

Amfetamiinien ja opioid Kiista ien ongel nalai nenytön makä sähkö savuk yleisy ys e

Nuor Vaiku tenuden ttavu työas enteet vaade Suomalainen henki Suom rikos ja en päiht soma eetlit SuomLÄ: MATTI RIMPE enKiista korke akoulvollisu lutuksen oppive taso udesta ANTTI MAUNU: Biletys SATU TASKIN EN: Toisen kipu

Tiedekeskuksen uusi rooli Tapio Koivu ja Mikko Myllykoski

Tiedekeskus Heurekan laajennuksen rakentaminen on alkanut. Taloudellisesti vaikeina aikoina tätä voi pitää pienenä ihmeenä. Mitä on tiedossa? Lisää samaa vai jotain uutta? Yhteiskunnan ja vapaaajanviettotapojen muuttuessa tiedekeskuksen on uudistettava ja laajennettava tehtäväänsä kulttuuritarjonnassa, tiedeviestinnässä ja oppimisympäristönä. Uudenlainen tiedekeskuskokemus odottaa yleisöä ja yhteistyökumppaneita.

Heurekan avautuessa yleisölle vuonna 1989 maail­massa oli noin 400 tiedekeskusta. Vuorovaikutteisuus oli tuolloin suuren yleisön silmissä uutta sekä tiedeviestinnässä että erityisesti museoalalla. Nyt, sukupolvea myöhemmin, tiedekeskusten määrä on ylittänyt 3 000 rajan.

Metropolit ja pienemmätkin kaupunkikeskukset ympäri maailman ovat kiinnostuneita kehittämään esimerkiksi teollisuudelta ja satamilta vapautuvia alueitaan kulttuurimatkailun nimissä. Syntyy uusia kulttuurikeskuksia ja museoita.

Tiedekeskuksia perustetaan erityisesti paikallisen tieteellisen kulttuurin ja tiedekasvatuksen edistämiseksi, mutta myös matkailun vetureiksi.

Samanaikaisesti tiedekeskusliikkeen menestyksen kanssa interaktiivisuus on kuitenkin läpäissyt yhteiskunnan. Se, mitä tiedekeskuksella oli aikanaan tarjota, ei olekaan enää itsestäänselvästi ainutlaatuista. Heureka – niin kuin tiedekeskukset ja museot kaikkialla maailmassa – kohtaavat lukemattomia muutospaineita.

Tiedekeskusten roolina on ollut tuoda tiede ja sen merkitys suuren yleisön tietoisuuteen ymmärrettävällä ja innostavalla tavalla. Yhteiskunnan halu käyttää julkisia varoja tiedekeskusten perustamiseen kumpuaa ajatuksesta, että tiede on keskeinen osa kulttuuria, yhteiskuntaa ja luja perusta sen tulevaisuudelle. Tieteelle

ominainen uteliaisuus, tapa etsiä ja käsitellä systemaattisesti ja analyyttisesti tietoa sekä tehdä johtopäätöksiä on osa hyvinvoivaa ja tiedostavaa arkipäivää.

Tiedekeskuksen tehtävänä on tarjota kaikille mahdollisuus ymmärtää tieteen menetelmiä ja tuloksia, tyydyttää omaa uteliaisuutta ja oivaltaa uutta. Toisin kuin koulut ja muut oppilaitokset, tiedekeskus ei ole osa muodollista opetusjärjestelmää, vaan se tarjoaa kunkin omiin valintoihin ja omaan toimintaan perustuvan mahdollisuuden oppia. Yliopistojen kolmannen tehtävän eli yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen kannalta tiedekeskus on tehokas tapa ja kanava saavuttaa yleisö. Tiedekeskukset vaikuttavat lähialueen talouteen huomattavasti ja pysyvästi. Tuki lähialueen kunnilta, tiedeinstituutioilta ja yksityisiltä toimijoilta onkin perusteltu välttämättömyys kaikille tiedekeskuksille niin rahallisesti kuin toiminnallisestikin. Taustayhteisöt – jotka usein ovat keskusten perustajia – ovat merkittäviä yhteistyökumppaneita, joiden panos rakentaa yhteiskunnan osaamispohjaa. Ne tukevat lasten ja nuorten tulevaisuuden mahdollisuuksia kannustamalla uravalintoihin ja lisäävät kansalaisten tieteellistä lukutaitoa.

Muutostekijät

Tiedekeskusten tehtävä ja merkitys ovat muuttumassa niiden toimintaympäristön muuttuessa.

Muutoksen kannalta voidaan nostaa seuraavat kymmenen keskeistä trendiä tarkasteltavaksi: Tarve korostaa tieteen roolia yhteiskunnassa. Tieteellä, tutkimuksella ja tietoon pohjautuvalla päätöksenteolla on välitön vaikutus elämäämme. Tulevien sukupolvien kiinnostusta tiedettä kohtaan on rohkaistava, samoin kuin heidän osallistumistaan dialogiin tieteen mer-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

21

kityksestä ja sen vaikutuksesta yhteiskuntaan.

Tavoiteltavat yleisöt ovat entistä monimuotoisempia ja suhtautuvat toisinaan epäillen tai välinpitämättömästi tieteeseen.

Innovaatiotoiminnan muuttuminen. Yhä laajemmat piirit perinteisen tiedemaailman ulkopuolelta ovat mukana innovaatiotoiminnassa. Tavat tuoda tiedettä arkipäivään ja hyödyntää tieteen tuloksia muuttuvat, kun perinteinen lineaarinen innovaatiokäsitys väistyy. Tieteeseen pohjautuvat innovaatiot syntyvät yhä useammin osana kokeilevaa ja nopeatempoista toimintakulttuuria.

Tavat viettää vapaa-aikaa muuttuvat nopeasti ja yhä monimuotoisimmiksi. Tiedekeskukset kilpailevat kävijöidensä vapaa-ajasta ja toimivat yhä runsaamman tarjonnan ja helposti saatavilla olevan digitaalisen teknologian värittämässä ympäristössä. Digitaalinen maailma hallitsee nuorten ja jo lastenkin ajankäyttöä.

Odotukset elämyksellisyydestä kasvavat ja erilaistuvat. Erilaisten yleisöjen odotukset ovat yhä hätkähdyttävämpiä. Samalla yhä useammat haluavat tuoda oman panoksensa esiin ja edelleen yhteisöjen käyttöön ja hyödyksi.

Opetus ja oppiminen ovat murroksessa.

Tiedekeskukset olivat vapaavalintaisen oppimisen edelläkävijöitä, mutta ne eivät ole enää yksin. Koulut ja oppilaitokset ovat laajasti omaksuneet osallistavia, kokeilevia ja motivoivia tapoja oppia.

Teknologia kehittyy yhä nopeammin ja yhä laajemmalla rintamalla. Tiedekeskusten on mahdotonta seurata teknologista kehitystä kovin laaja-alaisesti. Uutuuksien ja eri teknologioiden itseisarvo toimii entistä vähemmän ratkaisevana syynä vierailla tiedekeskuksissa.

Tiedekeskusten globaali yhteistyö on entistä kypsemmällä asteella. Nopeasti kasvaneet tiedekeskusverkostot ovat yhä tehokkaampia jakamaan kokemuksensa ja innovaationsa. Tiedekeskukset myös erikoistuvat ja profiloituvat.

Tämä tarjoaa mahdollisuuksia tuottaa parempia kävijäkokemuksia, mutta myös ansaintamahdollisuuksia niille, jotka tuottavat näyttelyitä ja muita oppimistuotteita muille. Markkinoita vaikuttaville tiedekokemuksille on myös tiedekes-

22

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

kusverkostojen ulkopuolella.

Yleishyödyllisyyden käsite muuttuu.

Useimmat tiedekeskukset toimivat julkisen tuen varassa. Tästä huolimatta niiden on pohdittava toimintansa arvoa ja merkitystä. Vaikuttavuutta on voitava mitata ja uusia, kestäviä ansaintamalleja luotava.

Toiminta rakentuu entistä enemmän kumppanuuksien ja yhteistyön varaan. Tiedekeskusten voima ei ole vain oman organisaation kompetenssien ja resurssien varassa, vaan ennen kaikkea kyvyssä rohkaista, mahdollistaa ja kanavoida ympäröivän yhteisön osaamista ja asiantuntemusta.

Luovien organisaatioiden johtaminen on jättänyt pysyvästi taakseen hierarkiat ja autoritäärisyyden. Uusi syntyy yhä useammin verkostoissa ja kumppanuuksien kautta. Instituutioiden vakiintuneiden johtamiskäytäntöjen sovittaminen uutta luovan kulttuurin tarpeisiin edellyttää organisaatiokulttuurin muutosta ja radikaalia avautumista ulospäin. Tiedekeskusten johdossa on käynnissä sukupolvenvaihdos, joka vauhdittaa organisaatiokulttuurin muutosta.

Heurekan uusi, laajempi tehtävä

Jotta tiedekeskus voisi viestiä tieteen ja innovaatiotoiminnan keskeisen aseman yhteiskunnassa yleisöilleen, sen on laajennettava tehtäväänsä.

Muutos on tehtävä yleisön tarpeita kunnioit­ taen, kuitenkin muistaen, että uutta ei voi synnyttää yleisön toiveita kyselemällä. Tarve on usein tiedostamaton. Tyytyväisin, vaikuttunein ja innostunein on se yleisö, joka on yllätetty.

Tehtäväkentän laajentaminen taloudellisesti kestävästi on haaste. Tiedekeskukset ovat kulttuurilaitoksia, joiden ei oleteta toimivan kuten voittoa tuottavat liikeyritykset. Kestävää toimintaa ei voida perustaa pelkästään julkisen tai minkään muunkaan sellaisen tuen varaan, jonka kuvitellaan jatkuvan automaattisesti määrittelemättömään tulevaisuuteen. Siksi on oleellista tarkastella muutosten vaikutusta tuleviin kustannuksiin ja arvioida sen mukaan myös tulorakenne uudelleen.

Seuraavassa esittelemme ideoita ja toimintamalleja, joita Heureka harkitsee ja kokeilee eri-

Lähes 10 000 henkilöä osallistui Heurekan Biotalouden yöhön 4.12.2015. Se on tiedekeskuksen yhden päivän kävijäennätys.

Kuva: Anniina Nissinen.

laisten yleisöjensä ja yhteistyökumppaneidensa kanssa lähitulevaisuudessa. Näiden keinojen toimivuudesta ja soveltuvuudesta tiedekeskusten kaltaisessa ainutlaatuisessa ympäristössä on mahdoton saada varmuutta etukäteen. Keskeistä tiedekeskukselle onkin kyky hallita kokeilevaa tapaa toimia ja sietää erehtymistä, mutta myös onnistumisia.

Lähestymistapoja uudistamiseen

Yleisöjen osallistaminen kumppanuuksien kautta Tiedekeskukset ovat tiedeyhteisöjen synnyttämiä ja tämän kytköksen vahvistaminen ja yhteistyön syventäminen on ensiarvoisen tärkeää­ ajankohtaisen tiedekäsityksen välittämiseksi.

Tiedeviestinnän toimijoiden ja yliopistojen intressit ovat yhteiset. Rahoittajat edellyttävät yhä useammin ja painokkaamin tutkimusten tulosten julkistamista, hyödyntämistä ja vaikuttavuuden arviointia. Tutkimuksen odotetaan vastaavan yhteiskunnallisiin tarpeisiin ja tutkimustulosten odotetaan välittyvän tiedon hyödyntäjille niin, että sen sovellukset olisivat käytössä yhä nope-

ammin. On aloja, joilla sykli perustutkimuksesta kuluttajakokemukseen on useita vuosia, mutta on myös aloja, joissa tiede voi löytää uteliaan käyttäjän, kokeilijan, koehenkilön tai palautteen antajan tiedekeskuksesta hyvin nopeasti ja tavalla, joka hyödyntää sekä tutkijaa että kävijän uteliaisuutta. Tämä ei koske vain teknologioiden kehittämistä tai luonnontieteellisiä koeasetelmia, vaan kansalaistiede voi olla myös vaikkapa arkeologisten yleisökaivausten tarjoama mahdollisuus kytkeytyä tuhansien vuosien takaiseen ihmisyyteen: osallistujat kaivavat aineellisen kulttuuriperinnön esiin kerros kerrokselta ja jakavat esihistoriaan eläytymisen kokemuksen.

Moniaistinen ja mieleenpainuva tiedeviestintä luotettavasti ja vastuullisesti on tiedekeskukselle tasapainon hakemista yhtäältä houkuttelevuuden ja viihteellisyyden ja toisaalta ajankohtaisuuden ja kantaaottavuuden välillä.

Kävijämäärien maksimointi tieteen sanomaa vesittämällä ei ole perusteltua, mutta kilpaillussa toimintaympäristössä viestin houkuttelevuus ja kantavuus on ehdoton edellytys. Tieteen

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

23

sanomaa ei ole syytä piilottaa viihteellisyyden alle, mutta onnistuneella ja terävällä teemojen valinnalla voidaan saada paljon aikaan. Tiedekeskuksen brändin rakentaminen tieteen ja temaattisuuden varaan on mahdollista, mutta on osattava soveltaa tuotemarkkinoinnin ja markkinointiviestinnän keinoja1.

Vapaavalintainen oppiminen osallistavammaksi Tarpeet muutokseen on laajasti tiedostettu suomalaisten koulutus- ja oppimisinstituutioiden parissa. Eilisen hyvästä sijoituksesta PISA-tutkimuksessa ei automaattisesti seuraa huomisen menestystä. Uusi sukupolvi luo vääjäämättä tarpeen uudistaa ja muokata oppimisstrategioita ja -ympäristöjä. Oppimisen tulevaisuutta ja kokeilevia sekä entistä osallistavampia tapoja oppia on tuettu muun muassa SITRAn järjestämässä Uuden koulutuksen kokeilut -ohjelmassa2. Uutta sovellettavaa löytyy ilmiölähtöisestä oppimisesta sekä erilaisia taitoja korostavista tavoista vastata haasteisiin ja ratkaista ongelmia.

Eräs mielenkiintoinen lähestymistapa on pelillistäminen. Yhdysvaltalainen FUSE Studio3 on vienyt tämän äärimmilleen: koko opinto-ohjelma on modulaarinen ja toimii kuin yksi jättimäinen videopeli, jossa ongelmanratkaisu vie oppijan seuraavalle vaikeustasolle. Northwestern-yliopiston kanssa kehitetyt työkalut antavat edellytykset hyödyntää matematiikan, luonnontieteiden, taiteiden, suunnittelun ja tekniikan keinoja haasteiden ratkaisemiseen. Motivaatio ratkaista ongelmia synnytetään hyvin pitkälti samalla tavalla kuin videopeleissä voittaminen tai tasolta toiselle pääseminen. Modulit, kuten robotiikka, elektroniikka, biotekniikka, graafinen suunnittelu, 3D-printtaus, mobiiliapplikaatioiden tuottaminen, on tehty oppilaille helpoiksi edetä itsenäisesti, mutta myös toisia oppilaita kannustaen ja samalla oppien ryhmissä ja toinen toisiltaan.

Tieteen prosessien ja periaatteiden ymmärtämisen rinnalle on nostettava mahdollisuudet 1 Dahl, Svein-Anders. 2015. Can Science Centers Become Megabrands? Esitelmä ECSITE:n konferenssissa, Trento.

2 2 www.sitra.fi/hankkeet/uuden-koulutuksen-kokeilut 3 www.fusestudio.net/program-design

24

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

osallistua tiedon soveltamiseen ja innovaatioprosesseihin sekä kytkeä nämä arkipäivän haasteisiin ja henkilökohtaisiin kokemuksiin.

Yleisö kokeilijana ja tekijänä Yleisön interaktiivinen rooli tiedekeskuksissa on muuttumassa reaktiivisesta aktiiviseksi. Jos aiemmin klassinen näyttelykokemus oli toistaa jokin tieteen klassinen koejärjestely, niin uutta on roolinvaihdos kokeen toistajasta aktiiviseksi, luovaksi osallistujaksi ja oman panoksen antajaksi. Museoissa, kirjastoissa ja erilaisissa julkisissa tiloissa on luotu erilaisia tämänsuuntaisia toimintamalleja. Edelläkävijänä voidaan pitää San Franciscon Exploratorium-tiedekeskusta ja sen Tinkering Studiota4.

Samassa aallossa on syntynyt maker-liike (engl. Maker Movement), joka painottaa oppimista ei vain tekemällä, vaan uutta luomalla. Pohjimmiltaan maker-liike edustaa sosiokonstruktivismia eli oppija rakentaa tietämystään, kehittää ideoitaan ja luomisen kokemustaan yhdessä toisten kanssa. Maker-kulttuuri korostaa epämuodollista, verkottunutta, vertaisten johdolla jaettua oppimista, jota motivoivat hauskanpito ja itsensä toteuttaminen5. Kanssakäyminen yhteisöissä ja tietämyksen jakaminen tapahtuvat verkossa ja sosiaalista mediaa hyödyntämällä tai vaikka hakkerointipajoissa.

Maker-kulttuurille on ominaista, että se rohkaisee uusien teknologioiden, kuten ohjelmoinnin, ja eri taitojen – esimerkiksi valokuvaamisen, askartelun, metallitöiden ja virkkaamisen – yhdistämiseen. Massachusets Institute of Technologyn Media Labissa toimivan Lifelong Kindergarten Groupin tutkimusryhmän kehittämää Scratch-työkalua voidaan pitää maker-toiminnan menestystarinana. Työkalu mahdollistaa interaktiivisten tarinoiden, pelien­ ja animaatioiden ohjelmoinnin ja jakamisen muiden kanssa. Ilmainen työkalu on tehty luovan ajattelun oppimiseen, systemaattiseen järkeilyyn ja yhteisössä työskentelyyn6.

4 Wilkinson, K. & Petrich, M. 2014. The Art of Tinkering.

5 Wikipedia 6 www.scratch.mit.edu

Kahden edellisen esimerkin rinnalla on mielenkiintoista tarkastella myös design thinking -lähestymistapaa. Se tarjoaa astetta muodollisempia, mutta silti luovia ja käytännönläheisiä menetelmiä ongelmanratkaisuun ja kehittämiseen. Keskeistä lähestymistavalle on paremman tulevan ratkaisun etsiminen sen sijaan, että ratkaistaisiin ongelma. Tarkastelemalla nykytilaa ja tulevaa sekä määrittelemällä käsillä olevan haasteen reunaehtoja ja muuttujia vaihtoehtoisia ratkaisuja saatetaan löytää rinnakkain vähemmän rajattuun joukkoon ongelmia.

Design thinking -lähestymistapaa on menestyksekkäästi sovellettu myös yritysten tuotekehityksen tukena. Stanfordin Design Schoolin perustajana tunnettu David Kelley perusti IDEO -nimisen yrityksen konsultoimaan yrityksiä tuotekehityksessä vuonna 19917. Periaatteena ja yhteisenä piirteenä edellä mainituille suun­ tauk­sille on kannustaminen kokeiluihin, nopeiden prototyyppien tai demojen tuottaminen epäonnistumista pelkäämättä ja suunnitelmallinen oppiminen tekemisen avulla. Koska osallistujille – usein tuotekehitykseen apua kaipaaville – tarjotaan mahdollisuuksia työstää omaa haastettaan ohjatusti ja edullisesti, ovat alkava yritystoiminta ja keksijät löytäneet lähestymistavat nopeasti.

Suomessa löytyy useita organisaatioita, jotka ovat kehittäneet omia toimivia konseptejaan edellisten oppisuuntien pohjalta. Esimerkiksi Demola8 on levinnyt jo Eurooppaan, samoin Aalto -yliopiston Design Factorya voi pitää monistettavana konseptina. Sen viereen on syntynyt myös yrittäjyyttä ja innovatiivisuutta tukevia yhteisöjä.

Design Factory -verkosto9 on levinnyt jo muun muassa Kiinaan, Australiaan, Sveitsiin ja Espanjaan. Suomessa pajatoiminta on myös levinnyt, useista kirjastoista löytyy 3D-printterein varusteltuja pajoja, joissa saa ohjausta omien projektien ja haasteiden parissa työskentelyyn.

Tiedekeskukset ovat olleet aktiivisesti mukana synnyttämässä ja hyödyntämässä edellä mai7 Kelley, T. 2001. The Art of Innovation. Doubleday, New York.

8 www.demola.net 9 www.dfgn.org

nittuja lähestymistapoja. Alan konferensseissa käsitellään aihepiiriä laajasti ja jaetaan kokemuksia erilaisten työpajatyyppisten konseptien toimivuudesta. Tiedekeskukset tarjoavat hienoja mahdollisuuksia laajentaa innovaatiotoiminnasta inspiroituneiden piiriä.

Linkittyminen tutkimukseen ja innovaatiotoimintaan Toistaiseksi tiedekeskukset ovat tarjonneet etupäässä lyhytkestoisia rakentelu- ja kehittelykokemuksia osaksi kävijän muutamia tunteja kestävää näyttelyvierailua. Harvat keskukset ovat ottaneet askeleen haastepohjaisiin, pitkäjänteisiin kehitysprojekteihin.

Kulttuureissa ja toimintaympäristöissä, joissa innovaatioinfrastruktuuri ei ole kovin vahva, tiedekeskuset ovat voineet ottaa tehtäväkseen keksijöiden tukemisen, yrityskiihdyttämisen ja teknologioiden kaupallistamisenkin. Esimerkiksi Kuwaitissa10 paikallisen tiedekeskuksen Fab Lab -ohjelma toimii paikallisia keksijöitä auttavana innovaatio-ohjelmana, joka on rooliltaan hyvin samanlainen kuin Suomessa Elinkeino- ja ympäristökeskusten Tuoteväylä-ohjelma.

Edellä mainitun osallistavan toiminnan myötä tiedekeskuksille tarjoutuu mahdollisuus kytkeä kävijöiden tuottamat ideat, aloitteet ja palaute tutkimuksen, kehityksen tai innovaatiotoiminnan hyödyksi. Joukkoistaminen eli suuren yleisön hyödyntäminen toiminnassa, voi tiedekeskuksessa näkyä osallistumisena tutkimushankkeisiin, haastelähtöisten kokeilujen tekemisenä yhdessä yritysten tai tutkijoiden kanssa sekä erilaisten aloitteiden tai palautteen tuottamisena. Tiedekeskus yhdessä yleisönsä kanssa ei voi toimia minkä tahansa innovaatiotoiminnan osana, vaan sen on haettava luontevin roolinsa alueilta, joissa haasteet ovat kiinnostavia ja oletetusti mielekkäitä yleisön kannalta.

Haasteiden tulisi olla sellaisia, että salassapito, luottamuksellisuus eivät nousisi esteeksi eivätkä myöskään eettiset tai turvallisuuteen liittyvät 10 Zaman, Mahmoud [2015]. Do it Yourself Fab Lab at Sabah Al-Ahmad Center for Giftedness & Creativity, esitelmä EMMESCHOOL-konferenssissa. Alexandria.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

25

kysymykset – ellei sitten juuri niistä olisi tarkoitus keskustella yleisön kanssa.

Oppeja voidaan hakea myös LivingLab-konsepteista tai kansalaistiede -toiminnasta. Kansalaistieteellä11 (engl. citizen science) tarkoitetaan vapaaehtoisen yleisön kutsumista mukaan tutkimukseen tiedon kerääjäksi tai analysoijaksi. Yleisö muuttuu seuraajasta tai koehenkilöstä aktiiviseksi tieteen tekijäksi ammattitutkijoiden ja instituutioiden ohjauksessa. Yhteistyö sekä yhteisen ja yleisen hyödyn tavoittelu korostuvat kansalaistiedettä tehdessä. Oikea tutkimus kiehtoo ja motivoi osallistujia.

Uutta sisältöä uusille yleisöille Lapset ja nuoret ovat tiedekeskusten keskeinen yleisö kaikkialla maailmassa. Tarjonta ja viestintä kohdennetaankin lähes poikkeuksetta lapsiperheisiin ja kouluryhmiin. Muiden yleisöryhmien puhuttelu onkin haaste, johon ei voi vastata vain markkinoinnin keinoin, vaan tiedekeskuksen tarjontaa on monipuolistettava ja kohdennettava. Toimivaksi havaittu keino on luoda erikoistapahtumia silloin, kun perheyleisö ei ole paikalla. San Franciscon alueella torstaiillat tunnetaan nuorten aikuisten parissa museoiden yönä. Esimerkiksi Kalifornian tiedeakate­ mia kerää viikoittain parin tuhannen nuoren aikuisen joukon viettämään temaattista klubiiltaa museossa ja näyttelyiden lomassa häärivät niin eläintentäyttäjät, baarimikot kuin dj:tkin12.

Tiedekeskukset kohdentavat palveluitaan ja tapahtumiaan myös eläkeläisille, erilaisille harrastusryhmille, ammattiyhdistyksille tai yritysten henkilöstö- ja sidosryhmätilaisuuksiin.

Mahdollisuudet erilaisten tapahtumien tuottamiseen ja tieteestä kumpuavien aihepiirien käsittelyyn ovat lähes loputtomat. Tiedekeskuksen on toimittava resurssiensa puitteissa ja kävijöiden houkuttelun tuottaman pääsylipputuoton tai tilaisuuden yhteistyökumppanin tuen varassa.

11 Raddick, M. J., Bracey, G., Carney, K., Gyuk, G., Borne, K., Wallin, J., Jacoby, S. 2010. Citizen Science: Status and Research Directions for the Coming Decade.

Astro2010: The Astronomy and Astrophysics Decadal Survey, Position Papers, no. 46.

12 www.calacademy.org/nightlife

26

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

Tarjonnan teemoja ja tieteellistä sisältöä on pohdittava merkityksellisyyden ja houkuttelevuuden kannalta sekä niiden on riittävästi vastattava yleisön odotusta tiedekeskuksen sisällöstä.

Kansainvälinen yhteistyö Tiedekeskusyhteisö, kuten tiedeyhteisö, toimii kansainvälisesti. Parhaan yleisökokemuksen tuottaminen vaatii tietoa siitä, millä tasolla alan parhaat toimijat ovat. Yleisökokemuksen kehittäminen onnistuu parhaiten oppimalla muilta.

Konferenssit, henkilöstövaihto, yhteiset hankkeet, näyttelyvienti ja näyttelyiden tuottaminen konsortioissa ovat tyypillisiä yhteistyön muotoja. Myös tiedetapahtumat ja -festivaalit ulottuvat yli valtiorajojen. Yhteistyölle on ollut tyypillistä osaamisen avoin jakaminen.

Markkinoiden laajeneminen ja kysyntä varsinaisen tiedekeskusalan ulkopuolella vaativat entistä kaupallisempaa lähestymistapaa, ammattimaisuutta projektiviennissä ja liikkeenjohtamisen osaamista. Liiketoiminnan kehittämiseksi ja kasvattamiseksi on kyettävä liittoutumaan ja luomaan kumppaniverkosto, joka kykenee yhteistyöhön ja mittavienkin tuotantojen ripeään toteuttamiseen. Tuotemerkkejä, aineettomia oikeuksia ja brändiä on osattava hallita. Liiketoiminnalle ja ansainnalle ei ole kovin monia vakiintuneita malleja, joten riskien hallinta nousee myös avaintekijäksi. Konseptointi-, muotoilu- ja tuotanto-osaamista omaavien keskusten mahdollisuus kasvattaa liiketoimintaansa on todellinen ja ajankohtainen.

Avautuminen kumppaneille Tiedekeskusten arvomaailmaan on aina kuulunut avoimuus. Tämä on tarkoittanut, että kumppaneita on kutsuttu yhteistyöhön näyttelyiden, tuotantojen, tapahtumien tai muiden hankkeiden toteuttamiseksi. Tämä on ollut perusteltua ja järkevää myös omien resurssien rajallisuuden takia, joskin varoittaviakin esimerkkejä perustehtävien vastaisesta tai huonosti profiloiduista tapahtumista löytyy. Pelisääntöjä ja yhteistyön tavoitteiden selkeyttä ei voi liiaksi korostaa onnistuneen yhteistyön pohjana.

Esimerkkeinä avoimuudesta voidaan mai-

nita työpajojen ja planetaarioiden avaaminen erilaisille ammattilaisille yhteisten tuotantojen tai tapahtumisen luomiseksi. The Tech Museum San Joséssa on antanut kuputeatterinsa ja elokuvatuotantovälineensä harrastajayhteisöjen käyttöön normaalien aukioloaikojen ulkopuolella. Tuloksena on syntynyt uusia ja innovatiivisia tuotantoja, planetaarioelokuvia ja tiiviis, paikallinen ammatillinen ja harrastajien yhteisö.

Liiketoiminnallisuus lähtökohtana Tiedekeskukset ovat juridiselta muodoltaan voittoa tavoittelemattomia. Ne nauttivat julkista tukea eivätkä jaa mahdollista ylijäämäänsä omistajilleen. Pääsylipputuottoja täydentävät yritysyhteistyön tuotot, erilaisten tuettujen projektien tulot tai vuokratulot. Koska tiedekeskukset on mielletty voittoa tuottamattomiksi, niiden organisaatiokulttuuriin ei ole kuulunut pohtia omia ansaintamalleja, myyntiä tai palvelutuotantoa ja hinnoittelua yritysmäisesti.

Tiedekeskusten toimintaympäristö ja kilpailu yleisön vapaa-ajasta toimivat kuitenkin markkinoiden ehdoilla. Kävijä, yrityskumppani tai tiloja vuokraava organisaatio eivät kiinnostu ensisijaisesti tiedekeskusten rahoituksellisesta asemasta, vaan tekevät päätöksiään saamansa hyödyn perusteella. Tiedekeskusten onkin tarpeen miettiä keinojaan ja osaamistaan: mikä tukee taloudellisesti kannattavaa ja kestävää toimintaa? Tämä vaikuttaa valintoihin palveluiden kehittämisessä, rekrytoinnissa, markkinoinnissa, myynnissä, hinnoittelussa, talouden hallinnassa ja johtamisessa.

Yritysmäisiä lähestymistapoja ei voi kuitenkaan käyttää suoraan, vaan niitä on osattava soveltaa tiedekeskusten arvomaailmaan ja luovaan organisaatiokulttuuriin sopiviksi.

Koska tiedekeskukset tuottavat yleisöilleen uusia konsepteja, joita se ei osaa vielä haluta tai kysyä, modernit ja ketterät aloittavien yritysten (lean start-up -ajattelu) nopeisiin kokeiluihin pohjautuvat lähestymistavat näyttävät toimivan tehokkaammin kuin korporaatioista tutumpi prosessi- tai laatujärjestelmäajattelu. Nämä eivät kuitenkaan korvaa hyvää hallintotapaa, ammat-

timaisuutta, pitkäjänteisyyttä ja hallittua riskinottoa.

Muutoksen toteutus lähtee organisaatiokulttuurista

Kun Heurekaa tänä vuonna laajennetaan ja uudistetaan yhteensä noin 3 000 neliömetrin alalta, muutos on näkyvä ja kouriintuntuva.

Merkittävä osa muutoksesta tapahtuu kuitenkin organisaatiossa ja sen kulttuurissa. Heurekan organisaatiossa vastuuta on delegoitu aiempaa enemmän ja yhteistyön edellytyksiä on pyritty parantamaan sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Uusien­menetelmien kokeilu ja käyttöönotto merkitsee toiminnan muuttamista vähemmän ylhäältä johdetusta kokeilevammaksi ja samalla epävarmuutta paremmin sietäväksi.

Katsottaessa Heurekan toimintaympäristöä voi hyvällä syyllä kysyä, millä Heurekan kaltainen kohde voi ratkaisevasti erottua käyntikohteiden ja vapaa-ajanviettotapojen joukosta.

Erottautumiseen ei tulevaisuudessakaan riitä pelkästään, että Heureka tunnistetaan muiden joukosta. Totuuden hetki on päätöksenteko, joka johtaa tiedekeskusvierailuun ja haluun maksaa pääsymaksu ja sen jälkeen tunteeseen, että investointi oli ajan, rahan ja vaivan arvoista. Tiedekeskuksena Heureka on lähialueellaan ainutlaatuinen, mutta emme voi enää olettaa uivamme ”sinisessä” meressä, jossa kilpailu ei tuottaisi lainkaan päänvaivaa.

Vesi, jossa Heureka ui, alkaa värjäytyä punaiseksi kilpailijoiden käydessä toistensa kimppuun. Siksi Heurekan on tarkasteltava asemaansa uudesta lähtökohdasta. Uudistuminen ja erottuvuus ovat välttämättömyys. Mieleenpainuvat ja ajatuksia herättävät elämykset syntyvät motivoituneen henkilöstön yhteistyöllä tiedeyhteisön ja eri alojen asiantuntijoiden kanssa sekä liittoutumalla kaikkein tärkeimmän eli yleisön kanssa.

Tapio Koivu on Tiedekeskus Heurekan toiminnanjohtaja ja Mikko Myllykoski elämysjohtaja.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

27

ELEGANTTIA KEVÄTTÄ

FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 11.00 - 16.00 28

PUH. 09 611 611

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

MIKONKATU 2, HELSINKI MA-PE 11.00 - 18.00 LA 11.00 - 17.00 WWW.AINO.NET

KATSAUKSIA Yhteiskuntatutkimuksen vaikuttavuus ja uusi uljas maailma Risto Heiskala Viime aikoina opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) on laatinut yliopistoille uuden rahoitusmallin, jota parhaillaan hieman hienosäädetään. Uusi malli on kaikista mittaamiseen liittyvistä ongelmistaan huolimatta parempi kuin edellinen, koska aikaisempi malli otti huomioon vain yliopistojen opetuksen ja siihen liittyvän tutkintojen tuottamisen, mutta uusi malli huomioi lisäksi tutkimustoiminnan tulokset ja kattaa näin myös sen osan yliopistojen toiminnasta, joka tekee niistä yliopistoja ja erottaa ne esimerkiksi ammattikorkeakouluista.

Sen sijaan uusikaan malli ei huomioi yliopistojen opetuksen ja tutkimuksen käytäntösuhdetta juuri millään tavalla. Samalla OKM on kuitenkin painottanut useissa linjanvedoissaan juuri akateemisen toiminnan käytäntösuhteen tärkeyttä.

Tässä puheenvuorossa paneudun akateemisen toiminnan käytäntösuhteeseen yhteiskuntatutkimuksen perspektiivistä. Tarkastelen ensin sitä, mitä yhteiskuntatutkimus on ja sitten sitä, millä tavalla se vaikuttaa yhteiskunnallisiin käytäntöihin. Lopuksi keskustelen käynnissä olevista ”vuosisadan yliopistouudistukseen” liittyvistä ja mahdollisesti huomattavista muutoksista yhteiskuntatutkimuksen ja muidenkin akateemisten toimintojen käytäntösuhteessa.

Mitä yhteiskuntatutkimus on?

Brittiläinen luonnontieteilijä, virkamies ja kirjailija C.P. Snow piti vuonna 1959 Cambridgen yliopistossa esitelmän ja julkaisi siihen perustuvan kirjasen The Two Cultures and the Scientific Revolution (1959, laajennettu laitos 1964; tässä käytän editiota Snow 1998), josta tuli varsin vaikutusvaltainen ja viitattu. Vähemmän tunnettu nykyisessä luon-

nontieteiden hallitsemassa akateemisessa maailmassa sen sijaan on esitelmän asetelma: Snown päätavoite oli nimittäin perustella humanistiselle tutkijayhteisölle, että sen edustaman arts and letters -kulttuurin lisäksi on olemassa myös luonnontieteellinen kulttuuri, jolla on legitiimi paikka akateemisessa yhteisössä, koska se tuottaa tietoa, jonka varassa voidaan tuotantokoneistoa kehittämällä ratkoa köyhyyden ja sairauksien kaltaisia ihmiskunnan suuria ongelmia.

Kirjoitusajankohdan Cambridgessa esitelmän ajatus sai puolustajien lisäksi myös kiihkeitä vastustajia (Cornelius & Vincent 1964), mutta maailmalla se vakiintui ennen muuta kuvaukseksi kahdesta yhteismitattomasta akateemisesta tietomuodosta. Näistä vanhempaa ja yliopistojen toiminnassa aikaisemmin vakiintunutta edusti humanistinen kulttuuri, jonka tavoitteena oli ilmiöiden merkityksen valaiseminen ja kanssaihmisten ymmärtäminen. Sen paradigmaattiset julkaisumuodot olivat näkemyksellinen monografia ja essee sekä rahoituksen perusteluna kulttuurisen tiedon tuottaminen ja siirtäminen sukupolvelta toiselle. Uudempi tulokas akateemisessa maailmassa oli luonnontieteiden science-kulttuuri, jonka tavoitteena olivat luonnonilmiöitä koskevat peittävät lait ja ennustuskyky. Tämän kulttuurin paradigmaattinen julkaisumuoto oli journaaliartikkeli ja rahoituksen perustelu yhtäältä luonnonilmiöitä koskevan tiedon itseisarvo ja toisaalta teknologinen hyödyllisyys.

Snown jaottelusta on käyty laajaa keskustelua, jossa useimmat puheenvuorot ovat erilaisista siihen esittämistään muutoksista huolimatta hyväksyneet ajatuksen hänen luonnostelemansa kahden kulttuurin olemassaolosta ja myös nii-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

29

den välisen keskustelun hankaluudesta. Monet tutkijat ovat kuitenkin huomauttaneet, että kahtiajako ei ole tyhjentävä, vaan 1900-luvun aikana ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeen akateemiseen maailmaan vakiintui myös kolmas kulttuuri, jota voidaan kutsua yhteiskuntatutkimukseksi (esim. Lepenies 1985; Flyvberg 2001 ja Kagan 2009). Se pyrkii lisäämään yhteiskunnallisia prosesseja koskevaa tietoamme ja yhdistelee näin tehdessään sekä luonnontieteiden että humanististen tieteiden tavoitteita ja menetelmiä. Sen paradigmaattiset julkaisumuodot ovat tulkintahorisontiltaan kontrolloitu monografia, temaattinen artikkelikokoelma ja journaaliartikkeli. Sen rahoitusta voidaan perustella monella tavalla vetoamalla esimerkiksi yhteiskunnan toimintaa koskevaan teoreettiseen tietoon, kulttuuriseen tietoon, käytännölliseen järkeen, sosiaali­teknologiseen hyödyllisyyteen ja yhteiskuntakritiikin tarpeellisuuteen.

Yhteiskuntatutkimuksen erityislaatua akateemisena kulttuurina voidaan valaista ainakin kolmella huomautuksella.

Ensinnäkin, yhteiskuntatutkimus käyttää kahta muuta akateemista rekisteriä resurssinaan, mutta on kolmas tietomuoto, jonka identiteetti määrittyy sen käytäntösuhteesta.

Yhteiskuntatutkimuksessa ei nimittäin olisi paljoakaan mieltä, ellemme ajattelisi, että sen tulokset joko välittömästi tai välillisesti motivoituvat pyrkimyksestä kommentoida poliksen tapahtumia käytännöllisen järjen perspektiivistä. Koska yhteiskunnallinen tapahtuminen on luonteeltaan varsin kompleksista, yhteiskuntatutkimuksen alalla ei yleensä päästä peittävistä laeista muodostuvaan teoreettiseen tietoon.

Ennustamisen sijasta korostuvat ennakointi (engl. forecasting, Bell 1973) ja lakien sijasta nyrkkisäännöt, vaihtoehtoiset skenaariot ja sosiaaliset mekanismit. Näistä voidaan mainita muun muassa itsensä toteuttava ennuste (Merton 1968), Matteusefekti, jonka mukaan niille, joilla on, yleensä annetaan lisää ellei tapahtumien kulkuun puutu jokin toinen vastakkaiseen suuntaan vaikuttava tekijä (Ylikoski 2015), ja havainto, jonka mukaan vallankumoukset yleensä syntyvät Suomen kansalaissodan tavoin

30

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

tilanteissa, joissa järjestyksen ylläpidosta aiemmin vastannut valta syystä tai toisesta vetäytyy ja jättää kentän avoimeksi uusille toimijoille (Tilly 1993).

Toiseksi, yhteiskuntaa ei voi selittää ymmärtämättä. Esimerkiksi Max Weber ilmaisi tämän asian sanomalla, että sosiologia on ”tiede, joka keskittyy sosiaalisen toiminnan tulkitsevaan ymmärtämiseen ja tätä kautta sen kulun ja seurausten syyperäiseen selittämiseen” (Weber 1968: 4, alkuteos 1922). Tällä hän tarkoitti sitä, että yhteiskuntatutkimus on luonnontieteiden tavoin kiinnostunut kausaalianalyysista, mutta yhteiskuntatutkimuksen tapauksessa syy-seurausketjujen osaksi on luettava myös yhteiskunnallisten toimijoiden merkityksenantoja.

Näiden merkitysten tulkinnassa yhteiskuntatutkimus on pakotettu käyttämään humanististen tieteiden menetelmiä. Lisäksi yhteiskuntatutkimus ymmärtää kausaalianalyysin ennen muuta aitojen mahdollisuuksien analyysina, joka viittaa luonnontieteellisen ennustamisen sijasta pikemminkin vaihtoehtoisten realististen skenaarioiden laadintaan.

Kolmanneksi, yhteiskuntatutkijat ovat pakotettuja ymmärtämään oman tiedontuotantonsa interventiona (Touraine 1981; Foucault 1980), jota usein luonnehtii niin sanottu kaksois­ hermeneutiikka (Giddens 1984). Tätä voidaan kuvata kaksivaiheisena prosessina, jonka ensimmäisessä vaiheessa tutkijan on tehdäkseen asiantuntijatulkinnan yhteiskunnasta tutkittava, mitä yhteiskunnalliset käytännöt toimijoille merkitsevät. Näin tehdessään hän kehittää eksperttikieltä, jolla jäsentää kohdettaan. Toisessa vaiheessa tämä yhteiskuntatutkijan eksperttikieli usein ”putoaa” tutkimusten julkaisemisen jälkeen takaisin yhteiskunnallisiin käytäntöihin ja alkaa jäsentää niitä. Näin sellaisista käsitteistä kuin ”bruttokansantuote”, ”rooli”, ”normi” ja ”yliminä” tulee arkikieltä, joka alkaa jäsentää ihmisten ja organisaatioiden toimintaa.

Miten yhteiskuntatutkimus vaikuttaa yhteiskunnallisiin käytäntöihin?

Edellä olen kuvannut yhteiskuntatutkimusta kolmantena akateemisena kulttuurina pysytel-

len varsin yleisellä tasolla. Tällä yleisellä tasolla asiaa voitaisiin periaatteessa käsitellä paljon laajemminkin (ks. Heiskala 2000), mutta voidaanko yhteiskuntatutkimuksen vaikutuksesta yhteiskunnallisiin käytäntöihin sanoa jotain hieman konkreettisempaa? Käsittääkseni voidaan eritellä ainakin kahdeksan vaikutusaluetta.

Nämä ovat: Työvoiman kvalifiointi eli opetus on yhteiskuntatutkimuksen tärkein interventiomuoto.

Lähes kaikki poliittiset päättäjät ja julkishallinnon virkailijat ovat käyneet läpi (yleensä yhteiskuntatieteellisen) yliopistokoulutuksen. Sama pätee suurimpaan osa talouselämän ydinhenkilöistä. Näiltä ihmisiltä menee opintojen jälkeen 10–20 vuotta kivuta paikoille, joissa he tekevät merkittäviä tulevaisuutta koskevia polkuvalintoja. Sinä aikana ja asemiin päästyään he eivät enää ehdi seurata tutkimuksen kehitystä. Niinpä, jos ajattelemme, että päättäjät asemiin päästyään pysyvät niissä 20–40 vuotta, maailman suunnasta päätetään keskimäärin 30 vuotta vanhan yhteiskuntatieteen varassa. Yliopistonopettajien kannattaa siis harkita todella tarkkaan, mitä luennoillaan sanovat!

Institutionaalinen suunnittelu on toiseksi tärkein interventiomuoto. Se kattaa kaikki yhteiskunnan tietojärjestelmät (tilastotoimen instituutiot sekä niiden taulukointirakenne ja tunnusluvut), julkisen vallan hallinnon rakenteen (ministeriöiden ja muiden hallinnon organisaatioiden työnjako ja toimintatapa) sekä yksityisen sektorin organisaatiomuodot. Se osa näistä institutionaalisista muodoista, joka ei perustu pelkkään traditioon tai puhtaaseen sattumaan on yleensä aina jonkin yhteiskuntatutkijan tai yhteiskuntatutkijoiden joukon joskus suunnittelemaa. Ajan kuluessa tämä suunnittelijan panos kuitenkin unohtuu ja organisaatiomuodot vakiintuvat osaksi arjen rutiineja.

Sen vuoksi tämä interventiomuoto on edellisen tavoin arkijärjelle suurelta osin näkymätöntä ja siksi usein luullaankin, ettei yhteiskuntatutkimuksesta ole mitään hyötyä.

Tutkimus tuottaa tieteellisen keksinnön muotoa ”on luultu että x, mutta tosiasiassa y”. Tutkimus on aikaavievää, harvinaista ja välttä-

mättä teoriapitoista. Lisäksi se edellyttää usein laajamittaista empiiristä työtä, joka ei yleensä ole mahdollista yhden tutkijan tai tutkijaryhmän työnä, vaan edellyttää tradition kumuloitumista. Tutkimuksen tuloksena on usein kysymyksen vastauksen sijasta tapa asettaa kysymys toisin. Tieteen käytäntösuhteen kannalta tutkimus on periaatteessa avainasemassa, koska tieteen yhteiskunnallista edistystä tuottava voima perustuu juuri tutkimuksen kykyyn tuottaa uusia tuloksia, joiden varaan voidaan rakentaa uusia teknologioita ja yhteiskunnallisia käytäntöjä. Tosiasiallinen tilanne on kuitenkin toinen.

Käytännössä päätöksentekijät eivät nimittäin usein ymmärrä tutkimusta eivätkä halua kuulla tuloksista, jotka edellyttävät vakiintuneiden toimintakehysten muuttamista. Niinpä juhlapuheiden ”evidence based policy” kääntyykin käytännön ”policy based evidenceksi” eli tutkimustuloksia käytetään vain, jos ne ovat hyödyllisiä oman politiikan legitimoimiseksi (ks. esim. Sipilä 2015; Alasuutari & Qadir 2014). Tutkimuksen efektiivisin tie käytäntöön kulkee siksi opetuksen kautta edellä mainitulla muutaman vuosikymmenen viiveellä.

Normaalitiede toistaa tutkimuksen tuloksia ja tuottaa tutkimukselle datapohjaa. Sen tunnuslause on ”another brick in the wall”, missä suhteessa se poikkeaa tutkimuksesta, joka yleensä hajottaa muurin tai siirtää sen paikkaa tuottamalla jonkin teoreettisen keksinnön. Suurin osa yliopistoissa tutkimukseksi kutsuttua toimintaa on normaalitiedettä. Normaalitiede ei ole samalla tavalla sankarillista kuin tutkimus, mutta se on silti tärkeää myös tutkimuksen perspektiivistä, koska tutkimusta ei voi tehdä ilman normaalitieteen tarjoamaa kasvualustaa. Normaalitieteen käytäntösuhteeseen pätee se, mitä edellä sanottiin tutkimuksen käytäntösuhteesta.

T&K. Tutkimus- ja kehitystoiminta muistuttaa tutkimusta ja normaalitiedettä, mutta niihin nähden sen horisontti on suljetumpi toiminnan tilaajan asettamien relevanssioletusten kautta, aikajänne lyhempi ja kunnianhimon taso matalampi. Karkeasti t&k jakautuu kahtia vastaustutkimukseen ja kysymystutkimukseen. Edellinen vastaa tilaajan relevanssioletuksista juontuviin

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

31

kysymyksiin (”kuinka paljon Suomessa on x?”).

Jälkimmäinen taas voi vastausten lisäksi myös muotoilla toimeksiantoa uudelleen (”kysymys ’kuinka paljon Suomessa on x?’ on väärin asetettu, sen sijaan kannattaa kysyä z”). Periaatteessa t&k:lla on huomattava interventiovaikutus yhteiskunnan käytäntöihin, koska se on tilaajan asettamien tiedon relevanssioletusten vuoksi lähellä niitä. Tosiasiassa t&k kuitenkin on tietomuotona ongelmallinen: jos se on vastaustutkimusta, se ei muuta mitään vaan on vain toinen nimitys hallinnolliselle virkatyölle, jonka tilaaja voisi tehdä ilman tutkijoitakin; jos se taas on kysymystutkimusta, se törmää usein ”policy based evidence”-ongelmaan eli haudataan ellei se miellytä tilaajaa, vaikka tulokset olisivat tärkeitäkin.

Konsultointi on tutkimuksen, normaalitieteen ja t&k:n avulla saavutetun asiantuntemuksen käyttöä kohdennettuihin tehtäviin. Tällainen toiminta, esimerkiksi jonkin maan hallituksen tieteellisen neuvonantajan tehtävä, voi olla hyvinkin vaikutusvaltaista, mutta se ei enää ole tutkimusta. Silti kyse on edelleen käytännöllisen järjen käytöstä.

Tutkija kansalaiskeskustelussa. Kansalaiskeskustelussa tutkija voi esittää omia puheenvuorojaan, joissa hän käyttää hyväkseen asiantuntemustaan ja nostaa näin keskustelun tasoa.

Tällainen menettely on niin ikään käytännöllisen järjen käyttöä kollektiivin tai jonkin sen intressiryhmän hyväksi. Tällainen toiminta voi olla yhteiskunnallisesti hyvin merkityksellistä, koska se saattaa onnistuessaan täydellisesti muuttaa sen tavan, jolla joitain yhteiskunnan ilmiöitä kehystetään. Tällä puolestaan voi olla ratkaisevia vaikutuksia tulevan yhteiskunnallisen kehityksen suuntaan. Esimerkistä käy vaikkapa tapa, jolla autoilu, joka Helsingissä ennen suurelta osin tutkijoiden johtaman vihreän liikkeen nousua käsitteellistettiin ensisijaisesti ratkaisuksi liikkumisongelmaan, on sen jälkeen tullut uudelleenkäsitteellistetyksi myös sosiaaliseksi ongelmaksi, millä on ollut ja tulee olemaan suuria vaikutuksia kaupunkisuunnitteluun.

Tutkija kansalaisena. Tutkijan oma kansalaismielipide on erotettava tutkimukseen perustu-

32

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

vasta toiminnasta, muutoin tutkija käyttää oppituolia saarnastuolina, mistä esimerkiksi Weber neuvoi pidättäytymään. Olisi kuitenkin hyvä, että tutkijat eivät kokonaan pidättäytyisi toiminnasta kansalaisyhteiskunnan jäseninä. Muutoin menetämme sellaisten kansalaisten poliittisen panoksen, jotka ovat olleet niin kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista, että ovat päätyneet yhteiskuntatieteelliselle uralle.

Käytäntösuhteen käynnissä oleva muutos

Yliopistolaitoksella on takanaan noin tuhannen vuoden historia (vähän yli tai vähän alle riippuen siitä, kummalta puolen Välimerta aloitetaan: Al-Karaouinen yliopisto Marokossa perustettiin vuonna 859 ja Euroopan ensimmäinen yliopisto eli Bolognan yliopisto vuonna 1088). Tämän taipaleen aikana se on kokenut kaksi suurta uudistusta.

Ensimmäinen yliopistouudistus tapahtui, kun uskonnon ja kirkon oppia levittävä ja traditiota sukupolvelta toiselle siirtävä luostarimainen instituutio muutettiin valistusyliopistoksi, joka oli ”järjen kirkko” ja oppineen eliitin ”järjen tasavalta”. Tämä muutos huipentui 1800-luvun Saksassa humboltilaiseen yliopistoideaaliin, jonka tunnus oli Bildung durch Wissenschaft (”ylösrakentuminen tutkimuksen kautta”). Tänään se talvehtii parhaiten Yhdysvaltain resursseiltaan ylivoimaisissa eliittiyliopistoissa. Humboltilaisessa yliopistossa on tärkeää, että yliopistossa tehtävällä tutkimuksella on vaikutusta ympäröivään yhteiskuntaan, mutta se pitää tiukasti kiinni siitä ajatuksesta, että tutkimuksen ja opetuksen laadun kriteerejä voi arvioida vain oppineiden yhteisö.

Toinen yliopistouudistus puolestaan on poliittisten mahtien ja valtiollisten hallintojärjestelmien yritys antaa opetukselle ja tutkimukselle sisällöllisiä kriteereitä ja alkaa aidosti ohjata yliopistolaitoksen kehitystä. Tämä uudistus on parhaillaan meneillään kaikkialla maailmassa. Sen vaikutukset ovat vahvimpia maissa, joissa yliopistojen rahoituspohja on valtion varassa, siis Suomen kaltaisissa maissa. Ei siis ollut lainkaan liioiteltua kutsua taannoista yliopistolain muutta-

mista ”vuosisadan yliopistouudistukseksi”.

Yliopistouudistukset eivät ole ongelmattomia.

Humboltilaisessa yliopistossa ajateltiin, ettei professorin järkeä parempaa järkeä maailmassa ole. Järjen tuomioistuin oli siksi professorien kokous, joka asetti myös tutkimus-käytäntösuhteen kriteerit. Ajattelutapa ei ollut ongelmaton.

Periaatteellisella tasolla näitä ongelmia käsitteli jo Immanuel Kant vuodelta 1798 olevassa kirjoituksessaan ”Der Streit der Fakultäten” eli ”Tiedekuntien/järjen muotojen välinen kiista”. Käytännön tasolla ongelmat ilmenivät muun muassa niissä Suomen yliopistojen hallituksissa, jotka koostuivat vuoden 2010 hallintomallin uudistukseen asti dekaaneista, jotka kukin puolustivat oman tiedekuntansa etuja, minkä vuoksi hallitukset eivät yleensä koskaan onnistuneet muuttamaan organisaationsa toimintaa juuri millään tavalla. Tässä oli puolensakin. Koska sekä dekaanit että rehtorit olivat pitkän akateemisen uran tehneitä professoreita, he tunsivat akateemisen maailman niin hyvin, että jos he joskus tekivät joitain uudistuksia, ei ollut syytä pelätä näiden uudistusten vahingoittavan akateemisen maailman elintärkeitä toimintoja.

Toinen yliopistouudistus ei ole ainakaan edeltäjäänsä ongelmattomampi. Se murtaa Kantin ”oppineiden tasavallan” ajatukseen sisältyneen periaatteen, jonka mukaan professorien kokous on ”järjen tuomioistuimen” lähin vastine kuun alapuolisessa maailmassa. Tiedekuntien dekaaneista koostuvien hallitusten sijaan se tuo yliopistoihin hallitukset, joiden jäsenten enemmistö koostuu ulkopuolisista jäsenistä. Näin se tuo yliopistojen ohjaukseen arkijärkeä akateemisen järjen sijasta. Koska arkijärki tähän tilanteeseen päästyään tai jouduttuaan usein tuntee epävarmuutta, se kaipaa tuekseen teknisiä kalkyyleja.

Niiden etuna on mahdollisuus perustaa päätökset johonkin kvantifioitavissa olevaan kriteeristöön. Haittapuolena puolestaan on, että tekniset kalkyylit ovat parhaimmillaankin epäsensitiivisiä ja pahimmillaan täysin harhaanjohtavia, kuten jokainen yliopistojen tulostietokantojen kanssa aikaansa viettänyt hyvin tietää. Mihin siis yliopiston ulkopuolisen hallituksen jäsenen tulisi päätöksissään tukeutua? Tulisiko hänen

nostaa oma arkijärkensä akateemisen järjen kriteeriksi? Vai tulisiko hänen kenties luottaa joihinkin akateemisiin informantteihin ja seurata heidän neuvojan tai kenties sittenkin vain palkita mekaanisesti niitä toimintoja, joiden tulosindikaattorit ovat suurimmat? Ylipäätään, miten tässä sivistysyliopiston jälkeisessä uudessa yliopistossa käy akateemisten ideaalien, entä yhteiskuntatutkimuksen käytäntösuhteen?

Yhteiskuntatutkimuksen käytäntösuhde uudessa uljaassa maailmassa

On liian aikaista vastata edellä esitettyihin kysymyksiin, mutta voimme silti spekuloida tulevilla kehityssuunnilla yhteiskuntatutkimuksen käytäntösuhteessa käymällä läpi sen muodoista aikaisemmin esittämäni kahdeksan kohdan listaa.

1. Työvoiman kvalifiointi eli opetus: Korkeatasoinen ja paneutunut opetus kuuluu akateemisen yhteisön ideologiseen koodiin, mutta akateemiset yhteisöt eivät nykyisin palkitse paneutuneesta opetuksesta. Yksilöllisen urakehityksen kannalta on siksi aina järkevämpää panostaa tutkimukseen kuin opetukseen. On siis olemassa uhka opetuksen heikkenemisestä ja se muodostuu sitä reaalisemmaksi mitä niukemmaksi yliopistojen resurssointitilanne käy.

2. Institutionaalinen suunnittelu: Institutionaaliselle suunnittelulle ei yliopistoissa ole mitään esteitä, mutta se tapahtuu nykyisin pääosin muualla kuin yliopistoissa eli sektoritutkimuslaitoksissa ja virkakoneistoissa, jotka eivät luota siihen, että yliopistoissa tunnettaisiin niiden tarpeet riittävän tarkasti.

3. Tutkimus: Nykyistä elämänmenoa luonnehtiva kärsimätön ja tuloshakuinen kulttuuri ei ehkä kykene kestämään sitä pitkää aikajännettä ja aitoa riskiluonnetta, jotka molemmat liittyvät erottamattomasti merkittäviä teoreettisia keksintöjä tavoittelevaan tutkimukseen. Tämä on aikamme yliopistolaitoksen suurin ongelma. Jos tuloskontrollikulttuuri nimittäin kurjistaa varsinaisen tutkimuksen edellytyksiä, uhattuna on koko yliopistojen legitimaatioperusta: me rahoitamme yliopistoja verovaroista juuri siksi, että uskomme niiden innovaatiopotentiaalin ole-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

33

van sellaista laatua, että niissä aina silloin tällöin keksitään jotain, jonka varassa pärjätään kauemman kuin joulusesonki tai seuraava vuosineljännes. Janoamme siis tieteellisiä kumouksia ja läpimurtoja, mutta nykyisessä järjestelmässä on suuri riski siihen, että tuhoamme niiden edellytykset hätäisellä ja mekaanisella tuloskontrollilla.

4. Normaalitiede: Mekaanisen tuloskontrollin maailmassa normaalitiede voi hyvin. Se on suhteellisen riskitöntä toimintaa, joka tuottaa julkaisuja tasaisena virtana. Panos–tuotos-laskelmat on siksi helppo tehdä. Tällaisissa oloissa normaalitiede voi jopa niin hyvin, että se voi syrjäyttää varsinaisen tutkimuksen (kohta 3 edellä).

5–6. T&K ja konsultointi: Tutkimus- ja kehitystoimintaa tukevia rakenteita on sekä nyky-yhteiskunnan taloudellisessa järjestelmässä (yritykset) että hallintojärjestelmässä (sektoritutkimuslaitokset ja ministeriöt), mutta sen tulokset eivät tule näkyviin yliopistojen tuloskontrollijärjestelmissä. Siksi sen on syytä olettaa vähenevän yliopistoissa. Konsultointiin pätee sama.

7–8. Tutkija kansalaiskeskustelussa ja kansalaisena: Tutkijoiden osallistumiselle kansalaiskeskusteluun ei ole muita insentiivejä kuin turhamaisuus ja oma into. Olosuhteissa, joissa niukkenevat resurssit johtavat kiristyvään urakamppailuun ja resurssikamppailuun yliopistoissa, on syytä olettaa näiden toimintojen entisestään niukkenevan. Vakavasti uraansa panostava tutkija ei siksi olisi tuhlannut aikaansa esimerkiksi tämän kirjoituksen kaltaisen puheenvuoron laadintaan.

Mihin siis olemme menossa?

Edellä sanotun pohjalta näyttäisi siltä, että olemme luoneet yliopiston, jolla on tendenssi suunnata kaikki liikenevät resurssit normaalitieteelliseen tutkimukseen ja tehdä näin kunnianhimoisimman tutkimuksen, opetuksen ja ympäröivää yhteiskuntaa hyödyttävän toiminnan kustannuksella. Samanaikaisesti yliopiston päätöksentekorakenne on uudistettu siten, että siitä on purettu entiset nopealiikkeisiä toimintatapojen muutoksia estäneet konservatiiviset

34

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

rakenteet, mutta samalla päätöksentekoelimissä on menetetty suuri määrä yliopistojen toimintaa koskevaa asiantuntemusta.

Muutos ei koske yksinomaan yliopistojen hallituksia vaan suurelta osin myös rehtoreita ja dekaaneja. Nyt, kun näiden positioiden täyttämisen tapa on muuttunut, rehtorit ja dekaanit eivät enää ole primus inter pares professoreiden muodostamassa oppineiden tasavallassa. Samalla näitä positioita täytettäessä on alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota ehdokkaiden toimitusjohtajamaisiin piirteisiin ja vähemmän heidän akateemiseen karismaansa. Onkin päädytty tilanteeseen, jossa yliopistojen paras tutkimus ja korkein hallinto ovat alkaneet erkaantua toisistaan. Tämä käy ilmi muun muassa siitä, että ennen suuri osa rehtoreista ja dekaaneista oli Suomalaisen Tiedeakatemian istuvia tai tulevia jäseniä, mutta nykyisin on syytä epäillä, ettei monia heistä tulla koskaan esittämään jäseniksi, koska akateemiset meriitit eivät siihen riitä. – Tällä en halua väittää, että yliopistojen korkeimpien hallintotehtävien haltijat olisivat vähemmän päteviä kuin ennen. Päinvastoin, monesti he ovat hallinnollisesti jopa pätevämpiä, mutta nykyisin he kuuluvat eri ammattikuntaan kuin oppineet, joita he hallitsevat!

Samalla kun olemme jättäneet hyvästit akateemiselle maailmalle, jossa rehtorit olivat ihannetapauksessa Martin Heideggerin, Theodor Adornon tai Ralf Dahrendorfin kaltaisia akateemisia heroksia ja jossa yleisemminkin ajateltiin, että korkeisiin yliopistohallinnon positioihin sopivat parhaiten 60 vuotta täyttäneet menestyneet tieteilijät, olemme luoneet varsin ketterästi liikkumaan kykenevän hallinnon, jossa ei ole entisen kaltaisia muutoksen lukkoja. Koska lukkojen mukana meni suuri osa asiantuntemusta, myös riskitasot nousivat. Jää nähtäväksi lähivuosikymmeninä, kumpia Suomen yliopistojärjestelmässä aktualisoituu enemmän, ketteryyden etuja vai siihen sisältyviä riskejä.

Kirjallisuus

Alasuutari, Pertti & Qadir, Ali (toim.) (2014) National Policy-Making. Domestication of Global Trends. London: Routledge.

Bell, Daniel (1973) The Coming of Post-Industrial Society: A Venture in Social Forecasting. New York: Basic Books.

Cornelius, David K. & St. Vincent, Edwin (toim.) (1964) Cultures in Conflict: Perspectives on the Snow-Leavis Controversy. Chicago: Scott.

Flyvberg, Bent (2001) Making Social Science Matter. Why Social Inquiry Fails and How it Can Succeed Again?

Cambridge: Cambridge University Press.

Foucault, Michel (1980) Tarkkailla ja rangaista. Helsinki: Otava.

Giddens, Anthony (1984) The Constitution of Society. Outline of the Theory of Structuration. Berkeley: University of California Press.

Heiskala, Risto (2000) Toiminta, tapa ja rakenne. Kohti konstruktionistista synteesiä yhteiskuntateoriassa. Helsinki: Gaudeamus.

Kagan, Jerome (2009) The Three Cultures. Natural Sciences, Social Sciences, and the Humanities in the 21st Century.

Cambridge: Cambridge University Press.

Lepenies, Wolf (1985) Die drei Kulturen. Soziologie zwischen Literatur und Wissenschaft. München: Hanser.

Merton, Robert K. (1968) Social Theory and Social Structure.

New York: Free Press.

Sipilä, Jorma (2015) Vaikeampaa kuin luulisi. Yhteiskuntapolitiikka (80)2: 189–190.

Snow, C. P. (1998) The Two Cultures, with Introduction by Stefan Collini. Cambridge: Cambridge University Press.

Tilly, Charles (1993) European Revolutions, 1492–1992.

Oxford: Blackwell.

Touraine, Alain (1981) The Voice and the Eye. Cambridge: Cambridge University Press.

Weber, Max (1968) Economy and Society. Toim. Guenther Roth and Claus Wittich. Berkeley: University of California Press.

Ylikoski, Petri (2015) Huonoja ja hyviä perusteita kokeelliselle sosiologialle. Sosiologia (52)3: 204–221.

Kirjoittaja on professori ja Tampereen yliopiston Tutkijakollegiumin johtaja. Kirjoitus perustuu yhteiskuntatieteellisen alan dekaanipäivillä Tampereella 16.1.2015 pidettyyn esitelmään.

Juhlivat seurat vuonna 2016

Kotikielen Seura (140 vuotta) Suomen Geologinen Seura – Geologiska Sällskapet i Finland (130) Suomen kirkkohistoriallinen seura – Finska kyrkohistoriska samfundet (125) Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura (125) Finska Kemistsamfundet – Suomen Kemistiseura (125) Tekniikan Akateemisten Liitto TEK (120) Suomen Biologian Seura Vanamo (120) Suomen musiikkitieteellinen seura – Musik­ vetenskapliga sällskapet i Finland (100) Tekniikan Historian Seura THS (90) Suomen kuntatekniikan yhdistys (90) Maanmittaustieteiden Seura (90) Historian Ystäväin Liitto (90) Geofysiikan Seura (90) Porthan-Seura (80) Suomen Työterveyslääkäriyhdistys (70) Visaseura (60) Suomen Lastenpsykiatriyhdistys (60) Kansainvälisen Hallintotieteiden Instituutin Suomen osasto (60) Teologinen Julkaisuseura (50) Suomen Oppihistoriallinen Seura – Finlands Lärdomshistoriska Samfund (50) Suomen Laatuyhdistys (50) Suomen Atomiteknillinen Seura – Atomtekniska Sällskapet i Finland (50) Infektiotautien tutkimusyhdistys – Föreningen för infektionssjukdomsforskning (50)

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

35

Iloista ironiaa politiikasta ja demokratiasta Jermu Laine

Thomas Mannin Taikavuori tunnetaan, mutta kuinka yleisesti tiedetään, että hän keskeytti vuonna 1912 aloittamansa kirjoitustyön neljäksi vuodeksi ensimmäisen maailmansodan alettua vuonna 1914. Hän alkoi samana vuonna kirjoittamaan saksalaisen kulttuuriperinteen muuttumisen, saksalaisen militarismin epäkypsyyden ja epäkansallisesti modernisoituvan politiikan vieraana kokemisen ja ilmaisuhalun purkautumisen pakottamana epäsointuista ja ironista itsetutkisteluteosta Betrachtungen eines Unpolitischen. Kirja, joka julkaistiin vuonna 1918, heijastuu nykyajatteluuni.

Suomessa, kuten muissakin Euroopan maissa, Thomas Mannin teos torjuttiin vastenmielisenä.

Sitä ei ole koskaan hankittu Helsingin yliopiston kirjastoon. Ensimmäinen maailmansodan voittajavaltioissa teos nähtiin voittajien arvomaailman häpäisemisenä. Se julkaistiin vihdoin Yhdysvalloissa englanninkielisenä käännöksenä Reflections of a Nonpolitical Man vuonna 1983.

Mann näki Saksan harhailevan erilaisten modernien kulttuurivirtausten paineessa. Teoreettisten valitusfilosofien ja erityisesti angloamerikkalaisten kulttuuri-ihanteiden vaikutuksesta Saksa oli hänestä menettämässä historiantajunsa ja kansallisylpeytensä. Sekoileva maa etääntyi todellisuudesta ja historian logiikan voimien ymmärtämisestä.

Elämä päättymättömänä ironiana

Mann oli aloittanut ”katselmushavaintojensa” muistiin merkitsemisen kuin kuvatakseen jonkin aikakauden pessimististä loppua. Työn edetessä ja ympäröivän todellisuuden järkkyessä hän alkoi ymmärtää, ettei loppujen lopuksi kysymys ollut jonkin historiallisen vaiheen lopun arvioinnista, vaan elämänkulun jatkuvan

36

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

jännitteen näkemisestä päättymättömänä ironiana. Kohteena oli hegeliläisessä hengessä vanhan murros, josta sikiää uusi todellisuus.

Mann kauhisteli ensimmäisen maailmansodan julmuutta, totaalisuutta ja ihmisen rajatonta tuhoamisvimmaa. Ensimmäisen maailmansodan hirvittävät kauheudet käsittämättömine ihmisteurastuksineen, siviilikohteiden silmittömine tuhoamisineen ja rauhan epäonnistuneine sovituksineen eivät saattaneet Eurooppaa ehommalle humanismin polulle. Uusi todellisuus olikin alku entistä tuhoisammalle totalitarismille.

Mutta historia jaksaa ironisoida ja juonitella myöhemminkin. Ihminen oli opetettava näkemään todellisuus uudella tavalla toisen maailmansodan sekä Neuvostoliiton väkivaltasosialismin rappeutumisen ja tuhoutumisen avulla. Ja vasta nyt ihminen – eurooppalainen – tajusi historian opetuksen. Länsi-Eurooppa alkoi voimistua rauhanryhmäksi ja talouskasvun yhteiseksi perustaksi. Yllättävästi Saksasta tuli lyhyessä ajassa keskeinen rauhanrakentaja ja maanosan talouden ylöspanija. Historia oli todella ironisesti viekas.

Mutta globaalisesti sodista ei ole päästy. Kylmä sota on muuttunut Venäjän ja lännen väliseksi valtamittelyksi, ehkä vaarallisemmaksi kuin kylmä sota konsanaan. Euroopan ympäristössä on sisällissodassa olevia valtioita, uusia hurmokseen kiihotettuja tappajayhteisöjä ja uutta painetta murskata eriuskoisten etnisten kansanosien itsenäisyyspyrkimykset. Julmuudet kohdistuvat erotuksetta sotilaisiin, siviileihin, lapsiin ja hylättyihin avuttomiin.

Mann katsoi sotaa ulkopuolisena tarkkailijana myös ironian kautta. Sodan haavat parantuvat aikanaan mukautumisen ja kasvun mysteerisellä voimalla. Sota on brutaalia ja ihminen hirviö.

Mutta poikkeaako tämä olennaisesti arkielämän jokapäiväisistä tuskaisista ilmiöistä: seksuaali- ja perheväkivallasta, lapsiin kohdistuvasta väkivallasta, toisin ajatteleviin ja toisvärisiin kohdistuvasta väkivallasta. Mann näkee, että ihminen kantaa sisällään ikiaikaisista eläimellisyyttä.

Ihminen on rousseaulaisittain kaksijakoinen: hän haluaa parantaa maailmaa, uskoa ihmisen muuttuvan paremmaksi. Mutta ihminen on heikko heikkouksiaan vastaan.

kokeneita heikkoja maita, todellisessa hädässä olevia pakolaisia, oman maan syrjittyjä ja huonompiosaisia kohtaan. Mutta sama kuorolainen näkee mielellään filosofi John Rawlsin tavoin, että kun on riittävästi kasvua, siitä automaattisesti riittää osinkoa myös solidaarisuudelle.

Sotiemme oloissa ja niiden jälkiselvittelyissä suomalaiset eivät ehdollistaneet solidaarisuutta, korsusolidaarisuus oli ehdotonta veljeyttä. Toveruutta kovassa paineessa.

Piilottautuuko poliitikkokin ironian taakse?

Ideologiset ehdottomuudet eivät nöyrry todellisuuden edessä

Kuinka helposti oikeuden, oikeudenmukaisuuden, vaatimisesta tulee poliittinen iskulause, jota ironisesti ilmaisten vedetään pitkin katuojia.

Radikalismin kiihottama mieli vaatii oikeutta aggressiivisesti, oikeaoppisen kaavan mukaisesti, tunteettomasti muut näkökohdat sivuuttaen. Tällainen ihminen ei koskaan epäile omien mielipiteittensä oikeutusta. Häntä ei kiinnosta todellisuuden monimutkaisuus eikä yksittäisen ihmisen elämäntilanteen koko kuva.

Mann ironisoi, että ihmiset torjuvat helposti vaistomaisen käsityksen oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta: ”Riittää, että politiikka kertoo minulle näistä.” Katumielialat ja mediapainotukset heijastavat politiikkaa ja päinvastoin.

Ihmisillä on taipumus nähdä hyve, moraalinen kaikkitietävyys, luontaisena osana itseään. Tämä oikeuttaa hänet kritisoimaan muita, vaatimaan muita muuttumaan paremmiksi. Epäilevä esteetikko sanoisi: ”Ole itse parempi ja kaikki muukin muuttuu paremmaksi.”

Poliittisesti ajatteleva vaatii järkevästi ajattelevilta solidaarisuutta. Mannin kaltainen epäpoliitikko (jollaiseksi hän kuvitteli itsensä kirjoittaessaan kirjaansa ensimmäisen maailmansodan aikana) katsoo, että tällaisella solidaarisuudella tarkoitetaan mielipiteitten yhdenmukaisuutta. ”Ainoa solidaarisuus, joka ansaitsee kunnioitusta, on sellainen, joka syntyy elämänkokemuksesta ja kaikille yhteisestä kärsimyksestä, se on jalon mielen toveruutta, kivun karaisemaa veljeyttä.”

On helppo yhtyä kuoroon ja vaatia solidaarisuutta kehitysmaita, Euroopan unionin kovia

John Maynard Keynesin usein toistamia sivalluksia oli: ”Kun tosiasiat muuttuvat, muutan mielipidettäni. Miten on teidän laitanne?” Kun esteetikko kertoo kannastaan, hän on tietoinen, että on olemassa myös vastakkaisia kantoja. Totuus syntyy vastakkaisista totuuksista. Kun hyväksyy tämän, oivaltaa, että maailman kokeminen todellisuutena on muuta ja enemmän kuin mielipiteemme siitä. Mann ironisoi, että tämän totuuden kieltäminen merkitsee astumista rajalle, josta alkaa uskonnollisten totuuksien järkkymättömyys. Näihin ovat verrattavissa ideo­logiset ehdottomuudet.

Retoris-vallankumouksellinen uskomus oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon saavuttamiseen ylläpitää jatkuvaa jännitettä ja kärjistää vastakohtaisuuksia. Usein tällainen uskonnon kaltainen uskomus – ideologia – ajaa hyvyyden voittoon uskovat pettymykseen, epätoivoon ja vihdoin välinpitämättömyyteen yhteisistä asioista.

Yritys kietoa ontolla retoriikalla ihmiskunta solidaarisuuden kaikenkattavaan syleilyyn johtaa tympeään irtautumiseen siitä. Todellisuus ja retoriikka eivät kohtaa. Todellisuuden hämärtämiseksi sanojen runsaudella muovataan solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden uskonveljiä.

Ihminen alkaa kapinoida. Ihmisessä on kasvanut halu itsenäiseen ajatteluun, halu ohjata itse itseään riskeistä ja kokonaisuuden eduista välittämättä.

Demokratia kutistaa yksilön vahvuuksia

Kansakokonaisuuden syvin olemus ja yksilöiden yksilölliset luonteet eroavat yhä enemmän toisis-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

37

taan. Kansaa voi ylistää rohkeudesta, sankaruudesta, uhrimielestä ja vastaavista hyveistä, mutta tämä ei estä näkemästä yksilöissä heikkouk­sia, pelkuruutta, halpamaisuutta, luonteitten jakomielisyyttä ja estottomuutta etujen tavoittelussa.

Mann kirjoitti, että demokratia on lisännyt enemmän ihmiskunnan huonoja kuin hyviä ominaisuuksia. Eläimelliset piirteet vahvistuvat yksilöjoukkojen kasvaessa voimamassoiksi ja edellyttäessä tunnustuksen saamista. Sosiaalisen kentän ristipaineet nakertavat kunniallisuuden rippeitä, helppous vieraille vaikutteille altistaa moraalikadolle.

Modernisoituva valtiomme luopuu metafyysisistä kulttuuripiirteistään ja siirtyy ravitsemaan ihmiset valistusfilosofiasta kopioiduilla illuusioilla ja utopioilla. Tasa-arvo ja veljeys ovat keskeneräisen vallankumouksen jäämistöä.

Uusi vallankumous saa voimansa etsivän ihmisen itsetoteutuksen kaipuusta ja rakentamisesta.

Teoriaihmisten, valistusaktivistien ja poliittisten dogmiuskovaisten levittämät unelmaopit jäävät saavuttamatta horisonttiin piiloutuvina kangastuksina.

Mannin totuus oli siinä, että moderni valtio ei ansaitse ihailua. Modernisoituminen ei tunnusta valtion metafysiikkaa, ei kansahistoriallisten juurten merkitystä eikä yhtenäisen kansakokonaisuuden luonnetta ja kulttuurimerkitystä.

Kasvavien tulovirtojen saalistus vie tekopyhään solidaarisuuteen: paljon retoriikkaa, vähän ihmisen syvimpiin tunteisiin kiinnittymistä.

taan. ”Kuka tahansa demokraatti on enemmän tai vähemmän idiootti.”

Olisi erehdys vetää sellaista johtopäätöstä, että jonkun henkilön ylevistä, epäpoliittista saavutuksista seuraisi, että hän ymmärtää politiikkaa, että hänellä olisi poliittista näppäryyttä tai kykyä poliittiseen väittelyyn. Politiikka on demokraattisten yksilöiden toiminta-aluetta, ei aristokraattisten persoonallisuuksien foorumi.

Henkilö, joka on immuuni retoriikalle, joka rakastaa totuutta ja jolla on luontaista eläytymistä pessimismiin, myöntää viileästi yksilön ja yhteiskunnan välisen ratkaisemattoman ristiriidan. Hänelle on selviö, että yhteiskunnallinen elämä on ja pysyy väistämättömän välttämättömänä, mutta sitä on elettävä kompromissien ja ristiriitojen maailmassa. Kansaa petetään hurskastellen, kun valistusaktivistit lupaavat harmoniaa yksilön ja yhteiskunnan tai eri tavalla rakentuvien valtioitten välillä sillä, että yksilön tai yksittäisen valtion ”oikeudet” kuvataan samanlaisiksi suhteessa toisten ”oikeuksiin” ja että tällä lupauksella saavutetaan ”vapaus”, ”henkilökohtainen vauraus” ja ”onni”. Varovainenkin pessimisti tietää, että politiikka, jonka aatetaustalla ovat valitusaatteet, yhteiskuntasopimus (contrat social) ja uskomus edistykseen, joka tuottaa ”suurimman hyvän suurimmalle mahdolliselle joukolle”, ei ole tie saada aikaan yhteiskuntasopua.

Uskomukset ovat politiikan perusainesta

Ihmisen ongelma on kahtalainen: metafyysinen ja sosiaalinen, moraalinen ja poliittinen, henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen. Yksin toinen niistä ei ole ratkaisu, ei hyödyn valistusfilosofia eikä poliittinen filantropia.

Koska politiikka, sosiaalinen kanssakäyminen, kuuluu välttämättömyyksien ja kompromissien maailmaan, aidosti järkevän käyttäytymisen täytyy aina olla kohtuullista keskitien kulkemista. Voisi sanoa, että se on myös tyytymistä keskinkertaiseen käyttäytymiseen. Muilla alueilla, kuten moraalin ja taiteen maailmassa, radikalismi saattaa olla sallittua, jopa välttämätöntä. Politiikassa se on rohkeutta, joka helpos-

Uskomuksissa ei välttämättä ole mitään johdonmukaisuutta eikä järkeä. Mielipiteitä singotaan, mutta niillä ei ole arvoluokitusta. Poliittisia kantoja voi noukkia vaikkapa kadulta tai korpi­ saloilta. Poimit mielestäsi järkevältä kuulostavan mielipiteen, kiinnityt siihen ja odotat solidaarisuutta. Illuusiot kumpuavat näistä harhoista.

Mann sanoi, että kuka tahansa idiootti voi olla konservatiivi, mutta tämä ei kerro mitään hänen asemastaan tai arvostaan. Samoin voi sanoa, että vaikka ihminen on demokraatti, se ei kerro mitään hänen järjestään tai arvostukses-

38

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

Liberaalidemokratia: modernin elämänmuodon täyttymys

ti muuttuu ylimielisyydeksi ja ylivertaisuuden tunteeksi. Niillä solmitaan petoksen pauloja.

Pinnallisesti katsoen demokratia ei ole muuta kuin elämän muuttumista jatkuvasti yhä julkisemmaksi. Ihmismielen kekseliäisyydellä paisuvan pintademokratian henkinen vaara on journalistis-retorinen pulsaatio ja ryvetys. Ainoa vastalääke on ihmisten henkinen kasvu. Tätä vauhdittaa peruskulttuurin kunnioituksen yleistyminen.

Liberalismin hyväksymä demokratia ei ole mikään opinkappale eikä 1700-luvun valistusfilosofian hyveitä. Se on modernin elämänmuodon täyttymys, jonka arvaamattomuuteen liittyy omat psykologiset vaaransa. Niitä voivat olla turhautuminen, henkisen haurastuminen ja taistelutahdon herpaantuminen. Mutta se on myös sosiaalisen liikkuvuuden katapultti. Se on korvannut aristokratian, mutta se sisältää myös aristokraattisia aineksia perustasosta ylöspäin ponnisteltaessa.

Eurooppalaisuus: politiikkaa ja edistyskulttuuria

Kun ihminen on menettänyt metafyysiset uskomuksensa, hän kyllästää sosiaalisen kentän uskonnollisilla aineksilla, hän ylentää yhteiskunnallisen toiminnan kaikkivoivaksi. Se on hänelle paremman elämän kannustin ja kangastus. Mutta koska sosiaaliset vastakohtaisuudet eivät häviä eikä mitään olennaista muutosta tule näköpiiriin, etujen tavoittelu ja niiden jakautuminen on ikuista ristiaallokossa häviämistä ja voittamista. ”Onni on”, Mann sanoo, ”metafyysinen hourekuva.” Yksilöllisten etujen harmonia ei koskaan saavuta yhteiskunnan kokonaisuutta.

Etujen epätasainen jakaantuminen ei päädy mil-

loinkaan; tällaista väistämättömyyttä kukaan ei ole vielä pystynyt kumoamaan. Mutta valistuksen varaan nojaava mielikuvademokratia tarrautuu kruunuunsa. Se ei koe eikä myönnä koskaan epäonnistuneensa tai erehtyneensä. Portit on avattu aina anarkiaan asti, jos yksilön autonomian pyhyydestä kiinnipitäminen sitä vaatii.

Demokratia käytännössä tarkoittaa vallan ja älyn yhteennivomista ja yhteensovitusta. Politiikassa ja vallankumouksessa yhdistyvät hyve ja voitto (Tugend, virtue – Gewinn, profit). Näiden yhteinen päällysvaate on ”demokratia”. Mann sanoo, että tätä voidaan kutsua myös ”kulttuuriksi”. Hänestä tämä on nimitys myös jollekin korkeammalle ja yleisemmälle, nimittäin eurooppalaisuudelle. ”Eurooppalainen haluaa ennen kaikkea tehdä kauppaa, mutta näin tehdessään hän haluaa saada aikaan jotain moraalistakin eli edistyksellistä ja humanitaarista.

Tämä on eurooppalaisuuden määritelmä, se on samanaikaisesti politiikkaa ja edistyskulttuuria.

Edistyskulttuurin oppinut edustaja haluaa opettaa saksalaisille (heidän kauttaan meille kaikille) mittaamattoman arvokkaan psykologisen edun, nimittäin kyvyn nähdä moraali ja kaupanteko, ihmisyys ja riisto, hyve ja voitto yhtenä ja samana asiana. Tämä juuri on politisoitumisen ydintä.”

Lähteet

Mann, Thomas. 1918. Betrachtungen eines Unpolitischen.

Berlin, S. Fischer Verlag.

Mann, Thomas. 1983. Reflections of a Nonpolitical Man. Englanniksi kääntänyt Walter D. Morris. N. Y. Stock, Irvin. 1994. Ironic out of love. The Novels of Thomas Mann. McFarland & Company. Jefferson, North Carolina, and London.

Kirjoittaja on varatuomari.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

39

Historiatieteen olympialaiset Jinanissa Marjatta Hietala

Otsikolla ”Historiatieteen olympialaiset saapuvat Shandongiin” kertoi kiinalainen China Daily huhtikuussa 2015 Historiantutkijoiden maailmanjärjestön The International Committee of Historical Sciences (ICHS)/Comité International des sciences historiques (CISH) 22. konferenssista Jinanissa Shandongin maakunnassa 23.8.–29.8.2015.1 Konferenssin järjestämisestä vastasi Shandongin yliopisto, The Association of Chinese Historians ja Shandongin provinssi. Järjestäjät saivat tukea Kiinan opetusministeriöltä ja tiedeakatemialta (The Chinese Academy of Social Sciences).

Konfutsen syntymämaakunta soveltui erinomaisesti historiantutkijoiden kohtaamispaikaksi.

Shandongin yliopisto Jinanin kaupungissa2 on kuuluisa humanistisista tieteistään. Yliopiston vahvoja osaamisalueita ovat historiantutkimus ja arkeologia, mistä saimme erinomaisen kuvan yliopiston museossa. Avajaisissa ja päätösseremonioissa saatoimme nauttia Shandongin yliopiston oman sinfoniaorkesterin esityksistä, myös perinteisillä kiinalaisilla soittimilla.

Kiinalaisille historiantutkijoille maailmankongressin saaminen Kiinaan, ensimmäisenä Aasian maana oli suuri voitto. Muistissa oli katkera tappio Montrealissa, kun Kiina hävisi Oslolle. Kun vuonna 2010 pidetyssä Amsterdamin konferenssissa Kiinan konferenssihakemus hyväksyttiin, alkoi sponsoreiden ja rahoituksen hankinta sekä aktiivinen tiedotustoiminta. Konferenssin valmistelut veivät minutkin kolme kertaa Jinaniin. Jokaisena kertana lehdistötilaisuuksiin oli saatu runsaasti toimittajia, säännöllisesti 1 Wang Quian, History Olympics come to Shandong, China Daily 14.4.2015 2 Jinanin kaupunkia kutsutaan lähteiden kaupungiksi.

Jinanin asukasmäärä on 7,5 miljoonaa.

40

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

vähintään sadan lehden tai uutiskanavan edustajia.

Järjestelytiimeihin osallistui käytännössä katsoen koko yliopiston henkilökunta (260 professoria tai apulaisprofessoria), jotka työskentelivät 21 ryhmässä. Yliopiston rehtorin Zhang Rongin kertoman mukaan tiimit työskentelivät kokonaisen vuoden vastaten keskeisistä osioista. Yksi ryhmä huolehti tiedotuksesta, toinen turvallisuudesta ja kolmas liikennejärjestelystä konferenssialueella jne.

Olen osallistunut säännöllisesti maailman3 historian konferensseihin vuodesta 1980 , enkä koskaan ole kohdannut tällaista organisaatiota ja järjestelytaitoa. Vuonna 1926 perustetun Maailmanjärjestön ensimmäisenä naispuolisena presidenttinä sain huikean suosion, kymmeniä haastatteluja4 ja satoja valokuvia.5 Kansainvälisten osanottajien tueksi oli rekrytoitu 500 vapaaehtoista opiskelijaa. He olivat saaneet koulutusta parin viikon ajan, ja useimmat olivat englannin, espanjan tai ranskan kielen taitoisia. Opiskelijat avustivat lentokentillä, asemilla ja konferenssisaleissa. Osa heistä työskenteli yökaudet toimittaen konferenssilehtiä, joita ilmestyi yhteensä kahdeksan kaksikielistä lehteä, bulletineja6, joissa esiteltiin konferenssin kulku, avajais-, palkinnonjako- ja lopettajaisseremonioiden puheet.

Samoin kerrottiin eri sessioiden esitelmistä ja 3 Bukarest 1980, Stuttgart 1985, Madrid 1990, Montreal 1995, Oslo 2000, Sydney 2005 ja Amsterdam 2010.

4 http://m.youtube.com/watch?v=Zmt1q6NBNOQ 5 Marjatta Hietalan haastattelu, haastattelija Zhao Ruixue, ”City set to host global history congress. Thoussands of scholars from around the world expected to attend forthcoming event”, ISHS Special China Daily, August 22.–23.2015.

6 The International Congress of Historical Sciences, Bulletin I 22.8.2015 – Bulletin VIII 29.8.2015.

esiintyjistä valokuvin.

Kongressi oli menestys niin organisoinnin puolesta kuin osanottajamäärältään. Lähes 2 800 rekisteröitynyttä historiantutkijaa osallistui viiden päivän aikana sessioihin, joiden määräksi alasessioineen laskettiin 185. Osanottajista 937 oli Kiinan ulkopuolelta, 90 eri maasta, mikä on ennätys maailmanjärjestön historiassa, sillä koskaan aiemmin ei historiatieteen maailmankongressissa ole nähty edustajia näin monista maista.

Maan kokoon nähden suomalaisten delegaatio oli suuri (33), mikä määrä ohitti muun muassa venäläisten osallistujien määrän (32). Suomalaisilla oli vedettävänään neljä sessiota; osa oli kommentoijan roolissa, osa esitelmänpitäjinä.

Kiinalaisilla oli oma solidaarisuusrahasto, joka mahdollisti kehitysmaiden osanottajien osallistumisen. Järjestäjät sponsoroivat myös jatko-opiskelijoita. Opiskelijoilla ja nuorilla tutkijoilla oli mahdollisuus osallistua poster-näyttelyyn. Parhaat palkittiin konferenssin päätösjuhlassa. Ruotsalaiset historiantutkijat järjestivät iltaistunnon ideoimansa poster-näyttelyn ”Global Connection: The next genera­ tion” yhtey­dessä. Maailmanjärjestömme hallitus osoitti myös varoja nuorille tutkijoille ja senioritutkijoille entisistä Itä-Euroopan maista.

Kiinan kansantasavallan varapääministeri Liu Yandong saapui avaamaan konferenssin ja ennen omaa puhettaan luki presidentti Xi Jinpingin tervehdyksen. Presidentti korosti historian tärkeyttä sekä kulttuurien ymmärtämisessä ja hallinnossa. Varapääministeri toi esiin kiinalaisen sivistyksen pitkää historiaa ja sen monikansallisia juuria.

Historiantutkijoiden maailmankongressit on­ aina pyritty pitämään varsin korkealla tasolla. Amsterdamissa vuonna 2010 oli mahdollisuus tavata silloinen prinssi Willem. Stuttgartissa vuon­na 1985 historiantutkijoita tervehti Richard von Weitzsäcker ja Montrealin kongressin yhtey­ dessä vuonna 1995 kuulimme François Mitterrandin haastattelun.

Kongressin tunnus

Mittasuhteet Kiinassa hämmästyttivät tavan takaa. Kun järjestäjät julistivat kilpailun konfe-

renssin logosta lokakuussa 2014, saatiin tuhansia ehdotuksia, joista toiselle kierrokselle valittiin 219 ehdotusta. Parhaana pidettiin logoa, jossa olivat hevosen vetämät vaunut, joissa istuu kaksi ihmistä: ajaja ja kyydissä oleva henkilö. Vaunujen takaosasta lähtee onnea tuottavia pilviä. Idea on Han dynastian ajoilta. Kun näin logon ensimmäisen kerran tammikuussa 2015 olin näkevinäni naisen. Tämä tulkintani levisi laajalle kiinalaisiin lehtiin. Kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta että vaunuissa olisi istunut nainen! Harvan mieleen tuli Tang dynastian aikana hallinnut kuningatar Wu Zetian.7

Globaalit haasteet

Historiatieteen maailmankongresseissa on jo pitkään ollut keskeisenä pyrkimyksenä valita ohjelmaan kansalliset rajat ylittäviä teemoja ja päästä eroon eurooppakeskeisyydestä. Metodiset innovatiiviset aiheet ovat kuuluneet olennaisena osana ohjelmistoon. Jinanin konferenssissa oli lukuisia ajankohtaisia ja rajoja ylittäviä teemoja, kuten koko päivän kestävät pääsessiot: China from Global Perspectives, Historicizing Emotions, Revolutions in History: Comparisons and Connections ja Digital Turn in History. Jälkimmäistä teemaa jatkoi iltaistunto. Iltaistunnoissa oli yleisöä: suullista historiaa käsittelevä sessio oli täpötäynnä ja perjantai-iltaan sijoitettu Etiikka ja historia keräsi kiinnostunutta väkeä.

22. historiantutkijoiden maailmankongressi Jinanissa tullaan todennäköisesti muistamaan vahvasta globaalisuuden korostuksesta, erin7 Wu Zetian esitellään Tukholman pidettävässä näyttelyssä Staden vid Sidenvägen. Cosmopolitan Metropolis Along the Silk Road: Luoyang During Tang Dynasty China, Världskultur Museerna Bergrummet, 2015.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

41

omaisista järjestelyistä ja suuresta osanottajamäärästä sekä vapaasta keskusteluilmapiiristä.

Jinanin konferenssissa jaettiin myös ensimmäisen kerran CISH-Jaeger Le Coultre -palkinto.

Palkinto koostuu arvokkaasta Jaeger Le Coultre Reverso -kellosta ja mitalista, jossa historian jumalatar Kleio seisoo maapallon päällä.8 Maailmanjärjestömme perusti palkinnon historiantutkijalle tai tutkimusryhmälle poikkeuksellisen suurista ansioista historiatieteen alueella. Näitä voivat olla laadukas tutkimus, opetukselliset ansiot tai historiatieteen edistäminen. Ensimmäisen CISH-Jaeger Le Coultre -palkinnon sai ranskalainen Serge Gruzinski, joka on erikoistunut 1500–1700-lukujen Latinalaisen Amerikan historiaan. Gruzinskin tutkimukset ovat esimerkki rajoja ylittävästä monitieteisestä globaalista historiasta, joka on ollut maailmanjärjestön konferenssien keskeinen tavoite jo vuosia. Gruzinskin tutkimusten pohjana ovat historiallisten lähteiden lisäksi antropologia ja kirjallisuus.

Haastatteluissa Gruzinski korosti museoiden ja näyttelyiden merkitystä historiallisen tiedon levittäjänä.9 Järjestön historia alkoi jo 1800-luvun lopulla. Virallisesti kansainvälinen historiantutkijoiden maailmanjärjestö perustettiin vuonna 1926, ja se on pitänyt 1950-luvulta alkaen konferensseja viisivuotiskausittain. Päätökset tehdään yhteisissä kokouksissa (General Assembly), joita pidetään konferenssien yhteydessä ja kerran konferenssien välillä. Maailmanjärjestön jäseninä ovat eri maissa toimivat kansalliset komiteat (National Committees) ja temaattiset organisaatiot (International Affiliated Organisations ja Internal Commissions), joilla kullakin on runsaasti myös omaa ohjelmaa sekä konferenssissa että konferenssien välillä. Yksi vahvimmista temaattisista organisaatioista on International Federation for Research in Women´s History 8 Malli mukailee venäläisen taitelijan Iouri Vichnevskin luomaa figuuria Kleiosta.

9 Diálogo con Historadores. Reflexiones en Torno al Tiempo, El Espacio y la Memoria, toim. Verónica Zárate Toscano, Testimonios, Mexico 2014, s. 101–120.

42

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

(IFRWH), jolla oli erittäin laaja ohjelma ja 17 sessiota. Lähes säännöksi on muotoutunut tapa pitää joka toinen konferenssi Euroopassa ja joka toinen Euroopan ulkopuolella. Vuoden 2020 konferenssin pitopaikaksi valittiin Poznań Puolassa.

Kirjoittaja on yleisen historian professori (emerita) ja Historiantutkijoiden maailmanjärjestön ICHS:n presidentti.

TIETEESSÄ TAPAHTUU -FOORUMI III: ”KAIKEN MAAILMAN DOSENTIT” – ONKO TIETEEN ARVOSTUS HEIKKENEMÄSSÄ?

Kolmas Tieteessä tapahtuu -foorumi järjestetään maanantaina 14.3.2016 klo 10 Tieteiden talolla.

Foorumin aiheena on tieteen arvostus. Tilaisuudessa pohditaan, mikä nykytilanteessa huolestuttaa ja mitä asialle pitäisi tehdä. Puheenvuoron saavat niin elinkeinoelämän edustaja, nuori tutkija, viestinnän ammattilainen, politiikan tuntija kuin kansalaisvaikuttaja – dosenttia unohtamatta! Myös yleisö voi varautua esittämään omia näkemyksiään. Keskustelutilaisuuden jälkeen jaetaan Vuoden Tiedekirja -palkinto.

Tilaisuuteen voi osallistua joko paikan päällä tai etäyhteydellä. Ohjelmasta ja ilmoittautumisesta tiedotetaan myöhemmin.

Päivän aikataulu: 9.30 Aamukahvit 10.00 Tieteessä tapahtuu -foorumi 11.45 Vuoden Tiedekirja -palkinnon julkistaminen 13.00 Tieteellisten seurain valtuuskunnan kevätkokous (vain jäsenseurojen edustajille) Lisätietoja antavat toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen, puh. 09 228 69 222 tai lea.ryynanen-karjalainen@tsv.fi sekä suunnittelija AnnaSofia Ruth, puh. 09 2286 9249 tai anna-sofia.ruth@ tsv.fi. http://www.tieteessatapahtuu.fi/foorumi/

Tieteenhistoriaa Liivinmaalla ja Kuurinmaalla Anto Leikola

Kesällä 1958, ”Hruštšovin suojasään aikana”, kuten akateemikko Janis Stradinš asian ilmaisi yli puoli vuosisataa myöhemmin, alkoi Baltian tieteenhistorian konferenssien traditio. Lokakuun alkupäivinä 2015 Latviassa järjestetty kokous oli lajissaan jo kahdeskymmenesseitsemäs.

Kokoontumispaikkoina olivat olleet ennen kaikkea Riika, Tartto ja Vilna, mutta elokuussa 2014 jopa Helsinki. Tällä kertaa kokous oli jakautunut kahteen osaan: ensimmäinen pidettiin Riiassa, mutta jälkipuoliskon sijoituspaikkana oli Jelgava – vanhalta saksalaiselta nimeltään Mitau – jossa kunnioitettiin Baltian ensimmäisen oppineiden yhteisön, Kuurinmaan kirjallisuus- ja taideseuran perustamisen 200-vuotismuistoa. Tämän muistovuoden johdosta myös konferenssin yleisteemana oli ”Oppineiden seurat, tiedeakatemiat ja akateeminen yhteisö Baltiassa”. Mutta samalla muistettiin myös Baltian tieteenhistorian ja -filosofian seuran perustamista 25 vuotta sitten, kun kaikki Baltian maat olivat päässeet uuden itsenäisyytensä kynnykselle. Konferensseilla oli kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana myös tietty merkitys tiellä kohti itsenäisyyttä, sillä mitään poliittista tai hallinnollista ”yhteisbalttilaisuutta” ei Neuvostoliitossa tunnettu eikä suvaittu.

Konferenssi alkoi 1.10. Latvian Tiedeakatemian talossa – Riian päärautatieaseman lähellä sijaitsevassa ”Stalininhampaassa” – pidetyllä yleisistunnolla, jossa minua oli pyydetty pitämään esitelmä aiheesta ”Tieteelliset seurat Suomessa”; muut esitelmöitsijät olivat akateemikko Janis Stradinš Latviasta, professori Libertas Klimka Liettuasta ja (videolta puhunut) professori Peeter Müürsepp Virosta, kaikki vanhoja tuttuja edellisistä konferensseista. Merkillistä kyllä muita suomalaisia ei ollut paikalla – ehkä

informaatio ei ollut kulkenut, vaikka viime vuonna vastaava kokous oli ollut Helsingissä, ja se sai kyllä nyt muun muassa Stradinšilta täyden tunnustuksen.

Yleisesitelmien jälkeen seurasi juhlallinen kunniadiplomien jakaminen, ja sain yllätyksekseni todeta joutuneeni Baltian tieteenhistorian ja -filosofian seuran kunniajäseneksi! Sitten pidettiin mainitun seuran kokous, jossa ei oikeas­taan ollut muuta asiaa kuin seuraavasta konferenssista päättäminen. Vuodeksi 2017 ei muita ehdokkaita esitetty kuin Tartto – mutta moni esitti toivomuksen, että vuoden 2019 konferenssi voitaisiin pitää taas Helsingissä.

Iltapäivällä oli esitelmiä kahdessa eri sektiossa – toinen käsitteli lääketieteen ja toinen humanististen ja luonnontieteiden sekä tekniikan historiaa.

Konferenssin toisena päivänä siirryttiin bussilla Jelgavaan, jonne Riiasta on matkaa vain nelisenkymmentä kilometriä. Siellä oli kokouspaikkana vanha Academia Petrina, nykyään taiteilija G. Eliasille omistettu taidemuseo, missä kuultiin muun muassa Euroopan tiede- ja taideakatemian presidentin Felix Ungerin, museon johtajan Gita Grasen sekä Jelgavan kaupunginjohtajan Andris Ravinšin tervehdyspuheet.

Museokierroksen jälkeen tutustuttiin vanhaan herttualliseen palatsiin, joka toimii nykyään maatalousyliopistona, ja sen kellarissa sijaitsevaan Kuurinmaan herttuoiden hautakammioon.

Lopuksi palattiin Riikaan, missä saatiin vielä perusteellisesti tutustua upouuteen jättimäiseen Kansalliskirjastoon, ja sitten olikin aika sanoa näkemiin niin vanhoille kuin uusillekin tutuille ja toivoa, että parin vuoden kuluttua nähtäisiin Tartossa.

Kirjoittaja on oppihistorian professori (emeritus).

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

43

LYHYESTI

YLIOPISTON IDEA

SUOMEN TIETEEN KARTTA

Ruotsinkielinen, Turussa julkaistava kulttuurilehti Ikaros (3/2015) kysyy teemanumerossaan yliopiston idean perään, jotta voitaisiin ymmärtää, mitä nyt ollaan ajamassa alas.

Samassa lehdessä on brittiläisen kirjallisuudentutkijan Terry Eagletonin käännetty kirjoitus. Hän näkee yliopiston käyvän kohti hidasta kuolemaa, nimenomaan inhimillisen kritiikin paikkana. Hän havainnoi kehitystä varsinkin Isossa-Britanniassa ja vertailee tilannetta Yhdysvaltoihin. Humanistiset tieteet ja opetus ovat eniten kärsimässä. Hän kuvaa byrokra­tian kasvua, johon liittyvät johtamisideologiat ja valtiolliset ”arviointiharjoitukset”. Brittiläisittäin yliopistojen tarjoaman opetuksen sisältöön vaikuttavat myös lukukausimaksut ja kilpailu opiskelijoista eli maksavista asiakkaista.

Yliopistoihin Suomessa kohdistuvat leikkauk­ set ovat synnyttämässä massiivisia henkilöstövähennyksiä ja irtisanomisia. Helsingin yliopistosta häviää 980 työsuhdetta ja Aalto-yliopistosta 316 työpaikkaa. Yt-neuvotteluita on käyty tai käydään myös muissa yliopistoissa. Joissakin yliopistoissa, kuten Turussa ja Jyväskylässä, pyritään selviämään rakenteita muuttamalla. Professorit ja tieteentekijät kysyvät: ”Jäätyykö tiede?”

On puhuttu tieteen arvostuksesta ja siitä, kuinka yliopistoilla on säästöpaineessa liian vähän työkaluja. Kaivataan määrätietoisempaa korkeakoulupolitiikkaa. On myös kysytty, missä ovat poliitikkojen joukossa sivistyksen ja koulutuksen kannattajat, niin sanotut sivistysporvarit (saks. Bildungsbürger). Yliopistojen henkilöstövähennysten seuraukset näkyvät vasta pitkällä aikavälillä.

Teknologian tutkimuskeskus VTT analysoi Suomen tutkimusjärjestelmän muutoksia vuosina 1995–2011 ja julkaisi ensimmäistä kertaa kartan Suomen tieteestä. Suomen tiede on monimuotoistunut, ja perinteisten lääke- ja luonnontieteiden rinnalle on noussut uusi vahva kasvun tukijalka informaatioteknologiasta sekä yhteiskunta- ja taloustieteistä.

Uusi, luonnollisen kielen analyysiin ja koneoppimiseen perustuva lähestymistapa nostaa esille mielenkiintoisia Suomen tieteen kasvualoja. Näitä ovat: lääketieteen tuki- ja liikuntaelinsairauksiin liittyvä tutkimus, kauppa- ja taloustiede, koulutukseen liittyvä tutkimus sekä materiaalitiede, erityisesti ALD-tekniikka (Atomic Layer Deposition). Vielä on kuitenkin epäselvää, mitkä yksittäiset kasvavat tutkimusaiheet ovat merkittävässä asemassa Suomen tutkimuskartalla tulevaisuudessa. VTT:n tutkimushanketta on rahoittanut Innovaatiorahoituskeskus Tekes.

44

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

TUTKIJOIDEN KOKEMA HÄIRITSEVÄ PALAUTE

Tutkijat saavat sekä asiallista ja kiittävää että häiritsevää yleisöpalautetta esiinnyttyään julkisuudessa. Häiritsevä palaute on tutkijoille entuudestaan tuttu ilmiö, joka näyttää kuitenkin yleistyneen. Siksi tutkijat miettivät tarkemmin, missä kanavissa ja missä asiayhteyksissä he esiintyvät julkisuudessa.

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta (TJNK) keräsi vuoden 2015 toukokuussa tietoa tutkijoiden saamasta yleisöpalautteesta heidän esiintyessään asiantuntijaroolissa julkisuudessa. Esiintymisellä tarkoitettiin esimerkiksi tietokirjan

julkaisemista, seminaariesitelmien pitämistä, haastatteluita tai kirjoituksia lehdissä, blogeissa ja sosiaalisessa mediassa.

Joulukuussa julkaistujen tulosten mukaan yleisin häiritsevän palautteen muoto on asiaton, vain loukkaamistarkoituksessa esitetty kritiikki.

Myös halventamista ja solvaamista, ”mustamaalaamista” sekä yritystä estää tutkijoiden osallistuminen julkiseen keskusteluun esiintyy, samoin uhkaamista ja häiriköintiä. Ilkivaltaa tai omaisuuteen kajoamista vastaajista oli kokenut vain muutama. Häiritsevää palautetta antavat niin nimettöminä kuin omalla nimelläänkin esiintyvät henkilöt.

Tutkijat arvioivat sananvapauden tilan olevan Suomessa kaiken kaikkiaan hyvä. Vastaajat arvioivat itsesensuurin mahdollisesti lisääntyvän häiritsevän palautteen takia. Vastauksissa tuotiin ilmi huoli siitä, että rahoituskilpailu, politisoitunut ilmapiiri ja tutkimuspoliittinen ohjaus saattavat kaventaa tutkijoiden vapautta tuoda asiantuntijamielipiteensä julki; tutkijat miettivät tutkimuksen rahoittajien mielipidettä.

aloittaa globaalin kasvihuonekaasujen tietojärjestelmän (Integrated Global Greenhouse Gas Information System) suunnittelun.

KASVUHUONEKAASUPÄÄSTÖJEN SEURANTA

KOIRAT REAGOIVAT ILMEISIIN

Euroopan komissio on tehnyt virallisen päätöksen eurooppalaisen kasvihuonekaasujen tutkimusjärjestelmän perustamisesta. Nyt toimintansa virallisesti aloittava eurooppalainen kasvihuonekaasujen tutkimusjärjestelmä, ICOS (Integrated Carbon Observation System), on keskeinen toimija todennettaessa koko maailman kasvihuonekaasujen päästövähennystavoitteita. Sen päämaja on Helsingissä Kumpulan kampusalueella.

ICOS on tutkimusasemien, mittalaitteiden, mittausaineiston ja tietojärjestelmien kokonaisuus. ICOS-järjestelmän avulla saadaan tietoa siitä, kuinka paljon kasvihuonekaasuja ilmassa on, mistä niitä vapautuu ja mihin niitä sitoutuu.

ICOSissa suomalaisia toimijoita ovat Ilmatieteen laitos, Helsingin yliopisto sekä Itä-Suomen yliopisto.

ICOS on myös keskeinen toimija globaalien hiilipitoisuus- ja kasvihuonekaasujen seurantajärjestelmien rakentamisessa. Maailman ilmatieteen järjestö WMO on tänä vuonna päättänyt

Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen ja käyttäytymistieteellisen tiedekunnan sekä Aalto-yliopiston Perustieteiden korkeakoulun yhteistyöprojektissa tutkittiin katseenseurannalla, kuinka koirat katsovat lajitoveriensa ja ihmisten ilmeikkäitä kasvokuvia. Tutkimukseen osallistui 31 koiraa 13:sta eri rodusta.

Tulokset osoittavat, että ilmeestä riippumatta koirat kohdistavat huomionsa ensin silmiin ja katsovat silmien aluetta pidempään kuin nenää tai suuta. Lisäksi huomio kiinnittyy kunkin ilmeen tunnusomaisiin piirteisiin, kuten vihaisen koiran paljastettuihin hampaisiin. On evolutiivisesti tarkoituksenmukaista että uhkaavat ärsykkeet vangitsevat huomion. Uhkaajan lajilla on kuitenkin merkitystä. Koirat kiinnittivät korostuneesti huomiota lajitovereittensa uhkailmeisiin, kun taas ihmisten uhkailmeet saivat aikaan nopean väistöreaktion.

Tulokset valottavat ensimmäisenä maailmassa katseenseurannalla, kuinka ei-kädelliset eläi-

KULTTUURIPERINNÖN RAJAPINTOJA

Arkistojen, kirjastojen ja museoiden aineistoja yhteen kokoava Finna.fi-palvelu on julkaissut avoimen rajapinnan api.finna.fi. Sen kautta kuka tahansa saa käyttöönsä liki 9 miljoonan aineiston kuvailutiedot. Lisäksi Finnassa otetaan käyttöön uusi hakuominaisuus, jolla saa esiin yli 200 000 avoimesti lisensoitua kuvaa suomalaisesta kulttuuriperinnöstä. Kyseessä on kaikkien aikojen suurin suomalaisen kulttuuridatan avaus.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) ja Helsingin yliopiston kirjasto (HULib) ovat solmineet yhteistyösopimuksen, jonka avulla suomalaisia tieteellisiä monografioita voidaan avata verkkoon kaikkien saataville. Sopimus on jatkoa SKS:n aloittamalle Avoimen tieteen ja kulttuuriperinnön -hankkeelle, jonka tarkoituksena on vahvistaa avointa tiedejulkaisemista.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

45

met tarkastelevat kasvojen ilmeitä. Jo 150 vuotta sitten Charles Darwin esitti, että sosiaalisten nisäkkäiden kasvonilmeisiin perustuvassa kommunikaatiossa on yhtäläisyyksiä. Käytännössä lajeja vertailevia tutkimuksia on kuitenkin tehty hyvin vähän, ja lähinnä vain kädellisillä. Helsingin yliopistossa professori Outi Vainion tutkimusryhmän kehittämän menetelmän avulla saadut uudet tulokset antavat entistä laajempaa tieteellistä tukea Darwinin väitteelle. Tutkimus julkaistiin PLOS ONE -tiedejulkaisussa tammikuussa.

PALKITTUJA

Suomen Akatemia palkitsee vuosittain kaksi ansioitunutta tutkijaa akatemiapalkinnoin. Tieteellisestä rohkeudesta vuonna 2015 palkittiin akatemiatutkija, dosentti Tuuli Lähdesmäki (Jyväskylän yliopisto). Hän on tutkinut kulttuurin roolia erilaisten identiteettien ilmentämisessä ja tuottamisessa. Lähdesmäen viimeaikainen tutkimus on keskittynyt erityisesti Euroopan unionin toimintaan kulttuurin alueella. Yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta vuonna 2015 palkittiin akatemiatutkija, professori Lauri Nummenmaa (Turun yliopisto ja Aalto-yliopisto). Hänen ryhmänsä tutkii tunteiden ja sosiaa­ lisen kanssakäymisen taustalla olevia molekyylitason aivomekanismeja ja toiminnallisia hermoverkkoja. Toinen Nummenmaan keskeinen tutkimusaihe on liikalihavuuden taustalla olevat aivomekanismit.

Professoriliitto on valinnut Vuoden professoriksi 2016 tanssipedagogiikan professori Eeva Anttilan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta. Anttila on Pohjoismaiden ainoa tanssipedagogiikan professori. Palkinnon perusteluissa todetaan, että hänen työssään yhdistyy esimerkillisellä tavalla tutkimus ja taide.

Akateemikko Ilkka Hanski on ensimmäisenä eurooppalaisena saanut espanjalaisen BBVAsäätiön, vuonna 2008 perustetun Frontiers of Knowledge -palkinnon ekologian ja suojelubiologian alalta. Palkinto myönnettiin Hanskille hänen uraauurtavasta työstään metapopulaatiobiologiassa. Hanski on saanut myös Balzanin

46

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

ekologisten tieteiden ja Crafoordin biotiedepalkinnot.

TIETEEN PÄIVÄT SUOMESSA VUONNA 2015

Helsingin lisäksi Tieteen päiviä järjestettiin vuonna 2015 kuudella paikkakunnalla: Jyväskylässä, Turussa, Joensuussa, Kuopiossa, Oulussa ja Rovaniemellä. Näiden tapahtumien järjestäjinä olivat pääosin yliopistojen viestintäyksiköt.

Kaikkiaan Tieteen päivillä oli yli 32 000 kävijää vuonna 2015 Helsinki mukaan luettuna (edellisellä kerralla vuonna 2013 yli 21 000). Tieteen päivien teemana vuonna 2015 oli ”Sattuma – Slumpen”. Taloudellisesti tapahtumaa eri kaupungeissa tukivat Suomen Kulttuurirahasto ja Tieteen tiedotus ry. Seuraavat Tieteen päivät ovat Helsingissä 11.–15.1.2017. Teemana on ”Vapauden rajat – Frihetens gränser”.

Vastaavasti Tekniikan päivillä kävi neljässä kaupungissa vuonna 2015 yhteensä 7 500 henkilöä. Päätapahtuma oli Tampereella ja teemana oli big data.

Ilari Hetemäki LUONNONFILOSOFIAN SEURAN TILAISUUKSIA Tilaisuudet ovat Tieteiden talolla, Kirkkokatu 6, Helsinki.

23.2. klo 18.15 Matematiikan historia.

8.3. klo 17–20 Ernst Mach -ilta.

– Dr. Hayo Siemsen: Ernst Mach’s contribution to natural science.

– Dr. Tuomo Suntola, Quantitative expression of Mach’s principle.

22.3. klo 18.15 FT Tarja Kallio-Tamminen: Tietoisuus­teema.

5.4. klo 18.15 Prof. Sami Pihlström: Kriittinen uskontokeskustelu.

19.4. klo 18.15 Prof. Jussi Rastas: Entropian käsitteestä.

3.5. klo 18.15 Prof. Simo Knuuttila: Potentiaalisuus aristoteelisessa luonnonfilosofiassa.

TIETEEN KOHTAAMISIA Turhaa kompurointia Pauliina Raento Esimiestyötä ja johtamista käsittelevän lukulistan päivittäminen paljastaa trendejä, jotka osaltaan kuvastavat yhteiskunnan kulloistakin tilaa ja tyyliä.

Kymmenkunta vuotta sitten valveutuneet johtajat energiavalmensivat luovia tiimejä ja kuuntelivat, miltä itsestä ja muista tuntuu. Jotain kuitenkin meni pieleen, koska viime vuosina julkaistuissa kirjoissa korostuvat huoli työhyvinvoinnista ja ihmisten huonosta kohtelusta sekä muutosviestintä. Vuodesta toiseen esillä ovat esimiesten itseymmärrys ja vuorovaikutustaidot. Yleinen viesti opaskirjallisuudessa on selvä: johtaminen on ammatti, joka on opeteltava.

Uusimmat avainsanat vahvistavat vaikutelmaa, että suomalaiset voivat jo niin huonosti, ettei oman ja muiden olon parantaminen asiallisen käytöksen kaltaisilla perusmenetelmillä enää tahdo sujua. Sekin hirvittää, että pomoille on toistettava samoja inhimillisen kanssakäymisen alkeita vuodesta toiseen. Ammattitaidosta piittaamatta ainakin yliopistoissa voi yhä käydä niin, että yksikön henkilöstöä päätyy johtamaan se tutkija-opettaja, jota muut pelkäävät tai joka on kyvytön sanomaan ei.

Toisaalta voidaan ajatella, että hyvinvointi- ja käytösongelmat tunnistetaan työpaikoilla entistä paremmin ja ongelmista päästään lisäämällä tietoa niiden luonteesta ja ratkaisuista. Perus­ asioi­den kertaamista voi pitää vastuullisena arjen käytännönläheisyytenä, jolla ihmiset kohotetaan kulloinkin muodikasta johtamisoppia tärkeämmiksi. Asioiden punnitseminen useammalta kuin yhdeltä kantilta laventaa siis näköalaa ja välttää ylilyöntejä tässäkin tapauksessa.

Nyt osataan eritellä tarkemmin, millainen suhde johdettavilla ihmisillä ja organisaatioilla on rahaan, tavoitteisiin, tietoon ja sitoutumi-

seen. Oppimisen rooli muutoksessa korostuu.

Asiantuntijoiden johtaminen on erityisen hankalaa, kuten vaikkapa opetus- ja kulttuuriministeriön ja akateemisen maailman suhteet havainnollistavat. Ne ovat myös toistuvasti osoittaneet, kuinka suuresti epäonnistuminen viestinnässä vahingoittaa muutoksen hallinnassa tarvittavaa luottamusta ja työilmapiiriä.

Lukemassani kirjallisuudessa painotetaan, että taitava johtaja oppii virheistä – joita tekevät kaikki. Oppimateriaalia siis riittää, mutta silti suomalaisessa hallintokulttuurissa kompuroidaan viestinnässä ja toimintatavoissa kerta toisensa jälkeen, organisaatiosta riippumatta. Sanelu, käskyttäminen ja itsevaltaisesti tehdyistä päätöksistä ilmoittaminen saattavat joissain tsaarin ja Lammion peruja olevissa opeissa näyttää kustannustehokkailta, arvovaltaisilta ja siksi tuloksellisilta ratkaisuilta. Tällaisen viestin vastaanottajan polttama proppu ja sen aiheuttama täysjarrutus kuitenkin hidastavat menoa merkittävästi.

Kunnioituksen, osallistamisen ja vaihtoehtojen punnitsemisen pitäisi olla mahdollista ristiriidoista huolimatta, ja vastuuta on myös alaisilla.

Viime kädessä voidaan turvautua hyötynäkökulmaan: riitely on missä tahansa asiassa kalliimpaa kuin sovittelu ja järjen ja maltin käyttö. Harva kykenee kompromissiin tai keksii toteutuskelpoisia vaihtoehtoja vihaisena ja väsyneenä.

Osaava – taitava ja tarkoituksenmukainen – johtaminen on vaikeaa ilman tiedon, taidon ja asenteiden tasapainoa. Koulutuksen, vientiin kelpaavien osaajien ja innovaatioiden ihmemaassa horjahtelu johtunee asenteista.

Kirjoittaja on kulttuurimaantieteen professori Helsingin yliopistossa.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

47

Parasta suomalaista tietokirjallisuutta

Nassim Nicholas Taleb: Antihauras.

Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä.

Ovh. 50 €

Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat.

Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty.

Ovh. 50 €

Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti.

Ovh. 50 €

David Mamet: Teatteri.

Ovh. 25 €

James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka.

Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia.

Ovh. 40 €

Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista.

Ovh. 50 €

Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta www.terracognita.fi 48

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

MUISTIKUVIA Onko kaikki hyvin? Miten perheesi voi?

Ilpo Haahtela Esimieheni, professori Lauri Siivonen (1912– 98) pistäytyi lähes joka päivä työhuoneessani Oulun yliopiston eläintieteen laitoksella. Mitään vastaavaa en ollut kokenut Turun yliopistossa ennen Ouluun siirtymistäni enkä kokenut kymmenen vuotta myöhemminkään, kun palasin sinne takaisin.

Oulun yliopisto oli aloittanut toimintansa vuonna 1959 esikuvanaan Helsingin yliopisto, josta suurin osa opetushenkilökunnastakin tuli uuteen yliopistoon. Kirjoitin professori Siivoselle ja kerroin kiinnostuksestani aloittaa työt hänen laitoksessaan. Yllätyin nopeasta ja selkeästä vastauksesta, jossa minut luvattiin kiinnittää eläintieteen assistentiksi kolmeksi vuodeksi syyskuusta 1961 alkaen. Minulle jäi kesä aikaa sopeutua ajatukseen, että siirryn jo lähes 40 vuotta toimineesta yksityisestä Turun yliopistosta aivan uuteen valtion yliopistoon Ouluun, kaupunkiin, josta en tiennyt oikeastaan mitään ja jonka näin ensimmäisen kerran vasta muutama päivä ennen työni alkua!

Yhtä tuntematon oli Lauri Siivonen. Tiesin että hän oli ornitologi ja riistantutkija, joka ennen nimitystään Oulun yliopiston professoriksi oli työskennellyt Helsingin yliopistossa ja Riistantutkimuslaitoksen johtajana. Oulun yliopiston toiminta oli alkanut lähes kokonaan vuokrakiinteistöissä, joita jouduttiin korjaamaan uuteen käyttöön sopiviksi. Eläintieteen laitos sijaitsi aivan Tuomiokirkon naapurissa Oulun NMKY:n talossa, joka urheiluhalleineen oli vuokrattu yliopistolle. Sinne astelin ensimmäisen työpäiväni aamuna ja löysin pohjakerroksesta maanpinnan alapuolelta esimieheni työhuoneen. Työpöydän takana istui maalais­isännän näköinen mies, jonka leveät housunkannattimet pitivät ylhäällä hyvin tavallisen näköisiä puvun housuja, takki

oli tuolin selkänojalla. Päästäkseni kättelemään häntä, minun piti kulkea ovelta lattialla olevia lautoja pitkin, sillä huoneen kunnostus oli vielä kesken. Siivonen toivotti minut tervetulleeksi, mutta tapaaminen oli varsin muodollinen, lähes viileä. Professori oli selvästi kiireinen ja varmaan stressaantunutkin ankarasta työpaineesta johtuen. Mielikuvani laitoksen esimiehestä oli henkilöitynyt Paavo Voipioon, joka edusti hienostunutta kulttuuriälymystöä ja myös näytti siltä. Ensi tapaamisen perusteella Siivonen oli hänen täydellinen vastakohtansa.

Voipion vastakohdaksi Siivonen minun katsannossani jäikin. Totuin pian hänen pukeutumiseensa, joka sopi oululaiseen linjaan ja hänen hieman kömpelöön käytökseensä. Hänen positiivisia puoliaan opin vuosien mittaan tuntemaan hyvin. Siivonen solmi vaivatta suhteita Oulun vaikutusvaltaisiin piireihin, tässä hänelle oli hyötyä myös filatelian harrastuksestaan. Hän onnistui hankkimaan eläintieteellisiin kokoelmiin SOK:n upeat esittelyvitriinit, jotka yhä ovat käytössä. Siivonen junaili tiedekunnan suostumuksen maamme ensimmäiseen biosukelluskurssiin, joka oli opintosuoritus. Sukelluksesta hän ei tiennyt mitään, mutta luotti nuoriin alaisiinsa, joita hän isän kädellä ohjasi. Häntä parempaa johtajaa en laitokselle osaisi edes kuvitella.

Lisää Lauri Siivosesta on luettavissa internetissä kirjoituksessani ”Eläintieteen assistentin muistikuvia Oulun yliopistosta 1960-luvulla” (www.oulu.fi/biology/50/IH/).

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva eläintieteilijä ja museotutkija.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

49

KESKUSTELUA Kotona filosofiassa Anja Viinikka

Filosofia ei ole tieteiden äiti, vaan nimenomaan tieteiden tiede, vanhin akateeminen tieteenala – Ilkka Niiniluotoa siteeraten. Sen varteenotettavana tyyssijana ovat nykyäänkin Platonin näkemykset ja hänen Ateenaan perustamansa Akatemia. Lähtökohtana ovat siis antiikin, lähinnä kreikkalaiset, ajattelijat.

Vaikka filosofian keskeisiä edellytyksiä ovat totuuteen pyrkiminen – se on altis korjaamiselle uuden tiedon perusteella – ja kriittinen asenne, alan edustajilla on erilaisia lähtökohtaoletuksia ja näkemyseroja. Sven Krohnin luentojensa alusta lähtien korostamaa vaatimusta käsitteiden määrittelyn tärkeydestä ei ole aina otettu riittävästi huomioon tieteellisissä tutkimuksissa. Bertrand Russellin maailmankatsomukselliset näkemykset eivät nykyisten tietojen valossa pureudu keskeisiin ongelmiin. Hän oli alkuaan kiinteässä ajatustenvaihdossa kreikkalaisiin filosofeihin perehtyneen kirjailija D. H. Lawrencen kanssa, mutta ajautui myöhemmin eri linjoille. Friedrich Nietzschen ajatukset naisen aivojen kyvyttömyydestä käsittelemään tai edes ymmärtämään tieteellisiä seikkoja on tyrmätty aikansa eläneinä.

Filosofiaa tangeeraavan professori Tapio Puolimatkan ”tieteellisiä” maailmankatsomuksellisia näkemyksiä on tutkijoiden piirissä luonnehdittu ”uskontoon hurahtaneina” (muun muassa Petter Portin), jopa harhaisina ja ainakin osittain väärinä kajotessaan lähinnä fysiikkaan ja maailman syntymiseen. Filosofian opintoihin aikoinaan suuntautuneen, sittemmin kosmologiaan ja fysiikkaan antautuneen professori Kari Enqvistin maailmankatsomukselliset kannanotot ja yleinen kulttuurintuntemus antavat ymmärtää,

50

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

ettei hän ole rajoittunut vain omaan tieteen­ alaansa. Hänen näkemyksensä (teoksessa Valo ja Varjo, 2000), että vain matemaattisesti perusteltava on tosi tiedettä, muun ollessa pseudotiedettä, kumoaa käsityksen laaja-alaisuudesta. Sen tiedon perusteella, joka minulla on hänen näkemyksestään fysiikasta ainoana kaiken selittävänä tieteenalana teoksessa Olemisen porteilla (1998), on syytä torjua moinen harhaluulo.

Mielestäni on aiheellista pureutua teoreettisen filosofian professorin Ilkka Niiniluodon esittämiin näkemyksiin perusteellisemmin.

Hän osoittaa filosofian kyvyn käsitellä tieteistä monisyisimmin ja kattavimmin monia tärkeitä kysymyksiä. Ohessa on esimerkkejä hänen näkemyksistään tieteiden, erityisesti filosofian, maailmanselitysmahdollisuudesta: 1) Pyrkimys totuuteen tai ainakin mahdollisimman suuressa määrin totuudenmukaisuuteen (truthlikeness) tulee perustellusti esille teoksessa Totuuden rakastaminen (2003).

2) Yliopisto tieteiden tyyssijana on kattavimmin (eurooppalaisen yliopistolaitoksen 900-vuotinen taival ja suomalaisen yliopistolaitoksen kehitys sen perustamisesta, vuodesta 1640, lähtien) edustettuna teoksessa Dynaaminen sivistysyliopisto (2011), josta käy ilmi myös Niiniluodon tieteilijänuran vaiheet matematiikan opiskelijasta teoreettisen filosofian professoriksi ja keskeiseksi, myös kansainvälisesti ansioituneeksi tiedevaikuttajaksi. Hän keskittyy ymmärrettävistä syistä lähinnä Helsingin yliopistoon, unohtamatta kuitenkaan eri maiden yliopistoja (muun muassa Bolognan yliopiston merkitys).

3) Näkemykset tiedon arvosta sekä maail-

mankuvan ja tieteellisen maailmankatsomuksen käsitteistä ovat yhä ajankohtaisia. Teos Tiede, filosofia ja maailmankatsomus (1984) osoittaa perustavalla tavalla filosofian lähtökohdat ja laaja-alaisuuden.

4) Hyvän elämän ulottuvuudet tulevat esiin kirjassa Hyvän elämän filosofia (2015). Se on lukuisine erilaisten näkemysten pohdintoineen – käsitteiden etymologioita myöten – kokoava esitys filosofian tarjoamista monipuolisista mahdollisuuksista tavoitella mahdollisimman täysipainoista maailmannäkemystä ja elämää.

Rohkeana yhteenvetona on suorastaan pakko päätyä toteamukseen Niiniluodon filosofian olevan hurmaava tiedonlähde ”kattotieteenä”.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Turun yliopiston yleisen kirjallisuuden lehtori (emerita).

Vielä lisää lintujen laulun nuotinnoksista

Vuoden 2016

Etiikan päivä keskiviikkona 9.3. Tieteiden talolla Helsingissä (Kirkkokatu 6).

OHJELMA Klo 9.00 Tutkimusryhmät ja tutkimusaineistojen käyttöoikeus -työpaja Kuka omistaa tutkimushankkeessa tuotetun aineiston ja saavutetut tulokset? Kuka niitä saa käyttää ja millä ehdoilla? Tarvitaanko tähän kansallista ohjeistusta?

Työpaja liittyy Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ja Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan ”Vastuullinen tiedeviestintä ja tekijyys” -hankkeeseen. Työskentelyyn johdattelevat hankkeen projektipäällikkö, TaT Iina Kohonen, TENKin pääsihteeri, dos. Sanna Kaisa Spoof ja TJNKn pääsihteeri, FT Reetta Kettunen. Paikkoja työpajaan on rajoitetusti.

Klo 11.00 Kuka omistaa tiedon?

– Seminaarin avaus, puheenjohtaja, kansleri emerita Krista Varantola, TENK – Näkökulmia tutkimusaineistojen avoimuuteen: tehokkuus, toistettavuus ja vaikuttavuus, opetusneuvos Juha Haataja, Opetus- ja kulttuuriministeriö – Datapolitiikka, lakimies Peter Hänninen, Helsingin yliopisto Klo 12.00–13.00 Lounastauko (omakustanteinen)

Kaarina Laitila Professori Petteri Portin kertoi tämän lehden viime numerossa (6/2015) mielenkiintoisista löydöistään koskien myös allekirjoittaneen opettajaa Olavi Sotavaltaa, joka oli kuvaillut ja nuotintanut satakielen laulua. Kirjoituksesta kävi myös ilmi, että lintujen laulun nuotinnoksista ei välttämättä tiedetä kovin yleisesti. En tiedä, miten tuttu muille kuin biologilukijoille on lintujen laulun nuotintaja Jussi Seppä, joka oli lintumaailman tutkija, kirjoittaja, piirtäjä ja innoittava opettaja Pieksämäen yhteiskoulussa. Hän julkaisi jo vuonna 1922 kirjan Lintujen äänet, jossa hän on kuvaillut ja nuotintanut noin 40 sekä kuvaillut noin sadan lintumme äänet – mukana on myös satunnaisia lajeja.

Kirjoittaja on biologi.

Klo 13.00 Geneettisen tutkimustiedon omistaminen – Avaus, puheenjohtaja Tapani Keränen, TUKIJA – Geenitutkijan näkökulma, professori Katriina Aalto-Setälä, TaY – Lääketeollisuuden näkökulma, johtaja Tarja Jalava, Bayer Oy – Juristin näkökulma, hallintolakimies Sirpa Soini, Helsingin Biopankki – Filosofin näkökulma, yliopistonlehtori Markku Oksanen, Itä-Suomen yliopisto – Keskustelua Klo 15.00 Seminaari päättyy Ohjelma ja ilmoittautuminen osoitteessa: www.etiikanpaiva.fi/2016 Etiikan päivän järjestävät: Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK), Biotekniikan neuvottelukunta (BTNK), Geenitekniikan lautakunta (GTLK), Tiedeakatemiain neuvottelukunta (TANK), Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta (TJNK), Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta ETENE, Valtakunnallinen lääketieteellinen tutkimuseettinen toimikunta TUKIJA.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

51

KIRJALLISUUS Suomen peruskoulun huikea tarina Helena Saarikoski Pasi Sahlberg: Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat siitä oppia. Alkuteos Finnish Lessons: What Can the World Learn from Educational Change in Finland? (2nd edition, Teachers College 2015), suomentanut Salla Korpela. Into 2015.

Suomalainen Pasi Sahlberg on Harvardin yliopiston vieraileva professori, kokenut ja palkittu kansainvälisen koulutuspolitiikan tutkija.

Kirja Suomalaisen koulun menestystarina on yleistajuinen asiantuntijan tietokirja ajankohtaisesta aiheesta. Kirja on alun perin julkaistu englanniksi ja käännetty lievetekstin mukaan peräti viidelle­ toista kielelle. PISA-menestyksen jälkeen 2000-luvulla Suomen koulujärjestelmän menestysreseptillä on ollut maailmalla kova kysyntä.

Sahlbergin kirja on omiaan paljastamaan menestyksen salaisuuden.

Kirja osoittaa samalla, että reseptin soveltaminen ei ole yksinkertaista ja että ainekset voidaan myös hukata.

Peruskoulu, ruma ankanpoikanen

Pitkään luin kirjaa hieman ihmetellen, miksi kirja oikeastaan on suomennettu. Kansainväliselle yleisöl­ le hehkutettu menestystarina ja sen tekijät tuntuivat monessa kohdassa itsestäänselvyyksiltä, jotka jokai-

52

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

nen suomalainen tietää ennestään.

Käännöskieleen liittyy kriiti­kon näkökulmasta kirjan ehkä suurin ongelma, vaikka käännös on kauttaaltaan hyvää suomea. Myös huolellinen oikoluku ansaitsee kiitoksia.

Ilmeisesti alkuteksti ei ole kirjoittajan äidinkielellään kirjoittama, mikä on merkinnyt kääntäjä Salla Korpelalle ylimääräistä haastetta. Kirjan alanimeke ”ja mitä muut voivat siitä oppia” valaiskoon esimerkkinä: lause on ehkä muodollisesti virheetön ja ajaa asiansa, mutta se on kankea, viittaussuhteiltaan samea, vähän tyhjä. Tyyli on lukijaa etäännyttävää, kun tarina samalla halutaan kertoa paitsi asiantuntemuksella, myös tunteella ja vakaumuksella, paatoksellakin.

Tarinassa on kuitenkin dramatiikkaa, joka läpäisee kielimuurin. Hyvässä muistissa on peruskouluun 1990-luvulla kohdistunut lokauskampanja. Lapsethan eivät kuulemma oppineet yhdeksänvuotisessa koulussa edes lukemaan, muusta puhumattakaan.

Ensimmäisen PISA-testin tulokset vuonna 2001 olivat sensaatio, jonka myöhemmät kansainväliset standardoidut testit ovat vahvistaneet: niin paljon parjattu Suomen peruskoulu oli tuottanut maailman parhaat oppimistulokset. Eivät vain yksittäisten suomalaiskoululaisten testisuoritukset olleet parhaita, vaan koulutustulos oli tasalaatuisen hyvä. Erot testituloksissa koulujen välillä olivat OECD-maiden pienimpiä.

Suomen koululaitos oli osoit-

tautunut hyväksi myös kaikille oppilaille. Hyvä koulu kaikille, siinä kolmeen sanaan tiivistettynä ”suomalainen unelma”, jonka peruskoulu Sahlbergin mukaan on toteuttanut.

Sahlberg avaa PISA-testien ja muiden kansainvälisten koululaistestien – Suomessa kriittisiä ääniä ja väheksyntääkin synnyttäneitä – tuloksia runsaalla taulukkokuvituksella ja taulukoiden selkeillä tulkinnoilla. Jos itse menestystarina on kerrottu suomalaiseen vaatimattomaan makuun vähän suurelliseen tyyliin, taulukoiden sisältämä faktatieto ankkuroi tarinan vakaasti tosiasioihin. Taulukoiden kokoelmana kirja on hyödyllinen myös niille, joita kertova tarina ei kiehdo.

Yleisellä ja idealisoidullakin tasolla kerrottu tarina saa konkreettisia yksityiskohtia ja moniäänisyyttä tulkintaansa kirjoittajavieraiden myötä. Kentän toimijat kertovat sivun, kahden mittaisissa laatikoissa omakohtaisia muistelujaan tai mietteitään. Koulujen opettajien pikku kertomuksia työstään, työmotivaatiostaan ja työmoraalistaan on suorastaan sykähdyttävää lukea. Laatikkokirjoittajat toimivat jalat maassa seisovina todistajina sille välillä ylistyslaulun sävyjä saavalle kuvalle, jonka Sahlberg maalaa Suomen opettajista.

Suomalainen unelma

Sahlberg aloittaa kirjan ensimmäisen luvun sitaatilla Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä (1870), Aa-

pon kuuluisalla vetoomuksella veljilleen käydä lukutaidon hankintaan. Sahlbergin mukaan ”[k]oulutus on strategia, jolla on rakennettu kulttuurisista ja teknologisista saavutuksistaan maailmalla tunnettu sivistysyhteiskunta ja -kansa.” ”Koulutuksen laajentaminen periaatteella, että tasokkaan koulutuksen tulee olla kaikkien suomalaisten lasten ulottuvilla varhaiskasvatuksesta korkeimpiin akateemisiin tutkintoihin saakka, on ollut suomalaisen yhteiskunnan pitkäkestoinen ihanne” (s. 31–32).

Jo Seitsemän veljeksen aikaan lukutaito nähtiin avaimena sivistysvaltion kansalaisuuteen. Sahlbergin mukaan veljekset tajuavat, että onnen ja hyvän elämän avain on lukutaidon hankkiminen. Hän ei kuitenkaan huomaa sitä, että keskusvalta – kirkkolaki, rovasti, lukkarin koulu – edellytti veljeksiltä vain lukutaitoa, ei luku- ja kirjoitustaitoa.

Silti kirjoitustaitokin oli Suomessa 1800-luvun loppupuolella suhteellisen yleinen; valtaosa oli hankkinut taitonsa kivistä tietä, itse opiskellen. Suomen kansan maailman mittakaavassa hyvin korkea koulutus- ja sivistystaso ei ole pelkästään sen ansiota, että tänne on sattunut siunaantumaan erinomaisen pätevä joukko asialleen omistautuneita opettajia. Näinkin toki on, mutta sivuuttaessaan oppilaat suomalaisen koululaitoksen menestyksen tekijöinä Sahlberg jollakin tavalla kadottaa näkyvistä sen ”suomalaisuuden” tai ”suomalaisen” unelman, jota hän pyrkii kuvaamaan 2000-luvun huipputulosten taustana. Hyvät suomalaiset opettajat ovat entisiä suomalaisen koulun oppilaita. Oppilaat ovat suomalaisten kotien lapsia, kotien, joissa koulusivistystä, luku- ja kirjoitustaitoa

ja maailmoja, jotka ne avaavat, on laajalti ja sitkeästi pidetty kalliina, arvokkaina ja vaivan väärteinä päämäärinä.

Suomalainen unelma uhattuna

Opettajien korkean koulutuksen, ammatillisen pätevyyden ja arvostetun aseman korostaminen on ymmärrettävää tarinan juonen kannalta. Opettajilla, jotka suunnittelevat ja johtavat omaa työtään ja toimivat myös koulujen johtajina, on ollut keskeinen osa Suomen koulujärjestelmän kehityksessä. Opetussuunnitelmat tehdään ja opetuksen tulokset arvioidaan kouluissa, ei keskusvallan kabineteissa. Koulujärjestelmä on luottanut opettajiin oman työnsä kehittäjinä ja laaduntarkkailijoina.

Tätä hyvää Suomen mallia uhkaavat koulutuspolitiikan trendit Sahlberg kuvaa otsikon ”globaali koulureformiliike” alla. Koulureformiliike on agenda, johon kuuluu keskeisesti yritysmaailmasta lainattujen johtamisoppien ja -periaatteiden ujuttaminen kouluihin ja koulujärjestelmiin esimerkiksi monikansallisten yritysten ja ylikansallisten kehitysvirastojen tuella. Lyhyesti sanottuna koulutuksesta tehdään hyödyke, jonka tasalaatuisuutta valvotaan standardein, indikaattorein ja testein ja jonka laadun määrittää palveluntuotannon tehokkuus.

Sahlberg esittää havainnollisen viiden kohdan taulukon (s. 197– 198) siitä, kuinka Suomen malli on ollut kohta kohdalta vastakkainen globaalille koulureformiliikkeelle: yhteistyö koulujen kesken vs. koulujen välinen kilpailu; yksilöllinen oppiminen vs. standardoitu oppiminen; keskittyminen kokonaisvaltaiseen kasvuun vs. keskittymi-

nen luku- ja laskutaitoon; luottamukseen perustuva vastuullisuus vs. testeihin perustuva laadunvalvonta; tulosten tasa-arvoisuus vs. kouluvalinta.

Viimeinen kohta tarkoittaa vanhempien mahdollisuutta valita lapselleen julkinen tai yksityinen koulu, joka ihannetapauksessa kustannetaan kuitenkin aina julkisin varoin, siis samoin kuin Suomen sote-uudistuksessa on nyt suunniteltu meneteltävän terveydenhoitopalvelujen palveluntarjoajan valinnassa. Vastaava valintamalli on Ruotsissa toteutettu sekä terveydenhuollossa että koululaitoksessa, eikä kovin rohkaisevin tuloksin tasa-arvon kannalta.

Suomen koulumallissa perusoletuksena on ollut, että kaikilla lapsilla tulisi olla yhtäläiset mahdollisuudet koulumenestykseen, ja kouluja tulee siksi rahoittaa todellisen tarpeen mukaan ja tasaarvoa uhkaavia tekijöitä minimoiden. Sahlbergin mukaan koulujen valinta johtaa usein sosiaaliseen eriytymiseen, joka puolestaan eriarvoistaa oppimistuloksia. PISAtestien yksi löydös on, että korkeat oppimistulosten keskiarvot ja koulutusjärjestelmän tasa-arvoisuus ovat usein yhteydessä. Tasaarvoisuus tarkoittaa sitä, että oppilaiden sosioekonomisella asemalla on vain vähän vaikutusta heidän oppimistuloksiinsa.

Tasa-arvopainotus nostaa keskiöön muun muassa laadukkaat varhaiskasvatusohjelmat. Kaikkien lasten yhtäläinen oikeus kokopäivähoitoon, korkeasti koulutettujen ammattilaisten toteuttamaan varhaiskasvatukseen, otetaan nyt Suomen hallituksen säästötoimena pois muun muassa työttömien ja eläkeläisten lapsilta. Toinen halli-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

53

tuksen koulutusjärjestelmään kohdistama drastinen ”uudistus” on lakisääteisestä koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmasta luopuminen. Opetusalan Ammattijärjestön lehden päätoimittaja Marja Puustinen kirjoittaa tästä ”käsittämättömästä ja kauhistuttavasta” aikeesta pääkirjoituksessaan 13.10.2015 (Opettaja 24/2015, 3).

Sahlberg on kirjoittanut Kokkolan sivistysjohtajan Peter Johnsonin kanssa samasta Helsingin Sanomien Vieraskynän 19.10.2015.

Laajan lausuntokierroksen kehittämissuunnitelman sijasta hallitus aikoo vastedes ohjata koulutuksen ja tutkimuksen uudistamista kärkihankkeidensa avulla. 800 miljoonan euron leikkaukset kentän asiantuntijoiden johtamaan koulutusjärjestelmään (esimerkiksi autonomiseen yliopistoon) kompensoidaan 300 miljoonan euron panostamisella kuuteen hallituksen määrittelemään kärkihankkeeseen. ”Viime kädessä on arvovalinta, investoidaanko vai säästetäänkö”, kuten Sahlberg ja Johnson toteavat. Hallituksen "leikkausten välttämättömyys" -propagandan kohteena tuntuu siltä, että päämäärien ja päämäärien saavuttamisen välineiden ero on hukassa. Kumpi on perimmäinen arvokas päämäärä, kaikille hyvä koulutus, laaja yleissivistys ja korkeatasoinen tutkimus, vai mahdollisimman suuren rahakasan tekeminen talouden pyöriä pyörittämällä? Sahlberg osoittaa kirjassaan, että koulutusjärjestelmä ei voi lopulta toimia vain välineenä, koska välineellistettynä koulu ei voi toimia hyvin. Uusia Nokioita ei tehdä tekemällä eikä opetusministerin mahtikäskyllä. Suomen koulutusjärjestelmän – nyt jo ehkä hiipuvat – huipputulokset eivät ole ol-

54

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

leet sattuma eivätkä irrallinen historian oikku.

Yhtäällä tulokset on synnyttänyt suomalaisen koulun kehittäjien ja toteuttajien, opettajien, vuosikymmenten määrätietoinen ja intohimoinen työ. Toisaalta koulutusjärjestelmän menestys on osa hyvinvointivaltion kaikkien rakenteiden menestystä ja hyvinvointivaltion luoman sosiaalisen pääoman tuottoa. Kaikille tarjolla oleva, laadukas koulu päiväkodista korkeakouluun on keskeisesti osa sosiaalista ja kulttuurista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa, yhtä aikaa niiden tekijä ja tulos.

Siksi suomalaista koulutusjärjestelmää ei välttämättä voida tuotteistaa vientiin. Siksi hyvien koulutustulosten jatkuvuus ei ole Suomessakaan vain sillä taattu, että hallitus vannoo koulutuksen ja tutkimuksen nimiin talouden taantuman selättäjinä nyt, kuten 1990-luvun lamassakin.

Kirjoittaja on dosentti, vapaa tutkija, tietokirjailija ja kriitikko.

Amerikkalaisen unelman raunioilla Heikki Hiilamo Robert D. Putman: Our Kids – The American Dream in Crises. Simon & Schuster, 2015.

Toisen maailmansodan jälkeen syntyneet saattavat tehdä luokkakokouksissa niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin saman havainnon kuin Harvardin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Robert

Putnam. Työurallaan ovat menestyneet ne, jotka jo koulussa osoittautuivat jollakin alueella lahjakkaiksi. Kotitausta ei ollut ratkaiseva tekijä.

Tilanne ei ole enää sama 2000luvun lapsilla Yhdysvalloissa. Ro­ bert Putnamin kirja Our Kids – The American Dream in Crises kertoo mahdollisuuksien tasa-arvon kuihtumisesta viime vuosikymmeninä.

Eri maissa ja yhteiskuntaryhmissä voi vallita hyvinkin erilaiset näkemykset siitä, kuinka paljon esimerkiksi eriarvoisuutta tulonjaossa tulisi hyväksyä, tai jopa tavoitella.

Sen sijaan mahdollisuuksien tasaarvon suhteen ei ole erimielisyyttä. Mahdollisuuksien tasa-arvo on erityisen keskeinen arvo Yhdysvalloissa. Jo vuoden 1776 itsenäisyysjulistuksen mukaan kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi ja heillä on luovuttamaton oikeus elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun.

Putnam kasvoi itse 1950-luvulla Port Clintonin pikkukaupun­ gissa Ohion osavaltiossa, missä lääkärien ja duunarien lapset kävivät samaa koulua, harrastivat urheilua samoissa seuroissa ja vierailivat toistensa kotona. Kaikki Port Clintonin lapset olivat ”meidän lapsiamme”. Vanhemmat kantoivat yhdessä vastuuta kaikkien lasten tulevaisuudesta. Nyt köyhien perheiden lapset ovat köyhien perheiden lapsia ja rikkaiden perheiden lapset rikkaiden perheiden lapsia.

Putnamin mukaan köyhien perheiden lapset jäävät usein vaille isiä (heistä monet ovat vankilassa), äitien kumppanit vaihtuvat ja puolisisaruksia on paljon. Myös teiniraskaudet kuuluvat kuvioon. Rikkaat tarjoavat lapsilleen enemmän vakautta. He pystyvät myös panostamaan enemmän lastensa kou-

lutukseen ja harrastuksiin. Lisäksi he voivat valita paremmat koulut ja turvallisemman naapuruston.

Puthamin tiivistää havaintonsa ”saksi-ilmiöön”. Kouluttamattomien ja koulutettujen vanhem­pien lasten erot ovat kasvaneet viime vuosikymmenien aikana. Ääripäät erkaantuvat toisistaan. Ääripäillä Putnam tarkoittaa yksinkertaisesti niitä lapsia, joiden vanhemmilla on yliopistokoulutus ja niitä lapsia, joiden vanhemmilla on vain perusasteen koulutus. Jo ennen päiväkotia koulutettujen lapset ovat kuulleet 19 miljoonaa sanaa enemmän kuin työväenluokan vanhempien lapset.

Kirja perustuu yhtäältä 18–22-vuotiaiden nuorten ja heidän vanhempiensa haastatteluihin eri puolilla Yhdysvaltoja ja toisaalta vankkaan kirjallisuuskatsaukseen.

Teemahaastatteluissa nuoria on pyydetty kertomaan, millaista on kasvaa nyky-Yhdysvalloissa. Nuorilta on kysytty myös heidän kasvuolosuhteistaan, asumisestaan, perheen rahatilanteesta, koulukokemuksista, harrastuksista ja lähipiiriltä saadusta tuesta.

Vastaukset hätkähdyttävät. Toiset vanhemmat kuljettavat lapsiaan aidatuilta luksusalueilta hienoihin yksityiskouluihin ja palkkaavat lapsilleen yksityisopettajia, toiset lapset joutuvat pinnistelemään ilman yhdenkään aikuisen tukea väkivaltaisissa lähiöissä ja parakkikylissä. Haastattelut saattavat vaikuttaa heppoiselta metodilta. Todellisuudessa ne ovat lähes ainoa tapa saada tietoa mahdollisuuksien tasa-arvosta. Rekistereiden avulla voidaan kyllä selvittää sosiaa­lista liikkuvuutta eli esimerkiksi sitä, kuinka suuren osan vanhempien tulot selittävät lasten tuloista. Mit-

tausta ei voi tehdä ennen kuin lapset ovat 30–40-vuoden ikäisiä. Tutkimus on kun katsoisi kaukaiseen tähteen, josta valon kestää tulla vuosikymmeniä maapallolle.

Haastattelut on rakennettu pienoiskertomuksiksi, jotka valottavat nuorten erilaisia taustoja ja niiden vaikutusta heidän tulevaisuuden suunnitelmiinsa. Ne eivät jää irrallisiksi, koska kertomuksia seuraa vyörytys vastaansanomattomia tilastotietoja. Joseph Stiglitz, Robert Reich, Thomas Piketty ja monet muut ovat tuoneet julkisuuteen tuloerojen käsittämättömän kasvun Yhdysvalloissa. Putnam antaa tilastoille nuorten ihmisten kasvot.

Eriarvoisuutta ylläpitävien valtarakenteiden kumoamista odottaneille Puthamin kirja tuottaa kuitenkin pienen pettymyksen lopussa. Putnamin ehdotukset eriarvoistumisen kierteen katkaisemiseksi ovat melko sovinnaisia: ehkäisyneuvonta, muiden kuin välivaltarikosten tuomioiden alentaminen, tulonsiirrot köyhille lapsiperheille, perhevalmennusohjelmat ja investoinnit köyhiin asuinalueisiin.

Ovatko Putnamin havainnot yleistettävissä myös Suomeen? Luentomatkallaan Suomessa syksyllä 2015 Putnam korosti, että eriarvoisuuden kasvu nakertaa luottamusta ja sosiaalista pääomaa myös Pohjoismaissa, jotka ovat juuri niiden avulla menestyneet kansainvälisesti. Meillä keskustelu lasten ja nuorten tulevaisuudesta keskittyy vain toiseen ääripäähän eli syrjäytymisvaarassa oleviin ja pahoinvoiviin lapsiin ja nuoriin. Emme tarkkaan ottaen tiedä, missä toinen ääripää kulkee ja miten suuriksi erot ovat revenneet.

Putnamin edellinen kirja Bowling Alone: America’s Declining So-

cial Capital (2000) toi sosiaalisen pääoman käsitteen suuren yleisön tietoisuuteen ja teki Putnamista Yhdysvaltojen tunnetuimman sosiaalipoliitikon. Our Kids ei ole yhtä yllätyksellinen, mutta luettavampi ja puhuttelevampi kirja. Putnamin tarkastelu on virkistävä myös siksi, ettei se keskity yksinomaan ulkopuolisten tahojen eli hyvinvointivaltion ja kansalaisjärjestöjen rooliin lasten ja nuorten auttamisessa, vaan puhuttelee vakavasti myös vanhempia, isovanhempia ja kaikkia muita, jotka ovat tekemisissä nuorten ja heidän tulevaisuutensa kanssa.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaali­politiikan professori.

Ihmisyyttä tarkastelemassa Frank Martela Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa. SKS 2015.

Mitä on olla ihminen? Tämä ihmisyyden luonnetta koskeva peruskysymys on filosofi Ilkka Niiniluodon tuoreen esseekokoelman punainen lanka. Ihmistä voidaan hänen mukaansa pitää ”filosofian perimmäisenä kohteena”, ihmisfilosofiassa eli filosofisessa antropologiassa ”ihminen pyrkii ymmärtämään itseään, olemistaan ja tehtäväänsä maailmassa”. Tätä tehtävää Niiniluodon esseet pyrkivät täyttämään tarjoamalla punnittuja ja laajaan yleissivistykseen pohjaavia esityksiä joukosta ihmisyyttä koskevista kysymyksistä, kuten vapaasta tahdosta, viisauden luon-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

55

teesta, lain ja moraalin roolista yhteiskunnassa, käynnissä olevasta työn murroksesta, kyberneettisestä ihmiskäsityksestä tai kuolemanpelon ylittämisestä. Temaattisesti kokoelma on jaoteltu viiteen osaan, joista ensimmäisessä esitellään erilaisia filosofisia ihmiskäsityksiä, toisessa pohditaan oppimista ja ymmärrystä, kolmannessa tarkastellaan ihmistä eettisenä olentona ja neljännessä toimivana olentona.

Viimeisessä osassa ”ihmiselämän kaari” käsitellään suuria kysymyksiä ikääntymisestä, kuolemasta ja ihmisarvoisesta elämästä.

Suomalaisessa filosofisessa ja sosiologisessa perinteessä ihmisyyden luonteesta ovat tarjonneet vaikuttavia näkemyksiä muun muassa Edward Westermarck, Eino Kaila, Erik Ahlman, Erik Allardt ja myös Georg Henrik von Wright. Niiniluoto ammentaa sekä heiltä että kansainvälisestä filosofisesta perinteestä, mutta ei pyri teoksessaan mihinkään kokonaisvaltaiseen teoriaan ihmisyydestä, vaan tyytyy laaja-alaisen yleissivistyksensä pohjalta valottamaan ihmisyyden eri dimensioita. Kokoelmaan Niiniluoto on valinnut eri foorumeilla julkaistuja esseitä 1990-luvun alusta nykypäivään saakka, mutta tekstejä on päivitetty ja täydennetty tätä kokoelmaa varten. Esseet ovat itsenäisiä ja niitä voi lukea yksitellen kiinnostavia poimien, mutta yhdessä ne antavat laajemman kuvan Niiniluodon maltillisen humaanista ihmiskuvasta ja yhteiskunnallisista näkemyksistä.

Tekstit ovat lyhyitä, helposti lähestyttäviä ja yleistajuisia. Ne antavat lukijalle nopean kuvan siitä, minkälaisista eri suunnista käsiteltävää kysymystä voidaan lähestyä.

Hyvä esimerkki on liikuntaa käsit-

56

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

televä essee, jossa Niiniluoto lähtee liikkeelle Herakleitoksen ja Aristoteleen liikettä koskevista näkemyksistä ja siirtyy sitten tarkastelemaan sanojen ”liike”, ”liikunta” ja ”urheilu” etymologiaa ja urheilun idean vahvistumista 1800-luvulta läh­ tien. Seuraavaksi esitellään keskeisiä tilastoja suomalaisten liikkumisesta ja sen viimeaikaisesta vähentymisestä sekä eri näkemyksiä liikuntaan liittyvistä arvoista, kunnes lopussa Niiniluoto esittää omia näkemyksiään siitä, mihin liikuntapolitiikassa pitäisi tulevaisuudessa panostaa. Kaikki tämä seitsemässä sivussa!

Muissakin esseissä Niiniluoto liikkuu luontevasti antiikin kreikkalaisten näkemyksistä viimeaikaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tilastoihin käsiteltävästä aiheesta. Hän myös piirtää historiallisia kaaria, joissa jäljitetään tiettyä teemaa koskevan ajattelun kehitys läpi länsimaisen kulttuurihistorian. Esimerkiksi onnellisuutta yhteiskunnallisena päämääränä tarkasteleva essee lähtee liikkeelle Aristoteleesta ja käsittelee matkan varrella niin protestanttisen uskonpuhdistuksen kuin Anders Chydeniuksen sekä Adam Smithin markkinatalouden ideologian unohtamatta pohjoismaista hyvinvointimallia ja viimeaikaista talouspoliittista keskustelua.

Välillä esimerkkejä haetaan Fritz Langin Metropoliksen kaltaisista klassikkoelokuvista tai Helsingin yliopistossa vuonna 1868 julkaistusta Wilhem Bolin väitöskirjasta, välillä siteerataan tavallisten suomalaisten pienoiselämäkertoja tai Edith Södergranin runoja.

Kaiken kaikkiaan Niiniluoto, joka on puhtaan filosofisen työn ohella toiminut Helsingin yliopiston reh-

torina ja kanslerina sekä osallistunut erilaisiin kansallisen tason tiede- ja muihin hankkeisiin, osoittaa kirjoituksissaan laajaa sivistystä sanan klassisessa merkityksessä.

Akateeminen lukija voi välillä kaivata syvällisempää kaivautumista tutkittaviin aiheisiin. Esimerkiksi Popperin kolmen maailman ajatusta on toki käsitelty seikkaperäisesti Niiniluodon aiem­massa tuotannossa, mutta tässä teoksessa siihen vain viitataan viidessä eri esseessä, ilman että missään kunnolla pureuduttaisiin siihen, mitä se tarkoittaa. Usein esitetyt näkemykset myös perustellaan vain muutamalla lauseella, jolloin on mahdotonta tuoda esiin kaikkia relevantteja taustaoletuksia, jotta lukija voisi kunnolla arvioida esitettyä argumenttia.

Esimerkiksi tahdon vapautta käsitellessään Niiniluoto lähtee liikkeelle siitä, että ”ihminen ei voi asettua maailman kausaalisten vuorovaikutusketjujen ulkopuolelle”. Silti kieli ja ajattelu mahdollistavat itsensä ja tilanteen tiedostamisen sekä omien reaktioiden säätelemisen, jonka seurauksena ihminen voi tehdä ”aitoja valintoja”.

Mielestäni nämä väitteet ovat ristiriidassa keskenään ja olisin kaivannut asialle parempaa perustelua kuin Niiniluodon muutaman lauseen mittaisessa argumentissa on mahdollista antaa. Samaten hänen näkemystään, jossa tieteen edistys selitetään totuudenkaltaisempien teorioiden synnyttämisenä, on mahdotonta ymmärtää, kun sitä ei tarkemmin avata.

Välillä myös näkyy, että Niiniluoto ei ole täysin perehtynyt käsiteltävien aiheiden viimeaikaiseen keskusteluun. Esimerkiksi evoluutioteorias­sa ollaan nykyään

jo kaukana sosiaalidarwinismista ja Niiniluodon mainitseman sukulaisvalinnan rinnalla ihmisten hyväntahtoisuutta toisiaan kohtaan on menestyksekkäästi selitetty niin vastavuoroisuuden kuin geenien ja kulttuurin yhteisevoluution kautta. Nämä ovat kuitenkin pieniä huomioita siihen nähden kuinka asiantuntevasti Niiniluoto esittelee erittäin laajaa joukkoa erilaisia ajatussuuntauk­sia ja teorioita.

Tekstien sävy on kauttaaltaan esittelevä, ei kantaaottava. Niiniluoto tarkastelee kiihkottomasti eri näkemyksiä käsiteltävästä aiheesta, ilman että voimakkaasti argumentoisi mitään niitä vastaan tai minkään puolesta. Hän kyllä mainitsee usein, miten on itse taipuvainen ajattelemaan. Hänen omaa näkemystään ei kuitenkaan erityisemmin puolusteta, esitellään vain yhtenä näkemyksenä muiden joukossa.

Maltillisesta tyylistä huolimatta kirjasta käy ilmi, missä Niiniluodon omat sympatiat lepäävät.

Hän on tieteellisen maailmankuvan kannattaja ja edustaa ihmistä tarkastellessaan anti-reduktionistista materialismia, jossa ihmisessä ei ole mitään yliluontaista, mutta ihmisen korkeammat kyvyt ja kulttuuri eivät myöskään ole palautettavissa fysiikan ja biologian lainalaisuuksiin.

Naturalismin hengessä Niiniluoto ei näe mitään tieteellistä perustetta ”uskontojen toiveajattelulle kuolemanjälkeisestä elämästä.” Moraali on hänelle ”ihmisten yhteistä elämää säätelemään luotu sopimus”, jonka ylläpitämisestä vastuu on ihmisellä itsellään. Silti, maltillisena relativismissaankin, Niiniluoto uskoo, että on olemassa parempia ja huonompia moraalijärjestelmiä ja niitä voidaan arvioida sen pohjal-

ta, miten ne palvelevat ihmisten yhteistä etua.

Yhteiskunnan tasolla Niiniluoto kannattaa Pohjoismaista mallia, jossa markkinatalouteen liittyvä kilpailu ja vapauden turvaaminen yhdistetään verotuksen ja julkisten palvelujen kautta kansalaisten oikeuksien turvaamiseen ja tasapuolisten mahdollisuuksien tarjoamiseen. Tällainen yhteiskunta näyttäisi parhaiten mahdollistavan inhimillisen hyvän elämän ja toteuttavan John Rawlsin peräänkuuluttamaa oikeudenmukaisuuden ja reiluuden periaatetta, joka ”pyrkii yhdistämään vapauden ja huono-osaisten aseman järjestelmällisen parantamisen”. Samalla Niiniluoto arvioi, että nykyinen työelämän murros voi johtaa tilanteeseen, jossa täysipäiväistä työtä ei riitä kaikille. Tämä on vakava haaste hyvinvointivaltiomallille, joka on nojannut protestanttiseen työetiikkaan, jossa vaaditaan olemaan aktiivinen.

Niiniluoto haluaa pelastaa toimeliaisuuden ja itsensä kehittämisen arvot, mutta irrottaa ne palkkatyöstä: ”Työn veroiseksi tulisi lukea kaikki sellainen nykyisin vaille rahallista palkkaakin jäävä toiminta, jossa ihminen kehittää itseään, kuten opiskelu, tai auttaa lähimmäisiään, kuten hoivatyö.” Työn jakaminen ja jonkinlainen perustulo voisivat taata mahdollisimman monelle aikaansaamisen tuoman tunnustuksen ja itsearvostuksen sekä luoda sitä kautta pohjan oikeudenmukaiselle yhteiskunnalle myös tulevaisuudessa.

Yksilötasolla ihmisen hyvä elämä ei Niiniluodon mielestä palaudu pelkäksi onnellisuudeksi. Hän myös vierastaa klassista suomalaista mentaliteettia, jossa onni on ai-

na jossakin muualla – satumaa aavan meren tuolla puolen. Onnen kedolla uinumisen sijasta hyvä elämä koostuu tavoitteellisesta omien kykyjen kehittämisestä, itsensä toteuttamisesta ja työn tekemisestä yhteisen hyvän eteen. Ihminen on ”elämänkaartaan toteuttava sosiaalinen olento”, joka voi vastata haasteisiin toimeliaisuudellaan ja yhteiskunnan asettamien rajoitteiden puitteissa toteuttaa omaa elämänprojektiaan.

Lopulta Niiniluoto ottaa kantaa myös ihmisenä olemisen klassikkokysymykseen elämän tarkoituksesta. Hän ei pidä uskonnollisista vastauksista, jotka ”ikään kuin ulkoistavat elämän tarkoituksen jollekin oletetulle yliluonnolliselle mahdille”. Ihmiselämän tarkoituksen voi Niiniluodon mukaan asettaa vain ihminen itse. Siksi jokaisen on lopulta itse ratkaistava, mistä mahdollisuuksista hän haluaa ammentaa oman elämänsä tarkoituksen. Niiniluoto itse löytää tarkoituksen, jossa on kaikuja niin aristoteelisesta itsensä kehittämisestä, kantilaisesta velvollisuusetiikasta kuin protestanttisesta työetiikastakin: ”Elämän tarkoitus ei ole olla onnellinen vaan toteuttaa itseään­, tehdä työtä ja toimia muiden hyväksi.”

Kirjoittaja on hyvän elämän tutkija, joka toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa ja valmentajana Filosofian Akatemia Oy:ssa.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

57

Vierailla sotatantereilla Aki Alanko Jussi Jalonen: Vapaaehtoiset.

Viisi tarinaa vieraisiin sotiin osallistuneista suomalaisista.

Amanita. 2015.

Uutisotsikot kuvaavat huolestuneina, miten Suomestakin lähdetään vapaaehtoisiksi taistelijoiksi ISISin riveihin Syyriaan. Kautta aikojen asian omakseen kokeneet yksilöt ovat lähteneet vieraille sotatantereille joko taistelu- tai tukitehtäviin. Tällaisten sotretkien historiaa on tutkittu Suomessakin. Huom­ iota ovat saaneet erityisesti suomalaisten vapaaehtoisten osallistuminen heimosotiin vuosina 1918–22 (Vienan, Itä-Karjalan, Petsamon ja Inkerin retket, Viron vapaussota) ja toiseen maailmansotaan niin sanotussa SS-panttipataljoonassa Saksan itärintamalla.

Kokoavia historiallisia yleisesityksiä suomalaisten vapaaehtoisesta osallistumisesta vieraisiin sotiin on sen sijaan julkaistu huomattavasti vähemmän, ellei huomioon oteta joitakin Suomen Punaisen Ristin (SPR) omia historiateoksia.

Tämän kategorian täydentäjäksi on ilmaantunut sotahistorian tutkija, filosofian tohtori Jussi Jalonen tuoreella tutkimuksellaan, jossa hän tarkastelee suomalaisten vapaaehtoistoimintaa sodissa viiden historiallisen esimerkin voimin.

Kronologisessa järjestyksessä kerrotaan Carl Mauritz Martinaun sotaretkestä Balkanille vuonna 1829, Herman Liikasen osallistumisesta Tanskan ja Saksan väliseen sotaan vuonna 1864, suomalaisten vapaaehtoisten toiminnasta buurisodassa vuosina 1899–1902, Kaar-

58

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

lo Kurkon edesottamuksista Puolan ja Neuvosto-Venäjän sodassa vuonna 1920 ja SPR:n retkikunnan ponnisteluista Abessinian eli Etiopian sodassa vuonna 1936.

Tutkimusmatkailijasotilas

Martinaun tarinan avaa pieni, mutta tehokas preesens-muotoinen kuvaus Suomesta vuonna 1829. Samaa tekniikkaa hyödynnetään sittemmin muidenkin kertomusten alussa. Tämä on hyvä tapa taustoittaa ja johdattaa lukija historialliselle näyttämölle, josta tarinan varsinaiset sankarit lähtevät liikkeelle.

Kirjan ensimmäisen taistelijan tapauksessa on laitettu lähde puhumaan, mikä onkin helppoa, koska Martinaun autenttinen päiväkirja on hyvin seikkaperäinen. Martinaun muistiinpanojen matkassa mennään Balkanille vielä niin sanotun vanhanaikaisen sodan tunnelmiin, jossa hevoset laukkasivat ja miekat kalisivat. Varsinaiset veriset sotatoimet eivät kuitenkaan saa suurta sijaa nuoren alikapteenin päiväkirjassa. Tähän voi olla syynä sekin, että majoitus- ja huoltopuolta hoitavana hän koki varsinaisen tulikasteensa vasta sodan lopussa.

Nuoren sivistyneen miehen tavoin hän oli kiinnostunut tarkkailemaan ja dokumentoimaan näkemiään uusia ympäristöjä. Jalonen löytää Martinaun toiminnasta paljon kansatieteilijää ja korostaa tätä puolta kenties enemmän kuin upseeriutta, mille löytyy perusteita lähteistä. Martinaussa nähdään aiheellisesti ensimmäisiin kuuluva edustaja uudesta tutkimusmatkailija-sotilaan arkkityyppistä, joka kulminoitui myöhemmin Mannerheimissa hänen Aasian matkallaan.

Martinau purki päiväkirjaansa toki henkilökohtaista ahdistus-

takin aiheuttavia asioita. Samalla tuodaan esiin nuoren miehen romanttisuutta ja kaipuuta vastakkaisen sukupuolen läheisyyteen. Vaikka Martinaun oma kerronta saa paljon tilaa, osaa Jalonen onneksi kääntää kriittisen katseen välillä myös kertojaan ja hänen taustoihinsa. Tältä pohjalta hän analysoi, miten Martinaun kerronta heijastaa historiallista aikaa, hänen persoonallisuuttaan ja ikävaiheitaan.

Kerronnasta haetaan myös yhteyk­ siä aikansa aatevirtauksiin.

Idealismia, omaa etua ja elämysmatkailua

Herman Liikanen ei kuulunut siihen valtavirtaan, joka etsi menestystä emämaan sotilaspalveluksessa. Sen sijaan tämä Italian yhdistämissodan veteraani lähti vapaaehtoiseksi tanskalaisten joukkoihin Tanskan ja Saksan väliseen sotaan.

Martinaun tapaan Liikanenkin dokumentoi tapahtumia sotapäiväkirjaansa. Edeltäjästään poiketen hän sai tosin kokea uuden modernin sodan paljon lähempää ja kouriintuntuvimmin.

Suomalaissotilas taisteli vapauden ja yhteispohjoismaisuuden aatteiden innoittamana. Tiedotusvälineissä sankarillisiksi soturihahmoiksi nostetut olivat myös Liikasen esikuvia. Kaikkea ei kuitenkaan voi laittaa puhtaan idealismin piikkiin, sillä kotimaassaan jo julkisuutta saaneella Liikasella oli myös narsistinen toive saada lisää mainetta ja kunniaa. Tosin Liikasta motivoinut vanha soturiromantiikka sortui myöhemmin varmasti sodan raakaan realismiin. Sotaintoisuus tuotti myös kovia kärsimyksiä, kun Liikanen myöhemmin haavoittui. Jalosen tutkimuksessa Liikanen vaikuttaa sankarilli-

simmalta, hän sai myös aineellista tunnusta sekä löysi ystävyyttä, toveruutta ja jopa veljeyttä sotaretkensä seurauksena.

Etelä-Afrikassa käyty buurisota tempaisi mukaansa myös siellä olleita suomalaissiirtolaisia. Jalonen selvittää ajan aatteellisiakin taustoja vasten sodan perustaa ja niitä motiiveja, joita suomalaisilla vapaaehtoisilla oli. Eräänlaiseksi keskushahmoksi suomalaissiirtolaisista nousee Ernst Lindberg, jonka buurisotamuistelmat on usein viitattu ja siteerattu lähde­teos. Hänen omat motiivinsa osallistua buurisotaan olivat ilmeinen sekoitus vakaumusta ja oman edun tavoittelua, mikä pätee laajemmassa mitassa varmasti monessa muussakin tapauksessa.

Valituista esimerkeistä ehdottomasti värikkäin ja onnensoturimaisin on Kaarlo Kurko, jolle sota ja väkivallalta oli suorastaan elinehto. Kurkolle Puolan ja Neuvosto-Venäjän sota oli kahlehtimaton mielihalujen purkautumisväylä.

Hän suhtautui sotaan myös rentona elämysmatkana liikkuessa puolalaisten riveissä laajalla alueella.

Alkukantaisen miehisyyden ihanteissaan hän löysi alempia sosiaaliluokkia edustavista asetovereistaan esteettisiä, jopa romanttisia ulottuvuuksia. Huomionarvoista kyllä, Kurko oli sisimmältään silti idealisti, joka piti sotaa hyvää tuottavana asiana. Hän uskoi, että toivo ja vapaus kohoavat viimein sodan keskeltä.

Olemukseltaan pasifistisin on puolestaan suomalaisten ambulanssiretkikunta, joka toimi Etiopiassa, kun Mussolinin Italia oli valtaamassa maata osaksi siirtomaaomistuksiaan. Mainituista vapaaehtoisjoukoista se on myös ai-

noa, joka ei osallistunut varsinaisesti taistelutoimiin, vaikka saikin tuntea modernin ja armottoman sodan. On veikeää lukea retkikunnan jäsenten persoonallista eroista ja siitä, miten ryhmän johtaja Richard Faltin arvotti ja arvosteli muita ryhmäläisiä oman ”ylevän” sukupolvensa asenteista käsin.

Eniten hänellä ilmeni kitkaa suhteessaan sotakirjeenvaihtaja Håkan Mörneen, joka edusti puolestaan ”iloista 20-lukua”. Mörnen kuvaukset sodasta ja etiopialaisista saavat joka tapauksessa pääpainon tapahtumien kerronnassa. Suomenruotsalaisen seikkailijan rotukäsitykset ovat vahvasti sidoksissa omaan aikaansa. Mörne ja muut retkikuntalaiset pitivät etiopialaisia joka tapauksessa klassista ja alkuperäistä mieskuntoa edustavana kansana, joka nähtiin muita afrikkalaiskansoja paremmaksi ja siksi puolustamisen ja auttamisen arvoiseksi.

Vapaaehtoisuuden laaja skaala

Jalonen ei ole kirjoittanut näkyviin tarkkoja perusteluja sille, miksi hän on valinnut juuri kyseiset historialliset esimerkit, puhumattakaan siitä, miten hän on kyseisiin esimerkkeihin tutustunut. Jäin kaipaamaan tätä taustoitusta. Ehkä hänen tarkoituksensa on ollut tuoda esiin viisi mahdollisimman persoonallista tarinaa ja osoittaa, miten erilaisia vapaaehtoisuuteen liittyvät tapaukset voivat olla.

Pidän ansiokkaana sitä, että tekijä on nähnyt vaivaa esitelläkseen tapauksia, jotka eivät ole historiallisessa mielessä muistetuimpia. Teos­ tähdentää, että vapaaehtoisuutta on liittynyt muihinkin taisteluihin, kuten Krimin ja Turkin sotiin sekä ensimmäiseen maail­mansotaan.

Samalla Jalonen pohtii itse sotaa ja

sen luonteen kehittymistä. Jalonen muistaa tekstinsä kaikissa vaiheissa ajallisen viitekehyksen ja puntaroi sen vaikutusta sekä sotaan että itse sodassa mukana olleisiin. Samalla hän tuo esiin, miten aikalaiset kokivat sodan, esimerkiksi Etiopian sodan tapauksessa.

Vapaaehtoisen sotaretkeilyn aihe on aina ajankohtainen, siinä mielessä teos puolustaa hyvin paikkaansa ja sitä voisi lukea myös jännittävänä seikkailutarinana. Tutkimuksen myötä avautuu hiukan uusia näkökulmiakin. Harva tulee ajatelleeksi Martinauta Mannerheimin varhaisena edeltäjänä. Liikasen saama suosio oli osoitus siitä, että maassamme kaivattiin uusia kansallisia sankareita Suomen sodan (1808–09) veteraanien tilalle. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisen Puolan sotilaallinen vahvuus Neuvosto-Venäjää vastaan tuntuu varsin yllättävältä siihen nähden, että lähes 20 vuotta myöhemmin maa vallattiin saksalais-neuvostoliittolaisin voimin muutamassa viikossa.

Oma sukupolveni oppi pitämään Etiopiaa nälän vaivaamana kehitysmaana, mutta aiemmin kuva afrikkalaisvaltiosta on ollut aivan toisenlainen. Muistamisen arvoista on sekin, että Etiopian sodassa Suomi osallistui ensi kertaa itsenäisenä valtiona kansainväliseen humanitaariseen avustustoimintaan. Keisari Haile Selassie puolestaan jäi yhdeksi viimeisistä monarkeista, jotka johtivat itse joukkoja taistelukentällä. Mannerheim puolsi voimakkaasti avustusretkikunnan toimintaa ajatuksella, että Suomi voisi näin saada helpommin kansainvälisen yhteisön tukea tarvitessaan sitä myöhemmin. Marsalkka oli tässä enemmän kuin oi-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

59

keassa. Ja, ironista kyllä, talvisodassa yksi merkittävimmistä Suomelle apua tarjonneista maista oli fasistinen Italia.

Esimerkkien suppeasta määrästä huolimatta teoksessa on onnistuttu tavoittamaan teeman moninaisuus. Samalla vaihte­levat tapaukset osoittavat, että vapaa­ehtoisessa kansainvälisessä avustus­toiminnassa suomalaisten on ollut helppo asettua heikommaksi katsomansa puolelle. Tämä on heijastumaa omasta asemas­tamme maailmanpolitiikassa. Emme ole olleet koskaan suurvalta, vaan saaneet torjua suurvaltojen meihin kohdistamia hyökkäyksiä.

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja historiaan erikoistunut vapaa tiedetoimittaja ja -kriitikko.

Antoisa suomennos Darwin-klassikosta Petter Portin Charles Darwin: Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta. Suomentanut Anto Leikola. Terra Cognita 2015.

Charles Darwin, nykyaikaisen evoluutioteorian perustaja, kirjoitti elämänsä aikana kaikkiaan 17 merkittävää tieteellistä teosta. Niistä neljä tärkeintä on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi, joista pääteos Lajien synty on suomennettu kolme kertaa. Teokset ovat alkuperäisessä ikäjärjestyksessä: Beaglen matka (Edita, 2008), Lajien­ syn-

60

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

ty (Karisto, useita painoksia, ensimmäinen 1913–17, Kirjayhtymä, 1979, Vastapaino, 2009), Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta (Terra Cognita, 2015) ja Tunteiden ilmeneminen ihmisissä ja eläimissä (Terra Cognita, 2009).

Lisäksi on suomennettu Darwinin omaelämäkerta Elämäni (Pohjoinen 1987).

Nyt tarkasteltavana oleva teos ilmestyi englanniksi ensimmäisen kerran vuonna 1871 ja se on yksi modernin biologian historian kaikkein tärkeimmistä. Tässä teoksessa Darwin osoitti lopullisesti ihmisen paikan muun luonnon osana, yhtenä – tosin hämmästystä herättävänä – haarana eläinkunnan monimuotoisessa sukupuussa.

Teos jakautuu kolmeen osaan.

Ensimmäinen osa käsittelee ihmisen polveutumista ja alkuperää.

Darwin pohtii siinä ennen kaikkea sitä, miten henkiset ominaisuutemme ovat voineet saada alkunsa biologisessa evoluutiossa. Eniten kiinnitetään huomiota siihen, miten moraalitajumme, jota tekijä pitää meitä eniten muista eläimistä erottavana ominaisuutenamme, on voinut kehittyä. Ratkaisevaa on, että hän näkee tässä vain aste-eron eikä laadullista eroa.

Pohtiessaan sosiaalisuuden alkuperää, Darwin lähtee liikkeelle sympatian tunteesta, jota aluksi perheen jäsenet tuntevat toisiaan kohtaan. Tästä sosiaalisuuden tunne laajenee ensin omaan heimoon ja sitten laajempiin ryhmiin. Ryhmien välisessä taistelussa selviytyvät parhaiten ne ryhmät, joissa yhteenkuuluvuuden tunne on parhaiten kehittynyt, koska sosiaaliset hyveet pitävät ryhmän koossa.

Sosiaalisuuden evoluutiossa Darwin näyttää kannattavan vaih-

televasti yksilövalinnan ja ryhmävalinnan periaatteita. Hän puhuu yhtäältä erilaisten sosiaalisten piirteiden yksilölle antamasta valintaedusta ja toisaalta niiden ryhmälle tuottamasta edusta.

Tekijä viittaa myös siihen, että yhteisöllisten tunteiden kehitykseen vaikutti jo kauan sitten tovereiden kiitos ja moite (s. 141). Näin Darwin itse asiassa tuli ilmaisseeksi sosiaalisen valinnan idean, jota vasta meidän päivinämme on tutkittu enemmän. Sosiaalinen valinta on luonnonvalinnan ja sukupuolivalinnan ohella kolmas biologisessa evoluutiossa vaikuttava valinnan muoto. Sen periaatteet on muotoillut yhdysvaltalainen teoreettisen biologian tutkija Mary Jane WestEberhard 1970- ja 1980-luvun taitteessa.

Sosiaalisessa valinnassa yksilöt kilpailevat muista sosiaalisista resursseista kuin vastakkaisen sukupuolen edustajista. Käytännössä sosiaalinen valinta perustuu sosiaalisen ryhmän jäsenten yksilölle antamaan positiiviseen ja negatiiviseen palautteeseen, ja se on tärkeä tekijä ihmisen kulttuurin kehityksessä.

Moraalitajun eli omantunnon synty oli Darwinille tärkeä kysymys hänen puolustaessaan ajatusta ihmisen kaikkien henkisten kykyjen vähittäisestä biologisesta kehityksestä vastalauseena oletukselle niiden jumalallisesta alkuperästä. Tästä hän kirjoittaa (s. 108) seuraavasti: ”… mikä hyvänsä eläinlaji, jolla on selkeät sosiaaliset vaistot vanhem­ pien ja jälkeläisten tunteet mukaan luettuina, saavuttaisi väistämättä moraalin tajun eli omantunnon heti, kun sen älylliset kyvyt olisivat kehittyneet yhtä korkealle tai lähes yhtä korkealle kuin ihmisen.”

Darwinin mukaan alkuperältään sosiaalinen omatunto perustuu ryhmän jäsenten toisilleen antamaan palautteeseen. Ensiksi eläin alkaa sosiaalisten vaistojen ohjaamana tuntea sympatiaa muita ryhmän jäseniä kohtaan. Kun henkiset kyvyt olivat kehittyneet riittävän korkealle ja kielellinen kyky, jolla yhteisön toiveet saattoivat saada ilmaisunsa, oli saavutettu, yleinen mielipide siitä, miten jokaisen jäsenen tulisi toimia yhteiseksi hyväksi, muuttui luonnollisen toiminnan korkeimmaksi ohjeeksi.

Vaikka moraalitajun kehityksen pohjana ovatkin olemassaolokamppailussa syntyneet sosiaaliset vaistot, ovat moraaliset ominaisuudet Darwinin mukaan edenneet enemmälti tavan, järkeilykyvyn, koulutuksen, uskonnon ja muun vastaavan kuin luonnonvalinnan kautta.

Kielellisen kyvyn, jota Darwin piti vain ihmislajille ominaisena, hän katsoo saaneen vähitellen alkunsa eläinten varoitushuudoista ja edistyneen käsi kädessä älykkyyden nousun ja aivojen kehityksen kanssa.

Kirjan toinen osa käsittelee sukupuolivalintaa, mihin tekijä johtuu pohdittuaan ensimmäisen osan lopussa ihmisrotujen alkuperää. Sukupuolivalinnan periaate tehdään selväksi ja sitä valaistaan valtavalla määrällä erilaisia eläin­maail­man esimerkkejä. Lopulta kolmannessa osassa Darwin tarkastelee sukupuolivalinnan osaa oman lajimme evoluutiossa.

Sukupuolivalinnan yhteydessä Darwin pohtii pangeneesi-teorian valossa sekundaaristen sukupuoliominaisuuksien periytymistä ja kehitystä. Alun perin Hippokrateelta antiikin Kreikasta peräisin

olleen teorian hän oli muotoillut vuonna 1868 teoksessaan The Variation of Animals and Plants under Domestication. Nyt tarkasteltavassa teoksessa Darwin täsmentää käsitystään perinnöllisyydestä selittämällä, että siihen kuuluu kaksi erillistä ilmiötä, ominaisuuksien siirtyminen sukupolvelta toiselle sekä niiden kehittyminen. Pangeneesi-teorian mukaan yleensä, kustakin kehon elimestä – Darwinin versiossa teoriasta itse asiassa kustakin solusta – siirtyy sukupuolisoluihin pienen pieni perintötekijä, jota Darwin nimitti gemmulaksi, ja näin elimen ”malli” periytyy jälkeläisille, jota mallia elimen kehitys yksilönkehityksen aikana sitten noudattaa. Kun selitetään esimerkiksi koiraiden sekundaaristen sukupuoliominaisuuksien periytymistä emon kautta, täytyy olettaa, että gemmulat ovat alkuaan mukana molemmissa sukupuolissa, mutta ne saattavat lukkiutua yhdessä sukupuolessa mutta silti ilmetä toisessa. Gemmula voi siis siirtyä jälkeläiselle sellaisenakin ajankohtana, kun se ei ilmene vanhemmassa.

Pangeneesi-teorian mukaan periytyminen on suoraa. Toisin sanoen ominaisuudet periytyvät tavallaan sellaisinaan vanhemmilta jälkeläisille. Malli kumoutui vasta, kun yhtäältä August Weismann esitti kokeisiin perustuvan ituplasmateorian vuonna 1892, ja toisaalta kun Gregor Mendelin vuonna 1866 julkaisemat perinnöllisyyslait tulivat yleisesti tunnetuiksi vuonna 1900. Weismannin ja Mendelin teorioiden mukaan ominaisuuksien periytyminen on epäsuoraa ja sitä välittävät ominaisuuksia edustavat tekijät, joita nyt kutsumme geeneiksi.

Pangeneesi-teoria, niin kuin mikä hyvänsä teoria ominaisuuk­ sien suorasta periytymisestä, implisiittisesti sisältää hankittujen ominaisuuksien periytymisen. Vastoin yleistä uskomusta Darwin hyväksyikin tämän ainakin mahdollisuutena. Tässä nyt tarkasteltavassa teoksessakin hän jatkuvasti puhuu elinten käytön ja käyttämättömyyden vaikutuksesta niiden evoluu­ tioon. Myös kasvatuksen vaikutusten muuttumista perinnöllisiksi Darwin pohdiskelee. Kolmannen osan toisen luvun eräs kappale on otsikoitu: Osien käytön ja käyttämättömyyden vaikutuksia. Siinä hän kirjoittaa (s. 45) raajojen käytön ja käyttämättömyyden vaikutuksista lihasten ja luiden kokoon: ”Ei tiedetä, muuttuisivatko edellä mainitut muunnokset perinnöllisiksi, jos samoja elintapoja noudatettaisiin monien sukupolvien ajan, mutta luultavaa se on.”

Sen sijaan Weismannin ja Mendelin teoriat epäsuorasta periytymisestä – Weismannin teoria aivan nimenomaisesti – sulkevat pois hankittujen ominaisuuksien periytymisen. Weismannin ituplasmateorian yhteydessä puhutaan erityisestä Weismannin muurista (Weismann barrier), jonka periaatteen mukaan geneettinen informaatio kulkee ainoastaan ituplasmasta somaattisiin soluihin, eikä koskaan päinvastaiseen suuntaan.

Tämä periaate sisältyy nykygenetiikkaan Francis Crickin muotoilemana molekyyligenetiikan keskusdogmina, jonka mukaan geeneihin sisältyvä geneettinen informaatio, organismin rakenne- ja toimintaohjeiden kokonaisuus, kulkee DNA:sta RNA:han ja siitä proteiineihin, mutta ei koskaan proteiineista nukleiinihappoihin.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

61

Darwin pyrkii osoittamaan sukupuolivalinnan merkityksen lajimme evoluutiossa. Hän vetoaa siihen, että jos ylipäänsä hyväksytään ihmisen kehittyneen muista eläimistä, on loogista hyväksyä myös sukupuolivalinta tekijänä ihmisen evoluutiossa, koska se korkeammilla eläimillä on todistettavasti aivan yleistä. Edelleen, koska ihmisellä on joukko ominaisuuksia, joilla ei näytä olevan mitään osuutta olemassaolokamppailussa, täytyy otaksua niiden syntyneen sukupuolivalinnan tuloksena.

Ja ennen kaikkea, ellei sukupuolivalinta vaikuttaisi, olisivat sukupuolet samanlaiset lukuun ottamatta primaarisia sukupuoliominaisuuksia.

Näin on alimmissa eläinkunnan ryhmissä. Lopulta Darwin päätyy siihen, että sukupuolivalinta on ollut tärkein ihmisen biologista evoluutiota ohjannut voima.

Kolmannen osan pohdinnoista osalla on kuitenkin vain historiallinen mielenkiinto. Läpi koko teoksen Darwin osoittautuu melkoiseksi rasistiksi puhuessaan jatkuvasti alemmista ja ylemmistä roduista.

Tässä loppuosassa hänestä löytyy myös sukupuolisovinisti, kun hän kautta linjan pitää miehiä henkisiltä kyvyiltään naisia etevämpinä.

Edes Darwin ei siis kaikissa tapauksissa pystynyt irtautumaan oman aikansa ennakkokäsityksistä. Biologiastahan ei näille oletuksille tukea löydy.

Kirjaa lukiessa kiinnittyy muuten huomio heti siihen, että se poikkeaa Lajien synty -teoksesta siinä, että tässä on runsaasti viittauksia muiden tutkijoiden töihin. Lajien synnyssä on viittauksia hyvin niukalti. (Myös myöhemmin ilmestyneessä teoksessa Tunteiden ilmeneminen ihmisissä ja eläimissä on

62

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

verraten paljon viittauksia). Selitys näyttää olevan, että hyvin monet tämän kirjan viittauksista koskevat tutkimuksia, jotka on tehty Lajien synty -teoksen synnyttämän uuden näkemyksen innoittamina.

Evoluution idea oli lyönyt läpi!

Teos päättyy upeasti toivorikkaaseen ja ylevään ylistykseen ihmisen noususta orgaanisen asteikon huipulle. Päinvastoin kuin staattinen luomisteoria, dynaaminen evoluutioteoria tarjoaa Darwinin mukaan ihmiselle toivoa vielä korkeammasta kohtalosta etäisessä tulevaisuudessa. Kuten tunnettua, samantapainen hehkutus elämän kehityksen suurenmoisuudesta päättää Darwinin pääteoksen Lajien synty.

Suomennos on erinomainen.

Mitä muuta voisikaan odottaa, kun asialla on sellainen erittäin kokenut konkari kuin Anto Leikola, jolla on hyvin monipuolinen kielitaito ja tieteen historian tuntemus. Kaiken lisäksi hän on peruskoulutukseltaan biologi. Suomentaja on myös liittänyt tekstiin monia asiantuntevia ja hyödyllisiä selventäviä huomautuksia. Alussa luetelluista seitsemästä Darwin-suomennoksesta Leikola on tehnyt tämän lisäksi kolme muutakin, nimittäin Kirjayhtymän kustantaman Lajien synnyn sekä teokset Tunteiden ilmeneminen ihmisissä ja eläimissä ja Elämäni.

Kustantaja ansaitsee suurkiitoksen jälleen yhden luonnontieteen klassikon ottamisesta ohjelmaansa.

Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen emeritusprofessori.

Asunnottomat suomalaisina muukalaisina Leena Eräsaari Juho Saari: Huono-osaiset.

Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla. Gaudeamus 2015.

Erkki Tuomioja ehti kirjablogissaan arvioida hyvinvointisosiolo­ gian professori Juho Saaren teoksen ennen kuin olin lukenut teosta edes puoleen väliin. Tuomioja katsoo, että teoksessa on enemmän omia mielipiteitä kuin Saaren aiemmissa teksteissä. Sekö mahtaa olla syynä, että teos oli selvästi luettavampi kuin kirjoittajan aiemmat tekstit, jotka ovat monesti jääneet minulta kesken.

Huono-osaisuuden notkelmien tutkiminen

Saari rakentaa yleensä tutkimuksensa suurille, itse hankituille kvantitatiivisille aineistoille. Myös tämän tutkimuksen taustalla ovat tällaiset kvantitatiiviset aineistot, joita on pehmennetty haastat­ te­ luilla. Tutkimuksen idea­na on tutustuttaa lukijat sellai­siin suomalaisiin, jotka ovat yhteiskunnassamme kaikkein huono-osaisimpia.

Tällaisiksi poh­­jalla oleviksi ihmisiksi Saari on valikoinut asunnottomat, joskin hän on tutkinut viime vuosina myös muita suhteellisesti ja abso­luuttisesti köyhiä. Muiden köyhyystutkijoiden tavoin Saari pohtii erilaisia tapoja määritellä köyhyyttä ja huono-osaisuutta. Nämä erilaiset määrittelyt ja pohdinnat köyhyyden luonteesta etenevät suhteellisen rivakasti. Koska teksti ei ole itseisarvoista ideoiden pyörittelyä, se on miellyttävää luettavaa.

Köyhät muukalaisina

Saaren teoreettisena lähtökohtana on kaksi saksalaisen klassikkososiologi Georg Simmelin esseetä, joista toinen käsittelee köyhää ja toinen muukalaisia tai pikemminkin vieraita. Nämä esseet on kirjoitettu 1900-luvun alussa, jolloin niin sanottua universaalia sosiaaliturvaa ei tunnettu, kuten ei myöskään suhteellista köyhyyttäkään. Muukalaisia Simmelin ajan Berliinissä eivät suinkaan olleet Simmel ja lukuisat muut juutalaiset, jotka olivat ainoa merkittävämpi etninen ryhmä ja jotka olivat lisäksi hyvin integroituneet saksalaiseen yhteiskuntaan, yliopistolaitokseen ja muuhun korkeakulttuuriin.

Ajatus köyhistä muukalaisina tai vieraina oli 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa monin tavoin läsnä Euroopassa. Aikaa leimasi uudenlainen kiinnostus köyhien ihmisten elämää kohtaan. Silloin aloiteltiin köyhien tutkimista, syntyi tilastolaitoksia sekä haastattelu- ja havainnointimenetelmiä köyhien elämän valottamiseen. Harjoitettiin myös erilaisia kunnallisia ja valtiollisia hyväntekeväisyyden sekä filantropian muotoja avustusten ja vakuutusten muodossa. Tuon ajan köyhien tutkimuksesta on käytetty ilmausta ”kartan valkoisten läikkien kartoittaminen”. Julkisen vallan ja vapaaehtoisten toimista puolestaan käytettiin ilmausta ”sota köyhyyttä vastaan”. Nousevan työväen­liikkeen ja sen synnyttämän liikehdinnän ohella myös köyhyys oli tärkeä yhteiskunnallinen teema, johon Simmel sosiologina otti kantaa.

Simmelin mukaan köyhästä ei tule köyhä olosuhteiden vuoksi, olemalla köyhä, vaan siten, että yhteiskunnalliset instituutiot mää-

rittelevät hänet köyhäksi – tuolloin siis aloitteleva tutkimus, hyväntekeväisyys tai kunnat. Simmelin pohdinnat köyhästä ovat olleet niin sanottua aikalaisdiagnoosia, kun suhteellista köyhyyttä ei vielä tunnettu. Köyhiä auttoivat kirkko, muut hyväntekeväisyysjärjestöt sekä kunnat ja kaupungit. Jälkimmäiset tukivat lähinnä kunnollisia tai ansaitsevia köyhiä. Niinpä köyhien määrittelyssä keskeistä oli juuri kunnollisten tai ansaitsevien köyhien löytäminen ja vastaavasti rajanveto niihin, jotka eivät olleet ansaitsevia.

Simmelin tuotannossa on myös esseitä, joissa hän käsittelee toista tavallista tapaa määritellä ja kohdata köyhiä, nimittäin hyväntekeväisyyttä. Simmel ei ollut hyväntekeväisyyden kannalla, vaan kannatti pikemminkin reformipolitiikkaa, ehkäpä juuri universaaleja etuuksia, joskaan sellaisia ilmauksia ei tuolloisista teksteistä löydy. Simmel kirjoittaa, että hyväntekeväisyyttä ei tulisi harjoittaa, sillä siitä puuttuu rationaalinen harkinta, koska naispuolisen hyväntekijän toimintaa ohjaa pelkkä välitön tunne.

Simmelin pohdinnat köyhän määrittymisestä instituu­tioiden avulla sopivat hyvin tutkimukseen, missä tutkittavien huono-osaisten joukko on tarkkaan määritelty. Ehkäpä omaan aikaamme sopii sekin, että tutkimuksessa haetaan nimenomaan sellaisia ryhmiä, jotka ovat yhteiskunnassamme kaikkein selvimmin huono-osaisia. Toisaalta tutkitut (entiset) asunnottomat eivät olisi ehkä täyttäneet Simmelin ajan kunnollisen köyhän kriteereitä, koska suurella osalla tutkituista oli alkoholi- tai muu päihdeongelma.

Saari on tuottelias tutkija, jonka oman tuotannon luettelo on yli sivun pituinen lähdeluettelon kaikkiaan kahdeksastatoista sivusta.

Pääteoreetikoksi valitulta Simmeliltä lähteenä on käytetty kahta lyhyttä esseetä. Näiden esseiden ajatukset on upotettu oivaltavasti tutkimukseen, mutta mieluusti olisin nähnyt myös hieman paremman kehystyksen Simmelin ajatuksille.

Toisaalta olen myös itse käyttänyt omassa väitöskirjassani hieman samaan tyyliin, kehystämättä, muun muassa Simmelin (sosiaa­lisen) etäisyyden ideaa, joka on muukalaisia koskevan esseen keskeinen näkökulma.

Ajatus muukalaisista, vieraista tai oudoista, mitä saksan termi die Fremden tarkoittaa, pitää sisällään näkemyksen sosiaalisesta ja fyysisestä etäisyydestä. Saarella on ajatuksena tutustuttaa lukijat tutkimuksensa avulla tämän pienen vähäväkisen ryhmän elämään. Tutustuttamisen tarkoitus on etäisyyden vähentäminen ja vastaavasti empatian lisääminen. Sama motiivi ajoi myös filantrooppeja ja yhteiskunnan uudistajia reilut sata tai sataviisikymmentä vuotta sitten heidän perehtyessään kaupunkien köy­hien elämään tarkoituksenaan sen parantaminen.

Huono-osaisuuden omistaminen

Saari etsii tutkimuksessaan nykyisistä tai entisistä pitkäaikaisista asunnottomista monenlaisia määritelmiä ja luonnehdintoja, jotka tekevät ryhmästä huono-osaisen.

Hän kysyy huono-osaisten määrittelyä myös muilta kansalaisilta ja kansainvälisistä tilastoista sekä tietysti asunnottomilta itseltään.

Tutkimuksen ideana on etsiä tälle huono-osaisten ryhmälle sekä ul-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

63

koisia että sisäisiä kriteereitä. Ulkoisia kriteerejä ovat esimerkiksi asunnottomien lukumäärä, sukupuoli, heidän tulonsa ja varallisuutensa, terveystilansa, nykyinen asuminen, perheet ja muut tärkeät­ ihmiset, palveluita järjestävät instituutiot sekä heidän vuokseen harjoitettu politiikka. Hänen tutkimiaan kaikkein huono-osaisimpia ihmisryhmiä, köyhyyden notkelmissa olevia, ovat laitosten asukit, kuten vangit ja mielenterveyskuntoutujat, leipäjonojen käyttäjät ja pitkäaikaisasunnottomat.

Saaren pohdinnat niistä insti­ tuutioista, jotka osallistuvat sosiaa­ listen ongelmien määrittelyyn ja ratkomiseen ovat kiinnostavia. Saari käyttää ilmausta ”omistaminen” tästä määrittely- ja ratkaisuprosessista. Omistamisprosessiin osallistuvat yliopistojen eri disipliinien, kuten sosiologian, sosiaalipolitiikan ja moraalifilosofian, sekä tutkimuslaitosten lisäksi eduskunta, oikeusministeriö, opetus- ja kulttuuriministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö, ympäristöministeriö, sisäasiainministeriö ja työ- ja elinkeinoministeriö.

Saaren havainto, että ilman ”omistajuutta” huono-osaisuudelle ei tapahdu mitään, on kiinnostava ja tulee teoksessa havainnollistettua. Itse olen nimittänyt ”omistamisen” prosessia tuotteistamiseksi, mutta ymmärtääkseni Saari tarkastelee samaa asiaa. Jäin myös miettimään ministeriöiden listaa. Listasta nimittäin puuttuu superministeriö, valtiovarainministeriö, joka ei tietenkään halua omistaa sosiaalisia ongelmia, mutta kykenee tehokkaasti estämään muita tarttumasta toimeen. Jos siis voisi esittää toiveen jatkotutkimukselle, niin Ville Yliaskan (2014; ks. arvio Tieteessä

64

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

tapahtuu 3/2015, 63–66) väitöskirjasta voisi hyvinkin löytyä tietoa siitä, kuinka huono-osaisten elämää parantavat reformit estetään.

Omistajuuden kannalta on kiinnostavaa, että sosiaaliset oikeudet, hyvinvointivaltion prinsiipit tai moraalifilosofiset pohdinnat puutteenalaisten auttamisesta eivät varsinaisesti purreet, kun haluttiin perustella sitä, miksi asunnottomuus ei ole ihmisille hyväksi. Perusteluksi sen sijaan hyväksyttiin korkeimman hallinto-oikeuden linjaukset, joissa asuntoloiden suuria, jaettuja tiloja pidettiin lainvastaisina, koska ne eivät taanneet asukkaille yksityisyyden suojaa. Yksityisyyden suojan takaaminen on siis ollut tärkeämpi argumentti asunnon välttämättömyydelle kuin vaikkapa oma sänky tai mahdollisuus tehdä ruokaa.

Asunto ensin

Asunnottomuuden vähentämiseen tarkoitettu ohjelma on tarkoittanut kahta asiaa. Yhtäältä vanhoja asuntoloita on uudistettu sellaisiksi, että kaikilla asukkailla on oma huone. Toisaalta se on merkinnyt myös, että asunnottomat ovat saaneet oman vuokra-asunnon. Ohjelmassa on ollut kantavana ideana ”asunto ensin”, millä tarkoitetaan, että vasta asunnon tai asuntolapaikan saamisen jälkeen aletaan paneutua ihmisen elämän kohentamiseen muiden palvelujen avulla.

Esimerkiksi monilta pitkään asunnottomina olleilta puuttuvat taidot asua omassa asunnossa. Asunnottomuusohjelma pitää sisällään sekä asuntoja, asuntolapaikkoja että asumiseen ja asunto-ohjelman toimeenpanoon liittyviä palveluita.

Saari kuvaa asukkaiden valikointiprosessia suhteellisen huolellisesti,

sanallisesti ja kuvioiden avulla. Ylipäänsä tutkimuksessa on kuvioita, kaavioita, pylväitä ja diagrammeja runsaasti, omaan makuuni hieman liikaa.

Saari osoittaa konkreettisesti asunnottomuusohjelmien toimeen­ panoa kuvatessaan, että hyvin hoidettu ”omistajuus” tuottaa tulosta.

Asunnottomien määrä on tasaisesti laskenut huolimatta kohonneista asumiskustannuksista, yleisestä haluttomuudesta panostaa sosiaa­ listen ongelmien poistamiseen jne.

Hän katsoo, että asunnottomuusohjelmat kertovat, että uusi julkisjohtaminen on tässä onnistunut.

2000-luvulla toimeenpantujen projektien saavutukset asunnottomuuden vähentämisessä ovat sitäkin merkittävämpiä, koska samaan aikaan yleinen eriarvoisuus ja suhteellinen köyhyys ovat lisääntyneet.

Ohjelma on kallis yhtä asutettua ihmistä kohden, mutta koska henkilömäärät ovat pieniä, on hankkeen kokonaisrahoituskin suhteellisen pieni.

Hanketta varten rakennetut tai vuokratut asunnot jäävät myös kuntien tai muiden rakennuttajien omaisuudeksi senkin jälkeen kun nykyisen asukin asuminen siinä lakkaa. Saari mainitsee, että ainakin ARA ja Raha-automaattiyhdistys ovat olleet rahoittamassa hanketta, mutta ei tarkemmin kerro, miten suurella osuudella. Oma kokemukseni Helsingin kunnallispolitiikasta antaisi hieman vihjettä siihen, että kaupungin kannattaa rakentaa vuokra-asuntoja, jos niihin saa avustusta valtiolta. Julkisilla varoilla rakennetut tai ostetut asunnot voi myös myydä muutaman vuoden kuluttua.

Asunnottomien asuntoihin sijoitetut rahat eivät siis häviä mus-

taan aukkoon, vaan kartuttavat joko kunnan tai kolmannen sektorin toimijan kiinteistö-omaisuutta.

Saari sanoo, että hän rajaa tutkimuksensa ulkopuolelle projektin taloudellisten vaikutusten arvioinnin. Rajaus on hyvä, mutta toisaalta hän kuitenkin laskee projektin kustannukset henkeä kohden ja myös miettii syitä siihen, että projekti on kalleudestaan huolimatta onnistunut. Onnistumisen syiden pohdinnoista en löytänyt kunnille tulevia taloudellisia etuja. Voin olla aivan hakoteillä, mutta nykyisen politiikan analysoinnissa päivä päivältä tärkeämmäksi näyttää käyvä periaate follow the money.

Saari on tässä tutkimuksessa käyttänyt myös laadullisia tutkimusmenetelmiä, mikä on hänelle uutta. Hän käyttää ja näyttää haastatteluja. Olen koko tutkijanelämäni käyttänyt ja opettanut laadullisia menetelmiä ja pitänyt lähtökohtana, että aineistot kehystetään tutkijan sanomisilla. Tutkija ei tietenkään saa puhua haastateltavien päälle eikä kannata toistaa, mitä ihminen on sanonut. Ymmärsin kertomukset vain siksi, että olen lukenut muitakin tutkimuksia entisistä asunnottomista. Hyvä perehdytys aiheeseen on esimerkiksi tutkimuksen lähdeluettelosta puuttuva Leena Autonen-Vaaraniemen väitöskirja (2009).

Suurin osa tutkimuksessa haastatelluista ihmisistä puhuu sellaisesta kohdasta elämäänsä, missä he voivat verrattomasti paremmin kuin ennen asunnottomina. Kaikki elämäntarinat sisältävät perusjuonen, jossa ennen oli huonommin kuin nyt, kurjan menneisyyden vastakohtana on nykyisen tilanteen hienous. Haastateltujen ihmisten asuinolot ovat erilaiset,

jotkut asuivat omissa asunnoissa itsenäisesti, toiset taas asuntoloissa, joskin omassa huoneessa. Asumismuoto vaikuttaa ihmisen elämäntapaan, mutta tämänkin asian lukija joutuu etsimään elämäkertojen rivien välistä. Saari kyllä sanoo, että ei ole varsinaisesti kiinnostunut asunnottomista, vaan huonoosaisista, ja asunnottomat on valittu tutkimuksen aiheeksi edustamaan huono-osaisuutta eikä kodin puuttumista. Jos tarkoitus on käyttää elämänkertoja sosiaalisen etäisyyden vähentämiseen, en ole aivan vakuuttunut siitä, että haastattelut toimivat toiveen suuntaan.

Sipilän uuden hallituksen ohjelmaan on kirjattu eläkkeensaajien asumistuen pienentäminen, mikä on saanut monet eläkeläiset pelkäämään asunnotonta tulevaisuutta. Pyysin erästä tällaista ystävääni lukemaan teoksen. Hänen kommenttinsa haastatelluista oli, että hän ei kyennyt samastumaan näihin ihmisiin. Jos edes pienituloinen eläkeläinen ei kykene samastumaan tutkimuksen huono-osaisiin, onko kovin todennäköistä, että niin tekevät nykyiset päätöksentekijät hallituksessa tai ministeriöissä? Toivottavasti skeptismini on turhaa ja Saaren toive asunnottomuusohjelman jatkamisesta kantaa uuden hallituksen asialistalle. Voi kyllä olla, ettei ongelma ole tutkimusten ratkaistavissa – olivatpa niiden valinnat kuinka hyviä tahansa.

Kirjallisuus Autonen-Vaaraniemi, Leena: Eronneiden miesten kodit ja kotikäytännöt. Acta Universis Tamperensis 2009.

Eräsaari, Leena: Miten uusliberalistinen hegemonia rakennettiin Suomeen? Tieteessä tapahtuu 3/2015, 63–66. Luettavissa myös verkos-

sa: http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/ article/view/50788/15465 Yliaska, Ville: Tehokkuuden toiveuni.

Uuden julkisjohtamisen historia Suomessa 1970-luvulta 1990-luvulle. Into 2014.

Kirjoittaja on yhteiskuntapolitiikan dosentti ja sosiaalityön professori (emerita).

Korpit valokuvaajan ajatuksissa ja elämän luontokuvissa Mattias Tolvanen Mika Honkalinna, Korppiretki.

Maahenki 2015.

Mika Honkalinnan uusimman teoksen, lähes kokonaan mustavalkoisiin luontokuviin perustuvan korppikirjan Korppiretki ensimmäiset selailukerrat herättävät kiinnostukseni. Käsissä on kaunis valokuvateos, joka ei ole vain luontokuvilla kuvitettu kertomus korppien elämästä.

Jos lukija odottaa eräretkestä kertovaa luontokirjaa, hän voikin lukea Kymenlaakson metsiin suuntautuneista retkistä, joiden tarkoituksena oli valokuvata korppeja ja samalla rengastaa korpinpoikasia.

Erämaassa on elettävä luonnon ehdoilla sekä myös yövyttävä kevättalven kylmässä, kosteassa ja räntäsateisessa metsässä, juuri siellä missä korpitkin elävät.

Honkalinnan asenteet hankalia luonnonoloja kohtaan tuovat mieleeni Antti Leinosen hienon teoksen Ahman kintereillä (Maahenki 2012), jonka talviöiset kuvaustilanteet ahman saapumista odotellessa kertovat aiheelleen omistautuneen

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

65

luontokuvaajan peräänantamattomuudesta. Samalla tavalla sinnikäs on myös Honkalinna, lahjakas ja taitava valokuvaaja, joka etsii kuviinsa vahvaa visuaalista näkemystä.

Mustan linnun kohtaaminen on kiinnostava kokemus, Honkalinna on ollut valmis näkemään paljon vaivaa saadakseen kuvissaan esille korpin luontaisen olemuksen. Ehkä jotain myös mystisistä käsityksistä, joita kansanperinteessä usein yhdistetään korppiin. Hänen impressionistisimmissa valokuvissaan on jäljellä vain siipien liike kuvaamassa vaikutelmaa korpin lennosta tai korppien tanssista.

Sukulaissielu lintujen maailmassa

Korppiretki kertoo korpeista ja valokuvausretkistä, mutta samalla myös Honkalinnan oman elämän korppiretkestä, joka on johtanut vahvan luontosuhteen kehittymiseen. Luonto on ollut hänen kiinnostuksensa kohteena lapsuudesta lähtien, lopulta valokuvausharrastus muuttui luontokuvaajan suunnitelmalliseen työhön. Henkilökohtaisia tuntoja tarkastelevan tekstin kirjoittaminen vaatii pitkän ja perusteellisen työn. Honkalinna osaa myös kirjoittaa, kertomuksiin hän on koonnut ajatuksiaan poikavuosien laavuretkeilyistä alkaen yli kolmen vuosikymmenen ajalta.

Korppi on Honkalinnalle kuin metafyysisen ajattelun lintu, sukulaissielu eläinmaailmassa. Siksi korpissa on hänen mielestään riittävästi aineksia kuinka suureen kertomukseen tahansa. Jokaisen lukijan arvioitavaksi jää, kohoa­ vatko tekstin luontokokemukset yleisesti mielenkiintoa herättäviksi. Myös lukeminen on henkilökohtainen kokemus, jossa luki-

66

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

ja kokee tekstin aina omalla tavallaan, omien­kokemustensa kautta.

Honkalinna kertoo hyvin merkityksellisestä nuoruutensa luontoelämyksestä, jolloin hän astui kuin portin kautta uuteen maailmaan.

Korpin pesäpaikkaa etsiessään hän kulki suuren kalliopaaden ja kalliorinteen väliin jäävän kapean­solan läpi ja löysi yllättäen kalliokielekkeeltä alas romahtaneen korpin risupesän. Hyväkuntoiset, jo melkein lentokykyiset poikaset istuvat pesässä ja hätääntyneet emolinnut aloittavat kovaäänisen mekkalan varoittaessaan pesälle ilmestyneestä tunkeilijasta. Vaikuttava tilanne jäi voimakkaana elämyksenä mieleen. Hän palasi pesälle uudelleen muutaman päivän kuluttua ja valokuvasi silloin elämänsä ensimmäiset luontokuvat isoäitinsä kameralla.

Yksinkertainen "pokkari" vaihtui pari vuotta myöhemmin järjestelmäkameraan ja teleobjektiiviin.

Samalla korpista tuli Honkalinnalle tärkeä kuvauskohde, jonkinlainen kohtalon musta lintu, jonka valokuvaamista hän on jatkanut vuosikymmenestä toiseen. Uudet korppiretket ovat olleet valmiina suunnitelmissa aina edellisen jälkeen, ja hänen elämästään onkin muodostunut todellinen korppiretki.

Arka erämaiden lintu

Korppi on erämaiden lintu, ehkä siksi se on monelle melko tuntematon, vaikka Lapin maisemissa siihen voi törmätä myös hiihtovaelluksilla. Laji on alkanut näyttäytyä viime aikoina myös suurten kaupunkien liepeillä, mutta silloinkin se pesii mahdollisimman syrjäisissä paikoissa. Korppien määrä on jatkuvasti kasvanut, mutta luon-

teeltaan se on edelleen arka ja varovainen salomaiden lintu. Erityisesti korpin rauhoittaminen 1990-luvun lopulla on vaikuttanut sen runsastumiseen. Korppi on rauhoitettu kokonaan poronhoitoalueen ulkopuolella ja myös poronhoitoalueella 10.4.–31.7. välisenä aikana.

Varsinkin kaupunkien ulkoilualueiden metsissä ja kalliojyrkänteillä korpit saavat pesiä kaikessa rauhassa, joten uudet korp­pien sukupolvet asettunevat tulevaisuudessa yhä lähemmäksi asutusta. Korppi on hyvin älykäs lintu, se voisi helposti oppia käyttämään hyväkseen kaikkia urbaanin elämän mahdollisuuksia. Vielä se ei kuitenkaan ole sopeutunut samalla tavalla kaupunkilinnuksi kuin pienemmät sukulaisensa varis, naakka ja harakka.

Honkalinnan Korppiretken kuvituksena on huikean hienosävyisiä valokuvia, joiden yksityiskohtiin kannattaa keskittyä kaikessa rauhassa. Hienot valokuvat ovatkin tämän teoksen tärkeintä sisältöä. Kirjassa korostuvat sysimustan linnut ja sen elinympäristön tummat sävyt ja räntäsateisen talven hämärä. Kuvat vaikuttavat aluksi täysin mustavalkoisilta, mutta tarkasti katsottaessa niissä on myös värisävyjä ja hienosti sävytettyjä korostuksia, jopa selkeästi erottuvia värejä. Esimerkiksi korpin pesän kuvassa erottuu munien sinisen vihertävä väri.

Alkujaan kymenlaaksolainen Honkalinna asuu nykyisin Limingassa. Hän on julkaissut viisi luontokuvakirjaa. Korppiretki on hänen tähänastisen tuotantonsa huipentuma, tarkkaan ajateltu ja viimeistelty kirja korpeista pohjoisen havumetsissä. Teos valittiin WWF Suomen vuoden 2015 luontokir-

jaksi. Taigan luonto on muutenkin Honkalinnan tärkeintä aihepiiriä. Korppiretken valokuvista hän on koonnut myös Metsähallituksen luontokeskuksissa kiertävän näyttelyn.

Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija.

Antikvaari ja esteetikko Timo Salminen Leena Valkeapää, Vapaa kuin lintu. Emil Nervanderin elämä.

Taidehistoriallisia tutkimuksia – Konsthistoriska studier 47.

Taidehistorian seura 2015.

Emil Nervander (1840–1914) muistetaan pääasiassa taidehistorioitsijana ja museomiehenä, mutta hän oli myös kirjallisuuden- ja teat­ terintutkija, kriitikko, kirjailija ja yleinen kulttuurivaikuttaja. Alkuaan Nervander aikoi ryhtyä lääkäriksi ja opiskelikin luonnontieteitä, kunnes vaihtoi alaa. Isän, fyysikkoprofessori J. J. Nervanderin, esikuva tuntui velvoittavalta. Nervander eli aikana, jolloin tieteenalojen eriytymiskehitys oli voimakasta, ja niinpä hänet ehdittiin jo elinaikanaan leimata menneen maailman mieheksi, jota monet pitivät vähän erikoisena.

Viime vuosina Nervander on kuitenkin noussut toistuvasti tutkimuksen valokeilaan. Leena Valkeapää käsitteli häntä jo vuonna 2000 väitöskirjassaan, jossa hän tarkasteli keskiaikaisten kirkkojen muuttumista kansallismonumenteiksi.

Vuonna 2010 hän julkaisi yhdessä Markus Hiekkasen kanssa kommentoidun laitoksen Nervanderin kirjoittamista Suomen Muinais­

muis­to­yhdistyksen (SMY) vuoden 1871 taidehistoriallisen retkikunnan matkakirjeistä. Nervanderia on käsitellyt myös Anna Ripatti väitöskirjassaan Jac. Ahrenbergistä ja Viipurin ja Turun linnojen restaurointiperiaatteista, ja erityisen näkyväksi hän nousee Pentti Paavolaisen kirjoittamassa Kaarlo Bergbomin elämäkerrassa.1 Nervanderin elämä ei ole yksinkertainen eikä suoraviivainen tutkimuskohde. Jo hänen jälkeensä jättämänsä aineisto on runsas ja osaksi silppuinen. Valkeapää on päätynyt rakentamaan elämäkerran eräänlaiseksi hybridiksi: pääteksti etenee kronologisesti, ja sen lomaan tekijä on sijoittanut temaattisia lukuja Nervanderin elämän keskeisistä aiheista eli vuosien 1864–1865 grand tourista Eurooppaan, Sääksmäestä, näyttämötaiteista, muinaismuistoista, taidehistoriasta, kulkurikirjailijuudesta, kirjoittamisesta elämäntapana, ihmissuhteista ja jälkimaineesta. Pienestä toistosta huolimatta rakenne toimii kokonaisuudessaan hyvin. Teemaluvut olisi kenties voinut jättää numeroimatta, jolloin ne erottuisivat vielä selvemmin kronologia­luvuista, ja 1 Leena Valkeapää, Pitäjänkirkosta kansallismonumentiksi. Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen restaurointi ja sen tausta vuosina 1870–1920, SMYA 108, SMY 2000; Emil Nervander, Kesämatkoja Suomessa, Ahvenanmaalla ja Turun seudulla, SKST 1263, SKS 2010; Anna Ripatti, Jac. Ahrenberg ja historian perintö; Restaurointisuunnitelmat Viipurin ja Turun linnoihin 1800-luvun lopussa, SMYA 118, SMY 2011; Pentti Paavolainen, Nuori Bergbom, Kaarlo Bergbomin elämä ja työ, I, 1843–1872, Teatterikoulun julkaisusarja 43, Taideyliopiston teatterikorkeakoulu 2014.

Verkkojulkaisuna https://helda. helsinki.fi/handle/10138/42632 .

muinaismuistoluvun (11) ehkä sijoittaa ennen lukua 10, jossa käsitellään 1870-luvun Nervanderia.

Kuten on helppo arvata, elämäkerran tulkinnallinen intensiteetti on korkeimmillaan juuri teemaluvuissa, ja ne panevat myös lukijan aktiivisesti punnitsemaan tarjolla olevia näkökulmia.

Kirjoittaja itsekin luonnehtii teoksensa asettuvan tietokirjan ja elämäkertatutkimuksen välimaastoon, eikä se ehkä olekaan kaikkein suurimman yleisön elämäkerta. Toisaalta tekijällä on nyt ollut mahdollisuus sellaiseen pohdiskeluun, joka olisi laajemmalle lukijakunnalle suunnatussa teoksessa pitänyt jättää sivuun.

Emil Nervanderin isä kuoli jo talvella 1848 Emilin ollessa seitsenvuotias. Äiti Agatha Nervander piti perheen koossa ja huolehti siitä sukulaisten ja ystävien avulla. Emil Nervander suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon pääaineenaan estetiikka ja nykyiskansain kirjallisuus pitkien opintovuosien jälkeen vuonna 1869. Maisteriksi hänet promovoitiin vuonna 1873. Hän toimi jo opiskeluaikanaan teatterin, sanomalehtityön ja monenlaisen muun kirjoittamisen parissa, mutta ainoa pitkäaikainen toimi, joka hänellä koskaan oli, oli Åbo Postenin päätoimittajuus vuosina 1873–1879.

Muuten hän ansaitsi elantonsa erilaisilla kirjoitustöillä ja asiantuntijapalkkioilla, joita Arkeologinen toimisto/Muinaistieteellinen toimikunta maksoi hänelle erityisesti keskiaikaisten kirkkojen tutkimisesta ja arvioimisesta. Vanhoilla päivillään hän sai valtiolta eläkkeen. Nervander vetäytyi viimeisiksi elinvuosikseen maaseudulle ja asui kuollessaan Harjavallassa.

Elämäkerran tulkintoja on vai-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

67

kea tiivistää muutamaan lauseeseen, enkä edes yritä. Poimin vain muutamia esimerkkejä.

Valkeapään mukaan oleellisia Nervanderin elämän piirteitä olivat monipuolisuus, moniaistimellinen hahmotustapa ja monitieteisyys. Nämä ovat myös elämäkerran näkökulmat, joista syntyy mikro- ja kulttuurihistoriallisen kuva tästä eläväisyytensä vuoksi hiukan vaikeasti lähestyttävästä henkilöstä.

Virkistävä on Valkeapään ratkaisu katsoa, miten Nervander halusi asiat muistaa ja nähdä. Lähdekriittisesti käytettynä, kuten tässä, lähestymistapa toimii erinomaisesti ja avaa näkymän kohdehenkilön ajatuksiin ja maailmaan. Valkeapää myös sitoo Nervanderin niihin paikkoihin ja ihmissuhteisiin, jotka olivat tämän elämässä keskeisimpiä. Tuloksena on Emil Nervander, joka on kokonainen omilla ehdoillaan mutta jota elämäkerturi ei yritä puristaa eheämmäksi kuin hän olikaan. Kuva on luonteva.

Nervanderin luonto- ja maisemasuhteessa yhdistyivät luonnontieteellinen pohjakoulutus ja romanttinen tunnelmointi. Ehkä tätä yhdistelmää tarvittiin myös taidehistorian parissa. Taidehistorioitsijana ja antikvaarinakin hän joka tapauksessa sijoittui romantiikan ja realismin väliseen siirtymävaiheeseen. Nervander toimi Muinaistieteellisen toimikunnan vakituisena avustajana taidehistoriallisissa kysymyksissä vuoteen 1896 asti, ja hänen eri kohteista antamansa lausunnot päätyivät yleensä suoraan toimikunnan kannanotoiksi. Siten Nervanderilla oli ratkaiseva vaikutus siihen, miten varsinkin keskiaikaisia kirkkoja restauroitiin Suomessa 1800-luvun lopulla. Toinen asia on se, että Nervanderin restau-

68

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

rointiperiaatteet on sittemmin hylätty ja lähes kaikki hänen johdollaan käsitellyt kirkot sittemmin entistetty uudelleen.

Kirjoittaja tekee mielenkiintoisia havaintoja Nervanderin suhtautumisesta poliittisiin kysymyksiin.

Nervander oli koko ikänsä ruotsinkielisenä pysynyt fennomaani, joka ajoittain otti kantaa myös yleispolitiikkaan. Kaksikielisyyden korostaminen teki hänestä kuitenkin ulkopuolisen kielikiistojen kyllästämässä Helsingissä. Sosiaalista eetos­ta Nervanderin merkinnöissä on vain vähän, ja Valkeapää huomauttaakin useaan otteeseen laatukuvamaisista luonnehdinnoista, joita Nervander antoi niin sanotusta yhteisestä kansasta. Poliittisuus nousi hetkeksi pateettisuuteen Nervanderin kirjoitettua Eugen Schaumanille omistamansa runon, jonka hän julkaisi kokoelmassaan Efter femtio år vuonna 1907. Sivulla 162 Valkeapää lainaa Nervanderin suomenkielistä luonnehdintaa siitä, miten ”ihana kansa joutui olemaan bobrikovilaisessa liassa” pohtien, mitä Nervander mahtoi lialla tarkoittaa. Koska Nervanderin suomi oli horjuvaa, kyseessä saattaisi olla myös ja ehkä pikemminkin lieka, jota hän ei vain osannut taivuttaa.

Mainitsematta Valkeapää jättää Nervanderin innostuksen Puolan kapinasta vuonna 1863, ja tämän Garibaldi-intoonkin hän viittaa vain ohimennen. Kuvaan olisi siis saanut radikaalimpaakin väritystä kuin siinä nyt on. Sen sijaan parissakin yhteydessä nousee esiin eräissä Nervanderin teksteissä ilmenevä rasismi.

Nervanderin suhtautuminen teollistumiseen ja ”sivilisaation edistysaskeliin” oli kaksijakoinen,

kuten monen aikalaisensa. Matkustettiin rautatiellä ja höyrylaivoilla, mutta samaan aikaan murehdittiin katoavaa kulttuuria. Juuri tämä jännite oli keskeinen vaikutin koko muinaismuistosuojelun synnyn taustalla, erityisesti sen yhdistyessä haluun rakentaa kansakuntaa ja kansallista identiteettiä. Valkeapää tiivistää mainiosti etenkin rautatien yhteiskuntaan tuomat muutokset.

Valkeapää pohtii pariinkin otteeseen, oliko Nervanderin maaseudulle vetäytymisen taustalla­ tols­toi­lainen ideologia. Koska Nervander ei kirjoittanut aiheesta mitään, ollaan arvailujen varassa, mutta kysymys on esiin nostamisen arvoinen. Suvun juuret Nakkilan Närvän talossa kirjoittaja mainitsee melko ohimennen käsitellessään maallemuuttoa. Ehkä Nervanderissa eli koko ajan pieni satakuntalainen, joka vanhoilla päivillään etsiytyi juurilleen.

Nervanderilla oli laaja sosiaalinen verkosto. Siksi onkin paikallaan, että Valkeapää omistaa ihmissuhteille oman lukunsa. Hän toteaa, että vaikka tuttavia oli paljon, läheiset ystävät olivat kuitenkin harvassa; Nervanderin ystävyys vaati täydellistä omistautumista. Useimmat ystävät joko kuolivat nuorina tai joutuivat mielisairaalaan – tosin tuskin Nervanderin vuoksi. Hänen verkostoonsa kuuluivat joka tapauksessa useat keskeiset suomalaisen kulttuurin rakentajat, kuten Alexis Stenvall (Kivi), Kaarlo Bergbom sekä veljekset J. R. Aspelin ja Eliel Aspelin-Haapkylä. Oma kysymyksensä on, miksei Nervander avioitunut. Valkeapää pohtii monelta kannalta avioliiton solmimisen ja solmimattomuuden syitä 1800-lu-

vun yhteiskunnassa ja yhteiskunnan odotuksia. Lopuksi hän päätyy kysymykseen, joka on kysytty ennenkin: oliko Nervander homoseksuaali? Valkeapään tulkinta on tässä kohdassa aavistuksen ristiriitainen, sillä ensiksi hän toteaa, ettei mitään varmaa voi sanoa, mutta tuo samassa kuitenkin esiin ilmeisiä esimerkkejä, jotka viittaavat myönteiseen vastaukseen. Pentti Paavolainen onkin Bergbom-elämäkerrassaan tulkinnut tilannetta rohkeammin. Kahden tulkinnan lukeminen rinnakkain antaa kysymykselle oman kiintoisan valaistuksensa.

Tuodessaan esiin sen, miten maailma jo Nervanderin elinaikana muuttui ja erikoistuminen syrjäytti uomo universalen, Valkeapää käyttää esimerkkinä arkeologi A. M. Tallgrenin (1885–1945) luonnehdintaa ”romanttisesta sinisyydestä ja hämäryydestä”, joiden vuoksi Nervander ”ei saanut otetta todellisuuteen” ja joiden vuoksi hänen oma elämänsä ”tuntui olevan tarkoitusta vailla”. Tallgren itse asiassa koki paljossa sukulaisuutta Nervanderiin ja tämän edustamaan romantiikan aikakauteen ja oli itsekin monella tavalla Nervanderin kaltainen, vaikka loikin paljon johdonmukaisemman ja loisteliaamman uran kuin tämä: sosiaalinen mutta samalla omiin oloihinsa vetäytyvä, kiinnostuksiltaan monipuolinen ja usein epävarma työnsä merkityksestä. Heitä yhdisti myös samankaltainen suhtautuminen kielipolitiikkaan, etenkin Suomen kaksikielisyyden näkeminen keskeisenä arvona.

Kirjaan on jäänyt jonkin verran pieniä asiavirheitä. Sivulle 100 liittyvässä viitteessä 558 kirjoittaja esittää SMY:n tieteellisen mielen-

kiinnon kääntyneen suomalais-ugrilaiseen tutkimukseen ja Siperiaan Nervanderin lähdettyä Turkuun vuonna 1873. Siperian-matkat järjestettiin kuitenkin vasta 1880-luvun lopussa Nervanderin jo palattua taas Helsinkiin, enkä muutenkaan näkisi taidehistorian ja Suomen suvun tutkimuksen joutuneen yhdistyksessä erityisen voimakkaasti vastakkain. K. K. Meinanderista tuli vuonna 1912 Kansallismuseon historiallisen osaston intendentti. Varsinainen osastonjohtajan virka perustettiin intendentin yläpuolelle vuonna 1920, eikä Meinander koskaan saanut sitä, vaikka hakikin, vaan joutui pysymään entisellä paikallaan.

Sivulla 129 mainitaan, ettei Nervander ryhtynyt tekemään lisen­ siaatintyötä ja väitöskirjaa vaan jättäytyi maisteriksi. Erillinen tohtorintutkinto otettiin käyttöön vasta vuonna 1952, ja siihen asti tutkinnot olivat kandidaatti ja lisensiaatti. Kandidaatti voitiin promootiossa vihkiä maisteriksi ja lisensiaatti tohtoriksi. Sivulle 138 liittyvässä viitteessä 765 todetaan Nervanderin eläneen 1890-luvun puolimaissa Nurmijärven ja Hyvinkään rajamailla; koska Hyvinkään kunta perustettiin vuonna 1917, voisi puhua yksinkertaisesti Nurmijärvestä, tietenkin mainiten Hyvinkään asemakylän silloin, kun Nervander asui siellä.

Nervander kirjoitti yleensä ruotsiksi. Kirjassa on usein pitkähköjä sitaatteja, jotka on leipätekstissä suomennettu; originaali on viitteessä. Ratkaisu on toimiva.

Sen verran kuin katsoin, käännökset ovat kelpoja. Tosin sivulla 153 on bitvis suomennettu ”kaksi kertaa”, kun oikein olisi ”paloittain”, ja sivulla 21 olisi ollut parempi kään-

tää våning huoneistoksi kuin kerrokseksi.

Ainoa asia, josta kirjaa täytyy varsinaisesti moittia, on oikoluvun ja tekstin hiomisen keskeneräisyys.

Tosin paljon hullumpaakin on tässä suhteessa päästetty viime vuosina painokoneista läpi. Kuitenkin kirjaan on unohtunut joukko painovirheitä, aikaisempiin lauserakenteisiin kuuluneita ja muokkauksen varrella ylimääräisiksi tai epäkelvoiksi muuttuneita sanoja ja muotoja sekä sellaisia ilmaisuja kuin esimerkiksi ”ei oltu koettu”, ”60-vuotta”, ”Ett Rötmånadsdag” tai ”opera buffo”. Sivulla 160 ja siihen liittyvässä viitteessä 876 Kansallismuseon vahtimestarin Salmen sukunimi on vaihtunut Niemeksi. Pariinkin kertaan kirjassa puhutaan vuosituhannen päättymisestä, kun tarkoitetaan vuosisataa. Tällainen on harmillista tekstissä, joka on kokonaisuutena erittäin sujuvaa ja nautittavaa lukea.

Kirjan kuvitus on runsas ja kertoo tekstin rinnalla tarinaansa Nervanderin elämästä ja sen eri puolista. Lopussa on värikuvaliite, jonka kuvat ovat yllättäen kaikki mukana myös mustavalkoisina tekstikuvina. Silloin kun kyseessä on mustavalkoinen valokuva ja väripainatuksen lisäarvo rajoittuu kuvan sävyyn, painattaminen uudelleen on mielestäni ollut tarpeetonta. Miika Nyyssösen suunnittelema tyylikäs kansi kuvastaa sekä Nervanderin elämän ja persoonan eri puolia että niihin sisältyvää arvoituksellisuutta. Kirjassa on luettelo tekstissä mainituista Nervanderin julkaisuista. Täydellisen bibliogra­fian kokoaminen olisi ilmeisesti ollut mahdotonta, koska Nervander kirjoitti paljon sanomalehtiin, joissa kirjoittajan nimeä ei useinkaan

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

69

merkitty. Hän käytti myös erilaisia nimimerkkejä.

Suomessa on kirjoitettu vain harvoja elämäkertoja museomaail­ man toimijoista. Tähän harvaan joukkoon Valkeapään Nervanderelämäkerta on nyt tuonut merkittävän lisän hahmottaessaan ensimmäisenä 1840-luvulla syntyneen antikvaaripolven maailmaa ja toimintaa. Lisäksi se kohteensa monipuolisuuden vuoksi avaa eloisia näkymiä myös moneen muuhun yhteiskunnan ja kulttuurin alaan.

Kirja on ohittamaton jokaiselle, joka on kiinnostunut 1800-luvun jälkipuolen Suomen kulttuurihistoriasta.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjakeskiviikot

Tiedekirjaan!

Keväällä Tiedekirjassa kuullaan kirjailijoita kolmena keskiviikkona klo 16.30–17.30

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston arkeologian dosentti ja arkeologian historian tutkija.

17.2. Juha Valste, Neandertalinihminen – kadonnut lajitoveri 23.3. Helena Telkänranta, Millaista on olla eläin?

20.4. Markku Soikkeli, Tuttua lemmentouhua – Johdatus rakkauskertomusten poetiikkaan, historiaan ja filosofiaan Kirjakeskiviikkoina kaikkia SKS:n kirjoja myydään Tiedekirjassa -25%.

Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Aukioloajat: ma 10–17, ti–pe 10–16.30 Ota yhteyttä myymälään: tiedekirja@tsv.fi (09) 635 177

70

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

HAKEMISTOT 2015 ARTIKKELIT Alvik, Riikka, Granqvist, Juha-Matti, Huhtamies, Mikko ja Tikka, Katja: Haaksirikot ja pelastusseurat 1700-luvun Itämerellä, 4/2015, 3–9 Eräsaari, Risto: Kontingenssin käsite, 5/2015, 9–14 Heikura, Pekka T.: Pronssiharkoista keskiajan dollariin – raha Rooman valtakunnassa, 1/2015, 25–32 Helo, Ari: Kuinka ymmärtää Yhdysvaltain poliittista kulttuuria ja sen historiaa?, 4/2015, 16–21 Häkkinen, Hanna, Miettinen, Antti, Mikkonen, Anne-Mari, Pitkämäki, Tinja, Sovelius, Salla ja Varjola, Susanne: Epigenetiikka haastaa käsityksiämme periytymisestä ja evoluutiosta, 2/2015, 13–20 Kajava, Mika: Oraakkeleita, arvontaa ja nopanheittoa, 6/2015, 6–10 Kananoja, Kalle: Nykypäivän orjuus ja ihmiskauppa Afrikassa, 1/2015, 12–16 Kere, Juha: Tieteellisen julkaisemisen muutokset – kasvukipuja ja avoimuuden haasteita, 3/2015, 16–19 Kivistö, Sari ja Pihström, Sami: Akateemisen elämänmuodon mahdollisuuden ehdoista, 3/2015, 8–15 Korpinen, Pekka: Helsinki – sattumaltako? Sattuman rooli kaupunkisuunnittelussa, 6/2015, 3–5 Koskiaho, Briitta: Sosiaalisen kysymyksen ratkaiseminen tulevaisuudessa, 1/2015, 3–11 Kosunen, Janne ja Mieskonen, Matti: Unohtunut tulenkantaja Erkki Vala, 4/2015, 10–15 Laakso, Mikael ja Kere, Juha: Tieteellisen julkaisemisen muutokset – kasvukipuja ja avoimuuden haasteita, 3/2015, 16–19 Lampinen, Ahti: Psykofyysisen ongelman pidennetty versio, 5/2015, 20–24 Malkki, Leena: Suomi – maailman turvallisin maa?, 3/2015, 3–7 Mykkänen, Markus: Viktoriaaninen aika oli viestinnän ja informaation epookki, 2/2015, 20–23 Onikki-Rantajääskö, Tiina ja Pitkänen-Heikkinen, Kaarina: Joukkoistamisen haasteita ja mahdol-

lisuuksia. Tieteen termipankin wikitalkoissa, 6/2015, 14–20 Pihlström, Sami: Kuinka kriittinen uskontokeskustelu on mahdollista?, 5/2015, 15–19 Poropudas, Olli ja Pölönen, Janne: Kohti tieteenalojen tasa-arvoa, 3/2015, 20–24 Portin, Petter: Gregor Mendelin työn juuret ja hedelmät: 150 vuotta perinnöllisyyden peruslakien keksimisestä, 2/2015, 3–12 Salonen, J. Sakari ja Helmens, Karin F.: Suomen muinainen ilmasto heilahteli villisti, 5/2015, 3–8 Suomi, Juhani: Yksinäisen miehen talvisota, 1/2015, 17–24 Tirronen, Jarkko: Poisvalinnat ja yliopiston strateginen johtaminen, 4/2015, 22–28 Turunen, Seppo: Vieraslajitutkimus ja lähdeviitteiden luotettavuus, 6/2015, 11–13

Pölönen, Janne ja Ruth, Anna-Sofia: Julkaisufoorumin tasovaatimuksia on kiristetty, 1/2015, 49–51 Raivio, Kari: Tutkimustieto päätöksenteon pohjaksi, 6/2015, 21–24 Rikama, Juha: Tosiasia vai tulkinta?, 2/2015, 35–37 Saarti, Jarmo: Osaamista kehittävää kehitysyhteistyötä, 6/2015, 34–36 Salo, Mikko ja Venesmäki, Elina: Kokemuksia tutkijalähtöisestä verkkokeskustelusta, 1/2015, 43–45 Sihvola, Ari: Sattuma ja strategiset valinnat, 2/2015, 25–27 Seppälä, Mikko-Olavi: Neljäsataa professoria tutkimusvapaalle, 6/2015, 37–38 Sinnemäki, Kaius ja Tolonen, Mikko: Digitaaliset ihmistieteet tutkimuskartalle, 4/2015, 29–32 Tuomioja, Erkki: Sattumaa ja maailmanpolitiikkaa, 2/2015, 28–30

KATSAUKSET

KESKUSTELUA

Gronow, Jukka: Sitaatti-indeksit ja tieteellisten ikkeleiden kvasimarkkinat, 2/2015, 31–34 Heikura, Pekka T.: Ruttokiista on ratkennut, 5/2015, 35–37 Karvanen, Juha: Puuttuva tieto ja vilppi, 1/2015, 46–48 Koivula, Aki, Räsänen, Pekka ja Saarinen, Artti: Puolueiden kannatus eri väestöryhmissä ja yhteiskunnallinen vaikutusvalta, 5/2015, 28–32 Lagus, Krista, Panzar, Mika ja Ruckenstein, Minna: Keskustelun tunneaallot – Suomi24 -hanke, 6/2015, 39–41 Lehtinen, Uolevi: Monitieteisyyden haaste yliopistoillemme, 6/2015, 25–28 Leikola, Anto: Puoli vuosisataa suomalaista tieteenhistoriaa, 5/2015, 33–34 Lipponen, Satu: Tulkintakehys vaikuttaa paljon Twitter-viestinnässä, 5/2015, 25–27 Maijala, Riitta ja Mickwitz, Per: Strateginen tutkimus ja Strategisen tutkimuksen neuvosto, 6/2015, 29–33 Peltonen, Matti: Globaali käänne ”uudessa kulttuurihistoriassa”, 5/2015, 74–76

Aivelo, Tuomas: Toiminnallinen DNA yhä vähemmistössä, 4/2015, 55–56 Dahl, Justiina: Venäjän kelluva ydinteknologia Jäämerellä, 5/2015, 56–57 Fornaciari, Aleksi ja Männistö, Perttu: Rahanalainen kynä, 6/2015, 54–56 Haapalainen, Anna, Kyyrö, Jere ja Äystö, Tuomas: Uskontoasiantuntijuuden eri muotojen ja kriittisen position esittelyä, 3/2015, 41–44 Hiidenmaa, Pirjo: Tietokirjat: tietoa vai kirjallisuutta vai molempia?, 5/2015, 51 Holopainen, Jari: Kysymys ilmastolaista kesän korvalla, 4/2015, 53–54 Kanniainen, Vesa: Teoreettiset mallit eivät ole koskaan täydellisiä, 5/2015, 52–53 Kivirauma, Joel ja Jahnukainen, Markku: Oululaisessa tieteessä tapahtuu, 2/2015, 51–52 Korkeamäki, Riitta-Liisa: Akateemiset meriitit kriteerinä professorintehtäviin valittaessa, 3/2015, 50 Oravisjärvi, Jani: Numismatiikka on tärkeä aputiede, 5/2015, 54–55 Pekkarinen, Elina ja Suurpää, Elina: Yhteiskunnallinen vaikuttami-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

71

nen edellyttää kollektiivisia käytäntöjä, 6/2015, 50–51 Pietarinen, Juhani: Kaksi mallia professorin valintaan, 6/2015, 52–53 Pietiläinen, Kimmo: Hiidenmaalta unohtui tietokirjojen sivistystehtävä, 3/2015, 51 Piha, Samuel ja Rantala, Markus J.: Todellisuuden tutkimiseen tarvitaan vain yhtä tiedettä, 3/2015, 45–48 Poikolainen, Kari: Missä viinapiru luuraa?, 6/2015, 57–58 Portin, Petter: Olavi Sotavalta oli myös lintujen laulun nuotintajana, 6/2015, 59 Seppälä, Matti: Yliopistojen laatueroista ja opintojen ohjauksesta, 3/2015, 49–50 Sippola, Markku: Miksi vain Venäjää tutkitaan?, 2/2015, 45–47 Virén, Matti: Harmaan talouden harmaasta tutkimuksesta, 2/2015, 48–50 Virtanen, Hannu V.: Jumalattomat markkinageenit, 1/2015, 52–54 Virtanen, Hannu V.: Kenen biologiaa ihmistutkimukseen?, 4/2015, 57

KIRJALLISUUS Ainiala, Terhi: Saamen kielten paikannimet vähemmistö–enemmistösuhteiden kuvaajina, 6/2015, 66–68 Aro, Eero: Kaikki valtameristä, 4/2015, 60–64 Eräsaari, Leena: Miten uusliberalistinen hegemonia rakennettiin Suomeen?, 3/2015, 63–66 Forsman, Jan: Utopian jäljillä, 6/2015, 77–80 Heikkerö, Topi: Filosofista tieteenhistoriaa, 1/2015, 66–69 Heikkilä-Halttunen, Päivi: Lastenkirja ja sen tutkimus ajan hermolla, 5/2015, 65–67 Hongisto, Pekka: Toivon ja hyödyn utopioita Itämerellä, 2/2015, 58–60 Huotari, Vesa: Hallinto uudessa tulokulmassa, 1/2015, 63–66 Hytönen-Ng, Elina: Tarpeellista toistoa julkaisemisen merkityksestä, 3/2015, 70–72 Ipatti, Laura: Buddhien ja jumalten tiellä, 5/2015, 67–69 Järvelä, Juha: Nuolenpääkirjoituksesta informaatiotulvaan, 2/2015, 66–67 Kauppinen, Anneli: Kielimiehet kirjakielen asialla, 2/2015, 63–66

72

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

Kauppinen, Anneli: Myytti kielestä – ja sen purkaminen, 3/2015, 69–70 Kepsu, Kasper: Kustaa II Aadolf valtiota rakentamassa, 4/2015, 58–60 Keskisarja, Teemu: Suurteos sotasukupolven elämäntaistelusta, 2/2015, 67–68 Kivirinta, Marja-Terttu: Tietokirja kytkee taiteen ja tieteen historian, 6/2015, 68–69 Kokkonen, Ossi: Historian läsnäolo arkielämässä, 6/2015, 74–75 Korhonen, Kimmo: Suomalaisen maun sosiaalinen eriytyminen, 2/2015, 53–54 Kotonen, Tommi: Rotujen Ruotsi, 4/2015, 78–80 Laine, Tuija: Kirjan nykyisyys ja tulevaisuus, 1/2015, 62–63 Leppälahti, Merja: Kirjoitettua elämää, 4/2015, 64–66 Leppälahti, Merja: Tutkimusta salatusta, 5/2015, 60–62 Lyytimäki, Jari: Mallikkaasti ympäristöriskeistä, 4/2015, 77–78 Lång, Markus: Tiede ja uskonto törmäyskurssilla, 5/2015, 79–80 Lähteenmäki, Maria: Ylikankaan testamentti, 3/2015, 53–56 Markkanen, Tapio: Kirkas tähti Turusta, 1/2015, 69–72 Markkanen, Tapio: Haihattelijoita ja jääräpäitä, 6/2015, 70–72 Okkonen, Ville: Opintie yläluokkaan – tulkintaa luokkaretkeilyn ja eliittien historiasta, 2/2015, 54–56 Portin, Petter: Matkalla kohti käyttäytymisen biologiaa, 4/2015, 70–72 Portin, Petter: Luonnon viimeistä linnaketta piirittämässä, 5/2015, 59–60 Puro, Jukka-Pekka: Ansiokas suomennos roomalaisen retoriikan merkkiteoksesta, 5/2015, 71–73 Pyykkö, Riitta: Venäjän kulttuurihistoriaa naisten silmin, 4/2015, 72–74 Päivänen, Juhani: Metsäkonduktööristä akateemikoksi, 1/2015, 57–60 Päivänen, Juhani: Mistä on paperi tehty?, 6/2015, 65–66 Raento, Pauliina: Kokemuksia muuttuvasta kutsumusammatista, 1/2015, 60–62 Raento, Pauliina: Nokkela opas orjanpitoon, 3/2015, 57–58 Raento, Pauliina: Yhdysvaltain liittovaltion aatteellinen perusta, 6/2015, 72–73 Riikonen, H. K.: Naisten akateemista uraa edistämässä, 2/2015, 56–58 Riikonen, H. K.: Antiikin nimistöä, 3/2015, 56–57

Riikonen, H. K.: Kentällä ja kasarmissa – kirjallisuudessa ja todellisuudessa, 4/2015, 68–70 Ryynänen, Aimo: Paikallisen demokratiamme kehittämiselle eurooppalaisia esikuvia tarjoava tietopaketti, 2/2015, 70–72 Räsänen, Syksy: Ennustamisen osumat ja harhat, 5/2015, 76–79 Saarti, Jarmo: Mestarin opetuksia, 5/2015, 70–71 Stén, Johan: Maupertuis’sta kiehtovasti ranskaksi, 1/2015, 72–74 Tervamäki, Tapio: Lähihistoriaa uusien lähteiden valossa — ja vanhojenkin, 3/2015, 59–62 Tolvanen, Mattias: Sienten elämästä on paljon kerrottavaa, 2/2015, 60–62 Tolvanen, Mattias: Tarkka kuvaus hyppivistä sepistä ja hohtavista jalokuoriaisista, 3/2015, 67–69 Tolvanen, Mattias: Vanhan metsän luonto elää kansanperinteessä, 4/2015, 74–76 Tolvanen, Mattias: Elävä porotalouden kuvaus Kemin-Sompion paliskunnasta, 5/2015, 62–65 Tolvanen, Mattias: Alkukantaiset verkkosiipiset ovat kehnoja lentäjiä, 6/2015, 63–65 Tunturi, Anna-Riitta: Inspiraatio, 2/2015, 68–70 Väyrynen, Raimo: Historiantutkija ja puoluepoliitikko, 4/2015, 66–68 Wahlstedt, Pekka: Kasvatuksen paradoksit, 3/2015, 66–67 Wahlstedt, Pekka: Eläimet näkyviksi, 4/2015, 76–77 Wahlstedt, Pekka: Kohti ihmisten arkea, 6/2015, 76–76 Welling, Petteri: Maapallo muutoksessa, 6/2015, 60–63

MUISTIKUVIA Haahtela, Ilpo: ”Kahvia vai teetä – itse juon teetä”, 5/2015, 47–48 Haahtela, Ilpo: Aristokraatti oli outo lintu, 6/2015, 45

PÄÄKIRJOITUKSET Hiidenmaa, Pirjo: Tietokirjallisuus, kirjaa suurempi elämä, 1/2015, 1–2 Hämäläinen, Keijo: Kallista mainekilpailua kansainvälisillä julkaisufoorumeilla, 6/2015, 1–2 Järvi, Ulla: Mediajulkisuus valikoi mielitiettynsä, 3/2015, 1–2 Kivikoski, Markku: Tampere3 – uudenlainen yliopisto Tampereelle, 5/2015, 1–2 Launis, Veikko: Tutkijan sosiaalinen vastuu puntarissa, 4/2015, 1–2

Wilhelmsson, Thomas: Yliopistolaitoksen juhlavuonna katseet tulevaisuudessa, 2/2015, 1–2

TIETEENALAT DIALOGISSA Franck, Minna: Tieteidenvälisyyden asema Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, 4/2015, 46–48 Järvinen, Heikki: Prognoosi vai diagnoosi?, 3/2015, 37–38 Kivinen, Markku: Venäjä tieteiden välissä, 4/2015, 42–44 Korhonen-Kurki, Kaisa ja Pietikäinen, Janna: Voimistelua tieteiden välillä, 4/2015, 44–46 Mauranen, Anna: Monitieteisyys yliopiston näkökulmasta, 4/2015, 39–40 Mäki, Uskali: Ennustamisen ulottuvuuksia, 3/2015, 30–32 Mäki, Uskali: Tieteidenvälisyyden hallinnointi yliopistossa, 4/2015, 37–38 Pakkasvirta, Jussi: Tieteidenväliseen tiimalasiin?, 4/2015, 40–42 Ripatti, Antti: Ennustaminen taloustieteessä, 3/2015, 32–33 Räsänen, Syksy: Ei tiedettä ilman ennustuksia, 3/2015, 34–36

TIETEEN KOHTAAMISIA Brunila, Anne: Onko koulutus ja tutkimus vain meno erä budjetissa vai investointi tulevaisuuteen?, 5/2015, 45–46 Mustajoki, Arto: Tieteen mittaamista humboldtilaisessa hengessä, 1/2015, 37–38 Mustonen, Riitta: Kui tämmöttii?, 3/2015, 39–40

TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Ahlfors, Ulf Göran, Gräsbeck, Ralph, Lindfors, Olof ja Wallgren, Eric Ivar: Finska Läkaresällskapetin Antiikki-kirjasto, 1/2015, 55

LYHYESTI Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 1/2015, 39–42 Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 2/2015, 39–41 Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 3/2015, 25–26 Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 4/2015, 33–36 Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 5/2015, 38–41 Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 6/2015, 46–49

TUTKIMUSTA SUOMESSA Hotakainen, Markus: Laser mallintaa maailmaa, 1/2015, 33–35 Hotakainen, Markus: Iso data kuriin ja järjestykseen, 4/2015, 49–51 Lehtinen, Jukka: Geenien merkitys kansantauteihin aukeaa, 2/2015, 42–44 Lehtinen, Jukka: Robotiikka vaatii monitieteellisyyttä, 5/2015, 42–44 Moster, Helen: Hyvä ihminen ja myötätunto, 3/2015, 27–29 Moster, Helen: Musiikista uusi metataito työelämään, 6/2015, 42–44

ARVOSTELLUT KIRJAT Aaltola, Elisa ja Keto, Sami (toim.): Eläimet yhteiskunnassa. Into 2015. 4/2015, 78–79 Evans, Vyvyan: The Language Myth.

Why language is not an instinct. Cambridge University Press 2014. 3/2015, 69–70 Falx, Marcus Sidonius ja Toner, Jerry: How to manage your slaves. Profile Books 2014. 3/2015, 57–58 Gleick, James: Informaatio. Suomentanut Veli-Pekka Ketola. Art House 2013. 2/2015, 66–67 Hakosalo, Heini, Jalagin, Seija, Junila, Marianne ja Kurvinen, Heidi (toim.): Historiallinen elämä.

Biografia ja historiantutkimus.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014. 4/2015, 66–68 Hallanaro, Eeva-Liisa ja LoukolaRuskeeniemi, Kirsti: Arseenia kalliossa! ja mitä siitä sitten seuraa... Geologian tutkimuskeskus, erikoisjulkaisut. Helsinki. http:// tupa.gtk.fi/ julkaisu/erikoisjulkaisu/ej_089.pdf. 4/2015, 79–80 Hari, Riitta ym.: Ihmisen mieli. Gaudeamus 2015. 5/2015, 59–60 Heliövaara, Kari, Mannerkoski, Ilpo, Muona, Jyrki, Siitonen, Juha ja Silfverberg, Hans: Hyppivät ja hohtavat. Suomen sepät, sepikät, rikkasepät ja jalokuoriaiset.

Metsäkustannus 2014. 3/2015, 67–69 Helle, Timo: Porovuosi, Tutkija pororenkinä Sompiossa. Maahenki 2015. 5/2015, 62–65 Helo, Ari: Yhdysvaltain demokratian synty. Unionin idea ja amerikkalainen historiakäsitys. Gaudeamus 2014. 6/2015, 72–73 Huhtamies, Mikko: Pohjolan Atlantis.

Uskomattomia ideoita Itämerellä. John Nurmisen Säätiö 2014.

2/2015, 58–60

Hunt, Lynn: Writing History in the Global Age. W. W. Norton 2014.

5/2015, 74–76 Häkkinen, Antti ja Salasuo, Mikko (toim.) Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä? Nuorisotutkimusverkos- to/Nuorisotutkimusseura, julkai- suja 161. Vastapaino 2015.

5/2015, 60–62 Ilvessalo-Pfäffli, Marja-Sisko: Kuidut kuvina – Paperikuitujen tunnistaminen. Metsäkustannus 2015.

6/2015, 65–66 Ilvessalo, Yrjö: Erään metsämiehen muistelmia. Toimittaneet Jaakko Ilvessalo ja Yrjö Sevola. Helsingin yliopiston metsätieteiden laitoksen julkaisuja 6/2014. 1/2015, 57–60 Kalleinen, Kristiina: Kuninkaan ja keisarin Nordenskiöldit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.

6/2015, 70–72 Kirja muuttuvassa tietoympäristössä.

Toimittaneet Tommi Inkinen, Markku Löytönen, Anne Rutanen. Suomen tietokirjailijat 2014.

Klein, Naomi: This changes everything.

Capitalism vs. the climate. Allen Lane 2014. 6/2015, 60–63 Kolbe, Laura: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus. Kirjapaja 2014.

2/2015, 54–56 Kolbert, Elizabeth: The sixth extinc­ tion. An unnatural history.

Bloomsbury 2014. 6/2015, 60–63 Kolehmainen, Taru: Kielenhuollon juurilla. Suomen kielen ohjailun historiaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014. 2/2015, 63–66 Kujala, Antti: Neukkujen taskussa?

Kekkonen, suomalaiset puolueet ja Neuvostoliitto 1956–1971.

Tammi 2013. 3/2015, 59–62 Lakkala, Keijo: Utopia tänään – Yhteiskunnallisen mielikuvituksen metodologiaa. Kampus kustannus 2014. 6/2015, 77–80 Lambert, Nathaniel: Publish and Prosper: A Strategy Guide for Students and Researchers. Routledge 2014.

3/2015, 70–72 Lange, Klaus: Kommunalrecht. Mohr Siebeck 2013. 2/2015, 70–72 Lappalainen, Mirkka: Pohjolan leijona.

Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611– 1632. Siltala 2014. 4/2015, 61–62 Latvala, Antti ja Silventoinen, Karri (toim.): Käyttäytymisgenetiikka – geeneistä yhteiskuntaan. Gaudeamus 2014. 4/2015, 72–74 Lähteenmäki, Maria: Väinö Voionmaa.

Puolue- ja geopolitiikko. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.

4/2015, 68–70

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

73

TIETEESSÄ TAPAHTUU Markschies, Christop ja Osterkamp, Ernst (toim.): Vademekum der Inspirationsmittel. Berlin-Brandenburgische Akademie der TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa Wissenschaften.

2. painos.

Wallyhteen eri tieteenalat. on2/2015, foorumi stein Verlag Se 2013.

68–70 Mestari Kongin keskustelut. Kungfutseajankohtaisille ja yleistajuisille tiedelaisuuden ydinolemus. Suomenartikkeleille sekä keskustelulle tieteestanut ja toimittanut Jyrki Kallio. tä ja tiedepolitiikasta.

Gaudeamus 2014. 5/2015, 70–71 Mills, C. Wright: Sosiologinen mielikuvitus. Suomentanut Antti Karisto OSOITTEENMUUTOKSET ja tilaukset: ym. Gaudeamus 2015.

6/2015, 76 Sähköposti: tilaukset@tsv.fi Mustola, Marleena (toim.): Lastenkirja. Nyt. SKS 2014. 5/2015, 65–67 Puh. (09) 22869254 Myrberg, Kai ja Leppäranta, Matti: Päätoimittaja:Meret Ilari –Hetemäki maapallon siniset kasvot.

Ursa Tiina 2014. 4/2015, Toimitussihteeri: Kaarela62–66 Anneli (toim.): LehUlkoasu:Mäkelä-Alitalo, Camilla Pentti, Heikki Kalliomaa mästä leopardiin. Eläinlääkärityön muistoja. Suomalaisen KirSnellmaninkatu 13, 00170 Helsinki jallisuuden Seura 2013. 1/2015, Puh. (09) 22860–62 69 227 Numbers, Ronald L. (toim.): GaliSähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi leo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestäprofessori ja uskonnosta.

Suom.

Toimitusneuvosto: (emeritus) Kirsi Nisula.

Kirjapaja Ilari 2015.

Leif C. Andersson, päätoimittaja 5/2015, 79–80 Hetemäki, professori Timo Honkela, Pekonen, Osmo ja Vasak, Anouchtiedetoimittaja Hotakainen, ka:Markus Maupertuis en Laponie. pääÀ la sihteeri Reetta Kettunen, Tuija recherche de laprofessori figure de la Terre.

Hermann 2014., 1/2015, 72–74 Laine, professori Markku Löytönen (pj.), Perhoniemi, Tuukka: Mitan muunneltutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminmat: Miten määritämme maailnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. maa, ihmistä ja tietoa. Vastapaino 2014. 1/2015, 66–69 Julkaisija: Pohls, Maritta: Korkeasti koulutetut Tieteellisten seurain valtuuskunta naiset. Suomen Akateemisten Naisten Liiton historia. SuomaPainos 6 800 laisen kpl Kirjallisuuden Seura 2013.

Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 2/2015, 56–58 34. vuosikerta Porrasmaa, Raisa ja Asikainen, Petri Artturi: Temppelin hämärästä Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: matsurin vilinään.

Nojatuolimatka Japanin kulttuurihistoriaan. www.tieteessatapahtuu.fi Atena 2014. 5/2015, 67–69 Purhonen, Semi ja työryhmä (Jukka Seuraava numero ilmestyy maaliskuussa.

Gronow, Riie Heikkilä, Nina Keijo Rahkonen ja Arho JulkaisemmeKahma, siinä tapahtumatietoja, Toikka): Suomalainen maku. jotka on lähetetty viimeistään 29.2.2016 Kulttuuripääoma, kulutus ja osoitteeseen:elämäntyylien sosiaalinen eriytytoimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi minen. Gaudeamus 2014. 2/2015, 53–54 Quintilianus, Marcus Fabius: Puhujan ILMOITUKSET kasvatus. Suomentanut Aulikki Vuola. Faros 2014. 5/2015, 71–73 1/1 takakansi 550 € (4-v.)

Rantala, Jukka ja Ahonen, Sirkka: Takakannen sisäsivu 480Historian € (4-v.) käyttö Ajan merkit. opetus.

Sisäsivut (4-v.)ja540 € Gaudeamus 2015.

74–75 1/1 (mv) 480 6/2015, € Rintala, Teemu, Kumpulainen, Tomi 1/2 sivu (mv)ja280 € Ahlroth, Petri: Suomen verkkoMyynti: puh.siipiset.

0400-467195 tai Hyönteistarvike Tibiale ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi 2014. 6/2015, 63–65

ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2016

74

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

1 2016

Rosenholm, Arja, Salmenniemi, Suvi TIETOJA ja Sorvari, Marja (toim.): Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa.

Gaudeamus 2014. 4/2015, 74–76 Tieteessä tapahtuu -lehdellä oli vuonPÄÄKIRJOITUS Saari, Antti, Jokisaari, Olli-Jukka ja na 2015 yhteensä 172 kirjoittajaa, joisVärri, Veli-Matti (toim.): ta 28 % oli naisia (vuonna 2014 naisia Ilmastonmuutoksen uhatAjan ja mahdollisuudet Suomelle kasvatus. Kasvatusfilosofia kirjoittajista oli 23 %).

Petteri Taalas 1 aikalaiskritiikkinä.

Tampere University Press 2014. 3/2015, 66–67 Silver, Nate: Signaali ja kohina. Miksi Sattuma onennusteet muovannut Suomen esihistoriallisen väestön geenejä monet epäonnistuvat, mutta jotkin eivät. Suom. Kimmo Tarja Sundell 3 Pietiläinen. Terra Cognita 2014.

5/2015, 76–79 Sinnemäki, Anssi: – Sota Kentästä ja turvallista? Marina Heinonen ”Rikka rokassa” onko ruoka 6 kasarmista. Paasilinna 2014.

4/2015, 70–72 Solin, Heikki: Name. Reallexikon Erojen yhteiskunta nykysosiaalipolitiikan ongelmana für Antike und Christentum.

BriittaSachwörterbuch Koskiaho 9 zur Auseinandersetzung des Christentums mit der antiken Tiedekeskuksen uusiaus rooli 19 Welt. Sonderdruck BandTapio Koivu ja Mikko Myllykoski XXV. Anton Hiersemann 2013.

3/2015, 56–57 KATSAUKSIA Stén, Johan C.-E.: A Comet of the Enlightenment. Anders Johan Yhteiskuntatutkimuksen vaikuttavuus ja uusi uljas maailma Lexell’s Life and Discoveries. BirkRisto häuser Heiskala 27 2014. 1/2015, 69–72 Suhonen, Ville, Siitonen, Hannu ja Iloista ironiaa politiikasta ja demokratiasta Jermu Laine 34 Pöllänen, Mikko: Metsän tarina.

Historiatieteen olympialaiset Jinanissa Marjatta Hietala 38 Maahenki 2013. 4/2014, 76–78 Tamminen, Tapio: Kansankodin Tieteenhistoriaa Liivinmaalla ja Kuurinmaalla Anto Leikola 41 pimeämpi puoli. Atena 2015.

4/2015, 80–82 Timonen, Sari ja Hetemäki Valkonen, Jari LYHYESTI Ilari (toim.): Sienten biologia. Gaudeamus 2013. 2/2015, 60–62 Uino, Ari: KOHTAAMISIA Sotiemme veteraanit. RintaTIETEEN malta rakentamaan. SuomalaiTurhaa Pauliina 45 senkompurointia Kirjallisuuden Seura 2014. Raento 2/2015, 67–68 Vakkari, Johanna (toim.) Perspektiivi MUISTIKUVIA kuvataiteen historiassa.. Gaudea2015.hyvin?

6/2015, Miten 68–69 perheesi voi? Ilpo Haahtela Onkomus kaikki 47 Valtonen, Taarna: Mielen laaksot.

Neljän saamen kielen paikannimien rakenne, sanasto ja KESKUSTELUA rinnakkaisnimet vähemmistö– Viinikka 48 Kotona filosofiassa Anja enemmistö-suhteiden kuvastajina.

Suomalais-Ugrilainen Seura Vielä lisää lintujen laulun nuotinnoksista Kaarina Laitila 49 2014. 6/2015, 66–68 Vince, Gaia: Adventures in the anthropocene. A journey to the heart KIRJALLISUUS of the planet we made. Chatto & Suomen peruskoulun 50 Windus 2014. 6/2015,huikea 60–63 tarina Helena Saarikoski Virtanen, Petri ja Stenvall, Jari: Älykäs Amerikkalaisen unelman raunioilla Heikki Hiilamo 52 julkinen organisaatio. TietosanoIhmisyyttä tarkastelemassa Frank Martela 53 ma 2014.

1/2015, 63–66 Yliaska, Ville: Tehokkuuden toiveuni.

Vierailla sotatantereilla Aki Alanko 56 Uuden julkisjohtamisen historia Antoisa suomennos Darwin-klassikosta Petter Portin 58 Suomessa 1970-luvulta 1990-luvulle.

Into 2014.

3/2015, 63–66 Asunnottomat suomalaisina muukalaisina Leena Eräsaari 60 Ylikangas, Heikki: Mitä on historia Korpitjavalokuvaajan ajatuksissa ja elämän luontokuvissa millaista sen tutkiminen. Art House 2015. 3/2015, 53–56 Mattias Tolvanen 63

Antikvaari ja esteetikko Timo Salminen HAKEMISTOT 2015

65

Tutkittua tietoa Gaudeamukselta

Tervetuloa verkkokauppaamme gaudeamus.pikakirjakauppa.fi

Kivistö, Pihlström & Tolonen (toim.)

Sandra Hagman

Paula Arvas & Voitto Ruohonen

Talous- ja yhteiskuntatieteilijöiden, filosofien ja teologien painava puheenvuoro aikamme vaikeista kysymyksistä.

Voiko yksilön menestys tuottaa myös yhteistä hyvää?

Talous ja moraali

Seitsemän kummaa veljestä

Teos kertoo seitsemän suomalaisen miehen tarinan vuosikymmeniltä, jolloin miesten välinen rakkaus oli rikos.

Rikoskirjallisuuden kehityskulkuja salapoliisi- ja arvoitusromaaneista nykyajan eko-, tekno- ja tieteistrillereihin.

Dekkari muuttuu ja kehittyy yhteiskunnan mukana.

Jürgen Kocka

Tanja Kuronen

Georg Haggrén ym.

Puolivirallisessa hoivatyössä kolmas sektori, yhteisöllisyys ja vapaaehtoistyö muuttuvat lihaksi. Onko hoiva oikeaa työtä? Pitäisikö siitä maksaa palkkaa?

Kuinka ihmiselämä järjestyi Suomen alueella jääkauden loppuvaiheista keskiajalle?

Arkeologian avulla myös kirjallisia lähteitä sisältävä varhaishistoria avautuu uudesta näkökulmasta.

Kapitalismin lyhyt historia

Tarkastelee uusimman tutkimuksen avulla merkittäviä kehityskaaria, kuten rahoituksen ja teollisuuden kehitystä sekä politiikan ja talouden suhdetta.

Hoivapommin purkajat

Alussa oli murha

Muinaisuutemme jäljet

Juhani Koponen ym. (toim.)

Kehityksen tutkimus

Miksi maailman eri osien asukkailla on niin erilaiset elinolot ja -ehdot? Mistä juontuvat rikkaus ja köyhyys, erot kehityksessä ja kansainvälinen eriarvoisuus? Miten niihin voidaan vaikuttaa?

Maristo & Sergejeff (toim.)

Aikamme monta islamia

Islam voi esiintyä ihmisille ideologiana, yhteiskunnallisena liikkeenä, kulttuurillisena identiteettinä tai yksilöllisen hartauden muotona. Ääriliikkeet ovat kaukana valtavirrasta.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

75

X120

© Jussi Hellsten

© Helsingin yliopisto / Ari Aalto

Helsinki.

Osaajien kaupunki.

Me autamme sinua toteuttamaan kongressielämyksen, jota kollegasi eivät unohda.

Kansainvälisten kongressien järjestäjät saavat meiltä apua tapahtuman kutsuprosessissa, materiaalituotannossa ja ennakkomarkkinoinnissa – veloituksetta.

Ota yhteyttä ja kysy palveluistamme lisää! © Jussi Hellsten

© Jussi Hellsten

76 © kasto

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6

HELSINKI CONVENTION BUREAU  09 310 36152 convention.bureau@hel.fi www.meethelsinki.fi