Tieteessä tapahtuu 2/2016

Säätiö katsoo päiväntiedepolitiikan yli

FEDERA Delegat

Talous mediahistoriassa Teknologian orjuudesta digitaaliseen vastarintaan Pehr Kalm 300 vuotta Hovieunukit politiikassa Miksi maailmankaikkeus on olemassa?

2 • 2 0 1 6

TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiede­ artikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta.

OSOITTEENMUUTOKSET ja tilaukset:

Sähköposti: tilaukset@tsv.fi Puh. (09) 22869254

Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Camilla Pentti, Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen.

Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos 6 800 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 34. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Seuraava numero ilmestyy toukokuussa.

Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 11.4.2016 osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 € (4-v.)

Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)

Sisäsivut (4-v.) 540 € 1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400-467195 tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2016

2 2016

PÄÄKIRJOITUS: Säätiö katsoo päiväntiedepolitiikan yli

Ilona Herlin ja Kalle Korhonen

1

Talous mediahistoriassa Jukka Kortti 3 My Data: Teknologian orjuudesta digitaaliseen vastarintaan Nina Janasik-Honkela ja Minna Ruckenstein 11 Pehr Kalmin syntymästä 300 vuotta Petter Portin 20 Käärmeitä, sisiliskoja ja rupisammakoita – hovieunukit politiikassa myöhäisantiikin Roomassa Pekka T. Heikura

28

KATSAUKSIA Miksi maailmankaikkeus on olemassa? Kari Enqvist 35 Osallistava tutkimusote ja tiedeviestintä, miten ne yhdistyvät?

Suvi Huttunen 41 Peukalosäännöistä maastosilmään – asiantuntijatyön kehollisuus metsäluonnonsuojelussa Taru Peltola ja Johanna Tuomisaari 47 Sata vuotta K. V. Laurikaisen syntymästä Kullervo Rainio 51 KESKUSTELUA Tiedettä vai pseudotiedettä: tieteentekijän vaihtoehdot

54 Onko ruokamme turvallista? Kari Salminen 58 Otsikoiden metakontekstuaalinen lumo Hannu Pietiäinen 60 Antero Järvinen

TUTKIMUSTA SUOMESSA Aalto-1 nousee kiertoradalle Markus Hotakainen 61 MUISTIKUVIA Paperisaksilla piirustus uusiksi Ilpo Haahtela 64 KIRJALLISUUS Aluevaltaus idän orjakaupan tutkimuksessa Antti Ruotsala

65

Joogan historiikki murtaa joogamyytin Iina Koskinen

66

Mielipidekirjoittelu ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen Matti Seppälä

70

Suomalaisten oppineiden naisten tärkeä historia Marjo T. Nurminen

75

Ongelmana evoluution ja järjen suhde Markus Lång

77

Löytöretki ihmissuvun geneettiseen varhaishistoriaan Petter Portin

79

Tutkimuksen pullonkauloja Merja Leppälahti

81

Ihmismieli on tästä maailmasta Janne Karisto

84

Rahan valta Pekka Wahlstedt

85

PÄÄKIRJOITUS Säätiö katsoo päiväntiedepolitiikan yli Ilona Herlin ja Kalle Korhonen

Mikä on säätiöiden asema suomalaisessa tiedepolitiikassa 2010-luvulla? Yksityiseen tiederahoitukseen kohdistuu uudenlaisia odotuksia, kun yliopistot kärsivät julkisen rahoituksen nopeista leikkauksista, ja säätiöiden julkista rahoitusta täydentävä rooli saa näin uusia sisältöjä. Etenkin kaksi muutosta on näkyvissä: säätiöt näyttävät toimivan julkisia rahoittajia pitkäjänteisemmin, ja vapaa, kansallisten ja kaupallisten intressien yli katsova tutkimus jää entistä enemmän yksityisiin käsiin. Säätiörahoitus kiinnostaakin yhä useampia tieteilijöitä, mikä näkyy siinä, miten vaikeaa esimerkiksi Koneen Säätiön rahoitusta on saada. Vuonna 2015 uutta väitöskirjastipendiä hakevista tutkijoista vain neljä prosenttia sai säätiöltä myönteisen rahoituspäätöksen, ja kokonaismyöntöprosenttikin tieteessä oli vain seitsemän.

Yksityiset säätiöt on mielletty tahoiksi, jotka tarjoavat lyhyitä rahoituspätkiä väitöskirjantekijöille ja väliaikaista rahoitusta vielä vakituista paikkaansa etsiville tutkijoille tai joiden rahoitus täydentää julkisesti rahoitettuja projekteja.

Tilanne näyttää nyt kääntyneen sikäli päinvastaiseksi, että säätiöillä on mahdollisuus toimia jatkuvasti lyhytjänteistyvän julkisen tiederahoituksen vastavoimana. Osin säätiöt yhäkin jakelevat pikkupätkiä ja riittämättömän kokoisia stipendejä, mutta paine ja myös mahdollisuus toimia pitkäjänteisesti on olemassa. Esimerkiksi Koneen Säätiö rahoittaa nykyään pääosin tutkimusta, joka kestää useita vuosia, ja kun yksi tutkimushanke on päättynyt, samoja tutkijoita ja tutkimusryhmiä voidaan haluttaessa tukea

uudestaan. Voimme siis jatkaa tietyn teeman tai tutkimusryhmän tukemista pitkään ja antaa myös uusien, tutkiessa syntyneiden kysymysten ohjata hankkeiden painopisteitä.

Monet säätiöt ovat siirtäneet rahoituksen painopistettä pois väitöskirjantekijöistä, niin että välillä näytti, että väitöskirjan tekijät jäävät kokonaan tuetta. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, mikä kertoo laajasta uskosta tohtorintutkinnon arvoon muunkin kuin tutkijan uran pohjana.

Koneen Säätiössäkin pidetään Suomen tohtorien kasvanutta määrää ennemmin saavutuksena kuin ongelmana. Väitelleiden tutkijoiden osuus kaikista henkilökohtaisista apurahoista on kuitenkin noussut lähes puoleen.

Tiedeyhteisössä puhutaan paljon Suomen nykyisen hallituksen tai Suomessa muutenkin vallitsevasta tieteelle vihamielisestä ilmapiiristä.

Näin on ollut helppo tulkita puheet kaiken maailman dosenteista tai professorien lomapainotteisesta työvuodesta. Hyvällä tahdolla Suomessa voi kuitenkin havaita myös tiedemyönteisyyttä. Kamalat ongelmat Suomessa ja maailmassa ovat aiheuttaneet yleisen hätääntyneisyyden tilan, ja ainakin toistaiseksi näyttäisi vallitsevan semmoinen käsitys, että tiede ja tutkimus voisivat hätää helpottaa. Näin voi tulkita strategisen tutkimuksen rahoituksen, jonka takana on ilmeisesti vilpitön halu saada lisää tutkittua tietoa päätösten tueksi. Tutkijoilta tunnutaan toivovan ratkaisuja kaiken maailman kysymyksiin.

Mutta sekä tutkijoiden että päättäjien on pidettävä huolta siitä, että tutkimuskysymykset ovat yhteiskuntapoliittisesti kestäviä, eivät hallitus-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

1

poliittisesti määriteltyjä, ja niitä ratkaistaan akateemisen tutkimuksen metodeilla.

Suomen julkisen tiederahoituksen suunta on joka tapauksessa ainakin osin kohti päättäjälähtöisiä kysymyksiä ja suurempaa tulosvastuullisuutta siinä, miten tiede tuottaa kaupallisesti hyödynnettäviä innovaatioita. Puhe norsunluutorneista ja vanhakantainen ”kateedereista kansalle” -tyyli onkin luonut sen kuvan, että tutkijat elävät yhteiskunnasta erillään ja tutkivat omituisia, irrallisia, kenties jopa irrelevantteja asioita.

Mutta yhteiskunnassa tutkijatkin elävät, eivätkä heidän löytämänsä tutkimusongelmat voi siis olla yhteiskunnasta erillään. Tutkimusyhteisön kykyyn tunnistaa ongelmia tulisi luottaa. Kuten tunnettua, ajankohtainen tutkimus voi paitsi vastata tämän päivän kysymyksiin myös ennakoida tulevia yhteiskunnan (ja ihmisten) ongelmia.

Tutkimusrahoituksen ohella Koneen Säätiö on muutenkin alkanut tukea uusia tapoja tuoda tietoa tutkimuksen tekemisestä ja tuloksista päättäjille, asiantuntijoille ja suurelle yleisölle.

Tuemme sitä, että tiedonvälittäjiä, esimerkiksi ammattitoimittajia, on mukana tutkimushankkeissa. (Saman ajatuksen on sittemmin omaksunut myös julkinen strategisen tutkimuksen tiederahoitus.) Tällä haluamme rohkaista luovia ihmisiä etsimään yhdessä uusia tapoja tuottaa ja jakaa tieteellistä tietoa erilaisille yleisöille, ei pelkästään nyky-Suomen poliittiselle eliitille.

Kun poliittiset päättäjät päättävät valtion verorahojen käytöstä tutkimukseen, syntyy helposti kuvitelma, että tiede olisi valtioiden välistä kilpailua ja yhteistyötä. Tämän kuvitelman vallassa ajatellaan järkeväksi keskittää tutkimus

2

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

yhdessä maassa muutamaan tehokkaaseen hallintoyksikköön, jotka kilpailevat samanlaisia ulkomaalaisia yksiköitä vastaan. Kaikki kuitenkin tietävät, etteivät tutkijat toimi vain omassa valtiossaan, vaan yhteistyötä kollegoiden kanssa tehdään riippumatta siitä, missä maassa tai hallintoyksikössä nämä toimivat. Käytännössähän tutkijat tekevät yhteistyötä muualla toimivien tutkijoiden kanssa ja kilpailevat tuloksista – tai paremmista tai kiinnostavammista argumenteista – jopa samassa yksikössä toimivia kollegoitaan vastaan. Kiinnostava tutkimus syntyy ruohonjuuritason moninaisuudessa, jossa ei lasketa, montako professoria yksikössä on.

On mielenkiintoista seurata, kuinka pitkälti kansallisiksi toimijoiksi mielletyt (ja Suomen etua sääntöjensäkin takia ajavat) säätiöt ottavat kansainvälisyyden haasteen vastaan: pystyvätkö ne tässäkin olemaan julkisen rahoituksen vastavoima, unohtamaan (lyhytnäköisen?) kansallisen edun ja toimimaan ihmiskunnan hyväksi rahoittamalla hyvää, pitkäjänteistä tutkimusta vailla suoraa suomalaista sovellusalaa.

Tutkimusrahoitusta suomalaisilta säätiöiltä ei riitä kaikille, kun potti on kaikkiaan vain joitakin satoja miljoonia vuodessa: kaikkea ei siis voi panna säätiöiden vastuulle. Säätiöiden voima onkin edelleen pitkäjänteisyyden ohella joustavuudessa ja kyvyssä panna alulle uusia juttuja.

Ilona Herlin on suomen kielen dosentti ja Koneen Säätiön hallituksen varapuheenjohtaja. Kalle Korhonen on klassisen filologian dosentti ja Koneen Säätiön tiedeasiamies.

Talous mediahistoriassa Jukka Kortti

Talouden merkityksen mediassa on nähty korostuneen viime vuosikymmeninä. Puhutaan median markkinoitumisesta. Median ja talouden suhde on kuitenkin ollut tiivis viimeistään kirjapainotaidon kehittämisestä lähtien. Tarkastelen tätä suhdetta median historiassa muutamien esimerkkien kautta ja pohdin internet-aikamme median keskittymistä mediahistoriallisessa kontekstissa.

Raha ja talous ovat osa median toimintaa ja evoluutiota viimeistään modernin kirjapainotaidon keksimisestä lähtien. Kuvailen seuraavassa etenkin lehdistön ja elokuvateollisuuden esimerkkejä käyttäen, miten talouden ja median tiivis vuorovaikutussuhde on ilmennyt median historiassa.

Artikkeli perustuu tänä keväänä ilmestyvään teokseeni Mediahistoria. Viestinnän merkityksiä ja muodonmuutoksia puheesta bitteihin (SKS), joka on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys mediahistoriasta. Talouden lisäksi tarkastelen kirjassa teemoittain, mikä on ollut median rooli politiikassa, demokratiassa ja julkisuudessa, modernisaatiossa ja globalisaatiossa, arjessa sekä maailmankuvan muokkaajana.

Tutkimuksellinen näkökulma kiteytyy ajatukseen median evolutiivisuudesta: media on kehittynyt asteittain historian ehdoilla, ei niinkään hyppäyksinä täysin uuteen aikaan. Yksi tarkoitukseni onkin tuoda perspektiiviä tämän päivän digitaaliseen mediaan liittyvään vallankumouspuheeseen – siihen, että elämme jotenkin ennenkuulumatonta aikaa mediahistoriassa.

Talouden ja median molemminpuolinen riippuvuussuhde

Johann Gutenbergin kehittämä ensimmäinen nopea, irtokirjasimiin perustunut kirjapainotekniikka ei olisi levinnyt niin nopeasti uuden

ajan Euroopassa ilman liikemies Johann Fustin rahoja ja kontakteja. Kuten talouden merkitystä historiassa korostanut tunnettu ranskalainen historioitsija Fernand Braudel (1981, 401) on painottanut, kirjapaino levisi ensin nimenomaan niihin eurooppalaisiin kaupunkeihin, joissa oli tarvittavat rahoitus- ja kaupankäyntiedellytykset. Tämä tarkoitti yksittäisiä kauppamiehiä, mutta myös tarvittavia kauppareittejä, markkinoita ja messuja.

Painoala oli yksi ensimmäisistä teollisuudenaloista, joiden tuotantoa hallitsivat kapitalistiset voittoa tavoittelevat firmat ja jotka pystyivät lisäksi toimimaan varsin vähän säädellyssä toimintaympäristössä. Kirjapainotaito edesauttoi taloutta myös siten, että pankkiirien ja kauppiaiden liiketoimintaa edistävät opit (kirjanpito, sovellettu matematiikka ja uudet liiketoimintakäytännöt) levisivät tehokkaasti. (Dittmar 2015.)

Informaatiosta tuli kauppatavaraa. Kirjapainotaidon leviäminen synnytti yhtenä painotuoteryhmänä uutiskirjeet. Niiden juuret ovat yliopisto- ja luostarilaitoksessa, mutta varsinaisten sanomalehtien esiaste niistä tuli kun ne alkoivat palvella merkantilistisen hallinnon ja kaupan tarpeita saada ajankohtaista tietoa kauppasuhteista ja maailman tapahtumista laajemminkin. Uutislehtisissä tiedotettiin myös sadoista, kadoista, laivavuoroista ja hinnoista. Tärkeä rooli uutiskirjeiden levittämisessä oli saksalaisen kauppiassuvun Fuggerien kauppahuoneella, joka alkoi välittää säännöllistä kuriiriliikennettä kauppakonttoriensa välillä ympäri Eurooppaa.

(Febvre ja Martin 1976, 249.)

Kauppiaiden ja lehdistön suhde on ollut siitä lähtien tiivis, kuten 1800-luvun Suomessa, jossa nouseva suomalainen talouselämä tarvitsi ulkomaanuutisia. Tämä ilmeni esimerkiksi PohjoisSuomen uutistarjonnassa Krimin sodan aikana,

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

3

jolloin ulkomaanuutisten osuus Oulun lehdissä oli poikkeuksellisen suuri. Kauppa- ja merikaupunki Oulu kansainvälistyi ja ulkomaat kiinnostivat tervaporvareita. (Suistola 1999, 13.)

Sähköisen median synnyttyä 1800-luvulla, media ja talous nivoutuivat elimellisesti toisiinsa. Sähköiset mediateknologiat olivat riippuvaisia pääomista, ja toisinpäin vaikutus oli jopa käänteentekevä. Lennättimellä oli erittäin suuri merkitys pörssin kehitykselle. Kun tiedonvälitykseen Atlantin yli meni yhtäkkiä vain muutama minuutti, sijoittajat ja liikemiehet pystyivät tekemään helposti pikavoittoja. Lennättimen ja kultakannan käyttöönoton (1878) myötä talous globalisoitui ja kasvoi nopeasti. Liikemiesten oli vaivatonta hoitaa suuria kauppavirtoja pitkienkin etäisyyksien välillä. Esimerkiksi tärkeimmälle 1800-luvun puolenvälin kaupan alalle, puuvillakaupalle, lennättimen vaikutus oli todella merkittävä, koska sen avulla avulla kauppiailla oli paljon paremmat mahdollisuudet tehdä ennusteita kysynnästä ja tiedottaa siitä tekstiilivalmistajille (Steinwender 2014). Kuten 2000-luvun digitaalisessa kaupankäynnissä, informaatiolla oli merkittäviä vaikutuksia talou­ delle.

Kaupallisuuden ehdoilla

Etenkin Yhdysvalloissa media kehittyi 1800-luvulta lähtien kaupallisuuden ehdoilla. Voimakkaasti kasvavassa ja urbanisoituvassa maassa mediainstituutioihin suhtauduttiin, kuten muihinkin teollisuuden ja kaupan aloihin, niin että niiden piti tuottaa voittoa. Tuottaakseen voittoa niiden piti vastata yleisön kysyntään. Viestinnän yleisöä kohdeltiin kuluttajina, joihin sovellettiin kysynnän ja tarjonnan lakeja, niin kuin muuhunkin liiketoimintaan. Tämä ajattelu oli voimakkaasti mukana, kun kaupallinen lehdistö aloitti voittokulkunsa New Yorkin Park Rowlta 1800-luvun puolivälissä.

Syntyivät lehtikeisarit (press parons) lehtiketjuineen. Ennen heitä sanomalehdistöä olivat hallinneet lähinnä perheyritykset. Nämä uudet lehtiomistajat olivat vähemmän kiinnostuneita eliitin ja poliittisten johtajien mielipiteistä kuin suuren yleisön suosiosta. He tarjosivat sisältöä,

4

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

joka miellytti massoja, mikä taas veti puoleensa mainostajia; syntyi positiivinen levikkikierre. Kiihkein vaihe lehtikeisareiden kilvoittelussa koettiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, kun unkarilainen emigrantti Joseph Pulitzer ja miljonäärin poika William Randolph Hearst ottivat yhteen sensaatiolehtimarkkinoilla.

Euroopassa mediajärjestelmät ovat olleet erilaisia kuin Yhdysvalloissa – usein vähemmän kaupallisia ja valtiosidonnaisia. Tosin Englannissa lehtikeisari Alfred Harsmworth omisti jo 1920-luvulla merkittävän osan maan lehdistöä, joissa harjoitettiin sensaatiojournalismia. Esimerkiksi Saksaan ja Pohjoismaihin angloamerikkalainen sensaatiojournalismi ei kuitenkaan ikinä sellaisenaan rantautunut.1 Tärkeää sensaatiolehdistön olemuksessa oli viihteellisyys. Median kehityksen kautta viihdeteollisuudesta tuli tärkeä teollisuuden ala ja vientituote Yhdysvalloissa. Syntyi Hollywoodin studiosysteemi, jolle mallia otettiin kaupan alan suurilta vähittäismyyntiketjuilta, joissa erilaisia yritystoimintoja (esim. johto, tilinpito ja mainostaminen) oli keskitetty. Elokuviin suhtauduttiin kulutushyödykkeinä etenkin niiden markkinoinnissa, ja elokuvien tuottaminen muistutti tehdasta, jossa liukuhihnamaisesti erikoistuneella työnjaolla ja suunnittelulla tuotettiin ja levitettiin kulttuurituotteita. Vertikaalisen integraation idean mukaisesti tuottaja yleensä johti koneistoa, jossa ohjaajat, käsikirjoittajat, näyttelijät, kuvaajat, äänittäjät, lavastajat, puvustajat ja erilaiset avustajat tekivät oman osuutensa elokuvatehtaassa. Myös jakelu oli keskitetty yhden yhtiön hallitsemaksi.

Mediateollisuus on ollut tärkeää Euroopassakin, etenkin sellaisissa viihteen suurmaissa kuin Ruotsissa ja Englannissa. Toisaalta kulttuuriteollisuus osana bruttokansantuotetta ei kerro mediateollisuuden kaikkia vaikutuksia, jotka ovat usein epäsuoria. Mediateollisuuden tuotteet esimerkiksi lisäävät hyvinvointia, jolla on 1 Suomalainen iltapäivälehdistökin, joka on edelleen varsin laadukasta verrattuna vaikkapa englantilaisiin tabloideihin, siirtyi varsinaisesti ”sensaatiolehdistön” aikakauteen, kun Iltalehden tulo vuonna 1980 aloitti iltapäivälehdistön kilpailun.

positiivisia vaikutuksia talouteen (ks. esim. Bakker 2014). Median ja sen innovaatioiden vaikutus talouteen ei ole vain digitaalisen aikakauden ilmiö, vaan media on ollut kiihdyttämässä talouskasvua – kuten myös ylikuumentamassa taloutta – ainakin 1800-luvun puolesta välistä lähtien (Perez 2010).

Median, politiikan ja talouden kytkökset

Politiikan ja talouden kytköksiä viestinnässä on tutkittu etenkin median poliittisessa taloustieteessä, jossa keskitytään viestinnän yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin – miten ne muokkaavat tuotantoa, jakelua ja kulutusta. Julkinen viestintä ja aktiivinen massamedia ovat oleellisesti riippuvaisia politiikasta. Hallitukset säätelevät mediaa, luovat sääntöjä immateriaalioikeuksien omistamiselle sekä rajoittavat julkista puhetta ja mediaomistusta. Mediamarkkinat ovat paljon enemmän riippuvaisia poliittisista päätöksen­ tekijöistä ja sääntelystä kuin moni muu liikeala.

Tämä johtuu median voimasta: median manipulaatiomahdollisuudet ovat tehokkaat, ovat ne sitten totalitaaristen hallitusten tai rajoittamattoman kapitalistisen ideologian käsissä. (Neuman 2010, 7.)

Poliittisella taloustieteellä (tai politekonomialla) on marxilainen maine. Sen juuret ulottuvat kuitenkin jo valistukseen, etenkin Adam Smithin kuuluisaan teokseen Kansojen varallisuus (An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations) vuodelta 1776. Mutta siinä missä Smith ja muut liberaaliteoreetikot näkivät vapaan talouden, kuten myös viestinnän, hyvinvoinnin ja vaurauden lähtökohtana, Karl Marx kritisoi voimakkaasti tätä näkemystä ja kyseenalaisti kapitalistisen järjestelmän toimivuuden tuottaa hyvinvointia.

Sosialististen maiden ohella marxismi oli myös länsimaisessa tieteessä ajoittain vaikutusvaltainen ajattelutapa etenkin 1960-luvun uusvasemmistolaisen radikalismin myötävaikutuksesta. Tuolloin syntyi myös viestinnän poliittinen taloustiede. Vaikka kaikki kriittinen viestinnän poliittinen taloustiede ei ole ollut marxilaista tai edes vasemmistolaista, sitä on leimannut marxilaisuus. Etenkin Yhdysvalloissa kaupalli-

sen median keskittyminen ja mediabisneksessä liikkuvat suuret rahat ovat saaneet useat kriittiset tutkijat tutkimaan viestinnän ja ”kulttuuriteollisuuden” taloudellis-poliittisia vaikutteita (ks. esim. Mosco 2005, 21–51).

1990-luvulle tultaessa poliittinen taloustiede, kuten marxilaisuuskin, jäivät yhä enemmän uusklassisen ja siihen liittyvän uusliberalistisen talousajattelun alle. Marxilaisuuden suosiota nakersi myös sosialismin romahtaminen 1990-luvun taitteessa. Viestinnän poliittinen taloustiede alkoi menettää suosiotaan 1980-luvulla etenkin kulttuurintutkimuksellisille lähestymisvoille. Vaikka kulttuurintutkimuksellakin on marxilaiset juuret, keskittyi se yhä enemmän yhteiskuntatieteissä mikrotason (diskurssi)analyysiin ja oli kiinnostunut talouden ja luokan sijaan enemmän sukupuolesta, etnisyydestä ja kulutuksesta.

Viestinnän poliittinen taloustiede nosti päätään uudestaan varsinaisesti vasta 2000-luvun alussa. Tärkein syy oli median globaali sääntelyn vapauttaminen, markkinoituminen ja keskittyminen. Median taloudelliset ja yhteiskunnalliset kytkökset ovat tulleet yhä monimutkaisemmiksi ja markkinat hallitsevat mediatuotantoa. Tämä kehitys on nähty ongelmalliseksi monesta syystä – eikä vähiten demokratian kannalta. Poliittisen taloustieteen vahvuudeksi ylipäätään huomattiin sen lähestymistapa, jossa talousanalyysien ohella painotettiin kansalaisoikeuksia ja julkisen keskustelun olosuhteita, joita oli valtaväylän kulttuurintutkimuksessa laiminlyöty. (McMuigan 1996, 21.)

Kaikista räikeimmillään median, talouden ja politiikan kytkökset ovat manifestoituneet ”mediamogulien”, kuten australialaissyntyisen liikemiehen Rupert Murdochin (s. 1931) ja italialaisen liikemies-poliitikko Silvio Berlusconin (s. 1936) toiminnassa. Kuten 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun lehtikeisarit, he ovat ostaneet medioita aggressiivisesti, keskittäneet mediaomistusta ja vaikuttaneet poliittisen päätöksentekoon. Moninkertaisena Italian pääministerinä Berlusconi dominoi ajoittain käytännössä koko Italian mediaa, koska samalla kun hän hallitsi Italian yleisradioyhtiö RAI:ta, hän omis-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

5

ti monta televisiokanavaa. Berlusconin kaupallisella Mediaset-televisioverkolla oli itse asiassa ratkaiseva merkitys hänen valtaannousulleen, koska televisio vaikutusvaltaisena mediana keskittyi viihteeseen uutisten ja muuan asiasisällön kustannuksella, mistä oli etua Berlusconin populistiselle politiikalle (Durante ym. 2013).

Murdoch, joka siirsi medialiiketoimintaansa jo 1960-luvulla Britanniaan ja 1980-luvulla Yhdysvaltoihin, on tunnettu korkean tason poliittisista ystävistään, kuten Britannian pääministereistä, joiden valintaan hänen lehdillään on sanottu olleen vaikutusta.

Median markkinoituminen ei ole viime vuosikymmenten ilmiö

Eurooppalaiset mediasysteemit ovat alkaneet muistuttaa yhä enemmän liberalistista mediamallia. Se on tavattu yhdistää angloamerikkalaisiin maihin (Yhdysvallat, Kanada, Iso-Britannia, Irlanti). Näissä maissa syntyi vahva massalehdistö jo varhain 1800-luvulla, ja mediatoiminta on ollut leimallisesti yksityistä, voittoon pyrkivää liiketoimintaa. Pohjoiseurooppalaisessa (saksankielinen Keski-Eurooppa, Beneluxmaat, Pohjoismaat) demokraattis-korporatiivisessa mallissa valtion roolia mediajärjestelmissä ei ole karsastettu, vaikka viestinnän vapautta ja riippumattomuutta on korostettu liberaalin mallin tavoin. Pluralistinen malli on taas tyypillisimmillään ollut vallalla Välimeren maissa (Ranska, Italia, Espanja, Portugali ja Kreikka).

Niissä media on hyvin puoluepolitisoinutta, ja valtiolla on usein suuri rooli viestinnässä; esimerkiksi valtion yleisradioyhtiö on ollut vallassa olevan puolueen hallussa. Vaikka näissäkin maissa mediamarkkinat ovat olleet kehittyneitä, on sanomalehdistö ollut lähinnä eliitin media, kun taas suurelle yleisölle televisio on ollut tärkeä (tämä tosin pätee myös Yhdysvaltoihin tai vaikkapa tämän päivän Venäjään). (Hallin ja Manchi­ni 2004, 198–248.)

Liberalistisen mallin voittokulku on tavattu yhdistää median markkinoitumiseen. Sillä tarkoitetaan etenkin 1990-luvulta lähtien voimistunutta kehitystä, jossa suurin osa mediaesityksistä on tuotettu kaupallisesti ja tähtää kaupalliseen

6

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

tuottavuuteen. Siihen liittyy modernin prosesseissa elävä kapitalismin logiikka ja globalisoituminen (ks. esim. Murdock 2000, 2004).

Median markkinoitumisen näkeminen 1900-luvun viimeisten vuosien ja 2000-luvun ilmiönä on kuitenkin historiatonta. Kuten todettua, 1900-luvun alussa median keskittymistä tapahtui etenkin sanomalehtibisneksessä (lehtikeisarit) ja Hollywoodin studiosysteemissä (viisi suurta studiota). Yhdysvaltalaisen radio- ja televisiotoiminnan historia on ollut keskittymistä jo 1920-luvun radiosta lähtien. Tosin sitä on myös rajoitettu Yhdysvalloissakin. Tunnettu esimerkki tästä on niin sanottu antitrusti-laki vuonna 1948, jolloin suuret elokuvastudiot määrättiin luopumaan teatteriverkostoistaan eli elokuvien jakelusta.2 Toisen maailmansodan jälkeen amerikkalainen viihdeteollisuus yletti lonkeronsa voimakkaasti myös Yhdysvaltain rajojen ulkopuolelle, ja globaalien mediayritysten keskittyminen sai uutta polttoainetta 1900-luvun lopun kansainvälisessä uusliberalistisessa ilmastossa ja globalisaatiossa.

2000-luvun median poliittisen taloustieteen nousulla on ollut yhteytensä mediakonvergenssin lisääntymiseen, joka tarjoaa uusia mahdollisuuksia mediamarkkinoille. Mediakonvergenssilla tarkoitetaan eri medioiden yhdistymisestä tai sulautumista ja siitä syntyvien etujen hyödyntämistä niin sisällöllisesti kuin taloudellisestikin. Konvergenssi ja siihen liittyvät digitaaliajan käsitteet, kuten transmediallisuus ja crossmedia, eivät sinänsä ole mitään uutta median historiassa. Esimerkiksi mainoskampanjoita on jo modernin mainonnan alusta saakka suunnattu erikseen lehtiin, julisteisiin ja näyteikkunoihin, myöhemmin eri sähköisiin medioihin.

Niin sanottua konsernitaloutta, jossa saman yritysryppään medioita käytetään hyväksi ristiin markkinoinnissa (esim. Sanomien Ilta-­Sanomat kirjoittaa samaan konserniin kuuluvan Nelosen televisio-ohjelmista), on myös ollut olemas2 Laki oli itse asiassa vuoden 1890 niin sanotun Shermanin antitrusti-lain tulkinta. Lailla haluttiin lisätä kilpailua alalla, mikä ei toteutunut. Sen sijaan laki edesauttoi studiosysteemin romahtamista. (Silver 2010.)

sa jo paljon ennen 1990-luvun median markkinoitumista. Esimerkiksi Suomessa 1800-luvun puolessa välissä G. O. Waseniuksen kauppahuoneella oli kirjakauppa, kirjankustantamo ja sanomalehti Helsingfors Tidningar, jonka sivuilla kerrottiin tehokkaasti kirjakaupan uutuuksista. Lehden toimittajiin kuului Suomen ensimmäinen romaanikirjailija Zacharias Topelius, jonka kirjoituksiin suomalaiset tutustuivat sanomalehtiä lukemalla ja vasta sen jälkeen romaaneina. (Häggman 2008, 78–80.) Mediakonvergenssia tapahtui siis Suomessa niin tuotannon kuin sisällönkin suhteen jo yli 150 vuotta sitten.

Toisenlainen esimerkki suomalaisesta mediahistoriallisesta konvergenssista löytyy mainoselokuvasta 1970-luvulta. Koomikko ja elokuvantekijä Pertti ”Spede” Pasanen oli yksi mainoselokuvayhtiö Filmitallin omistajista. Filmitallin vuonna 1970 tuottama Flavian PR-kosmetiikkaa esittelevässä mainoselokuva kuvattiin Pasasen kokoillanelokuvan Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970) kulisseissa. Tällainen tuotannollinen konvergenssi oli tuttua jo Hollywoodin kulta-aikana 1920–50-luvuilla, jolloin b-elokuvia tehtiin tuotantoyhtiön suurten elokuvatuotantojen kulisseissa. (Kortti 2003, 288; Kortti 2011, 69.)

Median moraalitalouden dystopia?

Yhdysvaltalainen mediatutkija Henry Jenkins MIT:n työryhmineen on nostanut internet-talouden, etenkin Web 2.0:n ja levittäytyvän median (spreadable media), yhteydessä käsitteen moraalitalous uuteen käyttöön. Termin lanseerasi britti­läinen sosiaalihistorioitsija E. P. Thompson 1970-luvun alussa. Tunnettu työväenhistorioitsija tarkoitti sillä yhdessä sovittuja tapoja ja normeja, joilla maaseutuväestö 1700-luvun lopun Englannissa kävi keskenään kauppaa. Thompsonin (1971) käsitteen takana oli hänen tutkimuksensa tuon ajan (rauhallisista) ruokamellakoista, joihin talonpojat ryhtyivät, kun he katsoivat maanomistajien rikkoneen vanhoja sovittuja tapoja jättäessään hinnat määräytymään kapitalismin mukaisesti markkinoilla. Siihen asti hinnoille oli sovittu jokin ”reilu” hinta.

Jenkins ym. sijoittavat internet-kontekstis-

sa maaomistajien tilalle mediayhtiöt ja talonpoikien tilalle mediayleisöt: yleisön/kuluttajan luottamus mediayhtiöihin on koetuksella. Eikä tämä ei ole koskenut vain sitä, että mediayritykset ovat käyttäneet hyväksi liiketoiminnassaan käyttäjien vapaata sisällöntuotantoa internetissä, vaan moraalitaloutta on katsottu tuhottavan myös silloin, kun käyttäjät ovat katsoneet voivansa käyttää kaikkia internetin sisältöjä ilmaiseksi ja luvatta. Samassa yhteydessä Jenkins ym. ovat myös soveltaneet antropologian lahjata­ lous-käsitettä. Tämä antropologi Marchel Maussin jo 1920-luvulla lanseeraama termi on tarkoittanut sitä, että tavaroiden vaihto perustuu lahjoihin ja vastalahjoihin, joita ei ole määrätty tarkasti. Lahjatalousteoria, josta löytyy esimerkkejä myös moderneista yhteiskunnista (esim. hyväntekeväisyys), on ollut helposti sovellettavissa vapaata koodia ja vertaisverkkoja korostavaan digitaalisen kulttuurin eetokseen.

Kuitenkin sitä mukaa kun suuret mediayritykset (Google, Facebook) ovat ottaneet haltuunsa internet-liikenteen, harva sen sisällöistä on enää ”vapaata”. (Jenkins ym. 2013, 52–84.)

Vaikka jo Gutenbergin innovaation leviäminen oli suuresti riippuvaista pääomista ja kauppamiehistä, on rahan merkitys vain korostunut median muodonmuutoksissa jo pelkästään siksi, että mediateknologioiden innovointi ja markkinointi vaativat runsaasti pääomia. Vaikka hetken näytti utopistisesti siltä, että internet mahdollistaa maailmanlaajuisen kommunikoinnin, joka ei ole riippuvainen valtiollisista eikä kaupallisista instituutioista, kontrolloi sitä 2010-luvulla käytännössä vain muutama (yhdysvaltalainen) yksityinen yhtiö.

Tällainen tilanne, jossa viestintä on vain muutaman konglomeraatin hallussa, ei ole ennennäkemätön mediahistoriassa. Mutta toisin kuin esimerkiksi muutamat uutistoimistot 1800- ja 1900-luvulla niiden hallitessa uutistiedonvälitystä tai Hollywoodin dominoidessa elokuvantuottamista 1900-luvulla, Googlen ja Facebookin tapaiset yhtiöt ovat elimellinen osa ihmisten arkea niin työssä kuin vapaa-ajallakin, eivätkä vain informaatiolähteenä tai viihteenä. Nämä yhtiöt alkavat myös olla ainoita, jot-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

7

ka enää tekevät rahaa journalismiin pohjaavassa mediabisneksessä. Sitä kautta niiden valtakin on ainutlaatuista mediahistoriassa. Tästä näkökulmasta tulevaisuudessa on monia uhkakuvia median kehitykselle, kuten pienten maiden ja kulttuurien median näivettyminen.

Kirjallisuus Braudel, Fernand (1981): Civilization and Capitalism: 15th– 18th century. Vol. 1: The structures of everyday life: the limits of the possible. Fontana Press, Lontoo.

Durante, Ruben, Paolo Pinotti ja Andrea Tesei (2013): Voting Alone? The Political and Cultural Consequences of Commercial TV. https://www.unamur.be/en/eco/eeco/ tv_politics_culture.pdf (tarkistettu 8.1.2016).

Febvre, Lucien ja Henri-Jean Martin (1976): The Coming of the Book. The Impact of Printing 1450–1800. Verso, Lontoo & New York.

Hallin, Daniel C. ja Paolo Mancini (20049: Comparing Media Systems. Three Models of Media and Politics. Communication, Society and Politics. Cambridge University Press, Cambridge.

Häggman, Kai (2008): Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava, Helsinki.

Jenkins, Henry, Sam Ford ja Joshua Green (2013): Spreadable Media. Creating Value and Meaning in a Networked Culture. New York University Press, New York ja Lontoo.

Kortti, Jukka (2003): Modernisaatiomurroksen kaupalliset merkit. 60-luvun suomalainen televisiomainonta. SKS, Helsinki.

Kortti, Jukka (2011): Television mainonnallisuus. Teoksessa Sari Elfving ja Mari Pajala, Tele-visiota. Mediakulttuurin muuttuvat muodot. Gaudeamus, Helsinki.

McMuigan, Jim (1996): Culture and the Public Sphere. Routledge, Lontoo ja New York.

Mosco, Vincent 2005: The Political Economy of Communication. Rethinking and Renewal. Sage, Lontoo.

Murdock, Graham (2000): Digital Futures. European Television in the Age of Convergence. Teoksessa Television across Europe: A Comparative Introduction. Toim. Jan Wieten, Graham Murdock ja Peter Dahlgren. Sage, Lontoo.

Murdock, Graham (2004): Past the Posts. Rethinking Change, Retrieving Critique. European Journal of Communication 19:1, 19–38.

Neuman, Russel W. (2010): Theories of Media Evolution.

Teoksessa Media, Technology, and Society: Theories of Media Evolution. Toim. W. Russel Neuman. University of Michigan Press, Michigan.

Perez, Carlota 2010: The Financial Crises and the Future of Innovation: A View of Technical Change with the Aid of History. Technology Governance and Economic Dynamics no. 28 http://www.carlotaperez.org/downloads/pubs/Crisis_and_innovation_TUT-TOC_WP_ No2_8.pdf (tarkistettu 8.1.2016).

Silver, Gregory Mead (2010): Economic effects of vertical disintegration: the American motion picture industry, 1945 to 1955. Working papers/ LSE, Economic History Department; 149 http://www.econbiz.de/Record/

8

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

economic-effects-of-vertical-disintegration-the-american-motion-picture-industry-1945-to-1955-silvergregory-mead/10008748109 (tarkistettu 8.1.2016) Steinwender, Claudia 2014: Information Frictions and the Law of One Price: “When the States and the Kingdom became United”. London School of Economics and Political Science. https://www.wto.org/english/news_e/ news14_e/steinwender_e.pdf (tarkistettu 8.1.2016).

Suistola, Jouni (1999): Kaleva. Sata vuotta kansan kaikuja.

Kaleva Kustannus Oy, Oulu.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian dosentti sekä Aalto-yliopiston televisiotutkimuksen dosentti.

TSV:N KEVÄTKOKOUS

Tieteellisten seurain valtuuskunnan uusiksi jäsenseuroiksi hyväksyttiin 14.3.2016 Suomen ainedidaktinen tutkimusseura (per. 2011), Suomen herpetologinen yhdistys (per. 1992), Suomen Lihavuustutkijat (per. 1998) ja Suomen meriarkeologinen seura (per. 1995).

Kokous päätti uudistaa valtuuskunnan hallituksen jäsenten valintamenettelyä siten, että jäsenseurat voivat esittää ehdokkaita hallituksen jäseneksi verkkolomakkeella etukäteen ennen syyskokousta. Tämän lisäksi ehdokkaita voi esittää myös kokouksessa. Verkkolomakkeella tehdyt esitykset julkaistaan ennen syyskokousta.

Valtuuskunnan toimintakertomus 2015 julkaistaan TSV:n verkkosivuilla huhtikuun aikana (www.tsv.fi). Valtuuskuntaan kuuluu 274 tieteellistä seuraa ja neljä tiedeakatemiaa.

KEVÄÄN TUULIIN

FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 11.00 - 16.00 PUH. 09 611 611

MIKONKATU 2, HELSINKI MA-PE 11.00 - 18.00 LA 11.00 - 17.00 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6 WWW.AINO.NET

9

Parasta suomalaista tietokirjallisuutta

Nassim Nicholas Taleb: Antihauras.

Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä.

Ovh. 50 €

Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat.

Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty.

Ovh. 50 €

Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti.

Ovh. 50 €

David Mamet: Teatteri.

Ovh. 25 €

James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka.

Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia.

Ovh. 40 €

Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista.

Ovh. 50 €

Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta www.terracognita.fi 10

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

My Data: Teknologian orjuudesta digitaaliseen vastarintaan Nina Janasik-Honkela ja Minna Ruckenstein

Datan väitetään olevan uuden ajan öljyä, jota louhimalla ja jalostamalla synnytetään ennenäkemätöntä taloudellista arvoa. Henkilökohtaisista tiedoista on tullut kauppatavaraa. Aikalaiskriitikoiden mukaan yksityisyys on vaivihkaa menetetty, kun yritykset tunkeutuvat aineistoja keräämällä ja yhdistelemällä yhä syvemmälle ihmisten arkeen ja aikeisiin. My Data -vision puolestapuhujat ehdottavat teknologista interventiota: ihmisen tulee olla digitaalisen infrastruktuurin keskiössä eikä suurten teknologiaorganisaatioiden. Peilaamme My Dataa kriittistä teknologian tutkimusta vasten ja kuvaamme, miten teknologiavisio lupaa palauttaa ihmisen autonomian.

Älypuhelimet, kamerat ja sensorit tallentavat arkisia tekemisiä ja päivittäisiä reittejä. Ihmiset klikkailevat auki linkkejä ja osallistuvat sosiaalisen median keskusteluihin. He keräävät itsestään tietoa mittalaitteiden avulla ja kerryttävät yritysten aineistoja. Yritykset taas käyttävät henkilötietoja omien prosessiensa hiomiseen tai myyvät sitä edelleen. Data-analyytikot ja ohjelmistojen kehittäjät tuottavat yhä uusia tapoja tallentaa, analysoida ja visualisoida aineistoja.

Henkilötietoa, jolla tarkoitetaan kaikkea henkilöön liittyvää tai henkilön toiminnan seurauksena syntyvää aineistoa, hyödynnetään yhä johdonmukaisemmin liiketaloudellisesti.

Teknologiat tekevät puolestamme päätöksiä ja ohjaavat erilaisten takaisinsyöttömekanismien avulla mielenliikkeitä ja kiinnostuksen kohteita. Puhutaan datataloudesta ja henkilötiedoista tämän talouden yhtenä merkittävimpänä tulevaisuuden liiketoimintaa muokkaavista voimista1. Suomessakin on havahduttu tähän laajaan 1 Esimerkiksi World Economic Forumin raportissa

taloudellisen toiminnan murrokseen, jossa on toisiaan vastaan sotivia kehityssuuntia. Datatalous synnyttää taloudellista toimintaa uudistavia ja jopa tervehdyttäviä liiketoiminnallisia mahdollisuuksia, mutta johtaa pahimmillaan toimintaympäristöön, jossa kansalaisista kerättyä aineistoa käytetään tietoisesti heitä vastaan.

Muuttuvan toimintaympäristön hallintaan on helsinkiläisvoimin muotoiltu kansainvälisesti kunnianhimoinen My Data -visio (Poikola, Kuikkaniemi & Kuittinen 2014; ks. myös Pitkänen 2014)2, jonka mukaan käyttöoikeuden yksilöstä kerättyyn aineistoon, kuten ostostietoihin, luottotietoihin, teletietoihin, terveystietoihin ja eri verkkopalveluihin kertyvään henkilöä koskevaan tietoon, tulisi kuulua tietojen kohteelle, eikä niinkään tietoa kerääville organisaatioille.

Tavoitteena on, että uusia palveluita ja toimintamalleja luotaisiin siten, että kansalaiset ja kuluttajat voisivat hyödyntää omia tietojaan ja saada niistä lisäarvoa. Tällaisia palveluita on jo olemassa, esimerkiksi liikkumisen ja oman kunnon tarkkailussa, ja niitä voisi hyödyntää laajemmin esimerkiksi terveydenhuollossa, talouden hallinnassa tai liikennesuunnittelussa.

Esittelemme My Data -ajattelua luovana yrityksenä löytää ulospääsy epäitsenäisyyden tai jopa orjuuden umpikujasta, johon nykyinen tietotekniikka houkuttelevine sovelluksineen on monien aikalaiskriitikkojen mielestä ihmisen syössyt. My Data -visiolla on ideologisia ja poliit(2013) henkilötietoja kuvataan merkittävänä uutena vaurauden lähteenä, Personal data: The emergence of a new asset class. http://www.weforum.org/reports/ personal-data-emergence-new-asset-class (haettu 14.12.2015).

2 Suomessa käytetään myös termiä omadata. Tässä olemme kuitenkin käyttäneet samaa termiä kuin vision kehittäjät, eli termiä My Data.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

11

tisia pyrkimyksiä, joiden avulla voi hahmottaa vision historiallisia ja taloudellisia jatkuvuuksia. Ajankohtainen kriittinen keskustelu tukee teknologiavisiota epätyydyttävän teknologiakehityksen ratkaisijana tai korjaavana liikkeenä.

Toisaalta visiota voi peilata myös teknologiantutkimuksen pidempää historiallista jatkumoa ja erityisesti yhdysvaltalaisen politiikan tutkijan Langdon Winnerin (1978) näkemyksiä vasten.

Winner määrittelee teknologian orjuuttavan roolin ”käänteiseksi sopeutumiseksi”, jonka mukaan ihminen mukautuu koneen valtaan eikä toisinpäin. Ihminen ikään kuin vaivihkaa menettää otteensa kehittämästään teknologisesta järjestelmästä ja hänestä tulee sille alisteinen. Piilaaksossa toimiva yrittäjä, avoimuusajattelun pioneeri, Jaron Lanier pohtii kirjassaan Who Owns the Future (2013) samankaltaisia kehityskulkuja kuin Winner. Hän kysyy, kuinka voimme pysyä inhimillisinä olentoina, kun koneistamme tulee niin kehittyneitä, että ne näyttäytyvät meistä riippumattomina, itsenäisinä toimijoina.

Yhteistä kriittisille näkemyksille on syvä huoli teknologiaympäristön vääristymästä, joka korjaantuu ainoastaan johdonmukaisella työskentelyllä ja väliintuloilla. Keskusteluun ovat osallistuneet myös politiikan tutkija Andrew Keen (2015, s. ix), jonka mukaan internet on ”negatiivinen takaisinkytkentä, jossa me verkon käyttäjät olemme pikemminkin uhreja kuin edunsaajia”, ja mediatutkija Mark Andrejevic (2013), jonka mukaan nykyiset tietotekniset järjestelmät tekevät ihmisistä inhimillisine huolineen pelkkiä datapisteitä tiedonkeruun ympäristössä.

Taustaa: avointa ja jaettua dataa

My Data -tulevaisuusvision3 kanssa kulkee rinnakkain ehkä paradoksaalisestikin epäselvyys siitä, mistä kaikesta siinä on kyse. Se kertoo My 3 Artikkelin empiirisenä taustana on Nina JanasikHonkelan keräämä haastatteluaineisto (n=5) sekä My Dataa koskevat dokumentit (ks. kirjallisuuslista). Lisäksi aineistona on käytetty vuoden 2014 ja kevään 2015 aikana käytyjä keskusteluja My Dataan liittyvissä projektikokouksissa sekä ”My Data working group” Facebookryhmässä. Artikkelin pääväitteistä on keskusteltu myös keskeisten My Data vaikuttajien kanssa (Antti Poikola, Kai Kuikkaniemi, Ossi Kuittinen, Myles Byrne).

12

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

Kuva 1. Nykytila vs. My Data (Poikola ym. 2014 mukaan).

Dataan liittyvän työskentelyn keskeneräisyydestä: sääntelyn ja teknologisen kehityksen näkökulmasta monet henkilökohtaisten aineistojen käyttöön ja jakamiseen liittyvät asiat ovat ratkaisematta. Parhaillaan pohditaan esimerkiksi sitä, millaista informaatioarkkitehtuuria, organisatorisia malleja ja käsitteellisiä työkaluja My Datan tueksi tarvitaan ja kuinka henkilökohtaisen tiedon jakaminen tulisi käytännössä järjestää. Jotta aineistot voisivat liikkua toimijalta toiselle, tarvitaan teknologisia rajapintoja ja aineistojen tulisi olla koneluettavassa muodossa. Tietojen hallittavuuteen ja käytettävyyteen liittyvät kysymykset kytkevät My Datan palvelumuotoiluun, viestintään ja osallisuuteen liittyviin kysymyksiin.

Vuonna 2012 käynnistyneellä työskentelyllä on tiiviit kytkökset avoimen datan liikkeeseen.

Avoin data tarkoittaa sitä, että tietty aineisto on teknisesti ja juridisesti kenen tahansa vapaasti käytettävissä ja jaettavissa (Poikola ym. 2014, s. 17). Suomessa aktiivinen toimija My Datan

määrittelyn ja yhteiskunnallisen aseman edistämisessä on ollut Open Knowledge Finland (OKF). Yhdistyksen kokoamassa keskustelunavauksessa My Data määritellään henkilö- ja ihmiskeskeiseksi henkilötiedon hallinnan ja käsittelyn periaatteeksi. Kuva 1 tiivistää, kuinka My Datan kehittäjät mieltävät vision suhteessa nykytilanteeseen.

Vuoden 2014 huhtikuussa OKF järjesti yhdessä OP-Pohjolan, Liikenne- ja viestintäministeriön sekä Suomen Lontoon-instituutin kanssa aihetta käsitelleen seminaarin4. Aihepiiristä keskusteltiin myös Avoin data 2014 -konferenssissa otsikolla ”Open data on stage – Mydata, data security and data protection”. My Data -selvityksessä My Data mielletään selkeästi yhdeksi henkilöä koskevan tiedon osajoukoksi. Se, onko henkilötieto My Dataa vai ei, riippuu siitä, onko yksilöllä itsellään mahdollisuutta hyödyntää ja hallinnoida sitä. Näin ollen kaikki My Data on henkilötietoa, mutta kaikki henkilötieto ei ole My Dataa (Poikola ym. 2014, s. 12).

Suomessa My Data -ajattelu on jo saanut vaikutusvaltaista tukea taakseen. Keväällä 2015 Sipilän hallitus linjasi ohjelmassaan näin: ”Vahvistetaan kansalaisten oikeutta valvoa ja päättää itseään koskevien tietojen käytöstä, samalla varmistaen tietojen sujuva siirtyminen viranomaisten välillä.”5 My Data -näkemyksen tukena toimii myös vuonna 2014 käynnistynyt Tekesin rahoittama monitieteinen tutkimuskonsortio Digital Health Revolution6, jonka tavoitteena on edistää henkilötiedon hyötykäyttöä osana ennaltaehkäiseviä palveluja. Hankkeessa tutkitaan, kuinka eri lähteistä saatava tieto, mukaan lukien yksilön genomitieto, terveys- ja hyvinvointiseurantatieto sekä arkikäyttäytymiseen liittyvä tieto eli ihmisen digitaalinen jalanjälki, voitaisiin yhdistää kansalaisia tukevalla tavalla.

Tavoitteena ei ole ihmisten tarkkailu ja seuran4 My Data -seminaari ja verkkolähetys 7.4.2014, http:// fi.okfn.org/ 5 Ratkaisujen Suomi. Neuvottelutulos strategisesta neuvottelusta 27.5.2015, s. 24. http://valtioneuvosto.fi/documents/10184/1427398/Hallitusohjelma_27052015. pdf/75d94d8d-15c9-405a-8a9b-eca4987b635e.

6 http://www.digitalhealthrevolution.fi/

ta vaan henkilötiedon käyttäminen tavalla, josta olisi tiedonkeruun kohteelle hyötyä ja iloa.

Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella toimivan Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimusryhmä on pyrkinyt luomaan osana hanketta edellytyksiä kriittiselle datatalouden tutkimukselle, joka auttaisi jäsentämään ja hallitsemaan henkilökohtaisten aineistojen hyödyntämiseen liittyviä kysymyksiä (Pantzar & Ruckenstein 2015; Ruckenstein & Pantzar 2015a; Ruckenstein & Pantzar 2015b).

Yksi olennainen kysymys on, kuka henkilökohtaisista aineistoista hyötyy ja miten. Aineistojen taloudellinen arvo on ilmeinen, mutta henkilökohtaisten aineistojen markkinoista ja käytöistä tiedetään toistaiseksi vähän. Yritykset ovat vaitonaisia henkilötiedon taloudellisesta arvosta ja aineistojen liikkeistä. Toisaalta henkilötiedon käyttöä vasta harjoitellaan.

My Data -vision kantavana periaatteena on, että asioita voi edistää ja niihin voi vaikuttaa jakamalla aineistoja. Näin luodaan edellytyksiä organisaatioiden ja yksilöiden väliselle tiedonkululle ja yhteistyölle sekä olemassa olevan tiedon tai vallitsevien näkemysten uudelleenmäärittelylle.

Maailmanlaajuisesti henkilökohtaisten aineistojen hyötykäytöstä kansalaislähtöisesti on toistaiseksi vähän toimivia esimerkkejä ja avoimia kysymyksiä on paljon. Ei esimerkiksi ole yhtenäistä tapaa tai avointa standardia henkilötietojen luvittamiseen uusiin käyttökohteisiin. Suostumustenhallintaa kehitetään yhtenä ratkaisuna, mutta sen lisäksi tarvittaisiin yksilöä ja yhteisöjä tukevia rakenteita, jotka mahdollistavat aineistojen kerryttämisen ja hyödyntämisen.

My Datasta voi tulla avointa dataa isojen aineistojen aggregoinnin ja anonymisoinnin kautta, mutta myös yksilön valintana. Vaikeasti sairas ihminen voi antaa omaa terveysdataansa lääketieteelliseen käyttöön edistääkseen alan tutkimusta tai vaihtoehtoisesti hän voi jakaa itseään koskevan tiedon nettiin kaikkien katsottavaksi (Delfanti & Iaconesi, painossa). Ihmisten tavat jakaa omia aineistoja netissä haastavat teknologiankehittäjiä pohtimaan, miten aineistoja voitaisiin jakaa turvallisella ja eettisesti kestävällä tavalla. Yksi työn alla olevista aloitteista

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

13

on kansalaislähtöinen osuuskunta, sveitsiläinen Healthbank.7 Yhteiskunnallisena hyötynä My Datassa nähdään digitaalisten ihmisoikeuksien ja tietotekniikan toisiaan tukeva kehitys. Näin edistettäisiin inhimillisesti kestävää tietoyhteiskuntaa sekä tuettaisiin ihmisten itseohjautuvuutta ja oppimista. Henkilötiedon saatavuuden avulla ihmiset voivat vaikuttaa oman elämänsä kulkuun (Poikola ym. 2014, s. 13–14). Yhdysvalloissa on luotu ”green button” ja ”blue button” -konseptit, joiden tarkoituksena on edistää kansalaisten mahdollisuutta hyödyntää energiankulutus- ja terveysaineistoja. ”Blue button” eli ”sininen painike” on verkkosivuille sijoitettu symboli, jonka avulla voi verkon kautta ladata ja katsoa omat terveystietonsa.8 My Dataa kuvataan myös ratkaisuna datakäytäntöihin liittyviin ongelmiin, kuten yksityisyyden vähittäiseen katoamiseen ja monopolistisen tietoyhteiskunnan uhkiin. Erityisesti Yhdysvaltain turvallisuusviranomaisten (NSA) laaja-alaisen tiedonkeruun paljastumisen jälkeen yksityisyyteen liittyvät kysymykset ovat politisoituneet.9

Winner ja muut teknologisen orjuuttamisen kriitikot

Ideologisesti My Data -ajattelua taustoittaa ”ihmisen itseohjautuvuuden” eettinen periaate.

Sen voi johtaa länsimaiseen filosofiseen ajatteluun syvään juurtuneesta autonomian käsitteestä. My Dataa voi ajatella ikään kuin maallikkoversiona filosofisesta perinteestä, jonka avulla voi arvioida tai suhteuttaa ”järjestelmän” tai ”organisaatioiden” harjoittamaa henkilötiedon mielivaltaista ja yksilön kontrollin ulkopuolella tapahtuvaa tiedon hyötykäyttöä. Langdon Winner (1978), jonka näkemykset sopivat My 7 https://www.healthbank.coop/ 8 http://www.healthit.gov/patients-families/yourhealth-data (haettu 14.12.2015) 9 Big Data and Privacy: Report to the President.

Executive Office of the President. President’s Council of Advisors on Science and Technology. May 2015. https://www.whitehouse.gov/sites/default/files/ microsites/ostp/PCAST/pcast_big_data_and_privacy_-_may_2014.pdf (haettu 1.10.2015)

14

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

Data ajattelun taustoittamiseen, on hahmottanut ihmisen ja teknologian välistä suhdetta kantilaisen autonomian eli itsenäisyyden ja epäitsenäisyyden tai riippuvuuden suhteen analyysin kautta. Kuten moraalifilosofi Charles Taylor (1989) esittää, käsityksiämme autonomiasta ja riippuvuudesta määrittää edelleen Immanuel Kantin 1700-luvulla esittämä ajatus, jonka mukaan itsenäinen toimija määrittelee toimintansa päämäärät ja noudattaa niitä omasta vapaasta tahdostaan. Riippuvainen toimija taas on sellainen, jonka toimintaan vaikuttaa yksilöstä riippumaton, ulkoinen voima.

Winner esittelee My Data -vision itseohjautuvuusperiaatteen näkökulmasta tärkeän ”käänteisen sopeutumisen” käsitteen. Hän analysoi sen avulla länsimaista mielikuvitusta vuosisatoja kiehtonutta ajatusta, jonka mukaan teknologian osalta päämäärien ja keinojen välinen suhde on kääntynyt päälaelleen. Autonomiseksi päämäärien määrittäjäksi onkin muodostunut teknologinen järjestelmä, joka tekee kasvun ja voimistumisen pyrkimyksessään ihmisistä pelkkiä keinoja päämäärien saavuttamiseen. Winner kuvaa viisi toimintatapaa, joiden edesauttamana käänteinen sopeutuminen voi tapahtua: Ensiksi autonominen järjestelmä voi ottaa haltuunsa markkinat, jotka ovat tärkeitä sen toiminnalle. Winnerin mukaan markkinat eivät useinkaan säätele teknologisen järjestelmän toimintoja.

Toinen käänteisen sopeutumisen piirre on, että järjestelmä kontrolloi tai vahvasti vaikuttaa poliittisiin prosesseihin, jotka näennäisesti säätelevät sen tuotoksia ja toimintaedellytyksiä.

Markkinoiden sääntely on niin yleisluontoista, ettei sillä tosiasiassa ole säätelyvaltaa.

Kolmas muoto jonka käänteinen sopeutuminen voi ottaa, on uuden, järjestelmän teknologisiin mahdollisuuksiin sopivan ”mission” etsiminen tai luominen. Esimerkiksi innovaatiopolitiikkaa käytetään tunnistamaan uusia toiminnan alueita tai tavoitteita markkinan tueksi.

Neljänneksi järjestelmä voi edistää ja/tai manipuloida tarpeita, joita se myös palvelee.

Winnerin sanoin, miksi istua laiskana odottelemassa julkisen mielipiteen muovautumista koh-

ti toivottua päämäärää, kun on lukuisia keinoja vaikuttaa sosiaalisten tarpeiden muovautumiseen? Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sosiaalitieteilijöitä käytetään teknologiahankkeissa sosiaalisen hyväksyttävyyden perusteluun.

Viidenneksi järjestelmä voi ”kohdata” jonkinasteisen kriisin, joka sitten perustelee tarvetta järjestelmän kasvulle tai muutokselle. Tyypillisesti tällainen kriisi on tunnistettu uhka tai väitetty puutostila.

Winnerin analyysi on varsin ajankohtainen tämän päivän teknologiakeskustelujen näkökulmasta, kuten aikalaiskriitikoiden näkemykset osoittavat. The Guardian haastatteli Andrew Keeniä hänen vastailmestyneestä teoksestaan The Internet is Not the Answer (2015), jossa Keen varsin winneriläisittäin kuvaa teknologiamarkkinoiden ylivaltaa. Sen sijaan, että internet voimaannuttaisi ihmisiä eri puolilla maailmaa, se syökseekin heidät syvemmälle sosiaalisten, taloudellisten ja kulttuuristen epäoikeudenmukaisuuksien pohjattomaan suohon. Keenin mukaan kaikkien piti hyötyä internetistä, mutta toisin kävi: ”Me olemmekin monella tapaa sen uhreja.”10 Keen kuvaa, kuinka internetin kehitys meni pieleen, kun se siirtyi tutkijoiden, kuten Tim Berners-Leen, hallusta kaupallisten toimijoiden käsiin. Internet menetti tunteen jaetusta päämäärästä: Keenin mukaan säädyllisyytensä, ”jopa sielunsa” (2015, s. 42).

Epäterve kehitys voidaan Keenin mukaan kääntää takaisin alkuperäisille, yhteisöjä tukeville raiteilleen ottamalla oppia historiasta.

Samaan tapaan kuin edellisellä teollistumisen kaudella, sosiaaliset ja taloudelliset vääryydet tulee korjata lainsäädännöllä. Yksityiset tahot tulee mobilisoida tukemaan sääntelystä vapaata ”villiä länttä”. Yksityisen sektorin vapaaehtoiset ratkaisuehdotukset pitäisi Keenin mukaan hahmottaa täydentävinä pikemminkin kuin kilpailevina ratkaisuna suhteessa julkisen sektorin tai valtioiden yrityksiin rajoittaa verkkoa. Tuomal10 http://www.theguardian.com/technology/2015/ feb/09/andrew-keen-internet-not-answer-interview (haettu 14.12.2015).

la yhteen yksityisiä ja julkisia toimijoita voidaan Keenin mukaan estää kehitys kohti tilannetta, jossa meistä kaikista tulee ”pelkkiä datatehtaiden mainoksia” (s. 193).

Jaron Lanier (2013) taas kuvaa, kuinka nykytilanne koetaan inhimillisen arvokkuuden menetyksenä, ja miten hänen vastaehdotuksensa digitaaliselle riistolle – markkinamekanismin ulottaminen yksilötasolle – palauttaa ihmisarvon: ”Digitaalisen arvokkuuden maailmassa jokainen yksilö on kaiken sen datan, jonka voi mitata tämän yksilön tilasta tai käyttäytymisestä, kaupallinen omistaja.” (s. 16.)

Mark Andrejevic (2013) yhtyy näkemykseen datatalouden vallasta tuottaa eriarvoisuutta ja määrittää ihmisiä hyväosaisiin ja huono-osaisiin. Andrejevicille teknologiamaailman vääristymä on kuitenkin mittasuhteiltaan huomattavasti laajempi ja ideologisesti syvällisempi kuin Keenin ja Lanierin kuvaama taloudellinen riisto. Andrejevicin mukaan uusi tietotekniikka kaikkine informaation jakamisen vapauksineen asettaa ihmisen tilanteeseen, jossa on uhattuna mahdollisuus kriittisesti tarkastella vaihtoehtoisia toimintapolkuja. Andrejevic näkee tietoteknisten palveluiden ja niihin sisäänrakennettujen algoritmien vääristävän inhimillistä ajattelua. Kun ristiriitaista tietoa on kaikkialla ja eri näkökulmista, millä perusteella voimme kohottaa jonkun väitteen tai jäsennyksen totuudeksi ylitse muiden? Tai miten voimme kritisoida oletuksia ja ennakkoluuloja, jotka ovat sisäänrakennettuja tietoteknologisiin sovelluksiin ja jotka näin näkymättömästi ohjailevat ihmisten jokapäiväistä toimintaa?

Lanier ja Keen ehdottavat varsin käytännöl­ lisiä toimenpiteitä, kuten ”maksu henkilökohtaisista aineistoistani” tai ”yksityisen ja julkisen yhteistyössä määrittämää vah­ vempaa sääntelyä” ratkaisuksi winneriläiseen käänteiseen sopeutumiseen. Andrejevicin­vastaus sen sijaan puuttuu varsin perustavanlaatuisiin ihmisenä olemisen kysymyksiin. Hänen mukaansa meidän pitäisi tukeutua inhimilliselle järjelle ominaiseen mutta vaimennettuun kriittiseen

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

15

”mimeettiseen”11 ulottuvuuteen, joka on jäänyt taloudellis-teknisen järjen ja tietoteknisen voittokulun alle. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kritiikki pitäisi suunnata toisaalta tapoihin, joilla ”kommunikatiivisen elämämme infrastruktuuria” voitaisiin hahmottaa ja muokata uudelleen ja toisaalta tiedollisiin käytäntöihin, joihin tämä infrastruktuuri on sidottu (2013, s. 165).

Andrejevic (s. 163) kytkee tämän tavoitteen kysymykseen kansalaisoikeuksista ja tukeutuu kanadalaisen teknologiayrittäjän ja -vaikuttajan Alistair Crollin näkemyksiin. Crollin mukaan datan ollessa ”uutta öljyä”, sen talteenotossa ei ole niinkään kysymys yksityisyyteen liittyvistä kysymyksistä kuin vallasta ohjata ja hallita informaation kulkua. Tätä valtaa määrittävät perinteiset vallan tunnusmerkit, materiaalisen infrastruktuurin omistaminen ja kontrollointi.

Johtopäätös: ”Big data on sukupolvemme kansalaisoikeuskysymys, emmekä edes tajua sitä.”

Ihmislähtöisempää teknologiaa

Kansalaisoikeuksien kautta kriittiset puheenvuorot palautuvat My Data -visioon, jonka periaatteena on nimenomaan yksilön loukkaamaton arvokkuus. Tämä arvokkuus suodaan ihmiselle, koska hän on kykenevä määrittelemään omat päämääränsä (Taylor 1989). Ihmistä on siksi kohdeltava päämääränä sinänsä, eikä häntä tule alistaa muille päämäärille. Kun siis ”kone” eli My Data -raportissakin mainitut ”organisaatiot” käsittelevät ihmistä pelkkänä keinona suhteessa muihin päämääriin, viime kädessä uhattuna on ihmisen arvokkuus ja erityisyyslaatu. Tai kuten Lanier (2013: 4) osuvasti muotoilee: ”Digitaalisen suunnittelun suositut muodot eivät kohtele ihmisiä tarpeeksi erityisinä. Ihmisiä käsitellään suuremman informaatiokoneiston pieninä osina, vaikka ihmiset itse asiassa ovat ainoita informaation lähteitä tai kohteita sekä koneelle merkityksen antajia. Päämääräni on kuvata vaihtoehtoinen tulevaisuus, jossa ihmisiä kohdellaan asiaankuuluvan erityislaatuisina.”

11 Termi ”mimeettinen järki” tulee Frankfurtin koulukuntaan kuuluneelta Theodor Adornolta, jonka mukaan taideteokset sisältävät järjen muodon, joka vastakohtana välineelliselle järjelle (joka määrittää aina jonkin asian välineenä suhteessa johonkin päämäärään) on perustavanlaatuisesti ei-alistava ja väkivallaton.

16

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

My Data -visiota edistävien asiantuntijoiden haastatteluissa toistuu näkemys ihmisen arvokkuuden katoamisesta tietoteknisiin ratkaisuihin. Yksi haastateltavista kuvaa tilannetta tähän tapaan: ”Koko se tapa, jolla Facebook on ottanut sosiaalisen vaistomme ja tehnyt sille jotain, on hyvin epäsopiva.” Hän viittaa siihen, miten Facebook samanaikaisesti ohjailee ja heikentää sosiaa­lisia suhteita ja hyödyntää niitä taloudellisesti. Sosiaalisuudesta on tehty taloudellisen toiminnan raaka-ainetta (Ruckenstein 2011).

Toinen haastateltava luonnehtii tietotekniikan menetettyjä mahdollisuuksia kuvaamalla, kuinka teknologiaa kehitetään ymmärtämättä, mitä oikeastaan ollaan tekemässä: ”Tietotekniikassa on niin kaunis ja elegantti inhimillisen tiedon ydin, ja sitten vähintäänkin puolet globaalin tietotekniikan harjoittajista koostuu ihmisistä, jotka juoksevat ympäriinsä yrittäen tehdä asioita, joita he eivät itsekään ymmärrä; he eivät ole oppineet tietotekniikan varsinaista ydintotuutta ja tekevät kaikkea muuta samalla, kun juoksevat tästä ydintotuudesta poispäin… Ydintotuus on Unixfilosofia, jossa on kyse siitä, että löydetään pienin mahdollinen tekijä, joka voi olla hyödyllinen isompien ongelmien ratkaisemisessa.”

My Data -vision näkökulmasta taitavan teknologiakehityksen avulla voi muuttaa ja tukea tiedonkulun rakenteita ja sitä kautta arkisia käytäntöjä. Teknologia saadaan palvelemaan ihmisiä, jos ymmärretään, miten se valjastetaan osaksi tiedonkulun prosesseja. Näin tietoa voidaan yhdistää ja asioista keskustella aiempaa avoimemmalla tavalla. Yhteiskunnalliset säästöt syntyvät tehokkaammasta ja paremmin kohdennetusta tiedonkulusta.

My Data korjaavana liikkeenä

Onko My Datasta käänteisen sopeutumisen palauttajaksi ”ihmiskeskeisille” raiteille, kuten puolestapuhujat toivovat? Vai onko pikemminkin niin, että vaadittaessa samanaikaisesti ihmiskeskeisyyttä ja henkilötiedon hyödyntämiseen liittyvien liiketoimintamallien avautumista kehitykselle, kilpailulle ja yhteistoiminnalle My Data pikemminkin edistää tietoteknisen järjestelmän vahvistumista? Tähän kysymykseen vastaaminen on ennenaikaista, koska informaa-

tioarkkitehtuuria ja toimintatapoja My Datan tueksi vasta kehitetään.

Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimusryhmä on ollut mukana tässä kehitystyössä ja sitoutunut yritykseen edistää uusia henkilökohtaisten aineistojen hallinnan malleja. Suhteessa My Dataan olemme asemoituneet ulkopuolisiksi sisäpiiriläisiksi. Tanskassa tällaista asemoitumista on alettu kutsua Tekno-Antropologiaksi (Børsen & Botin 2013): teknologia on niin tärkeä osa ihmisenä olemisen, sosiaalisten suhteiden ja yhteiskunnallisten tavoitteiden määrittelyä, että se vaatii teknologiakehittäjien ja ihmistieteilijöiden läheistä yhteistyötä.

Käytännössä emme tyydy kritisoimaan vallitsevaa, kansalaisen tai kuluttajan näkökulmasta monin tavoin epätyydyttävää datatalouden kehitystä vaan pyrimme olemaan mukana pohtimassa ja edistämässä uusia kansalaista tukevia ratkaisuja. Olemme siis toiveikkaita, että tulevaisuudessa ihmiskeskeiselle otteelle löytyy tietoteknisessä kehityksessä aiempaa tunnustetumpi ja laajempi rooli. Samanaikaisesti ymmärrämme kuitenkin My Data -vision marginaalisuuden maailmanlaajuisilla teknologiamarkkinoilla.

My Data edistää ajatusta ihmiskeskeisyydestä, ymmärrettynä digitaalisten ihmisoikeuksien ja inhimillisen arvokkuuden käsitteen kautta. Ajatus kaupallisten pyrkimysten tukemisesta taas linkittää My Datan uudenlaisiin liiketoimintamahdollisuuksiin. Ei ole sattumaa, että My Data -visio lähti Suomessa liikkeelle avoimen datan tavoitteista, joiden yhtenä päämääränä oli vastustaa edellä kuvattua internetin kaupallistumista. Avoimen datan mahdollisuudet tarjota vaihtoehtoa henkilökohtaisten aineistojen hyötykäytölle ovat kuitenkin rajalliset. Yksi haastateltavista kuvaa ristiriitaa seuraavaan tapaan: ”Ihan hyvässä myötätuulessa se on ollut [avoin data Suomessa] ja koko ajan porukka sen ympärillä on kasvanut, mutta aika nopeasti myöskin tulee siihen päätelmään, että pelkästään avoimella datalla ei määrättömän pitkälle pääse, koska aika suuri osa hyötykäytön kannalta mielenkiintoisesta datasta liittyy ihmisiin itseensä.”

My Data -periaatteelle rakentuvat liiketoimintamallit poikkeavat vallitsevasta liiketoimintakulttuurista ja pilkkovat olemassa olevia arvo-

Kuva 2. Takaisin oikealle polulle My Data -vision korjaavien liikkeiden seurauksena.

ketjuja. Tavoitteena on luoda täysin uudenlaisia henkilötiedon käyttöjä ja liiketoimintamalleja.

My Data ei toisin sanoen asetu jo olemassa oleville markkinoille vaan synnyttää uudenlaista liiketoimintaa, jonka käyttövoimana on aiempaa reilumpi tapa käyttää henkilökohtaisia aineistoja. Siinä missä Jaron Lanier keskittyy henkilökohtaisten aineistojen omistajuuteen ja hinnoitteluun, My Data -visiossa ratkaisua haetaan aineistojen aiempaa hallitummasta liikkeestä eri toimijoiden välillä. Päämääränä on, että yksilöllä olisi oikeus käyttää ja jakaa omaa dataansa parhaalla katsomallaan tavalla eli autonomisesti. ”My Data on ikään kuin se, että Unix-filosofia viimein saavuttaa jokaisen internetin käyttäjän, jokaisen digitaalisen teknologian käyttäjän. My Data on yritys yhdistää internet sosiaalisen, biologisen luontomme kanssa ja saada kaikki nämä välimiehet pois tieltä.”

Pohjimmiltaan, kuten edellä siteerattu haastateltava esittää, My Data -visiossa on kyse siitä, että tietotekninen kehitys johdetaan takaisin terveemmille raiteille. Visiota voi pitää osoituksena uuden oppimisen ja mielikuvituksen voimasta, jota organisaation oppimisen tutkijat Chris Argyris ja Donald Schön (1974) ovat antropologi Gregory Batesonin (1972) ajatteluun nojautuen kuvanneet termillä kaksikehäinen oppiminen. Kaksikehäisessä oppimisessa tunnistetaan, että tapa, jolla ongelma kehystetään, voi olla osa ongelman muotoutumista. Ihmisjärki voi näin ollen edelleen, kaikista Andrejevicin huolista huolimatta, luoda uusia käsitteitä ja kehystyksiä sekä muokata ongelmallisiksi koettuja tilanteita (ks. kuva 2).

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

17

Pohjoismaista digivastarintaa

Luettuna vasten aikalaiskriitikoiden puheenvuoroja My Data -visio hahmottuu eräänlaisena digitaalisena vastarintana. Siinä missä Andrejevic miettii järjen käytön edellytysten vahvistamista informaatiotulvassa, Keen hahmottaa ongelmaa suhteessa aikaisempiin vastarintaliikkeisiin: ”1700-luvun Yorkshiren tekstiilityöläisten taistelu eroaa vähän tämän päivän järjestäytyneen työväestön vastarinnasta Amazonille, Uberille ja Airbnb:lle” (2015, s. 217). Datatalouteen liittyvät huolet ovat vähitellen kanavoituneet sosiaaliseksi liikehdinnäksi, joka voi tukea myös My Data -ajattelun vahvistumista.

My Dataa koskeva analyysimme on monin tavoin myötäsukainen ja myönnämme auliisti, ettei ratkaisuyrityksen hakeminen teknologisen kehityksen aiheuttamiin ongelmiin teknologiaa kehittämällä, ole lainkaan niin radikaalia kuin esimerkiksi teknologian käytöistä vetäytyminen.

Henkilökohtaisten tietoaineistojen kertyminen supistuisi, kun ihmiset lakkaisivat käyttämästä älypuhelimia ja tietoverkkoja sekä kulkisivat valvontakameroiden katvealueella. Digitaalisen maailman rinnalla on edelleen vaihtoehtoinen todellisuus, joka tosin jatkuvasti kapenee.

Sitä ei kuitenkaan pidä tietotekniikasta keskustellessa unohtaa. Tietotekniikan maailmoihin osallistumattomuutta, käytöistä luopumista ja niistä vetäytymistä pitää myös tutkia osana data­ taloutta.

My Data -vision kehittäjien itserefleksiivisyyttä kuvaa tapa, jolla he jo etukäteen pohtivat ongelmallisia ja epäterveitä kehityskulkuja.

Haastattelujen perusteella he eivät ole tietämättömiä riskeistä, joita siirtymä kohti henkilötietokeskeistä järjestelmää voisi pahimmillaan tuottaa. My Data -periaatteen mukaisetkin organisaatiot rakennettaisiin datariippuvaisiksi.

Ihmisiä voitaisiin houkutella tai jopa pakottaa luovuttamaan henkilökohtaiset tietonsa. Oma huolenaiheensa vision kehittäjien keskuudessa on, kuinka käytännössä estetään yksittäistä My Data -toimijaa kaappaamasta markkinaa. Se vastaisi Googlen tapaa hallita hakukonemarkkinaa, joka on käytännössä vienyt kehitystä kohti tietojen hyödyntämisen monopolisoitumista.

18

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

Rakenteellisesta näkökulmasta My Data -vision hyödyt hahmotetaan juuri monopolirakenteiden heikentämisen kautta. Nähdään, että vision mukainen rakenteiden ihmiskeskeinen luonne ja henkilötiedon jakamisen sekä käyttöjen aiempaa suurempi läpinäkyvyys ohjaavat kohti eettisesti kestävämpiä ja reilumpia toimintatapoja. Tämä vahvistaisi My Data -ajattelulle keskeistä ihmisen autonomian arvoa.

Toisaalta My Data -vision lujittamisen ja käyttökelpoisuuden näkökulmasta tärkeää on, että vision kehittäjät tarkastelevat kriittisesti myös omia ideologisia lähtökohtiaan, joissa korostuu nimenomaan yksilökeskeisyys. Liian yksilökeskeisesti ja yksioikoisesti ajateltuna esimerkiksi yksityisyydestä ja sen suojaamisesta voi tulla pikemminkin yksilöön kohdistuvan kontrollin liittolainen kuin sen vastavoima (ks. esim. Coll 2014; McStay 2013). Äskettäin ilmestyneen My Data -raportin englanninkielinen versio My Data: A Nordic Model osoittaa, että kriittisistä huomioista ja riskeistä huolimatta visiolle löytyy kulttuurista kaikupohjaa. Pohjoismaista löytyy vahva tuki avoimen datan kulttuurin edistämiselle ja käyttäjäkeskeiselle suunnittelulle (esim. Kuutti 2009). My Data -ajattelun ihmiskeskeistä otetta voivat Pohjoismaissa tukea myös kansalaisten luottamus virallisia organisaatiota kohtaan ja osuuskuntamuotoisen yhteistoiminnan perinteet, jotka voivat toimia perustana pohdittaessa toiminnan organisoimiseen liittyviä haasteita.

Pohjoismaissa voi maailmanlaajuisesti olla parhaat mahdollisuudet kehittää ja toteuttaa uudenlaista digitaalista vastarintaa, jos siihen riittää rohkeutta. Tämä työskentely kanavoisi olemassa olevaa kritiikkiä, vastaisi keinottomuuden tilaan ja rakentaisi uudenlaisia työkaluja kansalaisten tueksi. Näin voitaisiin avata toivon horisontteja nopeasti muuttuvassa digitaalisessa ympäristössä.

Lähteet

Andrejevic, M. (2013) Infoglut. How Too Much Information Is Changing the Way We Think And Know. New York and London: Routledge.

Argyris, M. ja Schön, D. (1974) Theory in Practice. Increasing professional effectiveness, San Francisco: Jossey-Bass.

Bateson, G. (1972) Steps to an Ecology of Mind: Collected Essays in Anthropology, Psychiatry, Evolution, and Epistemology. Chicago: University Of Chicago Press.

Børsen, T. ja Botin, L. (toim.) 2013. What Is Techno-Anthropology? Aalborg: Aalborg University Press.

Coll, S. (2014) Power, knowledge, and the subjects of privacy: understanding privacy as the ally of surveillance. Information, Communication, and Society. DOI: 10.1080/1369118X.2014.918636 Delfanti, A. ja Iaconesi, S. (painossa), “Open Source Cancer. Brain Scans and the Rituality of Biodigital Data Sharing,” teoksessa Barney, D., Coleman, G., Ross, C., Sterne, J. ja Tembeck, T. (toim.): The Participatory Condition. Minneapolis: University of Minnesota Press Keen, A. (2015) The Internet Is Not The Answer. London: Atlantic Books.

Kuutti, K. (2009) HCI and design – uncomfortable bedfellows? In Binder, T, Löwgren, J & Malmborg, L, (Re) searching the Digital Bauhaus. Springer, London.

Lanier, J. (2013) Who Owns the Future? London: Penguin Books.

McStay, A. (2013) Privacy and Philosophy. New Media and Affective Protocol. New York: Peter Lang.

Pantzar, M. ja Ruckenstein, M. (2015). The heart of everyday analytics: emotional, material and practical extensions in self-tracking market. Consumption Markets & Culture, 18(1), 92–109.

Pitkänen, O. (2014) Sinun tietosi eivät ole sinun. Oikeus 2.

Poikola, A., Kuikkaniemi K. ja Kuittinen, O. (2014) My Data – Johdatus ihmiskeskeiseen henkilötiedon hyödyntämiseen. Helsinki: Liikenne- ja viestintäministeriö.

Poikola, A., Kuikkaniemi, K. ja Honko, H. (2015) My Data – A Nordic model for human-centered personal data management and processing. Helsinki: Liikenne- ja viestintäministeriö.

Ruckenstein, M. (2011) Children in creationist capitalism: The corporate value of sociality. Information, Communication & Society, 14(7), 1060–1076.

Ruckenstein, M. ja Pantzar, M. (2015a) Datafied Life: Techno-Anthropology as a Site for Exploration and Experimentation. Techne: Research in Philosophy & Technology, 19(2), 191–210.

Ruckenstein, M. ja Pantzar, M. (2015b) Beyond the Quantified Self: Thematic exploration of a dataistic paradigm.

New Media & Society. Published online before print October 7, 2015, doi: 10.1177/1461444815609081.

Taylor, C. 1989. Sources of the Self – The Making of the Modern Identity. Harvard: Harvard University Press.

Winner, L. (1978) Autonomous Technology – Technics-outof-Control as a Theme in Political Thought. Cambridge, MA & London: The MIT Press.

KANSALLINEN MUISTI PÄTKII

Muistiorganisaatioita ovat julkiset ja yksityiset laitokset, joiden tehtävänä on kulttuuriperinnön ja dokumentoidun informaation säilyttäminen sekä saattaminen tutkijoiden ja muiden tarvitsijoiden käyttöön. Kansalliskirjasto, jonka päärakennuksen kunnostustyö on juuri valmistautunut, perustehtäviä on kulttuuriperinnön vaaliminen. Kirjastonjohtaja Kai Ekholm asettunut vastustamaan Helsingin yliopiston säästöohjelmaa, joka supistaisi henkilökuntaa neljänneksen (200:sta) ja rajoittaisi kirjaston toimintoja, mm. uusien lahjoituskokoelmien järjestämistä. Kirjastoa uhkaavien irtisanomisten perimmäisenä syynä ovat hallituksen päättämät leikkaukset Helsingin yliopiston rahoitukseen.

Suurin osa rahoituksesta tulee kuitenkin opetusja kulttuuriministeriöltä.

Museovirasto on ollut myös leikkausten kohteena. Sen toimintamenoista yli puolet on henkilöstömenoja eikä tarvittavia menosäästöjä saada aikaan ilman henkilöstövähennyksiä. Virasto on valtion tuottavuusvähennysten ja vuoden 2012 budjettileikkauksen seurauksena menettänyt jo yli 30 % asiantuntijoistaan. Nyt tehtävät vähennykset (45 vakituista tehtävää) merkitsevät lähes joka viidennen työpaikan menetystä. Henkilökunnan vähentymisen vuoksi viraston toimintoja on supistettava. Määrärahaleikkaukset koskevat kipeästi myös Suomen kansallismuseota, joka on viime vuosina joutunut luopumaan jo useiden museokohteiden avoinna pitämisestä.

Nina Janasik-Honkela työskentelee post doc -tutkijana Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa ja Sosiaalitieteiden laitoksella, Minna Ruckenstein yliopistotutkijana Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

19

Pehr Kalmin syntymästä 300 vuotta Petter Portin

Suuri suomalainen luonnontutkija Pehr Kalm syntyi 300 vuotta sitten 6.3.1716 Ångermanlandissa Pohjois-Ruotsissa, jonne hänen vanhempansa olivat paenneet isovihan miehitystä. Hän oli ruotsalaisen Carl von Linnén oppilas ja Turun akatemian ensimmäinen talousopin professori vuosina 1747– 79. Matkallaan Pohjois-Amerikkaan Kalm saavutti maailmanmaineen ja julkaisi tästä matkasta moniosaisen matkakuvauksen En resa til Norra America I–III vuosina 1753–61. Kalmin matkahavaintojen kansainvälisestä merkittävyydestä on osoituksena, että teos, joka tosin jäi torsoksi, käännettiin nopeasti useille eurooppalaisille kielille jo hänen elinaikanaan. Suomeksi matkakirja ilmestyi lyhennettynä vuonna 1991 otsikolla Matka Pohjois-Amerikkaan (SKS). Kalm on saanut epäviralliset ”Suomen puutarhatalouden isän”, ”Suomen ekologian isän” ja ”Suomalaisen Amerikan löytäjän” arvonimet.

Turun akatemian aikaa 1700-luvun jälkipuoliskolla voidaan kutsua Suomen tieteen kultakaudeksi. Akatemia oli ollut isovihan ajan evakossa Tukholmassa, mutta miehityksen päätyttyä Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721 se pääsi palaamaan kotipaikalleen. Samanaikaisesti valta Ruotsin valtakunnassa oli siirtynyt kuninkaan yksinvallasta säätyjen muodostamille valtiopäiville. Tämä ja Euroopassa alkaneen valistusfilosofian leviäminen Uppsalan kautta Turkuun merkitsivät tieteen ennennäkemättömän kukoistuksen alkua Turun akatemiassa ja tätä kesti aina Venäjän vallan ajan alkuun saakka.

Pehr Kalm (1716–79), kasvitieteilijä, tutkimusmatkailija, matkakirjailija ja opinahjon ensimmäinen taloustieteen professori oli akatemian kultakauden eräs merkittävimmistä henkilöistä. Hän on kemisti Johan Gadolinin (1760– 1852), historioitsija Henrik Gabriel Porthanin

20

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

(1739–1804) ja taloustieteilijä Anders Chydeniuksen (1729–1803) ohella kansainvälisesti merkittävin suomalainen tiedemies 1700-luvulla. Näistä viimeksi mainittu oli Kalmin oppilas.

Pehr Kalm tunnetaan maailmalla teostensa englanninkielisissä käännöksissä myös etunimellä Peter ja meillä etunimellä Pietari, jota nimeä hän ei ainakaan julkaisuissaan tiettävästi koskaan itse käyttänyt. Kyseessä lieneekin fennomaanien tälle äidinkieleltään ruotsinkieliselle hänen suomalaisuutensa korostamiseksi antama nimi. Korostaminen on kuitenkin tarpeetonta, sillä Kalm oli kiistämättä syntyperältään suomalainen, vietti lapsuutensa, kävi koulua, opiskeli ja työskenteli Suomessa. Julkaisunsa hän kirjoitti joko latinaksi tai ruotsiksi.

Vanhemmat, lapsuus ja opinnot

Kalmin isä oli Närpiön Korsnäsin kappalainen Gabriel Kalm (1680–1716), joka kuitenkin kuoli vain kuusi viikkoa pojan syntymän jälkeen perheen ollessa evakossa, ja poika joutui siis varttumaan ilman isää. Isovihan miehitysajan päätyttyä vuonna 1721 palasi leskiäiti Catharina Ross (1681–1765) yhdessä poikansa kanssa Suomeen ja asettui asumaan Vöyriin, missä poika vietti lapsuutensa. Triviaalikoulun Kalm kävi Vaasassa. Yliopisto-opinnot hän aloitti Turun akate­miassa vuonna 1735 ja opiskeli mineralogiaa lääketieteen professori Herman Diedrich Spöringin (1701–47) johdolla sekä kuunteli Johann Browalliuksen (1707–55) ja Carl Fredrik Menanderin (1712–86) luentoja luonnonhistoriasta. Kaikki nämä kolme Kalmin opettajaa olivat perehtyneet empiirisen luonnontutkimuksen uusiin virtauksiin ja välittivät tietojaan niistä oppilailleen Turussa (1, 2, 3).

Browalliuksen kehotuksesta Kalm kirjoittau-

Kuva 1. Pehr Kalm (J. G. Geitelin öljyvärimaalaus vuodelta 1764, Satakunnan Museon kokoelmat, Pori, valokuvannut Jalo Porkkala; Satakunnan Museon luvalla). Monet nykypäivän historioitsijat arvelevat ja heistä erityisesti Jari Niemelä on perustellusti esittänyt, että kuva ei esittäisikään Kalmia, vaan hänen kollegaansa, kemian professoria Pehr Adrian Gaddia.

tui 5.12.1740 Uppsalan yliopistoon ja opiskeli siellä luonnontieteitä suuren ruotsalaisen kasvitieteilijän Carl von Linnén (1707–78) johdolla, joka piti häntä parhaana oppilaanaan. Kalm jätti kuitenkin opintonsa tavallaan kesken, sillä hän ei koskaan puolustanut maisterinväitöskirjaansa. Sen sijaan hän ryhtyi Linnén kehotuksesta tutkimusmatkailijaksi yhtenä tämän ”apostoleista”. Uppsalassa Kalm ehti silti toimia suojelijansa paroni Sten Carl Bielken (1709–53) kasvitieteellisten koeviljelmien yli-intendenttinä (1, 2, 3).

Elämä tutkimusmatkailijana

Kalm on kansainvälisesti katsoen ylivoimaisesti tunnetuin suomalainen tutkimusmatkailija, joka rinnastetaan itseensä saksalaiseen Alexander von Humboldtiin (1769–1859), jota kulttuurihistoria pitää tutkimusmatkailun ikonina.

Kalmin maine tutkimusmatkailijana sekä kotimaassa että maailmalla perustuu Pohjois-Amerikkaan suuntautuneeseen lähes neljä vuotta kestäneeseen matkaan vuosina 1747–51. Mat-

ka tapahtui Linnén aloitteesta Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian toimeksiannosta ja se oli omana aikanaan poikkeuksellinen hanke. Kyseessä oli nimittäin ensimmäinen tutkimusretki Uuteen Maailmaan, jollaista yksikään Euroopan kansakunta ei ollut aikaisemmin toteuttanut. Kalmia voidaan hyvällä syyllä pitää tieteellisen Amerikka-tutkimuksen uranuurtajana (Kerkkonen 1959; Lehikoinen ym. 2009), ja professori Anto Leikola onkin kutsunut häntä suomalaiseksi Amerikan löytäjäksi (Tsubaki 2011).

Jo ennen Amerikan matkaansa Kalm teki paroni Bielken rahoituksen turvin tutkimusmatkoja Suomessa ja Ruotsissa vuosina 1742–46.

Nämä retket suuntautuivat Savoon ja Karjalaan sekä Ruotsin lounaisrannikolle Länsi-Götanmaalle ja Bohuslääniin. Vuonna 1744 hän matkusti yhdessä Bielken kanssa Moskovaan ja Ukrainaan ja toi sieltä kasvinäytteitä ja käsikirjoituksia Linnén käyttöön (1, 2, 3). Empiirisestä luonnontutkimuksesta Kalm oli kiinnostunut jo aikaisemmin, sillä jo vuosina 1737–38 hän teki tarkkoja säähavaintoja ollessaan kotiopettajana Lieksassa ja Kiteellä (3). Kalmin näistä retkistä kirjoittamat matkakertomukset vakuuttivat Linnén hänen lahjakkuudestaan ja soveltuvuudestaan pidempiä matkoja varten (Leikola ja Löytönen 2009).

Kuuluisa ja suuri Pohjois-Amerikan matka alkoi lokakuussa 1747 ja kesti kesään 1751. Matkan kohteeksi oli ollut tarjolla monia muitakin seutuja, kuten Etelä-Afrikka, Siperia ja Grönlanti, mutta Linnén painokkaasta toivomuksesta päämääräksi valittiin Pohjois-Amerikka. Kalmin apulaisena matkalla oli Lars Jungström, ja matkaan lähdettiin Norjan ja Lontoon kautta.

Lontoossa Kalm vietti puoli vuotta tehtäväänsä perehtyen sekä englantia ja ranskaa opiskellen.

Englannissa Kalm myös tapasi useita aikakauden merkittäviä kasvitieteilijöitä ja tutustui brittiläiseen maanviljelyyn.

Vihdoin elokuun 5. päivänä 1748 Kalm yhdessä apulaisensa kanssa pääsi lähtemään Gravesendista kohti Philadelphiaa. Tuulet olivat erittäin suotuisat ja Atlantin ylitys Mary Galley -nimisellä laivalla kesti vain 41 päivää eli vajaat

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

21

kuusi viikkoa. Yleensä matka talvella kesti tavallisesti 14 viikkoa, huonossa tuulessa jopa 19 viikkoa. Perille Uudelle mantereelle tultiin siis syyskuun 15. päivänä. Philadelphiassa Kalm tutustui muun muassa kuuluisaan keksijään, valistusajattelijaan ja valtiomieheen Benjamin Frankliniin (1706–90), joka tuolloin toimi kaupungin postimestarina, ja ystävystyi tämän kanssa. Samoin hän solmi ystävyyssuhteen kasvitieteilijän, puutarhanviljelyn asiantuntijan ja tutkimusmatkailijan John Bartramin (1699–1777) kanssa, joka oli retkeillyt laajalti Amerikan itäosissa kasveja keräillen (Leikola ja Löytönen 2009).

Tukikohdakseen Amerikan matkalla Kalm valitsi Raccoonin (nyk. Swedesboron) ruotsalais-suomalaisen yhteisön lähellä Philadelphiaa eteläisessä New Jerseyssä. Yhteisössä, joka oli perustettu vuonna 1638, oli paljon ruotsalaisia siirtolaisia. Täällä hän toimi paikallisen ruotsalaisen luterilaisen kirkon papin avustajana jumalanpalveluksissa sekä muissa toimituksissa ja viipyi Raccoonissa vuoden 1749 toukokuun 19. päivään saakka (Leikola ja Löytönen 2009).

Jo heti laivasta maihin astuttuaan Kalm havaitsi tulleensa kasvillisuudeltaan aivan toisenlaiseen maailmaan. Kaikkialta löytyi tuntemattomia kasveja. Matkansa aikana Kalm keräsi, kuivasi ja toimitti oppi-isänsä Linnén määritettäväksi suuren määrän kasvilajeja.

Päinvastoin kuin Linné, Kalm ei ollut teoreetikko vaan käytännöllinen kenttäbotanisti. Hän ei itse juurikaan määrittänyt uusia kasvisukuja tai -lajeja, vaan jätti tämän työn Linnélle. Kirjassaan Species plantarum vuodelta 1753 Linné mainitsee Kalmin 90 lajin kuvauksessa. Niistä 60 oli tieteelle uusia (Linnaeus 1753). Teoksen myöhemmissä laitoksissa Kalmin keräämiä lajeja mainitaan epäilemättä monin verroin enemmän.

Kalm toivoi, että Linné nimeäisi jonkin Pohjois-Amerikan mantereen kasvin hänen mukaansa. Näin Linné tekikin, tosin vasta vähän ennen kuolemaansa, ja antoi kanervakasvien heimoon kuuluvan vuorilaakerin suvun nimeksi Kalmia. Sukuun kuuluva kaunis kukkakasvi leveälehtikalmia (Kalmia latifolia) on edelleen hyvin tunnettu Yhdysvalloissa, sillä se on peräti

22

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

Kuva 2. Pehr Kalmin retket Pohjois-Amerikassa vuosina 1747–51 tehdyllä tutkimusmatkalla. (Leikola ja Löytönen 2009, s. 13.)

kahden osavaltion, Pennsylvanian ja Connecticutin, kansalliskukka (2, 3).

Tuttaviensa kehotuksesta Kalm pidättäytyi lähtemästä pohjoiseen vasten talven tuloa heti Yhdysvaltoihin saapumisensa jälkeen. Linnétä ja muita tiedeakatemian jäseniä tämä uutinen ei ilahduttanut, sillä he halusivat Kalmin tutustuvan niihin seutuihin, joiden ilmanala olisi lähimpänä ruotsalaista. Kalm siis vietti pääosan talvea 1748–49 Raccoonissa, mutta tutustui sinä aikana New Jerseyn kasvillisuuteen ja kävi New Yorkissa (3).

Vasta kesän koittaessa 1749 Kalm lähti apulaisensa ja kahden englantilaisen oppaan kanssa ensimmäiselle pitkälle retkelle kohti pohjoista.

Retkeä oli valmisteltu huolellisesti koko talvikausi, ja se suuntautui ranskalaiseen Kanadaan ja ulottui aina Montrealiin ja Quebeciin saakka (kuva 2). Seikkailurikkaalla ja vaarojakin sisältäneellä, kuukausia kestäneellä matkalla Kalm löysi uusia kasveja ja kirjasi muistiin niin kansatieteelliset kuin luonnontieteellisetkin havaintonsa (Leikola ja Löytönen 2009).

Kalmin toinen pitkä retki kesällä 1750 nou-

datti aluksi ensimmäisen retken reittiä Delawarejokea pitkin, mutta kääntyi sitten kohti länttä ja Niagaran putousten lähellä olevaa linnaketta (kuva 2). Ennen Kalmia yksikään tieteellisen koulutuksen saanut henkilö ei ollut nähnyt tai ainakaan kuvaillut putousta, jonka maine oli kantautunut hänenkin korviinsa. Hän saapui putoukselle heinäkuun 24. päivänä 1750 eikä hän ollut uskoa silmiään – putousten mahtavuus teki häneen valtavan vaikutuksen. Kalm tuijotti näkymää lumoutuneena ja ryhtyi sitten laatimaan tarkkaa luonnontieteellistä kuvausta putouksesta. Hän mittasi putouksen leveyden ja korkeuden ja teki huolellisia kenttämuistiinpanoja näkemästään. Benjamin Franklinin pyynnöstä Kalm julkaisi kuvauksen putouksesta Franklinin toimittamassa Pennsylvania Gazette -nimisessä lehdessä syyskuussa 1750, minkä jälkeen se julkaistiin vielä kahdessa muussakin yhteydessä. Kuvaus toi laajan huomion koko tutkimusmatkalle (Leikola ja Löytönen 2009).

Palattuaan kotimaahan Kalm kirjoitti matkakirjan Pohjois-Amerikan retkestään. Matkakertomuksen osia ilmestyi kolme vuosina 1753–61 Tukholmassa painettuina. Neljäs oli käsikirjoituksena valmis ja viideskin varsin pitkällä, mutta kustantajan Lars Salviuksen kuoltua kukaan ei silloin ottanut pelkkiä jatko-osia julkaistavakseen. Suurin osa käsikirjoituksista tuhoutui Turun palossa vuonna 1827, mutta neljännen niteen säästyneet osat julkaistiin vuosina 1904– 15 ilmestyneen uusintapainoksen lisäniteenä vuonna 1929 (Kalm 1753–61; 1966–88). Teoksen kansainvälisestä merkittävyydestä kertoo se, että alun perin ruotsinkielinen teos ilmestyi jo 1700-luvulla kolmiosaisina käännöksinä saksaksi, hollanniksi ja englanniksi. Kaikkialla se herätti suurta huomiota, sillä Amerikan siirtolaisuus oli tuolloin nousussa ja kaikki Amerikkaa koskeva kiinnosti. Ranskaksi matkakirja julkaistiin lyhennettynä 1880-luvulla. Suomeksi teos ilmestyi niin ikään lyhennettynä vuonna 1991 (Kalm 1991). Nykyään Italiassa asuva saksalaissyntyinen tohtori Rosemarie Tsubaki-Roeren on väitöskirjassaan (Tsubaki-Roeren 2003) onnistunut rekonstruoimaan Kalmin matkakirjasta sen osan, jonka käsikirjoitus on hävinnyt,

ja se ilmestyi Anto Leikolan suomennoksena syyskuussa 2011 (Tsubaki 2011).

Täydellinen selvitys Kalmin matkakirjan julkaisemisen eri vaiheista löytyy Suomen tietokirjailijat ry:n aloitteesta äskettäin tehdystä kirjasta 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa (Kuortti ja Pietiäinen 2014).

Kalm-tutkija Tsubaki-Roeren on myös valottanut Kalmin tieteellistä maailmankuvaa ja sitä, miten se vaikutti tämän toimintaan tutkimusmatkailijana. Kalmin ajattelutavan mukaan luomakunnan jokainen laji oli jumalallisen sallimuksen välikappale, ja se, että tietyt kasvit kasvoivat sellaisilla seuduilla, missä ne saattoivat parhaiten hyödyttää ihmisten hyvinvointia ja terveyttä, oli osoituksena Luojan viisaudesta ja johdatuksesta. Niinpä Kalm kirjeessään Linnélle selitti, että Skandinavian ja Kanadan pohjoisosien leveyksillä ei ollut mitään vastaavuutta, eikä pohjoisesta siten löytyisi isänmaan kehittämiseen hyödyllisiä kasveja. Tämän perusteella Linnén ehdottama retki Hudsoninlahdelle jäi toteutumatta (Tsubaki 2011).

Avioliitto ja perhe

Raccoonin seurakuntaan oli kevättalvella 1748 saapunut Ruotsista uusi kirkkoherra, pastori Johan Sandin. Hänellä oli mukanaan nuori vaimonsa Anna Margareta Sjöman sekä pieni tytär ja vastasyntynyt lapsi. Pastori Sandin kuitenkin kuoli jo syyskuun 22. päivänä samana vuonna – siis vain viikko sen jälkeen kun Kalm oli saapunut Philadelphiaan. Seudun ainoa toinen ruotsalainen pappi joutui tuolloin vaikeuksiin huolehtiessaan kasvavan seurakunnan tarpeista. Tämän johdosta Kalmista tuli seurakunnan papin apulainen talveksi 1748–49. Tällöin hän myös ystävystyi Sandinin lesken kanssa (Leikola ja Löytönen 2009).

Kun Kalm vietti toista talvea Raccoonissa ensimmäisen pitkän retkensä jälkeen, hänen ystävyytensä Anna Margaretan kanssa syveni rakkaudeksi ja pari vihittiin avioliittoon helmikuussa 1750. Poikamiehenä matkaan lähtenyt Kalm palasi Suomeen vaimon ja kahden adoptoidun lapsen kanssa. Suomessa pariskunnalle syntyi monta yhteistä lasta, joista ainakin yksi

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

23

kuoli syntyessään (Leikola ja Löytönen 2009).

Heidän poikansa Petter Gabriel Kalm (1752–95) oli majuri ja osallistui Anjalan liittoon. Anna Margareta oli syntynyt vuonna 1722 ja kuoli vuonna 1787, kahdeksan vuotta miehensä jälkeen (4; Leikola ja Löytönen 2009).

Professorina Turun akatemiassa

Kalm nimitettiin Browalliuksen ja Linnén tuella Turun akatemian talousopin professorin virkaan sen ensimmäisenä haltijana 31.8.1747 – siis jo ennen Pohjois-Amerikan matkaa. Oli nimittäin tarkoitus, että matka osittain rahoitettaisiin Kalmin professorin virasta saamalla palkalla. Tätä ennen hänet oli jo nimitetty Turun akatemian talousopin dosentiksi. Elettiin hyödyn aikakautta ja talousoppia oltiin aikakauden hengen mukaisesti ottamassa yliopiston oppiaineeksi, missä dosentin nimittäminen oli ensimmäinen askel. Varsinainen talousopin professorin virka rahoitettiin lakkauttamalla runousopin oppituoli (3).

Aikakauden henkeen kuului myös se, että Pohjois-Amerikan tutkimusretken tarkoitukseksi määriteltiin luonnon kartoittamisen ohella etsiä uusia viljelykasveja. Eksoottisten kasvilajien toivottiin soveltuvan muun muassa terveyden hoitoon (Kerkkonen 1959).

Matkalta palattuaan Kalm sai vuoden virkavapauden retken tulosten ja tuomisten järjestämiseen, mihin toimeen hän tarmokkaasti ryhtyikin. Amerikasta kerättyjä siemeniä oli jo jaettu kylvettäväksi eri puolille Ruotsia, mutta nyt Kalm rupesi itsekin tutkimaan amerikkalaisten hyötykasvien menestymistä Pohjolassa.

Ensin hän perusti koepuutarhan oman talonsa tontille Turussa, mutta sai sitten vuonna 1752 tätä tarkoitusta varten käyttöönsä myös Sipsalon tilan silloisen Maarian, nykyisen Turun Hirvensalon, Maanpäästä (3). Koepuutarhan rippeet ovat edelleen löydettävissä nykyisen Seuluntien varrelta. Tilan nykyiset omistajat ymmärtävät paikan kulttuurihistorialisen arvon ja vaalivat sitä.

Tsubaki (2011) on julkaissut luettelon Kalmin Suomeen tuomista kasveista. Niitä oli Kalmin Turun akatemian konsistorille antaman selvi-

24

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

tyksen mukaan vuonna 1751 alun perin 84 lajia.

Suurin osa niistä ei kuitenkaan menestynyt Suomessa, ja vuoden 1755 selvityksessä mainitaan enää 60 lajia sekä vuoden 1768 raportissa vain 20 lajia. Lajit voidaan ryhmitellä kolmeen (Tsubaki 2011) tai neljään ryhmään. Tsubaki (2011) mainitsee kolme ryhmää, joissa on yhteensä 44 lajia. Ne ovat: käsityöhön ja teollisuuteen kelpaavat kasvit (14 lajia), syötäväksi kelpaavat kasvit (14 sukua, 27 lajia) ja lääkekasvit (3 lajia). Tsubakin luettelosta kuitenkin puuttuu kolme koristekasvia, joita yleisesti pidetään Kalmin Suomeen tuomina. Nämä ovat villiviini, aitaorapihlaja ja tuoksuvatukka.

Sipsalossa vuonna 1955 suoritetuissa tutkimuksissa alueelta löytyi joukko Kalmin kokeissaan käyttämiä kasveja (Kukkonen 1955), ja Turun yliopiston kasvimuseon siellä kesällä 2010 tekemien tutkimusten mukaan osa niistä on edelleen elossa. Vanhoista hyödyn aikakauden kasvilajeista alueella tavataan vielä punapaju (Salix viminalis), orapaatsama, erilaisia orapihlajia, mm. aitaorapihlaja, syreeni, ukkomansikka, konnantatar ja karvakuisma. Lisäksi löytyi kaksi vanhaa koristekasvia, puistolemmikki ja vuorikaunokki, joita Kukkonen ei mainitse. Ne ovat kuitenkin voineet levitä sinne hänen käyntinsä jälkeen, eikä voida varmuudella sanoa, ovatko ne Kalmin ajoilta peräisin (Veli-Pekka Rautiainen; henkilökohtainen tiedonanto). Sipsalon tilalla sijaitsee myös rakennuksia, jotka ainakin osaksi ovat Kalmin ajalta. Paikasta kertoo muistolaatta, joka paljastettiin Turun yliopiston toimesta vuonna 1979, jolloin oli kulunut 200 vuotta Pehr Kalmin kuolemasta.

Kalmin Sipsalossa tekemät viljelykokeet kuitenkin epäonnistuivat siinä mielessä, että lyhyen päivän olosuhteisiin sopeutuneista kasveista useimmat eivät menestyneet pohjolan pitkässä päivässä. Kalmin tuomat villiviini, aitaorapihlaja ja tuoksuvatukka ovat silti kotiutuneet koristekasveiksi Suomeen. Nykypäivän silmin katsottuna koekasvatukset sen sijaan onnistuivat kokeellisen ekologian tutkimuksina siinä mielessä, että ne osoittivat eri valaistusolosuhteissa elävien kasvien sopeutuneen geneettisesti eri tavoin.

Kalm kokeili myös muualta maailmasta kotoisin

olevien puulajien viljelyä täällä, mutta nämäkin kokeet pääosin epäonnistuivat samankaltaisista syistä kuin hänen muutkin vastaavat kokeensa (Hertz 1928).

Hirvensalon puutarhan lisäksi Turun akatemialla oli pitkälti Kalmin ansiosta vuonna 1757 perustettu varsinainen kasvitieteellinen puutarha niin sanotun Piispantalon tontilla, jolla nykyisin sijaitsee Sibelius-museo. Molemmat puutarhat olivat myös opetuskäytössä. Piispantalon puutarhan olemassaolosta muistuttaa edelleen paikalla kasvava komea ja hyväkuntoinen ”Kalmin tammi”, joka ikänsä puolesta saattaa olla Kalmin itsensä istuttama. Puutarha on nykyään elvytetty Åbo Akademin toimesta Pehr Kalm Revival -nimisenä ympäristötaideteoksena, jonka on laatinut taiteilija Jan-Erik Andersson. Se vihittiin käyttöönsä 5.6.2012.

Kalmilla oli puutarhat myös Piikkiön ja Maarian pappiloissa ja hän suunnitteli puutarhoja tuttaviensa taloihin. Näistä parhaana esimerkkinä on Piikkiön Pukkilan kartanon puutarha. Nykyisin Pukkila on kartanomuseo, jonka pihassa sijaitsee Kalmin mallin mukaan tehty puutarha. Sieltä löytyy vielä yksitoista kasvia, jotka olivat jo Kalmin aikana puutarhan kasvistossa. Osa on Amerikasta lähtöisin, osa saatu muilta tutkijoilta. Pukkila oli Kalmin aikana hänen ystävänsä, Turun akatemian lääketieteen professorin Johan Lechen (1704–64) omistama kartano (Kalmin sukuseura 2012). Piikkiön ja Maarian pappiloiden puutarhoista ei sen sijaan ole mitään Kalmin aikaista jäljellä eikä myöskään hänen Turun talonsa puutarhasta, joka sijaitsi suunnilleen nykyisen Linnankatu 22:n kohdalla.

Hyödyn aikakaudella vallinneen merkantilistisen talouspolitiikan painopistealue oli puutarhanhoito, ja sen puitteissa pyrittiin korvaamaan ulkomaiset yleishyödykkeet kotimaisella tuotannolla. Kalmin toiminnan tarkoitus oli, että puutarhaviljely leviäisi opiskelijoiden mukana akatemian ulkopuolelle, varsinkin pappiloihin, sillä sen ajan useimmat opiskelijat valmistuivat kirkollisiin virkoihin. Puutarhanviljelyä hän perusteli sekä omavaraisuuden saavuttamisella että terveydellisillä syillä (Urpilainen 2001).

Valistustyö tuottikin nopeasti tuloksia. Opiskelijat saivat Kalmilta mukaansa hyötykasvien siemeniä ja hedelmäpuiden taimia. 1700-luvun puolivälin jälkeen perustettiin ympäri Suomea pappiloihin ryytimaita ja hedelmätarhoja, joissa pyrittiin mahdollisimman monipuolisesti itse tuottamaan hyödykkeitä. Samoin kaupungeissa yleistyivät pensasaidat ja pienet puutarhat (Urpilainen 2001). Syystä Kalm onkin saanut epävirallisen ”Suomen puutarhatalouden isän” arvonimen yhdessä Turun kollegansa, kemian professori Pehr Adrian Gaddin (1727–97) kanssa.

Kalmin ohjaamien väitöskirjojen aiheista ja hänen muusta toiminnastaan professorina voi päätellä, että luonnontalous eli ekologia ja ekonomia kulkivat tuolloin tieteinä käsi kädessä, mikä ajattelutapa on nyttemmin jälleen yleistynyt – ja hyvä niin. Hänen Sipsalossa suorittamiaan kokeita voidaan pitää soveltavana ekologiana. Hänen jäljempänä mainittava muuttokyyhkytutkimuksensa samoin kuin muut hänen aikanaan Turun akatemiassa tehdyt lintutieteelliset tutkimukset ovat lähestymistavaltaan selvästi ekologisia. Näistä syistä Kalmille on syytä antaa myös arvonimi ”Suomen ekologian isä” (Portin 2011).

Kalm oli viranhoidossa tavattoman työteliäs.

Hänen johdollaan julkaistiin akateemisia väitöksiä kaikkiaan 146 kappaletta, ja niistä osa oli ajan tavan mukaan hänen itsensä kirjoittamia (Vallinkoski 1962–69). Talousoppi oli tuohon aikaan pitkälti luonnon taloutta, ja suuri osa Kalmin oppilaiden väitöskirjoista kosketteli sitä (Kerkkonen 1936; Tapio 2000, 2003). Varsin runsaasti kuvattiin Suomen eri kaupunkeja ja maakuntia.

Lisäksi kirjoitettiin paremman metsänhoidon tarpeellisuudesta, yrttitarhojen perustamisesta, kotimaisista kahvinkorvikkeista, eläinten sairauk­sista ja rikkaruohojen hyötykäytöstä.

Professorina Kalm opetti mineralogiaa, kemiaa, kasvi- ja eläintiedettä, maanviljelystä, vuoriteollisuutta, käsiteollisuutta ja kaupankäyntiä (Lehikoinen ym. 2009). Hän antoi luennoillaan yksityiskohtaisia ohjeita muun muassa peltojen ojituksesta, viljan kylvöstä, metsänhoidosta ja talonrakennuksesta. Ohjeissa korostui luonnonvarojen monipuolinen, mutta samalla sääs-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

25

teliäs hyödyntäminen (Urpilainen 2001). Metsien käytössä hän korosti yhtäältä metsävarojen riittävyyttä ja toisaalta aikaisemmin hyödyntämättömien puulajien käyttöönottoa. Hän opetti myös jo käytössä olevien puulajien hyödyntämisen monipuolistamista (Urpilainen 2001).

Väitöskirjojen lisäksi Kalmilla oli paljon muitakin tieteellisiä julkaisuja Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian julkaisusarjassa, joista huomattava osa ilmestyi myös saksankielellä.

Julkaisuista kenties merkittävin on seikkaperäinen kuvaus Kalmin aikana Amerikassa valtavan runsaana esiintyneestä, mutta sittemmin sukupuuttoon kuolleesta muuttokyyhkystä (Ectopistes migratorius). Kuvaus ilmestyi ruotsiksi Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian julkaisusarjassa vuonna 1759. Englanniksi käännettynä se ilmestyi vuonna 1911 ja suomennoksena äskettäin julkaistussa Suomen lintutieteen syntyvaiheiden historiateoksessa (Lehikoinen ym.

2009). Kalmin kuvaus lajin ulkonäöstä, elintavoista ja jättiläismäisistä vaelluksista oli omana aikanaan ainutlaatuisen yksityiskohtainen, ja sitä siteerataan alan uusissakin muuttokyyhkyn häviämisprosessia käsittelevissä teoksissa.

Muuttokyyhky on hävinneenäkin amerikkalaisille tärkeä luonnonsuojelun symboli, ja laji onkin otettu sikäläisen suojeluliikkeen ikoniksi (Lehikoinen ym. 2009). (Tiettävästi viimeinen luonnossa tavattu muuttokyyhky ammuttiin vuonna 1900, ja lajin viimeinen yksilö, Marthaksi nimetty naaras, kuoli Cincinnatin eläintarhassa vuonna 1914.)

Hyödyn aikakausi Ruotsi-Suomen historiassa 1700-luvun loppupuoliskolla liittyy samalla vuosisadalla Ranskassa ja Englannissa alkunsa saaneeseen yleiseurooppalaiseen valistusfilosofiaan. Hyödyn aikakaudella kiinnitettiin laajaa huomiota taloudellisiin kysymyksiin ja luonnontieteellinen tutkimus alistettiin niille. Valistusfilosofia puolestaan korosti empiiristen luonnontieteiden merkitystä, ja sille oli ominaista yhteiskunnallinen liberalismi ja edistysajatus.

Kalmin toiminta professorina heijastaa näitä molempia ajan yleisiä suuntauksia. Jo talousopin professorin viran perustaminen Turun akatemiaan oli sinänsä seurausta vallitsevista ajatus-

26

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

virtauksista. Kalmin tutkimukset sekä hänen opetustoimintansa olivat käytännönläheisiä ja yhteiskunnallista edistystä tavoittelevia. Tämä näkyy erityisesti siinä, miten hän edisti puutarhanhoitoa, maanviljelystä ja metsänhoitoa. Näillä aloilla hänen työnsä oli uraauurtavaa, ja vain hänen kollegansa Gadd voidaan tässä suhteessa asettaa hänen rinnalleen.

Kalmin merkitys suomalaiselle biologian tutkimukselle ja kansainvälinen maine

Sen lisäksi, että Kalm oli Suomen ekologian isä, hänen merkityksensä biologiselle tutkimukselle maassamme on muutenkin moninainen ja merkittävä. Linnén oppilaana hän toi yhtenä monista Linnén biologiaa kokonaisuudessaan uudistaneet ajatukset, katsomukset ja opit Suomeen (Portin 2008). Kalmin merkitys on ratkaisevan tärkeä erityisesti soveltavan biologian uranuurtajana. Hänen Sipsalossa tekemänsä kokeet edustivat aikakaudelle ominaista uutta ajattelutapaa, joka korosti empiirisen tutkimusten merkitystä, ja tässä mielessä niitä voi pitää maassamme ensimmäisinä kokeellisen ekologian töinä, jollaisiksi niitä ei kuitenkaan ollut alkuaan suunniteltu.

Kalmin kansainvälinen maine biologina ja matkakirjailijana oli jo hänen elinaikanaan ja on edelleen suuri. Taloustieteilijänä hän sai ulkomailla mielenkiintoa osakseen jo eläessään, mutta hänen merkityksensä tällä tieteenalalla ei enää nykyään ole niin suuri kuin biologiassa.

Kalmin Pohjois-Amerikan retken matkakirja, joka siis on käännetty ruotsista paitsi suomeksi myös englanniksi, hollanniksi ja saksaksi sekä lyhennettynä ranskaksi, on saavuttanut maailmalla huomiota ensimmäisenä tieteellisenä kuvauksena Uuden mantereen pohjoisosista (Lehikoinen ym. 2009). Kalmin kansainvälinen maine taloustieteilijänä kohosi merkittäväksi hänen elinaikanaan. Aikakauden huomattavin taloustieteilijä, skotlantilainen Adam Smith (1723–90) mainitsee Kalmin ainoana ruotsalaisena tärkeässä vuonna 1776 julkaistussa teoksessaan Kansojen varallisuudesta (Smith 2003), jossa hän esitti merkantilistisen talousjärjestelmän perusteet.

Kalm oli epäilemättä aikakautensa kansain-

välisesti tunnetuin suomalainen luonnontieteilijä ja tutkimusmatkailija. Häntä pidetään yhtenä taloudellisen hyödyn aikakauden keskeisimmistä henkilöistä Turun akatemiassa. Kalm sai useita ulkomaisia huomionosoituksia, ja hänen kunniakseen on nimetty useita kasvi- ja hyönteislajeja (1). Professorin toimensa ohella Kalm oli muutenkin yhteiskunnallisesti aktiivinen. Hän muun muassa kuului Turussa vuosina 1770–79 toimineeseen Aurora-seuraan ja kirjoitti ahkerasti seuran julkaisemassa Suomen ensimmäisessä sanomalehdessä nimeltä Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo, joka alkoi ilmestyä 1771.

Vuonna 1757 Kalm vihittiin papiksi ja samalla Piikkiön kirkkoherraksi, mistä hän siirtyi Maarian seurakuntaan vuonna 1763. Turun akatemian rehtorina Kalm ehti toimia kaikkiaan kuuteen otteeseen vuosina 1756–73 (1). Hän kuoli Turussa 63-vuotiaana 16.11.1779 kirkonkirjojen mukaan vesipöhöön. Hänen hautapaikkaansa ei varmuudella tiedetä, mutta Turun Maarian kirkossa on hänen hautamuistomerkkinsä.

Emeritusprofessori Rauno Tirri luki käsikirjoituksen ja teki siihen hyödyllisiä parannusehdotuksia, mistä lausun hänelle parhaan kiitoksen.

Lähteet Painetut ja painettua vastaavat lähteet Hertz, M. 1928. Kotimaisen biologisen tutkimuksen ja metsätieteen yhteys. Luonnon Ystävä 32: 205–210.

Kalm, P. 1753–61. En resa til Norra America 1–3. Laurentius Salvius, Stockholm (uusi painos 1–4, Frede, Elfving ja Georg Schauman, Helsingfors 1904–15, 1929).

Kalm, P. 1966–88. Resejournal över resan till Norra America 1–4. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors.

Kalm, P. 1991. Matka Pohjois-Amerikkaan. SKS, Helsinki. Toimittanut Anto Leikola, suomentanut Rauno Ekholm.

Kalmin sukuseura. 2012. Sukutiedote n:o 39. http://koti. mbnet.fi/tkalmi/kalmi/lehti/Sukulehti39K12.pdf Kerkkonen, M. 1936. Pietari Kalm talousopin professorina: oppihistoriallinen tutkimus. Suomen historiallinen seura, Helsinki.

Kerkkonen, M. 1959. Peter Kalm´s North American journey: its ideological background and results. Suomen historiallinen seura, Helsinki.

Kukkonen, I. 1955. Pietari Kalmin viljelykokeiden merkkejä hänen vanhassa puutarhassaan Hirvensalon Sipsalossa.

Turun Ylioppilas IV: 184–192.

Kuortti, J. ja Pietiäinen, J-P. 2014. 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa. Abckiriasta mustaan orkideaan. Paasilinna, Saarijärvi.

Lehikoinen, E., Lemmetyinen, R., Vuorisalo, T. ja Kivistö, S. 2009. Suomen lintutieteen synty – Turun akatemian aika. Faros, Turku.

Leikola, A. ja Löytönen, M. 2009. Neljä valistuksen ajan suomalaista tutkimusmatkaajaa. Kirjassa M. Löytönen (toim.) Suomalaiset tutkimusmatkat, s. 9–27. SKS, Helsinki.

Linnaeus, C. 1753. Species plantarum exhibentes plantas rite cognitas, ad genera relatas, cum differentis specificis. 1. laitos. Laurentius Salvius, Holmiae (Tukholma).

Portin, P. 2008. Carl von Linnén merkitys biologian ja erityisesti Suomen biologian kehitykselle. Auraica 1: 93–100.

Portin, P. 2011. Pietari Kalm, Suomen ekologian isä. Auraica 4: 5–16.

Smith, A. 2003. The wealth of nations. Bantam Books, New York.

Tapio, E. 2000. Maatalous- ja elintarviketieteet. Kirjassa P. Tommila ja A. Tiitta (toim.) Suomen tieteen historia.

3. Luonnontieteet, lääketieteet ja tekniset tieteet, s. 354– 445. WSOY, Helsinki.

Tapio, E. 2003. Maataloustieteet. Kirjassa P. Tommila ja A. Korpi-Tommola (toim.) Suomen tieteen vaiheet, s. 259– 265. Yliopistopaino, Helsinki.

Tsubaki, R. 2011. Pehr Kalm, suomalainen Amerikan löytäjä. Terra Cognita, Helsinki. Suomentanut Anto Leikola.

Tsubaki-Roeren, R. 2003. Il viaggio di Pehr Kalm in Nord America 1747–1751. Tesi di laurea, Università di Genova, Genova.

Urpilainen, E. 2001. Hyödyn ja uushumanismin kausi. Kirjassa P. Tommila ja A. Tiitta (toim.) Suomen tieteen historia. 1. Tieteen ja tutkimuksen yleinen historia 1800-luvulle, s. 168–273. WSOY, Helsinki.

Vallinkoski, J. 1962–69. Turun akatemian väitöskirjat 1642– 1828. Helsingin yliopiston julkaisuja 30.

Sähköiset lähteet 1) http://fi.wikipedia.org/wiki/Pehr_Kalm (haettu 28.12.2015) 2) http://en.wikipedia.org/wiki/Pehr_Kalm (haettu 28.12.2015) 3) http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/2618 (haettu 28.12.2015) 4) http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo. php?id=6189 (haettu 11.1.2016)

Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen emeritusprofessori.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

27

Käärmeitä, sisiliskoja ja rupisammakoita – hovieunukit politiikassa myöhäisantiikin Roomassa Pekka T. Heikura

Hovieunukit harjoittivat huomattavaa valtaa Rooman keisarin hovissa noin vuodesta 300 jKr. läh­ tien. Ulkomailta tuotujen eunukkien valta hovissa oli uusi ilmiö Rooman historiassa. Perinteisen valtaeliitin, aristokratian, jäsenten keskuudessa hovieunukit herättivät halveksuntaa ja vihaa. Keisareille eunukkien pito toi kuitenkin etuja: ulkomailta tuodut eunukit toimivat tasapainottavana tekijänä aristokratian suuntaan. Lisäksi eunukit toimivat syntipukkeina, koska he imivät itseensä kritiikkiä keisarin tekemistä epämiellyttävistä päätöksistä.

Ken on kahlannut myöhäisantiikin lähteitä, Ammia­nus Marcellinuksen (n. 325 – n. 400) Rooman historiaa, kirkkohistorioita ja myöhempiä bysanttilaisia kronikoita, on törmännyt toistuvasti väitteisiin siitä, että todellinen valta Rooman keisarin hovissa ei ollut keisarilla vaan hänen eunukeillaan, erityisesti pääeunukilla, praeposituksella.

Keisari Constantius II:n (337–361) sanotaan olleen täysin eunukkien peukalon alla. Erityisesti hänen pääeunukkinsa, ”pyhän makuuhuoneen päällikön” (praepositus sacri cubiculi) Eusebiuksen huomattava vaikutusvalta keisariin on mainittu lukuisissa lähteissä. Kirkkohistorioitsija Sozomenoksen (k. n. 450) mukaan hovin eunukit olisivat olleet todellisia hallitsijoita myös keisari Theodosius I:n (379–395) aikana. He saivat keisarin nimittämään valtion virkoihin kenet halusivat ja ohjailivat häntä mihin milloinkin halusivat (Soz. 4, 28 ,2).

Armeniasta kotoisin ollut paepositus Eutropius oli taasen heikon keisari Arcadiuksen (395–408) aikana hetken aikaa valtakunnan todellinen hallitsija (PLRE II Eutropius 1). Eunukki Chrysaphius kontrolloi myös useita vuosia valtakunnan asioita heikon Theodosius II:n (408–450) loppuvuosina, 440-luvulla. Hänen sanotaan yhdessä muiden

28

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

eunukkien kanssa viihdyttäneen Theodosiusta saadakseen hänen huomionsa käännetyksi pois hallintoasioista (ks. PLRE II Chrysaphius; Holum 1982, 191–194; Stein 1959, 297–298).

Kertomukset hovieunukeista ovat tavallisesti liioiteltuja ja väritettyjä. Monet niistä perustuvat epäilemättä kuulopuheisiin ja juoruihin. On kuitenkin myös tarpeeksi luotettavia lähteitä, jotka osoittavat, että hovin eunukeilla oli huomattavan paljon todellista valtaa, ei vain heikkojen vaan itse asiassa kaikkien keisareiden hoveissa 300–500-luvuilla.

Rooman eunukit olivat syntyperältään ulkomaalaisia ja entisiä orjia. He olivat halveksittuja alhaisen syntyperänsä ja kastraationsa vuoksi yhteiskunnassa, jossa syntyperä ja varallisuus merkitsivät hyvin paljon. Miksi eunukeilla oli sitten valtaa?

Kastraatio seurauksineen

Lääketieteellisenä terminä eunukki (kuohilas) tarkoittaa aikuista miestä, jolla ei ole toimivia kiveksiä. Sana eunukki johtuu latinan sanasta eunuchus, jonka taustalla on kreikan sana eunoukhos, ”vuoteenhoitaja”. Eunoukhos tulee ilmeisesti sanoista eune, ”vuode” ja ekhein, ”pitää”, ”jollakin on”, ”omistaa”. Nykyajan sanakirjat ja hakuteokset johtavat näistä sanoista eunukki-sanan. Sana pohjautuu alkuaan kieliopin tekijä Orion Thebalaisen jo 400-luvulla jKr. etymologisessa sanakirjassaan Etymologicon esittämään käsitykseen. Toinen myöhäisantiikissa eunukkia tarkoittava termi oli spado, ”kuohilas”. Harvemmin esiintyy myös castratus, joka sekin tarkoittaa kuohittua ja tulee sanasta castro, ”leikata”, ”kuohita”.

Kuohinta eli kastraatio tapahtui jo lapsuudessa joko leikkaamalla kivekset kivespusseineen

irti tai ottamalla vain kivekset pusseista pois.

Vaihtoehtona oli katkaista vain siemenjohdin tai puristaa kivekset käyttökelvottomiksi. Kaksi jälkimmäistä menetelmää olivat vaarattomampia kuin leikkaaminen, jossa uhria uhkasi suuri riski menehtyä verenvuotoon (ks. Kuefler 2001).

Kuohitsemisen seurauksena miehen testosteronipitoisuus jää alhaiseksi, joten normaalit murrosikään liittyvät muutokset jäävät tapahtumatta. Äänenmurrosta ei ole, vaan ääni jää korkeaksi, lihaksisto jää heikoksi, vartalo kehittyy naiselliseksi, karvoitus (häpykarvoitus ja parta) ja sukupuolivietti puuttuvat. Lapsena kuohitut eunukit ovat impotentteja, eivät voi saada erektiota eivätkä jälkeläisiä. Hovieunukkien pidon syy on ollut juuri tässä: lisääntymiskyvyttöminä eunukit eivät voi perustaa omaa perinnöllistä dynastiaa ja uhata hallitsijan asemaa. Eunukkeja arvostettiin myös heidän rauhallisuutensa vuoksi.

Kastraatio voitiin toki tehdä myös aikuisena, mutta aikuisen miehen kastraatiossa mainitut ”toivotut vaikutukset” tapahtuvat paljon lievempinä.

Eunukkien alkuperä

Ammianus Marcellinuksen mukaan tarunhohtoinen babylonialainen kuningatar Semiramis oli ensimmäinen, joka alkoi kastroida nuoria poikia (Amm. 14, 6, 17). Todellisuudessa kastraatiota harjoittivat ilmeisesti ensimmäisen kerran sumerilaiset Lagashin kaupungissa 2000-luvulla eKr. Persialaisten Akhaimenidien valtakunnassa eunukit olivat kuninkaan hovissa tavallisia. Ylieunukki Bagoaksella tiedetään olleen huomattava vaikutusvalta kuningas Artakserkses III:n aikana (358–338 eKr.).

Toinen tunnettu Bagoas oli sekä Dareios III:n (338–330 eKr.) että myöhemmin myös Aleksanteri Suuren (336–323 eKr.) rakastaja (ks. Guyot 1980, 189–190).

Kreikassa eunukkien pito alkoi 400-luvun lopulla eKr. ja lisääntyi hellenistisellä ajalla.

Roomassa eunukkien pito alkoi 100-luvulla eKr. Luksusorjina ja rikkaiden ylellisyytenä pidetyt eunukit yleistyivät Roomassa suuremmassa määrin Augustuksen aikana (30 eKr. – 14 jKr.) ja jäivät pysyväksi ilmiöksi Rooman valtakun-

nassa. Eunukkien pidon yleistyminen Kreikassa ja Roomassa oli sidoksissa itäisten kulttuurivaikutteiden omaksumiseen (Guyot 1980, 177). Jos on uskomista Plinius vanhempaan (23–79 jKr.), eunukit olivat hintavia. Pliniuksen mukaan keisari Tiberiuksen (14–37 jKr.) pretoriaaniprefekti Seianus myi eunukkinsa, Paezonin, eräälle senaattorille peräti 50 miljoonalla sestertiuksella (Naturalis Historia 7, 39).

Kuitenkin vasta keisari Diocletianuksen (284–305) aikana eunukkien läsnäolo keisarin hovissa kasvoi voimakkaasti ja he alkoivat saada huomattavaa vaikutusvaltaa (Guyot 1980, 134– 135; Tougher 2008, 36–54). Bysanttilainen kronikoitsija Theofanes, joka kirjoitti Bysantin historiaa käsittelevän Chronographiansa vuosina 811–815, kertoo, että alikeisari Galerius kaappasi Persian kuningas Narsehin haaremin Armeniassa vuonna 298 ja toi samalla käytännön pitää eunukkeja myös Rooman keisarin hoviin (Theoph. 1, 11–13). Muista lähteistä tiedämme, että hovieunukkien käyttö palvelijoina keisarin hovissa alkoi juuri Diocletianuksen aikana (Lact. Mort. Pers. 15 ja 21; Millar 1977, 82–83).

Eunukit palvelivat aivan keisarin läheisyydessä, ”pyhässä makuuhuoneessa” (sacrum cubiculum), keisarin henkilökohtaisessa taloudessa.

Tästä syystä hovieunukkeja alettiin kutsua termillä cubicularii. Laajemmassa mielessä cubicularii-termillä kutsuttiin kaikkia niitä henkilöitä, jotka työskentelivät keisarin taloudessa, myös ei-eunukkeja.

Useimmat myöhäisantiikin Rooman eunukeista olivat kotoisin Persiasta, Armeniasta ja muualta Kaukasukselta (Jones 1968, 566–567).

Historioitsija Prokopioksen (k. 562) mukaan Justinianuksen aikana (527–565) useimmat eunukit (erityisesti hovieunukit) hankittiin Kaukasuksen Abasgiasta (Proc. 8, 3, 17).

Rooman maaperällä poikien kastraatio oli keisari Domitianuksesta (81–96 jKr.) lähtien ankarasti kielletty (Amm. 18,4,5). Keisari Hadrianus (117–138 jKr.) salli vain itse-kuohinnan uskonnollisiin tarkoituksiin. Myöhäisantiikin aikana useat lait kielsivät kastraation Rooman valtakunnassa (Caner 1997, 398; Jones 1968, 567 ja 851–852). Rooman eunukit olivat tuontitava-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

29

raa, he olivat orjia, jotka oli kastroitu lapsena ja myyty sen jälkeen roomalaisille. Keisari Leon (457–474) säätämän lain mukaan heidät julistettiin vapaiksi heti, kun he astuivat keisarin palvelukseen (Cod. Iust. 12, 5, 4, vuonna 473).

Eunukki Eutheriuksen tarina oli ehkä tyypillinen eunukin ura. Ammianus Marcellinuksen mukaan Eutherius syntyi vapaana Armeniassa.

Vihamielinen heimo kuitenkin ryösti ja kastroi hänet sekä myi roomalaisille kauppiaille, jotka toivat hänet keisari Konstantinuksen (306–337) palatsiin. Palatsissa Eutherius sai hyvän koulutuksen. Hän osoittautui älykkääksi ja rehelliseksi.

Aikuisiällä Eutherius toimi keisari Constansin (337–350) neuvonantajana. Myöhemmin Eutheriuksesta tuli keisari Julianuksen praepositus, kun tämä nimitettiin caesariksi Galliaan vuonna 355. Hän toimi myös Julianuksen praeposituksena, kun tästä tuli lopulta keisari (augustus) vuonna 361. Ammianuksen mukaan Eutherius oli luonteeltaan rauhallinen ja herralleen uskollinen eunukki. Vanhuutensa Eutherius vietti Roomassa (Amm. 16,7; Guyot 1980, 201–202).

Vihattu ryhmä

Ammianus Marcellinuksen mukaan Euthe­ rius oli hyvä eunukki. Muuten Ammianus suhtautuu vihamielisesti eunukeihin, jotka olivat hänen mielestään julmia ja rahanahneita. Rikkaudet olivat eunukeille sama asia kuin muille sukulaiset ja lapset, joita he eivät voineet saada.

Luonnollinen rakkaus lähimpiinsä pervertoitui eunukeilla rakkaudeksi rahaan (Amm. 18, 5, 4). Constantius II:n (337–361) praepositusta, Eusebiusta, Ammianus piti yksinkertaisesti myrkyllisenä kyykäärmeenä (ut coluber copia virus excuberans; Amm. 18, 4, 4).

Metaforat haettiin usein eläinkunnasta.

Kirkkoisä Basileios Suuri (330–379) ei säästele sanojaan kuvaillessaan hovin eunukkeja: ”Sisiliskoja ja rupisammakoita, ei miehiä eikä naisia…” (Bas. epist. 115). Eunukit ovat lähteissä kaikenlaisten ajateltavissa olevien ennakkoluulojen uhreja. Heitä pidettiin paitsi julmina ja rahanahneina myös taipuvaisina vihamielisyyteen, ylpeinä, kateellisina, rikollisina jne. (Guyot 1980, 174–176).

30

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

Eunukit olivat erityisen halveksittuja ja vihattuja kastraationsa ja ulkonäkönsä vuoksi. Aikalaiset panivat merkille heidän taipumuksensa pyylevyyteen, kimeän äänen ja säyseän persoonallisuutensa. Eunukit olivat kuitenkin halveksittuja ennen kaikkea sen vuoksi, että he olivat nousukkaita (Hopkins 1978, s. 195). Myöhäis­ antiikin lähteet ovat suurimmaksi osaksi aristokraattien kirjoittamia. Nämä ”siniveriset” joutuivat tavoittelemaan eunukkien suosiota asioidessaan keisarin hovissa. Pääsy alamaisistaan eristyneen keisarin luo kävi vain häntä ympäröivien eunukkien kautta. Edestäpäin siniveriset mielistelivät nöyryyttävästi eunukkeja saadakseen heidän välityksellään asiansa keisarin käsiteltäväksi. He joutuivat antamaan myös lahjuksia. Takanapäin he sitten kirosivat raskaasti näitä ulkomaalaisia nousukkaita.

Merkille pantavaa on, että 300-luvulla hovieunukit olivat uusi ilmiö. Eunukit olivat ilmestyneet valtatekijäksi keisarin hoviin vasta Diocletianuksen aikana ja vakiinnuttaneet asemansa Konstantinuksen aikana. Eunukit eivät myöskään sopineet ilmeisesti aristokraattien kuvaan roomalaisesta miehisyydestä.

Eunukit politiikassa

Myöhäisantiikin valtiojärjestelmä oli keisarikeskeinen. Valtion pää ja kaiken vallan lähde oli keisari. Keisarin valtuudet olivat sekä teoriassa että käytännössä rajattomat. Keisari päätti ulkopolitiikasta, määräsi veroista, valitsi viranhaltijat ja armeijan komentajat ja sääti lait sekä päätti alamaistensa elämästä ja kuolemasta (Jones 1968, s.

321). Oliko keisari sidottu lakeihin vai oliko hän niistä täysin riippumaton despootti, on ollut historioitsijoiden keskuudessa kiistakysymys.

Lähteet osoittavat, että kun keisarilta haluttiin suosionosoituksia (beneficia), esimerkiksi valtion virkoja, tai haluttiin vaikuttaa keisarin tekemiin päätöksiin, käännyttiin usein hovin eunukkien puoleen. Eunukit taivuttelivat sitten keisaria. Claudius Mamertinuksen mukaan Constantius II:lta virkoja haluavien senaattoreiden täytyi käydä tervehdyskäynneillä hovissa mielistelemässä eunukkeja (spadones) ja naisia sekä tarjota heille lahjuksia (Pan. Lat. 3(11)).

Antiokialaisen reetori Libanioksen (314–394) mukaan alhaissyntyinen Flavius Philippus sai Constantiukselta pretoriaaniprefektin viran (344–351) juuri eunukkien vaikutusvallan ansiosta (Lib. or. 62, 11).

Myös Ammianus Marcellinus mainitsee Rooman historia -teoksessaan useissa kohdissa eunukkien vaikutusvallan valtion asioissa Constantiuksen aikana. Ammianuksen mukaan Constantiuksen praepositus Eusebius aiheutti vuonna 359 idässä sotapäällikkönä toimineen Ursicinuksen takaisinvetämisen virastaan. Ursicinuksen kohtaloksi muodostui se, että hän ei ymmärtänyt tavoitella Eusebiuksen suosiota eikä luovuttaa hänelle Antiokiassa olevaa omaisuuttaan. Ursicinuksen vihamiehet sen sijaan ymmärsivät ja hänen tilalleen nimitettiin toinen mies (Amm. 18, 4, 2–4).

Eunukeilla oli valtaa myös kirkkopolitiikassa.

On tunnettua, että keisari Arcadiuksen praepositus Eutropius vaikutti ratkaisevasti Johannes Khrysostomoksen (345–407) valintaan Konstantinopolin piispaksi vuonna 398 (Soc. 6, 2, 10; Soz. 8, 2, 19).

Erityisen selvästi eunukkien vaikutusvalta­ näkyy suhtautumisessa areiolaisuuteen 300-lu­ vulla. Juuri eunukit saattoivat saada aikaan keisari Konstantinuksen kirkkopolitiikassa tapahtuneen dramaattisen käänteen Nikean kirkolliskokouksen (325) jälkeen. Nikean kokouksessa areiolaisuus oli tuomittu ja oli syntynyt päätös, että Kristus oli samaa olemusta kuin Isä (Jumala). Tämän jumalallisen olemuksen sijasta areiolaiset uskoivat, että Kristus oli vain luotu olento. Areiolaisuuden perustaja presbyteeri Areios oli julistettu kirkonkirouk­ seen ja karkotettu keisarin käskyllä. Kaksi vuotta kokouksen jälkeen Areios ja kaksi muuta myöhemmin karkotettua areiolaista kuitenkin armahdettiin. Hallituskautensa lopun Konstantinus suosi areiolaisuutta (ks. Davis 1987, 51–80; Millar 1977, 594–).

Eunukkien sanotaan olleen myös Constantius II:n areiolaisystävällisen politiikan takana.

Sen sijaan Jovianuksen aikana (363–364) eunukkien välityksellä tapahtunut vaikutusyritys epäonnistui (ks. Guyot 1980, 145–147).

Eunukit kontrolloivat myös keisarin audiensseja. Kun Milanon piispa Ambrosius (339–397) halusi yksityistä audienssia keisari Maximukselta vuonna 387, juuri praepositus oli se henkilö, joka selitti yksityisen audienssin olevan mahdotonta ja päätti, että Ambrosius otettaisiin vastaan muodollisemmassa ja jäykkien rituaalien hallitsemassa konsistorissa (consistorium). Tämä taas merkitsi olennaisesti huonompia menestymismahdollisuuksia Ambrosiukselle, joka halusi keskustelua pienessä piirissä keisarin kanssa (Ambr. epist. 24).

Keisarit käyttivät eunukkeja myös tärkeissä luottamus- ja lähettilästehtävissä. Eunukki Arsacius lähetettiin vuonna 339 yhdessä prefekti Philagriuksen kanssa Aleksandriaan asettamaan virkaansa areiolaista piispaa Gregoriosta, joka oli nimitetty areiolaisuutta kiihkeästi vastustaneen ja erotetun kirkkoisä Athanasioksen (n. 395–373) tilalle (Ath. Hist. Ar. 10). Eunukki Hesychius oli toinen niistä kahdesta keisarillisesta komissaarista, jotka olivat läsnä Sardican kirkolliskokouksessa vuosina 342–343 (Ath. Hist. Ar. 15).

Alikeisari (caesar) Julianus lähetti vuonna 357 puolestaan pääeunukkinsa Eutheriuksen Constantius II:n hoviin puhumaan häntä vastaan nostettuja epälojaalisuussyytöksiä vastaan ja vakuuttamaan lojaalisuutta keisari Constantiukselle (Amm. 16, 7, 1–3 ja 20, 8, 9).

Vuonna 394 keisari Theodosius antoi eunukki Eutropiukselle varsin erikoisen tehtävän. Eutropiuksen piti tiedustella Egyptissä asuvalta erakkomunkki Johannekselta ennustusta vallananastaja Eugeniusta vastaan aloitetun sodan lopputuloksesta (Soz. 7, 22, 7–8; Pallad. Hist.

Laus. 35; Claud. in Eutr. 1, 311–316).

Eunukit tekevät rahaa

Eunukit keräsivät tekemistään palveluksista ja järjestämistään audiensseista lahjuksia.

Rahanahneus oli yksi keskeisimmistä paheista, joista eunukeita syytetään ajan lähteissä.

Claudius Claudianuksen (370–404) mukaan praepositus Eutropius myi jopa valtion virkoja saadakseen tuloja itselleen ja tyydyttääkseen ”nälkäänsä rikkauksiin” (Claud. in Eutr. 1, 196– 209; 2, 585–588). Chrysaphius puolestaan vaa-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

31

ti vuonna 447 vastavihityltä Konstantinopolin patriarkalta, Flavianukselta, suurta kultalahjusta. Tämä kuitenkin kieltäytyi, koska hänen olisi pitänyt myydä tämän vuoksi kirkkonsa kalleudet (Evagr. HE 2, 2; Theoph. AM 5940).

Vaikka kertomukset eunukkien ahneudesta ovat ilmeisesti liioiteltuja, ne eivät ole täysin perättömiä. Monet eunukit olivat todella rikkaita. Eunukki Narseksen (490–574), joka oli keisari Justinianuksen tärkeimpiä luottomiehiä ja sotapäälliköitä, omaisuus oli aikanaan legendaarinen. Johannes Efesolaisen (505–585) mukaan hurskaan eunukin (castrensis) Theodoroksen omaisuus nousi 1 500–2 000 naulaan kultaa (naula oli 327 grammaa) – lisäksi tulivat hopea, orjat ja ylelliset vaatteet (Joh. Eph. V. SS. Or. 19, 200–205). Omaisuus vastasi hyvinkin senaattoreiden varallisuutta (Hopkins 1978, 178–179).

Theodoros jakoi omaisuutensa hyväntekeväisyyteen Konstantinopolissa.

Mihin eunukkien valta perustui?

Alun perin eunukkien tehtävät olivat keisarin petien petaamista, keisarin kylvettämistä, hänen ruumiillisesta hyvinvoinnista ja turvallisuudesta huolehtimista. He olivat alati keisarin vierellä.

Juuri eunukit olivat viimeisinä läsnä haavoittuneen keisari Valensin luona, kun hän menehtyi Adrianopolin taistelussa vuonna 378 (Amm. 31, 13, 14).

Eunukit eivät olleet virkamiehiä. Edes mahtavan praepositus sacri cubiculi -eunukin tehtäviä ei ole laeissa määritelty muuten kuin, että praepositus oli koko hovin palveluskunnan päällikkö (Guyot 1980, 138–139). Keisarin comitatus, hovi, koostui muutoin pääosin virallisen aseman omaavista henkilöistä: neuvonantajista (consistorium), keskushallinnon ylimpien virkojen haltijoista ja heidän henkilökunnistaan sekä armeijan ylimmistä komentajista ja joukosta kaartin yksiköitä (scholae palatinae).

Huolimatta alkuaan vaatimattomista tehtävistä eunukkien käsiin kasautui 300-luvulla yhä enenevässä määrin valtaa. Miksi? Vihjeen eunukkien vallan lähteestä antaa Ammianus Marcellinus. Ammianuksen mukaan heidän alituinen läsnäolonsa keisarin läheisyydessä antoi

32

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

heille tilaisuuden kuiskutella ja vihjailla keisarin korvaan eri asioita (Amm. 14, 11, 3; 18, 4, 4). Praeposituksella oli ilmeisesti täysin esteetön pääsy keisarin luo milloin tahansa. Intiimien tehtävien suorittaminen toi myös muille eunukeille vapaan pääsyn keisarin luo ja antoi mahdollisuuksia hänen taivutteluunsa. Eunukkien vaikutusvallan perustana olivat siten heidän jokahetkiset mahdollisuutensa suoriin henkilökohtaisiin kontakteihin keisarin kanssa. Keisarin hovia hallitsivat muutoin jäykät rituaalit ja virallisesti päätökset tehtiin valtioneuvostona toimivassa ja erityisen muodollisessa konsistorissa, jossa keisarin taivuttelu ja vapaa keskustelu oli mahdotonta.

Oli edullisempaa kääntyä eunukkien puoleen ja antaa heidän hoitaa asiat keisarin kanssa yksityisesti. Aikalaiset pitivät tätä epävirallista tietä kiistatta tehokkaampana. Huolimatta paljon puhutusta myöhäisantiikin Rooman byrokratisoitumisesta, keisarin hovissa oli (viranhaltijoiden ohella) jatkuvasti henkilöitä, joilla ei ollut mitään valtaa tuovaa virkaa mutta jotka harjoittivat siellä mitä suurinta vaikutusvaltaa. Eunukkien lisäksi tällaisia henkilöitä olivat keisarin puolisot, keisarin ystävät (amici, filoi), erilaiset oppineet ja jopa keisarin henkilääkärit. Näiden vaikutusvalta perustui yksityisiin kontakteihin ja suhteisiin.

Eunukkien valta voidaan määritellä informaaliseksi, epäviralliseksi. He toimivat välittäjinä hovissaan alamaisista eristyneenä elävän keisarin ja ulkomaailman välillä. Eunukit kontrolloivat lisäksi keisarille ulkomaailmasta tulevaa ja päätöksien tekemisessä tarvittavaa informaatiota. Tämä teki mahdolliseksi tosin myös keisarin huijaamisen. Eunukkien asema oli strateginen: tie keisarin luo kulki heidän kauttaan ja he kontrolloivat myös hänelle ulkomaailmasta tulevaa informaatiota.

Toisaalta eunukit olivat täysin riippuvaisia keisarin suosiosta ja suojelusta. Heillä ei ollut taustansa vuoksi luonnollisia liittolaisia muualla yhteiskunnassa. Eunukit eivät voineet sulautua heihin vihamielisesti suhtautuvaan aristokratiaan. Tämä takasi eunukkien lojaalisuuden.

Eunukit olivat keisarille luotettavia yhteistyö-

kumppaneita. Seksuaalisesti välinpitämättömät eunukit eivät uhanneet keisarin asemaa, koska eivät voineet perustaa omaa dynastiaa.

Eunukit olivat keisarin ja hänen valtaansa potentiaalisesti uhkaavan aristokratian välisen jännitteen keskellä. Korkeat siviilivirat ja sotapäällikön tehtävät olivat aristokraateilla. Keisareille oli edullista käyttää ulkoa tuotuja, alhaissyntyisiä ja hänelle täysin lojaaleja eunukkeja tasapainottamaan ja valvomaan häntä itseään uhkaavan aristokratian valtaa.

Käyttämällä eunukkeja keisari sai myös lisäedun. Vihatut eunukit toimivat syntipukkeina, jotka imivät itseensä väestön kritiikkiä epämiellyttävistä päätöksistä – kritiikkiä, joka muutoin olisi kohdistunut keisariin itseensä. Harvalla oli sisäpiirin tietoa siitä, kuka todella oli tehnyt epämiellyttävän päätöksen, keisari itse vai hänen eunukkinsa. Esimerkiksi keisarin ja praeposituksen suhde oli niin läheinen, että nekään, joilla oli tiivis suhde hoviin, eivät voineet usein erottaa, oliko keisarin harjoittama politiikka lähtöisin keisarilta vain hänen pääeunukiltaan (Guyot 1980, 148).

Kohti hyväksyntää

Keisarit pyrkivät tasoittamaan hovieunukkien ja aristokratiasta peräisin olevien suhteita nostamalla ylimmät hovieunukit arvoltaan samanarvoiseen asemaan senaattoreiden kanssa. Valentinianus I:n (364–375) luomassa uudessa senaattoreiden arvojärjestelmässä (clarissimi, spectabiles, illustres) praepositus sacri cubiculi sai vuonna 382 toiseksi korkeimman arvon, spectabilis-arvon. Vuonna 422 praepositus nostettiin korkeimpaan illustris-arvoon ja oli samanarvoinen korkeimpien viranhaltijoiden ja armeijan komentajien kanssa.

Vaikka eunukit saivat ”rankihierarkiassa” samanarvoisen aseman aristokratiaan kuuluvien henkilöiden kanssa, he eivät voineet koskaan integroitua aristokratiaan entisinä orjina ja barbaareina. Koska he eivät voineet kastraationsa vuoksi saada jälkeläisiä, he eivät voineet siirtää asemaansa aristokraattien tavoin jälkeläisilleen.

Lopulta 400-luvulla, jolloin korkea-arvoisimmat eunukit pitivät säännöllisesti senaatto-

rin arvoa, ennakkoluulot eunukkeja kohtaan näyttävät vähentyneen. Justinianuksen aikana eunukki Narseksen ura hovimiehenä ja keisarin sotapäällikkönä ei herättänyt enää vastalauseita. Narses oli myös ainoita mahtimiehiä, jonka päälle historioitsija Prokopios ei heitä lokaa ”salaisessa historiassaan” (Anekdota), joka muuten oli ankara hyökkäys Justinianusta ja hänen hallintoaan vastaan.

Eunukit Bysantissa

Eunukkien pito jatkui Rooman perillisvaltiossa, Bysantissa. Hovieunukkien huippukautta Bysantissa oli 900-luku. Tällöin eunukkius oli jo normalisoitu asia. Bysanttilaisille eunukit olivat ”kolmas sukupuoli”: he olivat miehiä, mutta erilaisia miehiä. Kastraatio voitiin tehdä nyt myös valtakunnan rajojen sisällä. Monet Bysantin eunukit tulivat vapaista, varakkaista ja hyvin koulutetuista perheistä. Eunukit nousivat huomattaviin virkoihin, ei vain valtion hallinnossa vaan myös kirkon viroissa (Ringrose 2004, 85).

Voidaan todeta, että Bysantilta sen itäiset ja Pohjois-Afrikan provinssit vallanneet arabit perivät eunukkien pidon bysanttilaisilta. Omaijadien kalifikunnan (661–750) hallitsijoiden haaremissa eunukit näyttävät vakiinnuttaneet asemansa kalifi Al-Walidin (743–744) aikana.

Ensimmäisistä omaijadien eunukeista useimmat olivat kreikkalaisia. Abbasidien hovissa erityisesti eunukki ja ”komentajien komentaja” (amir al-umara) Mu´nis al-Muzaffar oli todellinen hallitsija kalifi al-Muqtadirin aikana (908–932) (Hitti 1991, 229 ja 469).

Myös Konstantinopolin vuonna 1453 vallanneet ja samalla Bysantin valtakunnan olemassaolon lopettaneet turkkilaiset käyttivät eunukkeja eri tehtävissä. 1600 vuotta jatkunut eunukki-instituutio päättyi Istanbulissa vuonna 1909, kun nuorturkkilaiset valtasivat sulttaanin haaremin, hirttivät ylieunukin ja päästivät eunukit vapaiksi.

Kirjallisuus

Caner, D. (1997): ”The Practise and Prohibition of Self-Castration in Early Christianity,” Vigiliae Christianae 51, No 4, 396–415.

Castrén, P. & Pietilä-Castrén (2000): Antiikin käsikirja. Otava. Keuruu.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

33

Davis, L.D. (1987): The First Seven Ecumenical Councils. Delaware.

Dunlop, J.E. (1924): The Office of Grand Chamberlain in the Later Roman Empire. London.

Guyot, P. (1980): Eunuchen als Sklaven und Freigelassene in der griechisch-römischen Antike. Klett-Cotta. Stuttgart.

Hitti, P.K. (1991): History of the Arabs. Tenth Edition. Hong Kong.

Hitti, P.K. (1961): The Near East in History. A 5000 Year Story. D. van Nostrand Company.

Holum, K. (1982): Theodosian Empresses. University of California Press. Berkeley and Los Angeles.

Hopkins, K. (1978): Conquerors and Slaves. Cambridge University Press. Cambridge.

Jones, A.H.M. (1968): Later Roman Empire 284–602. Basil Blackwell. Oxford.

Jones, A.H.M. & Martindale, J.R. & Morris, J. (1971): The Prosopography of the Later Roman Empire, Vol. I A.D. 260–395 (PLRE I). Cambridge.

Korpela, J. (2014): Idän orjakauppa keskiajalla. SKS. Vantaa.

Kuefler, M. (2001): The Manly Eunuch. University of Chicago Press. London.

MacMullen, R. (1987): ”Late Roman Slavery”, Historia: Zeitschrift für Alte Geschichte 36, No 3, 359–382.

Maekawa, K. (1980): Animal and Human Castration in Sumer, Part II: Human Castration in the Ur III period.

Zinbun. Journal of the Research Institute for Humanistic Studies, 1–56. Kyoto University.

Maekawa, K. (1980): Female Weavers and Their Children in Lagash – Presargonic and Ur III. Acta Sumerologica, 81–125.

Martindale, J.R. (1980): The Prosopgraphy of the Later Roman Empire, Vol. II A.D. 395-527 (PLRE II). Cambridge.

Matthews, J. (1989): Empire of Ammianus. London.

Meyendorff, J. (1989): Imperial Unity and the Christian Divisions. New York.

Millar, F. (1977): The Emperor in the Roman World. Duckwoth. London.

Patterson, D. (1982): Slavery and Social Death. Harvard University Press.

Ringrose, K. M. (2003): The Perfect servant: eunuchs and the social construction of gender in Byzantium. University of Chicago Press. London.

Scholten, H. (1995): Der Eunuch in Kaisernähe: zur politischen und sozialen Bedeutung des ”praepositus sacri cubiculi” im 4. und 5. Jahrhundert n. Chr. Peter Lang. Frankfurt am Main.

Scholtz, P. (2001): Eunuchs and Castrati: A Cultural History. Translated from the german by Broadwin, J.A. and Frisch, S.L. Marcus Wiener Publishers. Princeton.

Stein, E. (1959): Histoire du Bas-Empire, Tome Prémier. Desclée de Brouwer. Bruges.

Sturz, F.W. (1820): Orionis Thebani Etymologicon. Weigel.

Leipzig.

Tougher, S. (2008): The Eunuch in Byzantine History and Society. Routledge. New York.

Tougher, S. (toim.) (2002): Eunuchs in Antiquity and Beyond.

Classical Press of Wales and Duckworth. London.

Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti, vapaa tutkija ja toimittaja.

34

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

UUSI HANKE VASTUULLISESTA TIEDEVIESTINNÄSTÄ JA TEKIJYYDESTÄ TIETEESSÄ

Miten viestiä tutkimuksesta vastuullisesti? Miten varmistaa tutkijan meritoituminen uudessa avoimen tieteen ja tutkimuksen kulttuurissa?

Miten tuetaan hyvää tieteellistä käytäntöä, eettisesti vastuullista, rehellistä ja rehtiä tutkimustiedon tuottamista ja julkaisemista?

Vastuullinen tiedeviestintä ja tekijyys -hanke pureutuu näihin kysymyksiin. Opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt rahoituksen Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK) ja Tutkimuseettinen neuvottelukunnan (TENK) hankkeelle Tiedon jakaminen luo vaikuttavuutta: tekijyys, tiedon kuratointi ja hyvät tiedeviestinnän käytänteet. Hanke jatkuu vuoden 2017 loppuun asti.

Hankkeessa keskitytään tiedon omistajuuteen, tekijyyteen ja kirjoittajuuteen (authorship) sekä tutkijan meritoitumiseen. Lähtökohtana on tutkimuksen elinkaari: tutkimusidean kehittelystä tutkimusaineiston keräämisen ja analyysin kautta tulosten julkaisemiseen ja hyödyntämiseen. Tutkijan toiminnan on oltava eettisesti vastuullista, rehellistä ja rehtiä prosessin jokaisessa vaiheessa. Vastaavasti tiedeviestinnän on oltava harkitusti ja vastuullisesti mukana jokaisessa tutkimuksenteon vaiheessa. Työmenetelmänä on yhdessä oppiminen. Hanke toivottaakin kaikki tiedeviestinnästä, tutkimusetiikasta ja hyvästä tieteellisestä käytännöstä kiinnostuneet mukaan yhteistyöhön!

Lisätietoja: Projektipäällikkö Iina Kohonen, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Tutkimuseettinen neuvottelukunta, iina.kohonen@ tsv.fi

KATSAUKSIA Miksi maailmankaikkeus on olemassa?

Kari Enqvist Miten universumi on voinut syntyä tyhjästä? Mistä luonnonlait ovat tulleet? Nämä ovat kysymyksiä, jotka askarruttavat suurta yleisöä ja joita minultakin kysellään jatkuvasti. Niiden tiimoilta on myös väännetty peistä mm. amerikkalaiskosmologi Lawrence M. Kraussin kirjan Universumi tyhjyydestä – miksi maailmassa on jotain tyhjyyden sijaan (Basam Books 2013) innoittamana. Krauss esiintyi loppusyksystä 2015 Helsingin yliopistossa yhtenä sen 375-vuotisjuhlien puhujista.

Keskustelu maailmankaikkeuden ja luonnonlakien alkuperästä sekä olemattomuudesta tai tyhjyydestä ovat usein sisältäneet sekä filosofisia että teologisia sävyjä. Tämän tematiikan ei voi sanoa olevan esimerkiksi kosmologian tärkeimpien tutkimusongelmien joukossa. Mitään uutta, mullistavaa tutkimustietoa ei aihepiiristä ole tarjolla. Silti on hyvä asettaa tämäkin kiistely fysiikan viitekehykseen. Se nimittäin tarjoaa syvyyden, jonka puute kaikuu valitettavan usein käytettyjen argumenttien onttoudessa.

Esille kannattaa nostaa kaksi näkökulmaa, jotka nähdäkseni ovat oleellisia keskustelun kannalta. Ensimmäinen kysymys koskee ajan luonnetta. Onko aika fundamentaalinen luonnon ominaisuus vai onko se suuren skaalan karkeistus eli emergentti? Miksi aika kuluu? Näihin kysymyksiin meillä ei tällä hetkellä ole minkäänlaista vastausta. Toinen kysymys on, millä tavoin maailman fysikaaliset oliot ovat olemassa? Tähän tiedämme vastauksen: ne ovat olemassa kvanttifysiikan esittämällä tavalla.

Toki kvanttifysiikka on vain teoria. Sen ennustamat ilmiöt on todennettu valtavalla tarkkuudella, mutta voi tietysti olla, ettei se kaikilta osiltaan ole vihoviimeisin teoria. Havaintotosiseikka kuitenkin on, ettei kvanttifysiikan tämän

keskustelun kannalta olennaisia piirteitä voida korvata millään teorialla, jossa näitä piirteitä ei olisi. Tällä viittaan kvanttitilojen lomittumiseen ja luonnon epälokaalisuuteen.

Mitä tarkoittaa ”alkuräjähdys”?

Ajan olemuksen ja kvanttifysikaalisten ongelmien rinnalla alkuräjähdysteorian implikaatiot ovat liki triviaaleja, mutta koska silläkin saralla esiintyy paljon väärinymmärrystä, on syytä lyhyesti kerrata teorian keskeisimmät piirteet.

On heti syytä todeta, että Albert Einsteinin yleiseen suhteellisuusteoriaan perustuva alkuräjähdysteoria1 on todella vain teoria. Sikäli kuin olemme voineet havainnoida hyvin varhaista maailmankaikkeutta ja tehdä siitä päätelmiä, alkuräjähdysteoria pystyy selittämään erinomaisesti kaikki havainnot. Mitään sen kanssa kilpailevaa teoriaa universumille ei ole olemassa, mutta se ei tietenkään tarkoita, etteikö alkuräjähdysteoriaa pitäisi vielä modifioida. Itse asiassa näin uskoo valtaosa teoreettisista fyysikoista jo pelkästään siitä syystä, että yleinen suhteellisuusteoria ei ole kvanttiteoria. Teorioita, joissa kvantti-ilmiöitä ei huomioida, fyysikot kutsuvat klassisiksi teorioiksi. ”Klassinen” viittaa tässä karkeasti aikaan ennen vuotta 1900.

Lisäksi on huomautettava, että kosmologit käyttävät usein käsitettä ”alkuräjähdys” hieman erilaisessa merkityksessä kuin tavanomainen populaarikirjallisuus. Meille se tarkoittaa sitä, että kauan (havaintojen mukaan 13,8 miljardia vuotta) sitten maailmankaikkeus oli hyvin tiheä ja kuuma, ja se on siitä eteenpäin laajentunut samalla jäähtyen.

1 Populaariesitys alkuräjähdysteoriasta on K. Enqvist, Ensimmäinen sekunti. WSOY 2014.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

35

Historiallisesti alkuräjähdysteorian edeskäypänä – muttei ehkä kuitenkaan varsinaisena isänä – voidaan pitää belgialaispappi Georges Lemaîtrea, joka vuonna 1927 ratkaisi Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian kenttäyhtälöt tietyillä oletuksilla (venäläinen Aleksandr Friedmann oli tehnyt saman, mutta hieman erilaisilla oletuksilla, jo viisi vuotta aiemmin). Lemaîtren ratkaisu kuvasi maailmankaikkeutta, jolla äärettömän kaukaisessa menneisyydessä oli ollut tietty koko (joka liittyi Lemaîtren olettaman kosmologisen vakion suuruuteen) ja joka tällä hetkellä oli laajentunut äärettömän kauan. Malli tuli tunnetuksi vuonna 1931, kun kuulu tähtitieteilijä Arthur Eddington käännätti Lemaîtren tekstin englanniksi. Sen jälkeen Lemaître vielä viritteli malliaan muun muassa postuloimalla alkutilan eräänlaiseksi atomiksi, yksittäiseksi kvantiksi, joka ilmestyi radioaktiivisuuden kaltaisessa leimahduksessa äärellinen aika sitten2. ”Alkuatomin” koko voitiin arvioida noin aurinkokunnan suuruiseksi (mutta se ei luonnollisestikaan sijainnut missään esiolevassa tyhjyydessä). Mitään matemaattista perustetta tälle oletukselle ei Lemaîtrella ollut, eikä mallia enää pidetä kiinnostavana.

Moderni alkuräjähdysteoria kehitettiin 1940-luvun lopulla, kun venäläissyntyinen George Gamow oivalsi, että menneisyydessä tiheään puristuneen aineen oli täytynyt olla myös hyvin kuuma. Tätä alleviivataan usein puhumalla ”kuumasta” alkuräjähdyksestä. Gamow oletti alkutilaksi ydinhiukkasista koostuvan puuron, jolle hän antoi nimen ”ylem”. Tämä nimitys on (onneksi) unohtunut ja kauan sitten.

Pari vuosikymmentä myöhemmin suhteellisuusteoreetikot sitten oivalsivat, että yleisen suhteellisuusteorian ratkaisut ovat väistämättä sellaisia, että kosmologinen alkutila on singulaarinen – se on piste, johon kaikki aine ja avaruus on pusertunut. Tämä tulos seuraa matemaattisesti Einsteinin kenttäyhtälöistä. Ajanhetkellä nolla aineen tiheys on ääretön ja avaruuden tilavuus nolla. Aikakoordinaatti loppuu tähän alkusingulariteettiin. Yleisen suhteellisuusteo2 Lyhyt historiikki Lemaîtren roolista on Jean-Pierre Luminet, arXiv: 1105.6271v1.pdf.

36

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

rian mukaisessa alkuräjähdysteoriassa ei siis ole aikaa, joka edeltäisi alkuräjähdystä.

Siksi alkuräjähdysteoriassa ei voi kysyä, mitä oli ennen alkuräjähdystä? Ei ole mitään edeltävää hetkeä, jonka jälkeen singulariteetti olisi ”räjähtänyt”. Koska ei ole mitään edeltävää hetkeä, ”räjähdykselle” ei myöskään ole olemassa mitään edeltävää syytä. Alkuräjähdys ei ole tapahtuma ajassa.

Jo tämän valossa on selvää, ettei myöskään ole olemassa mitään edeltävää ”ei-mitään”, jonne singulariteetti olisi ilmestynyt räjähtääkseen. Jopa sana ”räjähtää” on harhaanjohtava.

Sen merkitys on pelkästään se, että kauan sitten maailmankaikkeus oli muodollisesti äärettömän tiheä ja kuuma, ja se on siitä eteenpäin laajentunut samalla jäähtyen.

Suuren yleisön mielissä alkusingulariteetti on usein erottamaton osa alkuräjähdysteoriaa, mutta kuten edellä on jo mainittu, emme tiedä, voimmeko luottaa yleiseen suhteellisuusteoriaan ja sen mukaiseen alkuräjähdysteoriaan aivan maailmankaikkeuden alkuhetkillä.

On mahdollista, että yleistä suhteellisuusteoriaa täytyy laajentaa ensimmäisten sekuntien triljoonasosien kohdalla jo klassisella tasolla, kvanttimodifikaatioista puhumattakaan. Lisäksi meillä on vahvoja, kosmisen mikroaaltotaustan ominaisuuksien havaintoihin perustuvia viitteitä siitä, että ”kosmologin alkuräjähdystä” eli kuumaa ja tiheää alkutilaa edelsi niin sanottu kosminen inflaatio, joka teki maailmankaikkeudesta täysin tyhjän ja äärimmäisen kylmän.

Kosminen inflaatio on nykykosmologian kivijalka. Se on paradigma, jonka vastavalossa kaikki kosmologinen teoriakehittely tällä hetkellä tapahtuu. Tiedossa ei ole, kuinka kauan kosminen inflaatio kesti. Edelsikö inflaatiota alkusingulariteetti vai ei, sitäkään emme tiedä.

Emme tiedä, kuinka kauas menneisyyteen ”kosmologin alkuräjähdystä” edeltävä ja inflaatiota kellottava aikakoordinaatti ulottuu tai missä kohdin sitä pitäisi korjailla kvantti-ilmiöillä.

Kosmologia on arkijärjelle vierasta ja siksi vaikeasti hahmottuvaa. Silti yllä oleva on kuitenkin vasta taustoitusta tämän kirjoitelman varsinaisille kysymyksille. Onko maailmankaikkeus

syntynyt jostakin? Miksi siellä vallitsevat juuri nämä luonnonlait? Niiden kannalta kysymys alkusingulariteetin olemassaolosta on toissijainen.

Tyhjiö ja arkilogiikka

Ajatus siitä, ettei tyhjästä voi syntyä mitään, on peräisin Parmenideen kaltaisilta antiikin kreikkalaisilta filosofeilta. Maailma nähtiin äärellisten, toisiaan tönivien olioiden kokoelmana.

Tämä arkijärjen ja klassisen fysiikan mukainen tarkastelu johti aikanaan myös teologien hellimään ajatukseen välttämättömästä ensimmäisestä syystä.

Filosofiasävytteisessä puheessa on tavanomaista erotella materiaaliset objektit ja niiden väliset relaatiot. Niinpä usein sanotaan, että vaikkapa elektroni on objekti, jolla on tietyt ominaisuudet (kuten massa ja sähkövaraus) ja tietyt relaatiot eli vuorovaikutukset muiden elektronien kanssa. Tämä jaottelu on käytännöllinen ja usein toimiva, muttei kuitenkaan kvanttifysiikan mukaan perusteltavissa. Elektronia ei pohjimmiltaan voi erottaa muista alkeishiukkasista erilliseksi olioksi eikä sen relaatioita erillisiksi sen tavasta olla olemassa. On vain universumin täyttävä elektroninen kvanttikenttä, jonka väreitä elektronit ovat likimääräisesti.

Tämä elektronin ja sen vuorovaikutusten erottamattomuus manifestoituu muun muassa niin sanottujen virtuaalisten hiukkasten kautta, joiden jatkuvat törmäilyt osallistuvat esimerkiksi elektronin havaittavan massan ja sähkövarauksen määrittelyyn. Alkeishiukkasten ominaisuudet ovat siis dynaamisia suureita. Esimerkiksi elektronin massa ja sähkövaraus riippuvat siitä, miltä etäisyydeltä elektronia tarkastellaan.

Kvanttifysiikka ei kuvaakaan ensisijaisesti materiaalisia hiukkasia. Se kuvaa tiloja, joihin liittyy observaabeleita eli suureita, jotka voidaan havaita tietyin koejärjestelyin. Sanalla ”tila” on tässä hyvin täsmällinen matemaattinen merkitys (se on kompleksisen Hilbertin avaruuden vektori). Observaabeleihin liittyvät mittarilukemat puolestaan riippuvat koejärjestelystä.

Kvanttifysiikan epäintuitiivisuus, sen epä­klas­ sisuus, näkyy siinä, että kaikki kvanttitilaa kuvaa-

vat observaabelit eivät välttämättä ole samanaikaisesti havaittavissa. Yksi tämän tosiseikan ilmentymä on Heisenbergin epätarkkuusperiaate. Samalla tilan määrittelyyn voi liittyä arkilogiikan vastaisia piirteitä. Esimerkiksi kelpaa kvanttitila, jossa spin voi osoittaa samanaikaisesti sekä ylös että alas. Spin on eräs hiukkasfysikaalinen ominaisuus ja observaabeli. Mittauksessa tästä epämääräisestä ylös–alas-tilasta realisoituu kuitenkin vain joko ”spin-ylös” tai ”spin-alas”, tietyllä laskettavissa olevalla todennäköisyydellä. Kuten on kokeellisesti varmennettu.

Jos kaikki fysikaalinen on pohjimmiltaan kvanttifysiikkaa, kaiken totaliteetti eli maailmankaikkeus on myös kvanttitila. Silloin sen tyhjentävään määrittelyyn voi periaatteessa liittyä arkilogiikan vastaisuutta.

Jos aika on luonnon fundamentaalinen ominaisuus, kvanttitilojen aikakehityksen määrää tietty sääntö, jota kutsuttakoon kirjaimella H. Kun H tunnetaan, kvanttitilat tunnetaan kaikkina aikoina. H on itse asiassa täsmälleen sama asia kuin luonnonlaki. Matemaattisesti se on energian (tai sen yleistyksen) määrittävä lauseke. Tämä kaikki pätee myös klassiseen fysiikkaan. Esimerkiksi alkuräjähdysteorian H on sääntö, jonka yleisen suhteellisuusteorian kenttäyhtälöt antavat.

Kvanttitila, jonka energia on kaikkien mahdollisten kvanttitilojen joukossa pienin, on nimeltään tyhjiö. Koska kvanttikenttien väreilyyn (”alkeishiukkasiin”) liittyy aina energiaa, karkeasti sanoen tyhjiö on tila, jossa ei ole lainkaan ainetta tai säteilyä. Mutta koska kyseessä on kvanttitila, sen määrittelyyn liittyvät myös kaikkien alkeishiukkaskenttien keskinäiset vuorovaikutukset. Sen seurauksena tyhjiö voi muuttua virtuaalisiksi hiukkasiksi. Usein sanotaan, että kvanttifysikaalinen tyhjiö on ikään kuin poreileva, juuri kiehumaisillaan oleva vesikattila.

Koska kvanttifysiikan tyhjiöstä voi siis syntyä hiukkasia, antiikin kreikkalaiset olivat väärässä.

Kuten on mittauksin voitu havaita.

Itse asiassa yleisessä suhteellisuusteoriassa kvanttityhjiön käsite on vielä monimutkaisempi. Siellä tyhjiön tyhjyys voi riippua havaitsijoiden välisestä liikkeestä siten, että yksi havaitsija

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

37

näkee hiukkasia siinä missä toinen näkee pelkkää tyhjää.

Maailmankaikkeus tyhjästä

Jos myös ajan ja avaruuden kuvailu, eli yleinen suhteellisuusteoria, on pohjimmiltaan kvanttiteoria, alkuräjähdystä tulee kuvailla kvanttifysiikan termein. Tähän perustuu paljon popularisoitu hypoteesi maailmankaikkeuden syntymisestä tyhjästä. Kvanttiporeilusta voi pullahtaa kokonainen maailmankaikkeus. ”Ikuisen inflaation” nimellä kulkeva ajatusrakennelma on samalla linjalla. Se on eräänlainen vastaus kysymykselle ”Miksi kosminen inflaatio tapahtui?”. Sitä voidaan perusteella myös matemaattisesti, mutta kaikkia noita perusteluja voidaan kritisoida. Ikuinen inflaatio ei ehkä ansaitse teorian nimeä, mutta se on kuitenkin enemmän kuin pelkkiä peräkkäin aseteltuja sanoja.

Ikuisen inflaation mallissa todellisuus on eräänlainen ikuinen, rannaton kvanttimeri.

Sen poreilusta syntyy silloin tällöin pisara, josta inflaatiomekanismin ajamana kasvaa yksittäinen maailmankaikkeus. Periaatteessa näissä erillisissä maailmankaikkeuksissa luonnonlait voivat vaihdella satunnaisesti. Tällöin puhutaan multiversumista, kaikkien mahdollisten maailmankaikkeuksien kollektiivista.

Luonnollisesti kaikki tämä on hyvin spekulatiivista, eikä multiversumin olemassaolosta – tai edes sen matemaattisesta konsistenssista – ole olemassa mitään varmaa näyttöä. Multiversumin kuvailu vaatisi oikeastaan yleisen suhteellisuusteorian kvanttifysikaalista versiota eli kvanttigravitaatiota. Tuolloin on luultavaa, että ajan ja avaruuden käsitteet hämärtyvät, kuten tavallisessa kvanttimekaniikassa paikka ja nopeus­ovat epämääräisiä. Kenties jopa syyn ja seurauksen välinen suhde hämärtyy, tai äärimmillään aika menettää kokonaan merkityksensä. Jälkimmäisessä tapauksessa aika voisi olla lämpötilan kaltainen karkeistettu suuren kokoskaalan ilmiö.

Mutta jos multiversumi on olemassa, olipa se miten epämääräinen hyvänsä, mistä se tuli? Eräs mahdollisuus on tietenkin, että se on ollut aina olemassa ja tulee aina olemaan olemassa. Toisaalta, jos aika ei ole fundamentaalinen käsite,

38

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

koko kysymys on mieltä vailla.

Mutta yhtä kaikki, multiversumissakin on joitakin luonnonlakeja. On olemassa jokin sääntö, H, joka tahdittaa sen poreilua ja uusien maailmankaikkeuksien syntyä. Miksi juuri tuo sääntö?

”Ei-mitään” ei merkitse mitään

Miksi on olemassa jotakin pikemmin kuin ei mitään? Tämä kysymys on peräisin Leibnizilta, ja sitä toistellaan edelleen filosofisessa tai teologisessa kontekstissa3. Fysiikassa se ei ole akuutti tutkimusongelma ja veikkaisin, että valtaosa fyysikoista pitää koko kysymystä tutkimuksen kannalta irrelevanttina (ja kuulun itsekin heidän joukkoonsa). Mutta se ei tietenkään estä pohtimasta, mitä tarkoittaisi ”ei mitään”, varsinkin kun on väitetty, että olisi luonnollisempaa, ettei olisi mitään kuin että jotakin on olemassa.

Taustalla on ajatus, että jollakin täsmentämättömällä tavalla fysikaalisen universumin olemassaolo vaatisi ylimääräistä työtä. Mutta mikään – ei filosofia, ei luonnontiede – ei tietenkään pysty esittämään pitäviä perusteita, että jokin tietynlainen mahdollinen universumi olisi luonnollisempi kuin jokin toinen. ”Luonnollinen” on pelkkä sana, aivan kuten ”ei mitään” ovat vain kaksi peräkkäistä sanaa.

Kieli antaa meille mahdollisuuden keksiä erilaisia käsitteitä. Jotkin niistä ovat sisäisen rakenteensa vuoksi mielettömiä, kuten esimerkiksi ”nelikulmainen kolmio”. Näille filosofi voi suorittaa loogisen käsiteanalyysin, purkaa lauseen atomaarisiin osasiinsa ja todeta logiikkansa sääntöjen vastaiseksi.

Tosin on syytä muistaa, että arkilogiikka ei enää päde kvanttifysiikassa. Siellä on kuviteltavissa monikulmiotila, jossa on samanaikaisesti sekä kolme että neljä kulmaa. Arkikieleen perustuvaan päättelyyn, silloin kun sitä sovelletaan luonnon perusolemukseen, tulee siis suhtautua äärimmäisellä skeptisyydellä.

Lisäksi kieli suo meille mahdollisuuden keksiä asioita, jotka eivät ole olemassa, esimerkik3 Kts. esim. http://plato.stanford.edu/entries/nothingness/

si ”yksisarvinen”. Tällöin kyse on kuitenkin havaintolauseista. Yksisarvisia voisi olla olemassa, mutta sikäli kuin tiedämme, hyvin suurella todennäköisyydellä niitä ei ole olemassa.

Fyysikan ”ei mitään” on kvanttifysiikan tyhjiö, jolla on täsmällinen matemaattinen, kvanttikenttäteorioihin perustuva määritelmänsä. Filosofin tai teologin tyhjiö on avaruuden, aineen, ajan ja luonnonlakien piinasta vapautettu ”eimitään”. Mutta onko ”ei-mitään” tila, joka yksi­ sarvisen lailla voisi olla olemassa? Vai onko käsite ”ei-mitään” ylipäätään mielekäs?

Fyysikon tyhjiötä voi tutkia. Sinne voi panna mittarin (esimerkiksi testihiukkasen), jonka käyttäytymisen perusteella on mahdollista määrittää, onko kyseessä tyhjiö. ”Ei-mitään” sen sijaan on jotakin, jota ei voi mitata, sillä heti kun sinne työntää mittarin, ”ei-mitään” katoaa.

Siihen ei liity mitään observaabelia. Itse asiassa on mahdotonta kuvitella, mitä ”ei-mitään” voisi tarkoittaa.

Tässä kohdin on hyvä painottaa, että edes alkuräjähdysteorian mahdollinen alkusingulariteetti ei ole ”ei-mitään”. Siellä avaruus käsitteenä on edelleen olemassa, vaikka sen tilavuus onkin nolla. Sääntö, yleisen suhteellisuusteorian H, joka kertoo sen olemassaolon, on voimassa singulariteetissakin (sillä muutoinhan emme voisi edes puhua siitä). Alkuräjähdysteoria ei siis pakota meitä omaksumaan käsitettä ”ei-mitään”. Ja muistutan vielä, että puhe alkuräjähdyksen (mahdollista) singulariteettia edeltävästä ajasta on yleisen suhteellisuusteorian kontekstissa mieletöntä.

Niinpä selvästikin on puolustettavissa kanta, jonka mukaan kysymys ”Miksi on olemassa jotakin pikemmin kuin ei mitään?” on mieltä vailla. Millainen vastaus tyydyttäisi meitä? Millä tavoin ”ei-mitään” olisi olemassa? Olemassaolo ei ole ominaisuus, kuten vaikkapa vihreä väri.

Väitän, että ”ei-mitään” ei tarkoita mitään. Se on pelkästään arkisen kielenkäytön luoma optinen harha. Jotta käsitteestä ”ei-mitään” voi ylipäätään puhua, jotakin on jo oltava olemassa.

Ja jos jotakin on olemassa, silloin on olemassa myös jokin maailmaa kuvaava sääntö H. Tämä sääntö ei kuitenkaan ole riippumaton ajan määritelmästä eikä aika ole riippumaton (kvantti)

tilojen määritelmästä. Tilojen välinen korrelaattori antaa määritelmän sekä ajalle että säännölle H – luonnonlaille – ja itse asiassa samaa fysikaalista tilannetta vastaavia ajan ja luonnonlakien määritelmiä voidaan antaa luvuton määrä.

Tämä on seurausta kvanttifysiikan matemaattisesta rakenteesta. ”Mitä on aika?” ja ”mitä on olemassa?” eivät ole erillisiä kysymyksiä.

Huomattakoon vielä, että periaatteessa H:n ei tarvitse kiinnittää observaabelien, kuten vaikkapa elektronin varauksen tai massan, numeroarvoja.

Sen ei tarvitse edes spesifioida, millaisia alkeishiukkasia tai kenttiä on olemassa. Sääntö H voisi kuulua: ”Täydellinen kaaos vallitsee.” Silloin on kuviteltavissa, että erillisissä alisysteemeissä emergoituu eräänlaisia erillisiä sisäisesti ristiriidattomia historioita, joiden sisällä realisoituu erilaisia ”paikallisia” sääntöjä H. Tässä viittaan tapaan, jolla kvanttitodellisuus voi periaatteessa koostua samanaikaisesti olemassa olevista ”historioista”, joihin liittyy muun muassa tilojen pitkäikäisyys ja siinä tapauksessa paikallisten luonnonlakien likimääräinen pysyvyys. Niissä historioissa, joissa esiintyy klassisia mittaritiloja (eli havaintolaitteiden mittarit eivät samanaikaisesti osoita useaa eri arvoa), monikulmiotiloissa ei voi havaita samankaltaisesti sekä kolme että neljä kulmaa. Tällaisissa historioissa voi esiintyä myös kaikenlaisia klassista fysiikkaa likimain noudattavia konfiguraatioita, kuten ihmisiä.

Kvanttitodellisuuden sisällä voitaisiin periaatteessa käydä jopa eräässä mielessä darwinistista kilpailua erilaisten historioiden välillä.

Pelkkä sanailu ei riitä

Yllä oleva on toki suurelta osalta puhdasta spekulaatiota. ”Konsistentti historia” on nimitys modernille tavalle tulkita kvanttimekaniikkaa4.

Sen puitteissa pyritään selvittämään, millaisiin klassisiin kysymyksiin kvanttisysteemissä voidaan löytää vastaus ja millaiset kysymykset ovat mielettömiä. ”Kvanttidarwinismi” on termi, joka puolestaan viittaa klassisen maailman ilmaantumiseen kvanttimaailman sisäisen dyna4 Kts. esim. R. Omnès, Quantum Philosophy, Princeton University Press, 1999.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

39

miikan seurauksena5. Tehdyt tarkastelut eivät kuitenkaan ole olleet kosmologisia enkä halua esittää, että ne välttämättättä olisivat relevantteja ajan olemukseen tai maailmankaikkeuden olemassaoloon liittyville kysymyksille.

Ne kuitenkin osoittavat, miten monimutkaisten ongelmien äärellä tuolloin olemme. Olen myös varma, että on paljon sellaisia näkökulmia, joita emme edes ole osanneet vielä ajatella. Siksi arkikieleen perustuvat päättelytketjut tai kysymykset, kuten ”Miksi on olemassa jotakin pikemmin kuin ei mitään?” vaikuttavat minusta pakostikin naiiveilta. Näen niissä enemmän sosiologiaa kuin varsinaista yritystä ratkoa olemassaolon perusongelmia, tahtoa sanoutua irti fysiikan ylivallasta maailman selittäjänä. Kyseessä on nimittäin keskustelu, joissa esiintyy suurella todennäköisyydellä myös huudahduksia tyyppiä ”eihän fysiikka kykene selittämään edes X:ää” tai ”fyysikoiden tulisi pysyä omalla tontillaan eikä sekaantua filosofiaan”.

Tämä kirjoitus on näissä suhteissa viaton. En nimittäin ole esittänyt mitään selitystä sille, miksi maailma on sellainen kuin on. En myöskään ole koskenut filosofiaan vaan ainoastaan kertonut – ja välttämättä vain pintaa raapaisten – mikä on fyysikon näkökulma. Sen mukaan vailla vastausta on edelleen suuri määrä perustavia kysymyksiä, joista tässä nostin esille vain osan: Mitä on aika? Onko se fundamentaali vai emergentti eli karkeistettu? Millainen kvanttiteoria kuvaa aikaa ja avaruutta? Miten alkuräjähdysteorian alkusingulariteetti modifioituu kvanttiteoriassa? Millaisena maailma näyttäytyy kvanttitodellisuutta tarkastelevalle alisysteemille? Miten klassinen maailma ponnistaa esille kvanttimaailmasta? Pitääkö kvanttikenttäteorioita laajentaa jollakin tavalla? Kuinka monta ulottuvuutta on olemassa? Onko aika-avaruus holografinen?

Ennen kuin näihin kysymyksiin on vastattu edes jollakin tavoin, pelkän sanallisen päättelyn ja arkilogiikan varaan rakentuvaan todellisuuspohdintaan on siis syytä suhtautua varauksella.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kosmologian professori.

TIETOKIRJALLISUUDEN NÄKYVYYS MEDIASSA

Suomen tietokirjailijat ry on julkaissut tutkija Maaria Lingon selvityksen Tietokirjallisuuden näkyvyys selailukulttuurissa, joka tarkastelee tietokirjallisuuden paikkaa medioituvassa arjessa.

Elämme enenevässä määrin selailukulttuurissa, jossa mittaamaton määrä informaatiota on tarjolla koko ajan siellä, missä itsekin olemme. Tiedon määrä verkossa lisääntyy jatkuvasti, myös sellaisen tiedon, jota ennen painettiin kansien väliin. Joillakin tietokirjallisuuden aloilla muutos näkyy voimakkaasti, toisilla aloilla tietokirjat myyvät edelleen hyvin. Ihmiset eivät ole kuitenkaan lakanneet lukemasta eivätkä kirjatkaan ilmestymästä. Tietokirjojen myynti Suomessa oli laskusuhdanteinen useana vuonna peräkkäin, kunnes se kääntyi nousuun vuonna 2014. Myös vuosi 2015 oli noususuhdanteinen.

Selvityksessä kysytään, miltä osin tietokirjallisuuden näkyvyys on siirtynyt verkkoon, mitä mahdollisuuksia verkko ja sosiaalinen media ovat tuoneet tietokirjallisuuden näkyvyydelle, mistä lukijat saavat tietoa uusista tietokirjoista ja minkä tyyppisistä kirjoista puhutaan.

Entä miten tietokirjallisuus näkyy perinteisissä sanoma- ja aikakauslehdissä, kun nekin siirtyvät verkkoon? Selvitys on ladattavissa ilmaiseksi Suomen tietokirjailijat ry:n verkkosivuilta.

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TAPAHTUMIA

5 Kts. esim. W. H. Zurek, Decoherence, einselection, and the quantum origins of the classical. Reviews of Modern Physics, Vol. 75, July 2003.

40

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

8.4. klo 14–16 Mikael Agricolan ja suomen kielen päivän tilaisuus SKS:n juhlasalissa (Hallituskatu 1, Helsinki). Ohjelma: www.finlit.fi

Osallistava tutkimusote ja tiedeviestintä, miten ne yhdistyvät?

Suvi Huttunen

Kasvavien yhteiskunnallisten ongelmien ja kiristyvän tutkimusrahoituksen aikana tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja tiedeviestintä ovat nousseet tärkeiksi teemoiksi. Tämä näkyy niin tutkimuksen tarpeellisuuden ja hyötyjen osoittamisessa kuin tutkimusrahoituksen hakemisessakin. Vähemmän kuitenkin keskustellaan eri tieteenalojen ja tutkimustraditioiden eroista suhteessa yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen ja sen keinoihin.

Tieteeltä vaaditaan yhä enemmän välitöntä yhteiskunnallista vaikuttavuutta, minkä takaamiseksi tutkijoilta odotetaan vahvaa panostusta työnsä medianäkyvyyteen. Laajasti osallistavana ymmärrettynä tiedeviestintä on kuitenkin paljon muutakin kuin medianäkyvyyttä ja tuloksista keskustelemista julkisuudessa. Se pitää sisällään kaiken vuorovaikutuksen, jota tutkija tutkimusta tehdessään harjoittaa. Viestinnän muodot vaihtelevat paljon eri tieteenalojen sisällä ja välillä tutkimusasetelmasta riippuen.

Laadullisia menetelmiä käyttävällä yhteiskuntatieteilijällä tutkimuskohde ja yleisö ovat helposti päällekkäisiä, jo aineistonkeruu tapahtuu vuorovaikutuksessa maallikoiden kanssa.

Pelkkä aineistonkeruu ei sinällään ole tiedeviestintää, mutta se pitää sisällään viestinnän siemenen, jota voi helposti lähteä kasvattamaan.

Osallistavia menetelmiä hyödyntävässä tutkimuksessa koko tutkimusasetelma on rakennettu maallikoita mukaan ottavaksi. Tarkoituksena on saada aikaan muutos eli vaikuttaa tutkimuksella suoraan ihmisten elämään, mutta tätäkään ei yleensä ajatella osana tiedeviestintää.

Tiedeviestinnän osallistavaa käännettä pohdittaessa keskitytään usein erilaisiin tapoihin lisätä vuorovaikutusta tutkijoiden ja maallikoi-

den välille, mutta vuorovaikutuksen sisäänrakentaminen tutkimukseen jää vähemmälle huomiolle (esim. Saikkonen ja Väliverronen 2013, 416–421). Tutkimuksen näkyvyyden ja vuorovaikutuksen lisäämiseksi on tutkijalle olemassa ohjeistuksia ja työkaluja (esim. Poutanen ja Laaksonen 2015), mutta miten käsitellä koko tutkimuksen tekemisen prosessia osana tiedejulkisuutta?

Tiedeviestinnän muutos ja osallistava tutkimus

Perinteisesti tiedeviestintä on ymmärretty tieteenteosta erilliseksi tulosten popularisoinniksi ja vaikuttavuuden on nähty tulevan tulosten soveltamisen kautta. Toisessa vaiheessa tiedeviestintä laajeni vuorovaikutteiseen suuntaan, jossa tutkijat myös aktiivisesti keskustelevat maallikkojen ja muiden alojen asiantuntijoiden kanssa. Viimeisimmässä, niin sanotussa kolmannessa vaiheessa tiedeviestintä ymmärretään enemmän vastavuoroisena prosessina, jossa maallikot tai kansalaiset ovat osallisina tieteen tuotannossa aina ongelman määrittelystä alkaen.

Laajennettu ymmärrys tiedeviestinnän tai tiedejulkisuuden luonteesta ei kuitenkaan tarkoita, ettei tuloksista tiedottamisella olisi merkitystä. Pikemminkin tiedeviestintä on moninaistunut pitämään sisällään erilaisia muotoja, joita sovelletaan tieteenalasta ja tutkimuskohteesta riippuen (Bucchi 2008) Näin tiedeviestintää on tiedon tarjoaminen yleisölle, siitä keskusteleminen ja palautteen saaminen sekä yleisön ottaminen osalliseksi ongelmien määrittelyssä, tulosten tuottamisessa ja niiden soveltamisessa.

Laajennettu käsitys tiedeviestinnästä on peräisin tieteentutkimuksen parista noussees-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

41

ta näkemyksestä, jonka mukaan maallikoiden ”paikallinen tieto” on arvokasta ja se täydentää tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden tietoa (mt.). Lisäksi niin maallikot kuin tieteentekijätkin osallistuvat koko ajan sekä tieteellisen että paikallisen tiedon tuottamiseen, eikä näitä voida selvärajaisesti erottaa toisistaan. Tietoa ei voida siirtää tieteenharjoittajilta maallikoille sellaisenaan, vaan vastaanottaja vaikuttaa siihen, miten hän sen ottaa vastaan ja tämä puolestaan vaikuttaa tieteentekijöihin. Näin tiedeviestintä on läsnä kaikessa tutkimuksellisessa vuorovaikutuksessa tutkijoiden ja muiden tahojen välillä.

Pohdittaessa kuinka laajaan tai osallistavaan tiedeviestintään tutkijan kannattaa pyrkiä, tulisi Massimiamo Bucchin mukaan ottaa huomioon se, kuinka relevantti kysymys on maallikoiden näkökulmasta ja herättääkö se tai jokin siihen läheisesti liittyvä asia julkista keskustelua tai yhteiskunnallista liikehdintää. Lisäksi tulisi miettiä, kuinka näkyviä ja uskottavia asiaan liittyvät tieteelliset instituutiot ja muut toimijat ovat sekä näyttäytyvätkö tutkijat yleisölle yksimielisinä, vai onko heidän välillään kiistoja ja ristiriitoja.

Lopulta tulisi pohtia, kuinka suuri yksimielisyys yhteiskunnassa vallitsee asiaa koskevasta poliittisesta ja kulttuurisesta kontekstista. Jos aiheella on vähän suoria yhteyksiä ihmisten arkeen, tutkijat vaikuttavat luotettavilta ja yksimielisiltä eikä aiheeseen liity poliittisia tai kulttuurisia kysymyksiä, perinteinen tutkimustuloksista tiedottaminen ja pyrkimykset avata keskustelua niiden pohjalta on riittävä tiedeviestinnällinen lähestymistapa.

Sen sijaan mitä lähemmäs arkea tutkimusaihe tulee ja mitä kiistanalaisemmalta se vaikuttaa, sitä enemmän on tärkeää lisätä osallistavaa näkökulmaa viestintään.

Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen parissa osallistaminen on usein arkipäivää, tosin yleensä ilman välitöntä tiedeviestinnällistä ajattelua, koska tutkimuskohteena ovat ihmiset, heidän näkemyksensä, yhteiskunnan toiminta ja ilmiöt. Näin tutkijat, tutkimuksen kohteena olevat ihmiset, tutkimusviestintä, asiantuntijat ja yleisöt ovat jo lähtökohtaisesti sekoittuneet (Cassidy, 2014). Yhteiskuntatieteellinen, etenkin laadulliseen tutkimukseen pohjaava asiantuntemus

42

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

ei masinoi tuekseen erikoistunutta tiedon tuottamisen tapaa laboratorioineen, vaan se linkittyy arjen kokemuksiin, arkitietoon ja mielipiteisiin.

Selkeimmin tämä näkyy osallistavan toimintatutkimuksen traditiossa, jossa yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tehdään tavallisten ihmisten keskellä. Uutta tietoa tuotetaan yhteistyössä paikallisyhteisön kanssa ja tavoitteena on saada aikaan yhteiskunnallinen muutos. Tällaiseen tutkimukseen kuuluu lähtökohtaisesti aineistonkeruun ja analyysin avoimuus sekä tutkimuksen toteuttaminen yhteistyössä tutkittavien kanssa.

Osallistava tutkimusote on yleistynyt myös tutkimushankkeissa, jossa yhdistetään eri tieteenalojen tutkijoita, asiantuntijoita ja maallikoita. Jo tieteidenvälisessä yhteistyössä tarvitaan pohdintaa siitä, miten asioita viestitään niin, että eri alojen tutkijat ymmärtävät toisiaan (Cassidy 2014).

Toisaalta poikkitieteisissä hankkeissa yhteiskuntatieteilijän rooli voi nimenomaan olla fasilitaattorina toimiminen maallikoiden ja luonnontieteilijöiden välissä (Wilkinson 2014, 63–76). Tässä roolissa he hyödyntävät ensisijaisesti menetelmäosaamistaan osallistamisen asiantuntijoina, kun kovempien tieteiden tiedeviestinnällinen rooli voi jäädä hyvinkin perinteiseksi. Poikkitieteisten hankkeiden yhteistyötä ja tieteiden välistä vuoropuhelua voidaan laajentaa tiedeviestinnällisen näkökulman kautta, ja sen tuominen hankkeissa selkeästi esiin voi auttaa hahmottamaan myös osallistavaa tiedeviestintää paremmin.

Tapaus kestävän kehityksen tiede

Sustainability science eli kestävän kehityksen tiede on tyypillinen esimerkki tutkimusalasta, jossa osallistavuus on lähtökohtaisesti mukana tutkimusprosessissa (ks. esim. Lang ym. 2012).

Kestävän kehityksen tiede on poikkitieteellistä, eli siinä pyritään kehittämään uusia menetelmiä käyttämällä hyväksi usean, toisistaan kaukanakin olevan tieteenalan keinoja, esimerkiksi ympäristötieteitä, sosiologiaa ja taloustieteitä.

Tämä ei kuitenkaan vielä riitä ongelmien ja niiden ratkaisujen mahdollisimman täydelliseksi hahmottamiseksi. Kestävään kehitykseen liittyvät ongelmat ovat normatiivisia. Pyrkimyksenä on maailman muuttaminen kestävämmäksi.

Koska ei ole olemassa yleispätevää totuutta siitä, miten tämä tapahtuu, tai mitä se edes tarkoittaa, on ongelmaa pyritty lähestymään paikkasidonnaisesti ottamalla huomioon paikallisten ihmisten ja muiden asianosaisten näkemykset asiasta jo tutkimuskysymyksiä määriteltäessä.

Näin poikkitieteellisyyteen on liitetty laajempi osallistamisen näkökulma. Tutkimusta pyritään tekemään kiinteässä yhteistyössä teollisuuden, hallinnon ja tavallisten kansalaisten kanssa.

Tämän ajatellaan takaavan mahdollisimman laajan näkökulmien ja tiedon huomioon ottamisen, ja näin mahdollisimman kestävän tiedon tuottamisen. Samalla tutkimuksesta viestitään jo hyvin varhaisessa vaiheessa laajalle joukolle.

Kestävän kehityksen tutkijoilla on velvollisuus toimia avoimessa yhteistyössä muiden relevanttien yhteiskunnan tahojen kanssa ja myös aikaansaada toimintaa uuden tiedon pohjalta sekä muuttaa yhteiskuntaa kestävämmäksi (Cornell ym. 2013, 60–70). Tiedon tuotannon prosessin avaaminen mahdollistaa paremman tiedon tuottamisen ja lopputuloksen. Yhteinen ongelmanmäärittely, erilaisen tiedon integrointi sekä testaaminen käytännössä ovat erityisen olennaisia. Tämän huomioimiseksi Daniel J. Lang ym. (2012) ovat hahmotelleet kolmivaiheisen mallin tutkimusprosessin kulusta kestävän kehityksen tieteessä. Tutkimusprosessi alkaa yhteiskunnallisesti relevantista ongelmasta, jolle ei ole selkeää tieteellistä ratkaisua. Ensimmäisessä vaiheessa kootaan tutkimustiimi asiaan liittyvistä tutkijoista, muista asiantuntijoista ja maallikoista sekä yhteistoiminnallisesti määritellään tutkimuskysymykset ja kohteen rajaus.

Integroidaan olennainen tieto yhteisymmärryksessä, valitaan sopivat menetelmät tutkimuskysymysten tarkastelemiseksi ja määritellään eri toimijoiden roolit. Toisessa vaiheessa luodaan uutta tietoa sovittuja menetelmiä hyödyntäen, eli toteutetaan tutkimus. Kolmannessa vaiheessa sovelletaan saatuja tuloksia integroimalla ne sekä käytännön toimiin alun yhteiskunnallisen ongelman ratkaisemiseksi että tieteen pariin, jotta sen pohjalta voidaan kehittää menetelmiä ja yleistää tuloksia. Tulokset myös arvioidaan.

Näin kestävän kehityksen tutkimuksessa tut-

kijan rooli moninaistuu. Julia Wittmayer ja Niko Schäpke (2014, 483–496) ovat identifioineet tutkijalle viisi osin päällekkäistä roolia kestävän kehityksen tutkimusprosessissa. Muutosagenttina tutkija osallistuu yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen esimerkiksi tarjoamalla muille tietoa ja välineitä toimia, motivoimalla heitä ja luomalla verkostoja ihmisten välille. Tiedon välittäjänä tutkija tuo eri näkökulmia yhteen, näyttää kestävän kehityksen liittymisen eri konteksteihin ja avustaa yhteisen näkemyksen saavuttamisessa.

Reflektoivana tutkijana hän toteuttaa tutkimusta, eli kerää, analysoi ja raportoi havainnoimaansa aineistoa. Fasilitaattorina tutkija käynnistää prosessin, kokoaa osallistujat ja organisoi toiminnan puitteet. Itse-reflektoivana tutkija tarkastelee omaa rooliaan muutosprosessissa ja mahdollisesti muuttaa toimintaansa tarkastelun seurauksena.

Näistä roolit muutosagenttina, tiedon välittäjänä ja fasilitaattorina ovat suoraan tiedeviestintään liittyviä rooleja, mutta harva tutkija ajattelee viestintätehtävää hanketta toteuttaessaan.

Kestävän kehityksen tieteen parissa harjoitetun osallistavan tutkimuksen vaikuttavuus käy ilmi monin eri tavoin. Osallistavuuden on havaittu lisäävään tutkimuskysymysten relevanssia (sekä tutkijoiden että) paikallisten näkökulmasta ja samalla niiden suoraa hyötyä politiikan kannalta. Tämä lisää tutkimuksen tulosten vientiä käytäntöön ja sitä kautta tulosten vaikuttavuutta (O’Fallon ja Dearry 2002, 155–159).

Tiedon käyttäjillä on suora pääsy aineistoon heti, kun se on kerätty, ja myös osallisuus analysointivaiheeseen, jolloin tuloksia voidaan viedä käytäntöön välittömästi, ennen kuin niitä on virallisesti julkaistu. Paikallisyhteisö sekä akateemisen maailman ulkopuoliset asiantuntijat kokevat myös olevansa tiedon omistajia, näin he ovat sitoutuneita siihen ja tiedon leviäminen paranee. Tutkija ei ole ainoa tiedon levittäjä, vaan kaikki tutkimukseen osallistuvat tahot levittävät tietoa eteenpäin.

Yksi osallistavan tutkimuksen vaikuttavuuden muoto on paikallisyhteisön taitojen kehittyminen esimerkiksi vuorovaikutusverkostojen kasvamisen ja tiedon lisääntymisen myötä. Tällaiset välittömät vaikutukset ovat hankalia mitat-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

43

tavia (Lang ym. 2012) ja toisaalta viestinnän asiantuntemuksen rooli tutkimusviestinnässä ja vaikuttavuuden edistämisessä hämärtyy.

Tutkijan roolien laajeneminen poikkitieteellisessä, osallistavassa tutkimuksessa vaatii tuekseen viestinnän asiantuntemusta (Lindenfeld ym. 2012). Erityisesti tätä asiantuntemusta tarvitaan sen pohtimiseen, mikä tieto on olennaista ja miten erilaiset tiedon tyypit suhteutetaan toisiinsa. Tämä koskee sekä tieteenalojen välisiä tiedontuotannon eroja että asiantuntijoiden ja maallikoiden tiedon vuoropuhelua. Lisäksi viestinnän asiantuntemusta tarvitaan ymmärtämään asiasta julkisuudessa käytävää keskustelua, mediassa käytettyjä asian kehystämisen tapoja ja sitä, miten nämä kehykset vaikuttavat asian ymmärtämiseen. Näin omaa viestintää pystytään suuntaamaan ja vaikuttamaan kehystämiseen. Samalla voidaan välttää mediassa tapahtuvaa konfliktien eskaloitumista.

Kestävän kehityksen tutkimuksessa muutos on läsnä myös itse tutkimusprosessissa. Tutkijoiden täytyy olla valmiita siihen, että asiat muuttuvat kesken tutkimusprosessin, niitä arvioidaan uudelleen systemaattisesti ja tarvittaessa myös otetaan mukaan uusia asianosaisia. Tutkimusprosessi myös muuttaa tutkijoita itseään heidän omaksuessaan uusia näkökohtia ja taitoja. Näin tutkimus ei missään vaiheessa ole suljettu muulta yhteiskunnalta. Vuorovaikutusta tapahtuu sekä tutkimusprosessin sisällä että sen ulkopuolella. Tähänkin viestintään tulee suhtauta suunnitelmallisesti ja miettiä, miten ja missä tutkimuksen vaiheissa sitä tapahtuu.

Tiedejulkisuuden kehittäminen laajennetun poikkitieteellisyyden avulla

Petro Poutanen ja Salla-Maaria Laaksonen (2015) ovat laatineet tutkijan viestintätyökalun työvälineeksi, jonka avulla tutkija voi kehittää oman tiedeviestinnän suunnitelman. Työkalu lähtee viestinnän suunnittelusta, jossa ensin tunnistetaan viestinnän kannalta tärkeät ryhmät. Tämän jälkeen analysoidaan ryhmän jäsenten tietotarpeet ja lopulta asetetaan omat tavoitteet suhteessa ryhmän tavoittamiseen.

Suunnittelun rinnalla kulkee viestinnän toteu-

44

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

tus. Siinä pohditaan viestinnälle sopivat areenat, eli tavat ja paikat, suhteessa identifioituihin tärkeisiin ryhmiin. Ryhmien tietotarpeiden pohjalta mietitään viestien teemat ja lopulta asetettuihin tavoitteisiin suhteutettuina priorisoidaan viestintä, eli määritetään viestinnän taajuus ja vastuutahot.

Poutasen ja Laaksosen työkalu toimii hyvin yksittäisen tutkijan pohtiessa viestintää omalta osaltaan, tilanteessa, jossa hänen tutkimustyönsä ei itsessään ole vuorovaikutteista. Sen sijaan vuorovaikutteisessa tutkimusprosessissa tutkimusviestintä läpäisee koko tutkimuksen tekemisen prosessin ja sen suunnitteluun tarvitaan erilaisia kysymyksiä. Seuraavalla sivulla olevassa kuvassa on hahmoteltu osallistavan tutkimusviestinnän työkalua Poutasen ja Laaksosen mallin sekä kestävän kehityksen tutkimusprosessin (Lang ym.

2012) pohjalta.

Laajennetun poikkitieteellisen tutkimuksen tiedeviestinnän suunnittelu lähtee liikkeelle tutkimusprojektin suunnitteluvaiheessa mietittäessä projektin tavoitteita. Tavoitteet kytkeytyvät viestinnän tavoitteisiin määrittämällä projektin sisäisen vuorovaikutteisuuden laajuuden.

Tämän jälkeen tunnistetaan projektin kannalta olennaiset osallistujat: tutkijat, muut asiantuntijat ja kansalaiset. Näin Poutasen ja Laaksosen mallissa viestinnän kannalta tärkeät ryhmät ja niiden kanssa vuorovaikuttaminen ovat jo mukana tutkimuksen sisällä. Ensimmäisessä analyysivaiheessa tarkastellaan mukaan kutsuttavien toimijoiden lähtökohtia, eroja ja valtasuhteita, jotta nämä osataan huomioida.

Viestinnän toteuttaminen alkaa vuorovaikutuksen organisointi I -vaiheessa. Yhteistyössä mukaan kutsuttavien toimijoiden kanssa suunnitellaan, mistä aiheista, miten usein ja kenen toimesta vuorovaikutusta tutkimusta toteutettaessa tapahtuu ja mihin sillä pyritään. Kuvion keskellä on tutkimustulosten integrointivaihe, joka kuvaa tulosten tuottamista yhdessä eri toimijoiden kanssa ja niiden integrointia takaisin sekä itse tutkimusongelman ratkaisuun, toimijoiden arkeen että tutkijoiden tieteellisten menetelmien kehittämiseen ja tulosten yleistämiseen.

Integrointivaihe yhdistyy kaikkiin muihin vai-

Kuva 1. Laajennetun poikkitieteisen tutkimuksen tiedeviestinnän suunnittelu

heisiin, koska muut vaiheet määrittävät sen toimintaa ja se tarjoaa palautusprosessin sekä esimerkiksi uusien toimijoiden mukaan ottamisen, jos ilmenee tarvetta vuorovaikutuksen laajentamiseen tai lisäämiseen.

Ulkoisen viestinnän suunnittelu lähtee liikkeelle sen analysoinnilla mitä, miten ja missä asiasta muualla keskustellaan, jotta osataan miettiä, miten keskusteluun kannattaa osallistua, ja asettaa viestinnälle tavoitteet. Organisointivaiheessa päätetään, missä tutkimuksen vaiheissa viestitään, kuka on vastuussa ja millä foorumeilla viestintää tehdään. Viestintä ei ole pelkästään tutkijoiden vastuulla, vaan sitä hoitavat luontevasti myös muut projektin partnerit. Viimeisenä vaiheena on ulkoisesta viestinnästä tulevan palautteen huomiointi sekä viestinnässä että itse tulosten tuottamisessa. Sisäisen viestinnän palaute tulee automaattisesti huomioiduksi tutkimusprosessissa. Ulkoinen viestintä integroituu sisäisen viestinnän vaiheisiin tulosten tuottamisen ja integroinnin vaiheissa, eikä ole tarkoitus, että viestitään vasta, kun tulokset ovat valmiita.

Tutkijan tavoitteena muutos

Kestävän kehityksen tutkimuksessa halutaan saada aikaan yhteiskunnallinen muutos. Monille muiden alojen tutkijoille tällainen aktiivinen

rooli voi tuntua hyvin vieraalta. Tutkija on tottuneempi vain esittämään omat tuloksensa, mutta jättää laajemmat yhteiskunnalliset seuraukset muiden päätettäväksi ja alistettaviksi muille näkökulmille. Kestävän kehityksen tieteessä muut näkökulmat pyritään ottamaan huomioon jo itse tutkimusprosessissa, jossa luodaan tilaa oppimiselle ja uuden tiedon tuottamiselle. Tämä muuttaa tutkijan roolia, ja samalla altistaa heidät perinteisemmän yhden tieteenalan harjoittajien parista tulevalle kritiikille, koska uudet menetelmät voivat vaikuttaa epätieteellisiltä ja siten koko tutkimus epäuskottavalta.

Toisaalta tällainen tutkimus pureutuu suoraan yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen ja jo itsessään vie tutkimusta käytäntöön ja tiedon käyttäjien saataville parantaen tutkimuksen vaikuttavuutta. Samalla tiedeviestintä tulee suoraan osaksi tutkimuksen tekoa eikä erilliseksi tehtäväksi tutkimuksen lopussa, jolloin se näyttäytyy tutkijoillekin luontevampana. Tällaisen tiedeviestinnän suunnitteluun tarvitaan työkaluja, jollaisesta tämä kirjoitus tarjoaa alustavan esimerkin. Tutkimus- ja tiedeviestinnän asiantuntemusta tarvitaan suunnittelemaan ja miettimään tutkimusprosessin vuorovaikutteisuutta ja sen toimivuutta. Luontevimmin tämä tapahtuu integroimalla asiantuntemusta osaksi tutkimus-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

45

tiimiä, ei erilliseen tiedottajarooliin. Mietittäessä erilaisia tapoja mitata ja osoittaa tutkijan meriittejä yliopiston kolmannen tehtävän täyttämisessä on tärkeää ottaa huomioon myös osallistavan tutkimuksen suora vaikuttavuus ja taidot tällaisen tutkimuksen tekemisessä.

Kirjallisuus Bucchi, M. 2008. Of deficits, deviations and dialogues. Theories of public communication of science. Teoksessa Trench, B. ja Bucchi, M. (toim.) Handbook of public communication of science and technology. Routledge.

Cassidy, A. 2014. Communicating the social sciences: A specific challenge. Teoksessa Bucchi, M. ja Trench, B. Routledge handbook of public communication of science and technology. Toinen painos. Routledge. https:// www.academia.edu/5823082/Communicating_the_ Social_Sciences_A_Specific_Challenge_revised_and_ updated_2014_ (haettu 5.10.2015).

Cornell, S., Berkhout, F., Tuinstra, W., Tàbara, D., Jäger, J., Chabay, I., de Wit, B., Langlais, R., Mills, D., Moll, P., Otto, I. M., Petersen, A., Pohl, C., ja van Kerkhoff, L. 2013. Opening up knowledge systems for better responses to global environmental change. Environmental Science & Policy 28.

Lindenfeld, L. A., Hall, D. A., McGreavy, B., Silka, L. ja Hart, D. 2012. Creating a place for environmental communication research in sustainability science. Environmental Communication, 6 (1), 23–43.

Lang, D. J., Wiek, A., Bergmann, M., Stauffacher, M., Martens, P., Moll, P., Swilling, M. ja Thomas, C. J. 2011.

Transdisciplinary research in sustainability science: practice, principles, and challenges. Sustainability Science DOI 10.1007/s11625-011-0149-x.

O’Fallon, L. R. ja Dearry, A. 2002. Community-based participator research as a tool to advance environmental health sciences. Environmental Health Perspectives 110 (liite2).

Poutanen, P. ja Laaksonen, S.-M. 2015. ”Miksi vaivautua?”

Tutkimusmaailman trendit haastavat tutkijan viestimään työstään. Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen tiedeviestinnän blogi, saatavilla osoitteesta http:// blogs.helsinki.fi/tiedeviestinta/ (viitattu 28.9.2015).

Saikkonen S. ja Väliverronen, E. 2013. Popularisoinnista osallistavaan tiedeviestintään. Kriittinen arvio “demokraattisesta” käänteestä. Yhteiskuntapolitiikka 78(2013):4.

Wilkinson, C. 2014. Engaging with strangers and brief encounters: Social scientists and emergent public engagement with science and technology. Bulletin of Science, Technology & Society 34(3–4).

Wittmayer, J. ja Schäpke, N. 2014. Action, research and participation: roles of researchers in sustainability transitions. Sustainability Science 9.

Kirjoittaja on ympäristöpolitiikan dosentti Jyväskylän yliopistossa ja työskentelee erikoistutkijana Suomen ympäristökeskuksen ilmastonmuutoksen ohjelmassa.

46

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

YLIOPISTOJEN VISIO TULOSSA

Yliopistot ovat sitoutuneet luomaan kansallisen tutkimus- ja korkeakoulujärjestelmän pitkän tähtäimen vision ja ottavat työhön mukaan ammattikorkeakoulut ja tutkimuksen toimijat.

Sitoumuksen lähtökohtana on UNIFI:n hallitusohjelmatavoitteisiin asiasta kirjattu tavoite sekä UNIFI ry:n, Arene ry:n ja Sivistystyönantajat ry:n tammikuussa 2016 laatima kannanotto, jossa nämä tahot ilmaisivat tahtonsa yhteisen vision laadinnalle. UNIFI, joka on yliopistojen yhteisjärjestö, on tammikuun aikana käynyt asiasta laajan lähetekeskustelun keskeisten sidosryhmiensä, mukaan lukien opetus- ja kulttuuriministeriö, eduskunnan sivistysvaliokunta ja työmarkkinajärjestöt, kanssa. Visioprosessin käynnistystilaisuus järjestetään alkukevään aikana. Prosessiin halutaan osallistaa laajasti myös muiden yhteiskunnan alojen ja elinkeinoelämän vaikuttajia.

Visiossa tullaan määrittelemään, millainen korkeakoulu- ja tutkimusjärjestelmä parhaiten tukee yhteiskuntamme menestystä globalisoituvan maailman haasteissa. Vision perustana on näkemys kansallisen kokonaisedun mukaisista tavoitteista.

GEORG HENRIK VON WRIGHT -JUHLAVUOSI

Akateemikko, filosofi Georg Henrik von Wrightin (14.6.1916–16.6.2003) syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Suomen filosofinen yhdistys järjestää juhlavuonna ohjelmaa yhdessä Kansalliskirjaston kanssa. Helsingin yliopistossa pidetään toukokuussa kansainvälinen konferenssi von Wrightin kunniaksi. Eiranpuiston osa Helsingissä nimettiin vuoden alussa Georg Henrik von Wrightin terassiksi.

Näyttely: Ajatus ja julistus. 9.3.–26.8. Rotunda, Kansalliskirjasto (Unioninkatu 36, Helsinki).

Luentosarja: von Wrightin filosofiaa Kevät 2016, Kupolisali, Kansalliskirjasto.

Konsertti: von Wrightin lempisäveltäjiä ja kirjeenvaihtoa musiikista. Kansalliskirjasto 20.4. klo 18: Beethoven, Schubert, Gluck (Länsi-Helsingin musiikkiopiston orkesteri).

Peukalosäännöistä maastosilmään – asiantuntijatyön kehollisuus metsäluonnonsuojelussa Taru Peltola ja Johanna Tuomisaari

Metsätalouden ammattilaisia koskevat tutkimustuloksemme osoittavat, että kehollisuuden ymmärtäminen osana tietotyötä auttaa hahmottamaan, miten eri tavoin asiantuntijatyötä ohjataan, ja samoin sitä, millaiset seikat vaikuttavat politiikan ja uusien säännösten toteuttamiseen käytännössä.

Asiantuntijatyö mielletään usein työksi, jossa hyödynnetään henkistä kapasiteettia. Asiantuntija hankkii ja arvioi tietoa sekä tekee päätöksiä. Työ edellyttää usein myös vuorovaikutusja viestintätaitoja. Asiantuntijuuden muutos on tästä näkökulmasta henkisen kapasiteetin kehittymistä. Esimerkiksi tutkimuksemme kohteena olevien metsätalouden asiantuntijoiden odotetaan omaksuvan biologista monimuotoisuutta koskevaa tietoa sekä soveltavan sitä suunnitellessaan ja toteuttaessaan metsätalouden toimenpiteitä.

Yhteiskuntatieteissä on yhä enemmän saanut jalansijaa kehollisuutta ja tunteita korostava käsitys ihmisen ajattelusta ja toiminnasta. Kyky oppia, hakea uutta tietoa ja soveltaa sitä käytäntöön ei ole pelkästään uuden tiedollisen sisällön omaksumista, vaan kehollisiin kokemuksiin perustuvaa (Roth ja Bowen 2001). Miksi asiantuntijatyötä ja sen muutoksia kannattaa tarkastella tällä tavoin laajasti, kehollinen näkökulma huomioiden?

Luonnon monimuotoisuus metsätalouden haasteena

Tavoite luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta sisällytettiin metsälakiin 1990-luvun lopulla. Taustalla oli huoli hupenevasta biodiversiteetistä sekä huomio, että luonnonsuojelualueiden perustaminen ei ole riittävä keino hillitä monimuotoisuuden katoamista. Siksi toimenpitei-

tä ryhdyttiin kohdistamaan myös talouskäytössä oleviin metsiin. Metsälaissa säädetään, että samalla kun metsää hakataan tai käsitellään, tiettyjen elinympäristöjen arvokkaita piirteitä ei saa heikentää. Tällaisia elinympäristöjä ovat lähteiden ja purojen lähiympäristöt, erilaiset suotyypit ja soiden kangasmetsälaikut, rehevät lehtolaikut, rotkot, kurut ja kalliojyrkänteiden alusmetsät sekä karut hietikot, kalliolaet ja louhikot. Näille elinympäristöille on tyypillistä, että niiden kasvillisuus poikkeaa ympäristöstään ja ne ovat yleensä pienialaisia. Lisäksi metsätaloudessa on otettava huomioon uhanalaisten eläinten elinympäristöt ja luontotyypit, joita luonnonsuojelulailla suojataan.

Sääntelyn muutos vaikutti metsäammattilaisten työhön monin tavoin (ks. myös Peltola 2013). Kun puuta myydään, suunnitellaan leimikoita, rakennetaan metsäautoteitä tai laaditaan metsätiloille metsäsuunnitelmia, on päätöksenteossa ja suunnittelussa hyödynnettävä luontotietoa. Tähän ohjaa metsälain ohella myös metsäsertifiointi. Metsäsertifioinnissa metsäyhtiöt sitoutuvat vapaaehtoisesti noudattamaan sovittuja sertifiointikriteereitä ja vastineeksi ne voivat käyttää markkinoinnissaan ympäristömerkkiä.

Suomessa yleisesti käytössä oleva PEFC-sertifikaatti ei kuitenkaan tuo merkittäviä lisäkriteereitä suhteessa lainsäädäntöön. Käytännössä yhtiöt sitoutuvat suojelemaan muutamia muita elinympäristötyyppejä sekä jättämään hakkuuaukeille lahopuuta, josta tietyt eliölajit hyötyvät.

Kolmas metsäammattilaisten työhön vaikuttanut politiikan muutos on vapaaehtoinen metsien suojeluohjelma METSO (ks. esim. Paloniemi ja Varho 2009). Maanomistajat voivat tarjota METSO-ohjelmaan arvokkaina pidettyjä elinympäristöjä, jotka ovat samantyyppisiä kuin

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

47

metsälainkin tarkoittamat arvokkaat elinympäristöt, mutta yleensä niitä laaja-alaisempia.

Maanomistaja saa tällöin korvauksen joko pysyvästä tai määräaikaisesta suojelusta. Myös metsälain toteuttamista tuetaan valtion varoista.

Metsäammattilaisten tehtävänä on auttaa maanomistajia tunnistamaan niin lainsäädännön, sertifioinnin kuin vapaaehtoisen metsien suojelunkin tarkoittamat luontokohteet metsästä ja varmistaa, että metsätalouden toimenpiteet suoritetaan siten, että luontoarvot eivät heikenny. Metsä- ja luonnonsuojelulain tarkoittamat kohteet on merkittävä kaksi viikkoa ennen hakkuita tai muuta toimenpidettä annettavaan metsänkäyttöilmoitukseen. Lisäksi toimintaa valvotaan sertifiointiin liittyvin auditoinnein sekä jälkikäteisessä valvontamenettelyssä. Vaikka metsäammattilaiset ovat tottuneita arvioimaan metsäympäristöä, ei tehtävä ole kuitenkaan heille yksinkertainen, vaan edellyttää kykyä omaksua uudentyyppistä luonnontieteellistä tietoa ja soveltaa sitä kussakin kohteessa. Aikaisemmin on tutkittu muun muassa asennemuutoksen merkitystä metsäammattilaisten suoriutumiselle uusissa tehtävissä (Primmer ja Karppinen 2010).

Omassa tutkimuksessamme lähdimme selvittämään sitä, miten metsäammattilaiset oppivat tunnistamaan metsässä tieteelliset kriteerit täyttävät kohteet ja miten heille muodostuu arvokkaiden luontokohteiden tunnistamisessa välttämätön ”maastosilmä”. Tarkoitamme maastosilmällä erityisiä kehollisia käytäntöjä ja kokemuksia, uudenlaista tapaa ja rutiinia katsoa metsää ja liikkua metsässä (Peltola ja Tuomisaari 2015; Nygren ja Peltola 2014). Toisaalta olemme tarkastelleet sitä, miten metsätalouden vakiintuneet toimintatavat rajoittavat maastosilmän kehittymistä ja metsäammattilaisten mahdollisuuksia kehittyä työssään.

Seurasimme ja haastattelimme kahden vuoden ajan eri puolilla Suomea toimivia metsäammattilaisia. Metsäammattilaisilla tarkoitamme ammattiryhmää, jolla on usein metsätalousinsinöörin, -teknikon tai metsänhoitajan koulutus.

Heidän työnään on suunnitella, johtaa ja valvoa metsätalouden toteuttamista erotuksena varsinaisesti metsätyötä tekevistä. Metsäammattilai-

48

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

sia työskentelee sekä julkisen että yksityisen sektorin palveluksessa, esimerkiksi metsäyhtiöissä, paikallisissa metsänhoitoyhdistyksissä tai Suomen metsäkeskuksessa.

Osallistuimme ammattilaisten mukana erilaisiin työtilanteisiin, joissa luontotietoa koottiin, käsiteltiin ja sovellettiin: seurasimme muun muassa leimikoiden rajaamista, hakkuutyön johtamista, metsäsuunnitelman laatimista, metsätalouden tarkastustoimintaa sekä sertifikaatin auditointia niin toimistossa kuin maastossakin. Lisäksi osallistuimme koulutuksiin, joissa tavoitteena oli oppia tunnistamaan ja rajaamaan arvokkaita luontokohteita. Maastotilanteissa tapasimme myös metsäammattilaisten yhteistyökumppaneita: metsänomistajia, metsätyöntekijöitä ja ympäristöviranomaisia.

Luontokohteiden tunnistaminen edellyttää maastosilmää

Ammattilaiset käyttävät työssään informaatioja karttajärjestelmiä, joihin on koottu tiedot arvokkaista luontokohteista. Näiden järjestelmien rakentamiseen on uhrattu paljon aikaa ja asiantuntemusta, mutta ne eivät tästä huolimatta ole aukottomia. Lisäksi esimerkiksi yksityisen sektorin toimijoilla ei ole pääsyä viranomaisten tietokantoihin metsänomistajien yksityisyyden suojan vuoksi. Näistä syistä ammattilaisilta edellytetään käytännön kykyä tunnistaa ja tarkistaa kohteet itse. Tämä vaatii kehollista sopeutumista. Pelkkä kurinalainen menettelytapojen ja kirjallisten ohjeiden seuraaminen ei takaa onnistunutta lopputulosta, kuten ei myöskään uudenlaisten asenteiden omaksuminen. Arvokkaiden luontokohteiden tunnistaminen ja huomioon ottaminen edellyttävät metsäammattilaisilta uusia kehollisia rutiineja sekä luovaa kykyä soveltaa ja tulkita tietoa hankalissa olosuhteissa ja tilanteissa, joissa luontokohteet eivät aina vastaa oppimateriaalissa ja oppaissa esitettyä.

Eräs tutkimukseemme osallistuneista kuvasi kehollista sopeutumistaan muutoksena tavassa, jolla hän liikkuu metsässä. Jos aikaisemmin riitti, että maastossa liikkuessa suuntasi katsetta latvustoon ja arvioi puubiomassan määrän, on nykyään katsottava myös jalkoihinsa ja tunnis-

tettava esimerkiksi kasvilajeja. Kyse on uudesta työskentelyn, liikkumisen ja katsomisen tavasta, josta on tullut huomaamatta kehollinen rutiini.

Rutiini ohjaa sitä, mihin katse kiinnittyy, mikä huomataan ja mikä jää huomaamatta. Kehollisen rutiinin kehkeytyminen on erityisen tärkeää, kun työssä on kiire. Taito löytää arvokas luontokohde on kuin pyörällä ajaisi – keho muistaa ikään kuin automaattisesti, mitä pitää tehdä ja mitkä paikat täytyy tarkistaa.

Metsäammattilaiset oppivat kehollisia rutiineja tiettyjen peukalosääntöjen avulla. Jos kohteella kasvaa järeää haapaa ja kuusta, muistuttaa tämä liito-oravan mahdollisesta elinpiiristä.

Tietyt kasvilajit taas vihjaavat, että kyseessä voi olla lehto. Peukalosääntöjen toimivuus perustuu keholliseen impulssiin, joka on voitu oppia kurssilla tai kantapään kautta, siksi tietyt metsän piirteet havahduttavat ammattilaisen olemaan varuillaan ja tekemään johtopäätöksiä. Kehollinen impulssi, affekti, ohjaa toimimaan tietyllä tavalla ilman sitä edeltävää tietoista päätöstä tai harkintaa (Peltola ja Tuomisaari 2015; Nygren ja Peltola 2014). Kun metsäammattilainen oppii tunnistamaan luontokohteita, ei kyse ole pelkästään asiantuntijanäkemyksen syntymisestä, hiljaisesta tiedosta ja tiedollisesta osaamisesta, vaan kehollisesta harjaantumisesta.

Metsässä ei kuitenkaan voi tuudittautua pelkkien peukalosääntöjen ja rutiinien varaan. On varauduttava siihen, että arvokkaita luontokohteita voi olla maastossa vaikkei ohjeiden mukaisia merkkejä niistä näkyisikään. Luonto voi myös yllättää. Eräs tutkimukseemme osallistunut ammattilainen esimerkiksi kertoi löytäneensä liito-oravan maastosta, jossa ei ollut yhtään järeää haapaa eikä kuusta, jotka usein ovat vihjeenä liito-oravan läsnäolosta ja joiden havainnointiin metsäammattilaisia koulutetaan (ks. myös Nygren ja Peltola 2014). Karttamerkintöihinkään ei voi aina luottaa. Metsäammattilaisten on kyettävä kehittämään silmää myös ”näkymättömille” kohteille. Tällainen varautuminen edellyttää uusia luovia toimintatapoja, esimerkiksi karttojen nimistötiedon käyttöä, sosiaalisten verkostojen hyödyntämistä ja uusien kumppanuussuhteiden rakentamista luontoharrastajiin,

joilla voi olla tietoa arvokkaista kohteista.

Luonnonvara- ja ympäristöhallinto kouluttavat metsäammattilaisia yhteistyössä. Mahdollisuus tehdä maastotyötä on kuitenkin avain maastosilmän kehittymiseen. Sekä kehollisiin rutiineihin harjaantuminen että luonnon arvaamattomuuteen varautuminen edellyttävät toistoa. Maastotyön merkitystä on korostettu myös aiemmissa tutkimuksissa (Primmer ja Karppinen 2010). Havaitsimme kuitenkin, että monet metsätalouden käytännöt eivät yksiselitteisesti tue metsäammattilaisten toimintakyvyn kehittymistä. Esimerkiksi maastotyöresurssien ohjaaminen ja palkkausjärjestelmän kannustinrakenteet ohjaavat metsäammattilaisia liikkumaan maastossa nopeasti ja jopa olemaan kiinnittämättä huomiota arvokkaisiin luontokohteisiin.

Maastosilmä ja politiikan toimeenpano

Politiikan toimeenpano synnyttää aina ristiriitaisuuksia ja käytännön haasteita, joita ruohonjuuritason toimijat joutuvat ratkomaan (Newman 2012). Metsäsuunnittelija voi esimerkiksi joutua päättämään, tekeekö metsäsuunnitelmia ripeästi vai hitaammin ja huolellisemmin – jolloin menettää bonuspalkkionsa. Jotta luonnon monimuotoisuutta voidaan suojella mielekkäällä ja tehokkaalla tavalla, pelkkä valvonnan ja ohjeistuksen kehittäminen eivät riitä. Sen lisäksi politiikan toimeenpanossa mukana oleville on luotava mahdollisuuksia kehittää omia työkäytäntöjään ja kehollisia valmiuksiaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi riittävän maastokokemuksen kerryttämistä. Toimintatapoja ja kannustimia, jotka luovat ristiriitaisia odotuksia, on pyrittävä poistamaan.

Asiantuntijatyön tarkastelu kehollisina käytäntöinä antaa mahdollisuuden tunnistaa näitä mahdollisuuksia ja ristiriitoja tavanomaista laajemmin. Metsätaloudessa on myös toimivia esimerkkejä siitä, miten uutta toimintakapasiteettia luodaan. Metsäalan toimijoiden yhdessä ympäristöviranomaisten kanssa järjestämät kurssit ovat käytännöllinen esimerkki siitä, miten luonnonsuojelutyötä on viety eteenpäin pienillä panostuksilla. Tehostaminen on merkinnyt esimerkiksi sitä, että ELY-keskuksen vir-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

49

kamiehen nimi, kasvot ja puhelinnumero ovat metsäammattilaisen tiedossa – ja sitä myötä kynnys yhteydenottoon matalampi. Uusien kumppanuuksien merkitys on myös tunnustettu alalla. Työkaverin tai jonkun muun harjaantunutta maastosilmää voidaan käyttää apuna. Lintu- tai hyönteisharrastusjärjestön jäsenyys voikin olla nykyään metsäammattilaisen vahvuus, joka tukee hänen omaa maasto-osaamistaan, mutta myös laajemmin koko työyhteisöä.

Kirjallisuus Newman, J. 2012. Beyond the deliberative subject? Problems of theory, method and critique in the turn to emotion and affect. Critical Policy Studies 6 (4), 465–479.

Nygren, N. V. ja Peltola, T. 2014. Yllätyksen politiikka liitooravakartoituksessa. Alue ja Ympäristö 43 (2): 4–16.

Paloniemi, R. ja Varho, V. 2009. Changing ecological and cultural states and preferences of nature conservation policy: The case of nature values trade in South-Western Finland. Journal of Rural Studies 25 (1), 87–97.

Peltola, T. 2013. Asiantuntijuuden rakentuminen metsäneuvojan ja metsänomistajan kohtaamisissa: esimerkkinä luonnon monimuotoisuuden turvaaminen. Metsätieteen aikakauskirja 2013 (1), 45–60.

Peltola, T. ja Tuomisaari, J. 2015 Making a difference: Forest biodiversity, affective capacities and the micro-politics of expert fieldwork. Geoforum 64, 1–11.

Primmer, E. ja Karppinen, H. 2010. Professional judgment in non-industrial private forestry: Forester attitudes and social norms influencing biodiversity conservation.

Forest Policy and Economics 12, 136–146.

Primmer, E. ja Wolf, S. 2009. Empirical accounting of adaptation to environmental change: Organizational competencies and biodiversity in Finnish forest management. Ecology and Society 14, 27.

Roth, W-M. ja Bowen, G.M. 2001. Of disciplined minds and disciplined bodies: On becoming an ecologist. Qualitative Sociology 24 (4), 459–480.

Dosentti Taru Peltola on työvapaalla Suomen ympäristökeskuksesta ja toimii tutkijana Institut national de recherche en sciences et technologies pour l’environnement et l’agriculture (Irstea) -tutkimuslaitoksessa Ranskassa. Johanna Tuomisaari on jatko-opiskelija Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa.

50

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

VUODEN TIEDEKIRJA -PALKINTO

Filosofian tohtori Inkeri Koskiselle on myönnetty Vuoden tiedekirja -palkinto teoksesta Villi Suomen historia. Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin (Tammi). Kunniamaininnan saivat dosentti Antti Kujala ja filosofian tohtori Mirkka Danielsbacka teoksesta Hyvinvointivaltion loppu? Vallanpitäjät, kansa ja vastavuoroisuus (Tammi) sekä professori Kustaa H. J. Vilkuna teoksesta Juomareiden valtakunta. Suomalainen känni ja kulttuuri 1500–1850 (Teos).

Palkinnon myöntävät Tieteellisten seurain valtuuskunta (TSV) ja Suomen tiedekustantajien liitto, ja se rahoitetaan tiedekustantajien saamista Kopiosto-korvauksista. Palkinto myönnetään edellisenä vuonna ilmestyneelle erityisen ansiokkaalle suomalaiselle tiedekirjalle. Palkintoraadin mukaan nykyistä yhteiskunnallista päätöksentekoa luonnehtii tiede-, koulutus- ja sivistysvastaisuus. Tässä ilmapiirissä raati haluaa tuoda esille, miten monin, yllättävin ja kiinnostavin tavoin suomalainen tiede ja tutkimus ovat kiinni maailmassa. Jokainen palkittavista teoksista luo tieteen keinoin syvyyttä ja näkökulmia johonkin aikamme polttavaan kysymykseen.

VUODEN TIEDEKYNÄ -PALKINTO

Koneen Säätiö jakaa Vuoden Tiedekynä -pal­ kinnon suomenkielisestä tieteellisestä kirjoituksesta. Tänä vuonna palkinto myönnettiin yhteiskuntatieteen alan tieteellisestä kirjoituksesta.

Palkinnon saivat filosofian maisteri Tero Toivanen ja filosofian tohtori Juhana Venäläinen artikkelistaan ”Yhteisvaurauden uusi aika”. Kirjoitus on ilmestynyt teoksessa Talouden uudet muodot (toim. Mikko Jakonen & Tiina Silvasti; Into 2015). Toivasen ja Venäläisen artikkeli on tiivis yhteisvaurauden käsitteen historian ja nykyisyyden analyysi, joka etenee taloustieteelliseen pohdintaan, mitä voisi olla ”talous” ilman kilpailuun perustuvia markkinoita ja voiton maksimointia.

Sata vuotta K. V. Laurikaisen syntymästä Kullervo Rainio

Tänä vuonna, 6. tammikuuta, tuli kuluneeksi sata vuotta Kalervo Laurikaisen (1916–97) syntymästä.

Hän oli lahjakas tiedemies ja voimakas persoonallisuus, joka toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä raivasi maassamme pahasti jälkeen jääneelle modernille fysiikalle tilaa tutkimuksessa ja yliopisto-opetuksessa. Yleisön keskuudessa hänet tultiin tuntemaan kuitenkin paremmin filosofina, joka puolusti vallitsevan materialismin vastaista kantaansa tiukoissa väittelyissä. Samalla hän pyrki laajentamaan kvanttifilosofiaan nojaten maailmankatsomusta suuntaan, jossa tiede ja uskonto voisivat lähentyä toisiaan.

K. V. Laurikainen vei yliopistotyössä tarmollaan läpi tarpeelliset hallinnolliset uudistukset, jotka korkeakoulumaailmassa ovat usein vaikeasti toteutettavia. Vuonna 1960 Laurikainen oli nimitetty ydinfysiikan professoriksi Helsingin yliopistoon ja hänen aloitteistaan perustettiin pian ydinfysiikan tutkimuslaitos, sen modernilla tietokoneella varustettu laskentatoimisto, teoreettisen fysiikan tutkimuslaitos ja myöhemmin suurenergiafysiikan tutkimuslaitos (Laurema 2015).

Ansiokas pioneerityö modernin fysiikan opetuksessa ja tutkimuksessa ei kuitenkaan ole se, mitä yleensä pidetään tai mitä Laurikainen itse piti varsinaisena elämäntyönään. Hänen ”kolmas missionsa” oli laaja ja syvällinen filosofinen ja kulttuurikriittinen debatti, johon hän heittäytyi koko tahdonvoimallaan. Hänen päämääränsä oli uuden fysiikan tarjoama mahdollisuus perustella maailmankatsomuksen laajentamista ulkopuolelle tieteen rajojen ja sen vapauttaminen tiukan materialismin siteistä. Mikäli meillä luonnontieteissä ylipäänsä filosofoitiin, se tapahtui vain ankaran materialismin mukaisesti. Fysiikan valtavirtauksen piirissä saatettiin vielä viime

vuosisadan lopussa julistaa esimerkiksi: ”On vain atomeita, energian kasaumia ilman tahtoa tai tietoisuutta. On vain ainetta, energiaa, miksi maailman pohjimmaista olemusta sitten haluammekin nimittää; muuta ei ole” (Enqvist, 1998, s. 223).

Korjaus valtavirtaukseen ei kuitenkaan ollut saavutettavissa niin suoraviivaisesti kuin Laurikainen alkuinnostuksessaan saattoi kuvitella. Ehkä yllättäen keskustelu kehkeytyi ajoittain kiivaaksikin väittelyksi ”luonnonfilosofiasta” ja sille rakentuvasta metafysiikasta. Kun sellainen kuohunta on tuiki harvinaista meidän tavallisesti rasvatyynessä pienessä kulttuurilammikossamme, on tässä muistelussa aihetta palauttaa mieliin sen pääkohdat.

Käsityksiä ja väärinkäsityksiä

Kun etsitään selityksiä Laurikaisen heittäytymiselle filosofiaan turvallisen tutkijanuran päätteeksi, ei sovi vähätellä hänen suggestiivisen opettajansa filosofi Eino Kailan vaikutusta nuoreen opiskelijaan, joka suoritti korkeimman arvosanan filosofiassa ja oli eräässä vaiheessa sopinut filosofisen väitöskirjan aiheesta Kailan kanssa. Oma asemansa oli tästä lähtien Laurikaisen ajattelussa myös hahmopsykologialla, joka väistämättä johdattaa todellisuuden jäsentämistä fenomenologiseen suuntaan.

Paluuta filosofiaan eläkevuosien lähestyessä vahvisti myös uusi tutustuminen Nobel-fyysikko Wolfgang Pauliin – tällä kertaa hänen rikkaaseen arkistoonsa. (Laurikainen oli tavannut hänet ja kuunnellut hänen luentojaan jo stipendiaattina Zürichissä vuonna 1947.) Nyt Laurikainen sisäisti Paulin ajatukset piiruakaan niitä muuttamatta, mikä saattoi suorastaan häiritä etenemistä keskusteluissa luonnonfilosofian seminaareissa.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

51

Laurikainen itse painottaa syinä sitoutumiselleen ”kolmannelle missiolle” yksityiselämänsä tapahtumia vuonna 1971: äkillistä sydäninfarktia ja äidin kuolemaa (Laurikainen, 1983, ss. 10–15).

Tästä hän kertoo (Laurikainen, 1982, s. 36): ”70-luvulla on luonnontieteiden ja kristinuskon suhteisiin liittyvä problematiikka alkanut yhä enemmän kiinnostaa minua. Eräät henkilökohtaiset kokemukset toivat kristinuskon minua entistä lähemmäksi, ja kun samalla mietiskelin kvanttiteorian perusfilosofiaan liittyviä asioita, huomasin tässä läheisiä liittymäkohtia kristinuskon ajatusmaailmaan”. (Ks. Airola 2015, s. 226–228.)

Tapahtumien järjestyksellä on ollut oma vaikutuksensa Laurikaisen aloittamaan filosofiseen keskusteluun. Syvät tunne-elämykset johtivat uskonasioiden vahvaan painotukseen hänen teoksissaan: Laurikainen pyrittiin – ainakin kulissien takana – yksinkertaisesti leimaamaan ”heränneeksi”, ”uskoon tulleeksi”, ”uskovaiseksi”.

Jopa oudot juorut tiedepiireissä saivat jalansijaa.

Laurikaisen myöhemmistä teoksista – ja varsinkin hänen luonnonfilosofiaa koskettavista seminaariluennoistaan – käy selvästi ilmi hänen filosofoimisensa ja kulttuurikritiikkinsä tavoite. Nähdäkseni Laurikaisen mielestä ahtaalle materialismille rakentava vinosuuntaus tieteen taustafilosofiassa oli korjattava ja uusi todellisuuskäsitys rakennettava kvanttimekaniikan osoittaman indeterminismin perustalle. Oli luotava kokonaisuuden käsittävä todellisuuskuva, unus mundus, jossa myös ihminen ja hänen tietoisuutensa on mukana. Tämä korjattu, laaja todellisuuskuva voisi poistaa esteet henkilökohtaisen uskonelämän tieltä ja korjata materialismin tuottamat kulttuurin rappeutumat.

Erityisesti on korostettava, että Laurikainen piti tieteen menetelmiä ja saavutuksia suuressa arvossa, mutta hän näki selvästi sen rajoittuneisuuden todellisuuden tulkkina – ”tieteellä on rajansa” muodostui siten hänen motokseen.

Tämän ajan lähtökohtana Laurikaisella oli esitelmissään miltei aina kvanttimekaniikasta tutun niin sanotun kaksoisrakokokeen antama tulos. Hiukkasten – olipa kyseessä fotonit tai elektronit – absorboituessa detektorille syntyy kylläkin tietty tulosjakautuma, mutta yhden

52

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

hiukkasen paikkaa siinä ei pystytä ennustamaan, yksittäistapauksen suhteen vallitsee indeterminismi. Tilanne on klassiselle fysiikalle outo ja dramaattinen, jopa mystinen. Onko siis hyväksyttävä todellisiksi tapahtumia, joilla ei ole syytä? Onko suoranainen paradigman muutos välttämätön – ja mihin se johtaa?

Laurikaisen luottamus Wolfgang Pauliin tuli nyt näkyviin siinä, että hän käytti kritiikittä Paulin termiä ”irrationaalinen”, mikä tulkittiin ”järjettömäksi” ja oli luonnollisesti omiaan saamaan aikaan sekaannusta tieteellisessä keskustelussa.

Laurikaisen katsottiin tuoneen Jumalan mukaan tieteeseen. Fysiikka ja usko -kirjan (1978) arvostelussa filosofian dosentti Ilkka Niiniluoto sai loogisen syyn luokitella Laurikaisen kannan ”metafyysiseksi determinismiksi”.

Puhumalla täsmällisesti kvanttimekaniikan tuomasta paradigman muutoksesta, jossa indeterminismi on hyväksyttävä todellisuuden yhdeksi oleelliseksi piirteeksi, olisi säästytty monilta turhilta väärinkäsityksiltä ja kulttuurikeskustelukin olisi saanut asiallisen sävyn.

Sanojen vähäisetkin vivahde-erot saattavat aiheuttaa filosofian pohjamutiin asti menevän erimielisyyden ryöpyn asioista samoinkin ajattelevien keskuudessa. Tästä syntyi kuvaava esimerkki vuoden 1990 vaiheilla Luonnonfilosofian seuran seminaarissa, jossa olin mukana. Laurikainen sattui käyttämään ilmaisua, että hiukkanen ”valitsee” paikkansa tulosjakautumassa ja on nimenomaan ”vapaa valitsemaan sen”. Lauri Rauhala, psykologi ja filosofian professori, ei voinut tätä missään tapauksessa hyväksyä vaan sanoi jyrkästi, että vain tajunnallinen olio voi kyetä valintaan. Laurikainen koetti viitata jonkinlaiseen panpsykismiin, mutta sai vain entistä vahvemman vastareaktion. Koko väittely olisi ollut turha, jos olisi yksinkertaisesti käytetty sanaa valikoituminen kuvaamaan hiukkasen joutumista määrättyyn vaihtoehtotilaan ja muiden sulkeutumista pois, mutta sanaa valinta silloin, kun subjekti hyväksyy tai hylkää vaihtoehtoja.

Luonnonfilosofian vakiintuminen

Väärinymmärrykset ja erilaiset tulkinnat eivät kuitenkaan olleet kohtalokkaita – ne päinvastoin

näyttävät lisänneen kiinnostusta aktiivisimpien tieteenfilosofian harrastajien piirissä.

Vahvat persoonallisuudet pyrkivät usein juurruttamaan elämäntyötään pysyvästi toimiviksi laitoksiksi. Laurikainen ei ollut poikkeus­.

Hän teki parikin yritystä luonnonfilosofian ”virallistamiseksi” ehdottamalla alan laitoksen perustamista Helsingin yliopistoon, mutta nämä aloitteet torjuttiin. Ainoastaan Luonnonfilosofian Seuran perustaminen vuonna 1989 onnistui.

Seurasta tuli tärkeä tämän alan keskustelufoorumi, joskaan sillä ei ole ollut resursseja varsinaisen tutkimuksen harjoittamiseksi.

Laurikaisen missio sai Luonnonfilosofian Seuran keskusteluissa jäsentyneemmän muodon.

Uskonelämä miellettiin yhä enemmän todellisuuden subjektiivisen tulkinnan piiriin kuuluvaksi. Kritiikki otti kohteekseen materialistisen ”tiedeuskon”. Varhaisia kvanttifyysikoita, Niels Bohria, Wolfgang Paulia ynnä muita, seuraten Laurikainenkaan ei hyväksynyt sitä kantaa, että tieteen luoma kuva sellaisenaan olisi ollut objektiivista todellisuutta. Se oli vain kuvausta, tulkittua maailmaa, jota muotoa­vat ratkaisevasti tietoisuuden lait. Maailma an sich, sellaisenaan, on transsendentti, tietomme ulkopuolella – periaatteessakin, koska tieto siitä kuuluu jo heti, kun se on saatettu julki, tulkittuun maailmaan. Laurikainen painotti aina kantanaan, että transsendentin olemassaolo voi perustua vain uskoon.

Uskoon, että ”jotakin on”. Kysymykseen, mitä tiedämme ”todella olevan”, ei sen sijaan ole vastausta.

Jo pelkästään tämän edellä esitetyn ontologisen lähtökohdan tuominen fyysikon standardi-maailmankuvaan osoittaa luonnonfilosofian harjoittamisen välttämättömyyden kulttuurissamme. Mutta näin ei ole asia vain meillä Suomessa, vaan näyttää siltä, että se tieteen paradigman muutos, joka alkoi kvanttimekaniikan teorian kehittelystä ja löydöksistä, osoittaa avoimeksi monia todellisuuskuvamme perusteita koskevia kysymyksiä: tajunnan systeemiteoria, niin sanottu psykofyysinen eli mind– brain-probleema, tapahtumisen determinaation suuntaprobleema (bottom-up vaiko top-down), vapaa tahto ja systeemien autonomisuuden

ongelma jne. Näyttää siltä, että ”aine” ja ”energia” joutuvat väistymään tulkitun todellisuuden perustekijöiden asemasta ja tilalle on tulossa informaatio. Muotoutumassa on erityinen informaatiofilosofia (Doyle 2011). Laurikaisen maailmankatsomukselliset aavistukset viittasivat juuri tähän suuntaan.

Niin arvokasta toimintaa kuin meillä Luonnonfilosofian Seura on harjoittanutkin, on kai todettava tieteellinen kulttuurimme, ja kulttuurimme laajemminkin, oleellisesti puutteelliseksi, ellei luonnonfilosofian tutkimusta ja opetusta saada vakiinnutetuksi omaan laitokseensa, jolloin ”Laurikaisen kolmaskin missio” saisi täyttymyksensä.

Kirjallisuutta Airola, Agnes (2015): Miten, missä ja miksi syntyi Luonnonfilosofian Seura, s. 223–228, teoksessa K. V. Laurikainen… (toim. Samela ja Styrman).

Doyle, Robert (2011): Cosmic Creation ja muita informaatiofilosofisia artikkeleita osoitteessa http://www.informationphisophers.com Enqvist, Kari (1998): Olemisen porteilla, WSOY. Kaila, Eino (1939): Inhimillinen tieto, Otava.

Kallio-Tamminen, Tarja (2015): K. V. Laurikainen Extending the Limits of Science, s. 123–136, teoksessa K. V. Laurikainen... (toim. Samela ja Styrman).

K. V. Laurikainen; The Finnish Society for Natural Philosophy 25 years; Luonnonfilosofian Seura 25 vuotta (toim.

Samela, Juha ja Styrman, Avril). Helsinki 2015.

Kurki-Suonio, Kaarle (2015): Discussions with K. V. Laurikainen – Science has its limits, 97–112, teoksessa K. V. Laurikainen… (toim. Samela ja Styrman).

Laurema, Seppo (2015): Kalervo Vihtori Laurikainen 1916– 1997, s. 7–96, teoksessa K. V. Laurikainen… (toim.

Samela ja Styrman).

Laurikainen, K. V. (1982): Fyysikon tie, MAOL 5/1982.

Laurikainen, K. V. (1983): Luonto puhuu Luojastaan, Kirjapaja.

Laurikainen, K. V. (1985): Atomien tuolla puolen, Kirjapaja.

Laurikainen, K. V. (1997): Tieteellä on rajansa, Yliopistopaino Montonen, Claus (2015): K. V. Laurikainen’s Attempt to Establish the Philosophy of Physics as a Subject of Teaching and Research at the University of Helsinki, s.

113–121, teoksessa K. V. Laurikainen… (toim. Samela ja Styrman).

Niiniluoto, Ilkka (2015): Critical Remarks on K. V. Laurikainen’s Natural Philosophy, s. 161–170, teoksessa K. V. Laurikainen… (toim. Samela ja Styrman).

Kirjoittaja on sosiaalipsykologian emeritusprofessori ja Luonnonfilosofian Seuran kunniajäsen.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

53

KESKUSTELUA Tiedettä vai pseudotiedettä: tieteentekijän vaihtoehdot Antero Järvinen Ennen luonnontieteellisen tutkimuksen lähtökohtana oli selkeä ja mahdollisimman arvovapaa hypoteesi tai ongelma, johon etsittiin vastausta.

Tutkimuksen ja sille rahoitusta hakevan hankkeen nimi saattoi olla esimerkiksi ”Lämpötilan vaikutus kuukkelin pesimäbiologiaan”. Luonnontieteisiinkin pesiytyneen arvolatautuneen postmodernismin ja politisoituneen pseudotieteen seurauksena vapaa tyyli on syrjäyttänyt perinteisen tieteenteon tyylin. Jotta täsmälleen samanlainen kuukkelitutkimus saisi nykyisin rahoitusta ja sen tutkimustulokset hyväksyttäisiin helpommin julkaistavaksi tiedelehdissä ja mediassa, tutkijat ovat kantapään kautta oppineet, että hankkeen ja julkaisun nimen on oltava ”Ilmastonmuutoksen vaikutus kuukkelin pesimäbiologiaan”.

Tutkimusaineistot tosin sekä ennen että nyt kattavat korkeintaan 10–15 vuotta ja ovat siten liian lyhyitä, jotta ilmaston mahdollisista pesimäbiologisista vaikutuksista voitaisiin sanoa yhtään mitään. Lämpötilan ja sään vaikutusten selvittämiseen kymmenen vuoden tutkimusjakso toki riittäisi.

Mikään ei ole ikuista, paitsi muutos

Arvostettu Nature-tiedelehti julkaisi vuonna 1996 ekologi Camille Parmesanin kirjoituksen ”Climate and species’ range”, jossa hän väitti erään kalifornialaisen perhosen häviävän ilmaston lämpenemisen vuoksi, koska se on pakotettu siirtymään pohjoisemmaksi. Parmesan sai tästä paljon mainetta ja kunniaa, muun muassa kutsun Valkoiseen taloon ja hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) raporttien kirjoittajaksi.

Toinen yhdysvaltalainen ekologi, Jim Steele, löysi kuitenkin tutkimuksesta vakavia puutteita: kaupunkilaistumisen aiheuttamien ympäristömuu-

54

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

tosten vuoksi häviämisiä oli tapahtunut enemmän lajin levinneisyysalueen eteläosissa kuin pohjoisosissa. Vain tilastollinen keskiarvo oli siirtynyt kohti pohjoista, eivät perhoset. Lämpötilamuutosten ja perhosten esiintymisen välillä ei myöskään ollut korrelaatiota. Kun Steele pyysi nähtäväkseen tutkimuksen dataa, Parmesan kieltäytyi tieteen pelisääntöjen vastaisesti antamasta sitä. Ehkä hän sai neuvoja samalla tavalla käyttäytyneiltä kokeneemmilta IPCC-raporttien kirjoittajilta Phil Jonesilta ja Michael Mannilta? Sittemmin perhoskannat ovat elpyneet entiselleen koko levinneisyysalueella.

Parmesanin kyseenalaista tutkimusta käytetään yhä todisteena ilmaston lämpenemisen luonnolle aiheuttamista haitoista ja jopa tutkimuksellisena mallina. Totuudenetsijä Steele on kiitosten sijasta saanut loukkaavan pilkkanimen ”ilmastonmuutoksen kieltäjä” (denier). Steele kertoo perhosista, jääkarhuista, keisaripingviineistä ja monista muista ikonisista luontokappaleista kiinnostavassa kirjassaan Landscapes & Cycles: An Environmentalist’s Journey to Climate Skepticism (2013).

Valtiovalta on monin tavoin tukenut siirtymistä politisoituneeseen pseudotieteeseen. Viimeisimpiä virstanpylväitä tieteen autonomian tuhoamisen tiellä on tutkimuslaitosten, Suomen Akatemian ja Tekesin, vapaasti kilpailtavan tutkimusrahoituksen osittainen siirtäminen valtioneuvoston peukalon alle niin sanotuksi strategiseksi tutkimusrahaksi (noin 200 miljoonaa euroa 2016 lähtien). Tutkijat ovat rahoituksen turvaamiseksi pakotettuja tekemään strategista ”ilmastonmuutostutkimusta” elääkseen, niin kauan kuin aihe on poliittisesti korrekti. Politisoituneessa ”tieteessä” liikkuu maailmalla kymmeniä miljardeja euroja vuosittain. Siksi on

ymmärrettävää, että vakituista työtä ja turvattua tulevaisuutta vailla olevat nuoret tutkijat turvautuvat tarkoitushakuisiinkin rahoitusmahdollisuuksiin, jos he voivat niiden avulla jatkaa intohimoaan, tieteen tekemistä.

Lämpenemisen hidastuminen tai sen loppuminen on pelurien painajaisuni. Ilmastonmuutostutkimuksen ainutlaatuisuus on siinä, että se sallii maalitolppien loputtoman siirtelyn sitä mukaa, kun futurologiset ennusteet osoittautuvat vääriksi. Myös luonnolliset luonnontapahtumat saadaan näyttämään ihmisen aiheuttamilta muutoksilta. Millään muulla klassisella tieteenalalla tällainen pelaaminen ei tulisi kuuloonkaan, vaan sitä pidettäisiin epätieteellisenä puuhasteluna.

Sinisilmäisesti voisi kuvitella, että yliopistojen ja tutkimuslaitosten kokeneilla johtajilla olisi kaukonäköisyyttä asettua tieteen kaapuun puettujen muoti-ilmiöiden yläpuolelle ja ainakin juhlapuheissa varoittaa niiden tieteelle aiheuttamista vahingoista, sillä vapaata ja moniarvoista tiedettä kahlitun ja yksipuolisen sijasta on perinteisesti pidetty yliopistojen ja muiden sivistyslaitosten keskeisenä arvona. Tärkein syy hampaattomuuteen lienee tieteeltä riistetty vapaus.

Päinvastaisista lupauksista huolimatta tiedelaitosten resursseja on jatkuvasti pienennetty ja ne on laitettu kilpailemaan verisesti keskenään.

Ulkopuolista rahoitusta, julkaisuja ja rankingpisteitä on saatava keinolla millä hyvänsä. Kukapa ei hädässä ottaisi vastaan löysää rahaa, kun sitä on tarjolla?

Vapaa vai kahlittu tiede?

Löysä raha on kuitenkin harvoin vastikkeetonta. Vastikkeeksi halutaan vähintään kritiikistä pidättäytymistä ja tieteeseen sopimattoman konsensuksen noudattamista. Perinteinen tiede on vähitellen ajautunut kriisiin. Suvaitsemattomuuden ilmasto on saastuttanut miltei joka paikan, jopa teologian, paavi ja arkkipiispat mukaan lukien. Media, poliitikot, kirkko ja oppilaitokset puhuvat avoimuuden, sananvapauden, demokratian ja moniarvoisuuden puolesta. Nämä kauniit arvot koskevat vanhoja uskontoja, maahanmuuttoa ja muita aikaisemmin arkoja aiheita. On kuitenkin olemassa yksi pyhä asia, ilmas-

to, josta meidän on yhä oltava yksimielisiä ja vaiettava, ellemme halua joutua ikävyyksiin.

Missä viipyvät älymystön protestit ja järjestöjen solidaarisuusmarssit? Ilmastouskovaisista on tullut uskomattoman fundamentalistinen lahko. Heidän harjoittamansa kiusaaminen ja vaino ylittävät jo kohtuuden rajat, mutta kenelläkään ei ole rohkeutta siihen puuttua. Suomesta ei löydy mediaa, joka osaisi tai edes haluaisi esittää asiallisia, mutta tiukkoja kysymyksiä ilmastosta. Miksi ilmatieteilijöiden annetaan jatkuvasti puhua ääri-ilmiöiden lisääntymisestä, kun tilastot eivät tue väitettä? Miksi Lähi-idän pakolaiskriisistä yritetään tehdä ilmastonmuutoskriisiä ilman todisteita?

Viimeisin sananvapautta loukkaava silmänkääntötemppu on puhuminen ”vastuullista sananvapaudesta”. Vastuullisuus on ylevä sana, mutta yleensä sitä käyttävät sananvapauden yhtey­dessä ne, jotka haluavat sensuroida tai rajoittaa eri mieltä olevien vapauksia. Ranskan kuuluisin TVmeteorologi Philippe Verdier sai marraskuussa 2015 potkut valtiolliselta TV-kanavalta, kun hän oli kritisoinut ilmastolla uhkailun ylilyöntejä.

Näin valikoivasti Ranskassakin, vapauden mallimaassa, noudatetaan sananvapautta, kun ilmastodogmasta on kysymys!

Koska Charlie Hebdon tapahtumista Pariisissa oli kulunut vasta alle vuosi, odotin, että ainakin Philippe Verdier'n kollegat ilmatieteen laitoksilla olisivat protestoineet ja kantaneet Je suis Philippe -kylttejä. Suomalainen media päätti pimittää koko uutisen. Yhdysvalloissa on jo menty niin pitkälle, että ilmastopelottelijat ovat vedonneet presidentti Barack Obamaan, jotta hän edistäisi aloitteita haastaa niin sanotun konsensuksen kanssa eri mieltä olevat tiedeihmiset oikeuteen tutkimustuloksistaan tai käsityksistään. Vastaavanlaisia pseudotieteellisiä ja diktatuuriin johtavia inkvisitioprosesseja harkitaan ihme kyllä Euroopassakin. Tiedeinstituutioiden ikiaikaisesta motosta Nullius in verba (Älä usko kenenkään sanaan) on alettu lipsua.

Älä usko vaan epäile!

Evoluutioteoria on yleisesti hyväksytty, koska sen tilalle ei ole löydetty toista tieteellistä teori-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

55

aa, joka selittäisi elämän kehityksen sitä paremmin. Me voimme jopa sanoa, että evoluution kieltäjät, kuten kreationistit, eivät edusta tiedettä vaan pseudotiedettä. Samaa logiikkaa on yritetty käyttää niitä aidosti totuutta etsiviä tiedeihmisiä vastaan, jotka ovat perustellusti rohjenneet epäillä hiilidioksidiperäisen ilmaston lämpenemisen voimakkuutta ja vaarallisuutta, tai jotka ovat korostaneet ilmaston luonnollisten muutosten merkitystä ja lievän lämpenemisen hyviä puolia. Näitä kriittisiä tiedeihmisiä on kutsuttu loukkaavasti holokaustin kieltäjiksi tai verrattu syyttä tupakkateollisuuden voitelemiin oman edun tavoittelijoihin.

Tupakka aiheuttaa todistettavasti riippuvuutta ja tappaa miljoonia ihmisiä vuosittain. Sen sijaan ilmastonmuutoksen piikkiin ei ole voitu laittaa vielä yhtään kuolonuhria 30 vuoden odottelusta huolimatta. Voi olla, että sadan vuoden kuluttua löytyy joku ilmastovainajakin, mutta ennen sitä meillä on hyvää aikaa tutkia, kuinka suuri osuus muutoksesta on luontaista ja mikä ihmisen aiheuttamaa, kuinka vaarallista muutos olisi, voiko ihminen ylipäätään estää muutosta sekä millä keinoilla ja kustannuksilla ilmastoa vastaan olisi mahdollista taistella. Joka tapauksessa on hyvä muistaa, että ilman ihmispopulaation muutosta, eli väkimäärän kääntymistä laskuun, ”ilmastonmuutosta” saati ympäristöjen tuhoutumista ja luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä ei voida estää.

Viimeisen 150 vuoden aikana maapallon keskiarvoistettu ilmasto on lämmennyt luonnollisista ja ihmisen aiheuttamista syistä arviolta 0,8 astetta verrattuna esiteolliseen poikkeuksellisen kylmään aikaan. Se on niin vähän, että meitä on muistutettava siitä päivittäin, koska emme voi sitä itse aistia. Ilmastonmuutostaistelun ydinkysymys on: Voiko luontoon kuuluvan ja kasveja ruokkivan hiilidioksidikaasun (CO₂) määrän kaksinkertaistuminen sadassa vuodessa 300 miljoonasosasta 600 miljoonasosaan (ppm) muuttaa ilmaston niin pelottavaksi, että tarvitaan huippukivuliaita ja astronomisen kalliita toimenpiteitä, joiden tehosta ei ole luotettavaa tietoa? Tuoreen tutkimuksen mukaan globaalisti biljoonia ja Suomenkin tasolla kenties kym-

56

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

meniä miljardeja euroja maksavat ilmastotalkoomme – jos ne onnistuisivat optimaalisesti – voisivat laskea lämpötilaa korkeintaan 0,2 astetta vuoteen 2100 mennessä, jos uskoisimme nykyisten ilmastomallinnusten tuloksia (Lomborg 2015). Vähäisemmillä ja ehkä todennäköisemmillä ilmastoherkkyyksillä talkoiden vaikutus jää vieläkin vähäisemmäksi.

Pariisin ilmastokokouksessa joulukuussa 2015 tehtyä sopimusta kutsuttiin historialliseksi.

Sopimuksella katsottiin olevan parhaat mahdollisuudet pelastaa planeettamme tuholta hiilidioksidipäästöjä vähentämällä. Ekologi ja Greenpeacen perustajajäsen Patrick Moore vastasi tähän: “Jos tuo pitää paikkansa, niin he varmasti uskovat, että hiilidioksidipäästöt vähenevät seuraavan kymmenen vuoden aikana, kuten kaikki kokoukseen osallistuneet maat lupasivat.” Joulukuun lopulla 2015 Moore tarjoutui lyömään 100 000 dollaria vetoa, että vuonna 2025 globaalit hiilidioksidipäästöt ovat suuremmat kuin vuonna 2015 (https://twitter.com/ecosensenow/ status/682682855319859201). Tarjous­on saanut laajaa huomiota, mutta toistaiseksi kukaan ei ole uskaltanut ottaa vetoa vastaan.

Vuonna 1971 maailman johtavat ilmastotutkijat S. I. Rasool ja Stephen Schneider julkaisivat Science-tiedelehdessä tutkimuksen hiilidioksidin vaikutuksesta troposfäärin lämpötilaan.

Heidän mukaansa ilmakehän hiilidioksidimäärän kaksinkertaistuminen silloisesta 325 ppm:stä nostaisi lämpötilaa 0,8 astetta. Hiilidioksidivaikutuksen logaritmisuuden vuoksi lämpeneminen tasaantuisi lopulta lähes kokonaan.

Kirjoittajat myös totesivat, että edes hiilidioksidimäärän kymmenkertaistuminen (yli 3 000 ppm) ei nostaisi lämpötilaa kuin korkeintaan 2,5 astetta ja että hallitsematon nousu olisi mahdollista vain, jos hiilidioksidimäärä yli tuhatkertaistuisi eli ylittäisi arvon 325 000 ppm (maapallon kehityshistorian aikana hiilidioksidimäärä ei ole koskaan ylittänyt arvoa 7 000 ppm).

Tähän mennessä tiede ei ole löytänyt todisteita julkisuudessa esiintyvälle kahden asteen lämpötilan nousun kriittiselle rajalle, joka teoriassa saavutettaisiin sadan vuoden kuluttua ja joka voisi käynnistää jonkin pelottavan tapah-

tumasarjan. Kuten Rasool ja Schneider toteavat, rajan saavuttaminen on mahdotonta jo sen vuoksi, että ilmakehän hiilidioksidista huomattava osa päätyy maaperään, meriin ja elolliseen luontoon. Monet muutkin tutkimukset osoittavat, että hiilidioksidin kaksinkertaistuminen johtaisi noin yhden asteen lämpenemiseen. Itse asiassa herkkyysarviot ovat tasaisesti laskeneet ja lähestyvät nollaa lähellä olevia desimaalilukuja (http://hockeyschtick.blogspot.fi/2014/11/40published-papers-find-climate.html). Tästä huoli­ matta IPCC käyttää arvioissaan ja uhkakuvissaan poikkeuksellisen suurta lukua: IPCC:n mukaan kaksinkertaistuminen nostaisi lämpötilaa keskimäärin kolme astetta. Mainittua kolmea astetta vielä paisutellaan ilmastomallien mielikuvituksellisilla positiivisilla eli kiihdyttävillä takaisinkytkentämekanismeilla. Luonnosta ei ole kuitenkaan löydetty tällaisia mekanismeja, negatiivisia eli palauttavia kylläkin.

Kansaa on harhautettu pitämään ilmastomallien tietokoneskenaarioita mittausten veroisina todisteina. IPCC välttää puhumasta vakavasti otettavista ennusteista (predictions) ja korvaa ne tieteeseen sopimattomilla skenaarioilla tai projektioilla. Vielä vuonna 2001 IPCC:n omankin johtopäätöksen mukaan ”ilmastotutkimuksessa ja -mallinnuksessa tulisi tunnustaa, että olemme tekemisissä kaoottisen, epälineaarisen järjestelmän kanssa, ja siksi pitkäaikaiset ennustukset ilmaston kehityksestä ovat mahdottomia”.

IPCC perustettiin vuonna 1988 arvioimaan ihmisen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä ja sen vaikutuksia. Myöhemmin ilmaston lämpeneminen korvattiin ilmastonmuutoksella. Edellinen on tieteellisesti testattavissa oleva hypoteesi, jälkimmäinen ei. Suurin ilmastotieteen maineen ja arvovallan rapauttaja on korruptoitunut ja politisoitunut IPCC, joka pitäisi lakkauttaa.

Viitteet Lomborg, B. 2015. Impact of current climate proposals. Global Policy, doi: 10.1111/1758-5899.12295.

Parmesan, C. 1996. Climate and species’ range. Nature 382: 765–766.

Rasool, S. I. & Schneider, S. H. 1971. Atmospheric carbon dioxside and aerosols: Effects of large increases on global climate. Science 173: 138–141.

Steele, J. 2013. Landscapes & cycles. An environmentalist’s journey to climate skepticism. CreateSpace Independent Publishing Platform.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen aseman johtaja.

TOHTOREIDEN SIJOITTUMISEN ONGELMAT

Tohtoreita valmistui viime vuonna 1 881, mikä oli jälleen uusi ennätys. Heistä vain kolmannes voi sijoittua yliopistouralle. Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) tutkijanuratyöryhmän mukaan vastuuta tohtoreiden urista ja työllistymisestä ei voi jättää yksin heidät kouluttaneille yliopistoille tai tohtoreille itselleen. OKM:n raportti (2016:3) suositteleekin, että ministeriöt, yliopistot, tutkimuslaitokset ja työelämän muut organisaatiot tuovat aiempaa vahvemmin näkyville tohtoreiden erilaisia uravaihtoehtoja ja osaamista. Tutkijakoulujen ohjaajille ja ohjattaville esitetään taitopaketteja sekä tutkimuslaitoksiin työharjoittelujaksoja.

Loppuraportin oheen OKM teetti arvioinnin neliportaisesta urajärjestelmästä ja selvityksen tohtorien työllistymisestä. Tieteentekijöiden liiton mielestä nämä sisältävät hyödyllistä tietoa urajärjestelmän ja tohtoreitten sijoittumisen ongelmista.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

57

Onko ruokamme turvallista?

Kari Salminen

Tieteessä tapahtuu -lehdessä (1/2016) professori Marina Heinonen kirjoitti otsikolla ”Rikka rokassa – onko ruokamme turvallista?” Elintarvikealalla eri tehtävissä, myös teollisuudessa pitkään toimineena yhdyn moniin hänen ajatuksiinsa. Parissa kohdassa hän kuitenkin sortuu epätieteelliseen ja harhaanjohtavaan viime vuosisadan liturgiaan. ”Tyydyttynyt rasva, suola ja sokeri ovat usean eri sairauden riskitekijöitä.” Puuttumatta tässä suolaan ja sokeriin, kysyn Heinoselta, mihin sairauksiin hän viittaa mainitessaan tyydyttyneen rasvan? 1950-luvulla luotiin virheellisin perustein niin sanottu lipidihypoteesi tyydyttyneen rasvan ja sydän- ja verisuonisairauksien välisestä suorasta yhteydestä. Tähän vanhaan tietoon Heinonen perustaa ylimalkaisen heittonsa.

Uudenaikainen 2000-luvun tiede on yksiselitteisesti kumonnut lipidiolettamuksen. Laajat, satojatuhansia henkilöitä ja miljoonia seurantavuosia kattavat meta-analyysit osoittavat, että tällaista yhteyttä ei ole (Mente ym. 2009; Skeaff ja Miller 2009; Siri-Tarino ym. 2010; Chowdhury ym. 2014). Vastakkaisia analyysejä ei ole.

Lipidihypoteesia vielä puoltavat esittävät viimeisenä, kasvot pelastavana oljenkortenaan niin sanotun korvaushypoteesin. Sen mukaisesti korvaamalla tyydyttynyttä rasvaa tyydyttymättömillä sydän- ja verisuonisairauksien riski pienenee. Tästä pyritään tekemään johtopäätös, että tyydyttyneet rasvat olisivat haitallisia. Ei se näin mene. Eiväthän tyydyttyneet rasvat muutu haitallisiksi, jos lisäämme ravintoon monityydyttymättömiä rasvahappoja, omega-6 linolihappoa (LA) ja omega-3 alfa-linolihappoa (ALA).

Lisäys­kertoo vain, että ravinnostamme jossain määrin puuttuu näitä välttämättömiä rasvahappoja, etenkin ALAa suhteessa LAhan (Ramsden

58

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

ym. 2010, 2013). Tämän suhteen korjaaminen on olennainen asia.

Heinonen vihjaa ”kovaa rasvaa sisältäviin maitotuotteisiin”. Rasvaisten maitovalmisteiden tai maitorasvan ei ole koskaan tieteellisesti osoitettu liittyvän sydän- ja verisuonihaittoihin. Sen sijaan on osoitettu, että ne ehkäisevät sydäninfarkteja (Praagman ym. 2016) ja tyypin 2 diabetesta (Ericson ym. 2015).

Heinonen sortuukin epätieteelliseen sanankäyttöön käyttäessään terminologiaa ”kova” ja ”pehmeä” rasva. Ravitsemusfysiologia ei tunne tällaisia termejä. Yhdessäkään vakavasti otettavassa tieteellisessä julkaisussa ei näitä tunneta eikä kukaan edes osaa määritellä niitä. Nehän ovatkin fysiikan piiriin kuuluvia termejä. Nämä sanonnat ovat kasviöljy- ja margariiniteollisuuden mainosnikkareiden virittämiä kaupallisia sloganeita. Tähän viritykseen ravitsemusvalistajat ja sitten heidän perässään media ovat menneet.

Jos nyt kuitenkin joku haluaisi käyttää termiä ”kova rasva”, täytyisi katse kääntää margariinien valmistusteknologiaan. Margariiniteollisuuden keskeinen ongelmahan on, miten saada juoksevat, luontaiset kasviöljyt rasiassa pysyviksi kiinteiksi tuotteiksi. Se on tehty ja tehdään synteettisen kemian keinoin. Vuosikymmenet käytettiin katalyyttistä osittaishydrausprosessia. Siinä syntyy todellisia ”kovia” transrasvahappoja kiinteyttämään luontaiset kasviöljyt. Jo 1990-luvulla osoitettiin, että transrasvat aiheuttavat sydän- ja verisuonisairauksia ja -kuolemia. Tästä kaikki asiantuntijat ovat nykyisin yksimielisiä. Kuitenkin margariinit ja kasvirasvaseokset markkinoitiin ”sydänterveellisinä pehmeinä” rasvoina aina vuosituhannen loppuun saakka. ”Pehmeä”-termi ja transrasvat tekivät vuosikymmenien ajan

sydäntuhojaan. Margariiniteollisuus onkin pääosin luopunut osittaishydrausprosessista.

Ongelma jäi: miten nyt sitten juoksevat, luontaiset kasviöljyt saadaan kiinteiksi margariineiksi? Avuksi on otettu toinen synteettisen kemian keino, katalyyttinen vaihtoesteröinti. Se tuottaa kymmeniä ”kovia” uusrasvoja, joita ravinnossamme ei koskaan aikaisemmin ole ollut. Niiden turvallisuudesta emme tiedä mitään. Muutamia lyhytkestoisia tutkimuksia on tehty ristiriitaisin tuloksin. Yhtään pitkäkestoista tutkimusta niiden vaikutuksista ei ole. Vaihtoesteröidyt rasvat livahtivat ruokavalioomme ennen toukokuuta 1997 voimaan tullutta Uuselintarvikeasetusta ja sen edellyttämiä turvallisuustutkimuksia. Ne markkinoidaan nyt ”pehmeinä” rasvoina, mutta valmistusaineluettelossa vaihtoesteröityjä rasvoja ei avoimesti mainita. Elintarviketietoasetus kuitenkin edellyttää kaikkien valmistusaineiden selkokielistä ilmoittamista elintarvikepakkauksissa. Miksi vaihtoesteröityjä uusrasvoja piilotellaan? Kiinnitin asiaan huomiota jo vuonna 1990 (Salminen 1990, 2015). Eikö Heinosenkin pitäisi tuoda esille juuri tämänkaltaista pohdintaa?

Heinonen kirjoittaa ”Ruoan prosessointikin tarkoittaa tavallista ruoan valmistusta, jota tehdään myös kotikeittiössä”. En ole vielä nähnyt ainuttakaan kotikeittiötä, missä harrastettaisiin katalyyttistä hydrausta tai katalyyttistä vaihtoesteröintiä. Ei pidä luoda liian sinisilmäistäkään kuvaa elintarvikeprosesseista.

Kirjallisuus Chowdhury, R., Warnakula, S., Kunutsor, S. ym. (2014) Association of dietary, circulating, and supplement fatty acidswith coronaryrisk: a systematic review and meta-analysis. Am Intern Med 160:398–406.

Ericson, U., Hellstrand, S., Brunkwall L ym. (2015) Food source of fat clarify the inconsistent role of dietary fat intake for incidence of type 2 disbetes. Am J Clin Nutr 101:1065–80 (ks. myös julkaisun sisältämät viitteet).

Mente, A., de Koning, L., Shannon, H. S. ym. (2009) A Systematic Review of the Evidence Supporting a Causal Link between Dietary Factors and Coronary Heart Disease. Archiv Intern Med 169:659–69.

Praagman, J., Beulens, J. W. J., Allsema, M. ym. (2016) The association between dietary saturated fatty acids and ischemic heart disease depends on the type and source of fatty acid in the European Prospective Investigation into Cancer and Nutrition – Netherlands cohort. Am J Clin Nutr doi: 10.3945/ajcn.115.122671 (ks. myös julkaisun sisältämät viitteet).

Ramsden, C. E., Hibbeln, J. R., Majchrzak, S. F. ym. (2010) n-6 Fatty acid-specific and mixed polyunsaturated dietary interventions have different effects on CHD risk: a meta-analysis of randomized controlled trials.

Brit J Nutr 1586–1600.

Ramsden, C. E., Zamora, D., Leelarthaepin, B. ym. (20013) Use of dietary linoleic acid for secondary prevention of coronary heart disease and death: evaluatuation of recovered data from Sydney Diet Heart Study and updated mera-analysis. Brit Med J s46:e8707.

Salminen, K. (1990) Ravinnon tyydyttyneet ja tyydyttymättömät rasvat. Duodecim 106:1684–85.

Salminen, K. (2015) Toistaako kasviöljyjen kovetuksen historia itseään? Duodecim 131:1271–72.

Siri-Tarino, P. W., Sun, Q., Hu, F. B. ym. (2010) Meta-analysis of prospective cohort studies evaluating the association of saturated fat with cardiovascular disease. Am J Clin Nutr 191:535–40.

Skeaff, C. M. ja Miller, J. (2009) Dietary Factors and Coronary Heart Disease. Summary of Evidence from Prospective Cohort and Randomised Controlled Trials.

Am Nutr Metab 55:173–201.

Kirjoittaja on professori.

PALKITTUJA

Suomen Kulttuurirahasto jakoi apurahoina ennätykselliset 25 miljoonaa euroa vuosijuhlassaan. Tieteen hakemusmäärä kasvoi, mutta taiteen laski. Hakijoista 12 % sai apurahan.

Säätiön palkinnon saivat evoluutioekologian professori Hanna Kokko, muusikko Karri (Paleface) Miettinen sekä valtio-opin emeritusprofessori Jaakko Nousiainen.

Toinen akateemikko Leena Palotien elämäntyötä kunnioittava tiedepalkinto (Leena Peltonen Prize for Excellence in Human Genetics) on myönnetty vain 33-vuotiaalle, maailmankuululle tilastollisen genetiikan menetelmien kehittäjälle, Harvardin yliopiston Broad-instituutissa työskentelevälle tohtori Benjamin Nealelle.

Kehittämiään menetelmiä Neale on käyttänyt erityisesti neuropsykiatristen sairauksien genetiikan selvittämiseen.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

59

Otsikoiden metakontekstuaalinen lumo Hannu Pietiäinen

Tutkimusartikkelien otsikot ovat monta kertaa paljon kiinnostavampia kuin artikkelien sisältö. Journal of Animal Ecology -sarjan tammikuun 2016 numeron otsikoista nousee esiin tutunoloinen kokonaisuus: “You shall not pass!: quantifying barrier permeability and proximity avoidance by animals”. Tai niin, vain nuo ensimmäiset neljä sanaa merkitsevät jotain, loppu on ties mitä eläinten liikkeitä tutkivaa ekologiaa.

Mutta pointti on siinä, että Gandalfhan se siinä kieltää Balrogia etenemästä.

Tuo ”You shall not pass!” on tuorein huomaamani esimerkki ilmiöstä, joka tuottaa hauskoja, lukemaan herättäviä otsikoita, jos kohta auttamattoman kliseisiäkin esityksiä.

Työskentelin hetken Web of Sciencen kanssa ja huomasin, että jos minä osaan keksiä otsikkoon kirjallisen tai vastaavan kytkennän, sitä on jo käytetty. Varsinkin käyttäytymisekologiassa, mutta myös kovin yllättävillä aloilla (esimerkiksi sarja Nurse Education Today) tapaa usein klassisen hokeman: ”Should I stay or should I go?”

Web of Science antaa 105 osumaa rockyhtye The Clashin klassikkoon. Entäpä William Shakespeare? Sieltä varmaan nousee hakematta varma voittaja: ”The Taming of a Shrew!” Lopputulos oli yllättävän laiha, vain 12 eri tavalla varioitua osumaa, joista vain kaksi käsitteli varsinaisesti päästäisiä. No, eihän Shakespearekaan tuottanut nimenomaisesti pikkunisäkästieteellistä tekstiä tähän näytelmäänsä.

John Irvingin Garpin maailman (The World According to Garp) luulisi inspiroineen kirjoit-

60

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

tajia. Osumia tulee, mutta ei kovin suoria. Yksi omituisinpia lienee tämä: “The World According to YAP: a continuous cross-talk between Wnt and Hippo pathways”.

Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys (The Unbearable Lightness of Being ) oli aikansa kulttikirja. Se toimii oikein hyvin, vai mitä sanotte tästä: “The unbeareable lightness of bone marrow homeostasis”.

Charles Dickens on voittaja-ainesta: A Tale of Two Cities (Kaksi kaupunkia) tuottaa yhtä vaille 1 500 osumaa!

Kaikkien huonojen aloitusten esimerkkinä pidetään tätä usein virheellisesti Ressun kontolle pantua lausetta: ”It was a dark and stormy night” (Oli synkkä ja myrskyinen yö). Ei liene enää yllätys, että tämäkin kuriositeetti on löytänyt tiensä tutkimusartikkelin otsikkoon (yhtenä kolmesta esimerkistä New Scientist).

Sopivalla lainalla voi värittää otsikkoa, mutta laina saattaa olla kulunut, jolloin lukijalle tulee kiusaantunut olo. Kannattaa olla varovainen.

Joskus voi kyllä sössiä pahasti, vaikka ei lainaisikaan kuin muuten vain liikakäytössä kulunutta kielikuvaa: ”Putting ourselves in a striped snake’s shoes: thermal sensitivity of locomotor performance in a melanistic/striped colourdimorphic snake”.

Kirjoittaja on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston biotieteiden laitoksella.

TUTKIMUSTA SUOMESSA Aalto-1 nousee kiertoradalle Markus Hotakainen Aalto-1 on ensimmäinen suomalainen satelliitti.

Sen myötä Suomi siirtyy todellisten avaruusvaltioiden joukkoon. Satelliitti ei ole mikään päiväperho, vaan tulosta pitkäaikaisesta panostamisesta avaruustutkimukseen ja -tekniikkaan.

Suomesta on tulossa avaruusvaltio. Vihdoin, voisi joku sanoa. Eikä olisi aivan hakoteillä. Suomi on toki ollut ansiokkaasti mukana avaruustutkimuksessa jo vuosikymmeniä. Suomalaisia mittalaitteita matkasi kohti Marsia jo 1980-luvun lopulla Neuvostoliiton Phobos-luotainten mukana. Kaukaisin taivaankappale, jonka pinnalle on päätynyt suomalaista osaamista, on Saturnuksen suurin kuu Titan. Huygens-laskeutujassa oli mukana suomalainen painemittari, joka vuonna 2005 teki mittauksia kuun tiheästä kaasukehästä koko laskeutumisen ajan. Erilaisten instrumenttien lisäksi Suomessa on tehty luotainten runkorakenteita sekä tietokonejärjestelmiä ja -ohjelmistoja.

Avaruustutkimuksessa luvut ovat usein kirjaimellisesti tähtitieteellisiä. Mars-lennolle kertyy mittaa parisataa miljoonaa kilometriä, Saturnukseen on matkaa reilusti yli miljardi kilometriä. Nyt tähdätään paljon lähemmäs, vain muutaman sadan kilometrin korkeuteen eli Maata kiertävälle radalle. Touko–kesäkuussa avaruuteen kohoaa Aalto-1, Suomen ensimmäinen satelliitti.

Avaruuslaitteiden rakentaminen on hidasta puuhaa. Planeettaluotaimen matka piirustuspöydältä lopulliseen kohteeseen voi viedä parikymmentä vuotta. Aalto-1-projektin kanssa ei ole aikailtu. Hanke sai alkunsa vuonna 2009, kun nykyisin Aalto-yliopistoon kuuluvassa Teknillisessä korkeakoulussa lähdettiin uudistamaan avaruustekniikan kurssia.

”Delftin teknillisestä korkeakoulusta valmistunut Antti Kestilä oli juuri tullut meille. Hollannissa oli toteutettu pienikokoinen CubeSat ja olin itse ollut mukana hahmottelemassa virolaisen ESTCube-1-satelliitin hyötykuormaa”, muistelee Aalto-1-projektia vetävä apulaisprofessori Jaan Praks. ”Kurssilla oli tosi innokas opiskelijaporukka ja seuraavana keväänä järjestetyllä erikoistyökurssilla päätettiin, että tällä kertaa tehdään jotain haastavampaa. Opiskelijat tulivat sitten ideoineeksi ihkaoikean satelliitin.”

Vuonna 2010 työryhmä oli jo koossa ja ehdokkaat hyötykuormaksi valittu. Sen jälkeen satelliitti piti enää ”vain” rakentaa. Aalto-1 perustuu CubeSat-konseptiin, jossa perusyksikkönä on kanttiinsa kymmensenttinen moduuli.

Vastikään valmistuneessa ja laukaisua odottavassa Aalto-1:ssä moduuleja on kolme. Satelliitti painaa vain neljä kiloa ja sillä on kokoa maitotölkin verran.

Vaikka koko tuntuu äkkiseltään vaatimattomalta, siihen on syynsä: sekä taloudelliset että tekniset. Rakettilaukaisujen kilohinta on edelleen kymmeniätuhansia euroja ja toisaalta etenkin elektroniikka menee kaiken aikaa yhä pienempään tilaan. Yleinen suuntaus onkin viemässä vahvasti kohti entistä pienempiä satelliitteja. ”On ratkaisevaa, että pienten satelliittien rakentaminen ja vieminen avaruuteen on paljon edullisempaa kuin suurikokoisten laitteistojen.

Kooltaan todella pienet sensorit ovat keksintönä uusi, joten niille löytyy koko ajan uudenlaisia käyttökohteita myös avaruudessa. Siksi kehitys on nyt nopeaa.”

Lokakuussa 1957 avaruusajan aloittanut neuvostoliittolainen Sputnik oli läpimitaltaan noin puolimetrinen metallipallo, jolla oli painoa vajaat

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

61

sata kiloa. Suurimmat satelliitit painavat useita tonneja eikä kaikkea ole mahdollista kutistaa kovin pieneen kokoon, vaikka tekniikka onkin kehittynyt ja pienenemistään pienentynyt. ”Satelliittien koon määrittää usein energian tarve ja sen myötä aurinkopaneelien koko sekä radiolaitteiden vaatimien antennien mitat.

Aikaisemmin ei osattu valmistaa vähän virtaa vieviä integroituja elektroniikkakomponentteja, joten kaikki laitteet kuluttivat paljon sähköä.

Siksi satelliiteissa piti olla suurikokoiset aurinkopaneelit. Myös ilmaisin- ja säätötekniikka oli paljon nykyistä kookkaampaa. Voidaankin sanoa, että satelliiteille on käynyt teknisen kehityksen myötä samalla tavalla kuin puhelimille.

Nykykännykkä on paljon kevyempi ja tehokkaampi laite kuin vanha lankapuhelin.”

Satelliittien kokoon vaikuttavat myös niiden käyttötarkoitus ja kiertorata, jolla ne tehtäväänsä suorittavat. Maanpinnan suhteen paikallaan pysyviin, esimerkiksi sää- ja viestintäsatelliitteihin sijoitetaan yhä enemmän mitta- ja muita laitteita. Sen sijaan matalille kiertoradoille suunniteltujen satelliittien koko pienenee. Voidaankin puhua jonkinlaisesta nanosatelliittibuumista.

Sellaisten etuna on myös se, että samalla rakettilaukaisulla saadaan matkaan useita satelliitteja.

Pienestä koostaan huolimatta Aalto-1-satelliitissa on päätietokoneen, radiolaitteiden ja asennonsäätöjärjestelmän lisäksi kolme hyötykuormaa: VTT:llä kehitetty kuvantava spektrometri AaSI (Aalto-1 Spectral Imager), Helsingin ja Turun yliopistojen yhteistyönä toteuttama RADMON-säteilyilmaisin (Radiation Monitor) ja Ilmatieteen laitoksella ideoitu plasmajarru. Jos Aalto-1 hyötykuormineen olisi rakennettu avaruusajan alkuvuosina – sikäli kuin se olisi muuten ollut teknisesti mahdollista – satelliitilla olisi kokoa ja painoa monikymmenkertaisesti. ”AaSI-kameran kaukaisena esivanhempana voidaan pitää MSS-spektrometriä, joka valmistui vuonna 1969. Sillä oli painoa yli 60 kiloa.

Hieman pidemmälle kehitetty monikanavainen MSS-kamera oli mukana vuonna 1972 laukaistussa Landsat-1-satelliitissa, joka painoi yli 1,8 tonnia. Aalto-1:n AaSI-spektrometrillä on painoa alle puoli kiloa.”

62

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

AaSI rakentuu kahdesta kameramoduulista, joilla voidaan tutkia esimerkiksi veden laatua ja maanpeitteen eri lajeja. RADMON tarkkailee aurinkotuulen muodostavien sähköisesti varattujen hiukkasten, protonien ja elektronien, ominaisuuksia Maan lähiavaruudessa. Plasmajarru on puolestaan Pekka Janhusen kehittelemän sähköpurjekonseptin pohjalta toteutettu laite, jolla voidaan muuttaa satelliitin nopeutta ja siten kiertoradan korkeutta.

Aalto-1-satelliitin mukana on satametrinen, noin 50 mikrometrin paksuinen lieka, johon luodaan neljällä elektronitykillä sähkövaraus.

Plasmajarrun testivaiheessa sitä kelataan auki kymmenen metrin verran, ja satelliitti mittaa liean ja Maan ionosfäärin vuorovaikutusta.

Lopuksi lieka avataan täyteen mittaansa. Sen avulla hidastetaan satelliitin nopeutta, jolloin se saadaan pudotettua hallitusti Maan ilmakehään.

Tekniikasta toivotaan mahdollista ratkaisua matalien kiertoratojen ”siivoamiseksi” sammuneista satelliiteista ja muusta avaruusromusta.

Vaikka Aalto-1 on kooltaan pieni ja hyötykuormia on vain kolme, sen rakentaminen ei ollut mikään yksinkertainen tai suoraviivainen hanke. Satelliitti saatiin kuitenkin valmiiksi melkoisen nopeaan tahtiin. Haastavinta olikin aikataulujen sovittaminen yhteen. ”Jokin osa satelliitista eteni nopeasti ja jokin hitaasti. Usein piti odottaa, että yksi osa valmistuu, jotta toista päästiin viemään eteenpäin.

Kaikkien asioiden tekemiseen ei myöskään aina löytynyt valmiiksi osaamista. Silloin opetteluun meni aikaa. Aalto-1 on koostaan huolimatta hyvin monimutkainen järjestelmä, jossa on kymmeniä mikrokontrollereita ja sensoreita, lukuisia alijärjestelmiä ja lisäksi suuri määrä yhteistyökumppaneita”, toteaa Jaan Praks.

Kiertoradalle päästyään Aalto-1:n on tarkoitus olla toiminnassa kaksi vuotta. Ensimmäiset kuukaudet, mahdollisesti kokonainen vuosi, käytetään tieteellisten mittausten tekemiseen AaSI-spektrometrin ja RADMON-säteilyilmaisimen avulla. Kun kyseessä on ensimmäinen suomalainen satelliitti, joka on kaiken lisäksi kokonaan kotimaista tekoa, se on yhtä lailla tekninen testialusta kuin tieteellinen tutkimuslaite.

”Kaikki tieto, mikä pystytään keräämään hyötykuormien ja järjestelmien toiminnasta, on ilman muuta kotiinpäin. Projektin päämääränä on osoittaa, että kaikki satelliitin mukana olevat hyötykuormat toimivat ja pystyvät tekemään tieteellisesti mielenkiintoisia mittauksia.

Puolen vuoden tai vuoden kuluttua lennon alusta kokeillaan plasmajarrun käyttöä satelliitin kiertoradan alentamiseksi. Mikäli kokeet onnistuvat, satelliitin rataa saadaan alennettua niin nopeasti, että se voidaan ohjata lopuksi ilmakehään, missä se palaa tuhkaksi. Jos plasmajarru-koe epäonnistuu tai jarru ei ole niin tehokas kuin on odotettu, satelliitti jää kiertoradalle 10–15 vuodeksi ja syöksyy sitten sammuneena ilmakehään.”

Suomi on aiemminkin ollut mukana avaruustekniikan kehittämisessä ja monissa haasteellisissa satelliitti- ja luotainhankkeissa. Nyt saadaan avaruuteen ensimmäinen oma satelliitti. Avaako se uuden, itsenäisemmän aikakauden suomalaisessa avaruustutkimuksessa? ”Monia suomalaisia mittalaitteita on valittu parhaana maailmassa kansainvälisten projektien osaksi ja niitä löytyy nykyisin monen Aurinkokunnan planeetan ja kuun pinnalta. Kyllä kansainvälinen yhteistyö tulee jatkossakin olemaan ainoa tapa toteuttaa kaikkein haastavimpia ja kalleimpia tutkimusmatkoja avaruuteen.

Oma pieni satelliittialusta tarjoaa kuitenkin uusia mahdollisuuksia kehittää omaa tutkimusta nopeammin ja testata teknologiaa edullisesti suurempia hankkeita varten tai vaikkapa kaupalliseen käyttöön. Oman satelliittiohjelman suurin etu on sen suoma nopeus ja ketteryys.”

Aalto-1-projekti ei pääty satelliitin laukaisuun Maata kiertävälle radalle ja sen tuottamien mittaustulosten analysointiin. Ilmakehän tutkimukseen keskittyvä Aalto-2-satelliitti on jo pitkällä.

”Parhaillaan rakennamme ohjelmistoyritys Reaktorin kanssa Hello World -satelliittia ja samalla kehitämme Suomen itsenäisyyden juhlavuoden satelliittia. Toivottavasti kaupalliset toimijat lähtevät mukaan tähän kehitykseen. Silloin voitaisiin pian saada alustoja tieteellisiä kokeita varten kaupan hyllyltä. Jo nyt mietitään, millainen nanosatelliittien seuraavan sukupolven pitäisi olla.”

Aalto-1 saa kyydin kiertoradalle yksityisen SpaceX-yhtiön Falcon-raketilla, joka osaltaan on mullistamassa kaupallista avaruustoimintaa.

Aalto-2 singotaan radalleen Kansainväliseltä ISS-avaruusasemalta. ”Avaruusaseman turvavaatimukset ovat huomattavasti tarkemmat, koska kyseessä on miehitetty alus. ISS:ltä lähetettävän nanosatelliitin akkujärjestelmän ja turvakytkinten vaatimukset ovat huomattavasti tiukemmat kuin tavallisella, kantoraketin kuljettamalla CubeSatilla. Laukaisun siirtyminen avaruusasemalle on siten tuonut järjestelmälle paljon uusia vaatimuksia ja tarvittavien testien listalle on tullut merkittävästi lisää pituutta. Kansainvälisellä avaruusasemalla ei oteta minkäänlaisia riskejä.”

Aalto-1-satelliitti on siis valmis laukaistavaksi ja se odottaa tietoa lopullisesta lähtöpäivästä. Kun Falcon-raketti kohoaa laukaisualustaltaan ja vie lastinsa avaruuteen, Suomesta on tullut vihdoin oikea avaruusvaltio. Silti Aalto-hanke on tuottanut jo ennen satelliitin lähtöä konkreettista hyötyä. ”Massamme on nyt avaruustekniikan alalla nuori, hyvin verkostoitunut ja nopeasti kasvava ’we can do it’ -sukupolvi”, iloitsee Jaan Praks.

Kirjoittaja on tietokirjailija ja tiedetoimittaja.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

63

MUISTIKUVIA Paperisaksilla piirustus uusiksi Ilpo Haahtela Helsingin yliopiston eläintieteen professori Ernst Palmén (1916–91) otti työpöydältään suuret paperisakset oikeaan käteensä ja minun huolellisesti tussilla piirtämäni karttakuvan vasempaan. Sakset alkoivat heilua ja parin minuutin kuluttua piirros oli kappaleina. Teipin avulla ”Eka” kokosi kuvan uudelleen. Esitys oli hämmentävä. Nyt se on hyvä, eikö niin? Mitäpä minä noviisi voin tuohon kokeneen tiedelehden toimittajan toteamukseen sanoa. Kun artikkeli, johon kuva liittyi, ilmestyi Annales Zoologici Fennici -lehdessä, mistään ei voinut nähdä, että kuva oli muokattu. Minuun teki suuren vaikutuksen jo se, että Palmén kutsui minut virkahuoneeseensa keskustelemaan käsikirjoituksesta.

Englanninkieleeni hän ei puuttunut, vaan jätti sen julkaisusarjan kielentarkastajan Jean Margaret Perttusen huoleksi. Helpolla en päässyt, eikä tainnut päästä kukaan muukaan kirjoittaja.

Teoriassa olisin voinut tutustua Palmèniin jo vuonna 1956 Turun yliopistossa, jossa olin aloittanut biologian ja maantieteen opinnot edellisenä syksynä. Samana vuonna Palmén oli nimitetty Helsingin yliopiston eläintieteen professoriksi, minkä lisäksi hän otti vuonna 1956 vastaan kutsun tulla Turkuun hoitamaan osaa eläintieteen professuurista, kun K. J. Valle joutui vakavan sairauden vuoksi jäämään virkavapaalle. Me opiskelijat ihmettelimme, kuka tämä uusi professori oikein oli ja mitä hän teki. Hän ei jatkanut Vallen aloittamaa luentosarjaa eikä opettanut meille mitään muutakaan. Hän oli täysin näkymätön.

Totuus miehestä alkoi hahmottua toimiessani tutkijana Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla vuosina 1968–72. Ensimmäinen muistikuva rennosta professorista on kyllä Helsingistä.

Istuin samassa pöydässä Palménin kanssa Eläintieteen laitoksen pienessä kahvilassa. Palmén

64

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

osoitti nuorta varsin hauskannäköistä opiskelijatyttöä sanoen minulle, että tuota Kilkkiä sinun kannattaisi tutkia. Tutkimuskohteeni oli Itämeren rumimpiin kuuluva äyriäinen, kilkki, jonka parissa yötä päivää ahersin. Sanoin Palménille, että minulla on jo kaunis vaimo ja lapsia, joten en halua siirtyä rumasta kilkistä kauniiseen.

Palménilla oli Tvärminnessä käytössään asemalle kuuluva huvilakiinteistö, jossa hän kesäisin asui milloin virkatyöltään ehti. Vielä yliopiston rehtorina ja kanslerina toimiessaan Eka oli Tvärminnessä yksi meistä ja hän osallistui illanviettoihimme, joita silloin tällöin järjestettiin. Ikimuistoiseksi kehkeytyi pienen seurueen iltajuhla elokuussa 1972. Valmistauduin muuttamaan synnyinkaupunkiini Turkuun. Olin päättänyt pakata työhuoneeni tavarat yön kuluessa hyvään järjestykseen. Yllätyksekseni Laila Keynäs ja Saara Broberg saapuivat huoneeseeni ilmoittaen, että lähtöjuhlani alkaa kahden tunnin kuluttua. ”Sinä poistut täältä nyt ja me pakkaamme tavarasi.”

Vastaväitteitä ei suvaittu. Juhlatarjoilun olivat naiset hoitaneet upeasti.

Palmén oli mukana ja hyvässä vauhdissa.

Lukija voi vapaasti kuvitella, mitä kaikkea hauskaa illan aikana tapahtui. Siitä minä en muista juuri mitään, mutta seuraava aamu oli elämäni kauheimpia. Matkalla Turkuun joutui autoa kuljettanut laboratoriomestari Birger Sjölund pitämään monta mustikansyöntitaukoa. Nämä hän aina palautti mieleeni, kun myöhemmin tapasimme. Myös Eka muisteli iltaa vielä vuosien kuluttua. Taisi kokeneena kestää juhlimisen minua huomattavasti paremmin. Muuten, tavaroitteni järjestelyyn Turussa kului viikkoja.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva eläintieteilijä ja museotutkija.

KIRJALLISUUS Aluevaltaus idän orjakaupan tutkimuksessa Antti Ruotsala Jukka Korpela, Idän orjakauppa keskiajalla. Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta. Historiallisia Tutkimuksia 266. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.

Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpela toteaa teoksensa johdannossa, että ”keskiajan ja varhaisen uuden ajan alun orjuutta Euroopassa ja Lähi-idässä on tutkittu valtaisasti viimeisen puolentoista vuosisadan aikana”. Silti on huonosti tunnettu tosiasia, että keskiajan läntisessä kristikunnassakin oli runsaasti, erityisesti Pohjois-Afrikasta ja Mustanmeren alueelta tuotettuja orjia, vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään orjatalous antiikin Rooman tai Yhdysvaltain etelän tapaan.

Suomen ja sen lähialueiden suomensukuisen väestön suhdetta orjakauppaan ei ole käytännössä tutkittu lainkaan. Perinteisesti on ajateltu, että viikinkiajalla orjia vietiin kyllä Suomesta ja Karjalasta itään, mutta sen jälkeen suomalaisia joutui orjiksi Venäjälle lähinnä vain isovihan aikaan 1700-luvulla. Nyt Korpela osoittaa, että Suomi aina Pohjanmaata ja EteläLappia myöten ja tietenkin Karjala oli elimellinen, joskin kaukainen osa idän orjakaupan rakenteita aina varhaiskeskiajalta uuden ajan alkuun. Tässä mielessä Korpelan

teos on uutta tietoa esiintuovaa perustutkimusta, joka murtaa radikaalistikin entisiä käsityksiä.

Korpelan tutkimus on ollut erittäin vaativa jo ajallisen ja maantieteellisen laajuutensa vuoksi. Se keskittyy erityisesti venäläisiin ruhtinaskuntiin, Mustanmeren rannikon pohjoispuolelle, Volgalle ja Venäjän metsävyöhykkeelle, mutta laajenee myös läntiseen kristikuntaan, islamilaiseen kulttuuripiiriin ja jopa Intiaan. Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta olivat silti vain vähäinen juonne idän orjakaupassa, vaikka niistäkin on venäläisissä kronikoissa toistasataa mainintaa.

Kun varhaisuuden ajan orjakauppa Mustallamerellä ja Kaspianmerellä koski kymmeniä tuhansia ihmisiä vuosittain, ei Korpelan arvion mukaan edes tällöin ollut suomalaisia ja karjalaisia mukana muutamaa kymmentä enempää vuodessa. Suuri osa kaukaisista orjista menehtyi tietenkin matkalla.

Tutkimustehtävä on edellyttänyt monitieteisesti tarkasteltua, laajaa viitekehystä. Korpelan läpikäymien lähteiden määrä onkin vaikuttava ja niiden lukeminen on edellyttänyt paitsi muinaisvenäjän eri muotojen myös lukuisten muiden kielten hallintaa. Venäläisten kronikoiden ja asiakirjalähteiden lisäksi hän on käynyt läpi muun muassa italialaisia kaupparekistereitä, balttilaisia kronikoita sekä niin kristittyjen kuin muslimienkin matkakertomuksia. Tämä monikielisyys ja -muotoisuus liittyy myös tutkimuskirjallisuu-

teen. Korpela ilmoittaa tutkineensa aihepiiriään kymmenkunta vuotta, missä ei ole ihmeteltävää. Historiantutkimuksessa ei voi saavuttaa pikavoittoja, mitä ei aina ymmärretä nykyisessä yliopistojen ilmapiirissä.

Korpelan tutkimukseen sisältyy runsaasti eri osa-alueita. Hän tutkii ja selvittää muun muassa orjien kysyntää, määriä, hintoja ja kauppareittejä. Kaukaa pohjoisesta oli kallista kuljettaa orjia pitkin Venäjän jokia, joten suomensukuisten kansojen alueilta kannatti viedä vaaleita pikkulapsia ja naisia, joista maksettiin korkeita hintoja esimerkiksi Persiassa, Kaukasiassa ja etäämpänäkin. Korpelan mukaan suomalaisia ei ryöstetty Venäjän maaseudun työvoimaksi, koska siihen ei ollut tarvetta. On kiinnostavaa, että nimenomaan Venäjän ruhtinaskuntien sotavoimien palveluksessa olleet tataarit osallistuivat näihin ihmisryöstöihin. Nähdäkseni heidän nomadisen liikkuvuutensa, kyvyn siirtyä nopeasti paikasta toiseen, on täytynyt olla tässä merkityksellistä. Nyt karjalaumojen sijasta siirrettiin vain orjalaumoja paikasta toiseen. Ajatuksia herättävä sivujuonne tutkimuksessa on uusi tulkinta suomalaisen, tilattoman ”joutoväen” rahtaamisesta 1500-luvulla Ruotsiin kaivosmiehiksi, käytännössä kaivosorjiksi. Entä mikä on ollut Hansan asema orjakaupassa?

Teoksessa tarkastellaan myös orjakaupan hiipumista. Euroopasta Alppien pohjoispuolelta se alkoi

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

65

hävitä jo 1100-luvulta lähtien, mikä liittyi erityisesti territoriaalisen kuninkuuden sekä samalla verotuksen ja hallinnon organisoitumiseen.

Orjat vapautuivat nyt isännistään ja tulivat kuninkaan lakien alaisiksi – tosin osassa Eurooppaa maaorjiksi.

Kyse ei ollut kuitenkaan enää perinteisestä orjuudesta. Muualla tämä kehityskulku käynnistyi myöhemmin tai vallanmuodostus tapahtui toista tietä. Yksi ongelmallinen tekijä orjakaupassa oli koko ajan kristittyjen orjien pitämisen kielto kristittyjen keskuudessa. Samoin muslimit eivät hyväksyneet muslimien saattamista orjiksi. Suomensukuiset luokiteltiin yleensä pakanoiksi, joten he kelpasivat kaikille.

On arvokasta, että Korpela on julkaissut aihepiiristä useita englanninkielisiä artikkeleita. Silti pidän oikeana, että hän on tehnyt siitä myös suomenkielisen monografian, sillä sen tuottama tietämys on kansallisesti merkittävää ja on tärkeätä, että nämä asiat ilmaistaan myös suomen kielellä. Korpelan teos on ollut hyvin esillä suomalaisessa julkisuudessa. Sinänsä aihe kiinnostaa laajaa lukijakuntaa, mutta ehkä vain historian todelliset harrastajat lukevat teoksen kannesta kanteen. Jo lähdeaineiston luonteesta johtuen mikrohistorialliset elementit puuttuvat tutkimuksesta. Emme esimerkiksi kykene seuraamaan yksittäisten, kaapattujen orjien kohtaloita vaikkapa Oulusta Buharaan. Teos tarkkoine alaviitteineen on enemmän tutkimus kuin tietokirja, joten se kiinnostanee eniten historian ja muidenkin humanististen alojen ammattilaisia.

Korpelan tutkimuksesta nousee esiin kaksi metodologis-teoreettista ja esittämistapaankin liittyvää ky-

66

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

symystä – enkä esitä tätä niinkään kritiikiksi. Ensinnäkin on ikuisuusongelma, miten tutkittavat ilmiöt määritellään historiantutkimuksessa, nähdäänkö ne enemmän tutkijan vai tutkittavan näkökulmasta. Tarkoitan tässä yhteydessä käsitteitä orjuus ja orja. Yleensä orjuustutkimuksissa nämä käsitteet on lyöty aika selkeästi lukkoon, mikä onkin ehkä helpoin ratkaisu. Korpela kuitenkin toteaa, että ”orjuus tai lannistetussa asemassa olevan työnteko on mitä monimutkaisin ja heterogeenisin ilmiö”, mikä osoittautuu tutkimuksen kuluessa paikkansapitäväksi jo ajallisten ja paikallistenkin vaihtelujen takia.

Kulttuurit, yhteiskunnat ja niiden orjakäytännöt ja -hierarkiat­ ovat saattaneet olla keskenään todella erilaisia. Itse asiassa Suomessakin on ollut varmasti orjan asemassa olleita ihmisiä ainakin varhaiskeskiajan maatalousyhteisöissä. Eivätkö myös nykyisen ihmiskaupan uhrit ole oikeastaan orjia? Korpela lähestyy tätä määrittelyongelmaansa moneen kertaan.

Mielenkiintoista on orjia koskevan erikulttuurisen, -kielisen ja -aikaisen nimistön ja terminologian esiintuonti, mikä lähenee paikoin käsitehistoriaa. Korpelan silmiinpistävä varovaisuus etnisissä määrittelyissä edustaa myös tätä hänen lähestymistapaansa.

Toiseksi Korpelan teos on empiiristä lähdetutkimusta lähes puhtaimmillaan, mikä merkitsee tässä tapauksessa valtaisaa määrää lähteistä esiin nostettuja yksityiskohtia. Näille yksityiskohdille annetaan kyllä muun muassa talous- ja sosiaalihistoriallisia selitysmalleja.

Silti niiden suuri määrä hankaloittaa jonkin verran lukukokemusta. Katson kuitenkin, että tässä

tapauk­sessa yksityiskohdat puolustavat paikkaansa, sillä suurta osaa niistä ei ole koskaan tuotu lähteistä julkisuuteen ja vielä näin tarkasti dokumentoituna.

Ei ole yleistä, että historiantutkija löytää elämänsä aikana näin laajan ja neitseellisen tutkimusa­lueen ja onnistuu muuttamaan vallitsevan käsityksen. Korpelan tutkimustyö idän orjakaupasta yleensä sekä Suomesta ja Karjalasta sen kohteena on luonut aihepiirille nyt tutkimuksellisen perustan ja tulee aikojen saatossa inspiroimaan jatkotutkimusta.

Kirjoittaja on yleisen historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Joogan historiikki murtaa joogamyytin Iina Koskinen Matti Rautaniemi: Erakkomajoista kuntosaleille – miten jooga valloitti maailman? Basam Books 2015.

Jooga jatkaa kuntomuotona voittokulkuaan, ja sen asentoihin taivutaan ympäri maailmaa joogastudioissa, työväenopiston jumppasaleilla ja kuntosaleilla. Joogan valtavirtaistumiseen on liittynyt yhtäältä sen muotoutuminen kaikille sopivaksi hyvinvointiliikunnaksi ja toisaalta länsimaalainen uushenkisyys, jossa intialaista perinnettä hyödynnetään valikoiden henkisellä polulla edistymiseen.

Aurinkotervehdyksiä ja sanskritinkielisiä mantroja joogamatolla toistellessa herää kysymys, mistä jooga sellaisena kuin sen tunnemme juontaa juurensa. Tähän kysymyk-

seen antaa monipuolisen vastauksen Matti Rautaniemen tiivis tietopaketti joogan historiasta.

Rautaniemi tutkii joogan historiaa uskontotieteilijän tarkkuudella selkeää yleistajuista ilmaisua unohtamatta. Rautaniemi käy akateemiseen joogatutkimukseen käymällä läpi systemaattisesti joogan vaiheet esihistoriasta modernin joogan nykymuotoihin ja ottaa tavoitteekseen joogamyytin murtamisen.

Joogamyytillä Rautaniemi tarkoittaa yhtenäistä kertomusta joogan juurista. Tässä kertomuksessa jooga syntyi muinaisessa Intiassa, jossa valaistuneet tietäjät kehittivät joogan menetelmiä ja tallensivat ne pyhiin teksteihin. Joogaharjoitukset levisivät katkeamattomana ketjuna sukupolvelta toiselle. Tämän päivän jooga olisi osa tätä jatkumoa, harjoitus, joka sopii sukupuoleen ja ikään katsomatta kaikille.

Rautaniemi kiinnittää yhtäläisyyksien sijaan huomioon eroihin joogan historiallisissa juurissa.

Hän esittää, että katkeamattoman tradition sijaan joogan tavoitteet ja menetelmät ovat heijastelleet eri aikakausien poliittisia, uskonnollisia, taloudellisia ja sosiaalisia tapahtumia sekä aatevirtauksia. Jooga ei ole myöskään puhtaasti intialainen ilmiö vaan nykymuotoinen jooga on kehittynyt intialaisen ja länsimaisen kulttuurin tiiviissä vuorovaikutuksessa.

päin. Nykymuotoinen jooga pohjautuu moderniin joogaan ja poikkeaa monin tavoin esimodernista edeltäjästään.

Rautaniemi paikantaa joogan esimodernit juuret vedalaiselle kaudelle (n. 1500–800 eaa.), jota pidetään hindulaisen kulttuurin perustana. Sana jooga juontaa juurensa vedalaisen kulttuurin ja hindulaisten rituaalien kielestä sanskritista, jossa se tarkoittaa iestämistä ja valjastamista. Joogan harjoitukset liittyivät mielen, aistien ja kehon hallintaan, jolla tavoiteltiin vapautumista jälleensyntymisen kiertokulusta ja yhteyttä jumalaan.

Varhaiseen joogaan liittyi vahvasti ritualismin ja asketismin perinne. Paastoamisen, valvomisen, hengityksen sääntelyn, puhumisesta ja seksistä pidättäytymisen sekä muiden askeettisten harjoitusten ajateltiin synnyttävän maagista voimaa, joka vetää puoleensa jumalten huomioon ja antaa yliluonnollisia kykyjä. Joogaa harjoittavat muinaiset vedalaiset ja shramana-liikkeen askeetikot, jotka asuivat yhteiskunnan ulkopuolella erakkomajoissa.

Intiassa elää yhä edelleen askeettiselle harjoitukselle omistautuneita pyhiä miehiä, sadhuja, ja osa askeetikkojen harjoituksista on säilynyt nykypäivän joogaharjoituksiin.

On kuitenkin selvää, että varhaisten askeetikkojen elämäntyylillä ei tavoiteltu sitä kokonaisvaltaista kehon ja mielen hyvinvointia, johon jooga nykyään liitetään.

Ankarat askeetikot

Joogaharjoitukset

Rautaniemi erottelee joogan historian esimoderniin joogaan ja moderniin joogaan, jolla tarkoitetaan intialaisen ja länsimaisen kulttuurin vuorovaikutuksessa syntynyttä joogaa 1800-luvun puolivälistä eteen-

yhteiskunnallisina velvollisuuksina

Joogamyytti

Toisenlaisen käsityksen joogasta Rautaniemi löytää Intian eeppi­ sissä runoelmista Ramayanasta (n.

200 eaa.–200 jaa.), Mahabharatasta (n. 600 eaa.–300 jaa.) ja siihen

sisältyvästä Bhagavadgitasta (n.

400 eaa.–150 jaa.). Näissä teoksissa yhteiskunnasta erillään elävän askeetikon ihanteen sijaan todellisena joogina pidetään henkilöä, joka luopuu itsekkäistä vaatimuksista ja täyttää yhteiskunnalliset velvollisuutensa.

Bhagavadgitan joogassa kyse on laajemmasta uskonnollisesta asennoitumisesta, joka mahdollistaa vapautumisen kaikille ihmisille. Teoksessa esitellään hindulaista sääntöjen ja tapojen yhteiskuntaa tukevat joogasuuntaukset: toimintaa ja pyyteetöntä velvollisuutta edustava karmajooga, jumalalle antautumista korostava bhaktijooga ja mietiskelyyn kehottava jnana­ jooga, jotka ovat Rautaniemen tulkinnan mukaan toisiaan täydentäviä polkuja vapautumiseen. Käsitys joogasta velvollisuuksien täyttämisenä löytävät myös hindulaisuuden oikeaa elämäntapaa käsittelevistä dharma-kirjoissa. Esimerkiksi Manun laeissa joogaharjoituksia pidetään parhaina keinoina erilaisten rikosten sovittamiseen.

Filosofinen vs. ruumiillinen jooga

Nykypäivänä merkittävimpänä joogateoksena pidetään usein Patanjalin Yogassutraa (n. 350 jaa.).

Tuoreeseen joogatutkimukseen1 tukeutuen Rautaniemi osoittaa, että Yogasutran suosio on varsin tuore ilmiö. Klassisissa joogateksteissä teos saa varsin vähän huomiota.

Yogasutra on filosofinen teos ja sisältää henkilökohtaisia ja sosiaali1 Uskontotieteilijä David Gordon Whiten mukaan Yogasutran nostivat keskeiseksi tekstiksi 1800-luvun orientalistit ja hindureformaattorit, ks. White, D. 2014: The Yoga Sutra of Patanjali: A Biography. Princeton: Princeton University Press.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

67

sia käyttäytymisrajoituksia sekä aistien, hengityksen ja mielen hallinnan menetelmiä, joilla tähdätään mielen liikkeiden hiljentämiseen.

Harjoituksen tavoitteena on, että puhdas tietoisuus käsittää erillisyytensä aineellisuudesta, johon kuuluvat aistimukset, tunteet ja mielen liikkeet. Asanat eli jooga-asennot saavat teoksessa hyvin vähän huomiota, niistä esitellään vain vakaa istuma-asento, jossa voi mietiskellä pitkään.

Patanjalin edustama filosofinen jooga syrjäytyi keskiajan klassisessa hindulaisuudessa, jossa joogalla tavoiteltiin yhteyttä palvonnan kohteena olevaan jumalaan. Jumalayhteyden luominen oli keskeistä erityisesti tantrassa, hindulaisuuden esoteerisessa suuntauksessa 600-luvulta alkaen. Toisin kuin aineellisuuden todellisuuden hylkäävät askeetikot, tantran harjoittavat pitävät aineellista todellisuutta jumalallisuuden ilmentymänä. Ruumis ei ollut tantran harjoittajalle kurituksen kohde vaan vapautumisen väline.

Ruumiillisuus korostui myös hathajoogan traditiossa, jonka keskeisenä teoksena pidetään 1300-luvulla kirjoitettua Hathayogapradipikaa, joka on ruumiin, hengityksen ja mielen hallinnan tekniikoiden opaskirja. Sen menetelmät pyrkivät edistämään terveyttä ja pitkäikäisyyttä mutta myös kuolemattomuutta ja yliluonnollisia voimia. Hathayogapradipikan äärimmäiset harjoitukset ja maagiset ulottuvuudet ovat jääneet pois teoksen nykytulkinnasta.

Ryöstelevät joogisoturit

Islamin valtakaudella (1200–1700) Intiassa jooga sai jälleen uuden ulottuvuuden. Rautaniemi paljastaa, että moguliaikana joogit ei-

68

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

vät lymyilleet erakkomajoissaan vaan muodostivat askeetikkosoturien armeijoita, jotka toimivat paikallisten hallitsijoiden palkkasotureina ja hallitsivat tärkeitä kauppareittejä Pohjois-Intiassa. Vaurastuttuaan joogit myös lainasivat rahaa hallitsijoille. Juopottelevat ja omaisuutta kartuttavat joogit olivat kaukana rauhaa tavoittelevista mietiskelijöistä, niinpä vielä 1800-luvun alussa joogilla tarkoitettiin useimmiten ryöstelevää maantierosvoa.

Brittivallan aikana 1600-luvulta eteenpäin asenteet joogasotureita kohtaan kiristyivät. 1800-luvulla britit alkoivat edistää Intiassa kaupankäynnin ohella myös poliittisia pyrkimyksiään uudistamalla intialaista kulttuuria markkinatalouden, kristinuskon ja utilitarismin periaatteiden mukaisesti. Koska kauppareittejä hallinnoivia soturijoogien armeijoita vastaan hyökättiin, piti joogien löytää toimeentulonsa muualta. Joogit alkoivat esittää fyysisesti vaativia harjoituksiaan toreilla ja saivat ylleen sekä brittihallitsijoiden että hindujen halveksunnan. Joogit nähtiin esimerkkinä intialaisen kulttuurin rappiosta ja takapajuisuudesta.

Jooga osana hindulaisen identiteetin rakennusta

Rautaniemen teoksen kiinnostavimpia kohtia on analyysi siitä, miten joogan maine puhdistettiin brittivallan aikana pitkälti länsimaisten vaikutteiden ansiosta ja miten se kytkeytyi osaksi intialaista nationalismia.

Joogaan uuteen suosioon vaikutti orientalistinen suuntaus 1700–1800-luvun tieteissä ja taiteissa. Orientalistit rakensivat kuvaa mystisestä idästä ja Intiasta kulttuurien alkukotina. Orientalis-

tiset näkemykset hindulaisuudesta muinaisena yhtenäisenä perinteenä vetosivat myös intialaisiin, jotka hyödynsivät niitä uuden hindulaisen uskonnollisen ja kansallisen identiteetin perustana.

Myös jooga nostettiin intialaista identiteettiä vahvistavaksi perinteeksi. Vuonna 1784 Kalkutassa perustettu Royal Asiatic Society teki joogan perinnettä tunnetuksi kääntämällä klassisia joogatekstejä, kuten Bhagavadgitan ja Yogasutran. Joogan älyllisiä ja filosofisia ulottuvuuksia korostava orientalistinen tulkinta oli kaukana kadulla esiintyvien joogien akrobatiasta.

Filosofista joogaa suosittiin erityisesti uushindulaisuudessa, jossa joogaa pidettiin kaikille sopivana harjoituksena jumalyhteyden omakohtaiseen kokemiseen. Intiassa ja Yhdysvalloissa opettanut Swami Vivekananda (1863–1902) hyödynsi 1800-luvulla suosittujen esoteeristen ja okkultistien sekä luonnontieteiden käsitteistöä ja puhui joogasta kielellä, jota myös länsimaalaiset ymmärsivät.

Brittivallan toimet vaikuttivat myös fyysisen joogan suosioon Intiassa. Oikeuttaakseen laajamittaisen taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen syrjinnän brittihallitsijat olivat maalanneet kuvaa intialaisista älyllisesti ja fyysisesti heikkona kansana. Vallalla oli kansallisaatteen ja sosiaalidarvinismin näkemys vahvasta ruumista vahvan kansan symbolina. 1800-luvun puolivälissä kiihtynyt intialainen nationalistinen vastarintaliikehdintä löysi fyysisestä joogaharjoituksesta eurooppalaisen ruumiinkulttuurin vastineen, jolla vahvistettiin intialaista identiteettiä.

Rautaniemi kuitenkin huomauttaa, että 1900-luvun alussa joogan

alkuperä keksittiin uudelleen. Joogaa alettiin puhdistaa maagisista uskomuksista ja muista turhista harjoituksista. Joogan fyysisiä hyötyjä alettiin tutkia ja perustella länsimaalaisen lääketieteen keinoin. Joogan tärkeimpiä uudistajia olivat Sri Yogendra (1897–1989) ja Swami Kuvalayananda (1883–1966), jotka vahvistivat näkemystä asento- ja hengitysharjoituksista tienä ruumiilliseen terveyteen. Modernin joogan isänä pidetty Shri Tirumalai Krishnamacharya (1888–1989) sisällytti joogaansa vaikutteita muun muassa brittiarmeijan lihaskuntoharjoittelusta ja muusta länsimaalaista liikunnasta. Moderni jooga syntyi siis vahvasti länsimaisten vaikutteiden suodattamana.

Rautaniemen kuvaama joogan nationalistinen ulottuvuus näkyy myös tämän päivän Intiassa. Intian nykyinen pääministeri Narendra Modi on innokas joogan harrastaja ja maa sai vuonna 2014 oman joogaministerin, joka johtaa joogaan ja intialaiseen perinnelääkinnän vaalimiseen keskittynyttä ministeriötä. Jooga on Intiassa hyvinvointiliikunnan lisäksi terveiden elämäntapojen ja hyvän yhteiskunnallisen käytöksen harjoitus, jota opetetaan armeijoissa, peruskouluissa ja sairaaloissa.

Jooga länsimaissa

Orientalismi herätteli kiinnostusta joogaan kohtaan myös länsimaissa, jonne joogan ideat saapuivat 1800-luvulla erityisesti Teosofisen Seuran kautta. Vuosisadan vaihteen kulttuurivaikuttajat kiinnostuivat teosofiasta ja seuran toiminta vaikutti joogan leviämiseen.

Varhainen teosofia oli sekoitus esoteriaa ja intialaisia uskontoja.

Siinä korostuivat monet nykypäi-

vän New Age -uskontoihin periytyneet ajatukset uskontojen rajat ylittävästä opista, sisäisen kokemuksen keskeisyydestä ja yksilöllisen henkisen tien etsimisestä. Teosofia suosi henkisiä joogaharjoituksia, joilla tavoiteltiin kokemuksellista tietoa henkisestä todellisuudesta.

Rautaniemi antaa kiinnostavia esimerkkejä kulttuurisista ja poliittisista vaikuttajista, jotka harjoittivat joogaa. Amerikkalaisen transsendentalismin edustaja Henry David Thoreau (1817–62) omaksui hindulaisen asketismin ihanteet.

Hän nimitti itseään joogiksi ja vietti muutaman vuoden periaatteidensa mukaisesti Walden-lammen rannalla mietiskellen. Joogan henkisistä tekniikoista kiinnostui myös Carl Gustav Jung (1875–1961), joskin hän toivoi intialaiselle harjoitukselle länsimaista vastinetta. Onpa joogalle löytänyt kannattajia myös natseissa, jotka näkivät joogan edustavan intialaisten juurien vuoksi ”esiarjalaista” viisautta. SS-joukkojen ja Gestapon päällikkö Heinrich Himmler (1900–45) suunnitteli jopa säännöllisiä joogaretriittejä natsieliitin edustajille.

Uudet uskonnot ja guruliikkeet levisivät länsimaissa 1960–70-luvuilla, jolloin intialaisen kulttuurin vaikutus näkyi voimakkaasti aikakauden popkulttuurissa. 1960-luvulla Yhdysvalloissa vieraili useita intialaisia joogaguruja, kuten kriya­joogaguru Paramahansa Yogananda (1893–1952), jonka Joogin elämäkerran (1946) nimeen vannoivat The Beatles-yhtyeen lisäksi myös myöhemmin esimerkiksi Apple-yhtiön perustaja Steve Jobs. Beatles-yhtyeen lyhyt visiitti Intiaan transsendenttisen meditaation gurun Mararishi Mahesh Yogiin (1918–2008) luokse nos-

ti joogan ja transsendenttisen meditaation suosiota, vaikka yhtye ottikin sittemmin pesäeroa guruunsa tähän kohdistuneiden seksuaalista häirintää koskevien syytösten vuoksi.

1970-luvun New Age -liike ammensi joogan henkisestä perinteestä ja korosti yksilöllistä tietä henkiseen kehitykseen. Sittemmin usko ihmisen sisäisiin henkisiin kehitysmahdollisuuksiin on valtavirtaistunut nykypäivän suositussa mindfulness-meditaatiossa.

Kun 1900-luvulla kiinnostuttiin myös ruumiillisesta joogasta, liittyi ilmiöön myös joogan naisvaltaistuminen. Rautaniemi huomauttaa, että ennen 1900-lukua jooga oli ollut pääosin miesten harjoitus. 1900-luvulla pehmeitä joogaliikkeitä alettiin pitää myös naisille sopivana kuntoilumuotona ja 1960-luvulta lähtien työväenopistoissa niitä opetettiin nimenomaan naisille. Joogan suosion nousuun vaikuttivat myös joogalla itsestään huolehtivat Hollywood-tähdet Gloria Swanson, Greta Garbo ja Marilyn Monroe. Varsinaisen joogabuumin käynnisti viimeistään pop-tähti Madonna, joka ilmoitti vuonna 1998 vaihtaneensa kuntosaliharjoittelun fyysisesti vaativaan astangajoogaan. Nykypäivänä jooga on pääosin korkeasti koulutettujen naisten harrastus, mutta joogasaleille löytävät tiensä yhä useammin myös miehet.

Länsimainen jooga poikkeaa intialaisesta modernista joogasta. Siinä, missä se on Intiassa osa kansallista identiteettiä ja laaja elämäntapoihin ulottuva oppi, länsimaissa jooga näyttää olevan pääosin hyvinvointiliikuntaa. Jooga istuu hyvin uuteen terveyskäsitykseen, jossa terveys ei ole vain sairauksi-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

69

en poissaoloa vaan moniulotteista henkistä ja fyysistä hyvinvointia. Joogaharjoituksissa on keskeistä oman hyvän olon ja elinvoiman maksimoiminen, armollisuus itselle ja toisinaan myös täydellisen joogavartalon saavuttaminen.

Jooga taipuu moneksi

Rautaniemi osoittaa teoksessaan vakuuttavasti, että joogan historia ei ole yhtenäinen kertomus intialaisista erakkomajoista kuntosaleille. Nykyinen joogailmiö on lähes yhtä paljon länsimaisen kuin intialaisen kulttuurin tuote. Jooga poik­keaa myös monin tavoin askeettisista, maagisista ja sotaisista päämääristä, joita joogalle on historiassa kuluessa annettu.

Toisaalta joogaa harjoitetaan eri tavoin myös nykyään. Intiassa koululaiset todistavat isänmaansa voimaa taipuessaan jooga-asentoihin jumppasaleissa ja samaan aikaan pyhät sadhut tavoittelevat joogan avulla valaistumista erakkomajoissa. Länsimaissa joogasta haetaan hengen ja ruumiin ravintoa sanskritinkielisen symbolein koristelluissa hämyisissä joogastudioissa ja toisaalla joogalla vetreytetään istumatyön ja lihaskuntoliikkeiden jäykistämää kehoa peilein vuoratuissa, kirkkaissa kuntosaleissa.

Rautaniemen kirja osoittaa, että jooga on aina heijastellut poliittista, taloudellista ja sosiaalista ilmapiiriä.

Kriittinen joogan harrastaja löytää teoksesta joogan historialliset juuret, jotka myös vapauttavat määrittelemään harjoituksen itse uudelleen omien tavoitteiden mukaisesti.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tiedesihteeri.

70

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

Mielipidekirjoittelu ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen Matti Seppälä Pekka Pihlanto, Mielipiteen voimalla. Yliopistoja, yritysjohtajia ja poliitikkoja järjestykseen. Turun kauppakorkeakoulu 2014.

Yliopistolaki määrittelee yhdeksi yliopiston tehtäväksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen. Vaikuttamista ei sen tarkemmin määritellä, mutta se voinee olla yhteiskunnan kannalta merkittävien tutkimushankkeiden toteuttamista sekä tulosten tarjoamista ymmärrettävässä muodossa poliittisille päättäjille. Yksi vaikuttamisen tapa on pyytämättä tapahtuva päätösten kommentointi julkisuudessa. Tähän tosin ”syyllistyvät” varsin harvat yliopistolaiset. Uusin ja usein tehokkain vaikutusväline on sähköisen sosiaalisen median blogikirjoittelu.

Aikaisemmin mielipidekirjoitukset olivat sanomalehdissä palstantäytettä, jota käytettiin, jos tilaa oli. Vähitellen huomattiin, että toimituksen ulkopuolelta tuleva aineisto kiinnosti lukijoita yhä enemmän ja niinpä useimmissa päivälehdissä on nyt laaja Mielipideosasto. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa julkaistaan jatkuvasti parin sivun verran mielipiteitä. Yleisön kirjoituksia luetaan ahkerasti ja kirjoituksia on tarjolla niin paljon, että eräät lehdet ovat rajoittaneet julkaisemista yhteen kirjoitukseen kuukaudessa samalta kirjoittajalta. Tällainen rajoitus estää värikkäät keskustelut. Ulkopuolisten kirjoitukset ovat lehdille ilmaista aineistoa, joka vaatii vähän toimitustyötä.

Jostain minulle tuntemattomasta syystä Turusta sikiää aktiivisia kolumnisteja. Mieleeni tulevat professorit Esko Valtaoja, Erkki Leppäkoski ja Pekka Pihlanto. Olisiko selityksenä Turun Sanomien­ suopea suhtautuminen mielipidekirjoittajiin. Valtaojan (2014) kolumneja on koottu kirjaksi. Leppäkoski ei ainakaan vielä ole ryhtynyt vastaavaan.

Laskentatoimen emeritusprofessori Pekka Pihlanto on tehnyt tutkielman omista mielipidekirjoituksistaan. Se on julkaistu Turun kauppakorkeakoulun julkaisusarjassa (Pihlanto 2014a). Tämä muistuttaa eräitä taidealan tutkielmia, joissa taiteilijat ovat tutkineet omia töitään väitöskirjan aiheena.

Kirjoittaja kertoo, että teoksen aihepiirit ovat osittain valikoituneet hänen liiketaloustieteilijän taustansa ohjaamana, mutta myös keskusteluteemojen kulloinenkin ajankohtaisuus on ollut ohjenuorana. Niinpä hän katsoo koosteen tarjoavan ajankuvia kirjoitusten aihepiireistä kyseisinä vuosina tyyliin ”näistä aiheista silloin keskusteltiin”.

Vaikka Pihlannon teos on ko­ koel­ma tekijän lehtikirjoituksia, se sisältää myös muutaman tieteelliseksi katsottavan kirjoituksen. Kirjoitukset käsittelevät monia erilaisia aihepiirejä yhteiskunnan eri osa-alueilta. Tarkastelun kohteiksi joutuvat muun muassa ihminen päätöksentekijänä ja informaation käyttäjänä, maamme turvallisuuspolitiikka, yliopistomaailman ongelmat, yritysjohdon palkitseminen, sisäpolitiikan kiemurat sekä muun muassa vaalirahoitusskandaali, finanssikriisi sekä EU:n velkakriisi ja tukipaketit.

Pihlanto (2014c) on julkaissut lehtikirjoituksensa kolmena oma-

kustannusniteenä, jotka helpottavat perehtymistä alkuperäiseen aineistoon. Kaikkiaan kirjoituksia on 482. Pihlannon kirjoitusaktiivisuudesta saa kuvan olettamalla, että hän olisi kirjoittanut tuon määrän yhden kirjoituksen viikkovauhdilla. Se olisi vaatinut yli yhdeksän vuotta. Kirjoitukset ovat syntyneet vuosina 1998–2014, joten aikaa on kulunut 17 vuotta. Useammin kuin joka toinen viikko on saatu jotain julkaistua, koska keskiarvo on 28 kirjoitusta vuodessa.

Yleisönosastokirjoituksia tutkitaan vain vähän, koska aineisto on hyvin hajanaista. Synteesin tekeminen ja teorian muodostus tästä viestinnän lajista on ilmeisen vaikeaa.

Kirjoittajan metodista

Käytetty metodi näyttää olevan yleisesti ottaen käsiteanalyysi, jonka avulla tekijä lähestyy valitsemiaan yhteiskunnallisia ilmiöitä.

Teoksen ensimmäisessä luvussa hän esittelee filosofi Lauri Rauhalan kehittelemän holistisen ihmiskäsityksen ja soveltaa sitä eräänlaisena ihmiskeskeisenä metodina muun muassa robottien ja inhimillisen päätöksentekijän tarkasteluun. Muissa luvuissa onkin sitten kysymys tavanomaisista mielipidekirjoituksista. Niissäkin Pihlanto ilmoittaa lähestyvänsä ihmistä päätöksentekijänä liiketaloustieteilijän ottein, mikä juuri tarkoittanee ihmiskeskeistä käsiteanalyysia. Hän mainitsee lisäksi kriittisen tutkimusotteen (critical perspective) sekä pyrkimyksensä iskevään ja poleemiseen ilmaisuun, mitkä kaikki heijastelevat kirjoitusten kriittistä lähestymistapaa.

Myös sidosryhmäteoria (coalition theory), jonka mukaan organi-

saatio on sidosryhmiensä koostuma, on kirjoittajan mukaan vaikuttanut useisiin hänen lehtikirjoituksiinsa. Tarkasteleehan hän monesti ilmiöitä usean sidosryhmän kannalta, joita esimerkiksi yliopistoissa ovat opettajat, tutkijat, hallintohenkilöstö ja opiskelijat.

Nämä metodiset ja metodologiset taustat leimaavat teoksen artikkeleiden tutkimusasetelmaa niin, että niitä voidaan yleisesti luonnehtia päätöksenteon kriittiseksi analyysiksi. Pihlanto korostaa, että koskivatpa päätökset mitä tahansa kohdetta, päätöksenteko on aina perusluonteeltaan yksilön toimintaa – silloinkin, kun lopullinen päätös tehdään ryhmässä. Juuri siksi ihmiskäsitys ja liiketaloustieteellinen päätöksentekijää korostava näkökulma ovat olleet hänen mielestään hedelmällisiä lähtökohtia näiden aihepiirien tarkastelussa.

si bloggaat, multa kysytään. Hän kirjoittaa, että politiikkaa ja yhteiskuntaa seuraavalle tarjoutuu paljon aiheita puuttua asioihin. Hänestä tuntuu, että paljon olisi nuijalla töitä, kun omaa hiukankin kriittisen luonteenlaadun. Älykäs mittelö on parhaimmillaan mielenkiintoista. ”Ehkä liiankin ylevältä tuntuva motiivi mielipide- ja blogikirjoittelulle on huoli yhteiskunnan tilasta ja halu yrittää saada siihen parannusta omalta vaatimattomalta osaltaan. […] Yhteiskunnallisista aiheista kirjoittamisen tarkoitus on joka tapauksessa osoittaa yhteiskunnallista aktiviteettia, ottaa kantaa yhteisiin asioihin, joiden nykytila usein huolestuttaa ja harmittaakin. […] Kirjoittamiseen ryhtyminen edellyttääkin ainakin minulta joka kerta tiettyä tunnereaktiota johonkin asiaan.”

Lähtökohtana ihminen päätöksente-

Miksi kirjoittaa?

kijänä

Kolumnien ja mielipidekirjoitusten tavoitteena ja motiivina voivat olla luutuneiden käsitysten horjuttaminen ja uusien näkökulmien avaaminen. Sitä voisi kutsua vaihtoehtoajatteluksi. Valtaoja luonnehtii kirjoitusmotiiviaan: ”Kirjoittaminen on minun tapani yrittää tehdä parempaa maailmaa” (Valtaoja 2014, s. 331). ”Päätarkoitukseni ei tietenkään ole suututtaa lukijoita, vaan saada heidät ajattelemaan asioita, joita pidän tärkeinä. Siinä sivussa yritän myös vähän viihdyttää, valistaa ja joskus ärsyttääkin teitä aamukahvin hörppijöitä. Ja tietysti kertoa, miten asiat todella ovat” (Turun Sanomat 17.4.2012).

Pihlanto (2014b) on tehnyt selkoa kirjoittamisensa taustoista Uudessa Suomessa otsikolla Mik-

Pyydän anteeksi lukijoiltani ja Pihlannolta sitä, miten kalpean, pelkistetyn ja puutteellisen kuvan pystyn luomaan näistä värikkäistä ja monisärmäisistä kirjoituksista. Keskeisenä teemana Pihlannon kirjoituksissa on ihmisen käyttäytyminen päätöksenteon yhteydessä ja yksilön toiminta siinä. Pihlanto tarkastelee ilmiöitä sidosryhmien kannalta. Kohteina ovat erilaiset organisaatiot: yliopistot, yritykset, yhteiskunta ja Euroopan unioni, jotka ovat sidosryhmien koostumia.

Pihlanto korostaa holistista ihmiskäsitystä. Ihmisessä on kolme ulottuvuutta: tajunta, situationaalisuus ja kehollisuus, jotka vaikuttavat toinen toisiinsa. Ihminen on tajunnallisena ja henkisenä oliona niin monitahoinen ja ainutlaatui-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

71

nen, että on vaikea uskoa minkään teknologisen luomuksen koskaan yltävän samaan. Tässä Pihlanto viittaa oppi-isänsä Lauri Rauhalan teokseen Ihmisen ainutlaatuisuus (Rauhala 1998).

Homo economicus on Pihlannon mukaan hyvin yksipuolinen ihmiskäsitys. Hän yhtyy presidentti Mauno Koiviston ja Sauli Niinistön käsityksiin päätöksenteosta.

Siihen vaikuttavat monet muutkin kuin taloudelliset asiat kuten tunne, arvot, uskomukset ja järki. Pihlannon mukaan ”ihmiset ajattelevat, eivät yritykset”. Ajatusta voi soveltaa myös ylivoimaisiin, kasvottomiin markkinoihin. Markkinat odottavat, tekevät, reagoivat ja laskevat tai nousevat. Mikä on markkina, kuka on markkina?

Jalkaväkimiinoista luopuminen ei saa Pihlannon kannatusta.

Hän pitää Karjalan palauttamista epärealistisena ja turhan kalliina hankkeena. NATOon liittymisen optio on saanut Pihlannon pohtimaan ja analysoimaan poliitikkojen ja kenraali Gustav Hägglundin lausuntoja. Varsinkin presidentti Tarja Halosen kanssa hän on hyvin erimielinen. Presidenttien johtamistaidot ja presidentin valtaoikeuksien poistamiskaavailut kirvoittivat Pihlannon kirjoittamaan.

Yliopisto kirjoituskohteena

Professorina Pihlanto on kirjoittanut paljon yliopistomaailmaan liittyvistä kysymyksistä. Vastoin akatemiaprofessori Risto Näätäsen näkemystä Pihlanto kritisoi kriittisen massan harhaa, koska pienet, tehokkaasti hoidetut yksiköt olivat usein innovatiivisempia ja tehokkaampia kuin jättimäiset ”tuotantolaitokset”, joissa byrokratia tukahdutti luovuuden. Yliopisto ei

72

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

ole johtamistavaltaan verrattavissa yritykseen, vaan pikemminkin jazz-yhtyeeseen, jossa soitetaan yhdessä, mutta sooloillekin on tilaa. Tutkiminen ja innovointi ovat professorien perinteisiä tehtäviä.

Ne ovat joutuneet sivuosaan johtamisen, hallitsemisen ja rahan kerjäämisen täyttäessä työajan.

Harhaisesti yliopistoja kuvitellaan tuotantolaitoksiksi, joilla voidaan tehdä rahaa ja joita voidaan rahastaa esimerkiksi perimällä vuokria niiden omista tiloista.

Senaatti-kiinteistöhullutusta Pihlanto arvostelee kovin sanoin. Rahan siirtäminen taskusta toiseen on päätöntä hommaa. Kun sitten yliopistojen kiinteistöt siirrettiin Senaatti-kiinteistöiltä kolmelle kiinteistöyhtiölle, joista yliopistot omistavat kaksi kolmannesta, niin markkinavuokrien periminen jatkui. Yliopistot perivät siis itseltään vuokraa. Vuokrat tietysti tehostavat ja edistävät yliopistojen päätehtäviä: tutkimusta ja opetusta. Business-ajattelu olisi yliopistojen kohdalla haudattava tai sitten ne on yksityistettävä ja ryhdyttävä perimään kulut kattavia lukukausimaksuja, lakkautettava tuottamattomat oppiaineet ja maksettava kilpailukykyisiä palkkoja.

Yliopistot eivät saaneet mitään korvausta edes lahjoitusvaroin hankituista kiinteistöistä. Ne vain luovutettiin Senaatti-kiinteistöille.

Se ei varmaan ollut lahjoittajien tarkoitus. Kuinka laillista oli valtion ja yliopiston omaisuuden luovuttaminen yhtiölle vaikka yhtiö on valtion omistama? Rehtorit vain allekirjoittivat luovutuskirjat. Mitä olisi tapahtunut, elleivät he olisi allekirjoittaneet?

Liikeideana menettely on tietysti loistava. Pääomia ei ole tarvit-

tu. Nikolai I lahjoitti kirjaston Helsingin yliopistolle. Sille määrättiin kaupungin keskustan mukainen tasearvo ja sillä perusteella alettiin periä seitsemän prosentin pääomavuokraa. Samoin kävi Joutsin veljesten lahjoitusvaroin rakennetulle Turun yliopiston kirjastolle. Veljekset huuhtoivat kultaa Alaskassa ja Senaatti-kiinteistöt vuoli kultaa kirjastolla.

Vuokra-asiaan sopii Pihlannon toisessa yhteydessä kirjoittama: ”Kestää varmasti kauan, ennen kuin päättäjien on pakko myöntää politiikkansa virheellisyys. Ihminen on ihmeen sitkeä uskomaan kerran omaksumaansa ideolo­ giaan, vaikka sitä horjuttavaa näyttöä olisi tarjolla kuinka paljon tahansa. ” Karavaani kulkee, koirat haukkuvat. Koirien pitäisi päästä myös puraisemaan. Demokratiassa puraisu tapahtuu vaaleissa, mutta myös jaloin äänestetään. Tuloksena saattaa olla, että hyvät opettajat lähtevät yliopistoista muualle ja sitä seuraa opiskelijakato.

Yliopistouudistus kirvoitti­ kriit­­ tisiä huomioita: vallansiirto yliopistojen ulkopuolelle, kyseenalainen autonomian lisäys, ulkopuolinen hallinto, asiantuntijoiden sijaan maallikkoja, vahvoja johtajia kaivataan, pientä pintaremonttia, lakia kehuttiin estottomasti fantastiseksi ja historialliseksi. Mitkä olivat ne ideologiat ja ajatusmallit, jotka uudistusta tosiasiallisesti ohjasivat? Ehkä vastaus löytyy nykyisen valtionvarainministeri Alexander Stubbin lausahduksesta kolme kuukautta lomailevista laiskoista professoreista, jotka on saatava kuriin ja järjestykseen kesälukukaudella. Pihlantoa siteeraten: ”Kun professorit esittivät yliopistouudistuksesta kokemukseen

ja todelliseen asiantuntemukseen perustuvia vasta-argumentteja sekä esimerkkejä hyvistä kansainvälisistä käytännöistä, heidän näkemyksensä sivuutetaan, sillä heidän katsotaan esiintyvän omassa asiassaan. Kuitenkin he esiintyvät tieteen asiassa, jonka edun ajaminen on heidän velvollisuutensa.”

Uudessa yliopistossa toistuivat vuosittaiset tulosneuvottelut ja -mittaukset, jolloin alettiin tuottaa riskitöntä tutkimusta, jotta mittaajille oli joka vuosi tulosta tarjottavana. Uusi laki heijasteli epäluottamusta ja käsitystä, että uudelleen organisoimalla ja hierarkkisella johtamisella saataisiin aikaan enemmän ja parempaa tutkimusta.

Yliopistojen taloudellinen tilanne ja Aalto-yliopiston osuus siinä oli aiheena syksyllä 2010. Pihlannon mielestä juuri yliopistolaki oli vaikeuksien alkulähde. Talouden kokonaisvastuu ja uudet velvoitteet aiheuttivat rahoitusvajeen, joka tuli korjata yksityisiltä rahamarkkinoilta.

Luovuus alkoi olla uhattuna, kun yliopiston henkilökunnan saama arvostus ja sen synnyttämä luottamus rapautuivat. Jatkuva myllerrys oli vienyt luottamuksen työnantajaan. Lisääntynyt kontrolli ja hallintobyrokratia synnyttivät luottamuspulan. Opetus- ja kulttuuriministe­ riön ajamat uudistukset heikensivät henkilökunnan keskinäistä vuorovaikutusta rakennettujen kilpailuasetelmien vuoksi. Näistä seikoista kärsi luova intohimo. Sivistysyliopiston tilalle tuli byrokraattinen tehoyliopisto.

Pihlanto luonnehti uutta yliopistoa ”kärsimättömäksi”. Tutkimusta haluttiin ohjata lyhyen aikavälin tavoitteilla, mittaamalla, palkitsemalla ja rankaisemalla. Yliopistolain myötä ”hallinnosta näytti tul-

leen yliopistojen keskeinen funktio”. Keskushallinto ja -johto olivat muka tuloksentekijöitä, joille alettiin maksaa tulospalkkioita.

Pihlanto summaa yliopistolain kritiikkinsä: ”Yliopistouudistuksen perustaminen harhaiseen käsitykseen yliopisto-organisaation ja yrityksen samankaltaisuudesta riitti selittämään sen epäonnistumisen. Tämä oli nähtävissä selvästi jo etukäteen. Katsoin, että nyt, kolmen vuoden kuluttua uudistuksen toteuttamisesta, asia oli kirkastunut kaikille muille paitsi hankkeen puuhahenkilöille ja siitä hyötyville.” Näillä tahoilla Pihlanto tarkoitti valtiosihteeri Raimo Sailasta ja yliopistojen ylintä johtoa, joka sai tulospalkkioita.

Pihlanto peräänkuulutti myös opiskelijoiden vastuuta opintojen edistymisestä. Tässä yhteydessä hän kannatti lukukausimaksuja opintojen vauhdittajana.

Ahneus yritystoiminnassa

Kun uusi yliopisto tuli arvioiduksi, niin Pihlanto siirtyi yritysmaail­ man rusikointiin. Häntä närästi yritysten moraalin venyminen silloin, kun sitä perustellaan osakkeenomistajien edulla. Keinoja kaihtamatta kunnianhimoiset yritysjohtajat pyrkivät voittoihin sekä samalla omien tulojen maksimointiin. Pihlanto vääntää yritysmoraalista Björn Wahlroosin kanssa, jonka mukaan yrityksillä ei ole moraalia. Yritysten tehtävä on ainoastaan tuottaa mahdollisimman paljon varallisuutta omistajilleen. On kyseenalaista, jos muita sidosryhmiä ei oteta ollenkaan huomioon ja toimitaan moraaliselta kannalta arveluttavasti.

Yritysten yhteiskunnallinen vas­tuu nousi kirjoitusten aiheek-

si, kun Stora Enso sulki Kemijärven sellutehtaan ja Nokia lopetti Saksan Bochumissa tuotantonsa. Lyhytnäköinen eduntavoittelu tuli kalliiksi. Molemmat saivat paljon negatiivista palautetta. Suhdanteet ovat muuttuneet ja nyt taas rakennetaan uusi sellutehdas Suomeen. Moraalisia heikkouksia Pihlanto löysi myös sähköyhtiöistä ja osuuspankista. Optiojärjestelyt ontuivat perusteiltaan. Yritykset menettivät vaihtoehtoisen tuoton jakamalla optioita johtajille ja samalla osakkaiden omaisuus ”laimeni”, kun osakkaita oli aikaisempaa enemmän.

Ylisuuria optiovoittoja Pihlanto kritisoi terävästi: ”Tuntuukin suorastaan irvokkaalta, että [Fortumin] johtoa nyt palkitaan hirmumyrskyn ja muiden ulkoisten syiden aiheuttamasta sähkön hinnan noususta.” Osakekurssi nousi yhtiön­johdosta riippumattomista syistä, ja johto palkittiin ruhtinaallisesti tulospalkkioilla.

Palkitsemisjärjestelmien sitouttamisvaikutus on ajatusharha. Kun palkkiot on nostettu, samalla voidaan nostaa kytkintä ja siirtyä muualle rahastamaan. Nokia menetti monta hyvin palkittua johtajaa, eikä raha ollut sitouttanut vaan luonut vaihtoehtoja yritykseen ulkopuolella. Sitouttamisargumentin heikkous tuli esille, kun vuonna 2012 Finnair maksoi uudelle toimitusjohtajalle hänen edellisestä työpaikasta lähtiessään menettämänsä kannustuspalkkiot.

Pihlannon mukaan ahneus on johtanut saalistusyhteiskuntaan, jossa otetaan mitä saadaan. Politiikassa on itsekkyyttä ja ammattiliitot ajavat omaa etuaan seurauksista välittämättä. Ahneus aiheutti finanssikriisin, ja sen syitä, seurauk­

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

73

sia ja syyllisiä Pihlanto käsittelee useissa kirjoituksissa.

Lahjoitusdemokratiaa

Poliitikot ja kansanedustajat ovat unohtaneet todellisen roolinsa kansan palvelijoina. Vaalirahasotkut tarjosivat kiitollisen kirjoitusaiheen. Lahjoittajien ja ehdokkaiden väliset kytkökset ja salaiset sopimukset muistuttavat arveluttavasti lahjontaa. Kansanedustajia yritettiin ostaa suopeiksi erilaisille heidän päätösvallassaan oleville hankkeille. ”Kansalaisten epäluuloja ruokkii se, että tukien ja tukijoiden julkistaminen näytti niin kivuliaalta. […] Valtionhallinnossa ja politiikassa vannottiin yritysmaailman käytäntöjen nimiin, ajatustapa oli vähitellen tarttunut poliitikkoihin.” Tässä tulivat peliin mukaan lobbarit, jotka sopivat huonosti demokratiaan. ”Koska valtiollisten päättäjien ja viranomaisten tulisi kohdella kansalaisia ja kaiketi myös oikeushenkilöitä tasapuolisesti varallisuuteen katsomatta, rahalla ja varallisuuden tuomalla arvovallalla vaikuttaminen ei tunnu sopivalta.”

Ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja Pihlanto kirjoitti, miten edustajaehdokkaat eivät kertoneet kuinka esimerkiksi valtion suuri velkaantuminen hoidetaan, vaikka edustajat valittiin tähän tehtävään.

Taloudellisia kummajaisia

Kun pääministeri Jyrki Katainen tilasi ilman kilpailua filosofi Pekka Himaselta yhteiskunnallisen kirjoituksen, niin seurauksena oli melkoinen mediamyrsky. Pihlanto tietysti myös tarttui aiheeseen: ”Pääministerin ikioma Himas-skandaali – naiivia meininkiä.” Pihlannon loppukommentti: ”On hyvä, että joku luo

74

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

suuria ja hienoja visioita kansakunnan parhaaksi, mutta on toinen asia, paljonko tähän kannattaa sijoittaa valtion niukkoja tutkimusvaroja. Perinteisten tieteellisten menetelmien ja vähemmän vallankumouksellisten ideoiden turvin saadaan melko suurella todennäköisyydellä utopioita parempia – ja halvempia – käytännön suosituksia päättäjien tarpeisiin.”

Sitten Pihlanto löysi Himasen raportista jotain hyvääkin. Raportin keskeisenä visiona oli arvokas elämä ja arvokkuus, joita opetettaisiin jo lapsille. Tosin Pihlanto epäilee Himasen suositusten toteuttamiskelpoisuutta, koska hyviä tapoja ja sivistynyttä käytöstä on jo yritetty opettaa eri tavoilla jatkuvasti.

Politiikkaosuuden lopuksi Pihlanto kiinnittää huomiota ministerien puolueorganisaatioiden ulkopuolella hankittuun niukkaan käytännön työkokemukseen, joka antaa vain huteran pohjan päätöksenteolle.

EU:n velkariisi ja tukipaketit ovat kirvoittaneet monia kirjoituksia. Niissä Pihlanto käy läpi Kreikan talouden holtittomuuden ja epärehellisen taloudenpidon. Finanssimaailma Kreikan luotottajana saa ansaitun osansa. Ideologiat sumentavat terveen järjen EU:ssa.

Luottoluokittajat ovat paljon vartijoita vaiko markkinoiden häiriköitä? Ne ovat pahentaneet arvioinneillaan tilannetta. Pihlanto kysyi, miksi Suomen piti velkaantua lisää tukeakseen Ranskan ja Saksan pankkeja, jotka olivat lainoittaneet maksukyvytöntä Kreikkaa.

Yleensä Pihlanto ottaa kantaa päiväkohtaisiin kysymyksiin EU:n taloudenhoidossa.

En ole havainnut kirjoituksissa minkäänlaista poliittista sidonnai-

suutta. Keppiä saavat tasapuolisesti niin vasemmisto kuin oikeisto ja sitoutumattomat aina siitä riippuen kuka asioita hoitaa ja niistä päättää.

Porkkanoita on varsin vähän tarjolla. Ne Pihlanto yleensä jakaa niille tahoille, jotka ovat aikaisemmin ajatelleet asioista hänen tavallaan.

Pihlanto ajattelee omalla tavallaan ja tarttuu hanakasti kaikkiin kummallisuuksiin, epäloogisuuksiin ja vääristelyihin, joita julkinen asioiden hoito, politiikka ja talouselämä tarjoilee runsaskätisesti.

Retoriikasta ja mielipiteen pysyvyydestä

Tyypilliseen lehtikirjoitustyyliin Pihlannon tekstiä luonnehtivat yleensä poleemisuus ja kriittisyys.

Hän tarttuu mieluummin tarkastelemiensa yhteisöjen ja instituu­ tioiden ongelmiin kuin esittelee niiden johtajien mahdollisesti korkeaa ammattitaitoa tai päätösten onnistuneisuutta. Välillä hän äityy jopa pisteliääksi ja sarkastiseksi.

Kriittinen silmä kohdistuu poliitikkoihin, EU-päättäjiin ja virkamiehiin, opetus- ja kulttuuriministeriöön sekä yliopistojen hallintoon.

Kunniansa saavat kuulla tarvittaessa myös presidentit ja ministerit.

Usein Pihlanto nostaa kriteerikseen rationaalisuuden, jonka valossa hän kohteitaan arvioi ja arvostelee. Selvää on, että eturistiriitojen ja kompromissien maailmasta löytyy tämän mittapuun valossa paljonkin huomauttamista.

Pihlannon kirjoituksissa esitetyt näkemykset ovat pysytelleen artikkeleiden kattamalla ajanjaksolla suunnilleen samoina. Tosin näkökulmat tiettyyn teemaan ovat saattaneet kokea jossain kohdin tarkistuksia ajan ja ympäristön muutosten myötä. Esimerkiksi hänen

Nato-kantansa on vaihtunut Venäjän jyrkentyneen asenteen johdosta selkeän myönteisestä toteamukseen, että tällä erää Nato-juna jo meni meiltä ohi.

Kirjoitusten merkityksestä

Tällainen yhteiskunnallinen debatti vaatii tiettyä rohkeutta. Kirjoittaja pistää itsensä peliin, koska kertoo mielipiteensä ja asettaa itsensä alttiiksi julkiselle kritiikille. Kirjoituksissaan kansalaisaktivisti purkaa tuntojaan. Blogissaan (Pihlanto 2014b) hän kuitenkin myöntää tosiasian: ”Mielipidekirjoituksen mahdollisuudet vaikuttaa julkisiin asioihin ovat häviävän pienet [...] Aina kannattaa kuitenkin yrittää, koska aina voi jokin idea jäädä itämään.”

Pihlanto on sellainen yleisen mielipiteen tuntosarvi, jonka mielestäni jokainen poliitikko voisi pestata neuvonantajakseen, silloin kun sparrataan argumentteja päätöksentekoon ja tähdätään kannatuskäyrien nousuun. Hänen teräviin mielipiteisiinsä on helppo yhtyä. Suosituksia voi kuitenkin olla vaikea toteuttaa. Pihlanto on herkkävaistoinen ilmiöiden tarkkailija ja reagoi nopeasti ja terävästi. Hän ei jankuta kirjoituksissaan, vaikka teemat toistuvat, koska parantavia muutoksia ei aina ole näköpiirissä. Tänään hän käsittelee yhtä teemaa ja seuraavana päivänä vuorossa on jokin uusi ajankohtainen aihe. Huumoria Pihlannon kirjoituksissa on vähän, älyllisiä väläyksiä paljon. Argumentointi on kristallin kirkasta.

Ainoa heikkous ja moitittava seikka Pihlannon tutkielmassa (2014a) on niteen liimasidos, joka ei kestänyt lukijan toistuvia selailuja. Siitä tuli käsissäni irtolehtipainos.

Ajatusten kestävyyden kannalta tämä on olennainen seikka. Jos kirja hajoaa käsiin, ei voi odottaa sen sisällön kestävän ajan hammasta.

Teosta suosittelen mediaviestintää opettaville ja opiskeleville esimerkkinä poleemisesta kirjoittamisesta ja asioiden kriittisestä tarkastelusta. Mediaviestinnän tutkijoille luulisi mielipidekirjoitusten antavan ehtymättömän aiheen. Kannustan tarttumaan teemaan. Pihlannon mielipiteitä voisivat myös poliitikot käyttää hyväkseen päätöksenteossa.

Kirjallisuus Pihlanto, Pekka (2014a). Mielipiteen voimalla. Yliopistoja, yritysjohtajia ja poliitikkoja järjestykseen.

Turun kauppakorkeakoulu Sarja C-1.

Pihlanto, Pekka (2014b). Miksi bloggaat, multa kysytään. http:// lokari.vapaavuoro.uusisuomi.fi/ kulttuuri/174145-miksi-blogga…

Pihlanto, Pekka (2014c). Tätä mieltä.

Lehtikirjoituksia 1–3. 1998–2004, 2005–2010 ja 2011–2014.

Rauhala, Lauri (1998). Ihmisen ainutlaatuisuus. Yliopistopaino: Helsinki.

Valtaoja, Esko (2014). Ensimmäinen koira kuussa. Kootut kolumnit.

Ursa, Helsinki.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva luonnonmaantieteen professori Helsingin yliopistosta.

Suomalaisten oppineiden naisten tärkeä historia Marjo T. Nurminen Riitta Mäkinen ja Marja Engman (toim.): Naisten aika – Valkoinen varis ja muita oppineita naisia.

Gaudeamus 2015.

Riitta Mäkisen ja Marja Engmanin napakasti toimittama Naisten aika – Valkoinen varis ja muita oppineita naisia on tärkeä ja innostava teos.­Se kertoo 1900-luvun taitteen molemmin puolin eläneiden noin kahdenkymmenen oppineen suomalaisnaisen tarinan. Teos koostuu kolmentoista tutkijan artikkeleista, minielämäkerroista, jotka on jaettu neljään lukuun: I Edelläkävijöitä opintiellä, II Perheen piiristä kansakunnan kuohuihin, III Opiskelijatytöistä vaikuttajanaisia, IV Seuraavat sukupolvet. Elämäkertojen väliin on siroteltu tasapainoisesti lyhyitä tietoiskuja ja kiinnostavaa aikalaiskuvitusta.

Osa kirjan esittelemistä naisista oli perustamassa Suomeen ensimmäisiä naisasiayhdistyksiä ja toimi niissä aktiivisesti koko ikänsä, kuten vapaaherratar Aleksandra Gripenberg (1857–1913). Toiset taas löysivät henkisen kodin naisasialiikkeen lisäksi myös taiteesta, itsenäisestä tutkimuksesta ja kirjallisista töistä, kuten Helena Westermarck (1857–1938). Jotkut heistä, kuten Annie Furuhjelm (1859 –1937), keskittivät tarmonsa poliittiseen toimintaan ja naisten äänioikeuden saavuttamiseen. Toisille oli tärkeää saada työskennellä yleishyödyllisissä yhdistyksissä ja kehittää osuuskuntatoimintaa, kuten talousneuvos Hedvig Gerhard (1867–1961). Yhteistä kaikille kir-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

75

jan esittelemille naisille oli halu opiskella, sivistää itseään ja kehittää taitojaan valitsemallaan alalla.

Teos osoittaa, että naiset taistelivat sata vuotta sitten aktiivisesti omien oikeuksiensa puolesta Suomessa ja ympäri Eurooppaa.

He vaativat tasa-arvoa, äänioikeutta, oikeutta opiskeluun, julkiseen toimintaan ja henkiseen työhön.

Suomalaisten naisten tasa-arvopyrkimykset niin yliopistossa kuin yhteiskunnassa laajemmin heijastelivat sekä aikansa kansainvälisiä virtauksia että kotimaan yhteiskunnallista tilannetta.

Varhaisia vaikuttajanaisia on viime aikoina tuotu esiin ilahduttavasti niin kirjojen sivuilla kuin valkokankaallakin. Brittiläinen uutuuselokuva Suffragette (2015) tuo suuren yleisön tietoon 1900-luvun alun kuuluisia englantilaisia naisasianaisia, suffragetteja, jotka taistelivat vuosikymmeniä naisten äänioikeuden puolesta.

Naisten aika -kirjan artikkeleista paljastuu, että vaikka Suomi sijaitsee maantieteellisesti kaukana eurooppalaisista keskuksista, naisasialiike tuotiin Suomeen jo 1870-luvulla kansainvälisten ja kielitaitoisten naisten välityksellä.

Pia Forssel kertoo artikkelissaan aristokraattiseen hämäläiskartanoon syntyneestä Adelaïde Ehrnroothista (1826–1905), josta kasvoi Suomen ensimmäisiä aktiivisia naisasianaisia ja naisjournalisteja.

Ehrnrooth käsitteli usein naisten asemaa laajassa kirjallisessa tuotannossaan, joka sisälsi lehtiartikkeleiden lisäksi myös kaunokirjallisuutta. Kirjailijanimellä A-ï-a julkaistuissa kirjoitukissaan hän halusi muun muassa osoittaa, kuinka avioliittolaki alisti naiset holhouksen alaisiksi ja täysin riippuvaisik-

76

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

si aviomiehistään. Vasta sata vuotta Ehrnrootin syntymän jälkeen vuonna 1929 toteutettu lakiuudistus julisti puolisot oikeudellisesti tasavertaiseksi.

Monissa Naisten aika -teoksen artikkelissa kerrotaan Suomen sortovuosien aikakaudesta 1900-luvun alussa, jolloin naiset hyväksyttiin miesten rinnalle taistelemaan maan venäläistämistä vastaan. Tämä oli omiaan vauhdittamaan suomalaisnaisten yhteiskunnallisten oikeuksien paranemista, vaikka yleinen asenne ei kannustanutkaan naisia virkauralle tai tutkijoiksi vielä vuosikymmeniin. Vuonna 1906 toteutetussa eduskuntauudistuksessa suomalaisnaiset saivat kuitenkin ensimmäisinä maailmassa sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden että mahdollisuuden asettua ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa, vuosia ennen eurooppalaisia sisariaan.

Teoksen monista artikkeleista ilmenee, että sukupuoleen liitetyt arvot ja asenteet muuttuivat hitaasti, ja tienraivaajien polku oli usein kivinen. Tämän sai kokea moni yliopisto-opinnoista haaveileva nainen.

Mervi Kaarinen kertoo artikkelissaan Emma Irene Åströmin (1847–1934) tarinan. ”Mitä hittoa tytöllä on latinan kanssa tekemistä”, tiuskaisi isä tytölle, joka halusi opiskella yliopistossa klassisia kieliä, filosofiaa ja historiaa. Sinnikkäästä tytöstä tuli lopulta Suomen ensimmäinen maisteriksi promotoitu akateeminen nainen vuonna 1882, aikana, jolloin naisten oli anottava erivapautta sukupuolestaan päästäkseen opiskelemaan yliopistoon. ”Tienraivaajaksi” Åström ei kuitenkaan halunnut itseään kutsua, vaikka monet sitä toivoivatkin.

Hän halusi vain lukea ja opiskella itseään varten. Suomen kansakoululaitoksen isä Uno Cygnaeus olisi halunnut nostaa Emma Irenen kansakoulujärjestelmän keulakuvaksi, joka todisti, että ”vaatimattomuus, uskollisuus ja nöyryys tiedon edessä ja kaikkia auktoriteetteja kohtaan” saattoi nostaa myös tytöt kansan riveistä sivistyksen helmaan. Naisasialiikkeelle riitti, että Emma Irene oli osoittanut, että naisetkin kykenevät akateemisiin opintoihin. Myös Zacharias Topelius innostui Emma Irenen lukuinnosta ja käytti häntä esikuvana oppineesta naisesta tarinassaan Tähtien turvatit.

Oppineiden naisten uramahdollisuudet olivat 1900-luvun alussa sangen rajalliset. Yliopistoopintojen katsottiin valmistavan virkamiesuralle, ja ajatusta naisista virkamiehinä pidettiin järjettömänä. Opettajan työ oli käytännössä monelle oppineelle naiselle ainut mahdollisuus. Poikkeuksiakin löytyy. Muun muassa tohtori Karolina Eskelin (1867–1936), tohtori Tekla Hultin (1864–1943), professori Alma Söderhjelm (1870–1949) ja tohtori Liisa Karttunen (1880– 1957) onnistuivat kaikki luomaan pitkän ja aktiivisen työuran. Viimeksi mainitut työskentelivät historiantutkijoina enimmäkseen ulkomailla. Söderhjelm ansioitui Ranskan vallankumousajan tutkijana Pariisissa, ja Karttunen vietti puolestaan vuosia Roomassa tutkien­Vatikaanissa niin kutsuttua salaista arkistoa.

Heini Hakosalo kuvaa artikkelissaan Karolina Eskelinin värikästä elämää ja työtä. Eskelinin toimi lääketieteen ja eritysesti kirurgian alalla Suomessa ja Yhdysvalloissa sekä perusti oman kirur-

gisen sairaalan Helsinkiin vuonna 1905. Lahjakas merikapteeni tytär oli Suomessa ensimmäinen naispuolinen väittelijä, joka raivasi näin tietä naisopiskelijoille lääketieteelliseen tiedekuntaan. Akateeminen ura jäi häneltä kuitenkin lyhyeksi, koska 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä naiset eivät saaneet yhtäläisiä mahdollisuuksia edetä yliopistouralla kuin miehet.

Mikään ei kuitenkaan estänyt häntä toimimasta lääkärinä. Oman sairaalan perustaminen oli lahjakkaille ja ammatillisesti kunnianhimoisille naislääkäreille ainoa mahdollisuus harjoittaa ammattiaan aikana, jolloin naisten oli vaikea hankkia kliinistä koulutusta ja erikoistumispaikkoja.

Venla Sainion artikkelissa tutustutaan Tekla Hultiniin, joka oli Eskelinin ohella ensimmäisiä väitelleitä naisia Suomessa. Lahjakkaasta ja päättäväisestä karjalaistytöstä kasvoi merkittävä Suomen valtiollisten oikeuksien puolustaja ja nuorsuomalainen poliitikko.

Yliopistossa Hultin opiskeli yleistä historiaa ja botaniikkaa. Ylipisto-opinnot, Savo-Karjalainen osakuntatoiminta sekä myöhemmin toiminen Päivälehden (Helsingin Sanomien edeltäjä) toimittajana ja politiikassa tarjosivat Hultinille mahdollisuuden verkostoitua toisten yhteiskunnallisesti aktiivisten miesten ja naisten kanssa. Hultinin ystävä- ja tuttavapiiriin kuuluivat muun muassa E. N. Setälä, Juhani Aho, Pehr Evind Svinhufvud, Kaarlo Juho Ståhlberg, Eero Erkko, Minna Canth, L. Onerva, Eino Leino ja monia muita suomalaisia vaikuttajia ja kulttuuripersoonia. Hultinin poliittinen aktiivisuus, räväkkä poikatyttöluonne ja korkea koulutus olivat Sainion mukaan niin

poikkeuksellisia ominaisuuksia, että häntä alettiin kutsua ”Pohjolan valkoiseksi varikseksi”, poikkeusyksilöksi miesten maailmassa.

Naisten aika-teoksen minielämäkerrat osoittavat ansiokkaasti, että varhaisten suomalaisten oppineiden naisten elämät ja pyrkimykset olivat jo sata vuotta sitten hyvin moninaiset. Naiset eivät muodostaneet mitään homogeenistä ryhmää vaan monia erilaisia ryhmiä, kuten nykyäänkin. Oppineiden naisten elämään, opintoihin, yhteiskunnalliseen toimintaan, asemaan, työuraan ja perheen perustamiseen vaikutti sukupuolen lisäksi myös koti- ja kielitausta, sääty, varallisuusasema ja ennen kaikkea henkilökohtaiset ominaisuudet sekä kyky ja halu verkostoitua.

Useimmat kirjan henkilöistä saivat pyrinnöissään tukea perheeltään, erityisesti veljiltään ja isiltään. Itselleni oli uutta tietoa se, että yläluokan tyttärien oli 1900-luvun alun Suomessa vaikeampi päästä opintielle ja yliopistoon kuin nousevan ja vapaamielisemmän keskiluokan tytärten.

Teos esittelee päähenkilöitään monipuolisesti suhteessa omaan aikakauteensa ja osana niitä verkostoja ja yhteisöjä, joissa he kulloinkin toimivat. Kirja onnistuu näin välttämään aikaisemmille naiselämänkerrolle tyypillisen henkilöpalvonnan. Marja Engman ja Riitta Mäkinen ovat tehneet ansiokasta toimitustyötä. Kolmentoista kirjoittajan artikkelit vääjäämättä poikkeavat toistaan sekä tarkkuudeltaan että tyylillisesti, mutta toimittajat ovat onnistuneet luomaan teoksesta yhtenäisen kokonaisuuden, josta aukeaa aivan uusia näkymiä sekä suomalaisten oppineiden naisten että koko kansakuntamme

historiaan. Kirjan artikkelit puhaltavat hengen päähenkilöihinsä ja herättävät nämä suuren yleisön unohtamat kiinnostavat naiskohtalot ja niiden aikakaudet eloon.

Naisten aika-teoksen soisi nousevan yhdeksi Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden merkkiteokseksi, joka muistuttaa oppineiden naisten ja naisjärjestöjen tärkeästä roolista suomalaisen yhteiskunnan ja kansainvälisten verkostojen rakentajina.

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa historiantutkija.

Ongelmana evoluution ja järjen suhde Markus Lång Thomas Nagel: Mieli ja kosmos: Miksi materialistis-darwinistinen luontokäsitys on lähes varmasti epätosi. Suomentanut Lauri Snellman. Basam Books 2014.

Thomas Nagelin teos Mieli ja kosmos on hämmentävää luettavaa.

Paitsi että kirjan suomennos on amatöörimäinen ja sekava, kirjassa tunnutaan hyökäävän darwinilaista evoluutioteoriaa vastaan sellaisin perustein, jotka eivät liity juurikaan aiheeseen.

Charles Darwinin tutkimuksista juontuva evoluutioteoria on tiedeyhteisön hyväksymä käsitys, jonka tueksi on olemassa niin paljon empiiristä aineistoa, että kumoamisyritys vaikuttaa hämmentävältä. Nagelin teos onkin joutunut Yhdysvalloissa laajan kiistelyn kohteeksi, sillä alaotsikkonsa perusteella kirja tuntuu hyökkää-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

77

vän evoluutioteoriaa vastaan. Nagel torjuu sekä teismin että älykkään suunnittelun, mutta hänen mukaansa älykkään suunnittelun kannattajat ovat osoittaneet evoluutioteoriasta vakavasti otettavia ongelmia (s. 58).

Nagel moittii uusdarwinismia siitä, ettei sen avulla voitaisi selittää tietoisuuden ja järjen syntyä. Nähdäkseni on kuitenkin liikaa vaadittu, että evoluutioteorian pitäisi selittää psyykkisten ilmiöiden ja järjen ontologiaa – tämähän johtaisi evoluutiopsykologiaan, jonka Nagel torjuu. Riittää, että niiden synnylle jää tilaa.

Nagelin arvostelun kohteena on materialismi, jonka hän käsittää reduktionistisesti. Hän viittaa emergenssiopin etuihin mutta jättää huomiotta, että emergenssioppi voidaan kuvata myös epäreduktiiviseksi fysikalismiksi. Koska Nagel ei tunnista tällaista mahdollisuutta, hänen antireduktionisminsa etenee suuntaan, jota en osaa pitää tarkoituksenmukaisena – hän nimittäin uumoilee jonkinlaisia teleologisia lainalaisuuksia, jotta esimerkiksi arvojen olemassaolo voidaan selittää.

Mieli–ruumis-ongelma on emergenssiopissa keskeinen mutta ei ainoa selityskohde. Nagel tuntuu ajattelevan, että tietoisuus olisi aineen itsensä ilmiö ja että siksi materialistinen tiede ei kykene sitä selittämään. Hänen esitystapansa saa olettamaan, että evoluutioprosessi olisi pyrkinyt jotenkin tavoitteellisesti synnyttämään tietoisia olentoja. Näinhän ei evoluution luonteen vuoksi voi ilmeisestikään olla.

Nagelin teoksen ansiona voidaan pitää sitä, että hän pyrkii jäsentämään ja analysoimaan erilaisia filosofisia jäsennysvaihtoehtoja

78

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

sekä erottaa historiallisen ja rakenteellisen (konstitutiivisen) näkökulman ja osoittaa, millaisiin seikkoihin lukijan on otettava kantaa.

Hän tarkastelee esimerkiksi panpsykismin ja teismin heik­kouk­sia ja torjuu ne (s. 78, 120). Ongelmallisena pidän kuitenkin sitä, että hän torjuu emergenssiopin liian yksioikoisesti (s. 111–113) ja vetoaa teleologiaan (mm. s. 192).

Emergenssiä esiintyy kaikilla olevaisen tasoilla. Esimerkiksi kulta-atomit, joilla ei ole muotoa, väriä eikä ulottuvaisuutta, voivat muodostaa kultahipun, jolla on nuo ominaisuudet. Pelkkä moneus riittää synnyttämään jotakin, millä on makrofysikaalisia ominaisuuksia. Yksityisillä kulta-atomeilla on piilevä ominaisuus, potentia. Kun riittävän moni atomi kerääntyy yhteen, muodostuu aineellinen kappale, vaikka yksityisillä atomeilla ei ole aineellisia ominaisuuksia. Tuollaisia potentioita on maailmankaikkeudessa äärettömästi, niistä toteutuu vain pieni osa, ja voimme kuvitella ja järjestää niitä jonkin verran lisää (mm. kriittinen massa).

Itse olen jäsentänyt ilmiötä esittämällä, että emergentit ominaisuudet ovat kyllä lähtökohtaisesti epifenomeeneja, mutta jotkin epifenomeenit kykenevät pitämään itseään yllä vaikkapa sitomalla energiaa ja jotkin vaikuttamaan aineelliseen perustaansa niin kuin psyyke ohjaa tajuntaa ja tajunta ruumista.

Epifenomeenit toteutuvat tilassa (ikkunassa), jonka alemman tason ominaisuudet jättävät avoimeksi, ja monimutkaistuminen voi edetä vain tuollaisten ikkunoiden kautta; tämä ei kuitenkaan ole teleologinen ilmiö vaan alkeishiukkasten ominaisuuksista juontuva ontolo-

ginen polku. Mieli ei siis toimi fysiikan lakeja vastaan vaan niiden mahdollistamassa tilassa. Aivoissahan ei tapahdu mitään ihmeellistä tai yliluonnollista.

Toisin kuin Nagel, en siis näe mitään ihmeellistä enkä tarkoitushakuista (teleologista) siinä, että sopivissa oloissa sattumalta ja pitkän ajan kuluessa elottomasta aineesta syntyy monistuvia molekyylejä ja monistumisen epävarmuus johtaa vähitellen siihen, että syntyy yhä mutkikkaampia molekyylejä, koska joskus harvoin virheiden seassa on sellaisia uudennoksia, jotka monistuvat entistä tehokkaammin.

Kirjansa viimeisessä luvussa Nagel tuntuu kannattavan jonkinlaista arvorealismia, mutta tämä vaikuttaa varsin ongelmalliselta. Mielekkäämmältä tuntuu, että jokaisessa yksityisessä tilanteessa emergoituu sumea eettisten menettelytapojen joukko ja hyveellinen yksilö voi toiminnassaan tavoittaa parhaan mahdollisen ratkaisun. Samaa menettelyä ei voi soveltaa eri tilanteisiin: joskus on parempi päästää sairas eläin tuskistaan, joskus lääkitä sitä.

Mielen ja kosmoksen pahin ongelma on heikkolaatuinen suomennos. Teksti vaikuttaa koneellisesti käännetyltä, ja se on täynnä käsittämättömiä virkkeitä: ”Projektillani on tuttu muoto toteuttaa joukko yhdessä mahdottomalta näyttäviä ehtoja” (s. 54). ”Luultavasti vastaus riippuisi mentaalisten organismien kelpoisuuden tekemiseksi riippuvaksi mielestä” (s. 105). Suomennos on käytännössä hyödytön, koska lukija joutuu vähän väliä tarkistamaan alkuteoksesta, mitä kirjoittaja on oikeastaan tarkoittanut.

Kirjan suomentaja ei ole kyen-

nyt tuottamaan sujuvia, yksihahmotteisia suomenkielisiä lauseita, vaan hän on toistanut lähtötekstin rakenteita orjallisesti ja kirjaimellisesti. Käännös kärsii vierasvoittoisesta sanonnasta, monihahmotteisista rakenteista, häiritsevästä samasijaisuudesta ja välimerkkivirheistä. Englanninkielisten lauserakenteiden orjallinen jäljittely on johtanut kielenvastaisiin verbirakenteisiin ja lauseenvastikkeisiin (”argumentoi voivamme olettaa”).

Kirjaimellinen ”täsmällisyys” ei johdakaan viestin sujuvaan välittymiseen vaan kääntyy tarkoitustaan vastaan.

Lisäksi kääntäjä on ihastunut pitkiin genetiiviketjuihin, joita on vaikea jäsentää, vaikka ne lukisi monta kertaa: ”humelaisen perinteen antirealistisen kannan moraalin” (s. 163), ”systemaattisen ja ristiriidattoman yleisten käytännöllisten ja moraalisten perusteiden ja periaatteiden löytämisen prosessin” (s. 174). Sivulla 83 lukija jää ihmettelemään, mikä on ”Wittgensteinin filosofian tehtävä”.

Suomennos kärsii kauttaaltaan substantiivitaudista, muun muassa siksi että kääntäjä toistaa alkutekstin nomini+infinitiivi-rakenteita eikä yritäkään korvata niitä suomenmyötäisillä ratkaisuilla: ”tavan yhdistää”, ”kyky havaita”, ”kyvystä havaita”, ”kyvystä selittää”, ”voimavarat selittää”, ”mahdollisuus yhdistyä”, ”mahdollisuutta muodostaa”, ”syy olla”, ”tavan sisällyttää”, ”kykyyn käsittää” et cetera ad nauseam. — Samat ongelmat vaivaavat myös ”kääntäjän esipuhetta”.

Heikkolaatuinen suomennos­ te­ kee Nagelille karhunpalveluksen. Lukija jää ihmettelemään paitsi suomennoksen täsmällisyyttä myös Nagelin ajattelua. Viimeis-

tään kustannustoimittajan olisi pitänyt puuttua käännöksen vikoihin.

Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofian tohtori ja suomentaja.

Löytöretki ihmissuvun geneettiseen varhaishistoriaan Petter Portin Svante Pääbo: Neandertalilainen: Kadonnutta perimää etsimässä.

Suomentanut Veli-Pekka Ketola.

Art House 2015.

Svante Pääbo on ensin lääkäriksi valmistunut ruotsalainen biologi, jonka äidinpuoleiset sukujuuret ovat Virossa. Hän on paleogenetiikan perustaja ja työskentelee nykyisin Leipzigissä, minne hänelle perustettiin oma genetiikan laitos osana samalla luotua evolutiivisen antropologian Max Planck -instituuttia vuonna 1997, pian Saksojen yhdistymisen jälkeen. Tuolloin Saksassa satsattiin todella paljon rahaa entisen Itä-Saksan alueen tieteen ja muun kulttuurin tason kohottamiseksi.

Kirja on seikkaperäinen kertomus neandertalinihmisen tuman genomin nukleotidijärjestyksen avaamisesta, jonka Pääbon johtama tutkimusryhmä onnistui tekemään vuosina 2000–10. Tuo tutkimusmatka oli hyvin monivaiheinen seikkailu, jossa onnistumiset ja takaiskut vuorottelivat. Teos on laadittu tavallaan muistelmien muotoon, se sisältää pikku tarinoita tekijän omista elämänvaiheista tutkimushankkeen eri käänteissä.

Teoksen alku on hyvin vetävästi kirjoitettu ja kiinnostavaa luettavaa

jopa siinä määrin, että se tuo mieleen koukuttavuudestaan kuuluisan James D. Watsonin kirjan Kaksoiskierre (Weilin & Göös 1969).

Keskipaikkeilla herää kuitenkin kysymys, kenelle kirja loppujen lopuksi on tarkoitettu. Sen sävy on yleistajuinen, mutta saattaa olla, että maallikkolukija pitkästyy turhan tarkkoja yksityiskohtia sisältävään selostukseen tutkimuksen eri vaiheista. Tiivistäminen olisi ollut paikallaan. Toisaalta ammattigeneetikolle kirja käy hakuteoksesta. Loppuluvut, joissa lähestytään neandertalinihmisen DNA:n yksityiskohtaisen rakenteen julkaisemista, ovat jälleen sangen jännittävää tekstiä.

Silloin kun luin Pääbon ryhmän edellä mainittua tutkimusta koskevan julkaisun1 ja kirjoitin siitä selostuksen tähän lehteen2, ymmärsin kyllä, että työ on ollut erikoisen vaativa, mutta en voinut aavistaa, millaisia haasteita se on sisältänyt.

Ne tuodaan tässä kirjassa rehellisesti esiin.

Pääbon mielenkiinto muinaista DNA:ta kohtaan kohdistui aluksi egyptiläisiin muumioihin. Muinaishistoria oli kiinnostanut häntä siitä lähtien, kun hän 13-vuotiaana oli käynyt Egyptissä äitinsä kanssa. Hänen läpimurtotyönsä olikin egyptiläisen muumion DNA:n kloonaaminen, jonka julkaisu (1985) avasi hänelle tien kansainväliseen tunnettavuuteen ja myös fossiilisen DNA:n tutkimukseen.

Samanaikaisesti heräsi hänen kiin1 Green, R.E., Krause, J., Briggs, A.W. ym. (2010). A draft sequence of the Neanderthal genome, Science 328: 710–722.

2 Portin, P. (2010). Uusin tieto neandertalinihmisen ja nykyihmisen suhteesta. Tieteessä tapahtuu 7/2010, 3–8.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

79

nostuksensa ihmisen evoluutiohistoriaan ja mahdollisuuteen tutkia neandertalinihmisen perimää. Aikaisemmin ihmisen evoluutiohistoriaa oli molekyylitasolla tutkittu vain vertailemalla nykyisin eläviltä ihmisiltä saatuja DNA-näytteitä.

Jo ennen neandertalinihmisen tuman genomin avaamista Pääbon tutkimusryhmä onnistui määrittämään lajin mitokondrion genomin (mtDNA) vuonna 19963. Tästä projekti varsinaisesti pääsi vauhtiin – olihan osoitettu, että neandertalilaisen DNA:ta ylipäänsä pystyttiin sekvensoimaan. mtDNA-näyte oli peräisin vuonna 1856 Neanderin laaksosta, lähellä Dϋsseldorfia, löydetystä neandertalinihmisen tyyppiyksilöstä. (Tyyppiyksilöksi nimitetään biologiassa yksilöä, johon lajin taksonominen kuvaus perustuu). Sekvenssi poikkesi täysin nykyihmisen vastaavasta sekvenssistä, eivätkä sitä koskevat tutkimukset viitanneet lainkaan nykyihmisen ja neandertalinihmisen risteytymiseen.

Neandertalinihmisen tuman genomin sekvensointi saatiin monien vaiheiden – myös epätoivon hetkien – jälkeen valmiiksi syksyllä 2009 ja tulokset julkaistiin Science-lehdessä vuonna 20104. Kaikkein merkittävintä oli, että kun sekvenssiä verrattiin eri puolilta maailmaa peräisin olevien nykyihmisten vastaaviin sekvensseihin, havaittiin, että nykyihminen ja neandertalinih3 Krings, M., Stone, A., Schmitz, R.W. ym. (1997). Neandertal DNA Sequences and the Origin of Modern Humans. Cell 90: 19–30 4 Sankararamam, S., Patterson, N., Li, H. ym. (2012). The Date of Interbreeding between Neandertals and Modern Humans. PloS Genetics 8: 1002947.

80

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

minen ovat risteytyneet ja saaneet lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Tämän seurauksena kaikkien Afrikan ulkopuolella elävien nykyihmisten geeneistä 1–4 prosenttia on peräisin neandertalinihmiseltä.

Geenivirta on nähtävästi ollut yksisuuntainen, sillä neandertalinihmisten perimästä ei ole löydetty jälkiä risteytymisestä. Tämä saattaa kuitenkin johtua siitä, että nean­ dertalinihmisten genomeja on ollut tutkittavissa paljon vähemmän kuin nykyihmisen genomeja. Lisäksi tutkitut, fossiileina löydetyt neandertalilaiset olivat saattaneet elää ennen risteytymistä.

Nykyihminen kehittyi Afrikassa noin 190 000 vuotta sitten.

Neandertalinihmiset sen sijaan eivät ole koskaan eläneet Afrikassa.

Heidän varhainen kantamuotonsa siirtyi Afrikasta Euraasiaan kauan ennen nykyihmisen syntyä, ja laji kehittyi täällä. Koska kaikkien niiden nykyihmisten, jotka eivät ole afrikkalaista perää, geeneistä osa on peräisin neandertalinihmiseltä, arveltiin risteytymisen tapahtuneen noin 70 000 vuotta sitten Lähi-idässä nykyihmisten vaeltaessa sen kautta pois Afrikasta. Sittemmin Pääbon ryhmä on arvioinut ajankohdan olleen 40 000–90 000 vuotta sitten.

Risteytymisestä näyttää olleen evolutiivista hyötyä omalle lajillemme. Kirjassa kerrotaan nimittäin, miten immuunijärjestelmämme kehitystä ohjaavan MHC-geeniperheen (Major Histocompatibility Complex) eräät neandertalilaiset geenimuodot olivat euraasialaisessa väestössä odotettua yleisempiä, mutta puuttuivat kokonaan afrikkalaisista väestöistä5. Koska nean5 Abi-RRached, L., Jobin, M.J., Kul-

dertalilaiset olivat jo pitkään sopeutuneet kyseisiin olosuhteisiin ennen risteytymistä, olivat nämä heiltä saadut geenimuodot nähtävästi tuottaneet lajillemme valintaedun. Ne siis auttoivat nykyihmisiä selviytymään paremmin uusissa olosuhteissa, minkä johdosta geenimuodot runsastuivat.

Havainto lajimme risteytymisestä neandertalinihmisen kanssa on Pääbon mielestä erittäin merkittävä ihmiskuvamme kannalta, mihin mielipiteeseen on helppo yhtyä.

Tulos on lisäksi tärkeä lajikäsitteen kannalta. Niin kutsutun biologisen lajikäsitteen mukaan lajit ovat populaatioita, joiden jäsenet eivät pysty tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä toisten vastaavien populaatioiden jäsenten kanssa.

Pitäisikö siis nykyihmistä ja neandertalinihmistä pitää eri lajeina (Homo sapiens ja H. neanderthalensis) vai saman lajin eri rotuina (Homo sapiens sapiens ja H. sapiens neanderthalensis)? Pääbo ottaa tähän neutraalin kannan. Kun heidän ryhmänsä sai tiedon täysin uudesta fossiilisesta ihmisestä, joka oli elänyt Denisovan luolassa Siperiassa, ja onnistui myös sen geno­ min sekvensoinnissa, osoittautui, että ihmisryhmä, jota tämä fossiili edusti, poikkesi geneettisesti sekä nykyihmisestä että neandertalinihmisestä, mutta oli risteytynyt niiden molempien kanssa6. Päädyttiin siihen, että tälle ihmispopulaakarni, S. ym. (2011). The Shaping of Modern Human Immune Systems by Multiregional Admixture with Archaic Humans. Science 334: 89–94.

6 Reich, D., Green, R. E., Kircher, M. ym. (2010). Genetic history of an archaic hominin group from Denisova Cave in Siberia. Nature 468: 1053–1060.

tiolle ei annettu lainkaan tieteellistä nimeä, vaan sitä kutsutaan yksinkertaisesti vain denisovanihmiseksi. Populaatiolle ei siis annettu sen paremmin lajin kuin rodunkaan taksonomista statusta.

Pääbo on demokraattinen ryhmänjohtaja. Hän keskustelee kaikista suunnitelmistaan ryhmän jäsenten kanssa, ja päätökset syntyvät tavallisesti tutkimusryhmän palavereissa. Pääbo ymmärtää myös tiedemiehen sosiaalisen vastuun. Hän oli huolissaan siitä, että jotkut voisivat käyttää projektin tuloksia yhteiskunnallisesti epätoivottavalla tavalla. Tällainen huoli koskee kaikkia tutkimustuloksia, jotka käsittelevät ihmisen evoluutiohistoriaa ja geneettistä muuntelua. Tutkijan on kysyttävä itseltään, saattavatko hänen löydöksensä ruokkia yhteiskunnassa vallitsevia ennakkoluuloja, kuten esimerkiksi rasismia. Pääbo antaa ohjeen, jonka mukaan tutkijoiden pitää tietenkin kertoa totuus, mutta se on tehtävä väärinkäytön vaaran minimoivalla tavalla.

Kirja on alun perin ilmestynyt englanninkielisenä vuonna 2014.

Kustantaja ansaitsee kiitokset siitä, että tämä tärkeä teos on näin nopeasti saatu suomeksi. Suomentaja on onnistunut mallikkaasti, missä häntä on varmaankin auttanut se, että ammattigeneetikko, dosentti Päivi Onkamo on tarkistanut suomenkieliset termit. Teoksesta on hyötyä monien alojen tutkijoille, biologeille, arkeologeille ja paleontologeille, ja se kiinnostaa varmasti myös suurta lukevaa yleisöä – onhan kyseessä yksi eniten viime aikoina julkisuutta saanut ihmisen esihistoriaa koskeva työ.

Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen emeritusprofessori.

Tutkimuksen pullonkauloja Merja Leppälahti Umpikujasta oivallukseen.

Refleksiivisyys empiirisessä tutkimuksessa. Toim. Sanna Aaltonen ja Riitta Högbacka.

Tampere University Press 2015.

Mitä tehdä, kun tutkimus tuntuu menevän pieleen? Mikä avuksi, kun aineisto ei ole riittävää tai oikeanlaista, teoria tai menetelmät osoittautuvat toimimattomiksi, rahoitusta ei myönnetä?

Tutkimukset kirjoitetaan usein sellaiseen muotoon, joissa kaikki valinnat näyttävät huolellisesti harkituilta ja ennalta suunnitelluilta. Todellisuudessahan tutkimukset eivät läheskään aina etene näin, vaan usein vastaan tulee tilanteita, joissa asioita täytyy pysähtyä pohtimaan ja joskus jopa suunnittelemaan uudelleen.

Sanna Aaltosen ja Riitta Högbackan toimittama Umpikujasta oivallukseen käsittelee monenlaisia tutkimuksen tekemisen ongelmatilanteita. Teos sisältää kymmenen artikkelia, jotka on jaoteltu kolmeen osioon: ”Tutkimuskatse tutkijaan”, ”Tutkimuksen välineisiin ja aineistoihin kohdistuva refleksiivisyys” sekä ”Refleksiivisyys suhteessa tieteen tekemisen konteksteihin”. Kirjoittajat ovat useista eri tutkimusorganisaatioista ja he kirjoittavat sosiologian, sosiaalityön, antropologian, historiatieteiden, kasvatustieteiden, ympäristötieteiden, työelämän tutkimuksen, muotoilun tutkimuksen ja digitaalisen kulttuurin tutkimuksen näkökulmista. Kokoelma on siis varsin monialainen ja monitieteinen.

Artikkelikokoelman keskeinen teema on refleksiivisyys, jonka kirjoittavat erottavat reflektiivisyydestä. Refleksiivisyys koskee ajattelun perusteita ja tapahtuu samanaikaisesti aineiston tuottamisen ja analysoinnin kanssa, toisin kuin tutkimuksen tai sen jonkin osa-alueen reflektointi jälkeenpäin. Kirjoitta­ jien mukaan (s. 13) refleksiivisyys on ”tutkimuksellisen ajattelumme ja käytäntöjemme arvioimista, jonka päämääränä on tuottaa kontekstitietoista, elämismaailmalle herkistynyttä ja eettisesti kestävämpää tutkimusta”.

Tutkija haastavassa kenttätyössä

Teoksen ensimmäinen osio, ”Tutkimuskatse tutkijaan”, sisältää kolme artikkelia, joissa tutkija kerää aineistoaan varsin haastavissa tilanteissa.

Johanna Lindh kuvailee artikkelissaan ”Antropologin refleksiivisyys tutkijan oppimisena” kenttätyökokemuksiaan poikkiuskonnollisessa kristillisessä kentässä.

Hän suoritti osallistuvaa havainnointia monenlaisissa kristillisissä yhteisöissä. Kenttätyössä hän joutui välillä tasapainottelemaan sisä- ja ulkoryhmäläisyyden välissä.

Osallistuvassa havainnoissa tutkija jakaa tutkittaviensa elämän ja hänen olisi vaikeaa, ellei mahdotonta, sulkea pois omia tunteitaan kenttätyön ajaksi. Lindh onkin sitä mieltä, että tunteita ja niihin perustuvia tulkintoja pitäisi käsitellä tutkimusprosessin aikana ja kuvata tutkimusraportissa. Artikkelissaan Lindh peilaa omaa kenttätyötään erityisesti Charlotte Aull Daviesin teoksessa Reflexive Ethnography (2008) esittämiin ajatuksiin.

Kirsi Nousiaisen artikkelin ”Narratiivinen haastattelu perfor-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

81

manssina tuetun asumisen yksikössä” alaotsikkona on ”Kun päihdeongelma ja mielen sairaus ovat osallisina näyttämöllä”. Nousiainen kuvaa tutkimuksensa aineistonkeruun haasteita, jotka hän jakaa käytännöllisiksi, kerronnallisiksi, eettisiksi ja emotionaalisiksi.

Käytännön ongelmana oli sovituista ajoista kiinnipitäminen.

Rankkoja elämänkokemuksia saattoi olla vaikea sanallistaa, niitä oli myös raskasta kertoa ja kuunnella. Tuetun asumisen yksikössä asukkailla oli lupa käyttää päihteitä omassa asunnossaan, eli haastateltava saattoi olla päihtynyt haastattelijan saapuessa, mikä aiheutti usein myös eettisen pohdinnan tarpeen. Kirjoittaja kuvaa tilanteita, joissa haastattelu etenee kaoottisen tuntuisesti sinne tänne, mutta haastateltava haluaa jatkaa eikä sopia uutta aikaa. Nousiainen näkee haastattelutilanteet performansseina, joissa sekä ruumiillisuus että tunteet ovat vahvasti mukana.

Hän toteaa kuitenkin, että myös epäkonventionaalinen, ”epäonnistunut”, haastatteluaineisto voi olla rikas ja kiinnostava.

Tutkijan pitäisi ainakin jossain määrin saavuttaa tutkittavien luottamus aineistonkeruun onnistumiseksi. Lotta Kokkonen ja Miikka Pyykkönen esittelevät artikkelissaan ”Tutkija, tukija vai ystävä?

Neuvotteluja vallasta ja luottamuksesta maahanmuuttajien haastattelututkimuksessa” ongelmia, joita tutkijan ja tutkittavan välille voi syntyä. Molemmat reflektoivat omia väitöstutkimuksiaan. Romanttisessa käsityksessä aineisto on sitä parempaa, mitä lähemmäs tutkittavaa tutkija pääsee. Tällöin tutkija−tutkittava-suhde voi helposti muuttua kaveruus- tai ystä-

82

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

vyyssuhteeksi, jolloin on vaara, että käsitys rooleista menee sekaisin.

Kumpaakin tutkijaa ohjasi työssään myös auttamisen ja voimaannuttamisen halu. Tutkijat huomasivat käyttävänsä paljon aikaa yksittäisen haastateltavan kuuntelemiseen ja auttamiseen, mutta huomasivat sitten, etteivät voi ryhtyä kaik­ kien kaveriksi. Toisaalta myös haastatelluilla saattoi olla epärealistisia odotuksia tutkimustilanteen suhteen, he esimerkiksi pyysivät tutkimustilanteessa ja paljon myöhemminkin apua monenlaisissa asioissa, myös sellaisissa, joihin tutkija ei voinut vaikuttaa. Kirjoittajat toteavat, ettei heidän esittämiinsä asioihin juuri anneta nuorelle tutkijalle opastusta etukäteen.

Kun aineisto ja menetelmät eivät kohtaa

Teoksen toinen osio on nimeltään ”Tutkimuksen välineisiin ja aineistoihin kohdistuva refleksiivisyys”.

Osion neljä artikkelia tarttuvat kysymyksiin tutkimusaineiston käytöstä ja tutkimusmenetelmistä.

Tiina Sotkasiiran artikkeli on nimeltään ”Kun aineisto ei riitä. Monimenetelmäisyys metodologisena ja käsitteellisenä oppimisena”. Sotkasiira toteaa, että vaikka tutkimusohjeissa usein puhutaan yllätyksistä ja uusista oivalluksista, yleensä tutkija ei odota tutkimuksensa muuttavan kesken kaiken jyrkästi suuntaansa.

Hän kuvaa omaa väitöskirjatutkimustaan, jossa aineistoon perehtymisen jälkeen alkoi tuntua, ettei aineisto pysty vastaamaan alkuperäistä tähdellisemmiltä tuntuviin uusiin kysymyksiin. Sotkasiiran tutkimuskysymykset liittyivät Pohjois-Kaukasiasta kotoisin olevien islaminuskoisten nuorten etniseen identiteet-

tiin Venäjällä. Alkuasetelmassa hän uskoi tekevänsä tutkimuksen nuorten kanssa tekemiensä haastattelujen pohjalta. Kirjoittaja joutui kuitenkin valitsemaan, pysyykö hän alkuperäisessä suunnitelmassa ja sivuuttaa mielestään olennaisia kysymyksiä vai käyttääkö hän aikaa lisäaineiston hankkimiseen.

Design-esineitten elämäkerrat ja niiden käyttäjien haastattelut muodostivat Heidi Paavilaisen tutkimusaineiston hänen väitöstutkimuksessaan, jonka vaiheita hän kuvaa artikkelissaan ”Käyttäjätiedon tulkintaa empaattisesti”. Tutkimusasetelmaan kuului käyttäjäkeskeisyys ja aineistokin tuki tätä, mutta tulkintakehikko ei ollut loppuun saakka mietitty. Paavilainen toteaa, että tutkimukselle oli onnekasta, että suurin osa aineistosta ei sopinut ennakkokäsityksiin. Tämä johti hänet oivaltamaan, ettei analyysia monimutkaistanut ristiriitaisuus ollutkaan tutkijan ongelma vaan tutkimustulos.

Ulla-Maija Salo käsittelee tutkijan menetelmällisiä valintoja artikkelissaan ”Simsalabim, sisällönanalyysi ja koodaamisen haasteet”.

Salo toteaa, että erityisesti opinnäytetöissä käytetään laadullisia analyysimenetelmiä usein melko mekaanisesti ja oletetaan niiden kantavan tutkimusta enemmän kuin todellisuudessa tapahtuu. Kirjoittaja keskittyy kriittisessä tekstissään erityisesti sisällönanalyysin käyttöön. Hän toteaa, että ettei laadullisen aineiston analyysi ole mekaanista laariin kaatamista, teemoittelua ja itsestäänselvyyksien toistamista, vaan se vaatii refleksiivistä pohtimista analyysin ja tulkinnan eri vaiheissa.

Jenni Helenius, Sanna-Mari Salonen-Hakomäki, Hanna Vilkka,

Anita Saaranen-Kauppinen ja Jari Eskola tarkastelevat artikkelissaan ”Teorian ja empirian vuoropuhelu tutkimuksessa: reflektioita ja ratkaisuja” tutkijan tekemiä rajauksia ja ratkaisuja. He toteavat, että jos tutkijan teorialähteet on kerätty pohtimatta niiden soveltuvuutta kokonaisuuteen, operationalisointi voi johtaa umpikujaan. Samoin käy, jos tutkija ei osaa rajata aihettaan, vaan haluaa mukaan kaiken rikkaasta aineistostaan löytyvän. Erityisesti opinnäytetyötä tekevä voi juuttua kirjoittamistyöhön, kun tutkimus ei tunnu asettuvan ajateltuun malliin. Ratkaisuksi kirjoittajat esittävät vuoropuhelun, jota tapahtuu seminaareissa, ohjaustilanteessa, kirjoitusryhmissä ja tutkimusta arvioitaessa. Kirjoittajan jakaessa tekstejään hänestä tulee tietoisempi kirjoittajana ja hänellä on mahdollisuus kehittyä prosessin aikana.

Yhteiskunnan ja instituutioiden vaikutus

Kolmas osio on nimeltään ”Refleksiivisyys suhteessa tieteen tekemisen konteksteihin”. Tämä osio käsittää kolme artikkelia, joista kahdessa ensimmäisessä käsitellään tutkimustiedon viemistä käytäntöön, kolmannessa pohditaan rahoitushakujen tutkimusta ohjaavaa vaikutusta.

Katri Otonkorpi-Lehtoranta ja Hanna Ylöstalo kirjoittavat artikkelissaan ”Kokemuksia kokemuksista. Tutkimustiedon palauttaminen kentälle” kokemuksen ja tiedon suhteesta. Kirjoittajat antavat omien tutkimustensa tilanteista esimerkkejä, joissa tutkittavien kokemus on ristiriidassa tutkimustulosten kanssa. Otonkorpi-Lehtorannan ja Ylöstalon esittelemät

tutkimukset ovat työpaikkojen tasa-arvoon tähtääviä toimintatutkimuksia eli aihe itsessään on tunteita herättävä. Kirjoittavat toteavat, että esimerkiksi oman henkilökohtaisen epätasa-arvokokemuksen puuttuessa tehdään helposti johtopäätös tasa-arvon toteutumisesta ja vastustetaan tutkijoiden esittämää kuvaa oman työpaikan tilanteesta.

Artikkeli tuntuu erityisen ajankohtaiselta, kun nykyään varsinkin sosiaalisessa mediassa yhden henkilön kokemus voi painaa enemmän kuin tieteellisin menetelmin tehty tutkimus.

Tutkimustiedon yhteiskunnallinen vaikuttavuus on Simo Sarkin­ ja Jari Niemelän aiheena artikkelissa ”Toistuvuuden taika: reflek­ siivinen tiedontuotanto tutkijan ja tiede-politiikkakytkösten näkökulmista”. Kirjoittajien tutkimustavoitteena oli kehittää tiede−politiikkakytkösten vaikuttavuutta selittävä normatiivinen kriteeristö. Tässä tärkeänä työvälineenä oli toisto, siksi tutkimusta käsiteltiin ja arvioitiin monissa työpajoissa, kommentointikierroksilla ja haas­ tat­ teluissa. Nämä rakensivat uut­ ta edellisten tulosten päälle ja vahvistivat tulosten merkityk­ selli­ syyttä.

Yksi tutkimuksen tekemisen perusasioista on tutkimusrahoituksen hankkiminen. Jaakko Suominen pohdiskelee rahoituksen hakemista ja saamista artikkelissaan ”Hankehakujen ja rahoituksen tutkimusta ohjaava vaikutus.

Omaan arkistoon perustuva retrospektiivinen toimija-analyysi”.

Suominen toteaa, että hankkeiden valmistelu ja hakemusten laatiminen johtivat vuoropuheluun muun tutkimuksen kanssa ja yhteistyöverkostojen muodostumiseen sil-

loinkin, kun rahoitusta ei saatu. Lisäksi rahoitushaut ovat eräänlaista kanavien auki pitämistä. Yksittäiselle tutkijalle taas hakemusprosessit voivat muodostua kokemuksellisiksi oppimisprojekteiksi.

Sovellettavaa moniin tilanteisiin

Johdannossa luvataan tarjota tieteenalojen välisiä raja-aitoja ylittäen välineitä tutkimuksenteon ja tutkimusprosessin ymmärtämiseen ja ongelmien ratkaisuun. Tässä onnistutaan oikeastaan aika hyvin. Monissa teksteissä käsitellään sellaisia tutkimuksen pullonkauloja, jotka eivät yleensä tule esille etukäteen. Artikkeleissa kuvatut tilanteet esitetään useimmiten varsin konkreettisesti omien tutkimusesimerkkien kautta.

Kokoelma on monialainen ja -tieteinen ja eri artikkelien tapaustilanteet eroavat toisistaan. Silti ne eivät jää erikoisiksi yksittäistapauksiksi, vaan niistä löytyy sovellettavaa monenlaisiin tutkimustilanteisiin. Pidän suurinta osaa kirjan artikkeleista erityisen suositeltavina opinnäytteitten tekijöille ja ohjaajille.

Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tietokirjailja.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

83

Ihmismieli on tästä maailmasta Janne Karisto Pentti Määttänen: Mind in Action: Experience and Embodied Cognition in Pragmatism.

Springer 2015.

Nykyfilosofiaa sekä kognitio- ja neurotieteitä vaivaa klassisen filosofian virheellinen kahtiajako sisäisen ja ulkoisen välillä. Myös näennäisen ilmiömaailman ja toden reaali­ maailman välisestä erottelusta täytyy luopua. Näin väittää dosentti Pentti Määttänen uudessa kirjassaan Mind in Action: Experience and Embodied Cognition in Pragmatism. Määttänen haluaa päivittää käsityksemme ihmismielestä ja inhimillisestä tiedonhankinnasta tieteellisen tutkimustiedon tasalle. Teos kannustaa tarkastelemaan huolellisesti ajatustottumustemme perustuksia.

Määttäsen kannattaman pehmeän naturalismin lähtökohtana on, että maailma on kausaalisesti suljettu. Todellisuudessa ei esiinny luonnon ulkopuolisia kausaalisia voimia, joten kaikki tiedolliset ongelmat ovat lopulta empiirisiä.

Ihmisyksilö on biologinen organismi, jolla on oma evoluutiohistoriansa. Sen kaikki ominaisuudet ja kyvyt ovat seurausta kausaalisesta vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa. Määttäsen mielestä tämän ilmeisen tosiasian merkitystä ei ole kunnolla oivallettu. Ja jos onkin oivallettu, sen vaatimaa ennakko-oletusten korjausprojektia ei ole osattu viedä loppuun.

Sisäisen ja ulkoisen erottelu ei sovi käsitykseen kausaalisesti suljetusta maailmasta, koska ihmismie-

84

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

li toimii aivan samojen kausaalisten prosessien alaisena kuin muukin luonto. Pään tai kehon sisäisiä prosesseja ei voi eristää ympäristöstään. Neurotieteilijät ja mielenfilosofit, jotka väittävät mielen olevan aivojen tai ruumiin ominaisuus, ovat Määttäsen mukaan hakoteillä.

Samoin kuin ne, jotka uskovat ajatusten tai tietoisuuden kirjaimellisesti sijaitsevan aivoissa. Aivot eivät ajattele, vaan ihminen ajattelee aivojen avulla. Ajattelu ei ole aivojen ominaisuus sen enempää kuin kävely on jalkojen ominaisuus.

Pragmatismin mukaan mieli on biologisen organismin ja ympäristön vuorovaikutuksen ominaisuus.

Mielen toiminta eli ajattelu on tulevien toimintamahdollisuuksien ennakoimista. Aistinelimien avulla ihminen havainnoi ruumistaan ja ympäristöään, minkä perusteella hän muodostaa käsityksensä toimintamahdollisuuksista annetussa tilanteessa. Assosiaatiomekanismi, johon perustuu kyky havaita toimintamahdollisuuksia ja ennakoida niiden lopputuloksia, nojaa menneisyyteen – sekä yksilön omiin kokemuksiin että evoluutiohistoriaan.

Jos haluaa selvittää ihmisen yksittäisen teon syyn perin pohjin, lähteet ulottuvat evoluutioprosessin alkuaikoihin asti, jolloin ensimmäisten alkeellisten biologisten organis­ mien vuorovaikutus ympäristön kanssa alkoi. Tämä toiminnan syyn analyysi vaikuttaa vakuuttavalta, joskaan kirjasta ei löydy vastausta kaikkiin jatkokysymyksiin.

Määttäsen mielestä pragmatismin pääajatus on, että kokemuksen käsittäminen pelkäksi aistihavainnoksi johtaa virheellisiin tulkintoihin inhimillisestä tiedonhankinnasta ja sen tuloksista. Toiminta on ymmärrettävä osaksi kokemusta.

Emme ole passiivisia ulkopuolisen maailman tarkkailijoita, vaan luontokappaleita, jotka ovat vuorovaikutussuhteessa ympäristönsä kanssa. Tästä seuraa, että tiedon kohteena ei ole aistimukset aiheut­tava ja ikään kuin niiden takana piilossa oleva todellisuus. Pragmatismissa tieto liittyy toimintaan. Tietomme kohteena ovat toimintamahdollisuudet ja niiden seuraukset annetussa tilanteessa.

Teorian ja todellisuuden välinen suhde on Määttäsen mukaan operationaalinen, millä on mielenkiintoisia seurauksia käsitykselle tieteellisestä tiedonhankinnasta. Eräät suomalaisetkin luonnontieteilijät ovat väittäneet, että arkinen näkemyksemme todellisuudesta on harhainen. Oikeasta todellisuudesta saamme kuulemma tietoa ainoastaan erityisten mittalaitteiden avulla. Taustalla on käsitys, jonka mukaan tieteellisen tutkimuksen tavoitteena on tuottaa mahdollisimman todenmukainen kuvaus todellisuudesta.

Määttänen väittää, että tieteenfilosofiassa tähän liian yksioikoiseen uskoon totuuden vastaavuusteo­ riasta ovat takertuneet erityisesti tieteelliset realistit.

Operationaalinen käsitys on toisenlainen, jossa arkinäkemys ja mittalaitteiden välittämä näkemys maailmasta ovat kaksi eri näkökulmaa samaan maailmaan. Ovathan kehomme aistielimet täsmälleen yhtä todellisia ainemöykkyjä kuin esimerkiksi fyysikon mittalaitteet. Molemmat ovat materiaalisia havaintovälineitä, joiden ominaisuudet vaikuttavat siihen, mitä voimme niiden avulla saada selville. Pöydän pinnan ja sitä kopauttavan käden välinen vuorovaikutus ei ole yhtään sen vähemmän todellista kuin pöytälevyn mikroraken-

teen ja mittalaitteen välinen vuorovaikutus.

Ennen vankempia johtopäätöksiä olisi reilua antaa tieteellisiksi realisteiksi tunnustautuville vastauspuheenvuoro – tarkistaaksemme, ettei Määttänen ole argumentoinut olkinukkeja vastaan. Sen verran heppoinen vaikutelma annetaan melko sekalaisesta tieteenfilosofijoukosta.

Tiedonhankinnan menetelmiksi kova naturalisti hyväksyy ainoas­ taan tietyt luonnontieteiden menetelmät. Sosiaalinen redusoituu psykologiseen ja psykologinen aivoihin, joihin koviksi mielletyillä menetelmillä pääseekin jo käsiksi.

Pehmeä naturalisti puolestaan katsoo, että tiedonhankinnassa voi ja kannattaa käyttää myös muita menetelmiä, esimerkiksi psykologiasta ja sosiaalitieteistä tuttuja. Määttäsen arvostama pragmatistifilosofi John Dewey piti tieteellistä tutkimusta olemukseltaan ongelmanratkaisuna. Mikä tahansa metodi on käyttökelpoinen, jos sen voi olettaa auttavan käsillä olevan ongelman ratkaisemisessa. Väite, jonka mukaan reduktiivisen fysikalismin hylkääminen pakottaa tukeutumaan yliluonnollisiin selityksiin, on Määttäsen mukaan virheellinen.

Mind in Action käsittelee monia niitä aiheita ja ongelmia, joiden kanssa tieteestä tai ihmismielestä kiinnostuneet joutuvat väistämättä tekemisiin. Teos ei ole kuitenkaan mikään systemaattinen filosofinen kokonaisesitys perinteisessä mielessä. Määttänen pikemminkin yrittää – kumottuaan vanhat ennakko-oletukset – tarjota uudet, tieteellisen tutkimustiedon kanssa yhteensopivat lähtökohdat, joiden pohjalta ihmismielen ja inhimillisen tie-

donhankinnan tutkimista voitaisiin jatkaa. Tieteentekijälle kirja on mielenkiintoinen myös siksi, että Määttäsen mielestä osa virheellisistä ennakko-oletuksista vääristää edelleen tutkimuksen lähtökohtia ja tuloksia erityistieteissä.

Jotkut kirjassa esitetyistä johtopäätöksistä tuntuvat arki-intuition vastaisilta. Siksi Määttäsen analyysikaan tuskin vakuuttaa kaikkia, ainakaan ensilukemalta. Lisäkysymyksiä herää varmasti, varsinkin kun alle satasivuinen teos on melko tiiviisti kirjoitettu. Filosofista erityissanastoa on kuitenkin hyvin vähän.

Kuten yllä mainittiin, Määttäsen mielestä kaikki tiedolliset ongelmat ovat empiirisiä. Miten filosofia sitten voi auttaa niiden ratkaisemisessa? Mind in Action on hyvä esimerkki.

Kirjoittaja on teoreettisen filosofian ylioppilas ja liikuntatieteen kandidaatti.

Rahan valta Pekka Wahlstedt Ville Iivarinen: Raha: mitä se on ja mitä sen tulisi olla. Into 2015.

Onko maailmassa mitään asiaa, joka olisi ihmisille suurempi selviö kuin raha. Raha on kuin ilma, se on kaikkialla eikä missään – ja siksi sen olemassa oloa on vaikea edes huomata. Harva osaakaan vastata kysymykseen, mitä raha on – ja jos yrittää vastata, vastaus on hyvin todennäköisesti väärä ja rajoittunut.

Rahareformi-liikkeen aktivisti Ville Iivarinen osoittaa tämän lukijalle heti kirjansa ensimmäisillä sivuilla. Monille, niin taloustietei-

lijöille kuin tavallisillekin ihmisille, raha on neutraali vaihdon väline, arvon mitta ja säilyttäjä.

Tavallisen käsityksen mukaan rahat ovat kolikoita ja seteleitä.

Pankki on laitos, joka säilyttää tallettajien seteleitä ja kolikoita ja siirtää niitä lainojen muodossa tarvitseville. Tässä kohden Iivarinen vetää maton tavallisen käsityksen alta. Pankit eivät siirrä ja säilytä rahaa, vaan luovat rahaa tyhjästä velkojen muodossa. Ne eivät vain luo rahaa tyhjästä, vaan myös tuhoavat sitä, kun laina maksetaan takaisin. Tämä pankin kyky luoda rahaa muodostaa koko kirjan läpi kulkevan kultaisen langan. Iivarisen mukaan pankkien rahan loihtimisella tyhjästä on monia traagisia seurauk­ sia, joista yksi on meneillään oleva talouskriisi.

Koko talouden kasvu perustuu siihen, että pankit luovat rahaa lainojen muodossa ja antavat uutta lainaa vanhojen maksamiseksi. Velkakupla paisuu yhdessä talouden kanssa, kunnes kupla puh­ keaa ja talous lamaantuu. Pank­kien pääasialliset lainan kohteet ovatkin asunnot. Iivarisen mukaan näin käy aina ja väistämättä, ja meneillään oleva lama on vain viimeinen lamojen pitkässä ketjussa, jonka alkupää ulottuu pitkälle ennen teollista vallankumousta ja varsinaisen kapitalismin voittokulkua. Mutta miten sitten katkaista ketju ja muuttaa talousjärjestelmää?

Pankkien valta on nykyään suurempi kuin hallitusten. Ja kun tavalliset yritykset menevät konkurssiin, pankit pelastetaan, vaikka se on täysin vastoin markkinata­ louden lakeja. Asetelmien muuttamista estää myös se, että valtavirran taloustiede ja koulujen oppikirjat esittävät pankit rahan puolueetto-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

85

mina säilyttäjinä ja välittäjinä. Iivarinen tarjoaa rahareformin läpi viemiseksi erilaisia ehdotuksia, joista hyötyvät kaikki valtioista ja yrityksistä tavallisiin kansalaisiin.

Tärkein on se, että pankit oikeasti toimisivat vain rahan säilyttäjinä ja tallettajina. Rahan luomisen pitäisi kuulua valtion tehtäviin. Kapitalismia ei tarvitse kaataa, se on eri asia kuin pankkivalta.

Monet uskovat että rahan luomisen siirtäminen valtiolle veisi vain ojasta allikkoon – poliitikot loisivat rahaa mielin määrin ja käyttäisivät niitä omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa. Jotkut ovatkin ehdottaneet, että pitäisi perustaa itsenäisiä asiantuntijaelimiä päättämään raha-asioista. Mutta Iivarinen kysyy, mistä löydämme oikeat asiantuntijat ja miten voimme tietää, että asiantuntijat ovat yhtään luotettavampia kuin poliitikot – poliitikot ovat sentään demokraattisesti valittuja, ja tuskin he ovat rahaasioissa sen luotettavampia tai vähemmän luotettavia kuin muissakaan päätöksissään.

Minkäänlaiseen lopulliseen, kattavaan ja kaikkia tyydyttävään ratkaisuun ei Iivarinen kuitenkaan pohdinnoissaan pääse. Lisäksi pankkien ja rahan itsensä välinen suhde ja sen vaikutus ongelmiin jää epäselväksi. Iivarinen näkee useimmiten nimenomaan pankkien vallan kaiken pahan alkuna, mutta välillä hän arvostelee myös itse rahan valtaa ja sen logiikkaa.

Raha esimerkiksi yhdenmukaistaa, mittaa ja määrittää kaikkea ihmissuhteita myöten. Yksi kolikko tai seteli ei eroa toisesta, raha on abstrakti matemaattinen arvon mittari, joka muuttaa kaiken abstraktiksi ja kasvottomaksi. Kauppojen hyllyillä massatuotteet ovat kuin rahan

86

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

konkreettisia ilmentymiä – täysin ainutkertaista ja yksilöllistä asiaa ei voi mitata ja arvioida rahassa.

Myös kieli on taloudellisen logiikan läpitunkemaa, ja tehokkuus, tuloksellisuus ja kilpailukyky muut talouden sanat hallitsevat kieltä arkitasolta korkeakouluihin ja muihin arvostettuihin instituutioihin.

Nämä Iivarisen huomiot jäävät kuitenkin irrallisiksi heitoiksi. Yksi syy on, että rahan teoriaa on kirjassa aika vähän ja suuriin rahan tutkijoihin, kuten Max Weberin, Georg Simmelin tai edes Marxin teorioihin, ei tartuta ja paneuduta.

Pankkien asema ja toiminta voi olla suhteellisen helposti muutettavissa, mutta miten saada ote ja muuttaa rahan itsensä valtaa, joka läpäisee koko yhteiskunnan kauppojen hyllyiltä korkeakouluihin ja ulottuu lopulta koko ihmisen identiteettiin kieltä ja ajattelua myöten?

Kirjassa viitataan Tomi Astikaiseen, joka kokeili elää kokonaan ilman rahaa ja julkaisi kokeilusta vuonna 2015 kirjan Miten elää ilman rahaa? (Into 2015). Astikainen dyykkasi, liftasi ja nukkui taivasalla tai matkalla tutustumiensa ihmisten luona. Mutta vaikka hänen onnistui elää tyhjätaskuna, niin epäsuorasti Astikainenkin käytti rahaa – dyykatut ruoat, liftatut autot bensoineen ja tuttujen asunnot ovat kiinni rahassa, niistä on jouduttu maksamaan rahaa, vaikka raha ei Astikaisen pussista ole mennytkään. Näin jopa rahattomat ovat välillisesti kiinni rahassa.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko.

USKONTOJEN TUTKIMUSTA HELSINGISSÄ

Helsingin yliopiston uskontotieteen oppiaine on julkaissut laajan lukemiston (engl. reader), Riku Hämäläisen, Heikki­ Pesosen ja Terhi Utriai­sen toimittaman Helsinki Study of Religions. A Reader (University of Helsinki 2016).

Alan ensimmäinen oppituoli perustettiin teologiseen tiedekuntaan vuonna 1970. Sitä ennen oppituoleja oli perustettu Åbo Akademiin ja Turun yliopistoon. Uskontotieteellä on vahva asema myös Helsingin yliopiston Humanistisessa tiede­ kunnassa.

Kokoelman artikkeleiden kirjoittajat ovat oppiaineessa vaikuttaneita tutkijoita ja opettajia. Artikkeleista suurin on julkaistu vuosina 1977–2016.

Valikoiman julkaisuajankohta on ajoitettu Helsingissä ensi kesänä olevan kansainvälisen uskontotieteellisen kongressin ”Relocating Religion” (EASR) edelle. Kokoelma ennakoi myös oppiaineen itsenäisen aseman muuttumista, kun Helsingin yliopiston uudet koulutusohjelmat alkavat syksyllä 2017.

Aula & Co on uusi yleiskustantamo, joka julkaisee sekä tieto- että kaunokirjallisuutta.

Vuoden 2016 kirjat osoitteessa www.aulakustannus.fi Simon Critchley

Bowie

ISBN 978-952-7190-05-0

Oivaltava ja filosofinen muistokirja David Bowiesta ja hänen vaikutuksestaan musiikkiin ja ihmisiin.

••• Ritva Siikala

Musta sielu, valkonaama Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta ISBN 978-952-7190-01-2

Teatteriohjaaja Siikalan omakohtainen teos muukalaisuudesta ja ihmisten ja kulttuurien kohtaamisesta.

••• Sirpa Taskinen

Hyvillä mielin eläkkeelle Opas työelämän jälkeiseen aikaan ISBN 978-952-7190-02-9

Käytännönläheinen opas niille, jotka ovat jäämässä eläkkeelle ja niille, jotka ovat sen jo tehneet.

Kustannusosakeyhtiö Aula & Co info@aulakustannus.fi | www.aulakustannus.fi

Pääsykoekirjoja Tiedekirjasta Tiedekirjasta saat monen oppiaineen pääsykoekirjoja Katso koko lista verkkokaupastamme www.tiedekirja.fi tai Facebook-sivultamme

Valikoimassa ovat muun muassa: Aino Mäkikalli ja Liisa Steinby (toim.): Johdatus kirjallisuusanalyysiin Irja Alho ja Anneli Kauppinen: Käyttökielioppi Outi Alanko-Kahiluoto ja Tiina Käkelä-Puumala (toim.): Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä

Tiedekirjan myymälä: Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki.

Avoinna: ma 10–17 ja ti–pe 10–16.

t e rvetu loa verkkokauppaamm e

Tutkittua tietoa Gaudeamukselta

gaudeamus.pikakirjakauppa.fi

Sari Kivistö ym. (toim.)

Heiskala & Virtanen (toim.)

Husso & Heiskala (toim.)

Matti Vuento

Talous ja moraali

Talous ja yhteiskuntateoria II

Sukupuolikysymys

Virukset

Modernissa maailmassa taloudesta tuli yhteiskunnan keskus. Teos tarkastelee talousajattelun teemoja sekä klassikoita ja valtavirran kriitikoita.

Aikakauslehtien kansikuvissa nainen on kaunis, mies taas asiantunteva poliitikko.

Stereotypiat sukupuolista syntyvät kuin huomaamatta ja vaikuttavat yhteiskunnassa edelleen.

Virukset lymyilevät hengitysilman lisäksi ovenkahvoissa, rahoissa ja valokatkaisimissa. Ne ovat paitsi taudinaiheuttajia, myös hyödyllisiä eliömaailman tasapainolle.

Jürgen Kocka

Gould ja Uusihakala (toim.)

Hanna Mattila (toim.)

Juhani Koponen ym. (toim.)

Kapitalismin lyhyt historia

Tutkija peilin edessä

Vähemmän lihaa

Kehityksen tutkimus

Kuinka tieto syntyy tutkijan ja tutkittavan vuorovaikutuksessa? Suomalaisten tutkijoiden kohtaamia arkoja ja arkisia tilanteita, jotka ovat koetelleet ymmärryksen ja suvaitsevaisuuden rajoja.

Jos söisimme vähemmän lihaa ja enemmän kasviksia, olisimme terveempiä.

Muutoksen avain piilee kasvatuksessa, kulttuurissa ja yhteiskunnallisissa keinoissa monipuolistaa tarjolla olevia vaihtoehtoja.

Tarkastelee globaalin eriarvoisuuden syntyä, kaupungistumista, sukupuolen merkitystä sekä ympäristöä ja kestävää kehitystä.

Pohtii inhimillisen yrityselämän mahdollisuutta, talousrikollisuutta ja köyhien asemaa. Voiko yksilön menestys tuottaa yhteistä hyvää? Kirjoittajina mm.

Erkki Liikanen ja Björn Wahlroos.

Historia on osoittanut, että kapitalismin uudistamiseen tarvitaan poliittisia toimia ja kansalaisyhteiskunnan tukea.

-

URSAN UUTUUKSIA Heikki Oja

GAlAKSIT Galaksit eivät ole itsenäisiä avaruuden saaria, kuten aiemmin ajateltiin, vaan ne muodostavat keskinäisten törmäysten ja kannibalismin taistelukentän. Pimeän energian ja aineen löytyminen on siirtänyt galaksien ja koko maailmankaikkeuden tutkimuksen uusille urille.

Galaksien tutkimus ja kosmologia kulkevat käsi kädessä. ”Tätä kirjaa voi varauksetta suositella kaikille galaksitutkimuksesta ja yleisestikin tähtitieteestä kiinnostuneille lukijoille.”

– Peter Johansson, Arkhimedes 4/2015 Sh. 36 €

UUTUUS!

TULOSSA!

Karttunen ym. (toim.)

Caleb Scharf

TähTITIeTeeN peRUSTeeT

KopeRNIKUSKompleKSI

– kuudes laitos

mUSTAN AUKoN BlUeS

Onko sattumaa, että olemme olemassa juuri tässä maailmassa ja juuri tässä ajassa?

Ensimmäinen LIGOsta ja painovoima-aaltojen löytymisestä kertova teos ilmestyy tuoreeltaan suomennettuna.

Suomalainen tähtitieteen klassikko uudistettuna ja laajennettuna kuudentena laitoksena.

Sh. 49 €

”Kopernikuskompleksi osoittaa, että tähtitieteen löydöt ohjaavat yhä maailmankuvaamme.”

– Timo Paukku, HS 8.1.2016

Janna Levin

Tulossa toukokuussa

Sh. 39 € Ursan kirjat Kolmen sepän kirjakaupasta, Tiedekirjasta, Ursan myymälästä Helsingin observatoriolla sekä

W W W. U R S A . F I / K I R J A K A U P PA