Tutkain 4 / 2022

TEKIJÄT

SISÄLLYS

Päätoimittaja: Saara Pylkkänen

AD: Laura Perälä

Viestintävastaava : Maijastina Tuominen

Taitto: Ali Isokangas, Olli Puumalainen, Laura Perälä

Kirjoittajat: Saara Pylkkänen, Aaro Forssell, Mari Orsila, Hanna Wass, Mii Vuorensalmi, Benjamin Byholm, Akseli Rouvari, Eero Lipponen, Olli Puumalainen, Ali Isokangas, Anastasia Kalashnik, Amos Finell, Samuli Leppämäki, Senja Tertsunen, Joakim Kullas, Laura Perälä, Maijastina Tuominen, Veikka Hintikka

Valokuvat: Armas Weselius, Maijastina Tuominen, Olli Puumalainen, Pekko Korvuo, Veli-Matti Pakkanen

Kuvitus: Laura Perälä, Mari Orsila, Ali Isokangas, Juho Majanen

Kannen kuva: Armas Weselius

Logo: Kare Hyvämäki

Julkais ija: Kannunvalajat ry Paino: Picaset Oy ISSN: 0787-0035

Pääkirjoitus

Gradukeilassa, Porthanian 4 vuodenaikaa

Tyhmä kysymys, Pummipalsta

Kandiaiheita pöytälaatikosta

Pakina: Uhka yliopistolla Valtsikan Journalismi-iltamat

Ketkä johtavat Kiinaa? Valtsikalaisista on vaikka mihin

Pitäisikö meidän olla toivottomia?

YHTEYSTIEDOT

Tutkain ottaa ilolla vastaan palautetta ja juttuideoita. Etsimme myös jatkuvasti lisää kirjoittajia, kuvaajia ja kuvittajia.

saara.pylkkanen@helsinki.fi tutkainlehti.fi

Suomalainen asevelvollinen valmistautuu tappamaan ja kuolemaan

Mietin ääneen Kannut kaakkoon! Vallan vahtikoira

Kommentti: Progressiivinen verotus Suomessa on suurenneltu myytti

Järjestöesittelyssä: Alter Ego ry

Kolumni: Missä menevät sanomisen rajat Hesari?

Iran - Marttyyrien maa Oispa (suojeltua) metsää Kolumni: Polvistukaa Turkin edessä!

SOSIAALINEN MEDIA

Facebook / Tutkain Instagram / @tutkain Twitter / @tutkainlehti

Pääkirjoitus

Miltä fossiilivapaa tulevaisuus voisi näyttää?

Teksti: Saara Pylkkänen Kuva: Maijastina Tuominen

Tänä syksynä on tehty huomioarvoltaan ehkä merkittävintä ympäristöaktivismia hetkeen, kun Just Stop Oil -ympäristöaktivistiryhmä on kohdistanut iskuja taideteoksiin Euroopan museoissa. Liikkeen tavoitteena on herättää ihmisiä ilmastokriisin todellisuuteen ja fossiilisten polttoaineiden rooliin kriisissä. Aktivistit vaativat uusien fossiilisten polttoaineiden lisensoinnin ja tuotannon pysäyttämistä. On kuvaavaa, että tällaisia investointeja yhä ylipäätään ollaan tekemässä. Ekokatastrofin estämisen sijaan poliittisen ja taloudellisen eliitin pyrkimys näyttää olevan ottaa kaikki irti nykyisestä järjestelmästä - nyt kun se vielä on mahdollista.

Tyypillisesti koskemattomaksi mielletty taide rinnastuu iskuissa ilmastoon, ja kultturipääomaan kohdistuvan uhan kokemuksen toivotaan siirtyvän myös ympäristöpääomaan. Näin pyritään nähdäkseni tuomaan esiin elinympäristöömme kohdistuva eksistentialistinen uhka sekä osoittamaan, että taidetta kulttuuripääomana arvostavan tulisi kiinnostua myös ilmastokriisistä.

Iskut ovat välineellisiä aktivistien agendan ja vaatimusten esiin tuomiselle, näkyvyyden näkökulmasta ihan perustellusti. Huomion kiinnittäminen ilmastokriisiin huomiotempausten ulkopuolella näyttää olevan tällä hetkellä haastavaa. Esimerkiksi Just Stop Oil -ryhmittymän öljynjalostamoihin kohdistamaa aktivismia ei juuri olla noteerattu mediassa.

Keskustelua seuratessani olen pohtinut nimenomaan näkyvyyden painottamista merkittävänä ilmastoaktivismin vaikuttavuuden kannalta. Millaisia vaikutuksia tosiasioiden valottamisella voi vielä olla - onko olemattomissa ilmastotoimissa ja nykyisen fossiilisiin polttoaineisiin nojaavan yhteiskuntajärjestyksen sitkeydessä todella kyse siitä, ettei ilmastonmuutoksen vakavuutta ymmärretä?

Ehkä investoinnit fossiiliteollisuuteen ja fossiileihin nojaavan järjestelmän kannatus saavat legitimiteettinsä siitä, että kaikkien sen vaihtoehtojen tulkitaan olevan niin kurjia: elämä vihreän siirtymän jälkeen näyttäytyy vain materiaalisilta resursseiltaan kapeampana versiona nykyisyydestä. Taiteenkin sija saattaa näköalattomaksi koetussa tulevaisuudessa piirtyä kapeammaksi.

Tämän pääkirjoituksen voisi lukea vaikkapa kutsuna keskusteluun siitä, miltä ilmastoaktivisminkin vaatima fossiilivapaa tulevaisuus voisi näyttää. Aloittaa voi vaikkapa lukemalla Eero Lipposen jutun Pitäisikö meidän olla toivottomia? Tutkaimen sivulta 17. “Toivottomille nautintoa ei tuota kuluttaminen vaan vapaa-aika, ajan ottaminen itselle, toisille ja luonnolle”, Lipponen kirjoittaa.

Myös Mii Vuorensalmen kirjoitus Oispa (suojeltua) metsää osallistuu keskusteluun siitä, voiko ympäristön tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä ottaa itse haltuun. Juttu löytyy Tutkaimen sivulta 31.

Uutta vuotta 2023 koko elonkirjolle toivottaen

Saara Pylkkänen Tutkaimen päätoimittaja

Gradukeilassa

Tiedätkö, kuinka Euroopan unioni edistää kuviteltua yhteisöllisyyttä ja identiteettiä? Axelle Journet tarkastelee pro gradu -tutkielmassaan “The Modern Grand Tour - How was Interrail made into a tool for European identity building?”, millaista kuvaa nuoret DiscoverEU-lähettiläät rakentavat Euroopasta ja eurooppalaisuudesta Instagramissa.

Journetin gradun keskiössä ovat nuoret, eurooppalainen identiteetti ja matkustamisen merkitys. DiscoverEU–ohjelma on osa Erasmus+ -ohjelmaa, jossa 18-vuotiaat eurooppalaiset saavat ilmaisen Interrail-passin. Ohjelmaan valitut nuoret toimivat DiscoverEU-lähettiläinä tehtävänään raportoida Euroopan matkasta omissa sosiaalisen median kanavissaan.

Tutkielman aineiston Journet on kerännyt DiscoverEU-lähettiläiden Instagram–postauksista vuodelta 2019. Kerätyn datan laadullinen sisällönanalyysi osoittaa, että Länsi-Euroopan pääkaupungit korostuivat nuorten matkakohteina. Viestintä Instagram–postauksissa on Journetin analyysin mukaan pääsääntöisesti positiivista, mutta lausunnot eurooppalaisesta identiteetistä jäävät vähäisiksi.

Gradu on kokonaisuudessaan mielenkiintoinen katsaus siitä, millaista kuvaa moninaisuudessaan yhtenäinen Euroopan unioni luo itsestään. Voin suositella Journetin gradua lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa eurooppalainen identiteetti, yhteisöllisyyden rakentaminen ja Euroopan Unionin pehmeä valta.

gradujournalismi suoritti Aaro Forssell

Porthanian 4 vuodenaikaa

Valtsikassa kuohuu ja kohisee niin kuin aina ja mikä parhain tapa tutkiskella näitä aihei ta on sukeltaa jälleen Jodelin syövereihin ja tarkastella pinnan alla pyöriviä anonyymejä mielipiteitä ja ajatuksia.

Huomaan, että tapahtumat ovat keskiössä keskusteluissa, ja kursseihin liittyvät ongelmat ovat jääneet hyvin pieneen rooliin. @valtsika Jodel- kanavalla on pohdittu vasemmisto laisten opiskelijoiden laulutoiveita pöytäjuhlissa. Keskustelun aloittajan mielestä ”Ke nen joukoissa seisot” on monille liian vaikea laulu ja pitää laulua aneemisena verrattuna muihin vallankumouslauluihin. Tähän vastattiin, että vallankumouslauluja ei tarvittaisi lainkaan, sillä kirjoittaja koki nämä kovin vaivaannuttaviksi. Kompromissiksi ehdotet tiin Kansainvälistä, sillä se on kuulemma helppo osata myös humalassa, ja vähän oi keistolaisempikin valtiotieteilijä pysyy laulussa mukana. Tästä laulunjohtajille vähän pohdittavaa, ja meille valtsikalaisille ehkä kotiläksyksi sanojen parempaa opettelua. Toinen ajankohtainen teema @valtsika kanavalla on tietenkin VOOsse ja siihen liittyvät fomo-keskustelut, sekä sen jälkeiset ”kiitos ja anteeksi” -viestit. Risteily näkyy myös toisella kanavalla, nimittäin @valtsikaihastus, jossa tunnustettiin eri laisia tunteita etenkin Harri Hyljettä, ruotsalaisia sekä erästä punahaalarista koh taan. Sinne vain tunnistamaan itseään! Tällä kanavalla kieri juoru myös moiskuvista suudelmista, jotka vaihdettiin risteilylaivan tanssilat tialla. Taitaa olla kateellisten huutelua niiltä, jotka jäivät ilman kielimoukkuja.

Jodelissa pohditaan myös jälleen omia valintoja suhteissa kanssaopiskelijoihin. Kanavalla äänestetään siitä, minkälaista ruokavaliota valtsikalaiset noudattavat, sekä siitä, kummalle puolelle janaa kallistuvat, oikealle vai vasemmalle. Nämä tuntuvatkin olevan jonkinlaisia iänikuisia teemoja @valtsika- kanavalla, jossa olen itsekin kuuliaisesti vastaillut näihin kyselyihin vuodesta toiseen. Ehkäpä tämä kertoo jälleen tarpeistamme kuulua yhteen ja tuntea tulevansa hyväksyttyiksi juuri sellaisina syöjinä ja ajattelijoina kuin olemme. Jodel tarjoaa jälleen sekä tukea, että vastakkainasettelua.

Jodelin syövereihin sukelsi ja juorut kuvitti Mari Orsila

Tutkivaa

Tyhmä kysymys

Valtio-opin dosentti Hanna Wass: Miksi kepu pettää aina?

Sanonta on laitettu Demarin päätoimittaja Aimo Kairamon (1941–2004) nimiin, mutta tiettävästi sen juuret ulottuvat jo edeltäjä Maalaisliiton toimintaan Suomen itsenäisyyden alkuvuosina.

Keskusta on läpi historiansa ollut taitava havaitsemaan politiikassa tarjoutuvia mahdollisuusrakoja ja valmis vauhdikkaisiin käänteisiin niihin tarttumisiksi. Keskustan näkökulmasta tässä on kyse uskollisuudesta puolueen omalle kannattajakunnalle ja sen tarpeille, minkä rinnalla hallituskumppaneiden tyrmistys ja menetetty maine ovat toissijaisia. Näin solmittu sidos on osoittautunut häkellyttävän kestäväksi: keskustalaiset palaavat yöjuoksuiltaan kerta toisensa jälkeen kotiin nostamaan puolueensa uuteen kukoistukseen.

Keskusta on ideologiselta asemoitumiseltaan myös siinä määrin haluttava partneri niin vasemmistolle kuin oikeistolle, että sille annetaan vielä yksi mahdollisuus. Puolueella on siten huomattava määrä poliittista temmellystilaa, leveragea, mikä herättää kilpailijoissa kaunan rinnalla kateutta. Osuvampi hokema voisikin olla ”Kepu kestää aina”.

Nyt kovin harmittaa, kanssapummi. Tapahtumien (maksullisienkin!) kirjo on supistunut huomattavasti, eikä pimeyden silmästä tee mieli tehdä juuri mitään. Kaivamalla löytyy silti tälläkin kertaa joitakin mahdollisuuksia pakahtumiselle, uteliaisuudelle, viehätykselle ja hämmästykselle. Mieltä hiertävä

(3)

Helsingin jouluseimet 2022 -tapahtuma

Helsingissä jo 200 vuoden ajan vaalittu perinne tarjoilee sekä kotimaisia että ulkomaalaisia jouluseimiä. Kahdentoista seimen kokoelma levittäytyy jouluiseen kaupunkitilaan maadoittamaan ydinkeskustan tahtimarssia, ja pingottuneessa väsymyksessä pysähtyminen levon ja läsnäolon äärelle voi jo itsessään olla varsin hengellinen kokemus. Maallistunut kansa voisikin ottaa enemmän oppia uinuvasta Jessestä.

6.1.2023 asti Ympäri kantakaupunkia, tarkemmat sijainnit osoitteessa www.jouluseimet.fi

Uusi tuttavani kehotti minua siivittämään laiskanpulskeaa löhöilyäni keppiHobbyhorse Revolution -dokumentti saa kuuleman mukaan kyyneleet kihoamaan vuolaasti silmäkulmiin – täysin YleisraPummailun nivoi kasaan Mii Vuorensalmi, kuvituksen rustasi Laura Perälä

Kandiaiheita Tutkaimen toimituskunnan pöytälaatikoista

Syksyllä muutama Tutkaimen toimituskuntalainen pohti mielenkiintoisia kandiaiheita kandiseminaareihinsa - ja moni aiheista jäi käyttämättä. Tässä valinnanvaraa siltä varalta, että oma seminaari koittaa keväällä, eikä aihetta vielä ole:

Tiktok-mikrotrendien vaikutukset pikamuotitalouteen sekä Sheinyrjön ajama maailmanloppu

Korvaavatko AI-kuvageneraattorit organisaatioiden kuvapankit - ja mitä tämä tarkoittaa meemitaloudelle

Apokalyptinen maailmankuva ja röökin polton seksikkyys opiskelijoiden treffailukulttuurissa

Sodexo-sokeus Helsingin yliopistossa ja valikoiva tiedostaminen wokepiireissä

Z-sukupuolven uushenkisyys - onko uushenkisyyden kolonialistisilta juurilta poispääsyä?

Valkoisten varakkaiden suomalaismiesten harrastukset, golf ja tennis: mitkä ovat harrastusten yhteydet miesten todellisuudentajuun sekä maailmankuviin

Uusliberalisoituvan yliopiston vaikutukset opiskelijakulttuuriin

Kandiaiheen valintaan kohdistuvat paineet ja sisäiset ennakkoluulot omien ideoiden vakavasti otettavuudesta

Matala-tasoisen viihdeteollisuuden kuolema

Filosofipojat treffeillä - miten valtsikalainen miesoletettu luo minäkuvaansa ja vahvistaa sosiaalista asemaansa keskusteluissa vastakkaisen sukupuolen kanssa? Diskurssianalyysi.

Oikkaripojat bileissä - miten valtsikalainen miesoletettu hankkii ja saa emotionaalista tukea sekä naisoletettujen hoivaa sosiaalisissa tilanteissa? Etnografinen jalkautuminen opiskelijabileisiin.

Saa käyttää vapaasti!

xoxo, Tutkain

Pakina: Uhka yliopistolla

Opiskelijat vaativat woke-ideologian mukaista opetusta ja käytöstä yliopistolle. Pian sananvapaus kampuksilla on vain muisto menneisyydestä.

Suomen yliopistot kärsivät wokesta (Ukkola 2021a, 2021b, 2022a, 2022b, 2022c). Valitettavasti rajoitettu sanamäärä estää minua määrittelemästä käsitettä. Olen kuitenkin tutkinut asiaa monesta eri lähteestä ja tullut johtopäätökseen, että suomalaiset yliopisto-opiskelijat ovat liian herkkiä ja kyseenalaistavat liikaa asioita. Myös muutoin aina oikeassa oleva opetushenkilökunta on joutunut taipumaan tämän wokepainostuksen alaisena (paitsi ne, jotka akatemiassa nimenomaan tutkivat yhteiskunnallisia rakenteita ja hierarkioita – he olivat jo valmiiksi väärässä). Meiliin lävähtää sähköposti: ”Tunnen itseni uhatuksi valkoisena miehenä yliopistolla!” Viestin lähetti minulle suomalaisen yliopiston dosentti, joka toivoi pysyvänsä anonyyminä. Miksei kukaan puhu tästä? Näin kokevia miehiä meillä on ainakin kolme, neljä tai jopa kymmenen ympäri Suomen korkeakouluja.

Wokehysterian takia jotkin perustavanlaatuiset opetussisällöt on brändätty ideologisen uuskielen mukaisesti ”ongelmallisiksi”. Ei unohdeta tapausta, jossa eräs opiskelija kyseenalaisti yliopisto-opettajan kurssitehtävän luoda uudelleen kohtauksia Pasolinin Sodoman 120 päivää -mestariteoksesta. Samaan tapaan opiskelijoiden herkkähipiäisyyden nosti otsikoihin kohu, kun varhaiskasvatuksen opiskelijat kieltäytyivät simuloimasta Stanfordin vankilakoetta viisivuotiailla.

Eräs huolestunut lehtori paljasti minulle, että hän joutuu opiskelijoiden painostuksesta nykyään sotahistorian kurssillaan tiedostamaan sen, että myös naiset kärsivät sodasta. Yliopistokoulutus menettää täysin pohjansa, jos opetushenkilökunta joutuu tarkastelemaan kriittisesti omia opetusaineistojaan tai huomioimaan vähemmistöjä millään tavalla. Valtarakenteita kritisoivat näkökulmat eivät kuulu yliopistoon. On kuitenkin selvää, että feminismiä ja antirasismia pitää kritisoida – muuten se on taas wokea.

Sähköpostissa miesopiskelija kertoo minulle näin: ”Woken takia ilmapiiri yliopistolla on uhkaava. Mitä jos luennolla olenkin väärässä tai joudun muuttamaan näkemyksiäni?” Puhdasta Orwellia. Toinen tutkija puolestaan tilitti yliopistolla pidetystä antirasismikoulutuksesta: ”Institutionaalisen rasismin tunnistamiseen keskittynyt paja oli DDR-henkinen. Se alkoi aamukahdeksalta, vaikka olin tehnyt selväksi olevani aamu-uninen.”

Myös turvalliset tilat kaikessa absurdiudessaan suututtavat minua. Ylioppilaskunnat toisensa jälkeen määrittelevät tilansa syrjinnästä vapaiksi. Mitä tästä seuraa? Todella pahoja asioita, joita ei pitäisi tapahtua yliopistossa. Turvalliset tilat eivät ole ainoastaan wokea mutta myös intersektio naalista ideologiaa. Erään lähteen mukaan intersektionaalinen ideologia on pelkkää ide ologiaa eli wokea eli sitä pahaa. Mainitsinko jo, että tutkimuskin on nykyään kyllästetty ideologialla (eli pahalla)?

Monet kymmenet yliopistolla työskentelevät ihmiset ovat kiistäneet woken olemassaolon kampuksilla. Olen kuitenkin saanut sähköpostia ja käynyt kirjeenvaihtoa Twitterissä, mikä osoittaa heidän kokemuksensa vääräksi. Harvempi kiistäisi kirahvien olemassa olon, vaikkei niitä ikinä näkisikään. Yliopistojen on ryhdyttävä rajoittamaan woken leviämistä. Muuten päädymme ideologiseen totalitarismiin.

Pakinoinut nimimerkki Kysyks kukaan?

Valtsikan journalismi-iltamat

Tutkaimen päätoimitus järjesti yhdessä kannunvalajien kanssa journalismi-iltaman valtsikan lehtitoimijoille 8.12.2022. Valtsikassa journalistista osaamista ja idearikkaita tekijöitä on paljon, mutta tietoa valtsikan ulkopuolelle ponnistamisesta vähän.

Toiveenamme oli järjestää kollegiaalinen, rento keskustelutilaisuus, jossa journalismin ammattilaiset tuovat alaa opiskelijoiden ulottuville jakamalla osaamistaan ja kokemuksia journalismin maailmasta. Tapahtuma toteutettiin journalismin alalla ansioituneiden Reetta Rädyn ja Anu Silfverbergin johdolla.

Valtiotieteellisen tiedekunnan lehtikulttuuri on vahva ja moninainen. Ainejärjestölehdillä on jo pitkään ollut keskeinen merkitys valtsikan sisäisen keskustelukulttuurin muovaajina, opiskelijoiden edunvalvojina ja konkreettisten journalististen taitojen harjoittajana. Valtiotieteellisen ainejärjestölehtiin lukeutuvat Poleemi, Policy, Groteski, Irtolainen, Minervan pöllö, Kapitaali sekä Kehotus. Lehtien tekoon on osallistunut valtsikalaisista merkittävä osa – aina niiden perustamisesta nykypäivään.

Teksti: Laura Perälä, Maijastina Tuominen ja Saara Pylkkänen Kuvat: Armas Weselius

Journalisti-iltamien kolme keskeistä oppia

Journalismia ei tarvitse tehdä yksin

Toimituksissa työskentelevien toimittajien määrä on laskenut viime vuosina hurjasti. Yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemistä on kuitenkin löydettävissä myös perinteisten toimitusten ulkopuolelta. Esimerkiksi Silfverberbg kertoo huomanneensa kisällikurssilla, kuinka monet journalistien vaikeudet liittyvät yksinjäämisen kokemukseen.

Yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemistä on syytä puolustaa ja vahvistaa. Räty ja Silfverberg kertovatkin kisällikoulussa usuttavansa nuoria toimittajia toimimaan yhdessä, kirjoittamaan ja lukemaan toistensa tekstejä. Erilaiset tavat toimia yhdessä perinteisten toimituksen ulkopuolella eivät myöskään ole vähempiarvoisia, vaan ensiarvoisen tärkeitä freelancer-toimittajuuden yleistyessä. Kyse on ennen kaikkea yhdessä oppimisesta: “Mekin kysellään joka viikko asioita toisiltamme!”

Journalistiksi ryhtymisessä ei pitäisi olla mitään mystistä

Räty ja Silfverberg korostavat, että journalismi ei ole “salatiedettä”: “On toki olemassa joitain käytäntöjä, joita on hyvä tietää. Tämä on kuitenkin vapaa ammatti, jota voi ruveta tekemään kuka vain.” Journalismia voi harjoittaa ilman koulutusta, eikä ammattiin tarvitse olla heti valmis: “Tämä on ammatti, jonka oppii töissä. Tärkeintä on, että löytyy ideoita, halua tehdä ja kunnioitusta journalismin periaatteita kohtaan”, Silfverberg summaa.

Myös salamyhkäisyyden murtamisessa korostuu yhteisön voima: “Journalismilla voi elättää itsensä, mutta yhteistyö muiden kanssa on usein sen edellytys”, tiivistää Silfverberg. Tietomuurien murtamista Räty ja Silfverberg pyrkivät harjoittamaan myös kisällikoulussaan. Heillä on esimerkiksi iso dokumentti täynnä “salatietoa” eli listauksia siitä, mitä eri lehdet maksavat kirjoittajille. Räty ja Silfverberg kannustavat muitakin journalisteja jakamaan tietonsa keskenään.

Journalistiksi ryhdytään lopulta kirjoittamalla tekstejä, mikä on lopulta melko yksinkertaista. Ensimmäinen vaihe on lähettää juttuideoita lehtien tuottajille, vinkkejä ja ideointiapua saa ja kannattaa pyytää esimerkiksi muilta journalisteilta. “Ei ole olemassa vaikkapa mitään muuria ainejärjestölehtien ja ‘oikeiden’ lehtien välillä”, Silfverberg korostaa.

Journalismi ei ole menossa minnekkään

Journalismista puhutaan usein alan kohtaamien haasteiden kautta. “Kaikki on kurjaa ja rahat ovat loppu, jokainen journalisti päätyy viestintätoimintoon”, summaa Silfverberg yleistä keskusteluilmapiiriä. Journalismin elinvoimaisuuden todisteeksi riittää kuitenkin vierailu kirjastoon. “Lehtisalissa huomaat, että journalismin kriisin sijaan Suomessa ilmestyy satoja lehtiä. Joku on kirjoittanut jutut niihin kaikkiin”, huomauttaa Räty.

Journalismin kriisistä löytyy hyviäkin puolia: se on vapauttanut eri toimijat erilaisiin hommiin ja murtanut perinteiset, joskus ulossulkevat ja rajoittavatkin urapolut. Journalistiksi voi nykypäivänä päätyä useita eri reittejä. Uutisdesk -kasvon, feature -kirjoittajan tai vaikkapa mäkihyppyyn erikoistuneen urheilutoimittajan urapolut voivat poiketa toisistaan paljonkin.

Räty ja Silfverberg ovat tästä eläviä esimerkkejä. Räty kertoo työskennelleensä paikallistoimituksissa lapsesta asti, kun taas Silfverberg uskalsi tarjota juttujaan lehtiin vasta valmistuttuaan englantilaisen filologian maisteriksi.

“En ajattele, että journalismi on helppo tie, mutta ei se ole mihinkään katoamassa.” Journalismi syntyy journalisteista ja vaikkapa Valtsikan journalisti-iltamat ovat todiste siitä, että tekijöitä löytyy tulevaisuudessakin. Kriisipuhe on lähinnä lamauttavaa, eikä siihen kannata sellaisenaan uskoa, toteavat toimittajat yksimielisesti.

Siis ketkä?

Anu Silfverberg on toimittaja ja kirjailija, joka on yksi Longplay -verkkojulkaisun perustajista ja toimii tällä hetkellä julkaisun toimituspäällikkönä. Silfverberg on lisäksi ollut perustamassa Tulva-aikakausilehteä ja työskennellyt esimerkiksi Helsingin Sanomissa.

Silfverberg on saanut Suuren journalistipalkinnon vuonna 2013 Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä julkaistulla “Uskomaton murhanäytelmä” -artikkelillaan. Silfverbergin esikoisromaani Kung Po (2008) oli HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokas. Tuorein teos, esseekokoelma Sinut on nähty, ilmestyi syksyllä 2020.

Reetta Räty on pitkän linjan toimittaja, kirjailija ja media-alan yrittäjä, joka on tehnyt lähes parinkymmenen vuoden uran Helsingin Sanomissa muun muassa toimituspäällikkönä. Lisäksi hän on työskennellyt esimerkiksi Ylioppilaslehdessä. Hänet on valittu vuoden 2018 aikakauslehtitoimittajaksi ja Tampereen yliopiston työelämäprofessoriksi kaudelle 2020–2021.

Rädyn ja Ville Blåfieldin vuonna 2015 julkaistu teos ”Kuka hullu haluaa poliitikoksi?” käsittelee edustuksellisen demokratian tilaa ja puoluepolitiikan ja kansalaisten suhdetta Suomessa. Räty on toimittanut yhdessä Olli Seurin ja Tuomas Kasevan kanssa tänä vuonna julkaistun Feature! – Kirjoittamisen mestarikurssi-teoksen, jossa käsitellään featurejournalismia 15 ammattilaisen oppien ja vinkkien kautta. Silfverberg ja Räty ovat perustaneet yhdessä Journalismin kisällit -mentorointiohjelman, jonka tarkoituksena on tukea uraansa aloittelevia toimittajia mentoroinnin, luentojen ja yhteisöllisyyden avulla. Hanke on saanut Suomen Kuvalehden journalismin uudistajan palkinnon vuonna 2021.

Ketkä johtavat Kiinaa?

Kiinassa puolue on valtiota mahtavampi. Nousevan suurvallan ylin auktoriteetti ei ole ministereistä koostuva valtioneuvosto tai lähinnä kumileimasimena toimiva parlamentti. Pekingissä korkeinta valtaa käyttää nimittäin kommunistisen puolueen johtava elin politbyroo. Mikä tämä byrokraattiselta kuulostava instituutio oikein on ja keille valta keskittyy sen sisällä?

Teksti: Benjamin Byholm

Mikä ihmeen politbyroo?

Kommunistisen puolueen keskuskomiteaa johtava politbyroo suunnittelee politiikan suuret linjat ja toimii käytännössä Kiinan ylimpänä poliittisena auktoriteettina. Lokakuussa 2022 puolue valitsi puoluekokouksessaan uuden 24-henkisen politbyroon seuraavaksi viideksi vuodeksi. Uuden politbyroon kaikki jäsenet ovat miehiä, ja nuorin jäsen 58-vuotias.

Kiinan poliittisesta järjestelmästä on läpinäkyvyys kaukana. Sekä päätöksenteko, että vallanvaihtoprosessi keskittyvät puolueen ylimpään sisäpiiriin. Toimijat, toimintamallit ja tehdyt päätökset jäävät kansan valtaosalle tuntemattomiksi, kansainvälisestä yleisöstä puhumattakaan.

Politbyroon jäsenet ovat nimellisesti noin 200 hengestä koostuvan puolueen keskuskomitean valitsemia. Todellisuudessa politbyroon kokoonpano on kuitenkin ennalta sovittu, eikä suurille yllätyksille ole valintamenettelyssä sijaa. Jäsenyys määrittyy korkeimpien vallanpitäjien tahdon mukaan.

Seitsemän sedän komitea

Lokakuun puoluekokous vahvisti Ulkopoliittisen instituutin arvion mukaan odotettua selvemmin Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteerin Xi Jinpingin valtaa. Tämä heijastuu myös uuden politbyroon kokoonpanossa.

Politbyroon sisällä valta keskittyy seitsenhenkisen pysyväiskomitean käsiin. Lokakuussa Xi nosti pysyväiskomiteaan kuusi hänelle lojaalia puolueveteraania, jotka tukevat vankasti tämän asemaa Kiinan yksinvaltaisena johtajana.

Xi Jinping lienee tuttu nimi kaikille maailmanpolitiikkaa seuraaville, mutta keitä ovat pysyväiskomitean muut jäsenet? Tässä jutussa esittelen lyhyesti Kiinan korkeimmat vallankäyttäjät ja Xin tärkeimmät liittolaiset. Henkilökuvat pohjautuvat kiinalais-amerikkalaisen Kiinan politiikan asiantuntijan Cheng Lin verkkosivuillaan julkaisemaan analyysiin.

Xi Jinping 习近平

Xi Jinping on Kiinan yksinvaltaisin johtaja sitten Mao Zedongin. Xin vaikutusvallan kannalta keskeisin titteli ei ole kansainvälisissä yhteyksissä käytetty Kiinan kansantasavallan presidentti, vaan Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteeri, jona hän on toiminut vuodesta 2012.

Xi on kymmenvuotisen johtajakautensa aikana haalinut itselleen merkittävän määrän henkilökohtaista valtaa, josta viimeisin osoitus on hänen poikkeuksellinen valintansa kolmannelle kaudelle puolueen johdossa.

Xin johtajakauden aikana Kiina on kasvattanut suurvalta-asemaansa proaktiivisemman ulkopolitiikan ja asevoimien kehittämisen myötä. Sisäpoliittisesti Xin kauden tunnusmerkkejä ovat laaja korruptionvastainen kampanja (jonka myötä Xi on monien asiantuntijoiden myötä saanut tekosyyn poliittisten vastustajiensa vangitsemiseen) sekä valtion roolin kokonaisvaltainen vahvistaminen yhä autoritaarisempaan suuntaan.

Kiinan ihmisoikeustilanne on huonontunut entisestään Xin valtakaudella. Xinjiangin maakunnan uiguurehin kohdistuva systemaattinen sorto ja teknodystooppinen valvontayhteiskunta ovat eräitä tämän kehityksen hälyttävimpiä esimerkkejä. YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimiston elokuussa julkaisemassa raportissa todetaan Xinjiangissa tapahtuneen “vakavia ihmisoikeusrikkomuksia”. Useat länsimaat, muun muassa Yhdysvallat ja Iso-Britannia, pitävät Kiinan uiguureihin kohdistamia toimia kansanmurhana.

Ulkopolitiikan osalta Xin kolmannen pääsihteerikauden keskiössä ovat kiihtyvä suurvaltakamppailu Yhdysvaltain kanssa sekä kiristynyt suhde Taiwaniin.

Wang Huning 王沪宁

Wang Huning on viime vuosikymmenet ollut kohtalaisen näkymätön, mutta hyvinkin vaikutusvaltainen hahmo Kiinan politiikassa. Häntä on luonnehdittu nyky-Kiinan politiikkaa kulissien takana muovaavaksi taustavaikuttajaksi ja puolueen tärkeäksi ideologiksi.

Konservatiivina pidetty Wang on jo pitkään peräänkuuluttanut sisäisen vakauden, puolueen vahvan johtajuuden ja uskaliaamman ulkopolitiikan merkitystä. Wangin näkemysten katsotaan edustavan Kiinassa 1980-luvulla kehitettyä neoautoritarismiksi kutsuttua poliittista ideologiaa. Neoautoritarismin ytimessä on ajatus siitä, että Kiinan kaltainen suuri, mutta suhteellisen köyhä valtio tarvitsee vahvaa johtajuutta ja markkinauudistuksia kehittyäkseen.

“Kiinan Kissingeriksi” luonnehdittu Wang on ollut Kiinan ylimmän päätöksenteon sisäpiirissä lähes kolme vuosikymmentä – kolmen eri johtajan palveluksessa. Hän toimi keskeisissä rooleissa myös Xin edeltäjien Jiang Zeminin (vallassa 1989–2002) ja Hu Jintaon (2002–2012) kabineteissa.

Xi ja Wang uskovat molemmat liberaalien ja lännestä tulevien ajatusten olevan uhka kommunistisen puolueen valta-asemalle ja perinteisille kiinalaisille arvoille. Wangin katsotaan olennaisesti rakentaneen Xin henkilökulttia viime vuosina ja toimineen Kiinan hallinnon nationalistisen propagandan pääarkkitehtina jo kolmen vuosikymmenen ajan. Cheng Li arvioi Wangin nousevan joko Kiinan parlamentin eli kansankongressin puhemieheksi tai valtion korkean neuvoa-antavan elimen CPPCC:n johtoon.

Li Qiang 李强

Li Qiang toimi Shanghain puoluesihteerinä 2017–2022. Metropolin ylimpänä vallankäyttäjänä Li päätti kaupungin koronasulkutoimenpiteistä keväällä 2022. Äärimmäisen tiukat rajoitukset herättivät voimakasta kritiikkiä kaupungin 24 miljoonan asukkaan joukossa, ja kaksi kuukautta kestänyt epäsuosittu sulkutila asetti Lin poliittisen tulevaisuuden kyseenalaiseksi. Puoluejohdossa Lin toimia kuitenkin kiiteltiin. Hänen nousunsa pysyväiskomiteaan on selkeä osoitus ainakin Xin luottamuksesta.

Lin arvioidaan nousevan pääministeriksi ja siten nimellisesti Kiinan toiseksi vaikutusvaltaisimmaksi vallankäyttäjäksi, vain ylimmän johtajan titteliä kantavan Xin taakse. Pääministeri on Kiinan valtionpäämies.

Lillä ei kuitenkaan ole kokemusta Pekingin keskushallinnossa toimimisesta ja Kiinan valtioneuvoston rakenteista. Tästä syytä Lin arvellaan olevan pääministerinä pitkälti riippuvainen Xin tuesta ja auktoriteetista.

Ding Xuexiang 丁薛祥

Ding Xuexiangin perhetausta on politiikan ulkopuolella, mutta hän on viime vuosina edennyt nopeasti puolue-eliittiin syntyneen Xin sisäpiirissä. Ding on rakentanut poliittisen uransa puolueen hallintobyrokratian piirissä ja nousi pysyväiskomiteaan toimittuaan viisi vuotta puolueen keskustoimiston johdossa.

Dingin omista poliittisista tavoitteista ei tiedetä paljon – hän on uransa aikana toiminut lähinnä hallintotehtävissä, ja siten vastannut ensisijaisesti politiikan toimeenpanemisesta. Ding tunnetaan kuitenkin poliittisesta selviytymiskyvystään. Vuonna 2006 Shanghain puoluesihteeri Chen Liangyu erotettiin pestistään korruptioskandaalin seurauksena ja tuomittiin myöhemmin 18 vuoden vankeuteen. Tuolloin Chenin läheisenä alaisena työskennellyt Ding selvisi kuitenkin skandaalista naarmutta.

Puolueen keskustoimiston johtajan virkansa myötä Dingiä pidetään joskus Xin kansliapäällikkönä. Häntä luonnehditaan nöyräksi, kulissien takana vaikuttavaksi byrokraatiksi, jonka valtaannousun kannalta keskeistä on ollut hänen lojaalisuutensa Xitä kohtaan. Viime vuosina Ding on lähes aina nähty Xin seurueessa tämän virkamatkoilla. 60-vuotias Ding on pysyväiskomitean nuorin jäsen.

Zhao Leji 赵乐际

Zhao Leji nousi pysyväiskomiteaan toimittuaan viisi vuotta puolueen sisäisestä valvonnasta ja korruptiontorjunnasta vastaavan komission johdossa. Zhaolla on siten ollut keskeinen rooli Xin korruptionvastaisen kampanjan ohjaamisessa, mukaan lukien Xin poliittisten vastustajien taltuttamisessa.

Zhaon ja Xin perheillä on yhteinen tausta keskisen Kiinan Shaanxin maakunnassa, ja Zhaon nouseminen pysyväiskomiteaan voidaan nähdä merkkinä perhesuhteiden merkityksestä Kiinan politiikassa. Zhaota pidetään Xin varhaisista liittolaisista koostuvan “Shaanxi-koplan” keskeisenä hahmona.

Cheng Li katsoo Zhaon olevan hyvin asemoitunut edistämään Xin keskeisiä sisäpoliittisia tavoitteita, erityisesti köyhyyden vähentämistä ja puolueen sisäistä valvontaa. Zhaota on pidetty nousevana tähtenä Kiinan politiikassa, ja Wang Huningin tavoin hänen uskotaan nousevan kansankongressin puhemieheksi tai CPPCC:n johtoon

Li Xi 李希

Li Xi nousi pysyväiskomiteaan toimittuaan viisi vuotta Kiinan väkirikkaimman maakunnan Guangdongin puoluesihteerinä. Li tutustui Xi Jinpingiin jo 1980-luvulla, ja kaksikko on tiettävästi ollut läheisesti tekemisissä siitä asti. Lin läheinen suhde Xihin on ollut myös valtionmediassa esillä, mikä on viitoittanut hänen tietään politiikan huipulle.

Li tunnetaan korruptionvastaisen politiikan vankkana tukijana ja puolueen sisäisen kurin peräänkuuluttajana. Lokakuussa hän nousi Zhao Lejin seuraajaksi puolueen sisäisestä valvonnasta vastaavan komission johtoon.

Guangdongin puoluesihteerinä Lillä on ollut keskeinen rooli Kiinan BRI-hankkeen toteutuksessa (juontaa englannin kielen sanoista Belt and Road Initiative). Osana uutena silkkitienäkin tunnettua megaprojektia Kiina on sijoittanut satoja miljardeja euroja infrastruktuurin kehittämiseen, lähinnä globaalin etelän maissa. Jättihanketta on kritisoitu ihmisoikeusrikkomuksista, haitallisista ympäristövaikutuksista ja uuskolonialismin edistämisestä.

Cai Qi 蔡奇

Cai Qi toimi vuodesta 2017 vuoteen 2022 Pekingin puoluesihteerinä. Hänen keskeinen roolinsa Pekingin vuoden 2022 talviolympialaisten järjestämisessä kiihdytti hänen nousuaan puolueen ylimpään johtoportaaseen.

Työskennellessään Zhejiangin maakunnan puoluejohdossa Cailla oli yli 10 miljoonaa seuraajaa Weibossa, Kiinan Twitteriä muistuttavalla some-alustalla. Cain puoluebyrokraatille epätyypillisen some-suosion arvellaan kiinnittäneen Xin huomion.

Cai on niin ikään profiloitunut sisäisen turvallisuuden kysymyksissä. Hän toimi 2016–2017 puolueen vaikutusvaltaisen kansallisen turvallisuuden komission varajohtajana. Sisäisen turvallisuuden osa-alueista Cai on viroissaan korostanut erityisesti kyberturvallisuuden merkitystä.

Viimeisen neljän vuoden aikana Cai on ylennetty neljä kertaa, mikä Cheng Lin mukaan kertoo hänen merkityksestään Xi Jinpingille. Cai tunnetaan Xin vankkumattomana tukijana, joka on peräänkuuluttanut “absoluuttisen lojaalisuuden” merkitystä ylintä johtajaa kohtaan. Tämä lojaalius vaikuttaisikin olevan yhteistä kaikille pysyväiskomitean jäsenille – Xin lähipiirissä ei ole tilaa soraäänille tai kilpailijoille.

KOHTI TYÖELÄMÄÄ YKAN KANSSA

YKA on ammattiliittojen edelläkävijä ja mukana matkallasi työelämään.

Autamme löytämään uravaihtoehtoja ja kehittämään ammatti-identiteettiä Valvomme yhteiskunta-alan opiskelijoiden etuja Toimintamme on yhteisöllistä: ykalaiset kohtaavat tapahtumissa, opiskelijatoiminnassa, vertaisverkostoissa, paikallisyhdistyksissä ja mentoroinnissa

Lue lisää: yhteiskunta-ala.fi

Yhdessä yhteiskuntaa rakentamassa

Valtsikalaisista on vaikka mihin — oma polku löytyy, kun ei pelkää hypätä tuntemattomaan

Ammatillisen identiteetin kanssa painiskelu on lähes jokaisen generalistin ja valtsikalaisen dilemma. Oman suunnan löytäminen on tuskallinen prosessi, joka vaatii yrittämistä ja epäonnistumisia. Tällä tekstillä toivottavasti voin inspiroida tarttumaan mahdollisuuksiin ja ottamaan enemmän irti valtsikan avaamista ovista.

Alkuun disclaimer: urapolkuja ja tapoja löytää oma suunta on yhtä monta kuin meitä ihmisiäkin. Tässä tekstissä on kyse omista subjektiivista näkemyksistäni. Kannustan teitä siis haastamaan näitä ajatuksia ja soveltamaan niitä omien tarpeidenne mukaan.

Kuppalan lattialta valtakunnalliseen opiskelijapolitiikkaan Urapolkuni on käynnistynyt pitkälti valtsikassa. Aloittaessani opinnot vuonna 2017 ajatuksissani oli opintoihin keskittyminen ja nopeasti valmistuminen järjestöihin tai työelämään säntäämisen sijaan. Päädyin kuitenkin tekemään juuri päinvastoin.

Kun fuksina lähdin mukaan Valta ry:n ensimmäiseen hallitukseen, en oikeas-

taan edes tiennyt, mitä siellä kuuluisi tehdä. En ollut ennen toiminut järjestöissä, vaan enemmän musiikin ja esittävien taiteiden parissa. Hommat kuitenkin oppi tekemällä. Järjestöt ja vaikuttaminen veivät mukanaan.

Valtsikan järjestökentältä ponnahdin ensin Vallasta Kannunvalajien opintosihteeriksi, sitten HYYn edustajistoon, sieltä HYYn hallitukseen täysipäiväisiin vaikuttamishommiin ja lopulta Suomen ylioppilaskuntien liiton hallitukseen valtakunnallisen politiikan pariin. Pragmaattinen optimismi, uteliaisuus ja palo haastaa itseä ovat ominaisuuksia, jotka ovat ajaneet eteenpäin.

Konsultti ja opiskelijavaikuttaja Nykyään työskentelen konsultoinnin parissa vaikuttajaviestinnän suunnittelijana viestintätoimisto Tekirillä.

”Ja uskokaa pois: myös yrityksissä ja konsulttina voi tehdä arvojensa mukaista työtä, toteuttaa itseään ja pelastaa maailmaa.”

Yksityisellä sektorilla työskentely on avannut silmiä ihan uudella tavalla ja mahdollistanut uusien oivallusten syntymisen järjestö- ja politiikkataustan jälkeen.

Ja uskokaa pois: myös yrityksissä ja konsulttina voi tehdä arvojensa mukaista työtä, toteuttaa itseään ja pelastaa maailmaa. Koen tällä hetkellä vaikutusmahdollisuudet itselleni tärkeisiin asioihin oikeastaan jopa paremmiksi kuin järjestösektorilla tai opiskelijapolitiikassa.

Teksti: Akseli Rouvari

Akseli Rouvari on optimistiksi identifioituva opiskelijavaikuttaja ja kuudennen vuoden politiikan ja viestinnän opiskelija. Hän on tehnyt elämässään vaikka mitä, mutta ei vieläkään valmista kandia.

Kuva: Pekko Korvuo / Tekir Oy

on pop maailmassa, joka luisuu kriisistä toiseen.”

”Ajattelu

”Loppuun on sanottava, etten tiedä vieläkään, mitä minusta tulee isona. Olisi jotenkin ikävä ajatus, jos tietäisin, ja polku olisi valmiiksi pedattu eteeni.”

Vaikutan töiden ohella luottamustoimissa, muun muassa Suomen nuorten ilmastodelegaattina. Tässä roolissa toimin kansainvälisen, EU-tason ja kotimaan ilmastopolitiikan parissa. Osallistuin esimerkiksi viime marraskuussa YK:n COP27-ilmastokokouk-

”Olen välillä ihmetellyt, miksi meillä ollaan puolueille niin allergisia, vaikka toimimme tiiviisti poliittisten kysymysten parissa.”

seen Egyptissä osana Suomen delegaatiota, Suomen nuorten edustajana. Lisäksi toimin politiikan parissa eri rooleissa vihreissä.

Pettymyksistä

Eniten matkan varrella ovat opettaneet pettymykset ja tappiot. Ja niitä on kyllä riittänyt. Esimerkiksi lukuisia ”valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun” -viestejä ja hävittyjä hallitusvaaleja. Yksi elämän kovimmista paikoista oli SYL:n puheenjohtajakisan häviäminen syksyllä 2021.

Tärkeintä tappioiden kohtaamisessa on, miten ne ottaa vastaan ja mitä niistä oppii. Ihmisellä, joka on matkan varrella kokenut elämän kantapään kautta, on ihan eri perspektiivi kuin sellaisella, joka kulkee voitosta voittoon. Häviäminen opettaa empatiaa, nöyryyttä ja sitä, miten katoavaista,

rajallista ja lopulta merkityksetöntä kaikki onkaan. Kunhan muistaa käsitellä pettymykset kerralla ja kunnolla, eikä katkeroidu.

Valtsikalaisuudesta ja meidän vahvuuksistamme

Välillä kuulee puhuttavan, että valtsikalaiset valmistuvat lähinnä työttömiksi. Mikään muu ei ärsytä minua enempää tai voisi olla kauempana totuudesta.

Se, että valtsikasta ei valmistu suoraan tiettyyn ammattiin, ei ole heikkous, vaan vahvuus. Ajattelu on pop maailmassa, joka luisuu kriisistä toiseen. Syy-seuraussuhteiden ymmärtämiselle, laajojen kokonaisuuksien hahmottamiselle, luoville lähestymistavoille ja yhteiskunnalliselle ymmärrykselle on tarvetta.

Valtsikalaisten osaamiselle on kysyntää — nyt ja tulevaisuudessa. Kunhan me vain itse muistamme sen. Ei olisi myöskään pahitteeksi kehittää kollektiivisesti lisää tervettä ammatillista itseluottamusta.

Valtsikalaisten kannattaisi lähteä rohkeammin myös politiikkaan ja puolueisiin mukaan. Olen välillä ihmetellyt, miksi meillä ollaan puolueille niin allergisia, vaikka toimimme tiiviisti poliittisten kysymysten parissa. On myönnettävä, että minäkin pelkäsin leimautumista opiskelijapolitiikkaan lähtiessäni ja puolueen värejä julkisesti tunnustaessa. Siitä ei seurannut kuitenkaan mitään pahaa, vaan päinvastoin uskomattoman hienoja mahdolli-

suuksia. Eikä politiikkaan lähteminen johtanut edes kuplautumiseen samanmielisten porukkaan, vaan mahdollisti päinvastoin hyvien ystävien löytämisen läpi puoluekentän.

Jokaisen oma juttu löytyy vähän eri paikasta. Kannustankin siksi kokeilemaan rohkeasti eri asioita. Sellaisia, joista ei tiedä mitään ja jotka kuumottavat alkuun, mutta kiinnostavat edes jotenkin. Opinnot kyllä ehtii tehdä. Eikä tarvitse tai kannata miettiä sitä, mikä on “työelämärelevanttia”. Itse olen saanut ihan korvaamatonta osaamista ja kokemusta esimerkiksi speksien tekemisestä. Niitä taitoja hyödynnän tavalla tai toisella lähes joka päivä.

Yliopisto ei halua, että sanon tämän teille, mutta on ihan tosi ok olla valmistumatta tavoiteajassa. Itse olen kuudennen vuoden opiskelija, joka tekee nyt kandityötä. Jos olisin valmistunut tavoiteajassa, olisin joutunut jättämään tekemättä ison osan asioista, jotka ovat olleet elämäni parhaimpia päätöksiä ja siisteimpiä juttuja.

Mitä musta tulee isona? Loppuun on sanottava, etten tiedä vieläkään, mitä minusta tulee isona. Olisi jotenkin ikävä ajatus, jos tietäisin, ja polku olisi valmiiksi pedattu eteeni. Kun suhtautuu avoimesti uusiin mahdollisuuksiin ja hyppää ennakkoluulottomasti kohti haasteita, on joka vuosi, kuukausi ja jopa viikko uusi seikkailu.

Pitäisikö meidän

Maapallon keskilämpötila kasvaa, metsät palavat, jäätiköt sulavat, vesistöt tulvivat…

Olemme kaikki kovin masentuneita ja ilmastoahdistuneita. Olemme kaikki myös kuulleet, ettei toivottomuus tässä tilanteessa auta. Pelko passivoi, jolloin muutumme välinpitämättömiksi ja lennämme Thaimaahan moottoriveneitä pärisyttämään ja koralliriuttaa ryöpyttämään.

”Olemme kaikki kovin masentuneita ja ilmastoahdistuneita. Olemme kaikki myös kuulleet, ettei toivottomuus tässä tilanteessa auta.”

Meille on kerrottu, että tarvitsemme kannustavaa ilmastokasvatusta, luottamusta rakentavaa ilmastoviestintää ja toivoa tuottavaa terapiaa, sillä toivo on kaiken toiminnan edellytys. Siksi onkin hätkähdyttävää lukea Eetu Virenin kirjoittavan tutkielmassaan Vallankumouksen asennot toivosta, ”negatiivisesta affektista” kuin jostakin ällöttävästä sairaudesta, josta olisi hankkiuduttava mahdollisimman pian eroon. Hän siteeraa teoksessaan Bertolt Brechtiä – tutkielmansa toista päähenkilöä Walter Benjaminin ohella – joka kirjoittaa, että ihanteet luovat negatiivisia affekteja, erityisesti toivoa, joiden varaan heittäytyminen vähentää proletaarien omaa kykyä toimia ja tekee heistä ihanteita saarnaavien pappien palvelijoita.

Toisin sanoen Virenin (tai Brechtin) mukaan toivo on ”pelastuksen odottamista joltakin ulkopuoliselta taholta sen sijaan, että toimisimme sen puolesta itse”, ja näin ollen se tekee meistä ”ihanteita saarnaavien pappien palvelijoita”. Toivo on negatiivinen affekti myös siksi, että sitoessaan ”voimamme johonkin sellaiseen mille emme voi mitään” se tekee meistä alistuvia ja raskasmielisiä kuin hartaita kristittyjä, jotka uskovat, että nykyhetken kärsimyksestä seuraa tuonpuoleinen palkinto. Virenin mukaan onkin välttämätöntä vapautua toivosta, ”jotta ilolle ja keveydelle avautuu reittejä ruumiissamme”. Se, joka toivoo, on kärsivällinen ja lykkää nautintoa. Toivoton on sen sijaan kärsimätön ja suo itselleen kaikki nautinnot heti.

Mitä näistä provosoivista väitteistä pitäisi ajatella? Pyrin vastaamaan tähän kysymykseen tekemällä muutaman huomion ”toivon perspektiivin” ja ”toivottomuuden

perspektiivin” samankaltaisuuksista ja eroista. Esimerkkinä toivon perspektiivistä käytän kasvatustieteilijä Hannele Cantellin tekstiä ”Tulevaisuuden toivo on otettava tosissaan kestävyysmurroksessa”, joka julkaistiin Helsingin yliopiston nettisivuilla 10.11.2022. Toivon perspektiivi ei kuitenkaan palaudu Cantellin tekstiin eikä ole sen argumenttien kanssa identtinen. Toivottomuuden perspektiiviä edustaa puolestaan Eetu Viren edellä mainitulla teoksellaan.

***

Tarkastellessamme toivon ja toivottomuuden perspektiivejä huomaamme ensimmäiseksi, että toivoa ja toivottomuutta peräänkuulutetaan samasta syytä: molempien uskotaan lisäävän ihmisten toimintakykyä. Puhuvatko toivon ja toivottomuuden perspektiivit siis samasta asiasta, missä tapauksessa niiden ero olisi ainoastaan semanttinen, pelkästään sanojen merkityksiin liittyvä? Osittain kyse on juuri tästä, erilaisista tavoista määritellä käsitteet.

Virenille toivo on ”pelastuksen odottamista joltakin ulkopuoliselta taholta sen sijaan, että toimisimme sen puolesta itse”. Näin ollen toivon vastakohta, toivottomuus merkitsee hänelle kohtalon ottamista omiin käsiin. Toivon perspektiivin kannattajat, kuten Cantell, korostavat taas, että on ”olennaista tehdä ero optimismin ja toivon välillä”. Tällöin optimismilla tarkoitetaan passivoivaa kuvitelmaa, jonka mukaan ”kaikki järjestyy”, eli juuri sitä, mistä Viren puhuu toivona. Optimismin sijaan Cantell peräänkuuluttaa ”realistista toivoa”, joka ”rakentuu ihmisessä vasta sen jälkeen, kun hän on kohdannut maailman erilaisine haasteineen ja niistä huolimatta kykenee uskomaan omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa”. Toivon perspektiivin puolestapuhujat eivät siis odota pelastusta joltakin ulkopuoliselta taholta, kuten hallitukselta, eivätkä sido voimiaan kuvitelmiin teknologisesta kehityksestä, kuten Viren tuntuu olettavan. Pikemminkin he korostavat ihmisen omia vaikutusmahdollisuuksia samoin kuin Viren ja muut toivottomuuden perspektiivin kannattajat.

***

Eräs merkittävä ero perspektiivien välillä kuitenkin on. Toivon perspektiivissä näytetään ajattelevan, että olennaista ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa on omien halujen kieltäminen nyt-hetkessä, jotta ekosysteemeistä olisi jotakin jäljellä vielä tulevaisuudessa. Tämä taipumus voidaan havaita selvästi Cantellin tekstissä, kun hän kirjoittaa, että

Teksti: Eero Lipponen

olla toivottomia?

[o]n paljon helpompaa istahtaa talvella omalla pihalla odottavaan valmiiksi lämmitettyyn autoon kuin kävellä tuulessa ja tuiskussa muutaman sadan metrin päähän bussipysäkille.

Kuriton nautinnonhalu, joka ilmenee lämpimän auton suosimisessa, estää tulevaisuuteen suuntautuneen ilmastoteon, jota julkisen liikenteen valitseminen tässä edustaa. Ajatus siitä, että tarvitsemme toivoa paremmasta tulevaisuudesta, jotta jaksamme taistella kaikkialla viekoittelevia ilmastosyntejä vastaan, kuulostaa järkevältä. Tästä näkökulmasta itsekuri on ratkaisu ilmastokriisiin.

”Toivottomat eivät suostu menemään ympäristölle haitallisiin töihin vaan lähtevät Mannerheimintielle tanssimaan.”

Sen sijaan järjettömältä saattaa kuulostaa ajatus siitä, että elämästä nauttiminen olisi paras tapa taistella ilmastokriisin aikakaudella, kuten toivottomuuden perspektiivi ehdottaa. Eikö tämä tarkoittaisi juuri miljoonia lämpimiä autoja, loputtomia Thaimaan-lentoja, ekosysteemien kokonaisvaltaista tuhoamista? Tämä riippuu tietenkin siitä, miten nautinnot ymmärretään, ja siitä, kumman ajatellaan olevan ilmastokriisin perimmäinen syy: käsistä karanneen nautinnonhalun vai liiallisen nautinnon lykkäämisen.

Toivottomuuden perspektiivissä kannatetaan jälkimmäistä näkökulmaa. Viren kirjoittaa:

Kapitalismi vaatii aina lykkäämään nautintoa, tekemään siitä keinoista erotetun päämäärän ja pakottamaan meidät välilliseen toimintaan. Taistella voi, siihen saa kyvyn vain, jos ponnistelee nautinnon perässä. Syypää ilmastonmuutokseen on kapitalismi. Jatkuva pääoman arvonlisäys tarkoittaa jatkuvaa luonnonvarojen riistämistä. Se tarkoittaa myös työtätekevien riistämistä, jossa keskeistä on pakottaa työtätekevät nautinnon lykkäämiseen. Sen sijaan, että jäisimme sänkyyn nauttimaan pitkistä nokosista, lähdemme töihin tuhoamaan maapalloa, koska toivomme itsellemme hyvää elintasoa ja kivaa työpaikkaa. Lykkäämme nautintoa, koska tarvitsemme CV-merkintöjä.

Nimittäin ei pelkästään Flying Tigerissa shoppaileminen vaan myös pitkät nokoset ovat nautintoa. Toivottomuuden perspektiivissä nautinnot ymmärretäänkin olennaisesti erilaisella tavalla kuin toivon perspektiivissä, jossa nautinto samastetaan herkästi kuluttamiseen tai muuhun ympäristölle tuhoisaan toimintaan. Toivottomille nautintoa ei tuota kuluttaminen vaan vapaa-aika, ajan ottaminen itselle, toisille ja luonnolle. Nautintoa tuottaa siis esimerkiksi ystävien kanssa hengailu, toisten hoivaaminen ja luonnossa käyskentely.

Juuri tämänkaltaisten ekologisesti kestävien nautintojen lykkäämistä kapitalismi vaatii, kun se pakottaa meidät kilpailemaan toisiamme vastaan (esim. työpaikoista) ja vie meiltä itsestä ja toisista huolehtimiseen vaadittavan vapaa-ajan. Ei olekaan ihme, että näiden nautintojen menettämistä halutaan kompensoida lentämällä Thaimaahan.

Voimme vetää asian yhteen sanomalla, että koska kapitalismi on syypää ilmastokriisiin ja koska kapitalismi tuhoaa ekologisesti kestävien nautintojen edellytykset, on nautinnon lykkäämisen lopettaminen, elämästä nauttiminen tässä ja nyt tosiaan paras tapa taistella ilmastokriisin aikakaudella. Toivottomat eivät suostu menemään ympäristölle haitallisiin töihin vaan lähtevät Mannerheimintielle tanssimaan. ***

”Toivottomille nautintoa ei tuota kuluttaminen vaan vapaa-aika, ajan ottaminen itselle, toisille ja luonnolle.”

Osittain toivon ja toivottomuuden perspektiivit puhuvat samasta asiasta, ihmisten omista vaikutusmahdollisuuksista ilmastokriisin keskellä. Toivottomuuden perspektiivi tuo kuitenkin kirkkaasti esiin sen, että taistelun ilmastokriisin aikakaudella ei tarvitse tarkoittaa itsensä kiduttamista paremman tulevaisuuden puolesta vaan se voi tarkoittaa elämästä nauttimista tässä ja nyt – kunhan nautintoa ei samasteta holtittomaan kuluttamiseen vaan vapaa-ajan lisääntymiseen. Toivottomuuden perspektiivi auttaa meitä myös havaitsemaan, että yhteiskunnan muuttaminen ekologisesti ja inhimillisesti kestäväksi edellyttää toivottomuutta kapitalistisen yhteiskunnan suhteen. Kriisiin meidät sysännyt yhteiskuntajärjestys ei meitä kriisiltä pelasta.

Suomalainen asevelvollinen valmistautuu tappamaan ja kuolemaan

Teksti: Olli Puumalainen Kuvitus: Ali Isokangas

Kun Suomessa pohditaan asevelvollisuutta, puntaroidaan kysymystä teknisin argumentein: Kauanko palvellaan ja mitä maksaa? Kenen opinnot viivästyvät ja miten palveluksesta pääsisi sujuvasti töihin? Silloin unohtuu, että asevelvollisuutta ei ole vain asepalvelus aikuisuuden kynnyksellä. Pohjimmiltaan kyse on siitä, keiden vaadimme olevan valmiita tappamaan ja kuolemaan yhteiskuntamme puolesta, ja millä perustein.

Rauhanajan Suomessa tunnistetaan kyllä yksittäisen sotilaan kuoleman pohjaton traagisuus. Raasepori 2017, Rovajärvi 2018 ja Kajaani 2022 – pelkästään opiskeluaikanani viisi varusmiestä on kuollut palveluksessa erilaisissa onnettomuuksissa.

Ukrainan sota on syönyt tuon määrän minuuteissa, korkeintaan tunneissa, joka ikinen päivä helmikuun 24. lähtien. Viime kesänä, jo ennen syksyn suuria vastahyökkäyksiä, presidentti Volodymyr Zelenskyi arvioi sodan vievän 60–100 ukrainalaissotilaan hengen päivittäin. Venäläissotilaita on saattanut kuolla enimmillään jopa lähes tuhat päivässä.

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan juuri sillä keinovalikoimalla, joka olisi sodassa suomalaisia vastassa.

”Venäjä hyökkäsi Ukrainaan juuri sillä keinovalikoimalla, joka olisi sodassa suomalaisia vastassa.”

Sodan oikeussäännöissä suomalainen sotilas on laillinen maali. Sitä minun oli asepalvelusaikanani vaikea hyväksyä: jos minut tapetaan, sen pitää olla rikos! Näin asia silti on jokaiselle reserviläiselle.

Koin palvelusaikanani välähdyksenomaisia vihjeitä sotaa käyvän ihmiselämän mitättömyydestä. Eniten se tuli iholle sotaharjoitusten simuloiduissa taisteluissa. Jos ne olisivat olleet oikeaa sotaa, elämäni olisi ohi.

Eräässä harjoituksessa etenimme halki nuoskalumisen metsän kohti ”vihollista”. Tuntikausiin emme nähneet heistä vilaustakaan. Lopulta jossain edempänä syntyi tulitaistelu. Olin ryhmäni kanssa valmiina puiden suojassa. Tylsyys ja paleleminen olivat vaihtumassa toimintaan.

Vain hetkeä myöhemmin harjoitusta valvova upseeri asteli kertomaan meille tuhoutuneemme vihollisen epäsuorassa tulessa.

Toinen muisto loppuvuoden harmaista saaristomaisemista painui vielä lujemmin mieleeni. Satuin olemaan johtovastuussa ryhmäni hyökätessä. Olimme edenneet maihinnousupaikalta joitain satoja metrejä rannan suuntaisesti, kun löysimme edestämme paljaita kallioita, avaran rantaniityn ja sen takaa metsäisen rinteen.

Kuulin laukauksen. Seuraavaksi simulaatioliivini robottimainen naisääni ilmoitti korvani juuressa minun tuhoutuneen. Muutamissa minuuteissa suurin osa ryh-

mästäni hävitettiin samoille rantakallioille. Laukausten ääniä lukuun ottamatta emme havainneet ”vihollisestamme” jälkeäkään.

Sotilaan uhraus ei ole vain kuolemanvaarassa. Sotilaskielessä vihollista ei tapeta, siihen ”vaikutetaan”. Mikään ei voi silti muuttaa sitä tosiasiaa, että jokainen sotilas, oma tai vihollinen, on ihminen. Ihminen ei tapa ihmistä, eikä kohtaa kuolemaa, ilman syvää jälkeä. Sen tiedämme eri aikakausien ja maailmankolkkien veteraanien kokemuksista.

Minulle palvelusaikani muistutti erityisesti siitä, kuinka kaukana todellisuus on sotapelien ja -elokuvien maailmasta, jossa toimijuuden langat ovat visusti sankarien hyppysissä. Sota on unettomuutta, kylmää, nälkää, odottamista ja odottamista, sattumanvaraista kuolemaa – ja tottelemista.

”Minulle palvelusaikani muistutti erityisesti siitä, kuinka kaukana todellisuus on sotapelien ja -elokuvien maailmasta, jossa toimijuuden langat ovat visusti sankarien hyppysissä. Sota on unettomuutta, kylmää, nälkää, odottamista ja odottamista, sattumanvaraista kuolemaa – ja tottelemista.”

Sodankäynti on aina myös omien harkittua uhraamista. Väijytys etäällä omista asemista voi maksaa toteuttajiensa hengen, mutta tuottaa suurta vahinkoa viholliselle. Se voi lopulta säästää omia sotilaita, mutta tappamista ja kuolemaa se silti on.

Ei ole mitään niin totaalista valtaa, kuin toisen elämästä ja kuolemasta päättäminen. Mitä on itsemääräämisoikeus, kun sotilaan elämästä ja kuolemasta päättävät aivan muut?

Asevelvollisuuden määräämä asepalvelus ei ole sen suorittaville vain pakollinen paha, aikuistumisriitti tai jännittävää roolileikkiä. Se on viime kädessä sitoumus valmiudesta tappaa ja kuolla yhteiskuntamme puolesta. Se on suostumista kaikkein perustavanlaatuisimpaan vallankäyttöön.

Pienikin todennäköisyys tarkoittaa merkittävää riskiä, jos sen toteutumisen seuraukset ovat tarpeeksi vakavat. Tappaminen ja kuoleminen ovat juuri sitä. Edes rauhanaikana sodan todellisuutta ei voi haudata triviaalien yksityiskohtien alle.

Sota ei kaikkia meistä kaipaisi. On kuitenkin mieletöntä, että nyt vastuu sen käymisestä on rajattu sukupuolen perusteella. Tasa-arvoinen yhteiskunta arvioi

”Asevelvollisuuden määräämä asepalvelus ei ole sen suorittaville vain pakollinen paha, aikuistumisriitti tai jännittävää roolileikkiä. Se on viime kädessä sitoumus valmiudesta tappaa ja kuolla yhteiskuntamme puolesta. Se on suostumista kaikkein perustavanlaatuisimpaan vallankäyttöön.”

jäseniään yhteisillä kriteereillä: jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan.

Suomi tarvitsee aseellista maanpuolustusta. Imperialistisen Venäjän naapurina meillä on vähän vaihtoehtoja. Juuri siitä syystä asevelvollisuuskeskustelua pitää käydä katse tiukasti maanpuolustuksen tosiasioissa.

Mietin ääneen

Keskustelu siitä, mitä saa ja ei saa sanoa suomirapissa nousi jälleen kerran pinnalle marraskuun alussa. Kuinka fiktiivistä uuden aallon suomirap oikeasti on ja mihin suuntaan suomalainen rap-kulttuuri on menossa?

Teksti: Ali Isokangas

Marraskuun alussa suomalaisten rap-artistien Lewin (Daniel Lewizki) ja Turistin (Harlova Vukulu) sinkku, Mietin ääneen, herätti jälleen kerran eloon keskustelun rap-musiikissa jatkuvasti esiintyvistä ongelmallisista sanoituksista. Misogyynisiksi ja seksiin painostaviksi tulkitut sanoitukset etenkin Turistin versessä aiheuttivat vahvaa kritiikkiä somessa, mikä noteerattiin myös valtavirtamedioissa. Kohu kulminoitui reilu viikko kappaleen julkaisemisen jälkeen Renaz Ebrahimin toimittamaan artistien haastatteluun Yle X:llä. Rehtorin puhuttelua muistuttaneesta radiolähetyksestä jäi käteen lähinnä laiha anteeksipyyntö sekä tunne siitä, että artistit eivät varsinaisesti ymmärtäneet aiheuttamansa kohun syytä. Keskustelu laantui hiljalleen haastattelun jälkeen ja kappaleen julkaissut Warner Musicin alamerkki, Babyface, poisti kappaleen myöhemmin suoratoistopalveluista. Kohun ympärillä esitetyt argumentit kummaltakin puolelta ovat toistuneet

vuodesta toiseen rapin misogyniaan liittyvässä keskustelussa, mutta ehkä kiinnostavin ja vaikein niistä on argumentti sanoitusten fiktiivisyydestä. Ilmaisunvapauteen taiteessa tulee suhtautua vakavasti ja on tärkeää, että rap-musiikki saa saman kohtelun kuin muutkin genret. Musiikissa on vaikeampi erottaa artisti ja taide kuin esimerkiksi kirjallisuudessa tai kuvataiteessa. Etenkin rapissa kertojaääni yhdistyy hyvin helposti suoraan artistiin. Alter egojen ja luotujen hahmojen kautta pitäisi silti saada käsitellä myös ongelmallisia, jopa satuttavia asioita sekä tunteita, ilman että ne tulkitaan suoraan artistin omiksi mielipiteiksi. Kyseisen kappaleen ja laajemmin uuden aallon suomirapin kohdalla sanoitusten selittäminen pelkkänä fiktiona on kuitenkin vaikeampaa kuin esimerkiksi Eevil Stöön tai varhaisen Yung Leanin kohdalla, joidenka alter egot ovat selkeän karikatyyrisiä. Lewin ja Turistin kohdalla on vaikea erottaa, missä alter ego alkaa ja ihminen sen takana loppuu. Sivustakatsojan on helppo uskoa todeksi uuden aallon suomirapin sanoituksissa rakentuva kuvasto, etenkin kun se vastaa artistien mediassa rakentamaa kuvaa itsestään. Räpit Helsingin yöelämästä sekä omasta tyylistä ja vaatteista tuntuvat todenmukaiselta, kun näet samat henkilöt klubilla tai somessa postaamassa vaatteita, joista he kappaleillaan puhuvat. Iso osa uhoa on se, että olemme aidosti sitä, mistä kappaleissa puhumme. Miksi lähtisit silloin erikseen

kyseenalaistamaan sanoitusten naiskuvan todenperäisyyttä? Kun musiikista tulee vain artistin elämäntyyliä glorifioiva osa laajempaa henkilöbrändiä, on argumentti sanoitusten puhtaasta fiktiivisyydestä vähintäänkin kyseenalainen.

”Kun musiikista tulee vain artistin elämäntyyliä glorifioiva osa laajempaa henkilöbrändiä, on argumentti sanoitusten puhtaasta fiktiivisyydestä vähintäänkin kyseenalainen.”

Suomalaisen uuden aallon rapilla on ollut huomattava vaikutus monen nuoren pukeutumiseen ja kielenkäyttöön. Helsingin katukuvassa on vaikea välttyä näkemästä Vitunleija-huppareita ja monien kielenkäyttö on täynnä rapin yleistämiä ilmauksia. Vaikutus kielenkäyttöön ja siihen, mitä pidetään ihailtavana voi olla harmittomampaa kuin ohessa syntyvät muoti-ilmiöt. Väite siitä, että misogynistä musiikkia kuuntelemalla muuttuu naisvihaajaksi on heikko, mutta musiikissa käytetyn sanaston ja asenteiden leviäminen yhä laajemmalle nuorten keskuudessa on ongelmallista. Seksuaalista väkivaltaa (esimerkiksi seksin kiristämistä parisuhteessa) normalisoiva kielenkäyttö on osa kulttuuria, mistä viimevuotisella suomirapstoo-tilillä jaetut tarinat ovat surullinen esimerkki. Olisi tietysti naurettavaa väittää, että artistit tietoisesti tukisivat seksuaalista väkivaltaa, mutta fiktion taakse piiloutuminen ei ainakaan edistä kehittävää keskustelua.

Samalla on hyvä muistaa, ettei kyse ole yksittäisestä kappaleesta vaan laajemmin koko skenen ja rapin ongelmasta. Levy-yhtiö on hyväksynyt kappaleen julkaisun, eikä heidän vastuunsa ole keskustelussa juurikaan noussut esille. Surullisinta on kuitenkin ollut hyvin miesvaltaisen skenen hiljaisuus. Kohu lähti liikkeelle alun perin Johanna Valjakan kirjoittamista Instagram-stooreista, eikä tätäkin kohua älykkäästi kommentoineella räppärillä Fanni Noroilalla ollut mitään tekemistä kohun tai sen aiheuttaneiden artistien kanssa. Uuden aallon suomirapin suurimpien nimien panos julkiseen keskusteluun oli lopulta muutama repostaus raiskauskulttuurin pyramidista vasta kohun käydessä kuumana, mikä on melko laiska suoritus ihmisiltä,

jotka kirjoittavat ja ilmaisevat itseään ammatikseen. Hätäinen ja epämääräinen kriisiviestintä ei välity vilpittömänä, eikä ole reilua, että päävastuu keskustelusta jää aina samoille ihmisille, yleensä naisille. Mitä Lewi ja Turisti sitten menettivät kohun myötä? Turistilta peruttiin yksi keikka ja esiintyminen Putouksessa, jonka jälkeen artisti laittoi myyntiin FREE TURISTI -tekstillä varusteltuja t-paitoja. Tämä ei varsinaisesti vahvistanut tunnetta siitä, että kohun syyt olisi ymmärretty ja otettu huomioon. Uhriutuminen vain polarisoi keskustelua, jossa on jo valmiiksi vaikea löytää yhteistä säveltä osapuolten huudellessa somevirtaan. Toisaalta kohussa oli myös positiivinen puolensa. Oli mitä mieltä tahansa artistien reaktioista ja argumenteista niin se, että Lewi ja Turisti suostuivat Ebrahimin haastatteluun ja olivat valmiita käymään avointa keskustelua, oli iloinen yllätys.

”Muutama repostaus raiskauskulttuurin pyramidista on melko laiska suoritus ihmisiltä, jotka kirjoittavat ja ilmaisevat itseään ammatikseen

Suomirapin historiassa ei ole muutamaa tapausta lukuun ottamatta canceloitu juuri ketään, eivätkä kohut ole juurikaan vaikuttaneet artistien suosioon esimerkiksi YB:n tai Turistin kohdalla. Toisaalta olisi täysin kohtuutonta vaatia artistien urien loppumista sanoitusten vuoksi, kun seksuaalirikoksista syyllisiksi todetut näyttelijät Aku Hirviniemi ja Roope Salminen jatkavat vieläkin menestyksekästä uraa viihdealalla.

Artistien laimea reaktio kohuihin, sekä niiden suhteellisen vähäiset vaikutukset artistien uriin saavat miettimään, onko artisteilla välttämättä tarvetta tehdä mitään muutosta, jos heidän musiikkiaan kuunnellaan siitä huolimatta. Yhdysvalloissa on voinut jo pitkään menestyä suoltamalla mitä mieleen juolahtaa ja viime vuosien kehitys viittaisi, että tähän suuntaan mennään Suomessakin. Yhä misogyynisempien sanoitusten leviäminen (vai palaaminen) valtavirtaan on ehkä todennäköisin suunta, mutta haluammeko todella samanlaista rap-kulttuuria Suomeen kuin Yhdysvalloissa? En tiedä,

mutta on laiskaa kopioida kritiikittömästi ja puolustaa toimintaansa vain sillä perusteella, että Yhdysvalloissakin tehdään näin. Vaihtoehtoisesti rap-artistit ovat usein pyrkineet siistimään sanoituksiaan salonkikelpoisimmiksi yrittäessään lyödä läpi valtavirtaan. Kumpikaan kehityskulku ei kuitenkaan ole kovin toivottava. Väkisin siistimällä saadaan yleensä aikaan vain huonoa ja laimeaa musiikkia, samalla kun suhtautuminen naisvihamielisiin sanoituksiin ei pohjimmiltaan muutu mitenkään. Myöskään kappaleiden poistaminen ilman niiden aiheuttaman kritiikin ymmärtämistä ei ole hyvä ratkaisu. Toiset tulkitsevat sen sensuurina ja toiset epäaitona anteeksipyyntönä.

”On laiskaa kopioida kriitikittömästi ja puolustaa toimintaansa vain sillä perusteella, että Yhdysvalloissakin tehdään näin.”

Tässä tekstissä esimerkiksi joutunut Turisti on lahjakas ja karismaattinen artisti, joka on täysin kykenevä tekemään musiikkia myös ilman sovinistisia heittoja. On vaikea ymmärtää, mitä lisäarvoa misogyyniset sanoitukset tuovat Mietin ääneen -kappaleeseen tai ylipäätänsä uuden aallon suomirappiin. Ebrahim kysyykin haastattelun loppupuolella: mistä tarve naisvihamielisiin sanoituksiin syntyy? Artistit vastaavat rehellisesti, että he ovat itse halunneet tehdä tämäntapaista musiikkia, eivätkä he vielä aina osaa ajatella musiikkia tehdessä, että on olemassa yleisö, josta osa “ei pidä siitä, miten jotkut ihmiset puhuvat ja elävät”. Useita miljoonia streamauksia keräävinä artisteina olisi kuitenkin korkea aika ymmärtää, että yleisö tosiaan on olemassa, ja sen he haastattelussa myöntävätkin. Kritiikin mieltäminen kulttuuriseksi suvaitsemattomuudeksi vie keskustelun taas kauas artistien alkuperäisestä argumentista musiikin fiktiivisyydestä, vielä paljon vaikeammalle alueelle. Omasta taiteesta olisi kuitenkin tyylikästä kantaa vastuu, ja ilmaisunvapauteen vedotessa on hyvä muistaa, että siihen kuuluu myös vapaus kritiikkiin.

Kannut kaakkoon!

Mitä kiinnostavaa Kannunvalajissa on meneillään? Mitä valtsikalaisten päänmenoksi suunnitellaan? Entä millaisia pohdintoja syntyy Kannun arjen tuoksinassa? Tällä palstalla Kannunvalajien hallituslaiset pyrkivät vastaamaan näihin kysymyksiin ja purkamaan tuntojaan. Kannut kaakkoon!

Lähdin Kannunvalajien hallitukseen puolivahingossa, voisi jopa sanoa että sattumalta. Pestiä tarjottiin uuden hallituksen kasaamisen keskeltä, ja hetken innostuksesta päätin tarttua tilaisuuteen. Parin tunnin päästä päässäni muotoutui kuitenkin jo pienimuotoinen paniikki: Miksi päätinkään mennä? Mitä jos en osaakaan mitään? Entä jos muut hallituslaiset eivät halua tehdä kanssani hommia? Miten pärjään pestissäni aivan yksin? Onneksi huolet osoittautuivat pian turhiksi.

Kannun hallituspestiin liittyvä ajatusprosessi on hyvä esimerkki siitä, kuinka minulla on tapana stressata omia valintojani. Teen niitä usein ajattelematta: jos jokin kuulostaa kivalta ja mielenkiintoiselta, niin miksipä siihen ei lähtisi mukaan? Aluksi saatan ajatella tehneeni hyvän päätöksen, mutta myöhemmin keskityn helposti siihen, mitä kaikkea voi tämän valinnan seurauksena mennä vikaan. Tiedän tämän johtuvan ”yliajattelusta”, enkä ole ole ongelman kanssa yksin. Se onkin siksi hyvä tuoda esiin: liika stressaaminen vaikeuttaa elämää, etenkin päätösten tekemistä.

Valtsikassa minua on aina kiehtonut valinnanvapauden mahdollisuus – voimme muovata tutkinnosta hyvin omannäköisen. Kääntöpuolena vapaus voi tuottaa myös ongelmia niille, jotka eivät vielä tiedä, mitä haluaisivat tehdä työkseen tehdä. Pyrkisikö tutkijaksi tai valtiolle? Onko toisaalta yksityisellä paremmat palkat ja työolot? Kysymyksiä nousee mieleen toisensa perään. Joskus sitä kadehtii lääkisopiskelijoiden mahdollisuutta opiskella tiettyyn ammattiin.

Kuluneen vuoden aikana olen ymmärtänyt, että valintojen tekemistä ja valintojen vaikutusten ennakointia voi oikeasti opetella. Kannun pesti on tarjonnut monenlaista tehtävää, josta suoriutuminen vaatii kykyä tehdä valintoja. Samoin on kandiaiheen valinnan ja rajauksen kanssa - eivätkä valintojen tekemisen vaade lopu yliopistolle. Alkuvuonna tyypillisesti stressasin valintoja vaativia tilanteita. Nyt olen valmiimpi tekemään niitä: se on ainoa tapa edetä elämässään, ja seurauksia ei voi pelätä etukäteen määräänsä enempää.

Olen pyrkinyt muuttamaan suhtautumistani elämään ja sen valintoihin. Ehkä ei olekaan pakko stressata ihan kaikkea. Välillä voi vain mennä rennosti intuition mukana, ja taklata ongelmia sitten, kun ne tulevat eteen. Pääni ei ole vielä täysin omaksunut tätä ajattelumallia, mutta edistystä on onneksi näkyvissä.

Toivon kaikille rentoa loppuvuotta 2022 ja hyvää uutta vuotta 2023. Edessä siintää varmasti valintoja, joiden kautta voit päästä tekemään itsellesi merkityksellisiä asioita! Muistakaa olla rohkeita, älkääkä stressatko liikaa. Mennyt on mennyttä ja tulevaisuus, se tulee sitten jossain vaiheessa.

Aivan kuten kliseinen, mutta siitä huolimatta oiva sanonta meitä ohjeistaa: Tartu hetkeen!

Anastasia Kalashnik

Kannun hallituksen jäsen 2022 & 2023. Kirjoituksestaan huolimatta kirjoittaja ei vieläkään uskalla valita “ilkeää” toimintavaihtoehtoa videopeleissä.

Vallan Vahtikoira

Hau! Vallan Vahtikoira vahtii, haukkuu ja vainoaa vallanpitäjiä. Vallan Vahtikoira on neljännen valtiomahdin keskeisintä tehtävää ylläpitävä anonyymi palsta.

Kun syksyinen aurinko kultaa Porthanian ikkunat, herää valtiotieteilijä poliittisesta kesähorroksestaan. Tilipäivä on koittanut. Kuola nahkatakin ryntäille valuen valtsikalainen hakee niin edariin, liittovaltuustoon kuin ainejärjestön ennen vaalikokousta valittuun hallitukseenkin. Valtapositio on valtapositio: kannunvalajalle käy kaikki.

Kannunvalajien vaalikokouksessa törmättiin ennennäkemättömään ilmiöön, kun kokousväki pääsi äänestämään. Onnea Kannu, vihdoin halukkaita toimijoita oli jaettavia paikkoja enemmän! On mitätön sivuseikka, että äänestyksen kohteena olivat molemmat Tutkaimen pestit; kannun hallitukseen kun ei kukaan ymmärrettävästi edelleenkään halua. Lehtityö osoittautui jälleen houkuttelevimmaksi vaihtoehdoksi valtaa himoaville pyrkyreille.

Edarivaalit päättyivät sitvasin rökälevoittoon. Tämä siitä huolimatta, että kokoomus hylkäsi viime vaalikaudella pidättyväisen säästöpolitiikkansa, ja laittoi ylioppilaskunnan miljoonat avokätisesti kiertoon. Vahtikoira kuitenkin aavistelee, että Kokoomuslaiset käsittivät ajatuksen pääoman oikeudenmukaisesta uudelleenjaosta hiukan nurin kurin. Tarkoituksena kun ei ole siirtää köyhien opiskelijoiden pakollisia jäsenmaksuja Suomen rikkaimman asianajotoimiston taskuun. Edaattorien tarkoitus on ajaa ökyrikkaide… anteeksi, opiskelijoiden asiaa!

Ja voi polvi! Pahoittelut muille koulutusohjelmille, mutta polvista leijaileva draaman tuoksu on liian voimakas Vahtikoiran itsehillinnälle. Polvissa tapahtuu ainejärjestölehti Groteskin sanoin “kiusaamista, syrjintää ja poliittista häirintää.” Mitä polvissa oikein tapahtuu, sitä ei suuri yleisö tunnu tietävän. Vaikuttaa kuitenkin selvältä, että VOOsse on törmännyt jäävuoreen, Media hukkunut gambinaan ja Vallan kolme kasvoa repivät itseään riekaleiksi. Polvin järjestötoimijat ovat pakokauhun vallassa ryhmittyneet tiiviiseen kilpikonnapuolustukseen, josta kajahtaa vaalikokouksia rytmittävä “YYA”. Vahtikoiran vinkki rakkaille järjestöjäärille: Kun kolme hukkuvaa takertuu toisiinsa, ei lopputuloksena ole pelastusvene. Todennäköisemmin syntyy uimakyvytön, kuusiraajainen mytty.

Valtakunnanpolitiikkan tarkastelu tiivistyy tuttuun sanaparteen: Kepu pettää aina. Keskustan strategiat ovat kuitenkin kehittyneet. Vahtikoiran tarkkoihin korviin on nimittäin kantautunut eduskunnan käytäviltä keskustalaisia kuiskauksia pääministerin virkamatkan ajankohdasta. Ja kuinka ollakkaan! Kun Marin trensseineen katosi nurkan taakse, sujahti hallitustovereiden selkään vihreillä apiloilla koristeltu puukko. Godspeed, keskusta! Pyydän välittämään Brutukselle Vahtikoiran lämpimät terveiset.

Progressiivinen verotus Suomessa on suurenneltu myytti

Suomi ja progressiivinen verotus on myytti, jonka kestävyyttä tulee ihailla. Tuskin on lasta kulkenut koulutiellä, joka ei olisi kuullut hankalaa ja monimutkaista sanaa progressiivinen vero. Kummallinen anglismi; sanahirviö, jota lapsi tuskastellen tuijottaa, ja jonka varjo suojelee Suomea. On kuitenkin syytä kysyä, mikä on progressiivisen verotuksen tila 2020-luvun Suomessa?

Amos Finell Kuva: Juho Majanen

Teksti:

94 % Suomen valtion verotuloista tulee tasaveroista.

Viimeisin Kalevi Sorsa -säätiön raportti Eriarvoi suuden tila Suomessa 2022 antaa miellyttävästi pureskeltuun muotoon pakatun vastauksen. Marja Riihelä ja Matti Tuomala nostavat analyysissaan verotuksen ja tuloerojen kehityksestä viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajalta esille vain vähän huomiota saaneen tosiseikan: Suomen valtion verotuloista nykyään vain 6 % tulee ansiotuloverosta, joka on ainoa Suomessa oleva progressiivinen vero. Toisin sanoen 94 % Suomen valtion verotuloista tulee tasaveroista, kuten ALVista tai pääomatuloverosta.

Vuonna 1993 Esko Ahon hallitus siirsi Suomen eriytettyyn tuloverojärjestelmään. Ansiotulovero pysyi yhä progressiivisena, mutta pääomatuloverosta tuli tasavero. Ahon hallituksen päätöksen myötä syntyi tilanne, jossa suomalaista tuloverotusta tulisi oikeastaan luonnehtia progressiivisen sijaan regressiiviseksi. Regressiivisyys tässä yhteydessä tarkoittaa veroprosentin laskua tulojen nousun myötä, eli se on progressiivisen veron täydellinen

vastakohta. Rikkaimmat suomalaiset pystyvät nostamaan tulonsa tasaverotusta käyttävien lähteiden, lähinnä pääomatulojen kautta. Pääomatuloveroprosentin jäädessä progressiivista ansiotuloveroa alhaisemmaksi järjestelmä muuttuu regressiiviseksi.

On silmiinpistävää, miten vähän keskustelua edellä mainitut seikat Suomessa aiheuttavat. Media ja poliitikot eivät halua pitää turhan suurta meteliä siitä tosiseikasta, että ansiotuloveron vaikutus valtion budjettiin on hyvin marginaalinen. Sekä poliitikoille että medialle on houkuttelevaa pauhata Suomen yhteiskuntarauhaa rikkovasta ansiotuloverotuksen nostoa koskevasta kiistasta, vaikka todellisuudessa sillä ei ole juuri muuta kuin ideologista merkitystä. Isot otsikot puolueiden välisistä ristiriidoista lisäävät klikkauksia uutissivustoilla ja antavat puolueiden kannattajille varmuutta, että heidän kuvitteellisia etuja ajetaan politiikassa.

On toki syytä huomauttaa, että verotuksesta puhuttaessa täytyy olla melko varovainen liian pitkälle menevien johtopäätösten vetämisessä. Verotus on äärimmäisen monimutkainen ja moniulotteinen teema, jonka koko-

naisvaltaiseen käsittelemiseen vaadittaisiin kourallinen alan huippuammattilaisia ja huomattavasti enemmän palstatilaa.

Suomalaisen verojärjestelmän muuttuminen regressiiviseksi on omalta osaltaan lisännyt taloudellista epätasa-arvoa. Riihelä ja Tuomala huomauttavat analyysissaan, että tarkasteltaessa alimman 50 % ja ylimmän 10 % tulo-osuuksien verojen jälkeistä muutosta ja suhteellisia arvoja tällä hetkellä Suomi muistuttaa enemmän Britanniaa kuin muita Pohjoismaita.

Progressiivinen verotus on yksi keskeisimmistä tavoista vähentää taloudellista epätasa-arvoa. Olisi turhan populistista väittää progressiivisen verotuksen ratkaisevan taloudellisen epätasa-arvon ongelman kokonaan, mutta sen vähentäminen ei varmasti auta asiaa. Ei myöskään riitä, että progressiivinen verotus koskee vain palkkatuloja, vaan myös pääomatulot niin listatuista kuin listaamattomista yrityksistä täytyy saada progressiivisen verotuksen alaisiksi. Mikäli taloudellista epätasa-arvoa halutaan vähentää, myös huippurikkaiden täytyy tehdä oma osansa saavuttaaksemme tasa-arvon ideaalin - Pohjoismaisen ideaalin.

Järjestöesittelyssä:

Alter Ego ry

Opiskelija! Sykkiikö sydämesi larppaamiselle, bofferoinnille, tai lauta- ja roolipeleille?

Alter Egolla on tarjota juuri sinulle samanhenkistä peliseuraa ja harrastustilat monipuolisiin roolipeleihin.

Alter Ego on Helsingin Yliopiston kaikille avoin roolipeliyhdistys. Toimintamme keskiössä ovat joka tiistai toistuvat kerhoillat Mechelininkadun Kissa-kerhotilassa. Kerhoiltoihin on tervetullut jokainen, halusit sitten kokeilla pelaamista, tai vain rupatella hyvässä seurassa. Tarjolla on niin aloittelijaystävällisiä, kuin vaativampiakin pelejä: kullekin intohimonsa mukaan!

Kestoltaan pidempiä pelejä varten järjestämme myös kuukausittain viikonlopun kestäviä pelailutuokioita. Tämän lisäksi yhdistyksellä on Discord-serveri, jossa pääset keskustelemaan harrastuksesta ja pelaamaan myös etänä. Monipuolisen pelaamisen lisäksi järjestämme muuta toimintaa, kuten elokuvaekskursioita, saunailtoja ja juhlia. Olemme myös mukana järjestämässä roolipelitapahtuma Ropeconia.

Mikäli kiinnostuit toiminnastamme, lisätietoja ja liittymisohjeet saat osoitteesta alterego.fi.

Tervetuloa pelaamaan ja nauttimaan muiden harrastajien seurasta!

Teksti: Samuli Leppämäki

Kuva: Veli-Matti Pakkanen

Kolumni:

Missä menevät sanomisen rajat Hesari?

Helsingin Sanomat kirjoitti pääkirjoituksessaan (1.11.2022), kuinka Helsingin yliopistossa tutkitaan, “missä menevät sanomisen rajat”. HS viittasi keskeneräisen tutkimuksen alustaviin tutkimustuloksiin, joiden mukaan “ poikkeavien mielipiteiden esittäminen ei aina ole helppoa.” Julkisuudessa on käyty lähiaikoina paljon, kiihkeääkin, keskustelua sananvapaudesta ja yliopistojen turvallisista tiloista. Helsingin Sanomat osallistivat keskusteluun muun muassa yliopistonlehtori Olli-Pekka Vainion, joka toivoi yliopistoihin vaarallista tilaa turvallisten tilojen sijaan.

Helsingin Sanomien pääkirjoitukset ovat toimituksen mukaan “kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen”. Pääkirjoitus löytää paikkansa helposti kyseisestä keskustelusta. Pääkirjoituksen mukaan tutkimus johon viitattiin käsittelee pinnalla ollutta keskustelua siitä, hyväksytäänkö yhteiskunnassa erilaisia mielipiteitä liittyen esimerkiksi seksuaalivähemmistöihin tai etnisyyteen.

Sananvapaudessa ei ole kyse mielipiteiden hyväksymisestä. Sananvapaudessa on kyse siitä, että kaikilla on lähtökohtaisesti oikeus kertoa mielipiteensä, olipa se muiden mielestä hyväksyttävä tai ei. Toisen mielipiteen hyväksymättä

“Jotta kaikilla olisi yhtä suuri sananvapaus, yksilö ei voi harjoittaa sananvapauttaan toisen yksilön vapauksien ja oikeuksien kustannuksella.”

jättäminen ei tarkoita sananvapauden kaventumista. Se tarkoittaa, että molemmilla osapuolilla on yhtäläinen oikeus sananvapauteen.

Sananvapaus ei myöskään tarkoita sitä, että kaikkien mielipiteet olisivat samanarvoisia. Kaikkien oikeus sanoa sanottavansa on yhtä suuri, mutta siitä ei seuraa se, että kaikille mielipiteille tulisi antaa yhtäläinen painoarvo kaikissa konteksteissa. Tämä ilmiö tunnetaan myös nimellä tasapuolisuusharha.

Sananvapaus ei myöskään tarkoita sitä, että joka ikinen asia, joka mieleen juolahtaa, olisi sananvapauden piirissä. Samaan aikaan, kun kaikilla on sananvapaus, kaikilla ihmisillä on myös muut perusoikeudet. Sananvapauteen vetoaminen tilanteessa, jossa henkilö kyseenalaistaa jonkun ihmisen ihmisoikeuksia asettaa vastakkain kaksi vapautta: oikeuden

“ Vapaudet eivät esiinny tyhjiössä eivätkä ole toisistaan riippumattomia ja olisi naiivia ajatella, että vapautta sanoa mitä vain ei pitäisi arvioida suhteessa muihin vapauksiin.”

elää ihmisarvoista elämää sekä oikeuden sanoa mitä vain. Suurinta sananvapautta on se, että kaikilla on yhtäläinen sananvapaus. Kaikilla tulisi siis olla yhtä suuri oikeus jakaa mielipiteensä. Jotta kaikilla olisi yhtä suuri sananvapaus, yksilö ei voi harjoittaa sananvapauttaan toisen yksilön vapauksien ja oikeuksien kustannuksella. Toimiakseen sananvapaus nimittäin vaatii rinnalleen paljon muita vapauksia, kuten oikeuden elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen, mielipiteenvapauden, uskonnonvapauden…

Tietyillä yksittäisillä vapauksilla tulee siis olla rajat. Vapaus ilman rajoja on vapautta yli muiden. Vapaus yli muiden rajoittaa muiden vapautta ja vähentää näin ollen kollektiivista vapautta. Perusoikeudet ovat yhtäläisiä ja universaaleja, niitä ei voi vaihtaa keskenään, niitä ei voi verrata, ja toinen oikeus ei voi olla suurempi kuin toinen. Jos joku käyttää sananvapauttaan loukkaamaan toisen perusoikeuksia, on ymmärrettävää, että kyseenalaistetaan kyseisten asioiden kuuluminen sananvapauden piiriin. Vapaudet eivät esiinny tyhjiössä eivätkä ole toisistaan riippumattomia ja olisi naiivia ajatella, että vapautta sanoa mitä vain ei pitäisi arvioida suhteessa muihin vapauksiin. Olisi myös naiivia ja ylimielistä ajatella, että minun vapauteni sanoa mitä vain menee kaikkien muiden ihmisten muiden oikeuksien ja vapauksien yli. Se kaventaa muiden oikeuksia ja vapauksia, joiden joukosta löytyy tietenkin myös esimerkiksi — sananvapaus.

Teksti: Senja Tertsunen

Keskellä taistelun kaaosta teinipoika raahautuu räjähdepanoksineen vihollisen panssarivaunun alle. Seuraavassa hetkessä valtava pamaus hävittää hänet kohteineen tästä maailmasta.

Nyt pojan katse vartioi Vallankumouskatua Teheranin yliopiston ja kaupunginteatterin naapurissa. Katu on ollut vuosia hallituksenvastaisten mielenosoitusten näyttämö. Iranin islamilainen tasavalta on pystytetty kertomukselle vallankumouksesta ja sankarillisesta uhrauksesta. Shiialaisen islamin sydämessä on imaami Husainin marttyyrikuolema 600-luvulla. Nyky-Iran näki päivänvalon vallankumouksessa 1979, mutta nousi todella vasta Irakin–Iranin sodan tuhkasta lähes vuosikymmen myöhemmin.

Vallankumouskadun seinämaalauksen pojan ja hänen kaltaisensa Irakin–Iranin sodan marttyyrit, sankarivainajat, ovat kaikkialla Iranin katukuvassa. Ei ole sukua, jota satojen tuhansien hengen vaatinut sota ei olisi koskettanut.

Vainajien palvelus vaan ei ole päättynyt haudassakaan. He pelastivat islamilaisen vallankumouksen kerran, ja heidän uhrauksistaan hallinto etsii tukea asemalleen uudelleen.

22-vuotiaan Mahsa Aminin kuolema moraalipoliisin käsissä syyskuussa 2022 laukaisi Iranissa ennennäkemättömän ja yhä jatkuvien mielenosoitusten aallon. Uusi sukupolvi nuoria iranilaisia käy kamppailua elämän ja vapauden tähden.

Valtion brutaalit tukahdutustoimet ovat saaneet aikaan satoja vainajia. Uudet marttyyrit eivät ole hallinnon, vaan kaduille nousseen kansan sankareita. Iranin johtomiesten on täytynyt huomata, ettei heillä ole yksinoikeutta vallankumouksen ja sankarien kertomukseen.

Todellinen ylivalta on heillä, jotka hallitsevat tarinoita todellisuudesta. Sen mahdin Iranin johto on jo menettänyt.

Teksti ja kuva: Olli Puumalainen

Oispa (suojeltua) metsää

Kahdeksankymmentä prosenttia suomalaisista haluaisi, että metsiämme suojeltaisiin. Luonnontilaista metsää on Suomessa jäljellä enää häviävät kolme prosenttia, ja vain reilua kuutta prosenttia metsäpintaalasta suojelee viralliset luonnonsuojelupäätökset. Suomalaiset metsät voivat todella huonosti. Mitä minä voin tehdä?

Teksti: Mii Vuorensalmi

Kuvat: Armas Weselius

Valtio omistaa kotimaisista metsistämme neljäsosan, yksityishenkilöt yhteensä 60 prosenttia. Valtio käyttäytyy laiskasti metsänsuojelussa eikä tee tarpeeksi metsien huolenpidossa. Mittava osa yksityishenkilöistä on metsätalouden harjoittajia, jotka eivät halua suojella omistamiaan metsiä, mutta nekin, jotka arasti harkitsevat suojelemista harvoin taitavat metsänsuojelun.

Tavanomaisesti, kun talouskäytössä ollut metsäalue on hakkuukypsä, alkaa metsäjättien puhelinsoittosirkus: puusto tarjoudutaan hakkaamaan, hakemaan, pistämään hakkeeksi. Vaih-

toehtoa metsän muuttamisesta suojelualueeksi ei tarjota edes nohevimpien metsänhoidon asiantuntijatahojen neuvontanumeroista, joiden tehtävänä olisi tarjota ”riippumatonta palvelua metsänomistajan päätöksenteon tueksi”. Metsäjättien lobbaus sanelee neuvojen sävelen: avohakkuu, avohakkuu... Tällä hetkellä metsän hintalappu muodostuu ensisijaisesti puuston määrästä ja laadusta sekä siitä, minkälaiset olosuhteet puuston korjuulle ovat. Kaikki muu on toissijaista.

Olen osana kymmenhenkistä yksityishenkilöistä koostuvaa ryhmää, joka

tavoittelee yksityisomisteisen metsän ostoa luonnonsuojelutarkoitukseen. Ryhmässämme on valtiotieteilijöitä, ekonomeja, ekonomisteja, lainoppineita sekä kasvatustieteilijä. Haluamme suojella arvokkaita metsiämme omin käsin sekä kukkaroin. Ajatuksena on ostaa kotimaista metsää ja saada sille yksityismaiden luonnonsuojelualueen (YSA) nimitys. Havittelevamme metsänomistuksen arvokkuus mitataan vuosikymmenissä, minkä vuoksi oikeanlaisen nimikkeen omaaminen on lakisääteisestikin tärkeää. Metsäkauppaa sellaisenaan ei kuitenkaan ole suunnattu suojeluun

“Kaupantekoon lähteminen takkuillee ilman olemassa olevaa perintömetsää tai osallisuutta metsänomistajien hyvä veli -verkostoihin.”

sopivaksi, ja yksityishenkilönä kaupantekoon lähteminen takkuillee ilman olemassa olevaa perintömetsää tai osallisuutta metsänomistajien hyvä veli -verkostoihin.

Mikäli yksityishenkilöllä olisi omissa nimissään metsää, hän voisi joko myydä metsäalueensa valtiolle suojeltavaksi tai vaihtoehtoisesti hakea metsälleen yksityisen suojelualueen turvan, jolloin hänelle maksettaisiin puuston arvon mukainen summa talousmetsän muuttamisesta suojeltavaksi metsäksi. Metsänomistajat voivat kartoittaa metsäalueensa soveltuvuuden luonnonsuojeluun alueellisten ELY-keskusten avustuksella. Nämä vaihtoehdot eivät

kuitenkaan tue kaltaisiamme metsän ensiostajia, jotka haluavat metsäalueen suoraan suojeltavaksi. Nykyiset valtiolliset suojeluohjelmat, kuten METSO ja pian tämän korvaava Helmi, ovat tehty niitä olemassa olevia talousmetsällisiä metsänomistajia varten, jotka haluavat muuttaa talouskäyttöisen metsän suojeltavaksi.

Metsäkaupan ja luonnonsuojelun jännitteinen suhde Metsäkauppa nykyisellään ei ole meidän pyrkimystemme kannalta suotuisa. Jostain on kuitenkin aloitettava. Keräännymme ryhmäni kanssa saman pöydän ääreen, ja lähden diginatiivin lailla googlettamaan: ”metsänosto”, ”metsäkauppa”, ”metsänomistus”. Jokusen metsänmyyntisivuston, Tori.fi:n ja Etuovi.com:in lisäksi löydän muutaman Facebook-ryhmän, jotka harmikseni palvelevat metsäkauppoja talouskäytöstä talouskäyttöön -periaatteella: ”Metsätila (kiinteistö), Pinta-ala 15 806 ha, Aineispuun määrä 1 459 m3,

Hintapyyntö 66 400 €” Ei mainintaakaan monimuotoisuudesta, uhanalaisten lajien esiintymismahdollisuudesta tai lahopuun määrästä.

Metsäalue on luonnonsuojelun kannalta huomionarvoinen, mikäli puustoa on 150 kuutiota hehtaarilta. Talousmetsissä keskimäärä on noin sata kuutiometriä. Jotta metsä voidaan nimittää luonnonsuojeluun, lista muitakin kriteerejä tulee täyttyä. Näitä kriteerejä voivat olla muun muassa puuston vaihtelevat rakenne ja ikä, puulajien vaihtelu ja arvokkaat lehtipuut, kuten haapa (tärkeä hyönteisja sienilajien monimuotoisuudelle), kuolleet niin pysty- kuin vaakapuut sekä ojittamaton, märkä metsäpohja. Paikalliset ELY-keskukset varmistavat, soveltuuko metsä suojeluun alueelliset kriteerit huomioon ottaen. Emme toisin sanoin voi ostaa suoraan talouskäytöstä tullutta metsää. Talousmetsästä ei todellakaan tule suojelukohdetta muutamassa vuodessa.

Yksi ryhmämme jäsenistä, asiantunteva, vastavalmistunut metsätieteiden maisteri, huikkaa paikkatietoikkuna. fi-sivustosta, joka näyttää avoimena tietokantana yksitysten metsänomistajien suojelemat alueet. Samalta sivulta voi myös tarkastella maapinta-alaa ilmakuvista ja näin erotella mahdolliset ei-halutut (avohakatut) metsät tuuheammista, suojeluun suotuisammista metsäalueista. Yhdellä nettisivulla vinkataan etsimään myynti-ilmoituksista sanoja kuten ”hakkuukypsä”, ”runsaspuustoinen” ja ”kaatoikäinen”. Toisella ehdotetaan kannustavasti etsimään metsiä kulkemalla maastossa ja tarkkailemalla maisemia. Olisiko meidän tosiaan lähdettävä metsäjahtiin Porkkalan marssin lailla halki suomalaisten metsien? Urakka tuntuu salapo-

liisityötä. Suomessa on yksityismailla sijaitsevia luonnonsuojelualueita lähes 7800, mutta mistään ei tunnu löytyvän esimerkkejä eikä johtolankoja sille, mitä yritämme tehdä. Tiedän nimeltä ainoastaan yhden henkilön, joka omistaa metsää vain suojellakseen sitä.

kunnallisesti yli 500. Myös yhdistellessä karttapohjia voi hahmottaa suojelua ankarasti kaipaavat valtion ja metsäyhtiöiden omistamat metsät. Voisiko myös samoilla alueilla, samoissa metsätyypeissä, olla samanlainen suojelutarve, vaikka metsät olisivatkin yksityisessä omistuksessa?

Useat luonnonsuojelujärjestöt ovat luokitelleet valtionomisteisiä metsäalueita suojelunarvoisiksi perusteenaan, että kohdealue on joko maastokartoituksessa todettu arvokkaaksi (luokka A) tai muuhun tietoon pohjaten potentiaalisesti arvokkaaksi (luokka B). Järjestöjen mukaan alueita uhkaa joutuminen metsätalouskäyttöön tai muuhun niitä muokkaavaan maankäyttöön. Näitä alueita on valta-

Urakkaan ei ole ennalta tehtyä kaavaa, minkä vuoksi meidän on ryhmänä jatkettavat erilaisten karttapohjien, valtakunnallisten raporttien, asiantuntijaneuvojen sekä opinnoista kerrytetyn osaamisen yhdistelyä trial and error -tyyliin. Auttaisipa minua mieluisan metsäalueen löydyttyä edes puuston lomasta löydetty liito-orava, niin ainakin suojelupäätös tulisi ykkösluokan pikapostilla ilman byrokratian häivähdystäkään. Etsintä jatkukoon.

“Olisiko meidän tosiaan lähdettävä metsäjahtiin Porkkalan marssin lailla halki suomalaisten metsien?”

“Talousmetsästä ei todellakaan tule suojelukohdetta muutamassa vuodessa.”

Kolumni:

Polvistukaa Turkin edessä!

Nato-jäsenyyttä jarruttelevan Turkin edessä niiataan niin, että polvilumpiot paukkuvat. Samalla ihmisoikeuksilla ratsastava voimaviisikko kuikuilee muualle kurdien jäädessä Erdoganin pommien armoille, kirjoittaa Joakim Kullas.

Teksti: Joakim Kullas

Venäjän vyörytettyä joukkonsa Ukrainaan Suomi tarttui Naton auttavaan käteen nopeammin kuin vihreät vaihtavat sähköpyörän taksiin päästessään eduskuntaan. Sodan alkusumussa sujunut kevät aloitti erikoisen poliittisen episodin, joka jatkuu edelleen.

Aikaisempi Turkey-nimi luo turhan vahvoja mielleyhtymiä kalkkunoihin.

Saagan starttasivat tietysti poliitikot, jotka aloittivat kilpahuudon todistellakseen Nato-intoaan kansalle. Samaan aikaan, kun Sauli Niinistö horisi julkisuudessa keväällä lentelevistä pääskysistä, muut poliitikot vakuuttelivat kannattaneensa Nato-jäsenyyttä jo silloin, kun Putin vasta harkitsi ruiskuttavansa litroittain botoxia naamaansa.

Jopa aiemmin Nato-jäsenyyttä vastustanut Sanna Marin avasi sanaisen arkkunsa Helsingin Sanomille ja paljasti olleensa sotilaallisen liittoutumisen kannalla jo ”pitemmän aikaa”. Marinin mukaan hänen positiivinen Nato-kantansa alkoi muodostua jo vuonna 2020. Soveliaan vasemmistopääministerin ei siitä sopinut kuitenkaan puhua, vaan Marin kertoi suhtautumisestaan Aikaisempi Turkey-nimi luo turhan vahvoja mielleyhtymiä kalkkunoihin. liittoutumisen iloihin pelkästään läheisille ihmisille kabinetissaan ja puolueessaan.

Muilla työpaikoilla kuiskaillaan pikkujouluissa tonttulakkiin oksentaneen operatiivisen johtajan rumasta villapaidasta, mutta viisikkohallituksessa jouduttiin supattelemaan myönteisistä Nato-mielipiteistä. Olisihan se noloa, jos joku kokkari kuulisi!

En usko, että supattelu kabineteissa on päättynyt, vaikka avoimen positiivinen Nato-keskustelu on nyt yhteiskunnas-

sa sallittavaa, ellei jopa vaadittavaa. Supinan kohteeksi on vaihtunut kebabin sekä pakettimatkoillaan palaneiden vantaalaisten luvattu maa Turkki, ja sen itsevaltainen sulttaani Recep Tayyip Erdogan.

Erdogan päätti näyttää Osmanien valtakunnan raunioilta ponnistaneen Turkin mahdin kuseskelemalla Suomen ja Ruotsin Nato-muroihin. Väittämällä pohjoisia pikkuvaltioita terrorismin hyväksyjiksi presidentti saa ainakin selkeää kilpailuetua sisäpoliittisessa sukuelinten kalistelussa. Lisäksi Erdogan haluaa Turkin takaisin Yhdysvaltain hävittäjäohjelmaan, josta se poistettiin maan shoppailtua ohjuksia Venäjältä.

Maata pitää myös jatkossa kutsua englanniksi nimellä Türkiye, sillä aikaisempi Turkey-nimi luo turhan vahvoja mielleyhtymiä kalkkunoihin. Tämä on Lähi-Idän suurvallan ja sotilasliiton merkittävän jäsenen arvolle täysin sopimatonta.

Kalkkuna, anteeksi Turkki, vaatii erityisesti terroristien turvasatamaksi sättimäänsä Ruotsia luovuttamaan kymmeniä terroristeiksi epäilemiään henkilöitä. Ruotsin ja Suomen pääministereillä on ollut toistaiseksi sen verran selkärankaa, ettei epäselviin luovutuspyyntöihin ole suostuttu. Pääministerit ovat todenneet olevansa huolissaan Turkin terrorismitilanteesta, mutta korostaneet toimivansa oman lainsäädäntönsä mukaisesti.

Erdoganin kuumottelun kiihtyessä Ruotsin selkäranka on kuitenkin alkanut vääntyä. Maa hyväksyi Turkin vaatiman muutoksen perustuslakiinsa, joka mahdollistaa terrorismilakien tiukentamisen. Käytännössä laki helpottaa terroristijärjestöksi EU:ssa ja Turkissa luokitellun Kurdistanin työväenpuolueen jäsenten asettamista syytteeseen. Tulevaisuus näyttää, mi-

ten tehokkaasti Turkki saa muita vaatimuksiaan läpi Ruotsissa.

Terrorismin torjuminen on tietenkin hyvä ja kannatettava asia, mutta Turkin suhtautuminen kurdeihin ja terrorismiin on vähintäänkin mielenkiintoinen. Rapakon takainen oranssi valtias Donald Trump heitti terroristijärjestö Isisin kukistaneet kurdit jyrän alle jo vuonna 2019. Trump veti Yhdysvaltojen joukot pois Pohjois-Syyriasta jättäen liittolaisensa Turkin ilmaiskujen armoille. Onkin syytä kysyä, kuinka pitkälle ihmisoikeuksia ja ”feminististä ulkopolitiikkaa” korostavat Suomi ja Ruotsi ovat valmiita menemään päästäkseen Naton jäseniksi.

Turkin käytös on tähän mennessä ollut samanlaista kuin antaisi demarille poliittisen suojatyöpaikan. Kohta se haluaa perustaa keskustan kanssa hyvinvointialueita ja pyrkiä niiden hallitusten puheenjohtajaksi. Ruotsin perustuslakimuutos kertoo ällistyttävästä joustovarasta Turkin suhteen, ja Erdoganin vaatimuksia tarkastellessa voi huomata, että myös tässä tapauksessa nälkä kasvaa syödessä.

Kuinka pitkälle ihmisoikeuksia ja ”feminististä ulkopolitiikkaa” korostavat Suomi ja Ruotsi ovat valmiita menemään?

Suomen ja Ruotsin on osattava vetää selkeä raja sille, kuinka pitkälle Turkin suhteen ollaan valmiita venymään. Tällä hetkellä kumartaessamme Turkille pyllistämme kurdeille, ja mitä syvempään kumarramme, sitä enemmän takapuoli vilkkuu koko kurdikansalle. Poliitikkojen on syytä pysyä lujana, ettei oikeusvaltioperiaatetta aleta käyttää ylevien puheiden sijasta kurdeille esiteltävän ruumiinosan pyyhkimiseen.

Accenture ja Pelastakaa Lapset rakentavat digitaalisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden oppimisalustan

Digihyvinvoinnin ja turvallisuuden taidot ovat lapsille tärkeitä taitoja. Digilaitteiden käyttö voi olla lapsille hauskaa ja hyödyllistä, mutta verkkoon liittyy myös uhkia. Kiusaaminen ja ahdistelu ovat osaksi siirtyneet verkkoon. Lapset voivat myös esimerkiksi olla huijausten uhreja tai törmätä ahdistaviin väkivaltaisiin sisältöihin.

Turvallisuuskysymysten lisäksi lähes kaikissa lapsiperheissä pohditaan, millainen digilaitteiden käyttö tukee lapsen hyvinvointia ja oppimista. Lapsen oikeuksien julistuksen mukaan lapsilla on oikeus suojeluun uhilta myös verkkoympäristössä sekä oikeus terveyteen ja hyvinvointiin. Digitaalisten turvataitojen ja –tietojen sekä hyvinvointiin liittyvien taitojen opettaminen on näiden oikeuksien edistämistä käytännössä.

Accenture, Pelastakaa Lapset ja useat kumppanit rakentavat yhdessä digitaalista oppimisalustaa, jonka avulla viidesluokkalaiset voivat oppia digitaitoja hauskalla tavalla osana koulutyötä vuodesta 2022 alkaen. Kouluissa toimimisen etuna on, että niiden kautta tavoitetaan kaikenlaisia lapsia, ei vain heitä, joiden kotona osataan jo valmiiksi huolestua liiallisesta ruudun ääressä oleilusta.

Oppimista ja dataa

Oppimisalustan sisällöt perustuvat Opetushallituksen Uudet lukutaidot -kehittämisohjelman digitaalista hyvinvointia ja turvallisuutta koskeviin teemoihin. Kehityksessä hyödynnetään myös Pelastakaa Lasten asiatuntijoiden osaamista ja ymmärrystä lasten digitaalisesta arjesta ja Accenturen asiantuntijoiden osaamista digitaalisten palvelujen suunnittelusta ja kehittämisestä.

Samalla kun lapset seikkailevat oppimisalustalla, heidän vastauksistaan kerätään dataa. Opettaja saa näin tietoa oman luokkansa osaamisesta sekä materiaaleja, joiden avulla oppilaiden kanssa voi tutustua aiheisiin syvemmin. Anonyymiä dataa käytetään myöhemmin myös viestinnän ja vaikuttamisen tukena. Jotta lasten digitaalinen elämä olisi jatkossa turvallisempaa ja onnellisempaan, tarvitaan mukaan laaja joukko erilaisia toimijoita.

Yhdessä paras lopputulos

Accenturen ja Pelastakaa Lasten yhteishanke on alusta alkaen noudattanut muotoiluajattelun periaatteita. Tämä tarkoittaa, että ratkaisut luodaan yhdessä palvelun käyttäjien kanssa ja ideoista kehitetään prototyyppejä, joita testataan käyttäjillä. Palautteen pohjalta iteroidaan ratkaisuja ja tehdään niistä yhdessä entistä parempia.

”Niitten pitää olla hauskoja, ei koko ajan tylsiä kysymyksiä” - kehitykseen osallistunut koululainen. Kun kehitetään palvelua, joka on suunnattu lapsille, tulee se suunnitella lasten ehdoilla. Tästä syystä lasten osallistaminen on erityisen tärkeää. Lasten avulla olemme yhdessä luoneet tylsän kyselyn sijaan hauskan ja mukaansa tempaavan palvelun, joka samalla tarjoaa aikuisille arvokasta tietoa lasten digitaalisesta hyvinvoinnista.

Mirja Hämäläinen Digihyvinvoinnin asiantuntija, Pelastakaa Lapset

Palvelumuotoilija, Fjord

tutkainlehti.fi