Tutkain 2 / 2023

Tutkain

Valtiotieteellinen ylioppilaslehti

NATO

TALOUDELLINEN POLARISAATIO

MARININ HALLITUKSEN ILMASTOPOLITIIKKA

KOIRAT KAMPUKSELLA

OPINTOSUUNNITELMIEN DEKOLONISOINTI

SAAKO KAUPPAKORKEAKOULUN YRITYSRAHOITTAJIA KRITISOIDA?

2/23

KOLUMNI OPISKELIJALEHDESSÄ OLI LIIKAA

Tekijät

Sisällys

Päätoimittaja Joakim Kullas

2

Pääkirjoitus

19

Koirat kampuksella

AD Ali Isokangas

3

Tyhmä kysymys, Porthanian neljä vuodenaikaa

20

Kolumni: Kerran vielä Nato

4

Pummipalsta

6

Vallan vahtikoira

21

7

Yliopiston dekolonisointi

Mielipide: Taloudellinen polarisaatio ja imperiumit

23

Kannut Kaakkoon

Taitto Ali Isokangas, Kasper Lampela Kirjoittajat Joakim Kullas, Mii Vuorensalmi, Emma Grillo Kajava, Vilja Hermansson, Uurika Laine, Amos Finell, Reeta-Kaisla Behm, Laura Perälä, Helmi Purhonen, Samuli Leppämäki Kuvitus Solja Kumpula, Reeta-Kaisla Behm, Auri Castrén, Amos Finell Kansi Stable Diffusion/Ali Isokangas

11

Niemessä tuulee: Saako kauppiksen rahoittajia kritisoida?

15

Marinin hallituksen ilmastopolitiikka

Logo Kare Hyvämäki Julkaisija Kannunvalajat ry Paino Picaset Oy ISSN: 0787-0035

Yhteystiedot

Sosiaalinen media

Tutkain ottaa ilolla vastaan palautetta ja juttuideoita.

Etsimme myös jatkuvasti lisää kirjoittajia, kuvaajia ja kuvittajia.

Facebook / Tutkain Instagram / @tutkain Twitter / @tutkainlehti

joakim.kullas@helsinki.fi tutkainlehti.fi

Pääkirjoitus

Miksi opiskelijat uupuvat?

Jokaiselle julkista keskustelua seuraavalle on tullut selväksi, että opiskelijat ovat uupuneita.

Puhutaan jopa mielenterveyskriisistä, jonka ratkaisemiseksi Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) ja Suomen opiskelijakuntien liitto (SAMOK) vaativat keinoja mielenosoituksessaan Säätytalolla huhtikuussa.

Mielenterveysongelmien juurisyiden analysoiminen on maallikolle hankalaa, mutta vaikuttavia tekijöitä ei välttämättä tarvitse etsiä kaukaa. Jokainen joskus opiskellut tietää, millaista opiskelijan elämä voi olla. Se on tasapainottelua ajan ja rahan välillä, mikä liiallisuuksiin mennessä johtaa helposti uupumukseen.

On tunnettu luonnonlaki, että raha ja aika ovat ainakin tavallisilla ihmisillä toisiaan syöviä resursseja. Rahan saamiseksi on myytävä aikaansa, eli tehtävä töitä, jolloin aika on melko kortilla. Jos taas haluaa säästää aikaa eikä tehdä töitä, on rahasta yleensä tiukkaa.

Näin on monella opiskelijalla, jotka haluavat keskittyä opiskeluun ja käyttää elämiseen vain ne tuet, joita valtio tarjoaa.

Työskentely voi kuitenkin tuntua houkuttelevalta, mikäli ei halua valmistua kaulaa myöten veloissa, sillä opintolainan ottaminen on usein ainoa mahdollisuus elää inhimillistä opiskelijaelämää kalliiden elinkustannusten Suomessa. Jos saa napattua työpaikan omalta alaltaan jo opiskeluaikana, siitä kerätty kokemus voi myös auttaa työn hakemisessa valmistumisen jälkeen.

Vaikka työnteko opiskelujen ohella voi olla monelta kantilta järkevää, liika työnteko on monille helppo tie opintojen pitkittymiseen tai uupumukseen. Silti jokainen varmasti tuntee ihmisiä, jotka tekevät hullun lailla töitä, opiskelevat ja pyrkivät hoitamaan muutakin elämää sivussa. Osalta työnteon ja opiskelun yhdistäminen onnistuu helposti, mutta kaikki eivät välttämättä ole veistetty samasta muotista.

Siksi opintojen tietynlaisesta avoimuudesta on syytä pitää jatkossakin kiinni. Työnteko opintojen ohella on oltava mahdollista myös erilaisten harjoitteluiden ulkopuolella, mutta myös pelkkiin opintoihin keskittyvien on tultava toimeen erilaisilla tuilla.

Uupumuksen ja mielenterveyskriisin syyksi on mahdotonta nostaa yksittäistä asiaa, koska jokaisen ihmisen elämäntilanne ja jaksamisen rajat ovat erilaiset. On kuitenkin tärkeää pitää siitä, että jokainen pystyy rakentamaan itselleen sopivan opiskelijaelämän. Opiskelijoilla on jo tarpeeksi paineita, aikarajoja sekä muita rajoituksia, jotka voivat helposti lisätä uupumusta ja hankaloittaa opintoja.

Joakim Kullas Tutkaimen päätoimittaja

2

Tyhmä kysymys Valtio-opin professori Heikki Patomäki: mitä odotat seuraavalta hallitukselta?

En osaa odottaa seuraavalta hallitukselta mitään hyvää. Lopullinen hallituskoalitio vaikuttaa ainoastaan siihen, kuinka syvälle mennään. Keskityn tässä lyhyessä vastauksessa vain talousvaikutuksiin, vaikka odotettavissa on monia muitakin huononnuksia.

Suomessa on VM:n ja valtamedian johdolla lietsottu velkahysteriaa, vaikka bruttovelassa mitattuna Suomen velkaantuneisuus on EU:n ja euroalueen keskitason alapuolella ja nettovelalla mitattuna Suomi on yksi Euroopan vauraimpia maita.

Julkista velkaa ei tarvitse maksaa pois. Velan kestävyyden kannalta olennaista on, että kansantalouden kasvunopeus on reaalikorkoa suurempi. Tällä hetkellä reaalikorko on reilusti negatiivinen. Suomen BKT kasvoi 1,9 % vuonna 2022, kun taas vuonna 2023 talous on lievässä taantumassa ja BKT supistunee 0,5 %.

Jos uusi hallitus “sopeuttaa” julkistaloutta kuudella miljardilla, sen vaikutuksia voi arvioida yksinkertaisilla laskelmilla. Taantuman aikana ns. kerroinvaikutus on yleensä suuri. Jos arvioidaan, että tällä hetkellä kerroin on 1,5 ja pysyy siinä, niin kuuden miljardin “sopeutus” tarkoittaa, että Suomen BKT tulee jäämään potentiaalisesta tasostaan kymmenellä miljardilla.

Veroasteella 0,4 tämä tarkoittaa verotulojen supistumista neljällä miljardilla. Rajun “sopetuksen” nettovaikutus budjettiin on ainoastaan kaksi miljardia, samalla kun verotus kiristyy, julkisrahoitusta ajetaan jyrkästi alas, ja nollakasvu tai negatiivinen kasvu jatkuu.

Tyhmän kysymyksen esitti Joakim Kullas

Porthanian neljä vuodenaikaa Valtsikan Jodel-kanavalla ollaan jo melkein kesälomalla, tai kuten opiskelijat sitä kutsuvat, kesätöissä.

Valtiotieteilijöiden vuodatuksia käsittelevälle keskustelualustalle ovat löytäneet tiensä myös pääsykokeita kuumottelevat tulevat kandidaatit ja maisterit, jotka eivät ole vielä huolissaan huonosta keskiarvostaan tai harjoittelupaikoista käytävästä taistelusta.

Pääsykokeeseen valmistautuvat harmittelevat muun muassa sitä, etteivät vielä koe osaavansa kaikkea mahdollista. Mikäli tunne alkaa käymään mahdottoman raskaaksi, saattaa opiskelualan pohtiminen uudelleen olla suotavaa. Moni nimittäin kertoo valmistuvansa valtiotieteiden maisteriksi saman tunteen vallassa. Mikäpä sen mukavampaa, kun joutua sen jälkeen markkinoimaan työnantajalle omaa osaamistaan psykologisten testien ja muun rekrytointigrillauksen lomassa.

Osa pohtii myös, ovatko lukuisista tieteenaloista koostuvat valtiotieteet sittenkään oikea ala itselle. Vastauksen saa onneksi vertaamalla itseään valtiotieteen opiskelijoista liikkuviin stereotypioihin, sillä ne pitävät aina paikkansa. Jodelin nojatuolipsykiatrit tietävät analysoida, että tyypillisen valtiotieteilijän elämä koostuu pääasiassa viinin kittaamisesta, tupakoinnista ja ahdistuksesta kärsimisestä. Myös

3

köyhyyden larppaamisen ja kommunismin kerrotaan kuuluvan perusominaisuuksiin. Ei siis mikään ihme, että tämänkin lehden kanteen on nostettu Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulua kritisoiva artikkeli.

Osa valtsikalaisista on myös rohjennut lähteä kritisoimaan ainejärjestötoimijoiden tekemisiä, mikä on aiheuttanut närää syvällä järjestöissä suhmuroivissa harmaissa eminensseissä. Opinahjon ilmapiiri puhkesi kukkaan, kun vappubakkanaalien dj-valinta alkoi jakaa mielipiteitä. Jodelin Hemingwayt esittivät näkemyksiä puolin ja toisin. Osan mielestä asian julkinen kritisointi oli julmaa, kun taas osa muistutti, että järjestötoimijoiden tehtävänä on myös kuunnella palautetta.

Kevätriitelyn ja ahdistuksen lisäksi valtsikalaiset kiittelivät rakasta kustantajaamme Kannunvalajia onnistuneista vuosijuhlista ja ”hyvällä sykkeellä” esiintyneestä yllätysartistista. Ja niin kiittää myös Tutkain, jotta tätäkin laatupalstaa voidaan julkaista jatkossa.

Joakim Kullas

Pummipalsta

Hyvästi tältä erää valtiontukien siivittämä lukuvuosi. Kela katkaisee kylmäverisesti kesän ajaksi opintotuen (ellei sitten helteiden pakoisesti uppoudu koulutyöhön kesälläkin) ja tulevien kuukausien terassi(pussi)kaljat supistavat pankkitilin saldoa tuoppi kerrallaan.

Päättyvän lukuvuoden päästäessä kahleistaan ajanvietettä kannattaa ydinkeskustan sijaan hakea tien päältä, kuitenkin kanssapummin kaupunkilaisen mukavuudenhakuisuuden huomioiden. Näillä tärpeillä ilmaisen tekemisen äärelle voikin hakeutua turvallisesti Kehä Kolmosen sisällä!

(1)

EMMA – Espoon modernin taiteen museo

Espoon onnistunut kasvojenkohotus, EMMA, on rouhea teollinen tila, jossa riittää tilaa suureleisille performansseille ja mahtipontisille näyttelyille. Museorakennuksen takapihalla lymyää arkkitehti Matti Suurosen suunnittelema Futuro-talo, jonka poikkeuksellisuus ja eriskummallisuus riittää itsessään syyksi vierailulle. EMMA tarjoilee koko repertuaarinsa perjantai-iltaisin ilmaiseksi.

(2)

(3)

Vantaalainen Tikkurilan asukastila kestitsee viikoittain käsityöryhmää, jossa jokainen pääsee vuorollaan ompelemaan tai neulomaan. Työpajaan voi huoletta saapua ilman aikaisempaa käsityöosaamista, tilan vapaaehtoiset ohjeistavat kädestä pitäen. Puuhastelun kylkiäisenä pääsee viettämään aikaa samanhenkisten käsityöläisten kanssa kahvin ja pikkupurtavan äärellä.

Osana monenkirjavaa Pääkaupunkiseudun luontoretkikalenteria 2023, Kauniaisten ympäristötoimi järjestää kymmenen eriaiheista opastettua luontoretkeä. Visiitit suuntaavat esimerkiksi erilaisten lintulajien suosimaan Thurmaninpuistoon sekä poikkeuksellisen vesiluonnon omaavaan Gallträskiin. Erityisvinkkinä mainittakoon muutamatuntinen Syötävän hyvä luonto -villiyrttikurssi toukokuun puolivälissä. Osa retkistä vaatii ennakkoilmoittautumisen.

Käsityö- ja tuunaustyöpaja

Joka perjantai, alkaen kello 17 Näyttelykeskus WeeGee Ahertajantie 5, 02100 Espoo

Kauniaisten luontoretket

Eri puolilla Kauniaisia, 10.5.–13.9.

Retkikohtaiset lisätiedot ja ilmoittautumiset www.kauniainen.fi Tiistaisin, kello 13–15 Tikkurilan asukastila Lummetie 25, 01300 Vantaa

(+1)

Olemme uuden ystäväni kanssa jo kovin haikailleet paahteisten mattolaitureiden perään! Helsingin rantaviivaa reunustavat perinteikkäät lautakellukkeet ovat kuin suoraan kesä-Hesan katalogista.

Ehdottomia lempilaitureita ovat takatöölöläinen Humallahden mattolaituri sekä Tervasaaren kaima.

Pummailun survaisi yhteen Mii Vuorensalmi, kuvituksen väsäsi Solja Kumpula

4

KOHTI TYÖELÄMÄÄ YKAN KANSSA YKA on ammattiliittojen edelläkävijä ja mukana matkallasi työelämään.

Autamme löytämään uravaihtoehtoja ja kehittämään ammatti-identiteettiä ► Valvomme yhteiskunta-alan opiskelijoiden etuja ► Toimintamme on yhteisöllistä: ykalaiset kohtaavat tapahtumissa, opiskelijatoiminnassa, vertaisverkostoissa, paikallisyhdistyksissä ja mentoroinnissa ►

Lue lisää: yhteiskunta-ala.fi

Yhdessä yhteiskuntaa rakentamassa

Vallan Vahtikoira Hau! Vallan Vahtikoira vahtii, haukkuu ja vainoaa vallanpitäjiä. Vallan Vahtikoira on neljännen valtiomahdin keskeisintä tehtävää ylläpitävä anonyymi palsta.

Odotettavissa ollut vaalitulos ja tuleva eduskuntakausi ruumiillistuvat kauniisti hallitustunnustelija kokoomuksen toiseen tunnustelukysymykseen, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa “Oletteko valmiita valtiovarainministeriön esityksen mukaiseen kuuden miljardin euron julkisen talouden sopeuttamiseen?” Vahtikoiran tuskin tarvitsee mainita, mitä sopeuttaminen oikeistolle tarkoittaa. Veronkorotuksia?

Suruaikaa poteva vahtikoira ei ala spekuloimaan hallituskokoonpanolla, vyön kiristäminen Unarin ravintoarvojen kuihduttaman kehon ympärille vaikuttaa kuitenkin väistämättömältä. Keripukin lisäksi vahtikoira kärsii akuutista tiedonjanosta, nimittäin suomenkielisten luennoitsijoiden (hädin tuskin) englanninkielisten kurssien aiheuttamasta. Vahtikoira ei täysin – kenties kielimuurista johtuen – ymmärrä, miksi sekä luennoitsija että opiskelija eivät voisi puhua kursseilla äidinkieltään.

Kevään vuosijuhlakausi alkaa kääntyä kohti ansaitsemaansa loppua. Konstruktio hankki kuvaajan perhepiiristä juhlapäivän aamuna, VOOn vujujen

juhlapuhuja jätti juhlat yhtä nopeasti, kuin polvin hallitukset yhdistymispyrkimyksensä. Kumouksen vuosijuhlia kuvaa parhaiten edellisen hallituksen joukkokato valtio-oppia oppivien joukkoon.

Vahtikoiran raksut maksavien Kannunvalajien vujut tulevat olemaan ikimuistoiset. Vahtikoira odottaa erityisesti jatkoesiintyjää, sekä tämän bravuuria, jossa hän kutsuu yleisön jäseniä laulamaan hittibiisinsä kertosäkeistöä lavalle kanssaan.

Vahtikoira rukoilee olevansa riittävän “kaunis tyttö” kelvatakseen joukkoon, johon pääsemiseksi artisti on ilmoittanut yksinomaan kyseiset kriteerit.

Valtsikaa vaivaavan flegmaattisuuden keskellä leijuu kuitenkin pieni toivon pisara, jota kohti vahtikoira kääntää katseensa: vappu. Rakkaat opintoystävät, vaikka maailman palaa keväisen auringon alla, sataa vappuna vettä. Tyydytetään siis yhdessä janomme, unohdetaan hetkeksi rintaa korventava liekki ja nautitaan alkavan kesän kauneudesta.

Vuh vuh!

6

Teksti

Emma Grillo Kajava, Vilja Hermansson, Uurika Laine

Kuvitus

Auri Castrén

HELSINGIN YLIOPISTO KOLONIALISMIA JATKAEN VAI PURKAEN? Viime kuukausien aikana Helsingin yliopistossa on jälleen nostettu esiin kysymyksiä opetussuunnitelmien ”dekolonisaatiosta” ja marginalisoitujen tietämysten aktiivisemmasta mukaan ottamisesta. Tässä kirjoituksessa muistutamme lukijoita siitä vallasta ja vastuusta, joka yliopistolla on tietoa (uudelleen)tuottavana instituutiona.

Opetussuunnitelman dekolonisaation juuret ja inspiroitumisen lähteet Yliopisto-opiskelijat ja opetushenkilökunta ovat jo vuosia työskennelleet opetussuunnitelman dekolonisaation eli koloniaalisten ajattelumallien purkamisen puolesta eri puolilla maailmaa (Ahmed 2016; Gebrial 2018). Opetussuunnitelman dekolonisaatio saattaa tuntua merkityksettömältä laajemmassa dekolonisaation projektissa. Meidän tulisi kuitenkin ymmärtää se, että yliopistolla on keskeinen rooli koloniaalisen tiedon tuottajana (Bhambra et al. 2018). Yliopistolla on valtaa valita kenen tiedontuotantoa opetussuunnitelmissa huomioidaan, ja nämä valinnat ovat kaukana

7

epäpoliittisista. Niinpä yliopiston tiedontuotannon dekolonisaatio on olennainen osa laajempia kamppailuja, jotka koskevat sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten järjestelmien dekolonisaatiota. (Gebrial 2018).

Useamman yliopiston dekolonisaatioprojektit ovat saaneet inspiraationsa vuonna 2015 Etelä-Afrikassa toteutetusta Rhodes Must Fall - liikkeestä.

Tämän liikkeen seurauksena kolonialismiin osallistuneen brittiläisen Cecil Rhodesin patsas poistettiin Oriel Collegen päärakennuksen julkisivusta. Tämä johti laajempaan liikehdintään opetussuunnitelman dekolonisaation puolesta Etelä-Afrikassa. (Gebrial 2018) Helsingin yliopisto ei myöskään voi enää sivuuttaa opetussuunnitelman dekolonisaatiota. Olemme opiskelijoina huomanneet sen, että nykyinen opetus ei tarjoa meille välineitä osuvasti tarkastella aikamme ajankohtaisimpia kysymyksiä ja ilmiöitä, jotka nousevat esiin uusliberalistisen globalisaation kontekstissa. Siksi olemme valmistelleet useamman yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan opiskelijan kanssa intervention, jossa vaadimme opetussuunnitelman dekolonisaatiota.

Projekti käynnistettiin syksyllä 2022 osana luokkaprojektia tohtori Faith Mkweshan opettamalla Current Research in Ethnic Relations -kurssilla. Projekti sai inspiraationsa kurssin aineistosta, luennoista ja oppilaiden jakamista ajatuksista ja ideoista. Intervention ytimessä on avoin kirje, jossa kehotetaan dekolonisoimaan opetussuunnitelma. Avoimen kirjeen lisäksi suunnittelimme kriittisen lukulistan, jonka tarkoituksena on helpottaa ja nopeuttaa uuden opetussuunnitelman toimeenpanoa (avoin kirje ja lukulista ovat luettavissa CEREN:n sivuilta).

Lukulistan tavoitteena on myös kannustaa tiedekunnan henkilökuntaa ja opiskelijoita pohti-

maan kriittisesti eurosentrisyyttä, metodologista nationalismia (Bhambra 2014) ja tiedon koloniaalisuutta (Ascione 2016), jotka pitkälti luonnehtivat nykyistä tiedon tuotantoa Helsingin yliopistossa. Opetussuunnitelman dekolonisaatiossa ei ole kyse inkluusiosta tai diversiteetistä eikä, kuten jotkut saattavat pelätä, klassisen marxilaisuuden “canceloimisesta”.

Opetuksen koloniaalisuuden purkamisessa on kyse kriittisen ajattelun mahdollistamisesta, ja tunnustamisesta. Eurosentristen teorioiden ja niiden käsitteiden hegemonisen tarkastelutavan haastaminen mahdollistaa yhteiskuntatieteiden uudelleenrakentamisen vastaamaan tämän päivän ja tulevien haasteisiin. Toisin sanoen, koloniaalisissa konteksteissa muodostuneet oppiaineiden kaanonit on saatettava vuoropuheluun dekoloniaalin ajattelun kanssa, jotta opetettava tieto voidaan päivittää siten, että yhteiskuntatieteellinen tieto pystyy käsittelemään myös kolonialismia, imperialismia ja rasismia yhteiskunnallisine vaikutuksineen, niin menneessä, nykyisyydessä kuin tulevassa (Bhambra et al. 2018).

Ongelma siinä, miten ja mitä meille opetetaan ”yhteiskuntatieteellisestä tiedosta” Ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, ja sosiaalisina olentoina sosiaalinen ympäristömme vaikuttaa myös tapoihimme olla ja hahmottaa maailmaa. Tavat, joilla käsitämme ympäröivää todellisuutta, sekä epistemologiamme, eli tavat, joilla muodostamme, teemme ja validoimme sen, mikä on ”tietoa”, ovat siis pohjimmiltaan sosiaalisesti rakentuneita. Se, miten, missä ja mitä opimme tuntemaan ja tunnustamaan todeksi ”sosiaalisesta maailmasta”, on siis paikannettua (situated), subjektiivista ja vallitsevien rakenteiden muovaamissa suhteissa muodostuvaa. Se, millaisiksi Hobbesin, Locken, Durkheimin, Hegelin tai Marxin kaltaisten “perusajattelijoiden” teoriat ovat muodostuneet, on tulosta niistä sosiaalisista olosuhteista joista käsin nämä ajattelijat toimivat ja elivät.

Kouluissa olemme kenties oppineet, että moderni yhteiskunta on alunperin eurooppalainen ilmiö. Tällä näkemyksellä perustellaan myös yliopistolla peruskurssien eurosentrisyyttä. Enimmäkseen ohitettu todellisuus on kuitenkin se, että samalla kun modernit ajatukset valtiosta, oikeuksista tai kansalaisuudesta muodostuivat, eurooppalaiset imperiumit ja lähes kaikki nykyisen Euroopan valtiot olivat koloniaalisia toimijoita.

Modernit yhteiskunnat rakennettiin siis globaalisti ja tiiviisti kolonialismin muovaamissa suhteissa. Tämän tekstin aiheen kannalta on olennaista se, että kolonialismin vaikutukset näkyvät myös yhä sovelletussa ja tuotetussa tiedossa, muun muassa eurosentrisyytenä. 1500–1800-luvuilla maiden valtaamista, kansanmurhia, orjuuttamista, luonnon resurssien varastamista ja koloniaalisen vallankäytön eri muotoja pyrittiin oikeuttamaan Euroopan valtaapitävässä ajattelussa.

Menemättä sen syvemmälle “tieteellisen” rasismin ja eugeniikan perinteisiin, on olennaista tunnustaa kuinka kolonialistisen vallankäytön muodot, kuten rotuajattelu ja ihmisyyden kieltäminen mustilta, ruskeilta sekä alkuperäiskansoihin kuuluvilta ja muilta valkoisuudesta erotelluilta ihmisiltä, tulivat läpäisemään eurooppalaisia yhteiskuntia ja eurooppalaista ajattelua.

Kirjassa Colonialism and Modern Social Theory osoitetaan, kuinka modernin yhteiskuntatieteen perusteiden konteksteina olivat kolonialistiset imperiumit ja varastamalla, valloittamalla sekä raa’an hyväksikäytön keinoilla rikastuvat yhteiskunnat (Bhambra & Holmwood 2021). Näiden rakenteiden vaikutuksia eurooppalaisten ajattelun ja tiedontuotannon perinteisiin ei pystytä tarkastelemaan osuvasti yksinomaan yllämainittujen herrashenkilöiden tai heidän eurosentrisille näkemyksilleen perustuvien ajatteluperinteiden voimin.

Valtavirran kaanonia käsitellessä ei tule myöskään jättää huomioimatta, kuinka sen tekijät hyötyivät kolonisaatiosta, myös siihen osallistuen.

Kun opimme John Locken ajatuksista liittyen omistusoikeuteen, emme siis voi enää jättää huomiotta sitä, että näitä pohtiessaan Johnny oli todellakin brittiläisen siirtomaakoneiston hallintovirkailija. Myös varastetun maan omistajana hän kirjaimellisesti teki voittoa tuottamallaan alkuperäiskansojen epäinhimillistämisellä ja kolonisoitujen kansojen yhteiskuntajärjestysten mitätöimisellä. (ibid. 29) Savelo Ndlovu-Gatshenin mukaan kolonialismin väkivaltaisuus on olennaisesti myös episteemistä (2018). Episteemisellä väkivallalla tarkoitetaan kolonisoitujen ihmisten tietämysten, kulttuurien, kielten ja yhteiskuntajärjestysten halventamista, häivyttämistä ja mitätöimistä. Kyse on kognitiivisesta väkivallasta ja epäoikeudenmukaisuudesta, jonka vasta-aineita ovat kognitiivinen oikeudenmukaisuus ja episteeminen dekolonisaatio, eli marginalisoitujen epistemologioiden keskittäminen ja eurosentrisen epistemologian siirtäminen pois keskiöstä. (ibid.)

Episteemisen dekolonisoimisen tavoite ei siis ole hylätä eurosentrisyydelle rakennetun tiedon saavutuksia, vaan tarkastella miten koloniaalisuus vaikuttaa val-

8

tavirran tieteellisen ajattelun taustalla laajemminkin ja ottaa tilaa esimerkiksi afrikkalaisille, aasialaisille, amerikkalaisille ja alkuperäiskansojen episteemisille lähtökohdille.

Walter Mignolo, joka kuvailee episteemistä dekolonisaatiota ”ekspansiiviseksi liikkeeksi” (2007), kuvaa episteemistä tottelemattomuutta, joka on hänelle kaiken dekoloniaalisen episteemisen muutoksen alku, irrottautumisena ”neutraalin tai objektiivisen” epistemologian illuusiosta (2009). On siis aika tunnustaa, että nykyinen perusopetus Helsingin yliopistolla on kaikkea muuta kuin neutraalia, ja alkaa täydentää sisältöä sillä tietojen ja näkökulmien rikkaudella, joita ihmiskunnalla itse asiassa on ja on aina ollutkin, mutta joita eurosentrisellä epistemologialla on vuosisatojen ajan pyritty hävittämään.

Jos nimittäin haluamme muutoksen kohti elävää maailmaa, jossa moninaiset tietämisen, olemassaolon, aistimisen ja ymmärtämisen tavat ovat voimanlähde, tarvitsemme avuksemme dekoloniaalisesti informoitua kritiikkiä siitä, mitä tapahtuu ja on tapahtunut. Polkuja kohti dekolonisoitua tulevaisuutta ei suunnitella kolonisoivan epistemologian avulla.

Hegemoniset käsitykset siitä, mikä käy validista tai oikeasta tiedosta on siis kyseenalaistettava, ja näiden haitallisten normien purkaminen vaatii tekijöiltään myös tiettyä tottelemattomuutta.

Dekoloniaalin näkökulman ajankohtaisuus Suomessa Kolonialismia kriittisesti tarkastelevan tiedon mahdollistaminen on äärimmäisen tärkeää Suomessa, vaikka Suomea usein kuvataan “poikkeuksellisena” valtiona, jolla ei ole ollut mitään tekemistä kolonialismin historian kanssa (Keskinen, 2019). Joissakin analyyseissä Pohjoismaiden osallisuus kolonialismiin myönnetään, mutta sitä vähätellään kolmella tavalla: vetoamalla siihen, että Pohjoismaat eivät suinkaan ole olleet pahimpia imperiumeja, toteamalla, että kolonialismi on jotain, joka tapahtui menneisyydessä, eikä sillä siten ole merkitystä nykyhetkessä, ja väittä-

9

mällä, että kolonialismi oli myönteinen prosessi, jolla oli positiivinen vaikutus kolonisoitujen hyvinvointiin (Ibid.).

Vaikka Suomi on ollut Ruotsin ja Venäjän alaisena, on liian yksinkertaista toistaa sellaista kansallista narratiivia, joka esittää Suomen vain viattomana ja tasa-arvoisena kansakuntana (Keskinen, 2021). Suomalaisten ihmisten ja yritysten osallisuutta kolonialismiin on havainnollistettu “koloniaalisen rikoskumppanuuden” käsitteellä (Vuorela, 2009).

Ja vastoin valtaapitävää narratiivia, nykyistä Suomea voidaan tarkastella asuttajakolonialistisena valtiona (esim. Kuokkanen, 2022).

Suomalaisten kaksoisasemaa rasismin historiassa kuvaa se, että yhtäältä suomalaisia on historiallisesti määritelty osaksi alempiarvoisia rotuja ja toisaalta suomalaiset jatkoivat rotuhierarkian soveltamista saamelaisiin, romaneihin, venäläisiin ja muihin vähemmistöihin, kun suomalaisia alettiin pitää osana arvokkaampaa valkoista rotua (Keskinen, 2021). Suomi on siis onnistunut sijoittumaan geopoliittisesti globaalin pohjoisen maihin osallistumalla vallalla oleviin eurosentrisiin käsityksiin ihmisten välisistä hierarkioista (Vuorela, 2009).

Vielä tänä päivänä eurooppakeskeiset narratiivit häivyttävät kokonaisvaltaisempia analyysejä historiasta sivuuttaen Suomen epäsymmetriset suhteet globaalin etelän sekä Itä- ja Etelä-Euroopan maihin (Keskinen, 2021). Näin ollen arkiajattelussa ei juurikaan huomioida sitä, miten Suomi hyötyy globaalista etelästä louhituista luonnonvaroista ja siirtolaisten tarjoamasta halvasta työvoimasta. Eurooppakeskeiset narratiivit jättävät huomioimatta myös sen, miten Suomessa ihmisiä edelleen rodullistetaan eriarvoisiksi. Näin esimerkiksi “maahanmuuttajilta” pyritään eväämään yhtäläiset oikeudet “kansalaisten” kanssa (Ibid.).

Suomen kansalliset narratiivit tukahduttavat myös suomalaisten ja saamelaisten (tämän artikkelin puitteissa ei pystytä tarkastelemaan eri saamelaisryhmiä) yhteisen historian, jota voidaan luonnehtia prosessina, joka edelleen oikeuttaa saamelaisten sorron ja Saamenmaan valtaamisen (Lehtola, 2019). Saamelaisten sisäoppilaitoskokemuksista on paljastunut käytäntöjä, joita on kuvattu Suomen valtion harjoittaman assimilaatiopolitiikan tehokkaimpina saamelaiskulttuurin hävittämisen strategioina (Rasmus, 2014). Saamenmaalla jatkuva asuttajakolonialismi on tuhonnut saamelaiskylät eli siidat ja heikentänyt merkittävästi saamelaisten perinteisiä elinkeinoja, kuten poronhoitoa ja kalastusta (Ranta & Kanninen, 2019). Nykyään suurin osa Saamenmaan alueista on siirtynyt Suomen valtion omistukseen ja niitä tuhotaan edelleen lisääntyvillä hakkuilla sekä kaivosten ja tekoaltaiden perustamisella, kiihdyttäen myös ympäristökriisiä (Ibid.).

Opetussuunnitelman dekolonisaatio osana myönteisempien tulevaisuuksien rakentamista Bhambran ja Holmwoodin (2021, 20) sanoin ”kun tieto on etuoikeutettujen tiedontuottajien tuote, se merkitsee muiden tuottaman tiedon poissulkemista ja marginalisoimista”. Marginalisoidut tietämykset

ovat tällöin olemassa vain vastakkaisina tai ”vaihtoehtoisina” tietämyksinä suhteessa valtavirtaan. Meidän on myös Helsingin yliopistossa laajennettava tietäjien joukkoa, jotta voimme kohdata aikamme suurimmat haasteet. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, ettei ole riittävää, että kurssien lopussa luetaan symbolisesti dekolonisaatioteoriaa tai että kolonialismin ja imperialismin historiaa käsitellään vain yhdellä luennolla.

Modernin tiedontuotannon saavutuksista huolimatta maailmamme on systeemisen kriisivyyhdin keskellä, jota valtaapitävät tiedontuotannon instituutiot eivät ole onnistuneet pysäyttämään tai edes juurikaan hidastamaan. Alkuperäiskansojen marginalisoidut olemisen ja tietämisen tavat voivat esimerkiksi auttaa meitä perehtymään relationaalisiin ontologioihin, joiden mukaan maailma rakentuu arvokkaassa suhteiden verkostossa (TallBear 2017). Näistä ymmärryksistä ammentamalla löydämme ratkaisuja ympäristö- ja ilmastokriisiin (Escobar 2016). Feminististen dekolonisaatioteorioiden avulla voimme puolestaan purkaa rasismin ja heteropatriarkaalisen sukupuolijaon eriarvoistavia järjestelmiä (Lugones, 2010).

Opiskelijoina, opetuslaitosten henkilökunnan edustajina, ihmisinä, olemme vastuussa siitä minkälaiseen instituutioon osallistumme ja siitä, hyväksymmekö sen jatkaman väkivallan hiljaisesti vai osallistummeko ongelman purkutalkoisiin. Ihmisinä voimme kantaa vastuumme ja opetella olemaan toistamatta vahingollisia perinteitä. Kyse on valinnasta opetella.

Muutosta paremman maailman eteen on tehtävä laajoilla rintamilla, ja saavuttaakseen kyvyn nähdä yhdessä toisten kanssa, kuten Ngugi wa Thiong’o sanoo, on meidän myös jatkuvasti purettava mielikuvitusta ja ymmärrystä sumentavaa ajattelun kolonialis-

tisuutta. Opetussuunnitelman dekolonisoimisessa on kyse siis eurosentrisen “universalistisen” epistemologian haastamisesta, oikeudenmukaisuudesta, ja tarpeesta mahdollistaa relevantin tiedon ja tutkimuksen tekemistä. Siksi vaadimme, että Helsingin yliopisto ryhtyy konkreettisiin toimiin opetussuunnitelman dekolonisaation puolesta.

Lopuksi, vaikka yliopiston opetuksen koloniaalisuuden purkaminen onkin ehdottoman tärkeää, ei se korvaa tarvetta osallistua kamppailuihin kolonialismin monia muotoja vastaan. Tiedontuotannon koloniaalisuuden purkaminen ei korvaa tarvetta toimia Suomen valtion asuttajakolonialismia vastaan ja saamelaisten itsemääräämisoikeuden eteen. Dekolonisaatio ei ole metafora, vaan edellyttää konkreettisia, asuttajatulevaisuuksia (settler futures) purkavia muutoksia, kuten Maan palauttamista (Tuck & Yang 2012).

Lähteet Ahmed, S. (2016) Feminism and fragility, 26 January, https:// feministkilljoys.com/2016/01/26/feminism-and-fragility/ Ascione, G. (2016). Science and the decolonization of social theory: unthinking modernity. London: Palgrave Macmillan.

Bhambra, G. K. (2014). Connected sociologies. Bloomsbury Publishing.

Bhambra, G. K., Gebrial, D. & Nişancıoğlu, K. (2018). Introduction: Decolonising the university?. In: Gurminder, K. B., Gebrial, D. & Nişancıoğlu, K. (Eds), Decolonising the University (pp.1-15). London: Pluto Press.

Bhambra, G. K. & Holmwood, J. (2021) Colonialism and modern social theory. Cambridge, UK: Polity Press.

Escobar, A. (2016). Thinking-feeling with the earth: Territorial struggles and the pntological dimension of the epistemologies of the south.

AIBR, Revista de Antropología Iberoamericana, 11 (1), 11–32.

Genrial, D. (2018). Rhodes Must Fall: Oxford and movements for change. In: Gurminder, K. B., Gebrial, D. & Nişancıoğlu, K. (Eds), Decolonising the University (19-36). London: Pluto Press.

Keskinen, S. (2021). Chapter 4: Kolonialismin ja rasismin historia Suomesta käsin. In: Keskinen, S., Seikkula, M., & Mkwesha, F. (Eds), Rasismi, valta ja vastarinta (pp. 69-84). Helsinki: Gaudeamus.

Keskinen, S. (2019). Intra-Nordic differences, colonial/racial histories, and national narratives: Rewriting Finnish history. Scandinavian Studies, 91(12), 163-181.

Lehtola, V. P. (2015). Sámi histories, colonialism, and Finland. Arctic Anthropology, 52(2), 22-36.

Lugones, M. (2010). Toward a decolonial feminism. Hypatia, 25(4), 742-759.

Rasmus, M. (2014): Pakko mennä, pakko lähteä. In. Keskitalo, P., Lehtola, V. & Paksuniemi, M. (Eds) Saamelaisten kansanopetuksen ja koulunkäynnin historia Suomessa (pp. 251-261). Turku: Siirtolaisinstituutti.

Ranta, K. & Kanninen, J. (2019) Vastatuuleen: Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. Helsinki: Kustantamo S&S. TallBear, K. (2017). Beyond the life/not life binary: A feminist-Indigenous reading of cryopreservation, interspecies thinking and the new materialisms. In: Radin. J & Kowal, E. (Eds) Cryopolitics: Frozen Life in a Melting World (pp 179-202.) Cambridge, MA: The MIT Press.

Tuck, E. & Yang, W. K. (2012). Decolonization is not a metaphor. Decolonization: Indigeneity, education & society, 1(1), 1-40.

Vuorela, U. (2009). Colonial Complicity: The ’Postcolonial’ in a Nordic Context. In S. Keskinen (Ed.), Complying with colonialism: gender, race and ethnicity in the Nordic region (pp. 19-33).

10

NIEMESSÄ TUULEE Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun yritysrahoittajia kritisoiva kolumni opiskelijalehdessä aiheutti kuohuntaa. Lehteä rahoittavan säätiön edustaja toivoi, ettei kolumnia julkaistaisi ja kauppakorkeakoulu halusi sen olevan sävyltään positiivinen.

Säätiö ja kauppakorkeakoulu kiistävät yrittäneensä vaikuttaa lehden journalistiseen päätösvaltaan.

Teksti Amos Finell Kuvitus Stable Diffusion/ Ali Isokangas

11

P

ääsiäisen korvilla korviini kantautui huhuja mahdollisesta Kylteri-lehden kokemasta painostuksesta koskien tapaa, jolla lehdessä kirjoitetaan Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun lahjoittajista. Huhujen mukaan kauppakorkeakoulu ja KY-säätiö olisivat painostaneet Kylteri-lehden päätoimittajaa Siiri Varista Kylteri-lehden toimittajan Ahmed Hewidyn kriittisen kolumnin takia.

Hewidyn kolumni kritisoi kauppakorkeakoulun rahoituskuvioita. Kolumni pyrki nostamaan esille ongelmia, joita on noussut vuoden 2009 yliopistolain myötä. Uusi yliopistolaki mahdollisti säätiömallisen yliopiston luomisen, mikä on kasvattanut yksityisen rahoituksen roolia yliopistoissa. Hewidyn kolumni on mahdollista lukea Kylteri-lehden verkkosivuilta.

Hewidy kirjoitti yliopistolle huolta aiheuttaneessa kolumnissaan, miten ongelmallisia laajat kritiikittömät yhteistyöt voivat olla. Esimerkiksi suuret kansainväliset konsulttiyritykset, jotka toimivat kauppakorkeakoulun rahoittajina, ovat surullisen tunnettuja ongelmallisesta toiminnastaan globaalisti. Hewidyn keräämän datan perusteella neljä suurinta konsulttiyritystä, jotka ovat kaikki kauppakorkeakoulun partnereita, ovat maksaneet sakkoja toiminnastaan vuosien 2000–2020 välillä suurin piirtein neljä miljardia dollaria.

Juttua varten haastattelin Hewidyä sekä Varista ja pyysin sähköpostitse kommentteja kauppatieteellisen korkeakoulun lahjoitussuhdevastaavalta Helena Salmiselta ja ulkosuhdeosaston johtajalta Jonna Söderholmilta.

Jutun juurilla

V

uoden 2022 lopussa Kylteri-lehden toimittaja Ahmed Hewidy lähestyi uutta päätoimittajaa Siiri Varista juttuidealla. Hewidy halusi kirjoittaa kolumnin kauppakorkeakoulun yksityisistä rahoittajista ja taloudesta. Juttuaan varten Hewidy otti yhteyttä yliopiston lahjoittajasuhdevastaavaan Helena Salmiseen kysyäkseen tarkempaa tietoa esimerkiksi siitä, ketkä yksityiset tahot lahjoittavat yliopistolle.

Yhteydenoton tulokset olivat laihoja Hewidyn jutun kannalta. Salminen ei vastannut suoraan Hewdiyn kysymyksiin ja kyseli, minkälaisesta kulmasta Hewidy ajatteli juttunsa kirjoittaa. Tutkaimen tietojen mukaan osa lahjoittajista haluaa pysyä nimettömänä, mitä kauppakorkeakoulu myös kunnioittaa.

Huhu Hewidyn juttuaihiosta löysi pian KY-säätiön edustajan, joka lähestyi Varista ja pyysi juttelemaan. Edustaja kertoi, että KY-säätiöllä oltiin huolissaan Hewidyn jutusta ja pyydettiin juttua ennakkoluettavaksi. Varis kertoi haastattelussamme kieltäytyneensä jyrkästi.

KY-säätiö, eli kauppatieteellisen opiskelijoiden välisenä siteenä toimiva säätiö, toimii kauppakorkeakoulun virallisen organisaation ulkopuolella ja rahoittaa Kylteri-lehteä.

Saman päivän iltana sama edustaja tuli vielä uudelleen juttelemaan Variksen kanssa. Hän totesi Varikselle, että he eivät toivo Kylteri-lehden julkaisevan yrityslahjoittajia kritisoivaa juttua, koska pelkäävät tämän vaikuttavan lahjoitusten tulevaisuuteen.

Myöhemmin Varis sai sähköpostia Salmiselta. Kauppakorkeakoulussa oltiin edelleen kiinnostuneita artikkelin näkökulmasta ja toivottiin, että lahjoittajista kirjoitettaisiin positiiviseen sävyyn, sillä se hyödyttäisi kauppakorkeakoulua tulevaisuudessa.

Jonkin ajan kuluttua KY:n puheenjohtaja tuli puhumaan Varikselle. Puheenjohtaja totesi, että he eivät voi ottaa kantaa lahjoittajia koskeviin asioihin. Samassa puheenvuorossa hän huomautti Varikselle, että kolumnin julkaisun jälkeen Varikseen varmasti oltaisiin yhteyksissä kauppakorkeakoulun puolelta.

Julkaisun jälkeen yhteydenottoa ei kuulunut. Hewidyn ja Variksen kiinnostus kauppatieteellisen rahoitusta kohtaan oli kuitenkin kasvanut. Varis lähestyi oma-aloitteisesti Söderholmia päästäkseen keskustelemaan hänen kanssaan yliopiston rahoitusjärjestelyistä. Keskustelussa oli Söderholmin lisäksi yliopiston dekaani.

Salminen kertoo Tutkaimelle toivoneensa Varikselta, että jutun sävy lahjoittajista olisi positiivinen, koska lahjoittajien tuki on kauppakorkeakoululle tärkeää. Hän korostaa kauppakorkeakoulun kannattavan sananvapautta ja kiistää, että oppilaitos olisi missään vaiheessa yrittänyt estää taustoittamista, kirjoittamista tai julkaisua. ”Annoimme pyydetyt tiedot toimittajalle sekä tarjouduimme lähettämään lisää tietoa sekä toimittajalle että päätoimittajalle juttua varten. Emme pyytäneet Kylterin artikkeliin korjauksia, vaikka siitä muodostui hieman rajallinen käsitys partneriohjelmastamme ja sen tavoitteista, koska emme halua rajoittaa keskustelua tässäkään asiassa”, Salminen kirjoittaa.

Myös KY-säätiö haluaa alleviivata, ettei se vaikuta tai pyri vaikuttamaan Kylteri-lehden sisältöihin. ”Kylteri-lehden rooli journalistisesti riippumattomana mediana on tärkeä ja koskematon.

Pidämme tätä riippumattomuutta äärimmäisen tärkeänä. Samalla toivotamme tervetulleeksi avoimen ja julkisen kritiikin yliopistojen rahoituspohjaa kohtaan”, säätiön puheenjohtajan Marko Voutilaisen välittämässä viestissä sanotaan.

12

Yksityinen rahoitus julkisessa yliopistossa

K

ävin Aalto-yliopistolla haastattelemassa Hewidyä ja Varista. Haastattelun tarkoituksena oli selventää, miksi tieto mahdollisesti lahjoittajia kritisoivasta jutusta sai aikaan niin vahvan reaktion KY-säätiöllä ja kauppakorkeakoulun ulkosuhdehallinnossa.

Varis ja Hewidy pyrkivät avaamaan haastattelussa yksityisen rahoituksen roolia kauppakorkeakoulussa. Haastattelu mukaili pitkälti samoja ongelmakohtia, joita Hewidy oli kolumnissaan nostanut esille. Söderholm totesi sähköpostitse, että Hewdiyn kolumnin pohjalta ”muodostui hieman rajallinen käsitys partneriohjelmastamme ja sen tavoitteista”.

Hewidyn ja Variksen käsitys partneriohjelmasta on seuraavanlainen: Vuosittain koko Aalto-yliopisto saa yritysrahoituksena noin 14 miljoonaa euroa, mikä on suurin piirtein neljä prosenttia yliopiston vuosittaisista tuloista. Aalto-yliopiston sisällä tämä raha jakautuu karkeasti seuraavalla tavalla: Aalto Arts saa muutaman prosentin, teknilliset alat saavat noin kaksi kolmannesta ja kauppatieteellinen yhden kolmanneksen. Hewidy toteaa, että opiskelijamäärään suhteutettuna kauppakorkeakoulun opiskelijat saavat per pää eniten rahoitusta koko yliopistolla.

Lisäksi kauppakorkeakoulu tekee myös kumppanuussuhteiden muodossa yhteistyötä yritysten kanssa. Yritysyhteistyöt voi jakaa strategisiin eli pitkäaikaisiin sekä kertaluontoisiin.

Kertaluontoiset yhteistyöt ovat esimerkiksi yksittäisen yrityksen järjestämiä teemapäiviä. Strategiset kumppanuudet ovat pitkäaikaisempia yhteistöitä, joissa yritys osallistuu aktiivisessa vuorovaikutussuhteessa kauppakorkeakoulun toimintaan.

Varis kertoo, että hänen käymässään keskustelussa dekaanin ja Söderholmin kanssa nousi esiin esimerkiksi kauppakorkeakoulun aktiivinen pyrkimys peilata opetustaan viestiin, jota tulee partnereilta. Tällä tavoin yliopisto pyrkii mahdollisimman nopeasti reagoimaan työelämän tosiasiallisiin tarpeisiin. Variksen mukaan se kuitenkin asettaa kyseenalaiseksi yliopiston

13

sitoutumisen itsenäiseen ja riippumattomaan tiedonvälitykseen sekä tutkimukseen.

Toinen esille noussut asia koski kumppanuussuhteiden molemminpuolista sitoutumista molempien eettiseen ohjeistoon (code of conduct). Kumppanuussopimuksen haluavan yrityksen täytyy sitoutua kauppakorkeakoulun eettiseen ohjeistoon, mutta myös kauppakorkeakoulu sitoutuu sopimuksen allekirjoittamisella kumppanin eettiseen ohjeistoon. Tutkaimella ei ole tarkempaa tietoa sopimusten luonteesta.

Kumppanuussuhteissa yritykset saavat myös näkyvyyttä ja muita etuuksia. Monet luokkahuoneet, joissa kauppakorkeakoulun opetusta järjestetään, ovat esimerkiksi saaneet nimensä yksityiseltä sponsorilta.

Hewidy kirjoitti kohun aiheuttaneessa kolumnissaan kokemastaan ristiriidasta, joka vallitsee kauppakorkeakoulun opetuksessa ja ulkoisissa puitteissa. ”Our lecturers do a commendable task remaining as politically neutral as possible under all circumstances, always disavowing any overt political opinion. They do this in a room named Deloitte”. Deloitte on yksi mailman suurimmista konsulttiyrityksistä.

Syvempi ymmärrys yksityisen rahan roolista kauppakorkeakoulussa vaatisi enemmän tutkimusta. Yksi asia on kuitenkin selvää. Pienilevikkisen opiskelijalehden aukeaman kokoinen kolumni nähtiin kauppakorkeakoulun ulkosuhdeosastolla hypoteettiseesti lahjoittajasuhteita vahingoittavana asiana.

14

TARKASTELUSSA MARININ HALLITUKSEN ILMASTOPOLITIIKKA Teksti Reeta-Kaisla Behm Kuvitus Auri Castrén

15

Sanna Marinin johtama viisikkohallitus otti linjakseen kunnianhimoisen ilmastopolitiikan. Neljä vuotta on kulunut ja nyt on arvioiden aika. Missä onnistuttiin ja mikä meni pieleen? anna Marinin (sd) hallituksen kriisien täyttämä Ssa eduskuntavaalit taival tuli hiljattain päätökseensä. Tätä kirjoittaeson käyty ja uusi eduskunta valittu,

joten nyt on hyvä hetki tehdä tilinpäätöstä Marinin hallituskokoonpanon saavutuksista myös ilmasto- ja ympäristöpolitiikan saralla. Hallitus muisti monesti kehua itseään Suomen kunnianhimoisimman ympäristöpolitiikan toteuttajana kautta historian. Toistelua siitä, että ilmastonmuutos oli hallitusohjelman ensimmäinen sana, sai kuulla kyllästymiseen asti.

Ilmastokriisi kuitenkin kiihtyy ja luontokato etenee edelleen myös Suomessa, joten on syytä kysyä, mitä Marinin hallitus sai todellisuudessa aikaan.

Kenties merkittävin Marinin hallituksen saavutuksista ilmaston ja ympäristön saralla on vuoden 2022 heinäkuussa voimaan tullut ilmastolaki, jonka mukaan Suomen pitää olla hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä ja päästöjen pitää olla vuoteen 2050 mennessä 90–95 prosenttia vuoden 1990 tasoa alhaisemmat. Laki on merkittävä parannus valtioneuvoston toimintamahdollisuuksiin, sillä se velvoittaa luonnollisesti myös tulevia hallituksia. Se on myös edistyksellinen siinä mielessä, että maailman mittakaavassa ympäristöasioiden pioneerina tunnetun EU:n virallinen tavoite on olla hiilineutraali vasta vuoteen 2050 mennessä. On kuitenkin syytä huomata, että nämä ovat nimenomaan tavoitteita, eikä Suomen ilmastolaissa ole määritelty sitovia keinoja tavoitteen saavuttamiseksi.

Jotakin politiikan ja ympäristökriisien riivaaman todellisuuden välisestä kuilusta kertoo se, että Greenpeace ja Suomen luonnonsuojeluliitto haastoivat vuonna 2022 Marinin hallituksen oikeuteen riittämättömän ilmastopolitiikan vuoksi. Järjestöt vetosivat kanteessaan nimenomaan uuteen ilmastolakiin, sillä niiden mielestä hallitus ei noudattanut omaa lakiaan jättäessään tekemättä tutkijoidenkin vaatimaa hiilinielujen pikaista pelastuspakettia. Hieman aiemmin samana vuonna saatiin Suomen luonnonvarakeskuksen Luken raportti, jonka mukaan maankäyttösektori on viimeisten vuosien aikana muuttunut hiilinielusta päästölähteeksi muun muassa lisääntyneiden hakkuiden ja hidastuneen metsänkasvun vuoksi. Suomen päästövähennykset ovat jotakuinkin vuoden 2035 hiilineutraaliustavoitteen tahdissa, mutta tuon tavoitteen täyttymisen kannalta aivan olennainen tukipilari on hiilinielujen kyky sitoa Suomen päästöjä ilmakehästä. Ympäristöjärjestöt totesivat kanteessaan, että Suomen ilmastopolitiikan uskottavuudelta putosi nielujen romahtamisen myötä pohja, eikä tilanne kor-

”Greenpeace ja Suomen luonnonsuojeluliitto haastoivat vuonna 2022 Marinin hallituksen oikeuteen riittämättömän ilmastopolitiikan vuoksi.” jaannu ilman mittavia muutoksia maankäyttösektorin toiminnassa.

Toinen merkittävä Marinin hallituksen rustaama ympäristöpoliittinen laki on luonnonsuojelulaki, josta saatiin hallituskriisi aikaiseksi, kun keskusta ryhtyi vastustamaan osaa lakiesityksen pykälistä. Pääministeripuolue SDP jätti vihreät riitelemään yksin keskustan kanssa lain yksityiskohdista ja pysytteli itse hiljaa takavasemmalla – ei tosin ainakaan siellä vihreällä vasemmalla ulostulojensa perusteella. Marin saakin allekirjoittaneelta henkilökohtaisia miinuspisteitä ilmastopolitiikan saralla siitä, että kansainvälisillä areenoilla kelpasi kyllä edustaa ilmasto- ja ympäristökärjellä, mutta kotimaan päivänpolitiikan tappeluissa pääministerin kunnianhimo ilmastokysymysten suhteen jäi useaan kertaan kysymysmerkiksi. No, luonnonsuojelulaki meni lopulta läpi, joskin merkittävin heikennyksin, kun esimerkiksi osa keskeisistä suojelua vaativista luontotyypeistä rajattiin sen ulkopuolelle. Toisaalta lakiin saatiin kirjattua muun muassa malminetsintäkielto kansallis- ja luonnonpuistoihin, Luontopaneelin roolia vahvistettiin ja kokonaan uusi vapaaehtoinen ekologinen kompensaatio luotiin, eli edistystä entiseen tapahtui.

Hallituksen ympäristöpoliittista työskentelyä ohjaavat kansainvälisen tason sopimukset, joihin saatiin tärkeitä parannuksia hallituskauden aikana. EU:n vapaaehtoisuuteen perustuva biodiversiteettistrategia ja komission esittämä pakottava ennallistamisasetus säätävät, että EU:n alueella luontokato pitää pysäyttää vuoteen 2030 mennessä. Samaa mittakaavaa edustaa 2022 loppuvuodesta pakettiin saatu YK:n COP-15 -luontokokouksen Kunmingin-Montrealin globaali luonnon monimuotoisuuskehys, jonka mukaan vuoteen 2030 mennessä 30 prosenttia maailman maa- ja vesialueista pitää suojella, ja 10 prosenttia niistä tiukasti. Näiden kansainvälisten sopimusten pohjalta myös Suomessa on tehtävä kansallinen luonnon monimuotoisuusstrategia ja -toimintaohjelma. Niitä ei saatu Marinin hallituskaudella pakettiin, koska Montrealin päätös tuli niin lähellä hallituskauden loppua.

16

Luonnonsuojelulakiin onnistuttiin kuitenkin kirjaamaan, että kansallinen monimuotoisuusstrategia ja -toimintasuunnitelma pitää tehdä, ja siten laki petaa pohjaa myös seuraavan hallituksen ympäristöpolitiikalle.

Tarkastellaan lyhyesti väistyvän hallituksen muita konkreettisia aikaansaannoksia ympäristöpolitiikan saralla. Ympäristö- ja ilmastoministeri Maria Ohisalo (vihr) etunenässä on toistellut useaan kertaan, miten hallitus sai lisättyä luonnonsuojelun määrärahoja noin 100 miljoonalla vuodessa ja fossiilisista polttoaineista irtautumiseen ohjattiin jopa pari miljardia euroa. Menestykseksi osoittautuneen Metso-ohjelman rahoitusta lisättiin (vaikka edelleenkään kaikkia halukkaita metsänomistajia ei pystytä resurssien puutteen vuoksi ottamaan ohjelman piiriin), ja uusi uhanalaisia lajeja ja luontotyyppejä auttava elinympäristöohjelma Helmi perustettiin. Kauan odotettu kaivoslain uudistus saatiin läpi, tosin ympäristönsuojelun parantaminen jäi sen osalta puolitiehen. Hallitus perusti myös muun muassa ympäristövahinkorahaston, josta voidaan maksaa korvaus ympäristön pilaantumisen torjunnasta aiheutuneista kustannuksista.

Entäpä sitten ne risut? Marinin hallitus vastusti EU:n komission ennallistamisasetuksen metsäpolitiikkaa sen jälkeen, kun SDP kääntyi kannattamaan keskustan kriittistä linjaa. Kehysriihessä 2021 ohjattiin 70 miljoonaa euroa tukea fossiiliselle turvealalle – tosin ainakin osa siitä tarkoitettiin käytettäväksi elinkeinosta luopumiseen. Hallitusohjelmasta löytyy tavoite hiilinielujen vahvistamisesta ja nettonielun kasvattamisesta, minkä voidaan Luken raportin myötä todeta epäonnistuneen täysin. Maankäyttösektorin ilmasto-ohjelmaa ei saatu. Myös hallitusohjelman tavoite kestävän metsäpolitiikan rakentamisesta jäi puolitiehen. Maankäytön muutosmaksu (eli maksu metsän raivaamisesta muun käytön tieltä) mainitaan hallitusohjelmassa yhtenä mahdollisena ratkaisuna hiilinielujen vahvistamiseen, ja siitä puhuttiin paljon etenkin hallituskauden loppusuoralla, mutta se jäi seuraavan hallituksen asialistalle. Tavoite Itämeren ja arktisen alueen kansainvälisen yhteistyön vahvistamisesta jäätyi tietenkin kokonaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Ilmastoruokaohjelmaa ei myöskään saatu maaliin.

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että väistyvä hallitus sai päivitettyä Suomen vanhentunutta ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa tälle vuosituhannelle, mutta se ei riitä. Monet odottivat vihervasemmistolta kunnianhimoisempaa toimintaa etenkin, kun vuoden 2019 ilmastovaaleiksi tituleeratuissa vaaleissa menestystä niittäneet vihreät pääsi hallitsemaan ympäristöministeriötä vihreiden puheenjohtajan Ohisalon toimiessa ilmasto- ja ympäristöministerinä. Tästä huolimatta luontokato eteni lähes entiseen malliin hallituskauden aikana, ja hiilinielujen romahtaminen asettaa merkittäviä haasteita Suomen hiilineutraaliustavoitteen toteutumiselle.

Mitä seuraavaksi? Suomen tuleva hallitus on vallankahvassa vuoteen 2027 asti. Sen jälkeen on jäljellä enää kolme vuotta suureen tavoitevuoteen 2030, johon mennessä luontokato pitäisi pysäyttää ja kurssi kääntää kohti luontopositiivisuutta. Lisäksi Suomen

17

”Väistyvä hallitus sai päivitettyä Suomen vanhentunutta ilmastoja ympäristöpolitiikkaa tälle vuosituhannelle, mutta se ei riitä” pitäisi olla Ilmastopaneelin mukaan hiilineutraali jo vuoteen 2030 mennessä, jotta pysyisimme omalta osaltamme Pariisin ilmastosopimuksen 1,5 asteen tavoitteessa. Ja pitää muistaa, että lopulta kaikki ilmastoa ja ympäristöä koskevat suunnitelmat ovat summittaisille arvioille ja laskelmille perustuvia ihmisten kyhäämiä kehyksiä. Esimerkiksi biodiversiteettitieto on hyvin rajallista, sillä alan tutkimuksen kärkimaassa Suomessa vain puolet tunnetuista lajeista osataan luokitella uhanalaisuuskriteerien mukaan. Kukaan ei myöskään tiedä, miten nopeasti ilmastonmuutoksen ja luontokadon yhteen kietoutuneet monimutkaiset prosessit todellisuudessa tulevat kiihtymään lähivuosina. Vauhti tuskin hidastuu. Siksi on sääli, että Marinin hallitus ei pystynyt osaltaan parempaan.

TYÖELÄMÄ.

PARAS AIKA OLLA ELOSSA. Olemme Elo, suuri suomalainen työeläkevakuuttaja.

Huolehdimme, että asiakkaamme saavat ansaitsemansa eläkkeet.

Autamme asiakasyrityksiämme menestymään ja vastaamaan muuttuvan työelämän haasteisiin. Hoidamme asiakkaidemme eläkevaroja tuottavasti, turvaavasti ja vastuullisesti.

Katso lisää osoitteessa elo.fi

18

Tutkain selvittää: Miksi keskustakampuksella ei sallita koiria?

Oletteko huomanneet lukuisat “EI KOIRIA” -kyltit Kaisa-talossa?

Entä Porthanian ovia koristavat koirasymbolit, joiden päälle on vedetty verenpunaiset henkselit?

Kerrassaan ikävä tunnelma.

Teksti Kuvitus

Laura Perälä Solja Kumpula

oirien käyttö erilaisissa sosiaalipalveluissa, kuten terapiakoiriK na ja lukukoirina on yleistynyt viime vuosina. Kanssakäyminen eläinten kanssa lievittää tutkitusti stressiä. Vuonna 2019 jul-

kaistun tutkimuksen mukaan säännöllinen kanssakäynti eläinten kanssa kampuksella laski yliopisto-opiskelijoiden kortisolitasoja (Pendry & Vandagriff 2019). Myös Helsingin kaupunki sallii osassa kirjastoistaan nelijalkaiset asiakkaat. Miksi siis kampuksemme tämä vähintäänkin nihkeä suhtautuminen näihin suloisiin ystäviimme?

Oma paimenkoira ojassa lähdin selvittämään asiaa. Ensimmäisenä tavoitan Helsingin yliopiston toimitilajohtajan, Teppo Salmikiven. Hänen mukaansa pääasiallinen syy korien ja muiden lemmikkien kieltoon yliopiston tiloissa ovat mahdolliset allergiat. Lisäsyinä hän mainitsee mahdolliset siivoukseen, tilojen kulumiseen ja eläinten ulkoiluun liittyvät ongelmat.

Viikin kampuksella sijaitsevalla Eläinlääke- ja elintarviketieteiden talolla on koira-asiansa pidemmällä. Jo ennen koronaa alkanutta toimistokoirakokeilua jatketaan yhä. Kokeilun osallistuvilla koirilla on liivit merkiksi toimistokoiran roolista, sekä selkeät säännöt esimerkiksi koirille sallituista kulkureiteistä. “Pääsääntöisesti kokeilu on sujunut hyvin ja ohjelmaan liittyvät koirat omistajineen noudattavat sääntöjä kiitettävästi”, kertoo kokeilua edistänyt eläinlääketieteiden dosentti ja eläinlääketieteellisen parasitologian vanhempi yliopistonlehtori Anu Näreaho. Vaikka varsinaista tutkimusdataa ei EE-talon kokeilusta ole, Näreaho uskoo myös työhyvinvoinnin parantuneen sellaisina päivänä, kun koirat ovat töissä mukana.

EE-talon kokeilun koirat olivat henkilökunnan toimistokoiria. Tilanne, jossa esimerkiksi Kaisa-talosta rajatut kerrokset olisivat sallittuja myös koiran kanssa opiskeleville, näyttäytyy kaukaisena. Myös tilajohtaja Salmikivi toteaa, ettei usko koirakielteisen linjauksen muuttuvan. Näyttää siis siltä, ettei allekirjoittanutta koirakkoa jatkossakaan löydetä kampukselta, vaan korkeintaan katkeroituneena pissimässä Porthanian kukkaistutuksiin.

Tutkivaa journalismia ja vääriin paikkoihin pissimistä suorittivat, Laura Perälä ja Frida -koira

19

Kolumni

Eläköön! Eläköön! Eläköön! – Kerran vielä Nato Lännen viimeisten rajamaiden Kuvitus

Amos Finell

residentti puhuu, orkesteri soittaa ja niin sinirisPolemme tilippu nousee salkorivin jatkoksi. Hurraa! Nyt viimein lännessä! Kansakunta kansakuntien

joukossa!

Historiankirjoitusta tarkistetaan – olimmehan me jo Naton kelkassa, jos nyt ei pykälissä niin ainakin hengessä. Vähintäänkin me olemme vuosisatainen läntisen sivilisaation turva ja etuvartio.

Naton ulkopuolelle jättäytymistä oli vuosi vuodelta ollut vaikeampaa perustella, jo kauan ennen helmikuuta 2022. Vaikkei sitä ääneen sanottu, Nato-option vaaliminen oli varmaa hivuttautumista liittoumaan. Sitä paitsi millä ilveellä Suomi olisi voinut pysyä erossa sellaisesta sodasta, johon Norja ja Viro olisi imaistu mukaan?

EU-vetoinen puolustusratkaisu olisi ollut meille ihanteellinen. Sellainen liitto olisi perustunut eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan ydinkysymyksille ja yleisen integraation lainalaisuuksille, riippumatta Yhdysvaltojen rajallisesta globaalista huomiosta tai sisäpolitiikan ailahduksista.

Eurooppalaista ratkaisua ei synny Naton yli eikä ohi niin kauan kuin liittouma on olemassa, joten se siitä haaveilusta. Pienvaltiot eivät luo vaihtoehtoja vaan valitsevat niistä. Naton ei silti tarvitse estää rakentamasta eurooppalaista puolustuspolitiikkaa vaan se voi antaa sille raamit. Toki maailman suurimman sotilasmahdin kanssa veljeilyllä on tällä alalla puolensa.

Karkeallakin geopoliittisella matematiikalla voimme laskea, että kääpiövallalle liittoutuminen kannattaa. Ensinnäkin imperiumit sekaantuvat muiden asioihin, erityisesti ”etupiirissään”, sillä yleensä se kannattaa, siihen ne pystyvät ja sen ne myös katsovat oikeudekseen. Toisekseen imperiumit iskevät kapuloita toistensa rattaisiin sopivan tilaisuuden tullen.

Näissä raameissa pikkumaat pyörittelevät omaa peliään. Imperiumin välittömässä läheisyydessä liikkumatila on vähäinen, ellei vastapainoksi saa liittolaisten muskeleita. Kaukaisen imperiumin taas kannattaa solmia liittolaisuuksia vihollisensa naapurissa padotakseen vastustajaansa. Oman nahkan varjelemisessa on sillä vähän tekemistä ja panokset ovat pienet. Silloin vasallille asetetut vaatimukset pysyvät kohtuullisina.

Maailma on onneksi mutkikkaampi, eikä Yhdysvallat ei ole yhtä kuin Venäjä. Toisin väittäminen olisi entäjossittelun myrkkyä ja älyllistä epärehellisyyttä.

mikrovaltio riemuitsee imperiumin hyväntahtoisessa suojeluksessa.

Yksi latteus meidän pitää silti visusti muistaa: jos sidomme itsemme Yhdysvaltoihin tulemme riippuvaisiksi Yhdysvalloista ja se on valtaa Yhdysvalloille. Venäjän kotkalla on kaksi päätä, valtio ja kirkko.

Yhdysvaltain kotkan toinen pää on piilossa, mutta siellä se on. Kirkon tilalla on näkymätön markkinavallan pää.

Turkilta voimme oppia muutaman läksyn.

Nato on sotilasliitto ja arvopuhe joustaa kyllä – keskittykäämme olennaisuuksiin. Juonittelu herättää pahaa verta – pysykäämme tahdikkaina. Natoon mahtuu monenlaisia liittolaisia – mekin voimme olla omapäisiä, jos tarve vaatii.

Läpeensä yhtenäinen liitto voisi pahimmillaan olla kuolettava halaus, joka pakottaisi Suomen tanssimaan muiden pillin mukaan. Tottakai me rakastamme vapautta ja demokratiaa ynnä muita hyviä asioita. On silti aivan olennainen asia, että juuri me määrittelemme, mitä ne meille tarkoittavat ja miten me niitä edistämme.

Nimimerkillä Herään tekemään ihmisen työtä

20

Mielipide

Kuinka pitkälle yhteiskunta voi polarisoitua taloudellisesti ennen sen romahtamista?

Teksti Kuvitus

N

Helmi Purhonen Amos Finell

yt, kun Suomessa valtaan on valittu puolue, joka tallaa köyhiä ja puolustaa rikkaita, mietin kuinka kestävää on politiikalla jatkaa varallisuuden eriytymistä ja kasauttamista pienelle osalle väestöä – vaikka sitä kuinka perusteltaisiin valtion velkaantumistahdin hidastamisella. Rikkaille ei voi antaa loputtomasti rahaa, sillä ensinnäkin se alkaa ennen pitkää polarisoimaan yhteiskuntaa taloudellisesti liikaa; köyhät ryhtyy kapinaan, ja toiseksi valtio tarvitsee rikkaiden verotuloja. Rikkaat ovat vankasti systeemin eli valtion puolella länsimaissa, (ja globaalistikin useimmissa maissa), ja systeemi rikkaiden, mutta paradoksaalista on se, että valtio ei tajua tarvitsevansa rikkaita enemmän kuin rikkaat tarvitsevat valtiota.

Otetaan Osmanien valtakunta ja sen 1700-luvun lopulla alkanut tuho esimerkiksi: muiden tekijöiden ohessa valtiovalta alkoi tuolloin vapauttaa rikkaita maanomistajia verotuksesta vähän liikaa, siten pienentäen valtion kassaa sekä ajaen enemmän ihmisiä merkittävään köyhyyteen. Varallisuus- ja elintasoerot kasvoivat suuriksi, tuotanto pienentyi, valtion vaikutusvalta sen kansalaisiin heikentyi (valta desentralisoitui eli hajautui useammille tahoille pois hallinnolta) ja lopulta ulkopuoliset kilpailijat alkoivat saada haltuunsa imperiumin osia ja syrjäyttämään sen globaalista kaupasta.

Suhteellisen pysyväinen yhteiskuntamuoto eli imperiumikin voi siis hajota, vaikka sen vakautta ylläpitää moni asia. Suuren valtion hajoaminen johtuu todennäköisesti eniten sisäisistä syistä – ainakin

21

alussa. Haluan pohtia, mikä saa voimakkaan valtion hajoamaan, monien vuosikymmenten tai -satojen jälkeen. Kun riistosuhteet köyhiin ovat vakiintuneet, niitä helposti viedään yhä pidemmälle esimerkiksi ulkomaisen kaupan tai kysynnän lisääntyessä.

Mutta milloin riisto on liiallista niin, että sitä ei voida enää ylläpitää tai että ihmiset alkavat kapinoida tai sotia?

Puhun hetken imperiumien vahvuuksista.

Imperiumit voivat olla hyvinkin pysyviä, vaikka ne tuottaisivatkin epäinhimillisiä olosuhteita monille, koska ihmiset sosialisoituvat systeemiin niin kokonaisvaltaisesti: imperiumeilla (tai yhteiskunnilla) on siis alkutilanteessa jo merkittävä psykologis-sosiologinen etu. Ihmisten mukautuvaisuus normeihin ja rooleihin, sekä “vanhaan valtaan” on niin voimakasta, että imperiumit voivat pitkäänkin hyväksikäyttää ja riistää niiden alaisia ihmisiä. Riistoon perustuvalla yhteiskunnalla on myös ainaisia riskejä: mitä enemmän vauraus ja valta alkavat kasautua muutamille ryhmille tai yksilöille, sitä vähemmän jää ihmisiä, joilla on mitään syitä pitää valtiota pystyssä. Nämä valtiovaltaa epävakauttavat riskitekijät ovatkin saaneet kaikki historian imperiumit lopulta kaatumaan, ainakin tilapäisesti.

Palataan nykyajan länsimaiseen yhteiskuntaan. Valtaapitävien täytyisi tajuta, ettei valtiota voida ylläpitää pelkästään köyhien tai alemman keskiluokan työstä riistämällä. Siitä ei saada tarpeeksi rahaa. Pitkällä tähtäimellä ei ole kestävää miellyttää pelkästään rikkaita ja eläkeläisiä. Toisaalta plutokra-

tia eli poliittinen järjestelmä, jossa valtaa pitävät vauraat, voi yhteiskuntajärjestelmänä kestää yllättävänkin kauan. Lisäksi länsimaat saavat jatkuvalla syötöllä resursseja imperiumiensa tueksi uuskolonialistisista järjestelyistä, joilla globaalista etelästä kasautetaan rahaa pohjoiseen. Näistä riistosuhteista länsimaat pitelevät nyt henkensä edestä kiinni.

Esimerkiksi Yhdysvallat huristaa vielä eteenpäin, vaikka yhteiskunta on jo äärimmäisen polarisoitunut ja taloudellinen eriarvoisuus mittavaa. Järjestelmästä tuleekin eräänlainen kehä, jossa rikkaat ovat vakiinnuttaneet paikkansa sekä politiikassa että sen rahoittajana, ja täten pitelevät käsissään yhteiskunnan ylintä valtaa. Vaikka rikkaiden rikastuttaminen ei olisi itse valtiolle sen kestävyyden kan-

nalta paras tie, tulee se valituksi niin kauan kun vallan kahvassa istuvat samojen mahtisukujen jälkeläiset ikäpolvi toisensa jälkeen.

Tärkeä aspekti systeemissä on pitää myös toista joukkoa sopuisana: keskiluokkaa ja ylempää keskiluokkaa. He eivät ikinä muutu eliitiksi, mutta rikkaiden heille tiputtamat toivonmuruset – mahdollisuus laittaa lapset yliopistoon, hankkia omakotitalo valkoiselta esikaupunkialueelta ja niin edelleen – saavat myös heidät tukemaan ultimaattista plutokratiaa.

Sen kuitenkin sanon ja uskon, että mikään imperiumi ei ole ikuinen. Niin, Euroopan ja Yhdysvaltojen loistolle annan ehkä sadan vuoden armonajan, mutta sitä pidempään ei tämä imperiumi kestä.

22

KANNUT KAAKKOON Kevät keulii ja vappu sen peräkärryssä.

Vaalijännän kupeessa valtsikalaiset ovat hääränneet yhtä sun toista. Vappuviikon meininkejä on saatu valmistella järjestöjen yhteisvoimin. Toivottavasti myös juhlinnan pariin löytää mahdollisimman moni eri koulutusohjelman edustaja. Syitä juhlalle voi löytää vaikka seuraavista kappaleista.

Opiskelijoiden yhteen tuominen läpi opintosuuntien on ollut mahdollista vain uutterien toimijoiden ansiosta, eikä kyse ole vain ainejärjestöjen aktiiveista. Mukaan on mahtunut speksiä, virkailijoita, hallopedeja, urheiluexcuja, sekä tietenkin Tutkainta. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen pidetty Valtsikan speksi on oiva muistutus siitä, ettei osallistuminen Valtsikan yhteishengen rakentamiseen tarvitse rajoittua hallituspesteihin. Poikkitieteellisen yhteistyön merkeissä on sitsattu sekä pykälistien että valtsikalaisten kaverien kanssa. Sitsien ja vapun jälkeen kevättä koristaa vielä 78. vuosijuhlamme sekä Neppis-kisat.

Juhlat ja tapahtumat ovat kuitenkin toiminnastamme vain ne näkyvimmät osat. Keskeiseksi teemaksi keväässä on noussut kansainvälisyys, ei tosin vain järjestöjen osalta, vaan koko tiedekunnassa. Sitä on pyritty edistämään niin tapahtumien tarjonnassa, viestinnässä, kuin opiskelijoiden edunvalvonnassa. On ollut erittäin positiivista huomata, kuinka moni aktiivi on tähänkin ollut valmis panostamaan. Korvaamatonta tukea olemme saaneet myös tiedekunnan puolelta - kuten vaikka Kuppalan uudistamisessa.

Jäsentemme etujen turvaaminen on monipuolista peliä, erityisesti vaalikeväänä. Kannunvalajat on ollut mukana puhumassa esimerkiksi maksuttoman korkeakoulutuksen puolesta. Puhumistakin enemmän olemme kuitenkin kuunnelleet, sillä kuultavaa on riittänyt.

Huolia löytyy niin opiskeluihin kuin työelämään liittyen. Yliopisto-instituutio on laaja, eikä jokainen sen osa itsekään aina hahmota, millä tavalla yhtäältä tehty valinta voi vaikuttaa toisaalla. Emme ole Valtsikassa immuuneja hallinnollisten päätösten kerrannaisvaikutuksille edes työelämään siirryttyä. Kannulla on ollut mahdollisuus vaikuttaa - ja vaikuttaneet olemme.

Harva asia keväässä olisi yksin tehtynä onnistunut. Siksi suhteiden vaaliminen on tärkeää.

Ylivoimaisesti tärkein niistä meille Kannunvalajissa on suhteemme teihin jäseniin. Virkistävää kevättä kaikille!

Samuli Leppämäki, opintosihteeri ja työelämävastaava, Kannunvalajat ry

23