Uusi ilmasto Helsinki 20-luvulla Palstaviljelyä Mieltä osoittamassa USA:n presidenttien salamurhat Haastattelussa Salla Vuorikoski
/ 2024
TEKIJÄT
Päätoimittaja: Olli Puumalainen
AD: Essi Sen
Kirjoittajat: Santeri Hovi, Julius Kukkonen, Venla Lehtinen, Justus Lehtisaari, Aliisa Peltoniemi, Kristian Paltila, Olli Puumalainen ja Matti Välipakka
Kuvat ja kuvitukset: Eeva Honkonen, Julius Kukkonen, Saana Ott, Aliisa Peltoniemi, Olli Puumalainen ja Armas Weselius. Lisäksi kuvia on hankittu Helsingin kaupunginmuseon ja Wikimedia Commonsin kautta.
Presidentti Stubbia ärsyttää varmasti, että Suomen ulkopolitiikka näyttää sotkulta juuri hänen vahtivuorollaan.
4.10. Stubb julisti, että vaikeaakin keskustelua pitää käydä. Sitten hän ryhtyi pelottelemaan kansaa wanhalla neuvostopeikolla: vihollinen kuuntelee ja käyttää erimielisyyttämme hyväkseen! Tietämättömyys on voimaa.
Stubb puhuu uudesta aikakaudesta, muttei kykene vastustamaan Kekkoslovakian keinojen kiusausta. Hyssyttelyssä häntä auttavat kaksi suomalaisuuden peruspilaria: ylisukupolvinen sotatrauma ja lapsenomainen auktoriteettiusko.
Näistä jälkimmäinen olisi huvittava ja ensimmäinen vain surullinen, jos niiden tulos ei olisi niin turhauttava.
Niinistön suosion syitä olivat patriarkan imago, varovaisuus ja kryptisyys – sekä presidenttiys sinänsä, sillä siinä sopii asettua tavallisen kansan, kahnausten ja arvostelun yläpuolelle. Houkutteleva pelipaikka myös uusvanhan ajan presidentille.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kuin trauma-Suomen syyskuun 11. Kansallisesta turvallisuudesta on tullut politiikan hopealuoti. Vastaanväittäjälle on tarjolla putinistin leima.
Vaikka Putin väijyy lähikaupan lööpeissä, Venäjän mahdollisuudet hyökätä Suomeen ovat nyt minimaaliset. Suomi on Natossa ja Venäjän sotavoimat Ukrainassa. Keskustelulle on tilaa. Siitä ei presidentti päätä.
Ulkopoliittisessa selonteossa Suomen ”toiminnan perustana ovat demokratia, oikeusvaltioperiaate, ihmisoikeudet, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus”. Ulkopoliittisessa todenteossa ostetaan
sieltä, mistä parhaat paukut saa, hällä väliä ihmisoikeuksista.
Vaikka Iivanan pelko veisi unet, Daavidin lingon esittäminen Suomen kohtalonkysymyksenä on rumaa. Israel ei ole maailman ainoa asekauppias, eikä edes riskittömin. Jopa Puolustusvoimista varoiteltiin, että toimitukset voivat viivästyä (HS 15.4.). Israelin ja Iranin sodassa olisivat pienen pohjoisen maan varastot sivuseikka.
Selonteko vakuuttaa: ”Suomi toimii kansainvälisen oikeuden ja sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän vahvistamiseksi”. Israel on toistuvasti osoittanut täydellistä piittaamattomuutta juuri näistä.
Satojen miljoonien eurojen kantaminen Israelin kirstuihin on juuri sitä kaksinaismoralismia, mistä länttä syytetään. Sitä, mikä globaalissa etelässä tökkii, kun me vaadimme kovaa linjaa Venäjän suhteen.
Suomen ulkopolitiikan pitäisi tähdätä Israelin sota-, sorto- ja laajentumispolitiikan hillitsemiseen, kansallisesti ja osana EU:ta. Israel on riippuvainen ulkomaisesta tuesta, joten juuri sen kohdalla sanktioilla olisi vaikutusta.
Riippuvuus israelilaisista aseista jarruttaisi tulevien hallitusten pakoteintoa, vaikka Lähi-idän rauha ja vakaus sitä vaatisi. Jos pakotteet silti saataisiin, se niistä asetoimituksista.
On Stubbilta harhaanjohtavaa väittää linjaa kirkkaaksi vetoamalla Selontekoon. Ulkopoliittinen linja ei ole puheissa tai papereissa, vaan toiminnassa. Siksi se on niin sotkussa.
Olli Puumalainen
Päätoimittaja
Kuva: armas weselius
TOSI PITKÄSTI
VISUAALISESTI
Uusi ilmasto, uusi politiikka
TEKSTI: Justus Lehtisaari
Kuvat: Eeva honkoneN
Pariisin ilmastosopimuksessa määriteltyä 1,5 celsiusastetta on pidetty turvarajana, jota ei saa ylittää. Nyt tuo raja on rikki. Kun ilmasto porskuttaa kohti kolmen asteen kuumenemista ovat vaarana ikiroudan, mannerjäätiköiden ja merivirtojen romahtaminen. Miten näihin muutoksiin varaudutaan? Mitä niille voi edes tehdä?
“Kyllähän tässä ollaan käytännössä ylitetty se 1,5 astetta,” Outi Honkatukia totesi ympäristöministeriön tiedotustilaisuudessa syyskuussa 2024. Hän johtaa Suomen valtuuskuntaa kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa.
Ilmastoasioita seuranneelle tämä uutinen ei tullut yllätyksenä, mutta harvoin sitä kuulee ääneen sanottuna – onhan se merkki Pariisin sopimuksen ohjaaman ilmastopolitiikan epäonnistumisesta. Kyseessä on tietysti suurempi katastrofi kuin yhden kansainvälisen sopimuksen kuihtuminen. 1,5 astetta on pidetty turvarajana, jota ei saa ylittää.
1,5 asteen takana häämöttää uhka ilmaston keikahduspisteiden ylittymisestä. Näitä pisteitä on esimerkiksi pohjoisen ikiroudalla, Grönlannin eli Kalaallit Nunaatin mannerjäätiköllä sekä Pohjois-Eurooppaa lämmittävällä
AMOC-merivirralla (Atlantic meridional overturning circulation), johon Golfvirtakin kuuluu. Mitä enemmän ilmasto kuumenee, sitä lähempänä itseään ruokkivat romahdukset ovat.
Ikiroudan sulaminen tarkoittaisi suunnattomia metaanipäästöjä, jotka kiihdyttäisivät ilmastonmuutosta entisestään. Kalaallit Nunaatin mannerjäätikön romahtaminen nostaisi merenpintaa jopa kuudella metrillä, vaikka se veisi vuosisatoja. AMOC-merivirran tyrehtyminen voisi pudottaa Suomen talvien keskilämpötilaa jopa kahdellakymmenellä asteella. Samalla kun pohjoinen pallonpuolisko viilenisi, pakkautuisi nyt AMOC:in kuljettama lämpö päiväntasaajan tuntumaan ja eteläiselle pallonpuoliskolle. Se kiihdyttäisi alueen jo vakavaa kuumenemista.
Keikahduspisteet ovat kytköksissä toisiinsa. Kalaallit Nunaatin mannerjäätikön makean ve-
”Korttitalo voi romahtaa...
den sekoittuminen suolaiseen
Atlanttiin on yksi AMOC-virtaa hidastava tekijä. Keikahduspisteitä täytyy siis käsitellä kokonaisuutena, eikä irtonaisina ja yksittäisinä asioina. Korttitalo voi romahtaa nykäisemällä mitä tahansa korttia.
Uusimmat tutkimukset pitävät AMOC-merivirran romahdusta tällä vuosisadalla todennäköisenä. Jo romahduksen arvioiminen edes hiukan säilymistä todennäköisemmäksi, on huolestuttavaa. Kun riskejä arvioidaan, on aina syytä ottaa huomioon tapahtuman todennäköisyys ja siitä seuraava haitta. AMOC:in kohdalla molemmat ovat aivan liian korkeat.
Ilmakehän ja ilmaston osaamiskeskus ACCC, Suomen
akatemian lippulaivahanke, otti toukokuussa uudessa politiikkasuosituksessaan esille tarpeen huomioida AMOC:in romahduksen kaltaiset keikahduspisteet ilmastopolitiikassa. Tähän saakka niihin ei ole juuri kiinnitetty huomiota sen enempää kansainvälisessä kuin kansallisessakaan ilmastopolitiikassa. Keikahduspisteiden huomioimisen vaikeudet ovat ymmärrettäviä, sillä varsinaista keikahduspistettä on hyvin hankala arvioida. Keikahduspisteen ylittyminen voidaan todeta varmaksi vasta jälkeenpäin – ei ihmistäkään todeta kuolleeksi eläessään. Kuollutta ei herätetä henkiin, eikä jäätikköä saa takaisin mantereelle.
Yhdistyneen kuningas-
kunnan valtiollinen tutkimus- ja kehitysvirasto ARIA on aloittanut 81 miljoonan punnan rahoitusohjelman keikahduspisteiden ennustamiseksi. Ohjelman tarkoituksena on kehittää järjestelmiä, jotka voisivat varoittaa keikahduspisteistä ennen romahdusta. MIT Technology Reviewin mukaan ohjelma on erityisesti suuntaunut Kalaallit Nunaatin mannerjäätikön ja Pohjois-Atlantin kiertoliikkeen tarkkailemiseen.
Keikahduspisteiden ennustaminen on olennaista niihin varautumiseksi. Se ei suoraan kuitenkaan estä niitä romahtamasta. Tehokkain keino siihen on tietysti ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen.
...nykäisemällä mitä tahansa korttia.”
Minne menet ilmasto?
Nykyiset poliittiset toimet ohjaavat meitä hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n mukaan kohti 3,2 asteen lämpenemistä. Koronapandemia laski globaaleja päästöjä hetkellisesti, mutta nyt ne ovat kivunneet ennätyskorkeiksi.
Yhdysvaltalainen ilmastotutkija ja entinen Nasan Goddard Institute for Space Studies -tutkimuskeskuksen johtaja James Hansen uskoo kahden asteen rajan ylittyvän jo ennen vuotta 2050. Hansen on arvostettu ilmastotutkija, jonka vuonna 1988 Yhdysvaltojen kongressissa pitämä puhe
nosti ilmastonmuutoksen julkiseen keskusteluun. Hansenin varoitus ei tule keneltä tahansa tuomiopäivän profeetalta, vaan vakavasti otettavalta tutkijalta ja ilmastonmuutoksen vastaisen työn veteraanilta.
Jos Hansen on oikeassa, kaksi astetta lämpimämpi maailma on todellisuutta vain 25 vuoden sisällä. Päästöt on saatava alas pikimmiten ja jo ilmaan päästettyjä kasvihuonekaasuja pitäisi kerätä sieltä pois. Pitoisuudet ovat jo nykyisellään aivan liian korkeat vakaan ja turvallisen ilmaston kannalta. Tilanteen vakavuus ja häämöttävät keikahduspisteet ovat saaneet monet tahot harkitsemaan ilmaston viilentämistä,
esimerkiksi lisäämällä maapallon heijastavuutta tai tukemalla jäätiköiden kaltaisia ekosysteemejä. Näihin menetelmiin viitataan usein ilmastointerventioina, ilmaston muokkauksena tai ilmaston korjauksena.
Brittien ARIA on vastikään aloittanut 56,8 miljoonan punnan tutkimusohjelman, jonka tarkoituksena on selvittää ilmaston viilentämistä. Tällä hetkellä tutkituimmat keinot ilmaston viilentämiseksi ovat hiukkasten lisääminen yläilmakehään ja meripilvien vaalentaminen.
Globaali ilmaston viilentäminen saattaa kuulostaa hullulta scifi-idealta, mutta käytännössä se on syntynyt ympä-
Ilmakehässä ei ole ollut kahteen miljoonaan vuoteen yhtä paljon hiilidioksidia. Alkuperäinen grafiikka: Saana Ott.
Hiilidioksiditaso 1950-luvulla.
300,000 200,000
ristöä tarkkailemalla. Suurten tulivuorenpurkausten, kuten Pinatubon purkaus vuonna 1991, on havaittu viilentävän ilmastoa. Tämä on saanut tutkijat pohtimaan, voisiko tulivuorenpurkauksia matkia keinotekoisesti samanlaisen viilennyksen aikaansaamiseksi.
Jos sopivia aerosoleja saataisiin yläilmakehään, ne heijastaisivat osan saapuvasta auringonvalosta takaisin avaruuteen. Lopputuloksena olisi käänteinen kasvihuoneilmiö. Ajatus on yksinkertainen, mutta sen käytännön toteutus olisi huomattavan monimutkaista. Tietoa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi menetelmän turvallisuudesta, eikä sen hallinnoimisesta tai sosiaalisesta hyväksyttävyydestä. Tutkimusta tarvitaan siis lisää niin luonnon- kuin ihmistieteiden saralla, jotta menetelmää voidaan oikeasti arvioida.
Idea meripilvien vaalentamisesta tuli kansainvälisen rahtilaivaliikenteen vaikutuksista. Tutkijat ovat havainneet rahtilaivojen jättävän jälkeensä valkoisia pilvivanoja seilatessaan pitkin maailman meriä. Nuo pilvet ovat kuitenkin täynnä rahtilaivojen käyttämän raskaan polttoöljyn saasteita. Kun laivojen polttoainetta koskeva tiukempi sääntely astui voimaan tietyillä merialueilla, viilentävien saastepilvien määrää väheni. Tutkijat ovat pitäneet tätä yhtenä ilmastonmuutoksen viime vuosikymmenien kiihtymistä selittävänä tekijänä. Ilmansaasteet ovat siis saattaneet viilentää maapalloa heijastamalla osan auringon voimasta avaruuteen! Arviot viilentävästä vaikutuksesta vaihtelevat jopa 0,3-1,1 asteen välillä.
Tutkijat ovat etsineet keinoja luoda meripilviä ilman
saasteita. Yksinkertaisimmillaan se tapahtuisi suihkuttamalla merivettä ilmaan, missä vesi tiivistyisi suolahiukkasten ympärille pilviksi. Tutkimusta on jo tehty Australiassa Ison valliriutan suojelemiseksi sekä Yhdysvaltojen Alamedassa. Ilmastoa viilentäviin ideoihin liittyy paljon riskejä, niin tunnettuja kuin tuntemattomia, eikä niiden tarpeellisuudesta ilmastopolitiikan välineenä ole yhteisymmärrystä – saati sääntelyä. Eivätkä ne ratkaise ilmastonmuutoksen juurisyytä, liiallisia kasvihuonekaasupäästöjä. Uhkaavat keikahduspisteet ovat silti saaneet monet pohtimaan akuuttia ilmaston viilentämistä. Se jos jokin on osoitus tilanteen vakavuudesta ja tähän asti tehtyjen toimien riittämättömyydestä.
Lopuksi
Ilmastonmuutoksesta puhutaan usein tavalla joka viittaa enemmän tulevaisuuteen kuin nykyisyyteen. Puhumme usein vain siitä mitä tulee tapahtumaan ilmastonmuutoksen myötä. Ilmastonmuutos on kuitenkin jo todellisuutta. Brittiläinen ympäristötoimittaja Gaia Vince on ehdottanutkin “post-ilmastonmuutoksesta” puhumista. Moni tutkija nimittää nykyistä geologista aikakautta antroposeeniksi, eli ihmisen aikakaudeksi.
Sekin on muistutus jo muuttuneesta ilmastosta.
Ilmastonmuutoksen jälkeinen maailma tarvitsee suunnanmuutoksen ilmastopolitiikkaan. Sen täytyy olla entistä paljon kunnianhimoisempaa päästöjen leikkaamiseksi. Samalla on huomioitava jo toteutuneen kuumenemisen seuraukset, joihin Kalaallit Nunaatin jäätikön, pohjoisen ikiroudan ja AMOC-merivirran romahtaminen voivat vielä lukeutua.
Moni uhka ei vaikuta
mahdolliselta ennen kuin se on jo toteutunut. Tämä pätee erityisesti keikahduspisteisiin. Silloin on kuitenkin jo liian myöhäistä. Sulanutta mannerjäätikköä ei saa takaisin eikä merivirtaa uudelleen käyntiin. Positiivisen ja kliseisen muka-toivoa-antavan loppukaneetin sijaan haluan haastaa lukija kuvittelemaan, miltä ilmastonmuutoksen jälkeisen ilmastopolitiikan pitäisi näyttää? Uusi ilmasto tarvitsee uutta politiikkaa.
”Miltä ilmastonmuutoksen jälkeisen
Beta vulgaris
Raparperitaivas
Loppukeväästä 2024 Aliisa Peltoniemen pitkäaikainen haave omasta viljelypalstasta täyttyi. Jo yksi viljelykesä opetti hoivasta, luonnosta ja muuttuvasta maailmasta.
Toukokuun valo on paljasta ja ankaraa. Kevät on ollut erityisen lämmin, talvi tuntuu vaihtuneen suoraan kesään. Kaikkialla on jo vihreää. Sellaista luonnottoman neonvihreää, kuin kuvan värikylläisyyttä olisi säädetty yli uskottavuuden. Ilmassa tuoksuu lanta.
Olin saanut sähköpostia, jossa minulle tarjottiin omaa viljelypalstaa. Jonoon olin asettunut viime syksynä ja ennakkotiedon mukaan siinä voisi vierähtää ainakin kaksi vuotta. En siis osannut odottaa vuoroni koittavan näin pian.
Palstasta tuli minun juuri kesän kynnyksellä, sillä edellinen viljelijä oli saanut toisen palstan lähempää kotoaan. Hän oli jo ehtinyt aloittaa viljelyn. Maa on valmiiksi muokattu, istutuksia tehty. Istutuksia, jotka ovat vielä mysteeri. Näin aikaisin kesästä on mahdoton sanoa, mitä maa sisässään kantaa. Onneksi palstanaapurini osaa kertoa ja arvata jotain: perunaa, porkkanaa, puna-
juurta ja sipuleita, ainakin. Tulppaanit ovat jo nuupahtaneet ja raparperi on kasvanut palstan nurkassa vuosia. Olin haaveillut omasta palstasta vuosia, mutta nyt minua jännittää. Viljely ja puutarhanhoito eivät ole enää yleisiä taitoja. Niitä ei enää tarvitse osata, mutta monella ei ole edes mahdollisuutta opetella. Ei ole maata, ei opettajaa. Miten voisikaan osata jotain, mitä ei ole koskaan kokeillut? Onnekseni Youtubesta löytyy kasoittain muutaman sadan seuraajan tilejä, joilla on tutoriaaleja elämän triviaaleihin pulmiin.
Alkujuuret
Palsta- ja siirtolapuutarhakulttuuri sai alkunsa 1700-luvun Britanniassa. Yhteiskunta oli kokenut merkittävän rakennemuutoksen teollistumisen ja kaupunkien kasvun myötä. Ruoasta oli pulaa, joten palstaviljelyllä helpotettiin työväenluokan tilannetta. Toisaalta motiivi oli myös kansanterveydellinen ja valtio halusi vaikuttaa ihmisten vapaa-aikaan tarjoamalla tervehenkistä tekemistä raikkaassa ulkoilmassa.
Suomeen kaupunkiviljely rantautui 1900-luvun alussa Saksasta
ja muista pohjoismaista. Perimmäiset tavoitteet ja ihanteet eivät olleet muuttuneet muutamassa sadassa vuodessa.
Nykyisin palstojen merkitykset lienevät moninaisemmat. Vaikka elintarvikkeiden hinnat ovat nousseet merkittävästi, en ole kuullut, että kukaan viljelisi ruokansa itse taloudellisista syistä. Tai sitten sitä on vain vaikea uskoa näin aloittelevana palstanhaltijana, sillä rahaa on mennyt enemmän, kuin jos olisin ostanut saman sadon kaupasta.
Palstojen maat kuuluvat kaupungille, mutta niihin liittyy yllättävän vähän poliittisia jännitteitä maankäytöstä. Monet palstat ovat saaneet olla samoilla paikoilla vuosikymmeniä. Palstat ovat pieniä keitaita lähiöiden väleissä. Tärkeitä paikkoja myös heille, jotka eivät niissä viljele.
Itsekin seuraan muita palstoja, ihailen niiden kasvua. Tarkkailen erään palstan pioneita. Kuinka nuput vih-
Teksti & Kuvitus: Aliisa Peltoniemi
”Huomaan kiintyväni satooni, olen luonut siihen suhteen.”
doin avautuvat, kukoistavat ja sitten ne lakastuvat liian nopeasti. Ihailen palstanaapurini kukkapenkkiä, miten sieltä nousee aina jotain uutta koko kesän läpi. Vielä syksylläkin kukkii, vaikuttavat auringonkukat kurkottelevat kohti taivasta.
Hajonnut maailma
Luin kesällä Ville-Juhani Sutisen kirjan Hajonneen maailman käyttöohje. Sutinen kirjoittaa ilmastokriisistä ja toteaa, että ilmasto on jo peruuttamattomasti muuttunut. Sen sijaan, että haikailisimme vanhaa, muutokseen on so
peuduttava ja kiihtyvää tuhoa hillittävä. Ihminen on tähänkin asti selvinnyt sopeutumalla, eikä ihmisestä tarvitse olla huolissaan. Huolissaan tarvitsee olla sukupuuttoaallosta, muiden eliöiden kadosta.
Sutinen kysyy, mikä on se alkuperäinen, johon tulisi palata? Ihantesiin sisältyy nostalgiaa, jopa sellaista, mitä ei ole paikannettavissa omiin muistoihin. Melkein kaikki luonto on nykyään ihmisen jollain tavalla muokkaamaa, mikään ei ole koskematonta. Palstat ovat hyvä esimerkki Sutisen tarkoittamasta luonnosta. Ja hyvä esimerkki siitä, miten tuota luontoa tulisi kohdella. Säännöissä kielletään torjunta-aineiden käyttö, jokaisella palstalla on oltava oma komposti ja kaikki eloperäinen on kierrätettävä. Viljelijät huo-
lehtivat maan ravinteista, usein noudattamalla vuoroviljelyä. Pölyttäjät ovat haluttua seuraa, joita houkutellaan kukilla.
Myös hoiva kietoutuu Sutisen ajatuksiin ja palstaviljelyn ihanteisiin. Joan Tronto ja Berenice Fisher ovat määritelleet hoivan seuraavasti: ”hoiva kattaa kaiken mitä teemme jatkaaksemme, ylläpitääksemme ja korjataksemme maailmaa jotta voisimme elää siinä niin hyvin kuin mahdollista”. Hoiva ei siis rajaudu vain ihmisten välisiin suhteisiin, vaan on laajennettavissa kaikkeen olevaiseen.
Hoivaan palstaani ja palstani hoivaa minua. Sen lisäksi, että saan itse syötävää, lahjoitan satoa ystävilleni. He kysyvät minulta palstasta ja antavat minun vaahdota itselleni tärkeästä aiheesta.
Cantharellus cibarius
Idätän, istutan ja latvon. Kastelen, kannan ja kitken. Sykli jatkuu, eikä työ tule koskaan valmiiksi. Hoiva voi olla myös näkymätöntä, melkeinpä passiivista. Komposti hajottaa puutarhajätteitä uudeksi mullaksi, kasvit tuottavat
Solanum tuberosum
uusia ravinteita maaperään. Palsta on verkosto.
Peruna
Lataan puhelimeeni sovelluksen, jonka avulla voin tunnistaa kasveja. Sen lisäksi, että joku on jo ehtinyt tehdä omat kylvöksensä tälle kesälle, voi maassa olla vuosikymmenien siemenpankki. En luota kykyyni erottaa rikkaruohoja hyötykasveista. Yrttipenkin vierestä alkaa kasvaa tutunoloinen verso. Tarkistan sovelluksella epäilyni ja tulokseksi se antaa Solanum tuberosum, peruna. Siellä, missä palstanaapurini epäili kasvavan perunaa, ei ole ilmestynyt yhtään mitään. Kesä on jo pitkällä, mutta käyn silti ostamassa lisää taimia. En halua hukata maata.
Kasvu on hidasta. Iloitsen jokaisesta uudesta nupusta ja versosta. Ja kuitenkin, jos en ole tarkkana, kaaos valtaa alaa. Nokkonen valtaa kompostin, voikukka ulottaa lonkeronsa kaikkial-
le. Puutarhanhoito on pitkälti kitkemistä ja karsimista. Halutun ja epätoivotun erottamista toisistaan.
Sadonkorjuu
Huomaan kiintyväni satooni, olen luonut siihen suhteen. Ruoalla on tarina ja siihen sisältyy nostalgiaa. Muistelen, miten valitsin kurkuntaimen puutarhamyymälästä ja nyt se tuottaa hedelmää. Sutinen kirjoittaa vastaavasta tunteesta sienestyksessä. Sienistä muistaa, mistä ne on poiminut, millainen sieniretki sillä kertaa oli. Kun saaliistaan valmistaa ruokaa, nuo muistot palaavat.
Ruokaa, joka herättää muistoja ja johon on luonut suhteen, ei halua heittää hukkaan. Tietysti ruoan poisheittäminen tuntuu aina tuhlaukselta, mutta marketista ostetun ruoan suhteen ei tunne, noh, surua. Palsta muuttaa ajatteluani. Kiinnitän huomiota uusiin asioihin. Tarkkailen säätä. Kesä on ollut kuuma ja paahteinen. Käyn lähes joka ilta kastelemassa palstan. Toivon sadetta. Tarvitsen sadetta. Jos en ehdi palstalle joka päivä, vastassa on surullinen näky. Punajuuren naatit roikkuvat velttoina, pavut ovat nuupahtaneet. Ainoa, jota kuivuus ei näytä haittaa-
van on oregano, joka valtaa alaa timjamilta.
Kasvukausi
Tätä kirjoittaessani palstan syystyöt ovat vielä aloittamatta. Satoa on yhä korjattavaksi ja lämmin syksy kypsyttää uusia hedelmiä. Komposti pitäisi kääntää ja siirtää. Aion aloittaa alusta, myllätä kaiken. Päättää ihan itse, ilman, että joku on jo ehtinyt aloittaa työt. Raparperi on ainoa, joka saa jäädä. Punajuuria en laita.
Palstallani on pieniä vihjeitä suuresta murroksesta. Kasvukausi on pidentynyt kummastakin päästä. Uudet kasvit pärjäävät Suomen oloissa. Vaikka Sutisen ajatus sopeutumisesta tuntuu katkeransuloiselta, ei meillä taida olla muuta vaihtoehtoa. Voisiko ihmiskunta oppia hoivaamaan?
Pohjoissatama, 1920-luvun loppu. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Kalle Havas.
Myyttinen 20-luku
– Helsinki pandemian jälkeen nyt ja sata vuotta sitten
Teksti: Kristian Paltila
KUVat: HELSINGIN KAUPUNGINMUSEO
Koronaviruksen aiheuttama shokki sai monet hakemaan turvaa menneisyydestä. Covid ei ollut Helsingin ensimmäinen pandemia – espanjantauti koetteli kaupunkia 1900-luvun alussa. Silloin vaivoja seurasi iloinen 20-luku. Kenties historia toistaa itseään sukupolvia myöhemmin.
Espanjantaudin ensimmäinen aalto aiheutti pääasiassa lieviä oireita, kuten tavallisen flunssan kaltaista kuumetta ja väsymystä. Toinen aalto oli luonteeltaan raivokkaampi. Keuhkojen täyttyessä vedellä sairastuneet tukehtuivat. Iho muuttui siniseksi ja kuolema tuli päivien tai vain tuntien kuluessa. Kouluja, teattereita ja yrityksiä suljettiin. 500 miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa sairastui. Kuolleita varten oli pystytettävä tilapäisiä ruumishuoneita.
1918 keväällä lievänä alkanut pandemia oli lopulta niin väkevä, että se tappoi enemmän yhdysvaltalaissotilaita kuin samaan aikaan riehuneen ensimmäisen maailmansodan taistelut. Hurjimpien arvioiden mukaan tauti hävitti jopa 3
prosenttia maailman väestöstä. Espanjan lehdistön ei tarvinnut välittää sotasensuurista, joten ne pääsivät kirjoittamaan pandemiasta ensimmäisenä. Tauti sai nimensä.
Joulukuussa 2019 Kiinan Wuhanista alkunsa saanut koronapandemia mylläsi taas kaiken. Keväällä 2020 se saapui Helsinkiin. Sitä verrattiin tiedotusvälineissä ahkerasti espanjantautiin. Kumpikin oli maailmaa syvästi järkyttänyt pandemia ja terveyskriisi, joten vertaukset ovat osuvia.
Eroja koronan ja espanjantaudin välillä silti on. Numeroiden valossa koronavirukseen on nyt kuollut enemmän ihmisiä kuin espanjantautiin aikoinaan. Maailman väkilukuun suhteutettuna espanjantaudin
kuolleisuus on kuitenkin suurempi.
Molemmat taudit pysäyttivät maailman ja saivat ihmiskunnan maalailemaan synkkiä dystopioita, mutta myös haaveilemaan valoisammasta tulevaisuudesta. Espanjantaudin jälkeen alkoi uusi uljas aikakausi: roaring twenties eli iloinen 20-luku.
Sisällissodan ja pandemian pölyistä kieltolakiin
Kun espanjantauti saapui Suomeen, monet punavangit viruivat sisällissodan jäljiltä vankileireillä. Kesällä 1918 tauti koitui nälän ja ankarien olojen ohella monen kohtaloksi. Syyskuussa pahin oli silti vasta edessä.
Kaupungin poikien ammattikoulun rakennus noin vuonna 1920. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.
Lievänä pidetty tauti alkoi uhkaamaan muitakin kuin nääntyineitä sotavankeja. Ihmisiä kehotettiin välttämään yleisötilaisuuksia ja kokonaisia kyliä sairastui. Helsingissä vuoden 1919 kevään aalto osoittautui kaikista tuhoisimmaksi. Hautoja ei riittänyt kaikille kuolleille. 1920-luvulle tultaessa Suomi oli kapuamassa jaloilleen sisällissodan ja espanjantaudin kiroista. Väkivalta ja kärsimys eivät silti olleet kadonneet mihinkään. Vuonna 1919 voimaan tullut alkoholin kieltolaki muutti suomalaista rikollisuutta. Tullirikokset kasvoivat moninkertaisiksi, kun viinaa tuotiin laittomasti vesiteitse Suomeen. Tilastollisesti 1920-luku oli Suomen rauhanajan historian väkivaltaisin.
Pirtua tuotiin Helsinkiin mereltä ja se kätkettiin kanistereihin, jotka piilotettiin rannikolle, muun muassa Suursaareen. Poliisi penkoi saamiensa vihjeiden perusteella merimiesten asuntoja ja kellareita ja tarkisti väkijoukkoja Rautatieasemalla ja Kauppatorilla. Poliittinen myllerrys jatkui sisällissodan jälkeen. Helsingissä kadunnimet aiheuttivat polemiikkia ja ruotsin kielestä väännetyt kankeat suomennokset herättivät närää. Snellmanilaisen herätystyön asialla olleet aktivistit ja ylioppilaat halusivat yhtenäistää Suomea ja tehdä pääkaupungin katukuvasta suomalaisemman eli vapaan venäläisistä ja ruotsalaisista vaikutteista. Osittain kyse oli ehkä siitä, että sisällissodan arpia yritettiin parantaa yhteisellä vihollisella.
Laivamatkalta Helsingistä kohti Itävaltaa huhtikuussa 1924 Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Maria Holzer
Tanssin, taiteen ja populaarikulttuurin loistoa väkivallan keskellä
Yhdysvalloissa 1920-luku oli suuren sosiaalisen ja taloudellisen murroksen aikaa. Kulutuskulttuuri oli nousussa ja jazz-musiikki herätti vanhemman sukupolven moraalipaniikin. Yksityisautoilu ja Hollywood-elokuvat olivat uutta elämää. Suomikaan ei voinut välttyä maailman muutokselta. Nuoriso kulutti herkeämättä populaarikulttuuria aivan kuin kaikkialla muuallakin länsimaissa. Helsingissä vietettiin aikaa Fazerin kahvilassa, elokuvateattereissa ja ravintoloissa. Gramofonin yleistyminen 1920-luvulla mullisti levybisneksen ja kysyntä artisteille kasvoi Suomessa. Toisaalta li-
vemusiikin osalta muusikoiden leipä oli uhattuna, kun tanssit oli mahdollista laittaa pystyyn pelkkien levyjen avulla. Ei ollut paikkaa, missä gramofonin ääni ei olisi kuulunut. Siltä ei voinut välttyä kaupungilla eikä tuttavien ja ystävien luona.
Myös jazz-musiikki saapui hiljalleen Suomeen, vastarinnasta huolimatta. Negatiivisen asenteen takana oli nuorison paheksumisen lisäksi huoli toimeentulosta. Suomen Muusikeriliitto pelkäsi venäläisten pakolaisten ja keski-eurooppalaisten salonkiorkesterien polkevan palkkoja ja vievän heidän työnsä.
1925 kokaiini saapui Helsinkiin ja jo seuraavana vuonna vaadittiin rikoslain koventamista. Poliisiraporttien mukaan huumeita välittivät tanssipaikkojen ovimiehet. Huumeiden käyttö herätti huol-
ta, mutta se myös inspiroi taiteilijoita ja sitä käsiteltiin niin Otto Kososen komediassa Ravintola Pukinsorkka kuin Unto Karrin romaanissa Sodoma. Tanssihuuma uhkasi myös “sukupuolisiveyttä”. Vanhempi polvi pilkkasi helsinkiläisnaisia ja syytti heitä pinnallisiksi. Nuoret eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä kaksinaismoralismia ja teema nosti päätään myös kirjallisuudessa, kuten Elsa Soinin romaanissa Rouva Johtaja. Vuonna 1926 esiaviolliset suhteet sallittiin, eli niin kutsuttu ”salavuoteus” poistettiin rikoslaista.
Helsinki kehittyi ja koki rakennusbuumin 1920-luvulla ja siitä kehittyi moderni suurkaupunki. ”Valoreklaamit” ilmestyivät rakennusten seiniin ja kaupankäynti valtasi katutilan itselleen. Taiteessa rikottiin realismia ja kamppailtiin materialismia vastaan. Inspiraa-
tiota suomalaiseen moderniin taiteeseen haettiin Moskovan ja Pariisin kaltaisista metropoleista. Säännöt heitettiin romukoppaan avantgarden tieltä.
Arkkitehtuuri sai inspiraatiota maailman menosta. New Yorkin Manhattanin pilvenpiirtäjät raivasivat tietä 1931 valmistuneelle 68-metriselle Hotelli Tornille. Aika ei kuitenkaan ollut aivan kypsä, joten hotelli tuomittiin maksamaan kaupungille 400 000 markkaa kipurahaa liian korkeasta rakentamisesta.
Suhteellisuusteoria oli muuttanut ihmisen käsitystä itsestään maailmankaikkeudessa. Se innoitti myös taiteilijoita rikkomaan rajoja. Ihmisen olemusta pohdittiin ja kyseenalaistettiin. Sigmund Freudin ja Carl Gustav Jungin psykoanalyyttiset teoriat antoivat uudenlaisen näkökulman ihmismielen toimintaan.
Kun oma elämänmuoto oli suuressa murroksessa, elämälle haettiin merkitystä muinaisista kulttuureista ja -opeista. Suomessa Tulenkantajat-lehti asettui auktoriteetteja vastaan ja sen piirissä olikin aikansa suurista aatevirtauksista kommunismista ja fasismista ammentavia uuden sukupolven edustajia. Ajan henki innosti ja ahdisti. Maailma oli 1920-luvulla suuressa murroksessa, aivan kuin 100-vuotta myöhemmin. Teknologian ja ihmisen suhde näytteli suurta roolia. Nykyään kannetaan huolta tekoälystä, kaappaako se vielä ihmisen hallintaansa? Viime vuosisadan alussa pelättiin teknologian alistavan ihmisen – ensimmäisen maailmansodan tuhoaseet olivat jättäneet jälkensä kollektiiviseen muistiin.
Takaisin myyttiseen menneisyyteen
2020-luku alkoi pandemialla historian jalanjäljissä. Koronaviruksen vaellus oli polttoainetta ajatuksille ihmiskunnan ja nykyisen elämäntyylin tulevaisuudesta. Dystooppisten visioiden lisäksi povattiin uutta iloista 20-lukua, kuin 1920-luvun toisintoa. Koronan aikana pahassa kriisissä olleelle kulttuurialalle se olisi ainakin ollut toivottava vaihtoehto. Osuivatko ennustukset oikeaan?
2022 Yle uutisoi THL:n jätevesitutkimusten perusteella kokaiinin viikonloppukäytön nousseen amfetamiinin ohi Helsingissä ensimmäistä kertaa. Kokaiinista oli tullut muutamassa vuodessa osa ”biletyskulttuuria” ja se herättää paljon huolta, kuin 1920-luvun tanssihuuman aikaan.
Kun koronarajoitukset
poistettiin, kulttuuriala sai taas mahdollisuuden paahtaa täydellä liekillä. Kuitenkin merkit viittaavat siihen, ettei ala ole palautunut entiselleen. Paluu erityisesti teatteriin ja oopperaan on ollut odotettua hitaampaa. Syitä ja selityksiä voi etsiä ainakin koronan jälkeisestä kulttuurin ylitarjonnasta ja kulutustottumusten muutoksista. Silti korona tuntuu jättäneen aukon. Uusi iloinen 20-luku jää ehkä vain fantasiaksi.
Yhteiskunta on joka tapauksessa siirtynyt uuteen aikakauteen. Digitalisaatio otti valtavan loikan pandemian aikana ja etätyö yleistyi valtavasti. Työelämä muuttui peruuttamattomasti.
Koronavirus ei koskaan kadonnut vaan se kiertää edelleen, joskin terveysvaikutuksiltaan lievempänä. Riskiryhmille tauti voi olla edelleen vaarallinen, muiden tartuntau-
tien tavoin. Pessimistisimmät visiot uudesta maailmanjärjestyksestä osoittautuivat liioitelluiksi, mutta niin kävi myös haavekuville huolettomasta vuosikymmenestä.
Aikakauden kuvaileminen yhdellä adjektiivilla luo aina myytin: 1920-luvun Helsingissä moni eli köyhyydessä ja yhteiskunta oli huomattavasti eriarvoisempi kuin nykyään. Sisällissodan jättämät haavat olivat edelleen auki ja väkivalta oli huipuissaan. Suurimmalle osalle tämän päivän Helsinki on joka tapauksessa “iloisempi”, kuin mitä se 1920-lukulaisille oli, koronan arvista huolimatta.
Läntinen Heikinkatu, 1920. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Eric Sundström.
Katsokaa meitä! Kuulkaa mitä sanomme!
Väkevä mielenosoitus ei vain vaadi, vaan se kaappaa huomion. Ihmisten kuhina, tunnelman sähköisyys, huumaavat äänet ja ylitsepursuava visuaalisuus ovat koukuttava yhdistelmä.
Teksti & Kuvat: Olli Puumalainen
Mielenosoitus perustuu kontrastiin. Tullakseen huomatuksi, sen on oltava poikkeus, riitasointu tai häiriö. Siinä on oltava jotain, mikä nostaa sen arjen yläpuolelle, jotain mikä huomataan.
Mielenosoitukset ovat tunnistettavia. Paikasta tai aatteesta riippumatta niissä on paljon samaa.
Mielenosoitukset lainaavat toisiltaan. On yhteishuutoja, iskulauseita, musiikkia ja meteliä. On värejä, väkeä, kylttejä ja liehuvia lippuja. Kamerat käyvät, poliisi tarkkailee.
Jottei syntyisi samoja kulkueita vain vaihdetuilla kylteillä, mielen ilmaiseminen kysyy luovuutta, temppuja ja tempauksia – syntyy politiikan karnevaali. Kontrasti ei silti ole helppo laji.
Mielenosoitusten potkusta lainataan silloinkin, kun kyse ei ehkä suppeassa mielessä ole juuri siitä. Vaan eivätkö poliitikon luo kerääntyneet kannattajat osoita tukeaan, siis mieltään?
Tyypillisesti mielenosoitukset järjestetään vuodesta toiseen samoilla paikoilla, usein lähellä vallan istuimia, ainakin siellä missä ne huomataan. Monissa käy samoja ihmisiä. Poliisi kertoo ja media raportoi moniko tuli paikalle.
Kameroiden on todella käytävä, kantoivat niitä media tai mielenosoittajat itse. Mielenosoitukselle ei riitä vain välitön huomio. Tapaus on raaka-ainetta, joka saa toisen elämänsä etämaailmassa. Politiikassa vaikutelmat ovat olennaisia. Tärkeintä on, miltä asiat näyttävät, sanotaan. Mielenosoitukset jos mitkä, ovat vaikutelmien politiikkaa. Ammattiliitolle, poliitikolle ja kansanliikkeelle väkijoukko on voimannäyttö. Mitä suurempi, sen parempi.
Mielenosoitus kertoo, mitä osallistujat ovat mieltä, mitä tai ketä he tukevat tai vastustavat. Mutta mikä vaikutus sillä on? Kuka kuuntelee mielenosoittajaa?
Ulospäin mielenosoitus huutaa: tätä me sanomme, liittykää meihin. Sisäänpäin se sanoo: et ole yksin, asiamme kannattaa. Onnistunut mielenosoitus vakuuttaa omat ja ympäröivät.
Jos mielenosoitusta ei päätä se itse tai poliisi, se voitetaan ajalla. Kun puheet on pidetty, vaatimukset vaadittu eli paineet purettu, suunnataan kotiin. Jos liike ei kasva, se pysähtyy. Valta kohauttaa olkiaan ja jatkaa, kuten ennenkin.
Ranskan presidentinvaalien laitavasemmistolaisen ehdokkaan Jean-Luc Mélenchonin kannatustilaisuus, Place de la République, Pariisi 2022.
Mélenchonin kannatustilaisuus.
Elokapinan Kesäkapina, Helsinki 2021.
Kesäkapina 2021. Poliisi purkaa Elokapinan tiesulun Mannerheimintiellä eduskuntatalon kohdalla. Kiinniotetut viedään bussilla putkaan.
Macronia ja koronatoimia vastustava mielenosoitus Pariisissa keväällä 2022. Mielenosoituskulkue Invalidikirkon edustalla ja Boulevard des Invalides -kadulla (viereinen sivu).
Macronin ”päätä” pitelevä mies on pukeutunut MAGA-lippikseen.
Elokapinan Syyskapina Helsingissä 2021. Elokapinan tiesulku Pitkälläsillalla (yllä). Poliisi on saanut kiinniotot päätökseen (alla). Mielenosoitus kaipaa musiikkia (viereinen sivu).
”Ammuin – amerikkalaisen poliittisen väkivallan lyhyt historia
Teksti: Santeri Hovi
KuvITUS: ALIISA PELTONIEMI & Olli Puumalainen (ensimmäisen aukeaman grafiikka*)
Donald Trumpista tuli 13.4.2024 kuudestoista Yhdysvaltain presidentti tai presidenttiehdokas, joka on joutunut poliittisen salamurhayrityksen kohteeksi. Tässä jutussa käydään tämä pitkä lista läpi ja ruoditaan, miksi luodit viuhuvat supervallan huipulla niin tiuhaan.
*Grafiikan savuvana on leikattu ja muokattu Meshari Alawfin kuvasta (CC BY 4.0, Wikimedia Commons).
presidentin”
Yhdysvallat ei suinkaan ole ainoa maa, jonka presidenttejä, poliitikkoja tai muita julkisuuden henkilöitä salamurhataan. Esimerkiksi Kolumbiassa ja muualla Etelä-Amerikassa, Meksikossa, Venäjällä ja monissa Afrikan maissa salamurhat ovat suhteellisen yleisiä. Lukujen vertailu maiden välillä on hankalaa. Tilastointitavat vaihtelevat, tapauksia jää piiloon ja peitellään. Kulttuurihegemonin asemassaan Yhdysvallat on kuitenkin aina esillä, se näkyvin, kuuluvin ja vaikuttavin. Presidentit eivät ole Yhdysvalloissa ainoita, jotka ovat tähtäimessä: kouluissa ja julkisilla paikoilla ammutaan päivittäin – miksi? Syyt ovat monimutkaiset, mutta eivät täysin pimennossa. Ilmeisin syy on aseiden suuri määrä,
niiden alhainen sääntely, syvä eriarvoisuus, heikot mielenterveyden palvelut sekä puuttuvat sosiaaliset turvaverkot.
Kuten ongelman syyt, myös henkilöt iskujen taustalla ovat kirjava ja mutkikas joukko. Jokaisesta heistä voisi kirjoittaa ihan oman jutun. Tämän kavalkadin jäsentämiseksi on luokittelu, josta tämäkin artikkeli ammentaa. Siitä lisää pian.
Sitä ennen matkataan noin parisataa vuotta taaksepäin.
1800-luku – villi länsi
30.1.1835 maalari Richard Lawrence, vakavista mielenterveyden ongelmista kärsivä nuorehko mies, väijyy Capitolin ulkopuolella presidentti Andrew Jacksonia. Selkään tähdä-
tyt laukaukset jäävät piippuun, ilmeisesti aseen kostumisen vuoksi. Jackson yrittää piestä ampujan kepillään, mutta väkijoukko ehtii taltuttamaan asemiehen ennen presidentin vitsan kosketusta. Lawrence tuomitaan loppuelämäkseen mielisairaalaan.
Jacksonin murhayritys on ensimmäinen lajiaan pitkässä sarjassa poliittista väkivaltaa. Tätä ennen USA:n johtavat poliitikot, kuten yksi vuoden 1776 ”perustajaisistä” Alexander Hamilton, tai Jackson itse, ovat kunnostautuneet lähinnä klassisissa kaksintaisteluissa. Hamilton lopulta kuoli juuri siinä puuhassa hankittuun haavaan.
Abraham Lincolnin kohtalo on presidenttien salamurhista tunnetuin – ainakin osana amerikkalaisen popu-
”En
kadu antamaani iskua. Ehkä Jumalani
edessä, mutten ihmisen.”
– John Wilkes Booth
laarihistorian kaanonia. Pitkäperjantaina 1865 John Wilkes Booth hiipii Washingtonin Ford-teatterin parvelle ja ampuu Lincolnia kuolettavasti selkään. Salamurhaajaa jahdataan 12 päivää, kunnes tämä saadaan kiinni ja ammutaan. Taustalta paljastuu sisällissodan hävinneiden Etelävaltioiden salaliitto sodan lopputuloksen pyörtämiseksi. Varapresidentti ja valtiova rainministeri ovat myös salaliittolaisten tähtäi messä, mutta juonittelijat epäonnistuvat ja saavat ankarat tuomiot: osa tuo mitaan kuolemaan, osa elinkautiseen.
Lincolnin hen keen kohdistuneet kak si muuta yritystä ovat harvalle tuttuja. 1861 nk. Baltimoren juo ni epäonnistuu. 1864 republikaanipresidentin hattu saa luodinreiän, mutta ampuja jää tuntemattomaksi. 1800-luvun presidenteillä ei ollut juuri turvatoimia. Ai kakauden Yhdysvalloissa väkivalta on varsin ta vallista. On kaksintaisteluita, villi länsi, jonka myyttien paik kansa pitävyydestä voi -
daan toki kiistellä, ja sisällissota. Perustuslain toinen lisäys takaa kansalaisille aseenkantoluvan: ”Koska hyvin valvottu kansalliskaarti on tarpeellinen vapaan valtion turvallisuudelle, kansalaisten oikeutta omistaa ja kantaa aseita älköön loukattako.”
Tätä pykälää on tul-
keskusvaltaa tasapainottavaksi voimaksi. Aseellinen vastarinta on perustavanlaatuinen osa amerikkalaisuuden kertomusta.
1860-lukua seuraavilla vuosikymmenillä salamurhia riittää, monilla motiiveilla. Aihetta tutkinut akateemikko ja kirjailija James W. Clarke on luonut poliittisille salamurhaajille luokittelun, jossa erotellaan toisistaan poliittiset rakatkeroituneet kostajat, julkisuuden tavoittelijat, mieleltään järkkyneet sekä epätyypilli-
John Wilkes Booth
Jacksonin ampuja Lawrence on Clarken mumieleltään järkkynyt. Booth puolestaan on poliittinen radikaali. Vuonna 1881 Charles J. Guiteau, 39-vuotias uraansa pettynyt juristi ja poliitikko, ampuu presidentti James A. Garfieldiä Washington rautatieasemalla. Presidentti sinnittelee vielä 80 päivää tapauksen jälkeen, mutta menehtyy haavojensa komplikaatioihin. Oikeudenkäynnissä Guiteau toteaa: ”Kyllä, minä ammuin
”Kyllä, minä ammuin presidentin.”
– Charles J. Guiteau
presidentin, mutta hänen lääkärinsä tappoivat hänet.”
Guiteau edustaa Clarken luokittelussa irrationaalista, mieleltään järkkynyttä tyyppiä. Hänet tuomitaan kuolemaan.
1900-luku – poliittisen väkivallan vuosisata
Yhdysvaltain ja Espanjan vuoden 1898 sodan johtohahmo, bisnes-eliitin suosima presidentti William McKinley joutuu väijytyksen kohteeksi syyskuisessa Buffalossa vuonna 1901. Leon Czolgoszin luodit osuvat rintaan ja vatsaan. Presidentti kuolee kahdeksan päivää myöhemmin. Czolgoszin motiivi on katkeruus työläisten oloista: vakaumuksellisesti hän ju-
listaa pidätyksensä jälkeen toimineensa velvollisuudesta hyvien, työtä tekevien kansalaisten puolesta kansan vihollista vastaan. Poliittinen radikaali teloitetaan sähköllä lokakuussa 1901. Tapauksen myötä presidenttien turvallisuuteen aletaan kiinnittää huomiota: salainen palvelu perustetaan 1901. Hallinto ei salamurhasta horju. McKinleyn manttelin perii hänen varapresidenttinsä Theodore Roosevelt. Yhdysvaltojen presidenttivetoinen päällystö on salamurhaajille sikäli kimurantti kohde, että vaikka yhden pään katkaisisikin, tilalle kasvaa uusi – vieläpä saman puolueen sisältä.
Kyseessä lienee perustava ongelma poliittiselle väkivallalle yleisesti: ideoita ei saa
tapettua surmaamalla niiden edustajia. Toisaalta salamurhalla on aina myös terroristinen, pelkoa nostattava ulottuvuus, eikä sen vaikutuksia voi väheksyä.
Vuonna 1909 presidentti William Howard Taft seisoo Meksikon presidentin Porfirio Diazin kanssa metrin päässä salatusta aseesta. Uhka tehdään vaarattomaksi ennen laukaisua. Melkein-ampuja, mieleltään järkkynyt Julius Bergerson, julistetaan syyntakeettomaksi.
Vuonna 1912 Theodore Roosevelt on jälleen pyrkimässä virkaan, nyt jo kolmannelle kaudelleen, Hän on jättänyt välistä vuonna 1909 päättyneen kautensa jälkeiset vaalit viettääkseen kissanpäiviä safarilla Itä-Afrikassa.
Lokakuun 14. päivänä
”Tapoin presidentin, sillä hän oli hyvien ihmisten vihollinen.”
”Jos en kärsisi, ei minulla olisi huolia. En yrittäisi tappapaa presidenttiä.”
– Giuseppe
Zangara
väkijoukko kerääntyy Gilpat rick-hotelliin juhlistamaan pian puheen pitävää ex-presi denttiä. Kyseisen puheen pak su paperinivaska rintataskus saan Roosevelt marssii kohti odottavaa avoautoaan ja nou see kyytiin. Heilauttaakseen hattuaan yleisölle, hän nousee seisomaan. Revolveri lau keaa – täysosuma!
Luoti pai nuu Rooseveltin rintaan juuri siitä, missä tämä säilyttää pian lausuttavaa puhettaan.
Roosevelt ei kuole: paksu puhe pelastaa tämän hengen. Macho-miehen elkein Roosevelt pitää kuin pitääkin puheen, jonka alkuun hän ilmoittaa tulleensa juuri ammutuksi. Terävä PR- opportunismi ei kuitenkaan riitä voittoon, vaan presidentiksi valitaan Woodrow Wilson. Tämäkin ampuja on mieleltään järkkynyt: John Schrank julistetaan mielenterveytensä kadottaneeksi ja suljetaan parantolaan.
Schrank
ampua autoonsa. Giuseppe Zangara tyhjentää lippaansa väkijoukossa ja ampuu ohi, mutta osuu luodillaan lähellä presidenttiä olevaan Chicagon pormestariin. Zangara saadaan kiinni.
”Jos en kärsisi, ei minulla olisi huolia. En yrittäisi tappaa
Hän purkaa tuskansa siihen, minkä voi tuskansa syyksi osoittaa. Zangara teloitetaan useiden oikeudenistuntojen jälkeen. Hänen asettuu Clarken luokittelussa jonnekin katkeroituneiden kostajien ja julkisuuden tavoittelijoiden välille.
Yhdysvaltalainen politiikka henkilöityy presidenttiin, josta tulee huonoina aikoina yleisen raivon ukkosenjohdatin. Oli hän avoimen myönteinen maan “rosvoparoneille”, kuten McKinley, tai heitä vastaan, kuten laman taittamiseen pureutunut F. D. Roosevelt.
Vuonna 1933 demokraattipresidentti Franklin Delano Roosevelt yritetään
Zangaran motiivi on viha establishmentia kohtaan. Pahoista kivuista ja osattomuudesta kärsinyt mies kertoo oikeudessa tarkoitusperistään:
On kuitenkin paljonpuhuvaa, että monille maan vähäosaisista ja epätoivoisista poliittinen väkivalta on vaihtoehto. Yhdysvaltain presidentin virka tuntuu olevan vaarallinen kuin Rooman keisarin aikanaan.
John
”Sir,
en minä ampunut ketään…
Olen vain syntipukki.”
– Lee Harvey Oswald
1950- ja 1960-luku – muuttuva maailma
11.1.1950 kaksi puertoricolaista itsenäisyysaktivistia valmistautuu attentaattiin presidentti Harry Trumanin Washingtonissa asunnon lähettyvillä. Salainen palvelu pysäyttää yrityksen. Palvelun agentti haavoittuu kuolettavasti. Tämä on edelleen ainut kerta, kun agentti on kuollut suojellessaan presidenttiä. Salamurhan motiivi on ilmiselvän poliittinen.
22.11.1963 presidentti John F. Kennedy lipuu pitkin Dallasin katuja avoautossa vaimonsa Jacqueline ”Jackie” rinnallaan. Texasin vaalikam panja on alkanut jännittyneis sä tunnelmissa. Demokraatit kiistelevät puolueen linjasta ja tulevaisuudesta, keskellä suurten kysymysten vuosi kymmentä. Kennedyn on määrä ajella noin 16 kilomet rin lenkki ennen puhetta. Yleisöä on kerään tynyt kaduille. Autosaattue kääntyy Texasin koulukir javaraston ohi. Kello näyttää puoli yhtä. Laukaus kajahtaa.
Luoti osuu Kennedyä kaulaan. Kajahtaa toinen. Luoti osuu päähän.
Lee Harvey Oswald saadaan kiinni ja tätä pidetään vangittuna kahden vuorokauden ajan. Kuulusteluissa hän inttää olevansa vain syntipukki. Huhut salaliitosta roihahtavat liekkiin. Tiettävästi hän kuitenkin on katkeroitunut kostaja, ei poliittinen radikaali. Oswald joutuu parkkihallissa poliisin hallussa ollessaan paikallisen klubinomistajan Jack Rubyn ampumaksi, suorassa tv-lähe -
Presidentiksi noussut Lyndon B. Johnson valtuuttaa komission tutkimaan Kennedyn murhaa, mutta todisteita salaliitosta ei löydy. Aihe on edelleen kaukana kuopatusta. Kennedyn veli Robert joutuu hänkin demokraattien presidenttiehdokkaana salalmurhatuksi, Los Angelesissa 5. Heinäkuuta 1968. Ampuja Sirhan Sirhan on syntynyt Jerusalemissa ja hän väittää ehdokas Kennedyn Israel-myönteisen politiikan syyksi attentaatilleen. Poliittinen radikaali tuomitaan kuolemaan, mutta tuomio muutetaan lopulta elinkautiseksi. Myös tämä murha on villin salaliittospekulaation sytykkeenä. Presidenttiehdokkuudestaan elokuussa 2024 luopunut Robertin poika Robert F. Kennedy Jr. on sanonut uskovansa isänsä ja setänsä tulleen salaliiton murhaamiksi.
Ennen myrkyisää 60-lukua amerikkalaisten enemmistön luotto maan instituutioihin on vahva. Vietnamin sodan ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden
Lee Harvey Oswald
”Tämä maa on sekaisin!
Tämä mies ei ole presidenttinne!”
– Lynnette
Fromme
vastaisten mielenosoitusten väkivaltaisen tukahduttamisen, Malcolm X:n ja Martin Luther Kingin salamurhien sekä orastavan poliittisen polarisaation seurauksena epäilys hallintoa kohtaan on noususuhdanteessa.
1970- ja 80-luku – Taksikuski ja muita arkkityyppejä
Segregaatiopolitiikkaa tukeva Alabaman populistinen kuvernööri George Wallace pyrkii demokraattien presidenttiehdokkaaksi vuoden 1972 vaaleihin. 1968 hän oli saavuttanut Amerikan itsenäisyyspuolueen ehdokkaana 13 prosentin äänipotin.
Kampanjapolulla Marylandissa tarjoilijan apulainen Arthur Bremer ampuu Wallacea, joka halvaantuu vyötäröstä alaspäin. Tapaus saa Wallacen katumaan jyrk-
kiä kantojaan – hänestä tulee syvästi uskonnollinen ja tekojaan sovitteleva hahmo. Ampujan päiväkirjoista paljastuu, että teon motiivina on ”näyttää miehuutta maailmalle” ja ”osoittaa rohkeutta”, ilmeinen julkisuuden tavoittelija siis.
22.2.1974 lentokone kaapataan väkivalloin Baltimoren lentokentällä. Joseph Byckin suunnitelmana on pakottaa koneen henkilökunta syöksymään suoraan Valkoiseen taloon presidentti Richard Nixonin murhaamiseksi. Kaappaus päättyy jo lentokentällä: Byckin surmattua lentokentän poliisivirkailijan ja toisen lentäjistä, hän saa itse osumia tulitaistelussa. Haavoittunut Byck ampuu itsensä. Syyskuu 1975 on eronneen Richard Nixonin viranperijälle Gerald Fordille raju. 5.9. Charles Mansonin ”perheeseen” yhdistetty Lynette Fromme tähtää 33. president-
tiä puoliautomaattisella pistoolilla kampanjatilaisuudessa Sacramentossa. Hän huutaa: ”Tämä maa on sekaisin! Tämä mies ei ole presidenttinne!” Ase ei laukea. Myöhemmin selviää, ettei aseen pesässä ollut patruunaa, vaikka lippaassa oli.
Fromme otetaan kiinni ja tuomitaan elinkautiseen vankeuteen. Hän pääsi ehdonalaiseen 2009.
22.9. San Franciscossa Fordiin kohdistuvat iskut jatkuvat. Sara Jane Moore ampuu presidenttiä noin 12 metrin etäisyydeltä – luoti vingahtaa ohi. 60-luvun poliittisessa myllerryksessä radikalisoitunut assassiini vangitaan. Myöhemmin hän kertoo toivoneensa käynnistävänsä vallankumouksen. Lehtien otsikoissa Ford julistaa: ”Minä en antaudu!” 70-luvun salamurhaajat ovat melko samasta puusta veistettyjä katkeroituneita kosta-
”Suunnittelen kostoa pimeydessä…” – John W. Hinckley
jia tai julkisuuden tavoittelijoita 30. maaliskuuta 1981 presidentti Ronald Reagan astuu ulos Washingtonin Hilton-hotellista. Iltapäivä on viileä ja jokseenkin pilvinen. Nuoren John W. Hinckleyn mielessä kuitenkin pauhaa. Pakkomielteen näyttelijä Jodie Fosteriin kehittänyt varakkaan perheen vesa on ajautunut synkkään ja huomionnälkäiseen tilaan. Kello 12.27 kuusi laukausta kajahtaa. Reagan haavoittuu iskussa vakavasti, mutta selviää. Julkisuuden tavoittelijan luodit osuvat presidenttiä keuhkoihin. Reaganin lehdistösihteeri James Brady saa osuman päähänsä. Hän kuitenkin selviää. Myös salaisen palvelun agentti sekä paikallinen poliisi haavoittuvat vakavasti. Hinckley sijoitetaan syyntakeettomana
laitokseen.
Iskulla on poliittisia, diskursiivisia ja hallinnollisia seurauksia. Salainen palvelu tehostaa toimiaan. Reaganin suosio nousee, mutta nousevatpa myös mielenterveysongelmat julkiseen keskusteluun. Ja syytä onkin. Yhdysvalloissa hoitamattomat mielenterveysongelmat rehottavat. Hinckleyn asianajaja vetoaa oikeudessa asiakkaansa patologiseen pakkomielteeseen Taksikuski-elokuvaan (1976), josta tämä väittää Hinckleyn saaneen inspiraationsa murhayritykseensä (sekä pakkomielteensä Fosteriin).
Lavealla pensselillä maalaten Hinckleyn teossa sekoittuvat jälkiteollisen amerikkalaisen yhteiskunnan kipukohdat: Hollywoodin haaveet, merkityksettömyyden koke-
mus, mielenterveysongelmat ja ne aseet.
Salamurhissa esiintyvät antisankarilliset ja julkisuuden hakuiset, kuitenkin pohjimmiltaan mielenterveydeltään häiriintyneet kostajat – aivan kuin Taksikuskissa konsanaan.
Päähän ammuttu lehdistösihteeri Brady sai vakavia aivovaurioita, mutta säilytti henkensä. Hän ryhtyy aseiden sääntelyn puolestapuhujaksi. The Brady Handgun Violence Prevention Act näkee päivänvalon vuonna 1993. Sen määräyksestä aseen ostajan on odotettava hankintalupaa viisi päivää.
Kuten tiedämme, se ei valitettavasti pysäyttänyt aseväkivallan vyöryä Yhdysvalloissa.
John W. Hinckley
”En minä ole terroristi. Olen vain ihminen.”
– Vladimir Aruyutunian
90- ja 2000-luvut: Salamurhan uudet kasvot?
Bill Clinton on presidenttinä 90-luvun mittaan kolme kertaa salamurhayrityksen kohteena, kahdesti vuonna 1994.
Frank Eugene Corder lentää 12.9.1994 varastetun pienlentokoneen Valkoisen talon nurmelle. Hän on tapahtuman ainut kuolonuhri – presidentti ei ole edes paikalla.
Francisco Martin Duran ampuu 29 laukausta puoliautomaattikiväärillä kohti Clintoniksi luulemaansa henkilöä Valkoisen talon edustalla 29.11. Turistit taltuttavat miehen. Hänet tuomitaan 40 vuodeksi vankeuteen.
Corder ja Duran noudattavat tuttua katkeruuden, mielenterveyden ongelmien ja julkisuuden tavoittelun kaavaa. Taattu häiriintynyt julkisuuden tavoittelija. Kiinnostavaa on, että Duran yrittää ostaa aseen samana päivänä kuin Clinton
allekirjoittaa Bradyn lain. Osto ei onnistu. Se ei lopulta estä miestä hankkimasta asetta. Clintonin kolmannessa murhayrityksessä salamurhaajan profiilissa on jotain uutta. Kukaties heijastuksena Yhdysvaltojen globaalin turvallisuuspoliittisen roolin muutoksesta.
Presidentin valtiovierailulla Filippiineillä marraskuussa 1996, salainen palvelu saa hälyttävää tiedustelutietoa. Presidentin autosaattueen tielle on asennettu pommi. Reittiä vaihdetaan ja isku vältetään. Pommi kyllä löydetään. Asialla on tiettävästi al-Qaida. Tämä on ensimmäinen kerta, kun järjestön tiedetään yrittäneen iskua Yhdysvaltojen poliittista johtoa kohtaan, vastalauseena supervallan sotilaallisesta läsnäolosta Lähi-idässä ja Arabian niemimaalla.
10. toukokuuta 2005 presidentti George W. Bush on attentaatin kohteena Tbilisissä, Georgiassa. Vladimir
Arutyunian, paikallinen mies, heittää puhetilaisuuden aikana kranaatin kohti Bushia sekä tämän kanssa esiintyvää Georgian presidenttiä, Mikheil Saakašviliä. Kranaatti jää suutariksi ympärille käärityn liinan vuoksi. Mies saadaan kiinni ja tuomitaan vankeuteen.
Bushin hengenmenoksi punotaan muitakin juonia, kuten tämän kiitospäivän vierailulla Irakissa vuonna 2003. Tapaukset alleviivaavat Yhdysvaltojen herättämää antipatiaa. Hallinnon kasvot, presidentti, on vihan ukkosenjohdatin.
Arutuyunian lausunnossa motiivi on päivänselvä: presidenttien olisi pitänyt kuolla, sillä Georgiasta on tullut Yhdysvaltojen ”nukkevaltio”, poliittinen radikaali siis. ”En minä ole terroristi. Olen vain ihminen,” Auruytunian puolustautuu.
2000-luvun mittaan on kenties voinut tuudittautua uskoon, että dramaattisimmat
poliittiset salamurhat kuuluvat länsimaissa historiaan. Kuten kuluva vuosi muistuttaa, näin ei ole.
Turvatoimien järeydestä huolimatta salama voi iskeä.
14.7.2024 Butler, Pennsylvania. Noin tuntia ennen Donald J. Trumpin puhetta, paikallinen poliisi ilmoittaa ”epäilyttävästä käytöksestä” tapahtuma-alueella.
20-vuotias Thomas Crooks kiipeää katolle noin 140 metrin päähän kampanjatilaisuuden lavasta. Poliisit etsivät häntä; paikallispoliisi havaitsee hänet. Poliisi kii-
peää katolle, mutta joutuu heti paluumatkalle, sillä vastassa Crooks tähtää kiväärillään. Välittömästi poliisin hypättyä alas Crooks ampuu lavaa kohti kahdeksan laukausta.
Trumpia osuu korvaan. Kolmeen sivulliseen osuu, yksi kuolee. Salainen palvelu ampuu Crooksin tarkkuuskiväärillä kuoliaaksi. Motiivia selvitellään edelleen. Ampujaa ei luonnollisesti voida enää haastatella.
Salamurha politisoidaan välittömästi. Syitä haetaan Trumpin demonisoinnista, salaliitoista ja polarisaatioista. Ehkä tutkimukset
tuovat vielä joskus selvyyden. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun vihattua ja rakastettua tv-persoona-presidenttiä vastaan on juoniteltu. Las Vegasissa 2016 20-vuotias britti Michael Steven Sanford yritti riistää lainvalvojalta aseen ja ampua Trumpia. Elokuussa 2024 pakistanilainen Asif Merchantin pidätetään Trumpin salamurhan suunnittelusta. Syyskuussa salainen palvelu avaa tulen pusikossa piileskelevää asemiestä kohti Trumpin golfkentällä Floridassa – Ryan Wesley Routh saa syytteet salamurhan yrityksestä.
Thomas Crooks
Crooksin käyttämä AR-15-tyyppinen kivääri.
2023 Washington Post arvioi Yhdysvalloissa olevan 16 miljoonaa ihmistä, joilla on vähintään yksi AR-15.
AR-15 on yleinen joukkoampumisissa. (Alkuperäinen kuva: FBI/Wikimedia Commons).
Attentaatin anatomiasta
Attentaattien historia kattaa koko murheiden kirjon: aselakien porsaanreiät, eriarvoisuuden, mielenterveyspalvelujen puutteet, köyhyyden, ekstremismin ja radikalisaation.
Tyytymättömyys, politiikan henkilöityminen, epäluottamus ja salaliittoteoriat, antisankarit, väkivallan mytologia, julkisuuden tavoittelu, maailmanpoliisin ja ”Suuren Saatanan” -status, hallinnon salailut ja rikokset… Syntyy keitos, joka kiehuu yli.
Salamurhaajat ovat
kirjava joukko. Ainoastaan Clarken luokittelun epätyypilliset, jolla voidaan tarkoittaa esimerkiksi Ted Kaczynskin eli Unabomberin kaltaisia hahmoja, jäävät uupumaan tästä listauksesta.
Tyypillinen amerikkalainen assassiini on joko poliittinen radikaali tai yhteiskunnan turvaverkoista väkivallan ihannoinnin ansakuoppaan pudonnut kostaja. Presidentillisistä salamurhista useita kirjoja kirjoittanut Mel Ayton on kaivanut
esiin koko joukon salamurhajuonia, jotka eivät mahtuneet tähän listaan ollenkaan. Aytonin mukaan lähes jokainen Yhdysvaltain presidentti on joutunut salamurhajuonen kohteeksi.
Jacksonista Trumpiin, lista amerikkalaisista presidentillisistä salamurhista on häkellyttävän pitkä, jopa ilman Aytonin salaistakin salaisempia murhajuonia. Poliittinen väkivalta on yhä Yhdysvaltojen todellisuutta. Lista jatkuu, jos maa ei muutu.
Salamurhayrityksen uhriksi joutuneita presdenttejä ja ehdokkaita. Ylärivissä vasemmalta oikealle: Andrew Jackson (1767–1845), Abraham Lincoln (1809–1865), James Garfield (1831–1881) ja William McKinley (1843–1901).
oikealle: William
(1857–1930), Theodore
velt
Vasemmalta
Howard Taft
Roosevelt (1858–1919), Franklin Delano Roose -
(1882–1945) ja John F. Kennedy (1917–1963). Salamurhattujen presidenttien merkkinä on surunauha.
Robert F. Kennedy (1925–1968), George Wallace (1919–1998), Richard Nixon (1913–1994) ja Gerald Ford (1913–2006).
Ronald Reagan (1911–2004), Bill Clinton (1946–), George W. Bush (1946–) ja Donald Trump (1946–). (Alkuperäiset kuvat: Wikimedia Commons).
Totuuden jäljillä – Salla Vuorikoski ja tutkivan toimittajan arki
Teksti & Kuvat: JULIUS KUKKONEN
Helsingin Sanomien tutkivan ryhmän esihenkilö paljastaa, mitä toimittajalta vaaditaan, millaisia ongelmia media-alan pitää ratkaista ja miten toimittajan rooli on muuttunut.
Rikostutkijaksi vaiko toimittajaksi, pohti Salla Vuorikoski nuorena elämänsuuntaansa. Pari vuosikymmentä myöhemmin hän on toimittajana saanut Suomen vallanpitäjät varpailleen kääntämällä kivet, jotka monet olisivat kiertäneet kaukaa.
Tapaamme aamusta Sanomatalolla Kansalaistorin kupeessa. Vuorikoski noutaa minut aulasta. Nousemme lasin ja teräksen yläkerroksiin. Haluan kuulla, millaista on työskennellä Helsingin Sanomien tutkivan journalismin ryhmässä.
”Vauhti kiihtyy, mutta pidän siitä”, Vuorikoski toteaa. Kesä on ohi ja lomat lomailtu.
Vuorikoski valmistui Jyväskylän yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenaan puheviestintä, mutta toimittajan ura ei ollut vielä opiskelijalle selvä. Ennen yliopisto-opintojaan Vuorikoski työskenteli toimitusharjoittelijana Radio Keski-Suomessa, jossa hänen työnkuvansa alkoi vähitellen kallistua asiatoimittamiseen.
Uutistyö imaisi Vuorikosken mukaansa ja 2000-luvun alussa hän päätti hakea kesätoimittajaksi MTV:lle. Kesätoimittajuutensa jälkeen Vuorikoski muutti pysyvästi pääkaupunkiseudulle ja vietti neljätoista vuotta MTV:n leivissä.
”Tein kaikenlaista, kuten uutisia Radio Novalle ja ajankohtaisohjelmaa 45 minuuttia, joka sittemmin kuopattiin. Loppuajan olin tutkivassa ryhmässä.”
Vuorikoski kertoo löytäneensä tutkivan journalismin lajina vasta vuoden 2008 tienoilla. Enää ei tarvinnut toimia päivän agendan varassa, eivätkä aiheet langenneet samaan tahtiin ylhäältä alaspäin. Vuorikoski sai oikeutuksen penkoa ja selvittää sekä luoda uutis- ja puheenaiheita.
Ylegate
MTV:ltä Vuorikoski siirtyi Ylelle, josta hän omaksikin yllätyksekseen irtisanoutui vain vuoden päästä joulukuussa 2016 silloiseen pääministeriin Juha Sipilään liittyneen sensuurikohun seurauksena. Iltasanomille Vuorikoski kommentoi irtisanoutumisensa yhteydessä Ylen journalistisen linjan olleen ristiriidassa sen kanssa, mitä hän itse ajattelee journalismista (IS 14.12.2016). Ylellä oltiin hyllytetty pääministerin esteellisyyttä käsitelleitä jatkojuttuja Sipilän painostuksesta.
Kaunaa Vuorikoski ei Yleä kohtaan kanna. Kriisi liittyi hänen mukaansa Sipilän ja Ylen entisen päätoimittajan Antti Jääskeläisen epäasialliseen vuorovaikutukseen toimittajien selän takana, eikä vastaavaa ole sittemmin ilmennyt.
”Yle on valtavan poliittisen paineen keskellä, mistä voi kantaa huolta. Paine on poliittisesti motivoitua ja liittyy laajempaan länsimaissa käynnissä olevaan populistien mediavastaiseen taisteluun. Samaan aikaan olen sitä miel-
tä, että Yle voi tehdä paljon avoimuuden edistämiseksi. Rahoituksen ja toiminnan pitäisi olla avoimempaa kuin mitä se on tänä päivänä.”
Yle-keskustelussa on Vuorikosken mielestä myös vastenmielisiä piirteitä, kun Ylen ”mädännäisyydestä” etsitään todisteita häilyvin perustein.
STT:lle Vuorikoski kommentoi kohun keskellä, että Ylellä uutiskynnys näytti kääntyneen valtaapitävien kohdalla nurinpäin (TS 14.12.2016).
”Länsimaisen journalismin periaatteen mukaisesti, mitä korkeammassa poliittisessa asemassa on, sitä matalammalla kynnyksellä juttuja voidaan julkaista. Kun kysymys on merkittävästä vallankäyttäjästä, vähempikin näyttö riittää.”
”Yle on hankalassa paikassa, sillä sen rahoitus tulee valtiolta. Poliitikoilla on hirveästi mielipiteitä siitä, mitä Yle saa ja ei saa tehdä. Ylen journalistisilta johtajilta vaaditaan kovaa paineensietokykyä.”
Onko media rikki?
Vuorikosken mukaan media-alan ansaintalogiikkaa pitää päivittää.
”Journalismissa ja mediassa on ongelmansa, jotka palautuvat ansaintalogiikan haasteisiin. Elämme edelleen murrosvaihetta, jossa siirrytään printtivetoisuudesta digitaaliseen mediaan ja mie-
”Tähän ammattiin kuuluu se, että aktiivisesti erottaa arvomaailmansa ja mielipiteensä siitä, mitä on tekemässä.”
titään, miten journalismia rahoitetaan. Kilpailu ihmisten ajasta on fanaattista, jolloin saatetaan tarttua halpoihin konsteihin. Meille on tärkeää, että olemme laatumedia ja että ihmiset luottavat siihen, että meiltä saa laadukasta journalismia, eikä ainoastaan nopeaa tyydytystä.”
”Suomalainen journalismi on kansainvälisesti vertailtuna laadukasta. Jos käy lehtiarkistoissa lueskelemassa 80-luvun sanomalehtiä, voi miettiä, onko ennen ollut paremmin. Väitän, että ei ole. Virheettömiä emme ole, mutta ei suomalainen media ole rikki, eikä journalismi ole rikki.”
Toimittajien asiavirheet johtuvat Vuorikosken mukaan lähinnä inhimillisyydestä tai kiireestä. Yleisöä ei tarkoituksellisesti johdeta harhaan. Jos julkaistussa artikkelissa on virhe, Helsingin Sanomat saa siitä tiedon alle tunnissa. Yleisön osallisuus parantaa työn
tulosta.
”Mehän ei olla robotteja vaan ihmisiä. Toimittajuus on kuitenkin ammatti eikä mitään harrastustoimintaa. Toimittajia ohjaa eettinen koodisto, ja lainsäädäntö antaa reunaehdot. Mielipiteitä ja arvoja ei voi sivuuttaa, mutta tähän ammattiin kuuluu se, että aktiivisesti erottaa arvomaailmansa ja mielipiteensä siitä, mitä on tekemässä.”
Kuvalehden kautta Sanomiin
Yleltä Vuorikoski siirtyi sensuurikohun myötä Suomen Kuvalehteen, jossa hänet muutaman vuoden jälkeen ylennettiin ensimmäiseen esihenkilörooliinsa tuottajaksi, päävastuualueenaan uutis- ja ajankohtaispuoli.
Työskenneltyään viisi vuotta Suomen Kuvalehdessä Vuorikoski rekrytoitiin helmikuussa 2022 Helsingin Sa-
nomiin kehittämään Suomen suurimman sanomalehden tutkivaa journalismia. Noin vuosi hänen palkkaamisestaan HS uutisoi perustaneensa tutkivan journalismin ryhmän, johon kuuluu tätä nykyä Vuorikosken lisäksi toimittajat Paavo Teittinen, Susanna Reinboth, Tuomo Pietiläinen, Sami Sillanpää, Milla Palkoaho ja Jarno Liski. Kesäkuussa 2023 julkaistun uutisen mukaan ‘’tutkiva journalismi on HS:n keskeisimpiä painopisteitä’’.
Liskin Vuorikoski tunsi entuudestaan, sillä he olivat yhdessä Jussi Erosen kanssa kirjoittaneet Ylen kriisistä kokemustensa pohjalta Ylegate-kirjan, joka julkaistiin 2017. Lokakuussa julkaistiin Vuorikosken toinen tietokirja Poikkeuksellinen pääministeri, joka käy läpi Sanna Marininin valtakautta. Tällä kertaa Vuorikoski kirjoittaa tilanteista, joissa hän ei itse ole
ollut läsnä. Marin-kirjaa Vuorikoski kuvailee ”sata kertaa vaikeammaksi” Ylegateen verrattuna.
”Ihan älytön urakka suoraan sanottuna. Olen iloinen, että sain sen valmiiksi.”
Toimittajan arki
Onnistumisista on pitkän linjan toimittajan mielestä pystyttävä nauttimaan, eikä aina kaahottaa eteenpäin. Helsingin Sanomissa Vuorikoski elää unelmaansa.
”Olen unelmatyössäni. Olen mielestäni pelannut tämän pelin läpi”, Vuorikoski naurahtaa. ”Pitää ajoittain muistuttaa itselleen, miten monta eri asiaa on loksahtanut kohdilleen.”
Tyypillistä työpäivää ei ole. Viikosta toiseen hänen arkeaan rytmittävät vakiokokoukset ja Uutisraportti-podcast, jota kuvataan torstaisin, jos ohjelmassa sattuu olemaan mukana.
”Se vaihtelee, minkälaisia tulipaloja olen sammuttamassa milloin missäkin. Joskus ei ehdi käydä syömässä, mutta toisinaan ehtii edistää omia ideoitaan ja lounastaa lähteiden kanssa.”
Haasteista huolimatta journalismi on Vuorikosken mielestä maailman paras ammatti. Hän korostaa toimittajien vapautta tarttua heitä kiinnostaviin aiheisiin, vaikkei päätösvalta aina olekaan yksittäisellä toimittajalla, kuten kiireistä uutistyötä tekevät tietävät.
“En keksi mitään näin hauskaa. Jokainen päivä tai hetki ei ole hauska; joskus on liian kiire ja joskus tulee tehtyä virheitä, jotka ärsyttävät itseäkin. Organisaatiotasolla meillä on kuitenkin liikkumisen vapaus. Journalismilla on demokratiassa tärkeä tehtävä, kuten poliitikoilla ja tuomioistuimillakin. Monimutkaisten palapelien kasaaminen on todella kiinnostavaa. Haasteet pitävät virkeänä.”
Vuorikoski haluaa omalta osaltaan varmistaa, että ihmiset ovat monipuolisesti ja kattavasti tietoisia ympärillään tapahtuvista yhteiskunnallisista muutoksista, jotta he voivat tehdä valistuneita päätöksiä omassa elämässään.
Kysymystä työn ja muun elämän yhteensovittamisesta seuraa hiljaisuus.
”Toimittajia on monenlaisia. Olen itse sellainen 24/7-toimittaja. En oikein osaa lopettaa. Varmasti perheeni on siitä tietyllä tavalla kärsinyt, mutta toivottavasti ei kohtuuttomasti. Esihenkilönä saattaa iltaisin joutua jotakin selvittämään. Tällaisella toimittajalla on hyvä olla pitkämielinen puoliso.”
Tutkivan journalismin ryhmä
Helsingin Sanomien tutkivan journalismin ryhmässä tehdään Vuorikosken kertoman mukaan tiivistä yhteistyötä hyvässä hengessä.
”Meidän tutkivan ryhmän toimintamalli perustuu
siihen, että meillä on karkeasti jaoteltuna pitkää ja lyhyttä. Yritämme isojen juttujen ohella tuottaa niin sanottua uutistutkivaa nopeammassa rytmissä, mikä vaatii kykyä palastella hankkeita.”
Suurimpiin hankkeisiin saattaa kulua kuukausia, kuten Paavo Teittisen ja norjalaisten kollegoiden yhteistuotoksena syntyneen vuoden 2023 Lumilapio-palkinnon voittaneessa vankikarkurijutussa (HS 30.9.2023).
Yksittäinen toimittaja ei kuitenkaan välttämättä paini saman aiheen kanssa yhtäjaksoisesti kuukausitolkulla, vaan syystä tai toisesta prosessissa kestää.
Hankkeet alkavat usein tiedonhankinnalla. Sytyke saattaa tulla ulkopuolelta vinkkinä tai toimittajalta itseltään. Myöhemmin ensimmäistä luonnosta parannellaan ja muokataan yhteistuumin. Kuvitustakin on mietittävä.
”Olen useammissa hankkeissa mukana hands-on. Yritän olla hyödyllinen.”
Todistusaineistoihin, yksityisyydensuojaan ja kunnianloukkaussyytteisiin liittyvien juridisten kysymysten pohdinta on ryhmässä arkipäivää.
Esihenkilönä Vuorikosken aihekirjo on laajentunut. Politiikan ja talouden epäkohdat tapaavat vangita huomion, kuten laajalti tunnetuissa WinCapita-sijoitusklubin ja Nova Group -yhtiön tapauksissa. Uutisointi yhdestä Suomen suurimmista pyrami-
”Toimittajaksi tullaan tekemällä...
dihuijauksista oli Vuorikosken tutkivan journalistin tulikaste.
”Kun innostuin tutkivasta journalismista, talous- ja sijoittamisasiat alkoivat kiehtomaan, osaltaan senkin takia, että ne olivat alun perin vierasta kenttää. Käytin hirveästi aikaa ymmärtääkseni talousasioita, jotta pystyin tutkimaan todeksi näppituntumani siitä, että esimerkiksi WinCapita oli huijausta.”
”Politiikkakin on erityisen kiinnostavaa, kuten politiikan toimittajat tietävät. Politiikan toimittajat eivät näytä eläköityvän. Kaikki juttuaiheeni ovat liittyneet jollakin tavalla rahaan ja valtaan.”
Uteliaisuus, tiedonjano, viitseliäisyys, rohkeus ja paineensietokyky ovat Vuorikosken mukaan keskeisiä ominaisuuksia toimittajalle.
”On oma kysymyksensä, mistä tutkiva toimittaminen alkaa. Tässä työssä korostuu, että on loputtoman utelias ja haluaa ymmärtää. On myös oltava viitseliäs; täytyy jaksaa istua takapuolellansa ja tehdä töitä. Monia palkittuja toimittajia yhdistää se, että he ovat tehneet älyttö-
mästi töitä. Jotkut ovat todella taitavia ihmisten kanssa, toiset osaavat esimerkiksi koodata ja hyödyntää dataa. Kaikessa ei tarvitse olla hyvä.”
Vuorikoski ajattelee kasvavan ajan myötä. Rohkeuttakin ker tyy tehdessä. Lähteille kannat taa Vuorikosken mielestä aina soittaa, sillä usein vastoin odo tuksia käy niin, että ihmiset haluavatkin puhua.
Media-ala tänään ja huomenna
Media-alalla puhutaan Vuo rikosken mukaan nykyään ai empaa enemmän paineista ja ikävistä tunteista, joita toimit tajat työssään kohtaavat. Miltä tuntuu olla vihan kohteena, ja miten sen kanssa pärjää? Tai miten vaativiin haastatteluihin liittyvän jännityksen kanssa toimitaan? Toimittajien saama palaute on ajoittain epäasial lista, jopa rajua.
takana, monet tilanteet ovat toistuneet. Tavallaan oppii esimerkiksi sen, minkälaisia konsteja yritykset käyttävät vaikuttaakseen toimittajiin.
Prosessit auttavat. Kun toimii oppikirjan mukaan, kritiikkiä on helpompi kestää. Persoona olisi pyrittävä erottamaan
sen uran aikana valtavasti, eikä loppua näy. Entisajan leppoisia työnkuvia ei enää yleisesti ottaen ole.
...toimittajan työtä.”
”Mediatalojen työ on kiireistä ja hektistä. Tehokkuus on kasvanut ja kilpailu on kiihtynyt. Kaupalliset mediatalot ovat
kö nykyiset tilaajat tyytyväisinä. Vuorikoski ajattelee, että esimerkiksi pettymysotsikot voivat kääntyä media-alaa vas-
Helsingin Sanomien tutkivan ryhmän esihenkilö Salla Vuorikoski on tehnyt pitkän uran Suomen media-alalla.
KANNUT KAAKKOON
Valtsikassa me opiskelijat saamme työkaluja, joilla voimme ymmärtää ja analysoida ajankohtaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä. Tiedekunnan etuna on aina ollut kyky käsitellä asioita kriittisesti, myös valtavirran ajattelun vastaisesti. Me valtiotieteilijät ymmärrämme erimielisyyttä ja jopa arvostamme vaikeita ja ristiriitaisia kysymyksiä sekä konsensuksen ravistelemista. Omien opiskeluvuosiemme aikana on tapahtunut äkkiarvaamattomia tapahtumia – pandemia, Venäjän hyökkäyssota ja Israelin toteuttama etninen puhdistus Gazassa – jotka ovat horjuttaneet perusturvallisuuden tunnetta. Elämme maailmassa, jossa somevideot kuolevista lapsista sekoittuvat mössöksi pikamuotimainosten kanssa.
Moni näyttää turtuneen kärsimykseen – opiskelijat eivät. Me emme näe sotia ja konflikteja vain kaukaisina tapahtumina puhelimen ruudulla. Opiskelijoiden maailmantuska näkyy ahdistuksena, mutta toisaalta myös ennennäkemättömänä aktivoitumisena rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta.
Valtiotieteellisen tiedekunnan sisällä aktivistinen ja poliittinen liikehdintä on erityisen vilkasta. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta hyväksyi jäsenaloitteen Israelin akateemisesta boikotista. Kannunvalajat oli yksi aloitetta tukeneista järjestöistä.
Ympäri Eurooppaa etenkin opiskelijat ja muut nuoret ovat osoittaneet mieltä palestiinalaisten puolesta. On varsin selvää, mitä tehtäisiin, jos opiskelijat saisivat päättää. Verenvuodatuksen lopettaminen ajaisi suurvaltapolitiikan ja etupiirien valvonnan edelle. Tällaiset
näkemykset sivuutetaan valtionjohdossa idealistisena haihatteluna realismin maailmassa.
Tosiasia kuitenkin on, että Suomen poliittinen eliitti romuttaa nuorten yhteiskunnallisen kehityksen edellytyksiä. Unelmoiminen paremmasta Euroopasta ja maailmasta on niin sanotusti helvetin vaikeaa, jos rahaa ei riitä vuokran jälkeen ruokaan ja lainataakka kasvaa musertavaksi.
Sosiaali- ja terveysalan järjestöjen taloudellisen rampauttamisen lisäksi opiskelijat siirretään “säästösyistä” asumislisän piiriin. Se heikentää opiskelun ja akateemisen kehittymisen edellytyksiä jo entisestään. Taloudellisessa ahdingossa on vaikeaa olla aatteellinen ja menestyvä. Minkälaiseen tulevaisuuteen opiskelija voi ylipäätään uskoa, millaista maailmaa haluaisimme luoda?
Koska herran tähden, me sentään yritämme vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Opiskelijoiden näkökulma on sysätty syrjään, vaikka opiskelijat ovat saaneet poikkeuksellista mediahuomiota. Se tai noteeraukset yliopiston puolelta eivät lämmitä, jos lopputulos on sama: opiskelijoiden näennäinen ymmärtäminen. Niin visiot oikeudenmukaisemmasta maailmasta kuin avunhuudot painavan velkataakan ja tuloheikennysten suosta, kaikuvat kuuroille korville.
Venla Lehtinen, opintosihteeri
Matti Välipakka, taloudenhoitaja ja muu Kannunvalajien hallitus
Kirjoitus perustuu Kannunvalajien puheenvuoroon valtiotieteellisen tiedekunnan kesäjuhlassa 8.8.2024.
KOHTI TYÖELÄMÄÄ YKAN KANSSA
YKA on ammattiliittojen edelläkävijä ja mukana matkallasi työelämään.
Autamme löytämään uravaihtoehtoja ja kehittämään ammatti-identiteettiä
Valvomme yhteiskunta-alan opiskelijoiden etuja
Toimintamme on yhteisöllistä: ykalaiset kohtaavat tapahtumissa, opiskelijatoiminnassa, vertaisverkostoissa, paikallisyhdistyksissä ja mentoroinnissa
Lue lisää: yhteiskunta-ala.fi
Yhdessä yhteiskuntaa rakentamassa
TYÖELÄMÄ. PARAS AIKA OLLA ELOSSA.
Olemme Elo, suuri suomalainen työeläkevakuuttaja. Huolehdimme, että asiakkaamme saavat ansaitsemansa eläkkeet.
Autamme asiakasyrityksiämme menestymään ja vastaamaan muuttuvan työelämän haasteisiin. Hoidamme asiakkaidemme eläkevaroja tuottavasti, turvaavasti ja vastuullisesti.
Katso lisää osoitteessa elo.fi
TULE MUKAAN TUTKAIMEEN
Haluatko kehittyä kirjoittajana? Onko sinulla aihe, ajatus tai argumentti, jonka haluat pukea sanoiksi? Innostaako kuvajournalismi tai visuaalinen ilmaisu?
Tutkain etsii jatkuvasti uusia kirjoittajia, kuvaajia ja kuvittajia. Olit sitten fuksi tai jo ännännellä vuodellasi, tervetuloa!
Paras tapa hypätä mukaan on tulla toimituskokoukseen, joita järjestetään neljästi vuodessa. Tiedon tulevasta kokouksesta löydät Tutkaimen somesta, nettisivuilta tai ottamalla yhteyttä päätoimitukseen. Vaikka kokous olisi jo mennyt, kysy rohkeasti lisää tai tarjoa juttuideaasi suoraan päätoimittajalle tutkain@ kannunvalajat.fi!
Neljästi vuodessa painettuna ja verkossa ilmestyvä Tutkain on Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden* toimittama lehti. Tutkain on ilmestynyt vuodesta 1964.
Tutkainta julkaisee Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö Kannunvalajat ry. Lehden journalistinen linja on riippumaton järjestöstä. Tutkain on puoluepoliittisesti sitoutumaton julkaisu.
Tutkaimen päätoimittaja valitaan Kannunvalajien vaalikokouksessa loppuvuodesta. Samalla voidaan valita myös lehden AD ja viestintävastaava.
*Julkaisemme toisinaan myös tiedekuntamme ulkopuolisten tekijöiden töitä. Älä epäröi tarjota ideaasi!
