Ystävällisesti Teidän – Sincerely Yours

Ystävällisesti Teidän Sincerely Yours

Ystävällisesti Teidän Sincerely Yours Lapin yliopisto Rovaniemi, 2017

Ystävällisesti Teidän Sincerely Yours Lapin yliopisto Taiteiden tiedekunnan henkilökunta Toimittanut Jaana Erkkilä-Hill, Leila Lipiäinen Kuvat Marko Junttila Graafinen ilme & taitto Sara Korkala Painettu Lapin yliopistopainossa Rovaniemellä syksyllä 2017 ISBN 978-952-337-048-7

Taiteesta ja taiteessa, elämää varten Lapin yliopiston Taiteiden tiedekunnan vahvuus ja kylmän kestävyys, joustavuus ja muuttuviin oloihin sopeutuvaisuus lepäävät henkilökunnan varassa. Tiedekunnan tutkimus-, opetus- ja taiteellinen toiminta on täällä työtä tekevien ihmisten näköistä.

Organisaatioista puhutaan usein kuin ne olisivat joitakin itsekseen toimivia olioita, joita ohjaa näkymätön käsi tuntemattomasta todellisuudesta. Oikeasti on kyse ihmisten muodostamista yhteenliittymistä, joilla on jokin yhteinen tehtävä ja tavoite. Taiteiden tiedekunnan tehtävä on kouluttaa tulevia taiteen ja muotoilun alojen asiantuntijoita, tekijöitä ja tutkijoita.

Me tiedekunnan henkilökunta olemme taiteen äänitorvi erämaassa, enkä viittaa tällä yksinomaan maantieteellisiin alueisiin.

Työ taiteen ja muotoilun parissa on usein kuin umpihangessa tarpominen. Jos erehdyksessä eksyy oikopolulle, voi löytää itsensä haaroja myöten upoksissa, tietoisena hiestä, matkan vaivalloisuudesta niin eteen kuin taaksepäinkin. Oikominen ei kannata.

Taiteiden tiedekunnan opetus- ja tutkimushenkilökunta kantaa mukanaan kokemuksellista tietoa taiteellisen työn luonteesta, sen vaatimuksista, mutta myös palkitsevuudesta.

Työmme lähtee taiteesta, sitä tehdään taiteessa, mutta aina elämää varten.

Ystävällisesti Teidän, Jaana Erkkilä-Hill Professori, kuvataide Lapin yliopisto

9

Ystävällisesti Teidän

Galleriat Valo, Katve 1, Katve 2, Arktikum, Rovaniemi 14.11.2017 – 10.12.2017 Ystävällisesti Teidän on Lapin yliopiston Taiteiden tiedekunnan henkilökunnan tekemää taidetta ja taiteellista tekemistä yhteen kokoava näyttely. Kuten näyttelyn nimi kertoo, tekijät toivottavat yleisön tervetulleiksi jakamaan opetustyönsä juuret ja latvat, sen mistä opetus ponnistaa, ja mihin opettamisen ja taiteellisen tietämisen prosessit ovat johtaneet.

Näyttelyssä nähdään 26 tekijältä yli 30 yksittäistä taideteosta tai teossarjaa. Teokset lukeutuvat perinteisiin kuvataiteen lajeihin, kuten kuvanveistoon, piirustukseen ja maalaukseen, mutta myös uudemmat taiteenlajit ympäristö-, media- ja valokuvataide sekä taideteollisuuden ja muotoilun tekniikat ovat esillä. Yliopistopolitiikan ja taiteen tekemisen ristiriitaisuus näkyivät joidenkin teosten toteutuksessa ja aiheissa. Näyttelyn ehdottomasti vahvimpana teemana oli pohjoinen elinympäristö ja luonto.

Muita olivat digitaalisuus ja sen ilmentymät sekä ihmisten arjessa että arjen kuvastossa, muisti ja henkilöhistorialliset paikat tai tapahtumat sekä yhteisöllisyys.

Ystävällisesti Teidän -näyttelyssä pääsee esille taidetta ja muotoilua opettavien oma tekijyys. Luonnollisesti niitä on yhtä monta kuin tekijääkin. Joidenkin tausta on syvällä kuvataiteessa ja taiteilijuus itsestäänselvyys, toisilla tekeminen on enemmän materiaaleihin, tekniikoihin ja teemoihin liittyvää kokeilua tai tutkimista.

Taidetta tai muotoilua työkseen opettava on tekemisen, teoksen syntymisen ja sen katsomisen konventioiden, tyylien, rajoitteiden ja vapauksien välittäjä, ja siksi myös oma tekeminen on työn ehto. Näyttelyprosessissa selvää oli, että teokset on tehty opetustyön rinnalla ja lomassa, silloinkin kun melkein kaikki aika ja energia on mennyt opetuksen valmisteluun tai hallinnolliseen työhön. Nyt, yliopistojen yt-neuvotteluiden ja työn tehostamisen aikakautena, aikaa omaan taiteelliseen työhön ja pohdintaan on arjessa yhä vaikeampi löytää, vaikka se olennainen osa taidealan pedagogin työtä olisikin.

Vähintään yhtä paljon kuin näyttelyn teokset kertovat kunkin tekijän pedagogisista ja ammatillisesta orientoitumisesta ja prosesseista, ne kertovat henkilökohtaisen, yleisen ja ammatillisen sekoittumisesta, syväst sitoutumisesta sekä työhön että luovaan tekemiseen.

Henna Harri Kuraattori

11

Tom Engblom | Näkijä, 2017 Silmälasit, puu, niittivyöt, koko muuntuva.

Kuva on vasta alussa, vaikka itse olen hukassa.

Kaikki se mitä aistimme tai teemme, on sidottu tilaan ja aikaan. Siten myös kuvat, joita teemme ovat jatkuvassa muutoksessa. Ajatukset, ideat kehittyvät, koska maailma ympärillämme kehittyy. Niin kauan kuin ihminen kulkee näköaisti edellä muuttuvat myös kuvat. Kuva on vasta alussa.

Kuvanveistäjänä olen sivustaseuraaja. Ympäristö puhuu minulle ja yhdistelen sen antamia impulsseja mielivaltaisesti.

Eksyksissä olemisen ajatus sisältää ajatuksen siitä, että tietää olevansa eksyksissä. Tietämättään ei voi olla hukassa.

Eksyminen sisältää siis ajatuksen mahdollisuudesta johonkin (vaikka muutokseen tai itsensä löytämiseen).

Eksynyt on avoin ympäristöään kohtaan. Se pakottaa strategiaan, ongelman ratkaisuun, sillä kukaan ei halua olla hukassa loputtomiin.

Strategia antaa suunnan, mutta se myös sulkee ulkopuolelleen sen mikä ei kuulu suunnitelmaan.

Ystävällisesti Teidän -näyttelyn teema kohdallani voisi olla tuo eksymisen välttämättömyys luovassa tekemisessä.

13

Jaana Erkkilä-Hill | Huiput, 2017 Tilateos, koko muuntuva.

Putoamisen ropleema Aikamme on kyllästetty puheella huipuista: yksilöistä, yhteisöistä, yksiköistä, huippu sellaisista. Minua kiinnostaa putoaminen. Kukaan ei voi kavuta huipulle, jos pelkää korkeuksia. Taivaalle ei voi kurottaa, jos putoaminen pelottaa.

Puhumme terävistä kärjistä. Katso kärkeä, terävää huippua, ja mieti, kuinka monta elävää otusta voi yhtä aikaa pysytellä kärjen huipussa. Putoamisen vaara on suuri, tarvitaan vain yksi pieni virheliike ja lennät suin päin alas, et ole enää huipulla, kärki kiitää ulottumattomiin.

Minulle taiteen tekemisen lähtökohta on aina ajatuksessa, kysymyksessä, johon alan etsiä vastausta. Joskus kysymys jää vastaukseksi ja huutaa kuin kaiku tyhjissä tiloissa, louhikoissa, vuoristossa kiviseinämistä kimmoten.

Tekeminen, kysyminen on dialogia. Huiput-tilateos on syntynyt meidän kolmen taiteilijan (Pietarinen, Timonen, Erkkilä) ja käyttämiemme materiaalien välisenä vuoropuheluna. Kova kärki on teoksessamme pehmeää lankaa, huipun pohjalta katsovat maata kohden meitä edeltävien sukupolvien kasvot, tila on täynnä huippuja, pieniä karvaisia kappaleita, joita painovoima ei tavoita. Seinältä huutaa kysymys: Has falling been a promlem for you?

Miten on? Uskallatko pudota?

15

Timo Haanpää | Surun askeleet, 2017 Video, pituus 10.15 min.

Surun askeleet Omassa taiteellisessa työskentelyssä olen keskittynyt dokumentaariseen ilmaisuun. Pidän konkreettisesta työskentelystä kameran kanssa ja myös ääni-ilmaisusta. Minua kiehtoo myös leikkaamisen eri mahdollisuudet. Leikkaamisella tarkoitan tässä eri kuva- ja äänielementtien yhdistämistä siten, että jokin efekti, tunne tai tarinankerronta mahdollistuu. Liikun mielelläni eri tuotannon alueilla, mutta taiteellisessa työskentelyssäni sisällölliset kysymykset ovat aina kuitenkin tärkeitä itselleni. Toisin sanoen se, mitä ja miten liikkuvalla kuvalla ja äänellä voidaan kertoa eri puolia meitä ympäröivästä maailmasta, on pysynyt minulle kiehtovana asiana pitkään. Dokumentaarinen ote mahdollistaa onnistuessaan sen, että teos voi luoda suoraa kontaktia katsojaan ja on katsomuskokemuksena intiimi ja läheinen. Kuin se ajatus, että miten ihminen katsoo toista ihmistä – silmiin. Tällöin välimatkaa ei voi olla paljon.

Surun askeleet teos syntyi yhteistyössä tanssija ja tanssiterapeutti Pauliina Jääskeläisen kanssa. Olen tehnyt aiemmin tanssielokuvia Pauliinan kanssa opiskelijaprojekteina ja myös omina henkilökohtaisina projekteina eri teemojen pohjalta. Tanssielokuva on kiinnostava genre, koska niissä ilmaisu keskittyy kuvalla, liikkeellä ja äänellä kertomiseen. Tämä teos syntyi siten, että heinäkuussa 2017 Pauliina kysyi kiinnostustani tehdä yhteistyötä suruteemaan liittyen. Pauliina menetti 2-vuotiaan Joonatan poikansa pitkän taistelun jälkeen 26.2.2016. Joonatanilla todettiin jo Pauliinan raskausaikana vaikea synnynnäinen sydänvika HLHS. Joonatanin sydämessä oli vain toinen toimiva kammio. Vajaakehittynyttä vasenta kammiota ei pystytä täysin korjaamaan normaalisti pumppaavaksi sydämeksi, joten Joonatan ehti elää vain 2-vuotta ja 16 päivää.

Päätimme tehdä kuvauksen, jossa Pauliina tanssi-liiketerapian avulla käsittelee suruaikaansa oman kehokokemuksen kautta. Tanssi-liiketerapia on psykoterapian soveltava muoto ja se on yksi taideterapian muodoista.

Pauliina kertoi, että hän halusi kokeilla ensimmäistä kertaa autenttista liikettä kameran edessä. Autenttisessa liikkeessä liikkuja liikkuu silmät kiinni, jolloin on helpompi keskittyä alitajunnasta kumpuaviin liikeimpulsseihin.

Pauliina on huomannut sen, kuinka pienen lapsen menettämisen suruprosessissa auttaa se, että sallii kaikenlaisten tunteet itselleen – kaikkine ristiriitaisine tuntemuksineen.

Tällöin pystyy huomaamaan pieniä positiivisia asioita ympärillään ja pystyy muistamaan myös ilolla hyvät hetket ja elää myös täyttä elämää lapsen kuoleman jälkeen. Olen yhdistänyt tanssikuvaan kännykkävideoista Joonatanin ja Pauliinan ääntä. Ääni-ilmaisulla pyrin tuomaan näitä Pauliinan huomioita ja pyrkimyksiä esille. Tanssielokuvan lopullisessa muodossa Pauliinan kehokokemuksesta lähtenyttä tanssia jatkaa myös ääni-ilmaisu tuoden oman efektin teokseen.

Lopuksi haluan päättää tämän tekstin lainaukseen Pauliinalta: ”Joonatan oli ja on esikuva itselleni elämään asettumisesta ja nopeasti ohikiitävistä hyvien hetkien nauttimisesta. Joonatan joutui olemaan elämänsä aikana paljon sairaaloissa ja kokemaan kaikenlaisia tutkimuksia ja kivuliaitakin operaatioita. Silti hän jaksoi aina uudelleen kiinnostua elämästä ja luottaa ihmisiin.

Hän oli rakas auringonpaisteemme, urhea ja vahva pieni poika, jota tulen ikävöimään jokaisena elämäni päivänä sen loppuun saakka… Nyt ymmärrän, että minun on jatkettava taivaltani, vaikka lapseni matka tässä maailmassa päättyikin.”

17

Markku Akseli Heikkilä | Pulse, 2017

Tornionjoki, Kukkolankoski, kerma, valokuva, pigmenttivedos, 9 osaa, kukin 48,4 x 65,5 cm.

Pulse Joki on vahvasti olemista määrittävä tekijä. En muista koskaan istuneeni joen rannalla selkä jokeen päin. Joelle katsellessa tulee tunne, ettei käännä selkää itselleen.

Välillä mietin, että Tornionjoki on aamun aurinkoakin voimallisempi. Katson länteen, joelle ja aurinko lämmittää selkää. Läsnäolemisen tunne on vahva ja ajatus saa liikkua vapaasti.

Seuraan valon liikettä joella. Kesällä siitepölylautat kelluvat pigmenttinä värjäten suvantopaikkojen vedet eri sävyin. Joskus, kun sattuu otollinen hetki, on mahdollista tehdä havainto sateenkaaresta, joka ei olekaan taivaalla, vaan veden pinnassa, kilometrien päässä tummaa rantaviivaa vasten. Spektrin värit näkyvät samanmittaisina kapeina vedessä kelluvina horisontaalisina viivoina. Erään ympäristötutkijan mukaan mahdollisesti jokin levä toimii prisman tavoin ja hajottaa valon väriviivoiksi veden pintaan.

Joskus pohjoisen viileä tuuli saa etäisyydet liikkeeseen.

Joella pohjoisen suunnassa olevat saaret näyttävät liukuvan kohti etelää, tulevat kymmenen kilometriä lähemmäksi.

Vesi on tummaa, syksyllä teräksen sinistä.

Olen tarkkaillut joen liikettä, kosken kuohuja, akanvirtoja, pyörteitä ja sateen pisteitä tyynen veden pinnassa, joista ympyrät kasvavat piirustuksena. Aloin miettiä, miten voisin visualisoida havaintojani. Mietin, miten saan veden tapahtumat näkyväksi uudesta näkökulmasta. Ei auttanut muu kuin katsella jokea, virtausta ja odottaa vastausta.

Sitten jostakin jokilaitumilta ilmestyi kerma.

Tein ensimmäiset kermateokseni piirtämällä pieniä jokia märkään hiekkaan Tornionjoen rannalle. Kaadoin pieniin hiekkaan piirrettyihin jokiin kermaa, joka virtaili isoon Tornionjokeen. Kerma muodosti maalauksellisia tapahtumia virtaavassa vedessä. Kerman kaseiinista johtuen tuli tunne sukulaisuudesta temperamaalaukseen. Tallensin kermamaalaukset valokuvin.

Pulse valokuvasarjaa tehdessäni kuljin Tornionjoen Kukkolankosken rannoilla. Aloin etsiä veden liikettä, joka on sykkivä. Koskessa vesi on kuin erilaisissa rytmeissä liikkuva veistos. Kermalla työskennellessä pyrkii analysoimaan, miten se eri kohdissa virtaa tulee käyttäytymään.

Pikkuhiljaa mielikuva kerman liikkeestä tietyssä paikassa koskea tulee tarkemmaksi, kuinka voimallisesti virta tempaa kerman mukaansa ja missä määrin virran iskut ylös ja alas pitää kerman otteessaan. Jos arvioi väärin veden liikkeen, kerma katoaa sukkelaan alavirtaan. Joskus se jää kovassakin akanvirrassa nousevan ja laskevan kuohun vangiksi. Joki maalaa kermalla sykkeen ja iskut.

Joki ja kerma antavat mahdollisuuden moniin tulkintoihin. Itse olen kokenut kermateokseni maalauksina, piirustuksina ja valona, jotka tallennan valokuvin. Työskentelyssä minua on kiehtonut yhteistyö joen ja kerman kanssa. Virtaavaa jokea ja kermaa ei voi pakottaa tottelemaan, mutta niitä voi yhdessä houkutella pysähtymään kuvaksi.

Joelle täytyy aina palata. Käydä katsomassa missä valossa nyt olemme. Kukkolan pojista yksi tuli kouluun useana päivänä vasta juuri ennen puoltapäivää. Miksi myöhästyt! ”Nythän on kevät jo pitkällä, täytyy kulkea rantojen kautta.”

19

Mirja Hiltunen | Kävelykerroksia, 2017

Installaatio, turve, puu, makuupussi, helium, valokuvasarja. Koko muuntuva.

Kävelykerroksia 1997-2017 Olen vaeltanut näiden naisten kanssa joka vuosi jo yli kahdenkymmen vuoden ajan. Välillä isommalla porukalla, usein kaksin tai kolmisin, aina myös yksin. Kävely, toisto ja jakaminen, kohtaaminen niin ympäristön, itsen kuin kävelykumppanin kanssa on yhtä aikaan yksityinen ja yhteinen. Kutsun heitä siskoikseni.

Askel askeleelta syvenevä suhde ympäristöön, ystävyyteen, itseen ja ajan kulumiseen. Vanhenemme. Kävelen itseni osaksi maisemaa, ympäristö virtaa hengityksessäni. Muutama heistä on kulkenut rinnallani jo 37 vuotta. Ihmisikä.

Kertyneet kävelykerrokset ovat visuaalisia välähdyksiä, kehollisia muistumia: fyysistä ponnistelua ja euforiaa, väsymistä, pysähdyttävän myyttisiä paikkoja, rutiinia, taivaltamista, henkeäsalpaavaa kauneutta, luulot pois karsivaa kivikkoa, tunturiylängon turpeen lempeyttä, iholla kaikki hiertymät ja tuuli. Kerrokset ovat keskusteluja arjesta/ naiseudesta/iloista/huolista/lapsenlapsista/äideistä/saattohoidosta/toiseuden tunteesta/raivosta/elämän rihmoista, eksymisestä. Usein ollaan vain hiljaa.

Lähdimme taas matkaan. Kysyin mikä on sinun maisemasi. Taivaansininen makuupussi täynnä elettyä elämää.

Haaveita. Pettymyksiä. Ihmetystä. Tunnemme toistemme tarinat. Silti jokainen on mysteeri.

21

Maria Huhmarniemi | Uhkuu, puhkuu ja puhaltaa, 2017 Osa valokuvasarjaa, 3 x 50 x 65 cm, jaettavat postikortit.

Uhkuu, puhkuu ja puhaltaa Kun luin pienelle lapselleni klassikkosadun kolmesta pienestä porsaasta, joiden talot iso paha susi puhaltaa nurin, kysyi lapseni moneen kertaan, voiko meidänkin talon puhaltaa. Kun kysymys toistui, pohdin sadun symboliikka.

Mikä oli ennen uhkaava susi ja mikä se on nykyään?

Toteutin Uhkuu, puhkuu ja puhaltaa -teoksen Äkäslompoloon, joka sijaitsee Kolarin kunnassa. Tällä alueella tunturikylien asukkaat vastustavat Hannukaisen kaivossuunnitelmaa. Teos liittyi Art Äkäslompolo -tapahtumaan, jonka yksi suunnittelijoista ja toteuttajista olin osana taiteilijatyöryhmää. Teokseni lähtökohtana oli Art Äkäslompolon asumus-teema, arktinen kota ja satu puhkuvasta isosta pahasta sudesta. Teos on visuaalis-esteettinen leikki mäntykankaan materiaaleilla, kuten kävyillä, kaarnalla, kivillä ja männyntaimilla sekä pieni majakylä, joka sopii lastenkin leikkipaikaksi.

Näyttelytilassa teos koostuu metsässä sijaitsevan installaation valokuvadokumenteista sekä postikorteista, joita toivon yleisön lähettävän niille henkilöille, jotka voivat vaikuttaa kaivoshankkeen toteutumiseen tai perumiseen. Postikorteissa on kuva installaatiosta, lyhyt teksti teoksen sisällöstä ja osoitekentässä poliitikon, päättäjän tai virkamiehen nimi ja osoite valmiina.

Art Äkäslompolo -tapahtuman tavoitteena on tukea Kolarin tunturikylien matkailuyrittäjiä kestävän luontomatkailun kehittämisessä, vastavoimana Hannukaisen kaivossuunnitelmalle. Kaivossuunnitelma on uhka paikalliskulttuurille, puhtaalle luonnolle, kyläyhteisölle ja olemassa oleville elinkeinoille, kuten matkailulle. Suunnitelma uhkaa myös ympäristöä laajasti: kaivos muuttaisi paikallisten kotiseutua ja yrittäjien toimintaympäristöä peruuttamattomasti.

Omaa kotia ja yritystoimintaa perustaessa ihmisten on voitava luottaa siihen, että ympäristöä ei hävitetä ja että ihmisillä itsellään on mahdollisuus vaikuttaa oman lähiympäristönsä tilaan. Toteutuessaan kaivostoiminta muuttaa kotiseutua ja hävittää kestäviä elinkeinoja. Jo pelkkä kaivoksen suunnittelu haittaa kotien ja yritysten perustamista, kun kaivos voi puhaltaa niiltä perustan.

Art Äkäslompolo on ympäristötaidetapahtuma, jonka suunnittelin helsinkiläisen taiteilijaryhmän kanssa kansallispuiston reunalle. Projektin johtajana toimi kuvataiteilija Satu Kalliokuusi ja hänen kanssaan määrittelimme tapahtuman luonteen ja teimme taiteilijavalinnat.

Tapahtuma toteutui ensimmäisen kerran kesällä 2017 ja tarkoituksena on sen tuottaminen vuosittain. Emäntänä toimii kahvilayrittäjä-nukketaiteilija Lea Kaulanen. Hän on kunnanvaltuutettu Meän Kolari -ryhmässä, jonka keskeisenä tavoitteena on kaivoksen vastustaminen ja yrittäjien tukeminen luontoperustaisissa elinkeinoissa. Tässä tilanteessa sidoimme Art Äkäslompolo -tapahtuman kestävän luontomatkailun tukemiseen ja kaivoksen vastustamiseen.

Yhtenä tavoitteena on myös kyläyhteisön yhteisöllisyyden vahvistaminen kaivossuunnitelman herättämien ristiriitojen aikana. Yhteisöllisyys on tapahtuman kantava toimintatapa ja teosten toteuttamisessa on sovellettu erilaisia osallistumisen muotoja. Uhkuu, puhkuu ja puhaltaa –teoksen kaksi osaa on tehty pajuveistotyöpajassa, jossa opetin pajun kaaospujonnan periaatteet kyläläisten ryhmälle.

23

Elina HärkÜnen | Alokas, 2017

Veistoskokoelma, 3 pirtanauhaa, 3 puuveistosjalustaa, 29 x 10, 22 x 10, 26 x 10 cm.

Alokas ”No se vain pittää tehä kunnolla”. Tämän vastauksen sain isotädiltäni, kun kyselin, miten hän kutoo nauhansa aina niin kauniin tasaisiksi. Tarkempaa ohjetta en saanut, mutta lohdutuksen sanoiksi hän kutsui minua alokkaaksi, sellaiseksi, joka ei aloittelijana vielä voikaan kaikkea tietää.

Teen siis oppiakseni. Oppiakseni ymmärtämään syvemmin lappilaisten ihmisten, erityisesti naisten tapaa tehdä käsitöitä arjen tarpeisiin ja omaksi ilokseen.

Pyrin aina tekemään ainakin osan teoksestani yhdessä näiden naisten kanssa. Se voi olla neuvojen kysymistä tai keskustelua tekemisen motivaatioista. Se voi myös olla konkreettista yhdessä tekemistä, jolloin myös keskustelu virtaa vapaammin.

Alokas on osa isompaa kokonaisuutta, jota teen osana jatkotutkimustani. Pohdin tekemisen kautta keskilappilaista olemisen ja ajattelemisen tapaa, tekemisen ainaista kannattavuuden ja kannattamattomuuden rajankäyntiä.

Teoksissani on keskeisenä elementtinä aina paikka, paikallisuus ja paikkaan liittyvät representaatiot. Käsillä tekemisen kautta ajatus kirkastuu ja paikalliset tarinat tulevat luontevammin esille. Olen näiden näkökulmien kautta kiinnostunut erityisesti sukuni naisten tavasta ja asenteesta tehdä käsitöitä hyötykäyttöön, ei niinkään koristeiksi. He ovat taidoistaan riippumatta kaikki (mummot, äidit, tädit) tehneet aina monenlaisia käsitöitä.

Pidän suvussani elänyttä ja edelleen elävää käsillä tekemisen perinnettä lahjana, jonka olen vähitellen itsekin löytämässä. Vaikka tehdessäni opinkin perinteistä, pyrin aina löytämään teokselleni oman tarttumapinnan. Haluan ylläpitää tekemisen perinteitä ja samalla miettiä miten ne muovautuvat ajan mukana uudenlaisiksi. Haluan miettiä mihin teostani tarvitsen ja mitä sille tapahtuu sen jälkeen, kun se on näyttelynsä kulkenut. Haluan tehdä asioita, joita voin jatkotyöstää ja käyttää uudelleen.

Puiset pirtanauharullani symboloivat oppiäitejä ja suhdettani heihin; heiltä lahjaksi saatua intoa kokeilla ja oppia käsillä tekemistä eri tavoin. Olen laittanut heiltä lahjaksi saadun innon ja kehittyvän taitoni näiden pirtanauhojen tekemiseen, ja oppinut tehdessä. Prosessin aikaisena tärkeimpänä oivalluksena pidän tekemisen kautta syntyneen ymmärryksen laajentumista siitä, miten nämä hommat ”vain pittää tehä kunnolla”. Siksi kannattaa aina tehä!

25

Michael Marnin Jacobs | A topography’s secrets, 2017 Hopeagelatiinivedos 2 x 25 x 30 cm.

A topography’s secrets A near earth, my nearest earth is both my home address and the center of my universe. The news that at this place, my garden, my home, was from 1941 through 1944 the location of a Nazi German heavy machinery repair station came to me as a shock. What seemed like such a distant and ugly history was not distant at all.

How strange the waves of history like waves from a stormy sea never quite find their peace over time. Like an imperceptible tremor, a murmur, shallow, that refuses to give up.

But the news came to me on the day this property came into my possession. The news was jarring and uncomfortable. And the entire day I couldn’t free myself of the anger and astonishment of the realization.

But why should it matter one way or another? The entirety of Europe was engulfed in violence and on this particular piece of topography was no blood-stained or soaked earth. No bullets nor bones, only the knowledge of their presence.

That evening I bathed in sauna, drank beer, toasted to the living and cursed the loser, and then went into this garden and like a dog claiming its terrain I peed on the remains of the foundation of the garage where cars, trucks and tanks had come for repair before they were once again sent out to battle. In this rude act I attempted to re-consecration and reclaim the territory.

The earth of my near ancestors was filled with dread and doubt and ultimately in violence. On my mother’s side only one survived by crossing war torn Europe (1915-17) and leaving behind the continent for good.

The topography of my garden is lush in summer and spare in winter. The ground in summer is soft and teaming with activity and frozen in winter as hard as the cement foundation that parked the mobile tools of war. In summer it is not unusual for me to dig up remnants of cement and iron from that miserable foundation while doing the age old loving act of gardening.

27

Ritva Jääskeläinen | Rakkaudella, 2017

Tekstiiliveistos, sekatekniikka, kierrätystekstiilit, 21 x 15 x 5 cm. Teos perustuu Pentti Veikko Lahtisen runoteokseen Pois on mennyt meistä toinen, Saima Sofialle (S. Karjalainen), Kirjeitä täältä, 2009.

Rakkaudella Tekstiilitaiteen tekeminen merkitsee minulle ilmaisun vapautta. Sen avulla voin välittää katsojalle tunteita, joita itse koen. Nautin taiteellisesta prosessista; teoksen työstämisestä ja sen loppuunsaattamisesta.

Tekstiiliteokseni lähtökohtana ovat toimineet edesmenneen tätini, Saiman aviomiehen Pentti Veikko Lahtisen runot. Valikoin runot runoteoksesta Pois on mennyt meistä toinen, Saima Sofialle (S. Karjalainen), Kirjeitä täältä. (2009). Valitsemani runot ovat koskettavia tarinoita rakkaudesta, rakkaan ihmisen menetyksestä, kaipuusta ja ikävästä.

Teoskokonaisuus koostuu kuudesta runosta, jotka olen kuvittanut tekstiilitaiteen keinoin. Yhdistelin teoksessani erilaisia käytettyjä tekstiilejä, kuten vanhoja pöytäliinoja, pyyhkeitä ja tyynyliinoja, joista revin erikokoisia palasia.

Käyttämissäni tekstiileissä minua kiehtovat niiden tekstuuri ja ajanpatina. Tuodessani tekstiilit erilaiseen käyttötarkoitukseen, ne saivat aivan uuden merkityksen. Nyt niitä voi katsella eri näkökulmasta.

Kokosin valitsemani runot ja miniatyyrit yhdeksi kokonaisuudeksi käytöstä poistettuun, vanhaan kirjaan.

Siirsin runot ja valokuvat kankaalle Art medium liimalakan avulla (kuvansiirtomenetelmä). Muita teoksessa käyttämiäni tekniikoita ovat käsinkirjonta, paperitekstiili ja ompelu. Ihastuin kirjankannen kauniiseen kuviointiin, joten jätin sen osaksi teosta.

Haluan ilmaista teoksellani elämän hetkellisyyttä; lyhyttä, kaunista matkaa rakkaittemme rinnalla, sivu kerrallaan.

Teos on moniaistinen. Teosta saa katsella, koskettaa ja nuuskutella.

29

Tomi Knuutila | 031/100 Kunstformen der Natur, 2017 Video, 3:26 min.

1905 Instalife (real-time version) Vuodelta 1905 olevat värivalokuvat venäläisistä yhdistyvät tämän päivän sosiaalisen median viesteihin. Ohjelman algoritmi etsii kuvista ihmisen kasvot ja antaa tälle puheenvuoron: tietyn #hashtagin viimeisimmät tweetit välillä sopivat, välillä sotivat menneen, unohdetun maailman ja sen asukkaiden kanssa. Teos siis elää näyttelyn keston ajan.

016/100 My Gay Nightingale Tweets in Arabic 027/100 Auroræsque 031/100 Kunstformen der Natur Kolmen videon sarjassa pääosassa ovat erilaiset luonnonilmiöt: linnunlaulu muuttuu arabiankielen näköiseksi typografiaksi, algoritmin ohjaamat animoidut viivat rakentavat revontulilta muistuttavaa tekstuuria, ja Ernst Haeckelin 1900-luvun alun käsin piirretyt kasvi- ja mikroskooppikuvat heräävät eloon. Kokonaisuus on osa tekijän 100 videotaideteoksen sarjaa.

31

Anniina Koivurova | Aino-mummi, 2016 Ă–ljy kankaalle, meikit ja perhoset, 28 x 22 cm.

Maisemallisia vaikutelmia Kuvassani on jälkiä ja vaikutelmia. Työskentelyprosessini on alkanut vanhoilla meikeillä maalaamisesta. Meikkien eltaantuneet tuoksut kuljettavat minua ajassa taaksepäin isoäitini rohdos- ja kemikalikauppaan. Hauraat neulotetut perhoset viittaavat sen pitkäaikaisen omistajan tarinaan.

Teos on kunnianosoitus isoäidilleni. Mummin lapsuudessa ja nuoruudessa ei Dior tuoksunut. Minulle hahmottuu kuva raskaita aikoja kokeneesta sinnikosta, joka teki aikuisiällä ja lopulta Lappeenrannan vanhimpana kauppiaana pitkiä päiviä kemikalikaupan luksustuoteita myyden. Linjakkaissa 50-luvun lasivitriineissä oli kimaltelevia koruja ja seinien korkeat hyllyt olivat täynnänsä hajuvesiä. Liikkeessä shoppaili Riitta Väisänen ja ovensuussa istuskeli joutenoloaan joku yksinpuheluja harrastava tätönen.

Perhoset, kukat, aurinko. Pois kaupungista heti kun voi. Vain mökillä muistan mummin vitsailleen ja hyräilleen iloisia melodioita. Mummi istui mielellään mökin päätyseinällä kasvot kohti aurinkoa, silmät kiinni, ottamassa väriä kasvoille, ja oli hiljaa. Mummi rakasti kukkia, vaali noita mökkitontin kallioiseen katajikkoon raivatussa kukkapenkissä kasvavia ruusupuskia. Siellä näki isoja ritariperhosia, dramaattisen kauniita suruvaippoja, pieniä sinisiipiä.

Menin lapsena riipimään lehtiä mummin istuttamasta syreenintaimesta. Mummi kauhisteli, mikä ötökkä on tuhonnut kasvin. Pelkäsin että paljastun. Salaisuus kalvoi mieltäni pitkään. Syreeni kitui.

Muistan, kuinka hän kampasi hohtavan vaaleat hiuksensa peilin äärellä, asetteli ne huolellisesti muotoonsa kevyesti pöyhien ja oli meikittä ja papiljoteitta valmis. Lappeenrannan kodissa oli oma tuoksunsa, häivähdys kemikalikauppaa, mutta vessassa oli vain joku pieni koristesaippua ja pala Marseille-saippuaa. Siellä kerrostalohuoneistossa ne muutamat huolellisesti sijoitellut esineet olivat aina tietyssä paikassa, niitä ihailimme. Siellä liikuttiin varovasti, siellä ei uskaltanut arvostella Kekkosta. Mummi näki enneunia.

Kekkonen oli ottanut käsivarsista kiinni ja sanonut, että Suomi on hyvissä käsissä.

Ärähtävä mummi. Meillä on hyvät leikit menossa, iso mökkitontti, niemennokka kaikaa, juoksemme ympäriinsä.

Olen tiellä, sotken, meluan, säikyn tiuskivaa mummia, koetan olla kiltisti. Mummi pyytää joululahjaksi patalappua ja niitä hän saa. Sanoo sitten, että miksi aina näitä patalappuja, onhan minulla näitä jo.

Nuorena aloin hahmottaa mielikuvaa tilanteesta, jossa juuri liikkeen ovea jouluaattona sulkeva nainen saa viimeisen asiakkaansa, hieman hukassa olevan miehen, joka sanoo, että ”vaimolle pitäis saada jotain”. Aattona me pyörähdimme siinä kotiovella tuomassa pienet joululahjamme umpiväsyneelle ja kireähermoiselle liikkeenharjoittajalle.

Mummin lahjoissa on tyylikkäitä meikkipusseja, hajuvesiä, upeasti pakattuja koristesaippuoita, pieniä siroja peilejä, hiussolkia, koruja.

Teen pienen maalauksen, sormeni ovat luomivärejä täynnä, allaoleva väri hylkii seuraavaa. Miten minä mahdutan tähän pieneen tilaan ripauksen siitä mitä muistoissa liikkuu?

Yhä elää lähes satavuotias mummi, omassa hiljaisessa maailmassaan. Hän juttelee satunnaisesti omilla sanoillaan, joita emme ymmärrä. Yhtäkkiä katse kirkastuu, ja hän tokaisee: ”Voitteko kuvitella!” Kampaan hänen hiuksensa.

Hän sulkee silmänsä, nostaa hieman leukaansa kuin peiliin katsoakseen, keskittyy. Kun kampaamisen liike lakkaa, hän katsoo kohti, hyväksyvästi. Pukkaamme pyörätuolin ulos puutarhaan. Perhoset, kukat, aurinko.

33

Kalle Lampela | Galina Spoludennaja SNTL:n kansojen IV spartakiadeissa, 2016

Värikynä paperille, 180 x 150 cm.

Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšev totesi valtionsa nimeä kantavassa lehdessä vuonna 1962: Meidän taistelumme ja kaiken toimintamme sanelee yksi ainoa tarkoitus – rakentaa, luoda, työskennellä sitä varten, että ihmiset voisivat elää alati paremmin ja kauniimmin.

Pyrkimys oli kaunis. Lopputulos jotakin muuta. Tästä huolimatta halusin piirtämällä tavoittaa sitä onnellisen ja kauniin elämän utopiaa, jota reaalisosialistisissa propagandajulkaisuissa (DDR-Revue, Neuvostoliitto-lehti ja Neuvostoliitto tänään -lehti) kylmän sodan aikana tuotettiin. Työni lehtien parissa muodosti taiteellisen tutkimusprojektin, jonka aikana analysoin reaalisosialistista kuvastoa pääasiassa piirtämällä. Projekti oli käynnissä vuosina 2012–2017. ”Galina Spoludennaja SNTL:n kansojen IV spartakiadeissa” on värikynätyö projektin loppupäästä.

Galinan, kuten myös muiden piirtämieni ihmisten ilmeissä päilyy päämäärään uskovaa – tai esitettyä – optimismia. Ihmisten katseet ovat suunnatut kohti horisonttia, jossa jokin, joka on mahdollisesti toteutumassa odottaa. He katsovat kohti korkeinta poliittista ideaalia: vapauden valtakuntaa poliittisesti korkeimpana hyvänä, ja muutosvoimana. Sitä, minkälainen tuo valtakunta on, emme voi tietää, eivätkä piirustukseni sitä suoraan kerro.

Piirustukseni viittaavat utooppiseen, abstraktiin, mutta ajoin konkreettiseen liikkeeseen ja poliittiseen paineeseen, toiveiden ja haaveiden voimaan. https://www.researchcatalogue.net/view/245438/245439 www.kallelampela.com

35

Leila Lipiäinen | GO, 2017

Lapin yliopiston F-talon taiteiden tiedekunnan hätäpoistumistie kyltit, vaneri, fontti Futura, 145 x 305 x 5 cm.

GO Teen esinelähtöisiä teoksia ja installaatioita. Löydän outoja ja kiehtovia muotoja ja materiaaleja jo olemassa olevista esineistä. Esinemaailma on täynnä tarinoita, mennyttä ja elettyä. Muokkaan löydettyjä, muutan niitä, yhdistän yllättäviä ja arvottomiakin esineitä toisiinsa ja saan näin aikaan jotain uutta.

Materiaalin uudelleen käyttäminen sen alkuperäisestä käyttötarkoituksesta poiketen tuo aivan uudenlaisen mahdollisuuden jatkaa esineen elämää. Hylätyistä, arjessa huomaamattomista esineistä ja rikkinäisistä materiaaleista tulee merkityksellisiä ja arvotonkin materiaali voi välittää arvokkaan viestin katsojalle. Käytetyn esineen taakse kätkeytyy aina joku, tuntematon.

Teemat, jotka minua kiinnostavat liittyvät muistoihin, arkeen ja ihmiseen. Esineiden muodot, värit ja niiden tuntu ja tunnelma saavat aikaan syyn tehdä esineistä taideteoksia yhdistelemällä niitä toisiinsa. Tämä on se tekemisen muoto, joka saa minut ajattelemaan, kysymään – ja hitaasti etenemään kunnioittaen käsityötä, estetiikkaa ja historiaa.

Minua kiehtovat luonnonmateriaalit yhtä lailla kuin löydetty ready-made esineistö. Pohjoinen sijainti ja ympäristön luonnonmateriaalit tulevat teoksiini. Käytän teoksissani mm. erilaisia kuituja, huopaa, luita, sarvia, turkiksia, puuta. Työstän vanhoja koulukarttoja, kirjoja ja henkareita; lasten kurahousuja, lääkehylsyjä, käytettyjä turvavöitä, keittiön tarvekaluja. Ympärillämme oleva arki on täynnä ihmeitä. Taiteen tekeminen on minulle selviytymisen keino.

Ensi kertaa esillä oleva teokseni GO soveltuu jälkimmäiseen selviytymisen teemaan. Se sisältää Lapin yliopiston F-talon kaikki valkovihreät hätäpoistumistie kyltit vuodelta 2015, kun Taiteiden tiedekunta muutti pitkäaikaisen remontin jälkeen takaisin kampusalueelle.

Kyltit tulee uusia määrävuosina ja juuri tuolloin ne vaihdettiin uusiin. Huoltomies keräsi pyynnöstäni minulle kaikki kyltit talteen. Ne muodostavat reilun kolmen metrin levyisen futura-fontilla GO sanan seinälle installoituna, jonka pohjana on vaneri. Paradoksaalista on myrkkytalon hätäpoistumistie kylttien päätyminen työpaikan sisäilmaongelmien takia sairastuneen taiteeseen.

Olen vuosien ajan kerännyt käyttämäni lääkepakkaukset ajatuksena työstää omakohtaista kokemusta sairastumisesta ja samalla antaa teoksieni kautta ääni kaikille 800 000 päivittäin sisäilmaongelmista kamppaileville.

Ongelma on yhteinen muun muassa suomalaisissa päiväkodeissa, kouluissa, kasarmeilla, virastoissa, yliopistoissa, palvelutaloissa, terveyskeskuksissa, sairaaloissa. Teoksessani Necklace II on oransseja ja turkooseja inhaloitavan astmalääkkeen hylsyjä teräsvaijerissa. Vaijerissa on myös lukematon määrä lasteni leluja ajalta, jolloin he olivat pieniä ja joutuivat seuraamaan sairastuneen äitinsä arkea kysyen: Äiti, kuoletko sinä nyt?

37

Annamari Manninen | Digital Choice, 2017 Monikanavainen videoteos kolmelle tabletille.

Digital Choice - Digitaalinen valinta Viime aikoina keskustelu kuvien digitaalisesta retusoinnista on noussut pintaan. Kuvankäsittelyllä kuviaan korjaillut bloggaaja sai ankaraa kritiikkiä osakseen, kun muokkaamattomat kuvat tulivat julki. Samaan aikaan Ranskassa on säädetty laki, jonka mukaan julkaistuihin lehti- ja mainoskuviin täytyy merkitä, jos niitä on käsitelty.

Määräys koskee kuvia, joissa kuvan henkilöä on laihennettu jälkikäsittelyssä. Valokuvien totuusarvosta pidetään kynsin hampain kiinni. Samalla yksikään valokuva ei ole täysin objektiivinen tai manipuloinnista vapaa. Kuvien digitaalista korjailua tehdään myös kohteelta kysymättä tai mallin tietämättä. Kuvien muokkausta kätkeytyy jokaista koskettaviin ja kenen tahansa tuottamiin kuviin: koulukuviin, rippikuviin ja hääkuviin. Suotimia, rajauksia, kehyksiä ja tarroja sosiaalisessa mediassa jaettuihin kuviin.

Onko kuvien muokkaus sallittua vain, kun se on näkyvää ja avointa? Vai täysin huomaamatonta?

Digital Choice -teos kääntää asetelman päälaelleen.

Se esittää vision maailmasta, jossa oman kuvan muokkaaminen digitaalisesti olisi pukeutumista ja meikkaamista

vastaavaa roolin ja tyylin valintaa. Loppujen lopuksi tuntemattoman vastaantulijan ulkonäöstä on todellisuudessakaan hankala tietää ikää, sukupuolta tai äidinkieltä. Videoissa sama henkilö muokkautuu kuvankäsittelyssä kolmella tavalla eri näköiseksi. Miten katsoisimme valokuvia, jos kaikki kuvamanipulaation keinot olisivat rajattomasti käytössä ja yleisesti tiedossa? Katoaisiko ulkonäön merkitys persoonan tieltä? Olisimmeko tietoisemmin vaikuttamassa siihen, miten kuviamme muokataan?

Teos haastaa katsojaa myös miettimään, miten oma suhtautuminen kuvan henkilöön muuttuu riippuen ulkonäöstä. Teoksen lähtökohtana oli tuoda esille miten pieniä erot ja häilyväisiä rajat eri ihmisryhmien välillä ovat.

Miten pienestä on kiinni, miten ja keneksi ensivaikutelman mukaan määrittelemme tuntemattoman henkilön mielemme päättelyketjussa.

39

Esa Meltaus | Maisema II, 2017 Akvarelli, 100 x 150 cm.

Olen taiteilija. Olen ujostellut ”titteliä” pitkään: olenko, mitä olen, mitä on… Nyt uskallan sanoa olevani sellainen, taiteilija joka olen, ei mitään muuta. Näen, kuulen, koen, opiskelen taidetta, opetan taidetta, teen sitä.

Taide on sana. Niin kuin rakkaus, vapaus, jumala, ihminen… ovat sanoja. Minulle lopullisesti määrittelemättömiä. Isoja, isompia kuin minä.

Tällä hetkellä koen taiteen inhimillisen olemassaolon (Erään suuren suomalaisen sanoin: ”Elämä on ihmisen parasta aikaa.”) ilmauksena, pulppuamisena vertaisten kanssa. Ihme, mysteeri, isoa, pientä, iloa, surua, politiikkaa, markkinoita…

Vesiväri on minun maalini, aineeni. Veden kanssa touhuaminen, ”alkuaineen” yllätyksellisyys, oma luonne, kiehtoo, haastaa. Paperi on valo, joka sävyttyy, suodattuu, peittyy mutta kaikki jää näkyviin.

Piirrän, kynä, käsi, silmä ja jokin muukin vetävät viivan, joka kertoo seuraavan. Ehkä.

Aineita, materiaaleja, käyttötarkoituksia, muotoja tulee vastaan jatkuvana virtana. Mieli tarttuu johonkin, muistaa, oivaltaakin. Lahjaksi saatua, installaatio installaatiosta, veistoksellista.

Puolalainen runoilija Stanislaw Jerzy Lec on sanonut: ”Runoilija kalastaa virrassa, joka virtaa hänen lävitseen.”

Kauneimpia lauseita mitä tiedän. Jokainen on runoilija.

Elo on ihme, sillä mennään mitä on.

41

Satu Miettinen | Antaa kaikkien kukkien kukkia, 2017

Huovutettu tekstiili, märkä-, neula- ja pesukonehuovutus, ompelu. Satu Miettinen, Vaasan ja Espoon koululaisten huovuttamat kukkaset Vaasan taidehallin ja Helinä Rautavaaran museon työpajoissa.

Teos “Antaa kaikkien kukkien kukkia” on yhdessä vaasalaisten ja espoolaisten lasten ja nuorten kanssa huovutetuista kukkasista rakennettu kukkamätäs. Lapset ja nuoret huovuttivat kukkasia osana Vaasan taidehallin “Kohtaamisia" –näyttelyn työpajoja tammikuussa 2017 ja Helinä Rautavaaran museon “Naisia maailman laidalla" –näyttelyn työpajoja syyskuussa 2017. Nuoret huovuttivat kaikenlaisia kukkasia lihansyöjäkukkasista kedonkukkiin. Työpajojen ajatuksena oli herättää ajatuksia suvaitsevaisuudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä. Teokseen liittyy vimeo-sivu, jolla voit kuunnella nuorten tarinoita huovutetuista kukkasista: https://vimeo.com/237940516 Sivulle pääset työn vierellä olevasta QR –koodista.

43

Mari Mäkiranta | Helga Aino Aurora, 2017 | Menkää, tutkikaa 2017 | Vieraalla maalla, 2017 Pigmenttivedos, puukehys, museolasi, 22 x 30 cm, 2x 36 x 46 cm.

Kaukana kotoa palmikoin hiuksiinne haaveeni Omani, äitini Kirjailen mekkoihinne menkää, opetelkaa kieli, avatkaa portit Kiillotan kenkiinne toiveeni Isoäitini Sillä tiedän että ennemmin kuin syyskesän muratit ovat kietoutuneet hevoskastanjoiden ympärille olette lähteneet nähneet maailman asettuneen teihin tehneet F-kirjaimella alkavan vallankumouksen Ja silloin minä lasken neulan, langan, lettinauhat käsistäni Katson kuinka oheneva valo taittuu sametiksi ja sanon rientäkää

Vietin vuodet 2012–2014 Varsovassa. Siellä päivittäisiin askareisiini kuului paitsi tyttärieni pukeminen mekkoihin (kyllä, puolalaiset pikkutytöt rakastavat mekkoja) myös koulumatkamme taittaminen läpi historiallisen Lazienki-puiston. Voisi sanoa, että nuo kaksi Varsovan vuotta yritimme vimmaisesti kuulua joukkoon ja paikkaan, sulloutua valkoisiin sukkahousuihin aina tilanteen tullen, myös koulupukuaamuina. Muutaman kuukauden sisällä puistosta tuli kotimme, portti barokkilinnoihin ja puutarhaan, jonne teimme sunnuntairetkiä ja jossa ihmettelimme kädestä syöviä lintuja, liivipukuisia herrasmiehiä, ja rouvia, joilla oli valkoiset hansikkaat. Emme ymmärtäneet kieltä, mutta hyvin nopeasti keksimme ne kulttuuriset koodit ja toiminnan tilat, jotka olivat tytöille ja äideille mahdollisia.

Varsovassa viettämäni aika herkisti pohtimaan uudelleen yhteiskunnallista sukupuolijärjestystä ja keskiluokkaisen, valkoisen tyttöyden esittämistä. Mietin paljon myös tyttöjen mahdollisuuksia toimia eri kulttuureissa ja yhteisöissä. Tyttöys voi olla sopeutuvaa ja kapinallista, feminististä ja moniäänistä. Se voi olla myös tyttöydellä juhlimista.

Vieraalla maalla -valokuvasarjassani tutkin tyttärieni asettumista uuteen maahan ja vieraaseen kulttuuriin.

Pohdin äidin katsetta tyttäriin, tyttöyden kulttuurisia rajoja ja mahdollisuuksia, söpöyden estetiikkaa ja tyttöjen toiminnan kumouksellisuutta. Kuvastojeni rakentamista on inspiroinut Sara Ahmedin teoretisoinnit tytöksi julistamisesta. Tyttöys määrittyy kuvissani säädellyn ja normatiivisen feminiinisyyden siteeraamiseksi. Pohdin myös kysymyksiä siitä, mitä tapahtuisi, jos söpöys nousisi kulttuuriseen keskiöön. Voidaanko kuvieni tyttäret nähdä seikkailijoina, tahtovina, maailmoja tutkivina ja uhmakkaina? Esitän tyttärieni kuvat ”miniatyyrikoossa”, intiimeinä, jolloin kuvat kutsuvat astumaan sisään tyttöjen maailmoihin, eläytymään toiseen. Yhdistän teoksiini myös kirjoitettua kieltä.

45

Marjo Pernu | Kaukomieli, 2017 Installaatio, koivun tuohi, pihlajanmarjat.

Kaukomieli Rakennan kuvaa palasista. Tekniikkani on jotain piirtämisen ja veistämisen väliltä. Myös isäni ja isoisäni veistivät aikoinaan puuta ja tekivät siitä käyttö- ja hupiesineitä.

Itse teen puusta kuvia, tai oikeastaan materiaalinani toimii puunkuori, tuohi tai kaarna.

Tuohi oli vielä 1900-luvulla tyypillinen käsitöiden ja kodin tarvikkeiden valmistusmateriaali Suomessa. Sitä käytettiin paitsi kattojen rakentamiseen, ikkunoiden tiivistämiseen, mutta myös kantoreppuihin sekä astioihin, joissa kuljetettiin ja säilytettiin ruokaa. Kihlasormus tai rakkauskirjeen “paperi” saattoivat nekin olla tehty tuohesta.

Kaarnasta valmistui puolestaan vene lasten leikkejä varten.

Nykypäivänä tuohta käytetään samaan tapaan vanhoja perinteitä uudistaen. Toisinaan se on myös nykytaiteen materiaali. Omissa teoksissani tuon tuohen rinnalle jäkälän, tai milloin mitäkin, jota polkuni varrelta löydän.

Joskus se jokin on ehtinyt odottaa minua polun varrella kauan, kuten hopeaksi kelottunut kuusen kaarna tai kukaksi kulunut männynkäpy.

Kaukomieli -teoksen linnut ovat saaneet vaikutteita pääskyistä, joita pidettiin ennen vanhaa pyhinä lintuina.

Pieninenäinen ja viirusilmäinen kiitäjä saattoi olla jopa sukua ihmiselle! Tarinoiden mukaan pääskyset talvehtivat järvien pohjissa tai matkasivat kauas pois Linnunrataa pitkin. Myös toinen teoksen elementti, pihlajanmarjat, ovat olleet aikoinaan pyhinä pidettyjä. ”Pyhät on pihlajat pihoilla, pyhät oksat pihlajoissa, marjaset sitäi pyhemmät”, lausutaan kansanrunoudessa.

Taiteen tekeminen on minulle luonnossa samoilun, marjastamisen ja sienestämisen ohella tapahtuvaa keräilyä.

Saattaa olla, että minussa elää yhä vanha keräilijöiden geeni. Joskus myös ystäväni ja perheenjäseneni osallistuvat keräilyyn yhteisten retkiemme ohessa. Näin he tulevat osaksi taiteellista työskentelyäni. Keräileminen on minulle mielekäs tapa viettää aikaa toisten ihmisten kanssa. Kun yhdessä kerätyt luonnonmateriaalit löytävät lopulta paikkansa teoksistani, ovat ne samalla muistoja heistä, yhdessä vietetyistä hetkistä, valosta, tunnelmista ja luonnosta.

47

Heidi Pietarinen | Huiput, 2017 Tilateos, koko muuntuva.

Kangasta kankaalle Olen kuvannut Huiput -suunnitteluprosessia langoilla, kankailla ja väreillä kolmelle valkaistulle pellavakankaalle (á 30 cm x 40 cm) – kangasta kankaalle. Kankaat, pinnat, tekstuurit ja värit tuovat esille kudottujen tekstiilien monikerrokselliset ja tarinalliset luonteenpiirteet, joiden lähtökohtana on kolme osiin purettua nukkea Suomesta, Namibiasta ja Saksasta. Huiput -suunnitteluprosessiin liittyviä päiväkirjamerkintöjä matkan varrelta: Kangas 1: Keltainen Päivänkakkara-painokangaskuosi (1969) ja mustavalkoiset valokuvat herättävät muistoja isovanhempien elämän huippuhetkistä, kuten nuoruusvuosilta ja pyöräretkistä uudessa kesämekossa. Kuosit ovat myös osa suomalaista tekstiiliteollisuuden historiaa, ja niiden suunnittelija, tekstiilitaiteilija Marjatta Metsovaara (1927-2014) on yksi suomalaisen tekstiilisuunnittelun huippunimistä.

Kangas 2: Meidän takapihan Madame palaa joka vuosi ja huiputtaa puutarhan lyhtypylväät. Näitä huippuja ei muodostu ilman tuulta, pakkasta ja lumihiutaleita – Namibian henkeäsalpaavan upea ja huippukaunis värimaailma tallennettuna kankaana kankaalle, jotta muistaisin etelän ristin neljä kirkasta tähteä lukemattomien himmeiden tähtien ympäröiminä.

Kangas 3: Kolmen sisaruksen TOP 10 -huippuhetket/-asiat: 1. kullankeltainen – vihreä 2. polku – loikka 3. nauraminen 100% 4. puhe – teksti – piste 5. rantasauna – hetki 6. sitruuna – tuoksu 7. koti – lapset – sukujuhlat 8. valo 9. syli – kosketus – lämpö 10. marjastus – karpalo – omenapuu.

Lähde: Kolme sisarusta 2017.

49

Pirjo Puurunen | Tomaatit, 2017 | Munakoiso, 2017 Kollodium-märkälevykuva alumiinille, 80 x 60 cm.

Pussitetut Bataatti, Munakoiso, Purjo ja Tomaatit. Kasvikset ovat kuin veistoksia. Ei ihme, että ne ovat olleet suosittuja aiheita valokuvissa ja maalauksissa. Myös minä olen ollut kiinnostunut niiden kuvaamisesta. Halusin kuitenkin tutkia perinteistä kohdetta tämän ajan kontekstissa - muoviin pakattuina tai pussitettuina - niinhän me kannamme ostamamme juurekset ja vihannekset kaupasta kotiin. Kiinnostavaa oli myös tarkastella muovin visuaalista vaikutusta kohteen esittämiseen: Koska muovi on läpinäkyvää materiaalia, se näyttää kasvikset, mutta samalla se peittää ja etäännyttää ne katsojasta. Kuvien tilavaikutelmaa vahvistaa myös hyvin kapea terävyysalue eli terävyyden ja epäterävyyden välinen suhde. Sen mahdollisti käyttämäni analoginen palkkikamera.

Kuvaustavaksi valitsin kollodium-märkälevyprosessin sen erityislaatuisen sävyalan vuoksi. Kyseinen menetelmä kuuluu vanhimpiin valokuvaustekniikkoihin – se kehitettiin noin 160 vuotta sitten. Koska keksittiin yksinkertaisempia menetelmiä, kollodium-märkälevyprosessin suosio ei ollut kuitenkaan pitkäaikainen – vain noin kolmisenkymmentä vuotta. 2000-luvulla tämä historiallinen tekniikka on kokenut uuden tulemisen. Minä tutustuin siihen tarkemmin viime keväänä.

Kollodium-märkälevymenetelmä on vaativa, sillä kuvauksessa käytettävä alumiinilevy (tai vaihtoehtoisesti lasi) ei saa kuivua prosessin aikana. Kuvaajalla on noin 10 min aikaa päällystää levy, ottaa siihen kuva ja kehittää se. Omat haasteensa tuovat myös kemiallisen prosessin monimutkaisuus ja arvaamattomuus. Kärsivällisyyttä koetteleva työskentely kuitenkin kannatti, sillä vanha menetelmä jätti kuviin jälkiä, jotka lisäsivät niihin mielenkiintoisen materiaalin tunnun.

Kaiken kaikkiaan minua viehätti se riitasointu, mikä vanhan kuvaustekniikan, klassisen kuvausaiheen ja modernin pakkaustavan yhdistelmästä syntyi.

51

Piia Pyrstöjärvi | Kaamoksen kukat, 2017 E-tekstiiliteos, 71 x 60 cm.

Kaamoksen kukat Kaamoksen kukat on e-tekstiiliteos, joka syntyi kiinnostuksestani kokeilla sitä, miten perinteisiin tekstiilitekniikkoihin ja -materiaaleihin voidaan yhdistää teknologiaa ja hakea uusia ulottuvuuksia. Työstäessäni teosta pohdin elektronisten tekstiilien erilaisia mahdollisuuksia toimia esteettisesti miellyttävänä, mutta myös teoksena, joka olisi jollakin tapaa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Teos onkin muotoutunut monien materiaali- ja tekniikkakokeilujen myötä. Kaamoksen kukat on interaktiivinen tekstiiliteos, jota saa koskea. Toivon teokseni herättävän aistillisesti mielikuvia elämän kauneudesta valon pilkahtaessa pimeään ja kylmään kaamokseen.

Taiteentekijänä olen suunnittelija-muotoilija, sisustusja tekstiilimuotoilun yliopistonlehtori. Työskentelen kokeilevasti, erilaisia materiaaleja ja valmistusmenetelmiä yhdistellen. Inspiroidun havainnoimalla ja aistimalla erilaisia ympäristöjä. Innostun uusista asioista, materiaalisuudesta ja tekniikoista. Testaan ja protoilen päästäkseni haluttuun lopputulokseen, jota yleensä siivittää esteettiset arvot ja funktionaalisuus. Usein myös tilallisuus on työskentelyssäni vahvasti läsnä.

Käsillä tekemisen tarpeeni on pakottavaa. Luova toiminta tuo mielihyvää ja visuaalisuus viehättää. Suunnitellessani tekstiileitä nautin värisommittelusta ja usein ”maalailen” ompelemalla kankaita ja yhdistelemällä muita materiaaleja. Työskennellessäni tilasuunnittelun parissa huomaan etsiväni erilaisten pintojen ja valojen mahdollisuuksia muodon sekä käytettävyyden rinnalla.

53

Lauri Rankka | Rautamadonna, 2017 Puu ja rauta, 93 x 45 cm.

Rautamadonna Näyttelyssä oleva teokseni Rautamadonna 2017, rauta ja puu, on jatkumoa viime aikoina tekemilleni töille, joista viimeisimpinä ovat ”pyhimyksiä” esittävät värilliset puupiirrokset. Viime ja sitä edellisenä vuonna tein akvatinta ja litografia teosten sarjat, joissa pyhimysten ”kehiä” on sijoitettuina vapaasti pelkistettyihin figuureihin.

Tämä näyttelyssä oleva teos on löydetty melkein valmiina rautaromukeräyksestä, sitä on muokattu poistamalla siitä materiaalia ja sen jälkeen olen lisännyt taakse tekemäni puukehän muistuttamaan sädekehää.

Usein käyn rautaromukeräyksissä katselemassa kiinnostavia kohteita ja ehkä juuri tämä pisti silmääni, koska olin juuri työskentelemässä pyhimys aiheideni parissa. Nyt minulla on kaksi muutakin romumadonnaa työn alla.

Kehittelen näyttelyä tästä aihepiiristä.

55

Eija Timonen | Huiput, 2017 Tilateos, koko muuntuva.

Huippua päin TAIVAAN MAISEMA (L. Nummi 1989, 16)

ÖINEN MATKA (T. Tranströmer 1978, 1996/1997, 65, suom. Caj Westerberg)

Kaukaa, rannan sinestä alkaa taivaan maisema.

Siniharmaata maastoa, tasaista, kumpareita.

….

Unessa hänet oli vangittu Huippuvuorille.

Jylisten kiertyi planeetta.

Säkenöivät silmät ylittivät jääkenttiä.

Ihmeittein kauneus oli.

Ylempänä valkeaa, hohtavaa, harsomaista kunnes aivan ylhäällä korkeana, himmeänä, levollisena aukenee taivaan ulappa.

Huiput -projekti on ollut monimuotoinen ja antoisa.

Huippujen virkkaaminen tarjosi mahdollisuuden iloita materiaaleista, muodoista ja tekniikoista. Ensimmäinen huippu oli aika pieni ja määrämuotoinen, mutta loppua kohden niiden muodot kävivät yhä villimmiksi. Lopulta erään huipun muoto haastaa kysymään, edellyttääkö huippu pohjaa ja toisen, milloin huippu lakkaa olemasta huippu; silloin kun se on kulunut pois vai silloin kun huippuja on niin paljon, ettei yksikään enää erotu ympäristöstään?

Käsittelimme huippujen suhdetta aikaan ja edeltäviin sukupolviin liisteröimällä huippujen pohjiin kuvia jo edesmenneistä henkilöistä. He muistuttavat meitä nykyisyyden, menneisyyden ja tulevaisuuden kietoutumisesta toisiinsa. Iäkkään äitini nuoruuskuvien avulla työstin samalla omaa paikkaani sukupolvien ketjussa sekä lakipisteeni sijaintia siinä.

Huippujen materiaalisen pohdinnan rinnalla kukin meistä valitsi itselleen läheisen käsitteellisen lähestymistavan. Minulle se oli kaunokirjallisuus ja lyriikka.

Ahmin runsaan puolen vuoden aikana lyriikkaa ja kaunokirjallisuutta keskittyen huipun tematiikkaan. Kirjailijoista W.G. Sebald, Gao Xingjian, Tomas Tranströmer ja Lassi Nummi kävivät erityisen läheisiksi.

Huipun käsitteellisen työstämisen myötä syntyi yli kaksikymmentä sivuinen tutkielmani Huippuja kohti.

Pohdin siinä valokuvieni ja kirjallisuuden avulla huippujen luonnetta esimerkiksi seuraavien teemojen avulla: epämukava huippu, arkkitehtoniset huiput, sielun vuori, nuori ja vanha vuoren huipulla, korkeuden kepeys, huipun ylevyys, Axis mundi, Noan arkki ja Ounasvaara. Työpäiväkirjamerkinnöistä alkanut kirjoittaminen kasvoi taiteelliseksi tutkimukseksi, jossa huiput käsitteenä ja konkretiana kietoutuivat monimuotoisesti toisiinsa synnyttäen tiedollis-esteettistä löytämisen iloa.

Iloa on tuottanut myös yhteistyö kollegojeni kanssa.

Olemme yhdessä voineet hullutella ja vakavoitua projektin parissa. Huippuhetkiä!

57

Tuula Vanhatapio | Kesäpäivä, 2017 Huovutettu suomenlampaanvilla, rautalanka, Ø 1,1 m

Kesäpäivä on sekä märkä- että neulahuovutettu pehmeä villareliefi, jossa jatkan jo 1990-luvulla alkanutta oman pohjoisen identiteetin ja naiseuden pohdintaa.

“En ole saamelainen enkä lappalainen, lantalaiseksi en halua itseäni kutsuttavan, olenko siis lappilainen”, kuten tapanani on kiteyttää.

Taiteen herättämät tunnelataukset ovat minulle tärkeitä. Ne voivat herättää ihastusta, emotionaalista hyvän olon tunnetta tai yhtä hyvin vihan ja inhon tunteita.

Kyseessä olevan näyttelyn teema, Ystävällisesti Teidän, antoi mielestäni väljät rajat teosten suunnitteluun. Ajatukseni kietoutuivat tuolloin Suomen syntymäpäivään, onnitteluihin ja Suomi 100 -teemaan.

Kesäpäiväteoksen tekemisen prosessissa kiteytyvät siis tähänastiset muistot ja kokemuksen 60-vuotisen eletyn elämäni varrelta. Esillä oleva teos on syntynyt pilke silmäkulmassa, iloisissa arjen kohtaamisissa kylmän kesän aikana ja sen jälkeen kotini pihapiirissä. Pitkin kulunutta kesää olemme lastenlapsieni kanssa ihmetelleet ja hakeneet kesän merkkejä mummulan pihalta. Omissa muistoissani nimittäin lapsuuden kesäpäivät olivat aina aurinkoisia, lämpimiä ja värikkäitä. Niin uskon edelleenkin olevan ja kesäpäivät ovat myös mummun pienille aurinkoisia ja tuoksuvia heidän muistoissaan.

59

Eija Timonen | Layered Zones, 2015

Valokuva, väripigmenttivedos, alumiinikomposiitti, glossy, 40 x 60 cm

Jenni-Liisa Yliniva & Eija Timonen | In Between I-V, 2017 Maalaus, breakdown printing -tekniikka ja silkkipaino kankaalle, 40 x 60 cm

Teema ja variaatiot Mitä tapahtuu, kun media- ja tekstiilitaiteilija kohtaavat toisensa jään äärellä? Aluksi kumpikin hahmottaa ympäristönsä oman ilmaisuvälineensä ja kokemusmaailmansa kautta, mutta sangen pian kulttuurisesti jaetut yhteiset merkitykset kietoutuvat yksityisiin tulkintoihin. Yksityinen ja yhteinen muodostavat samanaikaisesti tutun ja vieraan punoksen.

Teema ja variaatiot -sarjat syntyvät kahden taiteilijan, Jenni-Liisa Ylinivan ja Eija Timosen pohjoisen ympäristöä määrittävän materiaalin, jään, yhteisestä tulkinnasta ja prosessoinnista. Sarjat tarkastelevat samuutta, teosidentiteetin rajoja sekä variaation keinoja ja mahdollisuuksia. Näiltä osin teokset osallistuvat taiteen tekemisen erään keskeisen kysymyksen, teeman ja variaation, pohdintaan.

In Between -sarjan lähtökohtana toimii Timosen Layered Zones -valokuva, josta taiteilijat ovat työstäneet erilaisilla kankaanpainotekniikoilla tekstiiliteoksia. Jään hetkellisyyttä ilmentämään valittiin breakdown printing -menetelmä, jossa kuva rakennetaan painoseulalle erilaisia materiaaleja, esimerkiksi muovikelmua hyödyntäen. Kuva muuttuu jokaisella painokerralla, kun seulalle levitetty reaktiiviväri ”sulaa” kankaalle vähän kerrallaan. Kuvien syvyys syntyy kerrostamalla painettua ja maalattua pintaa.

Muutos ja variaatio ilmenevät paitsi teosten tekniikoissa ja materiaaleissa, myös työparin vuorovaikutuksessa.

Yhteistyön myötä Ylinivan ja Timosen pohdinta on syventynyt eri medioiden vuorovaikutuksen tarkasteluun - miten kuvissa näkyvä kerroksellisuus näyttäytyy tekstiilissä sekä miten kaksi- ja kolmiulotteisuus kohtaavat työskentelyn eri vaiheissa toisensa. Vaikka yhteistä tekemistä ja tutkimista ohjaa ilmaisun tarve ja vimma, se tuottaa samalla yhteisiä käsitteitä taidelähtöiselle ilmiöiden pohdinnalle.

61

Marja Ylioinas | Metsänneito, 2017 Valokuva, kehystetty, 70 x 50 cm.

Metsänneito Lähtökohtaisesti voidaan ajatella, että valokuva toistaa totuudenmukaisen kuvan kohteestaan. Tässä kuvassa olen lähtenyt miettimään sitä, miksi se ei aina riitä. Jos valokuvaa lähtee muokkaamaan kohti epätodellisuutta, tuoko se kuvaan jotain lisäarvoa.

Kuvauskohde on ihan tavallinen arkipäiväinen tuttu maisema, jonka voin nähdä joka päivä. Olen kuvannut sen filmille ja lopputuloksena on hyvin tavallisia kuvia metsästä, joissa ei oikeastaan ole mitään erityisen mielenkiintoista. Olen lähtenyt käsittelemään filmiä eri lailla kokeilemalla mekaanisesti ja kemiallisesti, miettien syntyykö tästä jotain kiinnostavaa vai vain pilattua filmiä. Alkuperäiseen kuvaan verrattuna filmin manipulointi on tuonut kuviin ehkä satua, ehkä taikaa. Paljon sattumaa. Maisemaa, jota en ole nähnyt aiemmin. Maisemaa, joka on ja ei oolemassa.

Kuva, joka ei enää ole totta, vaikka se onkin.

Paikka, josta olen kuvat ottanut, on itselleni hyvin merkityksellinen ja mietin miksi koen tarvetta muokata

tärkeästä maisemasta jotain, mitä se ei ole. Vaikka maiseman keskellä ollessani koen usein, että tämä paikka on niin kaunis ja niin ihana, että en voi kunnolla käsittää. Ehkä tähän kokemukseen vaikuttavat nähdyn lisäksi myös muut aistimukset - äänimaisema, tuoksut, maan muodot jalkojen alla, muistot, tunteet - joita en saa ikuistettua valokuvaan.

Ehkä siksi vain totuuden toistuminen kuvassa ei riitä, vaan haluan siihen epätodellista extraa - kauneutta, tilaa tunteille ja mielikuville. Haluan tuoda maiseman näkyviin niin, että kaikki ymmärtäisivät, että tämä paikka on erityisen erityinen.

Kuvan nimi Metsänneito tulee suomalaisesta kansantarustosta. Metsänneito, sinipiika, on metsässä asuva kaunis ja hyvää onnea tuottava neito, jonka tehtävänä on kaunistaa metsää. Kun hänet huomaa, hän kääntää selkänsä ja hänestä tulee näkymätön, koska selkäpuoleltaan hän on kuin havupuun rungon pinta, joka sulautuu ympäröivään metsämaisemaan.

63

Taiteilijat Tom Engblom (TaM) asuu ja työskentelee Rovaniemellä.

Hän on toiminut Lapin yliopiston Taiteiden tiedekunnan plastisen sommittelun lehtorina vuodesta 1991. Engblom on pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä Suomessa ja eri Euroopan maissa. Hän on osallistunut yli kahdeksaankymmeneen yhteis- ja ryhmänäyttelyyn Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Venäjällä, Saksassa, Skotlannissa, Itävallassa ja Eestissä. Engblomin teoksia on lukuisissa kokoelmissa koti- ja ulkomailla, mm. Valtion taideteoskokoelmassa, Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmassa ja Aineen taidemuseossa. Engblom on Suomen kuvanveistäjäliiton ja Lapin taiteilijaseuran jäsen. Engblom on toiminut useiden näyttelyiden kuraattorina.

Jaana Erkkilä-Hill (TaT) on kuvataiteilija ja tutkija.

Hän on toiminut Lapin yliopiston kuvataiteen professorina vuodesta 2014 lähtien. Erkkilä-Hillin taiteellinen tuotanto keskittyy eri grafiikan menetelmillä tehtyihin usein uniikkiluonteisiin teoksiin ja tilateoksiin. Hän on pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä vuodesta 1989 lähtien ja osallistunut ryhmä- ja yhteisnäyttelyihin koti- ja ulkomailla. Erkkilän teoksia on lukuisissa kokoelmissa, mm.

Valtion Taideteoskokoelmassa, Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmassa, Helsingin, Rovaniemen, Kokkolan ja Vantaan kaupungin kokoelmissa. Hän on Suomen taidegraafikkojen ja Lapin taiteilijaseuran jäsen.

Timo Haanpää (TaM) toimii Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa yliopisto-opettajana Audiovisuaalisen mediakulttuurin koulutusohjelmassa. Haanpäällä opettamisen keskeiset alueet liittyvät elokuvaan ja laajemminkin liikkuvaan kuvaan ja erilaisiin av-tuotantojen projekteihin.

Timo Haanpää on ohjannut tahattomasta lapsettomuudesta kertovan dokumenttielokuvan Hiljaa toivotut (2010) ja oli yksi ohjaajista dokumenttielokuva Isien Merkeissä

(2007). Timo Haanpää on toiminut erilaisissa tehtävissä dokumenttielokuvien ja liikkuvan kuvan teosten tuotannoissa, kuten esimerkiksi kuvaajana tai äänittäjänä. Antti Haasen dokumenttielokuvassa Valontuojat (2017) Haanpää toimi äänittäjänä ja kuvaajana. Tanssielokuvia ja sirkuskuvauksia Haanpää on tehnyt Rovaniemellä useamman vuoden ajan eri esittävien taiteen toimijoiden kanssa. Tanssiteatteri Solun kanssa Haanpää ohjasi ja suunnitteli Ovi -teoksen (2016). Tällä hetkellä Haanpää kehittelee animaatiodokumenttielokuvaa.

Markku Akseli Heikkilä on rovaniemeläinen kuvataiteilija. Hän on valmistunut Lahden Taideinstituutista 1985. Heikkilän teokset ovat piirustuksia, maalauksia ja valokuvia. Heikkilä on osallistunut yhteisnäyttelyihin sekä Suomessa että ulkomailla vuodesta 1981. Yksityisnäyttelyitä Heikkilä on pitänyt vuodesta 1986. Heikkilän teoksia on muun muassa Aineen taidemuseon ja Rovaniemen taidemuseon kokoelmissa, Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmassa, Suomen Kulttuurirahaston, Lapin Rahaston kokoelmassa, Tielaitoksen ja Lapin keskussairaalan kokoelmassa. Hän on toiminut kuvataiteen opettajana useissa oppilaitoksissa ja Lapin yliopiston avoimen yliopiston tuntiopettajana vuodesta 2002 lähtien. Heikkilä on Suomen taidemaalariliiton ja Lapin taiteilijaseuran jäsen.

Mirja Hiltunen (TaT) on Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan kuvataidekasvatuksen professori. Hän on ohjannut lukuisia projekteja sekä ympäristöön kiinnittyviä taidetapahtumia. Tutkimuksessaan ja taiteessaan hän on erityisesti kiinnostunut taiteen paikkasidonnaisuudesta, performatiivisuudesta sekä sosiaalisesta aktiivisuudesta.

Hän on julkaissut useita aihepiiriin liittyviä kotimaisia ja kansainvälisiä julkaisuja sekä osallistunut aktiivisesti alan tieteellisiin konferensseihin sekä taidenäyttelyihin.

Hiltusen työtapaa voi luonnehtia yhteisötaiteelliseksi.

Hän on kehittänyt yli kahdenkymmenen vuoden ajan vuorovaikutteisia, yhteisöä mukaan kutsuvia taidetoimintoja, joissa taiteilijuus on jaettua ja usein myös teosten signeeraus mahdotonta. Taidetoiminnan kautta on etsitty usein pohjoisten kylien ja nykytaiteen välistä vuorovaikutusta sekä keinoja kehittää yhteisöllistä taidekasvatusta.

Installaatiossaan Hiltunen on kiinnostunut materiaalien kantamista merkityksistä ja niiden yhdistämisestä henkilökohtaiseen tarinaan.

Maria Huhmarniemi (TaT) työskentelee kuvataiteilijana käsitellen pohjoiseen liittyviä kysymyksiä sekä ympäristöasioita, kuten ihmisen ja luonnon suhdetta sekä ympäristövastuullisuutta, -politiikkaa ja -etiikka. Hänen teoksensa ovat tilasidonnaisia installaatioita näyttelytiloissa ja luonnonympäristössä. Hän on väitellyt taiteen tohtoriksi aiheenaan nykytaiteilijan osallistuminen keskusteluihin ympäristökonflikteista. Huhmarniemi asuu osa-aikaisesti Rovaniemellä ja Muodoslompolossa Pajalan kunnassa Pohjois-Ruotsissa. Hän työskentelee Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa lehtorina kuvataidekasvatuksen ja soveltavan kuvataiteen alalla sekä erilaisissa taiteen, pedagogiikan ja aluekehityksen hankkeissa. Hän on toiminut Lapin taiteilijaseuran hallituksen puheenjohtajana vuodesta 2012 alkaen ja on myös MUU ry:n, Suomen biotaiteen seuran ja Pro Soveltavan taiteen tila ry:n jäsen.

Elina Härkönen (TaM) työskentelee Lapin yliopistolla kuvataidekasvatuksen yliopisto-opettajana. Hänen jatkotutkimuksensa käsittelee taideperustaisten toimintojen kulttuurista kestävyyttä pohjoisessa. Tutkimukseensa liittyvässä taiteellisessa osiossa Härkönen keskittyy käsillä tekemisen ja käsityöperinteiden rooliin pohjoisissa yhteisöissä. Neulominen, villa ja muut luonnon materiaalit toistuvat hänen töissään eri muodoissa.

Michael Marnin Jacobs (TaM) on Kolumbiassa syntynyt amerikkalainen valokuvaaja, joka on asunut Suomessa vuodesta 1990 ja toiminut valokuvauksen opettajana Lapin yliopistossa vuodesta 1992 lähtien.

Michael Marnin Jacobs tarttui kameraan jo lapsena ja on sen jälkeen harvoin laskenut kameraa käsistään.

Hänen koulutuksensa valokuvan ja taiteen alalla on laaja ja tavoitteenaan hänellä on tuoda sekä opetustyöhönsä että omaan taiteelliseen työskentelyynsä aito monitieteinen ja poikkitaiteellinen lähestymistapa.

Jo pitkään hän on keskittynyt taiteellisessa toiminnassaan historiallisten tapahtumien käsittelyyn ja tiettyihin paikkaan sidottuihin kertomuksiin. Kuvataiteen alaan liittyvässä väitöstutkimuksessaan Jacobs lähestyy kysymystä poissaolevan läsnäolosta. Hänen ensisijaisia teemojaan ovat poissaolo, sairaus, epäily ja menetys, joita hän tutkii suoraan taiteellisen työskentelynsä kautta.

Ritva Jääskeläinen (TaM) Ritva Jääskeläinen (TaM) on sisustus- ja tekstiilimuotoilun yliopisto-opettaja Lapin yliopistossa. Häntä kiinnostavat taiteellinen ilmaisu tekstiilitaiteen keinoin ja käytettyjen materiaalien tuominen taiteelliseen kontekstiin ja käyttötarkoitukseen.

Jääskeläisen tekstiiliteosten lähtökohtina toimivat usein vanhat valokuvat, joiden hetkellistä tunnelmaa hän pyrkii vangitsemaan teoksiinsa. Vanhat tekstiilit kertovat jo itsessään tarinaa menneestä ajasta ja saavat teoksissa uuden muodon.

Jääskeläistä kiehtoo tekstiilitaiteessa materiaalintuntu ja pintojen moninaisuus. Hän yhdistelee teoksissaan erilaisia materiaaleja ja tekniikoita. Usein teos elää työskentelyprosessin aikana saaden uusia muotoja ja ideoita. Tällä hetkellä Jääskeläinen työskentelee vapaan konekirjonnan, käsinkirjonnan, paperitekstiilitekniikan ja tekstiilimaalauksen keinoin.

65

Tomi Knuutila (TaM) toimii Lapin yliopistossa digitaalisen median lehtorina. Hänen mediataidettaan on ollut esillä sekä kotimaassa että ulkomailla 2000-luvun alusta lähtien. Mediateoksissaan hän yhdistää mm. vuorovaikutussuunnittelua, tietokoneohjelmointia, videotaidetta, graafista suunnittelua, valokuvausta sekä fyysistä ja tilallista suunnittelua. Hän valmistelee väitöskirjaa, joka liittyy vuorovaikutteisen mediataiteen helppokäyttöisyyteen.

Samalla hän työstää 100 videotaideteoksen sarjaa. http://www.medialappi.net/100videos/ Anniina Koivurova (TaT) toimii yliopistonlehtorina kuvataidekasvatuksen koulutusohjelmassa. Koivurova väitteli 2010 kuvataidetunnin sosiaalisesta tilasta, siitä miten eri tekijät vaikuttavat oppilaiden kuvien tuottamiseen ja toimintaan oppitunnilla. Anniina Koivurova on toiminut kuvalliseen ilmaisuun ja kuvien tulkintaan liittyvissä opetustehtävissä kuvataidekasvatuksen koulutusohjelman lisäksi taide- ja kulttuuriopetuksen yksikössä, luokanopettajakoulutuksessa sekä Arktikumin tiedekeskuksessa.

Omassa taiteellisessa toiminnassaan Koivurova työskentelee sekä suurpiirteisesti että pikkutarkasti.

Värikylläiset akvarellit ovat hänelle luonteenomaisia. Viime vuosina teoksissa on kokeiltu leikinomaisesti erilaisia materiaaleja. Hän on vapaavirkannut, yhdistellyt ready made -esineitä ja maalannut meikkituotteilla. Teoksissa on usein viitteitä elämän hetkellisyyteen ja ajattomuuteen.

Kalle Lampela (TaT) on työskennellyt kuvataiteilijana vuodesta 2000. Lampela on toiminut Lapin yliopiston kuvataiteen yliopistonlehtorina vuodesta 2014 lähtien.

Hänen väitöskirjansa vuodelta 2012 käsittelee kuvataiteilijoiden asennoitumista taiteen hyödyntämiseen ja taiteen yhteiskuntakriittisiä mahdollisuuksia.

Viimeisen kymmenen vuoden ajan hänen teostensa teemat ovat liittyneet väljästi poliittiseen historiaan sekä poliittisiin ja uskonnollisiin aatteisiin. Taiteen tekeminen on Lampelalle pitkälti käsitteellistä ja tutkivaa. Hän on

tutkinut piirtämällä muun muassa poliittisia utopioita ja utooppisen ilmenemistä yhteiskunnassa ja kulttuurissa.

Tällä hetkellä hän piirtää muotokuvia.

Lampela on tehnyt teoksia useilla tekniikoilla ja välineillä: manuaalisilla kirjoituskoneilla, kirjomalla, kollaaseja liimaamalla ja etenkin viime vuosina piirtämällä. Piirtämisessä hän suosii fotorealistista lähestymistapaa, jossa hän käyttää pääasiassa lyijykyniä ja värikyniä. Lampelan teoksia on useissa kokoelmissa ja hänen näyttelytoimintansa on sekä valtakunnallista että kansainvälistä. Hän on Lapin taiteilijaseuran jäsen.

Leila Lipiäinen on Rovaniemellä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija ja näyttelytoiminnan yliopisto-opettaja Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Hänen teoksiaan on ollut nähtävillä näyttelyissä vuodesta 1988 niin kotimaassa kuin ulkomailla Virossa, Latviassa, Norjassa, Ruotsissa, Unkarissa, Venäjällä ja Ranskassa. Vuosina 1988 - 1997 hän opetti taide- ja kulttuurikasvatusta Sodankylässä keskiasteen oppilaitoksissa ennen kuin muutti Rovaniemelle. Lapin yliopistossa taiteiden tiedekunnassa hän on ollut vuodesta 1997 teollisen muotoilun amanuenssina, 2012 vuodesta lähtien näyttelytoiminnan amanuenssina ja vuodesta 2015 näyttelytoiminnan yliopisto-opettajana.

Hän on ollut Lapin taiteilijaseuran jäsen vuodesta 1997 ja hän on näiden vuosien aikana toiminut myös taiteilijaseuran hallituksessa, varapuheenjohtajana ja sihteerinä. Taiteilijajärjestö MUU ry:ssä hän on ollut vuodesta 2011 lähtien.

Lipiäisen teoksia on Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmassa Rovaniemen taidemuseossa, Rovaniemen kaupungin kokoelmassa sekä Sodankylän kunnassa.

Annamari Manninen on kuvataideopettaja (TaM) ja kuvataiteilija, joka toimii mediakasvatukseen erikoistuneena yliopisto-opettajana Lapin yliopistossa kuvataidekasvatuksen koulutusohjelmassa.

Manninen on osallistunut ryhmänäyttelyihin 2001 alkaen ja pitänyt muutamia yksityisnäyttelyitä. Taiteen

tekijänä hän kokee olevansa ennen kaikkea piirtäjä, jolle ajatusten ja kokemusten kuvallinen ilmaisu on aina ollut osa itseä. Kuvat syntyvät hetkistä, ajatuksista, oivalluksista ja muokkautuvat tekoprosessissa lopulliseen muotoonsa.

Taidegrafiikka, jossa mukaan tulevat hidas prosessi, monet työvaiheet ja sattuma sekä yllätykset, on ollut luonteva jatke perinteisille piirtimille. Viivasyövytyksen ja akvatintan jälkeen Manninen ihastui jo lapsena taidenäyttelyssä. Opinnoissaan hän pääsi viimein itse tekemään metalligrafiikkaa, joka on muodostunut omimmaksi ilmaisumuodoksi. Tekniikkana se on opettanut kurinalaisuutta, kärsivällisyyttä ja epäonnistumisten hyväksymistä.

Taidegrafiikan lisäksi Manninen on tehnyt installaatioita, valokuvia ja akvarelleja. Työ mediakasvatuksen parissa on viime vuosina houkutellut ottamaan kantaa ja kokeilemaan digitaalisen kuvan mahdollisuuksia sekä haastanut soveltamaan liikkuvaa kuvaa omaan ilmaisuun.

Esa Meltaus rovaniemeläinen kuvataiteilija. Hän on opettanut maalausta ja piirustusta Lapin yliopistossa vuodesta 1996 lähtien. Meltauksen ominta aluetta taiteellisessa ilmaisussa ovat suurikokoiset akvarellein toteutetut maisemat, joissa pääosassa ovat valo ja väri.

Meltaus on pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä ja osallistunut ryhmä- ja yhteisnäyttelyihin Suomessa ja ulkomailla. Hän on tunnettu myös installaatioistaan, joissa hän yhdistelee löydettyjä ja kierrätettyjä materiaaleja.

Meltaus on Lapin taiteilijaseuran jäsen.

Satu Miettinen (TaT) toimii Lapin yliopistossa palvelumuotoilun professorina. Miettisen taiteellinen työskentely liittyy yhteisölähtöiseen palvelumuotoiluun ja taiteelliseen tutkimukseen. Yhteisölähtöisessä palvelumuotoilussa sovelletaan taiteen ja muotoilun menetelmiä palveluiden kehittämisessä ja voimaantumisessa. Yhteisten muotoiluproduktioiden tavoitteena on kuvittaa yhteisölle tärkeitä teemoja, haluttuja muutoksia ja tapoja niiden toteuttamiseen. Miettinen on toiminut useissa yhteisötaidepro-

jekteissa lasten ja nuorten kanssa mm. ”Siipiä -teos” osana Kuopion kaupunkitaidetapahtumaa 2015 ja “My wings to fly -teos” Michiganissa 2016.

Mari Mäkiranta (TaT) työskentelee Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa yliopistonlehtorina. Hänen taiteellinen työskentelynsä kytkeytyy läheisesti tutkimukseen.

Mäkirannan viimeisin Kohtaamisia (2017) yhteisnäyttely Vaasan taidehallissa käsitteli eurooppalaisten ja afrikkalaisten nuorten unelmia ja tulevaisuuden odotuksia.

Mäkiranta on kuratoinut yhdessä Eija Timosen kanssa Kalevalaseuran ja Lapin yliopiston yhteistyönä toteutetun Näkyvä maa -näyttelyn (2017).

Tutkimuksessaan ja taiteessaan Mäkiranta on kiinnostunut feministisen tyttöyden mahdollisuuksista, yhteisöllisesti tuotetusta taiteesta ja henkilökohtaisen julkituomisesta. www.marimakiranta.net Marjo Pernu (TaM) on rovaniemeläinen kuvataiteilija, joka työskentelee kuvataidekasvatuksen yliopisto-opettajana Lapin yliopistossa. Taiteen täyteinen tutkija-opettajan työ sekä vuorovaikutus taitavien opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa antaa Pernulle innostusta ja kipinöitä oman kuvataiteen tekemiseen.

Viime vuosina Pernu on keskittynyt taiteessaan 2,5-ulotteisen kollaasitekniikan kehittämiseen. Varhaisemmissa tekniikkakokeiluissaan Pernu käytti perinteisiä kollaasimateriaaleja, kuten paperia ja pahvia. Nämä materiaalit vaihtuivat pian kuitenkin toisiin, kun kotiseudun lähimaastoihin tehdyt retket avasivat taiteilijan silmät luonnon omalle väripaletille.

Pernu tutkii luonnonmateriaalien, kuten tuohen, jäkälän, käpyjen ja marjojen käyttöä osana kuvan tekemistä.

Kukin materiaali on tyypillinen hänen kotiseutunsa kasvistolle. Samaan aikaan ne ovat kuitenkin myös materiaaleja, jotka jäävät paikallisilta usein huomaamatta. Arkisessa tuttuudessaan ne jäävät tuntemattomiksi. Hän on Lapin taiteilijaseuran jäsen.

67

Heidi Pietarinen (TaT) toimii tekstiilialan professorina Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Hänen väitöstutkimuksensa käsitteli kansainvälisesti tunnetun tekstiilitaiteilijan Marjatta Metsovaaran sisustustekstiilejä ja uraa 1950-1960-luvuilla.

Pietarisen erityisalana ovat jacquard-kudotut tekstiilit.

Hän on toiminut aktiivisesti tekstiilitaiteen parissa kansainvälisissä alan yhteisöissä. Pietarinen on erityisen kiinnostunut kudottujen tekstiilien muodostamista tekstuureista ja struktuureista. Tekstiilien kerroksellisuus syntyy kulttuurien ja taiteilijoiden vuoropuhelusta ja tässä keskustelussa Pietarinen on aktiivisesti läsnä.

Pirjo Puurunen (TaM) on opiskellut valokuvausta Taideteollisessa korkeakoulussa, Helsingissä. Sieltä valmistuttuaan hän toimi pitkään vapaana valokuvaajana ja sen myötä erilaisissa tehtävissä kuvajournalismista arkkitehtuuri- ja muotokuvaukseen. Ajan mittaan Puurusen työskentely alkoi painottua opetustyöhön ja hän on toiminut Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa valokuvauksen yliopisto-opettajana pari vuosikymmentä sekä Ammattiopisto Lappiassa valokuvaajan ammattitutkinnon näytön arvioijana kymmenkunta vuotta.

Opetustoimen lisäksi Puurunen on jälleen viime vuosina paneutunut tekemään omia taideprojektejaan ja hänen teoksiaan on ollut esillä lukuisissa näyttelyissä.

Piia Pyrstöjärvi (TaM) on suunnittelija-muotoilija, jonka työskentelyssä kädentaidot ja taide ovat aina olleet vahvasti läsnä. Hän on suunnittelija, jonka päämateriaalina on tekstiili ja mielenkiinnon kohteena erilaiset esteettisesti vaikuttavat ja toiminnalliset tilat.

Pyrstöjärvi työskentelee yliopistonlehtorina Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa sisustus- ja tekstiilimuotoilun yksikössä. Hänen erityisosaamistaan ovat tekstiili- ja tilasuunnittelu. Opettajana hän on osallistunut useisiin yhteisnäyttelyihin sekä tekstiili- ja tilasuunnitteluun liittyviin yhteistyöprojekteihin.

Taiteellisessa työskentelyssään Pyrstöjärvi kokeilee luovasti ja ennakkoluulottomasti erilaisia materiaaleja ja valmistusmenetelmiä. Hän maalailee ja värisommittelee kankailla ommellen. Viimeisimpänä hän on keskittynyt innovatiivisiin materiaaleihin sekä elektronisten tekstiilien mahdollisuuksiin. Hänen e-tekstiiliteoksissaan vuorovaikutteisuus on vahvasti läsnä.

Suunnittelussaan Pyrstöjärvi hyödyntää kädentaitojaan työkaluna, testaa ja protoilee eri tekniikoilla. Hän on suunnitellut erilaisia tekstiilituotteita, käyttö- ja sisustustekstiileitä. Tilasuunnittelussa hän hyödyntää erilaisten pintojen ja valojen mahdollisuuksia muodon sekä käytettävyyden rinnalla.

Lauri Rankka on valmistunut taidegraafikoksi Suomen Taideakatemian koulusta. Hän on opettanut grafiikkaa Lapin yliopistossa vuodesta 1994.

Rankka on osallistunut lukuisiin grafiikan ja muihin yhteisnäyttelyihin kotimaassa ja ulkomailla, sekä pitänyt useita yksityisnäyttelyitä. Rankka on palkittu grafiikan näyttelyissä ja hän on saanut Suomen taiteilijaseuran tunnustuspalkinnon 1988. Hänen julkisia teoksia Oulussa ovat Kaakkurin kirkon taideteokset 2004 ja Madetojan alikulun teokset, sekä juuri valmistumassa olevat teokset Oulun Ammattikorkeakoulun tiloihin. Rankka käyttää grafiikan teoksissaan erityisesti akvatintatekniikkaa. Viime vuodet hän on keskittynyt käyttämään puuta, betonia ja rautaa teostensa toteutuksessa ja betoniteoksissa erityisesti maastavalutekniikkaa.

Rankan teoksia on useissa tunnetuissa kokoelmissa mm. Suomen Valtion ja Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmissa. Hän on Suomen taidegraafikkojen liiton ja Oulun taiteilijaseuran jäsen.

Eija Timonen (TaT) toimii mediatieteen professorina Lapin yliopistossa sekä dosenttina Aalto-yliopiston Elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitoksella. Hän on usean vuoden ajan valokuvannut valon heijastuksia jään halkeamissa ja sen rakenteissa. Työn tuloksia on nähty monissa näyttelyissä sekä jääaiheisissa tutkimusartikkeleissa. www. lightofice.net http://fi.wikipedia.org/wiki/Eija Timonen Tuula Vanhatapio (TaT) on toiminut vuodesta 2012 Lapin yliopistossa kuvataidekasvatuksen lehtorina.

Taiteen tohtoriksi hän väitteli 2010 aiheesta: Poikavoimaa Kuvataideharrastukseen. Pohjoinen näkökulma poikien ja lasten vanhempien näkemyksiin kuvataideharrastuksesta ja kuvataideopetuksesta.

Vuodesta 1992 Vanhatapio on pitänyt harvakseltaan yksityisnäyttelyjä ja osallistunut erilaisiin yhteisnäyttelyihin. Tällä hetkellä on meneillään yhteisnäyttelyiden sarja eri pohjoisen naistaiteilijoiden kanssa. Vanhatapio yhdistelee perinteisiä käsityötaitoja ja -materiaaleja nykytaiteen viitekehyksessä.

Marja Ylioinas on Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan graafisen suunnittelun ja audiovisuaalisen mediakulttuurin amanuenssi. Hän pitää luonnossa liikkumisesta, aurinkoisista kesäpäivistä ja revontulten tanssista öisellä alkutalven taivaalla. Hänen työskentelynsä on keskittynyt valokuvaan, joita hän kuvaa eri tekniikoilla. Kuvillaan hän haluaa välittää hyvää mieltä ja kertoa kuinka kaunis maailma on. Ylioinaan teoksista voi löytää erilaisia, perinteisestä luontokuvauksesta eroavia, lähestymistapoja kuvata luontoa.

Viime aikoina uudet tekniikat ja filmin manipuloinnilla aikaansaadut kokeilut ovat tuottaneet tuloksia, joita nähdään myös Ystävällisesti Teidän -näyttelyssä.

Jenni-Liisa Yliniva (TaM) toimii Lapin yliopistossa sisustus- ja tekstiilimuotoilun yliopisto-opettajana. Taiteessaan Yliniva hyödyntää mielellään uusiomateriaaleja ja painokankaan erikoistekniikoita. Tekstiileissä kiehtovinta on niiden paljonpuhuva materiaalisuus. Inspiraatio syntyy sormenpäissä. www.jenni-liisa.com

69

ISBN 978-952-337-048-7