Aalto University Magazine 33

Näkymätön näkyväksi

Tutkimuksen ja muotoilun yhteistyötä esittelevä Designs for a Cooler Planet -festivaali järjestetään Otaniemessä 6.9–6.10.2023. Kampuksella on esillä parikymmentä projektia eri tieteen ja taiteen aloilta, muotinäytöksestä poimittuja asuja sekä kiinnostavia materiaalikokeiluja. Ohjelmassa on myös avoimia luentoja.

Tapahtuma on osa Helsinki Design Weekin ohjelmistoa ja EU-komission Uusi eurooppalainen Bauhaus -aloitetta.

Tervetuloa mukaan!

33

12 Vallan näkymättömät roolit

24 Dokumenttielokuva sukeltaa luovuuden lähteille

36 Suomalaisen saven salatut elämät

5 Avauksia Riikka Mäkikoskela työskentelee näkymättömyyden reunoilla.

6 Nyt _ Pieniä uutisia, isoja asioita.

10 Kolumni Matti Kuittinen ja ei-toivottu rakentaminen.

TEEMANA Näkymättömyys

12 Teema Einat Amir, Astrid Huopalainen ja Matti Nelimarkka kertovat vallankäytöstä, joka ei aina näy.

18 Kuka Alma Muukka-Marjovuo puhuu taidekasvatuksen puolesta.

22 Tieteestä _ Pikkuruinen sensori avaa valtavia näkymiä.

24 Mukana matkassa Elokuva valaisee, mitä tarkoittaa radikaali luovuus.

32 Keskustelua Maria Joutsenvirta ja Jani Romanoff tunnistavat resilienssin, sielun sitkon.

35 Vau! Jesse Jalosen kamera näkee näkymättömät ihmiset.

36 Tieteestä _ Suomalainen savi voi ratkaista pahan betonin ongelmat.

40 Tieteestä Informaatiomuotoilu tuo geenit näkyviin.

42 Tieteestä Tiedeuutisia lyhyesti.

44 In-house Lovegear on kampuksen valopilkku.

46 Tieteestä Totta vai tarua 3D-tulostamisesta?

48 Vau! _ Levät ahmivat hiilidioksidia opiskelijoiden rakentamassa reaktorissa.

50 Väitöksiä Jenna Multia ja atomikerroskasvatus; Laura Rosenberg ja omistajuuden muuttuva merkitys; Anahita Farsaei ja energiamarkkinat.

52 Arjen valintoja Ken Dooley, mikä tekee rakennuksesta älykkään?E

54 Yhteistyö Nano Steps on mikrokokoinen nukketeatteriesitys.

Lue lisää näyttelystä tämän lehden liitteestä ja lataamalla QR-koodi.

TEKEMÄSSÄ

IIKKAMATTI HAURU, KUVITTAJA

Supervoimalla tarkoitetaan yleensä jonkinlaista ainutlaatuista kykyä vaikuttaa maailmassa. Voisi ajatella, että näkymättömät supervoimat ovat passiivisia ja hiljaisia, ja niiden vaikutukset hienovaraisia. Tällaisia taitojani ovat herkkyys, avoimuus sekä kyky kuunnella. Nämä voimat rikastavat elämää suuresti, vaikka niistä ei välttämättä aina hyödy konkreettisella tavalla.

HAYLEY LÊ, VALOKUVAAJA

Arkielämässäni on monia asioita, joita pidän supervoimina. Yksi niistä on kyky uppoutua harrastuksiin ja kiinnostuksen kohteisiin niin syvälle flow-tilaan, että unohdan ympäröivän maailman. Se on mielestäni näkymätön supervoima, vaikka kuulostaakin hieman hassulta.

JULKAISIJA Aalto-yliopisto, viestintäpalvelut

PÄÄTOIMITTAJA Viestintäpäällikkö Katrina Jurva

TOIMITUSPÄÄLLIKKÖ Paula Haikarainen

ULKOASU & KUVATOIMITUS Dog Design

KANSI Hayley Lê

TÄMÄN NUMERON AVUSTAJAT Amanda Alvarez, Richard Fisher, Tiina Forsberg, Iikkamatti Hauru, Minna Hölttä, Johannes Kaarakainen, Jaakko Kahilaniemi, Kalle Kataila, Veera Kemppainen, Anne Kinnunen, Krista Kinnunen, Milla Kokko, Hayley Lê, Annika Linna, Maarit Mäkelä, Niina Norjamäki, Samuli Ojala, Tiiu Pohjolainen, Aleksi Poutanen, Marjukka Puolakka, Jukka Pylväs, Mikko Raskinen, Zoë Robertson, Amanda Ruggeri, Meeri Saltevo, Sedeer el-Showk, Joanna Sinclair, Noora Stapleton, Tiina Toivola, Jenni Tuominen, Outi Turpeinen, Annamari Typpö, Maria Uusitalo, Helena Vannas, Nita Vera, Vertti Virasjoki, Sheung Yiu, Hanna-Mari Ylinen, Enni Äijälä

KÄÄNNÖKSET Tiina Forsberg, Tomi Snellman, Annamari Typpö

OSOITE PL 18 000, 00076 Aalto PUHELIN 09 470 01

VERKOSSA aalto.fi/magazine SÄHKÖPOSTI magazine@aalto.fi

OSOITTEENMUUTOKSET crm-support@aalto.fi

PAINATUS PunaMusta, 2023 PAPERI Maxi Offset 190 g/m2 (kansi), BergaClassic Preprint 90 g/m2 (sisäsivut)

PAINOS 31 000 kpl (suomenkielinen) & 5 000 kpl (englanninkielinen)

OSOITELÄHDE Aalto-yliopiston alumni- ja kumppanuusrekisteri (CRM)

TIETOSUOJAILMOITUKSET aalto.fi/fi/palvelut/tietosuojailmoitukset

ISSN 1799-9324 painettu ISSN 2323-4571 verkkojulkaisu

MILJÖMÄRKT

Painotuotteet 4041-0619

Painotuotteet 1234 5678

Painotuotteen hiilipäästöt on laskettu ClimateCalcilla.

www.climatecalc.eu Cert. no. CC-000084/FI

Hayley Lê

Luovuus näyttää suuntaa, kun kuljemme näkymättömyyden reunoilla

Visuaalisen alan tutkijana ja opettajana pidän näkymätöntä vaikeana, pelottavanakin. Aistiminen on minulle vahvasti sidoksissa siihen, mitä näen, vaikka on paljon asioita, mitä me ihmiset emme näe tai haluaisimme jättää pimentoon. Yhteiskunta ja globaali keskustelu toimii sanoilla, ja yliopistona olemme sidottuja kirjoitettuun ja puhuttuun. Visuaalisuus on erilainen tapa tehdä havaintoja maailmasta, ja teen töitä sen eteen, että visuaalinen ja nähty kääntyy sanojen kielelle.

Se, mitä näemme, saattaa olla epämääräistä ja tulkinnanvaraista. Toisaalta sanatkaan eivät ole aivan täsmällisiä. Yliopistona meidän tehtävämme on katsella ja tulkita erilaisia perspektiivejä. Esimerkiksi mikroskoopilla tutkijat avaavat sitä, mitä emme arjessa näe, ja kääntävät sen sanoiksi. Sanoista on edettävä vuorovaikutukseen suurten yleisöjen kanssa, tehtävä näkyväksi, keskusteltavaksi ja yleistajuiseksi se, mitä luomme, innovoimme ja annamme vastineeksi yhteiskunnan tuelle.

Tämä on esimerkiksi radikaalin luovuuden dokumenttielokuvan tarkoitus (lisää tästä sivulla 24). Se on meille uusi viestinnän väline ja keino, jolla ei vedota ainoastaan sanoihin vaan myös visuaaliseen ja tunteisiin. Tutkijan on perinteisesti täytynyt pyrkiä objektiiviseen tiedonmuodostukseen, mutta muuttuvassa maailmassa huomaamme, että tutkijakin on ihminen, jolla on persoona, historia, aika ja paikka. Rationaalisen järkeilyn lisäksi on muutakin – voisiko sitä hyödyntää tutkimuksessa? Tunneäly on näkymätön voimavara, jonka voisi ottaa käyttöön opetuksessa ja tutkimuksessa. Taiteessa käytämme tunteita ja merkityksiä työkaluina. Aalto-yliopisto on perustettu yhdistämään tiedettä, taidetta, tekniikkaa ja taloutta, ja uskon, että saavutamme uutta, luovaa ja radikaalia ottamalla tunteet mukaan.

Turbulentissa ja kaoottisessa maailmassa on vaikeaa kuvitella uudenlaisia tulevaisuuksia ja todellisuuksia. Näkymättömyydessä on kuitenkin paljon potentiaalia, ja kun teemme valintoja, suunta ja tulos paljastuvat, tulevat näkyviksi. Tämä pätee taiteen tekemiseen tai tutkimuksen prosessiin.

Matalan kynnyksen kokeilut ja nopea tekemisen tahti ovat radikaalin luovuuden ydintä. Toistuva kokeilu hälventää näkymättömyyttä. Kun pääsemme aktiivisen toimijan tilaan, se luo osallisuutta ja toivoa. Kokeiluissa tulee väistämättä myös epäonnistumisia, joita täytyy sietää ja joista on opittava etenemään epävarmuuden keskellä.

Yliopistossa olemme jatkuvasti näkymättömyyden reunoilla. Uutta tietoa syntyy tunnustelemalla, kuulostelemalla, tutkimalla näkymätöntä. Tarvitaan myös rohkeutta suhtautua näkymättömään ja tuntemattomaan uudella tavalla, hölmöjen tai hullujenkin ideoiden kautta, niin sanotulla aloittelijan otteella. Vanhasta luopuminen synnyttää uutta. Luovu ja uusi muodostavat sanan luovuus.

Riikka Mäkikoskela

Kirjoittaja on taiteen tohtori ja radikaalin luovuuden vetäjä Aalto-yliopistossa. Radikaali luovuus on yksi yliopiston kolmesta kaikkia toimintoja läpileikkaavasta kehitysalueesta.

Matalan kynnyksen kokeilut ja nopea tekemisen tahti ovat radikaalin luovuuden ydintä.

Haluaisitko päivittää työssä tarvittavia tietoja ja taitoja, mutta et ole valmis sitoutumaan pitkiin kursseihin tai tutkintoon tähtäävään koulutukseen? Ei huolta –yliopisto tarjoaa myös muunlaisia vaihtoehtoja.

Nyt puhutaan niin sanotusta jatkuvasta eli elämänlaajuisesta oppimisesta, joka ottaa huomioon muuttuvan maailman tarpeet, yksilölliset elämäntilanteet ja erilaiset tavat oppia. Yksi tärkeimmistä Aallon elämänlaajuisen oppimisen kehityskohteista ovat pienet osaamiskokonaisuudet, jotka sisältävät erilaisia elementtejä, kuten mikro-oppimista tai tutkintokursseja.

Mikro-oppimiselle on ominaista lyhyt kesto ja keskittyminen yhteen ideaan kerrallaan. Se on parhaimmillaan koukuttavaa ja helposti yhdistettävissä arjen rutiineihin esimerkiksi kuuntelemalla podcasteja.

Kaikki tarjottava koulutus perustuu viimeisimpään tutkimukseen ja tutkinto-opetukseen. Voit opiskella tarpeidesi ja tavoitteidesi mukaan joko etä- tai lähiopetuksessa, ohjatusti tai omaan tahtiin. Opintoja voi suorittaa ilman, että on kirjoilla missään oppilaitoksessa. Tarjolla on yli 400 kurssia ja ohjelmaa pienistä osaamiskokonaisuuksista täydennyskoulutusohjelmiin ja kokonaisiin tutkintoihin asti.

Aalto tarjoaa myös yritysten tarpeisiin räätälöityjä opintokokonaisuuksia. Ensimmäinen esimerkki tästä on tammikuussa alkanut yhteistyö elektroniikkayritys Murata Electronicsin kanssa. Yritykselle laadittiin sivusto, johon on koottu Muratan työntekijöille valikoituja kursseja muun muassa tekoälystä, robotiikasta, koneoppimisesta, big datasta, tuotantotekniikasta, elektroniikasta sekä johtamisesta ja viestinnästä. lifewidelearning.aalto.fi

Mikro-oppimista ja muita konsteja työn ohessa opiskeluun

on Aalto-yliopiston sija maailman kaikkien

yliopistojen joukossa

QS World University Rankings

Studio Jenni & Jukka

Vilho Väisälän paja avattiin Otaniemessä

Sähkötekniikan opiskelijat saavat tuntumaa käsillä tekemiseen heti ensimmäisestä opiskeluvuodestaan alkaen. Kandidaattiohjelmaan sisältyy niin sanottu sähköpajakurssi, jossa opiskelijaryhmät pääsevät suunnittelemaan ja kehittämään toimivan sähkölaitteen.

Osallistujilla ei tarvitse ennestään olla kokemusta suunnittelusta tai koodauksesta, vaan kaikki opitaan paikan päällä. Kurssi on monille yksi opiskeluajan hauskimmista kokemuksista. Sähkötekniikan opiskelijoiden lisäksi mukaan tulee vuosi vuodelta lisää innokkaita osallistujia kaikista Aaltoyliopiston korkeakouluista.

Kurssin tila, Otaniemen kampuksella Maarintie 8:ssa sijaitseva sähköpaja, sai uuden nimen, kun se vihittiin Vilho Väisälän pajaksi syyskuussa. Vilho Väisälä (1889–1969) oli suomalainen älykkö, keksijä ja Vaisala Oyj:n perustaja. Hän on yksi suomalaisen korkean teknologian pioneereista, jonka uteliaisuus ja kokeilunhalu yhdistettynä tieteelliseen lähestymistapaan johti verrattomiin keksintöihin. Nyt hänen työnsä inspiroi opiskelijoita uudistetuissa ja isommissa pajatiloissa.

”Kaksi kertaa vuodessa järjestettävän sähköpajakurssin lisäksi tila on tehokkaasti usein muidenkin kurssien käytössä. Pajalla on suuri merkitys opetuksessamme, siellä pääsee kokeilemaan oppimaansa käytännössä”, dekaani Jussi Ryynänen sanoo.

”Pajassa tehtävät opiskelijoiden kekseliäät ja humoristiset elektroniikan projektityöt opettavat tärkeitä työelämätaitoja ongelmanratkaisussa ja ryhmätyössä. Pajan toiminta kannustaa myös Vaisalan henkilöstöä jatkamaan Vilhon perintöä”, sanoo Vaisalan hallituksen puheenjohtaja Ville Voipio

Uusi kirja tarkastelee julkisen taiteen roolia yliopistossa

Miksi yliopisto hankkii taidetta? Mikä on prosenttiperiaatetta noudattavien taidekokoelmien rooli kampuksella?

Toukokuussa julkaistu Unfolding public art -kirja pureutuu yliopiston julkisen taiteen kokoelmien periaatteisiin, hankintaan, haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Kirjan on toimittanut

Aalto-yliopiston taiteesta ja näyttelyistä vastaava päällikkö Outi Turpeinen.

”Yliopiston kokeellisessa ympäristössä on mahdollista julkaista ja testata teoksia, joiden kaltaisia ei muualla vielä ole. Ilman kokeilua ei voisi tapahtua mitään uutta”, Turpeinen sanoo.

Kirja koostuu yhdeksästä temaattisesta artikkelista, joissa tarkastellaan julkista taidetta hyvinvoinnin, talouden, muotoilun, estetiikan ja kuratoinnin näkökulmista.

Aalto-yliopisto on noudattanut vuodesta 2017 lähtien rakennushankkeissaan taiteen prosenttiperiaatetta, jonka mukaan noin prosentti rakennusprojektin määrärahasta kohdennetaan taidehankintoihin.

Kirjan kustantaja on Aalto ARTS Books. Teos on saatavilla painettuna sekä e-kirjana Aalto University Shopista.

Kirjan visuaalisesta ilmeestä vastaa Ilona Ilottu, Dog Design.

Petri Salmela / Dog Design

NÄYTÖS23 järjestettiin toukokuussa Otaniemen

kampuksella. Muodin opiskelijoiden vuosittainen näytös on yksi Suomen tärkeimmistä muotitapahtumista ja osa

laajempaa Fashion in Helsinki -muotiviikkoa.

NÄYTTELY KUROTUKSIA – HIGHER POWERS

leikittelee geometrialla, symmetrialla ja orgaanisilla muodoilla.

Teokset syntyivät poikkitieteellisellä kurssilla Kristallikukkia peilisaleissa: Matematiikka kohtaa taiteen ja arkkitehtuurin. Näyttelyn kahdeksan teosta olivat kesä–elokuussa esillä tiedekeskus Heurekan tapahtumatorin katossa, noin kolmen metrin korkeudessa.

Meren verho -teos on saanut inspiraationsa siitä, miltä vedenpinta näyttää merenpohjasta käsin katsottuna. Tekijät ovat opiskelijat Helena Hartman, Seyed Alireza Fatemi Jahromi, Meri Aho, Xiao Mou ja Irmuun Tuguldur.

Maisteriopiskelija Ruusa Vuoren mallistolle myönnettiin näytöksen pääpalkinto. Vuoren mukaan vaatteet voivat laajentaa tai kaventaa kantajansa henkilökohtaista tilaa, vetää rajoja tai rikkoa niitä. Ristiriitaiset materiaalit ja käsin tekeminen ovat olennainen osa hänen työskentelytapaansa.

Kaikki mallistot ja näytös verkossa: aalto.fashion

Mikko Raskinen

Mikko Raskinen

ARTEFAKTI-NÄYTTELY esittelee

Contemporary design -maisteriohjelman opinnäytteisiin liittyviä teoksia

14 tekijältä. Kuva on osa Vertti Virasjoen teossarjaa, jossa hän tarkastelee maskuliinisuutta ja miehuutta urheilun, erityisesti jääkiekon kautta.

Näyttely on osa Helsinki Design Weekin ohjelmistoa ja esillä Merikorttelissa (Pursimiehenkatu 29, Helsinki) 13. syyskuuta saakka.

HUHTA on maisteriopiskelija Sesilia

Pirttimaan suunnittelema taideteos, joka koostuu 870:stä käsin valmistetusta lasiosasta. Teos symboloi kaskettua havumetsää, joka tuottaa viljavaa satoa.

Huhta ja toinen lasiteos, maisteriopiskelija Liv Telivuon suunnittelema Bread for the Coming, ovat niin sanottuja lahjoittajateoksia ja sijaitsevat Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun Väre-rakennuksen pääaulassa (Otaniementie 14, Espoo). Teoksilla korkeakoulu haluaa kiittää lahjoittajiaan. Teosten yhteydessä olevaan nimitauluun on kaiverrettu lahjoituksia tehneiden tukijoiden nimet.

Anne Kinnunen

Vertti Virasjoki

Hei, pitäkääs tauko siellä työmaalla!

”Mitä hyötyä on talosta, jos ei ole siedettävää planeettaa, jolle sen sijoittaisi?” * Amerikkalaisen filosofi

Henri Thoreaun kysymys on tänään ajankohtaisempi kuin koskaan. Rakentamisen aiheuttamat ympäristöhaitat kun uhkaavat sekä Pariisin ilmastosopimusta että kuudennen sukupuuttoaallon pysäyttämistä.

Rakennettuun ympäristöön käytetään puolet koko maailmassa vuosittain kulutetuista raaka-aineista ja noin 40 prosenttia energiasta. Samalla aiheutetaan yli kolmannes kaikista kasvihuonekaasupäästöistä, ja luontokadostakin 90 prosenttia aiheutuu raaka-aineiden keruusta. Kun kotiplaneettamme väkiluku edelleen kasvaa ja yhä useammalla on varaa asua vähän väljemmin, rakentamiseen kuluu enemmän energiaa ja materiaaleja. Pelkästään sementin, teräksen, alumiinin ja muovien valmistuksen kasvu uhkaa tuottaa 2050-luvulle tultaessa lähes tuplasti sen määrän päästöjä, joka on ilmaston 1,5 asteen lämpenemisen rajana.

Planeettamme rajallinen kantokyky ei kestä nykyistä rakentamista. Suunnanmuutos tarvitaan viipymättä. Onneksi luonnonlait eivät estä päästöjen rajoittamista. Kyse on pitkälti vain totutuista tavoista rakentaa ja ansaita rakentamisella.

Tilannetta korjaavat lait ja sopimukset ovat välttämättömiä. Ne vain vaikuttavat liian hitailta päästöjen rajoittamiseksi. Siksi tarvittaisiin myös arvojen muutos. Se voisi ohjata toimintaamme nopeammin kuin vuosien siirtymäajalla voimaan astuvat säännökset.

Kehittyneissä ja väestönkasvultaan vakiintuneissa maissa muuta kuin välttämätöntä uutta rakentamista tulisi lykätä niin pitkään, että löydämme planeetan kantokyvyn kestäviä rakentamisen ratkaisuja. Sillä välin voisimme keskittyä olemassa olevien tilojen vuorokäyttöön ja vanhojen rakennusten korjaamiseen.

Kehittyvissä maissa sekä sodista tai luonnonkatastrofeista toipuvilla alueilla tulisi puolestaan olla ensisijainen oikeus rakentaa itsensä ulos köyhyydestä ja kurjuudesta. Sen pitäisi kuitenkin mahtua yhä pienenevän globaaliin päästöbudjettiin.

Edellä ehdotetut periaatteet ovat tietysti vaikeita sulattaa. Miksemme saisi nauttia elintasosta ja rakentaa uutta kivaa kauppakeskusta? Entä mitä kävisi työllisyydelle, teollisuudelle ja verotuloille, jos alkaisimme ihan oikeasti downshiftata rakentamista? Ja ei kai nyt sentään Suomessa tarvitse pohtia ratkaisuja rakentamisen maailmanlaajuisiin ongelmiin?

Hankaliin kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia. Niitä on kuitenkin keksittävä nopeasti. Ja sillä välin kaikilla mahdollisilla työmailla olisi nyt tauon paikka.

* Kirjaimellisesti Thoreaun alkutekstin mukaan (Familiar Letters): “What is the use of a house if you haven’t got a tolerable planet to put it on?”

Rakentamisen vähentämistä käsitellään myös Designs for a Cooler Planet -näyttelyn Time out! -osiossa, joka on esillä Väre-rakennuksessa (Otaniementie 14, Espoo) 6.10.2023 saakka.

Matti Kuittinen

Kirjoittaja on arkkitehti, joka aloitti kestävän rakentamisen professorina Aaltoyliopistossa kesällä 2023. Hän siirtyi tehtävään ympäristöministeriöstä, jossa vastasi rakentamislain uudistuksen ilmastoasioista ja kehitti Suomeen rakennusten hiilijalanjäljen arviointimenetelmän. Kuittinen tekee aktiivisesti rakentamisen ilmastotyötä Euroopassa ja Pohjoismaisissa.

12 Teema _ Einat Amir, Astrid Huopalainen ja Matti Nelimarkka kertovat vallankäytöstä, joka ei aina näy.

18 Kuka _ Alma Muukka-Marjovuo puhuu taidekasvatuksen puolesta.

22 Tieteestä _ Pikkuruinen sensori avaa valtavia näkymiä.

24 Mukana matkassa Elokuva valaisee, mitä tarkoittaa radikaali luovuus.

32 Keskustelua Maria Joutsenvirta ja Jani Romanoff tunnistavat resilienssin, sielun sitkon.

35 Vau! _ Jesse Jalosen kamera näkee näkymättömät ihmiset.

36 Tieteestä Suomalainen savi voi ratkaista pahan betonin ongelmat.

NÄKYMÄTÖN NÄKYVÄKSI

Jos näkisimme pinnan alle ja tietäisimme paremmin, tekisimmekö toisenlaisia päätöksiä?

Vuorovaikutus on aina myös vallankäyttöä – oli kyse sitten ihmisten keskinäisestä, ihmisten ja eläinten välisestä tai ihmisten ja teknologian kohtaamisesta. Kolme eri alojen tutkijaa kertoo, miten he tuovat näkyviin vuorovaikutussuhteisiin kuuluvia valta-asetelmia ja vallankäyttöä.

VERHOTTUA VALTAA PALJASTAMASSA

Eroon egoista ja ennakko-oletuksista

Taiteilija ja tutkija Einat Amir on isojen aiheiden äärellä. Hän paneutuu väitöskirjassaan siihen, miten ihmisten välisellä yhteistyöllä voitaisiin aidosti muuttaa maailmaa.

Taidetta ja neurotiedettä yhdistävässä tutkimuksessaan Amir tarkastelee, miten vuorovaikutukseen liittyviä näkymättömiä asetelmia on mahdollista avata. Yksi keino on luopua omista ennakko-oletuksista, statuksista ja egoista.

”Valta-asetelmien ja vallan dynamiikan purkamisessa olennaista on kohdata toinen ilman ennakkoluuloja ja avoimin mielin: kuunnella aidosti, mitä toisella on sanottavaa ja pyrkiä ymmärtämään, kuka hän on ja mistä tulee. Samalla tulee itse olla antelias, eli jakaa tietoa, jakaa näkemyksiä. Ja onnistua luomaan yhteinen kieli.”

Teksti Tiina Forsberg Kuvitus Iikkamatti Hauru

Einat Amir on jo aiemmin ruotinut taiteessaan ihmisten välisen vallan dynamiikkaa.

Hän mainitsee esimerkkinä Chicagossa vuonna 2018 järjestetyn tieteellisen kokeen ja taideperformanssin yhdistelmän empatiaa tutkineen sosiaalipsykologi Yossi Hassonin kanssa.

Kokeessa oli 108 osallistujaa, jotka asetettiin maahantulohaastattelun kaltaiseen tilanteeseen. Heidät haastettiin käsittelemään omia ennakko-oletuksiaan toisten ihmisten kohtaamisessa – osin myös kysymyksenasettelua manipuloimalla: heille annettiin joko rajallinen tai rajaton määrä ihmisiä, joita kohtaan tuntea empatiaa.

Haastattelun teki mustaihoinen naisnäyttelijä, ja osa kysymyksistä oli humoristisia, kuten Elvis Presleyn kuuluisaan lauluun viittaava ”Ootko yksin sä nyt?”. Osallistujan vastauksista riippui, mihin suuntaan tilanne eteni, ja välillä näyttelijä saattoi vaikkapa puhjeta lauluun. Empatiaa kartoitettiin kuitenkin todellisilla syyrialaispakolaisten tarinoilla ja niihin liittyvillä kysymyksillä.

”Oletamme usein, että kyky empatiaan on jotenkin rajallista. Performanssissa leikittelimme sillä ajatuksella ja kokeilimme, voimmeko saada koehenkilöt tuntemaan enemmän empatiaa niitä kohtaan, jotka ovat heidän oman sosiaalisen ryhmänsä ulkopuolella.

Oli hämmästyttävää, miten näitä ennakkokäsityksiä haastamalla sekä muotoilemalla asioita toisin kyettiin kasvattamaan tuota empatian piiriin pääsevien joukkoa myös niihin ’toisena’ pidettäviin.”

Einat Amir

KUKA

performanssitaiteilija, väitöskirjatutkija, Perustieteiden korkeakoulu sekä Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu

KÄÄNNEKOHTA

”Vuonna 2015 otin yhteyttä Jerusalemin heprealaiseen yliopistoon, jonka sosiaalipsykologian laboratoriossa tutkitaan eri ryhmien sisäisiä ja välisiä konflikteja, ja kerroin halustani ymmärtää vallan dynamiikkaa paremmin. Professori Eran Halperin otti minut avosylin vastaan, ja työskentelin laboratoriossa useita vuosia ainoana taiteilijana tieteilijöiden joukossa.”

JUURI NYT

”Työstän viimeistä väitöskirja-artikkeliani, ’A new generation of art-science collaboration’, joka tarkastelee, miten tieteentekijät ja taiteilijat voivat aiempaa paremmalla yhteistyöllä saada aikaan muutoksen niin yhteiskunnassa kuin ympäristössäkin.”

”Oletamme usein, että kyky empatiaan on jotenkin rajallista.”

Juuri nyt Amir viimeistelee taiteen ja neurotieteen yhdistävää väitöskirjaansa taidekasvatuksen professori Helena Sederholmin ja kognitiivisen neurotieteen professori Mikko Samsin ohjauksessa. Amir ei silti kutsu itseään tieteilijäksi, vaan ”tiedeintoilijaksi”. Hän on kuitenkin jo vuosia työskennellyt osana eri tiedeyhteisöjä ja on usein ollut ainoa, jolla on taiteilijan tausta. Amirille asema ”toisena” on avannut tulokulmia näkymättömien valtarakenteiden purkamiseen.

”’Toisena’ voi helposti joutua ylenkatsotuksi tai sivuutetuksi. On paljon stereotypioita ja olettamuksia siitä, mitä on olla taiteilija tai tieteilijä. Niiden sijaan voitaisiin vain hoksata, että on kaksi omilla, erilaisilla tavoillaan luovaa ihmistä, joiden luovuuden yhdistämällä saavutettaisiin aitoa vaikutusta yhteiskuntaan ja ympäristöön.”

Aidossa yhteistyössä eivät Amirin mukaan kohtaa statukset tai tieteenalat vaan ihmiset.

”Ja olennaista on luottamus, se on kaikkien hyvien suhteiden perusta.”

Enemmän empatiaa eläinten kautta

Kun elää ihmisenä ihmiskeskeisessä maailmassa, tiedostaa harvoin sen tosiseikan, että eläimet vaikuttavat meihin ja työskentelevät kanssamme lukuisissa eri rooleissa.

Apulaisprofessori Astrid Huopalainen tekee tutkimuksessaan näkyväksi sitä, miten ihmisten ja eläinten vuorovaikutukseen liittyy aina joko tietoista tai tiedostamatonta vallankäyttöä.

Niinkin arkipäiväinen ja herttainen tilanne kuin koiran ulkoilutus kertoo eriarvoisesta valtaasemasta ihmisen ja eläimen välillä – asia, jonka Huopalainen tunnistaa myös arjessaan.

”Kun ulkoilutan labradorinnoutajiani Selmaa ja Sagaa, yritän kiinnittää huomiota siihen, miten he kokevat maailman: pysähtyvät, aistivat, haistavat. Samalla se saa minutkin pysähtymään, aktivoimaan aistini eri tavalla ja pohtimaan näitä valta-asetelmia myös koiran näkökulmasta”, Huopalainen sanoo.

Hän muistuttaa, että sadat miljoonat ihmiset työskentelevät päivittäin paitsi eläinten parissa, myös yhdessä niiden kanssa. Ihmisen ja eläimen vuorovaikutuksen taloudelliset vaikutukset

TEEMA Näkymättömyys

ovat maailmanlaajuisesti suuremmat kuin monen maan bruttokansantuote. Ja silti, eläinten moninaiset roolit, hyvinvointi ja toimijuus ovat paitsi Huopalaisen omalla alalla organisaatiotutkimuksessa, myös koko ympäröivässä yhteiskunnassa jääneet pimentoon. Ihmisten ja eläinten välisiä valtaasetelmia ei juuri tiedosteta.

Suhtaudumme jopa paradoksaalisesti eri eläimiin, Huopalainen sanoo. Isot nisäkkäät saavat helposti osakseen ihailua ja kiinnostusta, toisaalta on paljon pieniä eläimiä, joita tuskin edes huomaamme.

Meillä on lemmikkimme, joiden kanssa jaamme kotimme, ja on tuotantoeläimiä, joiden olemassaoloa ei edes haluta ajatella. On poliisija tullikoiria, jotka tuovat ihmisille turvaa, mutta niitäkin saatetaan kohdella väkivaltaisesti. On myös eläimiä, joita pelkäämme ja välttelemme, kuten hyönteiset tai käärmeet. Näiden kaikkien toimijuuden tunnistaminen on Huopalaisen mukaan olennaista etenkin siksi, että elämme kriisien maailmassa.

”Meillä on ilmastokriisi, luontokatokriisi ja lukuisia muita ihmisen aiheuttamia kriisejä, kuten pandemioita. Meidän pitää tunnustaa, että olemme ihan itse aiheuttaneet nämä ongelmat, kun olemme nostaneet itsemme valtapyramidin huipulle riistämällä ja hyväksikäyttämällä luontoa ja eläimiä.”

Huopalainen kokee, että ihmiskunnan ja koko planeetan selviäminen riippuu näiden näkymättömissä olevien ’toisten’ toimijuuden tunnistamisesta, ja eläinten eettisestä kohtelusta, oli kyse sitten söpöistä pörröisistä lemmikeistä tai tuotantoeläimistä.

”Valtarakenteita purkamalla voimme yksilöinä ja kuluttajina paremmin toimia monilajisen planeetan ja kestävämmän tulevaisuuden puolesta. Asioiden tiedostaminen lisää empatiaa myös ihmisten välillä.”

Algoritmienkin

taustalla on ihminen

Tietotekniikasta tohtoriksi väitellyt Matti Nelimarkka on taustaltaan myös politiikan tutkija. Häntä kiinnostaa erityisesti ihmisen ja koneen, eli politiikan ja teknologian välinen suhde, sekä algoritmien kautta tapahtuva näkymätön vallankäyttö. Aiheesta on Nelimarkan mielestä jäänyt joitain puolia vielä pimentoon.

”Ihmisen ja tietokoneen välisen vuorovaikutuksen tutkimuksesta puuttuu usein asioita, jotka politiikan tutkijalle ovat itsestäänselviä, kuten päätöksentekoon ja demokratiaan liittyviä näkökulmia.”

Myöskään termi algoritmi ei ole Nelimarkalle mieleen.

Astrid Huopalainen

KUKA

apulaisprofessori, Kauppakorkeakoulu sekä Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu

KÄÄNNEKOHTA

”Aloitin tammikuussa kiehtovassa luovuuden johtamisen roolissa, joka on jaettu johtamisen sekä taiteen ja median laitosten kesken. Uskon, että täällä syntyy erityisen kiinnostavaa monialaista tutkimusta.”

JUURI NYT

”Olen mukana eläinlääketieteilijöiden ja sosiaali- ja terveystieteilijöiden kanssa monitieteisessä PAWWS-hankkeessa, joka sai juuri Suomen Akatemian rahoituksen. Tutkimme ihmisten ja eläinten välisiä, monilajisia kohtaamisia ja työsuhteita organisaatioissa, kuten terapia-, kipuja syöpäkoiria sairaaloissa.”

”Itse tykkään puhua ’algoritmisesta järjestelmästä’, jolloin ihmisten ja organisaatioiden rooli vallankäyttäjinä algoritmin taustalla saa paremmin huomiota.”

Algoritmi tai algoritminen järjestelmä ei synny tyhjästä, vaan sen taustalla on aina ihminen –useammallakin eri tasolla. Koodarin, tilaajan tai asiakkaan halut, toiveet ja vaatimukset voivat olla monen toimijan takaa peräisin.

”Ohjelmistokoodi ei ole neutraalia, siellä on aina tehty jollain tasolla arvovalintoja.”

Kenen tietoinen tai tiedostamaton mielipide algoritmisessa järjestelmässä sitten kuuluu, käyttääkö valtaa ihminen vai kone?

Nelimarkka toteaa, että teknologia on aina ihmisten tuottamaa, eikä teknologia itsessään tee mitään muuta kuin on olemassa. Tämä pätee myös tekoälyn aikakaudella – ja etenkin tekoälyn aikakaudella.

”Esimerkiksi OpenAI-ohjelmiston kehityksessä käytetään paljon aikaa poliittisesti epäsopivan sisällön poistamiseen. Tällöin teknologiaa muovataan sosiaalisesti sopimaan paremmin yhteen poliittisen todellisuuden kanssa. Tekoälyssäkin ihminen lopulta päättää, kuinka paljon autonomiaa sillä on eri tilanteissa, ja miten se toimii vuorovaikutuksessa muun järjestelmän kanssa.”

Nelimarkan mukaan algoritmien näkymätön valta ei ole pelkästään paha asia.

”En sano, että teknologia on neutraalia, mutta haluaisin sanoa, että se sama teknologia, joka on toisaalta tosi paha, tekee myös hyvää.”

Hän viittaa esimerkiksi Facebookin mahdollisuuksiin: samalla tavalla kuin ääriliikkeiden edustajat löytävät sieltä toisiaan, myös harvinaista sairautta poteva pystyy löytämään vertaistuekseen ne muutamat muut samasta sairaudesta kärsivät.

Nelimarkka muistuttaa, että moni yhteiskunnallinen asia on saattanut olla huonosti jo satoja tai tuhansiakin vuosia, mutta voi nousta digitalisaation kautta uudelleen esiin, ja siihen saatetaan reagoida aivan uudella tavalla.

”Nykyisessä algoritmeja käsittelevässä keskustelussa minua huvittaa se, että ollaan hirveän huolissaan esimerkiksi päätöksenteon epätasa-arvoisuudesta. Ihmisethän ovat kautta aikojen tehneet kehnoja päätöksiä kaikkialla.

Ja niitä tehdään edelleen, mutta jotenkin se on muka eri juttu, kun on tekoäly mukana.”

Ja samaan aikaan, kun algoritmisella järjestelmällä on yhä suurempi valta elämäämme, on ihminen kuitenkin oppinut myös kiertämään järjestelmää.

KUKA

tutkija, Helsingin yliopisto ja Perustieteiden korkeakoulu

KÄÄNNEKOHTA

”Varsinkin opiskeluaikana mietin pitkään, mihin asemoituisin politiikan tutkimuksen ja koodauksen välillä. Täällä olin ollut se yksi yhteiskuntatieteilijä, joka koodaa, mutta kun olin Yhdysvalloissa Berkeleyn yliopistossa, siellä oli useampia koodaavia yhteiskuntatieteilijöitä. Silloin hoksasin, että tämä on todella tärkeää, koska nämä yhdistämällä voi tehdä asioita, jotka muuten olisivat vaikeita ja jäisivät ehkä pimentoon.”

JUURI NYT

”Yritämme tutkimushankkeessamme tuoda esiin sitä, miten ohjelmistosuunnittelijoiden ja -insinöörien ideologiat näkyvät digitaalisten välineiden suunnittelussa ja tuotannossa. Aiheesta on syntymässä artikkeli ja todennäköisesti myös kirja.”

”Sama teknologia, joka on toisaalta tosi paha, tekee myös hyvää.”

Matti Nelimarkka

Alma Muukka-Marjovuo kulkee sata vuotta sitten

eläneen sielunsiskonsa jalanjäljissä

Opetusneuvos Alma Muukka-Marjovuo varttui taiteen ympäröimänä. Nyt hän tekee työtä sen puolesta, että kaikilla lapsilla ja nuorilla olisi mahdollisuus laadukkaaseen taidekasvatukseen.

Kun Alma Muukka-Marjovuo teki väitöskirjaansa Lilli Törnuddista, joka oli silloisen Opetushallituksen eli kouluylihallituksen ylitarkastaja vuosina 1918–1927, hän ei arvannut vielä joskus tekevänsä samaa työtä kuin tutkimuskohteensa.

Sattumaa tai johdatusta, niin kuitenkin kävi. Muukka-Marjovuo nimitettiin opetusneuvokseksi Opetushallitukseen vuonna 2020. Hän vastaa taiteen perusopetuksesta sekä tanssista ja musiikista perusopetuksessa ja lukiossa. Taiteen perusopetus on koulun ulkopuolista taidekasvatusta.

Siemen uraan taiteen parissa kylvettiin jo lapsuudessa. Itsekin taidetta monipuolisesti harjoittava Muukka-Marjovuo muistelee erityisen kiitollisena pitkiä kesälomia, jotka nyt näyttäytyvät hänelle jonkinlaisena kadotettuna paratiisina. Kahden opettajan lapsi sai viettää kesät mökillä vapaana velvoitteista.

”Juoksentelimme alasti, piirsimme, maalasimme ja soitimme. Jos satuimme löytämään savea, teimme siitä upeita teoksia.”

Tuplapätevyys toi viran

Taiteen ammattilaiseksi Muukka-Marjovuo kasvoi musiikkiharrastuksen kautta. Viisivuotiaana alkanut pianonsoitto muuttui pian määrätietoiseksi tekemiseksi, ja repertuaariin kuului myös huilu.

Peruskoulusta tie vei Sibelius-lukioon ja sieltä

Sibelius-Akatemiaan musiikkikasvatusopintojen pariin. Käytettynä ostettu valkoinen flyygeli muutti mukana opiskelija-asunnosta toiseen, ja työkokemusta karttui musiikkiopiston opettajana.

Valmistuttuaan vuonna 1993 Muukka-Marjovuo

pääsi sijaiseksi vanhaan lukioonsa opettamaan musiikinhistoriaa, pianonsoittoa ja kamarimusiikkia. Koulun henki viehätti ja työ maistui, mutta lama teki elosta epävarmaa. Hän päätti hankkia myös kuvataiteen opettajan pätevyyden, jotta mahdollisuus saada virka paranisi.

Opiskelupaikkaa Taideteollisessa korkeakoulussa (nykyisin Aalto-yliopisto) Muukka-Marjovuo kutsuu onnenkantamoiseksi. Se poiki toivotun viran ja johti sittemmin väitökseen ja kiinnostavaan hallinnolliseen uraan.

Väitösaihe löytyi vahingossa Parinkymmenen opetusvuoden jälkeen MuukkaMarjovuo halusi päästä syvemmälle työnsä ytimeen. Tutkimuskohde löytyi vahingossa, kun hän törmäsi Sibelius-lukion ullakolla Törnuddin Kuvaanto-opetuksen metodiikka -oppikirjaan vuodelta 1926.

Törnudd oli piirustuksen- ja käsityönopetuksen uudistaja, jonka mukaan ”taide ei saa olla kasvatustyössä oppiaine vaan periaate”. Hän halusi tuoda taiteen tieteen rinnalle opetuksessa.

Alun perin Muukka-Marjovuon piti tutkia nykypäivän taiteidenvälisiä oppimateriaaleja, mutta Törnuddin löytäminen sai hänet muotoilemaan tutkimuskysymyksensä uudelleen. Sadan vuoden takaa oli löytynyt hengenheimolainen: kumpaakin kiinnosti eri taiteenalojen yhdistäminen.

”Lilli kirjoitti jo 1900-luvun alussa taiteidenvälisyydestä, jota nyt pidetään uutena juttuna. Se oli hyvin avantgardea.”

Teksti Annamari Typpö Kuvat Aleksi Poutanen

Avantgarden piirteitä oli Muukka-Marjovuon väitösprosessissakin. Hän halusi ymmärtää Törnuddin aikakautta, persoonaa ja toimintatapoja hyppäämällä kohteensa nahkoihin. Niinpä hän esitti tätä performansseissa, kokeili tämän menetelmiä Aalto-yliopiston taideopiskelijoiden kanssa ja pukeutui 1920-luvulla eläneen opettajamummunsa mustaan mekkoon.

”Halusin katsoa, miten tällaisia enemmän intuitioon pohjautuvia ei-tiedollisia menetelmiä voi tieteessä käyttää. Nykyisestä hallinnon perspektiivistä metodiikka tuntuu suorastaan hulvattoman rohkealta”, vuonna 2014 väitellyt Muukka-Marjovuo sanoo.

Yksi väitöstyön tärkeimmistä anneista oli alansa naispuolisen uudistajan tuominen uudelleen valoon vinttikomeron varjoista.

”Oli myös kiinnostavaa huomata, miten tietyt lainalaisuudet ja kiinnostuksen kohteet toistuvat historiassa yhä uudestaan.”

Taiteen perusopetus tulee näkyväksi Väitös valmistui kolmen vuoden virkavapauden aikana. Sitten Muukka-Marjovuo palasi työhönsä Sibelius-lukioon ja opetti taidekasvatuksen historiaa Aalto-yliopistossa. Muutama vuosi sitten aika oli kypsä uudelle.

”Olin opettanut pitkään ja kokeillut myös tutkijan työtä, mutta siitä saatava korvaus ei riitä perheen elättämiseen. Elämässä asiat onneksi johtavat toisiin – tai ehkä Lillin haamu sieppasi minut tälle polulle.”

Nyt opetusneuvoksen päivät täyttyvät kehittämisja hallintotyöstä sekä neuvonnasta.

”Olemme tehneet pari vuotta strategia- ja laatutyötä ja miettineet taiteen perusopetuksen mittareita ja tiedonkeruuprosessia. Lukiosta ja peruskoulusta tietoa kerätään liikaakin, mutta taiteen perusopetus on tutkimattomampi saari.”

Selvitystyö starttasi kartan valkoisista alueista. Valtionosuuksia saavat oppilaitokset ovat kyllä tiedossa, mutta toisin on yksityisen ja kunnan rahoittaman puolen laita. Nyt Tilastokeskus ryhtyy keräämään tietoa myös valtionosuusjärjestelmän ulkopuolisista toimijoista.

”Koko ekosysteemin tunteminen on tärkeää, kun tehdään päätöksiä siitä, mihin suuntaan koulutusmuodon kokonaisuutta kehitetään.”

Taiteen perusopetuksen laatutyötä ohjaavat kansalliset strategiset indikaattorit julkaistaan vuoden 2023 aikana. Jouluun mennessä julkaistaan myös käyttäjälähtöinen Neliapila-malli, jonka avulla koulutuksen järjestäjät voivat arvioida koulutuksensa laatua.

Kehitettävää on löytynyt muun muassa taiteen perusopetuksen opintojen hyväksilukemisesta ja rekisteröinnistä. Vuoden 2023 alusta ne on voinut kirjata muiden opintosuoritusten tavoin keskitettyyn KOSKI-rekisteriin.

”Nyt eri taiteenalojen monivuotisissa opinnoissa saavutettu osaaminen näkyy aiempaa paremmin, kun oppilas hakeutuu opiskelemaan toiselle asteelle tai korkeakouluun tai siirtyy työelämään. Se on tosi iso juttu.”

Opetussuunnitelmista puuttuu paikallisuus Opetushallituksen keskeinen tehtävä on opetussuunnitelmien perusteiden tekeminen. Tähän prosessiin Muukka-Marjovuo pääsee alusta alkaen mukaan, kun seuraava uudistuskierros käynnistyy. Käytännön kokemusta ja näkemystä opetussuunnitelmatyöstä on karttunut opetustyössä ja Helsingin viimeisimmän kuntakohtaisen opetussuunnitelman teossa.

Kuntakohtaisessa opetussuunnitelmatyössä Muukka-Marjovuo lisäisi paikallisia painotuksia huomioimalla paremmin alueen vahvuudet, luonnon ja historian sekä elinkeino- ja kulttuurielämän. Esimerkiksi Muukka-Marjovuo ottaa Lemin, jossa osa hänen sukujuuristaan on.

”Siellä opetussuunnitelmassa pitäisi saada näkymään vaikkapa neliääninen laulu ja kestävän kehityksen tavoitteet täyttävä lampaankasvatus säräperinteineen.”

Särä on eteläkarjalainen perinneruoka, hän täsmentää.

Palkitsevinta opetusneuvoksen työssä on se, kun tuntee vaikuttaneensa asioihin positiivisesti hallinnon keinoin: kun on esimerkiksi onnistunut pitämään tasa-arvoisesti eri taiteenalojen puolia. Heikompia pitää auttaa ja vahvempien vahvuuksia ylläpitää. Työn iloa tuovat myös vierailut kentällä, verkostoituminen ja yhdessä tekeminen.

Taide auttaa kasvamaan hyväksi kansalaiseksi Lilli Törnudd piti piirustuksenopetusta yhteiskuntaluokkia yhdistävänä voimana ja oli mukana sorvaamassa taidetta osaksi koulujen tuntikehystä. Nyt kaikille kuuluu pakollisia musiikin ja kuvataiteen opintojaksoja niin perusopetuksessa kuin lukiossakin.

”Suomessa opetusideologiaan kuuluu ajatus, että taideaineet ovat osa hyväksi kansalaiseksi kasvamista. Se on maailmanlaajuisesti harvinaista.”

Muukka-Marjovuo näkee Törnuddin tavoin, että kaiken opetuksen tulisi pohjautua taiteelle tyypilliseen tutkivaan ja kyseenalaistavaan asenteeseen. Taiteen ytimessä on kyky nyrjäyttää ajatukset ja nähdä elämä hetken ajan hyvinvointia edistävänä leikkinä.

”Juuri sitä taitavat kuvisopettajat ja musiikinopettajat kaiken tiedollisen ja taidollisen sisällön lisäksi opettavat. Samalla säilyy yhteys siihen lapsuuden paratiisiin.”

Alma Muukka-Marjovuo

• Valmistui musiikin maisteriksi SibeliusAkatemiasta vuonna 1993 ja taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta (nykyisestä Aalto-yliopistosta) 1998.

• Väitteli taiteen tohtoriksi Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta vuonna 2014.

• Työskentelee opetusneuvoksena Opetushallituksessa, jossa vastaa taiteen perusopetuksesta sekä tanssin ja musiikin opetuksesta perusopetuksessa ja lukiossa.

On myös

• Innokas puutarhuri: ”Puutarhani Käpylässä on tärkeä osa työssäjaksamistani.”

• Mukana lauluyhtyeessä: ”Esiinnyimme tänä kesänä Kaustisella. Yhtyeen kappaleet ovat pääosin itse sävellet tyjä ja sanoitettuja.”

• Moneen suuntaan venyvä ja tilanteeseen sopeutuva taiteenharrastaja: ”Kun lapset olivat pieniä ja aikaa oli vähän, maalasin nopeita akvarelleja ja kirjoitin runoja. Lukion taideopettajana sain suunnitella ja toteuttaa itse ja oppilaiden kanssa useita lavastuksia. Joitain juttuja myös käsikirjoitin ja ohjasin. Nyt tanssimme mieheni kanssa swing-tyyppisiä tansseja. Pianonsoitto on aina ollut tärkeä osa elämääni.”

TIETEESTÄ Näkymättömyys

Puut ja kasvit uudessa valossa

Kehitteillä olevan teknologian avulla metsien ja viljelysten kasvua voi seurata etänä ja huomata asioita, jotka muuten saattaisivat jäädä huomaamatta.

Puut toimivat yksinkertaisena esimerkkinä, kun Mikael Westerlund kertoo uudesta teknologiasta, jota hän kehittää yhdessä useiden muiden Aalto-yliopiston tutkijoiden kanssa.

Hyperspektrikuvantamiseksi kutsuttu menetelmä analysoi laajaa valospektriä, eli valon värijakaumaa, ja tuo puista, kasveista tai viljelykasveista näkyviin asioita, joita ei muuten pystyttäisi havaitsemaan.

”Etäältä katsottuna on mahdotonta sanoa, onko jokin puu tai kasvi terve vai ei. Paljain silmin ei välttämättä näe, ovatko ne esimerkiksi joutuneet tuholaisten hyökkäyksen kohteeksi”, Westerlund sanoo.

Metsätaloudessa taistellaan näkymättömiä, puustoa piinaavia tuholaisia vastaan. Niitä ovat esimerkiksi lahottajasienet ja ilmastonmuutoksen myötä yleistyneet kaarnakuoriaiset, jotka leviävät usein rungon ja juurten suojissa, kunnes asialle on liian myöhäistä tehdä mitään. Suomessa niistä aiheutuu vuosittain kymmenien miljoonien eurojen tappiot.

Myös maataloudessa on usein vaikea arvioida, miten viljelykasvit voivat, Westerlund sanoo. Esimerkiksi kasvihuoneviljelijän mielessä saattaa pyöriä monenlaisia kysymyksiä:

Käytänkö lannoitteita liikaa vai liian vähän? Onko valoa ja kosteutta sopivasti? Onko kasveissa tuholaisia?

Käytänkö liikaa torjunta-aineita?

Kokeneet viljelijät saattavat osata vastata tutkimalla kasvejaan riittävän läheltä, mutta laajamittaisessa viljelyssä pitää pystyä seuraamaan peltoalueiden kehitystä etäältä. Yksi kasvi on helppo pitää terveenä, tuhansien kohdalla tilanne on toinen.

Juuri tässä on hyperspektrikuvantamisen mentävä aukko. Sen avulla metsänhoitajat ja viljelijät voivat seurata tilannetta etäältä ja havaita asioita, jotka muuten voisivat jäädä huomaamatta.

Mistä teknologiassa on kyse ja miten se toimii? Aloitetaan tutustumalla valon ominaisuuksiin ja siihen, miten kamerat valon näkevät.

Piilevä valo

Kun otat valokuvan, vaikkapa selfien, puhelimen kamerassa oleva anturi analysoi kasvoiltasi heijastuvan valon ja laskee väriarvon, joka kuvaa punaisen, vihreän ja sinisen värikylläisyyttä kutakin pikseliä kohden. Näin toimivat myös silmät. Samalla kuitenkin katoaa paljon valoa koskevaa tietoa.

Hyperspektrikamera ei tyydy kolmeen väriin vaan mittaa valon spektriä huomattavasti laajemmin. Kamera tallentaa valon spektriset ominaisuudet jokaisessa pisteessä, taltioi huomattavasti enemmän tietoa valon aallonpituudesta ja voimakkuudesta kuin tavallinen kamera ja hyödyntää laajempaa sähkömagneettista spektriä. Se näkee asioita, joita emme paljaalla silmällä pysty havaitsemaan.

Samalla tavalla kuin sormenjäljestä voi tunnistaa henkilön, kuvattavista kohteista heijastuvista spektrisistä ominaisuuksista voi havaita yksityiskohtia, jotka muuten jäisivät piiloon.

Jos ottaisit selfien hyperspektrikameralla, saisit kasvoistasi paljon muutakin tietoa kuin sen, miten hyvältä näytät. Pystyisit tallentamaan ainutlaatuisen ”spektrisen sormenjälkesi”, joka paljastaisi melaniinin, veden ja hemoglobiinin määrän ihossasi.

Lintuperspektiivi

Aalto-yliopiston tutkijat ovat huomanneet, että hyperspektrikuvantaminen on erinomainen tapa tutkia metsiä ja soita: se onnistuu avaruudesta käsin. Professori Miina Rautiainen ja hänen kollegansa Remote Sensing -tutkimusryhmässä hyödyntävät satelliitteihin ja joskus myös lentokoneisiin asennettuja hyperspektrikameroita, joiden avulla he mallintavat metsien ja soiden ominaispiirteitä lintuperspektiivistä.

Kenttähavaintoihin yhdistettynä kaukokartoituksen avulla kerätty tieto auttaa Rautiaisen ryhmää kehittämään kasvillisuuden seurantaan kolmiulotteisia laskentamalleja. Metsän kohdalla se kattaa kaiken puiden latvustosta aluskasvillisuuteen.

Tietoa voidaan käyttää moniin tarkoituksiin. Tutkimusryhmän tekemät mallinnukset voivat auttaa ennakoimaan biodiversiteetin muutoksia sekä kasvillisuuden tuottavuutta ja sen kykyä sitoa hiilidioksidia ilmakehästä.

”Tämä on erityisen kiinnostavaa nyt, kun yritämme ymmärtää ilmastonmuutosta”, Rautiainen sanoo.

Metsän kolmiulotteisen mallinnuksen avulla voidaan ennustaa myös sen heijastusvaikutusta eli sitä, miten metsä sitoo ja heijastaa auringon säteilyä.

”Esimerkiksi ilmastoskenaarioita laadittaessa tarvitaan realistinen käsitys kasvillisuuden muodosta tai kolmiulotteisesta rakenteesta”, hän sanoo.

”Satelliittidatan ansiosta voimme tarkastella myös sellaisia alueita, joilla ei ole yhteistyökumppaneitamme, tai joilla ei poliittisista syistä ole mahdollista tehdä kenttätyötä. Jotkut alueet voivat myös olla niin kaukana

Teksti Richard Fisher

Suomennos Annamari Typpö

kaikesta, ettei niihin ole pääsyä teitä tai jokia pitkin.”

Lisäksi satelliitit kuvaavat säännöllisesti samoja alueita, jolloin mahdollisia muutoksia voidaan seurata pitkinä aikasarjoina.

”Voimme seurata kasvukautta paljon yksityiskohtaisemmin kuin kenttätyössä paikan päällä.”

Kamerat kutistuvat

On hyperspektrikameroilla huonotkin puolensa. Ne ovat kalliita – jotkut mallit maksavat kymmeniätuhansia euroja –ja ovat myös melkoisen isoja ja painavia.

Siksi Mikael Westerlund sekä elektroniikan ja nanotekniikan laitoksella toimiva tutkimusryhmä, jota johtaa fotoniikan professori Zhipei Sun, pyrkivät nyt kaupallistamaan sormenpään kokoisen version spektrometristä. Se on niin pieni, että se voisi jonakin päivänä mahtua älypuhelimeen tai pieneen droneen.

Perinteiset hyperspektrikamerat sisältävät suurikokoisia optisia ja mekaanisia komponentteja. Tyypilliset kaupallisessa käytössä olevat hyperspektrikamerat ovat usein suurempia kuin leivänpaahtimet –ja huomattavasti painavampia.

Aalto-yliopiston tutkijat keksivät nerokkaan tavan, jolla isot ja hauraat mekaaniset ja optiset komponentit voidaan korvata

yksinkertaisella, äärettömän pienellä puolijohderakenteella. Valoa hajotetaan sähköjännitteellä, mikä mahdollistaa neulankärjen kokoisen ratkaisun.

”Emme tarvitse isokokoisia komponentteja, ja loput hoitaa kehittämämme algoritmi”, tutkijat sanovat.

Seuraavaksi tutkimusryhmä valmistelee Agate Sensor -nimeä kantavan startup-yrityksen perustamista ja teknologian kaupallistamista. Ryhmä on jo visioinut teknologialleen joukon sovellusalueita autoteollisuudesta turvallisuusalaan.

Yksi ensimmäisistä sovellusalueista on maatalous. Droneen kiinnitetty kamera voi pellon yllä kartoittaa, missä tarvitaan ravinteita, vettä tai torjunta-aineita.

Juuri nyt tärkeintä on kuitenkin teknologian hiominen ja testaus.

”Kehitämme teknologiaa edelleen niin, että se on valmis kaupallistamiseen.”

Valokuvaaja Sheung Yiu seurasi professori Miina Rautiaisen tutkimusryhmän työskentelyä osana Ground Truth -projektia, jossa mitattiin puiden rakennetta lähietäisyydeltä muun muassa laserkeilaimien avulla ja yhdistettiin tulokset kaukokartoituksella saatuihin tietoihin. Näin voitiin varmistaa, että mallinnukset pitävät paikkansa mahdollisimman hyvin.

Ground Truth -projektin valokuvat sekä Agaten sensorit ovat esillä Aaltoyliopiston Designs for a Cooler Planet 2023 -näyttelyssä.

Sheung Yiu

Anne Kinnunen

Syväsukellus radikaaliin luovuuteen

Yliopiston oma dokumenttielokuva tarkastelee luovaa ajattelua mahdollisimman monesta kulmasta. Prosessi vaati myös paljetteja ja streetdancea.

Pilvet lymyilevät raskaina Kallahden hiekkarannan yllä. Maisema on kaunis, mutta näkymä absurdi. Ihmisjoukko seisoo niemen kärjessä asetelmana, joukossa on erikoisiin kankaisiin puettuja lapsia, pyöriviä ihmisiä, veteen käveleviä ihmisiä. Kamera tuntuu seuraavan heistä jokaista. Yhtäkkiä alkaa sataa lunta.

Kymmenpäisen kuvausryhmän keskeltä kuuluu lakoninen toteamus: ”Saatiin taas kaikki vuodenajat yhden kuvauspäivän aikana.”

Itähelsinkiläisellä rannalla kuvataan kohtausta radikaalia luovuutta käsittelevään elokuvaan. Siksi kamera seuraa, kun kuvataidekasvatuksen opiskelija Saban Ramadani kävelee vaaleisiin, liehuviin kangaskaistaleisiin kietoutuneena keväisen meren ääreen kerta toisensa jälkeen. Siksi matematiikan professori Pauliina Ilmonen on verhoutunut vaaleanpunaiseen, kukin koristeltuun asuun ja pyörii vauhdikkaasti itsensä ympäri yhä uudelleen.

Kameran takana kuvausten etenemistä seuraa laaja joukko. Heti kameran sammuttua Ramadanin luokse juoksee puvustaja Marié Iradukunda kerrostamaan lämpimiä vaatteita esiintyjän ylle. Meikkaaja Jennifer Appleton kiiruhtaa tarkastamaan ihon tilanteen. Taaempana lavastaja Ruut Mantilan katse kaartaa yli kuvauspaikan.

Vesi eri olomuotoineen näyttelee dokumenttielokuvassa yhdistävää sivuroolia. Myös haastateltavia on kuvattu sekä veden ääressä että vedessä. Opiskelija Saban Ramadani ja ohjaaja Emilia Hernesniemi valmistautumassa vedenalaiseen kuvaukseen.

Teksti Tiiu Pohjolainen Kuvat Hayley Lê

MUKANA MATKASSA Näkymättömyys

Kuvittelin tulleeni seuraamaan dokumenttielokuvan jotakuinkin kuivahkoja kuvauksia. En olettanut päätyväni hyytävän kylmälle hiekkarannalle. En olettanut, että ohjaaja saapuisi kuvauksiin paljettisiin housuihin pukeutuneena.

Ennemminkin odotin, että Aalto-yliopiston tuottama elokuva keskittyisi liituraitaan, innovaatioihin ja puhuviin päihin siitäkin huolimatta, että elokuvan aiheena on radikaali luovuus.

Luottamusta ja riskinottoa

Mitä pitkän dokumenttielokuvan aihe, radikaali luovuus, sitten on?

Ainakaan se ei ole tietyille aloille korvamerkittyä omaisuutta, ei vain taide-, kulttuuri- tai markkinointiammattilaisten osaamista.

Lähelle radikaalin luovuuden ydintä päässee siinä vaiheessa, kun innovointiin ja ongelmanratkaisuun yhdistyy mielikuvituksen, leikin ja kuvittelun voima. Mukaan voi lisätä myös ripauksen sisua, sitä samaa, jolla kuvaillaan usein kansanluonnetta tai asennetta, joka takasi sotienjälkeisen Suomen taloudellisen nousun.

Radikaali luovuus on irtautumista onnistumisen pakosta. Luovaan prosessiin on vain luotettava. Yliopistomaailmassa se voi tarkoittaa aktiivista, hullunrohkeaakin toimijuutta, kun opiskelijoita ei velvoiteta seuraamaan vain luentoja, vaan heitä kannustetaan menemään, tekemään ja kokeilemaan. Radikaali luovuus tuottaa myös asioita, jotka eivät aina päädy napakymppiin.

Prosessiin kuuluu riskinotto.

Keväällä kuvatuissa rantakohtauksissa tarvittiin lämpimiä varusteita. Viileä keli ei haitannut vaaleanpunaiseen verhoutuneen matematiikan professori Pauliina Ilmosen esiintymistä.

Kuvittelin tulleeni seuraamaan kuivahkoja kuvauksia. Odotin, että elokuva keskittyisi liituraitaan, innovaatioihin ja puhuviin päihin.

Elokuvan käsikirjoittajaohjaaja on Emilia Hernesniemi (oikealla) ja kuvaaja Iiris Sjöblad. Heidän edellinen yhteinen elokuvansa Hei hei Tornio palkittiin vuoden 2021 parhaan lyhytelokuvan Jussi-palkinnolla.

Pitkä dokumenttielokuva

Aalto-yliopistossa päätettiin tarkastella radikaalia luovuutta elokuvan keinoin. Vieläpä siten, että suuri osa elokuvan tekijöistä on elokuvataiteen laitoksen alumneja. Kyse ei ole opiskelijaprojektista tai yritysvideosta, vaan suhteellisen itsenäisestä taiteellisesta teoksesta, noin tunnin mittaisesta dokumenttielokuvasta, jonka kaikki tekijät ovat ammattilaisia. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Emilia Hernesniemi

Hernesniemelle radikaali luovuus tarkoittaa hänen tuoreimman elokuvansa päähenkilöä.

”Pääroolissa on abstrakti aihe, ei henkilö, jonka kanssa olisin etukäteen käynyt pitkää kirjeenvaihtoa tutustuaksemme ja rakentaaksemme luottamusta.”

Aiheen vaikeuden Hernesniemi tunnistaa. Se tekee dokumentin teosta kiinnostavaa.

”Tämä on ihmiskoe kaikille meille tekijöille. Kaikki ovat joutuneet pohtimaan, miten käsitellä radikaalia luovuutta.”

Aikataulu on elokuva-alalle poikkeuksellisen tiukka, ensi-ilta on suunnitteilla alta vuoden projektin käynnistämisestä.

Poikkeuksellista on myös se, että elokuvassa syntyvää materiaalia tullaan käyttämään myöhemmin opetuksessa, esimerkiksi radikaalia luovuutta käsittelevällä, globaalisti avoimella verkkokurssilla.

Pintakemiaa ja streetdancea

On selvää, että radikaali luovuus voi tarkoittaa hyvin eri asioita kauppatieteissä tai kemiassa kuin vaikkapa kuvataiteissa. Radikaalisti luova ajattelu ei ole sidottu tiettyyn alaan tai kontekstiin, vaan sitä voi ilmetä niin tutkimuksessa, yhteiskunnallisessa ajattelussa, liiketoiminnassa, opetuksessa kuin taiteen tai muotoilun eri aloilla.

Hernesniemen elokuvassa aiheesta ovat puhumassa monenlaiset ihmiset monenlaisista eri kulmista ministeristöä myöten. Casting-vaiheessa työryhmää vaivasi runsaudenpula. Yliopisto opiskelijoineen, opettajineen, tutkijoineen, taiteilijoineen, sidosryhmineen tai vaikka startup-perustajineen, tarjosi kiinnostavia haastateltavia, esittelynarvoisia projekteja paljon enemmän kuin mitä tunnin

mittaiseen elokuvaan on mahdollista sisällyttää.

”Kuvattuna on 50 tuntia kaunista ja viisasta materiaalia, josta syntyy tunnin mittainen elokuva”, Emilia Hernesniemi sanoo.

Hänen haasteenaan leikkausvaiheessa on loputtomien jäähyväisten jättäminen rikkaalle ja rakkaalle materiaalille.

Kemianopiskelija Imose Iduozee esiintyy elokuvassa tanssien. Otaniemen kampuksen amfiteatterin jyrkästi kohoavilla portailla hän tanssii afrobeat-artisti Wizkidin Joro-kappaleeseen tekemäänsä koreografiaa.

Hiljaisena perjantai-iltana eri tanssilajeja streetdanceen yhdistelevä sooloesitys kääntää harvalukuisten ohikulkijoiden päät Alvarinaukiolla.

Iduozee tanssii elokuvassa, vaikka opintojen yhdistäminen tanssiharrastukseen on tuntunut välillä vaikealta.

”Koulu on aika vaativa, eikä siihen ole helppoa yhdistää intensiivistä harrastusta”, hän kertoo.

Juuri nyt 22-vuotias Iduozee on kirinyt kemiantekniikan toisen vuoden opintojen kanssa voidakseen aloittaa kandityön tekemisen etuajassa.

Elokuvan tanssikohtaus ujostutti, jopa jännitti etukäteen. Koreografina ja tanssijana Iduozee esiintyy harvoin yksin yleisön edessä. Ennemminkin hänet on saattanut nähdä taustatanssijana vaikkapa Yeboyahin keikalla. Sieltä hänet bongasi elokuvan luova tuottaja Nita Rehtonen.

Ihmisoikeusaktivisti Ujuni Ahmed on yksi haastateltavista.

MUKANA MATKASSA Näkymättömyys

Radikaalin luovuuden käsitettä Iduozee on pohtinut paljon. Radikaali luovuus on jotain sellaista, jolle ei ole asetettu rajoja. Hänen omaan ajatteluunsa opintojen aikana on vaikuttanut erityisesti akateemisen ajattelun kurssi, joka oli tyystin toisentyyppinen kuin mihin kemianopiskelija oli tottunut.

Kurssilla esitetty kysymys saattoi kuulua esimerkiksi, kuinka monta pisaraa osuu maahan, jos paikassa sataa kaksi tuntia. Oli ainoastaan kysymys, ei lisätietoa, ei tosin oikeaa vastaustakaan.

”Piti vain alkaa miettiä, minkäkokoinen pisara on”, Iduozee muistelee.

”Minulle se kurssi oli luovaa ongelmanratkaisua.”

Satelliitteja nakkikioskilla Aalto-yliopistossa on tavoitteena, että kaikki opiskelijat saavat opintojensa aikana harjaannusta radikaalisti luovaan ajatteluun ja työskentelyyn.

Omanlaisessaan harjaannuksen etujoukossa olivat jo vuonna 2010 avaruustekniikan kurssin opiskelijat, jotka ilmoittivat kurssinvetäjä Jaan Praksille haluavansa toteuttaa kurssilla satelliitin ja lähettää sen avaruuteen.

Samana keväänä käynnistyi Aalto-1-satelliitin kehittäminen opiskelijaprojektina.

”Radikaalia luovuutta oli se, miten täysillä lähdimme toteuttamaan projektia, jonka lopputulemasta ei ollut minkäänlaisia takeita”, sanoo nykyinen apulaisprofessori Praks.

Kun ensimmäistä satelliittia alettiin tehdä

opiskelijavoimin, kukaan ei vaikuttanut uskovan Jaan Praksiin ja tämän ryhmään.

”Meille ja innostuksellemme hymyiltiin kohteliaasti.”

Nuori opettaja vuonna 2010 oli toki tietoinen riskeistä: ”Kyllä minua välillä pelotti. Riskeerasinhan samalla oman urani”, hän toteaa nyt naurahtaen.

Riskinotto kannatti, sillä tänä päivänä Praks tunnetaan miehenä, jonka johdolla rakennettiin Suomen ensimmäinen satelliitti. Hän on myös pedagogi, joka on kouluttanut joukon uuden sukupolven avaruustekniikan osaajia. Yksi ensimmäisistä koulutetuista, Rafal Modrzewski, on elokuvassa mukana Praksin kanssa. Nykyään Modrzewski on projektin myötä syntyneen ICEYEyrityksen toimitusjohtaja. Elokuvakameralle miehet esittelevät yhdessä satelliittia, joka on kooltaan vain hieman maitopurkkia suurempi.

Kuvauspäivä otaniemeläisen nakkikioskin edessä saa molemmat miehet lopulta hytisemään kylmästä. Kun Modrzewski jo kiiruhtaa kuvauksista eteenpäin, Praksilta ehtii vielä kysäistä, mikä sai arvostetun tieteilijän löytämään kalenterista aikaa leffan kuvauksiin.

”Haluan edistää avaruusteknologian tuntemusta Suomessa”, hän sanoo. Missio on vienyt hänet puhumaan piensatelliittien ja avaruusalan asioista niin lastentarhoihin, yrityksiin kuin podcasteihin, miksei siis elokuvaankin.

”Radikaalin luovuuden ytimeen kuuluu

Imose Iduozee on mukana elokuvassa niin tanssijana, koreografina kuin kemianopiskelijanakin.

Vesielementtien lisäksi luonnonvalo sekä erilaiset ulko- ja työskentelytilat näyttelevät elokuvassa keskeistä roolia. Kuvauksia on tehty niin tunturissa kuin kampuksella, luentosaleissa, kirjastossa ja kadulla.

Elokuvaan kuvattiin yli 50 tuntia materiaalia, josta syntyy tunnin mittainen dokumentti.

Professori Julia Lohmann on yksi haastateltavista. Hän muotoilee merilevästä suurikokoisia taideteoksia.

MUKANA MATKASSA Näkymättömyys

Ohjaajan tausta muodin maailmassa näkyy elokuvan visuaalisuudessa.

Vain hieman maitopurkkia suurempi satelliitti Jaan Praksin (vasemmalla) ja Rafal Modrzewskin välissä on mukana kuvauksissa otaniemeläisellä nakkikioskilla. Klaffitaulua käyttää elokuvan luova tuottaja Nita Rehtonen.

rajojen rikkominen”, apulaisprofessori toteaa. ”Eikä ytimessä kuulu miettiä, miltä toiminta näyttää ulkoapäin, kun työskentelee tärkeäksi kokemansa asian puolesta.”

Käsityötähän elokuvakin on Miksi siis yliopistosta kertovassa dokumenttielokuvassa professori syö nakkisämpylää entisen opiskelijan seurassa, miksi Saban Ramadani sukeltaa veden alla, miksi lapset kirmailevat Kallahden hiekkarannalla? Vastauksia on tivattava käsikirjoittaja-ohjaaja Emilia Hernesniemeltä.

”En tee dokumenttia reportaasin keinoin. Työssä näkyy taustani ja koulutukseni.”

Moni tietää Emilia Hernesniemen muodin maailmasta.

”Muodissa tutkitaan visuaalista materiaalia aina uutta etsien pyörryttävällä tahdilla”, hän sanoo.

”Elokuvani eivät ole lainkaan muodikkaita, mutta visuaalinen näkökulma, visuaalisen materiaalin tutkiminen tulee muotitaustastani.”

Aikanaan hän aloitti 19-vuotiaana opinnot Taideteollisen korkeakoulun muotisuunnittelun koulutusohjelmassa. Vuosi taiteen maisteriksi valmistumisen jälkeen oli jo perustettuna vaatemerkki R/H yhdessä

Hanna Riiheläisen kanssa.

Kului vuosia, joiden aikana Hernesniemi työskenteli vaatteiden, muodin ja visuaalisen konseptoinnin keskellä. Hän opetti muodin markkinointia muun muassa Aalto-yliopistossa.

Vuonna 2018 hän pyrki ja pääsi alma materiinsa uudemman kerran.

”18-vuotiasta oululaislähiön tyttöä kiinnosti muoti ja suunnittelu. Aikuisempi minä halusi opiskella dokumenttielokuvan ohjaajaksi.”

Samalla vuosikurssilla aloitti kuvaaja Iiris Sjöblad

”Iiris ja minä on tehty töitä yhdessä paljon ja intensiivisesti.”

Sjöblad on kuvannut myös radikaali luovuus -elokuvan.

Emilia Hernesniemi on sitä mieltä, että visuaalisilla aloilla on vahva yhteys toisiinsa. Ehtihän hän itsekin yli vuosikymmenen ajan tuottaa muodin puolella still-kuvaa ja liikkuvaa kuvaa.

Muotisuunnittelu on ollut elokuvaohjaajalle hyvä koulu projektinhallinnasta alkaen. Sitä paitsi –käsityötähän elokuvakin on. Materiaalia leikataan ja räätälöidään niin muoti- kuin elokuvateollisuudessa.

”Minusta on siistiä kuulua sukupolveen, joka rakentaa suomalaista kulttuuria juuri tällä hetkellä. Visuaalinen kulttuuri on maassamme vahvaa”, Hernesniemi sanoo.

”Kuvataide, graffitit, muoti, elokuva, design – kaikki ne tuovat meitä lähemmäs toisiamme. Voimme vahvistaa Suomen kulttuurista pääomaa käymällä elokuvissa, kiinnostumalla paikallisesta muodista tai vaikka tutustumalla kotimaiseen nykytaiteeseen.”

Hernesniemen elokuva vahvistaa kulttuurista pääomaa kertomalla tarinaa yliopistosta, jolla on hyvin erityinen, vapaan kokeilemisen ja tekemisen kulttuuri.

sidosryhmineen aiheutti casting-vaiheessa runsaudenpulan. Teekkarit haalareineen, tupsulakkeineen ja sauvoineen ovat kuitenkin niin oleellinen osa Aaltoa, että ilman heitä tarinaa ei voisi kertoa.

Strategista luovuutta

Aalto-yliopiston strategiassa on kolme läpileikkaavaa teemaa: kestävän kehityksen ratkaisut, radikaali luovuus ja yrittäjämäinen ajattelutapa. Ne ohjaavat yliopiston kaikkea toimintaa.

”Radikaalisti luova ajattelu ja toiminta ilmentää hyvin myös Aalto-yliopiston syntyä eri alojen huippuosaamisen epätyypillisenä yhdistelmänä. Meille luovuus on laaja, koko yhteiskuntaa koskeva aihe, joka ansaitsee tulla tarkastelluksi taiteellisesti itsenäisen teoksen kautta. Haluamme aiheen koskettavan ja herättävän ajatuksia mahdollisimman monessa katsojassa”, rehtori Ilkka Niemelä kertoo dokumentin taustoista.

Elokuvan vastaavina tuottajina toimivat Milla Kokko Aalto-yliopistosta ja Kimmo Syväri tuotantoyhtiö Koski Syväristä. Kokon mielestä on maailmanlaajuisestikin poikkeuksellista, että yliopisto valitsee strategiseksi teemakseen radikaalin luovuuden.

”Arkiluovuudessa otetaan pieniä askelia, tehdään jokin tuttu asia luovasti toisin. Radikaali luovuus mullistaa vallitsevan toimintamallin, kuten vaikkapa autot aikanaan liikkumisen”, Kokko sanoo.

Dokumenttielokuvan tilaaja ja rahoittaja on Aalto-yliopisto, ja tuotantoryhmä koostuu pääosin elokuvataiteen alumneista.

Elokuva oli artikkelin haastatteluja tehtäessä leikkausvaiheessa. Dokumentin nimi ja esitysaikataulu vahvistuvat myöhemmin.

Yliopisto opiskelijoineen, opettajineen, tutkijoineen, taiteilijoineen ja

Resilienssi ei ole yksilön velvollisuus vaan yhteisön voimavara

Oppimismuotoilija, Aalto-yliopiston vieraileva tutkija Maria Joutsenvirta ja meritekniikan professori, varadekaani Jani Romanoff Insinööritieteiden korkeakoulusta tuntevat resilienssin, tuon työelämästä tutun muotikäsitteen, sekä teoriassa että käytännön kokemuksista. Termillä tarkoitetaan usein psyykkistä palautumiskykyä tai sitkeyttä, mutta heille se on myös tärkeä työelämätaito, jota jokainen voi opetella.

Joutsenvirta ja Romanoff korostavat, että aihetta tulisi lähestyä ja ajatella työyhteisön ominaisuutena eikä yksilön velvollisuutena.

”Siinä ei ole mitään mieltä, että yksilöt yrittävät itsekseen opetella aina vain sitkeämmiksi vastatakseen nykyajan vaatimuksiin. Työyhteisöjen tulee luoda edellytyksiä sille, että kaikilla on tilaa, aikaa ja mahdollisuus palautua, eikä palaa loppuun”, Joutsenvirta sanoo.

”Moni kokee, että töissä on oltava vahva ja varma eikä tunteille saa antaa sijaa. Piiskaamme itseämme siitä, ettemme ole tarpeeksi hyviä, ja odotamme samaa muilta. Emme useinkaan sano kollegalle, että sinä teet nyt liikaa, vapauta itsellesi kaistaa”, Romanoff toteaa.

Yhteisöllisempää otetta Joutsenvirta ja Romanoff muistuttavat harvan meistä tietävän, mitä kaikkea kollegan työ pitää sisällään. Monissa työtehtävissä ihmisille satelee jatkuvasti pyyntöjä eri tahoilta ja työsuorituksia mitataan sangen kapeilla mittareilla.

Yhteisöllisempää otetta resilienssiin luodaan esimerkiksi tekemällä toisten työmääriä näkyväksi ja valitsemalla varahenkilöitä tärkeisiin tehtäviin sairastumisten varalle.

Jani Romanoffin tutkimusryhmässä jokainen tekee itselleen vuosisuunnitelman ja jakaa sen myös muille. Näin kaikki tietävät, milloin toisilla on kovin kuormitus päällä.

MERITEKNIIKAN PROFESSORI

JANI ROMANOFF on Insinööritieteiden korkeakoulun opetuksesta vastaava varadekaani. Hänen tutkimuksensa ja opetustyönsä painottuvat laivoissa käytettävien kevytrakenteiden kehittämiseen. Romanoff on ansioitunut myös opetuksen kehittäjänä. Hän on saanut muun muassa Aalto-yliopiston opetuksen vaikuttavuuspalkinnon, joka myönnetään uraauurtavalle, yhteiskunnan keskeisten toimialojen osaamista kehittävälle opetustyölle.

pontevasti?

Teksti Joanna Sinclair

Kuva Jaakko Kahilaniemi

”Myös esihenkilö voi olla tärkeä vastavoima yliviritetylle suorituskeskeisyydelle. Hän voi esimerkiksi kyseenalaistaa turhat kokoukset ja työyhteisössä tehtävän ylimääräisen silpun”, Maria Joutsenvirta huomauttaa.

”Totta. Viisain esihenkilöltä saamani neuvo oli mitoittaa työvuoteni niin, että varaan 80 prosenttia työajastani työhön. Olin pöyristynyt, minullehan maksetaan sadasta prosentista.

Esihenkilöni totesi, että yllätyksiä tulee aina 20 prosentin edestä – ja jos ei tule, niin käytä Jani se aika vaikka strategiseen ajatteluun”, Romanoff muistelee.

Kehollisia harjoituksia MIT:n opein Kännykkä pois. Tietokone pois. Keho peliin. Näillä neuvoilla Jani Romanoff kertoo usein opastaneensa opiskelijoita, jotka kaipaavat lisää resilienssiä.

”Mitä vaikeampi ongelma minulla on edessäni, sitä tiukemmin pidän kiinni siitä, että pääsen treenaamaan.

Kun palaan treenin jälkeen työpisteelle, ongelma on usein jo mielessäni ratkaistu. Samaa lähestymistapaa olen suositellut monille”, Romanoff sanoo.

”Olen vasta hiljattain ymmärtänyt, ettei pelkkä liikuntaan patistaminen riitä. Kyllä, kaikkien kannattaa treenata, mutta työyhteisöissä voidaan luoda resilienssiä muillakin keinoilla. Esimerkiksi yhdessä tehtävien kehollisten harjoitusten kautta.”

Jani Romanoff on toiminut akateemisena johtajana Aalto-yliopiston holistiseen hyvinvointiin tähtäävässä Oasis of Radical Wellbeing -hankkeessa. Maria Joutsenvirta oli puolestaan

KAUPPATIETEIDEN TOHTORI MARIA JOUTSENVIRTA on kestävään kehitykseen erikoistunut oppimismuotoilija, itsenäinen tutkija, tietokirjailija ja transformatiivisten oppimisprosessien suunnittelija ja fasilitoija. Hän on ollut mukana kirjoittamassa muun muassa teoksia Sivistys vaurautena. Radikaalisti, mutta lempeästi kohti kestävää yhteiskuntaa (2020) ja Talous kasvun jälkeen (2016).

Onko muuttuvassa työelämässä tärkeämpää taitoa, kuin valmius pysyä toimintakykyisenä vaikeissa muutostilanteissa ja palautua niistä

KESKUSTELUA Näkymättömyys

mukana luomassa yliopiston strategista kokeilua Capacity Building of Creative Radicals (CBCR). Molemmissa hankkeissa on pilotoitu menetelmiä hyvinvoinnin parantamiseksi ja tehty keskinäistä yhteistyötä.

CBCR-hankkeessa kokeiltiin kehollisia harjoituksia, jotka vahvistavat tiimien vuorovaikutusta ja muutosjoustavuutta.

Keholliset harjoitukset rakentavat ihmisten kesken jaettua turvallisen tilan kokemusta ja itsetietoisuutta, mikä lisää epävarmuuden sietokykyä. Harjoitukset perustuvat Massachusetts Institute of Technologyn tutkijan Otto Scharmerin systeemisen muutoksen johtamismalliin, U-teoriaan, ja siihen liittyvään Social Presencing Theater -metodologiaan.

”Keholliset harjoitukset auttavat rauhoittumaan, keskittymään hetkeen ja kohtaamaan siitä avautuva todellisuus rohkean uteliaasti. Esille alkaa nousta ideoita ja oivalluksia, jotka muutoin jäisivät syntymättä”, Maria Joutsenvirta sanoo.

”Hankkeen työpajoissa huomasi selvästi, miten älyllinen päättely antaa vain yhden kanavan maailman kompleksisuuden ymmärtämiseen.”

Enemmän painoarvoa intuitiolle Joutsenvirta ja Romanoff huomauttavat, että yhteisöllistä resilienssiä voidaan kehittää antamalla työyhteisöissä enemmän tilaa ja painoarvoa kehon viesteille ja intuitiolle.

”Olen hyvin kinesteettinen ihminen. Kehoni usein kertoo, että jokin on pielessä, ennen kuin aivot sen edes oivaltavat”, Maria Joutsenvirta sanoo.

”Turvallisessa työympäristössä ihmiset voivat kertoa intuitiivisista tuntemuksistaan. Sanoa ääneen, ettei kaikki tunnu nyt olevan kohdillaan”, hän jatkaa.

”Erityisesti systeemitason ongelmissa voi tulla ensin tunne siitä, ettei kaikki ole kunnossa. Aika harva uskaltaa kuitenkaan paljastaa, että hei, minulla on huonot vibat tästä asiasta, vaikken osaa sitä sanoittaa tai faktoilla perustella”, Jani Romanoff sanoo.

Hän lisää, että intuition todistusarvo on työelämässä paljon pienempi kuin faktojen, vaikka teemme paljon töitä myös alitajunnassamme.

”Jos ihminen ei reagoi alitajunnasta tuleviin varoitusmerkkeihin, hän toi-

mii usein omien arvojensa vastaisesti – ja yleensä voi huonosti.”

Joutsenvirta tähdentää, että tekoälyn tahdittamassa, kriisejä täynnä olevassa maailmassa työyhteisöihin tarvitaan ennen kaikkea kykyä sekä tuntea itsensä että ottaa toiset huomioon.

”Kun vielä otamme huomioon intuitiiviset ja tunteiden kautta tulevat viestit, voimme päästä käsiksi uusiin keinoihin parantaa hyvinvointiamme ja koko työyhteisön luovuutta”, Joutsenvirta visioi.

”Toisin kuin tekoäly, voimme kiinnittää huomiota muuhunkin kuin faktoihin”, hän jatkaa.

”Olen samaa mieltä. Kaikessa luovassa työssä olisi eduksi saada stressitasoa matalammaksi ja enemmän tilaa tunteille. Nyt kun tekoäly taipuu jo apuvälineeksi tylsiin töihin, toivon, että meille avautuu enemmän aikaa ja rohkeutta keskittyä kaikkien jaksamiseen, hyvinvointiin ja työyhteisön resilienssiin”, Jani Romanoff sanoo.

Capacity Building of Creative Radicals -hankkeessa käytetyistä kehollisista harjoituksista kerrotaan englanniksi verkkosivustolla: aalto.fi/en/embodied-practices

Oasis of Radical Wellbeing -hankkeen verkkosivustolle on koottu tutkimuspohjaista tietoa siitä, miten voimme huolehtia itsestämme ja toisistamme: aalto.fi/fi/oasis-of-radical-wellbeing

”Jos ei reagoi alitajunnan varoitusmerkkeihin, toimii usein omien arvojensa vastaisesti.”

Kamera näkee näkymättömät ihmiset

Ohjaaja Jesse Jalosen elokuva rakentui satunnaisten otosten pohjalta.

Keskuudessamme elää näkymättömiä

ihmisiä, jotka voi havaita ainoastaan kameran välityksellä. Jesse Jalosen

Kukaan ei katso sinua silmiin -elokuva kertoo heidän tarinansa. Elokuva on Jalosen elokuvaohjaajan maisteriopintojen lopputyö Aalto-yliopistosta, ja se on kuvattu vanhalla Nokian kännykällä.

Tarinassa seurataan yksinhuoltajaisä Tuomasta, joka joutuu ongelmiin lastensuojelun kanssa näkymättömyytensä vuoksi. Toinen päähenkilö Ninni tapaa internetrakkaansa ensimmäisen kerran tosielämässä, mutta silloinkin heidän välillään on kamera.

Elokuva saavutti kansainvälistä huomiota, kun se alkuvuodesta 2022 sai maailmanensi-iltansa Rotterdamin elokuvajuhlilla, ainoana suomalaiselokuvana. Se palkittiin myös parhaana elokuvana Filmadrid-festivaalilla

Madridissa 2022. Keväällä 2023 se tuli laajaan levitykseen suomalaisissa elokuvateattereissa.

Elokuva yhdistelee dokumentti-

elokuvaa ja fiktiota. Rotterdamin elokuvafestivaali luonnehtii sitä ”herkäksi tarinaksi perustavanlaatuisesta yksinäisyydestä ja yhteyden tuomasta lohdutuksesta”.

Näkymättömät yksinäiset Vanha Nokian C5-puhelin päätyi kuvauskalustoksi jossain määrin sattuman kautta. Jalonen oli säästänyt vanhan puhelimensa ja kuvaili sillä yksittäisiä otoksia sieltä täältä.

”Minulle oli tärkeää, että kamera paljasti maailman ihmeellisenä ja lumoavana. Kuvaaminen virkisti suhdettani maailmaan. Tulin tietoiseksi asioista, paikoista ja ihmisistä, jotka olivat aiemmin jääneet minulta huomaamatta”, Jalonen kertoo.

Kännykkäkuvan rosoisuus sopii aiheeseen ja on myös aiheen kannalta lähes välttämätön.

”Yleensä elokuvassa katsoja ottaa jotenkin ’suoraan’ todellisuutena sen, mitä kankaalla pyörii. Tässä kännykän kuvan rupuisuus tuo näkyväksi sen,

että katsojan ja elokuvan henkilöiden välissä on kamera. Se perustelee sen, miksi näemme näkymättömät ihmiset. Jos kuva olisi parempilaatuinen, tuo kehys puuttuisi.”

Yksi näky toistui kuvissa jatkuvasti: yksinäiseltä vaikuttava henkilö julkisissa tiloissa muiden ympäröimänä.

”Lapsi lentokentällä, bussia odottavat ihmiset, jalkakäytävällä nyyhkyttävä karkulainen morsian... Tajusin, että nämä olivat todellisia ’vain kuvissa eläviä ihmisiä’, jotka kamerani teki nyt ensimmäistä kertaa näkyviksi. Heistä minun pitäisi kirjoittaa”, Jalonen sanoo.

Jalosen mukaan se, että näemme toisemme yhä useammin kuvina, ei niinkään luo erillisyyttä vaan paljastaa sen. Hän näkee nykyisen tilanteen oireena tai metaforana perustavanlaatuisesta yksinäisyydestämme, ei sen syynä.

Jesse Jalonen toivoo, että elokuva ei vain paljastaisi yksinäisyyttämme vaan tarjoaisi myös lohtua.

Teksti Krista Kinnunen Kuvat Jesse Jalonen

Ilmastolle keveämpää betonia

Teksti Amanda Ruggeri

Suomennos

Kuvat

Annamari Typpö

Maarit Mäkelä, Johannes Kaarakainen

Väitöskirjatutkija Ville Repo teki alkuvuonna 2023 laboratoriossa testejä kainuulaisella savella. Hän halusi selvittää, voisiko savesta valmistettu materiaali olla yhtä vahvaa kuin betoni, jos se kuumennettaisiin 750 asteeseen, jäähdytettäisiin, jauhettaisiin ja lopulta sekoitettaisiin emäksiseen liuokseen.

Puolet Revon käyttämästä savesta oli kaoliinia. Se on yleinen, pehmeä ja usein valkoinen mineraali, joka on peräisin miljoonien vuosien kuluessa hajonneesta graniitista. Kaoliinia on tutkittu ja satunnaisesti myös käytetty vaihtoehtona sementille eri puolilla maailmaa. Tästä huolimatta Repo hämmästyi lujuuskokeiden tuloksista. Käsiteltynä suomalainen savi saavutti jopa 74 megapascalin lujuuden, kun tavallisen betonin lujuus on yleensä 30–50 megapascalia.

Mahdollisuus, että kaoliiniseos voisi osoittautua betonia vahvemmaksi, tuntui innostavalta. Betoniteollisuus kun on maailman toiseksi suurin hiilidioksidipäästöjen aiheuttaja. Sen osuus kokonaispäästöistä on 8 prosenttia.

”Se on hirvittävä määrä hiilidioksidia”, Repo sanoo. Hän työskentelee Aalto-yliopiston mineraalipohjaisten materiaalien ja mekaniikan tutkimusryhmässä.

Suurin osa betoniteollisuuden kasvihuonekaasuista aiheutuu kalkkikiven kuumentamisesta 1 450-asteiseksi. Lisäpäästöjä syntyy kuljetuksesta, sillä kalkkikivi ja muut materiaalit joudutaan usein kuljettamaan tuotantolaitoksiin pitkien matkojen takaa.

Betonin ja vastaavien materiaalien globaali kysyntä kuitenkin kasvaa jatkuvasti. Sementtiä kulutettiin vuonna 2020 maailmanlaajuisesti noin neljä miljardia tonnia. Määrä on yli kaksinkertaistunut 20 vuodessa.

Juuri tämän vuoksi tutkijat pyrkivät löytämään sementille vaihtoehtoja, joiden valmistaminen ei vaadi yhtä paljon energiaa ja joita ei tarvitse kuljettaa pitkiä matkoja. Monissa maailmankolkissa kaoliini voikin osoittautua ihanteelliseksi ratkaisuksi, ja useille tutkijoille Revon tulokset olisivat olleet jättipotti.

Revon tilanne on kuitenkin toinen, mikä johtuu osittain siitä, ettei kaoliinia ole Suomessa laajalti. Hän haluaa löytää paikallisemman vaihtoehdon. Mutta on kyse muustakin.

”Haluamme löytää jotakin uutta, mennä vielä vähän pidemmälle.”

Radikaali lähestymistapa

”Pidemmälle meneminen”, uusien prosessien ja materiaalien kehittäminen tunnetun tiedon rajat ylittämällä,

voisi olla sen tutkijaryhmän slogan, johon Repokin kuuluu.

Vuonna 2022 perustettu Radical Ceramics -ryhmä tuo yhteen taiteen ja materiaalitutkimuksen, muotoilun ja rakennustekniikan tutkijoita ja kannustaa heitä jakamaan keskenään ideoita, menetelmiä ja jopa maaperä- ja savinäytteitä. Päämääränä on selvittää, miten savea ja muita luonnonmateriaaleja voitaisiin käyttää geopolymeerien ja alkaliaktivoitujen materiaalien valmistuksessa.

Geopolymeerit ovat mineraaleista koostuneita polymeerejä, joita voidaan käyttää yleisimmän sementtityypin, perinteisen kalkkikivipohjaisen portlandsementin korvaajina. Niiden valmistaminen vaatii vähemmän lämpöenergiaa perinteisiin materiaaleihin verrattuna ja niiden kuljetusmatkat ovat lyhyempiä – jos ne vain pystytään hankkimaan paikallisesti. Geopolymeerit voisivat tarjota vihreämmän vaihtoehdon niin rakennusbetonille kuin studiokeramiikallekin.

Tästä on innostunut muiden muassa professori Maarit Mäkelä, joka työskentelee muotoilun laitoksella Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa.

”Olemme jo onnistuneet valmistamaan pienen mittakaavan geopolymeerejä, joiden muodot ovat aivan täydellisiä, pääasiassa kuutioita”, hän sanoo.

Kesäkuussa Mäkelän tutkimusryhmä julkaisi ensimmäisen tutkimusartikkelinsa. Siinä kerrottiin, että geopolymeerit saattavat tarjota vähäenergisen vaihtoehdon keramiikalle, joka usein vaatii jopa 1 300 celsiusasteen polttolämpötilan. Tutkimusryhmän käyttämiä seoksia ei tarvinnut edes polttaa, sillä ne kovettuivat jo 80 asteessa. Ryhmä hyödynsi seoksissa muun muassa suomalaista raakasavea, vulkaniittia ja jopa posliinijätettä.

Geopolymeerien etuna on myös se, että niiden raaka-aineena voitaisiin hyödyntää jätteitä.

”Suomessa savi on yleensä liian pehmeää, jotta sitä voitaisiin hyödyntää rakentamisessa sellaisenaan”, sanoo Ville Repo.

”Siksi savesta on ensin päästävä. Rakennustyömailta kaivetaan valtavasti savijätettä, joka kipataan maankaatopaikalle. Sekin vie melkoisesti energiaa, kun maa-ainesta kuljetetaan kilometrikaupalla.”

Pelkästään Helsingissä kuljetetaan noin 800 000 kuutiometriä maa-ainesta vähintään 50 kilometrin päähän kaatopaikalle joka vuosi.

Betoni on maailman toiseksi suurin ilmastopäästöjen aiheuttaja – ja sen kysyntä vain kasvaa. Tutkijat selvittävät vaihtoehtoja, joilla voitaisiin mullistaa maailman rakennusteollisuus.

TIETEESTÄ Näkymättömyys

Radical Ceramics -ryhmän visioissa siintää tulevaisuus, jossa rakennustyömaalta kaivettuun saveen sekoitetaan suoraan kohteessa vaikkapa läheisen tehtaan keramiikkajätettä, ja seos hyödynnetään rakennuskäytössä paikan päällä.

Yllättävän yksinkertainen prosessi Rakennustekniikan väitöskirjaa tekevä Luis Huaman sanoo, ettei tutkijoiden visio ole niin kaukaa haettu kuin saattaisi luulla. Hänen taustansa on geologiassa.

Perussa syntynyt Huaman teki kotimaassaan yhteistyötä professori Joseph Davidovitsin kanssa. Davidovits on maailman johtavia geopolymeerien asiantuntijoita ja kiinnostui Huamanin mukaan konseptista niiden mahdollisuuksien vuoksi, joilla tekniikkaa voitaisiin hyödyntää juuri Perussa. Kaivostoiminta on maassa yleistä, ja rikastusprosessissa syntyy myrkyllisiä sivutuotteita, jotka varastoidaan maa-aineksella täytettyihin jätepatoaltaisiin. Jätepadot ovat ympäristölle haitallisia, ja niiden murtumisriski on suuri.

”Meillä on tarve vähentää kaivosjätteiden määrää ja varastoimista patoaltaisiin. Niille ei ole ympäristöystävällisiä käyttökohteita, ja ne voivat olla jopa hengenvaarallisia”, Huaman sanoo.

Hän oivalsi, että jätteiden joukossa on silikaatteja, joita voitaisiin käyttää täyteaineena geopolymeeriseoksissa.

Kun käytössä on oikeat materiaalit, geopolymeerien valmistusprosessi on Huamanin mukaan ”hyvin yksinkertainen”. Ensin kaoliiniin tai lentotuhkaan sekoitetaan natriumia, kaliumsilikaattia tai natriumhydroksidia. Sitten seokseen lisätään täyteaineita, kuten hiekkaa tai kaivannaisjätteiden sekaan jääneitä silikaatteja. Materiaalin annetaan kuivua huoneenlämmössä tai kovettua uunissa. Vuorokauden kuluttua seos on jo riittävän kovaa käytettäväksi.

”Geopolymeerien valmistaminen on niin helppoa, että se onnistuu vaikka keittiössä”, Huaman sanoo.

”Syrjäiseen paikkaan ei ole helppo perustaa teollisuuslaitosta, joten materiaali, jota on helppo valmistaa paikan päällä, sopii paremmin tarpeisiimme.”

Eikä prosessissa syntyvän materiaalin etu rajoitu siihen, että se on yhtä vahvaa tai jopa vahvempaa kuin betoni. Jotkin seokset ovat myös palonkestäviä.

Kaikuja menneisyydestä

Näitä uusilta tuntuvia innovaatioita kannattaa ajatella muinaisten käytäntöjen elvyttämisenä, huomauttaa Maarit Mäkelä.

Davidovitsin mukaan Bolivian Tiwanakussa sijaitsevissa 1400 vuotta vanhoissa, vulkaanisesta tuhkasta eli tuffista tehdyissä megaliiteissa hyödynnettiin geopolymeerejä. Toiset tutkijat ovat nostaneet esiin muinaisen roomalaisen betonin, joka koostuu vulkaanisesta tuhkasta ja kalkista.

”Työmme on todella paluuta vanhoille juurille”, Mäkelä sanoo.

”Pidän itseäni käsityöläisenä ja näen, että nykyisessä maailmantilanteessa tulisi kääntää katseet taaksepäin ja tutustua menneiden aikojen menetel-

miin ja materiaaleihin. Ne ovat kestävämpiä.”

Haastatteluhetkellä Mäkelä valmistautuu sapattivuoteen. Hän asettuu asumaan Nuorgamin lähistölle, Tenojoen varrelle, missä noin puolet väestöstä on saamelaisia. Tutustuessaan alueen käsityöperinteisiin Mäkelä löysi merkkejä paikallisen saven käytöstä. Hänen uusi kotinsa on lähellä paikkaa, josta asukkaat ovat todennäköisesti kaivaneet savea ja valmistaneet siitä tiiliä.

”Saamelaisia pidetään innovatiivisina, koska heidän on ollut vaikea saada käsiinsä materiaaleja matkojen takaa ja siksi he ovat käyttäneet paikallisia materiaaleja luovasti”, hän kertoo.

Maailmanlaajuisesti, teollisessa mittakaavassa, paikallisten materiaalien käyttö tällä tavalla on harvinaisempaa – polymeereistä puhumattakaan.

”Rakennusteollisuus on hyvin konservatiivinen ala, ja yrityksillä on vaihtelevasti halua käyttää uusia materiaaleja”, sanoo Ville Repo.

Tähän mennessä suurin geopolymeeribetonia hyödyntänyt rakennushanke sijaitsee Australiassa.

Vuonna 2014 valmistuneen Toowoomba Wellcampin (aiemmin Brisbane West Wellcampin) lentokentän alueella käytettiin noin 40 000 kuutiometriä geopolymeeribetonia.

Repo on kuitenkin toiveikas.

”Olen huomannut muutoksen sementin- ja betonintuottajien asenteissa. He tiedostavat, että ala tuottaa valtavasti hiilidioksidipäästöjä ja haluavat vähentää niitä”, Repo sanoo.

Maailmalla geopolymeerejä 3D-tulostaa tai valmistaa vain muutama yritys. Suomessa Betolar tuottaa sementitöntä betonia, joka yrityksen mukaan vähentää hiilidioksidipäästöjä jopa 80 prosenttia.

Repo puolestaan jatkaa laboratoriossa savinäytteiden testaamista, vaikkei vielä ole löytänyt viisastenkiveä, joka korvaisi kaoliinin.

”Suomalaisessa savessa on kiillemineraaleja, pehmeitä ja rakenteeltaan liuskaisia silikaattimineraaleja. Osa niistä vastaa kerrostuneen rakenteensa ja kemiallisen koostumuksensa suhteen kaoliinia”, hän sanoo.

Tutkimus on Revon mukaan silti vielä kokeiluasteella, ja voi olla, että siihen se jääkin. ”Epäonnistumisen riski on suuri. Mutta jos hyvin käy, työmme voi muuttaa ajattelua suuresti”

Eikä vain Suomessa – vaan maailmanlaajuisesti.

Materiaali on yhtä vahvaa tai vahvempaa kuin

betoni, ja jotkin seokset ovat myös palonkestäviä.

Suomalainen perimä näkyväksi tiedon visualisoinnin avulla

Datavisualisointi auttaa analysoimaan FinnGen-tutkimuksen tuloksia.

Suomalaisten perimää selvittävä FinnGen-tutkimushanke on kansainvälisesti ainutlaatuinen – vastaavan kokoluokan tutkimushankkeita on maailmassa vain muutama. Aineiston muodostavat suomalaisten biopankkien keräämät näytteet, ja tavoitteena on saada mukaan 500 000 suomalaista, mikä vastaa noin 10 prosenttia väestöstä.

Tutkimuksella halutaan lisätä ymmärrystä sairauksien syistä ja edistää niiden diagnosointia, ennaltaehkäisyä ja hoitoa. Hanketta vetää Helsingin yliopisto, ja siihen osallistuu laaja joukko suomalaisia yliopistoja, tutkimuslaitoksia ja biopankkeja.

FinnGen-hankkeen tutkijat ovat tunnistaneet jo satoja suomalaiselle väestölle tyypillisiä, perinnöllisiä riski- ja suojatekijöitä monista yleisistä sairauksista. Esimerkkeinä mainittakoon geenimuodot, jotka lisäävät joidenkin silmä-

ja kuulosairauksien, syöpien tai lapsettomuuden riskiä sekä sydäntaudeilta ja glaukoomalta suojaavat geenimuodot.

Piilossa olevat yhteydet esiin Koska FinnGen koskee suurta joukkoa suomalaisia, tutkimuksesta ja sen tuloksista viestiminen on erityisen tärkeää. Geenitutkimus ja terveysrekisterit sekä hankkeen valtava tietomäärä ovat kuitenkin haastavia asioita viestittäväksi sanallisesti.

Tässä avuksi tulee tiedon visualisointi eli informaatiomuotoilu. Sen avulla tieto pyritään esittämään mahdollisimman selkeästi visuaalisessa muodossa.

”Tiedon visualisointi on yksi niistä tekijöistä, jotka mahdollistavat aineiston laajan hyödyntämisen”, Aarno Palotie sanoo. Hän on FinnGenhankkeen tieteellinen johtaja ja Suomen molekyylilääketieteen instituutin FIMM:n tutkimusjohtaja.

Aalto-yliopiston taiteen ja median laitoksen tutkijaryhmä osallistuu hankkeen informaatiomuotoiluun ja interaktiivisten datavisualisointien luomiseen.

Erilaiset tulosten visualisointiin kehitetyt työkalut tuovat esille aineiston ominaispiirteitä ja helpottavat tutkijoita huomaamaan sellaisia yhteyksiä muuttujien tai tulosten välillä, jotka saattaisivat muuten jäädä havaitsematta.

”Tavoitteenamme on paitsi luoda interaktiivinen visualisointi, joka auttaa tutkijoita löytämään uusia oivalluksia, myös tehdä tutkimustuloksia ymmärrettävämmiksi ja helpommin lähestyttäviksi suomalaisille, jotka ovat osallistuneet geenitutkimukseen”, sanoo Aallon ryhmän vetäjä, informaatiomuotoilun professori Rupesh Vyas.

Teksti Krista Kinnunen

Nature-lehden kansikuva Federico Simeoni, Margo Nowicka, Nicola Cerioli, Rupesh Vyas

FinnGen-tutkimushankkeen

tuloksia julkaistiin tammikuussa

2023 tiedemaailman

johtavassa Nature-lehdessä.

Lehden

kannen kuvitus on Rupesh

Vyasin tutkimusryhmän käsialaa.

Lataa QR-koodi ja lue lisää FinnGen-tutkimuksesta englanniksi.

TIETEESTÄ LYHYESTI

Läpimurto Auringon magneettikentän ymmärtämisessä

Auringolla on voimakas ja aktiivinen magneettikenttä, josta voi laueta valtavia soihtupurkauksia aurinkokuntaamme. Sähkömagneettista säteilyä tuottavat purkaukset voivat aiheuttaa laajaa vahinkoa esimerkiksi satelliiteille. Auringon magneettikenttien tarkka syntyprosessi ja toimintamekanismi – jota kutsutaan Auringon dynamoksi – on tutkijoille kuitenkin vielä mysteeri.

Auringon magneettikentän arvioidaan aiheutuvan suuren ja pienen skaalan dynamoiden yhteisvaikutuksesta, mutta laskennallisissa tutkimuksissa jälkimmäistä mekanismia ei ole onnistuttu tähän mennessä löytämään.

Tuoreessa tutkimuksessa Aalto-yliopiston ja Max Planck -instituutin tutkijat selvittivät

pienen skaalan dynamon toimintaa maailman tarkimmilla tietokonesimulaatioilla Suomessa ja Saksassa sijaitsevilla supertietokoneilla. Laitteiden yhdistetty laskentateho mahdollisti läpimurron pienen skaalan dynamon mallintamisessa.

”Onnistuimme tuottamaan tähän asti tarkimman tietokonesimulaation olosuhteissa, jossa Auringon pienen skaalan dynamon pitäisi toimia, ja todistimme sen olemassaolon”, kertoo professori Maarit Korpi-Lagg Aaltoyliopistosta.

Korpi-Laggin ryhmän kehittämien mallien avulla tutkimusta voidaan nyt suunnata suuren ja pienen skaalan dynamojen vuorovaikutukseen, joka syntyy Auringon 11-vuotisesta aktiivisuussyklistä.

Tietotekniikka-alan osuus maailman energiankulutuksesta voi kasvaa jopa reiluun viidennekseen tämän vuosikymmenen loppuun mennessä. Yksi syistä on verkkosivujen määrän ja koon huima kasvu. Mitä enemmän verkkosivulla on dataa, sitä enemmän se nielee energiaa. Kymmenen viime vuoden aikana verkkosivujen koko on globaalisti kolminkertaistunut ja mobiilisivujen peräti kymmenkertaistunut.

Aalto-yliopiston tietoverkkotekniikan tutkijat kehittivät helppokäyttöisen palvelun, jolla voi analysoida minkä tahansa verkkosivun käyttämän datamäärän, mihin sivu energiaa kuluttaa ja miten siitä saisi vähemmän kuluttavan. Palvelun avulla kuka tahansa voi tutkia, miten energiatehokkaasti verkkosivut on toteutettu.

Visuaaliselta ilmeeltään mahdollisimman selkeä ja pelkistetty palvelu on osoitteessa greenpages.aalto.fi

Uusi palvelu kertoo, millainen datasyöppö verkkosivusi on

Kuvassa on tutkimusryhmän tietokonemallinnus magneettikentän rakenteista auringonkaltaisissa olosuhteissa.

Jörn Warnecke

Maankohoamisilmiö

suojaa rannikkoa

merenpinnan nousulta, mutta ei loputtomiin

Ilmaston lämpeneminen aiheuttaa valtamerien pinnan nousua, koska meriveden lämpötila kohoaa ja jäätiköt sulavat. Suomessa maankohoamisilmiö suojaa rannikkoa merenpinnan nousulta, mutta tulevaisuudessa maankohoamisen nopeus ei riitä kokonaan kumoamaan merenpinnan nousua.

Ilmatieteen laitoksen ja Aalto-yliopiston tutkimuksessa on laskettu uudet merenpinnan tason ennusteet Suomessa vuodelle 2100.

Merenpinnan nousu lisää tulvariskejä erityisesti Suomen etelärannikolla. Pohjanlahden rannikolla maankohoaminen on nopeampaa, mutta sielläkin merenpinta tulee kohoamaan.

Suurimmat merenpinnan nousun vaikutukset koetaan vuoden 2100 jälkeen: valtamerien pinta voi nousta vuosisatojen kuluessa jopa useita metrejä. Näin suuri nousu aiheuttaisi tuntuvia vaikutuksia Suomessakin.

Ennusteet on laskettu kolmelle eri päästöskenaariolle. Mikäli globaalit päästövähennykset saataisiin aikaan ripeästi, merenpinta nousisi Helsingissä kuluvan vuosisadan aikana noin 9 cm. Vastaava lukema keskitason päästökehitykselle olisi 25 cm ja hyvin voimakkaiden päästöjen tapauksessa 54 cm.

Pohjanlahden rannikolla, esimerkiksi Vaasassa, merenpinnan laskun kääntymistä nousuksi ei ole ennusteiden mukaan odotettavissa tämän vuosisadan aikana.

53 suotutkimusalueen sijainnit on esitetty (a) pohjoisella pallonpuoliskolla ja (b) suurennettuna vain Suomen osalta. Värit osoittavat turvemaiden olosuhteita: ehjä (vihreä),

Uusi menetelmä soiden ennallistamisen seurantaan

Maapallon soihin on varastoitunut lähes kolmannes maaperään sitoutuneesta hiilestä. Kun soita ojitetaan eli kuivataan, niiden hiilivarasto vapautuu ilmakehään.

Euroopan suoalasta lähes puolet on ojitettu metsä- ja maatalouden käyttöön. Euroopan komission mukaan vähintään 20 prosenttia maa- ja merialueista tulee ennallistaa vuoteen 2030 mennessä.

Soita ennallistetaan tukkimalla niiden ojituksia, jotta vedenpinnan taso turvekerroksen sisällä alkaisi palautua. Tämän jälkeen vedenpinnan tasoa täytyy seurata, jotta ennallistamisen onnistuminen voidaan varmistaa. Vaikeakulkuisten soiden tutkiminen paikan päällä on kuitenkin työlästä. Tietoa pitää myös kerätä useiden vuosien ajan, koska suot muuttuvat hitaasti.

Nyt kansainvälinen tutkijajoukko on soveltanut Aalto-yliopiston johdolla uuden kaukokartoitusmenetelmän, jolla ennallistamisen onnistumista voidaan seurata aiempaa helpommin ja tarkemmin.

”Kaukokartoitusta tekevät satelliitit kiertävät maapalloa useiden vuosien ajan ja kuvaavat samoja alueita jopa viikoittain, jolloin muutoksia voidaan seurata pitkinä aikasarjoina”, professori Miina Rautiainen sanoo.

Tutkimuksessa käytettiin Euroopan avaruusjärjestö ESAn Sentinel-2-satelliitin avoimia kuvia ja OPTRAM-kaukokartoitusmenetelmää.

Etelämantereen jäätiköiden sulaminen nostaa merenpintaa myös Suomen rannikolla.

Poikkeuksellisen laajassa tutkimuksessa oli mukana 53 suoaluetta, jotka sijaitsevat Suomessa, Ruotsissa, Virossa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

kunnostettu (violetti) ja kuivattu (oranssi).

Iuliia Burdun / Aalto-yliopisto

Rakkaudesta tieteeseen

Lovegear on kineettinen valoveistos

Otaniemen kampuksen K2-rakennuksen julkisivussa. Teoksen liikkuvat rattaat luovat illuusion jatkumosta valon ja lasipintojen avulla.

Rattaat ovat puuta, lisäksi materiaalina on käytetty muun muassa lasipulloja taiteilijoiden vanhan lukion kemian luokasta. Teos toimii pääosin aurinkoenergialla, ja kineettinen liike käynnistyy, kun teoksen alla olevaa nappia painetaan.

Tekijät – kuvataiteilijat ja Aallon alumnit Pekka ja Teija Isorättyä –halusivat teoksellaan nostaa esille rakkauden ihmisen elämän ohjenuorana.

Teos syntyi avoimen taidekilpailun tuloksena. Aalto-ylipisto etsi kilpailulla poikkeuksellisia mutta toteuttamiskelpoisia teosehdotuksia uuden K2-rakennuksen (Puumiehenkuja 3, Espoo) julkisivuun. Tuomaristo painotti kilpailuehdotusten arvioinnissa erityisesti valotaideteoksia, joita yliopistoyhteisö oli toivonut kampukselle.

Lovegear loistaa valopilkkuna öisellä kampuksella. Teoksen valot, lasipinnat ja rataskoneisto luovat kiehtovan tilallisen illuusion. Päiväsaikaan teoksen pinnasta heijastuvat viereisen metsikön puut.

Teksti Noora Stapleton Kuva Mikko Raskinen

Totta vai tarua: 3D-tulostuksella voidaan valmistaa avaruusraketti?

Apulaisprofessori Mika Salmi oikoo 3D-tulostuksesta vallitsevia mielikuvia. Salmen professuurin ala on kestävä kehitys valmistuksessa.

Teksti Marjukka Puolakka

Kuvitus Studio Jenni & Jukka

1 / 3D-tulostuksella tehdään pelkkiä turhakkeita. Totta ja tarua. En väitä, etteikö sillä voisi tehdä myös turhakkeita, jos sellaisiksi voi kutsua harrastajien tulostamia vekottimia, mutta menetelmää käytetään myös vaativien teollisuustuotteiden valmistuksessa.

Sillä voidaan valmistaa monimutkaisia ja optimoituja kappaleita. Esimerkiksi moottorin polttoainesuutin voidaan muotoilla niin, että koko moottorin tehokkuus paranee.

Suomessa otetaan päivittäin käyttöön 3D-tulostuksella valmistettuja yksilöllisiä lääketieteellisiä implantteja. Hammashoidossa sen sovelluksia ovat hammaskruunut ja -sillat.

2 / 3D-tulosteet ovat laadultaan sitä sun tätä. Tarua. Avaruus- ja ilmailuteollisuus, joilla on tunnetusti erittäin korkeat laatuvaatimukset, ovat 3D-tulostuksen edelläkävijöitä. Yhdysvalloissa on esimerkiksi valmistettu ja laukaistu avaruusraketti, jonka massasta 85 prosenttia on 3D-tulostettu.

3D-tulostaminen mahdollistaa tuotteiden laadun tiiviin tarkkailun jo valmistuksen aikana, kun kappaletta rakennetaan kerros kerrokselta. Aalto-yliopiston AIM-Zero-hankkeessa 3D-valmistusprosessia tarkastellaan ja analysoidaan tekoälyn avulla. Visiomme on, että viallisten tuotteiden valmistus voidaan kokonaan välttää.

3 / 3D-tulostamisessa voidaan käyttää muutakin kuin oranssia muovilankaa.

Totta. Tulostusmateriaalien kirjo ulottuu metalleista biomateriaaleihin ja muoveista keraameihin, ja niiden kehitys on huikean vauhdikasta. 3D-tulostusmenetel-

mät voivat sopia myös materiaaleille, joilla on täysin uusia ominaisuuksia, mutta joita ei perinteisillä valmistusmenetelmillä pystytä työstämään.

Väitän, että parhaita 3D-tulostuksen sovelluksia ei ole vielä edes nähty.

4 / 3D-tulostaminen on hidasta ja kallista. Totta ja tarua. 3D-tuloksella ei voi valmistaa kappaleita samaan tahtiin kuin vaikkapa ruiskupuristusmuotilla. Mutta jos otetaan huomioon muotin valmistukseen kuluva aika, ei 3D-tulostus olekaan niin hidasta. On myös olemassa erittäin nopeita 3D-tulostustekniikoita.

Mitä pienempi kappale, sitä kustannustehokkaampaa 3D-tulostus yleensä on. Se tuo isoja säästöjä myös silloin, kun valmistetaan yksittäisiä tai räätälöityjä tuotteita, joille ei kannata tehdä omia kalliita muotteja tai työkaluja.

5 / 3D-tulostaminen ei edistä kestävää liiketoimintaa.

Tarua. Kone- ja laitevalmistajille 3D-tulostus mahdollistaa varaosien digitalisoinnin, jonka avulla voidaan valmistaa yksittäisiä tuotteita tai pieniä sarjoja tarpeen mukaan. Digitaaliset varaosat eivät vie varastossa hyllytilaa. Osien saatavuus paranee, niitä ei tarvitse kuljettaa ympäri maailmaa, eikä hyllyyn jää käyttämättömiä tavaroita.

Ylipäätään 3D-tulostus mahdollistaa tuotteiden valmistuksen mahdollisimman lähellä tarvetta ja vain tarpeeseen.

Levät ahmivat

hiilidioksidia

Chrolella Vulgaris on mikrolevälaji, joka on erikoistunut käyttämään hiilidioksidia ravinnonlähteenä. Levät ovat yksiä luonnontilaisen maailman ahneimmista hiilinieluista. Ne voivat sitoa hiiltä jopa 400 kertaa tehokkaammin kuin puu pystyy keskimäärin sitomaan.

Tästä sai innoituksen opiskelijatiimi CarbonEaters, joka kehitteli Aalto-yliopiston PDP-kurssilla eräänlaisen mikrolevä-valobioreaktorin. Reaktori syöttää vedestä tiivistettyä hiilidioksidia mikrolevälle kokopäiväiseksi ravinnoksi.

Valobioreaktori, BioReactor, tarjoaa leville ihanteellisen kasvuympäristön, ja levä tarjoaa vastineeksi hiilidioksidin sitomiseen näkymätöntä mutta luonnon tehokkainta menetelmää, fotosynteesiä –valon avulla tapahtuvaa yhteyttämistä.

Teksti Meeri Saltevo Kuvat CarbonEaters-tiimi

Opiskelijatiimiin kuuuluivat Utshav Bhattarai, Jarno Lauronen, Shri Vigneshwar Sivakumar, Linnea Hammarberg, Ahmed Uzair Nasir, Swetha Authilingam ja Svetlana Eggen.

BioReactoria käytettäessä hiilidioksidia ei päätyisi ympäristöön esimerkiksi teollisuuden hallitsemattomana tuotteena, vaan se olisi osa kestävämpää suljettua kiertoa.

Tiimin missiona on auttaa teollisuudenaloja saavuttamaan hiilidioksidipäästöjen vähentämistavoitteet yksinkertaisella tekniikalla: hyödyntämällä levien luonnollista voimaa. Samalla voidaan tuottaa leväpohjaista biomassaa, jolla on monenlaisia käyttökohteita esimerkiksi biopolttoaineena.

Innoittava idea

Utshav ”Ubi” Bhattarai, BioReactorin keksijä, esitteli mullistavan tuotekehitysehdotuksensa

Aalto Design Factorylla, jossa se sai lämpimän vastaanoton, ja houkutti mukaan kuusi innokasta PDPkurssin opiskelijaa eri aloilta, muun muassa muotoilusta, konetekniikasta ja kemiantekniikasta.

”Sain inspiraatiota useista saman aiheen äärellä työskentelevistä startupeista Yhdysvalloissa ja Aasiassa. Ajattelin, että olisi järkevää rakentaa ’käyttövalmis’, tieteeseen perustuva prototyyppi”, kertoo Bhattarai, joka opiskelee International Design Business -maisteriohjelmassa.

CarbonEaters-tiimi jakaantui alussa kahteen joukkoon; mekaniikan suunnittelutiimi keskittyi valobioreaktorin rakenteeseen ja biotekniikkatiimi työskenteli levien parissa.

Samalla voidaan tuottaa leväpohjaista biomassaa, jota

esimerkiksi polttoaineena.

Lopullisen BioReactorin valmistuminen edellytti paljon suunnittelua, prototyyppejä ja ponnisteluja muun opiskelutyön ohella. Levän kasvattaminen pienissä sammioissa vaati monia testikertoja ennen onnistuneen menetelmän saavuttamista, samalla kun kurssin deadlinet lähestyivät.

Gaalassa nautittiin leväshotteja

Tiimi työskenteli yhdeksän kuukautta ja kehitti toimivan prototyypin. Muista PDP-tiimeistä poiketen CarbonEatersillä ei ollut sponsoria tai yhteistyökumppania, joka olisi tukenut prototyypin valmistuskustannuksia ja tarjonnut ammattiapua.

Tiimi onnistui kuitenkin voittamaan haasteet ja kehittämään toimivan valobioreaktorin, joka esiteltiin yleisölle PDP-gaalassa toukokuussa 2023.

Katsojat saattoivat nähdä veden virtaavan BioReactorin läpinäkyvien putkien sisällä ja putkien seinämiin kertyvän vihreän levän. Sitä sai jopa maistaa! Ravintopitoinen leväshotti keräsi paljon kehuja myös maultaan.

PDP

Monialainen tutkimus ja tosielämän haasteet yhdistyvät lukuvuoden mittaisella Product Development Project -kurssilla (PDP), joka huipentuu vuosittaiseen gaalaan.

Gaalassa opiskelijat esittelevät kurssityönsä, joilla taklataan yrityskumppaneiden todellisia haasteita.

Jo 26 kertaa järjestetty kurssi tarjoaa eri alojen toimijoille mahdollisuuden toteuttaa uusia ideoita, teknologioita tai liiketoimintasuunnitelmia yhteistyössä monialaisen ja -kulttuurisen opiskelijaryhmän kanssa.

Opiskelijoille kurssi tarjoaa käytännönläheistä orientaatiota työelämään ja yhdistää nuoria tekijöitä yli korkeakoulurajojen.

Tänä vuonna opiskelijoita haastoivat Attract, Heureka, Luke, Lumineq, Mitsubishi Logisnext, Nextpick, Aalto RElab, Saab, Safera, Sako ja Syke.

voi käyttää

Lataa QR-koodi ja tutustu kaikkiin kurssin projekteihin.

VÄITÖKSIÄ

Uusia ohutkalvoja

pienelektroniikan sovelluksiin

Atomikerroskasvatuksella (ALD) valmistetut ohutkalvot ovat tärkeä osa älypuhelimia, tietokoneita ja muita elektroniikkalaitteita.

Kun atomikerrokseen yhdistetään molekyylikerros, voidaan valmistaa ohutkalvomateriaaleja, joista ei ole aiemmin osattu edes uneksia.

Suomessa kehitetyllä ALD-teknologialla (atomic layer deposition) valmistetaan ultraohuita ja erittäin tasaisia kalvorakenteita, joita tarvitaan esimerkiksi tietokoneiden ja älypuhelinten komponenteissa. ALD:n avulla ohutkalvo voidaan rakentaa atomikerroksen tarkkuudella myös kolmiulotteisille pinnoille.

Kun metallioksidiatomikerros yhdistetään orgaaniseen molekyylikerrokseen, ollaan aivan uusien mahdollisuuksien äärellä. Jenna Multia tutki väitöstyössään ALD/MLDhybridimenetelmää (atomic and molecular layer deposition)

”Molekyylikerros tuo materiaaliin joustavuutta, jolloin ohutkalvoja voidaan käyttää esimerkiksi tekstiileissä. Joustavuus tuo uutta myös akkusovelluksiin. Kaasujen varastoinnissa taas on hyötyä kiteisten metalliorgaanisten ohutkalvojen huokoisuudesta”, Multia kertoo.

Työssään Multia tutki 19:ää erilaista ALD/MLD-prosessia, joista osa oli täysin uusia.

Uusia ominaisuuksia ohutkalvoille

”Osoitin, että ALD/MLD-menetelmällä voidaan valmistaa kiteisiä metalliorgaanisia materiaaleja suoraan kaasumaisista lähtöaineista. Se mahdollistaa myös täysin uusien materiaalien kasvatuksen ja niiden tutkimisen puhtaassa kidemuodossa.”

Multiaa kiehtoo erityisesti se, että ALD/MLD-menetelmä tarjoaa huikeita mahdollisuuksia erilaisten materiaalien kasvattamiseen yhdistelemällä eri metalleja ja orgaanisia aineita.

”Rauta on esimerkiksi magneettinen materiaali. Orgaanisen molekyylin lisääminen rautaoksidiin voi tuoda materiaaliin lisäominaisuuksia. Uudet toiminnalliset ohutkalvot voivat muuttaa rakennettaan esimerkiksi UV-säteilyn tai veden vaikutuksesta. Mahdollisuudet ovat rajattomat.”

Hienoa on myös se, ettei ALD/MLD-kasvatuksessa tarvita kriittisiä alkuaineita. Orgaanisia molekyylejä esiintyy luonnossa runsaasti. Myös epäorgaaniset metallit, kuten Multian työssään käyttämät kalsium, magnesium, natrium ja kalium ovat yleisiä.

Ensimmäinen ALD/MLD-tekniikalla kasvatettu kiteinen metalliorgaaninen ohutkalvo julkaistiin vuonna 2016. Tällä hetkellä maailmalla on julkaistu 50 kiteistä ohutkalvorakennetta.

”Tarvitaan vielä paljon tutkimusta ennen kuin menetelmä saadaan laajaan teollisuuskäyttöön. Aallossa tehdään maailman kärkiluokan tutkimusta tällä alalla.”

Multian työ antaa jatkotutkimukselle ideoita uusien aineyhdistelmien kokeilemiseen ja erilaisten toiminnallisuuksien löytämiseen.

Katse tulevaisuuteen Väitöstutkimuksen aikana Multia aloitti työt ALD-pinnoituslaitteita valmistavan Beneqin palveluksessa.

”Väitöstyössä oli paljon hyötyä siitä, että sain samalla nähdä alan isompaa kuvaa.”

Nyt Multia työskentelee Beneqillä tiimissä, joka demonstroi ohutkalvojen kasvatusta puolijohdeteollisuuden asiakasyrityksille.

”On hienoa nähdä, kuinka isot toimijat ympäri maailmaa ovat kiinnostuneita atomikerroskasvatuksesta. Toivon, että teollisuus pääsee jatkossa hyödyntämään myös ALD/MLDtekniikkaa.”

Jenna Multia 24.5.2023: Atomic/molecular layer deposited crystalline metal-organic thin films based on low-valent metals

Tekstit Marjukka Puolakka Kuva Nita Vera

Piikiekko toimii kuin peili Jenna Multian käsissä. Piikiekkoja käytetään ALD-menetelmässä ohutkalvomateriaalien kasvatusalustana.

Aalto-yliopistosta valmistuu vuosittain yhteensä noin 200 tekniikan, kauppatieteiden, taiteen ja filosofian tohtoria. Eniten tohtorinväitöksiä syntyy tekniikan aloilta, etenkin teknillisestä fysiikasta, tietotekniikasta ja biotuotetekniikasta.

Aalto-yliopiston tohtoriohjelmat on suunniteltu suoritettavaksi neljässä vuodessa päätoimisesti opiskellen tai kahdeksassa vuodessa sivutoimisesti opiskellen.

Väitöskirjat voivat olla tieteidenvälisiä, jolloin niihin voi sisältyä osia toisilta tutkimusaloilta, vaikkapa tekniikan väitöskirjaan taiteesta tai päinvastoin.

Tohtoriopiskelijoita on noin 3 200, he edustavat 95:ttä eri kansallisuutta, ja 1/3 heistä on väitöskirjatutkijoita, jotka työskentelevät Aallossa.

Aalto-yliopiston väitöskirjat verkossa: aaltodoc.aalto.fi shop.aalto.fi

Vaateostoksille vai vaatelainaamon jäseneksi?

Jakamistalous ja käyttöön perustuva kulutus haastavat tavaroiden ostamisen ja omistamisen. Laura Rosenberg tutki markkinoinnin alan väitöstyössään omistamisen merkitystä ja muutosta muodin saralla. Hän halusi ymmärtää, kuinka kuluttajat ottavat käyttöön vaihtoehtoisia kulutuksen muotoja, miten vaatelainaus vaikuttaa kuluttajien suhtautumiseen tavaroihin ja miten omistamisen merkitys rakentuu.

Vaateostoksille päädytään yhä monista syistä. Omistaminen on yksinkertaisesti vaivattomampaa, kun vaatteille on tiheää käyttöä arjessa. Tavaroilla on myös tunnearvoa, mikä korostui erityisesti käsilaukkujen kohdalla.

Omistaminen voi aiheuttaa myös ahdistusta ja ongelmia kaappien täyttyessä käyttämättömistä vaatteista. Tällöin vaihtoehtona on vaatelainaus, jossa tavaroista saa nauttia, mutta niihin ei tarvitse sitoutua pitkäksi aikaa.

Aiemmasta tutkimuksesta poiketen Rosenberg havaitsi, että huonot kokemukset vaatteiden lainaamisessa voivat ajaa kuluttajaa takaisin ostamisen pariin. Käyttöön perustuvan kulutuksen haasteina ovat sen arjen rutiineihin tuomat muutokset ja lainatavaroiden huoltovaatimukset. Myös lainavaatteisiin kiintyminen voi johtaa niiden ostohaluun.

Parhaimmillaan molempien kulutustapojen välille löytyy tasapaino, jossa lainatut vaatteet täydentävät ostettuja. Siinä missä lainauspalvelut tarjoavat mahdollisuuden kokeilla räväköitäkin vaatevalintoja, muodostavat omat vaatteet ajattoman ja tavanomaisemman perustan, joka mahdollistaa lainavaatteilla irrottelun.

Laura Rosenberg 26.5.2023:

The changing meaning of ownership

Uusiutuva energia tuo muutoksia sähkömarkkinoille

EU:n sähkömarkkinoilla on käynnissä kiivas siirtymä uusiutuvan energian käyttöön. Väitöstyössään Anahita Farsaei tutki tämän siirtymän taloudellisia vaikutuksia sähkömarkkinoiden tehokkuuteen Pohjoismaiden ja Baltian voimajärjestelmissä. Hän tarkasteli myös Suomen ja Ruotsin kansallisten energiasektorien politiikkatoimien vaikutuksia naapurimaihin Pohjoismaiden ja Baltian yhteen liitetyillä energiamarkkinoilla.

Suomen tavoitteena on lopettaa kivihiileen perustuva energiantuotanto vuoteen 2029 mennessä. Lyhyellä aikavälillä tämä voi johtaa sähkön tuonnin kasvuun hiilidioksidi-intensiivisen tuotannon maista, vaikka Suomen paikalliset päästöt samalla vähenevätkin merkittävästi. Baltian maissa päästöt puolestaan kasvavat hieman. Pitkällä aikavälillä sähköntuotannon hiilidioksidipäästöjen merkittävä väheneminen tuo toisaalta hyötyjä koko Pohjoismaiden ja Baltian alueelle.

Ruotsissa käydään parhaillaan keskustelua ydinvoimasta. Farsaei tarkasteli työssään ydinvoiman vaihtoehtoisten osuuksien ja sähkönsiirtokapasiteetin kasvattamisen vaikutuksia Pohjoismaiden ja Baltian maiden välillä. Tutkimuksen tuloksilla on käytännön merkitystä Baltian maille. Ruotsin luopuminen ydinvoimasta voi avata näille maille mahdollisuuksia sähkökaupankäynnin kasvuun. Tämä edellyttää kuitenkin sähköverkon siirtoyhteyksien laajentamista ja merkittäviä uusia investointeja tuulivoimakapasiteettiin.

Anahita Farsaei 16.12.2022:

Analyzing electricity market efficiency and impacts of renewable electricity

Ken Dooley, mikä tekee rakennuksesta älykkään?

Työelämäprofessori haluaa ratkaista arkisia ongelmia yksinkertaisilla työkaluilla.

Millaisia harhakäsityksiä niin sanottuihin älyrakennuksiin liittyy? Usein ajatellaan tieteiselokuvista tuttuja asioita: valo seuraa sinua kävellessäsi käytävää pitkin, ja rakennus reagoi ympärilläsi. Mutta ne ovat turhan kalliita ja monimutkaisia toteutettaviksi.

Palvelumuotoilu on muuttanut alaa. Älyrakennuksia suunniteltaessa tarkastellaan nyt esimerkiksi kulkureittejä ja käytön mahdollisia esteitä. Haluamme rakennusten olevan helppokäyttöisiä ja ratkaisevan arjen pieniä mutta ärsyttäviä ongelmia: esimerkiksi, miten helpoiten löytää työkaverin tai vapaan puhelinkopin toimistolla.

Sen sijaan, että pohtisimme pelkästään ilmanlaatua, jonka ei hyvin suunnitelluissa rakennuksissa pitäisi edes olla ongelma, tai monimutkaisia teknisiä ratkaisuja, selvitämme, millä tavoin rakennus voisi tarjota käyttäjilleen tietoa, joka heitä oikeasti kiinnostaa. Sellainen voi olla esimerkiksi tieto siitä, mihin aikaan lounasravintolan jono on lyhyempi.

Näkökulmasi on siis enemmän ihmis- kuin teknologialähtöinen?

Juuri näin. Ideana on tunnistaa ne asiat, jotka aidosti vaivaavat arkeamme, ja keksiä, miten ne voidaan ratkaista.

Voimme esimerkiksi näyttää tilankäyttäjille reaaliaikaisesti, milloin tilat ovat vapaana, seurata niiden käyttöä ja mukauttaa kysyntään. Tämä tapahtuu yksinkertaisten työkalujen, kuten huomaamattomien tunnistimien, avulla.

Miten tämä vaikuttaa älyrakennuksiin ja niiden suunnitteluun?

Se lisää mukavuutta. Esimerkiksi rakennuksen kestävyyden tai käyttäjien hyvinvoinnin näkökulmasta kyse on käyttäytymisen muuttamisesta, eli kestävän tai terveellisen valinnan tekemisestä käteväksi. Tulee esimerkiksi selvittää, miten käyttäjät pääsevät paikalle, koska ja paljonko he liikkuvat ja mitä ruokaa he syövät. Yksittäisen rakennuksen ohella tulee ottaa huomioon myös naapurusto tai koko kaupunki.

Tutkimusryhmäni kehittää niin sanottuja hyperpaikallisia palveluita. Niillä tarkoitetaan esimerkiksi jonkin naapurustossa sijaitsevan, tyhjillään olevan kaupallisen tilan ottamista käyttöön ja varustamista älylukolla. Tilaan lisätään yksinkertainen palvelu, vaikkapa yhteiskäyttöisten työkalujen vuokraaminen.

Ideana on pitää tekniikka yksinkertaisena ja keskittyä käytön mukavuuteen; esimerkiksi, että palvelut ovat helposti käytettävissä ja lähellä 24/7. Palveluista voi myös syntyä startup-yritysten käsissä sovelluksia, jotka voidaan integroida vaikkapa niihin älylukkoihin.

Kuinka päädyit tähän työskentelytapaan?

Kun aikoinaan aloitin työt kestävän kehityksen konsultoinnin parissa, alalla keskusteltiin usein vain parhaista käytännöistä: kuinka onnistuisimme tekemään asioita hieman paremmin kuin viime viikolla. Se tuntui liian hitaalta.

Sain inspiraatiota startup-yritysten toimintatavoista, joissa yhdistyvät uusi teknologia ja ihmisten käyttäytymisen ymmärtäminen. Yltiörationaalisen insinöörinäkökulman sijasta tartuin tähän tapaan.

Jos ihmisten halutaan tekevän kestäviä valintoja, niistä on tehtävä helpompia. Sen sijaan, että kuluttaja ostaisi tikapuut tai poran, jota käyttäisi vain kerran tai pari vuodessa, hänelle voidaan tarjota laadukkaita ja edullisia yhteiskäyttöisiä työkaluja, jotka ovat helposti saatavilla. Kuluttajien pelottelu sulavalla jäälautalla kelluvan jääkarhun kuvalla ei ole tuottanut tulosta. Syyllistämisen sijaan heitä pitää kannustaa oikeanlaisiin valintoihin. Tehdä niistä helppoja ja houkuttelevia –tavoittelemisen arvoisia.

Teksti Sedeer el-Showk

Kuva Nita Vera

YHTEISTYÖ

Nukketeatteria mikroskoopissa

Studio Pasilassa nähtiin elokuussa maailman pienintä nukketeatteria. Taiteilijat saivat toteutukseen apua teknillisen fysiikan tutkijoilta. Teksti ja kuva Tiina Forsberg

Nano Steps -esitys syntyi nukketeatteritaiteilija Aati Hanikan ideasta. Inspiraation hän löysi tieteen ihmeitä käsittelevästä kirjasta sekä IBM:n animaatiosta A Boy and His Atom: The World’s Smallest Movie.

”Teoksemme pohjaa kysymykseen, mikä on maailman pienin reaaliajassa manipuloitava nukke. Ja tietenkin tarvitaan myös liikettä, joka on kaiken nukketeatterin tekemisen ytimessä”, teoksen ohjannut Hanikka sanoo.

Lavalla ei nähdä perinteistä nukkea, vaan esitys perustuu ihmissilmälle näkymättömien mikropartikkeleiden liikkeeseen. Mikropartikkeleita liikutellaan fyysikoilta saatujen oppien mukaisesti ääniaaltojen ja sähkökenttien avulla, ja mikroskoopin näkymä heijastetaan teatterin lavalla valkokankaalle.

Pian idean syntymisestä mukaan liittyivät dramaturgi Iiris Syrjä sekä äänisuunnittelija Valtteri Alanen Kolmikon muodostaman Trial & Theatre -työryhmän esitys kurottaa kohti tutkimusprosessia, jossa tiede ja nukketeatteri yhdistyvät, ja niiden rajatkin hämärtyvät.

”Niin taiteessa kuin tieteessäkin uteliaisuus uutta kohtaan on se ajava voima”, Alanen pohtii.

Ensimmäiseksi kolmikon piti selvittää, onko nukketeatteria ylipäätään mahdollista tehdä mikroskoopissa. Opintomatka vei Helsingin yliopiston ja Prahan tiedeinstituutin kautta yhdysvaltalaiseen Cornellin yliopistoon, missä oli luotu esimerkiksi maailman pienimmät origamit. Mukaan tarttui oppi siitä, miten asioita voi manipuloida mahdollisimman pienessä mittakaavassa.

Suomessa tekijät etsivät esitykseen harjoittelulaboratoriota sekä keinoa saada käyttöön erilaisia mikropartikkeleita, ja he ottivat yhteyttä Aaltoyliopistoon. Olennainen osa esitykseen valmistautumista onkin ollut ajatustenvaihto fyysikoiden, kuten apulaisprofessori Jaakko Timosen ryhmän kanssa.

”Emme tee vain nukketeatteritulkintaa oppimastamme, vaan teemme teatteria nimenomaan fysiikan oikeilla työkaluilla ja oikeilla menetelmillä”, Hanikka sanoo.

Mikropartikkelit eivät kuitenkaan

toimi aina yhteistyössä, kertovat Nano Stepsin esiintyjä En Ping Yu sekä valosuunnittelija Jere

Suontausta.

”Esitys on monelta osin kuin tutkimustyötä, koska emme pysty hallitsemaan tai ohjailemaan lopputulosta, vaan meidän täytyy pystyä reagoimaan partikkelien liikkeeseen”, Suontausta sanoo. Katsojan tehtäväksi jää tulkita teosta, kukin omalla tavallaan. Mutta mikä on teoksen pohjimmainen sanoma?

”Olen useasti kuullut Aatin suusta lauseen: ’Ihmettely on parasta, ja sitä haluan tarjota katsojille’. Tavoitteemme on saada katsoja ihmettelemään asioita kanssamme”, Syrjä tiivistää.

Nano Steps -esitys oli osa Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö -pilottihanketta, jota tukee Koneen Säätiö.

Aalto Alumni Weekend

28. lokakuuta 2023 Otaniemessä

Aallon alumni, tervetuloa mukaan vuoden suurimpaan alumnitapahtumaan. Tule kuulemaan puheenvuoroja kestävästä tulevaisuudesta, tapaamaan tuttuja ja osallistumaan kampuskierrokselle.

Katso ohjelma ja ilmoittaudu mukaan:

www.alumniweekend.fi