Kenenkään ei tarvitse selvitä yksin

Teksti Tuula LukićKuvat Tiuku Pennola

v u o t t a

Kenenkään ei tarvitse selvitä yksin

Ensi- ja turvakotien liitosta haetaan apua nyt enemmän kuin koskaan. Viime vuonna apua sai yli 16 000 ihmistä. Lapsia heistä on 5500. Kävimme tapaamassa liiton ensimmäistä toiminnanjohtajaa, sosiaalineuvos Aira Heinästä, jolla on kokemuksen tuoma syvällinen näkemys liiton 75-vuotisesta historiasta.

Apua hakevien suuri määrä kertoo, että perheet tarvitsevat apua edelleen. Ensi Kotien Liitto perustettiin vuonna 1945 auttamaan yksinäisiä äitejä ja heidän lapsiaan. Kun yhteiskunta on muuttunut, toiminta on monipuolistunut. Yhtä perhettä auttaa nyt vauvan unikoulu, toista väkivallan katkaiseminen. Apua tarjotaan, kun päihteet tai mielenterveysongelmat vaarantavat vauvan turvallisen kasvun tai kun vanhemmat ovat eroamassa. Silti auttamisen perusajatus on sama: kenenkään ei tarvitse selvitä yksin.

Jokainen lapsi pelastettava

– Me olemme erittäin iloisia jokaisesta vanhemmasta, lapsesta ja perheestä, joka uskaltaa hakea apua. Se

Viereisellä sivulla: Aira Heinäsestä huokuu edelleen välittäminen heikossa asemassa olevia perheitä ja erityisesti lapsia kohtaan.

Asiat eivät ole kunnossa, vaikka paljon onkin saatu aikaan.

tarkoittaa heille usein uutta alkua. Jokaisen lapsen pelastaminen elämälle oli liiton perustajan Miina Sillanpään motto ja sitä noudatamme edelleen, sanoo liiton pääsihteeri Riitta Särkelä Harvalla on Miina Sillanpäästä henkilökohtaisia muistikuvia. Sosiaalineuvos Aira Heinäsellä on. Miinasta tuli Ensi Kotien Liiton ensimmäinen puheenjohtaja. Heinänen seurasi myöhemmin hänen askelissaan liiton toiminnanjohtajaksi vuosiksi 1972–1992. – Olin 6-vuotias, kun äiti otti minut mukaansa Helsingin työväenopistolle kuuntelemaan Miina Sillanpään luentoa. Minun piti olla puhdas ja siisti, tukka kammattuna, ja istua hiljaa, kun täti puhui. Miinasta muistan, että hänellä oli musta leninki. Siinä oli niin hieno pitsikaulus, että se vei kaiken huomioni ja ihmettelin, onkohan se irtokaulus vai kiinni neulottu.

”Olemme tarpeettomia, kun työ on tehty”

Suomalainen järjestökenttä on tullut tutuksi Aira Heinäselle. 1970-luvulle tultaessa hänellä oli jo kokemusta Työväen Urheiluliitto TUL:n naistyöstä ja A-klinikkasäätiöstä tiedotuspäällikkönä. Ensi Kotien Liiton toiminnanjohtajan (myöh. toimitusjohtaja) tehtävässä hän seurasi Martta Salmela-Järvistä . – Silloin ajateltiin, että tehtävämme on toimia, kunnes asiat ovat kunnossa ja olemme tarpeettomia. Mietin jopa, olenkohan tullut tarpeettomaan, hukkuvaan laivaan.

Näin ei käynyt. Asiat eivät ole kunnossa, vaikka paljon onkin saatu aikaan vuosikymmenten aikana. – Lasten oikeudet eivät vielä toteudu. Kaukana ollaan siitä, että lapsi tarpeineen näkyisi kaikissa politiikoissa. Naisten euro on 80 senttiä ja lapsiperheköyhyys on iso ongelma. Perheväkivalta halutaan nähdä osassa EU-maitakin taas perheen sisäisenä ongelmana. Kehitys on ristiriidassa Istanbulin sopimuksen kanssa, joka määrittelee väkivallan ihmisoikeuksien loukkaukseksi. Ei meiltä työ lopu, arvioi Riitta Särkelä.

Turvakodit syntyivät liiton aloitteesta

1970-luvun lopulla tartuttiin rohkeasti vaiettuun ongelmaan. Ensikoteihin tuli äitejä, jotka etsivät apua perheväkivaltaan. Ensi Kotien Liitto perusti turvakodit 1979 Raha-automaattiyhdistyksen tuella viidelle paikkakunnalle. Alkoholitutkimussäätiön rahalla kokeilusta tuli myös tutki

Vuonna 2019 apua sai useampi kuin koskaan.

mus. Sittemmin turvakotien rinnalle on luotu monimuotoiset avopalvelut ja verkkoauttaminen väkivaltaa kokeneille, lapsille ja väkivallan tekijöille. – Sen lisäksi, että tuolloin tuettiin väkivallan kohteeksi joutunutta, useimmiten naista, tehtiin töitä myös miesten ja lasten auttamiseksi. Riitan tutkimus perheväkivallasta lasten silmin nosti ensimmäisenä esiin lasten hädän. Me korostimme koko perheen tukemista. Emme olleet tiukan feministisiä, kuten turvakodeissa tuolloin muualla, Heinänen muistelee.

Kuten usein uudet asiat, turvakotitoiminta kohtasi myös vastustusta.

Yllä: Yhteiskunnassa olisi hyvä pureutua niihin seikkoihin, jotka vaikuttavat ihmisten välisiin arvosuhteisiin, sanovat Aira Heinänen ja Riitta Särkelä.

– Muistan, kun postitse minulle tuli ulosteinen vessapaperi, haiseva vastalause sille, että puhuimme väkivallasta perheissä. Onneksi me kuitenkin olimme jo sellaisessa asemassa järjestönä, ettei meitä noin vaan lannistettu, sanoo Heinänen.

Liitossa on otettu muitakin rohkeita askeleita: on alettu puhua lasten vanhempiinsa kohdistamasta väkivallasta ja naisten väkivaltaisuudesta, viety ensikotiosaamista vankilaosastolle ja kehitetty palveluja raskausaikana päihteitä käyttävien äitien ja perheiden tueksi. Vanhempien erotessa liitto korostaa vanhemmuuden edelleen jatkuvan.

Tahto muuttaa asioita

Liitto on vuosikymmenten varrella ollut vaikuttamassa moniin laki

muutoksiin. Aira Heinänen muistelee erityisesti lasten ruumiillisen kurituksen kieltoon johtanutta vaikuttamistyötä. – Liitto oli yksi aloitteentekijä lasten ruumiillisen kurituksen kieltämisessä lailla. Meillä oli iso kampanjakin ”Minä en ainakaan ikinä lyö lastani”. Korostimme hellyydellä kasvattamista, kertoo Heinänen

Liitto on vaikuttanut myös siihen, että väkivalta on rikoslaissa yleisen syytteen alainen rikos ja että vaino on kriminalisoitu. Lastensuojelulakiin, sosiaalihuoltolakiin ja lakiin lasten huollosta ja tapaamisoikeudesta on saatu mukaan liitolle tärkeitä asioita.

Liitto on muuttanut myös kunnallista sosiaalipolitiikkaa. – Jäsenyhdistysten puuhanaiset ovat vaikuttaneet kunnissaan sosiaalihuoltoon. He ovat tienneet, missä hätä on suurin ja ovat olleet valmiita taistelemaan vähäväkisten puolesta. Heidän sanallaan on ollut painoarvoa. Niin sen pitää olla jatkossakin, Heinänen toteaa.

Vain yhdessä pärjätään ja kukoistetaan

Keskusjärjestön haaste on Heinäsen mielestä pitää toimivat suhteet jäsenyhdistyksiin, joita tätä nykyä on jo 30. – Keskusjärjestön on aina pidettävä mielessä jäsenet. Yhdistykset ovat itsenäisiä ja sitä tulee tietysti kunnioittaa. – Yhdistysten taas kannattaa muistaa, että nykyisissä isoissa haasteissa yhdistys pystyy liiton tuella vaikuttamaan paremmin kuin yksin.

Aira ja Riitta ovat yhtä mieltä, että keskusjärjestön ja yhdistysten kannattaa yhdistää voimansa. – Yhteinen strategia, jatkuva yhteinen keskustelu ja tilanteiden arviointi ovat siinä hyviä välineitä, arvioi Riitta Särkelä.

Toiminnan rahoittajana Raha-automaattiyhdistys, nykyinen Veikkaus, on ollut ensiarvoisen tärkeä, samoin Lasten Päivän Säätiö. Molempia Ensi Kotien Liiton naiset ovat olleet perustamassa ja molempien päättävissä elimissä Aira Heinänen ja Riitta Särkelä ovat istuneet. – Raha-automaattiyhdistys oli upea ratkaisu koko järjestökentän kukoistuksen kannalta. Sillä on saatu rakennettua Suomeen paljon hyvää. En ymmärrä, kenen etu on, että hyvin toiminutta systeemiä nyt kaadetaan, Aira Heinänen pohtii.

Järjestöillä onkin nyt paljon puolustettavaa, jotta rahapelien yksinoikeus säilyy ja järjestöjen rahoitus ja sitä kautta auttamistyö turvataan.

Hyvät kumppanit ovat menestyksen tae. Aira Heinänen on ollut taitava rakentamaan yhteistyösuhteita eri tahoille yli puoluerajojen, mutta muistuttaa, että ansio kuuluu kaikille liiton tukijoille. Liitolla on aina ollut sillanrakentajan rooli ja vahva yhdessä tekemisen perinne. Suuri merkitys on ollut keskusjärjestön ja yhdistysten sitoutuneilla luottamushenkilöillä ja osaavalla henkilöstöllä.

Yllä: Riitta Särkelä uskoo, että asioita voi muuttaa.

Evästyksiä tulevaan

Minkälaisen evästyksen Aira Heinänen antaisi tuleville sukupolville, jotta liiton työ jatkuisi ja perheet saisivat avun? – Liiton tulee olla uskollinen sille, miksi se on olemassa. Yhteiskunnassa olisi hyvä pureutua niihin seikkoihin, jotka vaikuttavat ihmisten välisiin arvosuhteisiin. Ketään ei saisi julkisesti leimata, vaan aina korostaa keskinäisessä yhdessäolossa tasa-arvoa, myönteisyyttä ja toisen kunnioittamista.

Aira Heinäsellä ja Riitta Särkelällä on usko siihen, että asioita voi muuttaa, kun vain rohkeasti ryhtyy toimeen. ”Tulta päin” ja ”periksi ei koskaan anneta”, he kuvailevat niin omaansa kuin liiton asennetta. Tulevaisuudessakin tarvitaan ihmisiä, joilla on palo muuttaa asioita lasten, naisten ja perheiden kannalta paremmaksi.

Trauman tunnistaminen vaatii herkkyyttä

Traumatisoituneen ihmisen kanssa ammattilaisella voi olla keinot hukassa – ja juuri siksi neuvo on, että kulje lähellä ja rauhassa.

Pitkään on tiedetty, että lapsuuden rankat kokemukset vaikuttavat ihmisen myöhempään elämään. Maallikkokin osaa puhua traumoista ja ymmärtää, että niiden aiheuttamaa ahdistusta voi joutua setvimään pitkään, jopa terapiassa.

Mutta ikävä kyllä rankkojen kokemusten vaikutukset eivät jää siihen.

Laaja amerikkalainen ACE (Adverse

Childhood Experience) -tutkimus paljasti, että traumaattiset kokemukset heikentävät ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia monella muullakin kuin psyykkisellä tasolla. Traumat aiheuttavat ihan konkreettisesti sairauksia: sydänongelmia, verenpainetautia, syöpiä.

Sen lisäksi ne vaikuttavat ihmisen kykyyn olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa – ja sitä kautta siihen, miten ihminen pärjää ihmissuhteissaan ja pystyy ottamaan hoitoa ja muuta apua vastaan.

Tästä seuraa kaksi asiaa: Ensinnäkin traumat ja rankat kokemukset pitää minimoida. Sitä työtä tekevät

Ensi- ja turvakotien liitto ja muut sosiaali- ja terveysalan toimijat. Ne yrittävät sekä auttaa että rohkaista ihmisiä hakemaan itselleen apua ja pitämään itseään avun arvoisina.

Teksti Riku Siivonen

Vastavalo / Soili Jussila. Kuvan äiti ja lapsi eivät ole liiton jäsenyhdistysten asiakkaita

Toisekseen niin läheisten kuin ennen kaikkea viranomaisten ja muiden auttajien pitää ymmärtää ja oppia, kuinka herkkä rankkoja asioita kokeneiden ihmisten sielunmaisema on.

Ensi- ja turvakotien liiton kehittämispäälliköt Maarit Andersson, Tiina Muukkonen ja Hanna Sellergren tietävät, että traumatisoituneiden ihmisten vierellä pitää kulkea poikkeuksellisen hienovaraisesti ja riittävän pitkään. Luottamus syntyy joskus hitaasti. Palveluihin pitää saattaa – joskus jopa konkreettisesti kädestä pitäen. – Tämän lähtökohdan ymmärtäminen on yhteiskunnallisesti elintärkeää, kolmikko sanoo.

Nujerrettu ihminen ei pysty auttamaan itseään

Jopa hoitotyön ammattilaisen voi olla vaikea ymmärtää, kuinka vaikea kaltoin kohdellun on luottaa ihmisiin, vaikka nämä olisivat hyväntahtoisia. Asiakas voi olla epäluuloinen ja tuntua auttajasta jopa hankalalta. Sitä lisää se, että monella on eri palveluissa kokemuksia ohitetuksi tulemisesta.

Ihminen voi kerta kaikkiaan olla henkisesti niin nujerrettu ja kykenemätön huolehtimaan itsestään, ettei esimerkiksi pienen vauvan äiti saa haettua tukea itselleen, kun vaikkapa itkuinen vauva valvottaa. Ei vain pysty, ei jaksa, ei saa tehtyä. On kyse samasta ilmiöstä kuin silloin, kun joku ei ”vain lähde pois” väkivaltaisesta ihmissuhteesta. Näissä esimerkeissä on yhteistä myös se, että trauma ei vaikuta vain yhteen henkilöön, vaan myös lapsiin eli seuraavaan sukupolveen, joka on myös vaarassa traumatisoitua. – Ketju voidaan kuitenkin katkaista, Maarit Andersson sanoo. – Se edellyttää sitä, että työntekijä ei moiti tai syyllistä asiakasta, vaan uskoo muutokseen silloinkin, kun asiakas itse ei jaksa uskoa.

Minäkuva korjaantuu parhaiten ryhmässä

Murentunut minäkuva ei korjaudu yksinään miettimällä. Toipuminen tapahtuu samalla tavalla kuin traumaattinen kokemus on tapahtunut – suhteessa toisiin ihmisiin. Siksi kuntoutusyhteisöt ovat tärkeitä avun ja kasvun paikkoja.

Niissä trauman vaikutuksia voidaan korjata ja minimoida esimerkiksi kiinnittämällä huomio ihmisen hyviin puoliin. Vaikka kantaisi kuinka suuria taakkoja historiastaan, ihmisellä on aina myös vahvuuksia ja voimavaroja. Jossain hän on myös hyvä. Niitä pitää vain tehdä näkyviksi. – Yksinkertaisimmillaan se on sitä, että vieressä kulkeva auttaja sanoo niitä ääneen. Jonkun voi olla vaikea pitää kotia siistinä tai viedä lasta ulos, mutta hän voi olla hyvä hassuttelemaan, laulamaan ja leikkimään, kehittämispäällikkö Hanna Sellergen sanoo.

Sellergrenin mukaan on erityisen tärkeää, että autettavaa ei pidetä työn kohteena, jonka hyväksi tehdään asioita. Häntä tuetaan siksi, että hän pystyisi tekemään itse koko ajan enemmän itsensä ja lapsensa hyväksi. Se vaatii taas turvallista ympäristöä ja yhteisöä esimerkiksi kuntoutuspaikassa. Päivittäiset rutiinit tuovat perheelle turvallisuutta. Jos perheellä on monenlaisia ongelmia, tarvitaan monialaista yhteistyötä.

Monipuolisen tuen avulla niin lapsi kuin aikuinen pystyy pikkuhiljaa tekemään ihan tavallisia asioita: nukkua ja herätä säännöllisesti, käydä ulkona, syödä yhdessä.

Ne ovat myös keinoja tukea stressistä palautumista. Yhdessä turvallisesti tekemällä ihminen kokee läheisyyttä, saa auttaa toisia ja jakaa iloa. Ehkä häntä halataan tai kosketaan hyväksyvästi pitkästä aikaa.

Ongelmavyyhdet voivat olla sotkuisia, mutta muutos on aina mahdollinen. Lopulta lääke on yksinkertainen. Negatiiviset kokemukset voi paikata positiivisilla kokemuksilla.

Se edellyttää myös sitä, että työntekijällä on taitoa ja herkkyyttä tunnistaa traumasta kärsivä. Varsinaista traumatyötä ei tarvitse kaikkien osata tehdä. – Sen sijaan on oleellista ymmärtää, että hankalat kokemukset vaikuttavat ihmiseen niin syvästi, ettei häneltä voi vaatia samaa kuin sellaiselta, jolla ei ole samanlaista taustaa, Tiina Muukkonen sanoo.

Tiina Muukkonen selittää, että traumatisoituneita ihmisiä on enemmän kuin luullaan, mutta silti heitä ei ole aina helppo tunnistaa. Kaltoinkohtelu lapsena, vanhempien päihteidenkäyttö tai perheessä tapahtuva väkivalta nostaa lapsen helposti riskiryhmään ja altistaa traumoille. Silti toipuminen ja toipumiskyky ovat yksilöllisiä. – Jollain ihmisellä voi olla paljonkin haitallisia kokemuksia, mutta hän ei silti varsinaisesti traumatisoidu. Toisella yksi rankka kokemus tuottaa ison trauman, Muukkonen sanoo.