Kolumni

Paikka auki -työ toi itseluottamusta ja toivoa tulevaisuudesta

Muistelen menneisyyttä enää harvoin. Se saa minut surulliseksi. Kun olin murrosikäinen, aloin käyttää huumeita. Kun muut menivät lukioon tai ammattikouluun, minä vedin pillereitä. Kun muut viettivät au pair -vuotta ulkomailla, minä makasin neula käsivarressani jonkun sohvalla. Ja kun muut hakivat yliopistoon ja reilasivat Euroopassa, minä huomasin olevani raskaana ja hakeuduin katkaisuhoitoon. Seitsemän vuoden aktiivinen huumeidenkäytön lopettaminen oli vaikeaa. Se vaati kaiken voimani, sekä henkisen että fyysisen, mutta kannatti. Ensikodin ja sen avopalveluiden tukemana minä lopulta seisoin omilla jaloillani äitinä ja ihmisenä.

Kun lapsi meni päiväkotiin, olin ahdistunut. Mitä nyt? Minulla ei ollut koulutusta ja vain hyvin vähän työkokemusta. Hain töitä ja kokeilin monenlaista siivoamisesta kahvinmyyntiin. Olin kiitollinen jokaisesta työpaikasta. Ne toivat tunteen, että olen jotenkuten kunnon kansalainen. Sitten eräänä päivänä minulle soitti avopalvelusta tuttu työntekijä, joka kertoi Paikka auki -hankkeesta ja että sen kautta voisi hakea Ensi- ja turvakotien liitolle töihin. Sinne haettiin Pidä kiinni -yksikön entistä, jo toipunutta asiakasta työskentelemään

Teksti ja kuva Sini

Vuosi muutti näkemykseni työelämästä ja itsestäni.

sekä toimistossa että Pidä kiinni -tiimissä. Ensin ajattelin, että kyseessä on eräänlainen hyväntekeväisyys, suojatyöpaikka tällaiselle reppanalle. Miksi kukaan haluaisi muuten palkata entisen päihdeongelmaisen, jolla ei ole alan koulutusta? Ajan kuluessa huomasin olevani väärässä. Työskentelin vuoden Ensi- ja turvakotien liitolla, ja se avasi silmäni huomaamaan ensimmäistä kertaa sen, että työ voi tuntua tärkeältä muunkin kuin palkan takia. Minut otettiin osaksi työyhteisöä tavalla, joka sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi osaksi työryhmää. Kokemusasiantuntijuuttani arvostettiin ja sain tehdä myös siihen liittyviä työtehtäviä. Koin olevani hyödyllinen ja juuri oikeassa paikassa. Minun ei tarvinnut peitellä mitään ja silti minuun luotettiin. Kerrankin menneisyyteni ei ollut vain häpeällinen taakka, vaan myös työkalu, josta on hyötyä. Ennen kaikkea olin työkaveri ja ihminen enkä pelkäämäni avustuskohde. Minusta oli hyötyä.

Tuo vuosi muutti näkemykseni työelämästä ja itsestäni. Se antoi minulle ennen kaikkea itseluottamusta ja toiveikkuutta tulevaisuudestani. Tajusin vihdoin kunnolla, että minun ei tarvitse tyytyä elämään ikuisesti menneisyyteni varjossa ja keskittyä koko loppuelämääni olemaan "vain" selvinpäin ja äiti. Voin ja pystyn kehittämään itseäni ja tekemään asioita, jotka ovat minulle merkityksellisiä ja tärkeitä. Se oli ja on edelleen valtavan iso asia. Vaikka Paikka auki -kokemuksestani on jo vuosia, muistelen edelleen lämmöllä tuota aikaa ja työyhteisöä.