Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen by Ensi- ja turvakotien liitto

Eron jĂ¤lkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen

VARJOSTA VALOON

Merja Laitinen, Jaana Kinnunen ja Riitta Hannus (toim.)

Eron jĂ¤lkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen

VARJOSTA VALOON

Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41 Merja Laitinen, Jaana Kinnunen, Riitta Hannus (toim.) ISSN 0789-0583 (painettu) ISSN 2343-4961 (verkkojulkaisu) ISBN 978-951-9227-90-0 (nid.) ISBN 978-951-9227-91-7 (PDF) ©Ensi- ja turvakotien liitto ry ja kirjoittajat Kielenhuolto: Salla Hiltunen Kustannustoimitus: Essi Lehtinen Kuvat: Sanni Rajapolvi ja Sanna Mönkkönen Ulkoasu ja taitto: Ready Ky / Jyrki Mäki Otteet runoista osien alussa ovat vainoa kokeneen nimimerkki T:n. Paino: Lönnberg Print & Promo / 2017

ESIPUHE

.............................................................. 9

MATKANI VAINON VARJOSTA VALOON. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .13

OSA 1

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 17 1 VAINO VÄKIVALTANA JA YHTEISKUNNALLIS AMMATILLISENA KYSYMYKSENÄ. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .19 ERON JÄLKEINEN VAINO LÄHISUHDEVÄKIVALLAN MUOTONA . . . . . . . . . . . . . .19 VAINO YHTEISKUNNALLISTEN JA KULTTUURISTEN MERKITYSTEN KANTAJANA. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 22

Vaino yhteiskunnallisena kysymyksenä . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .23

Vaino kulttuurisena kysymyksenä. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 24

Vaino oikeudellisena kysymyksenä. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 26

Vaino lähisuhdeväkivaltana . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .27

VAINO AMMATILLISEN TIEDON JA TIETÄMISEN HAASTEINA. . . . . . . . . . . . . . . . 30

Riskin tunnistaminen ja arviointi. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 31

Uhrien suojaaminen ja turvaaminen. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .33

Ristiriitaisen ja epävarman tiedon käsittely. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 34

Monialainen ammatillinen lähestyminen ja auttaminen . . . . . . . . . . . . . . . .35

2 ERON JÄLKEISEN VAINON TUNNISTAMINEN IHMISOIKEUSKYSYMYKSENÄ . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 42 IHMISOIKEUSJÄRJESTELMÄ: MISTÄ OLIKAAN KYSE? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 42 VAINO YK:N KANSAINVÄLISISSÄ SOPIMUKSISSA. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 44

Lasten oikeuksien yleissopimus ja kidutuksen vastainen sopimus . . . . . . 44

Naisiin kohdistuva väkivalta YK:n sopimuksissa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 44

Istanbulin sopimus ja vainon kansainvälisoikeudellinen määritelmä. . . . . 46

VAINO EUROOPAN IHMISOIKEUSTUOMIOISTUIMEN OIKEUSKÄYTÄNNÖSSÄ. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 48

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta yleisesti . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 48

Valtion vastuun arviointi uhrin kuolemaan johtaneissa tilanteissa. . . . . . . 48

Vaino epäinhimillisenä kohteluna tai yksityisyyden suojan loukkauksena. . 50

Istanbulin sopimus EIT:n oikeuskäytännössä. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 51

TUNNE OIKEUTESI JA HAE OIKEUTTA . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .52

Vainoa kokeneen kansalliset oikeussuojakeinot . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .53

Vainoa kokeneen ylikansalliset oikeussuojakeinot . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .54

LOPUKSI: KERRO KOKEMUKSISTASI.. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .55 3 VAINOAMISEN ENSIMMÄISET VUODET KRIMINALISOITUNA TEKONA SUOMESSA – OIKEUSKÄYTÄNNÖN VALOSSA . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 58 KRIMINALISOINNIN TAUSTAA JA VAINOAMINEN NUMEROINA VUOSINA 2014, 2015 JA 1–6/2016. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .58

NÄYTÖN HANKINTA JA SYYTEHARKINTA. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .61

Näyttö. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 62

Syyteharkinta . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 63

VAINOAMINEN ANNETTUJEN TUOMIOIDEN VALOSSA. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 64

Millaista vainoaminen on – kuka vainoaa, ketä ja miten pitkään. . . . . . . . . 65

TUNNUSMERKISTÖTEKIJÄT – MITEN VAINOAMISEN TUNNUSMERKISTÖ ON TOTEUTUNUT. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 67

Toistuvuuden vaatimus. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 67

Tekotavat. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 70

Oikeudettomuus. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .73

Abstrakti vaara. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .73

Toissijaisuuslauseke . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .74

RANGAISTUSKÄYTÄNTÖ. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 75 OSA 2

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN. . . . . . . . . .81

4 VAINON UHRI VAI VAINON UHRIKSI TEKEYTYVÄ LAPSEN VANHEMMASTA VIERAANNUTTAJA ?. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 83 VAINO- JA VIERAANNUTTAMISVÄITTEET TUOMIOISTUIMESSA. . . . . . . . . . . . . . .83 VAINOAMISEN JA VIERAANNUTTAMISEN MÄÄRITTELEMINEN. . . . . . . . . . . . . . .87 VAINON UHRIN JA VIERAANNUTTAJAN PROSESSIKÄYTTÄYTYMINEN . . . . . . . . 90 LAPSEN KÄYTTÄYTYMINEN VIERAANNUTTAMIS- JA VAINOTAPAUKSISSA . . . . . 94 LOPUKSI . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 97 5 VAINO LASTEN JA NUORTEN ARJESSA . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .102 LASTEN JA NUORTEN KOKEMUSTEN TUNNISTAMISEN JA KOHTAAMISEN TÄRKEYS. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 102 VAINO LASTEN JA NUORTEN ARJEN SEKÄ PERHESUHTEIDEN VARJONA. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .103

Ei yksi, vaan monta vainon muotoa. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .103

Epämukavuuden tunteesta tapetuksi tulemisen uhkaan. . . . . . . . . . . . . . .105

Lasten ja nuorten muuttuvat toimijuudet ja roolit. . . . . . . . . . . . . . . . . . . 109

TURVALLISUUS LASTEN JA NUORTEN HYVINVOINNIN YDINKYSYMYKSENÄ. . 112

Turvallisuuden kolme limittäistä muotoa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 112

Lapsilähtöisen turvasuunnitelman tekeminen . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 117

LASTEN JA NUORTEN AVUN TARPEIDEN TUNNISTAMINEN. . . . . . . . . . . . . . . . 120 6 LÄHEISENÄ VAINOTUN ARJESSA . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .126 LÄHEISTEN KOKEMUKSIA KUUNTELEMASSA . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .126 VAINOTUN LÄHEISTEN ROOLIT ERON JÄLKEISEN VAINON TILANTEISSA . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .126 VAINOAJAN LÄHEISET ERON JÄLKEISESSÄ VAINOSSA. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .129 VAINON SEURAUKSET VAINOTUN LÄHEISILLE. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 131 LÄHEISTEN OMAT SELVIYTYMISKEINOT . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 133 LÄHEISET AMMATTILAISTEN TIEDOLLISENA RESURSSINA . . . . . . . . . . . . . . . . . 135

7 AMMATTILAISENA VAINON KOHTEENA. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .138 HAASTEET KUNNALLISESSA LASTENSUOJELUSSA. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .138 VAINOAMISEN ILMENEMINEN LASTENSUOJELUSSA . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .139 VAINOAMISEEN REAGOIMINEN. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 142 SELVIYTYMISTÄ EDISTÄVÄT TEKIJÄT. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .143 ONGELMAKOHDAT LASTENSUOJELUTYÖHÖN LIITTYVÄSSÄ VAINOAMISESSA . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .144 SUOSITUKSET VAINOAMISEEN PUUTTUMISEKSI. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 145 OSA 3

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 151 8 VAINON TUNNISTAMINEN, RISKIARVIOINTI JA TURVASUUNNITELMA . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .153 MARAK-PROSESSI JA TYÖVÄLINEET PARISUHDEVÄKIVALLAN JA VAINON TUNNISTAMISEEN . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 153 VAINOTUN TOIMINTATAVAT VAINOSSA. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .156 KEINOT JA VÄLINEET VAINOTUN TURVALLISUUDEN PARANTAMISEKSI . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 158

Oikeudelliset keinot. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .159

”Maan alle meneminen”. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 160

Kodin ja muun toimintaympäristön turvaaminen. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .161

SUOJAUTUMINEN DIGITAALISELTA VAINOLTA . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .162 LOPUKSI . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .165 9 VAINOTUN SELVIÄMINEN JA SEN TUKEMINEN . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .168 SELVIYTYMISEN MONIULOTTEISUUS. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .168 SISÄISEN TURVALLISUUDEN RAKENTUMINEN. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 169 AJATTELUN MUUTTAMINEN OIREIDEN VÄHENTÄJÄNÄ . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 173 VALMISTAUTUMINEN HAASTAVIIN TILANTEISIIN . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 175 TERAPEUTTISET INTERVENTIOT VAINOTTUJEN PERHEIDEN HOIDOSSA. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 178

Vainottujen perheiden ryhmämuotoinen interventio – G-TEP . . . . . . . . . . 178

Lapsen ja vanhemman välinen vuorovaikutteinen hoito . . . . . . . . . . . . . . .179

RYHMÄMUOTOINEN HOITO JA KUNTOUTUS VAINOTTUJEN PERHEIDEN HOIDOSSA . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 181

Ryhmien teemat. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 181

Verkkovertaisryhmä. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .182

Ryhmän ohjaajat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .183

Mikä vertaisryhmässä auttaa? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .183

10 LAPSEN KUULEMINEN JA LAPSELTA SAADUN TIEDON HUOMIOIMINEN VAINOA SISÄLTÄVISSÄ EROTILANTEISSA . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .187 LAPSEN ASEMA EROTILANTEESSA. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .187

Eropalveluiden toimintakonteksti . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .187

Lapsen mielipiteen huomioiminen . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .189

LAPSEN HAASTATTELEMINEN HUOLTO- JA TAPAAMISRIIDOISSA . . . . . . . . . . .191

Lapsen haastattelemisen perusperiaatteet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .191

Johdattelun välttäminen. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .193

Kysymysten asettelu ja kertomuksen arvioiminen.. . . . . . . . . . . . . . . . . . . .195

Vainoa tai vieraannuttamista lapsen kertomuksen taustalla? . . . . . . . . . . .197

VANHEMPIEN KANSSA TYÖSKENTELY . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 199

Vahingoittava ja vahingoitettu vanhemmuus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 199

Selvitystyö vanhempien kanssa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 201

Vainon huomioiva tapaamiskäytäntö . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 203

11 VAINOAJAN KANSSA TYÖSKENTELY.. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .212

MITÄ ON VAINOAMINEN?. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .212 ERON JÄLKEISEN VAINOAJAN ERITYISPIIRTEET. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 213

Eron jälkeisen vainoajan psyyke ja muu tausta. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 213

Väkivallan käyttö.. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 215

Eron jälkeisen vainoamiskäyttäytymisen moniulotteisuus . . . . . . . . . . . . . 215

Eron jälkeisen vainoamisen motiivit . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .216

ERON JÄLKEISEN VAINOAJAN AUTTAMINEN. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .218

Rankaiseminen vai hoitaminen . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .218

Tapaus- ja tilannekohtainen arviointi. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 220

Hoidon elementit.. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 224

Hoitosuhteen luomisen ja ylläpitämisen edellytyksiä. . . . . . . . . . . . . . . . . .227

HOITO-OHJELMAT . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 228

Vainoajien hoidon haasteet ja mahdollisuudet. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 228

Vainoajien hoitoon kehitetty työskentelymalli. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 229

LOPUKSI . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .233 Kirjoittajat. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .237 Liitteet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .238

â&#x20AC;?Itseys on rikki ja sielussa haava / jatkuvasti toistuu sama kaava.â&#x20AC;? -T kuva: Sanni Rajapolvi

ESIPUHE Eron jälkeinen vaino on ilmiö, jolle ei ole ollut nimeä, jota ei ole tunnistettu ja jonka uhrit eivät ole saaneet itselleen riittävää turvaa ja apua. Tie vainon tunnistamiseksi, kriminalisoimiseksi ja uhrien auttamiseksi on ollut pitkä. Vainoa itse kokeneet ovat olleet suunnittelemassa ja toteuttamassa tätä työtä tehnyttä Varjo-hanketta. Varjo-hankkeen tulokset ja tämä julkaisu kertovat myös selkeästi, kuinka järjestöt voivat toimia merkittävänä yhteiskunnallisena vaikuttajana ja palvelujen kehittäjänä uusiin tarpeisiin. Ensimmäinen selkeä kokemus eron jälkeisestä vainosta Viola − väkivallasta vapaaksi ry:ssä on 2000-luvun alusta. ”Ella” haki apua ja kertoi järkyttävästi yrityksistään paeta väkivaltaista ex-puolisoaan paikkakunnalta toiselle jälkiään häivyttäen. Kun yhdistys järjesti apua hänelle, se kohtasi palveluissa samanlaista ylenkatsetta, kuin Ella oli itse kohdannut. Ellan ristiriitaiseksi koetun käyttäytymisen vuoksi hänen kertomaansa ei uskottu. Toistuva lähestymiskiellon haku ja rikosilmoitukset haluttiin selittää muun muassa parin intohimoisella suhteella. Siksi parin arvioitiin palaavan yhä uudelleen yhteen kaikesta väitetystä väkivallasta huolimatta. Kun kukaan ei pystynyt suojelemaan häntä, Ellan ainoa vaihtoehto kaaosmaisessa elämässään oli löytää itse keinoja, joilla hän pystyi ennakoimaan ja ehkäisemään ex-puolison väkivaltaisuutta. Ajoittaisella yhteydenpidolla ex-puolisoon hän koki pystyvänsä estämään vakavamman väkivallan. Ella tapasi Viola ry:n työntekijöitä muutamia kertoja. Sitten hän vaihtoi taas paikkakuntaa. Joitakin vuosia myöhemmin lehdessä oli uutinen, jossa kerrottiin Ellan tulleen surmatuksi. Hän oli jatkanut pakoaan, mutta vainoava ex-puoliso oli löytänyt hänet kohtalokkain seurauksin. Ellan järkyttävä kohtalo aloitti prosessin eron jälkeisen väkivaltaisen vainon kohteeksi joutuneiden auttamiseksi. Asiakkaiden kokemuksellinen tieto on ollut koko ajan ammatillisen tiedon rinnalla. Viola ry kutsui vainon kohteena olevia miettimään, mistä vainossa on kyse. Viisi pitkään vainoa kokenutta naista muodosti asiantuntijatyöryhmän, jota veti toiminnanjohtaja Sirkku Mehtola. Ryhmä keskittyi viestintään, lainsäädännön uudistumiseen ja palvelujen kehittämiseen. Vaino haluttiin nostaa esiin yksilöön ja perheeseen kohdistuvana vakavan väkivallan muotona, jonka ehkäisyssä yhteiskunnalla on suuri vastuu. Tavoitteeksi asetettiin lainsäädännön uudistaminen siten, että vaino on rikos. Keskeiseksi nähtiin vainon ennaltaehkäisy, vainottujen turvallisuus, heidän toimintakykynsä ylläpito ja kuntouttavien toimintamallien kehittäminen. Kokemusasiantuntijaryhmän toiminta ylitti kaikki odotukset: sen tekemän työn avulla vainoaminen hahmottui yhdeksi lähisuhdeväkivallan muodoksi. Eron jälkeisen vainon kohteeksi joutuneiden perheiden turvallisuuden ESIPUHE

edistämiseksi Viola ry sai viisivuotisen hankerahoituksen Raha-automaattiyhdistykseltä (myöh. STEA). Kehittäjinä olivat kokemusasiantuntijat, Viola ry ja Oulun ensija turvakoti ry. Kiitämme RAY:ta rahoituksesta, joka mahdollisti tuntemattomaan tarttumisen ja tuloksellisen toiminnan. Kehittämisprosessi on vahva osoitus siitä, miten korvaamatonta vakaviakin vaikeuksia kokeneiden ihmisten asiantuntijuus on toiminnan kehittämisessä. Kokemusasiantuntijanaiset halusivat oman elämänsä lisäksi muutosta kaikkien vastaavassa tilanteessa elävien naisten ja lasten tilanteeseen. Maailman muuttaminen oli myös heille itselleen merkittävä voimaantumisen prosessi. Lämmin kiitos rohkeat ja sisukkaat kokemusasiantuntijat! Vainoaminen kriminalisoitiin Suomessa 1.1.2014. Rikoslain 7 a § (13.12.2013/879) mukaan vainoamiseen syyllistyy se, joka toistuvasti uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muuten näihin rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti vainoaa toista siten, että se on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta. Seurauksena voidaan tuomita sakkoa tai enimmillään kaksi vuotta vankeutta. Aiemmin tuomio voitiin antaa ja korvausta hakea vain yksittäisistä teoista, kuten laittomasta uhkauksesta, salakatselusta, kotirauhan rikkomisesta tai pahoinpitelystä. Nyt teot voidaan ottaa huomioon kokonaisuutena ja uhri voi hakea vainosta korvauksia. Laki ei aukottomasti kykene suojaamaan uhrin turvallisuutta, mutta se on mahdollisuus saada oikeutta. Tekijälle vainoamisen kriminalisointi on viesti siitä, että hänen tekonsa ovat väärin. Iso kiitos kriminalisoimisesta kuuluu kokemusasiantuntijanaisten ryhmälle ja kansanedustaja Pauliina Viitamiehelle, joka väsymättömästi vei lakialoitetta eteenpäin eduskunnassa. Toki laki oli lukuisten ihmisten yhteisen ponnistelun tulos. Myös solmitut kansainväliset sopimukset vaikuttivat merkittävästi vainon kriminalisointiin. Varjo-hankkeen ennakkoluulottomasta kehittämisestä ja tuloksista kiitos kuuluu lukuisille kokemusasiantuntijoille kehittäjäryhmissä, luottamushenkilöille ja asiantuntijoille VIOLA − Väkivallasta vapaaksi ry:ssä ja Oulun ensija turvakoti ry:ssä, asiantuntijoille yhteistyökunnissa, tutkijoille Lapin yliopistossa, asiantuntijoille oikeusministeriössä ja oikeuslaitoksessa, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa (THL) ja Ensi- ja turvakotien liitossa. Kaikkia tahoja ja henkilöitä emme tässä pysty nostamaan esiin. Erityisesti haluamme kiittää hanketiimiä: Jaana Kinnunen, Merja Korhonen, Pia Marttala, Ulla Valtonen, Riitta Hannus, Riitta Pohjanvirta ja Pirjo Ervasti; ja hankkeen tutkijoita: Merja Laitinen ja Anna Nikupeteri. Kiitämme myös ohjausryhmää, johon kuuluivat puheenjohtaja Pauliina Viitamiehen lisäksi kokemusasiantuntija Mia Oksala, Minna Piispa oikeusministeriöstä, Pia Puu Oksanen Amnestystä, Helena Ewalds THL:sta, Juha Holma Jyväskylän

ESIPUHE

yliopistosta, Jari Illukka Helsingin rikospoliisista, Tarja Mankkinen ja Heidi Kankainen sisäministeriöstä, Liisa Riittinen Rikosseuraamuslaitoksesta, Sanna Väyrynen Kriminaalihuollon tukisäätiöstä, Merja Laitinen Lapin yliopistosta ja Timo Peltovuori Oulun ensija turvakoti ry:stä. Ohjausryhmään kuuluivat myös esipuheen kirjoittajat. Lisäksi kiitämme lämpimästi Mikkelin ja Oulun ohjausryhmiä, jotka ovat toimineet Eija Liimatan ja Milla Kynkäänniemen johdolla Varjosta valoon -kirja koostuu artikkeleista, jotka on jaettu kolmeen kokonaisuuteen. Ensimmäinen osa Eron jälkeinen vaino ilmiönä avaa vainoa yhteiskunnallis-ammatillisena kysymyksenä. Vaino on myös ihmisoikeuskysymys ja kansainväliset sopimukset, muun muassa Istanbulin sopimus, kieltävät sen. Teoksen ensimmäisessä osassa käsitellään myös sitä, mitä vainon kriminalisointi on merkinnyt oikeuskäytännöissä. Toinen osa Tulokulmia vainoon sekä avun ja tuen tarpeisiin keskittyy siihen, miten vaino vaikuttaa vainon eri osapuoliin − perheen lapsiin, vainottujen läheisiin tai vainon kohteita auttaviin ammattilaisiin. Vainossa on pääosin vain yksi kohde, mutta monta uhria. Keskeistä auttamisessa on huomioida eri osapuolten turvallisuuden, tuen ja kuntoutumisen tarpeet. Julkaisun kolmas osa, Ammatillisia interventioita, avaa keinoja ammatillisten työtapojen kehittämiseen. Miten arvioida vainon riskiä, kuinka auttaa vainottuja ja miten lapsen ja vanhempien kanssa voi vainotilanteessa työskennellä? On tärkeää, että riskit arvioidaan huolellisesti kaikkien näkökulmasta ja turvallisuus on keskiössä. Tarvitaan toimintatapoja vainoajien auttamiseksi, sillä vainoajan saama apu tukee kaikkien turvallisuutta ja voi ehkäistä uusiutuvia vainotilanteita. Kiitämme kirjan toimittajia Merja Laitista, Jaana Kinnusta ja Riitta Hannusta sekä kaikkia artikkeleiden kirjoittajia merkittävästä julkaisusta vainon tunnistamiseksi, katkaisemiseksi ja uhrien tukemiseksi sekä Essi Lehtistä teoksen julkaisuksi huolehtimisesta, Salla Hiltusta kielenhuollosta ja Sanni Rajapolvea ja Sanna Mönkköstä kuvista. Toivomme, että julkaisu leviää laajasti alan nykyisille ja tuleville ammattilaisille ja että se ennen kaikkea auttaa vainon kohteeksi joutuneiden auttamisessa, vainon katkaisussa ja turvallisen, väkivallattoman elämän rakentumisessa. Mikkelissä ja Helsingissä 25. syyskuuta 2017 Sirkku Mehtola Riitta Särkelä toiminnanjohtaja pääsihteeri VIOLA - väkivallasta vapaaksi ry

Ensi- ja turvakotien liitto ry ESIPUHE

”Saako uni suojan ja mieli rauhan / menossa kohden yötä.” -T kuva: Sanni Rajapolvi

MATKANI VAINON VARJOSTA VALOON Kokemusasiantuntija Summa Olen kokenut edellisessä parisuhteessani sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Vuosia kestävä, hiljaa hiipivä väkivalta loi pelolle liian hyvän kodin mieleni sopukoihin. Hakeuduin avun piiriin kunnolla vasta silloin, kun olin päässyt lähtemään väkivaltaisesta suhteesta. Minulla ei ollut käytössäni tietoa vainoamisesta silloin kuin olisin kipeästi sitä tarvinnut, mutta toivon, että tämän kirjan ansiosta tarvittavaa tietoa olisi monella muulla – niin vainoa kokeneilla kuin auttavilla tahoillakin. Kokemani väkivalta ei loppunut eroon, toisin kuin kuvittelin tapahtuvan. Vielä tuolloin minulla ei ollut sanaa ex-mieheni uhkaavalle käytökselle. Exmieheltäni saamani tappouhkaukset tai vastaavasti itsemurhauhkaukset olivat arkipäivää. Hänen levittämänsä perättömät juorut ja huhupuheet saivat tuntemattomat ihmiset lähestymään minua kaupungilla huutaen minun olevan hullu ja mielenvikainen. Minulle näytettiin keskisormea ja ohimennen tönäistiin kassajonossa. Ex-mieheni seurailu ja tarkkailu saivat käsittämättömät mittasuhteet. Päällimmäisenä tunteena oli pelko, enkä ymmärtänyt, miksei mies lopeta. Minulla ei ollut sanoja ilmiölle, eivätkä viranomaiset osanneet tarttua asiaan. Lähestymiskieltoa en saanut, koska ex-miehen käytös katsottiin tyypilliseksi paljon alkoholia käyttävän suomalaisen miehen käytökseksi. Poliisilla oli käytössään raportit aikaisemmasta perheväkivallasta, mutta niillä ei ollut merkitystä. Yhteiskunta ei tunnistanut vainoa. Minulle ei voitu osoittaa palveluita tai apua ilmiöön, jota ei ollut olemassa. Varhainen puuttuminen olisi ollut erityisen tärkeää yhteisen lapsemme takia. Yhteiskunnan herääminen vainon vakavuuteen voisi säästää henkiä. Ilmiö on tunnistettava sekä tunnustettava. Vainon tunnistaminen luo pohjan sekä uhrin että tekijän auttamiselle. Vielä ei siellä olla, ja prosessi on varmasti pitkä. Tällä pitkällä tiellä tämä kirja on osana rakentamassa parempia palveluita ja avun verkkoja tulevaisuuteen. Jouduin vakuuttelemaan loputtomiin asti viranomaisille, että ex-mieheni käytös ei ole normaalia, mikä aiheutti elämässäni ylimääräistä piinaa. Minne ikinä meninkin, ex-mies seurasi perässä. Hänen autonsa oli parkissa pihatiellä, käydessäni puistossa hän istui penkillä vähän matkan päässä ja kaupassa hän asioi viereisellä kassalla. Lopulta hän oli työpaikallani. Hän tiesi aina, missä olen. Sain häneltä viestejä, joissa hän kertoi murtautuvansa asuntooni ja tappavansa minut – tulevansa kaikin keinoin tekemään elämästäni helvettiä. Hän sanoi minun olevan hänen omaisuuttaan. Vainon tunnistamisessa on paljon epäkohtia, ennakkoluuloja ja uskomuksia. Kokemukseni mukaan näiden uskomusten rikkominen on ensimmäinen ESIPUHE

asia, joka tulisi tuoda kaikkien huomioon. Poliisilla oli vaikeuksia suhtautua vakavasti minua seuraavaan väkivaltaiseen mieheen, koska meillä oli ollut parisuhde. Tuntematon ihminen olisi herättänyt epäilyjä, mutta ei oman lapseni isä. Vainoa ei tunnistettu yhteiskunnan tasolla, eikä siihen osattu puuttua myöskään yksilötasolla. Minä en saanut apua omaan jaksamiseeni. Terveydenhuollosta kirjoitettiin vain toistuvia sairauslomia masennuksen vuoksi. Muuttaminen pakoon toiselle paikkakunnalle ei lopettanut vainoa kokonaan mutta toi kaipaamani etäisyyttä. Hain ja sain apua järjestötasolta, jossa vaino tunnistettiin ja jossa tulin kuulluksi. Vainoajan valta minuun väheni, kun joku ulkopuolinen tunnisti ex-mieheni käyttäytymisen väkivallaksi – ja väkivaltahan on rikos. Järjestössä minulle kerrottiin vainoamisen olevan rangaistava teko myös oikeudessa, mitä en tiennyt aiemmin. Kuulluksi tuleminen tuntui siltä kuin olisin noussut kuolleista. Muuton myötä vaino alkoi suuntautua myös lapseeni, joka kärsi tilanteesta kaikkein eniten. Päiväkoti näki ex-mieheni käytöksen rakastavan ja hieman pettyneen isän toimintana. Miehen jatkuvat yhteydenotot ja vaatimukset, perättömät lastensuojeluilmoitukset sekä uhkaukset oli nyt kiedottu ”rakkauden viittaan”. Avun hakeminen ja saaminen viranomaisilta katkesi joka kerta uskomukseen siitä, ettei vanhempi voisi tehdä lapselleen tietoisesti pahaa. Minulla oli kuitenkin järjestön tuki, ja myös lapseni sai sieltä apua. Emme olleet enää aivan yksin. Vainoon liittyy hyvin paljon sudenkuoppia, joista olen kokenut liian monta. Rajoittaessani lapsen ja isän tapaamisia lastensuojelu teki minusta vieraannuttajan. He eivät nähneet vainoa vaan tapaamis- ja huoltoriidan. He näkivät loputtomiin vain näkökulmaeroja. Minulle ei varattu enää tapaamisaikoja, eikä soittopyyntöihini vastattu. Tämä kirja herättää mielestäni paljon keskustelua asenteistamme. Väkivaltatyössä käytetään paljon kokemusperäistä tietoa, ja sitä pidetään arvossa. Palveluita suunniteltaessa tulisi päästä tavallisen ihmisen arjen tasolle. Minä hain monen vuoden ajan apua kaikista paikoista, joita vain keksin, eikä kukaan kysynyt, miksi minä teen niin. Lapseni täytyi sairastua psyykkisesti ja traumatisoitua, ennen kuin hänelle saatiin apua. Vasta lastenpsykiatria alkoi epäillä lapsen oireiden alkuperää ja niiden tosiasiallista syytä. Valitettavasti asiakkaaksi pääseminen kesti lapsen näkökulmasta katsottuna liian kauan. Vainon lonkerot ovat ulottautuneet myös muihin minulle läheisiin ihmisiin, jotka ovat saaneet oman osansa uhkauksista ja herjauksista. He ovat kokeneet olevansa tekemisissä tuntemattoman paholaisen kanssa. Heille tekijällä on nimi, muttei kasvoja.

ESIPUHE

Vaino ja sen tunnistamattomuus ei ole vaikuttanut vain minun suhteeseeni viranomaisiin asiakkaana, vaan se on vaikuttanut myös palvelujärjestelmässämme olevien eri tahojen yhteistyöhön. Olen nähnyt, kuinka perheemme asioissa järjestettiin tapaamisia, joissa viranomaiset riitelivät keskenään. Avun ketju katkesi aina jossakin kohdassa, mikä aiheutti turhautumista myös avuntarjoajissa. Yhtenä suurena tekijänä vainoajan tunnistamisessa huomaan kykenemättömyyden ajatella asioita muiden kannalta. Vainoaja ei ole pystynyt asettumaan lapsen asemaan tai näkemään omassa toiminnassaan mitään pahaa. Kaikki paha on ulkoistettu toisiin ihmisiin, ja tekijä kokee olevansa uhri. Jos vainoa ei tunnisteta uhrin näkökulmasta, kuinka se voidaan tunnistaa tekijänkään näkökulmasta? Miten tekijä saa apua? Vaino on todellinen ilmiö ja ollut varjostamassa perheeni elämää jo vuosia. Vainoa kokeneena toivon viranomaisilta silmien aukaisua ja vanhoista uskomuksista riisuuntumista. Olen saanut jakaa kokemuksiani muille ja kääntää pahoja tapahtuneita asioita voimavaroikseni. Se on ollut olennainen osa selviytymistäni. Minulla, joka en ikinä ollut muuta kuin hyödytön märkä rätti, on jotakin sellaista tietoa, jota toiset tahtovat kuulla. Olen saanut olla hyödyksi ja olla hyödyllinen. Olen kokenut paljon huonoja kohtaamisia eri ammattilaisten keskuudessa, ja näiden kokemusten jälkeen hyvät kohtaamiset nousevat todella kantavaksi voimaksi. Yksikin kuulluksi tulemisen hetki tai lapselleni osoitettu pyyteetön avun ele auttoi pitämään meidät koossa. Te, ammattilaiset, olette tie vainon varjosta valoon.

ESIPUHE

”Yksityisyyden verhot raollaan / koko ajan täytyy olla valppeillaan.” -T kuva: Sanni Rajapolvi

OSA 1 ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ kuva: Sanni Rajapolvi

1 VAINO VÄKIVALTANA JA YHTEISKUNNALLIS

AMMATILLISENA KYSYMYKSENÄ

Anna Nikupeteri ja Merja Laitinen Luvussa tarkastellaan vainoa väkivaltana ja yhteiskunnallis-ammatillisena kysymyksenä. Vainoa avataan jäsentämällä sen saamia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia merkityksiä sekä kuvaamalla vainoa ammatillisen tiedon ja tietämisen haasteena. Luvun tavoitteena on johdatella lukija vainoon ilmiönä ja taustottaa, millaisena ilmiönä sitä tässä kirjassa lähestytään. Luvussa kuvataan vainoa lähisuhdeväkivallan muotona sekä sen tunnistamisen ja siihen puuttumisen haasteita ja mahdollisuuksia. Vainon puuttumiseen, ennaltaehkäisyyn ja uhrien auttamiseen liittyy keskeisesti auttamisjärjestelmän ja yhteiskunnan mahdollisuudet tunnistaa vaino. Vaino edellyttää ammattilaisilta moniammatillista työskentelyä sekä riskin tunnistamista ja arviointia. Luku pohjautuu kotimaiseen ja kansainväliseen teoreettiseen ja tutkimukselliseen kirjallisuuteen.

ERON JÄLKEINEN VAINO LÄHISUHDEVÄKIVALLAN MUOTONA Eron jälkeinen vaino sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ongelmana on suomalaisessa keskustelussa melko tuore. Vaino ilmiönä ja lähisuhteissa tapahtuvana väkivaltana on tunnistettu pitkään, mutta sen sanoittamisen ja tunnistamisen vaikeus lähisuhteissa tapahtuvana väkivaltana niin ammatillisissa käytännöissä kuin uhrien omissa kokemuksissa on hankaloittanut uhrien avunsaamista ja vainoon puuttumista. Vainoilmiön sanoittamisen tärkeys nousi esiin väkivaltatyön ammattilaisten keskuudessa heidän kohdatessaan työssään väkivallan uhreja, joiden tilanteet ja kokemukset erosivat niin sanotusta perinteisestä parisuhde- ja perheväkivallasta. Käsitteen uudelleen ymmärtämisessä on ollut tärkeää mieltää vaino käsitteenä ja ilmiönä suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa pari- ja perhesuhteissa tapahtuvaksi väkivallaksi, joka voi koskea kaikkia ihmisiä riippumatta yhteiskuntaluokasta ja etnisestä taustasta, sen sijaan, että se mielletään maantieteellisesti ja ajallisesti etäälle juutalaisvainoihin, sotiin ja kansanmurhiin. Vaino käsitteenä tuo lähisuhdeväkivallan ymmärrykseen ja tulkintaan ulottuvuuden äärimmäisestä väkivallasta, joka ei välttämättä jätä näkyviä jälkiä (esim. Follingstad ym. 1990; Lowney & Best 1995, 43; Mullen & Pathé & Purcell 2000, 22), mutta voi sisältää riskin hengenriistosta. Eron jälkeinen vaino on yhteiskunnassamme sosiaalisesti, eettisesti, moraalisesti ja juridisesti tuomittavaa. Vainoon puuttumisen ja uhrien suojaamisen vaadetta tukevat kansainväliset sopimukset, lainsäädäntö, poliittiset kannanotot sekä väkivallan vastaiset ohjelmat eri hallinnon aloilla (ks. tarkemmin luvut 2 ja 3). ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Vainoa ilmiönä on kutsuttu muun muassa psykologiseksi raiskaukseksi (Wilcox 1982, Lowneyn ja Bestin 1995, 37 mukaan), murhanhimoiseksi pakkomielteeksi (Beck 1992, Lowneyn ja Bestin 1995, 43–44 mukaan), intohimorikokseksi (Liukkonen 1994), pakonomaiseksi seuraamiseksi (esim. Meloy 1996) ja pakonomaiseksi häirinnäksi (esim. Rosenfeld 2000). Vainokäsitteen lisäksi suomen kielessä on käytetty myös muun muassa käsitteitä väijyminen (Haapasalo 2008, 65–73), ahdistelu, häirintä ja vaaniminen (Björklund 2010; Hiltunen 2010). Vaino mielletään suomen kielessä usein uskonnollisesta tai poliittisesta vakaumuksesta johtuvaksi yksilön tai ryhmän perusoikeuksien systemaattiseksi loukkaamiseksi, josta esimerkkinä ovat juutalaisvainot. Nyky-yhteiskunnassamme yksilöt joutuvat kuitenkin harvoin kollektiivisen rakenteellisen vainon kohteeksi ominaisuuksiensa tai vakaumuksensa vuoksi. Silti kulttuuristen rakenteiden olemassaolon vaikutus on tärkeä tunnistaa puhuttaessa vainosta, sillä esimerkiksi romaninaisten kokema vaino määrittyy suhteessa heidän asemaansa ja rooliinsa yhteisössä (esim. Törmä & Tuokkola & Hurtig 2013). Lähisuhteissa yksilöön kohdistuva eron jälkeinen vaino on suhteisiin ja rakenteisiin kiinnittyvää väkivaltaa, joka murtaa yksilön arjen elämisen ehtoja (Nikupeteri & Laitinen 2013, 29–30). Vainoon ilmiönä kietoutuu kulttuurisissa ja institutionaalisissa käytännöissä erilaista myyttis- ja tabuluonteista häiritsevyyttä (Laitinen & Nikupeteri & Hurtig 2017), ja se on usein hankalasti tunnistettavissa oleva ilmiö. Vaino rikkoo normaalina pidettyä entisten kumppanien välistä kanssakäymistä. Sitä on usein vaikea sovittaa kulttuurisiin käsityksiimme, koska se haastaa vakiintuneita käsityksiämme ihmisyydestä, perhesuhteiden moraalisesta järjestyksestä ja todellisuudesta (ks. Pösö 2007). Lähtökohtaisesti perhe ja perhesuhteet nähdään suojelua vaativina arvoina. Tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja perhesuhteiden suojelua korostavassa suomalaisessa yhteiskunnassa vaino ilmiönä ja vainoajan käyttäytyminen saattavat tulla helposti torjutuksi ja epäillyksi. Vainoon liittyvä häiritsevyys voi aiheuttaa kuulijassa vaihtoehtoisten selitysten etsimistä. Uhrien kokemukset vainosta saattavat tällöin määrittyä esimerkiksi vaikeaksi eroksi, huoltoriidaksi, vieraannuttamiseksi, mustasukkaisuudeksi, vanhempien yhteistyökyvyttömyydeksi tai vainon kohteen mielikuvitukseksi (Nikupeteri 2016a). Eron jälkeinen vaino on usein yhteydessä parisuhteen aikana ilmenneeseen väkivaltaan, ja se voidaan nähdä parisuhdeväkivallan jatkumona. Myös jo parisuhteen aikana ilmennyt väkivalta on voinut saada vainon piirteitä. (Mm. Burgess ym. 1997; Douglas & Dutton 2001, 533; Ekbrand 2006; Logan & Walker 2009, 251.) Pitkään ajateltiin, että parisuhde- ja perheväkivalta loppuvat, kun uhri irrottautuu väkivaltaisesta suhteesta. Naisuhritutkimuksen mukaan kuitenkin puolet miehistä, jotka olivat käyttäytyneet väkivaltaisesti

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

parisuhteen aikana, jatkoivat väkivaltaista käytöstään parisuhteen päättymisen tai erilleen muuton jälkeen (Piispa 2006, 59). Tässä kirjassa lähestymme vainoa yhtenä lähisuhdeväkivallan muotona, joka ilmenee parisuhteen päättymisen jälkeen. Määritämme vainon tavoitteelliseksi toiminnaksi, jossa tekijä kontrolloi uhrien arkea, rajoittaa heidän sosiaalista tilaansa ja toimintaansa sekä aiheuttaa heissä ahdistusta, pelkoa ja turvattomuutta. Vainoajan käyttämä valta, voima ja väkivalta ilmenevät ja merkityksellistyvät uhrien kokemuksissa yksittäisten tekojen jatkumona koostuen toistuvista väkivaltaisista ja ei-väkivaltaisista teoista. (Mullen & Pathé & Purcell 2000; Nikupeteri 2016a; Spitzberg & Cupach 2014.) Lähtökohtana on uhrin subjektiivinen kokemus eli se, että uhri kokee teot epämieluisina, tungettelevina ja ahdistavina. Vainoajan käyttäytyminen ja teot voi olla hankala tunnistaa rikolliseksi toiminnaksi. Rikosoikeudellisesta näkökulmasta katsottuna vaino vaatiikin uhreilta vahvaa toimijuutta ja vastuuta näytön todentamisessa ja tekojen tunnistamisessa vääräksi, rikolliseksi toiminnaksi. (Esim. Brady & Nobles 2015.) Verrattuna fyysiseen väkivaltaan vainon hankala todennettavuus aiheuttaa uhrille ylimääräistä piinaa. Vainossa väkivalta korostuu kodin sijaan perhesuhteissa ja verisiteissä (vrt. Hämäläinen 2012) ja merkityksellistyy perhekäytäntöihin liittyvissä yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti tuotetuissa sosiaalisissa normeissa (Morgan 2011). Vaino nähtiin 1990-luvun puoliväliin saakka pääasiassa naisiin kohdistuvana väkivaltana, minkä jälkeen ilmiötä on lähestytty myös perheväkivallan viitekehyksestä (Lowney & Best 1995; Emerson & Ferris & Gardner 1998). Perheväkivallan kehys on lisännyt kiinnostusta vainoa kohtaan eron jälkeisen väkivallan muotona, jossa lapset ovat haavoittuvassa roolissa (esim. Radford & Hester 2015). Yhteiset lapset mahdollistavat erilaisia kontrolloinnin keinoja, ja lapset joutuvat eri tavoin osallisiksi toisen vanhemman toteuttamaan vainoon (Logan & Walker 2009, 249–250; Nikupeteri & Laitinen 2015). Lasten lisäksi vainoon voivat joutua osalliksi myös muut läheiset ihmiset, kuten uhrin vanhemmat, ystävät ja työtoverit, jotka voivat toimia, tiedostaen tai tiedostamattaan, tekijän väylänä saada tietoa kohteestaan. Vaikka vainossa on yksi kohde, siinä on monesti useita uhreja (ks. luvut 5 ja 6). Vainoon puuttuminen ja sen osallisten – uhrien, tekijöiden, lasten ja uhrien läheisten – auttaminen on julkinen ja poliittinen sekä ihmisoikeudellinen kysymys. Vainoon tulee puuttua niin yksilön kuin yhteiskunnan tasoilla. Yksilötasolla vainon kohteelleen ja hänen läheisilleen aiheuttamat negatiiviset henkiset, fyysiset ja sosiaaliset seuraukset vaativat ammatillista terapeuttista tukea. Yhteiskunnallisella tasolla valtion velvollisuutena on puuttua eri toimenpitein väkivallan ennaltaehkäisyyn ja vähentämiseen sekä yksilön

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

vapauden rikkomuksiin. Lisäksi ammattilaisille on tarjottava kouluttautumisen mahdollisuuksia, jotta vainon tunnistaminen ja siihen puuttuminen on mahdollista. Vaino on yhteiskunnallinen kysymys myös taloudellisesti: vaino on kallis lähisuhdeväkivallan muoto. Esimerkiksi erään Yhdysvalloissa toteutetun lähestymiskieltoja käsittelevan tutkimuksen mukaan vainoa sisältävän parisuhdeväkivallan on todettu olevan yhteiskunnalle kallimpaa kuin muiden parisuhdeväkivallan muotojen (Logan ym. 2009). Kustannukset syntyvät uhrien monimuotoisista avuntarpeista sekä sosiaalija terveydenhuollon palveluiden ja oikeusjärjestelmän moninaisesta käyttämisestä. Uhrien avun ja tuen tarpeet ulottuvat useille eri toimijoille palvelujärjestelmän eri sektoreilla.

VAINO YHTEISKUNNALLISTEN JA KULTTUURISTEN MERKITYSTEN KANTAJANA

Eri aikakausina vaino ilmiönä on nähty erilaisena ja se on saanut erilaisia merkityksiä. Sitä voidaan tarkastella suhteessa yhteiskunnalliseen kehitykseen sekä sosiaaliseen ja kulttuuriseen kontekstiin, johon vaino on kietoutuneena. Länsimaisissa yhteiskunnissa vaino on alettu vähitellen tunnistaa yhdeksi väkivallan muodoksi ja kriminalisoitavaksi toiminnaksi. Yhteiskunnallinen kehitys on osaltaan mahdollistanut vainoamista ja tekijän käytössä olevaa keinovalikoimaa. Vainoa voi jäsentää sosiaalisena ongelmana eri näkökulmista (Kuvio 1).

Vaino yhteiskunnallisena kysymyksenä

Vaino kulttuurisena kysymyksenä

Vaino oikeudellisena kysymyksenä

Vaino lähisuhdeväkivaltana

Kuvio 1. Eron jälkeisen vainon ulottuvuudet sosiaalisena ongelmana

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Kun vainoa lähestytään sosiaalisena ongelmana, se korostaa vainon luonnetta yhteiskunnallisena, kulttuurisena ja oikeudellisena kysymyksenä sekä lähisuhdeväkivaltana (Kuvio 1). Kuvaamme näitä ulottuvuuksia tarkemmin seuraavissa alaluvuissa.

Vaino yhteiskunnallisena kysymyksenä Vaino voidaan ilmiönä yhdistää erilaisiin kehityssuuntauksiin suomalaisessa yhteiskunnassa. Siihen liittyvät keskeisesti yksilöllisten arvojen korostuminen, väestöön ja perheisiin liittyvät muutokset sekä tietoja viestintäteknologian kehitys. Vainoa on tutkittu erityisesti länsimaissa, ja vainotutkimuksen vähäisyys muissa maissa voi johtua esimerkiksi brutaalimpien ja äärimmäisten naisiin ja lapsiin kohdistuvien väkivallan muotojen olemassaolosta sekä naisten ja lasten epäitsenäisestä ja alisteisesta yhteiskunnallisesta asemasta suhteessa miehiin (Meloy 2007, 2). Eron jälkeinen vaino voidaan liittää postmoderniin aikaan, jota luonnehtivat yksilöllistyminen ja yksilön vastuiden korostuminen. Yksilöllistyminen on erityisesti länsimaisten yhteiskuntien piirre, ja se tarkoittaa yhteisöllisyyden merkitysten vähenemistä ihmisten elämässä (Beck 1995, 19, 27–31). Siinä vastuu siirretään yksilöille, joilta odotetaan omaehtoista riskien hallintaa (Giddens 1991, 25). Esimerkiksi sukulaisuuden ja avioliiton kaltaisten sosiaalisten instituutioiden tilalle on tullut itse valittuja ja rakennettuja suhteita, jotka toteutetaan hyvinvointivaltion ehtojen raamittamina (Giddens 1991; Castrén 2009, 26). Yksilön vastuulla olevat suhteet sekä niihin liittyvät velvoitteet ja odotukset voivat vääristyä tai saada äärimmäisiä ilmenemismuotoja, joista yhtenä esimerkkinä voidaan nähdä eron jälkeinen vaino. Yksilöllistymisen seurauksena muiden voi olla entistä vaikeampaa puuttua intiimeihin ja itse valittuihin suhteisiin. Vainon näkeminen yksilöllistymisen kehyksessä voi merkitä sitä, että se nähdään yksilön ongelmana ja vastuuna, mikä estää näkemästä vainoa väkivaltana (ks. myös Husso ym. 2012). Yksilöllistyminen voi lisäksi ohjata käsitykseen, jonka mukaan tekijän pitäisi ymmärtää vastuunsa teoistaan ja uhrin kyetä lähtemään pois suhteesta, jos väkivalta ei muutoin lopu (Maksimainen 2010, 82). Tämä käsitys on ongelmallinen vainon kohdalla, kun väkivalta ei pääty eroon. Yksilöllistymiseen ja perinteisistä instituutioista irtautumiseen voidaan liittää myös perheissä ja parisuhteissa tapahtuneet muutokset ja erityisesti avioliittojen kariutumisen määrän kasvu. Vuosittain Suomessa kariutuu noin 13 000–14 000 avioliittoa. (Jalovaara 2007, 17–22; Tilastokeskus 2015.) Avioeroilla on yhteys perheeseen ja sukupuoleen liittyvien käytänteiden muutoksiin sekä moniin yhteiskunnallisiin muutoksiin, kuten demokratisoitumiseen, ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

naisten oikeuksien lisääntymiseen ja kulttuuriseen modernisoitumiseen (Kuronen 2003; Tapola-Haapala & Karvinen-Niinikoski & Kääriäinen ym. 2012, 103, 115). Avioliittojen kariutuminen on johtanut siihen, että ydinperheet ovat saaneet rinnalleen uudenlaisia perhemuotoja, kuten avoliittoja, ja ihmiset voivat elää moninkertaisissa uusperheissä (esim. Castrén 2009). Muutos konkretisoituu myös eroihin liittyvien lasten huoltoa ja tapaamista käsittelevien tapausten määrän lisääntymisenä (Valkama & Lasola 2009, 233). Yksilöllistyminen ja yksilöiden läheissuhteissa tapahtuneet muutokset ovat aiheuttaneet arvojen, moraalisten näkökulmien, läheisyyden ja sosiaalisen sidoksellisuuden merkityksen monimuotoistumista ja toisaalta polarisoitumista parisuhteissa ja perheiden käytännöissä (esim. Beck & Beck-Gernsheim 1995; Smart & Neale 1999, 4). Tämä perheiden ja parisuhteiden moninaistuminen luo pohjan, jossa entisen kumppanin vainoaminen mahdollistuu. Yksilöllistymisen, parisuhteissa tapahtuneiden muutosten sekä perhesuhteiden moninaistumisen lisäksi tietoja viestintäteknologian kehitystä voidaan pitää tekijänä, joka on lisännyt vainoamisen mahdollisuuksia sekä tekijän keinovalikoimaa olla yhteydessä kohteeseensa ja tarkkailla kohdettaan (esim. Woodlock 2016; Brandt 2017). Tieto- ja viestintäteknologian kehitystä voidaan lähestyä yhtenä riskinä henkilökohtaisen turvallisuuden ja koskemattomuuden näkökulmista. Esimerkiksi internetin keskustelupalstat ovat moninaistaneet vainoamisen areenoita ja teknologisten välineiden kehittyminen on lisännyt keinoja tarkkailla ja olla yhteydessä vainon kohteeseen. Kehitys on mahdollistanut ympärivuorokautisen kohteen seuraamiseen ja tarkkailun myös niin, ettei uhri saa sitä välttämättä tietoonsa. Samalla teknologinen kehitys on hankaloittanut osaltaan vainoon puuttumista, kun tekijän on mahdollista toimia anonyymisti ja verkostoitua nopeasti. (Ks. Woodlock 2016.) Vaikka tietoja viestintäteknologian kehitys on positiivisessa mielessä monipuolistanut, helpottanut ja nopeuttanut ihmisten välistä sosiaalista kanssakäymistä, se on myös lisännyt ei-toivottujen yhteydenottojen ja seuraamisen keinovalikoimaa ja areenoita.

Vaino kulttuurisena kysymyksenä Vaino ilmiönä kantaa mukanaan paljon historiallisia ja kulttuurisia merkityksiä, jotka rakentuvat ja uusiutuvat yhteiskunnallisissa käytännöissä ja instituutioissa, normeissa, ideologioissa ja vallitsevissa arvoissa. Vainoon kulttuurisena kysymyksenä liittyy keskeisesti ymmärryksemme parisuhteesta, perhesuhteista, väkivallasta ja rakkaudesta. Kun perhesuhdeideaaliin tunkeutuu paha, vaino, rikkoo se eron jälkeisen perheen ja vanhemmuuden sosiaalista ja moraalista järjestystä. Perhesuhteista ja niiden toimivuudesta neuvoteltaessa ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

osallisten subjektiivinen kokemus voi jäädä vahvojen kulttuuristen ja yhteiskunnallisten normien ja käsitysten varjoon. Vaino on kulttuuristunut ilmiö ja sitä on popularisoitu eri tavoin (Mullen & Pathé & Purcell 2000, 12). Rakkauden ja väkivallan popularisointi, viihteellistäminen ja performatiivisuus vaikuttavat siihen, millaisena vaino nähdään, tunnistetaanko sitä ja miten osallisten avuntarpeisiin suhtaudutaan. Erilaiset kulttuuriset tuotteet, kuten elokuvat, laulujen sanoitukset ja romaanit, ovat luoneet omanlaisiaan käsityksiä ja vaikuttaneet ymmärrykseemme vainosta (esim. Schultz & Moore & Spitzberg 2014). Kulttuurituotteissa rakkaus ja väkivalta voivat olla yhteenkietoutuneita. Vaino voi näyttäytyä sitkeytenä, ideologisena ja ihannoitavana mustasukkaisuudella värittyneenä rakkauden tavoitteluna. Kulttuurisesti idealisoitu rakkaus voi estää näkemästä sitkeän tavoittelun vallankäyttönä ja kontrollina (Spitzberg & Cupach 2014, 1–2). Kulttuuri sallii tavoittelun monet keinot, koska päämääränä on rakkauden antaminen ja rakastetuksi tuleminen. Lisäksi kulttuuriset tuotteet voivat tulla tulkituiksi positiivisuuden ja ideologisuuden kautta, vaikka niiden alkuperäinen merkitys olisi päinvastainen. Tästä on esimerkkinä The Police -yhtyeen kappale Every Breath You Take, joka tulee usein tulkituksi romanttisena rakkauslauluna, vaikka kappale kertoo pakkomielteestä menetettyyn rakkauteen. Vaino sitkeytenä, tavoitteellisuutena ja periksiantamattomuutena voi saada osin vaikutteita myös kulttuurisista uskomuksista. Kulttuuriset uskomukset ja sanonnat voivat ylläpitää ymmärrystämme esimerkiksi sitkeydestä positiivisena asiana. Se havainnollistuu esimerkiksi sanonnasssa ”sitkeys palkitaan”. (Myös Schultz & Moore & Spitzberg 2014.) Vainon kulttuuristuminen ja siihen liittyvät ideologisoidut käsitykset voivat estää näkemästä eron jälkeisen vainon väkivaltana. Myös käsityksemme perhesuhteista, vanhemmuudesta ja sukupuolesta vaikuttavat ymmärrykseemme vainosta. Perhesuhteita säätelevät lait, institutionaaliset rakenteet ja kulttuuriset käsitykset sekä niihin kiinnittyvät hoivan, huolenpidon ja välittämisen määreet ohjaavat sitä, mitä perheiltä, vanhemmuudelta ja perhesuhteilta toivotaan (ks. Sevón & Notko 2008, 13–17). Vanhempien odotetaan esimerkiksi usein eron jälkeen jatkavan yhteishuoltajuutta ja toimivan vanhempina yhteistyössä, jotta lapsen edun toteutuminen olisi mahdollista (esim. Eriksson 2011; Radford & Hester 2015, 124–125). Lisäksi se, miten sukupuoli nähdään eron jälkeisessä vanhemmuudessa vaikuttaa siihen, miten eron jälkeinen vaino tulee tunnistetuksi ja tulevatko osalliset autetuiksi. Sukupuolta voidaan neutralisoida tai korostaa, ja äitiyteen ja isyyteen liittyvät vahvat kulttuuriset odotukset ja vastuut voivat estää näkemästä vainoa ja osallisten avuntarpeita. (Ks. esim. Kinnunen 2016.)

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Vaino oikeudellisena kysymyksenä

Vaino oikeudellisena kysymyksenä saa merkityksiä niin rikoksena kuin perus- ja ihmisoikeudellisena kysymyksenä. Vainossa on kysymys väkivallan, oikeuden, rikoksen ja oikeudenmukaisuuden kulttuurisesta ja ajallisesta rakentumisesta (Lidman 2015, 42–43). Sellainen käyttäytyminen, joka on ennen voitu nähdä romanttisena ja normaalina, saatetaan nykyisin luokitella vainokäyttäytymiseksi ja siten paheksuttavaksi tai jopa rikolliseksi toiminnaksi (Mullen & Pathé & Purcell 2000, 9–10). Vainokäyttäytymisen ja -tekojen näkeminen väkivaltaisina ja kriminalisoitavina on sidoksissa aikaan ja sosiokulttuurisen kontekstiinsa (Kotanen 2013, 43–46). Vainoa on kutsuttu 90-luvun rikokseksi (Goode 1995). Eri maissa olevien lakien säätämisen taustalla olevat tarkoitukset, tavoitteet, sisällöt ja rangaistukset vaihtelevat. Joidenkin tutkimusten mukaan vainolakien tarkoituksena on puuttua vainoon varhaisessa vaiheessa ja siten estää vainon mahdollinen kärjistyminen fyysiseen väkivaltaan ja hengenriistoon. Tulevaisuuteen tähtäävä ja ennakoiva luonne erottaa vainolait muista henkilöihin kohdistuvista väkivaltarikoksista, kuten pahoinpitelyistä, joissa korostuu niiden historiassa tapahtuva luonne. (Dennison & Thomson 2005, 385.) Usein ensimmäisten lakien tarkoituksena oli hillitä julkisuuden henkilöihin kohdistuvaa vainoa, ja vasta myöhemmin lainsäätämisen taustalla yleistyi erityisesti lähisuhteissa esiintyvä vaino (Goode 1995; Mullen & Pathé & Purcell 2000, 10). Vainon tunnistamiseen ja sen kriminalisointiin vaikutti myös se, miten tietyt sosiaaliset liikkeet, kuten naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen liikkeet, tukivat vainon näkemistä lähisuhdeväkivaltana. Kyseisillä liikkeillä oli merkitystä siinä, että vainon vastaisia lakeja alettiin säätää entistä enemmän 1990-luvulla. (Lowney & Best 1995, 47–53.) Kathleen Lowney ja Joel Best (1995) ovat tarkastelleet vainon tunnistamisen ja ymmärtämisen vaiheita rikoksen näkökulmasta. Heidän tarkastelunsa perustuu mediassa (sanomalehdissä, televisiossa, radiossa, aikakauslehdissä) käytyyn keskusteluun vuosina 1980–1994. Ensimmäisessä vaiheessa vuosina 1980–1988 vaino (stalking) käsitteenä esiintyi vähän mediakeskustelussa. Sen sijaan vainosta käytiin keskustelua puhuen psykologisesta raiskauksesta tai pakonomaisesta seuraamisesta, joka ilmeni erimuotoisena seksuaalisena väkivaltana ja tungettelevuutena. (Lowney & Best 1995, 37.) Termi psykologinen raiskaus kuvasti vainon luonnetta ei-fyysisenä väkivaltana. Vaino ilmeni esimerkiksi kirjeiden lähettämisenä, hävyttöminä puhelinsoittoina ja jatkuvana varjostamisena. (Wilcox 1982, 233, Lowneyn & Bestin mukaan 1995, 37.) Toisessa vaiheessa vuosina 1989–1991 vaino-käsitteen käyttö alkoi merkittävästi lisääntyä julkisessa keskustelussa. Vaino nousi median kiinnostuksen ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

kohteeksi Yhdysvalloissa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, kun julkisuuden henkilöiden ihailu ilmeni vainoamisena ja päättyi henkilön murhaamiseen. Tämän seurauksena keskustelu vainosta kohdentui julkisuuden henkilöiden vainoamiseen ja tekijöistä alettiin puhua nimellä star stalkers (Geraldo 1990, Lowneyn & Bestin 1995, 39 mukaan). Vainoajat olivat miehiä ja naisia, ja käyttäytymisen nähtiin usein johtuvan mielenterveydellisistä ongelmista. Vaino ilmeni satunnaisena väkivaltana, ja vainon kohteeksi joutuneet uhrit ja vainoajat eivät usein tunteneet entuudestaan. Vainokäyttäytyminen alettiin nähdä väkivaltaisena ja ennusmerkkinä vakavasta väkivallasta, joka saattoi johtaa kohteen surmaamiseen. Julkisuuden henkilöihin kohdistuvien vainoamistapausten seurauksena havahduttiin siihen, ettei oikeussuoja vainon uhrin turvana ja tukena ole riittävä. (Lowney & Best 1995, 39–41.) Kolmannessa vaiheessa vuosina 1992–1994 vaino alettiin nähdä epäonnistuneen parisuhteen seurauksena ja naisiin kohdistuvana väkivaltana. Se määriteltiin erityisesti miesten, nykyisten tai entisten kumppanien tai rakastajien, tekemäksi väkivallaksi ja nähtiin yhä useammin väkivaltana, joka saattoi johtaa henkirikokseen. Tämä uusi ymmärrys vainosta sulki pois vainoajien motiivien psykologisia selityksiä lisäten heidän vastuutaan teoistaan. (Lowney & Best 1995, 41–45.) Vainossa nähtiin olevan jotain tuttua, kun sitä suhteutettiin naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, ja näin sitä pystyttiin sanoittamaan ja käsitteellistämään entistä paremmin. Vaino-käsite toi parisuhdeväkivaltakeskusteluihin ymmärryksen äärimmäisestä väkivallasta, joka ei välttämättä sisällä fyysistä väkivaltaa, mutta voi aiheuttaa uhrille vakavia henkisiä seurauksia (esim. Follingstad ym. 1990; Lowney & Best 1995, 43; Mullen, Pathé & Purcell 2000, 22) ja edetä hengenriistoon. Rikosoikeudellisen näkökulman lisäksi vainoa tulee tarkastella perus- ja ihmisoikeudellisena kysymyksenä. Kuten muunkinlaista vainoa, myös eron jälkeistä vainoa tulee lähestyä ihmisoikeuskysymyksenä. Vainon uhreilla ei ole turvallista paikkaa kotona eikä julkisilla paikoilla. Vaino murtaa yksilön inhimillistä turvallisuutta hävittäen arjen sisäisen ja ulkoisen elämisen ehdot. Lisäksi vaino rajoittaa uhria toteuttamasta Suomen perustuslain (11.6.1999/731) mukaisia perusoikeuksia.

Vaino lähisuhdeväkivaltana Vaino lähisuhteissa tapahtuvana väkivaltana merkityksellistyy eri tavoin verrattuna toisilleen tuntemattomien henkilöiden tai tuttavien, esimerkiksi työtovereiden, välillä tapahtuvaan vainoon. Parisuhteessa tapahtuvan vainon on todettu olevan muunlaisissa suhteissa esiintyvää vainoa yleisempää (esim. Tjaden & Thoennes 1998, 6; Mullen & Pathé & Purcell 2000, 45–57). ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Entinen parisuhde mahdollistaa yksityiskohtaisen tiedon saamisen ja hyödyntämisen entisestä kumppanista ja hänen arjestaan, kuten harrastuksista, ystävistä, päivittäisistä kulkureiteistä ja rutiineista (Emerson & Ferris & Gardner 1998, 302; Nikupeteri & Laitinen 2013). Sen on myös todettu kestävän merkittävästi pidempään kuin vainon, jonka osapuolet eivät ole ennestään läheisiä (esim. Tjaden & Thoennes 1998, 12). Lisäksi vainon on todettu olevan fyysisesti väkivaltaisempaa, kun uhri ja tekijä ovat olleet seksuaalisessa suhteessa ja kun suhteen aikana on jo ilmennyt väkivaltaa (esim. Farnham & James & Cantrell 2000). Eron jälkeinen vaino näyttäytyy sukupuolittuneena ilmiönä. Tutkimukset osoittavat, että heteroseksuaalisissa suhteissa naiset ovat useammin vainon uhreja ja miehet vainoajia (esim. Tjaden & Thoennes 1998, 3–5; Dovelius & Öberg & Holmberg 2006; Spitzberg & Cupach 2007). Tutkimusten mukaan 8–31 % naisista ja 2–13 % miehistä joutuu vainon kohteeksi jossain vaiheessa elämäänsä (Spitzberg & Cupach 2007). Euroopan unionin 28 maassa toteutetun naisiin kohdistuvan väkivallan tutkimuksen mukaan 9 % yli 15-vuotiaista naisista on joutunut entisen kumppanin vainon kohteeksi (European Union Agency for Fundamental Rights 2014). Vastaavasti Yhdysvalloissa tehty tutkimus kertoo, että 10,7 % naisista on ollut entisen kumppanin vainon kohteena jossain elämänvaiheessaan, kun taas miesten vastaava uhriluku on 2,1 % (Breiding & Chen & Black 2014). Sekä miehet että naiset voivat kuitenkin olla niin uhreja kuin tekijöitä, ja vainoa voi esiintyä myös samaa sukupuolta olevien välisessä suhteessa (esim. Mullen & Pathé & Purcell 2000, 157–172; Strand & McEwan 2012). Vaino lähisuhdeväkivallan muotona sisältää piirteitä, jotka luonnehtivat myös yleisesti parisuhdeväkivaltaa, kuten tekijän lämpimän ja uhkaavan käytöksen vaihtelu sekä väkivallan normalisoituminen uhrin arjessa (esim. Lundgren 2012). Uhrien kokemuksissa vaino näyttäytyy kuitenkin erityisenä lähisuhdeväkivallan muotona (Nikupeteri 2016a). Vainon erityisyyden tunnistaminen verrattuna perinteiseen lähisuhdeväkivaltaan on mahdollista, kun sitä tarkastellaan pakottavan kontrollin kehyksessä (Stark 2007; Stark 2012). Vainon pakottavan kontrollin luonne ja sen seuraukset muistuttavat enemmän esimerkiksi panttivankien uhrien ja siepattujen kokemuksia kuin tavanomaisen pahoinpitelyn kohteeksi joutuneiden uhrien kokemuksia (Stark 2012, 202, 207). Tekijän kontrolloiva ja pakottava ote tukahduttaa uhrin elinpiirin, sosiaaliset suhteet sekä avun hakemisen ja saamisen mahdollisuudet – tekijä rakentaa rajatun ansan, josta uhrin on mahdotonta päästä pois. Uhrien kokemuksissa vainoa voidaan kuvata verkoston, rihmaston ja verkon metaforilla. Verkoston metafora tarkoittaa, että vainoteoista muodostuu uhrin kokemuksissa järjestelmällinen ja suunnitelmallinen väkivaltakokonaisuus, ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

jossa vainoaja hyödyntää omia ja uhrin lähisuhteita. Siihen liittyy myös se, että vainoaja voi käyttää erilaisia apuvälineitä kohteen vainoamisessa, kuten uhrin puhelimeen asennettuja vakoiluohjelmia. Rihmaston metafora sisältää puolestaan ajatuksen vainoteoista epämääräisinä, ennustamattomina ja osin paikantumattomina väkivallan tekoina. Näistä erilaisista ja ristiriitaisista vainon ilmiasuista muodostuu prosessuaalinen arkeen kiinnittyvä verkko – ansa, joka sitoo uhria. Se rikkoo yksilön perusoikeutta vapauteen, hyvinvointiin ja koskemattomuuteen. (Nikupeteri & Laitinen 2013, 30.) Vaino kaventaa uhrien toimintatilaa ja sosiaalista osallistumista, ja vainoajan teot voivat pakottaa uhrit elämään ”maan alla”. Vaino merkityksellistyy uhrien kokemuksissa sosiaalisissa suhteissa rakentuvana ja moniulotteisena kognitiivisena, emotionaalisena ja kehollisena kokemuksena (vrt. Øverlien 2013, 284; Nikupeteri & Laitinen 2015). Siihen kiinnittyy psykologista, emotionaalista, sosiaalista ja fyysistä haavoittamista. Lisäksi vaino haavoittaa uhrin ontologista, todellisuutta ja olemassaoloa koskevaa, sekä moraalista, ihmisenä olemisen ja toimimisen, perustaa. Vaino uhkaa myös kokemusta ajallisuudesta. Vaino on luonteeltaan ennakoimatonta, ja uhrin pelko ja turvattomuuden tunne suuntautuvat usein tulevaisuuteen rakentuen kuitenkin menneessä parisuhteessa. (Nikupeteri 2016a, 51–61.) Vainon erilaiset haavoittavuuden muodot heikentävät kokonaisvaltaisesti uhrin hyvinvointia ja aiheuttavat hänelle ongelmia eri elämänalueilla. Keskeistä vainossa on se, että haavoittavuuden muodot, erilaiset yksittäiset teot ja niiden taustalla olevat tekijän asenteet eivät ole toisistaan irrallisia, vaan ne ovat päällekkäisiä ja sidoksissa toisiinsa tuottaen yhdessä uhrille kokemuksen vainottuna olemisesta. Uhrien kokemuksissa vaino korostuu emotionaalisena, kokonaisvaltaisena kokemuksena. Kokemukset vainottuna olemisesta näyttäytyvät tunteisiin pohjautuvana verkkona (vrt. myös Kirkwood 1993, 44–61) ja vainon aiheuttamana mielenmaailmana. Emotionaalinen verkko sisältää paikkaan ja aikaan kytketyt tunteet, jotka sitovat yhteen yksittäiset vainoajan teot ja hänen kanssaan käydyissä kohtaamisissa ilmenneet yksittäiset tunnekokemukset, kuten pelon ja turvattomuuden tunteet, sekä menneet ja mahdolliset tulevat kohtaamiset vainoajan kanssa. Vainon todentuminen mielenmaailmana kuvastaa uhrien sosiaalista todellisuutta – sosiaalisia suhteita ja ympäristöjä, joissa uhrit elävät. (Nikupeteri 2016b.) Vaino traumatisoi uhria ja haavoittaa hänen mahdollisuuksiaan toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan sosiaalisesti, fyysisesti ja henkisesti sekä rajoittaa uhrin perusoikeuksien, vapauksien ja ihmisoikeuksien toteuttamisen mahdollisuuksia. Vainoa voidaan pitää yhtenä vaarallisimmista lähisuhdeväkivallan muodoista, koska se sisältää riskin edetä henkirikokseen (esim. McFarlane ym. ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

1999). Vaino voi äärimmäisissä tapauksissa päättyä uhrin ja tämän läheisten tai muiden tilanteessa olevien ulkopuolisten henkilöiden hengen riistämiseen julkisella paikalla (esim. Sello-kauppakeskuksen ampumavälikohtaus vuonna 2009, jossa ampuja surmasi entisen naisystävänsä yksityisasunnossa ja välikohtauksessa kuoli lisäksi neljä muuta sivullista henkilöä). Tekoihin voi siten liittyä näytösluonteisuutta, joka ilmenee kääntöpuolena vainoajan piileskelylle ja seurailulle (Näre 2008, 199–201). Myös vainon ja perhesurmien väliltä on löydetty yhteys. Tutkimusten mukaan yhtenä keskeisenä yhdistävänä tekijänä eron jälkeisessä vainossa ja perhesurmissa ovat eroaikeet, eron uhka tai eroyritykset (Nikupeteri ym. 2017; ks. myös Piispa & Taskinen & Ewalds 2012). Lisäksi eron jälkeistä vainoa ja perhesurmia yhdistävinä tekijöinä on tunnistettu tilanteisiin ja suhteisiin kietoutuvan vakavan väkivallan uhan tunnistamattomuus, väkivallan pakottava ja kontrolloiva luonne sekä tekijän tappavan teon uhka (Nikupeteri ym. 2017). Nämä kaikki liittyvät vainon ja sen aiheuttaman riskin ja harmin hankalaan tunnistettavuuteen.

VAINO AMMATILLISEN TIEDON JA TIETÄMISEN HAASTEINA Eron jälkeinen vaino ilmiönä asettaa haasteita ammatilliselle tiedolle ja tietämiselle. Auttamisjärjestelmän ja yhteiskunnan mahdollisuudet tunnistaa vaino liittyvät keskeisesti vainoon puuttumiseen, vainon ennaltaehkäisyyn ja uhrien auttamiseen. Uhrien auttaminen ilmenee erityisesti juridisena, sosiaalisena ja terveydellisenä kysymyksenä. Viranomaisilla on perustuslain 22 §:stä johtuen velvollisuus turvata yksilöitä perus- ja ihmisoikeuksien rikkomuksissa (Saraviita 2011, 157). Vainoon puuttuminen edellyttää ammattilaisilta monialaista työskentelyä. Kukin ammattilainen tulkitsee osallisten tilanteita oman ammattialansa näkökulmasta suhteessa sosiokulttuuriseen kontekstiin, käsityksiin lähisuhdeväkivallasta ja sen haavoittavuudesta sekä perheiden hyvinvointiin ja toimivuuteen eron jälkeen. Ammattilaisten vainolle antamissa tulkinnoissa korostuu se, millaisina perhesuhteet ja perheen yhteisyys nähdään, mitä parisuhteen päättämisen jälkeiseen aikaan katsotaan kuuluvan sekä millaisena riskinä vaino ja sen tuottama harmi nähdään. (Nikupeteri 2016a.) Vainon tunnistamisen ja siihen puuttumisen haasteita on kuvattu kuviossa 2. Vainon tunnistamisen ja puuttumisen haasteet voidaan jäsentää siis riskin tunnistamiseen ja arviointiin, uhrien suojaamiseen ja turvaamiseen, ristiriitaisen ja epävarman tiedon käsittelyyn sekä monialaiseen ammatilliseen lähestymiseen ja auttamiseen. Käsittelemme näitä ulottuvuuksia tarkemmin seuraavissa alaluvuissa.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Riskin tunnistaminen ja arviointi

Monialainen ammatillinen lähestyminen ja auttaminen

Uhrien suojaaminen ja turvaaminen

Ristiriitaisen ja epävarman tiedon selkiyttäminen

Kuvio 2. Vainon tunnistamisen ja puuttumisen haasteet

Riskin tunnistaminen ja arviointi Keskeistä vainoon puuttumisessa ja osallisten auttamisessa on arvioida riskiä vainon jatkumisesta, tekojen toistuvuudesta ja mahdollisesta eskaloitumisesta sekä sen aiheuttamasta harmista uhreille ja tekijöille (ks. tarkemmin riskinarvioinin käytännöistä luku 8). Vainossa yhdistyvät väkivaltaiset ja ei-väkivaltaiset teot voivat estää vainon vakavuuden ja riskin tunnistamisen sekä oikeanlaisen avun tarjoamisen. Vaino ei välttämättä sisällä helposti mitattavissa olevia tai havainnoitavia vakavan väkivallan tekoja (myös Stark 2012). Eron jälkeisessä tilanteessa on tärkeää arvioida riskiä suhteessa aiempaan parisuhteeseen ja perhesuhteisiin ja niissä tapahtuneeseen väkivaltaan kolmen kysymyksen avulla: • onko olemassa riski, että väkivalta etenee yhä vaarallisemmaksi (potency), • toteuttaako väkivalta pakottavan kontrollin kaavaa (pattern) sekä • kumpi on väkivallan tekijä ja kumpi uhri (primary perpetrator) (Jaffe ym. 2008, 504–506). Kysymykset ovat keskeisiä väkivallan arvioinnissa ja riskin tunnistamisessa.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Vainossa on tärkeää nähdä riskin arviointi prosessuaalisena, jatkuvana neuvottelemisena ja moniulotteisena toimintana sen sijaan, että riski ymmärrettäisiin tai sitä pyrittäisiin ratkaisemaan välineellisesti, mekaanisesti tai byrokraattisesti. Riskin arvioinnissa korostuvat suhteellisuus ja tapauskohtaisuus. (Broadhurst ym. 2010.) Vainossa riskin arviointi on eettistä ja moraalista toimintaa, jossa erilaisten vaihtoehtojen punnitseminen, esimerkiksi lasten ja vainoavan vanhemman tapaamisten toteuttamisen tavat, sekä tulevaisuuden ennakointi ovat keskeisiä työvälineitä (ks. Pösö 2012, 170; Venkula 2011, 128). Riskin tunnistamista haastaa osaltaan tekojen ja käyttäytymisen kokonaisuuden huomiointi. Riskin arvioinnissa on tärkeää huomioida myös vainoon kuuluvat väkivallattomat teot, kuten kukkien ja kaipausviestien lähettäminen, jotka voivat aiheuttaa uhrissa pelkoa ja ahdistusta. Riskinarvio tekijän käyttäytymisestä voi vääristyä, jos sitä arvioidaan yksittäisten tekojen perusteella. Lisäksi työntekijän tekemään riskinarviointiin voi vaikuttaa vainon intensiivisyys, joka voi vaihdella. Esimerkiksi pahoinpitelyn jälkeen riski siitä, että tekijä etenee vakavampiin tekoihin voidaan arvioida korkeaksi, kun taas entiselle kumppanille osoitettujen kaipausviestien jälkeen riski voidaan arvioida matalaksi (Stark 2012, 205). Riskin arvioinnissa on otettava huomioon myös se, että tekijä voi luoda esteitä uhrin avunhaun yrityksille ja vaikuttaa siten siihen, näkevätkö ammattilaiset uhrit avuntarvitsijoina (ks. Sheehan ym. 2015, 279–280). Vainoon liittyvän riskin hahmottamisessa ja ymmärtämisessä on olennaista huomioida uhrin ja tekijän kokemusmaailmoja laajempi konteksti ja sosiaaliset suhteet, joihin riski kietoutuu (vrt. Stanford 2010, 1070). Jotta vaino voi tulla tunnistetuksi, on tärkeää ymmärtää riski sosiaalisiin suhteisiin (perhesuhteet, muut läheiset ja tuttavat) ja sosiaaliseen ympäristöön (esim. työpaikka, koulu, päiväkoti, sosiaalinen media) kietoutuneena sekä siinä rakentuvana ja mahdollistuvana. Erityisen riskiulottuvuuden muodostavat tietoja viestintäteknologian luomat mahdollisuudet seurata ja kontrolloida kohdetta, mikä on otettava huomioon uhrien turvallisuuden ja vainon riskin arvioinnissa. Riskin tunnistaminen edellyttää tiedon etsimistä ja tilanteiden sensitiivistä ja moraalista analyysia. (Nikupeteri 2016a, 154–155.) Riskin ja uhan tunnistamisessa ammattilaisilla on tärkeää olla laaja ymmärrys väkivallasta, mikä mahdollistaa eronteon väkivallan muotojen ja niiden ilmenemistapojen ja seurausten välillä. Katse on suunnattava myös muihin kuin fyysisesti uhkaaviin tai väkivaltaisiin tilanteisiin (Stark 2012). Riskin arviointi edellyttää erotilanteen ja parisuhteesta irrottautumisen vaikeuden sekä tekijän kontrolloivan käytöksen huomioonottamista. Lisäksi on tärkeää kohdata uhri ja ottaa totena hänen kokemansa pelko ja turvattomuuden ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

tunne. (Nikupeteri ym. 2017.) Vainon aiheuttaman uhan, harmin ja riskin arvionnissa tärkeää on ammattilaisen teoreettinen, empiirinen, persoonallinen ja menettelytavallinen tieto sekä käytännön viisaus (Drury-Hudson 1999). Teoreettinen ja empiirinen tieto vainosta voi mahdollistaa vainon dynamiikan ja luonteen huomioimisen ja tunnistamisen, kun taas ammattilaisen persoonallinen tieto mahdollistaa tiedon siirrettävyyden ja tilannekohtaisen arvioinnin. Ammattilaisten persoonallinen tieto on tärkeässä osassa tiedon muodostamisessa, epävarmuuden käsittelyssä ja vainon näkyväksi tekemisessä. (Laitinen & Nikupeteri 2013, 431–432.)

Uhrien suojaaminen ja turvaaminen Vainon uhrien suojaamisen ja turvaamisen vaateet ulottuvat eri alojen ammattilaisille, jotka työskentelevät uhrien ja perheiden kanssa. Ammatillisissa käytännöissä suojaaminen ilmenee ensinnäkin perheiden hyvinvoinnin edistämisenä yleisillä palveluilla ja väkivallan ehkäisemisenä. Toiseksi suojaaminen ilmenee erityisen palvelun tarpeessa olevien perheiden yksilökohtaisena tunnistamisena ja auttamisena. Kolmanneksi suojaaminen voi ilmetä kiireellisenä toimenpiteenä, jos vainon kohde on vakavan henkeä ja terveyttä uhkaavan väkivallan tai sen epäilyn kohteena, mikä edellyttää usein välittömiä toimia esimerkiksi poliisilta, sosiaalitoimelta ja turvakodilta. (Sisäministeriö 2014, 10.) Uhrien suojaaminen vainolta ilmeneekin usein ennakoivana ja toisaalta kiireellisenä toimintana. Viranomaisinterventioiden oikea-aikainen kohdentaminen edellyttää ennakoivia, riskin tunnistamiseen liittyviä mekanismeja. (Nikupeteri ym. 2017.) Uhrien suojaaminen ja turvaaminen edellyttää ammattilaisilta vainon luonteen ja dynamiikan tunnistamista. Lähtökohtana on ymmärrys siitä, että eron jälkeen osapuolten fyysinen etäisyys ei riitä suojaamaan uhreja (myös Stark 2012, 209). Suojaaminen ja turvaaminen konkretisoituvat esimerkiksi turvasuunnitelman tekemisessä (ks. lapsilähtöinen turvasuunnitelma luku 5 ja yleisesti luku 8) sekä vainon kohteena olevan vanhemman ja lasten yhteisessä puheessa turvallisuudesta. Turvapuhe on tärkeää etenkin silloin, kun vaino on edelleen käynnissä. (Nikupeteri & Tervonen & Laitinen 2015.) Uhrien suojaaminen ja tilanteisiin puuttuminen vaativat vahvaa ammatillista rohkeutta ja arvoperustaa puuttua väkivallan tai pelon vallassa elämisen aiheuttamiin perus- ja ihmisoikeuksien rikkomuksiin. Uhrien suojaaminen vaatii, että viranomaiset ja muut toimijat tunnistavat oikeudelliset, eettiset ja arvoihin pohjautuvat toimintamahdollisuutensa. Uhrien suojaamisen lähtökohtana on, että varhaiskasvatuksen, koulu- ja nuorisotoimen sekä sosiaalija terveydenhuollon ammattilaiset tunnistavat piiloutuvan väkivallan piirteitä ja ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

havainnoivat perheiden tilanteita, jotta uhrit voivat tulla tunnistetuiksi. Lisäksi suojaamisen näkökulmasta tärkeä on ammattilaisten ilmoitusvastuu, joka vastuuttaa laajasti viranomaiskenttää väkivaltaepäilyn ilmoittamisesta poliisille. Riskinarviointi ja puuttumisvastuu on erityisesti poliisilla ja sosiaalitoimella. Väkivaltaan ja vainoon puuttuminen vaatii hyvin toimivaa yhteistyötä uhrien suojaamiseksi ja palveluiden tarjoamiseksi. (Nikupeteri ym. 2017.) Uhrien suojaaminen vastuuttaa eri alojen ammattilaiset huomioimaan yksilöihin ja perheisiin kohdistuvat uhat ja vaatii viranomaiset palauttamaan uhrien perusoikeudet vapauteen, koskemattomuuteen sekä päätöksentekomahdollisuuksiin (myös Stark 2012, 202).

Ristiriitaisen ja epävarman tiedon käsittely

Vainotilanteet voivat näyttäytyä ammattilaisille ristiriitaisina. Tilanteet voivat näyttäytyä näennäisesti selkeinä ja siten näennäisesti varmoina tai ne voivat näyttäytyä epävarmoina. Se, että osapuolten selonteot ovat usein keskenään ristiriitaisia ja siten muodostunut tieto tilanteesta sisältää usein epäselviä kohtia, voi aiheuttaa työntekijässä epävarmuutta. Lisäksi ristiriitaisuutta ja epävarmuutta voi aiheuttaa se, että osa vainoteoista ei ole ulkoisesti havaittavissa tai niitä ei ole helppo tunnistaa väkivaltaisiksi, koska ne merkityksellistyvät uhrin ja tekijän suhteessa. (Nikupeteri 2016a, 148–152.) Vainon tunnistaminen vaatiikin ammattilaisilta epävarman, monimutkaisen ja monitulkintaisen tiedon sietämistä ja selventämistä mahdollisuuksien mukaan (ks. Brandon ym. 2009). Vainoon liittyvä epävarma tieto haastaa vainoon pureutuvien interventioiden tekemistä. Epävarma ja ristiriitainen tieto voi aiheuttaa työntekijässä epäröintiä, mikä voi olla yksi palvelujärjestelmän tapa reagoida ja vastata sellaiseen väkivaltaan, joka näyttäytyy epäselvänä. Epäröinnnin taustalla on se, että työntekijät nojaavat tiettyihin norminmukaisiin käytäntöihin pohtiessaan, onko tilanteessa ilmennyt väkivaltaa, jolloin keskeisinä toimenpiteitä ohjaavina tekijöinä ovat väkivallan välittömyys ja todisteiden kiistattomuus. Kyseiset lähtökohdat eivät mahdollista puuttumista sellaisiin tilanteisiin, joissa väkivalta on piilotettua, tilanteet monimutkaisia ja monitulkintaisia sekä tieto epävarmaa, kuten vainon kohdalla usein on. (Ellonen & Pösö 2014.) Tietämättömyys ja epävarmuus apua hakevien uhrien ja perheiden tilanteissa voi tuntua työntekijästä epämieluisalta, jolloin totunnainen työtapa voi ohjata yritykseen luoda turvallisuutta keinoilla, jotka päinvastoin lisäävät turvattomuutta. Silloin vainon moniulotteista todellisuutta yritetään hallita tiedolla, joka ei ulotu monimutkaisten suhteiden ja prosessien tavoittamiseen. (Ks. Venkula 2011, 37.) Pahimmillaan tilanteen epävarmuus saattaa ohittua tai se ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

voi tulla käsitellyksi varmuutena organisatoristen paineiden ja lakisääteisten toimimisen velvoitteiden alla (White 2009, 233–234). Tieto vainosta rakennetaan asiakkaan ja työntekijän kohtaamisessa, ja ”diagnoosi” vainosta muotoutuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa neuvotellen ja tulkiten (Hood 2014, 33). Epävarman tiedon ja siinä ilmenevän mahdollisen riskin käsittely edellyttää työntekijältä empatiaa ja moraalisen vastuun tunnetta (Broadhurst ym. 2010) sekä moraalista järkeilyä ja tulkintaa (Forsberg & Autonen-Vaaraniemi 2012). Vainon tunnistaminen ja siihen puuttuminen edellyttävät monipuolisen tiedon etsimistä ja kokonaiskuvan muodostamista. Ristiriitaisen ja epävarman tiedon käsittelyssä korostuukin viranomaisen vapaa, tarkoituksenmukainen harkinta. Siihen liittyy arvottava, subjektivoiva ja huoltapitävä harkinta, mikä voi mahdollistaa ammattilaisen moraaliseen pohdintaan ja oikeudenmukaisuuteen pohjautuvan riskin arvioinnin (ks. Sirviö ym. 2015). Vainon tunnistaminen ja puuttuminen vaativat ammattilaisilta vahvaa ammatillista arvoperustaa ja eettisyyttä.

Monialainen ammatillinen lähestyminen ja auttaminen Riskien tunnistamisessa, uhrien suojaamisessa ja epävarman tiedon käsittelyssä korostuu monialaisen työskentelyn tärkeys eron jälkeisen vainon kohtaamisessa. Eron jälkeisen vainon uhrien, tekijöiden ja muiden osallisten auttaminen ulottuukin usean eri ammattialan alueelle. Erityisesti turvakotien väkivaltatyöntekijöillä, sosiaalija terveysalan ammattilaisilla, poliisilla ja syyttäjillä on keskeinen rooli vainon tunnistamisessa ja siihen puuttumisessa. Monialainen työskentely mahdollistaa myös epävarman ja ristiriitaisen tiedon täydentämisen, jota yksi ammattiala tai työntekijä ei pysty tekemään. Vainon tunnistamiseksi tarvitaan useita eri toimijoita, jolloin eri osapuolten todellisuuksista saadaan muodostettua näkemys, joka mahdollistaa riskin kuulemisen ja vainon prosessuaalisen sanoittamisen. Tiedon jakaminen moniammatillisessa ryhmässä mahdollistaa myös yksittäisen työntekijän epävarman, rikkonaisen ja ristiriitaisen tiedon täydentämisen ja sen reflektoinnin muiden ammattilaisten kanssa. (Nikupeteri 2016a, 161–162). Moniammatillisten työkäytäntöjen kehittäminen on tärkeää myös tiedonvaihdon näkökulmasta. Tiedonvaihdossa keskeistä on tieto vainosta ilmiönä. Institutionaaliset toimijat määrittävät uhrien ja perheiden tilanteita erilaisista positioista ja näkökulmista käsin, jolloin toinen viranomainen voi epähuomiossa vaikuttaa negatiivisesti uhrin avunsaantiin. Jos esimerkiksi yksi viranomainen epähuomiossa luovuttaa uhrin uuden osoitetiedon entiselle kumppanille, voi se mahdollistaa vainon jatkumisen. Uhrien autetuksi tulemisen odotus rakentuu sen varaan, että kaikki viranomaiset tunnistavat ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

vainoilmiön dynamiikan ja luonteen sekä sen seuraukset omaan toimintaansa (Nikupeteri 2016a, 147). Lisäksi uhrien suojaaminen edellyttää, että kaikki ammattilaiset tietävät moniammatillisen työskentelyn toimintamallin, jolloin väkivallan tai sen uhkan arviointi ei jää pelkästään yksittäisen työntekijän tiedon ja tulkinnan varaan (ks. Inkilä ym. 2016). Monialainen auttaminen sisältää myös näkemyksen auttamisen tarpeiden laaja-alaisuudesta. Varsinaisen vainon kohteen lisäksi erityisesti vainon prosesseissa mukana olevat lapset, kuten myös tekijät ja muut osalliset, tulee nähdä avuntarvitsijoina. Monialaisen auttamisen tarpeessa korostuu myös se, että palveluja oikeusjärjestelmän ammattilaisten lisäksi myös teknologiaalan osaajat ja yhteiskunnalliset päättäjät ottavat vastuuta vainon ennaltaehkäisyssä ja uhrien suojaamismahdollisuuksien kehittämisessä. Lisäksi eron jälkeinen vaino yhtenä lähisuhdeväkivallan muotona on tärkeä huomioida myös koulutuksessa ja tutkimuksessa, jotka luovat perustan ammatillisen osaamisen vahvistamiselle. Vainon eri osalliset vaativat tunnistetuksi tulemista, avun saamista ja riittävän pitkää tukea.

Avainviestit – Eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana

Vaino on väkivaltaa, joka ei välttämättä jätä näkyviä jälkiä mutta voi sisältää riskin edetä hengenriistoon.

Varsinaisen vainon kohteen lisäksi myös lapset sekä muut uhrin läheiset, mutta myös tekijät on tärkeää nähdä avuntarvitsijoina.

Vainon ennaltaehkäisy, siihen puuttuminen ja eri osapuolten auttaminen vaatii moniammatillista työskentelyä.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Lähteet Beck, M. & Rosenberg, D. & Chideya, F. & Miller, S. & Foote, D. & Manly, H. & Katel, P. 1992, July 13: Murderous obsession. Newsweek, 60–62. Beck, Ulrich 1995: Politiikan uudelleen keksiminen: kohti refleksiivisen modernisaation teoriaa. Teoksessa Beck, Ulrich & Giddens, Anthony & Lash, Scott: Nykyajan jäljillä. Refleksiivinen modernisaatio. Suomentanut Leevi Lehto. Vastapaino. Tampere, 11–82. Beck, Ulrich & Beck-Gernsheim, Elisabeth 1995: The normal chaos of love. Kääntäneet Mark Ritter & Jane Wiebel. Polity Press. Cambridge. Björklund, Katja 2010: Stalking and violence victimization among Finnish university students. Institute of Behavioural Sciences Studies 65:2010. University of Helsinki. Helsinki. Brady, Patrick Q. & Nobles, Matt R. 2015: The Dark Figure of Stalking: Examining Law Enforcement Response. Journal of Interpersonal Violence. DOI: 10.1177/0886260515596979. Brandon, Marian & Bailey, Sue & Belderson, Pippa & Gardner, Ruth & Sidebotham, Peter & Dodsworth, Jane & Warren, Catherine & Black, Jane 2009: Understanding Serious Case Reviews and their Impact: A Biennial Analysis of Serious Case Reviews 2005-07. Research Report DCSF-RR129. University of East Anglia. http://www. haringeylscb.org/sites/haringeylscb/ files/biennial_review_scrs_200507_ brandon-3.pdf. Viitattu 10.4.2016. Brandt, Jonna 2017: Teknologia vainon väylänä. Eron jälkeisen digitaalisen vainon kokemuksia. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. Breiding, M.J. & Chen, J. & Black, M.C. 2014: Intimate Partner Violence in the United States –2010. National Center for Injury Prevention and Control of the Centers for Disease Control and Prevention. Atlanta. Georgia. http:// www.cdc.gov/violenceprevention/ pdf/cdc_nisvs_ipv_report_2013_v17_ single_a.pdf. Viitattu 26.6.2017.

Broadhurst, Karen & Hall, Chris & Wastell, Dave & White, Sue & Pithouse, Andy 2010: Risk, Instrumentalism and the Humane Project in Social Work: Identifying the Informal Logics of Risk Management in Children’s Statutory Services. British Journal of Social Work 40 (4), 1046–1064. Burgess, Ann W. & Baker, Timothy & Greening, Deborah & Hartman, Carol R. & Burgess, Allen G. & Douglas John E. & Halloran, Richard 1997: Stalking Behaviors within Domestic Violence. Journal of Family Violence 12 (4), 389–403. Castrén, Anna-Maija 2009: Onko perhettä eron jälkeen? Eroperhe, etäperhe, uusperhe. Gaudeamus. Helsinki. Dennison, Susan M. & Thomson, Donald M. 2005: Criticisms or Plaudits for Stalking Laws? What Psycholegal Research Tells Us About Proscribing Stalking. Psychology, Public Policy, and Law 11 (3), 384–406. Douglas, Kevin S. & Dutton, Donald G. 2001: Assessing the link between stalking and domestic abuse. Aggression and Violent Behaviour 6 (6), 519–546. Dovelius, Anna Mia & Öberg, Jonas & Holmberg, Stina 2006: Stalking in Sweden: Prevalence and prevention. The Swedish National Council for Crime Prevention. Stockholm. http://www.bra.se/download/18. cba82f7130f475a2f1800024961/2006_ stalking_in_sweden.pdf. Viitattu 6.10.2017. Drury-Hudson, Julie 1999: Decision Making in Child Protection: The Use of Theoretical, Empirical and Procedural Knowledge by Novices and Experts and Implications for Fieldwork Placement. British Journal of Social Work 1 (29), 147–169. Ekbrand, Hans 2006: Separationer och mäns våld mot kvinnor. Göteborg Studies in Sociology N:o 28. Department of Sociology. Göteborg University. Göteborg. Ellonen, Noora & Pösö, Tarja 2014: Hesitation as a system response to children exposed to violence. International Journal of Children’s rights 22 (4), 730–747.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Emerson, Robert M. & Ferris, Kerry O. & Gardner, Carol Brooks 1998: On Being Stalked. Social Problems 45 (3), 289–314. Eriksson, Maria 2011: Contact, Shared Parenting, and Violence: Children as Witnesses of Domestic Violence in Sweden. International Journal of Law, Policy and the Family 25 (2), 165–183. European Union Agency for Fundamental Rights 2014: Violence against Women: An EU-wide survey. Main results. Luxembourg. http://fra.europa.eu/sites/ default/files/fra-2014-vaw-survey-mainresults_en.pdf. Viitattu 8.2.2016. Farnham, Frank R. & James, David V. & Cantrell, Paul 2000: Association between violence, psychosis, and relationship to victim in stalkers. The Lancet 355 (9199), 199.

Follingstad, Diane R. & Rutledge, Larry L. & Berg, Barbara J. & Hause, Elizabeth S. & Polek Darlene S. 1990: The Role of Emotional Abuse in Physically Abusive Relationships. Journal of Family Violence 5 (2), 107–120. Forsberg, Hannele & AutonenVaaraniemi, Leena (toim.) 2012: Kiistanalainen perhe, moraalinen järkeily ja sosiaalityö. Vastapaino. Tampere. Geraldo 1990: Tracking the star stalkers. March 20: Journal Graphics transcript 654. Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity. Self and society in the Late Modern age. Polity Press. Cambridge. Goode, Matthew 1995: Stalking: Crime of the ’90s? Criminal Law Journal 19 (1), 21–31. Haapasalo, Jaana 2008: Kriminaalipsykologia. Ps-Kustannus. Jyväskylä. Hiltunen, Elina 2010: Monet naisopiskelijat kärsivät hiljaisuudessa pitkäaikaisesta vaanimisesta. Yle Uutiset. 24.3.2010. http://yle.fi/uutiset/sadat_naisopiskelijat_ karsivat_hiljaisuudessa_pitkaaikaisesta_ vaanimisesta/1554758. Viitattu 26.6.2017. Hood, Rick 2014: Complexity and Integrated Working in Children’s Services. British Journal of Social Work 44 (1), 27–43.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Husso, Marita & Virkki, Tuija & Notko, Marianne & Holma, Juha & Laitila, Aarno & Mäntysaari, Mikko 2012: Making Sense of Domestic Violence Intervention in Professional Health Care. Health and Social Care in the Community 20 (4), 347–355. Hämäläinen, Kati 2012: Perhehoitoon sijoitettujen lasten antamat merkitykset kodilleen ja perhesuhteilleen. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D56. Väestöntutkimuslaitos, Väestöliitto. Helsinki. Inkilä, Jaana & Helminen, Mika & Kuosmanen, Taru & Paavilainen, Eija 2016: Moniammatillinen toimintamalli lasten kaltoinkohteluun puuttumisessa. Janus 24 (1), 62–78. Jaffe, Peter G. & Johnston, Janet R. & Crooks, Claire V. & Bala, Nicholas 2008: Custody disputes involving allegations of domestic violence: toward a differentiated approach to parenting plans. Family Court Review 46 (3), 500–522. Jalovaara, Marika 2007: The effects of marriage partner’s socio-economic positions on the risk of divorce in Finland. Finnish Yearbook of Population Research; XLIII Supplement. Väestöntutkimuslaitos. Helsinki. Kinnunen, Jaana 2016: Kun väkivalta ei päättynytkään eroon. Tutkimus lastenvalvojien työkäytännöistä eron jälkeisen väkivallan ja vainon tilanteissa. Ammatillinen lisensiaatintutkimus. Lapin yliopisto. Kirkwood, Catherine 1993: Leaving Abusive Partners: From the Scars of Survival to the Wisdom for Change. Sage. London. Kotanen, Riikka 2013: Näkymättömästä näkökulmaksi. Parisuhdeväkivallan uhrit ja oikeudellisen sääntelyn muutos Suomessa. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2013:5. Helsingin yliopisto. Helsinki. Kuronen, Marjo 2003: Eronnut perhe? Teoksessa Forsberg, Hannele & Nätkin, Ritva (toim.): Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Gaudeamus. Helsinki, 103–120.

Laitinen, Merja & Nikupeteri, Anna 2013: Kokemusasiantuntijuus väkivaltatyössä. Teoksessa Laitinen, Merja & Niskala, Asta (toim.): Asiakkaat toimijoina sosiaalityössä. Vastapaino. Tampere, 427–458. Laitinen, Merja & Nikupeteri, Anna & Hurtig, Johanna 2018: Häiritsevä tieto ja tietäjyys – Lapset tietävinä toimijoina vanhempien eron jälkeisessä vainossa. Teoksessa Valkonen, Jarno (toim.): Häiritsevä yhteiskuntatutkimus. LUP Lapland University Press. Rovaniemi. (Tulossa)

Maksimainen, Jaana 2010: Parisuhde ja ero. Sosiologinen analyysi terapeuttisesta ymmärryksestä. Helsingin yliopisto. Helsinki. McFarlane, Judith M. & Campbell, Jacquelyn C. & Wilt, Susan & Sachs, Carolyn J. & Ulrich, Yvonne & Xu, Xiao 1999: Stalking and intimate partner femicide. Homicide Studies 3(4), 300–316. Meloy, J. Reid 1996: Stalking (obsessional following): A review of some preliminary studies. Aggression and Violent Behavior 1 (2), 147–162.

Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Helsinki.

Meloy, J. Reid 2007: Editorial. Stalking: the state of the science. Criminal Behavior and Mental Health 17 (1), 1–7.

Liukkonen, Marjo 1994: Miksi Mirja murhattiin? Intohimorikoksen dynamiikkaa. Teoksessa Heinämaa Sara & Näre Sari (toim.): Pahan tyttäret. Sukupuolitettu pelko, viha ja valta. Gaudeamus. Helsinki, 121–129.

Morgan, David 2011: Rethinking Family Practices. Palgrave Macmillan. Houndmills.

Logan, T. K. & Walker, Robert 2009: Partner stalking: Psychological dominance or “business as usual”? Trauma, Violence, and Abuse 10 (3), 247–270. Logan, TK & Walker, Robert & Hoyt, William & Faragher, Teri 2009: The Kentucky Civil Protective Order Study: A Rural and Urban Multiple Perspective Study of Protective Order Violation Consequences, Responses, and Cost. Final report to the National Institute of Justice. U.S Departmenf of Justice. U.S. https://www.ncjrs.gov/pdffiles1/nij/ grants/228350.pdf. Viitattu 9.5.2017. Lowney, Kathleen S. & Best, Joel 1995: Stalking Strangers and Lovers: Changing Media Typifications of a New Crime Problem. Teoksessa Best, Joel (toim.): Images of Issues. Typifying Contemporary Social Problems. Aldine de Gruyter. New York, 33–57. Lundgren, Eva 2012: Våldets normaliseringsprocess och andra våldsförståelser. Roks. Stockholm.

Mullen, Paul & Pathé, Michele & Purcell, Rosemary 2000: Stalkers and their Victims. Cambridge University Press. Cambridge. Nikupeteri, Anna 2016a: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaaminen. Acta Universitatis Lapponiensis 336. Lapin yliopisto. Rovaniemi. Nikupeteri, Anna 2016b: Stalked Lives: Finnish Women’s Emotional Experiences of Post-Separation Stalking. Nordic Social Work Research. DOI:1 0.1080/2156857X.2016.1192055. Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2013: Vaino naisiin kohdistuvana eron jälkeisenä väkivaltana. NaistutkimusKvinnoforskning 26 (2), 29–43. Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2015: Children’s Everyday Lives Shadowed by Stalking: Postseparation Stalking Narratives of Finnish Children and Women. Violence and Victims 30 (5), 830–845. Nikupeteri, Anna & Tervonen, Harriet & Laitinen, Merja 2015: Eroded, Lost or Reconstructed? Security in Finnish Children’s Experiences of Post-Separation Stalking. Child Abuse Review 24 (4), 285–296.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Nikupeteri, Anna & Lappi, Carita & Lohiniva-Kerkelä, Mirva & Kauppi, Arto & Laitinen, Merja 2017: Potentiaalisesti tappava parisuhde? Erotilanteen uhkaavuus ja uhrien suojaamisen edellytykset sukupuolistuneen väkivallan viitekehyksessä. Hyväksytty julkaistavaksi Oikeus-lehteen. (Tulossa). Näre, Sari 2008: Julkisen intimisoituminen ja performatiivinen väkivalta. Teoksessa Näre, Sari & Ronkainen, Suvi (toim.): Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikka. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi, 195–221.

Piispa, Minna 2006: Parisuhdeväkivalta. Teoksessa Piispa, Minna & Heiskanen, Markku & Kääriäinen, Juha & Sirén, Reino. Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 225. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, Helsinki, 41–81. Piispa, Minna & Taskinen, Jukka & Ewalds, Helena 2012: Selvitys perheja lapsensurmien taustoista vuosilta 2003– 2012. Sisäasiainministeriön julkaisut 35/2012. Sisäasiainministeriö, Helsinki. Pösö, Tarja 2007: Lastensuojelun puuttuva tieto. Teoksessa Jaana Vuori & Ritva Nätkin (toim.) Perhetyön tieto. Vastapaino. Tampere, 65–82. Pösö, Tarja 2012: Epilogi. Teoksessa Forsberg, Hannele & Autonen-Vaaraniemi, Leena (toim.): Kiistanalainen perhe, moraalinen järkeily ja sosiaalityö. Vastapaino. Tampere, 169–173. Radford, Lorraine & Hester, Marianne 2015: More Than a Mirage? Safe Contact for Children and Young People Who Have Been Exposed to Domestic Violence. Teoksessa Stanley, Nick & Humphreys, Cathy (toim.): Domestic Violence and Protecting Children. New Thinking and Approaches. Jessica Kingsley Publisher. London, 112–129. Rosenfeld, Barry 2000: Assessment and treatment of obsessional harassment. Aggression and Violent Behavior 5 (6), 529–549.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Saraviita, Ilkka 2011: Perustuslaki. 2. uudistettu painos. Talentum. Helsinki. Schultz, Amy Sides & Moore, Julia & Spitzberg, Brian H. 2014: Once Upon a Midnight Stalker: A Content Analysis on Stalking in Films. Western Journal of Communication 78 (5), 612–635. Sevón, Eija & Notko, Marianne 2008: Perhesuhteiden omalakisuus. Teoksessa Sevón, Eija & Notko, Marianne (toim.): Perhesuhteet puntarissa. Palmenia Helsinki University Press. Helsinki, 13–26. Sheehan, Brynn E. & Murphy, Sharon B. & Moynihan, Mary M. & Dudley-Fennessey, Erin & Stapleton, Jane G. 2015: Intimate Partner Homicide 2015: New Insights for Understanding Lethality and Risks. Violence Against Women 21 (2), 268–288. Sirviö, Heidi & Romakkaniemi, Marjo & Lindh, Jari & Laitinen, Merja 2015: Sosiaalityöntekijän harkintavallan käyttö ehkäisevän toimeentulotuen päätöksenteossa. Janus 23 (3,) 247–264. Sisäministeriö 2014: Perhe- ja lapsisurmien ehkäisy ja estäminen ja viranomaisten välinen tiedonvaihto. Työryhmän selvitys. Sisäministeriön julkaisu 1/2014. Sisäinen turvallisuus. Helsinki. Smart, Carol & Neale, Bren 1999: Family fragments? Polity Press. Cambridge. Spitzberg, Brian H. & Cupach, William R. 2007: The state of the art of stalking: Taking stock of the emerging literature. Aggression and Violent Behavior 12 (1), 64–86. Spitzberg, Brian H. & Cupach, William R. 2014: The dark side of relationship pursuit. From attraction to obsession and stalking. 2. painos. Routledge. New York. Stanford, Sonya 2010: ‘Speaking Back’ to Fear: Responding to the Moral Dilemmas of Risk in Social Work Practice. British Journal of Social Work 40 (4), 1065–1080. Stark, Evan 2007: Coercive Control: How Men Entrap Women in Personal Life. Oxford University Press. New York, Oxford. Stark, Evan 2012: Looking Beyond Domestic Violence: Policing Coercive Control. Journal of Police Crisis Negotiations 12 (2), 199–217.

Strand, Susanne & McEwan, Troy E. 2012: Violence among female stalkers. Psychological Medicine 42 (3), 545–555. Tapola-Haapala, Maria & KarvinenNiinikoski, Synnöve & Kääriäinen, Aino 2012: Parental divorce and children in Finland. Teoksessa Kääriänen, Aino & Hämäläinen, Juha & Pölkki, Pirjo (toim.) Challenges of divorce, interventions and children. Eron haasteet, väliintulot ja lapset. Ensi- ja turvakotien liitto. Helsinki, 99–123. Tilastokeskus 2015: Siviilisäädyn muutokset 2014. http://tilastokeskus.fi/ til/ssaaty/2014/ssaaty_2014_2015-04-21_ fi.pdf. Viitattu 22.2.2016. Tjaden, Patricia & Thoennes, Nancy 1998: Stalking in America: Findings from the national violence against women survey. https://www.ncjrs.gov/ pdffiles/169592.pdf. Viitattu 8.2.2016. Törmä, Sinikka & Tuokkola, Kati & Hurtig, Johanna 2013: Lähisuhde- ja perheväkivalta romaninaisten kokemana. Avun tarpeet yhteisössä ja palvelujärjestelmässä. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2013:33. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki. https://www. julkari.fi/bitstream/handle/10024/126171/ RAP_2013_33_romaninaiset_vakivalta. pdf?sequence=1 Viitattu 10.5.2017.

Valkama, Elisa & Lasola, Marjukka 2009: Lasten huoltoriidat tuomioistuimissa. Teoksessa Lasola Marjukka (toim.): Oikeusolot 2009. Katsaus oikeudellisten instituutioiden toimintaan ja oikeuden saatavuuteen. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 244. Helsinki, 233–256. Venkula, Jaana 2011: Epävarmuudesta ja varmuudesta. 2. painos. Lyhty ry. Books on Demand. Helsinki. White, Sue 2009: Fabled Uncertainty in Social Work. A Coda to Spafford et al. Journal of Social Work 9 (2), 222–235. Wilcox, B. 1982: Psychological rape. Glamour 80 (October), 232–233, 291–296. Woodlock, Delanie 2016: The Abuse of Technology in Domestic Violence and Stalking. Violence Against Women. Doi:10.1177/1077801216646277. Øverlien, Carolina 2013: The Children of Patriarchal Terrorism. Journal of Family Violence 28 (3), 277–287.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

2 ERON JÄLKEISEN VAINON TUNNISTAMINEN IHMISOIKEUSKYSYMYKSENÄ

Pia Puu Oksanen, Sini Majlander, Fanny Pihlström ja Anna Silventoinen Ihmisoikeusjärjestelmä on kehittyvä, elastinen systeemi. Sen tavoitteena on varmistaa, että sopimusvaltiot toimivat ihmisoikeuksia suojellen, kunnioittaen ja edistäen. Tässä luvussa kuvaamme, miten yksityishenkilön harjoittama vaino on tunnistettu eri ihmisoikeussopimuksissa ja -normeissa. Luvun keskiössä ovat eron jälkeisen vainon ihmisoikeusloukkaukseksi tunnistamisen kannalta keskeiset ihmisoikeussopimukset ja ne Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätökset, joilla on merkitystä tässä kontekstissa. Luvun lopussa teemme yleiskatsauksen kotimaisiin ja ylikansallisiin oikeussuojakeinoihin, joita vainoa kohdanneella on käytettävissään.

IHMISOIKEUSJÄRJESTELMÄ: MISTÄ OLIKAAN KYSE?

Ihmisoikeuksilla tarkoitetaan oikeuksia, jotka kuuluvat yhtäläisesti jokaiselle ihmiselle kaikkialla maailmassa. Ihmisoikeuksia ovat esimerkiksi oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Ihmisoikeuksien taustalla on Yhdistyneitten kansakuntien (YK) yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus, joka hyväksyttiin yksimielisesti yleiskokouksessa 10.12.1948. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus on hyvin erityinen, sillä ihmiskunta ei ole koskaan aiemmin päässyt yhtä lähelle yhteistä ja globaalia näkemystä ihmisoikeuksista ja niiden asettamista velvollisuuksista. Ihmisoikeusjulistuksen kolmekymmentä artiklaa on myös toiminut perustana YK:n myöhemmälle ihmisoikeustyölle, mukaan lukien kaikille YK:n piirissä solmituille ihmisoikeussopimuksille. Sopimuksilla on turvattu julistuksessa mainittujen oikeuksien toteutuminen ja saatettu ihmisoikeudet osaksi kansainvälistä oikeutta. Ihmisoikeusjärjestelmän tarkoitus on helposti ymmärrettävä: se on luotu suojelemaan jokaisen ihmisarvoa. Järjestelmä itsessään on kaikkea muuta kuin helppo: kansainvälinen oikeus, normit, julistukset ja sopimukset risteävät, niiden velvoittavuus vaihtelee ja toimeenpanovaatimusten ymmärtäminen vaatii perehtyneisyyttä. Järjestelmä pohjautuu valtioiden välisiin sopimuksiin, ja vastuu sopimusten toteuttamisesta on valtioilla. Ihmisoikeussopimuksissa valtiot sitoutuvat turvaamaan tietyt oikeudet omille kansalaisilleen ja myös muille alueellaan oleville ihmisille. Tämän vastuun piiriin kuuluu esimerkiksi lainsäädäntömuutosten toteuttaminen ihmisoikeussopimuksia noudattaen. Ihmisoikeuspolitiikan tärkeä tukipilari on Yhdistyneet kansakunnat. YK on suurin valtioiden välinen ihmisoikeusjärjestö ja globaalista näkökulmasta ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

merkittävä ihmisoikeuskeskustelun foorumi. YK myös valvoo YK:n alaisten ihmisoikeussopimuksien noudattamista. Euroopassa vahva rooli on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimella (EIT), jonka tuomiot sitovat Euroopan neuvoston jäsenvaltioita. EIT valvoo Euroopan ihmisoikeussopimuksen noudattamista. Euroopan ihmisoikeussopimus eli yleissopimus ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi allekirjoitettiin Roomassa vuonna 1950, ja se tuli voimaan vuonna 1953. Myös Euroopan unionilla (EU) on suuri merkitys ihmisoikeustoimijana. Nimitys Euroopan unioni tuli käyttöön vuonna 1993 Maastrichtin sopimuksen myötä. Ihmisoikeudet ovat ihmisten määrittelemiä oikeuksia ja siksi pohjimmiltaan sidoksissa kulloinkin vallitsevaan maailmantilanteeseen. Kylmä sota jakoi maailman ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen hyväksymisen jälkeen. Julistuksen rinnalle tarvittiin valtioita oikeudellisesti velvoittavia ihmisoikeussopimuksia, jottei ihmisoikeuskehitys pysähtyisi. Sopimuksilla myös paikattiin ihmisoikeusjulistuksen puutteita. Naisten ja lasten – ja esimerkiksi vammaisten – ihmisoikeuksien tunnustaminen jäi julistuksessa heikoksi, eikä näiden ryhmien perusvapauksien toteutuminen ole ollut myöhemminkään globaalilla tasolla ongelmatonta. Sekä kehittyvä sopimusjärjestelmä että ihmisoikeuskäsitteistön merkityssisällön syveneminen muuttavat maailmaa oikeudenmukaisemmaksi kaikille. Myös eron jälkeinen vaino on ihmisoikeusloukkaus, jota on tärkeää tarkastella ihmisoikeuskysymyksenä. Valtioilla on siis vastuu ihmisoikeuksien kunnioittamisesta, suojelemisesta ja edistämisestä. Nämä velvoitteet ulottuvat myös yksilöiden välisiin tekoihin. Kansainvälisessä oikeudessa ja muissakin ihmisoikeusasiakirjoissa painotetaan valtion huolellisuusvelvoitteen (due diligence) periaatetta. Huolellisuusvelvoite tarkoittaa, että valtiot ovat vastuussa myös yksityishenkilöiden teoista, jos valtiot eivät tehokkaasti ehkäise oikeuksien tai vapauksien loukkauksia tai tutki ja rankaise väkivallan tekoja. Jos valtio laiminlyö tämän velvoitteensa esimerkiksi laiminlyömällä riittävien suojamekanismien luomisen eron jälkeisen vainon ehkäisemiseksi tai jättämällä rankaisematta tällaiseen tekoon syyllistynyttä, voi loukkauksen kohteena oleva yksilö viimesijaisesti turvautua ylikansallisiin oikeussuojakeinoihin ja saattaa viranomaisten toimien riittävyyden ylikansallisen ihmisoikeusinstanssin, esimerkiksi YK:n CEDAW-komitean tai EIT:n, arvioitavaksi. Valtion on kuitenkin tarjottava yksilöille myös tehokkaat kansalliset oikeussuojakeinot sellaisten tilanteiden varalle, joissa yksilön oikeutta on loukattu. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen rikokseksi on yksi huolellisuusvelvoitteen piiriin kuuluva velvoite. Huolellisuusvelvoitteen laajuuden ja sen rajojen arvioiminen on korostunut vainoa koskevien ratkaisujen yhteydessä.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta ihmisoikeusjärjestelmä on enemmän kuin valtioiden ihmisoikeuspolitiikkaa ja lainsäädäntöä ohjaava monimutkainen sopimuskoneisto. Ihmisoikeudet, kaikissa muodoissaan – oli sitten kyse EIT:n ratkaisusta tai yleissopimuksen tekstistä – kuuluvat kaikille ja ovat kaikkien käytettävissä. [1]

VAINO YK:N KANSAINVÄLISISSÄ SOPIMUKSISSA Lasten oikeuksien yleissopimus ja kidutuksen vastainen sopimus

YK:n alaisuudessa on laadittu sopimuksia, jotka sisältävät vainon tunnistamisen kannalta merkityksellisiä tekstejä. Muun muassa vuoden 1989 lapsen oikeuksien yleissopimus tunnustaa lapset erityistä suojelua ja huolenpitoa vaativana ryhmänä ja asettaa näin sopimusvaltioille korostetun huolellisuusvelvollisuuden suhteessa lasten oikeuksien turvaamiseen. Suomessa lapsen oikeuksien sopimus tuli voimaan vuonna 1991. Sopimus ei nimenomaisesti mainitse vainoa tai sitä vastaavaa toimintaa mutta vaatii valtioita asettamaan vahvan suojan lapsen yksityisyydelle ja ryhtymään kaikkiin mahdollisiin toimiin suojatakseen lasta kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta tai vahingoittamiselta. Lapsen oikeuksien sopimuksen noudattamista valvoo YK:n lapsen oikeuksien komitea. YK:n yleiskokouksessa hyväksytty kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen yleissopimus tuli voimaan 1987, Suomen osalta 1989. Sopimukseen sisältyvä kidutuksen määritelmä kattaa tahallisen teon, jolla aiheutetaan kovaa henkistä kärsimystä uhrin “pelottelemiseksi tai pakottamiseksi taikka minkälaiseen tahansa syrjintään perustuvasta syystä”. Kidutuksen vastaisen yleissopimuksen noudattamista valvoo YK:n kidutuksen vastainen komitea. Komitea julkisti Suomen seitsemännen määräaikaisraportin perusteella suosituksensa Suomelle (7.12.2016). Komitea suosittelee muun muassa, että Suomeen perustetaan tehokas ja riippumaton valitusmekanismi pari- ja lähisuhdeväkivallan uhreille. Komitea kehottaa Suomea myös varmistamaan, että perheväkivaltaa kokeneet hyötyvät lähestymiskiellon suojasta ja että väkivaltaa kokeneet pääsevät oikeussuojakeinojen ja oikeudellisen neuvonnan piiriin. [2] Toteutuessaan nämä toimenpiteet edistäisivät merkittävästi eron jälkeistä vainoa kokeneiden oikeuksia.

Naisiin kohdistuva väkivalta YK:n sopimuksissa YK:n ihmisoikeussopimuksissa eron jälkeistä vainoa ei ole tunnistettu käsitteenä. Sopimuksissa on ollut keskiössä naisiin kohdistuvan syrjinnän ja väkivallan torjuminen yleisemmällä tasolla. Yksi tärkeimmistä naisten oikeuksia ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

koskevista sopimuksista on YK:n kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (1979, CEDAW-sopimus). Suomessa sopimus tuli voimaan 1986. Sopimuksella torjutaan naisten syrjintää, mutta alkuperäinen sopimusteksti ei sisällä mitään mainintaa naisiin kohdistuvasta väkivallasta tai vainosta. Virhettä on sittemmin korjattu. CEDAW-sopimuksen täytäntöönpanoa valvova CEDAW-komitea on vuosina 1989 ja 1992 antamissaan yleissuosituksissaan selventänyt, että CEDAW-sopimuksessa tarkoitettu syrjintä käsittää myös naisiin kohdistuvan väkivallan. Yleissuosituksen 19 kohdan 6 mukaan syrjinnän käsitteeseen sisältyy sukupuoleen perustuva väkivalta, joka kohdistuu naiseen hänen sukupuolensa vuoksi tai joka vaikuttaa epäsuhtaisesti juuri naisiin. Saman kohdan mukaan sukupuoleen perustuva väkivalta sisältää tekoja, jotka aiheuttavat fyysistä, psyykkistä tai seksuaalista haittaa tai kärsimystä, niiden uhkaa tai muunlaista vapauden riistämistä. Naisiin kohdistuva väkivalta otettiin itsenäiseksi käsitteeksi YK:n yleiskokouksen vuonna 1993 antamaan julistukseen naisiin kohdistuvan väkivallan poistamiseksi (Declaration on Violence Against Women, DEVAW-julistus). DEVAW-julistuksen määritelmän mukaan naisiin kohdistuva väkivalta tarkoittaa mitä tahansa sukupuoleen perustuvaa väkivallan tekoa, josta aiheutuu tai joka on omiaan aiheuttamaan psyykkistä, seksuaalista tai psykologista harmia tai kärsimystä naisille, mukaan lukien kyseenlaisilla teoilla uhkaaminen, pakottaminen tai mielivaltainen vapauden riistäminen. Myös vuonna 1995 järjestetyssä naisten asemaa käsittelevässä maailmankonferenssissa hyväksytty Pekingin julistus ja toimintaohjelma sisältää yksityiskohtaisen naisiin kohdistuvan väkivallan määritelmän, jossa huomioidaan erilaiset sukupuoleen liittyvät väkivallan muodot, jotka aiheuttavat tai saattavat aiheuttaa naisille fyysistä, seksuaalista tai henkistä haittaa tai kärsimystä. Käsite kattaa myös väkivallalla uhkaamisen. Vaikka CEDAW-komitean yleissuositus 19, DEVAW-julistus sekä Pekingin julistus ja toimintaohjelma sisältävät laajat määritelmät naisiin kohdistuvasta väkivallasta, niissä ei ole otettu huomioon vainoamista itsenäisenä tekona. Niissä tunnustetaan uhkailu väkivallan muotona ja otetaan huomioon myös muun muassa uhrille aiheutuva psykologinen ahdistus, mutta vainoa väkivallan muotoina ei suoranaisesti tunnusteta. Tilanne voi hyvin muuttua, sillä CEDAW-komitea valmistelee yleissuosituksen numero 19 uudistamista (tilanne kesäkuu 2017). Eri sopimusten, julistusten ja muiden oikeudellisten asiakirjojen velvoittavuuden välillä on eroja. CEDAW-sopimus on sopimuksen allekirjoittaneita valtiota oikeudellisesti velvoittava sopimus, jonka täytäntöönpanoa valvoo CEDAW-komitea. Sen sijaan DEVAW-julistus ja Pekingin julistus ja ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

toimintaohjelma ovat periaatteellisempia asiakirjoja, joita jäsenvaltiot eivät ratifioi kansalliseen lainsäädäntöönsä.

Istanbulin sopimus ja vainon kansainvälisoikeudellinen määritelmä

Istanbulin sopimus eli Euroopan neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan vastainen yleissopimus on ensimmäinen eurooppalainen oikeudellisesti sitova sopimus, joka koskee naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja perheväkivaltaa. Sen tarkoituksena on naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäiseminen ja poistaminen, väkivallan uhrien suojeleminen sekä väkivallan tekijöiden saattaminen teoistaan vastuuseen. Sopimuksen allekirjoittaneet Euroopan neuvoston jäsenvaltiot ovat sitoutuneet saattamaan sopimuksessa määritellyt rikokset kansalliseen lainsäädäntöönsä. Istanbulin sopimuksen täytäntöönpanoa seuraamaan on myös asetettu erityinen naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan torjunnan asiantuntijaryhmä. Istanbulin sopimuksesta käydyissä neuvotteluissa vainoaminen tuotiin esiin sukupuolittuneen väkivallan muotona jo valmistelukomitean esiraportissa (CAHVIO (2009)3). Istanbulin sopimuksen sopimusvalmistelujen yhteydessä todettiin, että suurimmassa osassa Euroopan neuvoston jäsenvaltioissa ei ole vainoa koskevaa lainsäädäntöä, ei rikos- eikä yksityisoikeudellista. Tämä kertoo, miten huonosti ongelma tiedostettiin Euroopassa. Istanbulin sopimuksessa on omaksuttu lähtökohdaksi muissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja muissa ihmisoikeusasiakirjoissa muotoutunut määritelmä naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Määritelmä kattaa kaikki ruumiilliset, henkiset ja seksuaaliset väkivallanteot tai näillä uhkailemisen. Sopimus sisältää määräyksiä, jotka koskevat muun muassa ruumiillista ja henkistä väkivaltaa, vainoa, seksuaalista väkivaltaa ja raiskausta, seksuaalista häirintää, naisten sukuelinten silpomista, pakotettua raskauden keskeyttämistä, pakkosterilointia sekä pakkoavioliittoa. Istanbulin sopimuksen myötä vaino on ensimmäistä kertaa nostettu esiin erillisenä naisiin kohdistuvan väkivallan muotona. Vainoamista käsitellään sopimuksen artiklassa 34. Sopimus määrittelee vainon sukupuolittuneeksi väkivallaksi ja nostaa sen esille tasa-arvo-ongelmana siinä missä muutkin naisiin kohdistuvan väkivallan eri muodot. Vainoaminen on sopimuksen myötä nostettu esille vakavana ongelmana ja syrjinnän muotona jäsenvaltioissa. Istanbulin sopimuksen 34 artikla velvoittaa jäsenvaltiot kriminalisoimaan toiseen henkilöön kohdistuvan tahallisen ja toistuvan uhkaavan käyttäytymisen, joka saa henkilön pelkäämään turvallisuutensa puolesta. Määritelmä kattaa sekä entisen kumppanin että kohteelle entuudestaan tuntemattoman henkilön teot. Sopimuksen tarkoituksena on tukea jäsenvaltioiden lainsäätäjää ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

ja tuomioistuimia tuomalla vainoamiseen liittyvä moitittava käyttäytyminen esiin ja antamalla sille tarkempi oikeudellinen määritelmä. Lisäksi sopimuksessa painotetaan tehokkaiden tutkintamenetelmien tärkeyttä ja sopimuksella edistetään uhrien tukimuotojen kehittämistä. Artikla 34 on kirjoitettu sukupuolineutraaliin muotoon sopimuksen englanninkielisessä versiossa (his/her), eli sen on tarkoitus olla soveltuva uhrin sukupuolesta huolimatta. Yleissopimuksen selitysmuistiossa todetaan, että artiklan 34 mukainen uhkaava käyttäytyminen voi ilmetä esimerkiksi henkilön toistuvana seuraamisena, tarkkailemisena tai ei-toivottuina yhteydenottoina. Artikla kattaa myös informaatioteknologian välityksellä tai esimerkiksi sosiaalisen median kautta vainoamisen. Vainon kohteena saattavat olla myös varsinaisen uhrin perheenjäsenet tai muut kohteen lähipiiriin kuuluvat henkilöt. Sopimusneuvottelujen yhteydessä päädyttiin kuitenkin siihen, ettei muihin kuin varsinaiseen uhriin kohdistuvia tekoja velvoiteta kriminalisoitavaksi. Vainoamiselle on ominaista useista teoista syntyvä käyttäytymiskaava, joka vaikeuttaa ilmiön käsittelyä rikosoikeudellisen järjestelmän piirissä. Sopimusneuvotteluissa nousi huoli artiklan liian epämääräisestä oikeudellisesta määritelmästä. Tämän takia sopimusvaltioille avattiin mahdollisuus tehdä varauma vainoa koskevien rikosoikeudellisten seuraamusten osalta. Varauman tarkoituksena on poistaa kyseisten määräysten oikeudelliset vaikutukset tai muuttaa niitä suhteessa kyseiseen valtioon. Slovenia ja Tanska ilmoittivat varauman vainoamista koskevaan artiklaan, joten kyseinen artikla ei sido niitä. Selitysmuistioon haluttiin kuitenkin tuoda tarkennus siitä, että vaikkei jäsenvaltio tarttuisi asiaan rikoslainsäädännössä, on toimenpiteiden oltava tehokkaita, tekoihin suhteutettuja ja ennalta ehkäiseviä vaikutuksiltaan. EU:n komissio tilasi vuonna 2015 kattavan selvityksen siitä, minkälaisia oikeudellisia edellytyksiä ja vaikutuksia sillä olisi, jos EU liittyisi Istanbulin sopimukseen. Selvityksen taustalla oli poliittinen paine: Euroopan parlamentti oli ilmaissut, että naisiin kohdistuvan väkivallan torjumiseen on panostettava aiempaa enemmän. 13.6.2017 EU allekirjoitti Istanbulin sopimuksen. EU:lla on syrjintäkysymyksissä toimivaltaa suhteessa jäsenvaltioihin, mutta rikosasioissa toimivalta on erittäin kapea. Tästä huolimatta Istanbulin sopimukseen liittyminen on merkittävää monilla muilla tavoin. Sopimuksen valvonta tulee todennäköisesti olemaan tarmokkaampaa, ja oletettavasti jäsenvaltiot suhtautuvat sopimuksen velvoitteisiin vakavammin.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

VAINO EUROOPAN IHMISOIKEUSTUOMIOISTUIMEN OIKEUSKÄYTÄNNÖSSÄ Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta yleisesti

Merkitykseltään vaikuttavin oikeuskäytäntö eron jälkeistä vainoa koskien on syntynyt Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) toimesta, vaikkakaan ratkaisuissa ei ole käytetty sanaa vaino konkreettisen määritelmän puutteesta johtuen. Tältä osin tilanne on nyt muuttunut, kun vaino on määritelty Istanbulin sopimuksessa. EIT:n ratkaisut ovat merkittäviä siksi, että sen tuomiot sitovat kaikkia Euroopan neuvoston jäsenvaltioita ja niiden täytäntöönpanoa seuraa Euroopan neuvoston ministerikomitea. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka valitus koskisi Kroatiaa, Yhdistyneitä Kuningaskuntia tai Turkkia, myös Suomen on otettava ratkaisut huomioon omassa lainsäädännössään ja vainon uhrien palvelujärjestelmän kehittämisessä. Erityisen tehokkaan Euroopan neuvoston ministerikomitean valvonnasta tekee se, että se voi tarvittaessa siirtää tuomion täytäntöönpanossa niskoittelevan valtion tapauksen ihmisoikeustuomioistuimen ratkaistavaksi. Tässä EIT eroaa esimerkiksi YK:n komiteoista, jolla ei ole käytössään varsinaisia sanktiomenetelmiä. Äärimmillään tuomion täytäntöönpanosta kieltäytyvä valtio voidaan sulkea rangaistuksena koko Euroopan neuvoston ulkopuolelle. Lähtökohtaisesti sopimusvaltiot kuitenkin noudattavat ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja vapaaehtoisesti välttääkseen niskuroinnista seuraavan ”kasvojen menetyksen” kansainvälisen yhteisön edessä. Jos ihmisoikeustuomioistuin toteaa valtion rikkoneen jotain ihmisoikeussopimuksessa määriteltyä oikeutta, valittajalla on oikeus valtiolta saatavaan korvaukseen. Ihmisoikeustuomioistuin on käsitellyt eron jälkeistä vainoa ja siihen rinnastettavaa toimintaa erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklojen 2 (oikeus elämään), 3 (kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun kielto) ja 8 (yksityiselämän suoja) yhteydessä.

Valtion vastuun arviointi uhrin kuolemaan johtaneissa tilanteissa Vainon ja valtion velvollisuuden tunnistamisen kannalta erityisen merkittävä on EIT:n ratkaisu vuoden 1998 Osman v. Yhdistynyt kuningaskunta tapauksessa. Ihmisoikeustuomioistuin keskittyi ratkaisussaan arvioimaan valtion positiivista velvoitetta ryhtyä aktiivisiin toimiin henkilön artiklassa 2 turvatun oikeuden (oikeus elämään) suojaamiseksi.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Tapauksessa valittajana oli äiti, jonka aviomiehen oli ampuen surmannut perheen pojan entinen opettaja. Myös perheen poika oli saanut ampumatilanteessa fyysisiä vammoja. Tekoihin syyllistynyt opettaja oli jo ennen vammoihin ja kuolemaan johtanutta väkivaltaa vainonnut entistä oppilastaan ja tämän perhettä. Perhe oli tehnyt tätä koskien useita ilmoituksia poliisille. Opettaja oli muun muassa maalannut poikaa koskevan herjaavan graffitin, heittänyt tiilen perheen talon ikkunan läpi, kaatanut polttoöljyä ja parafiiniä perheen pihalle, sotkenut perheen asunnon portaat koiran ulosteella, hajottanut perheen isän auton ikkunan sekä ajanut autolla päin toista ajoneuvoa, jossa perheen pojan ystävä oli matkustajana. Lopulta opettaja ilmestyi ampuma-aseen kanssa perheen ovelle ja ampui ovea avaamaan tulleen isän sekä haavoitti perheen poikaa. EIT katsoi, että kaikista opettajan surmaa edeltäneistä toimista huolimatta tapauksen lopputulos oli valtion viranomaisten näkökulmasta niin yllättävä, että he eivät olisi voineet etukäteen ymmärtää tilanteen aiheuttamaa hengenvaaraa pojalle tai tämän isälle. Näin ollen valtio ei EIT:n mukaan syyllistynyt artiklan 2 loukkaukseen. Tapauksen pohjalta syntyi niin kutsuttu Osman-testi, jonka mukaan valtio voi olla vastuussa ainoastaan sellaisessa tilanteessa, jossa viranomaiset tietävät tai heidän olisi pitänyt ymmärtää, että tilanteessa on todellinen ja välitön ihmishengen menetyksen uhka. Osman-testin edellytys täyttyi EIT:n vuoden 2009 ratkaisussa Branko Tomašic´ ja muut v. Kroatia, joka koski niin ikään oikeutta elämään (artikla 2). Tapauksessa perheen isä oli toistuvasti uhkaillut tappavansa puolisonsa, heidän yhteisen lapsensa sekä itsensä. Lopulta hän toteutti uhkauksensa. Keskeistä ihmisoikeustuomioistuimen näkökulmasta tässä tapauksessa oli se, että perheen äiti oli ennen murhia nostanut aviomiestään vastaan uhkailua koskevan rikossyytteen, jonka perusteella aviomies oli tuomittu pakkohoitoon. Kuukausi pakkohoidosta vapautumisen jälkeen perheen isä toteutti sekä hoitoa ennen että sen jälkeen esittämät uhkauksensa. EIT katsoi valtion epäonnistuneen velvollisuudessaan suojata perheen äidin ja lapsen henkeä tilanteessa, jossa uhka oli ilmeinen. Täten Kroatian katsottiin syyllistyneen artiklan 2 loukkaukseen. Osman-testin asettamien kriteerien täyttyminen edellytti siis sitä, että tekijä oli ennen ratkaisevaa tekoa käyttäytynyt väkivaltaisesti ja uhannut uhria väkivallalla tai kuolemalla ja että viranomaisilla oli tieto näistä uhkauksista.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Vaino epäinhimillisenä kohteluna tai yksityisyyden suojan loukkauksena Vainoa tekotapana on puitu tarkemmin Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklojen 3 ja 8 alla tehtyjen valitusten yhteydessä (artikla 3: kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun kielto ja artikla 8: yksityiselämän suoja). Erityisen merkittävä eron jälkeisen vainon tunnistamisen kannalta on vuoden 2009 Opuz v. Turkki ratkaisu, jossa ihmisoikeustuomioistuin pohti vainon kaltaista toimintaa suhteessa kidutuksen, epäinhimillisen ja halventavan kohtelun kieltoon ja valtion positiiviseen velvollisuuteen.

Tapauksessa valittajana oli nainen, jonka aviomies oli vuosia pahoinpidellyt valittajaa itseään sekä tämän äitiä. N. Opuz ja hänen äitinsä olivat kääntyneet useita kertoja viranomaisten puoleen. Viranomaisten asenne oli olla puuttumatta perheen sisäisiin asioihin; tapahtumien katsottiin liittyvän avioeroon. Esimerkiksi poliisi ei ryhtynyt tutkimaan perheväkivallasta tehtyjä rikosilmoituksia vaan yritti saada uhreja luopumaan ilmoituksista. Myös lähestymiskieltojen saamiseen kului kohtuuttoman pitkiä aikoja. Viranomaisten puuttumattomuus johti lopulta siihen, että aviomies surmasi valittajan äidin. Tässäkin tapauksessa ihmisoikeustuomioistuin katsoi Osman-testin kriteerien täyttyvän ja valtion loukanneen artiklassa 2 turvattua oikeutta elämään. Ihmisoikeustuomioistuin arvioi tekoa myös artiklan 3 osalta. Tuomioistuimen ratkaisussa huomioitiin Turkin kaakkoisosan naisten huono yhteiskunnallinen asema ja valittajan kokema, aviomiehen harjoittama väkivalta ja jatkuvat uhkaukset. EIT totesi, että valittaja kuului näiden seikkojen valossa erityisen haavoittuvaan ihmisryhmään. Tästä johtuen valtiolla olisi ollut erityinen velvollisuus suojella tätä. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun tuomioistuin tunnusti erityisaseman naiselle ensisijaisesti tämän sukupuolen perusteella. Tämän lisäksi ihmisoikeustuomioistuin linjasi, että valittajaan kohdistettu fyysinen väkivalta ja sen aiheuttama henkinen pahoinvointi ja ahdistus olivat artiklan 3 mukaista epäinhimillistä kohtelua. EIT katsoi valtion viranomaisten epäonnistuneen velvollisuudessaan tarjota tehokasta suojaa valittajalle. Valtio ei myöskään ollut puuttunut aviomiehen toimintaan, vaikka heillä oli tiedossa valittajaan kohdistunut väkivalta ja tämän henkeen kohdistuneet uhkaukset. EIT katsoi, että valtio oli syyllistynyt artiklan 3 loukkaukseen. Tätä Opuz v. Turkki tapauksen ratkaisua pidetään käänteentekevänä EIT:n oikeuskäytännössä liittyen jäsenvaltioiden velvollisuuteen suojata naisia väkivallalta.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Kyseessä oli myös ennakkotapaus eron jälkeisen vainon tunnistamisen kannalta ihmisoikeuskontekstissa. Eron jälkeiseen vainoon liittyy myös EIT:n vuoden 2011 ratkaisu A v. Kroatia. Tuolloin ihmisoikeustuomioistuin arvioi valittajaan kohdistettuja toimia artiklan 8 eli yksityiselämän suojan näkökulmasta. Tapauksessa viranomaiset olivat epäonnistuneet tehtävässään panna täytäntöön tuomioistuinten määräämiä suojatoimenpiteitä, jotka olisivat estäneet valittajan ex-aviomiehen tähän kohdistamat jatkuvat väkivaltaiset hyökkäykset ja henkeen kohdistuneet uhkaukset. Myös tässä tapauksessa oli kyse parisuhdeväkivallan uhrista. Suojaamistoimenpiteitä olivat muun muassa lähestymiskielto sekä lasten valvotut ja rajoitetut tapaamiset. Lisäksi tekijää kohtaan oli nostettu rikossyytteitä, joista osassa hän oli saanut tuomion. Valittaja oli joutunut pakenemaan useita kertoja turvakotiin ja turvakotijakson jälkeen yrittänyt löytää asuinpaikan, jota tekijä ei löytäisi. Tässä hän ei ollut yrityksistä huolimatta onnistunut. Ratkaisussaan ihmisoikeustuomioistuin huomioi, että suojatoimenpiteiden toimeenpanon puutteista johtuen valittaja oli joutunut elämään jatkuvassa pelossa ja salaisessa osoitteessa. Tuomioistuin katsoi, että valtio oli jättänyt valittajan pitkittyneeseen tilaan, jossa hänen oikeuttaan yksityiselämän suojaan ei turvattu – näin ollen valtio syyllistyi artiklan 8 loukkaukseen. Tapaukset Opuz v. Turkki ja A v. Kroatia ilmentävät ihmisoikeustuomioistuimen tiukentunutta suhtautumista tyypillisesti naisiin kohdistuvaan parisuhde- ja perheväkivaltaan ja sitä kautta myös suhteen muutosta eron jälkeiseen vainoon ihmisoikeusloukkauksena. EIT:n ratkaisut heijastavat myös laajemmin Euroopan neuvostossa 2010-luvun taitteessa käytyä keskustelua. Näiden ratkaisujen myötä parisuhdeväkivallan uhreille on tunnustettu asema erityisen suojan tarpeessa olevina henkilöinä ja laajennettu valtion vastuuta taata heille riittävää suojaa. Huomionarvoista on, että vielä tässä vaiheessa ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa painottuivat fyysisen väkivallan kokemukset; uhrien henkinen kärsimys nähtiin näiden väkivallantekojen seurauksena.

Istanbulin sopimus EIT:n oikeuskäytännössä Vuodelta 2016 peräisin olevassa ratkaisussa M.G. v. Turkki ihmisoikeustuomioistuin otti nimenomaisesti huomioon Istanbulin sopimuksen – joka sitoo sitä aivan kuten muutkin neuvoston piirissä laaditut ihmisoikeussopimukset. Tapauksessa valittaja oli nostanut rikossyytteen väkivaltaista aviomiestään kohtaan ja paennut kotoa. Valittaja haki myös avioeroa. Valittajan rikossyyte jäi kuitenkin jumiin turkkilaiseen oikeusjärjestelmään, ja se otettiin käsittelyyn vasta viisi vuotta myöhemmin. Tänä aikana valittajaan kohdistui jatkuvaa uhkailua väkivallalla ja kuolemalla. Myös hänen suojatoimenpiteitä koskeva ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

hakemuksena jäi jumiin tuomioistuimeen johtuen turkkilaisen lainsäädännön puutteista suhteessa eronneisiin naisiin. Tuomioistuin mainitsee Istanbulin sopimuksen todetessaan, että valtio oli syyllistynyt artiklan 3 loukkaukseen epäonnistuessaan velvoitteessaan käsitellä nopeasti lähisuhdeväkivaltaan liittyvät tapaukset ja jättäessään valittajan kohtuuttoman pitkäksi aikaa tilanteeseen, joka aiheutti hänelle pelkoa, heikommuuden tunnetta ja ahdistusta. Vaikka tuomioistuin ei tässä tapauksessa nimenomaisesti mainitse Istanbulin sopimuksen artiklaa 34, sen antama painoarvo valittajan kokemalle pelolle ja ahdistukselle tekee tästä ratkaisusta erityisen mielenkiintoisen vainoa koskevan arvioinnin kannalta. Uhrin subjektiivisen kokemuksen korostaminen osana teon vakavuuden arviointia on linjassa Istanbulin sopimuksen kanssa ja muodostaa selvän eron ihmisoikeustuomioistuimen aikaisempaan käytäntöön, jossa on edellytetty objektiivisesti arvioituna todellista ja välitöntä vaaran uhkaa. Tämä linjaus laajentaa entisestään valtiolle asetetun huolellisuusvelvoitteen soveltamisalaa.

TUNNE OIKEUTESI JA HAE OIKEUTTA Viranomaiset ovat velvoitettuja toimimaan ihmisoikeussopimuksia noudattaen. Jos viranomaiset laiminlyövät tämän velvoitteen, yksilöllä on mahdollisuus turvata oikeutensa vetoamalla ensisijaisesti kansallisiin ja viimesijaisesti ylikansallisiin oikeussuojakeinoihin. Oikeussuojakeinojen hyödyntäminen edellyttää, että viranomaispäätöksestä valittavalla on esittää dokumentaatiota, jonka avulla hän voi näyttää valituksen kohteena olleen päätöksen olevan ristiriidassa esimerkiksi tässä luvussa esitettyjen sopimustekstien tai ratkaisujen kanssa. Niin vainoa kokeneelle kuin eri alojen ammattilaisillekin ihmisoikeusjärjestelmän tuntemisesta on hyötyä. Valitusmekanismeihin tutustuminen avaa mahdollisuuden vaatia oikeutta silloin, kun valtio ei toteuta ihmisoikeussopimusten velvoitteita. Suomessa on pyritty luomaan useita sellaisia kansallisia oikeussuojakeinoja, joihin yksilö voi vedota riippuen siitä, millainen loukkaus on kyseessä. Jos sopivaa kansallista oikeussuojakeinoa ei ole tai sen hyödyntäminen ei johda loukkauksen korjaamiseen, voi asian saattaa ylikansallisen ihmisoikeusinstanssin arvioitavaksi. Ulkoministeriön sivuilla on ohjeistus siitä, kuinka EIT:lle ja YK:n eri komiteoille osoitetut valitukset tehdään. [3] Pääsääntönä on, että valitukset koskevat viranomaisten toimintaa. Lopuksi esittelemme lyhyesti vainoa kokeneen henkilön käytettävissä olevia kansallisia ja ylikansallisia oikeussuojakeinoja.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Vainoa kokeneen kansalliset oikeussuojakeinot Usein eron jälkeistä vainoa koskevat valitukset käsitellään joko yleisissä tuomioistuimissa tai hallinto-oikeudessa. Hallinto-oikeus on oikea taho silloin, kun valitus koskee viranomaisen päätöksiä. Hallinto-oikeuden päätöksestä voi valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Käräjäoikeuden päätöksestä voi valittaa hovioikeuteen ja hovioikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen (KKO). Korkeimmilta tuomioistuimilta anotaan valituslupaa, joka kuitenkin myönnetään alle 10 % hakemuksista. Tällainen korkeimman tuomioistuimen antama päätös, jolla valituslupaa ei ole myönnetty, katsotaan sellaiseksi kansallisella tasolla annetuksi päätökseksi, jonka jälkeen asian voi saattaa ylikansallisen ihmisoikeusinstanssin arvioitavaksi. Kansallisiin oikeusprosesseihin tuomioistuimissa on mahdollista hakea maksutonta julkista oikeusapua, jonka avulla vähävaraiset voivat saada asianajopalveluita ilmaiseksi. Jos viranomaismenettely on selvästi ristiriidassa Suomea velvoittavien kansainvälisten ihmisoikeusnormien kanssa, voi valituksen tehdä ennen ylikansallisiin elimiin valittamista myös Suomen ylimmille laillisuusvalvojille, joita ovat eduskunnan oikeusasiamies ja oikeuskansleri. Eduskunnan oikeusasiamies valvoo, että tuomioistuimet ja muut viranomaiset ja virkamiehet noudattavat lakia ja täyttävät velvollisuutensa. Lisäksi hänen valvontaansa kuuluvat muutkin, jotka hoitavat julkista tehtävää. Oikeusasiamies seuraa erityisesti, että hyvä hallinto sekä perus- ja ihmisoikeudet toteutuvat. Kantelun tutkinta on maksutonta. Kantelun käsittelyaika on keskimäärin kuusi kuukautta. Ohjeet kantelun tekemiseen löytyvät eduskunnan oikeusasiamiehen verkkosivuilta. [4] Oikeuskansleri valvoo, että tuomioistuimet, viranomaiset ja virkamiehet sekä muut julkista tehtävää hoitavat noudattavat lakia ja täyttävät velvollisuutensa. [5] Mikäli poliisi on toiminut virheellisesti virkatoimessaan tai laiminlyönyt tehtäviään, hallintokantelu tehdään ylemmälle poliisiviranomaiselle tai ylimmille laillisuusvalvojille. Nimettömiä kanteluita ei pääsääntöisesti tutkita. [6] Kumpikaan laillisuusvalvoja ei yleensä tutki kanteluita, jotka koskevat kahta vuotta vanhempia asioita. Myöskään hallintokantelua ei tutkita, jos tapahtumista on yli kaksi vuotta – ellei siihen ole erityistä syytä. Vanhentumisaika ei kuitenkaan ole ehdoton, mutta yleensä kantelumenettelyssä ei käsitellä yli viisi vuotta vanhaa asiaa. Sosiaalihuollon ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden toimintaa valvovat Aluehallintovirastot (AVI) ja Valvira, jotka myös käsittelevät esimerkiksi hoidosta tehdyt kantelut. AVI:t käsittelevät kantelut lukuun ottamatta niitä tapauksia, joissa epäillään hoitovirheen johtaneen potilaan kuolemaan tai vaikeaan pysyvään vammautumiseen. Näitä tapauksia käsittelee Valvira. Sekä AVI:en että Valviran sivuilla on ohjeita kanteluiden tekemiseen. [7] ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Ennen valituksen tai kantelun tekemistä on suositeltavaa tehdä kirjallinen muistutus. Sosiaalihuollon laatuun tai siihen liittyvään kohteluun tyytymätön asiakas voi tehdä muistutuksen sosiaalihuollon toimintayksikön vastuuhenkilölle tai sosiaalihuollon johtavalle viranhaltijalle. Jos kyseessä on terveydenhuollon ammattilaista koskeva tyytymättömyys, voi kirjallisen muistutuksen tehdä hoitopaikan terveydenhuollosta vastaavalle johtajalle. Kunnan nimeämä sosiaaliasiamies avustaa tarvittaessa muistutuksen tekemisessä. Toimintayksikön tai johtavan viranhaltijan on kirjattava muistutus ja annettava siihen kirjallinen vastaus kohtuullisessa ajassa muistutuksen tekemisestä. Mikäli valituksen tekijä kokee tulleensa syrjityksi julkisessa hallintotoimessa, valitusmahdollisuutta voi tiedustella myös yhdenvertaisuus- ja tasaarvolautakunnalta. [8]

Vainoa kokeneen ylikansalliset oikeussuojakeinot

Jos sopivaa kansallista oikeussuojakeinoa ei ole tai sen hyödyntäminen ei ole johtanut loukkauksen korjaamiseen, yksilön viimesijainen mahdollisuus on saattaa asia ylikansallisen ihmisoikeusinstanssin arvioitavaksi. Vainoa kokeneen henkilön kannalta keskeisimmät tällaiset instanssit ovat YK:n CEDAWkomitea sekä EIT. Esimerkiksi YK:n CEDAW-komitea ottaa vastaan yksityishenkilöiden tekemiä eli niin kutsuttuja yksilövalituksia. Vaikka kuka tahansa voi tehdä yksilövalituksen CEDAW-komitealle, valitusprosessi on haastava ilman juridista ammattiapua. Julkinen oikeusapujärjestelmä ei kata YK:n ihmisoikeuselimille tehtäviä valituksia, joten kulut saattavat jäädä kokonaan asianosaisen itsensä maksettavaksi. Suomessa on kuitenkin joitakin sellaisia yksityisiä rahastoja ja muita tahoja, jotka ovat haettaessa myöntäneet apurahaa yksilövalituksen tekijälle. Ensimmäiset Suomea koskevat valitukset CEDAW-komitealle tehtiin vuonna 2016. Tätä lukua kirjoitettaessa valitukset ovat komitean käsiteltävänä. Toisin kuin EIT:lle osoitetuissa valituksissa CEDAW-komitealle valituksen voi tehdä ilman, että valittaja on ensin hyödyntänyt kaikkia kansallisia oikeussuojakeinoja, jos niiden käyttäminen on kohtuuttomasti pitkittynyt tai ei todennäköisesti olisi tehokasta. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen valittaminen vaatii juridista osaamista. EIT:een valituksen voi tehdä silloin, kun kaikki kansalliset valitus- ja oikeuskeinot on käytetty. Valitus tulee tehdä kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun korkein kansallinen oikeusaste tai muu viranomainen on antanut lopullisen päätöksensä asiassa. EIT julkaisee sivuillaan lähinnä juristeille tarkoitettua opasta tutkittavaksi ottamisen kriteereistä (admissibility guide). Keskimäärin 95 % yksilövalituksista jää tutkimatta, koska yksi tai ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

useampi tutkittavaksi ottamisen kriteeri ei täyty. Käsittelyajat ovat huomattavan pitkiä sekä EIT:ssä että YK:n komiteoissa.

LOPUKSI: KERRO KOKEMUKSISTASI Ihmisoikeusjärjestelmä kehittyy, ja näin kehittyvät myös valtioiden toimenpiteet. Se, miten ruohonjuuritason kokemuksia seurataan ja miten näitä tietoja hyödynnetään, vaikuttaa sekä valtioiden toimenpiteisiin että laajemmin koko ihmisoikeusjärjestelmään. Siksi onkin tärkeää, että myös järjestöihin otetaan yhteyttä tilanteissa, joissa viranomaiset eivät ole täyttäneet ihmisoikeusvelvoitteitaan. Eron jälkeistä vainoa koskevan ihmisoikeusymmärryksen kehittymisen ytimessä on antaa ääni niille, jotka itse ovat joutuneet tällaisen teon kohteeksi. Ihmisoikeusjärjestelmää – ja sen myötä kansallista lainsäädäntöä – uudistettaessa järjestöiltä pyydetään lausuntoja uudistushankkeista. Järjestöt pystyvät parhaiten muodostamaan näitä koskevat näkemyksensä, kun niillä on suoraa, ensi käden tietoa vainoa kokeneilta ihmisiltä. Ellei tätä yhteyttä ole, ei lainsäädäntö eikä ihmisoikeusjärjestelmä kehity kokemustiedon ohjaamana.

Avainviestit – Vainoamisen tunnistaminen ihmisoikeusongelmana

Ihmisoikeudet ovat oikeuksia, jotka kuuluvat yhtäläisesti jokaiselle ihmiselle. Eron jälkeinen vaino on ihmisoikeuskysymys.

Valtioilla on aina vastuu ihmisoikeuksien kunnioittamisesta, suojelemisesta ja edistämisestä – myös yksilöiden välisissä suhteissa.

Naisten oikeuksien kannalta erityisen keskeisiä ylikansallisia sopimuksia ovat YK:n CEDAW-sopimus ja Euroopan neuvoston Istanbulin sopimus.

Vainoa kokeneella henkilöllä on käytettävissään erilaisia kansallisia oikeussuojakeinoja tilanteessa, jossa hän epäilee ihmisoikeuksiaan loukatun.

Jos kansalliset oikeussuojakeinot eivät toimi, vainoa kokenut henkilö voi saattaa asian ylikansallisen ihmisoikeusinstanssin, kuten YK:n CEDAWkomitean tai EIT:n, arvioitavaksi.

Jos epäilet, että viranomaiset eivät ole täyttäneet ihmisoikeusvelvoitteitaan, ole yhteydessä myös järjestöihin.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Viittaukset

Lähteet

[1] Tekstissä on käytetty muokattuja lainauksia Marie Kajavan artikkelista Uniikki koje, joka on ilmestynyt Amnesty-lehden numerossa 3/2016. Lehti on luettavissa verkossa: https:// issuu.com/amnestyfinland/docs/ amnesty_3-2016-issuu/17?e=1

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut:

[2] United Nations 2017: Convention against Torture and Other Cruel, Inhuman or Degrading Treatment or Punishment. CAT/C/FIN/CO/7. https:// documents-dds-ny.un.org/doc/UNDOC/ GEN/G17/010/32/PDF/G1701032. pdf?OpenElement. Viitattu 20.6.2017.

Ulkoasiainministeriö 2016: YK:n kidutuksen vastainen komitea antoi päätelmänsä Suomelle. Lehdistötiedote. http://formin.fi/public/default.aspx ?contentid=355335&contentlan=1&c ulture=sv-SE. Viitattu 20.6.2017. [3] Ulkoasiainministeriö: Ihmisoikeusvalitukset kansainvälisille elimille. http://formin.finland.fi/public/ default.aspx?nodeid=49660&contentla n=1&culture=fi-FI. Viitattu 20.6.2017. [4] Eduskunnan oikeusasiamies: Kantelu oikeusasiamiehelle. http://www. oikeusasiamies.fi/Resource.phx/eoa/ kantelu/index.htx. Viitattu 20.6.2017. [5] Oikeuskanslerinvirasto: Kantelu. http:// www.okv.fi/fi/kantelu/. Viitattu 20.6.2017. [6] Poliisi: Poliisin toiminnasta kanteleminen. http://poliisi.fi/ asiakaspalvelu/poliisin_toiminnasta_ kanteleminen. Viitattu 20.6.2017. [7] Valvira: Tyytymättömyys hoitoon. http://www.valvira.fi/terveydenhuolto/ tyytymattomyys_hoitoon. Viitattu 20.6.2017. Valvira: Muistutus tai kantelu. http:// www.valvira.fi/sosiaalihuolto/ sosiaalihuollon-valvonta/muistutus_ tai_kantelu. Viitattu 20.6.2017. [8] Yhdenvertaisuus- ja tasaarvolautakunta. http://yvtltk.fi/fi/

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

A v. Kroatia, nro 55164/08, 14. tammikuuta 2011 Branko Tomašic´ ja muut v. Kroatia M.G. v. Turkki, nro 646/10, 22. kesäkuuta 2016 Opuz v. Turkki, nro 33401/02, 9. syyskuuta 2009 Osman v. Yhdistynyt kuningaskunta, nro 87/1997/871/1083, 28. lokakuuta 1998

Oheislukemisto Amnesty: Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille. www.amnesty.fi/tyomme/ihmisoikeudet/. Eduskunnan oikeusasiamies 2015: Kantelu oikeusasiamiehelle. http:// www.oikeusasiamies.fi/Resource. phx/eoa/kantelu/index.htx. European Court of Human Rights. http://www.echr.coe.int/. European Court of Human Rights 2017: Gender equality. http://www.echr.coe.int/ Documents/FS_Gender_Equality_ENG.pdf. Council of Europe: The Negotiations. https://www.coe.int/en/web/ istanbul-convention/cahvio. Ihmisoikeudet.net: Opi ihmisoikeuksista. http://www.ihmisoikeudet.net/ opi-ihmisoikeuksista/. Kajava, Marie 2016: Uniikki koje. Amnesty-lehti numero 3/2016. Lehti on luettavissa verkossa: https:// issuu.com/amnestyfinland/docs/ amnesty_3-2016-issuu/17?e=1 Koivurouva, Timo & Pirjatanniemi, Elina (toim.) 2014: Ihmisoikeuksien käsikirja. Tietosanoma. Tallinna 2014. OHCHR a: Committee on the Elimination of Discrimination Against Women. http://www.ohchr.org/EN/HRBodies/ CEDAW/Pages/CEDAWIndex.aspx.

OHCHR b: Committee on the Rights of Child. http://www.ohchr.org/EN/ HRBodies/CRC/Pages/CRCIndex.aspx. Oikeuskanslerinvirasto: Kantelu. http://www.okv.fi/fi/kantelu/. Poliisi: Poliisin toiminnasta kanteleminen. http://poliisi.fi/asiakaspalvelu/ poliisin_toiminnasta_kanteleminen. Ulkoasiainministeriö a: Ihmisoikeusvalitukset kansainvälisille elimille. http://formin.finland.fi/ public/default.aspx?nodeid=4966 0&contentlan=1&culture=fi-FI. Ulkoasiainministeriö b: Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (1979). http://formin.finland. fi/public/default.aspx?contentid=67770. Ulkoasiainministeriö 2016: YK:n kidutuksen vastainen komitea antoi päätelmänsä Suomelle. Lehdistötiedote. http://formin.fi/public/default.aspx?conte ntid=355335&contentlan=1&culture=sv-SE.

United Nations 2017: Convention against Torture and Other Cruel, Inhuman or Degrading Treatment or Punishment. CAT/C/FIN/CO/7. https://documents-ddsny.un.org/doc/UNDOC/GEN/G17/010/32/ PDF/G1701032.pdf?OpenElement. Valvira 2016a: Muistutus tai kantelu. http://www.valvira.fi/ sosiaalihuolto/sosiaalihuollon-valvonta/ muistutus_tai_kantelu. Valvira 2016b: Tyytymättömuus hoitoon. http://www.valvira.fi/terveydenhuolto/ tyytymattomyys_hoitoon. Yhdenvertaisuus- ja tasaarvolautakunta. http://yvtltk.fi/fi/. Oheislukemiston internet-linkit on todettu toimiviksi 20.6.2017.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

3 VAINOAMISEN ENSIMMÄISET VUODET

KRIMINALISOITUNA TEKONA SUOMESSA – OIKEUSKÄYTÄNNÖN VALOSSA

Pia Mäenpää

Luvussa tarkastellaan annettujen tuomioiden valossa, onko vainoamisen kriminalisointi Suomessa vastannut käytännön tarpeeseen, miten säännöksen soveltaminen on toiminut, minkälaista vainoaminen on Suomessa, keitä tekijät ja asianomistajat ovat, onko vainoaminen ollut tapauksissa ainoa rikos ja millaisia tuomitut rangaistukset ovat olleet. Luvussa käydään läpi myös tunnusmerkistötekijöiden soveltamista. Tunnusmerkistö on oikeudellinen käsite ja tarkoittaa sitä, että teon tulee täyttää tietyt säädetyt ominaisuudet, jotta se on rangaistavaa. Tarkastelun kohteena olevat tuomiot ovat pääasiallisesti Itä-Suomen syyttäjänviraston alueelta vuosilta 2014–2015, ja lisäksi on otettu satunnaisotannalla muualla annettuja tuomioita vuosilta 2014–2016/1–6. Olen valinnut juuri Itä-Suomen, koska työskentelen siellä itse, alueella toimii kolme käräjäoikeutta (eli annetut tuomiot eivät ole vain yhden käräjäoikeuden alueelta) ja tuomioita on sopiva määrä, kun tarkoituksena on saada ensivaikutelma kriminalisoinnin toteuttamisesta ja toteutumisesta käytännössä. Muualla maassa annetut tuomiot on otettu mukaan vertailun vuoksi. Lisäksi olen tehnyt syyttäjille kyselyn, jossa kartoitettiin käsityksiä vainoamisrikoksen tunnusmerkistötekijöistä, niiden soveltamisesta sekä esitutkintayhteistyöstä vainoamisjuttujen osalta.

KRIMINALISOINNIN TAUSTAA JA VAINOAMINEN NUMEROINA VUOSINA 2014, 2015 JA 1–6/2016 Vainoaminen kriminalisoitiin Suomessa vuoden 2014 alusta lukien. Lain esitöiden mukaan vainoamisen kriminalisointi saattoi Suomen rikoslainsäädännön vastaamaan kansainvälisiä velvoitteita, mutta muutokselle oli myös kansallista tarvetta. Esityöt pitävät sisällään lain valmisteluun liittyvät asiakirjat, kuten mahdollisen työryhmän mietinnön, hallituksen esityksen sekä eduskunnan valiokuntien kannanotot. Naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskeva Euroopan neuvoston yleissopimus, jäljempänä yleissopimus, ei sinänsä velvoittanut säätämään vainoamista omana rikostyyppinään rangaistavaksi mutta velvoitti sopimusvaltiot käyttämään rangaistuksia vainoamisilmiön torjunnassa. Esitöissä todetaan, että rikoslainsäädäntö ei ollut kyennyt kaikilta osin vastaamaan vainoamisen kohteen suojelutarpeeseen, vaikka vainoamisen osalta monet kyseeseen tulevat tekomuodot tulivat jo silloin rangaistavaksi, eli siltä osin kriminalisointi

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

oli jo laaja: kriminalisoituja olivat esimerkiksi laittoman uhkauksen (RL 25:7), kotirauhan rikkomisen (RL 24:1–2), pakottamisen (RL 25:8), salakuuntelun (RL 24:5), salakatselun (RL 24:6) tai pahoinpitelyn eri tekomuodot (RL 21:5– 7). Vainoamista voidaan pitää myös yhtenä lähisuhdeväkivallan muotona, ja vainoamisen kriminalisointi vastasi yleissopimuksen naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskevan 34 artiklan asettamiin vaatimuksiin kriminalisoida toiseen henkilöön kohdistuva tahallinen ja toistuva uhkaava käyttäytyminen, joka saattaa tämän henkilön pelkäämään turvallisuutensa vaarantumista. Lakivaliokunta totesi lakia valmistellessaan (LaVM 11/2013), että vainoaminen voi tulla rangaistavaksi jo voimassa olevien rangaistussäännösten nojalla ja käytettävissä on myös lähestymiskiellon määrääminen, mutta nykysääntely ei ole kuitenkaan täysin aukotonta. Vainoamisessa on kyse erityisluonteisesta, pitkäkestoisesta rikoksesta, jolla voi olla erittäin vakavia, jopa pysyviä psyykkisiä seurauksia vainon kohteelle. Mainittujen syiden vuoksi lakivaliokunta katsoi, että vainoamisen kriminalisointi itsenäisenä rikoksena on tarpeen ja perusteltua. Myös perustuslakivaliokunnan mielestä vainoamisen kriminalisoinnille oli osoitettavissa yksityiselämän suojaan ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen sekä perusoikeuksien turvaamisvelvollisuuteen liittyvät perusteet. Suomen rikoslakiin säädettiin vainoamista koskeva rangaistussäännös, ja rikoslain 25 luvun 7a pykälän mukaisesti vainoamiseen syyllistyy se, joka toistuvasti uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muuten näihin rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti vainoaa toista siten, että se on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta. Hallituksen esityksessä (HE 19/2013) esitettiin arvio lainsäädäntömuutoksen vaikutuksista määrällisenä arviona rikosjuttujen kasvussa: ”Maltillisen arvion mukaan täysin uusien rikosjuttujen määrä olisi yhteensä noin 200”. Poliisilta saatujen tilastojen mukaan rikosilmoitusten (eli ilmoitettujen juttujen) lukumäärä koko maassa vuonna 2014 oli 656 ja vuonna 2015 680. Vuonna 2016 puolen vuoden aikana saapuneita ilmoituksia on ollut 364. Rikosten määriksi purettuina vastaavat luvut ovat olleet vuonna 2014 687, vuonna 2015 739 ja vuoden 2016 puolen vuoden määrä 382; yhdellä rikosilmoituksella voi olla useampia rikoksia ja rikosnimikkeitä. Itä-Suomen osalta rikosilmoitusten määrä oli vuonna 2014 66, vuonna 2015 92 ja 2016 1–6 kk 41, ja rikosten lukumäärä oli vuonna 2014 68, vuonna 2015 100 ja vuonna 2016 1–6 kk 42. Syyttäjälaitoksen tilastointiohjelman (Boxi) mukaan syyttäjälle saapui vainominen-nimikkeellä vuonna 2014 koko maassa 209 juttua, vuonna 2015 314 juttua ja vuonna 2016 ensimmäisen puolen vuoden aikana 176 juttua. Itä-Suomen syyttäjänvirastoon saapui puolestaan vuonna 2014 vainoamisnimikkeellä juttuja 27, vuonna 2015 41 ja vuonna 2016 ensimmäisen puolen ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

vuoden aikana 30. Syyttäjälle ei toimiteta kaikkia poliisille ilmoitettuja rikosepäilyjä, vaan osan rikosepäilyistä poliisi päättää oman toimivaltansa puitteissa. Esimerkiksi esitutkintalain 3 luvun 9 pykälän 1 momentin mukaan esitutkinta saadaan jättää toimittamatta tai jo aloitettu esitutkinta lopettaa sellaisen rikoksen johdosta, josta ei ole odotettavissa ankarampaa rangaistusta kuin sakkoa ja jota on kokonaisuutena arvostellen pidettävä ilmeisen vähäisenä, jos asianomistajalla ei ole asiassa vaatimuksia. Edelleen saman luvun 13 pykälän mukaan esitutkinta saadaan sen aloittamisen jälkeen tutkinnanjohtajan päätöksellä keskeyttää, jos rikoksesta ei epäillä ketään ja jos asiaan vaikuttavaa selvitystä ei ole saatavissa. Esitutkinnan keskeyttämisestä päätettäessä on otettava erityisesti huomioon epäillyn rikoksen laatu. Samaisen tilastointiohjelman mukaan käräjäoikeuksien ratkaisemat vainoamis-nimikkeet koko maassa on koottu taulukkoon 1. Taulukko 1. Koko maassa annetut tuomiot v. 2014, v. 2015 ja v. 1–6/2016.

Vuosi

Tuomiot

Syytteen mukaan

Syyte hylätty kokonaan tai osittain

Jätetty sillensä/ Muu ratkaisu

2014

2015

171

125

7/10

2016/1-6

2/23

Taulukossa 2 on vastaavat luvut Itä-Suomen syyttäjänviraston alueella, jossa toimii kolme käräjäoikeutta (Etelä-Savon käräjäoikeus, Pohjois-Savon käräjäoikeus ja Pohjois-Karjalan käräjäoikeus). Taulukko 2. Itä-Suomen syyttäjänviraston alueella annetut tuomiot v. 2014, v. 2015 ja v. 1–6/2016. Vuosi

Tuomiot

2014

2015

2016/1-6

Syyte hylätty kokonaan tai osittain

Muu ratkaisu

Syytteen mukaan

Ottaen huomioon edellä mainittujen taulukoiden osoittamat luvut ja käräjäoikeuksien antamat tuomiot voi todeta, että kriminalisointi on tullut tarpeeseen ja vastannut reaalielämän käytännön tilanteisiin ja tarpeisiin. Ihmiset ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

ovat kokeneet joutuneensa sellaisen menettelyn kohteeksi, joka heidän mielestään on vainoamista ja täyttää rikoslain sitä koskevan tunnusmerkistön, ja tehneet sitä koskevia rikosilmoituksia. Edellä mainittujen lukujen perusteella olisi kiinnostavaa selvittää, mitkä ovat ne perusteet ja syyt, jotka johtavat siihen, että poliisille ilmoitetuista jutuista iso osa päättyy myös poliisissa eli niitä ei lähetetä syyttäjälle syyteharkintaan. Esimerkiksi vuonna 2014 poliisille tehdyt ilmoitukset rikosten määriksi purettuina ovat olleet lukumäärältään 687, syyttäjille näistä on saapunut 209 ja tuomioita on tullut 33. Itä-Suomen syyttäjänviraston alueella vastaavat luvut ovat vuonna 2014 66, syyttäjälle saapuneita 27 ja annettuja tuomiota 3. Yksi selittävä tekijä on, että poliisille tiettynä vuonna ilmi tulleita juttuja ei rikosketjussa saada syyttäjälle ja edelleen tuomioistuimeen samana vuonna siten, että asia olisi siellä saatu käsiteltyä. Toinen selittävä tekijä voisi olla myös se, että kun tulee uusi kriminalisointi, aluksi tehdään runsaasti ilmoituksia, ja tunnusmerkistön soveltaminen tosielämän oikeustapauksiin hakee paikkaansa. Tästä esimerkkinä voi pitää esimerkiksi toistuvuuden arviointia.

NÄYTÖN HANKINTA JA SYYTEHARKINTA Rikosprosessi on lailla säännelty menettely, jonka tarkoituksena on rangaistusvastuun toteuttaminen yksittäistapauksessa. Jotta tämä on mahdollista, rikosepäily on tutkittava, ja se tapahtuu esitutkinnassa. Esitutkinnassa hankitaan selvitystä rikokseksi epäillystä teosta ja rikoksesta epäillyn syyllisyydestä syyteharkinnan suorittamista ja rikosoikeudenkäynnin valmistelua varten. Syyttäjän on näytettävä toteen, että syytetty on syyllistynyt siihen rikokseen, josta tälle vaaditaan rangaistusta. Esitutkinnassa hankitaan, kootaan ja järjestetään syyteharkinnassa ja oikeudenkäynnissä tarvittava todistusaineisto. Esitutkinnan keskeiset toimenpiteet ovat kuulustelut ja muiden todisteiden hankkiminen ja järjestäminen ja lopulta kokoaminen esitutkintapöytäkirjaksi. Kuulusteluissa kuullaan rikoksen uhria eli asianomistajaa, rikoksesta epäiltyä, mahdollisia todistajia sekä asiantuntijoita. Edelleen rikoksen selvittämiseksi voidaan pitää katselmuksia ja järjestää rekonstruktio tapahtumista. Rikoksesta epäillyn selvittämiseksi voidaan järjestää myös tunnistaminen. Lisäksi hankitaan mahdollisia kirjallisia todisteita. Esitutkinnassa hankitaan kaikki oleellinen näyttö asian selvittämiseksi. Esitutkintalain neljännessä luvussa on kerrottu esitutkintaa ohjaavat ja siinä noudatettavat periaatteet, joiden tarkoituksena on turvata asianosaisten, niin rikoksesta epäillyn kuin asianomistajankin, oikeusturva. Näitä periaatteita ovat muun muassa:

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

• tasapuolisuus- eli objektiivisuusperiaate, joka tarkoittaa aineellisen eli materiaalisen totuuden selvittämistä • syyttömyysolettama eli rikoksesta epäiltyä on kohdeltava esitutkinnassa syyttömänä ja • itsekriminointisuoja eli oikeus olla myötävaikuttamatta rikoksen selvittämiseen, eli että epäilyllä on oikeus olla myötävaikuttamatta sen rikoksen selvittämiseen, josta häntä epäillään.

Näyttö Yleisesti rikosasiassa näyttö koostuu • henkilötodistelusta, eli mitä ihmiset ovat nähneet ja kokeneet, sekä • kirjallisesta todistelusta, joka on pääasiallisesti erilaista asiakirjanäyttöä, kuten lääkärinlausunto, kirjanpito tai raportti poliisin teknisestä tutkinnasta.

Tuomioiden perusteella (Itä-Suomi) vainoamisjutuissa näyttö perustuu ensinnäkin henkilötodisteluun eli asianosaisten (sekä asianomistajan että vastaajan) henkilökohtaisiin kuulemisiin vastaajan toiminnasta ja menettelystä, esimerkiksi yhteydenotoista, kohtaamisista, käynneistä, olosuhteista ja yhteydenottojen sisällöistä. Olennaista niissä on se, onko yhteydenotoille ollut asiallista perustetta, minkä sisältöisiä yhteydenotot ovat olleet ja millä intensiteetillä niitä on tapahtunut. Useissa jutuissa on kuultu myös ulkopuolisia todistajia, kuten naapureita, sukulaisia tai työkavereita, joilla on ollut havaintoja tekijän liikkeistä ja toiminnasta asianomistajan asunnon lähellä tai työpaikalla, eritoten jos menettely on pitänyt sisällään seuraamista ja tarkkailua. Kirjallisen todistelun tärkeimmäksi osioksi ovat tuomioiden perusteella muodostuneet erilaiset koosteet yhteydenpidosta, sen laadusta, määrästä ja sisällöstä. Ne ovat pääsääntöisesti olleet joko asianomistajan itsensä tai poliisin laatimia riippuen yhteydenpidon laadusta ja sisällöstä (puhelut, tekstiviestit, sähköpostiviestit, viestit erilaisia sosiaalisen median viestintätapoja käyttäen, kuten Facebook ja WhatsApp). Toinen merkittävä osa kirjallista todistelua on koostunut terveydenhuoltoviranomaisten lausunnoista (lääkärinlausunnoista, terveydenhoitajan lausunnoista, sairauskirjausmerkinnöistä) ja edelleen käynneistä erilaisissa tukija hoitopalveluissa (terapeuttien lausunnoista, todistuksista kriisikeskuksessa ja rikosuhripäivystyksessä käymisestä). Tämän lisäksi moniin vainoamisjuttuihin liittyy lähestymiskiellon rikkomista kohdistuen samaan asianomistajaan. Näissä jutuissa käräjäoikeuksien lähestymiskieltopäätökset olivat aina kirjallisina todisteina.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Syyteharkinta Syyteharkinnassa syyttäjä tekee esitutkinta-aineiston perusteella ratkaisun siitä, nostetaanko jutussa syyte jotakuta vastaan vai ei. Syyteharkinnassa arvioidaan, onko tekoa pidettävä rikoksena sekä onko rikoksesta ja epäillyn syyllisyydestä riittävää näyttöä eli onko todennäköisiä syitä rikoksesta epäillyn syyllisyydestä. Lopuksi syyttäjän on päätettävä, nostetaanko syyte vai tehdäänkö harkinnanvarainen syyttämättäjättämispäätös. Syytteen nostamisen edellytyksistä säädetään oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 6 § 1 momentissa. Mainitun pykälän mukaan ”syyttäjän on nostettava syyte epäillystä rikoksesta, jos hän katsoo, että: • se on laissa säädetty rangaistavaksi; • sen syyteoikeus ei ole vanhentunut; ja • on olemassa todennäköisiä syitä rikoksesta epäillyn syyllisyyden tueksi”. Luvun kirjoittamisen tueksi syyttäjille tehtiin kysely, jossa kartoitettiin syyttäjien käsityksiä vainoamisrikoksen tunnusmerkistötekijöiden soveltamisesta sekä esitutkintayhteistyöstä vainoamisjutuissa, ja kyselyn vastauksista nousi esille kaksi asiaa. Ensinnäkin kyselyn mukaan poliisille ilmoitetuista vainoamisepäilyistä ei juurikaan tehdä ennakkoilmoituksia. Esitutkintalain 5 luvun 1 §:ssä säädetään esitutkintaviranomaisen velvollisuudesta ilmoittaa syyttäjälle tutkittavaksi tulleesta rikoksesta. Toimiva ilmoitusmenettely on tärkeä osa esitutkintayhteistyötä, koska se muodostaa perustan kaikille myöhemmille toimenpiteille. Jotta esitutkinta voi toimia rikosoikeudenkäynnin kannalta riittävänä ja objektiivisena valmisteluna, esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän on tehtävä yhteistyötä esitutkinnan aikana asian laadun vaatimalla tavalla. Esitutkintayhteistyötä koskeva ohje on annettu saman sisältöisenä koskien sekä syyttäjälaitosta että poliisia ja muita esitutkintaa suorittavia tahoja. Mainitussa ohjeessa on 15-kohtainen luettelo tutkittaviksi tulleista rikosasioista, joista nimenomaisesti on tehtävä ennakkoilmoitus syyttäjälle. Mainitun ohjeen kohta 7 koskee rikosta, joka on tyypiltään uusi tai tulkinnanvarainen tai johon liittyy harkinnanvaraisia oikeuskysymyksiä (esimerkiksi tunnusmerkistön tulkinta, ne bis in idem kielto eli kielto syyttää ja tuomita kahdesti samasta asiasta, itsekriminointisuoja eli rikoksesta epäilyn ei tarvitse myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen, ylimääräisen tiedon käyttäminen tai todisteen hyödyntämiskielto). Ainakin lähtökohtaisesti vainoamisrikoksen voimaantultua vuonna 2014 olisi ollut oletettavaa, että ennakkoilmoituksia olisi tehty tai olisi pitänyt tehdä huomioiden nimenomaisesti tunnusmerkistön tulkinta.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Toinen syyttäjille kohdistetusta kyselystä esille noussut seikka liittyy vainoamisrikoksen tunnusmerkistötekijöihin (toistuvuus, tekotavat, oikeudettomuus, abstrakti vaara) ja niiden soveltamiseen käytännössä. Tunnusmerkistötekijöistä nimenomaisesti toistuvuuden arviointi muodosti haasteen syyttäjille. Tämän tunnusmerkistötekijän soveltaminen oli myös merkityksellisessä roolissa syytteen nostamisen kannalta arvioituna. Jos syyttäjä katsoi tai katsoo, ettei menettely täytä toistuvuuden kriteeriä vaikka menettely muutoin olisi tunnusmerkistön mukaista, siitä seurasi se, että syytettä ei nostettu. Sama koskee myös esitutkintaviranomaista. Jos hän katsoo, ettei toistuvuuden edellytys ole käsillä, juttu ei etene mahdollisesti lainkaan syyteharkintaan, vaan esitutkintaviranomainen päättää jutun. Toistuvuutta koskeva edellytys jättää paljon harkintavaraa niin syyttäjälle kuin esitutkintaviranomaisellekin. Myös esitöiden valossa tunnusmerkistötekijöistä nimenomaisesti toistuvuusvaatimus olisi ollut sellainen seikka, johon syyttäjän kannanottoja olisi ollut perusteltua saada jo esitutkintavaiheessa (vrt. edellä mainittu ennakkoilmoitusmenettely), ja annettujen tuomioidenkin osalta tarkasteltuna toistuvuustunnusmerkistötekijä on edelleen sellainen, jonka soveltamisen osalta vaihtelua on eniten olemassa. Tältä osin olisi mielenkiintoista tutkia myös vainoamisrikosepäilyt, jotka päättyvät poliisissa (poliisin päätökset), sekä syyttäjän tekemät syyttämättäjättämispäätökset. Olisi kiinnostavaa tietää, onko mainittu toistuvuus-tunnusmerkistötekijä niissä ratkaisevassa roolissa, kun arvioidaan sitä, onko käsillä rikos; milloin menettely on tunnusmerkistön tarkoittamalla tavalla toistuvaa ja mikä riittää toistuvuuteen. Myöhemmin (alaluku 4) kuvataan vielä esimerkkien valossa sitä, miten tunnusmerkistötekijöitä on arvioitu käytännössä.

VAINOAMINEN ANNETTUJEN TUOMIOIDEN VALOSSA Tarkastelun kohteena on Itä-Suomen syyttäjänviraston alueella tehdyt syytteen ja niistä annetut tuomiot sekä lisäksi satunnaisotannalla tuomioita muualta Suomesta. Itä-Suomen syyttäjänviraston alueella tehdyistä syytteistä annettiin tuomioita seuraavanlaisesti: Syyksi tai hylätty kokonaan tai osaksi vuonna 2014 3 tuomiota, vuonna 2015 18 tuomiota ja vuonna 2016/1–6 14 tuomiota. Muualla annettuja tuomioita on ollut tarkastelussa vuodelta 2014 14 kappaletta ja vuodelta 2015 25 kappaletta. Tarkoituksena on tarkastella tuomioiden valossa, minkälaista vainoaminen Suomessa on, keitä tekijät ja asianomistajat ovat ja minkälainen asianosaisten suhde on ollut. Olen käynyt myös tunnusmerkistötekijät läpi sekä tarkastellut, onko vainoaminen ainoa rikos vai liittyykö siihen muita rikoksia, ja lopuksi tarkastellut tuomittuja rangaistuksia. ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Millaista vainoaminen on – kuka vainoaa, ketä ja miten pitkään Tarkasteltujen tuomioiden perusteella on suhteellisen harvinaista, että vainoamisrikos on ainoana syytekohtana. Esimerkiksi Itä-Suomessa vuosina 2014–2015 21 jutussa vain neljässä oli kyse pelkästään vainoamisrikoksesta: niissä syyte oli nostettu ainoastaan vainoamisesta. Kaikissa muissa oli samaan asianomistajaan kohdistuvia muita liitännäisrikoksia saman tekijan toimesta. Suurimmassa osassa tuomioita vainoamisrikoksen lisäksi oli käsiteltävänä muitakin rikoksia. Käytän näistä sanaa liitännäisrikos, koska ne pääosin liittyivät vainoamisrikokseen niin menettelyllisesti kuin motivaatiotaustaltaankin, ja niissä oli sama tekijä ja sama asianomistaja. Muita tällaisia liitännäisrikoksia olivat tyypillisesti lähestymiskiellon rikkominen, laiton uhkaus, kotirauhan rikkominen ja viestintärauhan rikkominen. Näiden lisäksi oli myös pahoinpitelyrikoksia sekä vahingontekoja, ja asianomistajaan oli kohdistettu fyysistä väkivaltaa ja asianomistajan omaisuutta rikottu, esimerkiksi puhkaistu auton renkaat. Vainoamista on myös kestoltaan (tekoajalta) hyvin erilaista. Vuosien 2014– 2015 tuomioiden perusteella (Itä-Suomi 21 tuomiota, joissa 26 syytekohtaa koskien vainoamista) noin yhdessä kolmasosassa tapauksista tekoaika oli 4–6 kuukautta. Yli vuoden kestänyttä vainoa oli kuudessa tapauksessa. Viimeksi mainitut olivat usein tapauksia, joissa vainoaminen kohdistui tekijän ex-puolisoon ja tämän uuteen kumppaniin. Tekoajat on koottu taulukkoon 3. Taulukko 3. Tekoajat tuomioissa Itä-Suomen syyttäjäviraston alueella 2014–2015 (21 tuomiota, joissa 26 syytettä vainoamisesta).

TEKOAJAN PITUUS

TUOMIOT

Alle kuukausi . . . . . . . . . . . . . . 5 1-3 kuukautta. . . . . . . . . . . . . . . 4 4-6 kuukautta . . . . . . . . . . . . . . 9 7-9 kuukautta . . . . . . . . . . . . . . 1 10-12 kuukautta . . . . . . . . . . . . 1 Yli vuosi . . . . . . . . . . . . . . . . . . 6 24 tapauksessa vastaaja (tekijä) oli mies ja kahdessa nainen. Vainon kohteena oli nainen 21 tapauksessa ja mies viidessä. Kolmessa näistä tapauksista mies oli asianomistajana olevan naisen uusi kumppani ja vaino kohdistui heihin molempiin. Vastaajista (yhteensä 21 tekijää) kaksi kolmasosaa oli iältään 18– 40 vuotiaita. Tekijöiden ikäjakauma on koottu taulukkoon 4.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Taulukko 4. Tekijöiden ikäjakauma tuomioissa Itä-Suomen syyttäjänviraston alueella 2014–2015 (21 vastaajaa).

TEKIJÄN IKÄ

TUOMIOT

18-30 vuotiaat . . . . . . . . . . . . . . 7 31-40 vuotiaat . . . . . . . . . . . . . . 7 41-50 vuotiaat . . . . . . . . . . . . . . 4 51-60 vuotiaat . . . . . . . . . . . . . . 0 Yli 61 vuotiaat . . . . . . . . . . . . . . 3

Itä-Suomen syyttäjänviraston alueen tuomioiden osalta tekijän ja vainon kohteen suhdetta tarkasteltaessa tekijä ja vainon kohde (asianomistaja) olivat noin puolessa tapauksista entisiä puolisoita tai entisiä seurustelukumppaneita, ja noin 10 prosentissa kohteena oli myös vainon kohteen nykyinen kumppani. Neljänneksessä tapauksista tekijän ja vainon kohteen välisen suhteen laatu ei ilmennyt selvästi. Huomiota herätti se, että syyttäjät eivät pääsääntöisesti olleet teonkuvauksissa yksilöineet asianosaisten välistä suhteen laatua. Suhde ilmeni yleensä vasta tuomioon kirjatusta todistelusta, joka muodostui esimerkiksi asianosaisten kertomuksista tai kirjallisista todisteista, kuten asianosaisten välisestä Facebook-viestittelystä. Itse syyttäjänä olisin arvioinut, että suhteen laadulla on sellaista merkitystä, että se olisi syytä kirjoittaa näkyviin teonkuvaukseen. Sillä voi olla merkitystä niin menettelyn moitittavuuden tasoa arvioitaessa kuin rangaistuksen mittaamisessakin. Sattumanvaraisesti vuoden 2014 muista kuin Itä-Suomen alueen tuomioista valikoituneissa 14 jutussa (tuomioissa) jakauma oli seuraava: yhdeksässä jutussa tekijä ja vainon kohde olivat joko ex-puolisoita tai ex-seurustelukumppaneita, kolmessa tapauksessa tekijä oli joku muu, yhdessä tapauksessa tekijä oli viranomaisen edustaja ja yhdessä suhde ei ilmennyt. Vuodelta 2015 sattumanvaraisesti valikoidun 25 tuomion osalta 15 tapauksessa tekijä ja vainon kohde olivat ex-puolisoita tai ex-seurustelukumppaneita. Suhteen laadulla on merkitystä, kun mietitään ilmiön tunnistamista ja sitä, milloin esimerkiksi viranomaisten on mahdollista tunnistaa se asianosaisten viranomaiskontakteissa. Sillä on merkitystä myös vainoamisen ennaltaehkäisyn ja mahdollisimman varhaisen puuttumisen kannalta ja edelleen siinä, kuinka huomioimme uhrin haavoittuvuuden prosessissa, niin esitutkinnassa kuin pääkäsittelyssä.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

TUNNUSMERKISTÖTEKIJÄT – MITEN VAINOAMISEN TUNNUSMERKISTÖ ON TOTEUTUNUT Rikoslain 25 luvun 7a §:n mukaan vainoamiseen syyllistyy se, joka • toistuvasti • uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muuten näihin rinnastettavalla tavalla • oikeudettomasti vainoaa toista siten, että se on • omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta. Pykälässä on lisäksi toissijaisuuslauseke eli vainoamisesta tuomitaan, jollei teosta ole muualla laissa säädetty yhtä ankaraa tai ankarampaa rangaistusta. Rangaistusasteikoksi on säädetty sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Vainoaminen on virallisen syytteen alainen rikos, eli se ei edellytä asianomistajan rangaistuvaatimusta. Vainoaminen on rangaistavaa vain tahallisena, ja tahallisuuden tulee ulottua jokaiseen tunnusmerkistötekijään. Toissijaissuuslauseketta tarkastellaan vielä tämän luvun lopussa.

Toistuvuuden vaatimus Ensimmäiseksi tarkastelen tunnusmerkistötekijöistä toistuvuuden vaatimusta. Esitöissä todetaan, että vainoamisessa olennaista on se, että kyseessä ei ole yksittäinen rikollinen teko vaan osateoista muodostuva henkilön elämänlaatua vakavasti häiritsevä tila, joka voi muodostua erittäin pelottavaksi tai ahdistavaksi ja hänen elämäänsä hallitsevaksi. Tunnusmerkistön mukaiset teot eivät ainoaksi ja yksittäiseksi jäädessään yleensä aiheuta tällaista tilaa. Osa noista teoista on tai voi olla sosiaalisessa elämässä tavanomaisia ja vähämerkityksisiä. Erityisen luonteen ne saavat vastentahtoisina ja toistuvina osana vainoamiskäyttäytymistä. Edellytyksenä on vainoamisen tekotavoissa määriteltyjen tekojen tekeminen toistuvasti eli useammin kuin kerran. Osatekojen ei tarvitse olla saman tekotapatunnusmerkin toteuttavia, vaan menettely voi koostua useista tekotavoista. Yleistä sääntöä siitä, kuinka etäällä osateot voivat ajallisesti olla toisistaan, ei voida asettaa. Vainoamiskokonaisuuteen kuuluvat osateot muodostavat yhden vainoamisrikoksen. Jos henkilöön kohdistuva vainoaminen selvästi päättyy mutta alkaa sittemmin uudestaan, kyseessä on uusi vainoamisrikos. Osatekojen täytyy muodostaa yhtenäinen kokonaisuus. Merkittävää tässä on osatekojen perustuminen tekijän yhtenäiseen motivaatiotaustaan, jolloin niiden voidaan sanoa ilmaisevan samaa merkitystä.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Tuomioiden perusteella tunnusmerkistötekijöistä toistuvuus-kriteerin soveltamisessa oli eniten vaihtelevuutta ja sitä käytettiin myös pääosin syytteen hylkäämisen perusteena, kun katsottiin, ettei vainoamis-rikos täyty. Menettelyn ei katsottu täyttävän toistuvuuden osalta vainoamisen tunnusmerkistöä. Sen osalta ei myöskään löydy selkeää linjaa tämän aineiston perustella. Alla kaksi esimerkkiä tästä. • Syyttäjän rangaistusvaatimus käsitti teon, joka piti sisällään neljä yhteydenottoa koostuen huomionosoituksesta työpaikalle, käynnistä asianomistajaan kotiovella ja tapaamisen yrittämisestä; tekijä oli mennyt asianomistajan työpaikan ulkopuolelle ja odottanut tarkoituksenaan tavata asianomistaja sekä mennyt kuntosalille aikaan, jolloin asianomistaja oli siellä säännöllisesti käynyt. Tekoaika oli 31.1.–5.2. eli alle viikon. Teko luettiin syyksi. (Keski-Suomen KO 16.10.2014 14/144331)

• Syyte koski kahta vainoamistekoa, joissa molemmissa tekoaika oli yksi päivä ja molemmissa menettely käsitti käynnin asianomistajan asunnon ikkunana takana. Toisella kerralla vastaaja halusi keskustella; toisella kerralla hän huusi ja heitti lumella ikkunaan. Teot luettiin syyksi yhtenä vainoamisena. (Pohjois-Savon KO 30.4.2014 14/116929) Ja edelleen toisissa tapauksissa vastaavanlaisilla ajoilla tai pidemmillä, sekä useammillakin yhteydenottokerroilla, syytteet on hylätty: • Tekoaika 26.2.–2.3. (syytteessä pidempi, mutta näytetyksi vain vajaa viikko), tuomion perusteluissa todettu: ”Sinällään moitittavia tekoja (ottanut yhteyttä, hakeutunut seuraan ja puhunut törkeyksiä), mutta ei katsottu täyttävän vainoamisen tunnusmerkistöä; toistuvuutta eikä siten omiaan aiheuttamaan asianomistajassa pelkoa tai ahdistusta” (Etelä-Pohjanmaan KO 5.6.2014 14/123097). • Tekoaika 11.8.–18.9., reilu kuukausi, menettely: kolme tekstiviestiä, 2.10. kaksi soittoyritystä, 30.10. yksi tekstiviesti, syyte vainoamisesta hylätty, syyksi lähestymiskiellon rikkominen, hylkäämisen perustelut: ”Yhteydenottoja ollut melko vähän ja ne ovat tapahtuneet lyhyen ajan sisällä. Käräjäoikeus katsoo tällä perusteella, etteivät nämä yhteydenotot vielä täytä vainoamisen tunnusmerkistöä. Tunnusmerkistöön kuuluu, että yhteydenottaminen on tahallista, oikeudetonta ja toistuvaa ja se on omiaan aiheuttamaan kohteessa pelkoa ja ahdistusta” (Hyvinkään KO 15.4.2016 16/116135). • Tekoaika 10.8–17.8., noin viikko, menettely: viisi alatyylistä ja sisällöltään asiatonta sähköpostiviestiä (sisällöltään sellaisia, että

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

omiaan aiheuttamaan pelkoa), ensin lähetetty kaksi, sitten 16.8. kaksi ja 17.8.yksi viestiä, syyte hylättiin ja perustelut: ”Vastaajan menettely, huomioiden yhteydenottojen määrä, niiden liittyminen asianomistajan lähettämiin viesteihin ja yhteydenottojen tiheys ja ajallisen suhde toisiinsa, ei täytä vielä toistuvuuden osalta vainoamisen tunnusmerkistöä.” (Helsingin KO 18.11.2015 15/149007). • Tekoaika 1.1.–6.1., näytetyksi katsottu viestit 6.1. 36 kappaletta noin kolmen tunnin sisällä ja pyrkinyt pysäyttämään asianomistajan auton 6.1., syyte hylätty ja perustelut: ”Teot sinänsä ovat vainoamisen tunnusmerkistössä tarkoitettuja osatekoja. Rangaistavuuden kannalta olennaista on se, onko vastaajan menettely ollut toistuvaa. Käräjäoikeus katsoo, että viestit eivät yksinään niiden lukuisuudesta ja laadusta huolimatta täytä vainoamisen edellyttämää toistuvaa uhkailua tai yhteyden ottamista, kun otetaan huomioon, että viestit on lähetetty kolmen tunnin sisällä. Vastaajan menettely on kokonaisuutena tapahtunut yhden vuorokauden sisällä, jonka vuoksi käräjäoikeus katsoo, että syytteessä kerrotusta menettelystä ei ole muodostunut asianomistajan elämänlaatua vakavasti häiritsevää tilaa. Tätä tuke myös se, että asianomistaja on itse ollut yhteydessä vastaajaan heti tapahtumien jälkeen.” (Satakunnan KO 26.5.2014 14/128226). • Tekoaika 4.–12.9.2015, lähettämällä lukuisia uhkaavia WhatsAppviestejä sekä kuvia hautakivistä, syyte hylätty ja perustelut: ”Vastaaja ei ole liittänyt hautakiviin mitään uhkaavaa tekstiä ja poissuljettua ei ole, etteikö vastaaja ole voinut lähettää kuvia asianomistajalle ilman pahaa tarkoitusta, myöskään asianomistajalle lähetetyissä viesteissä ei ole uhkaavaa sisältöä, joka on keskeinen tekijä vainoamisrikoksen tunnusmerkistöä, viestit kuvanneet pikemminkin vastaajan tarvetta jatkaa keskustelua vaikeasta elämäntilanteesta ystävän kanssa. Pelkästään seikalla, että viestittely on jatkunut asianomistajaan kielloista huolimatta muutaman päivän, viestittelyä ei voida pitää lainkohdan tarkoittamana vainoamisena.” (Pohjois-Savon KO 19.11.2015 15/149680) Mikäli syyttäjä oli päätynyt syyttämään useimmasta vainoamisesta (esim. 1. vainoaminen 1.2.–13.3.2014 ja 2. vainoaminen 24.3.2014), tuomioistuin katsoi perustellusti niiden muodostavan yhden kokonaisuuden ja luki syyksi yhden vainoamisen ajalla 1.2.–24.3.2014 perustellen tekojen olevan siinä määrin asiallisesti ja ajallisesti yhteydessä toisiinsa, että teot muodostavat yhden kokonaisuuden ja kyse on vain yhdestä vainoamisrikoksesta.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Tekotavat

Seuraavaksi käyn läpi tunnusmerkistötekijöistä toista eli tekotapoja. Tekotavat on määritelty tunnusmerkistössä, ja niitä on neljä nimenomaista (uhkaaminen, toisen seuraaminen, tarkkaileminen ja yhteyden ottaminen) ja yksi avoimeksi jätetty kriteeri ”muuten näihin rinnastettavalla tavalla”. Ensimmäinen tekotapa uhkaaminen on määritelty lain esitöissä niin, että uhkauksessa henkilö tekee toiselle tiettäväksi, että uhatulle voi tapahtua jokin epämieluisa asia ja että tämän asian tapahtuminen riippuu jollakin tavalla asian esittäjästä tai on hänen vallassaan. Uhkaus voi kohdistua myös kolmanteen. Äitiä voidaan uhata sillä, että hänen lapselleen uhataan tehdä jotain pahaa. Myös uhkaus omaisuuden vahingoittamisesta toteuttaa tunnusmerkistön. Uhkauksen toistuvuus lisää luonnollisesti sen vakavuutta. Uhkan ei tarvitse olla yhtä vakavaa kuin laittomassa uhkauksessa, jossa rangaistavuuden kriteerinä on vakava vaara. Vainoamisessa uhkan tulee olla varteenotettava, mutta sen ei tarvitse olla yksittäisenä tekona vakavaa. Toistettujen tekojen kokonaisuuden merkitys tulee arvioitavaksi tunnusmerkistöön sisältyvän abstraktin vaaratunnusmerkin kautta. Usein toistuva menettely on lähtökohtaisesti omiaan aiheuttamaan enemmän pelkoa tai ahdistusta kuin vain yksi tekokerta. Tuomioiden perusteella mainittu tekotapa näyttäytyi tyypillisemmillään joko suullisesti tehdyllä uhkauksella kasvotusten tai puhelussa sekä viestien lähettämisenä joko tekstiviestein, sähköpostilla tai erilaisten sosiaalisen median sovellusten kautta, kuten Facebook-yksityisviestien tai WhatsApp-sovelluksen välityksellä. Lähetetyt viestit sisälsivät erilaista uhkaamista: uhattiin niin tappamisella, seksuaalisella väkivallalla, yhteydenottamisella asianomistajan naapureihin, nöyryyttämisellä kuin maineen menettämisellä. Toisella tekotavalla toisen seuraaminen tarkoitetaan tässä fyysistä seuraamista. Tunnusmerkin soveltumisen edellytyksenä ei ole, että tekijä pyrkii puheisiin kohteen kanssa tai muutoin kommunikoisi tämän kanssa. Lain esitöissä ei ole määritelty enimmäisetäisyyttä sille, milloin kyse ei olisi enää seuraamisesta. Esimerkiksi asunnon ohi ajaminen toistuvasti tai työpaikan lähistöllä odottelu on laissa määriteltyä seuraamista; ihmisten satunnainen kohtaaminen ei ole seuraamista. Rikoksen uhrin ei edellytetä havaitsevan seuraamista, vaan myös salaa seuraaminen toteuttaa tunnusmerkistön. Pitkään jatkuneen salaisen seuraamisen paljastuminen saattaa järkyttää uhria jopa enemmän kuin näkyvä seuraaminen. Some-ajasta huolimatta seuraaminen oli tyypillisesti konkreettista seuraamista joko kävellen tai ajoneuvolla, esimerkiksi asianomistajan seuraamista tämän liikkuessa ja mennessä eri kohteisiin kuten harrastuksiin, töihin, ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

kauppaan tai mökille. Internetin välityksellä tapahtuvaa seuraamista oli vielä yllättävän vähän – sitä oli vain muutamissa tapauksissa. Eräässä tapauksessa vastaaja oli tehnyt valeprofiileja ja käyttänyt niitä Instgramissa ja Tinderissä seuraten asianomistajan yhteydenpitoa muihin ihmisiin sekä hänen ihmissuhteitaan ja liikkumistaan. Kolmas tekotapa tarkkaileminen tarkoittaa toisen havainnointia. Se voidaan toteuttaa yhtä hyvin paljain silmin tai korvin kuin teknisten apuvälineidenkin avulla; tarkkailussa voi hyödyntää esimerkiksi kiikaria ja kameraa. Sekä kotirauhan piirissä että kotirauhan piirin ulkopuolella tapahtuva tarkkailu on rangaistavaa. Tarkkailu teknisellä laitteella voi toteuttaa samalla myös salakatselun tai salakuuntelun tunnusmerkistöt. Ennen vainoamisen kriminalisointia rikoslainsäädännössä oli aukko nimenomaisesti tämän tekotavan osalta. Ennen vainoamisen kriminalisointia oli vaikeaa puuttua esimerkiksi tapauksiin, joissa henkilö tarkkaili toista kulkemalla toistuvasti yleistä tietä tai katua tämän asunnon ohi tai seisoi yleisellä tiellä tuijottaen tämän asunnon ikkunoihin. Tapaukseen ei soveltunut mikään rikostunnusmerkistö, eikä poliisilla ollut toimivaltaa kieltää liikkumista tai oleskelua yleisellä tiellä tai kadulla, ellei henkilö toiminnallaan estänyt taikka häirinnyt liikennettä. Nyt tällainen toistuva menettely voi toteuttaa tarkkailemisen tai seuraamisen tekotapatunnusmerkin. Myös tarkkaileminen tapahtui ”vanhanaikaisin keinoin” tarkkailemalla asianomistajaa hänen kotinsa ulkopuolelta, ja tarkkailemiseen liittyi yleensä myös seuraaminen. Tekijä seurasi ensin asianomistajan kulkemista töihin tai harrastuksiin ja sitten jäi tarkkailemaan asianomistajaa työpaikan tai harrastuspaikan läheisyyteen. Neljännessä tekotavassa, yhteyden ottamisessa, on kyse tekijän kommunikaatiosta jossain muodossa kohteen suuntaan. Yhteyden ottaminen voi tapahtua eri tavoilla, kuten menemällä kohteen luokse tai soittamalla tai lähettämällä viestejä joko suoraan kohteelle tai välikäden kautta. Jos henkilö pääsee puheisiin vainottavan kanssa, kyse on yhteydenotosta. Edellytys toteutuu myös silloin, kun henkilö jättää jonkin viestin toiselle, vaikka viestiin ei vastattaisi tai vaikka viesti olisi luonteeltaan sellainen, että siihen ei pyydetä nimenomaista vastausta. Niinpä esimerkiksi soittopyyntö olisi tällainen yhteydenotto, kuten myös vaikkapa kirje tai tekstiviesti, jossa ei pyydetä reagointia kyseiseen viestiin. Yhteyden ottaminen saattaa tapahtua myös lähettämällä kohteelle tarkoitettu viesti yleisön saatavilla olevalla keskustelupalstalla. Myös erilaiset tekijän näkökulmasta kenties huomionosoituksia merkitsevät teot, kuten kukkien ja lahjojen tuominen tai lähettäminen, voivat merkitä tunnusmerkin toteuttavaa yhteydenottoa. Yhteydenotto voi tapahtua myös välikäden kautta esimerkiksi siten, että kolmas henkilö välittää tekijän viestejä kohteelle.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Tuomioiden perusteella oli monenlaista yhteyden ottamista. Yhteyttä otettiin henkilökohtaisesti menemällä tapaamaan henkilöä, viemällä lappuja hänen postilaatikkoonsa tai asunnon oven taakse, soittamalla puhelimella, jättämällä ääniviestejä sekä lähettämällä kirjeitä, tekstiviestejä, sähköpostia ja edelleen erilaisten nettisovellusten kautta, kuten Facebook-yksityisviestein ja WhatsApp-viestein. Ylivoimaisesti eniten käytetty oli tekstiviestien lähettäminen ja puheluiden soittaminen. Viimeinen tekotapatunnusmerkki ”muu näihin rinnastettava tapa” on varsin avoin kriteeri. Lain esitöissä on tätä avointa muotoilua perusteltu sillä, että vainoamisen tavat ovat monen tyyppisiä ja yhteydenottamisen tekniset tavat ovat alati muutoksessa. Tunnusmerkissä paino on sanalla ”rinnastettava”, joka viittaa tekotapaan ja teon vakavuuteen. Vainoamisena voivat tulla kyseeseen erityyppiset ilkivaltateot, toistuvat vahingonteot ja epämiellyttäviä aineita sisältävien kirjeiden tai pakettien lähettäminen uhrille. Edelleen kyseeseen voivat tulla toistuvat tekijän huomionosoitukset, kuten kukkien tai suklaarasian lähettäminen, tai toistuva tekijän läsnäolon tiettäväksi tekeminen, esimerkiksi vainoamisen kohteen omaisuuden siirtäminen tai omaisuuden jättäminen vainotun pihapiiriin. Toista voidaan vainota myös esiintymällä sosiaalisessa mediassa toisen nimissä ja aiheuttamalla sitä kautta suuri määrä toisen kannalta kiusallisia yhteydenottoja hänelle vierailta ihmisiltä. Tässä mainitut teot voivat toki täyttää myös RL 25:7a §:n nimenomaiset tekotapatunnusmerkit mutta eivät välttämättä. Käytännössä muita edellä mainittuihin tekotapoihin rinnastettavia tekopajoja esiintyi tuomioiden perusteella suhteellisen vähän tai niin, että syyttäjän teonkuvauksissa mainittu tekotapa oli rangaistusvaatimukseen kirjoitettu ilman, että oli yksilöity, mitä tosielämän menettelyä sillä oli tarkoitettu. Edelleen usein niissä tilanteissa, joissa oli kuvattu tosielämän menettelyitä, niiden katsottiin sisältyvän muihin tekotapoihin, esimerkiksi uhkaamiseen, seuraamiseen, tarkkailemiseen tai yhteyden ottamiseen. Tuomioiden perusteella muihin tekotapoihin rinnastettavina tekotapoina on pidetty seuraavia: • paketin tuominen • kirjeen tuominen postilaatikkoon, ja kirjeessä ollut alastonkuvia asianomistajasta ja samalla siinä sanallisesti uhattu levittää kuvia • käyminen asianomistajan asunnon ovella lukuisia kertoja • tavaroiden tuominen asianomistajan portaille • huomionosoitusten lähettäminen (kukkia, suklaata tai vastaavia) • menemällä asianomistajan asuntoon tai ajoneuvoon luvatta ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Tuomioiden perusteella tekotavoista tyypillisin on yhteyden ottaminen ja uhkaaminen. Näistä jompikumpi oli tekotapana kaikissa vainoamista koskevissa rangaistusvaatimuksissa.

Oikeudettomuus Kolmantena tarkastelun kohteena on oikeudettomuus. Vainoamisen tunnusmerkistön toteuttavan menettelyn tulee olla oikeudetonta. Oikeudettomuus tarkoittaa sitä, että teot ovat perusteettomia ja tapahtuvat vastoin kohteen tahtoa. Myös tässä eri tekotapatunnusmerkit ovat eri asemassa, sillä esimerkiksi yhteydenotto voi olla perusteltu joissakin tapauksissa, kun taas uhkaaminen vain harvoin voi olla sitä. Vainoamisen osateot tapahtuvat vastoin kohteen tahtoa. Uhkaamisen osalta tämä on selvää, toisin kuin sosiaalisesti tavanomaisissa teoissa, kuten yksittäisessä puhelinsoitolla tapahtuvassa yhteydenotossa. Kohdehenkilö voi tehdä selväksi, että yhteydenotot eivät ole toivottuja, mutta kohteena olevan henkilön nimenomainen kielto ei ole aina edellytyksenä sille, että teko on osa vainoamista. Tällaista yleistä reagointivelvollisuutta ei ole. Kohdehenkilö ei ehkä edes uskalla kieltää vainoajaa, tai hän saattaa pyrkiä saamaan vainoamisen loppumaan olemalla reagoimatta vainoamistekoihin. Vastentahtoisuus päätellään olosuhteista. Etenkin, jos kyseessä oli ex-puolisot tai ex-seurustelukumppanit, tekijä yleensä vetosi siihen, että hänellä oli asianmukainen perusteltu syy yhteyden ottamiselle ja se liittyi yleensä eron käytännön järjestelyihin tai yhteisen lasten asioihin. Monesti näin olikin, mutta samassa yhteydessä oli myös nimitelty, haukuttu tai uhattu. Tuomioiden perusteluissa juuri yhteyden ottamisen osalta eroteltiin niitä kertoja, jolloin niistä katsottiin olevan asiallinen peruste ja jolloin sellaista perustetta ei katsottu olevan. Syyksi lukemisen ulkopuolelle jäivät asialliset perustellut yhteydenotot. Yhdessä tapauksissa katsottiin, että tekijällä oli ollut asiallinen, ymmärrettävä syy, ja kun siihen yhdistettiin tekoajan osalta se, että yhteydenottoja oli tapahtunut asianomistajan kiellon jälkeen vain muutamana päivänä eli tekoajaksi katsottiin hyvin lyhyt aika, ei viestittelyä katsottu vainoamiseksi, vaikka sinänsä todettiin viestittelyä tapahtuneen.

Abstrakti vaara Viimeisenä tunnusmerkistötekijänä käyn läpi vielä neljättä eli abstraktia vaaraa. Rangaistavuus edellyttää sitä, että tekijän menettely on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta. ”On omiaan” -kriteeri tarkoittaa sitä, ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

että teko tyypillisesti aiheuttaa pelkoa tai ahdistusta. Edellytyksenä ei näin ollen ole, että teot ovat aiheuttaneet vainotussa konkreettisesti pelkoa tai ahdistusta. Arvioitaessa sitä, onko tekijän menettely omiaan aiheuttamaan pelkoa tai ahdistusta, on merkitystä sillä, miten lukuisia osatekoja uhriin on kohdistettu ja miten toistuvia teot ovat olleet. Merkitystä on myös sillä, minkä tyyppisistä teoista konkreettisesti on kyse, kuinka monta niitä on ollut ja mikä on niiden ajallinen suhde toisiinsa. Tuomioiden perusteella toistuvuuden edellytys ja abstrakti vaara liittyivät kiinteästi toisiinsa. Mikäli todettiin, että menettely ei ollut toistuvaa (esimerkiksi yhteydenottojen määrä tai tekoaika jäi lyhyeksi), samalla todettiin, ettei menettely muodosta myöskään sellaista kokonaisuutta, että se olisi omiaan aiheuttamaan kohteessa pelkoa tai ahdistusta. Edelleen vainoamisen hylkäävissä perusteluissa on arvioitu sitä, onko rangaistusvaatimuksessa kuvattu menettely näytetty toteen toistuva vai onko kyseessä pikemminkin yksittäiset tapahtumat. Sen jälkeen on arvioitu asianosaisten kanssakäymistä, esimerkiksi vastaajan yhteydenottojen asiallisuutta ja perusteita niille ja sitä, onko tekoaikana mahdollisesti ollut luvallista yhteydenpitoa asianomistajan suostumuksin. Jos on katsottu, että yhteydenpidolle on ollut perusteita ja samanaikaisesti on ollut myös luvallista kanssakäymistä, johtopäätöksenä on ollut, ettei menettely ole ollut toistuvaa siltä osin, mitä on jäänyt jäljelle perusteettomista yhteydenotoista, ja se on puhunut myös menettelyn ahdistavuutta vastaan, kun on oltu yhteydessä myös asianomistajan suostumuksin.

Toissijaisuuslauseke Lopuksi tarkastelen vielä toissijaisuuslauseketta. Vainoamisesta rangaistaan vain, jollei teosta muualla laissa säädetä yhtä ankaraa tai ankarampaa rangaistusta. Lainkonkurrenssi vainoamisen ja muiden rikosten välillä syntyy, kun muiden tekojen rangaistusmaksimi on alle kaksi vuotta. Tällaisia ovat esimerkiksi lievä pahoinpitely ja kunnianloukkaus, joista ankarin seuraamus on sakkoa, tai salakatselu, josta ankarin seuraamus on vuosi vankeutta. Lähtökohtaisesti vainoaminen on kuitenkin itsenäinen rikos. Vainoaminen voi kuitenkin toteuttaa samalla usean muun rikoksen tunnusmerkistön. Tilanne voi käytännössä olla sellainen, että vainoaja kohdistaa uhriin tietyllä aikavälillä esimerkiksi puolen vuoden aikana vainoamisrikoksen lisäksi muitakin eri rikoksia, kuten lähestymiskiellon rikkomisia, pahoinpitelyjä ja/tai laittomia uhkauksia. Nämä saattavat uhrin näkökulmasta näyttäytyä osana samaa “vainoamista”, mutta rikosoikeudellisesti kyse on itsenäisistä rikoksista, joita vainoamisrikos ei sisällä. Esitöiden nimenomaisen kannanoton mukaan lähestymiskiellon rikkomisesta on syytä yleensä vainoamisen ohella tuomita erikseen, sillä tuo rikos kohdistuu myös oikeudenhoitoon. Myös esimerkiksi ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

salakatselusta voi olla perusteltua tuomita erikseen. Jos vainoamista on toteutettu häiriösoitoin tai -viestein, joka sinänsä täyttäisi viestintärauhan rikkomisen (Rikoslaki 24 luku 1a §), on yleensä tarpeen tuomita vain vainoamisesta. Tuomioiden perusteella toissijaisuuslauseketta, eli sitä, tuomitaanko ylipäänsä vainoamisesta vai jostain muusta rikoksesta, ja konkurrenssikysymyksiä, eli tuomitaanko vainoamisesta ja sen ohessa vielä muista rikoksista, on tarkasteltu ja ratkottu suojeluobjektin näkökulmasta. Tuomioiden perusteluista ilmenee, että arvioinnissa on mietitty, mitä oikeushyvää on rikottu eli mitä rangaistussäännöllä suojataan, ja jos on rikottu useampia oikeushyviä samanaikaisesti, on tuomittu vainoamisen ohella myös muista rikoksista. Oikeushyvät ovat rikosoikeudella suojattavia etuja, jotka on perinteisesti katsottu läheisesti henkilöön liittyviksi perusoikeuksiksi, kuten henki, terveys, vapaus, itsemääräämisoikeus, kunnia, yksityisyys ja varallisuus. Jos on esimerkiksi uhkailtu siten, että laiton uhkaus -tunnusmerkistö täyttyy jonkin yksittäisen menettelyn osalta, on tuomittu vainoamisen lisäksi tältä osin laittomasta uhkauksesta (Vainoaminen 1.6.-30.9.2014 ja laiton uhkaus 17.8.2015) ja vainoamisen tekoaika ei katkea, mutta vainoamisen teonkuvaukseen ei sisällytetä tätä nimenomaista uhkausta. Eli jos rangaistussäännöillä suojellaan eri oikeushyviä, sovelletaan niitä kaikkia. Rikosoikeudellisen arvioinnin kannalta on kyse erillistä rikoksista eikä niiden katsota sisältyvän vainoamisrikokseen. Suojeltava oikeushyvä on siten ollut keskeinen seikka, kun on ratkaistu konkurrenssikysymystä. Ohessa ote erään tuomion perusteluista, kun syyte koski sekä vainoamista että lähestymiskiellon rikkomista, laitonta uhkausta ja kotirauhan rikkomista: ”Vainoamista koskevalla rangaistussäännöllä on tarkoitus suojata yksilön vapautta. Koska lähestymiskiellon rikkomista, laitonta uhkausta ja kotirauhan rikkomista koskevilla rangaistussäännöillä suojataan edellä mainitusta poikkeavia oikeushyviä, kuten oikeudenhoitoa, henkilökohtaista turvallisuutta ja kotirauhaa, tulee vainoamisen lisäksi tuomita muiden syytekohtien mukaisista rikoksista.”

RANGAISTUSKÄYTÄNTÖ Tarkastelun kohteena on Itä-Suomen syyttäjäviraston alueella yhteensä 21 tuomiota vuosilta 2014–2015 ja sattumanvaraisesti valikoidut käytettävissä olleet tuomiot vuodelta 2014 (14 kappaletta) ja 2015 (25 kappaletta). Seuraavassa taulukossa kuvataan, miten edellä mainittujen tuomioiden osalta rangaistusseuraamukset jakaantuivat rangaistuslajeittain (sakko, ehdollinen vankeus, ehdoton vankeus, jonka sijasta yhdyskuntapalvelua, ehdoton vankeus sekä rangaistukseen tuomitsematta jättäminen). ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Itä-Suomen syyttäjänviraston alueella annetuista tuomioista sakkorangaistus seurasi seitsemässä jutussa. Kaikissa niissä jutuissa (neljä tapausta), joissa syyte oli pelkästään vainoamisesta, seuraamus oli sakkorangaistus. Sakkorangaistuksen määrä vaihteli 25 päiväsakosta 60 päiväsakkoon. Kolmeen muuhun liittyi liitännäisrikoksia yhdestä kahteen joko lähestymiskiellon rikkominen, viestintärauhan rikkominen tai kunnianloukkaus. Taulukko 5. Vainoamisrikoksista määrätyt rangaistukset rangaistuslajin perusteella.

Kohde

Ajanjakso

Tuomioiden määrä

Sakko rangaistus

Ehdollinen/ Ehdollinen ja oheissakko

Ehdoton vankeus, jonka sijasta yhdyskuntapalvelua

Ehdoton vankeus

Rangaistukseen tuomitsematta jättäminen

Hylätty

Itä-Suomi

20142015

7/2

Koko maa satunnaisotannalla

2014

2/0

Koko maa satunnaisotannalla

2015

6/0

4 (+ 1 sillensä)

Muihin juttuihin, joista seurasi vankeusrangaistus, liittyi runsaasti liitännäisrikoksia ja useimmiten pidemmällä aikavälillä ja lisäksi jossain tapauksissa myös muita rikoksia (ei yhteyttä vainon kohteeseen). Ehdollisen vankeusrangaistuksen pituus vaihteli 60 päivästä vankeutta yhteen vuoteen vankeutta. Ehdottomat vankeusrangaistukset olivat 5 kk 15 päivää, jonka sijasta yhdyskuntapalvelua 130 tuntia ja 6 kuukautta vankeutta, jonka sijasta 160 tuntia yhdyskuntapalvelua. Rangaistukseen tuomitsematta jättäminen perustui siihen, että vastaajan katsottiin olevan syyntakeeton. Syytteen peruuttaminen johtaa siihen, että ellei muuta ole säädetty, asia jää sillensä. Tällöin syyttäjällä on periaatteessa oikeus nostaa uusi syyte. Syytetyllä on kuitenkin oikeus vaatia syytteen peruuttamisen johdosta syytteen hylkäävää tuomiota. Edelleen sama havainto oli vuosilta 2014 ja 2015 olleiden muiden tuomioiden osalta. Kun kyse on pelkästä vainosta ilman muita liitännäisrikoksia, seuraamus oli sakkorangaistus 30 päiväsakosta 80 päiväsakkoon. Ohessa (taulukko 6) muutamia poimintoja nimenomaisesti niistä tuomioista, joissa vaino oli yksin tai sen lisäksi oli muutamia liitännäisrikoksia samaan asianomistajaan kohdistuen.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Taulukko 6. Vainoamis-rikos ainoa / muutama liitännäisrikos -tuomiot; rangaistuskäytäntöä. Tuomio

Tekoaika

Tekotavat

Liitännäisrikoksia

Rangaistusseuraamus

Kärsimyskorvaus vainosta

P-S KO R 14/1735

15.1.–10.6.2014 (n. 4 kk 3 viikkoa)

Tarkkailu, seuraaminen, ottamalla yhteyttä

40 ps

Ei vaadittu

E-S KO R 14/1615

1.2.–10.7.2014 (n. 5 kk 1 viikko)

Tarkkailu, ottamalla yhteyttä ja uhkaaminen

60 ps

400 euroa

P-S KO R 15/674

11.10.–30.11.2014 (n.1 kk 3 viikkoa

Ottamalla yhteyttä; 81 tekstiviestiä

Viestintärauhan rikkominen ja lähestymiskiellon rikkominen

Yhteinen rangaistus 40 ps

500 euroa

P-K KO R 15/169

1.1.–5.10.2014 (n. 9 kk)

Uhannut, ottanut yhteyttä ja niihin rinnastettavalla tavalla (tullut AO:n asuntoon

Laiton uhkaus, lievä vahingonteko

80 ps

Yhteinen vainoamisesta ja laittomasta uhkauksesta 2500 euroa

P-K KO R 15/896

1.1.–5.12.2014 (n. 11 kk)

Seurannut ja ottanut yhteyttä ainakin 10 kerralla

25 ps

300 euroa

P-K KO R 15/1459

4.2.–19.6.2015 (n. 4 kk 2 viikkoa)

Ottanut yhteyttä (lähettänyt useita kymmeniä Facebook-yksityisviestejä)

35 ps

Ei vaadittu

E-S KO R 15/1352

10.10.2014–31.3.2015 (n. 5 kk 3 viikkoa)

Ottamalla yhteyttä, lähettämällä tekstiviestejä (lähes 800 kpl)

Kolme lähestymiskiellon rikkomista

Yhteinen rangaistus 3 kuukautta vankeutta, ehdollinen

Yhteinen kärsimyskorvaus 2800 euroa

P-K KO R 15/1547

21.5.–16.10.2015 (n. 4kk 3viikoa)

Ottamalla yhteyttä; WhatsApp-sovelluksessa yli 500 asiatonta viestiä

Lähestymiskiellon rikkominen

60 päivää vankeutta, ehdollinen

Yhteinen kärsimyskorvaus 500 euroa

Kymenlaakson KO R 14/1065

1.1.–28.4.2014

Uhannut, tarkkaillut, ottanut yhteyttä ja muuten niihin rinnastettavalla tavalla (käynyt ao:n asunnon ulkopuolella, 177 puhelua, 493 tekstiviestiä

Kotirauhan rikkominen

3 kuukautta vankeutta, ehdollinen

Yhteinen kärsimyskorvaus 1000 euroa

Pirkanmaan KO R 14/2891

Ottanut yhteyttä; yrittänyt soittaa, lähettänyt tekstiviestejä

Pahoinpitely, laiton uhkaus ja kotirauhan rikkominen

4 kuukautta vankeutta, ehdollinen

Kärsimyskorvaus yksilöity syytekohtien mukaan, vainoamisesta 400 euroa

K-S KO R 14/970

31.1.–5.2.2014, neljä yhteydenottoa (vajaa viikko)

Ottanut yhteyttä; mm. huomionosoitus työpaikalle, käynyt kotiovella

30 ps

Ei vaadittu

24.11.–27.11.2014

Uhkaamalla, tarkkailemalla ja lähettämällä viestin

Lähestymiskiellon rikkominen (2 muuta asianomistajaa lisäksi)

30 päivää vankeutta, jonka sijasta yhdyskuntapalvelua 30 h

Yksilöity kärsimyskorvaus syytekohdittain, vainoamisesta 400 euroa

V-S KO R 15/401

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

Rangaistuskäytännön osalta ei edellä kerrottujen esimerkkien valossa ja tämän aineiston perusteella voi todeta varsinaisesti mitään linjaa esimerkiksi siitä, mikä merkitys on tekoajalla tai menettelyn intensiivisyydellä seuraamusta määrättäessä. Edelleen niistä ei ole nähtävissä, onko tekotapojen osalta tunnusmerkistön sisällä eroa – ovatko kaikki tekotavat mittaamisen näkökulmasta saman lailla moitittavia vai onko jokin tekotapa moitittavampi kuin toinen, esimerkiksi uhkaaminen vrt. tarkkaileminen. Perusteluissa ei ole selkeästi kirjattu auki, millä seikoilla on ollut merkitystä rangaistusta mitattaessa, esimerkiksi miten tekoajan pituus, tekotapojen moninaisuus ja määrä on vaikuttanut tai onko mittaamisessa painoarvoa laitettu sille, että asianomistajalle on aiheutunut menettelystä konkreettisesti vahinkoa (pelko ja ahdistus). Edelleen perusteluista ei ilmene, onko asianosaisten suhteen laadulla ollut merkitystä, kuten onko tekijä tuntematon vai ex-kumppani. Nähdäkseni olisi tärkeää, että nämä seikat ilmenisivät perusteluissa, jotta päästäisiin vertailemaan tuomittuja seuraamuksia ja syyksi luettuja menettelyjä keskenään ja tarkastelemaan, miten eri laatuiset vainoamisrikokset sijoittuvat rangaistusasteikolla. Käytettävissä olevan aineiston valossa voi todeta, että vainoamisen kriminalisoinnille on ollut käytännössä tarve, minkä osoittaa niin poliisille tehdyt rikosilmoitukset kuin tuomioon asti johtaneiden asioiden määrä. Edelleen voi todeta, että tämän aineiston perusteella vainoaminen ilmiönä on ymmärretty ja tunnusmerkistöä sovellettu kuten lainsäätäjä esitöissä on viitoittanut. Nimenomaisesti lainsäätäjä on jättänyt jossain määrin avoimeksi lainkonkurrenssiongelman, vaikka on sen tunnistanut ja siltä osin jotain nimenomaisia tulkintaohjeita antanutkin esimerkiksi lähestymiskiellon rikkomisen osalta. Tuomioiden perusteella tämä asia on kuitenkin johdonmukaisesti ratkaistu oikeushyvän eli suojeluobjektin tarkastelun lähtökohdasta ja perusteella. Mitä oikeushyvää (lain suojaamaa oikeutta tai etua, esimerkiksi henkilökohtainen turvallisuutta ja yksilön vapautta) rangaistussäännöksellä on tarkoitettu suojata. Jos eri rangaistussäännöillä on ollut oma toisistaan poikkeava oikeushyvä eli suojeluobjekti, syyksi on luettu niin vainoaminen kuin muukin rangaistussäännön mukainen teko, esimerkiksi vainoaminen ja sen lisäksi lähestymiskiellon rikkominen ja salakatselu. Toinen huomiota herättävä seikka on tunnusmerkistötekijä toistuvuus ja sen arvioiminen. Esitöissä on sanottu, että tekoja on oltava yhtä useampia ja osateoista on muodostuttava henkilön elämänlaatua vakavasti häiritsevä tila, joka voi muodostua erittäin pelottavaksi tai ahdistavaksi ja hänen elämäänsä hallitsevaksi. Tältä osin voi todeta, että vielä ei ole selvää linjaa luovaa oikeuskäytäntöä siltä osin, mikä on toistuvuuden alin raja edellä mainitut elementit huomioiden ja onko se kaikkien osalta yhdenmukainen vai onko sen ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

arvioinnissa merkitystä sillä, onko kyse eron jälkeisestä vainosta, naapurin suorittamasta vainosta vai kenties virkamieheen hänen virkatoimiensa johdosta kohdistuvasta vainosta. Tältä osin on todettava vielä, että toistuvuutta koskeva edellytys jättää paljon harkinnanvaraa niin esitutkintaviranomaiselle kuin syyttäjälle ja vaikuttaa sitä kautta merkittävästi siihen, minkälaisia juttuja ylipäänsä tulee tuomioistuinten arvioitavaksi ja ratkaistavaksi. Avainviestit – Vainoamisen kriminalisoinnista Esitutkintayhteistyö on avain onnistuneeseen syyteharkintaan; vainoamisepäilyistä tulisi tehdä ennakkoilmoitus syyttäjälle.

Oikeushyväajattelu, eli mitä milläkin rangaistussäännöllä suojataan, on olennainen peruste ja työkalu, kun arvioidaan, mitä kaikkia mahdollisia rikoksia on tutkittava esitutkinnassa ja mistä kaikista teoista syyte nousee.

79 Vainoamisen tunnusmerkistötekijöistä toistuvuuden edellytys on oikeuskäytännön perusteella olennaisin tekijä, kun arvioidaan, täyttyykö vainoamisrikos. Tutkintapyyntöä tehdessä ja esitutkintaa suorittaessa on olennaista huomioida, onko tilanteessa kyse yksittäisestä teosta vai jollakin aikavälillä useista yksittäisistä teoista, joista muodostuu vainoamisrikoksen tunnusmerkistön täyttävä kokonaisuus.

Olisi tärkeää, että tuomioistuimeen vietäisiin tarpeeksi tapauksia arvioitavaksi, jotta asiasta saadaan oikeuskäytäntöä.

Lähteet Esitutkintayhteistyötä koskeva ohje. Työryhmän raportti. Valtakunnansyyttäjäviraston julkaisusarja 7.

Tapani, Jussi & Tolvanen, Matti 2008: Rikosoikeuden yleinen osa – vastuuoppi. Alma Talent. Helsinki.

Hallituksen esitys 19/2013, Lakivaliokunnan mietintö 11/2013 ja Perustuslakivaliokunnan mietintö 16/2013.

Virolainen, Jyrki 1998: Rikosprosessioikeus I. Pandecta Oy. Rovaniemi.

Helminen, Klaus & Fredman, Markku & Kanerva, Janne & Tolvanen, Matti & Viitanen, Marko 2012: Esitutkinta ja pakkokeinot. Alma Talent. Helsinki. Jonkka, Jaakko 2003: Syyttäjän rooli ja syytekynnys. Defensor Legis 6/2003. 976 -992

Vuorenpää, Mikko 2003: Syyttäjää velvoittava objektiivisuusperiaate. Defensor Legis 6/2003. 993-1008 Silvennoinen Elisa & Tolvanen Matti 2014: Vainoaminen rangaistavaksi – loittoneeko riita? Defensor Legis 5/2014. 752-763.

ERON JÄLKEINEN VAINO ILMIÖNÄ

”Näkymätön uhka / vaikka kaukaa / saa sydämen hakkaan ja ajatukset laukkaan.” kuva: Sanna Mönkkönen

-T

OSA 2 TULOKULMIA VAINOON SEKÃ&#x201E; AVUN JA TUEN TARPEISIIN

TULOKULMIA VAINOON SEKÃ&#x201E; AVUN JA TUEN TARPEISIIN kuva: Sanni Rajapolvi

4 VAINON UHRI VAI VAINON UHRIKSI TEKEYTYVÄ

LAPSEN VANHEMMASTA VIERAANNUTTAJA ?

Helinä Häkkänen-Nyholm Luvussa kuvataan lapsen vieraannuttamisen ja vainoamisen ilmiöitä dikotomisen lähestymistavan kautta. Luvun tarkoituksena on nostaa esiin näiden ilmiöiden eroja ja tuottaa ammattilaisille tietoa, joka auttaa palveluja oikeusjärjestelmäkohtaamisten kehittämisessä. Luvussa kuvataan lastaan vieraannuttavan vanhemman käyttäytymistä ja asenteita huoltoriidan aikana ja verrataan sitä huoltoriidassa osallisena olevan vainoamisen uhrin käyttäytymiseen. Vanhemman psyykkisen oirehdinnan ja persoonallisuuden arviointi on myös keskeisessä osassa tapausten erottamisessa toisistaan; samoin lasten käyttäytymisen ja oirehdinnan huomioiminen auttaa erottamaan todelliset vainoamistapaukset lapsen vieraannuttamistapauksista. Luvussa käsitellään näiden kahden ilmiön eroja ja yhtäläisyyksiä tapausesimerkkien avulla, koska empiiristä vertailevaa tutkimusta ilmiöiden eroista ja yhtäläisyyksistä ei tiettävästi vielä ole olemassa. Luvussa esitetyt tapausesimerkit edustavat kirjoittajan työn kautta tutuiksi tulleita tapauksia kuitenkin siten, että niiden tunnistetiedot on kaikilta osin muutettu.

VAINO- JA VIERAANNUTTAMISVÄITTEET TUOMIOISTUIMESSA Suomalaisessa oikeusjärjestelmässä sekä lapsen vanhemmasta vieraannuttaminen että vainoaminen ovat uusia ilmiöitä. Ilmiöt sekoittuvat käytännön tasolla helposti keskenään, jolloin vanhempi, joka on pyrkinyt lapsen ja toisen vanhemman tapaamisia rajoittamalla suojelemaan lastansa toisen vanhemman vainoamiselta, saatetaan tulkita lapsen vieraannuttajaksi. Oikeuslaitoksessa keskeiseksi kysymykseksi tällaisissa tapauksissa onkin noussut lasta vieraannuttavan vanhemman ja vainoamisen uhrin niin sanotun profiilin tunnistaminen ja erottaminen toisistaan. Sekä lapsen vieraannuttamisen että vainoamisen käsitteet esiintyvät yhä enenevissä määrin huoltoriitoja koskevissa oikeudenkäynneissä. Vuonna 2013 oikeusministeriön huoltoriitojen arviointia varten asettaman työryhmän arvion mukaan käräjäoikeuksissa käsitellään vuosittain noin 3600 lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevaa asiaa, joista riitaisiksi muodostuu 1800–2000 asiaa (Oikeusministeriö, 2013). Tässä luvussa huoltoriita-käsitettä käytetään kuvaamaan tilannetta, jossa vanhemmilla on vireillä oikeusprosessi lapsen asumisesta, huollosta tai tapaamisesta. Huoltoriidassa asiasta päättävän tuomarin päätöksentekoon pyritään vaikuttamaan riidan osapuolten toimesta monin eri tavoin, eikä ole harvinaista, että

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

riidan toinen osapuoli esittää lapsen toisesta vanhemmasta tämän mielestä paikkaansa pitämättömiä tai harhaanjohtavia väitteitä. Esimerkiksi eron jälkeisen vainon uhrit voivat joutua kuulemaan olevansa huoltoriidan toisen osapuolen mielestä lasten vieraannuttajia valmisteluistunnossa tai jutun pääkäsittelyssä tai tällainen väite on saattanut esiintyä jo istuntoa edeltävässä oikeudellisessa kirjelmöinnissä. Yhtä lailla henkilö, joka kokee toisen vanhemman vieraannuttaneen hänet lapsestaan, voi oikeusprosessin yhteydessä saada syytöksiä siitä, että hän eri tavoin vainoaa entistä puolisoaan ja lastaan, ja ääritapauksissa tällaista henkilöä voidaan uhata esimerkiksi lähestymiskiellon hakemisella. Molemmat tässä luvussa käsiteltävät käsitteet voivat siis pohjata asianosaisten todellisiin kokemuksiin ja olla osittain todennettavissa, tai ne voivat olla asianosaisen subjektiivisen kokemusmaailman ilmentymiä vailla todellisuutta. Ne voivat olla myös niin sanottuja väitteitä, joita oikeusprosessin yhteydessä esitetään ja joiden avulla pyritään tietynlaisen vaikutelman luomiseen tuomioistuimessa ja sen avulla voittamaan juttu. Minkäänlaista tieteellistä tutkimustietoa siitä, miten vieraannuttajavanhemmat tai eron jälkeiset vainon uhriksi joutuneet vanhemmat eroaisivat toisistaan, ei tietääkseni ole julkaistu alan tutkimuskirjallisuudessa niin Suomessa kuin muuallakaan maailmalla. Näin ollen tässä luvussa esitetyt vieraannuttajavanhemman ja vainotun vanhemman kuvailevat profiilit perustuvat kokemuspohjaiseen tietooni näistä kahdesta ilmiöstä sekä olemassa olevaan tutkimuskirjallisuuteen vieraannuttamisesta ja vainoamisesta. Olen vuodesta 2010 alkaen toiminut oikeuspsykologian erityisasiantuntijana ja psykoterapeuttina omistamassani psykologi- ja lakiasiaintoimisto PsyJuridicassa ja toimistomme on vastannut oikeudellisina ja psykologisina toimeksiantoina lukuisten vaikeiden vieraannuttamistapausten samoin kuin vainoamisrikosten hoidosta. Käsitteiden samanaikaisen esiintyvyyden osalta yleisintä on, että väite vainon uhriksi joutumisesta ja vieraannuttamisesta esiintyy samassa jutussa riidan vastakkaisilla osapuolilla. Tyypillisin lienee tapaus, jossa vainon uhri kokee pyrkivänsä suojelemaan lastaan väkivaltaiseksi, arvaamattomaksi ja impulsiiviseksi kokemaltaan ex-puolisolta, joka kypsän vanhemman sijasta muistuttaa hänen mielessään enemmän vainoajaa. Vieraannuttamisväitteen esittänyt vanhempi puolestaan ei koe tehneensä mitään väärää, vaikka olisi ilmestynyt ex-puolisonsa ja lapsen kodin pihapiiriin, lähettäisi tälle poikkeuksellisen usein tekstiviestejä ja uhkailisi häntä. Hän kokee, ettei hänellä ole mahdollisuutta toimia toisin, koska hän ei tapaa lasta ja hän on tehnyt tämän kaiken lasten kohdistuvan ikävän vaikuttamana. Seuraava tapausesimerkki kuvastaa tällaista tilannetta.

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

Mira oli oma-aloitteisesti eronnut puolisostaan, jonka hän koki uhkaavaksi, heti lapsen syntymän jälkeen. Eron jälkeen lapsen isä Pertti laittoi vireille jutun lapsen huollosta, tapaamisesta ja asumisesta vaatien yhteishuoltoa, lapsen asumista itsellensä ja vuoroviikoin vaihtuvia luonapitojaksoja vanhemmille. Lapsi oli tällöin kahdeksan kuukauden ikäinen. Asia sovittiin lastenvalvojilla sopimuksella, jonka mukaan lapsi on yhteishuollossa ja asui äitinsä luona mutta tapaa isäänsä kolme kertaa viikossa muutamien tuntien ajan. Lapsen tapaamisten käynnistyttyä Pertin käytös Miraa kohtaan muuttui aggressiiviseksi ja tunkeilevaksi. Hän lähetti Miralle useita asiattomia viestejä, kirjoitti tästä solvaavasti Facebookiin, ilmestyi tämän kotiin ilman lupaa, mustamaalasi tätä ystävilleen ja viivytti lapsen palauttamista äidille vaihtotilanteissa. Miralle syntyi vaikutelma siitä, että Pertti oli katkera erosta ja siitä, ettei hän saanut lasta kokonaan itsellensä. Pertin ilmoitettua erään lapsen vaihtotilanteen yhteydessä, että hän tulee tuhoamaan Miran elämän, alkoi Mira pelätä Perttiä, ja siitä lähtien hän otti ystävänsä mukaan vaihtotilanteisiin. Edelleen Pertti lähetti Miralle lähes päivittäin solvaavia ja uhkauksia sisältäviä tekstiviestejä ja sähköposteja ja ilmestyi ilmoittamatta Miran vanhempienkin kotiin, mutta Mira ei uskaltanut tilanteen eskaloitumisen pelossa hakea itsellensä lähestymiskieltoa. Hän antoi vasten tahtoaan lapsen vaihtotilanteissa Pertille mutta alkoi Pertin arvaamattoman käytöksen johdosta pelätä myös lapsen turvallisuuden puolesta ja perui muutamia lapsen ja isän tapaamisia. Lopulta Pertti teki oikeudelle uuden hakemuksen, jossa hän vaati yksihuoltoa, lapsen asumista ja äidille valvottuja tapaamisia, koska Pertin mukaan Mira pyrki aktiivisesti vieraannuttamaan lasta hänestä. Esimerkkitapauksessa lapsen äiti pelkää lapsen isää tämän käytöksen ja luonteen sekä heidän menneisyytensä johdosta. Lapsen isä puolestaan ei tunnista oman käytöksensä uhkaavuutta lapsen äidin näkökulmasta ja kokemusmaailmasta käsin eikä siksi ymmärrä, miksi äiti pyrkii rajaamaan hänen ja lapsen välistä vuorovaikutusta. Näissä tilanteissa vanhemman syytös lapsen vieraannuttamisesta on nähdäkseni yllätyksetön ja ajan hengen mukainen – niin paljon lapsen vieraannuttaminen käsitteenä on ollut esillä julkisuudessa viime vuosina. Kuitenkin lapsen vieraannuttaminen käsitteenä sopii sovellettavaksi tähän tapaukseen huonosti, jos lapsen isän on todellisuudessa käyttäytynyt väkivaltaisesti, arvaamattomasti ja aiheuttanut lapselle vaaraa. Väite vieraannuttamisesta huoltoriitaa koskevan oikeusprosessin aikana voi esiintyä myös toisessa yhteydessä. Vanhempi, joka tosiasiallisesti pyrkii vieraannuttamaan lastaan, voi tekeytyä lapsen toisen vanhemman harjoittaman vainoamisen uhriksi. Tällöin vainoajaksi väitetty vanhempi voi todeta lapsen toisen vanhemman pyrkivän vainoamisväitettä hyväksikäyttäen TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

vieraannuttamaan häntä lapsesta. Tätä voidaan soveltaa edellä esitettyyn Miran ja Pertin tapaukseen herättämällä ajatus siitä, että entä jos Miran väitteet Pertin väkivaltaisuudesta, vainoamisesta ja uhkaavasta käyttäytymisestä eivät olekaan totta. Tällöin Pertin väite siitä, että Mira pyrkii vieraannuttamaan häntä lapsesta, muodostuukin uskottavaksi. Havainnollistan asiaa toisen esimerkkitapauksen avulla lisää.

Tuuli on varannut vastaanottoajan psykiatrilta, jonka hän toivoo kirjoittavan lausunnon hänellä esiintyvistä psyykkisistä oireista, joiden aiheuttajaksi hän kokee lastensa isän käyttäytymisen. Tuuli kuvaa vastaanotolla lastensa isän käyttäytymisen olevan kilpailevaa, rajatonta ja uhkaavaa. Hän kertoo lasten isän muun muassa ilmestyvän kotiinsa ennalta arvaamattomasti, ilmestyvän paikkoihin joissa hän käy, huutavan hänelle lasten vaihtotilanteissa sekä ajelevan talon edessä olevalla tiellä. Tuuli kertoo psykiatrille alkaneensa pelätä lapsen isää ja ahdistuvansa joutuessaan ajattelemaan tätä. Hän kertoo työnsä vaikeutuneen siten, että hänen on vaikeampi keskittyä ja hänellä on nukkumisvaikeuksia. Lapsen Tuuli kertoo olevan rajaton, levoton, aggressiivinen ja ahdistunut erityisesti hänen palatessaan isänsä luota kotiin hänen luokseen ja hän epäilee, ettei lapsi voi hyvin isän luona. Viimeisten kuukausien aikana Tuuli on puhunut lapsen kanssa siitä, ettei hänen tarvitse mennä isän luokse, mikäli hän ei halua. Lapsi on ryhtynyt ilmaisemaan isälleen, ettei hän halua olla tämän luona siinä määrin kuin lastenvalvojilla vahvistetussa sopimuksessa aikanaan on sovittu. Lasten isä Tuomas syyttää Tuulia vieraannuttamisesta ja käynnistä tapaamisten täytäntöönpanoprosessin. Tuuli saa psykiatrilta lausunnon, jossa todetaan Tuulilla esiintyvän traumaperäisen stressihäiriön oireita, joiden aiheuttajaksi arvioidaan isän käyttäytyminen. Tuuli käyttää lausuntoa oikeudessa todisteena siitä, että lapsen tapaamisoikeus Tuomasta kohtaan tulisi Tuomaksen haitallisen vaikutuksen johdosta toteuttaa valvotusti tai tuetusti. Kummallakin vanhemmalla on tässä esimerkkitapauksessa jälleen oma näkemyksensä siitä, mistä tilanteessa on kyse. Tapausesimerkissä huomionarvoista on myös se, että psykiatrin on lähtökohtaisesti vaikea arvioida sitä, onko Tuulin kertomus luotettava, etenkin kun psykiatrin vastaanottotyöhön ei yleensä kuulu olennaisena osana asiakkaan kertomuksen luotettavuuden arviointi. Kirjoittamalla lausunnon Tuulille tämän psyykkisistä oireista hän antaa Tuulille mahdollisuuden sitoa itsensä liittolaiseksi Tuulin prosessiin, eikä Tuuli todennäköisesti epäröi käyttää lausuntoa aseenaan oikeudessa Tuomasta vastaan. Näin psykiatrin lausunnosta, joka perustuu ainoastaan yhden riidan osapuolen kertomukseen, tulee Tuulin ”todellisuutta” näennäisesti vahvistava todiste. TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

Jokainen vieraannuttamis- ja vainoamistapaus on yksilöllinen, ja edellä esitetyt esimerkit edustavat vain kahta esimerkkiä näistä moninaisista tapauksista. Vainoaminen ja vieraannuttaminen voivat esiintyä myös samassa tapauksessa prosessin kuluessa. Tiedossani on esimerkiksi tapauksia, joissa lapsen äiti on ensiksi ollut vainon uhri ja lopuksi myös vieraannuttamisen uhri siten, että yhteys lapsiin on päättynyt kokonaan, tai niin, että vieraannuttaminen on tapahtunut yhden lapsen osalta. Kummassakin edellä kuvatussa esimerkkitapauksessa huoltoriidan oikeuskäsittelyä johtavan tuomarin tehtävänä on antaa asiassa päätös sen perusteella, kumman kertomaa tarinaa, vainoamista vai lasten vieraannuttamista, hän pitäisi uskottavampana. Todellisen tilanteen tai huoltoriidan osapuolten menneisyyden tapahtumien varmentaminen ei ole aina helppoa. Usein kyse on lapsen vanhempien sanasta sanaa vastaan. Todellisten vainoamis- ja vieraannuttamistapausten tunnistaminen edellyttää tietoa näiden ilmiöiden todellisista ilmenemismuodoista ja toisaalta tietoa siitä, miten näissä tilanteissa ilmeneviä asioita pyritään tietoisesti teeskentelemään. Huomion keskipisteessä on tällöin väitetyn vainon uhrin tai vieraannuttajan prosessikäyttäytyminen ja tunteiden ilmeneminen. Esimerkiksi tietämys siitä, miten vainoaminen yleensä tutkimusten mukaan vaikuttaa sen kohteena oleviin henkilöihin ja miten psyykkiset oireet vainotuilla henkilöillä yleensä ilmenevät, voi olla avuksi tapausten todellisen luonteen tunnistamisessa. Myös tieto siitä, miten lapsen vieraannuttamiseen pyrkivät vanhemmat tyypillisesti käyttäytyvät huoltoriidan yhteydessä voi auttaa tapausten tunnistamisessa. Kyky erottaa lapselle luontaiset reagointitavat vieraannuttamistapauksissa ja vainoamistapauksissa on myös eduksi tapausten luokittelussa.

VAINOAMISEN JA VIERAANNUTTAMISEN MÄÄRITTELEMINEN Vainon uhrin ja vieraannuttajan erottaminen toisistaan edellyttää selkeää käsitystä siitä, miten nämä käsitteet yhteiskunnassamme ja ammattikäytännöissämme määritellään tai ymmärretään ja millaisia asenteita niihin kohdistuu. Vainoaminen on määritelty rikoslaissa, ja oikeuskäytäntö osoittaa sen, miten rikosoikeudellista tunnusmerkistöä tulkitaan kulloinkin esillä olevassa yksittäistapauksessa. Eri maissa olemassa olevat vainoamista koskevat lait eivät erikseen ole ottaneet kantaa asianosaisten suhteen laatuun. Ulkomainen tutkimus on kuitenkin osoittanut, että vainoamisen määritteleminen on suhteessa asianosaisten henkilöiden vuorovaikutussuhteen luonteeseen (mm. Scott& Lloyd & Gavin 2010; Scott & Rajakaruna& Sheridan & Sleath 2014; Scott & Sheridan 2011). Sama käyttäytyminen tulkitaan vainoamiseksi useammin silloin, kun asianosaiset ovat toisilleen tuttuja tai tuntemattomia TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

henkilöitä, kuin jos he ovat entisisiä parisuhdekumppaneita. Aihetta käsitelleissä tutkimuksissa tutkimukseen osallistuneille henkilöille on tyypillisesti annettu vainoamistapaus luettavaksi ja heille on kerrottu vaihtoehtoisesti, että tarinan osapuolet ovat entisiä parisuhdekumppaneita, tuntemattomia tai toisilleen tuttuja henkilöitä. Tämän jälkeen osanottajia on pyydetty arvioimaan sitä, onko tapauksessa läsnä oleva käyttäytyminen vainoamista, ja esimerkiksi myös sitä, kuinka paljon vastuuta tilanteesta he katsovat vainon kohteena olevalla henkilöllä olevan esimerkiksi provosoinnin vaikutuksesta. Näissä tutkimuksissa on systemaattisesti havaittu, että ihmiset pitävät vainoamista vakavampana silloin kun se tapahtuu tilanteissa, joissa uhri ja vainoaja eivät ole entisiä parisuhdekumppaneita. Tällöin myös uhrin vastuu tilanteesta koetaan pienemmäksi. Nämä tulokset osoittavat ihmisten vääristyneet käsitykset vainoamisesta, koska tutkimukset ovat systemaattisesti osoittaneet myös sen, että väkivallan riski on suurin nimenomaan niissä tapauksissa, joissa uhrilla ja vainoajalla on taustallaan parisuhde, ja näissä tapauksissa vainoamisen kesto on myös pisin. (Sheridan & Roberts 2011.) Edellä kuvatut tutkimukset ovat herättäneet tutkijoiden keskuudessa kysymyksen siitä, miten viranomaiset määrittelevät vainoamisen ja miten he suhtautuvat vainon uhrin kertomukseen vainoamisesta. Isossa-Britanniassa tehdyissä tutkimuksissa on tutkittu poliisien käsityksiä ja suhtautumista vainoamistapauksiin (Sheridan, Scott & Nixon 2014; Weller & Hope & Sheridan 2013. Wellein ym. (2013) tutkimukseen osallistuneista poliiseista yli puolet oli työssään käsitellyt tai tutkinut vainoamistapauksia. Poliiseille ja tutkimuksessa toimineille vertailuhenkilöille (jotka edustivat kokonaisväestöä) annettiin arvioitavaksi kolme tyypillistä vainoamiskertomusta, joissa nainen oli miehen vainoama. Ainoa lause, jota kertomuksissa vaihdeltiin, koski vainoajan ja uhrin taustaa. Yhdessä versiossa kertomuksen osapuoliin viitattiin entisinä parisuhdekumppaneina, toisessa versiossa entisinä työkavereina ja kolmannessa versiossa toisilleen entuudestaan tuntemattomina henkilöinä. Seuraavaksi osallistujia pyydettiin arvioimaan missä määrin kertomus edusti vainoamista, sen vakavuutta ja todennäköistä kestoa, sen todennäköisyyttä, että uhrille koituu vammoja, uhrin mahdollista osallisuutta tai vastuuta tilanteesta sekä viranomaisten tarvetta puuttua tilanteeseen. Sekä poliisit että kokonaisväestöön kuuluvat verrokkihenkilöt arvioivat sen tarinan, jossa vainoaja ja uhri olivat tuntemattomia, edustavan useammin vainoamista ja kestävän myös pidempään kuin kahden muun version. Tulos on linjassa Australiassa tehdyn tutkimuksen kanssa, jossa osoitettiin, että poliisi oli haluttomampi kirjaamaan rikosilmoitusta vainoamisesta silloin, kun ilmoittajalla oli parisuhdetausta vainoajaan (Pearce & Easteal 1999).

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

Väestön ja poliisiviranomaisten taipumus arvioida vainoamistapauksen olevan ikään kuin lievempi ja uhrin olevan suuremmassa vastuussa tapauksissa, joissa osapuolet ovat entisiä parisuhdekumppaneita eivätkä tuttuja tai tuntemattomia keskenään, herättää luonnollisesti kysymyksen siitä, ilmeneekö tällainen vääristymä myös tuomareilla. Toistaiseksi tätä kysymystä on tutkittu vasta vähän. Sheridanin ja Daviesin (2001) tutkimuksessa vainoamisesta tuomitseminen oli epätodennäköisempää tapauksissa, joissa uhrin ja vainoajan välillä on ollut parisuhde, kuin tapauksissa, joissa he ovat toisilleen tuntemattomia. Tuomioiden perusteluita ei kuitenkaan heidän tutkimuksessaan selvitetty ja näin ollen epäselväksi jää, mitkä mahdolliset muut tekijät selittävät heidän tutkimustulostaan. Vainoamiseen kohdistuvat ennakkoasenteet ja odotukset sekä väestön että viranomaisten keskuudessa herättävät kysymyksen siitä, kuinka vaikeata eron jälkeistä vainoa kokevien on huoltoriidan ollessa vireillä vakuuttaa viranomaiset siitä, että he todella kokevat vainoamista. Eräiden näkemysten mukaan vainoamiseen kohdistuukin samankaltaista asenteellisuutta kuin raiskausrikoksiin ja parisuhdeväkivaltaan kohdistui muutama vuosikymmen sitten (Copson & Marshall 2002 Sheridan ym. 2014). Tällöin esimerkiksi avioliitossa tapahtunut raiskaus ei ollut rikos ja tuntemattoman raiskaamaksi tultua uhria pidettiin uskottavampana kuin sellaista uhria, joka kertoi tulleensa tutun tai parisuhdekumppanin raiskaamaksi (mm. Jordan 2001; Sleath & Bull 2012). Lapsen vieraannuttaminen on suomalaisessa oikeuspsykologisessa keskustelussa ja kirjallisuudessa vainoamista uudempi käsite, eikä sille ole olemassa yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää (Häkkänen-Nyholm 2010). Tässä kirjoituksessa vieraannuttamisella tarkoitetaan prosessia, jossa lapsen vanhempi tahattomasti tai tahallisesti pyrkii käytöksellään vaikuttamaan lapseen siten, että lapsen ja toisen vanhemman vuorovaikutussuhteen ylläpito vaikeutuu, vaikka lapsen ja vieraannutettavan vanhemman suhde on tätä ennen ollut normaali ja tunnesävyltään myönteinen. Vieraannuttamisen määrittelemisen keskiössä on siis vanhemman käyttäytyminen suhteessa lapseen ja toiseen vanhempaan. Vieraannuttamisen käsite sisältää myös sen lähtökohdan, että ei ole olemassa viitteitä siitä, että vieraannuttamisen kohteena oleva vanhempi olisi ollut tai voisi olla lapselle psyykkisesti tai fyysisesti vahingoksi. Mikäli voidaan luotettavasti arvioida, että lapsen vanhempi voi olla lapselle vahingoksi, ei toista vanhempaa tulisi luokitella vieraannuttajaksi, jos hänen lapsen ja vanhemman tapaamisia rajoittava käyttäytymisensä sisältää lasta suojelevan tarkoitusperän (mm. Drozd & Olesen 2004; Johnston 2003). Vieraannuttamisen käsite ei myöskään koske sellaisia tilanteita, joissa lapsen vanhempi itse haluaa olla aikaisempaa vähemmän vuorovaikutuksessa

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

lapseensa. Yhtä lailla vieraannuttamisen käsite ei sovellu käytettäväksi sellaisiin tilanteisiin, joissa lapsi tai nuori ilman toisen vanhemman myötävaikutusta haluaa etääntyä vanhemmastaan.

VAINON UHRIN JA VIERAANNUTTAJAN PROSESSIKÄYTTÄYTYMINEN

Vainon uhrin ja vieraannuttajan tunnistamisessa ja erottamisessa toisistaan keskeistä on tarkastella henkilön prosessikäyttäytymistä ja esimerkiksi sen yhteydessä havaittavia tunneilmaisuja. Prosessikäyttäytyminen-käsitteellä viittaan oikeusprosessissa osallisena olevan henkilön tapaan toimia ja käyttäytyä prosessin aikana. Tämä käyttäytyminen tulee näkyväksi huoltoriitaan liittyvän oikeusprosessin eri vaiheissa kuten tuomioistuimen valmisteluistunnossa, pääkäsittelyssä ja mahdollisessa sovintoneuvottelussa sekä mainittuihin tuomioistuinprosesseihin liittyvissä sosiaaliviranomaisten toimesta suoritettavissa tehtävissä kuten olosuhdeselvityksessä. Näissä tilanteissa henkilön käyttäytymistä määrittävät uskomukset, asenteet ja suhtautuminen sekä tunteet ovat selvemmin analysoitavissa kuin oikeudellisen kirjelmöinnin sisällössä, joka on yleensä pääosin henkilön oikeudellisen avustajan laatimaa. Eron jälkeisen vainon uhrien käyttäytymistä ja vainon aiheuttamaa psyykkistä oirehdintaa ei tiettävästi ole tutkittu erityisesti sellaisissa tapauksissa, joissa vainon uhrilla ja vainoajalla on käynnissä lapsen tapaamista, huoltoa ja asumista koskeva oikeusriita. Nähdäkseni voidaan kuitenkin olettaa, että yleiset vainoamisen vaikutuksia koskevat tutkimustulokset ovat yleistettävissä myös näihin tilanteisiin ja tapauksiin. Vainoamisen psyko-fyysis-sosiaaliset vaikutukset sen kohteena olevaan henkilöön ovat usein varsin laaja-alaiset. Yleinen vainoamisen emotionaalinen seuraus sen kohteena olevassa ihmisessä on pelon tunteen herääminen. Altistuminen pelkoa herättävälle ärsykkeelle ja tilanteen tulkitseminen uhkaavaksi aiheuttaa ihmisessä lähes aina välittömän ahdistusreaktion, jonka voimakkuus voi kuitenkin vaihdella suuresti ihmisten välillä. Tyypillisimmillään pelon vaikutuksesta ihminen pyrkii pakenemaan tai piiloutumaan (Sheridan & Lyndon 2012), ja vainon uhri pyrkii yleensä pelon vaikuttamana muuttamaan arjen toimintojaan siten, että vainoajan olisi vaikeampaa saada kontaktia häneen. Tämän myötä hän kokee erilaisia niin sanottuja sosiaalisia menetyksiä, joista yleisimpiä ovat päivittäisrutiinien muuttaminen, puhelinnumeron vaihtaminen, työpaikan vaihtaminen, asuinpaikan vaihtaminen ja sisätiloissa pysytteleminen (Kamphuis & Engelkamp 2001). Sosiaalisten ja taloudellisten menetysten ohella vainoaminen aiheuttaa sen kohteena olevalle henkilölle usein merkittäviä elämänlaatua rajoittavia psyykkisiä oireita kuten epäluuloisuutta ja epäluottamusta, TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

ruokahaluttomuutta, hermostuneisuutta ja masennusta (mm. Purcell & Pathé & Mullen 2005; Sheridan & Blaauw & Davies 2003). Yli puolelle vakavalle vainoamiselle altistuneista henkilöistä kehittyy traumaperäinen stressihäiriö (Kamphuis & Engelkamp 2001), jonka keskeisiä oireita ovat muun muassa toistuvat ja ahdistavat muistikuvat ja unet vainoamistapahtumista, voimakkaat psykologista ahdistusta herättävät tuntemukset jouduttaessa tekemisiin vainoamisesta muistuttavien asioiden kanssa, vainoamiseen liittyvien asioiden välttäminen ja yleisen reagointiherkkyyden turtuminen sekä kohonneen vireystilan oireita, kuten keskittymisvaikeuksia ja korostunutta varuillaanoloa. Vainon uhrin prosessikäyttäytymistä sävyttävät eron jälkeisen vainon hänessä herättämät tunteet sekä mahdolliset psyykkiset oireet tai sairastuminen. Tyypillisesti tällainen vanhempi on oikeudenkäynnissä peloissaan, arka ja ahdistunut. Hän on usein huolissaan siitä, ovatko hänen oikeudelliset vaatimuksensa kohtuullisia ja miten nämä vaatimukset vaikuttavat vainoamiseen – vainoamisen mahdolliseen eskaloitumiseen fyysiseksi ja seksuaaliseksi väkivallaksi, vainoamisen kestoon tai päättyneen vainon uudelleen alkamiseen sekä vainoamisesta itselle aiheutuviin psykososiaalisisiin seurauksiin. Lisäksi vainon kohteena olevien ajatusmaailmaa hallitsee huoli yhteisten lasten turvallisuudesta. Tästä huolimatta he pyrkivät kuitenkin täyttämään niin sanotut lähivanhemmuuden ja lapsen huoltajan velvoitteensa suhteessa toiseen vanhempaan muun muassa välittämällä tietoa lapsen asioista vanhemmalle ja tuomalla lasta toisen vanhemman tapaamisiin, vaikkakin he saattavat pelon takia tulla lapsen vaihtotilanteisiin esimerkiksi ystävän avustamana ja tukemana. Vainotut vanhemmat pyrkivät usein myös suojelemaan lasta niiltä kielteisiltä seurauksilta, joita vainoavan vanhemman käyttäytyminen heissä ja muissa aiheuttaa. (Nikupeteri & Tervonen & Laitinen 2015.) Vieraannuttajien prosessikäyttäytyminen ja tunteiden ilmaisu huoltoriidan yhteydessä poikkeaa kokemukseni mukaan monin eri tavoin eron jälkeisen vainon uhrien käyttäytymisestä. Pelon sijasta vieraannuttajien tunnemaailmaa sävyttävät lapsen toiseen vanhempaan kohdistuvat välinpitämättömyyden, vihan tai halveksunnan tunteet. Käyttäytymisen ja vaikutelmanluonnin osalta lasta toisesta vanhemmasta vieraannuttamaan pyrkivä vanhempi käyttää yleensä hyvin monenlaisia keinoja pyrkiessään tavoitteeseensa. Hän aktiivisesti mustamaalaa ja mitätöi toista vanhempaa, ei anna tälle lasta koskevaa informaatiota, toimii lapsen kanssa ikään kuin symbioosissa, manipuloi lasta monin eri tavoin ja rajaa lapsen yhteydenpitoa toiseen vanhempaan. (Häkkänen-Nyholm & Laajasalo & Tuuri 2013.) Kokemukseni mukaan vainon uhri on vanhempana pelon tunteen varassa toimiva, mutta hänellä ei ole tarvetta sellaiseen mustamaalaamis- ja mitätöimiskampanjaan, johon vieraannuttaja

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

yleensä syyllistyy. Toiseen vanhempaan kohdistuvat asenteet voivat näissä tapauksissa erota jyrkästi. Kun vieraannuttajalta esimerkiksi kysytään toisen vanhemman arvosta lapselle, ei hän välttämättä osaa lainkaan vastata kysymykseen, kun taas todellinen vainon uhri voi siihen hyvinkin kyetä. Vieraannuttajien oikeudelliset vaatimukset ovat usein mustavalkoisia ja ehdottomia, ja tyypillisesti ne pyrkivät sulkemaan lapsen toisen vanhemman kokonaan pois lapsen elämästä. Vieraannuttaja on saattanut myös avoimesti uhata lapsen toiselle vanhemmalle tai ystävilleen ja sukulaisilleen, että hän aikoo esimerkiksi tuhota lasten toisen vanhemman elämän. (Häkkänen-Nyholm ym. 2013.) Vieraannuttaja ei yleensä epäröi väheksyä, mitätöidä ja mustamaalata toista vanhempaa suhteessa viranomaisiin. Kielellinen ilmaisu esimerkiksi vanhempien keskinäisessä sähköpostikirjeenvaihdossa on vieraannuttajalla usein hyökkäävää, aggressiivista, ilkeää, halveksuvaa ja vanhemman persoonaa ja vanhemmuutta väheksyvää. Kun vainoamisen uhrin käyttäytyminen pyrkii lähes poikkeuksetta suuntautumaan poispäin vainoavasta lapsen toisesta vanhemmasta, on vieraannuttajan käyttäytyminen yleensä toista vanhempaa kohti päin käyvää. Vieraannuttajilla ei esiinny toista vanhempaa välttämään pyrkivää käyttäytymistä muuten kuin suhteessa lapseen esimerkiksi siten, että toiselle vanhemmalle ei anneta lapsen puhelinnumeroa tai hänen soittoihinsa ei vastata. Yleensä vieraannuttaja ei koe tarvetta muuttaa päivittäisrutiineitaan, vaihtaa puhelinnumeroansa, työpaikkaansa, asuinpaikkaansa tai pysytellä sisätiloissa, mitkä taas ovat pelosta johtuen vainoamisen uhreille yleisiä toimintatapoja. Vieraannuttaja voi olla hyvinkin aktiivisessa yhteydenpidossa asiaa hoitaviin viranomaisiin, luoden systemaattisesti vaikutelmaa toisesta vanhemmasta eri tavoilla epäkelpona yksilönä. Käytännössä tämä voi ilmetä esimerkiksi monina lastensuojeluilmoituksina, jatkuvana yhteydenpitona perheneuvolaan sekä poliisille tehtyinä tutkintapyyntöinä lapseen kohdistuneesta rikoksesta. Tällaista aktiivista asian ajamista suhteessa viranomaisiin ei havaita niillä huoltoriidassa osallisena olevilla vanhemmilla, jotka kokevat olevansa vainottuja. Tiedossani ei myöskään ole, että vieraannuttajilla esiintyisi sellaisia merkittäviä elämänlaatua rajoittavia psyykkisiä oireita kuin vainon uhreilla esiintyy, joskaan tämä ei estä heitä tarvittaessa teeskentelemästä psyykkisten oireiden esiintymistä. Huoltoriidan yhteydessä entisen puolisonsa vainoamisen uhrina esiintyvä, todellisuudessa lastaan vieraannuttamaan pyrkivä vanhempi, voi esimerkiksi esittää terveys- ja oikeusviranomaisille kärsivänsä erilaisista psyykkisistä oireista, jotka hänen mukaansa johtuvat vainoamisesta. Myös traumaperäistä stressihäiriötä käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa on esitetty ajatus

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

siitä, että koska häiriön diagnoosin asettamista dominoivat subjektiiviset kokemukset ja oireet, on se helposti tarkoituksellisesti teeskenneltävissä erityisesti tilanteissa, joissa siitä voi olla hyötyä (mm. Guriel & Fremouw 2003; Hall & Hall 2006). Tänä päivänä henkilön on hyvin helppo saada tietoa traumaperäisen stressihäiriön oireista. Henkilö voi käytännössä väittää traumaperäisen stressihäiriön oireiden olevan olemassa, vaikka niitä ei ole, liioitella oireiden esiintyvyyttä ja voimakkuutta tai liittää jo aikaisemmin itsellä olleet oireet väitettyyn vainoamiseen. Näistä teeskentelijöiden ryhmistä ensimmäiseen ryhmään kuuluvat henkilöt ovat helpoimmin tunnistettavissa, koska heidän kuvauksensa oireista ovat usein puutteellisia tai virheellisiä suhteessa siihen, miten oireet tosiasiallisesti ilmenevät. Näin ollen psyykkisistä oireista tarkemmin kysyttäessä heidän antamansa kuvaukset eivät yleensä ole yhtäpitäviä traumaperäisen stressihäiriön todellisten oireiden ilmenemismuotojen kanssa. Seuraava tapausesimerkki kuvastaa asiaa. Haastateltava: Haastattelija: Haastateltava: Haastattelija: Haastateltava: Haastattelija: Haastateltava:

”Mulla on ollut erilaisia trauman aiheuttamia oireita tämän riidan aikana.” ”Kerro lisää, minkälaisia?” ”No…mun on vaikea nukkua…ja sitten mä vapisen, kun mä joudun olemaan sen (lasten isän) kanssa tekemissä vaihtotilanteissa...ja mun sydän hakkaa…” ”Kuinka usein oireita ilmenee?” ”No aina kun mä näen sitä…mulle on sanottu että nää oireet viittaa siihen, että mulla on traumaperäinen stressihäiriö…” ”Ilmeneekö oireita myös silloin kun esimerkiksi ajattelet henkilöä, mutta hän ei ole läsnä?” ”Ei, ei mulla ole oireita koskaan muulloin kun vaan silloin kun mä joudun näkemään sitä.”

Tapausesimerkistä ilmenee, että henkilön oireet ovat varsin rajoittuneet: henkilön kertoman mukaan ne esiintyvät vain tilanteissa, joissa hän altistuu lasten isän tapaamiselle tai näkemiselle. Todellisuudessa traumaperäisen stressihäiriön oireita esiintyy laaja-alaisemmin, eivätkä ne ole sidoksissa yhteen stressaavaan tilanteeseen. Univaikeudet puolestaan voivat johtua monista eri syistä, eikä niiden taustalla suinkaan aina ole traumaperäistä stressihäiriötä. Tässä tapauksessa henkilön psykosomaattiset oireet selittyvät todennäköisesti tilanteeseen liittyvien tunnekokemusten ja -ilmaisujen kautta. Tämä ei kuitenkaan estä henkilöä pyrkimästä hyväksikäyttämään niitä sen tavoitteen saavuttamisessa, että lapsen tapaamisia isän kanssa ei enää lainkaan järjestettäisi. TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

LAPSEN KÄYTTÄYTYMINEN VIERAANNUTTAMIS- JA VAINOTAPAUKSISSA

Huoltoriidan yhteydessä ilmenevää lapsen haluttomuutta ylläpitää kiintymyssuhdetta ja esimerkiksi pitää yhteyttä toiseen vanhempaan tai tavata tätä tulee aina tarkastella yksityiskohtaisesti. Lapsen kielteinen suhtautuminen toiseen vanhempaan voi johtua siitä, että lapsi on kokenut vanhemman kohdelleen häntä kaltoin tai että toinen vanhempi vieraannuttaa lasta, tai lapsen ikä- ja kehitystasoon liittyvästä halusta ottaa etäisyyttä vanhempaansa esimerkiksi murrosiässä. Mahdollista vieraannuttamista tai eron jälkeistä vainoa arvioitaessa kaikki nämä vaihtoehdot tulee huomioida. Vieraannuttamistapauksissa lapsen kokemusmaailmaa sävyttää lojaalisuuksien ristiriita. Käytännössä lapsi kokee joutuvansa asettumaan toisen vanhemman puolelle, mikä samalla merkitsee hänelle toista vanhempaa kohtaan osoitetun lojaaliuden rikkoutumista (Karttunen 2014). Vieraannuttamistapauksissa lapsen miellyttämispyrkimys kohdistuu vieraannuttajavanhempaan ja aiheuttaa niin sanotun pirstoutuneen lojaliteetin, ainakin niin kauan kuin lapsi samanaikaisesti pyrkii suojelemaan poissaolevaa vanhempaansa (Niemelä 1996). Tutkimuskirjallisuudessa vieraannuttamisen vakaavuusasteet lapsen kokemusmaailman osalta on jaettu kolmeen luokkaan (Ward & Harvey 1993): • Lievässä tapauksessa lapsi kokee stressiä ollessaan yhteydessä vieraannutettavaan vanhempaansa, ja hän voi esimerkiksi sanallisesti vastustaa vanhemman tapaamisia mutta suostuu niihin kyllä. Tällöin lapsen reaktion pohjana on yleensä altistuminen toista vanhempaa koskevalle mustamaalaamiselle. • Vakavahkossa tai keskivaikeassa tapauksessa lapsi joutuu pitämään yllä ikään kuin kahta erillistä maailmaa ja identiteettiä ollessaan eri vanhempiensa kanssa tekemisissä. Tällaiselle lapselle vaihtotilanteet voivat aiheuttaa huomattavaa stressiä ja ristiriitoja, ja tilanne voi edetä siihen, että lapsi ei suostu menemään toisen vanhemman luokse ja hän aggressiivisesti ja fyysisesti vastustaa vieraannutettua vanhempaa. • Vanhemmastaan vakavasti vieraannutettu lapsi näyttäytyy suhteessa vieraannutettuun vanhempaan vihaisena, aggressiivisena, ilkeänä ja tuskaisena. Hän voi suhtautua vanhempaan ilkeän pilkallisesti ja esimerkiksi käyttää tästä erilaisia haukkumanimiä. Käytännössä lapsen vanhempiin kohdistaman lojaliteetin kahtiajakautuminen jättää lapsen myös yksin ja neuvottomaksi, eikä hänelle jää tällöin muuta mahdollisuutta kuin matkia vieraannuttajavanhemman

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

käyttäytymistä. Tästä johtuen lapsen kielellisessä ilmaisussa voi näkyä vanhemmalta omaksuttuja käsitteitä ja ilmaisuja, ja lapsi voi käyttää toisesta vanhemmasta etunimeä, kuten eräs vakavasti vieraannutettu 4-vuotias lapsi todetessaan isästään: ”Paavo joi aina kaljaa.” Vaikka aiheesta ei vielä ole suoranaista empiiristä tutkimustietoa, on perusteltua olettaa, että vainon kohteena olevan perheen lapsen käyttäytyminen ja tunnemaailma eroavat monin tavoin vieraannutetun lapsen tilanteesta. Vainoamistapauksissa lapsi voi olla vainon kohde tai toimia vanhemman välikappaleena toiseen vanhempaan kohdistuvassa vainossa. Vainolle altistuminen vaikuttaa merkittävällä tavalla lapsen turvallisuuden kokemukseen ja luo lapsen maailmaan pelon ja turvattomuuden ilmapiirin, joka on seurausta vainoajan käyttäytymisestä (Nikupeteri & Tervonen & Laitinen 2015). Tämä puolestaan rajoittaa monia lapsen arjen toimintoja ja käytäntöjä ja aiheuttaa samankaltaisia sosiaalisia menetyksiä kuin vainoaminen aiheuttaa vainotussa aikuisessa. Vainolle altistuneen lapsen elämässä nämä rajoitukset voivat ilmetä pihaleikkien lakkaamisena, haluttomuutena kutsua kavereita yökylään, syntymäpäivien vieton rajoittamisena, omaan huoneeseen sulkeutumisena, kulkureittien vaihtamisena ja koulussa pyrkimyksenä välttää pihalle menemistä välitunneilla (Nikupeteri ym. 2015). Tällaisessa elämäntilanteessa elävän lapsen tunnemaailmaa sävyttävät ennen kaikkea pelko ja häpeä. Lapsi pelkää vainon kohteena olevan vanhemman turvallisuuden puolesta ja sitä, että vainoava vanhempi ilmestyy paikkoihin tai tekee jotakin vaarallista tai yllättävää, ja toisaalta häpeää sitä, että oma vanhempi käyttäytyy tällä tavalla. Vieraannutetun ja vainotun lapsen käyttäytymisen ja tunnekokemusten erojen tunnistaminen huoltoriitaprosessin yhteydessä edellyttää perehtymistä lasta koskeviin mahdollisiin asiakirjoihin sekä lapsen kuulemista osana esimerkiksi olosuhdeselvitystä. Lapsen lojaliteettien ristiriidasta samoin kuin mahdollisesta vainolle altistumisesta johtuen luottamuksellisen ilmapiirin luomisella on erittäin suuri merkitys. Ideaalitilanteessa lapsen tulisi haastattelutilanteessa kokea, ettei hänen tarvitse asettua kummankaan vanhemman puolelle ja että hän voi kertoa kokemuksistaan ilman pelkoa. Lapsen kuulemisen yhteydessä esitettävillä haastattelukysymyksillä on huomattava merkitys lapselta saatavan tiedon arvoon. Lapsen haastattelussa tulisi pyrkiä saamaan vieraannuttamisepäilyyn liittyvää tietoa, mikä on mahdollista kohdistamalla kysymyksiä muun muassa kumpaakin vanhempaa koskeviin muistoihin ja asenteisiin. Bakerin, Burkhardin ja Albetson-Kellyn (2012) tutkimuksessa tutkittiin oikeuden määräämään vanhempien huoltoriidan jälkeisen hoidontarpeen

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

arvioinnin kohteena olevien 6–17-vuotiaiden lasten ja nuorten käsityksiä vanhemmistaan sekä näihin kohdistuvia tunteita. Osa lapsista oli tutkijoiden käsityksen mukaan vieraannutettu toisesta vanhemmastaan ja osa oli tullut vanhempansa pahoinpitelemäksi ja laiminlyödyksi. Tutkimuksessa käytettiin Amy Bakerin kehittämää Baker Alienation Questionnaire (BAQ) -kyselyä, joka sisältää 28 väittämää liittyen kummankin vanhemman idealisointiin, mustamaalaamiseen, polarisoituneisiin käsityksiin sekä syyllisyyden ja ambivalenssin puutteeseen. Tutkimus osoitti vieraannutetuiksi arvioitujen lasten saavan merkitsevästi korkeampia pisteitä BAQ-kyselyssä ja suhtautuvan yleensä hyvin kielteisesti ja vastustaen heille osoitettuun psykoterapiaan. Niistä kuudesta lapsesta, jotka kuuluivat verrokkiryhmään ja joilla oli taustallaan heihin kohdistunutta vanhemman pahoinpitelyä tai laiminlyöntiä, kukaan ei saanut korkeita pisteitä BAQ-kyselyssä eikä kukaan vastustanut psykoterapiaa. Bakerin ym. (2012) tutkimus kokonaisuudessaan viittaa siihen, että vieraannutetut lapset ovat tietyin edellytyksin erotettavissa lapsista, jotka eivät ole altistuneet vanhemman vieraannuttamiselle. Tutkimusaineisto oli kuitenkin pieni, ja näin ollen tulosten varmentaminen ja yleistäminen edellyttää jatkotutkimusta laajemmalla tutkimusaineistolla. Havainnoitaessa ja tutkittaessa vanhemmastaan vieraannutettujen lasten (Häkkänen ym. 2013) ja vanhempansa toimesta vainottujen lasten käyttäytymistä (Nikupeteri ym. 2015) suhteessa vanhempiinsa voidaan todeta useita huomionarvoisia eroja näiden lasten välillä: • Vieraannutetun lapsen ajattelun ytimessä on tyypillisesti hyvin jyrkkä epäsuhta vieraannutettavaa vanhempaa koskevissa uskomuksissa suhteessa lapsen ja vanhemman taustahistoriaan. Lapsi saattaa vailla minkäänlaista näyttöä syyttää asiasta vanhempaansa mitä uskomattomimmista asioista, kuten esimerkiksi vakavasta laiminlyönnistä, omaisuuden tuhoamisesta ja rakkauden puutteesta (esimerkiksi ”äiti ei koskaan antanut meille ruokaa”). Tällaisia yksioikoisen kielteisiä uskomuksia ja syytöksiä ei tiettävästi esiinny niillä lapsilla, jotka altistuvat vanhemman vainoamiselle. • Vieraannutetut lapset eivät yleensä kysyttäessä osaa esittää yhtään myönteistä muistoa tai ominaisuutta vieraannutetusta vanhemmastaan. Tällaista täydellistä myönteisten muistikuvien puutetta ei ole tutkimuksissa havaittu lapsilla, jotka altistuvat vanhempansa vainoamiselle. • Vieraannutetut lapset ilmaisevat vanhempaansa kohdistuvaa vihaa varsin avoimesti saattaen huutaa tälle raivokkaan kovaäänisesti ja

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

vastustaen häntä fyysisesti lapsen vaihto- ja tapaamistilanteissa. Tällaista rohkeutta ilmaista avoimesti vihaa ei esiinny vainotuilla lapsilla, joiden tunnemaailman keskiössä on pelon kokemus, eivätkä he halua toimia tavalla, joka voisi provosoida vanhempaa käyttämään väkivaltaa. • Vieraannutetut lapset ja nuoret ilmaisevat vanhempaansa kohdistuvia kielteisiä ajatuksia varsin avoimesti muille ihmisille ja saattavat jopa kirjelmöidä lastensuojeluviranomaisille ja tuomioistuimelle. Tällaista avoimen vihamielistä ja mustamaalaavaa käyttäytymistä ei havaita vainon kohteena olevilla lapsilla, joiden kokemusmaailmaa sävyttävät ennemminkin voimakkaat häpeän tunteet. • Vieraannutetut lapset kokevat vieraannuttamista harjoittavan vanhempansa yleensä yksioikoisen positiiviseksi ja epärealistisella tavalla ”täydelliseksi”. Tällaista toisen vanhemman epärealistista ihannointia ei esiinny vanhempansa toimesta pahoinpidellyillä tai laiminlyödyillä lapsilla (Baker ym. 2012). • Vieraannutetut lapset ulottavat vanhempaansa kohdistuvan vihakampanjan usein myös tämän sukulaisiin ilmaisten heistä kielteisiä ajatuksia ja tunteita sekä haluttomuutta heidän tapaamiseensa. Tällaista halua päättää vapaaehtoisesti useita aikaisemmin merkittäviä vuorovaikutussuhteita ei ole havaittu niillä lapsilla, jotka ovat vainoamisen kohteena. • Vieraannutetut lapset suhtautuvat yleensä hyvin kielteisesti ja oppositionaalisesti psykoterapeuttisiin interventioihin tai hoitoihin. Vainoamiselle altistuneiden lasten osalta ei tunnisteta tällaista ilmiötä. • Vieraannutetut lapset eivät halua jakaa tulevaisuuttaan vieraannutetun vanhempansa kanssa, koska joku on opettanut heidät vihaamaan vanhempaansa, ja he kokevat toimivansa oikein katkaistessaan suhteensa häneen. Vainoamiselle altistunut lapsi haluaa yleensä jakaa tulevaisuutensa vanhempansa kanssa ja toivoo vanhemman käyttäytymisen muuttuvan, koska hän edelleen kokee rakastavansa vanhempaansa.

LOPUKSI Vainon uhrin ja vieraannuttajan profiilin luominen tapahtuu tarkastelemalla näiden kahden ilmiön ilmenemismuodon eroja ja yhtäläisyyksiä vanhempien käyttäytymisessä, asenteissa, oikeudellisissa vaatimuksissa, mahdollisessa psyykkisessä oirehdinnassa ja persoonallisuudessa. Lapsen vieraannuttamiseen pyrkivien vanhempien persoonallisuutta, tunne-elämää TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

ja käyttäytymistä luonnehtivat vakavimmissa tapauksissa yleensä itsekkyys, tunnekylmyys, ehdottomat ja kohtuuttomat oikeudelliset vaatimukset, manipulatiivisuus, voimakas vaikutelmanluontipyrkimys, toisen vanhemman toistuva mitätöiminen sekä hyökkäävyys. Vainon uhrien tunnemaailmaa ja käyttäytymistä luonnehtivat pelko, ahdistuneisuus, erilaiset sosiaaliset menetykset, psyykkinen oirehdinta ja varovaisuus. Kun näitä ihmisryhmiä tarkastelee edellä kuvatuista lähtökohdista käsin, piirtyy heistä hyvin erilainen kuva. Kummankin ryhmän aikuisten käyttäytymistä ja olemusta kuvaamalla syntyisi kaksi hyvin erilaista elokuvaa. Nämä edellä kuvatut eroavaisuudet käyttäytymisessä ja tunnekokemuksissa ovat havaittavissa myös vieraannutetuissa ja vainolle altistuneissa lapsissa. Vainotapauksissa lapset tasapainoilevat vainon aiheuttaman häpeän ja pelon kanssa (ks. seuraava luku 5 ja Nikupeteri ym. 2015). Vieraannutetut lapset puolestaan tasapainoilevat vieraannuttajan heissä synnyttämän vihan ja välinpitämättömyyden tunteen kanssa. Laitinen & Nikupeteri & Hurtig (2017) kuvaavat lasten tietoa ja toimijuutta vanhempien eron jälkeisen vainon yhteydessä. Sekä vaino- että vieraannuttamistapauksissa lapsi joutuu eri tavoilla osalliseksi vanhempien välisiin tapahtumiin. Vainotapauksissa lapsen erilaiset tietävän toimijuuden ulottuvuudet ja tiedon käyttäminen (esim. luottamuksen ylläpitäminen, oikeudenmukaisuuden tavoittelu ja huolehtiminen) edesauttavat lasta selviämään vanhemman vainosta ja käsittelemään sitä. Vieraannutettujen lasten kokemusmaailmaa ei luonnehdi samanlainen positiivissävytteinen ja itsenäinen selviytyvä toimijuus kuin vainotapauksissa, vaan heidän kokemusmaailmansa on ennemmin rinnastettu lapsen toimijuuden osalta altistumiselle erilaisten lahkojen ja kulttien toimintaan, joille on ominaista muun muassa riippuvuuden synnyttäminen manipulaation ja painostamisen seurauksena, vahva johtajan toiminnalle antautuminen ja lojaliteetti sekä ”ulkopuolisten” voimakas mitätöinti (Baker 2005). Huoltoriidassa olevien vanhempien käyttäytymisen, tunteiden, asenteiden ja persoonallisuuden arviointi osana oikeusprosessia on mahdollista prosessin eri vaiheissa. Se tulee näkyväksi sekä kirjallisesti ilmaistuna (muun muassa vanhempien välisissä sähköposteissa ja tekstiviesteissä, jotka usein liitetään oikeudenkäyntiaineistoon) että havaittavana käyttäytymisenä (muun muassa olosuhdeselvitysten yhteydessä tehtävissä haastatteluissa ja oikeudessa kuulemisessa). Vaikka tietoinen, korostuneen positiivinen vaikutelmanluonti on mitä luultavimmin hyvinkin yleistä huoltoriitojen yhteydessä, aiheuttaa prosessien pitkä kesto usein sen, että osapuolten on mahdotonta loputtomasti teeskennellä tai esittää jotakin muuta kuin mitä he todellisuudessa ovat. Käyttäytymisen johdonmukaisuus ja yhteneväisyys aineiston esiintuoman

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

tiedon valossa on myös tärkeä arvioinnin kohde. Vainolle altistumista teeskentelevä, lastaan vieraannuttamaan pyrkivä vanhempi voi uskottavasti väittää oikeudelle pelkäävänsä entistä puolisoansa. Tällöin on tärkeätä arvioida sitä, onko tällainen väite uskottava suhteessa henkilön omaan käyttäytymiseen lapsen toista vanhempaa kohtaan. Toisin sanoen: toimiiko vanhempi siten kuin toista ihmistä pelkäävä ihminen yleensä toimii. Huomionarvoista kuitenkin on, että tästä yleisestä näkökulmasta esiintyy myös poikkeavia tapauksia, eli on toki myös mahdollista, että vainon uhri reagoi huoltoriidassa uhmakkaasti taistellen. Nykyinen oikeuskäytäntö mahdollistaa lapsen kuulemisen olosuhdeselvityksen yhteydessä. Toivottavaa on, että sen yhteydessä lapsen haastattelu toteutettaisiin siten, että sen yhteydessä arvioitaisiin myös mahdollista lapsen vieraannuttamista. Ulkomailla kehitetyt menetelmät mahdollistavat sellaisten haastattelukysymysten esittämisen, jotka antavat tilanteeseen arvokasta tietoa. Samoin kuin seksuaalisen hyväksikäytön yhteydessä tehtävien lasten haastattelujen osalta, myös näissä tapauksissa tärkeätä olisi, että lapsen haastattelu olisi kirjattu mahdollisimman tarkasti olosuhdeselvitykseen eikä se esimerkiksi tyytyisi vain toteamaan, että lapsella ilmenee lojaalisuuksien ristiriitaa vanhempien riidan takia. Vainon uhrin ja vieraannuttajan tunnistaminen ja erottaminen toisistaan huoltoriidan yhteydessä on ensisijaisen tärkeää. Eron jälkeisen vainon uhrin aiheeton leimaaminen lapsen vieraannuttajaksi ja esimerkiksi lasten tapaamisen osalta tehtävä tuomioistuimen päätös voivat asettaa vainotun vanhemman ja lapsen vaaraan. Menestyksekäs vainon uhriksi tekeytyminen ja vieraannuttaminen puolestaan voi johtaa siihen, ettei lapsen oikeus molempien vanhempien tapaamisen toteudu siten kuin huoltolaki edellyttää. Tällä hetkellä ei ole olemassa minkäänlaista strukturoitua arviointimenetelmää tapausten erottamiseen toisistaan, eikä tästä spesifistä aiheesta ole tehty vielä tieteellistä tutkimusta. Olisi toivottavaa, että tulevaisuudessa tällaisten tapausten oikeudenkäyntiaineistoa analysoitaisiin, jotta tässä esitetyt kokemusperäiset hypoteesit ja ajatukset saisivat mahdollisesti tieteellistä tukea.

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

Avainviestit – Vainon ja vieraannuttamisen tunnistaminen Lapsen vieraannuttaminen ja vainoaminen esiintyvät käsitteinä ja ilmiöinä usein oikeudessa käsiteltävissä huoltoriidoissa.

Vainon uhrin ja vieraannuttajan erottamisessa toisistaan keskeistä on tarkastella vanhempien ja lasten käyttäytymistä ja tunneilmaisuja oikeusprosessin aikana.

Pääsääntöisesti vainottu vanhempi pyrkii käyttäytymisellä suuntautumaan pelon vaikutuksesta poispäin toisesta vanhemmasta, kun taas vieraannuttajan käytös on prosessin aikana vihan vaikuttamana toista vanhempaa kohti hyökkäävää.

Lapsen vieraannuttamiseen pyrkivien vanhempia luonnehtii itsekkyys, tunnekylmyys, ehdottomat ja kohtuuttomat oikeudelliset vaatimukset, manipulatiivisuus, voimakas vaikutelmanluontipyrkimys, toisen vanhemman toistuva mitätöiminen sekä hyökkäävyys. Vainon uhrien tunnemaailmaa ja käyttäytymistä luonnehtivat pelko, ahdistuneisuus, erilaiset sosiaaliset menetykset, psyykkinen oirehdinta ja varovaisuus.

100

Myös vainon kohteena olevan perheen lapsen käyttäytyminen ja tunnemaailma eroavat monin tavoin vieraannutetusta lapsesta. Vainotun lapsen tunnemaailmaa sävyttävät pelko ja häpeä, kun taas vieraannutetun lapsen tunnemaailmassa keskeistä ovat viha ja välinpitämättömyys.

Lähteet Baker, Amy 2005: The cult of parenthood: A qualitative study of parental alienation. Cultic Studies Review 4:1, 1–29. Baker, Amy & Burkhard, Barbara & Albertson-Kelly, Jane 2012: Differentiating alienated from not alienated children: A pilot study. Journal of Divorce & Remarriage 53: 3, 178–193. Copson, Gary & Marshall, Nicola 2002: Police care and support for victims of stalking. Teoksessa Julian Boon & Lorraine Sheridan (toim.): Stalking and psychosexual obsession: Psychological perspectives for prevention, policing and treatment. West Sussex. Wiley, 49–62. Drozd, Leslie & Williams Olesen, Nancy 2004: Is it abuse, alienation, and/or estrangement? A decision tree. Journal of Child Custody 1:3, 65–106.

Guriel, Jennifer & Fremouw, William 2003: Assessing malingered posttraumatic stress disorder: A critical review. Clinical Psychology Review 23: 881–904. Hall, Ryan, & Hall, Richard 2006: Malingering of PTSD: forensic and diagnostic considerations, characteristics of malingerers and clinical presentations. General Hospital Psychiatry 28: 525–535. Häkkänen-Nyholm, Helinä 2010: Lapsen vieraannuttaminen vanhemmasta erotilanteessa. Duodecim 26, 499–505. Häkkänen-Nyholm, Helinä & Laajasalo, Taina & Tuuri, Tiina 2013: Lapsen vieraannuttaminen vanhemmasta: Toimintatavat ja niiden vaikutus lapsen ja vanhemman hyvinvointiin. PsyJuridica Oy. Helsinki. Jordan, Jan 2001: Worlds apart? Women, rape and the police reporting process. British Journal of Criminology 41, 679–706.

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

Johnston, Janet R. 2003: Parental alignments and rejection: An empirical study of alienation in children of divorce. Journal of the American Academy of Psychiatry and the Law 31: 2, 158–170. Kamphuis, Jan H. & Engelkamp, Paul M. G. 2001: Traumatic distress among support-seeking female victims of stalking. American Journal of Psychiatry 158, 795–798. Karttunen, Risto 2014: Isän ja äidin välissä: Lapsen kuulemisen psykologinen kehys huolto- ja tapaamisriidoissa. Väitöskirja. Tampereen yliopisto. Laitinen, Merja & Nikupeteri, Anna & Hurtig, Johanna 2018: Häiritsevä tieto ja tietäjyys – Lapset tietävinä toimijoina vanhempien eron jälkeisessä vainossa. Teoksessa Valkonen, Jarno (toim.): Häiritsevä yhteiskuntatutkimus. LUP Lapland University Press. Rovaniemi. (Tulossa) Niemelä, Sirkku 1996: Lasten kokema lojaliteettiristiriita vanhempien avioerossa. Psykologian ammatillinen lisensiaatin tutkimus. Jyväskylän yliopisto. Nikupeteri, Anna & Tervonen, Harriet & Laitinen, Merja 2015: Eroded, lost or reconstructed? Security in Finnish children’s experiences of post-separation stalking. Child Abuse Review 24, 285–296. Oikeusministeriö 2013: Asiantuntijaavusteista huoltoriitojen sovittelua koskeva kokeilu käräjäoikeuksissa 1.1.2011–31.12.2013. Loppuraportti. Oikeusministeriön mietintöjä ja lausuntoja 25/2013.

Scott, Adrian J. & Rajakaruna, Nikki & Sheridan, Lorraine & Sleath, Emma 2014: International perceptions of stalking and responsibility: The influence of prior relationship and severity of behavior. Criminal Justice and Behavior 41, 220–236. Scott, Adrian J. & Sheridan, Lorraine 2011: Reasonable perceptions of stalking: The influence of conduct severity and the perpetrator-target relationship. Psychology, Crime & Law 17, 331–343. Sleath, Emma & Bull, Ray 2012: Comparing rape victim and perpetrator blaming in a police officer sample: Differences between police officers with and without special training. Criminal Justice and Behavior 39: 5, 646–665. Sheridan, Lorraine & Blaauw, Eric & Davies, Graham 2003: Staking: Knows and unknows. Trauma, Violence, & Abuse 4, 148–162. Sheridan, Lorraine & Davies, Graham 2001: Violence and the prior victimstalker relationship. Criminal Behaviour and Mental Health 11, 102–116. Sheridan, Lorraine & Lyndon, Amy E. 2012: The influence of prior relationship, gender, and fear on the consequences of stalking victimization. Sex Roles 66, 340–350. Sheridan, Lorraine & Roberts, Karl 2011: Key questions to consider in stalking cases. Behavioral Sciences and the Law 29, 255–270. Sheridan L. & Scott, A. J. & Nixon, K. 2014: Police officer perceptions of harassment in England and Scotland. Legal and Criminological Psychology 21: 1, 1–14.

Pearce, Amanda & Easteal, Patricia 1999: The “domestic” in stalking. Alternative Law Journal 24, 165–170.

Ward, Peggie & Harvey, Campbell 1993: Family wars: the alienation of children. New

Purcell, Rosemary & Pathé, Michele & Mullen, Paul E. 2005: Association between stalking victimization and psychiatric morbidity in a random community sample. British Journal of Psychiatry 187, 416–420.

Weller, Michelle & Hope, Lorraine & Sheridan, Lorraine 2013: Police and public perceptions of stalking: The role of prior victim–offender relationship. Journal of Interpersonal Violence 28: 2, 320–39.

Hampshire Bar Journal 34: 1, 30–40.

Scott, Adrian J. & Lloyd, Rebecca & Gavin, Jeff 2010: The influence of prior relationship on perceptions of stalking in the United Kingdom and Australia. Criminal Justice and Behavior 37, 1185–1194. TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

101

5 VAINO LASTEN JA NUORTEN ARJESSA Anna Nikupeteri, Pirjo Ervasti, Pia Marttala ja Merja Laitinen

102

Luvussa kuvataan, millaisia sisältöjä ja merkityksiä vanhempien eron jälkeisellä vainolla voi olla lapsille ja nuorille. Vainon kokeminen on lapselle usein stressitekijä, joka sisältää erilaisia uhkia, monenlaisia ilmentymiä sekä vaikeita tunteita, kuten syyllisyyttä, pelkoa ja häpeää. Ne merkityksellistyvät erilaisina avun ja tuen tarpeina. Luvun tavoitteena onkin avata arjen kokemusten kautta lasten ja nuorten kohdatuksi ja autetuksi tulemisen kysymyksiä. Lasten erilaisten toimijuuksien ja roolien ymmärtäminen vaatii tietoa vainon dynamiikasta ja seurauksista. Lasten tunnistaminen itsenäisinä, apuun ja tukeen oikeutettuina toimijoina on tärkeää heidän turvallisuutensa ja hyvinvointinsa vahvistamiseksi sekä vainon pitkäkestoisten seurausten minimoimiseksi. Vainotilanteissa tärkeää on esimerkiksi lapsilähtöisen turvasuunnitelman tekeminen, lapselle turvallisten aikuissuhteiden arviointi sekä sen punnitseminen, mahdollistavatko vanhemmat lasten turvallisen arjen ja hyvinvoinnin toteutumisen. Luku pohjautuu lasten ja nuorten kanssa kerätyn laadullisen tutkimusaineiston analyysin sekä käytännön työkokemuksesta kumpuavien tapaus- ja prosessianalyysien vuoropuheluun.

LASTEN JA NUORTEN KOKEMUSTEN TUNNISTAMISEN JA KOHTAAMISEN TÄRKEYS ”Hän oli niitä, joita toinen moitti, toinen löi laimin, kumpikin kosi puolelleen, kun riitoja tuli, ja hän pettyi niin, että käänsi nurjan puolen päälle, ei tohtinut kiintyä, koska pelkäsi menettävänsä. Ja, kun pesä hajosi, hän hajosi myös. Meni sykkyrään myyränkoloon, tummaan nunnankammioon. Ja alitajunta kehitti vasta-aineen: matkan unelmaan – turvalliseen, lämpimään, huoltapitävään…”

Helena Anhava: Vuorosanoja 1976

Runo avaa näköalan ristiriitaiseen maailmaan, jossa lapset ja nuoret elävät, kun heidän perhesuhteitaan ja arkeaan varjostaa vanhempien eron jälkeinen vaino. Tässä luvussa kuvaamme lasten ja nuorten kokemuksia vainosta, avun tarpeita sekä kohdatuksi ja autetuksi tulemisen kysymyksiä. Luku pohjautuu lasten kokemuksia käsitteleviin tieteellisiin artikkeleihin (Nikupeteri & Laitinen 2015; Nikupeteri ym. 2015; Laitinen ym. 2017). Artikkelit sisältävät myös runsaasti lähteistöä ja teoreettista tietoa, jota emme tässä luvussa käsittele. Tutkimuksen toteuttamisesta voi lukea lisää artikkelista, joka käsittelee TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

lasten sensitiivisten vainokokemusten tutkimisen ratkaisuja (Nikupeteri & Laitinen 2017). Tavoitteenamme on saattaa tutkimusten tulokset lasten kanssa tehtävän väkivaltatyön kehittämisen tueksi. Yhdistämme artikkeleiden tuloksiin lasten ja nuorten kanssa väkivaltatyötä tehneiden ammattilaisten Pirjo Ervastin ja Pia Marttalan kokemuksia ja prosessianalyysejä lasten kanssa työskentelystä, kun tavoitteena on lapsen hyvinvoinnin vahvistaminen ja turvallisuuden rakentaminen. Lisäksi teksti sisältää otteita lasten ja nuorten kertomuksista sekä äitien kerrontaa lasten kerrontaa kontekstoivassa ja tukevassa roolissa. Äideillä on tärkeää tietoa perheen ja lasten historiasta ja nykyisyydestä, sisarusten erilaisista tilanteista ja lasten elämää koskeneista tapahtumista sekä perheen avunhaun yrityksistä. Lähestymme lasten ja nuorten kokemuksia avun ja tuen tarpeista seuraavilla kysymyksillä: • Millaisia avun ja tuen tarpeita vanhempien välinen vaino luo lapsille? • Mikä merkitys turvallisuudella on lapsen hyvinvoinnille vainon varjostamassa arjessa? • Millaisia haasteita lasten ja nuorten auttaminen luo ammattilaiselle? Tavoitteenamme on tuottaa moniääninen kuvaus, jossa yhdistämme kysymyksiin vastaamisessa tutkimuksellista tietoa sekä ammattilaisten professionaalista, käytännöllistä ja teoreettista tietoa sekä työkokemuksessa syntynyttä henkilökohtaista viisautta (vrt. Drury-Hudson 1999). Aloitamme käsittelyn lasten kokemuksista vainosta, sen muodoista ja ilmiasuista osana perhesuhteita ja -käytäntöjä. Toiseksi käsittelemme turvallisuutta lasten ja nuorten auttamisessa. Tarkastelemme siihen liittyviä muotoja lasten kokemusten näkökulmasta sekä pohdimme ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden merkitystä. Kolmanneksi kohdennumme arvioinnin ja auttamisen monimutkaisuuteen ja ristiriitaisuuteen auttajan, kohtaajan näkökulmasta. Kysymykset siitä, mitä pitäisi nähdä ja mitä näkee, haastavat ammattilaista ja tuottavat tunnekuormaa. Tekstimme pääsanoma on se, että lasten kokemuksia voi ja pitää nähdä, ja niiden kohtaamiseen on mahdollista luoda hyviä käytäntöjä. Kokoamme luvun lopuksi avainviestit ammattilaisille vanhempien eron jälkeistä vainoa kokevien lasten kohtaamisesta.

VAINO LASTEN JA NUORTEN ARJEN SEKÄ PERHESUHTEIDEN VARJONA Ei yksi, vaan monta vainon muotoa Vaino lasten arjessa mielletään usein kauas pohjoismaisesta ihmisoikeuksia, kansalaisten hyvinvointia ja tasa-arvoisuutta tavoittelevasta yhteiskunnasta. TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

103

104

Vanhempien välinen vaino ja lasten altistuminen sille tai toisen vanhemman vainon uhriksi joutuminen on kuitenkin todellisuutta monen suomalaisen lapsen elämässä. Vaino lasten elämässä voi kuitenkin tulla tulkituksi esimerkiksi vanhempien yhteistyökyvyttömyytenä tai huoltajuusriitana, mikä on lasten näkökulmasta katsottuna kohtalokasta. Silloin vainoajan tekojen haitallisia vaikutuksia lapsille ei voida nimetä tai tunnistaa. Lähtökohtaisesti vanhemmuuteen ja vanhempien oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyvät käsitykset ja normit sitovat lapset tiiviisti perhesuhteisiinsa. Lasten toiminnallinen tila vainon varjostamissa perhesuhteissa on kapea – onhan vanhemmalla oikeus pitää yhteyttä lapseensa ja olla osa hänen elämäänsä. Eron jälkeisen vainon ensisijainen kohde on yleensä lapsen äiti. Kuitenkin myös nainen voi olla vainoaja ja vaino voi kohdistua mieheen, ja myös samaa sukupuolta olevien välinen vaino on tunnistettu ilmiö. Vainon varjostamat perhesuhteet muodostavat lapsille elinympäristön, johon piiloutuu erilaisia väkivallattomia ja väkivaltaisia tekoja, jotka tuottavat turvattomuutta ja pelkoa. Esimerkiksi kysymykset yhteisten lasten huoltajuudesta ja elatusmaksuista antavat vainoajalle tilaisuuksia kontrolloida niin vainon kohteena olevan äidin kuin lastenkin arkea. Mikko Orasen (2012) mukaan lasten tapaamiset, niistä sopiminen sekä lasten haku- ja noutotilanteet näyttäytyvät keskeisinä väylinä ylläpitää uhkasuhdetta entiseen puolisoon. Vaino voi varjostaa äärimmillään koko lapsuutta ja lapsen arjen eri alueita. Juridinen määritelmä vainoamisesta nostaa esiin vainon haavoittavuuden ja sen kokemuksellisen ulottuvuuden uhrin näkökulmasta katsottuna. Kokemuksellisuus määritetään laissa pelon ja turvattomuuden tuottamiseksi, johon toistuva uhkaaminen, seuraaminen, tarkkailu ja yhteydenotot kiinnittyvät (RL 25: 7 a §, 13.12.2013/879). Lasten pelon ja turvattomuuden tunnistaminen on kuitenkin haastavaa. Myös vanhemman ja lapsen yhteydenpidon laadun tai liiallisuuden arviointi ja todentaminen on vaikeaa, jos kyse ei ole verbaalisesta uhkailusta, fyysisestä väkivallasta, kotiin tunkeutumisesta tai lapsen liikkumisen ja olemisen fyysisestä rajoittamisesta. Ilman uhkailuakin lapsi voi kokea vanhemman yhteydenpidon pakottavana, omia rajojaan rikkovana ja kunnioittamattomana käyttäytymisenä. Vaino saa lasten elämässä erilaisia muotoja, mikä tekee tunnistamisesta haastavaa. Muodot voivat limittyä toisiinsa tai vaino voi saada erilaisia ilmiasuja prosessin eri vaiheissa. (Nikupeteri & Laitinen 2015.) Vainoamisen ja parisuhdeväkivallan välillä on todettu olevan vahva yhteys, sillä yli 80 % entisen tai nykyisen parisuhdekumppanin vainoamaksi joutuneista naisista on joutunut myös kyseisen kumppanin fyysisen pahoinpitelyn kohteeksi (Tjaden & Thoennes 1998, 5). Tämä tulee esille myös VARJO-hankkeen asiakasperheissä, joissa vaino on lähes poikkeuksetta TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

parisuhdeväkivallan jatke. Vainoa on usein edeltänyt äitiin kohdistuva fyysinen väkivalta, jonka lapset ovat nähneet; joskus väkivalta on kohdistunut myös suoraan lapsiin. Vaino voi eskaloitua vakavaksi, henkeä uhkaavaksi väkivallaksi myös lasten kohdalla. Äärimmillään on kyse perhesurmista ja lapsiin kohdistuneista henkirikoksista. (Esim. Niiranen & Veikanmaa 2016; Nikupeteri ym. 2017.) Vainon yhteys perheväkivaltaan sekä naisiin ja lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan tulee esiin myös lapsilta ja äideiltä kerätyissä tutkimusaineistoissa. Väkivallan ennustamaton uhka suhteessa lapsiin on vainon kohteena olevien äitien merkittävä hyvinvoinnin haastaja (Nikupeteri 2016). Käsittelemme seuraavassa alaluvussa tarkemmin vainon saamia sisältöjä ja merkityksiä lasten näkökulmasta.

Epämukavuuden tunteesta tapetuksi tulemisen uhkaan Lasten tuottaman tiedon perusteella vaino voidaan jakaa neljään osa-alueeseen (ks. tarkemmin Nikupeteri & Laitinen 2015):

105 Pelon ja turvattomuuden ilmapiiri

Fyysinen väkivalta ja hengen uhkaaminen

Rakkaudeksi ja huolenpidoksi naamioidut teot

Lasten objektivointi vainon työvälineeksi

Kuvio 1. Vainon muodot lasten arjessa (mukaeltu Nikupeteri & Laitinen 2015).

Pelon ja turvattomuuden ilmapiiri muodostaa pohjan lasten vainokokemuksille. Vakoilu, toistuvat yhteydenotot, vainoajan ennustamaton käyttäytyminen ja vihjaileva puhe kuormittavat lapsia emotionaalisesti. He paikantuvat perhesuhteissaan alisteiseen asemaan, ja vaino näyttäytyy ennen kaikkea emotionaalisen väkivallan muotona. Työkokemus lasten kanssa nostaa esiin sen, TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

että lapset tunnistavat pelkoa herättävät, uhkaavat ja väkivaltaiset vainoteot. Riitelyn ja väkivallan eroksi lapset nimeävät sen, että he joutuvat pelkäämään. Vainoajan äitiin kohdistama uhka siirtyy lasten kannettavaksi. Uhkaavalla käyttäytymisellä on vahva teho, kun lapsi ymmärtää, että vanhempi voi mahdollisesti vahingoittaa äitiä ja heitä itseään sekä heidän sisaruksiaan, kuten alla olevat lasten pelkoja havainnollistavat aineisto-otteet osoittavat: ”No ei, mutta joskus aina, kun oli silleen, että kun tulee ovesta, ulkoovesta ulos, niin pittää kattoo, ettei siinä oo ketään.” (Lapsi) ”Niin ja sitte postilaatikko me ostettiin semmonen mistä ei mahu käsi eikä mitään.” (Lapsi)

106

”Kun exä uhkaili minua syksyllä, teki hän sen … niin, että lapset kuulivat sen. Siitä lähtien he ovat varmistelleet, että ovi on lukossa, eihän isi pääse kotiin ja mikäli äitini hoitaa lapsia, he varmistavat, että tulenhan takaisin.” (Äiti) Vaino ilmenee lasten elämässä myös rakkaudeksi ja huolenpidoksi naamioituina tekoina. Lapset ovat osa rakkauden, huolenpidon ja kaipuun performanssia, jonka katsojina ovat usein läheiset ja viranomaiset. Vaino näyttäytyy manipulatiivisena, henkisenä väkivaltana, jossa hyvä ja paha limittyvät toisiinsa. Vainoaja ei ole useinkaan lasten silmissä läpeensä paha, vaan vanhempi, jonka kanssa lapset ovat voineet kokea myös iloa, läheisyyttä ja turvallisuutta. Hyvät muistot ja toive niiden palaamisesta kiinnittyvät väkivallan näkemisen ahdistukseen. Vaino ilmenee sosiaalisena väkivaltana, joka rikkoo lapsen mahdollisuuden turvalliseen lapsuuteen ja vaatii lapsia asettumaan ikätasoaan vastaamattomaan aktiivisen toimijan asemaan, perhesuhteiden säätelijäksi. Hyvän ja pahan emotionaalinen ansa on syvä, kun rakkaus ja pelko, viha ja ahdistus, häpeä ja syyllisyys punoutuvat keräksi. ”Meilläkin ex-mieheni vieraannuttaa lapsia ja yrittää väittää heille, etten rakastaisi heitä. Siksi tuleva lomaviikko vähän pelottaa, kun en saa olla heihin yhteydessä yli viikkoon ja he ovat vaikutteille alttiita. Olenkin ottanut tavakseni viime syksystä asti kertoa lapsilleni joka ilta, kuinka paljon rakastan heitä.” (Äiti) ”Silloin olen myös kertonut, ettei isä ole kertonut totuutta, kun on väittänyt joitain asioita väärin ja kerron siinä sen oikean tilanteen.” (Äiti)

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

Vainolaki (RL 25: 7 a §) sallii lapsen huoltoon liittyvän yhteydenpidon kohtuudella (Tolvanen 2014). Vainossa yhteydenotot voivat saavuttaa kohtuuttomat mittasuhteet ja niiden tarkoitusperä voi vääristyä. Aineistot ja työkokemus havainnollistavat, että vainoava vanhempi ei välttämättä tunnista oman käyttäytymisensä vahingollisuutta lapselle. Ulkopuolisille vanhemman toiminta puolestaan voi näyttäytyä kiintymyksenä ja haluna viettää aikaa lapsensa kanssa: ”Isä on alkanut soitella lapselle useita kertoja päivässä. Hän tiedustelee jatkuvasti, missä lapsi liikkuu ja kenen kanssa. Hän pyytää lasta mukaansa vaikkapa puistoon tai kaupungille. Jos lapsi on kieltäytynyt, isä on jankuttanut ja lopulta jopa käskyttänyt lasta lähtemään. Ja käskytyksen jälkeen lapsi on suostunut, vaikka on tietoinen milloin sovitut tapaamisajat ovat ja milloin ei. Tätä on tapahtunut jopa niin, että isä on käskenyt jättää läksyjen teon kesken ja lähteä mukaansa. Isä on suuttunut lapselle, kun tämä ei ole halunnut mennä isän luo (ja taas sovittujen tapaamisten ulkopuolella), vaan olla omien kavereiden kanssa. Isä on suuttunut lapselle, jos tämä ei vastaa puhelimeensa kun isä soittaa ja tivannut syitä miksei vastaa. Kun lapsi on sanonut (valehdellut), ettei ole huomannut puhelua, isä on kertonut katsoneensa WhatsAppista, että lapsi on ollut ”paikalla” ja näin ollen varmasti huomannut myös, että on soittanutkin. Lapsi on valehdellut mm. olevansa minun käskystä kotiarestissa, jotta ei tarvitsisi mennä isän luo sovittujen tapaamisaikojen ulkopuolella. Isä on kertonut lapselle, että tämä voi mennä isän luo milloin haluaa, eikä siitä tarvitse kertoa äidille. Lapsi itse on kokenut tämän jonkin verran ahdistavana. Ei haluaisi suututtaa isää mutta toivoisi, että isä ymmärtäisi paremmin, että hän haluaa olla kavereidensa kanssa. Lapsi latasi kännykkäänsä sovelluksen, joka nauhoittaa puhelut. Näitä isän kanssa käytyjä puheluita hän sitten soittaa minulle.” (Äiti) Vaino voi ilmetä myös lasten objektivointina vainon työvälineiksi. Äidin kerronta kuvastaa, kuinka lasten objektivointi on osa vainoa ja muodostaa merkittävän eron suhteessa parisuhdeväkivaltaan. Vainoaja voi riistää lapsia eri tavoin teoissaan. Lapset voivat olla jatkuvan tietojen kuulustelemisen, henkisen kuormituksen, manipuloinnin ja äitiin kohdistuvan taloudellisen kontrolloinnin välineinä. Vaino ilmenee lapsiin kohdistuvana sosioemotionaalisena väkivaltana, joka muuttaa lasten roolia ja asemaa perhesuhteissa. Kun vainoaja on asettanut lapset vainon välineiksi, he ovat välittäjiä, kontrolloijia, informantteja ja selontekijöitä – vainoajan kumppaneita, jotka osallistuvat tasapainon säätelyyn perhesuhteissa. TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

107

”Koko ajan pelotti ja oli sellanen inhottava olo, mut ei se oo enää niin paljoo.” (Lapsi) ”Monesti varsinkin, jos se on ollu silleen seuraavana päivänä koulua niin sitten on ollu mulla ainakin tosi hankala keskittyä, kun on jotenkin… Tai joskus miettiikin, että enhän sanonut mitään väärin että eihän se suuttunu tai jotain, muutenki on niin inhottava olo jotenki aina sit kun on pitäny nähä sitä.” (Lapsi) ”Siis virallisesti lapsillani saa olla puhelimet isänsä luona. Isä estää lapsiani pitämästä yhteyttä henkisellä kontrollilla. Hän kritisoi lapsia, jos he viestittelevät minun kanssani. Siksi lapseni on ollut minuun aina salaa yhteydessä. Nyt he olivat vieraassa, pienessä asunnossa, jossa ei puhelimen käytölle ollut oikein tilaa. Lapset ovat vaikeassa paikassa isänsä luona, kun eivät uskalla häntä suututtaa.” (Äiti)

108

”Kaikki mahdolliset minun asiat selvitettiin lapsia kuulustelemalla.” (Äiti) ”Lapsilta kysyttiin, kuka meillä on käynyt, olenko käynyt ulkona, kenen kanssa. Oli sanonut lapsille, ettei hae heitä sovittuun aikaan, ettei äiti voi mennä huoraamaan.” (Äiti) Vaino voi ilmetä lasten arjessa myös fyysisenä väkivaltana ja hengen uhkaamisena. Osa lapsista on kokenut äitiin, itseensä, sisaruksiin, läheisiin ihmisiin (esimerkiksi isovanhempiin) ja lemmikkieläimiin kohdistuvaa tapetuksi tulemisen uhkaa. Aineistoissa tulevat esiin esimerkiksi sosiaalinen eristäminen, sanalliset uhkaviestit ja -puhelut, hyökkäykset ulkona liikkuessa, kotiin, kouluun tai päiväkotiin tunkeutuminen, lasten poispääsyn estäminen tapaamisista, äidin tekojen ja uusien ihmissuhteiden kostaminen lapsille, lyöminen ja myrkyttäminen. Vaino ilmenee psykososiaalisena ja fyysisenä väkivaltana ja tuottaa lapsille jatkuvan hälytysvalmiudessa olemisen tarpeen. Tässä vainon muodossa vainoajan viha ja katkeruus tunkeutuvat lapsen arkeen. Vainoajan toiminnan motiiveina voivat olla mustasukkaisuus ja katkeruus erosta, mutta samalla halu ja toive parisuhteen eheytymisestä ja yhteen palaamisesta. Lapsille puhutaan samanaikaisesti toiveista saada perhe ja parisuhde takaisin ja toisaalta toista vanhempaa voidaan haukkua ja mustamaalata. Vainotun vanhemman vanhemmuuden edellytysten murentaminen on tyypillistä eron jälkeisessä vainossa. Lasten fyysisen ja psyykkisen vahingoittamisen tarkoituksena on satuttaa entistä kumppania:

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

”Tämän kaiken uhri on lapseni. Hän kärsii tilanteesta kaikista eniten. (Ex-mies) tietää, että, kun lapseni kärsii, niin minä kärsin. Lapseni on hänelle lyömäase, ei mitään muuta. Viranomaiset ja rakenteet mahdollistavat sen, että lapseni on ja pysyy vainottuna. Myös hän on vainottu, vaikka pääasiallinen kohde olisinkin minä.” (Äiti) Vainon eri muodot havainnollistavat sitä, miten yksilön teot sekä kulttuuriset käsitykset perheestä, vanhemmuudesta sekä lasten ja vanhempien välisestä suhteesta kietoutuvat toisiinsa. Vainon tunnistamisen mahdollisuuksissa on tärkeää se, mistä näkökulmasta ja mihin kehykseen liitettynä tekoja ja prosesseja tulkitaan: ”Aluksi minun kertomat asiat olivat epäluotettavia, koska ne olivat minun kertomiani eivätkä lapsen itsensä, sitten lapseni kertoma oli ’epäluotettavaa, kun hän on niin pieni ’. Sitten kaikki esille tulleet asiat ovat olleet epäluotettavia koska olenkin mahdollisesti vieraannuttajamanipuloijaäiti. Kysymys onkin vanhempien välisistä ristiriidoista.” (Äiti) Aineistot ja työntekijöiden kokemukset herättävät kysymään, ovatko ammattilaisten käyttämät teoreettiset ja tulkinnalliset kehykset sellaisia, että ne lähtökohtaisesti mahdollistavat tai ulossulkevat lasten tiedon ja kokemuksen tunnistamisen. Vainon muodot vaativat herkistymään lasten ja nuorten kokemusten moninaisuudelle sekä tunnistamaan niitä seurauksia ja merkityksiä, jotka kiinnittyvät yksilön tekojen ja ammatillisten käytäntöjen suhteeseen.

Lasten ja nuorten muuttuvat toimijuudet ja roolit Lapset voivat ottaa erilaisia rooleja perhesuhteissaan ja toimia eri tavoin suhteessa vainoon. Lapsen toimijuudella tarkoitetaan lapsen kykyä toimia, olla vuorovaikutuksessa ja vaikuttaa omaan elämäänsä (Neale & Flowerdew 2007). Väkivallalle altistuneiden lasten kokemukset ja niiden seuraukset ovat aina yksilöllisiä. Samassakin perheessä sisarukset ovat eri asemassa ja heillä on erilaisia rooleja liittyen muun muassa ikään, sukupuoleen ja suhteeseen vanhempiinsa. Näitä rooleja ovat muun muassa huolehtija, uhrin uskottu, väkivallan käyttäjän uskottu tai apulainen, täydellinen lapsi, sovittelija ja syntipukki. (Oranen & Keränen 2006.) Lasten roolit ovat voineet jo muotoutua tietynlaisiksi perheväkivallan aikana, mutta vanhempien eron ja vainon myötä roolit voivat muuttua ja kärjistyä. Esimerkiksi yhtenä lapsen roolina vainossa voi olla vakooja, jota ei ilmene perinteisessä perheväkivallassa. Olemme analysoineet toisaalla (Laitinen ym. 2017) lasten tiedon ja toimijuuden TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

109

110

saamia ilmiasuja. Vaino tuottaa lapsissa erilaista tietävää toimijuutta, joka on sidoksissa edellä käsiteltyihin vainon muotoihin ja niihin liittyvään tietoon tai intuitioon, joka lapsella on. Nämä tietävän toimijuuden lajit konkretisoituvat siinä, millaisia rooleja lapset ottavat perhesuhteissaan. Joustava ja sopeutuva pieni toimijuus kiinnittyy lapsen vetäytyvään ja mukautuvaan tietäjyyteen perhesuhteissa. Tässä toimijuudessa ilmenee Orasen ja Keräsen (2006) nimeämä täydellisen lapsen rooli. Täydellinen lapsi pyrkii ehkäisemään väkivallan perheessä olemalla mahdollisimman kiltti. Hän ei kiukuttele, pyrkii ennakoimaan vanhempiensa toiveet, on tottelevainen ja pyrkii pärjäämään yksin. Väkivallan ja vainon keskellä usealla lapsella on selviytymisstrategiana olla mahdollisimman näkymätön ja huomaamaton. Lapset ovat oppineet olemaan varuillaan, säätelemään käyttäytymistään vainoavan vanhemman mielialojen mukaan ja pyrkimään rauhoittamaan tilannetta omalla käytöksellään. Väkivallan paradoksi on, että lapsi saattaa usein tunnistaa vanhemman käyttäytyvän väärin mutta kokee itse olevansa ”vääränlainen” ja vastuuttaa itseään vanhempansa väkivallasta. Liiallisesta kiltteydestä eroon pääseminen edellyttää turvallisuuden tunteen rakentumista. Lapsen on koettava olonsa turvalliseksi ja hänen on pystyttävä luottamaan vanhempansa reaktioihin ja omaan kykyynsä ottaa vastaan tämän tunnereaktioita saadakseen kosketuksen omiin tunteisiinsa ja voidakseen oppia ilmaisemaan niitä. Vainoavan vanhemman tapaamiset ylläpitävät liiallisen kiltteyden käyttäytymismallia. Myös vainon kohteena olevan vanhemman voimavarojen rajallisuus saattaa estää lasta kuormittamasta vanhempaansa omilla tunnereaktioillaan. Kulttuurisissa paikoissa rakentuva toimijuus kiinnittyy häilyvään tietäjyyteen. Tässä toimijuuden ulottuvuudessa tulee näkyväksi Orasen ja Keräsen (2006) nimeämä sovittelijan rooli suhteessa toisiin perheenjäseniin. Sovittelijan roolissa lapsi pyrkii estämään tilanteiden kärjistymisen väkivallaksi. Hän rauhoittelee ja toimii välittäjänä perheenjäsenten välillä. Vainossa lapsen sovittelijan rooli voi kärjistyä niin, että lapsesta tulee vanhempiensa välikappale ja vainoaja pyrkii lapsen kautta saamaan tietoa ex-kumppanistaan ja kontrolloimaan häntä. Lapsi voi joutua vakoilemaan vainon kohteena olevaa vanhempaansa ja välittämään tietoa vainoavalle vanhemmalle. Lapsi tunnistaa tilanteesta sen, että vanhempi on kiinnostuneempi toisen vanhemman tekemisistä kuin lapsesta, mutta hänellä ei ole keinoja kieltäytyä tehtävästä. Lapsi joutuu ristiriitaiseen tilanteeseen silloin, kun vainoavan vanhemman tavoitteena on saada tietoa, pitää yhteyttä ja kontrolloida entistä kumppaniaan lapsen avulla. Toisaalta lapsi voi saada myös vainoajan uskottuna olemisen roolin (ks. Oranen & Keränen 2006). Uskottu on perheen lapsi, jota väkivallantekijä kohtelee paremmin kuin muita ja jolle hän selittää käyttäytymistään. Lapsi TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

voi puolustaa väkivallan tekijää ja oikeuttaa hänen tekonsa. Lapsi saa toiminnastaan myös usein etuja, kuten erivapauksia muihin lapsiin verrattuna tai rahallisia palkkioita. Äärimmillään uskottu voi alkaa toimia väkivallan käyttäjän apulaisena ja toistaa samaa käyttäytymismallia vainon kohteena olevaan vanhempaan ja sisariinsa. Väkivallan oikeuttaminen ja sen käytön salliva asenne siirtyy vanhemmalta lapselle; erityisesti poikien on oletettu omaksuvan väkivallan käytön sallivat asenteet (Oranen 2012). Vainossa toisen vanhemman mustamaalaaminen, haukkuminen, syyttäminen, valehtelu ja hyvän vanhemmuuden edellytysten murtaminen on tyypillinen toimintamalli. Lapset ovat hämmentyneitä ja epätietoisia siitä, mikä on totta ja mikä ei. Pahimmillaan he voivat alkaa uskoa vainoajaa ja jakaa tämän käsitykset vainotusta vanhemmastaan. Liittolaiseksi pakottaminen ja vainotun vanhemman ja lapsen suhteen katkaiseminen on vieraannuttamista vainon palveluksessa. Huoltapitävä toimijuus puolestaan kiinnittyy tukevalle ja rakentavalle tietäjyydelle. Tässä toimijuuden ulottuvuudessa tulee näkyväksi Orasen ja Keräsen (2006) huolehtijan rooli. Huolehtija ottaa vastuulleen vanhemmalle kuuluvia tehtäviä väkivallan keskellä, kuten kodin siivoamisen, pienempien sisarusten hoitamisen sekä turvallisuudesta huolehtimisen väkivaltatilanteissa ja lohduttamisen niiden jälkeen. Huoltapitävä toimijuus voi näkyä rooleissa myös vainon kohteena olevan vanhemman uskottuna olemisena. Huolehtija on vainon keskellä elävä lapsi, jolle uhri kertoo tunteistaan ja ajatuksistaan. Lasten hyvinvoinnin ja auttamisen näkökulmasta ei aina ole yksiselitteistä, kuinka paljon lasten tulisi tietää uhkauksista ja väkivallasta, jota lapsi ei ole ollut todistamassa, ja kuinka paljon häntä olisi todelliselta tilanteelta suojattava. Uhrin uskottuna lapsi on usein asemassa, joka vahingoittaa hänen psyykkistä kehitystään. Pahimmillaan lapsi ei pysty erottamaan omia kokemuksiaan, ajatuksiaan ja tunteitaan vanhempansa vastaavista. Lapsi toimii ”apuminänä” ja peilinä vanhemmalleen ja kantaa sisällään vanhempansa tuskaa ja kärsimystä. Näissä kaikissa kolmessa toimijuuden ulottuvuudessa on vahva selviytymisen pohjavire perheen arjessa. Lapset toimivat eri tavoilla ja ottavat erilaisia rooleja hallitakseen vainoa ja sen haavoittavia seurauksia. Pieneltä vaikuttava toimijuus voi olla merkityksiltään suurta niin lapselle itselle, sisaruksille kuin äidille. Selviytyvän toimijuuden lisäksi vaino aktivoi vanhemmissa lapsissa vahvaa vaikuttavaa toimijuutta. (Laitinen ym. 2017.) Lasten kerronnassa on havaittavissa kaksi ulottuvuutta, jotka tulevat esiin vanhimpien lasten kohdalla. Niiden pohjavire on perhesuhteista ulospäin suuntautuva vaikuttaminen. Kantaaottava toimijuus pohjautuu vastuulliselle ja arvioivalle tietäjyydelle. Kantaaottavuus ja vastuullisuus näyttäytyvät myös lapsen toimintana perhesuhteissa. Tapaamisissa lapsi voi kontrolloida ”vanhemman TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

111

roolissa” sisarustensa käyttäytymistä estääkseen vanhemman hermostumisen ja väkivallan nuorempia sisaria kohtaan. Hän voi pelätä enemmän vainotun vanhempansa ja sisarustensa kuin itsensä puolesta ja on oppinut olemaan näyttämättä tunteitaan. Näkyvä, oikeuksia korostava toimijuus nojaa muutosta etsivälle, kriittiselle tietäjyydelle. Lapset voivat ottaa aikuisen roolin suhteessa viranomaisiin: he voivat soittaa poliisille ja puhua sosiaaliviranomaisille perheen asioista saadakseen vanhemmilleen apua. Lapsi saattaa pitää aktiivisesti yhteyttä vainoavaan vanhempaansa suojellakseen toista vanhempaa ja sisaruksia yhteydenotoilta. (Laitinen ym. 2017.) Lasten erilaisten toimijuuksien ja roolien ymmärtäminen vaatii tietoa vainon dynamiikasta ja seurauksista niin ammatillisissa kohtaamisissa kuin perheen arjen käytännöissä ja vuorovaikutussuhteissa:

112

”Olen joskus läpikäynyt pelon, että lapseni on perinyt häneltä tietyn osan luonteestaan. Saakeli, että se on ollut pelottavaa. Olen ymmärtänyt, että lapseni toisti oppimaansa mallia. Lapseni, siitä huolimatta että minulle toitotetaan, että hän on puolet minua ja puolet isäänsä, on ihan kokonaisena oma itsensä. Hän on oma persoonansa. Hän kasvaa siihen, mitä hänelle opetetaan. Minä opetan hänelle rakkautta ja iloa. Tavallista arkea, naurua ja hassuttelua. Opetan hänelle, että itkeminen on sallittua, saa olla vihainen. Mutta erityisesti opetan häntä rakastamaan itseään sellaisena kuin hän on, opetan häntä näyttämällä mallia.” (Äiti) Lasten tuottama tieto korostaa sitä, että vainossa lapset eivät ole vain näkijöitä, todistajia, selviytyjiä tai suojelun kohteita, vaan samaan aikaan aikuisista riippuvaisia, apuun oikeutettuja uhreja ja itsenäisiä toimijoita ja tapahtumiin vaikuttajia. Moninaisuus vaatii nähdyksi ja tunnistetuksi tulemista myös ammatillisissa kohtaamisissa ja työprosesseissa. Lasten toimijuuden mahdollistamiseksi olennaisia asioita ovat riittävä fyysinen etäisyys vainoavaan vanhempaan, turvallisuus suhteessa vanhempiin sisaruksiin ja luotettaviin aikuisiin sekä tunne perheen kestävyydestä ja yhdessä selviämisestä (esim. Morris ym. 2015, 31).

TURVALLISUUS LASTEN JA NUORTEN HYVINVOINNIN YDINKYSYMYKSENÄ Turvallisuuden kolme limittäistä muotoa Tutkimuksen (Nikupeteri ym. 2015) mukaan vaino vaikuttaa merkittävällä tavalla lasten turvallisuuden kokemukseen. Lapsen turvallisuuden ja luottamuksen kokemus koostuu eletystä elämästä ja perhesuhteissa rakentuvista TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

kokemuksista. Kun perheessä on vakaa ja turvallinen parisuhde, se tarjoaa myös lapsille perustan turvalliselle kasvulle. Vainottujen lasten kokemuksissa vastakkain ovat vanhempien tarjoama rakkaus, hoiva ja huolenpito sekä vainoavan vanhemman lapsen rajoja rikkova käytös, uhkaavuus ja pelottavuus. Lasten turvallisuuden kokemuksiin kietoutuu myös traumatisoituminen. Traumaa voi kuvata perusturvallisuutta rikkovaksi elämänkokemukseksi, joka sisältää kauhua ja kuoleman pelkoa. Tapahtuma ei itsessään välttämättä traumatisoi, vaan se, miten avuttomaksi tai yksinäiseksi lapsi kokee itsensä tapahtumahetkellä. Traumatisoituminen on subjektiivista, jolloin saman perheen lapsista toinen voi toipua huomattavasti nopeammin kuin toinen. Vainosta johtuvan epävarmuuden keskellä eläminen voi tarkoittaa lapselle pitkiä seesteisiä aikoja, mutta välillä se voi kärjistyä suoriin uhkauksiin tai väkivallan tekoihin. Tämä hyvän ja pahan vuorottelu haavoittaa lapsen turvallisuuden tunnetta. Kun lapsen ymmärryskyky ylittää siedettävän tason, on normaali reaktio kauhu ja pelko. Lapsella ei ole useinkaan käytettävissään vaino- ja väkivaltatilanteissa samanlaisia toimimisen vaihtoehtoja kuin aikuisilla. Usein lasten ainoa mahdollisuus sopeutua tilanteeseen on sulkea kokemukset tietoisuudesta ja turruttaa itsensä. Vainottujen lasten kokemukset turvallisuudesta vaihtelevat. Lasten turvallisuuden kokemisessa voidaan havaita kolme limittäistä muotoa. Murentunut turvallisuus merkitsee vainon prosessissa sitä, että lapsi rakentaa kuvaa perheen tilanteesta erilaisista episodeista. Menetetty turvallisuus merkitsee rationaalista tietoa vainosta ja sen äärimmäisistä seurauksista: vakavista väkivallan teoista ja kuoleman uhkasta. Uudelleenrakentuva turvallisuus vaatii lapselta aktiivista toimijuutta. Nämä turvallisuuden muodot on koottu kuvioon 2: MURENTUNUT TURVALLISUUS - Intuitiivinen ja hajanainen tieto - Kaksijakoinen ymmärrys - Luottamus – epäluottamus

UUDELLEEN RAKENTUVA TURVALLISUUS - Ymmärrys vainosta väkivallan muotona - Yritys luoda ja ylläpitää turvallisuuden tunnetta epävarmuudessa

MENETETTY TURVALLISUUS - Ymmärrys vainon läsnäolosta - Epäluottamus - Pelko Kuvio 2. Lasten kokeman turvallisuuden ulottuvuudet (mukaeltu Nikupeteri ym. 2015).

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

113

114

Lapsen turvallisuuden kokeminen murentuu jo intuitiivisesta ja osittaisesta vainon läsnäoloon liittyvästä tiedosta. Murentuneessa turvallisuudessa olennaista on lapsen ristiriitainen suhde vainoavaan vanhempaansa: lapsi tunnistaa vanhemmassaan sekä hyvän että pahan. Hän voi muistaa vanhemman kanssa tekemiään mukavia asioita, mutta muistot väkivallasta tai sen uhkasta ahdistavat ja pelottavat. Vanhemman positiivisetkin yhteydenotot lapseen muistuttavat väkivallasta. Lapsi ei pysty ymmärtämään vanhempansa pahoja puolia, ja luottamus häneen alkaa murentua. Myös luottamus viranomaisiin ja poliisiin voi kärsiä, jos he eivät pysty estämään vanhemman uhkaavaa käytöstä. Tämä edelleen merkittävästi murentaa lapsen turvallisuudentunnetta. Turvallisuuden ja luottamuksen tunteen menetyksen taustalla on vanhemman ennakoimaton käytös, vainotekojen vaihtelu kiintymyksen osoituksista uhkaan, jatkuva lapsen rajojen emotionaalinen ja fyysinen loukkaaminen sekä sosiaalisen elämän rajoittuminen vainon seurauksena. Heikentyneeseen turvallisuudentunteeseen liittyy myös lasten hajanainen tieto tilanteesta. (Nikupeteri ym. 2015.) Menetetty turvallisuuden kokemus syntyy, kun lapsi kokee tai ymmärtää, että väkivaltaiset teot ja kuoleman uhka ovat todellisia. Lapselle ei enää ole mahdollista elää normaalia elämää ennakoitavissa olevassa ympäristössä. Vaino rajoittaa hänen mahdollisuuksiaan liikkua ulkona, harrastaa tai viettää aikaa ystävien kanssa. Pelko rajoittaa lapsen osallistumista ja toimintaa. Se on läsnä sekä kotona että kodin ulkopuolella, kuten koulussa tai harrastuksissa. Myös huoli vanhemman ja sisarusten hyvinvoinnista ja turvallisuudesta korostuu. Jatkuva varuillaanolo sekä pelko ja pyrkimys varautua ennakoimattomaan uhkaan aiheuttavat lapsille erilaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita. Eräs 7-vuotias lapsi kuvaili tungettelevan ja rajoja ylittävän vanhemman vaikutusta arjessaan kuvailemalla kokemusta sanoin ”se on mun päässä”. Vanhempi on jatkuvasti läsnä lapsessa muistuttaen olemassaolostaan vaatimuksineen tai lupauksineen. Turvallisuuden menettäminen vaatii lapsilta toimijuutta, joka ei ole heille tavanomaista. He suojaavat itseään, pienempiä sisaruksiaan ja äitiään. Turvattomuus pakottaa lapset luomaan strategioita, joiden tarkoituksena on sisäisen ja ulkoisen, sosiaalisen ja fyysisen turvallisuuden parantaminen turvattomassa ja ennakoimattomassa tilanteessa: Lapsi A: Jos mä oon yksin kotona mä en uskalla liikkua yhtään mihinkään. Lapsi B: Joo mullakin on yleensä… Lapsi A: Mä kerään kaikki tavarat mitä mä tarviin vaikka illan aikana, kaikki sängylle ja mä oon siinä koko ajan. Haastattelija: Ooksä omassa huoneessa vai olohuoneessa vai? TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

Lapsi A: Lapsi B: Lapsi A:

Omassa huoneessa… Niin mä otan siihen just koneen, kännykän… Mä otan koneen, kännykän ja ruokaa, kaikki siihen, sit mä oon siinä illan ettei tartte lähtee hakeen niitä enää mistään

Lasten kehittelemistä turvastrategioista muodostuu uudelleenrakennettu turvallisuus. Lapsi saattaa viettää aikaa vainoavan vanhemman kanssa varmistaakseen, että vainon kohteena oleva vanhempi voi olla rauhassa. Lapsi voi mukautua ja muokata käyttäytymistään siten, ettei hän suututa tai hermostuta vainoavaa vanhempaansa. Lapsi voi myös mennä väkivaltatilanteissa suojelemaan vanhempaansa oman loukkaantumisensa uhallakin. Turvallisuudentunnetta rakennetaan myös jatkamalla normaaleja arkipäivän rutiineja sekä luomalla turvaverkkoa läheisistä, ystävistä ja lemmikkieläimistä. Tapahtumien kertominen lapselle tärkeille ihmisille, kuten ystäville, sukulaisille tai naapureille, on myös osa lasten turvaverkon aktiivista luomista. Pienuus ei suojaa lapsia. Vaikka lapsen kognitiiviset ja kielelliset kyvyt eivät ole vielä kehittyneet, hän muistaa kehollisesti voimakkaita tunnetiloja, jotka leimaavat ympäristöä. Lapsuuden traumana eron jälkeinen väkivalta ja vaino ovat erityisiä, koska niiden tekijänä on oma hoivaava läheinen. Tämä voi altistaa lapset pitkäkestoiselle stressille, millä voi olla epäsuotuisia vaikutuksia lasten myöhempään kehitykseen. Pahinta on, jos lapsi joutuu jäämään tuntemustensa kanssa yksin ja kantamaan kehossaan koetun väkivallan taakkaa (ks. Laitinen 2004). Lapset reagoivat vainoon eri tavoilla. Lapsi voi olla ikään kuin jatkuvassa valmiudessa sisäisesti, vaikka hänen ulkoinen kokemuksensa turvallisuudesta olisi hyvä esimerkiksi koulussa, harrastuksissa tai kavereiden kanssa ollessa. Mikä tahansa sisäinen aistimus tai ulkoinen ärsyke voi kuitenkin muistuttaa uhkasta ja vaikeista kokemuksista. Lapsen mieliala ja vireystila vaihtelevat hänen yrittäessään hallita näitä aistimuksia. Se voi näkyä lapsen käytöksessä tunteiden estymisenä, poissaolevuutena ja mekaanisena toimintana. Siihen voi liittyä muistamattomuutta, uppoutumista mielikuvitus- tai fantasiamaailmaan, itsetuhoisuutta sekä posttraumaattisia ja somaattisia oireita. Lapsi, joka joutuu toistuvasti fyysiseen tai henkiseen vaaraan, pyrkii pitämään itsensä turvassa ja poissa tapahtumista. Fyysisesti pako on usein lapselle mahdoton, mutta psykologisesti se on mahdollista. Dissosiaatio on puolustusmekanismi, jonka avulla lapsi yrittää saada etäisyyttä tunteisiinsa. Se ei ole tietoinen valinta, vaan eloonjäämiseen ja lajinsäilymiseen liittyvien toimintarakenteiden ristiriita. Selviytymisen kannalta se on lyhyellä tähtäimellä helpottava, mutta pitkään jatkuneena se usein rajoittaa arkista toimintakykyä. Dissosiaatio ei tapahdu välttämättä traumahetkellä, vaan silloin, TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

115

116

kun tuki traumaattisen kokemuksen käsittelyyn on puutteellinen. Lapsi on riippuvainen läheisten aikuisten psyykkisestä ja fyysisestä turvasta. Dissosiatiivisista oireista kärsivät lapset eivät välttämättä näytä ulospäin kiihtyneiltä tai vaikuta tarvitsevan erityistä huomiota ja hoitoa vaan saattavat vaikuttaa poissaolevilta. (Ks. Suokas-Cunliffe 2006.) Auttamisjärjestelmissä erityistä huomiota tulisikin kiinnittää näiden ”näkymättömien” lasten auttamiseen. Traumaattisista tilanteista hyvin selviytyville lapsille tunnusomaisia piirteitä ovat muun muassa uteliaisuus, tunteiden ja kokemusten helppo jakaminen, tukea antavat perhesuhteet ja ainakin yksi luotettava aikuissuhde (Armstrong ym. 2005). Lapsen tunne omasta toimijuudesta on myös suojaava tekijä. Jos lapsi kokee, että hän pystyy vaikuttamaan tilanteisiin ja omaan turvallisuuden kokemukseensa, ei traumatisoitumista tapahdu samassa määrin kuin tilanteessa, jossa lapsi kokee avuttomuutta ja/tai kuoleman pelkoa. Väkivaltatyössä lapsen tunnetta omasta toimijuudesta on hyvä vahvistaa sekä osoittaa lapselle hänen toiminnastaan ne kohdat, joissa hän on aktiivisesti toiminut turvallisuutensa takaamiseksi, esimerkiksi menemällä piiloon, itkemällä, rakentamalla turvallisen paikan omaan huoneeseen tai kulkemalla kaverin kanssa koulumatkoilla. Lapsen turvallisen kehityksen kannalta kuitenkin oleellisinta on se, että hänellä on arjessaan läsnä turvallisia aikuisia, jotka voivat auttaa lasta kokemustensa jäsentämisessä ja käsittelyssä sekä tunteiden, tiedon että kehon tasolla. Lasten turvallisuuden kokemukset ovat sidoksissa perheyhteisön ja erityisesti äidin kykyyn ja mahdollisuuksiin tunnistaa lapsen tarpeita. Vainon tuottama kuormitus eri elämänalueilla (Nikupeteri 2016) ja myös vanhemman omaan menneisyyteen, esimerkiksi lapsuuteen, liittyvät käsittelemättömät asiat tai haavoitetuksi tulemisen kokemukset (esim. Laitinen 2004) voivat vaikuttaa äitiyteen ja siihen, miten lapsen tai perheen lasten erilaiset tarpeet tulevat tunnistetuiksi. Turvallisuuden tunne kehittyy vastavuoroisissa perhesuhteissa – joko positiivisesti tai negatiivisesti. Kliininen työkokemus vahvistaa ajatusta: lämmin ja luottamuksellinen suhde vainotun vanhemman ja lapsen välillä auttaa lasta selviytymään. Merkitystä on myös lähipiirin, usein isovanhempien, tätien ja setien, läsnäololla ja suhteiden läheisyydellä lapsiin. Lapsen turvallisuutta ja hyvinvointia varmistaa se, että hänellä on riittävästi tukijoita ympärillään. Lisäksi nuoret ovat kuvanneet, miten heidän selviytymistään tukee puhuminen ystävien kanssa ja arkielämän rutiineihin palaaminen mahdollisimman nopeasti vakavankin uhkatilanteen jälkeen. Uhrien turvallisuudentunteen vahvistaminen on kaikessa väkivalta- ja auttamistyössä keskeistä. Erityisen merkityksellistä se on vainoa kokeneiden ja vainon keskellä elävien lasten kohdalla. Auttamistapojen suunnittelussa ja toteuttamisessa tulee miettiä, miten se vaikuttaa lapsen turvallisuuden TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

kokemiseen ja konkreettiseen turvassa oloon – sisäiseen ja ulkoiseen turvallisuuteen. Sensitiivisyys lapsen kohtaamisessa on olennaista: osa lapsista kokee väkivalta- ja vainokokemuksistaan puhumisen helpottavana, kun taas osalle niihin palaaminen on ahdistavaa ja turvallisuudentunnetta heikentävää. Työntekijän tehtävänä on antaa mahdollisuus kertomiselle, mutta jää lapsen valittavaksi, miten ja missä vaiheessa hän haluaa kertoa kokemuksistaan. Puhumisen lisäksi lapset voivat hyötyä muista tavoista käsitellä kokemaansa, kuten leikin, piirtämisen ja työntekijän tarjoamien välineiden avulla. Lapsen tunne- ja kehoreaktioiden tarkkailu ja tarvittaessa turvallisuuden tunteen vahvistaminen on olennaista, jottei työntekijä altista lasta sietämättömille tunnetiloille ja stressitason nousemiselle. Tapahtumia ei voi muuttaa, mutta lapsen kanssa hänen kokemustensa merkitysten pohtiminen on auttamistyön ydintä. Käsittelemme seuraavaksi ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden kysymyksiä lapsilähtöisen turvasuunnitelman tekemisessä.

Lapsilähtöisen turvasuunnitelman tekeminen Lapsi A: Lapsi B: Lapsi A: Lapsi B: Lapsi A:

Meiän talon ympäri meni jalan jäljet, et sit se oli vähän pelottavaa et se oli käyny meidänkin ikkunan alla, ku me nukuttiin ja... Mut mä muistan sillon ku… Nii mut muistatko sillon yöllä, ku se oli varmaan kiertäny sitä taloo just sillon, iskä, ku mä muistan ku koira kiersi sitä taloa. Niin, koira kiersi ikkunalta ikkunalle, niin. Se oli varmaan sillei samaan… Ja sit se koputteli meiän huoneen ikkunalautaa, mun mielestä me säikähdettiin ihan sikana. Ja sehän kävi vaikka kuin monta kertaa mut en mä kaikista muista.

Lasten fyysisen elinympäristön paikat, kuten koti ja koulu sekä digitaalinen toimintaympäristö, raamittavat heidän ulkoista turvallisuuttaan. Lisäksi siihen kiinnittyy liikkuminen paikasta toiseen, kuten koulusta kotiin ja harrastuksiin osallistuminen. Näihin tekijöihin vaikuttaminen on haastavaa, koska vainotilanteiden ja toteutumistapojen ennakointi on miltei mahdotonta. Tästä huolimatta vainossa vainotun vanhemman ja lasten turvallisuuden varmistaminen on tärkeää. Lapsilähtöinen turvasuunnitelma parantaa lapsen sisäistä turvallisuudentunnetta ja ulkoista, fyysistä turvallisuutta. Lapsilähtöisyys tarkoittaa sitä, että turvasuunnitelma tehdään lapsen kanssa hänen elämäntilanteensa huomioiden. Vainon muodot ja teot vaihtelevat, ja välillä lapsen elämässä saattaa olla pitkiäkin rauhallisempia jaksoja. On hyvä tiedostaa, että lapsen toimijuuden vahvistaminen ja hänen selviytymiskeinojensa huomaaminen ja osoittaminen hänelle itselleen on jo interventio, joka tukee lapsen selviytymistä. TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

117

118

Omasta turvallisuudestaan puhuminen on lapselle merkityksellistä: se auttaa ennakoimaan ja varautumaan tilanteisiin sekä vahvistaa hallinnan tunnetta ja lieventää väkivallan seurauksia. Samalla asioiden läpikäyminen tuottaa työntekijälle tietoa lapsen elämästä ja tilanteesta. Turvasuunnitelman tekemisen lähtökohtana on se, että lapsen toiminnan mahdollisuudet ovat rajalliset eikä häntä voida vastuuttaa omasta turvallisuudestaan. Päävastuu lapsen turvallisuudesta on aikuisella. Kaikki aikuisiin ulottuvat riskinarviointi-, turva- ja tukitoimet tulee kohdistaa myös lapsiin. Lapselle kerrotaan hänen ikätasonsa huomioiden vainoon liittyvät uhkat ja perheen turvaamiseksi tehdyt suunnitelmat. Lapsen hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että hän on tietoinen siitä, että turvatoimet on kartoitettu koko perheen osalta. On myös tärkeää, että lapselle opetetaan esimerkiksi turvalukkojen käyttö ja hälytysjärjestelmän toiminta. Turvasuunnitelmaan kuuluu se, että vainotun lapsen kanssa pohditaan mahdollisia uhkatilanteita ja niissä toimimista. Käytännössä se tarkoittaa mahdollisten riskipaikkojen ja -tilanteiden kartoittamista liittyen lapsen arkisiin toimintoihin, esimerkiksi koulumatkojen kulkemiseen – onko lapsen mahdollista kulkea tietyn henkilön kanssa tai vaihdella reittejä ja kuka koulussa tietää tilanteesta. Suunnitelmaan sisältyy myös harrastustoimintaan liittyvien riskien kartoittaminen ja niihin liittyvien tilanteiden turvaaminen. Harrastuksiin liittyen on tärkeää pohtia esimerkiksi, voiko lapsen kuvan tai nimen julkaista pelijoukkueen ja voimisteluseuran nettisivuilla tai kilpailujen tulosluettelossa. Turvasuunnitelmaan sisältyy myös se, että lapsen kanssa mietitään toimintamallit uhkaaviin tilanteisiin, eli miten lapsi voi toimia, jos vainoava vanhempi soittaa hänelle, ottaa yhteyttä Facebookin tai muun sähköisen foorumin kautta tai ilmestyy kodin ulko-oven taakse tai koulun pihalle. Lapsen kanssa on tärkeää käydä konkreettisesti läpi, miten hän toimii erilaisiin ympäristöihin sijoittuvissa uhkaavissa tilanteissa: suunnitellaan poistumistiet ja toimet, mitä lapsi voi tarvittaessa tehdä. Lisäksi lapsen kanssa opetellaan soittamaan hätäkeskukseen sekä kartoitetaan läheiset, turvalliset naapurit tai joku muu aikuinen, jonka luo lapsi voi mennä tai jolle hän voi soittaa. Lapsen toimijuuden tukeminen uhkatilanteissa on erilaisten ja mahdollisten toimintamallien miettimistä ja läpikäymistä etukäteen. Konkreettisten toimintojen lisäksi lapsen kanssa mietitään, miltä uhattuna oleminen tuntuu sekä miten pelon, ahdistuksen, surun ja muiden tunnetilojen kanssa selviää. Lapsen turvallisuudentunteen rakentumisessa turvaa luovan vanhemman lisäksi ovat tärkeitä muut luotettavat läheiset ihmiset, kuten isovanhemmat, sukulaiset ja nuorilla myös ystävät. Lapselle turvallinen paikka ja ihminen tai ihmiset on hyvä kirjata lapsen turvasuunnitelmaan. TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

Lasten kannalta päiväkoti ja koulu muodostavat merkittävän, päivittäisen toiminnallisen areenan, ja esimerkiksi opettajat ovat merkittävässä asemassa lasten ulkoisen turvallisuuden varmistajina. Siksi on tärkeää, että koulun tai päiväkodin kanssa sovitaan käytänteistä ja menettelytavoista uhkaavissa tilanteissa. Koulun ja opettajan riittävä tieto perheen tilanteesta voi myös laskea lapsen kynnystä avun pyytämiseen ja koetun uhkan puheeksi ottamiseen. Opettaja voi toimia myös lapselle merkittävänä aikuisena, tukihenkilönä, joka ajoittain kysyy lapsen kuulumisista. Yksinkertaiset kysymykset, kuten mitä lapselle kuuluu, voivat tukea lapsen selviytymistä arjessa. Turvasuunnitelma kannattaa tehdä kirjallisessa muodossa; asiat ovat selkeämpiä ja pysyvät mielessä, kun ne on jäsennelty paperille. Käytännössä se voi tapahtua esimerkiksi lapsen kanssa askarrellen. Lapsi voi kuljettaa askarreltua turvakorttia, -ötökkää tai -passia mukanaan. Osa lapsista pitää korttia turva-ankkurina esimerkiksi jääkaapin ovessa. Turva-ankkuri toimii muistuttajana turvattomuuden uhatessa. Asia, esine tai kortti ankkuroituu lapsen mielessä prosessiin, jolloin teemaa on käsitelty. Lapselle konkreettisella turvakortilla voi olla suuri merkitys kehollisena rauhoittajana ja turvan tuojana niissä tilanteissa, kun epävarmuus ja turvattomuuden tunne on sisäistä. Asia tai esine muistuttaa turvallisuudesta. Siten turvasuunnitelman tekeminen on monitasoinen prosessi, jonka avulla lapsi voi hahmottaa ja sanoittaa turvallisuuden kokemustaan. Siihen liittyy konkreettisen turvan vahvistaminen, mutta myös sisäisen turvallisuuden tunteen lisääminen. Turvasuunnitelma kiinnittyy myös lapsen tapaamiskäytäntöihin. Lapset voivat harvoin olla tapaamatta vainoavaa vanhempaansa, vaikka on todettu, että fyysinen etäisyys lapsen ja vainoavan vanhemman välillä tukee lapsen toipumista vaikeista kokemuksista (esim. Stanley & Humphreys 2015). On kuitenkin yleistä, että lapset tapaavat vainoavaa vanhempaa. Näissä tapaamisissa viranomaistuen tavoite turvallisuuden takaamisen lisäksi on luoda tapaamisille vainosta vapaa kenttä. Tapaamisista on tärkeää karsia kaikki yhteydenpitoa ja kontrollointia tukevat elementit, jolloin tapaaminen mahdollistaisi lapsen ja vanhemman tosiasiallisen kanssakäymisen. Lasten tapaamisiin liittyvä vanhemmuuden tuki tarvitsee tapauskohtaista arviointia ja jokainen tapaamissopimussuunnitelma yksilöllistä räätälöintiä. Valvotuissa tapaamisissa lapsen ja vainoavan vanhemman vuorovaikutuksen uhkaavuus lapsen kannalta voi jäädä valvojalta tunnistamatta. Siksi valvojan kanssa etukäteen sovittu turvasana voi auttaa lasta säilyttämään turvallisuudentunteensa. Turvasuunnitelmassa lapsen kokonaisvaltainen huomioiminen on kuitenkin tärkeää. ”Aina ennen tapaamista tuntuu mahakipua ja oksettaa. Yritän kuitenkin pärjätä, ettei meille tulisi vielä enemmän vaikeaa.” (Lapsi) TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

119

Kielellisellä tasolla voi olla vaikea päästä siihen kokemukseen, joka lapsella saattaa liittyä vainoavan vanhemman yhteydenpitoon ja tapaamisiin. Lapsi voi joutua tapaamisiin mennessään tekemään sisäisen ja ulkoisen muodonmuutoksen, joka voi konkreettisesti tarkoittaa puhetyylin, pukeutumisen ja käyttäytymisen muutosta. Eräs lapsi kertoi, että välittömästi siirryttyään toisen vanhemman luo hän vaihtaa tämän valitsemat vaatteet päälleen. Näin toimien lapsi välttää ristiriitoja vanhempien ja itsensä välillä ja sopeuttaa itsensä tilanteeseen. Toinen lapsi kuvasi puhuvansa eri tavalla eri vanhempien luona. Olemme koonneet seuraavaan taulukkoon lapsen turvallisuutta vahvistavat keskeiset tekijät: Lapsen kanssa tehtävä uhkan ja riskin arviointi Vainotilanteesta tiedottaminen tärkeille tahoille, kuten koululle ja päivähoidolle

120

Lastensuojelutarpeen ja tukitoimien arviointi Lastensuojelu voi olla apuna monissa turvallisuutta lisäävissä toimissa, kuten tapaamiskäytännöissä, lasten kuljetuksissa ja vaihtotilanteissa sekä kotiin hankittavien turvalaitteiden hankkimisessa ja niiden käytön opastamisessa. Lähestymiskiellon tarpeen arviointi Lähestymiskielto voi ulottua koskemaan myös lapsia ja heidän elämäänsä kuuluvia paikkoja, kuten kodin ympäristöä, koulua ja päivähoitoa. Tiedonsaannin minimoiminen lapsen ja vainoavan vanhemman välillä Lasta on ikätasoisesti ohjattava mm. digitaalisen median käytössä. Vanhemman kanssa tehtävä väkivallan uhkan ja riskien arviointi Vakavan väkivallan riski vaihtelee riippuen vainon vaiheesta ja elämäntilanteesta. Aiempi väkivalta ja vainoavan vanhemman ja lapsen suhde tulisi myös arvioida.

Tapaamissopimuksiin ja -käytäntöihin liitettävä lapsikohtainen työskentely ja tuki molemmille vanhemmille

LASTEN JA NUORTEN AVUN TARPEIDEN TUNNISTAMINEN ”Se tuntu vaan että se [koulun terveydenhoitaja] ois sanellu mulle mitä mun pitää tehä ja miten mun ei, miten mä en sais tehä ja sitte ku se puhu vaan… että puhu päällekkäin silleen, et se puhuu ja mä… se ei kuunnellu tai silleen (…) ja jotenki tuntu silleen, et jos sano jotakin, et miltä tuntuu joku asia, ni sitte se ois vähän niinku, et se ei ois ymmärtänyt, mitä mä sanoin tai että ei ois ees kuunnellu…” (Lapsi)

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

Lasten avun tarpeiden tunnistaminen vaatii, että sosiaalija terveyspalveluissa sekä oikeudellisissa prosesseissa ammattilaiset ymmärtävät vainon moni-ilmeisyyden sekä lasten ristiriitaisen roolin ja aseman vanhempien eron jälkeisessä vainossa. Vainon kokeminen on lapselle usein stressitekijä, joka sisältää päällekkäisiä uhkia, monenlaisia ilmentymiä sekä vaikeita tunteita kuten syyllisyyttä, pelkoa ja häpeää. Lapsi voi joutua kokemaan pelkoa ja vaaraa oman vanhempansa, sisarustensa, itsensä tai lemmikkinsä puolesta. Vaaran tunne ja kuoleman pelko tuottavat lapselle avuttomuutta ja keinottomuutta hallitsemattomassa tilanteessa. Kokemusta monimutkaistaa se, ettei vainon loppumisesta useinkaan ole takeita. Perheväkivaltatilanteissa lapsille on usein kehittynyt keino tunnustella ilmapiiriä, josta he oppivat ennustamaan tulevia konflikteja. Sen sijaan eron jälkeisen vainon tilanteissa lapsilla ei ole useinkaan ennakoimisen mahdollisuutta, vaan he joutuvat olemaan varuillaan koko ajan. Lasten kokemusten ja tiedon tunnistaminen vaatii myös oman ammatillisuuden sekä vainotiedon (Nikupeteri 2016) rajojen tiedostamista. Seuraava työntekijän esimerkki kuvaa tunnistamisen haasteellisuutta, prosessia, jossa tilanteet löytävät merkityksensä usein vasta jälkikäteen: ”Työskentelin tapaamispaikassa, joka tarjoaa lapsille ja erossa asuvalle vanhemmalle mahdollisuuden tavata toisiaan turvallisesti, koska lapsilla on oikeus tavata erossa asuvaa vanhempaa. Tapaamisessa keskitytään lapsen ja vanhemman yhteiseen olemiseen niin, että taustoista ja tapahtumista huolimatta lapsilla olisi mahdollisimman turvallista tavata vanhempaa. Tämän perheen taustalla oli väkivaltaa vanhempien välillä, lapset olivat osallisia, mutta eivät suoran fyysisen väkivallan kohteina. Vanhemmat olivat eronneet. Työntekijänä minulla oli mahdollisuus valmistella lapset tapaamiseen sekä käydä vanhemman kanssa läpi tapaamisen säännöt ja sovitut asiat, kuten se, ettei tapaamisessa puhuta toisesta vanhemmasta pahaa. Tapaaminen sujui näkyviltä osin hyvin. Lapset juttelivat kuulumisia. Lapset pelasivat yhdessä vanhemman kanssa lautapelejä ja tietovisaa. He keskustelivat eläimistä sekä nykyisestä elämäntilanteesta ja nauttivat yhteisen välipalan. Roolini tapaamisessa oli vähäinen. Lapset kertoivat tapaamisen jälkeen sen sujuneen hyvin ja lähtivät toisen vanhemman luo. Kirjoittaessani tapaamisen kulkua huomasin itselleni jääneen ikävän, vaivaavan olon. Sitä ei oikein voinut sanoin kuvailla, se tuntui omassa kehossani raskaalta ja jotenkin tunkkaiselta – vaikeasti hahmoteltavalta. Juttelin asiasta kollegani kanssa, joka kyseenalaisti tapaamisen menneen niin hyvin kuin kuvailin. Puolustusreaktioni oli, että minulla on tapaamisessa ainoastaan sanat ja puhe sekä tyyli ja ilmapiiri, enkä voi tavoittaa muuta kuin sen, mitä silmieni alla tapahtuu. TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

121

Vasta jälkeenpäin miettiessäni tapaamista huomasin, että lasten ja vanhemman vuorovaikutuksessa, kehonkielessä tai jossakin, oli jotain sellaista, mistä en saanut kiinni. Edelleen asiaa miettiessäni ja pilkkoen, mitä kaikkea tilanteessa olikaan tapahtunut, huomasin, että tapaamisessa oli kyllä näkyvissä leikkiä, mutta ei rentoa tunnelmaa, kuultavissa oli naurua, mutta ei iloa, tunnettavissa oli varautuneisuutta. Olin sivustaseuraaja ja läsnä, mutta en pystynyt tavoittamaan lasten ja vanhemman kehonkielen vivahteita. Tapaaminen jäi vaivaamaan minua ja vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt tarkemmin mistä oli kyse. Vasta paljon myöhemmin minulle selvisi koko vainokirjon kompleksisuus ja kehityksellinen ulottuvuus. Ymmärsin, että asettuminen hahmottamaan sellaista, mille ei ole sanoja, on äärimmäisen raskasta ja vaativaa. Se on ikään kuin todellisuutta, joka ei olekaan totta.”

122

Lasten kokemuksia ja vainoa koskevan tiedon kokoaminen ja käyttäminen ovat sidoksissa osaltaan siihen, että tilanteet ovat kuormittavia myös työntekijöille. Työntekijänä joutuu ajoittain tilanteisiin, joiden hahmottaminen ja tunnistaminen tuntuu erityisen vaikealta. Työntekijän näkökulmasta on helpompaa antaa asioiden edetä omalla painollaan kiireen ja puuttuvien resurssien vauhdittamana kuin pysähtyä vaikeiden tunteiden kanssa hahmottamaan ympärillä olevaa. Ratkaisu on inhimillinen. Kuitenkin yksittäisen lapsen kannalta ratkaisu voi vaikuttaa siihen, että lapsi jää vaille apua, tukea tai ymmärtävää kohtaamista. Nämä kokemukset voivat hankaloittaa myöhempää avun hakemista. Vainon varjostamissa perhesuhteissa elävien lasten ja nuorten tuen tarpeiden tunnistaminen edellyttää työntekijältä moniulotteista tiedon keräämistä ja sen käyttöä. On tärkeää, että ammattilaisilla on tietoa vainosta ilmiönä ja sen vaikutuksista lasten ja heidän perheidensä elämässä. Lasten avun tarpeiden ymmärtäminen vaatii tietoa trauman synnystä ja sen vaikutuksista lapseen sekä tietoa turvallisuuden kehittymisestä. Jotta lasten auttaminen on mahdollista, edellyttää se ammattilaisilta huolellista arviointia siitä, mitkä ovat lapselle turvalliset aikuissuhteet ja mahdollistavatko vanhemmat lasten turvallisen arjen ja hyvinvoinnin toteutumisen. Lisäksi tunnistaminen edellyttää ammattilaiselta rohkeutta nähdä vainoavan vanhemman näennäisesti hyvän käyttäytymisen sekä lapsen ja vanhemman näennäisesti hyvän vuorovaikutussuhteen mahdolliset negatiiviset seuraukset lapselle. Se tarkoittaa katsomista sanojen, eleiden ja ilmapiirin taakse. Useimmiten se tarkoittaa myös aikaa, toisin sanoen pysähtymistä ja ajan antamista lapselle, jotta ammattilaisena voisi tunnistaa ja ymmärtää sellaisia vuorovaikutukseen liittyviä puolia, jotka ovat vaikeasti hahmotettavissa. (Ks. Nikupeteri 2016, 143–148; myös Drury-Hudson 1999.) TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

Auttamisjärjestelmää haastaa vainon moniulotteisuus ja lasten tilanteiden ja avuntarpeiden yksilöllisyys. Kysymykset oikea-aikaisesta avusta ja riittävän pitkäkestoisesta tuesta ovat tapauskohtaisesti ratkaistavia. Toiselle lapselle muutama terapeuttinen kohtaaminen ja asioiden jäsentyminen saattaa riittää. Toisen lapsen koko perhe voi tarvita vuosia kestävää tiivistä tukea ja turvaa toipuakseen vainosta. Vainon kanssa työskennellessä työntekijä joutuu monenlaisiin rooleihin. Hän toimii lapsen asianajajana suhteessa vanhempiin ja yhteistyökumppaneihin. Työntekijä joutuu tuomaan ilmiöstä tietoa verkostoissa, erottamaan huoltajuusriidan vainosta sekä toimimaan lapsen turvaajana. Lasten avun ja tuen tarpeiden tunnistamisen hyvät käytännöt voidaan kiteyttää seuraavasti: Lapsilähtöinen ja lapsikeskeinen työskentelyote Lapsen subjektiivisuuden ja tarpeiden tunnistaminen työskentelyssä.

123

Turvallisuuden huomioiminen Kriisivaiheessa (akuutti väkivaltatilanne ja kun ensi kertaa hakeudutaan palveluihin) ensisijaista on turvan ja huolenpidon tarjoaminen. Miten koko perheen turvallisuus voidaan taata? Tarvitaanko turvakotijakso? Jatkossa lapsilähtöisen turvasuunnitelman tekeminen ja turvaamistoimien suunnittelu. Kuuntelu ja lapsen toimijuuden kunnioittaminen Lasta ei saa pakottaa puhumaan. On pystyttävä viestimään lapselle, että on valmis kuuntelemaan, jos hän haluaa kokemuksistaan puhua. Lapsen oman toimijuuden ja osallisuuden kunnioittaminen. Millainen on lapsen mahdollisuus vaikuttaa avun ajankohtaan tai tarpeeseen tulla kuulluksi? Lapsen arjen ja sen sujuvuuden kokonaisvaltainen huomioiminen Lapsen arjen arviointi: Mitä lapselle kuuluu? Miten lapsi itse hahmottaa ja arvioi arkeaan (koulu, koti, kaverit, harrastukset)? Lapsen sosiaalisen verkoston ja arjen toimintojen kartoittaminen piirtämällä ja puhumalla: milloin, kenen kanssa ja missä lapsi kokee olonsa turvalliseksi, millaiset suhteet hänellä on omaan perheeseen, sukulaisiin, ystäviin ja muihin hänen elämässään oleviin ihmisiin, kuten opettajiin tai sosiaalityöntekijöihin. Vakauttava työote Vakauttavassa työotteessa kiinnitetään erityistä huomiota kehon ja mielen yhteyteen vaikeiden kokemusten kantajana. Puhuminen traumakokemuksista ei ole työskentelyn ensisijainen tavoite, vaan vakaan olon löytyminen ja sen vahvistaminen. Lapsen puhe voi tulla myöhemmin, ja sen tulee olla lapsen oloa helpottavaa.

Toiminnallisten ja kehollisten menetelmien hyödyntäminen Koska usein kokemukset ovat vaikeasti ilmaistavissa sanallisesti tai lapsi ei ole valmis keskusteluun, olisi tärkeää, että lapsen olemassa olevaa, luontaista resurssia hyödynnetään työskentelyssä. Tarinat ja sadut, joihin liitetään sopivassa määrin kehotietoisuutta voivat toimia uudenlaisina sisäisten yhteyksien luojina lapsen mielessä. Satu kameleontille ja muita satuja sinulle -teos (Harju & Haiko 2017) sisältää lasten kanssa työskentelyyn sopivia tarinoita. Myös omaelämäkerrallinen sanoittaminen ja kokemusten merkitysten tarkastelu yhdessä lapsen kanssa sopivassa vireystilassa tukee lapsen mielen rakennetta. Lapsen voimavarojen tunnistamien ja vahvistaminen TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN Usein lapset kokevat hyvänä keinona liikunnan, musiikin tai leikin. Lapsen nimeämien olemassa olevien, turvallisuuden tunnetta vahvistavien keinojen käyttö työskentelyssä.

Avainviestit – Lapsen kohtaaminen Kiitä ja rohkaise lasta, että hän on osannut kertoa asioita.

Usko lapsen kertomus.

Älä hätäile, hengitä rauhallisesti, pysy aitona.

Kerro lapselle, ettei hän ole yksin vaan että on muitakin samankaltaisissa tilanteissa olevia lapsia.

Kartoita lapsen tämän hetkinen tilanne.

Kerro lapselle, että vaino on asia, johon täytyy hakea apua, ja sitä on saatavilla kaikille perheenjäsenille.

Sopikaa yhdessä, miten edetään.

124

Suomen Akatemia rahoittaa lasten ja nuorten kokemusten tutkimusta vanhempien eron jälkeisestä vainosta Children’s Knowing Agency in the Private, Multi-Professional and Societal Settings – the Case of Parental Stalking -tutkimushankkeessa (nro. 308470).

Lähteet Armstrong, Mary I. & Birnie-Lefcovitch, Shelly & Ungar, Michael T. 2005: Pathways between social support, family well being, quality of parenting, and child resilience: What we know. Journal of Child & Family Studies 14 (2), 269–281. Drury-Hudson, Julie 1999: Decision Making in Child Protection: The Use of Theoretical, Empirical and Procedural Knowledge by Novices and Experts and Implications for Fieldwork Placement. British Journal of Social Work 1 (29), 147–169. Harju, Timo & Haiko, Nina 2017: Satu kameleontille ja muita satuja sinulle. Ensi- ja turvakotien liitto. Oulu. https:// issuu.com/ensi-jaturvakotienliitto/docs/ satu_kameleontille_muita_satuja/40 Laitinen, Merja 2004: Häväistyt ruumiit, rikotut mielet. Vastapaino. Tampere.

Laitinen, Merja & Nikupeteri, Anna & Hurtig, Johanna 2018: Häiritsevä tieto ja tietäjyys – Lapset tietävinä toimijoina vanhempien eron jälkeisessä vainossa. Teoksessa Valkonen, Jarno (toim.): Häiritsevä yhteiskuntatutkimus. LUP Lapland University Press. Rovaniemi. (Tulossa) Morris, Anita & Humphreys, Cathy & Hegarty, Kelsey 2015: Children’s Views of Safety and Adversity When Living with Domestic Violence. Teoksessa Stanley, Nick & Humphreys, Cathy (toim.): Domestic Violence and Protecting Children. New Thinking and Approaches. Jessica Kingsley Publishers. London, 18–33. Neale, Bren & Flowerdew, Jenny 2007: New Structures, New Agency: The dynamics of child-parent relationships after parental divorce. International Journal of Children’s Rights 15 (1), 25–42.

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa Söderholm, Annlis & Kivitie-Kallio, Satu (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Porvoo, 217–238.

Niiranen, Carita & Veikanmaa, Sari 2016: Perhesurmien kriittiset tekijät. Pro gradu -tutkielma. Sosiaalityön oppiaine. Lapin yliopisto. Rovaniemi. Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaaminen. Acta Universitatis Lapponiensis 336. Lapin yliopisto. Rovaniemi. Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2015: Children’s Everyday Lives Shadowed by Stalking: Postseparation Stalking Narratives of Finnish Children and Women. Violence and Victims 30(5), 830–845. Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2017: Lasten sensitiivisten kokemusten tutkimisen metodologiset valinnat – Esimerkkinä vanhempien eron jälkeisen vainon tutkimusprosessi. Kasvatus & Aika 11 (1), 6–23. http://www.kasvatus-ja-aika.fi/ site/?lan=1&page_id=824 Viitattu 9.5.2017. Nikupeteri, Anna & Lappi, Carita & Lohiniva-Kerkelä, Mirva & Kauppi, Arto & Laitinen, Merja 2017: Potentiaalisesti tappava parisuhde? Erotilanteen uhkaavuus ja uhrien suojaamisen edellytykset sukupuolistuneen väkivallan viitekehyksessä. Hyväksytty julkaistavaksi Oikeus-lehteen.

Oranen, Mikko & Keränen, Eija 2006: Lasten auttaminen. Teoksessa Perheja lähisuhdeväkivalta – Auttamisen käytäntöjä. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 35. Helsinki, 63–83. Stanley, Nicky & Humphreys, Cathy (toim.) 2015: Domestic Violence and Protecting Children. New Thinking and Approaches. Jessica Kingsley Publishers. London and Philadelphia. Suokas-Cunliffe, Anne 2006: Lapsuuden kompleksisen traumatisoitumisen seuraukset aikuisuudessa. Lääkärilehti 21 (6), 9–14. Tjaden, Patricia & Thoennes, Nancy 1998: Stalking in America: Findings from the national violence against women survey. https://www.ncjrs.gov/ pdffiles/169592.pdf. Viitattu 8.2.2016. Tolvanen, Matti 2014: Vaino rikosoikeudellisesta näkökulmasta – lainsäädännön tausta, haasteet ja mahdollisuudet. Puheenvuoro VARJOhankkeen seminaarissa Oulussa 11.2.2014.

Nikupeteri, Anna & Tervonen, Harriet & Laitinen, Merja 2015: Eroded, Lost or Reconstructed? Security in Finnish Children’s Experiences of Post-Separation Stalking. Child Abuse Review 24(4), 285–296.

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

125

6 LÄHEISENÄ VAINOTUN ARJESSA Riitta Pohjoisvirta, Katri Kaasinen Tässä luvussa kuvataan vainoa vainotun – ja jonkin verran myös vainoajan – läheisten näkökulmasta. Läheisten saamien ja ottamien roolien kautta sanotetaan läheisten toimintaa ja vainon vaikutusta läheisten elämään. Läheiset kuvaavat, mikä heitä itseään auttaa jaksamaan ja selviytymään monenlaisissa rooleissaan ja pitkissä prosesseissa. Läheiset eivät näe itseään avun tarvitsijoina vaikka toimivat usein jaksamisensa rajoilla. Luvussa käytetään paljon suoria lainauksia ja väkivaltayössä kertynyttä kokemusta, koska tutkimustietoa on vähän. Läheiset antoivat kokemuksensa VARJO-hankkeen käyttöön lisätäkseen vainoon liittyvää tietoa ja nostaakseen esille moninaisen avun tarpeen vainotilanteissa.

LÄHEISTEN KOKEMUKSIA KUUNTELEMASSA

126

Vaino ja sen seuraukset eivät kosketa pelkästään uhria ja hänen mahdollisia lapsiaan, vaan ilmiö saattaa vaikuttaa laajemmin uhrin sukulaisiin, muihin läheisiin ja jopa työtovereihin. Vainotun läheiset näkevät läheltä vainon seuraukset uhrin elämässä, ja he toimivat monissa rooleissa auttaessaan uhria. Läheiset kantavat usein suurta pelkoa ja huolta uhrin ja tämän lasten tilanteesta ja voivat joutua myös itse suoran vainon kohteeksi. Vainotun läheiset voivat joutua taiteilemaan pyrkiessään pysyttelemään turvallisella etäisyydellä eri osapuolista vainotilanteessa Vainotun tai vainoajan läheisten kokemuksia ja ajatuksia on Suomessa hyvin vähän kuultu ja tutkittu. Lähisuhdeväkivaltatyössä laajemminkaan läheisten kokemuksista ei ole tietoa. Siksi tässä luvussa on käytetty aineistona pääasiassa VARJO-hankkeessa kertynyttä haastattelu- ja kokemustietoa. Aineistona on Itä-Suomen yliopiston sosiaalityön oppiaineen pro gradu -tutkielman aineistoa, jossa haastateltiin kolmea vainon uhrin äitiä ja yhtä isää, joista äidit osallistuivat myös vertaisryhmään. Lisäksi aineistona on kirjaukset kahden vainotun äidin kanssa käydyistä keskusteluista, yhden miespuolisen ystävän haastattelu ja yhden naispuolisen ystävän kirjoitus. Vainoajien läheisiltä on yhden läheisen kanssa käytyjen keskustelujen kirjaukset. Lisäksi on hyödynnetty vainottujen kanssa työskentelyssä kertynyttä tietoa ja kokemusta sekä vainotun että vainoajan läheisten toiminnasta, rooleista ja merkityksestä.

VAINOTUN LÄHEISTEN ROOLIT ERON JÄLKEISEN VAINON TILANTEISSA Usein eron jälkeistä vainoamista edeltää jonkinlainen väkivalta parisuhteen aikana (Logan 2010). Osassa parisuhteita väkivalta alkaa vasta toisen kuultua TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

puolison eroaikeista (Sisäasiainministeriö 2012). Eroaminen väkivaltaisesta suhteesta on usein monivaiheinen ja pitkä prosessi, jossa voi olla eron yrityksiä ja paluita suhteeseen. Läheisillä voi olla tietoa tai epäilyä pariskunnan ongelmista, mutta väkivallan vakavuus tulee tietoon usein vasta eron jälkeen. Eron jälkeen alkava vainoaminen tulee läheisille usein yllätyksenä. Läheisillä on voinut olla toimiva, jopa läheiseksi koettu suhde henkilöön, joka erokriisissä alkaa käyttäytyä oudosti. Yleensä läheiset tulkitsevat vainoteot aluksi erokriisin aiheuttamiksi ylilyönneiksi ja voivat pyrkiä toimimaan välittäjinä ja olemaan tukena sekä uhrille että uhkaajalle. Tulkinta normaalista erokriisistä kyseenalaistuu, kun uhkailu jatkuu, vainoajan teot ovat outoja ja pelottavia ja häiritsevät elämää. Etenkin isovanhemmat huolestuvat lapsenlastensa tilanteesta, kun he seuraavat läheltä, miten vaino alkaa vaikuttaa lasten elämään. ”Se soitti mulle ite tää ex-puoliso tai laitto tekstiviestillä, pitkiäkin tekstiviestiketjuja meillä oli sillä tavalla, kun yritin tsempata sillä tavalla sitten siihen arkeen kiinni ja. Nyt on käyny näin ja nyt pitää vaan yrittää vaan niin ku hoitaa nää asiat niin ku kuuluu. Mut sitten kun hänen alamäki on alkanu niin sittenhän se on ollu vauhdikas se alamäki. Ja kyllähän hän ihan itse saanu aikaseks ne ikävät käänteet et siinä mitä on nyt ollu ja mitä on edessä vielä että.” (vainotun äiti) Läheiset ottavat erilaisia rooleja ja tehtäviä tukiessaan vainon uhria. Aineistossa korostuvat vainon uhrien äitien kokemukset, mutta uhrien kertomuksissa myös ystävät ja sisarukset ovat tärkeitä tukijoita. Vaino rikkoo normaalia elämänkulkua ja aiheuttaa monenlaista avun tarvetta. Läheisten kokemusten pohjalta voidaan nimetä monia rooleja, jotka kuvaavat vaikean elämäntilanteen nostamia tarpeita. Henkinen tukija jakaa uhrin hädän ja pelon sekä huolen lapsista sekä on rinnalla kulkijana, toivon ylläpitäjänä ja kannattelijana: ”Et ku se on semmonen kiviajalka. Et semmonen mie haluun niille lapsille olla. Et miuhun voi luottaa, mie hoian asiat ja mie oon semmonen et mie oon heiän puolellaan kävi miten kävi.” (vainotun äiti) Fyysinen turvaaja tarjoaa väliaikaista majoitusta tai tulee yöksi kylään, varoittaa uhkaavista tilanteista, auttaa turvallisuutta lisäävien järjestelyjen toteuttamisessa ja soittaa tarvittaessa hätäkeskukseen. Fyysinen turvaaja on turvana lasten ja vainoavan vanhemman yhteydenpidossa, kuten tapaamisvaihdoissa ja puheluissa.

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

127

”Olin siinä niiden omakotitalossaan, niin olin tuota pari kolmen viikon pätkiä siellä yötä. Nukuin siellä lattialla, kun nää tytöt pelkäs.” (vainotun isä) Lasten hoitaja jakaa vastuuta lasten hoidosta ja heidän arkensa sujumisesta. Vainon uhri joutuu hakemaan apua monilta tahoilta ja viranomaisilta ja tarvitsee apua lasten hoidossa saadakseen hoidettua asioitaan. Uhri tarvitsee apua lasten hoidossa myös oman uupumuksensa vuoksi. ”Ja se, että vaikka välillä tää on kauheen raskasta olla niitten lasten kanssa ja omasta työstä on ihan hirveen väsyny. Mut sit aina ajattelen niin, että tota, et vaihtoehtoa ei tähän rakoon ole nyt muuta ja näille lapsille vaan pitää.” (vainotun äiti)

128

Muuttoapulainen on apuna muuttoon liittyvissä järjestelyissä ja muutossa, kun turvallisuutta haetaan vainotilanteissa muuttamalla asuinpaikkaa. Verkostoissa toimija on tukena ja apuna verkostoissa esimerkiksi olemalla yhteydessä viranomaisiin osallistumalla palavereihin, tekemällä lastensuojeluilmoituksia ja saattamalla uhrin tämän tarvitseman avun piiriin: ”Ja tuota esimerkiksi siitä, kun isä ei oo tuonu lapsia sovitusti, jättäny tuomatta ne. Niin samaten siinä oon ollu yhteyksissä sinne, soittanu esimerkiksi, no sinne lastensuojeluun...” (vainotun äiti) Tiedon hankkija ottaa selvää asioista, etsii tietoa netistä, käyttää apuna omia verkostojaan ja omaa kokemustaan: ”Mä oon soittanu uhri, mikä tämä on rikoksen uhrit ry sinne oon soittanu, hakenu sieltä tietoa...” (vainotun äiti) ”Luen aika paljon siis. Pyrin lukemaan ottamaan asioista sillä tavalla niin ku selvää.” (vainotun äiti) Talouden avustaja käyttää omia varojaan, kun vaino aiheuttaa suoria kustannuksia, kuten muuttokustannukset ja ilkivallan aiheuttamat menot tai vaikuttaa välillisesti talouteen, kuten uhrin sairaslomien aiheuttamat tulon menetykset: ”Taloudellisissa asioissa auttava ajatus on ollut, että se on vain rahaa.” (vainotun äiti) TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

”Et tuota kävivät ostamassa ruokaa tilille ja samaten myöskin se, että halus nii ku bensarahoja. Se oli niin kauheen yllättävää, ku meiän tytöltä se hän niin. Mä näin sen, miten vaikee sen oli mennä pyytämään isältään esimerkiks polttoaineisiin rahaa, kun tää mies halus, et tää käy niin ku pyytämässä rahat.” (vainotun äiti) Todistaja kerää todistusaineistoa tapahtumista oikeudenkäyntiä varten sekä toimii oikeudessa todistajana ja tukihenkilönä. Läheiset tekevät paljon vainotun auttamiseksi ja turvaamiseksi sekä vainoajan vastuuttamiseksi teoistaan. Samalla läheiset saattavat kokea keinottomuutta tilanteessa oikeudenkäyntiprosessien ja avunsaantiprosessien kestäessä. ”Olin käräjäoikeudessa siis kuultavana myöskin tästä lasten tilanteesta, tai siis tästä, kun päätettiin näistä ihan asumisesta ja huoltamisesta ja kaikista muista asioista.” (vainotun äiti) Aineistot havainnollistavat, miten läheisten aktiivinen, vainottua eri tavoin tukeva rooli voi kääntyä vainon edetessä myös uhrin rooliksi. Osa läheisistä joutuu itse vainon kohteeksi. Vaino voi olla samoja tekoja kuin ensisijaiseen uhriin kohdistuva ja vaihdella vakavasta, henkeä uhkaavasta vainosta, pelottelusta, uhkailusta ja digitaalisesta vainosta naamioidumpiin vainon muotoihin, kuten jatkuvaan yhteydenottamiseen, häirintään tai uhrin mustamaalaamiseen. Vaino voi ilmentyä läheisen omaisuuden turmelemisena, taloudellisena hyväksikäyttönä ja pyrkimyksenä eristää uhri läheisistään. Verkostoitumalla ja uhrin läheisiä sekä viranomaisia hyväksikäyttämällä vainoaja pyrkii estämään uhrin avunsaannin (Nikupeteri & Laitinen 2013). Läheiset joutuvat itsekin ratkaisemaan esimerkiksi turvallisuuteen, talouteen ja asumiseen liittyviä kysymyksiä ja olemaan oikeudenkäynneissä itse asianomistajina.

VAINOAJAN LÄHEISET ERON JÄLKEISESSÄ VAINOSSA Tässä luvussa on aineistona yhden vainoajan läheisen oma kertomus. Lisäksi vainotun läheiset viittaavat haastatteluissa jonkin verran myös vainoajan läheisiin. Vainoajan läheisten toiminnasta kertyy tietoa työskenneltäessä vainon uhrin kanssa, kun kartoitetaan hänen läheisverkostoaan, arvioidaan väkivallan riskiä ja tehdään turvasuunnitelmia. Uhrit kuvaavat vainoajan läheisten toimintaa suhteessa itseensä, mutta heillä on usein näkemyksiä myös vainoajan läheisten asemasta ja sen muutoksista vaikeissa tilanteissa, joita vainoamisen seurauksena syntyy.

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

129

Vainottujen kokemuksen mukaan vainoajan käyttäytyminen ei tule vainoajan läheisille yleensä täysin yllätyksenä. Perhepiirissä on usein joillakuilla henkilöillä tietoa ja kokemusta vainoajan uhkaavasta, hallitsevasta, jopa väkivaltaisesta käyttäytymisestä muita ihmisiä kohtaan. Aluksi tilanne näyttäytyy pelkkänä erokriisinä, kuten vainotunkin läheisille aluksi. Läheiset voivat ymmärtää pitkälle vainoajan epänormaalia käyttäytymistä, jolloin vainoaja voi saada läheisiltään tukea omalle toiminnalleen. Läheiset ovat usein vainoajalta saamansa tiedon varassa, jolloin he eivät oikeasti tiedä, mitä kaikkea tapahtuu tai eivät ymmärrä vainoajan toiminnan vakavuutta ja seurauksia uhrin ja lasten kannalta. Vainoajan vanhempien voi olla vaikea ymmärtää uhrin toimintaa, jos tämä joutuu rajaamaan turvallisuuden vuoksi lasten ja isovanhempien kanssakäymistä. Vainoajan käytös voi herättää läheisissä myös syyllisyyttä ja häpeää:

130

”Ensimmäisenä on häpeä, että sellanen henkilö on syntyny sukuun. Kun joku on kysynyt sukulaisuudesta, kerron että kyseessä on veljen poika ei veli.” (vainoajan läheinen) Läheinen voi nähdä, miten väärin vainoaja toimii, mutta ei tiedä, mitä tehdä tai pelkää puuttua tilanteeseen. Usein vainoajan läheisen selviytymiskeino on varovaisuus ja pyrkimys pysytellä tilanteessa ulkopuolisena tai vetäytyminen yhteydenpidosta. ”Oli kauhee pelko, en voinut puuttua, vaikka jouduin kuuntelemaan puheluja.” (vainoajan läheinen) ”Tän vainoojan vanhemmathan tai äidin kanssa ei oo juteltukaan, mutta isähän sano alunperinkin sillon jo, että he ei halua olla missään tekemisissä niin ku välikätenä tai muuten.” (vainotun äiti) Läheinen voi pitää yhteyttä uhriin myös salaa, mikä saattaa vaarantaa sekä hänen että uhrin turvallisuutta. Läheinen voi joutua myös tietämättään apulaiseksi vainoamisessa, jos hänen hyvää suhdettaan vainottuun käytetään hyväksi tiedon urkkimisessa. Läheiseltä saatu tieto vahvistaa vainokäyttäytymistä tai tiedon avulla vainoaja voi päästä uhrin jäljille. Läheinen voi tulla torjutuksi vainon uhrin taholta, jos tämä joutuu oman turvallisuutensa vuoksi rajaamaan ja katkomaan suhteitaan omiin läheisiinsä ja varsinkin vainoajan läheisiin. Tässä aineistossa vainoajista seitsemän kuului kantaväestöön ja kaksi oli maahanmuuttajataustaista. VARJO-hankkeen aikana työskenneltiin erilaisista kulttuurisista ja uskonnollisista taustoista tulevien henkilöiden kanssa. TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

Eri yhteisöissä ja kulttuureissa parisuhteen päättymiseen ja avioeroon suhtaudutaan eri tavoin. Myös naisen asema vaihtelee, ja yhteisön merkitys yksilön elämässä voi olla suurempi kuin valtakulttuurissa. Suomalaisten romaninaisten lähisuhde- ja perheväkivaltakokemuksia selvittäneessä tutkimuksessa eron jälkeinen vaino liittyi tilanteisiin, joissa nainen pyrki irrottautumaan suhteesta tai oli eron jälkeen tavannut uuden miehen. Myös läheiset saattoivat joutua vainon kohteeksi, jos uhri haki turvaa esimerkiksi vanhempiensa tai sisarustensa luota. Yhteisön sisäiset säännöt, jotka tukevat ajatusta miehen oikeudesta puuttua naisen elämään eron jälkeen, saattavat epäsuorasti jopa jossakin määrin tukea vainoamista tai estää siihen puuttumista. (Törmä & Tuokkola & Hurtig 2013.) Romaninaiset ovat parisuhteesta erotessaan ristiriitaisessa tilanteessa, joka voi vaikuttaa myös monen heidän läheisenä turvallisuuteen. Erotilanteessa auttavien tahojen, kuten turvakodin ja sosiaalitoimen, on otettava huomioon vainon riski ja myös vainoajan läheisten tuoma mahdollinen uhka. Muslimimaissa lainsäädäntöön ja naisen asemaan vaikuttaa Koraanin opetus. Koraani ei anna naiselle samoja oikeuksia avioeroon kuin miehelle. Vaikka avioeron mahdollisuus olisi myös valtion lainsäädännössä annettu naiselle, ei ero yleensä ole musliminaiselle vaihtoehto, etenkään, jos naisella on lapsia. (Slåen 2009.) Kulttuuritausta tuli esille vainon uhrien pelkona siitä, että maahanmuuttajataustainen vainoaja voisi käyttää läheisiään apuna vainossa tai ainakin saada sille hyväksynnän maanmiehiltään. Yhteisöissä, joissa avioeroa ei hyväksytä, läheiset voivat pitää oikeutenaan tai jopa velvollisuutenaan ottaa voimakkaasti kantaa toisten ihmisten eropäätöksiin. Läheiset voivat pyrkiä estämään eropäätöksen painostamalla puolisoita tai hylkäämällä eroon lähtijän. Äärimmillään läheisten toiminta voi tukea eron jälkeistä vainoamista. Vainoajan läheiset saattavat joutua vaikeisiin ja ristiriitaisin rooleihin, mistä selviytymiskeinona voi olla varovaisuus ja vetäytyminen. Vainoajan ja hänen läheistensä kulttuuritausta tuo vainokäyttäytymiseen omat piirteensä. Se tulee huomioida vainon uhrin riskinarviointia ja turvasuunnitelmaa tehtäessä sekä tukitoimia suunniteltaessa.

VAINON SEURAUKSET VAINOTUN LÄHEISILLE Vaino vaikuttaa läheisten elämään monella tavalla silloinkin, kun heitä itseään ei suoraan vainota. Vaino muuttaa läheisen suhdetta vainon uhriin. Erityisen haastavaa on vaino oman lapsen perheessä. Se muuttaa etäisyyttä aikuiseen lapseen, joka joutuu turvautumaan toistuvasti vanhempiinsa ja olemaan uudelleen riippuvainen näistä. Vaino muuttaa perheen eri sukupolvien TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

131

välille vakiintuneita suhteita. Usein hätä lapsen perheestä tiivistää suhteita, ja vainossa selviytymisestä tulee yhteinen kamppailu. Silloin voidaan jakaa jatkuvaa turvallisuuteen liittyvää huolta ja pelkoa ja kantaa yhdessä surua ja vihaa vainon aiheuttamista kärsimyksistä. Isovanhempi joutuu sietämään paljon omien vaikutusmahdollisuuksiensa rajallisuutta. Hän on ”ulkopuolinen” koska ei ole huoltajan asemassa, ja silti hän näkee hyvin läheltä vaikean tilanteen vaikutukset lapsenlastensa elämässä. Isovanhempi joutuu taiteilemaan siinä, että ei ole liian tungetteleva mutta toisaalta olisi riittävästi käytettävissä. ”Pisimmillään on yhden vuorokauden tauko, sitten on pakko soittaa, tehdä tikusta asia.” (vainotun äiti)

132

Läheinen voi kantaa syyllisyyttä siitä ettei huomannut väkivallan merkkejä varhaisemmassa vaiheessa tai omat ratkaisuyritykset ja toimintatavat eivät auttaneet tai olleet oikeita. Läheinen voi esimerkiksi hyvää tarkoittaen kertoa tietoja, jotka kiihdyttävät vainoa, tai pyrkiä toimimaan sovittelijana ja tietämättään samalla ”ruokkia” vainoajan käyttäytymistä. Läheinen voi kokea, että vaino jotenkin leimaa, ja voi aiheuttaa häpeää, että ”meidän ihan tavalliselle perheelle on käynyt näin”. Läheisen suhde uhriin voi olla myös ristiriitainen läheisen ja uhrin yhteisen historian vuoksi, jolloin esimerkiksi lapsuuden perheen suhteet vaikuttavat läheisen mahdollisuuteen ja haluun olla tukena: ”Muuttourakan päättyessä välit kiristyivät. Kotiin tultua vielä siivosin (tyttären) entisen asunnon ja palautin avaimet. Ei kiittänyt. Facebookissa kirjotti, ettei halua olla missään tekemisissä. Se vei jalat alta. Tyhjensin koko Facebook-sivuni ja tyttö kommentoi sitä ikävästi. Nyt annan (tyttären) rauhoittua. Laitan vain lasten paketit ja kortit. Annan ajan kulua.” (vainotun äiti) Vaino myös kuormittaa ja uuvuttaa läheisiä. Vainon seurauksena läheisen elämä voi keskittyä huolenpitoon lapsesta ja lapsenlapsesta ja oma elämänpiiri kapeutua huomaamatta. Omat harrastukset ja oma parisuhde voivat jäädä taka-alalle ja sosiaaliset suhteet vähetä, koska halutaan olla apuna tarvittaessa. Huoli ja tarve suojella sekä halu olla tarvittaessa auttamassa voi tapahtua läheisen oman hyvinvoinnin kustannuksella. (Skinnari & Ylönen 2014.) ”Pitemmälle matkalle ei uskalla lähteä ja lyhemmälläkin on koko ajan mielessä, että on liian kaukana, jos sattuisi jotakin.” (vainotun äiti)

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

”Ehkä meidän kannalta pahinta oli huoli. Miten (vainottu) jaksaa, kun tuntui että hän sinnitteli äärirajoilla. Toimi jotenkin jopa robottimaisesti. Välillä tuntui, että piti soittaa melkein päivittäin, koska pelotti, että jotain pahaa sattuu.” (vainotun ystävä) Läheinen voi uupua tukijan roolissaan, jos vaino jatkuu pitkään. Läheiselle vaikea on myös tilanne, jossa uhri itse toimii epäjohdonmukaisesti suhteessa vainoajaan esimerkiksi silloin, kun uhrin on vaikea pitää kiinni rajoista. Läheinen voi olla vihainen uhrin ratkaisuista ja vetäytyä tai katkaista suhteensa. Vaino voi vaikuttaa läheisen maailmankuvaan. Läheinen havahtuu todellisuuteen lähisuhdeväkivallasta ja sen seurauksista. Läheinen joutuu seuramaan läheltä ja itsekin kokemaan yhteiskunnan palvelujärjestelmän ongelmat vainon tunnistamisessa ja siihen puuttumisessa. Etenkin isovanhempien on raskasta kantaa huolta lapsenlastensa turvallisuudesta ja joutua näkemään läheltä, miten lasten kokemus jää kuulematta. Se rikkoo omaakin turvallisuuden tunnetta ja luottamusta yhteiskunnan toimivuuteen. Vainoajan maahanmuuttajatausta voi vaikuttaa siihen, että huomaa kokemuksen leimaavan kaikkia muitakin saman taustaisia henkilöitä: ”Oma maailmankatsomus on ollut kansainvälinen, muut ihmiset hyväksyvä. Nyt sen ylläpitäminen on teettänyt töitä.” (vainotun äiti) Osaa vainotapauksista ja niihin liittyviä oikeudenkäyntejä käsitellään tiedostusvälineissä. Tiedotusvälineet voivat olla yhteydessä myös uhrin läheisiin ja saattavat toimia hyvin tungettelevasti. Oman perheen asioiden käsittely julkisuudessa on hämmentävää ja kuormittavaa. Läheinen joutuu varautumaan tilanteeseen ja suojaamaan oman perheensä yksityisyyttä.

LÄHEISTEN OMAT SELVIYTYMISKEINOT Läheisten omaa selviytymistä vainosta ja vainossa tukevat samat asiat kuin elämän kriisitilanteissa yleensä. Kriisivaiheessa elämän täytyy jatkua, jolloin on tärkeää huolehtia syömisestä, nukkumisesta, liikkumisesta, ulkoilusta ja arjen rutiineista. Arjen tuoma turvallisuus korostuu, kun elämään tulee ennen kokematon uhka. Läheisillä on tärkeä rooli arjen jatkumisen mahdollistajina vainotun perheessä, mutta sama arki kannattelee heitä itseään: ”Lasten mahdollisimman normaalin arjen säilyminen, koulu, päivähoito, harrastukset, saunaillat.” (vainotun äiti)

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

133

Läheiset korostavat tiedon merkitystä oman jaksamisellensa kannalta. Tieto auttaa ymmärtämään ja jäsentämään sitä, mistä on kyse ja mitä he voivat tehdä. Läheiset tarvitsevat tietoa vainosta ilmiönä ja keinoista suojautua. Se, että tietoa on yleensä ottaen saatavissa, kertoo, että ilmiö on yhteiskunnassa jo jollakin tasolla tunnistettu ja auttaa läheisiä ylläpitämään toivoa. Läheiset ovat tukena usein pitkissä prosesseissa liittyen uhrin parisuhteen päättymiseen, lasten asioista sopimiseen toisen vanhemman kanssa ja oikeusprosesseihin. Tieto prosessien etenemisestä auttaa sietämään turhautumista ja pettymystä, jota pitkittyvät prosessit usein jossakin vaiheessa tuottavat. Läheisillä voi olla myös omaa ammatillista ja elämänkokemuksen tuomaa tietoa, ja heille kertyy paljon tietoa tukijan roolissaan. He ovat valmiita jakamaan heillä olevaa tietoa ja toivovat kuulluksi tulemista auttamisprosessissa:

134

”Rikosilmoitus, konsultaatio tutuilta, joilla on kontakteja ja tietoa. Paras apu on ollut, kun on saanut puhua ihmisten kanssa, saanut miettiä, onko omat ratkaisut olleet oikeita, mitä joku toinen tekisi vastaavassa tilanteessa.” (vainotun ystävä) Isovanhempien kertomuksissa korostuu iän mukanaan tuoma elämänkokemus, joka luo luottamusta selviämiseen. Heidän toimintaansa leimaa sinnikkyys ja periksi antamattomuus. Elämässä on ennenkin selvitty vaikeista vaiheista, on luottamusta omaan ”terveeseen järkeen”, osataan olla ”jalat maassa” ja on totuttu siihen, että ”pitää vaan jaksaa” ja omaan ”sisukkuuteen ja sinnikkyyteen” voi luottaa ”niin kauan kuin henki pihisee”, koska ”oikeudentaju” ohjaa omaa toimintaa. Elämänkokemus näkyy myös myötätunnossa vainoajaa kohtaan ja ymmärryksenä hänen avun tarpeestaan. Vasta pitkään jatkuva vaino, lasten kärsimys ja vakavat väkivallan teot sammuttavat myötätunnon: “Ja kyllähän siinä mulle on ainakin käyny niin, että sitten tää ex-puoliso joka ihan samalla tavalla tarvitsee tukea ja apua kun tää miun tytär ja hänen perheensä. Mutta minulla ei riitä paukkuja enää niin ku miettimään sitä...” (vainotun äiti) Tapahtumien ja omien kokemusten kirjaaminen kalenteriin tai päiväkirjaan auttaa purkamaan ja jäsentämään tilannetta elämän kriisikohdissa. Pelottavat kokemukset voivat tallentua muistiin pirstaleisesti, ja ne voivat alkaa tuntumaan jälkeenpäin epätosilta. Vainon jatkuessa läheiselle voi kertyä paljon tapahtumia, yhteydenottoja ja havaintoja, jotka jäävät mieleen sekavina. Vainotun läheiselle asioiden kirjaaminen voi osoittautua myöhemmin isoksi avuksi oikeusprosesseissa, kun täytyy pystyä kertomaan, mitä ja milloin on tapahtunut. TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

Läheisten oman jaksamisen kannalta tärkeää on voida jakaa omaa huoltaan ja pelkoaan sekä puhua omista kokemuksistaan ja jaksamisestaan jonkun kanssa. Tärkeäksi tueksi ovat osoittautuneet ne ihmiset, joilla on jotakin kokemusta tai ammatillista tietoa aiheesta, kuten väkivaltaisen asiakkaan kohtaamisesta, oikeudellisista asioista ja psyykkisistä kriiseistä. Läheiset tarvitsevat myös sellaisia ”peilejä”, ystäviä, jotka muistuttavat rajojen laittamisen tärkeydestä myös tukijan roolissa ja kannustavat huolehtimaan omasta hyvinvoinnista. Vainon kohdistuminen uhria laajemmin perheeseen voi myös tiivistää perheen yhteyttä ja puolisoiden välejä, mikä tukee kaikkien selviytymistä. Vaino on erityinen elämäntilanne, jossa vertaistukea on vaikea löytää. VARJO-hankkeessa toteutettu läheisten vertaisryhmä osoitti, että myös läheisille vertaisuus on vahva tuki: ”Mutta kyllä täytyy myöntää se, että en siihen vertaistukiryhmään ois tullu jos ei alkas olla akut vähän tyhjänä. Voimaannun niin hirveesti jo niistä yksittäisistä tapaamisista, et saan niin paljon kaikkee ajateltavaa.” (vainotun äiti) Sekä vainotun että vainoajan läheisten selviytymiskeino voi olla myös pyrkimys välttää yhteydenpitoa ja mahdollisia ristiriitoja vainoajan kanssa: ”Joskus myös pelotti, että jos (vainoaja) saa päähänsä kostaa meille, kun tiesimme hänen tästä talomme ohi toisinaan ajelevan. Kyllä se meidän ratkaisu tähän tilanteeseen oli, että yritettiin olla mahdollisimman niin, ettei ärsytetä” (vainoaja). (vainotun ystävä) Läheisten kokemuksissa nousee tärkeäksi huolehtia arjen sujumisesta vainosta huolimatta. Myös tieto auttaa. Se voi olla elämänkokemuksen tuomaa, vertaisten kanssa jaettua tai läheisen omaa ammatillista tietoa. Läheisten voi olla vaikea mieltää itseään vainon uhreina ja nähdä omaa avun tarvettaan, kun huoli vainotusta perheestä on suuri. Uhrin turvasuunnittelua tehtäessä olisi kartoitettava myös läheisten tilanne ja mahdollinen tuen tarve.

LÄHEISET AMMATTILAISTEN TIEDOLLISENA RESURSSINA Läheiset antoivat aikaansa ja osallistuivat hankkeen aikana haastatteluihin, keskusteluihin ja ryhmiin toivoen, että saisivat sitä kautta äänensä kuuluviin. Tukijan roolinsa lisäksi he halusivat toimia vaikuttajina ja kokemusasiantuntijoina:

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

135

”Toivon esimerkiksi, että täältä kautta jollain lailla… sais sitä näkyvyyttä ehkä sit.” (vainotun äiti) ”Tosi tärkeetä läheisten tuki, sitä täytyy ihmisille korostaa. Ihmiset kenellä ei läheisiä ole, niin ovat onnettomassa asemassa.” (vainotun äiti)

136

Tutkimus puoltaa yksilöiden elinympäristöä huomioivia, kontekstuaalisia väkivallan selitysmalleja sekä niitä väkivaltatyön toimintamalleja, joissa pyritään työskentelemään yksilö- ja perhetasoa laajemmin (Hurtig 2013). Väkivalta ja avuntarve tulee huomioida kokonaisuutena osana ihmisen elämäntilannetta ja palvelujärjestelmän toimivuutta. Väkivaltakysymys tulee kohdata rakenteellisena oikeudenmukaisuuskysymyksenä, mikä edellyttää ammattilaisilta tiedon tuottamista asiakkaiden avuntarpeesta sekä asiakkaiden etujen ja oikeuksien asianajoa. Työtä tulee tehdä asiakaslähtöisesti, reflektoimalla, työn vaikutuksia seuraamalla sekä tietoa hyödyntämällä. (Hurtig & Nikupeteri & Laitinen 2014.) Läheisten kokemukset eron jälkeisestä vainosta ja siihen puuttumisen ongelmista haastavat lähisuhdeväkivaltatyön ammattilaisia ja muita ilmiötä kohtaavia ammattilaisia suuntaamaan omaa työtään hoitamisen rinnalla myös rakenteellisiin ongelmiin puuttumiseen. Päihdetyössä ja mielenterveyspalveluissa potilaan tai asiakkaan läheiset ovat olleet jo pitkään mukana. Niissä on kehitetty erilaisia interventioita, joihin läheiset pyydetään mukaan hoidon tueksi. Lisäksi läheisillä on toimintaa ja omia järjestöjä oman jaksamisensa tueksi ja vaikuttamisen kanavina. VARJO-hankkeen kokemukset rohkaisevat kokeilemaan ja kehittämään työskentelyä läheisten kanssa lähisuhdeväkivaltatyössä muissakin tilanteissa kuin eron jälkeisessä vainossa. Läheisinfoista on jo saatu hyviä kokemuksia. Niissä läheiset saavat tietoa lähisuhdeväkivallasta ja apua läheisen roolissaan jaksamiseen.

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

Avainviestit – Läheiset

Vainossa läheisillä on monenlaisia rooleja ja he voivat tarvita tukea omaan jaksamiseensa.

Myös läheiset voivat joutua vainon kohteeksi, tarvita riskin arviointia ja apua turvasuunnitelman tekemiseen ja turvallisuudesta huolehtimiseen.

Julkisuteen tulevissa tapauksissa täytyy kaikkien asianosaisten varautua tiedotusvälineiden uteliaisuuteen ja yksityisyyden suojaamiseen.

Läheiset ovat lähisuhdeväkivaltatyön käyttämätön resurssi, jolla on tietoa, kokemusta ja osaamista. Läheisten kanssa työskentelyyn tulee kehittää uusia toimintamalleja.

Lähteet Cupach, William R & Spitzberg Brian H. 2004: The Dark Side of relationship Pursuit: From Attraction to Obsession and Stalking. Mahwah, NJ. Lawrence Elbaum.

Sisäasiainministeriö 2012: Selvitys perheja lapsensurmien taustoista vuosilta 2003–2012. Sisäasiainministeriön julkaisuja 35/2012.

Hurtig, Johanna 2013: Taivaan taimet. Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Vastapaino. Vantaa.

Skinnari, Päivi & Ylönen, Iida 2014: ”Oisko minua voinu joku auttaa – en mä tullu sellaista edes ajatelleeksi”. Eron jälkeisen vainon uhrien läheisten tukeminen. Opinnäytetyö, sosiaalialan koulutusohjelma. Mikkelin ammattikorkeakoulu.

Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisena oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli, Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. Copyright UNIpress, 273–275. Logan,TK. 2010. Research on Partner Stalking: Putting the Pieces Together. University of Kentucky. Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2013: Vaino naisiin kohdistuvana eron jälkeisenä väkivaltana. Teoksessa Vuori, Jaana & Ojala, Hanna (toim.): Naistutkimus- kvinnoforskning. Naistutkimuksen seura, 29–44.

Slåen, Anne 2009: Lupa tappaa? Katsaus Shariàn ja kunniamurhien väliseen yhteyteen. Teoksessa Tauro, Tanja & van Dijken, Marjo (toim.): Kunnia konfliktina. Näkökulmia ilmiön tunnistamiseen ja ennaltaehkäisyyn. Aldus. Lahti, 107–109. Törmä, Sinikka, Tuokkola, Kati & Hurtig, Johanna 2013: Lähisuhde- ja perheväkivalta romaninaisten kokemana. Avun tarpeet yhteisössä ja palvelujärjestelmässä. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2013:33. Helsinki.

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

137

7 AMMATTILAISENA VAINON KOHTEENA Marjo Oinonen

138

Luvun tulokulma vainoon on erilainen kirjan muihin lukuihin verrattuna. Se kohdentuu lastensuojelutyöntekijöiden vainotuksi tulemisen kokemuksiin sekä heidän tukemisensa ja auttamisensa kysymyksiin. Luku pohjautuu osittain lisensiaatintutkimukseeni Työnsä vuoksi vainotut, jossa tutkin seitsemän lastensuojelun sosiaalityöntekijän kokemuksia. Luku tuo esiin, että vainoaminen vaikuttaa ammattilaisiin ja on erittäin haavoittavaa. He kantavat mukanaan samankaltaisia vainon seurauksia kuin eron jälkeisen vainon uhrit. Lastensuojelu on vaativaa työtä, jossa työolosuhteisiin ja työhyvinvointiin liittyvät tekijät luovat erityispiirteitä toimintakentälle. Siihen liittyy vahva oikeus puuttua yksityisyyden ja perheen suojaan sekä erilaiset vuorovaikutustilanteet asiakkaiden kanssa. Väkivalta on osana työtä puututtaessa perheja lähisuhdeväkivaltaan, eron jälkeisiin vainotilanteisiin, lasten kaltoinkohteluun, pahoinpitelyyn tai seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Lastensuojelussa työväkivallan tai sen uhkan kohtaaminen on todennäköistä. Vainoaminen voi kohdistua lastensuojelun sosiaalityöntekijään joko suoraan tai verkostoituen. Se on äärimmäinen työväkivallan muoto. Ammattilaisiin kohdistuvalla vainolla on niin yhteiskunnallisia kuin yksilöllisiä vaikutuksia.

HAASTEET KUNNALLISESSA LASTENSUOJELUSSA Suomalaisessa lastensuojelussa työskentelevien on todettu olevan erittäin kuormittuneita. He myös kokevat työssään paljon ristiriitoja, huomattavasti pohjoismaisia kollegoitaan enemmän. (Saarinen, Blomberg & Kroll 2012.) Lastensuojelutyölle on kuitenkin ominaista se, että vaikka työ koetaan kuormittavaksi ja uuvuttavaksi, se koetaan samalla myös tärkeäksi ja motivoivaksi (Forsman 2010). Työterveyslaitoksen tutkimuksen mukaan sosiaalityöntekijöillä on jopa kaksinkertainen riski päätyä työkyvyttömiksi mielenterveyden ongelmien vuoksi verrattuna muihin kunta-alalla työskenteleviin. Heitä kuormittavat erityisesti resurssipula, kiireinen työtahti, asiakasvastuu ja asiakkaiden moniongelmaisuus (Salo & Rantonen ym. 2016). Paineet kunnallisessa lastensuojelussa kasvavat alati, sillä pätevistä sosiaalityöntekijöistä on jatkuva pula (ks. Valvira 2014; Miettinen & Stenroos 2011; Saarinen, Blomberg & Kroll 2012) ja lastensuojelun resurssit koetaan riittämättömiksi (Mänttäri-van der Kuip 2015). Kunnallisen lastensuojelun haasteena tulevaisuutta ajatellen onkin saada sosiaalityöntekijät pysymään sen vaativalla toimintakentällä (ks. Forsman 2010). Lastensuojelun sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään myös perheja lähisuhdeväkivallan sekä eron jälkeisen vainon uhreja ja työskentelevät eron TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

jälkeisen vainon prosesseissa uhrien auttamiseksi ja vainon lopettamiseksi. Haasteita lastensuojelun sosiaalityölle tuovat sitä koskeva julkinen kriittinen keskustelu, jonka keskiössä ovat perhesurmat, lapsen väkivaltainen kuolema sekä lastensuojelun menneisyys ja siinä erityisesti väärintoimimiset. (Ks. Bardy & Heino 2013; Ruonti, Rantonen & Salo 2016.) Tämä yhteiskunnassa ilmenevä kriittisen asenneilmaston vahvistuminen voi osaltaan lisätä lastensuojelun tuomitsemista ja sitä kautta sosiaalityöntekijöihin kohdistuvaa uhkailua, työväkivaltaa tai sen uhkaa, jota voidaan pitää oikeutetuttuna tai jopa ansaittuna. Sosiaalityöntekijöiden kokemaa työväkivaltaa on tutkittu enenevässä määrin niin Suomessa kuin maailmallakin. Tiedetään, että työväkivalta on vakava ongelma sosiaalityössä (mm. Brockmann, 2002; Newhill & Wexler 1997; Spencer & Munch 2003). Tiedetään myös, että sosiaalialalla työskentelevillä on suuri riski kohdata väkivaltaa, mutta sitä ei kuitenkaan useinkaan tunnisteta ”oikeaksi” väkivallaksi, vaan se mielletään sosiaalityöhön kuuluvana ”lisäbonuksena” (mm. Brockmann 2002; Newhill & Wexler 1997; Spencer & Munch 2003; Virkki 2007). Ammattijärjestö Talentia teetti Työterveyslaitoksella vuonna 2016 selvityksen jäsentensä kokemasta työväkivallasta ja sen uhkasta. Sen mukaan työssä koettu väkivalta tai sen uhka on varsin yleistä sosiaalialan korkeakoulutetuilla työntekijöillä, koska joka viides oli kokenut niitä jossakin muodossa. Yleisintä oli sanallinen asiaton kohtelu ja sanallinen uhkailu. Myös fyysisen väkivallan ilmeneminen oli yleistä: joka kuudetta oli nipistetty, potkittu tai purtu ja joka kymmenettä oli lyöty nyrkillä tai teräaseella tai heitetty esineillä. Joka neljäs sai stressioireita väkivallan uhkasta, ja joka viides pelkäsi väkivaltaa tai sen uhkaa. Selvityksen mukaan väkivaltakokemukset aiheuttivat erilaista psyykkistä oireilua, kuten ahdistusta, unihäiriöitä ja pelkoa, mutta myös poissaoloja työstä tai jopa halua vaihtaa työpaikkaa. (Vartia-Väänänen & Pahkin 2016.)

VAINOAMISEN ILMENEMINEN LASTENSUOJELUSSA Lastensuojelun työn erityiseen luonteeseen liittyy tekijöitä, jotka altistavat työntekijän vainoamiselle. Siihen liittyy vahvasti legitimiteetti puuttua yksityisyyden ja perheen suojaan (Hurtig 2003; Turtia 2001), harkinnankäyttö työssä, vuorovaikutussuhteet sekä työkulttuuri, jossa väkivalta on osana työtä joko suoraan tai välillisesti. Väkivaltatilanteita esiintyy puututtaessa perheja lähisuhdeväkivaltaan, lasten kaltoinkohteluun, pahoinpitelyyn tai seksuaaliseen hyväksikäyttöön (ks. Littlechild 2005) sekä työskenneltäessä vastustavien, uhkaavien, aggressiivisesti ja väkivaltaisesti käyttäytyvien vanhempien kanssa (ks. Littlechild ym. 2016). Lastensuojelussa tilanteiden hoitamiseen liittyvä erimielisyys, tulkintaerot interventioiden syistä ja lapsen ja perheen TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

139

140

tarpeista, saattavat toisinaan herättää voimakkaita tunteita, jos interventiot eivät tapahdu asiakkaan näkökulmasta vapaaehtoisesti, vaan niihin liittyy pakkoa (Burry 2002, 145; Regehr & Clancy 2010). Lastensuojelun sosiaalityöntekijä kohtaa työssään vainoamisen kohteeksi parisuhteen päättymisen tai eron jälkeen joutuneita asiakkaita tai eroista seuraavien erityisen vaativien huolto- ja tapaamisriitojen osapuolia (ks. Nikupeteri 2016; Castrén 2009; Häkkänen-Nyholm 2010). Toisilla asiakasperheiden vanhemmilla ilmenevät vakavat mielenterveyden pulmat tuovat työlle merkittäviä haasteita. Tutkimuksissa vainoajilta on löydetty persoonallisuudenhäiriöitä, kuten antisosiaalisia tai narsistisia piirteitä, psykoottista oireilua ja pakonomaista käyttäytymistä (Rosenfield 2000). Vaino saattaa lastensuojelun sosiaalityöntekijälle olla siis suoraa seurausta työstä, tai se voi verkostoitua asiakasuhrin auttajatahoon. Tällöin vainotun lastensuojelun asiakkaan, joka usein on äiti lapsineen, auttajasta tuleekin vainoamisen uhri. Lastensuojelun toimintakenttä on äärimmillään vaativan erityistason palvelua, ja toisinaan sosiaalityöntekijä joutuu työskentelemään tilanteissa, joissa hänen osaamisensa ei ole vahvimmillaan peruskoulutuksensa pohjalta. Kansainvälisissä tutkimuksissa vainoamista auttamisalan ammatteihin, kuten terveydenhuollon henkilökuntaan, on tutkittu psykologien, terapeuttien ja lääkärien osalta. Näissä ammateissa vainoamisen kohteeksi joutuminen on varsin yleistä: tutkimuksen perusteella heistä 10–25 prosenttia on kokenut jossakin uransa vaiheessa vainoa (mm. Gadit ym. 2014; Kivisto ym. 2015; Purcell & Powell & Mullen 2005; Wooster & Farnham & James 2013). Sosiaalityöntekijöihin kohdistuvan vainoamisen yleisyyttä puolestaan selvitti kanadalainen tutkimus, jonka mukaan 16 prosenttia työntekijöistä oli ilmoittanut kokeneensa vainotuksi tulemista jossain vaiheessa uraansa (MacDonald & Sirotich 2005). Lastensuojelun sosiaalityössä on riski kokea työväkivaltaa, jonka äärimmäinen muoto on vainoaminen. Auttamisalan ammattilaisiin kohdistetun vainoamisen yleisyyttä tai esiintyvyyttä ei ole selvitetty kansallisella tasolla. Lastensuojelun työolosuhteisiin liittyvien ilmiöiden kieltäminen ei lisää lastensuojelutyön houkuttelevuutta, kun puolestaan niiden tunnustaminen, tunnistaminen ja niihin vaikuttaminen voivat sitä lisätä. Tämä nostaa lastensuojelun vaativan erityispalveluiden asemaan, ja se näkyy toimintakentän kehittämisessä ja työn arvostuksessa. Yleensä ottaen voidaan kuitenkin todeta, että vainolle keskeistä on sen tarkoituksellisuus, merkittävän uhan luominen kohteelle ja pelon aiheuttaminen uhrille (Nikupeteri 2016). Tämä koskee niin eron jälkeistä kuin ammattilaiseen kohdistuvaa vainoa. Vainoamisen kohteeksi joutunut työntekijä

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

on paitsi vahingoittavassa ja uhkaavassa, myös ristiriitaisessa ja vaikeassa tilanteessa ammatillisesti. Työntekijä kohtaa dilemman, jossa hänen ammatillisuutensa ja arvonsa joutuvat koetukselle (ks. Tzafrir & Enosh & Gur 2015). Sosiaalityöntekijän pitäisi pystyä tilanteessa huolehtimaan viran tuomista velvollisuuksistaan samalla, kun häneen kohdistuu vainoamistekoja ja henkilökohtaista uhkaa. Tutkin lisensiaatintyössäni vainotuksi tulleiden lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia, ja tutkimuksestani käy ilmi, että vainoaminen on erittäin haavoittavaa sen kohteeksi joutuneelle työntekijälle. Perustavanlaatuinen huomio työntekijään kohdistuvasta vainosta on se, että vaino ylittää julkisen rajan ja siirtyy yksityiseen tilaan. Se siirtyy lastensuojelun sosiaalityöntekijän työoloista kotioloihin arkea varjostamaan. Se vaikuttaa paitsi työntekijään itseensä myös hänen perheenjäseniinsä sekä aiheuttaa muutoksia heidän elämäänsä, esimerkiksi turvallisuuden varmisteluina, lasten kuljettamisina tai siten, että puolisosta ja lapsesta saattaa tulla sosiaalityöntekijän suojelija. Vainoamisilmiön mielivaltaisuus näyttäytyy siten, että sen päättymistä tai uudelleen alkamista ei voi ennustaa. Vaino voi alkaa työhön liittyvien tehtävien hoitamisesta tai jo asiakassuhteen päätyttyä. Vaino kehittyy prosessinomaisesti. Se alkaa usein yksittäisenä puheluna, kirjeenä tai viestinä, mutta laajenee satoihin erilaisiin yhteydenottoihin niin perinteisten kuin erilaisten digitaalisten kanavien kautta. (Oinonen 2016.) Vainoamisessa työntekijöitä voidaan seurata ja heidän kotiaan tarkkailla. Työntekijään ja tämän perheeseen voidaan kohdistaa suoria ja epäsuoria uhkauksia. Pelottelulla vainoaja pyrkii saamaan työntekijän toimimaan haluamallaan tavalla, kostamaan tai saamaan hyvitystä kokemastaan vääryydestä. Työssä koettu vainoaminen on erityisen vaikea ilmiö, sillä uhkaajaa ja uhkaavaa tilannetta ei voi realistisesti ja yksityiskohtaisesti kuvata juuri siksi, että se on työstä johtuvaa ja työntekijää sitoo vaitiolovelvollisuus. Ajatus läheisten vahingoittumisesta voi aiheuttaa vainon kohteeksi joutuneessa työntekijässä pelkoa ja saa tämän pois tolaltaan. Vainoaminen mielletään toisinaan sosiaalityöntekijöiden työyhteisöissä ja organisaatioissa yksityiseksi asiaksi, vaikka vainoaminen on suoraa seurausta ammatissa toimimisesta. Työntekijä jää silloin vainon tilanteessa selviämään yksin vailla organisaation, työyhteisön tai esimiehen tukea. Niin organisaatio, poliisi kuin oikeusjärjestelmäkin odottavat työntekijän toimivan ja hoitavan asiaansa. (Oinonen 2016.)

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

141

VAINOAMISEEN REAGOIMINEN Väkivallan uhrien avunhakua selvittävistä tutkimuksista ilmenee, että uhrit pyrkivät selviämään tilanteessaan mahdollisimman pitkälle ilman ulkopuolista apua. He käyttävät arjessa erilaisia selviytymisstrategioita, joilla he suojaavat itseään ja läheisiään. (Nikupeteri 2016.) Vainoamiseen liittyvistä yksilöllisistä selviytymisstrategioista on tehty erilaisia tutkimuksia. Angela Amarin ja Eileen Alexyn (2010) tutkimuksen mukaan yleisempiä selviytymisstrategioita olivat ongelman vähätteleminen ja minimointi, etäisyyden ottaminen vainoajaan, irrottautuminen ongelmasta ja sen ulkoistaminen, sanallisen pakenemistaktiikan käyttäminen, suhteen lopettamisyritykset, vuorovaikutuksen rajoittaminen vainoajaan ja saavutettavuuden rajoittaminen suhteessa vainoajaan. Muita erilaisia toimintatapoja vainoamiseen on todettu olevan • mukana reagointi (uhri muun muassa pyrkii keskustelemaan vainoajan kanssa),

142

• vastaan reagointi (uhri vaikkapa uhkaa vainoajaansa saadakseen tämän lopettamaan vainoamisteot), • poispäin reagointi (uhri esimerkiksi vaihtaa puhelinnumeroa tai päivittäisiä kulkureittejään), • sisäänpäin reagointi (uhri kieltää vainon tai sen seuraukset tai alkaa käyttää päihteitä) ja • ulospäin reagointi (uhri hakee lähestymiskieltoa). (Spitzberg 2002; Spitzberg & Cupach 2007.)

Myös ammattilaiset joutuvat turvautumaan yksilöllisiin selviytymisstrategioihin selvitäkseen vainosta. Tutkimukseni mukaan työstä johtuvassa vainossa lastensuojelun sosiaalityöntekijät toimivat aktiivisesti tilanteen ratkaisemiseksi. Sosiaalityöntekijät hakivat ulkopuolista apua niin työnohjauksesta kuin terveydenhuollosta, työterveydenhuollosta ja terapiasta. He pyrkivät myös vastuuttamaan työnantajaansa toimimaan tekemällä vaaditun ilmoituksen uhasta ja toisinaan olemalla yhteydessä työsuojeluun. Työntekijät ottivat suuria riskejä tai pyrkivät irrottautumaan vainosta esimerkiksi hakeutumalla uuteen työhön. Sosiaalityöntekijät käyttivät tilanteessa seuraavia selviytymisstrategioita: • Yhteenotto, jossa he pyrkivät saattamaan vainoajan vastuuseen teoistaan olemalla yhteydessä poliisiin, hakemalla lähestymiskieltoa ja saattamaan vainoajan rikosoikeudelliseen vastuuseen. • Suunnitelmallinen ongelmanratkaisu, jossa he eri toimenpiteiden avulla pyrkivät muuttamaan tilannettaan.

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

• Sosiaalisen tuen hakeminen, jossa merkitykselliseksi uhrin tueksi, toimijaksi ja suojaksi rakentui läheisten piiri: kumppani, naapurit, työkaverit ja ystävät sekä lasten kasvuympäristöjen aikuiset. • Itsekontrollointi omien tuntemustensa ja toimiensa säätelyyn, esimerkiksi siten, ettei pelkoa näytetty vainoajalle. • Positiivinen uudelleenarviointi kohdistui persoonalliseen kasvuun, ja se näkyi vainoamiskokemuksesta oppimisena. • Etäännyttäminen, jossa asiakkaan käyttäytymistä ymmärrettiin ja hänen käyttäytymisensä sai uuden merkityksen, jolloin tämän teoista tuli hyväksyttävää. (Oinonen 2016.)

SELVIYTYMISTÄ EDISTÄVÄT TEKIJÄT Suomessa työturvallisuuteen pyritään vaikuttamaan lainsäädännöllä ja ennaltaehkäisemään väkivallan uhkaa. Työnantaja on Työturvallisuuslain mukaan velvollinen huolehtimaan työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä työssä. Lainsäädännön näkökulmasta työväkivalta on asiakasväkivaltaa. Työn vaarojen selvittäminen ja arviointi tulee tehdä säännöllisesti. (Työturvallisuuslaki 738/2002, 8§, 10§, 27§.) Vainoamisessa juuri väkivallan ja uhan riskin arviointi on tärkeää. Vainoamisen uhreille suositellaan usein vainoamistilanteesta selviämiseksi elämäntavan muutoksia, joihin sisältyy turvallisuuden vahvistaminen, vainoamistekojen tarkka dokumentointi ja tarkkaavaisuus jokapäiväisessä elämässä. Nämä muutokset ja turvasuunnitelmat ovat välttämättömiä myös uhriksi joutuneelle sosiaalityöntekijälle. Samalla pitää kuitenkin muistaa, etteivät muutokset ja turvasuunnitelmat saa lisätä uhrin eristäytymistä. (Ks. Pathe 2002) Tutkimusten mukaan vainoaminen saattaa alkaa vaikuttaa myös suoraan uhrin verkostoon, ja eron jälkeisessä vainossa vainon on todettu siirtyvän ensisijaisista uhreista läheisiin (mm. Spitzberg & Cupach 2007; Nikupeteri & Laitinen 2015). Verkoston jäsenet saattavat sijaistraumatisoitua ja heille voi kehittyä masennusta ja stressioireita (Spitzberg & Cupach 2007). Ammattilaisten, jotka ottavat kantaa ja tekevät interventioita ja joutuvat vainoprosesseihin mukaan, on tiedostettava tämä paitsi auttamistyössään, myös omakohtaisessa vainoamiskokemuksessa. Työntekijöiden kokonaisvaltainen tukeminen edellyttää yhtä lailla heidän läheisten tilanteen kartoittamista. Tutkimukseni mukaan keskeinen selviytymistä edistävä tekijä oli vainoamisen päättyminen. Selviytymistä edesauttaa työntekijän rajaaminen kokonaan vainoajan ja hänen perheensä asioiden ulkopuolelle. Merkittävä tekijä selviytymisessä on sosiaalinen tuki, niin työyhteisöltä ja esimieheltä kuin läheisiltäkin. Läheisten luoma suojaverkosto ei kuitenkaan riitä, mikäli työyhteisö TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

143

ja esimies eivät tue vainoamisen uhria ja pyri omalla toiminnallaan saamaan vainoamista päättymään. Jos sosiaalinen tuki toimii eikä vainoamista saada päättymään, henkilö voi oppia hallitsemaan vainon vaikutuksia elämäänsä ja elämään vainon kanssa. (Oinonen 2016.)

ONGELMAKOHDAT LASTENSUOJELUTYÖHÖN LIITTYVÄSSÄ VAINOAMISESSA

144

Lastensuojelun työn luonteen vuoksi sosiaalityöntekijällä on riski joutua vainoamisen kohteeksi. Vainoamisessa, kuten muussakin työhön liittyvässä väkivallassa, tärkeää on riskien arviointi ja ennaltaehkäisy. Ennaltaehkäisyä voivat olla tiedon ja taitojen lisääminen koulutuksella, yksilölliset strategiat ja niiden vahvistaminen sekä turvallisuutta lisäävät ohjelmat niin organisaatiotasolla kuin laajemmin yhteiskunnan tasolla. Pelkkä ennaltaehkäisy ei kuitenkaan riitä, vaan työnantajalla tulee olla valmiuksia selvittää ja arvioida paitsi vainoamisen ennustetta, myös sen riskit ja merkitys työntekijän turvallisuudelle ja terveydelle. Työantajalla ja sen edustajilla pitää olla valmiuksia toimia vainoamistilanteissa ja valmiuksia tukea vainon uhriksi joutunutta sosiaalityöntekijää. (ks. Regehr & Glancy 2010). Tutkimuksessani edellä mainittu näyttäytyi ongelmallisena. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kertomusten mukaan heidän tilannettaan vainoamisen kohteena oli vähätelty työyhteisössä, ja asiasta oli jopa kokonaan vaiettu tai se oli sivuutettu. Se, ettei työntekijän puolelle tai kannalle ei asetuta selkeästi, saa merkityksen uhrin elämässä. Asian sivuuttaminen tai kieltäminen työyhteisössä syyllistävät uhria tilanteesta. Äärimmillään tilanne sai jopa työpaikkakiusaamisen piirteitä. Työntekijän turvallisuuden hallinnan lähtökohdasta työnantaja ei kertomuksissa ottanut vastuuta yhtä tilannetta lukuun ottamatta. Työnantajan ja esimiehen toimijuus olivat pääosin heikkoa vainoamisen lopettamiseksi. (Oinonen 2016.) Sosiaalityöntekijät nimesivät työpaikalla ongelmaksi puutteelliset ohjeistukset tilanteissa toimiseksi. Työntekijä on jätetty selviämään tilanteesta yksin, ja hän on jäänyt vaille riittävää henkistä, ammatillista ja lainsäädännöllistä tukea. Kertomuksissa työstä johtuva vainoaminen on toisinaan mielletty sosiaalityöntekijöiden työyhteisöissä ja organisaatioissa yksityiseksi asiaksi, vaikka vainoaminen on suoraa seurausta ammatissa toimisesta eikä työntekijällä olisi ilman ammattiasemaansa kompetenssia tai intressiä toimia. Työntekijöiltä odotetaan myös vahvaa toimijuutta tilanteessa, jossa usein hänen toimintakykynsä ja terveytensä ovat heikentyneet ja häneen on kohdistunut rikos. Toimijuuden odotus kohdistuu vainoamisen uhriin niin omalta organisaatiolta, poliisilta kuin oikeusjärjestelmältä. (Oinonen 2016.)

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

SUOSITUKSET VAINOAMISEEN PUUTTUMISEKSI Vainoaminen tulee tunnustaa työväkivallaksi ja työntekijään kohdistuvaksi rikokseksi, jossa hänen perusoikeuksiaan koskemattomuuteen, hyvinvointiin ja turvallisuuteen rikotaan, jolloin työntekijöiden ja heidän läheistensä auttaminen ja tukeminen on ylipäätään mahdollista. Yhteiskunnallisesti ja yksilön tasolla on tärkeää, että työturvallisuutta uhkaaviin tilanteisiin puututaan aina, koska vainon kohteeksi joutuminen vaikuttaa sosiaalityöntekijän toimintakykyyn ja mielenterveyteen. Vainoaminen vaikuttaa myös uhriksi joutuneen ansiotuloihin ja vie aikaresursseja. (Oinonen 2016.) Lisäksi se aiheuttaa yhteiskunnallisesti kustannuksia sairauspoissaoloina, terveydenhuollon ja oikeusjärjestelemän kuluina. Kun vaino tunnustetaan työstä johtuvaksi ilmiöksi, otetaan julkinen kanta lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työoloihin äärimmäisissä olosuhteissa, ja vain silloin työntekijöille ja heidän läheisilleen voidaan kehittää, tuottaa ja toteuttaa kohdennettuja ja tiedostettuja auttamisen toimenpiteitä. Työolojen parantaminen edellyttää yhteiskunnallista ja poliittista päätöksentekoa sekä lainsäädännön soveltamisen tarkennuksia ja muutoksia työturvallisuuden lisäämiseksi. Yhteiskunnallisella tasolla tulee olla halu puuttua työstä johtuvaan vainoamisilmiöön ja luoda sille tulevaisuuden sosiaalija terveysjärjestelmän uudistamisessa omat rakenteet ja ammattilaisten auttamiseen profiloitunut auttamisjärjestelmä, johon sisältyvät niin sosiaalihuollon ja terveydenhuollon kuin oikeusjärjestelmän palvelut tai ainakin vahva verkosto palveluiden saamiseksi. Auttamisjärjestelmälle tulee nimetä vastuutaho valtakunnallisesti ja mahdollistaa ammattilaisten auttamiseen liittyvä erityisosaaminen vainossa. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöille, kuten muillekin auttamisalan työntekijöille, tulee luoda valtakunnallinen tilastointi- ja seurantajärjestelmä vainoamisilmiön yleisyyden ja esiintyvyyden selvittämiseksi ja auttamisjärjestelmän kehittämisen tueksi. Samalla sosiaalityöntekijöitä tulee rohkaista avoimesti osallistumaan työolosuhteisiin liittyvään keskusteluun. Vainoamisen tunnistamista ja palvelujärjestelmässä tapahtuvaa moniammatillista riskinarviointia ja uhrin auttamista tulee kehittää samansuuntaisesti kuin parisuhdeväkivallan korkean riskin uhrien tai väkivallan uhan alla elävien henkilöiden auttamista. Tiedon lisääntyessä voidaan kehittää vainotilanteiden ennaltaehkäisyä, riskinarviointia ja tulkintaa ja miettiä valmiiksi työntekijöitä suojaavia rakenteita työelämään. Kun työväkivaltaa esiintyy, työnantajalla on tilanteen hoitamisen ja auttamisen vastuu sekä velvollisuus huolehtia työntekijän autetuksi tulemisesta. Työnantajan edustajan tulee rohkaista omalla toiminnallaan työntekijöitä ilmoittamaan väkivallasta. Työnantajan tulee ottaa tilanteet vakavasti ja kuunnella TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

145

146

työntekijää niin suorissa kuin epäsuorissa uhkatilanteissa. Esimiehen tuki on tärkeää ja väkivaltaisten asiakastilanteiden kohdalla tulee tunnistaa siihen liittyvä dynamiikka sekä tarve puuttua tilanteeseen autoritaarisemmalla otteella (Littlechild ym. 2016). Kun työelämässä puututaan säännönmukaisesti siellä esiintyvään työväkivaltaan tai sen uhkaan, antaa se selkeän viestin siitä, ettei työväkivalta ole ymmärrettävää tai hyväksyttävää. Kaikessa auttamisessa tärkeää on yhteinen tavoite vainon päättymisestä, uhrin turvallisuuden lisääminen ja hänen auttamisensa mahdollistaminen monialaisesti. Yksityiselämän suojaaminen, ammatillisen rajan pitäminen ja oikea-aikainen apu on välttämätöntä työntekijän työkykyisyyden säilyttämisen kannalta. Tilanteessa tärkeää on auttamisjärjestelmän toimivuus ja eri palveluiden toimiminen yhdessä. Näistä merkittävämpiä ovat työterveyshuolto, työnohjaus ja erilaiset konsultointimahdollisuudet niin lainsäädännön kuin auttamisjärjestelmän osalta. Työntekijän täytyy voida luottaa työantajan tukeen vainotilanteessa. Työnantaja tulee tilanteessa velvoittaa oikeusavun järjestämiseen ja kustannusvastuuseen. Työnantaja voi esimerkillään laittaa asian vireille syyttäjälle, koska vainoaminen on yleisen syytteen alainen rikos. Työntekijän ja hänen läheistensä turvallisuudesta on kuitenkin huolehdittava aina ensisijaisesti. Avainviestit – Ammattilaisiin kohdistuva vaino Ilmiön tunnustaminen ja laajuuden selvittäminen valtakunnallisesti

Kokonaisvaltaisen erityisosaamisen huomioivan auttamisjärjestelmän luominen ammattilaisille

Strukturoidun monialaisen riskikartoituksen luominen vainotilanteisiin valtakunnallisesti

Työnantajalla vahva velvoite toimia

Työntekijän ja läheisten turvallisuuden takaaminen aina ensisijaista

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

Lähteet: Amar, Angela Fredrika & Alexy, Eileen M. 2010: Coping with Stalking. Issues in Mental Health Nursing 31 (1), 8–14. Bardy, Marjatta & Heino, Tarja 2013: Katsaus lastensuojelun toimintaympäristöihin: paniikista toivoon ja näköalat auki. Teoksessa Bardy, Marjatta (toim.): Lastensuojelun ytimissä. Terveydenja hyvinvoinnin laitos. Helsinki. Brockmann, Mikaela 2002: New perspectives on violence in social care. Journal of Social Work 2(1), 29–44.

Littlechild, Brian 2005: The nature and impacts of violence against child-protection social workers: Providing effective support. British Journal of Social Work 35, 387–401. Littlechild, Brian & Hunt, Susan & Goddard, Chris & Cooper, Judy & Raynes, Barry & Wild, James 2016: The Effects of Violence and Aggression From Parents on Child Protection Workers’ Personal, Family, and Professional Lives. Sage Open. MacDonald, Grant & Sirotich, Frank 2005: Violence in the social work workplace. International Social Work 48(6), 772–781.

Castrén, Anna-Maija 2009: Onko perhettä eron jälkeen? Eroperhe, etäperhe, uusperhe. Gaudeamus. Helsinki.

Miettinen, Mira & Stenroos, MarjaLeena 2011: Lupaako laki liikaa? Selvitys lastensuojelulain asettamien määräaikojen noudattamisesta Etelä-Suomen aluehallintoviraston toimialueen kunnissa. Peruspalvelut, oikeusturva ja luvat. Etelä-Suomen aluehallintoviraston julkaisuja 15/2011.

Forsman, Sinikka 2010: Sosiaalityöntekijän jaksaminen ja jatkaminen lastensuojelussa. Henkilökohtaisen ja muodollisen uran rajapinnoilla. Tutkimushankkeen loppuraportti. Tampereen yliopisto.

Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: WorkRelated Well-Being among Finnish Frontline Social Worker in an Age of Austetrity. Akateeminen väitöskirja. Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta

Gadit, Amin A. Muhammad & Mugford, Gerry & Callanan, Terrence & Aslanov, Rana 2014: Reported Experiences of Stalking Behavior from Patients towards Psychiatrists from the Atlantic Provinces of Canada. British Journal of Medicine & Medical Research 4(22): 3990–4003.

Newhill, Christina E., & Wexler, Sandra 1997: Client violence toward children and youth services social workers. Children and Youth Services Review 19, 195–212.

Burry, Caroline Long 2002: Working with potentially violent client in their homes: What child welfare professionals need to know. Clinical Supervisor 21(1), 145–153.

Hurtig, Johanna 2003: Lasta suojelemassa – etnografia lapsen paikan rakentumisesta lastensuojelun perhetyön käytännöissä. Akateeminen väitöskirja. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Häkkänen-Nyholm, Helinä 2010: Lapsen vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta erotilanteessa. Duodecim 126(5), 499–505. Kivisto, Aaron. J., & Berman, Ashleigh & Watson, Malorie & Gruber, D., & Paul, Hannah 2015: North American Psychologists’ Experiences of Stalking, Threatening, and Harassing Behavior: A Survey of ABPP Diplomates. Professional Psychology: Research and Practice 46(4): 277–286.

Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaaminen. Akateeminen väitöskirja. Acta Universitatis Lapponiensis 336. Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2015: Children’s Everyday Lives Shadowed by Stalking: Postseparation Stalking Narratives of Finnish Children and Women. Violence and Victims, 30 (5), 830–845. Oinonen, Marjo 2016: Työnsä vuoksi vainotut. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia vainotuksi tulemisesta ja siitä selviämisestä. Lisensiaatintutkimus. Tampereen yliopisto. Pathe, Michele 2002: Surviving Stalking. West Nyack, NY, USA: Cambridge University Press.

TULOKULMIA VAINOON SEKÄ AVUN JA TUEN TARPEISIIN

147

Purcell, Rosemary & Powell, Martine B. & Mullen, Paul E. 2005: Clients Who Stalk Psychologists: Prevalence, Methods, and Motives. Professional Psychology: Research and Practice 36(5), 537–543. Regehr Cheryl & Glancy, Graham D. 2010: When Social Workers Are Stalked: Risks, Strategies, and Legal Protections. Clinical Social Work Journal 39, 232–242. Rosenfield, Barry 2000: Assessment and treatment of obsessional harassment. Aggression and Violent Behavior 5(6), 529–549. Ruonti, Hanna & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2016: Työn kuormitus taittuu hitaasti. Talentia-lehti 5/2016.

148

Saarinen, Arttu & Blomberg, Helena & Kroll, Christian 2012: Liikaa vaadittu? Sosiaalityöntekijöiden kokemukset työnsä kuormittavuudesta ja ristiriitaisuudesta Pohjoismaissa. Yhteiskuntapolitiikka 77 (4), 403–415. Salo, Paula & Rantonen, Otso & Aalto, Ville & Oksanen, Tuula & Vahtera, Jussi & Junnonen, Sanna-Riitta & Baldschun, Andreas & Väisänen, Raija & Mönkkönen, Kaarina & Hämäläinen, Juha 2016: Sosiaalityöntekijöiden hyvinvointi: Sosiaalityön kuormittavuus, voimavaratekijät ja sosiaalityöntekijöiden mielenterveys. Työterveyslaitos. Helsinki. Spencer, Patricia C. & Munch, Shari 2003: Client violence toward social workers: The role of management in community mental health programs. Social Work 48, 532–544. Spitzberg, Brian H. 2002: The Tactical Topography of Stalking Victimization and management. Trauma, Violence & Abuse 3 (4), 261–288.

Spitzberg, Brian H. & Cubach, William R. 2007: The state of the art of stalking: taking stock of the emerging literature. Aggression and Violent Behavior 12, 64–86. Turtia, Kaarina 2001: Sivistyssanat. Otava. Helsinki. Tzafrir Shay, S. & Enosh, Guy & Gur, Amit C. 2015: Client aggression and the disenchantment process among Israeli social workers: Realizing the gap. Qualitative Social Work 14 (1), 65–85. Työturvallisuuslaki (738/2002). http://www. finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2002/20020738 Valvira 2014: Valtakunnallinen lastensuojelun henkilöstöselvitys. Sosiaalija terveysalan lupa- ja valvontavirasto. Selvityksiä 1:2014. Helsinki. Vartia-Väänänen, Maarit & Pahkin, Krista 2016: Työväkivalta ja sen uhka –selvitys. Talentia. Virkki, Tuija 2007: Gender, Care, and the Normalization of Violence: Similarities between Occupational Violence and Intimate Partner Violence in Finland. NORA – Nordic Journal of Feminist and Gender Research 15(4), 202–232. Wooster, Leah & Farnham, Frank & James, David 2013: The prevalence of stalking, harassment and aggressive/ intrusive behaviors towards general practioners. The journal of Forensic Psychiatry & Psychology 24 (4), 514–531.

149

kuva: Sanni Rajapolvi

150

â&#x20AC;?Raskasta ja ahdistavaa, silti uusi aurinko nousee aina vaan.â&#x20AC;? -T kuva: Sanni Rajapolvi

OSA 3 AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

151

152

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA kuva: Sanni Rajapolvi

8 VAINON TUNNISTAMINEN, RISKIARVIOINTI

JA TURVASUUNNITELMA

Minna Piispa, Riitta Hannus, Ulla Valtonen ”Vainottuna turvallisuus on olotila, missä riskit ovat pienimmillään. Turvallisuuden tunteen saavuttaa jokapäiväisellä asioiden oikein tekemisellä.” Vainon loppumisen kannalta on keskeistä nimetä vaino suunnitelmalliseksi ja pitkäkestoiseksi väkivallaksi, joka eroaa normaalista parisuhteen jälkeisestä mustasukkaisuudesta tai huoltajuusriidasta. Tässä luvussa esittelemme menetelmiä ja lomakkeita, jotka auttavat työntekijöitä tunnistamaan vainon ja parantamaan uhrin turvallisuutta. Myös vainotun toimintatavat vainossa saattavat vaikuttaa vainon loppumiseen. Toimintatapojen kuvausta on konkretisoitu viiden vainotun haastattelujen avulla, ja luvussa olevat sitaatit ovat VARJO-hankkeessa mukana olleilta vainon kokemusasiantuntijoilta. Turvasuunnittelussa kartoitetaan, millaisin keinoin ja apuvälinein voidaan parantaa vainon uhriksi joutuneen turvallisuutta. Tärkeä osa vainotun auttamista on myös digitaalisen vainon tunnistaminen sekä keinojen löytäminen siltä suojautumiseen.

MARAK-PROSESSI JA TYÖVÄLINEET PARISUHDEVÄKIVALLAN JA VAINON TUNNISTAMISEEN Tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta sekä lapsen suojelua korostavassa suomalaisessa yhteiskunnassa perhesuhteisiin sijoittuvaa vainon ja väkivallan tietoa seuraa usein torjunta ja epäily. Vainon tunnistamista vainoksi vaikeuttaa myös se, että osa vainoteoista ei ole tyypillisiä väkivallan tekoja, vaan ne voidaan tulkita esimerkiksi ei-toivottuina rakkauden tunnustuksina. Tämä voi estää viranomaisia puuttumasta vakavaan, pitkäkestoiseen vainoon. Vainossa tekojen toistuvuus myös häivyttää toiminnan vakavuutta. Vaikka vainoteot karkaavat koko ajan kauemmaksi kulttuurisesti ja laillisesti hyväksytystä käyttäytymisestä, toistuessaan ne normalisoituvat osaksi arkea. (Nikupeteri & Laitinen 2013; Laitinen & Nikupeteri & Hurtig 2017.) Riskinarvioinnissa pyritään tunnistamaan erilaisten riskinarviointimenetelmien avulla ajoissa ne uhrit, jotka todennäköisimmin joutuvat tulevaisuudessa uudelleen lähisuhteissaan väkivallan uhreiksi. Suomessa on käytössä MARAK eli moniammatillinen riskinarvioinnin menetelmä. Riskinarvioinnilla on kolme tavoitetta: • Riskinarviointimenetelmillä kerättyjen tietojen avulla voidaan paremmin tarjota uhrille niitä palveluja, joita hän juuri siinä tilanteessa tarvitsee. AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

153

• Riskinarvioinnin tavoitteena on selkeästi estää uusien väkivallan tekojen tapahtuminen, jolloin saavutettu hyöty näkyy säästettyinä resursseina esimerkiksi poliisissa. • Moniammatillisten riskinarviointimenetelmien kautta pyritään lisäämään lähisuhdeväkivallan parissa työskentelevien työntekijöiden tietoa niistä väkivallan tekijöistä, joita voidaan pitää vaarallisina esimerkiksi sen vuoksi, että heillä on hallussaan aseita. (Robinson 2004, 8–9.)

154

MARAK-riskinarviointilomake (liite 1; myös THL 2017) on tehokas parisuhdeväkivallan ja vainon kartoittamisen väline. Lomakkeen kysymykset ohjaavat työntekijää huomioimaan asiakkaan sekä hänen perheensä tilanteen monipuolisesti ja kokonaisvaltaisesti, mikä helpottaa avun suunnittelua ja toteuttamista. Lomakkeella on 24 kysymystä, joilla selvitetään muun muassa sitä, millaista väkivalta on ollut, ovatko pahoinpitelyt muuttuneet vakavammaksi ja tapahtuuko niitä useammin kuin ennen ja kuinka vakavia pahoinpitelyt ovat sekä liittyykö väkivaltaan kontrollointia ja eristämistä. Kysymyksiä on myös tekijän huumeiden, alkoholin ja lääkkeiden käytöstä, rikostaustasta sekä mahdollisista lähestymiskiellon tai lasten tapaamissopimuksen rikkomuksista. Lomakkeen kysymykset pisteytetään, ja kohonneen riskin tapaukset käsitellään MARAK-työryhmän kokouksessa. MARAK-menetelmä on lähtöisin Walesista, Isosta-Britanniasta, missä toimintaa on toteutettu jo vuodesta 2003 lähtien. Menetelmässä on kaksi vaihetta. Ensin tunnistetaan väkivallan uhri ja arvioidaan hänen riskinsä joutua uudelleen väkivallan kohteeksi täyttämällä hänen kanssaan riskinarviointilomake. Mikäli täytetyn lomakkeen perusteella on todennäköistä, että uhri on vaarassa joutua uudelleen väkivallan uhriksi, hänen tapauksensa käsitellään moniammatillisessa työryhmässä, jossa on edustajia eri virastoista, eri hallinnonaloilta ja järjestöistä. Kokouksissa toimijat jakavat tietonsa uhrista toisilleen ja laativat tietojen perusteella turvasuunnitelman. Turvasuunnitelma sisältää toimenpiteet, joilla uhrin turvallisuutta voidaan lisätä tai joilla väkivaltaa voidaan vähentää. Moniammatillisen työskentelyn tarkoituksena on saada kokonaisvaltainen käsitys väkivallan tilanteesta ja siitä, miten uhrin sekä mahdollisten lasten turvallisuutta voidaan parantaa. (Piispa ym. 2012.) Suomessa on tällä hetkellä (vuonna 2017) runsas 30 toimivaa MARAKtyöryhmää eri puolilla maata. Kokemukset osoittavat, että työskentelyllä on pystytty vähentämään poliisin tietoon tulevan parisuhdeväkivallan uusiutumista. Runsaassa 70 prosentissa tapauksista toistuva väkivallan kierre on saatu katkaistua, eikä uusia rikosilmoituksia enää tullut poliisille puolen vuoden AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

seurantajaksolla. Uhrien omat kertomukset tukivat tulosta, ja väkivallan kokemukset olivat loppuneet. Tyypillisiä tilanteita, missä väkivalta uusiutui, olivat aiemman väkivaltatapauksen oikeuskäsittelyn lähestyminen eron jälkeen tai uhrin joutuminen tapaamaan väkivallan tekijää yhteisten lasten asioissa. Näihin saattoi sisältyä myös vainoa, sillä vajaalla 40 prosentilla vaino ja erilaiset häirinnän muodot jatkuivat edelleen, MARAKissa tehdyistä toimenpiteistä huolimatta. (Piispa & Lappinen 2014.) Suomessa saadut tulokset ovat samansuuntaisia kuin menetelmän kehittäjämaassa. Cardiffissa tehtyjen arvioiden mukaan noin 60 prosenttia MARAKissa mukana olleista uhreista kertoi, ettei ollut kokenut väkivaltaa puolen vuoden sisällä sen jälkeen, kun uhria koskeva tapaus oli käsitelty MARAKkokouksessa ja uhrille oli laadittu turvasuunnitelma. (Robinson 2004; Robinson & Tregidga 2005.) Vainotilanteiden arvioimisen tukena voidaan käyttää Sheridanin ja Robertsin (2011) kehittämää lomaketta (liite 2); myös THL 2017). Tässä riskinarviointilomakkeessa on 11 kysymystä, jotka pohjautuvat 1565 vainon uhrin kokemukseen ja kliiniseen arvioon. Lomakkeella seulotaan vainoon liittyvää fyysisen väkivallan riskiä, ja tätä riskinarviointia voidaan käyttää kaikissa vainoamiseen ja häirintään liittyvissä tapauksissa, kun vaino on ensin tunnistettu esimerkiksi MARAK-riskinarvioinnin lomakkeen avulla. Vaino-lomaketta täytetään aina, kun vainoamista tai häirintää on tapahtunut useammin kuin kaksi kertaa ja/tai asiakas on erittäin peloissaan. Kysymykset ohjaavat pohtimaan niitä tilanteita, joissa vainon riski on kohonnut, ja miettimään, millaisin keinoin ja välinein uhrin turvallisuutta voidaan näissä parantaa. Väkivallan ennustetekijöinä pidetään vainoajan tilannesidonnaista käyttäytymistä ja uhrin kokemaa pelkoa. Kysymykset kohdistuvat tapahtumiin ja uhrien kokemuksiin, jotka ovat olleet tunnistettavissa ennen, kuin uhria vastaan on hyökätty. Sheridanin ja Robertsin (2011) tutkimuksessa kävi ilmi, että törkeän pahoinpitelyn ja henkirikoksen yhteydessä kysymyksistä täyttyi 9–11 kohtaa. Mitä enemmän kyllä-vastauksia, sitä suurempi on väkivallan riski ja tarve käynnistää uhrin suojaamistoimet välittömästi. Uhrin turvaamiseen on syytä ryhtyä myös alhaisimmilla määrillä kyllä-vastauksia. Aikamme ehkä merkittävin turvallisuuteen liittyvä trendi on fyysisen ja digitaalisen toimintaympäristön yhdentyminen. Tämä tarkoittaa sekä digitaalisen toimintaympäristön että teknologian laajemman kehityksen yhdistymistä fyysisen turvallisuusajattelun ja -toimien rinnalle (Limnell 2016). Kaikissa vainotapauksissa on syytä arvioida myös digitaalisen vainoamisen olemassaolon mahdollisuus. Erityisesti, jos parisuhteeseen on liittynyt kontrollointia, on oletuksena oltava, että vainoaja jatkaa seuraamista ja kontrollointia myös AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

155

jollakin digitaalisella tavalla eron jälkeen. Tunnistamisen apuna voi käyttää liitteenä olevaa lomaketta (liite 3). Tätä lomaketta voi käyttää kaikissa vainoamiseen ja häirintään liittyvissä tapauksissa. Kysymykset ohjaavat tunnistamaan digitaalistavainoa ja huomioimaan digitaalisen suojautumisen tarpeen. Lomake on laadittu Digitaltrust-nimisen verkkosivuston pohjalta (Perry 2013). Osana hanketyötä kehitetty lomake sopii digivainon tunnistamiseen, mutta sitä ei ole testattu samalla tavalla kuin MARAK-lomakkeita.

VAINOTUN TOIMINTATAVAT VAINOSSA

156

Vainoa voi osaltaan ylläpitää vainotun tapa reagoida vainotekoihin. Vaino ja sitä mahdollisesti edeltänyt väkivaltainen parisuhde ovat kuitenkin vaikuttaneet vainottuun monilla tavoilla, mahdollisesti heikentäen hänen mahdollisuuksiaan suojautua vainolta. Lisäksi vainotun huoli ja pelko on usein laajentunut koskemaan itsen lisäksi myös lasten ja muiden läheisten turvallisuutta. Alun pitäen pelko on tunne, joka sisältää yllykkeen toimia, esimerkiksi vaaratilanteissa suojautua tai paeta. Liiallinen pelko kuitenkin lamauttaa tai aiheuttaa sen kaltaista ylivireyttä, joka heikentää elämänlaatua ja on uhka fyysiselle terveydelle. Liiallinen pelko voi myös aiheuttaa ylireagointia ja ylisuojautumista. ”Pelko on sitä, kun sun sydän sykkii sun korvassa.” Väkivallan ja vainon aiheuttama psyykkinen traumatisoituminen saattaa vaikuttaa vainon uhrin kykyyn tunnistaa riskejä, suojella itseään ja lapsia, pitää kiinni rajoistaan, ottaa vastaan apua ja luottaa. Jos uhrilla on erityinen vaikeus irrottautua väkivaltaisesta suhteesta tai hänellä on takanaan useita väkivaltaisia suhteita, hän on voinut joutua kokemaan väkivaltaa / kaltoinkohtelua jo omassa lapsuudessaan. Mitä pitkäkestoisempi turvattomuus ihmisellä on ollut omassa elämässään, sitä suurempi tarve tuelle usein on myös ulkoisen turvallisuuden vahvistamisessa: ”Sitä kun jo lapsena juoksi pakoon lumihangessa äitin miesystäviä, niin sitä tottu siihen. Menikin tosi kauan ennen kuin tajusi, että ei näin itselle saa tehä ja että on oikeus jatkaa elämää ilman häiriöitä eron jälkeen.” Ulkopuolisin silmin katsottuna vainotun tavat toimia suhteessa vainojaan saattavat joskus vaikuttaa ja ollakin ei-niin-toimivia vainon rajaamisen kannalta. Ammattilaisten tulee kuitenkin ymmärtää, että kyseessä ovat aina selviytymisyritykset hyvin haastavissa, äärimmillään jopa henkeä uhkaavissa tilanteissa. Vainottu voikin tarvita paljon tukea siinä, että hän kykenee AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

mahdollisimman tehokkaasti pitämään yllä rajoja vainoajaan. Vainotun syyllistäminen ei auta, vaan vainosta tulee vastuuttaa aina vainoaja. Spitzberg ja Cupach (2007) ovat luokitelleet vainotun toimintamallit suhteessa vainoajaansa viiteen luokkaan (kuvio 1). VARJO-hankkeessa haastatellut vainotut tunnistavat toimineensa näiden kaikkien mukaisesti jossakin vaiheessa vainoa. He kuvaavat edenneensä toimintatavasta toiseen sen myötä, kun he ovat havahtuneet siihen, ettei vaino loppunutkaan vaan jopa paheni. Tämän mukaisesti kuviossa nimetyt toimintamallit saattavat kuvastaa myös vainotun prosessia vainossa. Kuvion 1 ensimmäiset kolme toimintamallia eivät ole toimivia vainon loppu1. Mukana reagointi misen kannalta vaan saattavat jopa kiihdyttää vainoamista. Mukana reagoinnilla tarkoitetaan muun muassa pyrkimystä 2. Vastaan reagointi neuvotella vainoajan kanssa. Vainotut sitovat tämän parisuhteen alkuajan yh3. Sisäänpäin reagointi teyteen – kaikkeen siihen toimivaan, mitä suhteessa on joskus ollut. He kuvaavat, kuinka he aluksi uskoivat, että 4. Poispäin reagointi vastaamalla puheluihin ja viesteihin he saavat vainoajan lopettamaan toimin5. Ulospäin reagointi nan. He kertovat pettymyksestään, kun vetoaminen vainoajan ”järkeen ja tunKuvio 1. Vainotun toimintamallit teisiin” ei tehonnutkaan. Useat vainotut vainossa (Spitzberg & Cupach 2007). kokivat myös pyrkineensä ylläpitämään hallinnantunnettaan sillä, että he vastasivat yhteydenottoihin kuullakseen, millä mielellä vainoaja on ja missä hän on. Muutamilla haastatelluilla vainotuilla oli kokemus siitä, että vainoaja oli valehdellut puhelun aikana olevansa matkoilla, kun hän todellisuudessa olikin ollut vainotun asuinpaikan lähellä. Osa vainotuista kuvasi, kuinka he olivat turhautuneet, ärsyyntyneet sekä uupuneet vainoon ja pyrkineet kuvion 1 mukaisesti reagoimaan vainoajaa vastaan. He kuvasivat tunteneensa olevansa umpikujassa ja tulleensa siihen tulokseen, että mikään ei enää pelasta heitä. Äärimmillään he olivat uhanneet tappaa itsensä, jollei vainoaja lopeta vainoamistaan. Muutama kertoi myös uhanneensa vainoajaa jonkun kolmannen osapuolen fyysisellä väkivallalla, mikäli he eivät saa vainoajalta rauhaa. Itsemurhalla uhkailu voi vääristyneesti osoittaa vainoajalle hänen tärkeytensä uhrin elämässä ja toimivan samalla kannusteena jatkaa yhteydenpitoa. Väkivallalla uhkaaminen saattaa

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

157

158

kohottaa riskiä vainoajan ”kasvojen menettämiseen”, mikä puolestaan voi lisätä vainoajan väkivallantekoja ja kiihdyttää vainoa (Spitzberg & Cupach 2007, Häkkänen 2008). Vainotun sisäänpäin reagointi voi olla sekä passiivista että aktiivista vainossa. Passiivisena se on esimerkiksi vaikean traumatisoitumisen seurauksena tapahtuvaa vainon olemassaolon torjumista, tekojen merkityksen vähättelyä ja ylipäätään ambivalenssia suhtautumista vainoajaan. Aktiivisena se voi olla esimerkiksi runsasta päihteiden tai lääkkeiden väärinkäyttöä. Kaikki nämä tavat altistavat vainotun väkivallalle, estävät suojautumisen ja mahdollistavat vainon jatkumisen (Spitzberg & Cupach 2007, Häkkänen 2008). Poispäin reagointia vainossa ovat erilaiset keinot rajata vainoajan mahdollisuuksia saada kontaktia vainottuun. Näitä ovat muun muassa puhelinnumeron ja osoitteen salaaminen sekä itsen suojaaminen sosiaalisessa mediassa. Nämä ovat toimivimmat taktiikat: ne tekevät vainoamisesta vaikeampaa, eivätkä tuota vainoajalle positiivista vahvistamista. Toisaalta ne tuottavat vaivaa vainotulle, mutta rajaavat vainoa ja usein riittävät lopettamaan tai ainakin vähentämään vainoa (Spitzberg & Cupach 2007, Häkkänen 2008). Vainossa ulospäin reagointia on esimerkiksi rikosilmoituksen tekeminen sekä lähestymiskiellon hakeminen. Nämä ovat toimivimmat taktiikat: ne vähentävät väkivaltaista käyttäytymistä ja lähestymiskielto lopettaa vainon noin 60 prosentissa tapauksista (Spitzberg & Davies, 2007, Sheridan & Davies, 2001, Häkkänen 2008). Äärimmäisissä vainotapauksissa vainottu perhe joutuu yleensä salaamaan asuinpaikkansa turvakiellon avulla.

KEINOT JA VÄLINEET VAINOTUN TURVALLISUUDEN PARANTAMISEKSI ”Uhka oman pään sisältä ei voi kadota mihinkään. Pitää olla tietoinen omasta ja ympäristön tilasta ja sen mukaisesti päivittää turva-asioita. Näin tilanne pysyy hallussa… Syksyn pimeys aktivoi aina valppauden.” Keskeisimpänä keinona vainon lopettamiseksi on selkeän rajauksen tekeminen vainoajan ja vainotun välisissä kohtaamisissa ja yhteydenpidossa: jokainen kontakti vainottuun toimii vainoajalle positiivisena vahvisteena, joka kiihdyttää vainoamista. Esimerkiksi huolto- ja tapaamisasioihin liittyvät neuvottelut ja oikeudenkäynnit, joissa vainoaja tapaa vainotun, toimivat vainon katalysaattoreina. Vainotilanteissa ei tule järjestää vainoajan ja vainotun välisiä yhteistapaamisia. (Farnham & Henley 2013.) Eri turvaamiskeinojen valintaan vaikuttaa se, minkälaisen uhan vaino muodostaa. Uhan määrä voi myös muuttua ajan myötä, minkä vuoksi AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

turvasuunnitelmaa pitää tarvittaessa päivittää ja ennen kaikkea pitää yllä. Lähtökohtana on aina kokonaisvaltainen riskin arviointi sekä vainotun itsensä että mahdollisten lasten sekä läheisten osalta. Suunniteltaessa turvakeinoja tulee varmistaa, että vainottu on valmis niihin ja että hän saa tarvitsemansa tuen, jotta hän pystyy omalta osaltaan pitämään niistä kiinni. Keskeistä turvasuunnittelussa on tiedostaa, että jokainen rajanveto vainotulta voi aluksi nostaa väkivallan riskiä. Niinpä aina, kun ero jollakin tavalla konkretisoituu vainoajalle, pitää vainotun turvatasoa nostaa, mikä voi esimerkiksi tarkoittaa hakeutumista turvakotiin.

Oikeudelliset keinot Ensimmäinen askel vainon rajoittamiseksi on yleensä se, että vainottu kieltää vainoajaansa pitämästä enää yhteyttä. Jollei selkeä kielto yhteydenpidolle tehoa, voi alkuvaiheessa olla yhteydessä poliisiin ja kysyä neuvoa. Joissakin tilanteissa poliisi voi olla yhteydessä vainoajaan ja puhutella tätä. Joskus jo tämä auttaa lopettamaan vainon. Vainoaminen on kriminalisoitu Suomessa vuoden 2014 alusta, joten vainon jatkuessa teoista voi tehdä rikosilmoituksen sekä hakea lähestymiskieltoa. Lähestymiskieltoa haetaan poliisiviranomaiselta tai käräjäoikeudelta. Hakemukseen tarvitaan selostus vainoteoista ja mahdollisimman paljon näyttöä vainosta. Lähestymiskieltoa voi hakea perusmuotoisena tai laajennettuna, jolloin se kattaa myös muun vainotun toimintaympäristön, esimerkiksi työpaikan, lasten koulun tai päiväkodin. Jos lähestymiskiellolla on tarve suojata myös lapset, pitää sitä hakea erikseen. Sen saaminen edellyttää yleensä, että uhka on kohdistunut myös suoraan lapsiin. Lähestymiskielto on voimassa vuoden. Väliaikainen lähestymiskielto, jonka poliisiviranomainen voi määrätä astumaan voimaan heti, on voimassa lähestymiskielto-oikeudenkäyntiin asti. Mahdollisista lähestymiskiellon rikkomisista vainotun pitää tehdä rikosilmoitukset. Tämä on perustana lähestymiskiellon toimivuudelle. Lähestymiskiellolla suojatut ovat hälytyskeskuksen tiedossa, ja tämä nopeuttaa poliisin paikalle tuloa kotihälytystilanteissa. Vainotun on hyvä hakea itselleen tukea eri oikeusprosesseihin. Rikosprosesseihin hänen on mahdollista saada maksutta Rikosuhripäivystyksen (RIKU) tukihenkilö, joka on konkreettisesti mukana esimerkiksi poliisilaitoksella rikosilmoitusten teoissa, kuulusteluissa ja oikeudenkäynneissä. Eron jälkeiseen vainoon liittyviin rikosprosesseihin tuomioistuin voi määrätä vainotulle tämän tuloista riippumatta oikeusavustajan valtion varoin tietyin edellytyksin. Oikeusavustajan (yleensä asianajajan) vainottu voi hakea joko yksityiseltä sektorilta tai julkisesta oikeusaputoimistosta. Muihin oikeusprosesseihin AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

159

(esimerkiksi lasten huolto- ja tapaamisriitoihin ja lähestymiskiellon hakemiseen) vainottu on oikeutettu saamaan tulosidonnaista oikeusapua, minkä hakemisesta huolehtii yleensä avustaja. Oikeusavustajalta voi pyytää arvion omavastuuosuuksien suuruuksista, ennen kuin tekee hänen kanssaan toimeksiantosopimuksen. Myös joissakin kotivakuutuksissa voi olla oikeusturvavakuutuksia, jotka kattavat osan oikeudenkäyntikuluista.

”Maan alle meneminen” Asuinpaikan salaaminen on myös yksi vaihtoehto vainolta suojautumisessa. Osoitteen salaaminen on keveämpi mutta ei kovinkaan suojaava vaihtoehto. Turvakielto antaa huomattavasti vahvemman suojan, ja se haetaan muuton yhteydessä. Turvakielto on tarpeen silloin, kun arvioidaan, ettei lähestymiskielto ole riittävä tai se on jo osoittautunut riittämättömäksi. Turvakielto on vaihtoehto myös silloin, kun vainoaja arvioidaan niin vaaralliseksi, että lähestymiskiellon hakeminen lisää riskiä vakavalle hyökkäykselle.

160

”Mies oli kyttäämässä ja mietittiin, miten pääsen lähtemään. Mut pistettiin työpaikan vessan ikkunasta ulos ja auto oli odottamassa. Siitä alkoi taival eteenpäin ja tänä päivään olen tässä – ja hengissä.” Turvakiellon on oltava voimassa jo ennen muuttoa ja muuttoilmoituksen tekemistä. Turvakielto haetaan maistraatista. Maistraatti edellyttää turvakiellon hakijalta kirjallista, perusteltua pyyntöä tai ainakin käyntiä virastossa. Turvakieltomääräys voi ensimmäisellä kerralla olla voimassa enintään viisi vuotta ja sitä voidaan jatkaa kaksi vuotta kerrallaan (Maistraatti 2017.) Pyynnössä tulee käydä ilmi uhka, johon pyyntö perustuu. Liitteenä on hyvä olla poliisin antama todistus uhasta tai esimerkiksi kopiot rikosilmoituksista. ”Hankaloittaa elämää. Mutta henki on vaan sen verran kallis. Sitä on vaan jotenkin oppinut, kun on nyt useamman vuoden harjoitellut, niin alkaa jo oppia elämään tuon turvakiellon kanssa… Haluan vaan elää.” Turvakielto luo suojaa, mutta vaatii vainotulta suurta tarkkuutta osoitetietojensa luovuttamisessa eteenpäin. Turvakielto on sitä toimivampi, mitä harvemman tiedossa turvakiellolla suojattu osoite on. Yleisimmin turvakiellolla suojattu osoite on vuotanut vainoajalle lastensuojelu- tai oikeusprosessien aikana. Jos osoitteen joutuu luovuttamaan jollekin taholle, täytyy vaatia, että osoitetietoihin liitetään merkintä turvakiellosta. Osalla turvakiellolla suojatuista on mahdollista käyttää esimerkiksi työpaikkansa osoitetta postiosoitteenaan, AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

mutta jos sekin on syytä salata, ei se ole silloin toimiva vaihtoehto. Esimerkiksi Ruotsissa turvakiellolla suojattujen posti kulkee veroviraston välittämänä; Suomessa tätä mahdollisuutta ei ainakaan tätä kirjoittaessa vielä ollut. Turvakiellolla suojatun asiointi vaikeutuu väistämättä, kun hän joutuu olemaan luovuttamatta osoitetietojaan. Vainotun kannattaa pitää mukanaan maistraatin todistusta/päätöstä turvakiellosta, josta on hyvä ottaa itselleen useita kopioita. Tämän päätöksen avulla voi todentaa, että omaa pysyvän asuinpaikan ja osoitteen Suomessa sekä että on oikeutettu olemaan luovuttamatta osoitetietojaan. Luottopäätöksiä tehdessään myös liikkeet vaativat päätöksen turvakiellosta. ”Vaikka tietää, että me asutaan tällä paikkakunnalla, muttei ei tiedä, missä täällä. Että veikkaisin, että jos sais tietää, missä täällä asutaan, ni se alkais taas uudestaan. Nyt tavallaan pystyy ollee rauhallisin mielin. Saa olla rauhassa ja mennä kauppaan.” Saadakseen riittävän suojan vainottu voi joutua muuttamaan toiselle paikkakunnalle ja rajaamaan yhteydenpitoaan ystäviin ja läheisiinsä. Joukosta joutuu valitsemaan ne, joihin voi luottaa parhaiten, jotta tieto uudesta asuinpaikasta ei vuoda heidän kauttaan vainoajalle. Joskus voi joutua aloittamaan elämänsä paikkakunnalla, jossa ei ole mitään verkostoja valmiina. Tähän kannattaa valmistautua. Esimerkiksi MARAKin avulla asiakkuudet voidaan siirtää nopeasti uudelle paikkakunnalle ja luoda sinne tarvittavat viranomaisverkostot, joista saa tukea myös sosiaalisten verkostojen rakentamiselle. Eri yhdistyksissä toimii monenlaisia ryhmiä, kuten perhekahviloita, joista voi aloittaa. Tukea näin isolle elämänmuutokselle kannattaa hakea myös vertaistuesta, johon mahdollisuutta voi tiedustella esimerkiksi turvakodeista.

Kodin ja muun toimintaympäristön turvaaminen ”Jos on tulossa vieraita, ni se vieras soittaa siitä oven takkaa, et mä oon nyt tässä oven takan, et ei ees pimpota. Ku muistaa ainakin silleen ku, jos joku kaveri tuli kyllään ja et pimpotti ni ensimmäisenä: Aaahhh, et nyt se on taas tuolla oven takana. Se aiheuttaa heti sellasen hälytystilan itessä. Muutaman kaverin kanssa on ollut koputusjärjestelmä. Ne pimpotti, koputti tietyn koputuksen, ni mä tiesin, että siellä on kaveri.” Yleisimmin käytetty kodin turvaamiskeino on hankkia asunto kerrostalon ylemmistä kerroksista ja talosta, jossa alaovi on aina lukittu. Usein asunnon AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

161

ulko-oveen asennetaan esimerkiksi murtosuojalevy lukon eteen, turvalukko, saranatapit, ovisilmä ja/tai turvaketju. Nämä ainakin hidastavat sisään asuntoon tunkeutumista ja antavat enemmän aika avun hälyttämiseen. Myös pihan ja kulkureittien hyvästä valaistuksesta huolehtiminen nostaa turvallisuuden tunnetta. Riistakamera on hyvä ja edullinen apukeino näytön keräämiseksi kotipihalle tunkeutumisesta. Ennen tallentavan kameravalvonnan asentamista kannattaa perehtyä tietosuojakäytänteisiin, jottei itse syyllisty esimerkiksi kotirauhan rikkomiseen tai salakuvaamiseen. Lisäksi on saatavilla erilaisia hälytysjärjestelmiä suojaamaan liikkumista myös kodin ulkopuolella. Niistä saa parhaiten tietoa turva-alan yrityksiltä. Eron jälkeisen vainon tilanteissa kannattaa kysyä taloudellista tukea turvajärjestelyihin, jollei oma varallisuus niitä mahdollista. Vaino-rikoksesta tuomitulta voi hakea myös korvauksia vainoamisen aiheuttamista kuluista kuten hälytinjärjestelmistä, kun syy-yhteys pystytään osoittamaan.

162

”Kotona oleviin turvalaitteisiin tottuu. Toisaalta ne muistuttavat uhasta ja aiemmista tilanteista. Tallentavan kameravalvonnan muistaa, kun ottaa pihalla aurinkoa: sitä vetää aina mahan sisään.” Turvasuunnittelussa pitää huomioida myös työmatkojen ja työssäolon turvallisuus. Joskus vainotun voi olla mahdollista vaihtaa työpistettä. Yleensä työnantajaa on aina hyvä informoida mahdollisesta uhasta, jotta se voidaan ottaa huomioon työpaikan turvajärjestelyissä. Samoin pitää toimia myös lasten koulun ja päiväkodin osalta. Useimmiten riittää, että niissä tiedetään vainon olemassaolosta. Joskus joudutaan salaamaan kokonaan lapsen oleminen tietyssä koulussa tai päiväkodissa ja esimerkiksi rajaamaan lapsen mukanaolo koulukuvissa tai sosiaalisessa mediassa. Erilaisia itsepuolustuskursseja on nykyisin tarjolla paljon. Vainotulla ne voivat lisätä sekä sisäisen että ulkoisen turvallisuutta. Itsepuolustustaidoilla voi olla konkreettista merkitystä itsensä suojaamisessa. Niistä on harvoin suoraa fyysistä suojaa, etenkin jos vainoaja on fyysisesti vahvempi. Itsepuolustustaitojen harjoittaminen voi kuitenkin vahvistaa toimintakykyä vaara- ja uhkatilanteissa ja estää lamaantumisen. Toimintakykyisyys vaaratilanteissa puolestaan ehkäisee psyykkistä traumatisoitumista. Fyysiset itsepuolustusharjoitukset voivat myös edesauttaa toipumista psyykkisestä traumatisoitumisesta.

SUOJAUTUMINEN DIGITAALISELTA VAINOLTA Tietoturvan puheeksi ottaminen kaikissa riskinarvioinnin muodoissa on perusteltua. Digitaalinen vaino voi äärimmillään altistaa vainotun fyysiselle AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

väkivallalle ja lievimmilläänkin aiheuttaa vainotulle psyykkistä kuormitusta, stressiä ja pelkoa. Sillä on vaikutusta arjessa toimimiseen ja arkipäiväisten asioiden hoitamiseen. Digitaalisen vainon ennaltaehkäisyn näkökulmasta erotilanteissa olisi hyvä sopia sähköisen viestinnän pelisäännöistä ja yksityisyyden rajoista – mikä on sopivaa kommunikointia, kun osapuolet eivät ole enää parisuhteessa. Verkkokäyttäytymisen yksityisyyden ja julkisuuden rajat ovat jokaisen itsensä asetettavissa: ”Se on mun mielestä tavallaan ehkä tärkein asia tässä. Että pittää niinkö osata rajata, kelle kerrotaan ja mitä kerrotaan. Ja ne, joille kertoo jotenkin sen painottaminen, ettei se saa levitä. Mä oon tosi tarkkaan sanonu kavereille, et jos me ollaan vaikka jossain paikassa ja ne haluaa tehdä Facebookkiin, et ollaan henkilön se ja se kanssa siellä ja täällä, että se näkkyy vain hänen kavereille, ettei se oo julkinen. Mitään ei saa julkisesti jakkaa, jos minut on liitetty siihen.” Parisuhteeseen liittyvässä ja / tai eron jälkeisessä vainossa digitaalisen vainon riski ja suojautumistoimet tulee huomioida sekä ennakoivasti että ajankohtaisesti sen mukaan, miten vainotilanne elää. Toimenpiteet tulee ulottaa koskemaan myös vainon kohteena olevan perheen lapsia ja läheisiä. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että suurin uhka tulee omasta käyttäytymisestä: käytetään heikkoja salasanoja eikä vaihdeta niitä riittävän usein, ohjelmistopäivitykset on jätetty tekemättä ja jaetaan sosiaalisessa mediassa tietoa itsestä varomattomasti. Vainon kohteena olevan on huolehdittava riittävästä tietoturvasta, koska ilman sitä hän ei voi hyötyä mistään muistakaan suojautumistoimista. Ajantasaisia tietoturvaohjeita löytyy Viestintäviraston sivuilta (Viestintävirasto 2017). Parisuhteeseen liittyvässä vainossa digitaalinen haavoittuvuus moninkertaistuu tuntemattoman tekemään vainoon verrattuna. Vainoajalla on jo lähtökohtaisesti kohteestaan valtavasti tietoja ja yhteisiä verkostoja. Eron jälkeisessä vainossa vainoaja ei yleensä seuraa kohdettaan salaa; hän päinvastoin viestittää jatkuvasti kohteelleen, että pystyy edelleen seuraamaan ja kontrolloimaan tätä. Uhri on ikään kuin vainoajan digitaalisessa otteessa. Seuraavaksi kerrotaan keskeisimpiä suojautumisohjeita digitaalisen vainon uhrille. Myös ammattilaisten tulee olla tietoisia näistä ohjeista, jotta he pystyvät ottamaan puheeksi asiakaan kanssa keskeiset suojautumistoimet. Salasanat ja käyttäjätunnukset ovat henkilökohtaisia, myös parisuhteessa. Käyttäjätilit eivät saa olla yhteisiä. Salasanoja ei saa luovuttaa kenellekään,

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

163

eikä salasanoja saa säilyttää toisten saatavilla. Kumppani tai entinen puoliso voi jopa arvata salasanat. Salasanasta saa vahvan seuraavien ohjeiden avulla: • Salasanan on oltava riittävän pitkä: suositellaan vähintään 15 merkkiä. • Salasana ei ole sana, vaan pikemminkin lause tai sen lyhenne. • Merkeillä on väliä: kannattaa numerot, kirjainten koot ja erikoismerkit käyttöön. • Apuvälineenä salasanojen muodostamiseen voi käyttää erityisiä ohjelmia, esim. salasanageneraattoreita. • Salasanamurtajan elämää ei kannata helpottaa ”kissoilla”, ”Lissuilla” tai näppäimistön geometrisilla kuvioilla, eli salasanassa ei saa käyttää personoivia tietoja, kuten esimerkiksi lemmikkien nimiä. (Viestintävirasto 2017.)

164

Tietokoneen ja puhelimen kautta pystytään seuraamaan laitteen haltijan liikkumista (perusominaisuutena useimmissa laitteissa) sekä kaikkea, mitä laitteella tehdään (vakoiluohjelmat). Kontrolloivasta kumppanista erotessa tai tilanteissa, joissa on syytä epäillä digitaalista vainoa, ei ole turvallista käyttää omaa tai kodin tietokonetta, ennen kun laite on tarkastettu ja tarvittaessa puhdistettu. Oman tietokoneen sijaan voi käyttää jotakin turvallista esimerkiksi kirjaston tietokonetta, mutta on muistettava, että turvallisellakaan laitteella ei voi käyttää entisiä käyttäjätilejä ja sähköposteja. On ehdottomasti luotava uudet, turvalliset käyttäjätilit, salasanat ja sähköpostiosoitteet. Sama koskee puhelinta. Kannattaa hankkia halpa peruspuhelin ja uusi liittymä, jonka numeroa ei anneta muille kuin varmasti luotettaville henkilöille. Tietokoneisiin ja älypuhelimiin voidaan ujuttaa vakoiluohjelma sähköpostin liitetiedoston mukana. Liitetiedostoja ei saa koskaan avata, ellei voi olla täysin varma sen lähettäjästä ja sisällöstä. Liitteet on tarkastettava lähettäjältä ennen avaamista. Myöskään sovelluksia, joita ei tunnista tai joita ei ole itse ladannut, ei saa koskaan käyttää. Sovellus saattaa sisältää haittaohjelman. Internet ja sosiaalinen media eivät koskaan ole vainon kohteelle kokonaan ”turvallisia”, vaan niistä voidaan ainoastaan yrittää tehdä ”turvallisempia”. Turvallisuutta voi lisätä: • Opettelemalla, kuinka sosiaaliset verkostot toimivat. Yhteisöpalvelujen toimintaideologiassa ei keskeisimmällä sijalla ole käyttäjän yksityisyyden suoja, vaan päinvastoin tietojen mahdollisimman vapaa jakaminen. Käyttäjän täytyy itse huolehtia suojaamistaan määrittämällä riittävät yksityisyysasetukset ja tarkistamalla ne säännöllisesti, koska palvelujen ylläpito tekee muutoksia asetuksiin automaattisesti. AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

• Jakamalla tietoa varovaisesti sekä itsestä että lapsista. Tämä koskee niin sanoja kuin kuviakin. Koskaan ei kannata kertoa, mitä aikoo tehdä tai minne on menossa. Tällaiset tiedot voi julkaista vasta jälkikäteen, jos sittenkään. Erityistä varovaisuutta kannattaa noudattaa valokuvien kanssa. Verkkoon ladatut valokuvien metatiedostot sisältävät usein kuvanottopaikan tarkat koordinaatit. Samaa huolellisuutta edellytetään vainotun henkilön läheisiltä ja esimerkiksi Facebook-kavereilta. GPS-paikannusta käytetään nykyaikana monissa hyödyllisissä yhteyksissä. Valitettavasti paikannus toimii yhtä tehokkaasti myös väärinkäytettynä. Pienet seurantalaitteet, joilla turvataan lapsen koulutietä, muistisairaan liikkumista tai lähetysten kulkemista logistiikkaverkostossa, käytetään myös entisten puolisoiden seurannassa. Laitteiden satelliittipaikannukseen pohjaavaa tietoa voidaan seurata tietokoneelta, ja osalla laitteita voidaan myös kuunnella kohdetta (esimerkiksi koiran metsästyspannalla). Laitteet ovat pienehköjä ja helposti piilotettavissa. Vainotilanteissa on melko tyypillistä, että vainoaja tietää kohteestaan asioita, joiden ei pitäisi olla hänen tiedossaan. Todennäköisesti vainoaja seuraa silloin tiiviisti kohteensa arkea. Yleisiä ohjeita digitaalisen vainon varalle: • Kaikilla digitaalisilla laitteilla tulee käyttää suojakoodia ja näppäin-/ näyttölukitusta, myös lasten puhelimilla, tableteilla, ym. • Ohjelmisto- ja sovelluspäivitysten tulee olla aina ajan tasalla. • Seurannasta ja häirinnästä tulee kerätä todistusaineistoa. • Digitaalisesta vainoamisesta tulee ilmoittaa poliisille.

LOPUKSI Vaino on vaikeasti tartuttava ilmiö, joka jää usein työntekijöiltä piiloon ja tavoittamattomiin. Vainon tunnistamista voidaan helpottaa riskinarvioinnin lomakkeen ja erityisesti vainon fyysisen väkivallan riskin arviointiin suunnitellun lomakkeen avulla sekä moniammatillisella työskentelyllä. Lomakkeet ohjaavat työntekijöitä kysymään oikeita kysymyksiä. Lomakkeen lisäksi tarvitaan kuitenkin myös koulutusta parisuhdeväkivallasta ja vainosta ilmiöinä, jotta työntekijät ymmärtävät, miksi juuri nämä kysymykset ovat tärkeitä ja miten kysymällä saatuun tietoon voidaan tarttua. Moniammatillisen työskentelyn hyötynä on, että tietoa saadaan useasta näkökulmasta. Vaino voi näyttäytyä eri viranomaisille eri tavoin, ja esimerkiksi

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

165

lastensuojelussa voi olla sellaista tietoa, jota poliisi ei tiedä mutta tarvitsisi arvioidessaan uhrin suoja tarvetta ja suojaamiskeinoja. Vaino ei ole ilmiönä uusi, mutta sen tunnistaminen viranomaistoiminnassa on. Vuonna 2014 voimaan tullut laki vainon kriminalisoinnista on tärkeä askel vainon tunnistamisessa. Uutta tietoa vainosta ja turvakeinoista voidaan hyödyntää myös MARAK-työskentelyssä ja kaikessa viranomaistoiminnassa, jotta työtä voidaan kohdistaa paremmin vainottujen tukemiseen ja auttamiseen. Avainviestit – Vainotun turvaaminen

Riskinarviolomakkeet ovat keskiössä turvasuunnittelussa.

Tunnista väkivallan ja vainon monet ilmenemismuodot.

Digitaaliselta vainolta suojautuaksesi tiedosta oma käyttäytymisesi sosiaalisessa mediassa ja huolehdi tietoturvasta kaikilla elektronisilla laitteilla.

Turvaamistoimet edellyttävät viranomaisten välistä yhteistyötä.

Jokainen vainoajan kontakti vainottuun toimii vainon katalysaattorina.

Vainotun erilaiset toimintatavat vainossa vaativat ammattilaisilta tunnistamisen, tulkitsemisen ja toimimisen herkkyyttä.

166

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Lähteet Farnham, Frank & Henley, Sara 2013: The Assessment, Management and Treatment of Stalkers. National Stalking Clinic. Barnet, Enfield & Haringey Mental Haelth Trust. Lontoo. Luento ja workshop. Häkkänen, Helinä 2008: Vainoaminen. Duodecim 2008: 124, 751–756. Laitinen, Merja & Nikupeteri, Anna & Hurtig, Johanna 2018: Häiritsevä tieto ja tietäjyys – Lapset tietävinä toimijoina vanhempien eron jälkeisessä vainossa. Teoksessa Valkonen, Jarno (toim.): Häiritsevä yhteiskuntatutkimus. LUP Lapland University Press. Rovaniemi. (Tulossa) Limnell, Jarno 2006: Turvallisuudella on uusi normaali. http://www. verkkouutiset.me/turvallisuudella-onuusi-normaali/. Viitattu 11.7.2016. Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2013: Vaino naisiin kohdistuvana eron jälkeisenä väkivaltana Naistutkimus 26 (2013) 2, s. 29-43. Maistraatti 2017. https://www. maistraatti.fi/fi/Palvelut/ kotikunta_ja_vaestotiedot/Turvakielto/ Perry, Jennifer (2012): Digital stalking: A guide to technology risks for victims. Network for Surviving Stalking and Women’s Aid Federation of England. Lontoo. Piispa, Minna & Tuominen, Mia & Ewalds, Helena 2012: MARAK – kokemuksia parisuhdeväkivallan riskinarvioinnin menetelmän kokeilusta Suomessa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen raportteja 10/2012. Juvenes Print. Helsinki.

Piispa, Minna & Lappinen, Laura 2014: MARAK – moniammatillista apua väkivallan uhrille. Arviointiraportti. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen työpapereita 21/2014. Juvenes Print. Helsinki. Robinson, Amanda 2004: Domestic Violence MARACs for very high-risk victims in Cardiff, Wales: A process and outcome evaluation. Cardiff University. School of Social Sciences. Robinson, Amanda & Tregidga, Jasmin 2005: Domestic Violence MARACs for very high-risk victims in Cardiff, Wales: views from the victims. Cardiff University. School of Social Sciences. Sheridan, Lorraine & Davies, Graham 2001: Violence and the prior victimstalker relationship. Criminal Behavioral and Mental Health 11, 102–116. Sheridan, Lorraine & Roberts, Karl 2011: Key Questions to Consider in Stalking Cases. Behavior, Science and Law 29: 255–270. Spitzberg, Brian & Cupach, William 2007: The state of the art of stalking: Taking stock of the emerging literature. Aggression and Violent Behaviour 12, 64–86. THL 2017: Lomakkeet lähisuhde- ja perheväkivallan kirjaamiseen. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. https://www.thl.fi/ en/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tyon_ tueksi/lomakkeet/lomakkeet_vakivallan_ puheeksi_ottamiseen#Lomake häirinnän ja vainon kartoittamiseen. Viitattu 15.6.2017. Viestintävirasto 2017: Kyberturvallisuus. https://www.viestintavirasto.fi/ kyberturvallisuus.html. Viitattu 16.1.2017.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

167

9 VAINOTUN SELVIÄMINEN JA SEN TUKEMINEN Riitta Hannus, Pia Marttala ja Riitta Pohjoisvirta ”Se herättely oli tosi tärkeetä. Silloi, ku oma elämähallinta o iha sekasi, sitä yrittää ottaa kaiken mahdollisen käsiinsä eikä se sitten toimikkaan… että on joku joka huutaa, että peli poikki ja että mulla on koulutus ja ammattitaito hoitaa tää homma… se autto! Se helpottaa, ku tietää että on muitakin ja jotka on selvinneet – ja ite näkee oikeesti niitä, että ne o selvinneet.… Ja se, että saa tietää, että se sairaus onki siinä toisessa (vainoajassa) eikä itessä.”

168

Luvussa käsittelemme vainotun tukemista. Vainottu tarvitsee usein tukea ja apua eri sektorien ammattilaisilta selvitäkseen vainosta tai vainossa. Vainon rajaamisessa ja turvasuunnittelussa olennaista on ammattilaisten välinen yhteistyö. Tukeakseen vainotun jaksamista ja selviytymistä ammattilaisen ei välttämättä tarvitse olla psyykkisen hoidon asiantuntija, vaan riittää, että hänellä on perusymmärrys vainosta, sen vaikutuksista ja vainotun tarvitsemasta tuesta. Myös vertaistukija voi olla tärkeä tukija vainotulle. Vaino voi kestää pitkään, usein jopa vuosia. Tämän vuoksi myös vainotulle annetun tuen kesto pitää olla riittävän pitkä. Lähdeaineistona tämän luvun alaluvuissa 1 ja 2 on viiden eron jälkeisen vainon kokemusasiantuntijan haastattelut, joiden fokuksessa oli heidän selviytymisensä vainossa. Hyödynnämme luvussa sekä aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta että omia kokemuksiamme työssämme vainottujen parissa.

SELVIYTYMISEN MONIULOTTEISUUS Eron jälkeinen vaino vie vainotulta voimavaroja ja aikaa muulta elämältä. Vaino saattaa esimerkiksi vaikeuttaa tai estää opiskelua ja työssäkäyntiä sekä kapeuttaa sosiaalista elämää. Kokemansa seurauksena vainottu voi traumatisoitua psyykkisesti, ja vaino voi haastaa hänen vanhemmuuttaan eri tavoin. Vainon vaikutukset laajentuvat koskemaan myös vainotun läheisiä. Vaino voi kohdentua myös suoraan heihin. Kuviossa 1 on kuvattu vainotun tuen osa-alueita, jotka käsittävät ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden lisääntymisen sekä ajattelutavan muutoksen. Nämä osa-alueet toimivat toistensa vahvistajina ja mahdollistajina. Vainotun kuntoutuminen rakentuu tämän systeemin varaan. Jokainen ratas on yhtä tärkeä, eikä systeemi tai yksikään sen osa-alueista toimi, jos jokin sen osista ei toimi.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Kognitiiviset selviytymiskeinot

Sisäistä turvallisuutta lisäävät (trauma)oireiden hallintakeinot

Ulkoista turvallisuutta lisäävät suojautumiskeinot

Kuvio 1. Vainotun selviytymisen tuen osa-alueet.

Vainotun tuen tavoite on samankaltainen kuin akuutin kriisityön auttamisessa eli traumaattisen kriisin aiheuttamien stressireaktioiden lieventyminen. Tämä mahdollistaa vaaran paremman arvioinnin ja toimintakyvyn palautumisen sekä vainossa suojautumisen. Erityisen haasteen stressireaktioiden lievittymiselle luo vainon pitkäkestoisuus, jolloin uhan alaisuudessa eläminen voi jatkua vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Osa vainoamisesta voi olla myös salassa toteutettua, jolloin uhan olemassaolosta ei ole varmuutta. Ulkoisen turvallisuuden suojautumiskeinot yhdessä traumaoireiden hallintakeinojen kanssa mahdollistavat sisäisen turvallisuuden tunteen vahvistumisen. Tämä tukee vainotun toimintakykyä sekä auttaa häntä jatkamaan normaalia elämäänsä eteenpäin. Kognitiivisen psykoterapian tutkijat (Kraaij ym. 2007.) ovat löytäneet yhtymäkohtia psykologisesta selviytymisestä vainossa vakavan kroonisen sairauden kanssa. Molemmissa tilanteissa on keskeistä saada aikaan muutosta asiaan liittyvään murehtivaan tai jopa katastrofiajatteluun. Tässä yhteydessä käytetään käsitettä kognitiiviset selviytymiskeinot.

SISÄISEN TURVALLISUUDEN RAKENTUMINEN Vainotun reagointi eron jälkeiseen vainoon (kuvio 2) voi olla monimuotoista ja vaikeasti hahmotettavaa, koska vaino ei ole selkeärajaista ja koska vainotekoihin liittyy ihmisen ja nimenomaisesti aiemmin AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

169

läheisen ihmisen aiheuttamaa pahaa. Reagoinnin epäselvyyttä saattaa lisätä vainotun aiempi elämänhistoria, jolloin reaktiot voivat liittyä sekä tuoreisiin että vanhoihin tapahtumiin. Vakava aiempi traumahistoria voi näyttäytyä ei-niin-rakentavina toimintatapoina suhteessa vainoajaan. Erityisen kuormittavan vainosta tekee se, että uhrin voi olla vaikeaa tietää, milloin uhkaa on tai ei ole. Työtapoja on tarpeen vaihdella sen mukaan, onko vainon uhka sekä sen läsnäolo tosiasiallisesti tai psyykkisesti kesken: aina kun akuutti uhka voimistuu, täytyy työskentelyn fokus siirtyä vahvemmin riskinarvioon ja ulkoisen turvallisuuden vahvistamiseen. Vainon uhka ja läsnäolo ovat yleensä hidastamassa tai jopa estämässä tavanomaisen sekä palauttavan kriisiprosessin käynnistymistä ja etenemistä.

170

Muutokset säätelyssä • tunteiden säätelyvaikeudet • yli- tai alireagoiminen vaaraan • itsetuhoiset ajatukset ja teot

Huomio- ja keskittymiskyvyn muutokset • unohtelu • vaikeus keskittyä mihinkään • omaan maailmaan vajoaminen

Muutokset ajattelussa • olen huono, arvoton • olen syyllinen ja vastuussa vainosta • häpeä vainosta • vainon vähättely • “kukaan ei voi ymmärtää tilannettani” • epätoivo ja toivottomuus

Kehon reagointi • jännittyneisyys • voimattomuus ja turtuneisuus • ruuansulatusvaivat • selittämättömät kivut • erilaiset sydän- ja hengityssoireet • univaikeudet

Muutokset ajattelussa suhteessa vainoajaan • alkaa nähdä vainoajan voittamattomana • alkaa haaveilla vainoajan vahingoittamisesta

Muutokset suhteessa muihin ihmisiin • vaikeudet luottaa kehenkään • eristäytyminen ihmisuhteista

Kuvio 2. Vainon aiheuttamia mahdollisia reaktioita vainotussa.

Interventioiden ensisijaisena tavoitteena on turvata vainottu sekä rakentaa hänelle (trauma)oireiden hallintakeinoja, jotka jo sinänsä saattavat mahdollistaa palauttavan kriisiprosessin ja/tai turvata sen etenemisen. Jos vaino jatkuu, (trauma)oireiden hallinta on haastavaa, koska lähdetään ikään kuin toimimaan kehon ja mielen luonnollisia reaktioita vastaan. Turvallisuuden ja selviytymisen kannalta on oleellista, että ammatillisesti arvioiden ei-niintoimivat toimintatavat saataisiin vähittäin korvattua toimivammilla tavoilla. Vainokokemukset voivat olla läsnä vainotun mielessä ja kehossa, vaikka akuuttia uhkaa ei ole. Järki voi sanoa, että ympäristö on juuri sillä AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

hetkellä turvallinen, mutta vainottu ei välttämättä kuitenkaan tunne oloaan yhtään turvalliseksi tai levolliseksi. Vainotun olo voi vaihdella sekä emotionaalisella että kehon tasolla hyvin nopeasti varuillaan ja valppaana olosta turtuneisuuteen ja lamaantuneisuuteen. Tämän seurauksena pelon kokeminen ja sen aikaansaama suojautuminen voivat estyä. Toisaalta, vaikka jotkin nykyiset tilanteet sisältävätkin uhkaa, vainottukin on ainakin hetkittäin oikeasti turvassa. Näissä hetkissä on tärkeää pysähtyä vaalimaan sisäistä turvallisuuden tunnetta, joka liittyy läheisesti kykyyn olla läsnä tässä ja nyt – siinä hetkessä, missä uhkaa ei ole (Boon ym. 2011). On tärkeää löytää keinoja, joiden avulla elimistö saa ikään kuin hengähdystaukoja varuillaan ja valppaana ololta sekä ”herätystä” turtuneisuudesta. Vainotun auttamisessa tulee lähteä liikkeelle perustarpeiden täyttymisen tarkistamisesta. Uhan alla elävältä saattaa niistä huolehtiminen jäädä vaillinaiseksi, ja uhri ei esimerkiksi muista syödä tai juoda. Univaikeudet ovat myös yleinen seuraus elimistön kroonisesta ylivireydestä. Vainotun voimavaroja ovat kuluttaneet ja kuluttavat selviytymisen suunnittelu vainossa, ja hän voikin tarvita tukea käytännön asioiden, kodin tai lasten hoitoon. Vainon seurauksena työssä käyminen on voinut vaikeutua tai estyä. Useat muutot ovat saattaneet viedä talouden pois tasapainosta tai taloudesta huolehtimiseen ei vain ole ollut voimia. Tällöin akuutein tuen tarve voikin olla taloudellisen selviytymisen tukemisessa. Lisäksi vainoa edeltävässä parisuhteessa on saattanut olla kontrollointia ja eristämistä, minkä seurauksena sosiaalinen verkosto on kaventunut tai sitä ei ole enää ollenkaan. Vainottu voikin tarvita apua sosiaalisen verkoston rakentamisessa. Sen jälkeen, kun perustarpeista on huolehdittu, voidaan vainotun kanssa kartoittaa, mitä muita mahdollisia seurauksia vainosta hänelle on. Tässä voidaan hyödyntää esimerkiksi kuvion 2 luetteloa. Jos oireita esiintyy kroonisesti ja niiden häiritsevyys on voimakasta, on tarpeen traumatisoitumisen ammatillinen arvio sekä mahdollisesti terapiaan ohjaus. On kuitenkin olemassa runsaasti erilaisia harjoitteita, joiden avulla stressitasoa saa laskettua ja tämänkaltaisia oireita lievitettyä. Harjoitteita löytyy traumojen ja sijaistraumatisoitumisen hoitoon kohdentuvista kirjoista (esim. Boon ym. 2011, Ogden 2016, Rothschild ym. 2010, Suokas-Cunliffe 2015). Vaikka harjoitteet olisi kehitetty alun perin esimerkiksi osaksi psykoterapiaa sekä vakavan traumatisoitumisen ja dissosiaatiohäiriöiden hoitoa, vainottu voi soveltaa niitä myös osana muuta työskentelyä, ja yleensä ne sopivat myös itsenäiseen harjoitteluun. Tehokkaimmillaan harjoitteet ovat, kun niitä tekee säännöllisesti. Niiden opettelu kannattaa aloittaa tilanteissa, jolloin (trauma)oireet eivät ole voimakkaimmillaan. Näin saa harjaannusta ja pystyy hyödyntämään harjoitteita AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

171

helpommin myös haastavimmissa tilanteissa. Jos vainotun ylivireystila on hyvin voimakas tai hän on kompleksisesti traumatisoitunut, voi olla vaikeaa löytää toimivia harjoitteita. Tähän on yleensä apuna harjoitteiden ketjuttaminen, jolloin ne ikään kuin tukevat toisiaan. Kuviossa 3 on Elan Shapiroa (2009) mukaillen kuvattu harjoitteita, joiden avulla stressireaktioita saa tehokkaasti lievennettyä. Kyseisiä harjoitteita voi tehdä yksittäin tai ketjussa. Näiden harjoitteiden tekeminen hyödyttää kaikkia, mutta erityisen tärkeää niiden tekeminen on silloin, kun stressireaktiot ovat voimakkaasti koholla.

172

1. MAA: Tarkkaavaisuus ohjataan turvallisuuden tosiasiallisuuteen nykyhetkessä. Maadoita itsesi olemaan tässä ja nyt. Käytä tähän 1–2 minuuttia. Istu tukevasti tuolilla. Tunne, kuinka tuoli tukee sinua. Aseta molemmat jalkasi tukevasti lattiaa vasten. Katso ympärillesi ja tunnista kolme asiaa, joihin kohdennat katseesi ikään kuin näkisit ne ensimmäisen kerran. 2. ILMA: Keskity hengitykseesi. Pidä edelleen jalkasi tukevasti maassa. Hengitä sisään nenän kautta ja ulos suun kautta. Rauhallisesti. Laske neljään hengittäessäsi sisään, sitten pidätä hengitystä kahden sekunnin ajan ja hengitä ulos kuuden sekunnin ajan. Tee noin tusina hengitysliikettä tähän tapaan.

3. VESI: Kytke päälle rentoutumisreaktio. Onko sinulla suussa sylkeä? Pidä edelleen jalkasi tukevasti maassa ja hengitä rauhallisesti. Tee enemmän sylkeä. Kun olet ahdistunut ja stressaantunut, suusi usein kuivuu, koska osa stressireaktiota on sulkea ruuansulatuselimistö pois toiminnasta, joten, kun syljenmuodostus käynnistyy, kytket myös ruuansulatuselimistön jälleen päälle ja samalla myös rentoutumisreaktion. Voit edistää syljen eritystä yrittämällä ”lypsää” sitä kielen alta, ajattelemalla jotain hapanta (vaikka sitruunaa) tai ottamalla väkevän pastillin suuhusi.

4. TULI: Valaise mielikuvituksesi polku. Pidä edelleen jalkasi tukevasti maassa ja hengitä rauhallisesti. Ota mieleesi kuva sinulle turvallisesta paikasta, tai jos tämä tuntuu vaikealta, rauhallisesta paikasta. Vaihtoehtoisesti voit myös muistella hetkeä, jolloin koit hyvää tai olit tyytyväinen itseesi. Huomioi mitä tunnet ja missä kohtaat kehoasi aistit miellyttävää. Nautiskele hetki tästä tunteesta ja siihen liittyvistä kehollisista tuntemuksista. Kuvio 3. Neljän elementin harjoitukset stressin vähentämiseen (Shapiro 2009).

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

AJATTELUN MUUTTAMINEN OIREIDEN VÄHENTÄJÄNÄ ”Oon aatellut sen, että ei anna sille ihmiselle ylivaltaa. Pääsee ajatuksissa siitä ihmisestä yli. Yksi on välimatka. Turvakielto ja omassa elämässä on sisältöä. Oma elämä ei pyöri vain vainoamisen pelkäämisen ympärillä. Pääsee sen pelkäämisen yli. Voin käydä kaupassa, voin viedä roskat ja voin pyöräillä eikä tarvii pelätä, että tullee vastaan. Sitä ei niin sanotusti pelkää sitten. Onko sille muuta selitystä, kun välimatka ja turva? – No, omat voimavarat. On voinut kylmettää itsensä sille vainoajalle. Ei välitä siitä enää. Ei ruoki häntä millään lailla. On pystynyt laittamaan rajat. Kylmä välinpitämättömyys sitä ihmistä kohtaan. Pitää vaan olla välinpitämätön. Ei voi ajatella, että mitä jos mä lähen tästä ovelta ulos… Sun pitäs vaan ajatella, että mä lähden kauppaan.” Vainotun tukemisen keskeinen tavoite on, että hän kykenisi elämään mahdollisimman täysipainoista elämää riippumatta siitä, jatkuuko vaino vai ei. Aiemmin tässä kirjassa on kuvattu, kuinka ulkoisen turvallisuuden vahvistaminen vahvistaa myös sisäistä turvallisuutta, ja tämän luvun alussa on kerrottu, miten sisäisen turvallisuuden vahvistaminen auttaa riskinarvioinnissa sekä toimimisessa suhteessa vainoajaan. Kraaijin ym. (2011) tutkimuksen mukaan vainon vakavuus selittää vain osin sen, kuinka vakavista oireista vainottu kärsii. Tutkimuksessaan he löysivät suuria eroja sen suhteen, kuinka voimakkaista ahdistus-, masennus- ja traumaperäisistä oireista samantyyppisen vainon kohteeksi joutuneet kärsivät. Edelleen näyttäisi siltä, että kognitiiviset keinot selviytyä vainosta vaikuttavat ratkaisevasti siihen, kuinka paljon vainottu kärsii erilaisista emotionaalista ongelmista vainon seurauksena. Selviytymiskeinot (coping strategies) ovat toiminnallisia ja kognitiivisia yrityksiä pärjätä ylivoimaisesti stressaavan tilanteen vaatimuksista. Näistä nimenomaisesti kognitiivisilla selviytymiskeinoilla näyttäisi olevan voimakas yhteys emotionaalisten ongelmiin: Stressaava tapahtuma (esimerkiksi vaino) Selviytymiskeinot (yrityksiä selviytyä ylivoimaisesta ) Emotionaaliset ongelmat Kuvio 4. Selviytymiskeinojen yhteys emotionaalisten ongelmiin (Kraaij ym. 2011). AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

173

Kognitiivisina selviytymiskeinoina itsesyytökset, katastrofiajattelu ja murehtiminen näyttäisivät lisäävän emotionaalisia ongelmia. Eron jälkeisessä vainossa samaan kategoriaan kuuluvat jatkuva vainossa selviytymisen suunnittelu sekä toistuvat yritykset hallita vainoa: Eron jälkeinen vaino Itsesyytökset, katastrofiajattelu, murehtiminen, selviytymisen suunnittelu (mitä tekee seuraavaksi), yritykset hallita vainoa Masennus-, ahdistus- ja traumaperäisiä oireita Kuvio 5. Murehtimisen yhteys emotionaalisiin ongelmiin (Kraaij ym. 2011).

174

Ajattelutavan ”muuttaminen” vainon hallinnasta tai sen loppumisen unelmoinnista siihen, että vaino on kuin vakava, ehkä jopa krooninen sairaus, jonka kanssa voi elää ja silti nauttia elämästään, näyttäisi olevan ratkaisevan merkittävää myös emotionaalisten ongelmien vähenemisessä. Kuitenkaan vainon ”hoitokeinoja” eli rajoista ja turvallisuudesta huolehtimista ei saa unohtaa. Vaino Positiivinen uudelleenarviointi, perspektiiviin asettaminen Lieventävät masennus-, ahdistus- ja traumaperäisiä oireita

Kuvio 6. Ajattelutavan muuttamisen yhteys emotionaalisiin ongelmiin (Kraaij ym. 2011).

”Exä istui pitkään olkapäällä… jossain vaiheessa sitä sitten vaan alko funtsii, että miksi mä oikein taistelin kaikki ne helvetin taistelut, että pääsin siitä eroon, jos annan sen edelleen hallita mun elämää.” ”Kun turvakamera lopetti toimimasta, havahtui siihen, että sitähän seuraakin aika tarkoin.” Myös työntekijän on kestettävä se, että aina ei löydy keinoja saada vainoa täysin loppumaan.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

”Joo, ainahan niistä ajatuksista ei oo pääsyt yli ja silloin ei oo pääse lähtee sinne kauppaan. Mutta sitten ku ahdistava tunne on menny ohi niin sitten lähdettävä kauppaan. Sä voit vaikka viisi kertaa päivässä yrittää sinne kauppaan lähtöä, mutta sä et sää vaan saa lähettyä. Mutta sä yrität aina uudestaan ja uudestaan. Heti kun se ahdistus loppuu niin uudestaan. Eli taistelee niitä mitä, jos tunteita vastaan, ajatuksia vastaan. Sinnikkäästi. Monta kertaa kauppamatkalla kääntynyt myös takaisin. Ei vaan oo voinut lähteä ku on tullut yhtäkkiä mitä jos. Sitten yhtäkkiä yhtenä päivänä huomannut, että kappas mä en kertaakaan aatellut tässä reissun aikana, että mitä jos. Kävin kaupassa ja tulin kotiin ja mulla on ihan hyvä fiilis.” Vainon kokemusasiantuntijat ovat kuvanneet, mikä heitä on auttanut vainon ”uudelleen arvioinnissa”. Useat heistä nimesivät keskeiseksi havahtumisen omaan uhriuteensa ja uhriuden hylkäämisen. He pystyivät nimeään hyvinkin tarkasti sen hetken eron jälkeisen vainon keskellä, jolloin he olivat päättäneet jatkaa elämänsä elämistä vainosta huolimatta ja kieltäytyneet elämästä enää pelkäävän uhrin elämää. Vainotut kokivat uhriuteen havahtumisen auttaneen irrottautumaan myös mahdollisesti vainoa edeltäneestä väkivaltaisesta suhteesta. Heidän mukaansa pelon jättäminen taakseen edellytti voimavarojen palautumista ja sitä, että heille oli ehtinyt rakentua jonkinlainen luottamus ulkoista turvallisuutta kohtaan. Vainotut nimesivät myös havahtumisen oman elämänsä rajallisuuteen toimineen sysäyksenä ”kyllääntymispisteen” saavuttamiseen. He tunnistivat muutoksen omassa suhtautumis- ja ajattelutavassaan vainottuna elämiseen olleen hyvin haastava, mutta elämän jatkumisen mahdollistava prosessi. ”Se lisäsi sitä omaa taistelun halua, kun exä sano mulle, että sä et tuut tästä selviämään. Niin tuli, että minähän näytän sulle. Lapset oli silloin hällä niin mulla oli päämäärä, että kuhan mä pääsen täältä pois. Lapset ei sulle jää. Niillä ei ole hyvä olla sun kanssa. Olen näyttänyt hänelle, että minä selvisin tästä ja mä en välitä susta yhtään. Siinä ku kuolet pois, tee mitä lystää kuhan jätät minut rauhaan.”

VALMISTAUTUMINEN HAASTAVIIN TILANTEISIIN ”Mää menin sinne oikeuteen iha tosta vaan. Ei ehitty sen asianajan kans juuri puhuakkaa… Exä mullisteli koko ajan ja mää olin ihan kauhusta kankeena… en juuri muista, mistä siellä ees puhuttiin. Sen muistan, että mää vapisin iha hulluna ja oli vaikee saaha sanaa suusta. Ku se oli ohi, mää vaan itkin ja itkin.” AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

175

176

Vainotut joutuvat kohtaamaan monenlaisia haastavia tilanteita, joihin liittyvää hankalaa oloa voi lievittää valmistautumalla tilanteisiin huolella etukäteen. Usein vaikeiksi koetaan kohtaamiset vainoajan kanssa tai muutoin sisäistä turvallisuutta uhkaavat tapahtumat. Pahimmillaan nämä tilanteet voivat lisätä psyykkistä traumatisoitumista. Useimmin toistuvina tilanteina ovat oikeusprosessit ja lasten tapaamisvaihdot, joihin voi kuitenkin ennakkoon miettiä keinoja selviytymisensä tueksi. Näin tilanteiden kuormittavuus pienenee, mikä ehkäisee myös traumatisoitumista. Kuviossa 7 on kuvaus tuen ulottuvuuksista oikeudenkäyntiä varten. Myös tässä kuvauksessa on huomioitu sekä ulkoisen että sisäisen turvallisuuden arviointi ja vahvistaminen, perustarpeita unohtamatta. Kuvaus oikeudenkäyntiin valmistautumisesta on esimerkki ja konkretisoi sitä, millaista valmistautuminen voi olla ja miten monenlaisia asioita pitää ottaa huomioon. Samankaltaisesti vainottu voi valmistautua muihin haastavaksi kokemiinsa tilanteisiin. Kuvaus on hyvin yksityiskohtainen, jotta siitä muodostuisi riittävän selkeä kuva tuen tarpeen moniulotteisuudesta.

Ulkoinen turvallisuus

Sisäinen turvallisuus

- Osoitetietoja luovutettaessa oikeudelle kerrotaan, jos on turvakielto. Tällöin osoitetta ei merkitä asiakirjoihin. - Oikeusavustaja (asianajaja) sopii käräjäoikeuden kanssa tarvittavista turvajärjestelyistä, esimerkiksi: - erillinen odotustila - kuuleminen erillisessä salissa - kulun järjestäminen oikeuteen ja sieltä pois

- Käydään ennakkoon läpi koko oikeudenkäyntipäivä - > Pysähdytään niihin kohtiin, joiden ajattelu aiheuttaa häiriötä omassa olossa - > Etsitään voimavaroja / hallintakeinoja häiritseviin kohtiin ja harjoitellaan niiden käyttöä - Itsevarmuutta tuovat asiat (vaatetus, korut, yms.) - Tukihenkilö (RIKU tai läheinen) tueksi oikeussaliin ja odotusajoille

TUKI OIKEUDENKÄYNTIIN Perustarpeet - Nukkumisen varmistaminen (nukahtamislääke?) - Ravinto ja nesteytys ennen ja jälkeen sekä oikeudenkäynnin aikana - Tuki ennen ja jälkeen oikeudenkäynnin (läheinen kylään?)

Kognitiiviset selvitymiskeinot eli emotionaalisesti rauhoittava ajattelu - ”Oikeesti tässä ei ole mitään hätää!” - ”Minä selviän tästä!” - ”Minulla ei ole mitään hätää!” - ”Olen ihan turvassa juuri nyt!”

Kuvio 7. Vainotun tukeminen oikeudenkäynnissä.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Vainotun ei ole ensinnäkään hyvä mennä yksin oikeudenkäyntiin. Hänen kannattaa aina ottaa tuekseen oikeusavustaja ajamaan asiaansa. Oikeusavustaja käy myös läpi oikeudenkäynnin kulun, mikä auttaa vainottua valmistautumaan tulevaan. Oikeusavustaja huolehtii myös (tarvittaessa) ulkoiseen turvallisuuteen liittyvissä järjestelyissä oikeudenkäynnin aikana sekä ennen ja jälkeen sitä. Äärimmillään tämä voi tarkoittaa sitä, että oikeustaloon kulku ja siellä olo järjestetään siten, ettei vainottu joudu kohtaamaan vainoajaansa ollenkaan. Tähän täytyy olla perusteet, esimerkiksi väkivallan uhka tai voimakas pelko. Odotusajat oikeudessa voivat venyä pitkiksi, joten vainotun jaksamisen kannalta on keskeistä, ettei hän joudu odottamaan yksin. Oikeusavustaja on usein salissa sisällä koko oikeudenkäynnin ajan tai hän joutuu valmistautumaan omaan tehtäväänsä, jolloin erillinen tukihenkilö on usein auttava. Rikosprosessissa rinnalla kulkijana voi olla oma läheinen tai myös Rikosuhripäivystyksen (RIKU) tukihenkilö, jonka palvelut ovat maksuttomia. Perustarpeista huolehtiminen saattaa helposti unohtua oikeudenkäyntiin valmistautuvalta vainotulta tai tuntua toissijaiselta. Erityisesti oikeudenkäyntiä edeltävänä yönä hänen pitää saada nukutuksi, jotta hän jaksaa ja pysyy toimintakuntoisena koko päivän. Joskus vainotun voi olla tarpeen käydä lääkärin vastaanotolla, jotta lääkäri voi arvioida nukahtamislääkkeen tai rauhoittavien lääkkeiden tarpeen. Vainotun pitää muistaa huolehtia myös riittävästä ravinnon ja nesteen saamisesta oikeudenkäyntipäivän aikana. Oikeusavustaja tai RIKUn tukihenkilö osaavat kertoa, onko oikeustalolla mahdollista ostaa virvokkeita ja ruokaa vai pitääkö niitä varata mukaansa. Pisimmillään oikeudenkäynnit voivat kestää aamusta iltaan. Kahvin juontia ja tupakointia on tärkeä yrittää pitää kohtuullisena, koska ne jo itsessään nostavat vireystilaa ja elimistön stressitasoa. Itse oikeudenkäyntiin vainotun on hyödyllistä miettiä myös, miten pukeutuu. Jopa vaatteiden valinnalla ja kengillä voi lisätä omaa itsevarmuuttaan sekä vahvistaa sisäistä turvallisuuden tunnettaan. Lisäksi vainottu voi miettiä, onko olemassa esimerkiksi jokin koru, joka merkitsee itselle jotain hyvää ja jonka käyttäminen tuottaa hyvää, itsevarmaa oloa. Yksi osa oikeudenkäyntiin valmistautumista on mielikuvaharjoittelu. Siinä vainottu käy ennakkoon läpi koko tulevan päivän, jolloin oikeudenkäynti (tai muu haastava tilanne) on. Hän aloittaa päivän läpikäyminen mielessään siitä, kun herää. Seuraavaksi hän miettii, minkälainen olo on ja tunnistaa tulevassa päivässä kaikki kohdat, jotka tuntuvat aiheuttavan jo etukäteen häiriötä omassa olossa ja kehossa. Näihin häiritseviin kohtiin vainottu etsii tuettuna voimavaroja tai hallintakeinoja, joita voi sitten soveltaa tulevassa tilanteessa. Lopuksi käydään yhdessä

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

177

vielä uudelleen koko tuleva (oikeudenkäynti)päivä läpi soveltaen voimavaroja ja hallintakeinoja. Eräs vainottu käytti seuraavia voimavaroja tukenaan oikeudenkäynnissään: • emotionaalisesti rauhoittava ajatus: ”oikeasti tässä ei ole mitään hätää” • turvaa tuova koru • hengitysharjoitus • jalkojen maadoittaminen • selän suoristaminen • vainoajan oikeusavustajan ”kutistaminen” mielessään • mielikuvasuojapanssarin rakentaminen itsen ja vainoajan välille Näiden harjoitteiden avulla hän selvisi päivästä hyvin: hän oli pysynyt rauhallisena ja kyennyt hyvin esittämään asiansa ja vastaamaan kysymyksiin.

178

TERAPEUTTISET INTERVENTIOT VAINOTTUJEN PERHEIDEN HOIDOSSA VARJO-hankkeen aikana (2012–2017) kokeiltiin ja testattiin erilaisia terapeuttisia interventioita, joiden arveltiin soveltuvan ja auttavan myös vainottujen perheiden kuntoutuksessa. Seuraavaksi esitellään kaksi interventiota.

Vainottujen perheiden ryhmämuotoinen interventio – G-TEP Vainottujen perheiden akuutin kriisituen interventioksi sovellettiin G-TEP-menetelmää, joka on EMDR-terapian sovellus akuuttien kriisien ryhmämuotoiseksi hoidoksi. EMDR (Eye Movement Desensitization and Reprosessing) yksilöterapian menetelmänä mahdollistaa vaikeiden kokemusten ja nykyisyyttä häiritsevien muistojen työstämiseen. Sen käyttö voi merkittävästi nopeuttaa traumaattisesta tapahtumasta toipumista ja vähentää stressiä menneisyyden tapahtumista. Muutokset tapahtuvat mielikuvissa, tunteissa, kehossa ja uskomuksissa. G-TEP (Group Traumatic Episode Protocol) on Elan Saphiron kehittämä yksinkertaistettu, ryhmämuotoinen sovellus EMDR-terapiasta. G-TEPmenetelmää on käytetty kriisi-interventiona muun muassa Turkissa Syyriasta paenneille pakolaisille, joiden masennus- ja traumaperäiset oireet vähenivät merkittävästi (Saphiro 2015, Yurtsever ym. 2014). G-TEP on lyhytinterventio, joka pitää sisällään kaksi 1,5 tunnin pituista ryhmätapaamista. Ryhmätapaamisissa edetään tarkasti G-TEP-protokollan

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

mukaisesti ja kahden ryhmänvetäjän ohjaamana. Tavoitteena G-TEP-menetelmässä on hoitaa nopeasti ja tehokkaasti isojakin ihmismääriä, esimerkiksi suuronnettomuuksien ja katastrofien jälkeen. Menetelmään järjestetään Suomessa yksipäiväisiä koulutuksia terveydenhuollon ammattilaisille, joilla on kriisityön valmiudet. Menetelmää on myös sovellettu työterveyshuollossa. Ensimmäisellä tapaamiskerralla vainottujen perheiden kanssa tehtiin ”neljän elementin stressinsäätelyharjoitus” (kuvio 3). Ennen ja jälkeen harjoituksen tekemistä kukin ryhmäläinen arvioi omassa olossaan olevan häiritsevyyden tapaamisen alussa ja lopussa. Jos häiritsevyyttä sai laskemaan, sovittiin osallistumisesta myös toiseen ryhmätapaamiseen; muutoin ohjattiin muun työskentelyn piiriin. Toisella tapaamiskerralla osallistujat valitsivat työstettäväkseen kolme itselle häiriötä tuottavaa kohtaa vainossa. Työstäminen tehtiin G-TEPtehtäväarkin avulla. Myös tällä tapaamisella oma olo arvioitiin numeerisesti tapaamisen alussa ja lopussa. Tapaaminen lopetettiin turvapaikkaan tai muuhun voimavaraan. Kun G-TEP-menetelmää sovelletaan perheiden kanssa työskentelyyn, täytyy osallistuminen istuntoon arvioida kunkin lapsen kohdalla erikseen. Pääsääntöisesti alle kouluikäiset eivät osallistua ja alakoululaisetkin tarvitsevat istunnon aikana toisen ryhmänohjaajista rinnalleen. Menetelmä on tehokas olon helpottaja myös vainon aiheuttamassa stressireaktiossa, ja ensimmäisellä tapaamiskerralla tehdyt vakautusharjoitteet antavat keinon jatkossakin säädellä omaa oloaan.

Lapsen ja vanhemman välinen vuorovaikutteinen hoito VARJO-hankkeessa sovellettiin vuorovaikutteisen kehityspsykoterapian eli DDP-terapian (Dyadic Developmental Psychotherapy) menetelmiä vainotun lapsen ja hänen vanhempansa selviytymisen tukemiseen. DDP-terapian kehittäjiä ovat Daniel A. Hughes ja Arthur Becker-Weidman. Alun pitäen terapia kehitettiin kompleksisesti traumatisoituneiden, sijoitettujen lasten ja heidän sijaisvanhempiensa välisen vuorovaikutuksen hoitamiseen. (Hughes 2006.) DDP-terapia perustuu kiintymyksen näkökulmaan, jossa muutoksen avaintekijöitä ovat vanhempien emotionaalinen läsnäolo ja herkkä reagointi lapsen tunnetiloihin. Näin lapsi kokee tulevansa kuulluksi sekä hyväksytyksi kaikkine tunnetiloineen, ja tämän seurauksena hänen mahdolliset käytöshäiriönsä lievittyvät. Terapiatilanteissa vanhempi luo, terapeutin tukemana ja esimerkkiä noudattaen, parantavan ympäristön lapselle olemalla leikkisä, rakastava, hyväksyvä, utelias ja empaattinen lasta ja tämän reaktioita kohtaan. Näiden DDP-taitojen soveltaminen vahvistaa vanhemmuutta ja mahdollistaa AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

179

180

arkisten konfliktitilanteiden ratkomisen turvallisessa ympäristössä sekä lapsen traumojen käsittelyn hänelle turvallisessa kiintymyssuhteessa. Lisäksi terapian myötä vahvistuu lapsen ja vanhemman välinen turvallinen kiintymyssuhde. (Becker-Weidman & Shell 2008.) Haasteena vainottujen perheiden kuntoutuksessa on se, että sekä vanhempi että lapsi saattavat olla traumatisoituneita ja/tai heidän elämäntilanteensa ei ole turvallinen. Ensisijaiseksi tavoitteeksi muodostuikin vanhemman olon vakautuminen, mikä mahdollisti myös DDP-taitojen oppimisen. Käytännössä vanhemmalle oli vanhempi-lapsikäyntien rinnalla omat yksilökäyntinsä, joissa hänen kanssaan harjoiteltiin erilaisia vakautumistekniikoita (eli trauma-oireiden hallintakeinoja, kuvio 3) vuorovaikutustilanteisiin lapsen kanssa. Näitä tekniikoita käytettiin ja sovellettiin yhdessä vanhempi-lapsikäynneillä. Vanhempi-lapsitapaamisissa käsiteltiin joko vanhemman tai lapsen esiin nostamia asioita. Käsittelyyn valittiin asioita, jotka olivat aiheuttaneet ristiriitaa vanhemman ja lapsen välille tai aiheuttaneet muutoin hankalaa oloa lapsessa. Sekä vanhemman että lapsen piti olla halukas käsittelemään kyseistä asiaa. Tapaamisissa käsiteltyjä asioita olivat muun muassa: pelko vanhemman puolesta, kiusatuksi tuleminen koulussa keskittymisvaikeuksien vuoksi, vanhemman ylihuolehtivuus, vanhemman uusi kumppani, biologisen (vainoavan) etävanhemman ikävä, lapsen vastuunotto perheestä sekä lapsen aggressiot ja kontrollointi lähivanhempaa kohtaan. DDP-terapian soveltaminen vainottujen perheiden kuntoutuksessa näyttäytyi erinomaisena metodina. Toimiakseen se edellyttää mahdollisuutta vaihdella vanhemman yksilö- ja vanhempi-lapsitapaamisten välillä hyvin joustavasti. Välillä voi esimerkiksi olla tarpeen tavata vanhempaa yksin useamman kerran, jolloin vakautumiskeinoja pystytään harjoittelemaan ensin hänen kanssaan. Lapsen traumojen käsittely edellyttää riittävää vakautta vanhemman olossa. Vanhempi-lapsitapaamisten intensiteetin säätely on vaativaa työntekijälle ja edellyttää häneltä riittävää ammattitaitoa arvioida, milloin työskentelyä pitää jarruttaa ja siirtyä tekemään vakauttamisharjoituksia tai jotain muuta mukavaa tekemistä, kuten pelaamista tai leikkimistä. G-TEP-menetelmä ja DDP-terapia sopivat sovellettuina hyvin väkivaltaa kohdanneiden perheiden hoitoon sekä kuntoutukseen, ja niiden käyttöä kannattaa jatkaa edelleen. Lisäksi Hollannissa on kehitetty EMDR sovelluksena ns. flashforward-tekniikkaa, minkä avulla saadaan käsiteltyä hyvin tehokkaasti erilaisia pelkoja (Logie & de Jongh 2016). Tämän tekniikan soveltaminen tilanteissa, joissa vainon uhrin pelko estää esimerkiksi suojautumisen, voi olla hyvin hyödyttävää. Flashforward-tekniikka tulee olemaan tulevaisuudessa tärkeä terapeuttinen interventio vainotun, ja ylipäätään väkivallan uhrin, suojautumisen tukemisessa. AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

RYHMÄMUOTOINEN HOITO JA KUNTOUTUS VAINOTTUJEN PERHEIDEN HOIDOSSA Vertaisryhmät ovat vainon uhreille tärkeä tukimuoto. Vainon uhrilla on kokemustietoa ja elämänviisautta, jota ammattilaisella ei ole. Vertaisryhmän vahvuutena on moniäänisyys ja kokemusten eri puolien samankaltaisuus ja erot. Vertaisryhmien auttavat puolet ovat samanlaisia kaikissa ryhmissä, mutta vaino tuo vertaisryhmään omat erityispiirteensä. Vainoa kokeneiden vertaisryhmä ja verkkovertaisryhmä ovat tapoja mahdollistaa vertaistuki vainotuille. Ryhmäläisten turvallisuuteen tulee kiinnittää erityistä huomiota, jotta vainoaja ei pääse seuraamaan tai häiritsemään uhria tämän matkoilla eikä varsinkaan tunkeutumaan ryhmään. Ryhmän turvallisuuden suunnittelu lisää myös ryhmäläisten tunnetta turvallisuudesta sekä rauhoittaa. Ryhmistä tiedottamisessa kannattaa huomioida, ettei tieto muun muassa ryhmän tapaamisajoista ja -paikasta leviä vainoajalle. Sekä kasvokkaisissa että verkkoryhmissä tiedottaminen tulee tehdä suoraan työntekijältä asiakkaalle ilman julkisia ilmoitustauluja tai netti-ilmoituksia.

Ryhmien teemat Vertaisryhmien sisällöt vaihtelevat ryhmäläisten tarpeitten mukaan. Vertaisryhmien ominaisuutena ja vahvuutena on tietynlainen itseohjautuvuus, kun ollaan samankaltaisten elämänkokemusten äärellä. Vertaisryhmä on asiakaslähtöinen siinä mielessä, että ryhmänohjaajien ei tarvitse määritellä tavoitteita tai ongelmia, jotka olisi ratkaistava. Ryhmäläiset löytävät saman tyyppisistä elämäntilanteistaan helposti ne asiat, joita juuri heidän on hyvä tarkastella yhdessä. Asiakaslähtöisessä vertaisryhmässä ammattilainen on kumppanina ja osallisena tukemassa tarvelähtöistä toimintaa. (Palojärvi 2009.) Tämän tulisi olla sosiaalityön ja auttamistyön lähtökohta nykyistä yleisemminkin. Vainottujen vertaisryhmissä yleisenä teemana ryhmän alkaessa on luottamuksellisuus ja yhteiset pelisäännöt, kuten toisten ryhmäläisten asioiden salassapitovelvollisuus ja itseä ja toisia arvostava ja kunnioittava osallistuminen. Turvallisuus on teema, joka on läsnä jokaisessa ryhmätapaamisessa sekä ulkoisen että sisäisen turvallisuuden näkökulmista. Ryhmissä pohditaan oman turvallisuudentunteen vaihtelua ja rakentumista uudelleen sekä lasten turvaamista ja saatetaan jakaa toisille turvallisuusvinkkejä. Ryhmäläisillä on suuri tarve jakaa tarinansa ja kokemuksensa ihmisten kanssa, jotka pystyvät ymmärtämään sen, mitä he ovat joutuneet kokemaan, minkä takia jatkuvana teemana on omista vainokokemuksista kertominen toisille. Keskinäinen myötätunto, toisen tukeminen ja kokemusten todentaminen kannattelevat ryhmää ja voimaannuttavat ryhmäläisiä. Ryhmäläiset ovat AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

181

182

usein toipumisessaan eri vaiheissa: joku kertoo kokemuksiaan ensimmäistä kertaa, kun taas toiset ovat eläneet pitkään vainon alla ja löytäneet ratkaisuja ja tukea ja voivat kertoa omasta toipumisen vaiheistaan ja saadusta avusta, joka auttaa eteenpäin. Oman tarinan kertomiseen alkavat limittyä myös kokemukset siitä, miten vainosta tai vainossa selviydytään. Hieman yksinkertaistaen voidaan sanoa, että ryhmissä siirrytään oman tarinan kertomisesta toinen toisensa tukemiseen, toisten kokemusten reflektointiin ja neuvojen ja avun antamiseen. Selviytyminen vainossa on teema, johon liittyen käsitellään omia voimavaroja, tunteiden vaihtelua, syyllisyyttä ja häpeää, selviytymiskeinoja tai tukiverkkoja, kuten läheisiä ja ystäviä. Ryhmän moniäänisyys on voimavara, joka parhaimmillaan auttaa löytämään uusia selviytymiskeinoja ja luopumaan haitallisista keinoista. Lapset ja omien lasten tilanne puhuttavat ryhmäläisiä paljon: miten elää mahdollisimman tasaista arkea lasten kanssa vainosta huolimatta. Arjen sujuminen, lasten turvallisuus tapaamisissa, huoltajuus ja siihen liittyvät oikeudenkäynnit, lasten kautta vainon jatkuminen sekä oma vanhemmuus ovat aiheita, joihin ryhmäläiset saavat apua ja tukea toisiltaan. Erityinen teema vainossa on vainon tunnistaminen viranomaisten taholta ja haasteet, joita ryhmäläiset ovat kohdanneet tullakseen ymmärretyiksi ja kuulluiksi viranomaisten, kuten lastensuojelun, poliisin ja oikeusviranomaisten, taholta.

Verkkovertaisryhmä Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten verkkovertaisryhmiä on ollut Suomessa kaksi. Ne toteutettiin Naisten Linjan ja VARJO-hankkeen yhteistyönä syksyllä 2015 ja keväällä 2016. Verkossa toteutettavan vertaisryhmä antoi myös vainon takia ”maan alla” eläville ja haja-asutusalueella asuville naisille mahdollisuuden vertaistukeen. Järjestöjen palveluihin hakeutuneista vainotuista suurin osa on naisia, minkä takia päädyttiin juuri naisille suunnattuun verkkovertaisryhmään. Myös vainotut miehet tarvitsisivat apua, mutta heidän tavoittamisensa on erityisen haasteellista. Verkossa toteutettavassa ryhmässä turvallisuuteen liittyviä haasteita olivat: • turvallinen markkinointi • ryhmän markkinointia ei tehty julkisesti, esim. ilmoitustauluilla tai verkkosivuilla, vaan Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten, Naisten Linjan ja MARAK-työryhmien kautta • verkkoja laiteturvallisuus

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

• verkkoturvallisuusohjeet lähetettiin osallistujille ennen ryhmän alkua ja näin pyrittiin suojaamaan ryhmää digitaaliselta vainolta, ettei kukaan pääsisi murtautumaan ryhmään • käyttäjätunnukset ja salasanat ryhmään lähetettiin osallistujille postitse kirjattuna kirjeenä, jota haettaessa on näytettävä kuvallinen henkilöllisyystodistus • verkkovertaisryhmän verkkoalusta oli SSL-salattu • osallistujien identiteetin varmistaminen • tarvittaessa osallistujan henkilöllisyys varmistettiin työntekijältä: kukaan ei kokenut varmistamista loukkaavana, vaan pikemminkin turvallisuudentunnetta vahvistavana asiana. • ilmoittautuminen • ryhmään ilmoittauduttiin sähköpostitse ryhmän vetäjälle.

Ryhmän ohjaajat Vainottujen vertaisryhmissä kokemustieto ja ammatillinen tieto täydentävät toisiaan vertaisohjaajan ja ammattilaisen työskennellessä työparina. Ryhmien ohjaajana vertaisohjaaja ammattilaisen työparina on voimavara. Vertaisohjaajan merkitys korostuu selviytymistä pohdittaessa. Vertaisohjaaja pystyy ylläpitämään toivoa vainosta selviytymisestä, jos hän on itse selviytynyt siitä ja käsitellyt kokemuksensa. Ryhmän ammatillisen ohjaajan roolina on jakaa tietoa ammatillisesta taustastaan käsin ja kannatella ja rohkaista ryhmäläisiä. Vainottujen ryhmänohjaajana tarvitsee perustietoa väkivallan ja eron jälkeisen vainon vaikutuksista, ulkoista turvallisuutta lisäävistä suojautumiskeinoista sekä sisäisen turvallisuuden tunteen säätelykeinoista. Ryhmänohjaajan tehtävänä on tiedon jakamisen lisäksi ryhmäläisten tunteiden kannattelu, reaktioiden huomaaminen ja rauhoittaminen sekä puheenvuorojen tasapuolinen jakaminen. Työnohjaus ja konsultaation käyttö tukevat ohjaajia ja koko ryhmäprosessia.

Mikä vertaisryhmässä auttaa? 1. Ryhmä vähentää yksinäisyyden kokemusta. Vaino rajoittaa uhrin sosiaalista tilaa ja elämää, eristää ja aiheuttaa usein salaamisen tarvetta. Vainon vuoksi uhri on voinut joutua luopumaan harrastuksista, muuttamaan uuteen ympäristöön tai rajoittamaan omaa osallistumistaan sosiaalisen elämään. Voimavarat voivat olla niin sidottuja vainossa selviämiseen, että ihmissuhteet rajautuvat myös sen vuoksi. Elämäntilanteena vaino on poikkeuksellinen ja sen verran harvinainen, että ei ole helppo löytää vertaistukea luonnollisissa ihmissuhteissa.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

183

184

2. Ryhmä vähentää erilaisuuden ja poikkeavuuden kokemusta. Vainon ja väkivallan uhriksi joutuminen aiheuttaa syyllisyyttä ja häpeää. Vertaisryhmässä muiden samassa tilanteessa olevien kohtaaminen ja oman kokemuksen peilaaminen muiden kokemuksiin vähentävät erilaisuuden kokemusta. Eron jälkeistä vainoa on usein edeltänyt väkivalta parisuhteessa. Vainon uhrin kohdalla väkivalta ei pääty eroon. Se jatkuu saaden uusia muotoja, joita voi olla aluksi vaikea tunnistaa ja nimetä. Vertaisten antama peili auttaa tiedostamaan ja tunnistamaan vaino erityisenä elämäntilanteena. 3. Ryhmässä oppii selviytymisen keinoja muilta samaa kokeneilta. Vainon uhri voi joutua viemään eteenpäin rinnakkain monia eri prosesseja ulkoisen turvallisuuden järjestämiseksi. Yhtä aikaa on usein eroon ja lapsiin liittyviä asioita ja rikoksiin liittyviä prosesseja. Viranomaiskohtaamisia on lukuisia, samoin kuin omaan ja lasten turvallisuuteen liittyviä kysymyksiä, kuten asumisjärjestelyjä ja turvaamisen keinoja. Samaan aikaan täytyy selvitä aikaisempien kokemusten aiheuttamien pelkojen kanssa eli löytää sisäistä turvallisuutta. Vertaisryhmässä voi oppia muilta konkreettisia selviytymisen keinoja ja saada henkistä tukea. Erityiset ongelmat tuottavat erityisiä ratkaisuja, joiden asiantuntijoita vertaiset ovat. 4. Ryhmässä oppii vuorovaikutustaitoja. Ryhmässä voi oppia itsestään ja elämäntilanteestaan eri vaiheessa olevilta ja eri-ikäisiltä ryhmäläisiltä. Ryhmässä tulee tietoisemmaksi omasta prosessistaan ja voimavaroistaan, mikä lisää itsetuntemusta. Väkivaltapuhe on monologia: puheen suunnan, sävyn ja sisällön määrittelee väkivallan käyttäjä, eivätkä keskustelu tai kompromissit ole mahdollisia. Ryhmässä voi oppia vastavuoroisuutta ja luottamusta ja saada takaisin omaa uskallusta. 5. Ryhmä mahdollistaa muiden apuna olemisen, auttajan ja autettavan roolin vaihtelun. Vertaisryhmässä oma vaikea elämäntilanne ja kärsimys voivat näyttäytyä uudella tavalla – mieletön voi näyttäytyä osin mielekkäänä. Oman kokemuksen kautta voi olla avuksi jollekulle toiselle, vertaiselle. Vainon kokeminen on erityinen elämäntilanne, jossa vainon uhri oppii paljon avun hakemisesta ja yhteiskunnan palveluista. Kokemusasiantuntijuus voi mahdollistaa henkilökohtaisen kokemuksen muuttumisen epäkohtiin vaikuttamisessa ja palvelujen kehittämisessä. Myös ammattilaiset oppivat uutta vertaisryhmissä. 6. Ryhmä ylläpitää toivoa. Vaino kaventaa usein näkökulmaa maailmaan ja elämään. Vertaisryhmä on tärkeä vastavoima voimattomuudelle. Ryhmässä on eri vaiheessa olevia ryhmäläisiä, jotka vuorotellen tukevat ja kannustavat toisiaan vaikeissa kohdissa. Palvelujärjestelmässä ja systeemissä olevat ongelmat voivat tuntua ylivoimaisilta. Kokemusasiantuntijuus antaa yhden vaikuttamisen kanavan, joka rikkoo voimattomuuden kehää.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

7. Ryhmässä on mahdollisuus vaikuttaa. Vainoa kokeneiden vertaisryhmissä tavoitteet ovat kahdensuuntaiset: voimaannuttaa mutta samalla luoda mahdollisuus vaikuttaa saamiinsa palveluihin. Ryhmä tuottaa kokemustietoa siitä, mitä tukea vainottuna tarvitsee, miten palvelut toimivat ja miten niitä voisi kehittää. Ryhmiin on mahdollista kutsua viranomaisia ja mahdollistaa näin dialogi ammattilaisten ja kokemusasiantuntijoiden välille. (Mehtola 2013). Avainviestit – Vainotun tukeminen Vaikka puhutaankin uhrista, kyse on aina selviytyjästä.

Tuen monimuotoisuus: käytännön neuvontaa, ohjausta ja terapeuttista- sekä vertaistukea ja mahdollistaminen vainotun itsensä tehdä vaikuttamistyötä tai toimia tukihenkilönä. Tuen pitkäaikaisuus: vaino voi kestää vuosia, jopa vuosikymmeniä ja se voi aktivoitua aina uudelleen Vainon uhrin (ja lasten) auttaminen vaatii moniammatillista yhteistyötä, missä avainasemassa ovat mm. poliisi, oikeuslaitos, lastensuojelu ja auttajatahot.

Vainotun tukemisessa pitää huolehtia kaikkien tasojen toteutumisesta: sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden rakentuminen, joihin usein on tarpeen sisällyttää myös tuki taloudelliseen selviytymiseen sekä sosiaalisen verkoston luomiseen.

Vainotun erilaiset toimintatavat vainossa edellyttävät ammattilaisilta tunnistamisen, tulkitsemisen ja toimimisen herkkyyttä.

Vertaisuus ja vertaistukiryhmät ovat vahva tuki ja voimaantumisen muoto vainotulle.

Vainotun ajattelutavan muuttuminen vainon hallinnasta siihen, että vaino on kuin vakava sairaus, jonka kanssa voi elää ja silti nauttia elämästään, on tärkeä askel emotionaalisten ongelmien vähenemisessä ja vainossa selviytymisessä.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

185

Lähteet: Boon, Suzette & Steele, Kathy & Van der Hart, Onno 2011: Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen. Traumaterapiakeskus. Oulu. Becker-Weidman, Arthur & Shell, Deborah 2008: Auta lasta kiintymään. Vuorovaikutteinen kehityspsykoterapia traumaperäisen kiintymyshäiriön hoidossa. PT-Kustannus. Tampere. Hughes, Daniel 2006: Tie traumasta tervehtymiseen. Rakkauden herättäminen syvästi vaurioituneissa lapsissa. PT-Kustannus. Tampere.

186

Kraaij, Vivian & Arensman, Ella & Garnefski, Nadia & Kremers, Ismay 2007: The Role of Cognitive Coping in Female Victims of Stalking. Journal of Interpersonal Violence 22, 1603–1612. Logie, Robin & de Jongh, Ad. 2016: The flashforward procedure. Teoksessa Marilyn Luber (toim.) Eye movement desensitization and reprocessing (EMDR) therapy scripted protocols and summary sheets: Treating anxiety, obsessivecompulsive, and mood-related conditions. New York. Springer Publishing Co, 81-90. Mehtola, Sirkku 2013: Vertaisuus ja osallisuus. Teoksessa Ojuri Auli (toim.): Vertaisryhmäkäsikirja. Väkivaltaa kokeneiden naisten osallisuuden ja voimaantumisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liitto, 7–8.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Ogden, Pat 2016: Sensomotorinen psykoterapia. Keinoja trauman ja kiintymyssuhdevaurioiden hoitoon. Traumaterapiakeskus. Helsinki. Palojärvi, Helena 2009: Vertaistuki voimaantumisen välineenä sosiaalityössä. Sosiaalityön ammatillinen I lisensiaatintutkimus. Helsingin yliopisto. Rothschild, Babette & Rand, Marjorie 2010: Apua auttajalle. Myötätuntouupumuksen ja sijaistraumatisoitumisen psykofysiologia. Traumaterapiakeskus. Oulu. Shapiro, Elan 2009: Four elements exercise for stress management. Teoksessa Marilyn Luber (toim.). Eye movement desensitization and reprocessing (EMDR) scripted protocols: Basics and special situations. New York. Springer Publishing Co, 73-79. Suokas-Cunliffe, Anne (toim.) 2015: Häpeästä myötätuntoon. Näkökulmia vakavaan traumatisoitumiseen. Traumaterapiakeskus. Helsinki. Julkaisemattomat: Shapiro Elan 2015: Akuuttiprotokolla ja G-TEP- koulutus -moniste. Suomen EMDR-yhdistys. Yurtsever, Ana & Konuk, Emre & Acarturk, Careen 2014: Early EMDR interventions with Syrian refugees in Turkey: R-TEP and G-TEP. Poster presented at the 20th EMDR International Association Conference, Denver, CO. Elain Shapiron Akuuttiprotokolla ja G-TEP-koulutus. Moniste. Suomen EMDR-yhdistys.

10 LAPSEN KUULEMINEN JA LAPSELTA

SAADUN TIEDON HUOMIOIMINEN VAINOA SISÄLTÄVISSÄ EROTILANTEISSA

Jaana Kinnunen, Jasmin Kaunisto, Minna Kumpuniemi ja Pia Marttala Luvussa käsittelemme lapsen asemaa ja lapselta saadun tiedon merkitystä vanhempien erotilanteessa. Nostamme esille lapsen mielipiteen ja hänen tuottamansa tiedon huomioivan näkökulman. Miten lapsen kertomus huomioidaan tai jätetään huomioimatta vainoa selviteltäessä ja kuinka lapsen kanssa asioista voisi keskustella? Luvun lopussa tarkastelemme vainon sävyttämää vanhemmuutta ja tuomme esille vainon huomioivan tapaamiskäytäntömallin. Luvun tavoitteena on korostaa vainotilanteisiin liittyvien erojen huolellisen kartoituksen tärkeyttä ja lapselta saatavan tiedon merkitystä ja arvokkuutta. Luvussa myös ohjeistetaan asianmukaiseen ja luotettavaan lapsen kuulemiseen. Pyrimme tuomaan esille näkökulmia, joiden avulla auttajat pystyisivät hahmottamaan lapsen edun mukaiset, mahdollisimman turvalliset ja vanhemmuutta tukevat ratkaisut erotilanteissa niin, että lapsi kokee tulleensa prosessissa kuulluksi ja huomioiduksi hänelle sopivalla tavalla. Luku pohjautuu kirjoittajien työkokemuksiin oikeuspsykologiassa, väkivaltatyössä, lastensuojelussa ja perheoikeudellisessa työssä ja VARJO-hankkeen työssä. Hyödynnämme myös tieteellistä tutkimusta.

LAPSEN ASEMA EROTILANTEESSA Eropalveluiden toimintakonteksti Vuosittain noin 13 000–14 000 paria päätyy Suomessa eroon. Vanhempien ero koskettaa noin 30 000 lasta (esim. Tilastokeskus 2016; Kääriäinen & Hämäläinen & Pölkki 2009.) Pääosa vanhemmista kykenee sopimaan eron kuohunnan jälkeen hyvät ja lapsen edun mukaiset tapaamiskäytännöt, mutta noin 5 prosentissa perheistä eroon liittyy pitkittyneitä riitoja lasten huoltajuudesta ja tapaamisista (esim. Auvinen 2006). Haastavat erot ja pitkittyneet erokonfliktit ovat erityinen riski lapsen kasvulle ja kehitykselle. On tärkeää, että auttajat tunnistavat eroihin liittyvät haasteet. Riskitilanteet tulee arvioida ja niihin tulee puuttua. On tärkeää työskennellä myös ennaltaehkäisevästi niissä tilanteissa, joissa eroon liittyvä konfliktiriski on tunnistettu. Ero ei aina päätä väkivaltaa, vaan vanhempien eroon voi liittyä perheidylliin vaikeasti miellettävää pahuutta – väkivaltaa, pelottelua ja uhkailua (mm. Eriksson 2003). Erotilanteessa vanhemmilla on useita tapoja sopia lapsiin liittyvistä asioista (LHL 8.4.1983/361). Sovittaviin asioihin kuuluvat ratkaisut lapsen asumisesta, huollosta, tapaamisista sekä elatuksesta. Kuviossa 1 on esitettynä AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

187

vanhempien mahdollisuudet sopia lasten asioista erotilanteissa. Kuvio kuvaa samalla eropalveluiden juridis-hallinnollisen kehyksen. Sopimusneuvottelu lastenvalvojan luona Keskinäisen sopimuksen vahvistuttaminen tuomioistuimessa Huoltoriitaoikeudenkäynti tuomioistuimessa – aktiivinen sovinnon edistäminen Avioliittolain mukainen perheasioiden sovittelu Täysimittainen huoltoriitaoikeudenkäynti olosuhdeselvityksineen Erilaiset yksityisen sektorin, järjestöjen ja seurakuntien sovittelu- ja sovintomenettelypalvelut

188

Kuvio 1. Vanhempien vaihtoehdot ratkaista lapsen asemaa koskevat kysymykset erotilanteessa (Karhuvaara ym. 2013).

Vanhempien tekemän sopimuksen vahvistamisen edellytyksenä on, että sopimus on lapsen edun mukainen ja että vanhemmat ovat päätyneet sopimukseen yhteisymmärryksessä. Arviolta 90–95 % huolto-, tapaamis- ja elatussopimuksista ratkaistaan vanhempien sopimuksen pohjalta (Karhuvaara ym. 2013; Karttunen 2010). Suomalaisessa lainsäädännössä lapsia ja perhe-elämää koskevien lakien (SHL, LHL, LSL, AL, HPTpL) taustalla on perhe-elämän autonomian, kansalaisten yksilöllisten oikeuksien sekä lasten erityisaseman ja suojan kaltaisia arvoja. Lapsen huollosta annetun lain (LHL) taustalla on kolme suositusolettamaa: vanhemmuusolettama, sopimusolettama ja yhteishuolto-olettama. Vanhemmuusolettaman mukaan biologiset vanhemmat ovat lapsen edun mukaisia vanhempia, sopimusolettama korostaa vanhempien kykyä sopia lapsen asioista ja yhteishuolto-olettaman lähtökohtana on, että vanhemmat huolehtivat lapsen asioista yhdessä myös eron jälkeen. (Kurki-Suonio 1999; Karttunen 2010.) Vuonna 1983 vahvistetun lapsenhuoltolain (LHL 361/183) tarkoituksena on turvata lapsen oikeus vanhempiinsa (Gottberg 1997; Karttunen 2010). Lainsäädännön uudistamistyö on parhaillaan käynnissä (6/2017). Uudistustyössä tarkastellaan muun muassa lapsen tapaamisoikeuteen liittyviä säännöksiä ja vieraannuttamiseen liittyviä kysymyksiä (OM 2016a). Kansallisen lainsäädännön lisäksi kansainväliset sopimukset ja yleisesti hyväksytyt normit painottavat lapsen oikeutta molempiin vanhempiin eron jälkeen. AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Myös YK:n lapsen oikeuksien sopimus korostaa vanhempien yhteistoiminnallisuutta ja perheoikeuden suojaa, mutta asiakirjassa nostetaan vahvasti esille myös lapsen itsenäinen oikeus suojaan, turvallisuuteen ja oman mielipiteensä ilmaisuun (Suomen YK -liitto 2016). Lainsäädännön ohjaamana käytännön eroauttamistyössä korostetaan lain taustalla olevia lähtökohtia vanhempien sopimuksellisuudesta, yhteistyöstä ja biologisen vanhemman merkityksen tärkeydestä. (Auvinen 2006; Karttunen 2010; Koulu 2014.) Mikäli vanhemmat eivät pääse lapsen asioista sopimukseen, riitatilanteita pyritään ratkomaan yhteiskunnan taholta useissa eri vaiheissa, esimerkiksi sopimussovittelun avulla, avioliittolain mukaisella perheasioiden sovittelulla, sovittelu- tai sovintomenettelypalveluilla tai asiantuntija-avusteisella huoltoriitasovittelulla (Karhuvaara ym. 2013).

Lapsen mielipiteen huomioiminen Lapsia koskeva oikeudellinen päätöksenteko on jakaantunut Suomessa yksityis- ja julkisoikeudellisiksi kysymyksiksi. Lastensuojeluasiat ratkaistaan julkisoikeudellisina kysymyksinä hallinto-oikeuksissa; vastaavasti lapsen huoltoon ja tapaamiskysymyksiin liittyvät tilanteet käsitellään käräjäoikeuksissa. Vaikka molemmissa prosesseissa käsitellään lapsen elämän keskeisiä asioita, eroavat lapsen mielipiteen selvittämisen lähtökohdat prosesseissa merkittävästi toisistaan. Eroavaisuuksien taustalla on kaksi erilaista lähtökohtaa: lastensuojelussa korostetaan lapseen itseensä kohdistuvia päätöksiä, kun taas erotilanteissa keskiössä on vanhempien epäsopuisa erotilanne, jolta lasta pyritään suojelemaan. Erotilanteessa lapsella ei ole itsenäistä juridista asemaa. Lähtökohtien erot eivät lapsen näkökulmasta ole näin selkeitä, vaan lastensuojelukysymyksissäkin taustalla on usein vanhempien välisiä ristiriitoja, ja vastaavasti lapsen huolto- ja tapaamiskysymykset vaikuttavat suuresti suoraan lapsen tulevaan elämään. Lapsen mielipiteen selvittämiseen, lapsen osallisuuteen ja lapsen tuottaman tiedon merkitykseen liittyviä kysymyksiä on pohdittu esimerkiksi oikeustieteen, sosiaalityön ja lastensuojelun prosesseissa pitkään (Hurtig 2006; Antikainen 2007; Kiili 2007; Oranen 2008; Pajulammi 2014; Tulensalo 2015). Julkisoikeudellisissa kysymyksissä lapsen osallisuutta on painotettu yksityisoikeudellisia enemmän. Lapsen osallistumisessa oman asiansa hoitamiseen on kolme vaihetta: lapsen mielipiteen selvittäminen, lapsen varsinainen kuuleminen ja lapsen mielipiteelle annettava painoarvo varsinaisessa päätöksenteossa (de Godzinsky 2013). Lapsen tuottamalla tiedolla ei kuitenkaan ole vielä selkeää paikkaa häntä koskevissa prosesseissa (Forsberg 2002; Hurtig 2006; Tulensalo 2015; OM 2016b). AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

189

190

Lapsia kuullaan heitä koskevissa prosesseissa vaihtelevilla tavoilla ja vaihtelevilla perusteilla (Antikainen 2007; OM 2016b). Erotilanteessa lapsen asioista keskustellaan, mutta lapsi ei ole keskustelussa useinkaan läsnä, vaan lapsen näkemys tuodaan esille vanhempien kertomusten kautta. Puhumme tässä luvussa paljon lapsen kuulemisesta, jolla tarkoitamme lapsen kanssa keskustelua ja hänen ajatustensa ja mielipiteen kuulemista – emme lainsäädännön tarkoittamaa varsinaista kuulemista. Lapsen mielipiteen selvittäminen, lapsen kuuleminen ja lapsen antaman tiedon huomioiminen herättävät auttajissa ristiriitaisia näkemyksiä (Laitinen & Nikupeteri & Hurtig 2018). Yksi syy lapsen näkymättömyyden taustalla on se, että lasta halutaan suojella vanhempien väliseltä konfliktilta, eikä lasta haluta asettaa tilanteeseen, jossa hän joutuisi valitsemaan vanhempiensa välillä (Väyrynen 2008). Eroihin liittyvässä auttamistyössä toimijoiden pyrkimyksenä voi olla muodostaa perheen ristiriitatilanteessa yhtenäinen kuva, jossa kokemukset, syyt ja seuraukset pyritään asettamaan samaan kuvaan sopivina osina. Tällöin aikuisten kautta tuotu kuvaus voi olla lapsen tuottamaan tietoon verrattuna helpommin samaistuttava. On myös vaarana, että lapsen kuuleminen saattaisi tuoda esiin ristiriidan, johon työntekijän tulisi ottaa kantaa. (Hurtig 2006). Lapsen kuuleminen ristiriitaisessa tilanteessa voi tuottaa työntekijälle häiritsevää tietoa (Laitinen ym. 2018). Lapsen kuuleminen ja hänen mielipiteensä selvittäminen perheen tilanteesta saattaa esimerkiksi eroauttamisen tai lastensuojelun työntekijöistä tuntua hankalalta varsinkin epäselvissä tilanteissa – kun ei tiedetä, onko kyse vainoamisesta, vieraannuttamisesta vai jostain tavanomaisemmasta eroon liittyvästä konfliktista. Selvitystyö voidaan nähdä tarpeettomana myös siksi, että työntekijä on jo muodostanut tilanteesta oman tulkintansa. Mahdollisesta ristiriitaisuudesta ja vaikeudesta huolimatta lapsen kuuleminen ja hänen mielipiteensä selvittäminen häntä koskevassa vanhempien erotilanteessa lisäisi lapsen osallisuutta ja lapsen vaikuttamisen mahdollisuutta sekä lapsen edun mukaisen ratkaisun toteutumista. Lasten omilla näkemyksillä ja kokemuksilla voi olla tällaisissa erotilanteisiin liittyvissä prosesseissa hyvin valaiseva merkitys. Ristiriitatilanteissa auttamistyössä tarvitaan eri näkemykset huomioivia lähestymis- ja arviointitapoja, joissa huomioidaan myös lapsen mielipide ja osallisuus turvallisesti ja riittävästi – ilman, että hän joutuu ratkaisemaan vanhempien välistä kiistaa tai riitatilannetta.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

LAPSEN HAASTATTELEMINEN HUOLTO- JA TAPAAMISRIIDOISSA Lapsen haastattelemisen perusperiaatteet Ihmisen omakohtainen kokemus koostuu havainnoista ja niistä tehdyistä tiedostetuista ja tiedostamattomista tulkinnoista. Kokemukset ja sitä kautta luotu todellisuus rakentuvat aina myös vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin. Lapsen ikä ja kehitystaso vaikuttavat ratkaisevasti siihen, minkälaisia havaintoja ja tulkintoja hän kykenee tekemään ja niitä toiselle ihmiselle myöhemmin verbalisoimaan. Mitä pienempi lapsi on kyseessä, sitä enemmän hän tarvitsee tarkkaavaisuutensa suuntaamiseen sekä tulkintojensa avuksi toista ihmistä. Myös tilanteeseen liittyvät tekijät vaikuttavat: mitä loogisempi, mielekkäämpi ja selkeämpi tapahtuma on, sitä helpompi lapsen on ymmärtää tilannetta ja tuottaa siitä kerrontaa. Tavanomaisissa eroriidoissa vanhempien välinen riitely on usein kahdenvälistä ja vuorovaikutteista. Kummankin vanhemman motiivit ja toiminta ovat periaatteessa avoimia. Tällöin ne ovat ulkopuolisten ja siten myös lapsen nähtävillä sekä jollain tasolla ymmärrettävissä. Avoimien ja periaatteessa ”järjellisten” ristiriitojen keskellä silminnäkijänä olevan lapsen havainnot saattavat olla hänelle ymmärrettäviä, ja niistä tehdyt tulkinnat voivat jäsentyä hänelle selkeämmin. Jäsentyneistä ja mielekkäistä havainnoista on lapsen kanssa myös helpompi keskustella. Vainoamis - ja vieraannuttamistilanteissa lapsen kokemus saattaa kuitenkin jäsentyä epämääräisesti. Lapsen kanssa keskusteleminen on myös epäselvissä tilanteissa mahdollista, kunhan muistaa, millä tavoin lapsen on mahdollista havaita, tulkita ja ymmärtää vanhempiensa välistä konfliktia. Lapsen kuulemiseen sekä riitaisissa erotilanteissa että vainoamis- tai vieraannuttamistapauksissa kytkeytyy useita lapseen, vanhempiin, kontekstiin sekä haastattelijaan liittyviä tekijöitä, jotka on huomioitava. Olennaisinta lapsen kuulemisessa on lapsen iän ja kehitystason huomioiminen. Ikä vaikuttaa siihen, mitä lapselta voidaan hänen kanssaan keskustellessa odottaa, sekä siihen, miten haastattelijan tulisi menetellä. Jotta lapsen kertomusta voidaan pitää luotettavana ja sille voidaan antaa painoarvoa päätöksentekoprosessissa, tulee lapsella olla vastavuoroisen vuorovaikutuksen perustaidot sekä kyky omaehtoiseen ymmärrettävään kerrontaan. Alle 3-vuotiaiden kuulemista on vältettävä, ja vielä 4-vuotiaidenkin kuuleminen tulisi suorittaa erityistä varovaisuutta noudattaen. Tämän ikäisten lasten vuorovaikutustaidot ovat vasta kehittymässä, ja heidän kokemuksensa ovat hyvin sidoksissa heidän vanhempiensa ajattelumaailmaan. Lisäksi tämän ikäiset lapset ovat erittäin helposti johdateltavissa. Lapsen kehitystason ja mahdollisten kehityksellisten tai psyykkisten häiriöiden vaikutus lapsen havainnointi-, tulkinta- ja narratiivisiin AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

191

192

kykyihin tulee myös arvioida. Pääsääntöisesti ikätasoisia esikoululaisia ja koululaisia voi kuulla ongelmitta haastattelu- ja johdattelusääntöjä noudattaen; johdattelusta enemmän alla. Lapsen kuulemiseen liittyvissä erityiskysymyksissä, esimerkiksi kehitystasoa ja haastateltavuutta koskevissa kysymyksissä, suosittelemme konsultoimaan yliopistosairaaloissa toimivia lasten ja nuorten oikeuspsykologisia tutkimuksia tekeviä yksiköitä. Vanhempien väliset ongelmat ovat omiaan aiheuttamaan niiden väliin jääville lapsille lojaliteettiristiriidan, mikä on muistettava lasta kohdatessa. Lojaliteettiristiriita vaikuttaa lapsen haluun ja kykyyn tuoda esille omia näkemyksiään ja kokemuksiaan vanhempien välisissä konflikteissa. Lasta ei tule kuulemistilanteissa koskaan painostaa asettumaan toisen vanhemman puolelle toista vastaan, vaan keskustelun tulee edetä lapsen ehdoilla. Lasta ei tule tämän vuoksi koskaan kuulla hänen mielipiteistään ja kokemuksistaan niin, että vanhempi tai muu perheenjäsen on paikalla. Lapsen ei tule myöskään olla koskaan kuuntelemassa vanhemman tai sisaruksen kokemuksia tai näkemyksiä. Lapsen haastattelemisen tulee perustua avoimeen haastattelutekniikkaan. Tällä tarkoitetaan sitä, että haastattelija kysyy lapselta monisanaisia vastauksia vaativia kysymyksiä, tyypillisesti kerro-sanaa käyttäen (”kerro minulle isästä”, ”kerro minulle lisää tuosta tilanteesta”, ”Kerro teidän kotitilanteesta”). Avoin haastattelutekniikka toteutuu käytännössä siten, että lapsi puhuu enemmän kuin haastattelija ja haastattelijan vaikutus lapsen kertomaan on olematon. Lapsen avointa kerrontaa tuetaan helpottavilla ilmaisuilla (”Hmm”, ”Niin”, toistamalla ja kertaamalla lapsen omia puheita). Avoimen kerronnan jälkeen tarkennetaan asioita mitä-, missä-, miksi-, miten- ja milloin-kysymyksillä ja pyydetään lasta kertomaan lisää hänen mainitsemistaan tärkeistä asioista (esim. ”Sanoit, että äiti pelkää. Kerropa minulle tuosta pelkäämisestä tarkemmin” ja ”Miksi heillä on ollut riitaa?”). Lasta kuulevan on pysyttävä ehdottoman puolueettomana, jotta lapsella säilyy mahdollisuus kertoa aidoista omista kokemuksistaan. On esimerkiksi hyvin tyypillistä, että vieraannuttamistilanteissa toista vanhempaa syytetään lapsen hoitamattomuudesta tai jopa kaltoinkohtelusta (ks. luku 4). Lapsi on todennäköisesti kuullut enemmän tai vähemmän muutakin tätä vanhempaa koskevaa mustamaalausta. Puolueettomuus kuulemistilanteessa ei tarkoita viileyttä vuorovaikutuksessa eikä lapsen tunnereaktioiden sivuuttamista. Puolueeton työntekijä viestittää lapselle kaikkien näkökulmien olevan sallittuja ja kaikenlaisista asioista kertomisen olevan turvallista. Kun työntekijä pitäytyy avoimessa kysymyksenasettelussa lasta jututtaessaan, lapsella on paremmat mahdollisuudet kertoa asioista oma-aloitteisesti. Haastattelijan ei tule kuvailla lapselle toisen vanhemman kertomaa tai sanoittaa tai tulkita lapsen puhetta. AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

On myös pidättäydyttävä tuomasta esiin haastattelijan omaa näkemystä asiasta ja sitä vastoin korostettava neutraaliutta. Kokemuksemme mukaan joitakuita riitaisten vanhempien välissä olevia lapsia tämä neutraalius saattaa hämmentää, kun on epäselvää, kumman vanhemman ajatuksia ja kantoja heidän tulisi juuri tälle työntekijälle edustaa. Tällöin on syytä korostaa haastattelijan olevan kiinnostunut ”juuri sinun ajatuksistasi”. Joskus vaikeassa tilanteessa oleva lapsi tarvitsee useita mahdollisuuksia kokemuksistaan kertomiseen. Varsinkin vainoamistapauksissa lapsen on ensin tunnettava olevansa turvassa, jotta hän uskaltaa puhua. Pahimmillaan vainoaminen vaikuttaa lapsen elämään hyvin kokonaisvaltaisesti sitä rajoittaen ja aiheuttaen jopa kuolemanpelkoa. Lapsen kanssa keskustellessa tulee pitää aina mielessä, ettei välttämättä edes lähivanhempi ole tietoinen mahdollisista uhkauksista, joita vainoaja on lapselleen esittänyt. Yleisesti ottaen lapsen taustoista ja kokemuksista riippumatta lapsen kanssa keskusteluun tarvitaan puolueettomuuden lisäksi lämmin kontakti sekä luonteva ja avoin vuorovaikutus. On huomioitava, että jos epäillään rikosta, ei lasta tulisi kuulla epäilyyn liittyen. Jos keskustelun aikana tulee esille rikoksiin viittaavaa, on asia tärkeää selvittää avoimilla (”kerro siitä”) sekä muutamalla ohjaavalla kysymyksellä (kuka, mitä, missä, milloin) ja jättää asian laajempi selvittäminen poliisille.

Johdattelun välttäminen Johdattelulla tarkoitetaan toisen ihmisen mieleen, kuten ajatuksiin ja asenteisiin, vaikuttamista ohjaamalla sitä tiettyyn suuntaan. Johdattelu voi vaikuttaa lasten kertoman luotettavuuteen. Johdattelua on suorien ja ehdottavien kysymysten lisäksi esimerkiksi aikuisten mielipiteille altistuminen tai toistuva kyseleminen. (Lahtinen 2008.) Kun on tarkoitus selvittää lapsen ajatuksia, vanhempien toimintaa ja perheen tilannetta, on vältettävä omien johdattelevien kysymysten ja kommenttien esittämistä. Haastatteluissa onkin kiinnitettävä tarkkaa huomiota siihen, kuinka kysymyksensä asettelee, jotta ei tulisi johdatelleeksi lasta. Lapset ovat herkkiä johdattelun vaikutuksille. (mm. Bruck & Melnyk, 2004; Harris & Goodman & Augusti & Chae & Alley 2009.) Aikuiset puolestaan ovat taipuvaisia jututtamaan lapsia johdattelevasti: kysymään suppeita lapsen vastausta rajaavia täsmäkysymyksiä, tarjoamaan vastausvaihtoehtoja tai puhumaan ehdottavan sävyisesti. Tässä luvussa puhutaan lapsen kuulemisesta nimenomaan luotettavan tiedonkeruun ja asioiden selvittämisen näkökulmasta. Tällöin haastattelun pyrkimyksenä ei ole luoda todellisuutta ja kertomusta yhdessä lapsen kanssa. Psykoedukatiiviset tai hoidolliset näkökulmat on pidettävä erillään lapsen haastattelutilanteesta, koska tiedonkeruun kannalta tällaiset näkökulmat ovat AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

193

lapsen kerrontaa ja ajattelua johdattelevia. Haastattelevan aikuisen ei ole tarkoituksenmukaista tuoda haastattelutilanteeseen omia käsityksiään ja jäsennyksiään lapsen puheista, ajatuksista tai perheen tilanteesta. Erityisen herkästi aikuinen tulee johdatelleeksi lasta halutessaan ”auttaa” esimerkiksi pientä lasta tai erityisvaikeuksia omaavaa lasta kertomaan. Todellisuudessa pienten tai kehitysviiveisten lasten kanssa tulisi olla erityisen tarkkana kysymysten valinnassa ja pidättäytyä johdattelevasta keskusteluotteesta, kuten sanoittamisesta, puheiden tulkinnasta tai liian suppeista kysymysmuotoiluista. On huolehdittava siitä, että lapsi todella itse tuottaa asioita eikä vain ”ei”- tai ”joo”-vastauksia haastattelijan valmiisiin luonnehdintoihin. Lapsen haastattelussa johdattelevia kysymyksiä voivat olla esimerkiksi seuraavat: • ”Kuulin äidiltäsi, että isä on tehnyt teille jotain pahaa.” • ”Eikös teillä ole kotona nyt kaikki hyvin?” • ”Haluaisitko sinä mieluiten asua X:n luona?”

194

• ”Minusta sinun ei ole turvallista tavata äitiä. Mitä itse olet mieltä?” • ”Opettaja ajatteli, että sinä varmaan pelkäät isää.” Lapsen johdattelua on se, että haastattelija ottaa esiin sellaista tietoa, jota lapsi ei ole itse maininnut, ehdottaa asioita, vetoaa jonkun muun kertomaan tai tuo esille omaa kantaansa (Kaunisto 2013; Korkman 2008). Tämänkaltaisella haastatteluotteella saatua tietoa ei voida pitää luotettavana, arvokkaana eikä aitona kuvauksena lapsen todellisista ajatuksista, käsityksistä ja olosuhteista. Lasten kertomuksen luotettavuuden kannalta hyvin merkittävä seikka on juuri avoimen haastattelutekniikan käyttö (Käypä hoito 2006; Korkman 2006). Sen lisäksi, että haastattelijan on huolehdittava tarkkaan kysymyksenasettelustaan, on hänen pidettävä mielessä myös se mahdollisuus, että joku muu on jo voinut johdatella lasta. Johdatteluun liittyy monia sosiaalisia tekijöitä. Lapset usein uskovat aikuisia ja ajattelevat aikuisten tietävän asioista hyvin. Tästä syystä lapset harvoin kyseenalaistavat aikuisten toimintaa tai puheita ja sen sijaan mukautuvat aikuisten toimintaan ja pyrkivät toimimaan sen mukaan miten ajattelevat aikuisen toivovan. Tämä altistaa lapsia johdattelulle. (Ceci & Bruck 1995.) Johdattelun ei aina ole tietoista ja manipuloivaa, vaan aikuinen voi johdatella lapsia myös huomaamattaan. Tahatonta johdattelua saattaa tapahtua esimerkiksi siten, että aikuinen kyselee tai keskustelee lapsen kanssa toistuvasti tietyistä teemoista tai henkilöistä tunneväritteisesti, spesifejä kysymyksiä kysyen tai tulkintojaan esille tuoden. Tätä kautta lapsi omaksuu itselleen aikuisen esittämät näkemykset ja tiedot. Kaikki vanhemmat eivät kykene riittävästi suojaamaan lapsia aikuisten asioilta, vaan lapsi AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

voi kuulla erilaisia keskusteluja, riitoja ja muita tapahtumia. Tahallistakin johdattelua ja lasten valmentamista haastatteluihin tapahtuu. Ajoittain esimerkiksi Lasten ja nuorten oikeuspsykiatrian/oikeuspsykologian yksiköihin saapuu haastateltaviksi lapsia, joiden kertomuksista käy ilmi, että heitä on kotona tarkkaan ohjeistettu, mitä asioita tulisi tuoda esille ja mitä mieltä asioista tulee olla. Osa lapsista saattaa myös lausua aikuismaisia fraaseja ja termejä tai kertoa ulkoa opeteltuja tapahtumakuvauksia esimerkiksi väkivallasta. Motiivina lapsen johdattelemiseen, manipuloimiseen ja valmentamiseen toimivat usein muun muassa huolto- ja tapaamisriidat ja pyrkimykset vaikuttaa niiden ratkaisuihin sekä kosto tai voimakkaat pelot entistä puolisoa kohtaan. Haastattelijan onkin johdattelun selvittämiseksi muistettava selvittää sekä lapsen kertomusten lähtökohta että käsitysten ja tietojen alkuperä (lapsen oma havainto vai kuultu asia). Tärkeitä kysymyksiä ovat esimerkiksi: • ”Mistä sinulla tuli mieleen kertoa minulle tuo asia?” • ”Mistä sinä tiedät, että X on tehnyt sellaista?” • ”Mitä tuo mainitsemasi henkinen väkivalta tarkoittaa?” • ”Mistä sinulla on tullut sellainen ajatus, että X on aina ilkeä?” • ”Mitä olette kotona jutelleet tästä?”

Kysymysten asettelu ja kertomuksen arvioiminen Tärkeintä lapsen kuulemisessa sekä vainoamis- että vieraannuttamistilanteita selviteltäessä on pyrkiä erottamaan lapsen oma ajattelu, muistot ja tunteet vanhempien omista. Edellä mainittujen kysymysesimerkkien tapaan lapselta kysytään hänen tietojensa ja käsitystensä alkuperiä ja syitä. Tätä kautta voidaan pohtia, minkä verran lapsen näkemykset perustuvat itse koettuun ja ajateltuun ja mitkä asiat puolestaan vaikuttavat vanhempien lapselle siirtämiltä näkemyksiltä. Lapsen kertomuksen luotettavuutta tulisi epäillä, mikäli toisen vanhemman mukaan lapsi on kertonut ikätasoon nähden erikoisen laajoja ja yksityiskohtaisia tarinoita tai lapsi käyttää haastattelussa aikuismaista kieltä ja termistöä. Lapsen kuulemisen tulisi kohdistua vain siihen, mitä hän itse ajattelee tai on konkreettisesti itse nähnyt ja kuullut. Tällä tavalla pyritään pitämään lapsen kerronnasta ulkona mahdolliset vanhemmalta siirtyneet tunnevärittyneet mielikuvat ja kertomukset. Vainoamistilanteissa myös lapsen tunnekokemukset ovat olennaisia keskustelun sisältöjä, toisin kuin vaikka vieraannuttamistapauksissa. Vakavuusasteesta riippuen vainoamisen tunnekokemukset lapsessa voivat vaihdella lievästä pelosta ja turvattomuuden tunteesta aina kokonaisvaltaiseen kuolemanpelkoon asti. (Nikupeteri & Laitinen 2015.) AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

195

196

Pelon ja turvattomuuden syiden etsiminen etenkin nuoremmilla lapsilla on vaikeaa, sillä alle kouluikäiset eivät välttämättä osaa sanoittaa niitä. On myös muistettava, että lapsen pelon kokemus voi olla aikuisen kokeman pelon värittämää ja joskus vieraannuttamisen seurauksena lapsen kokema pelko voi olla perusteetonta. Olipa kyse sitten vieraannuttamisesta tai vainoamisesta, lapsen mahdollisia pelkotiloja tulee joka tapauksessa käsitellä laajemmin. Minkälaisia konkreettisia kuvauksia lapset antavat tapahtumista, jotka heitä pelottavat? Pelottaako olla kotona, mennä kouluun, kauppaan tai olla pihalla? Miksi? Mistä pelko on peräisin ja milloin se on syntynyt? Miten lapsi lievittää pelkoaan, mitkä ovat hänen selviytymiskeinonsa ja kertovatko keinot aidosta pelosta? Kokemuksemme mukaan lapsen pelkojen käsittely lapsen itsensä kanssa voi antaa viitteitä siitä, onko kokemuksen taustalla vieraannuttamista tai vainoa. On tärkeää suunnitella lapsen haastattelua etukäteen ja kirjoittaa kysymyksiä valmiiksi. Spontaani jutustelu lapsen kanssa johtaa usein suppeisiin ”Onko”-alkuisiin kysymyksiin, joiden sijasta haastattelussa olisi hyvä käyttää mahdollisimman paljon kertomisen pyytämistä, kuten ”Kerro isästä”, ”Kerro kodista” ja ”Kerro vaan kaikkia asioita, mitä tulee mieleen”. Olisi hyvä, että aluksi lapsi voisi ilman haastattelijan tarkempaa rajaamista tai aihevalintaa itse nostaa esille haluamiaan asioita kodista, perheestä, vanhemmista ja huolista. Haastattelijan on hyvä tarttua lapsen esille tuomiin asioihin ja tehdä jatkokysymyksiä. Myös monet konkreettiset mitä- ja miten-kysymykset ovat lapsille suositeltavia ja helppoja, kuten ”Miten äiti näyttää että tykkää sinusta?” ja ”Mitä te isän tapaamisilla teette?”. Abstraktimmat ajattelua ja tunteita kartoittavat kysymykset ovat myös kuvaavia ja tärkeitä, joskin pienemmille lapsille ne saattavat olla hankalia. Ajatuksia ja tunteita voi pyrkiä saamaan esille kysymällä esimerkiksi: • ”Miltä sinusta tuntuu käydä äidin luona?” • ”Miltä isän ja äidin riitely on sinusta tuntunut?” • ”Mitä sinä ajattelet silloin, kun sinulla on se tapaamispäivä?” Lapsen kertomusta on tärkeää pohtia haastattelun aikana ja sen jälkeen. Tarkoituksena on kriittisesti arvioida, mitä ja mistä lähtökohdista lapsi on kertonut ja kuinka suurta painoarvoa kertomukselle on syytä antaa vainoamisen tai vieraannuttamisen arvioinnissa. Pohdi, oliko lapsi valmisteltu kertomaan tiettyjä asioita ja miksi. On tärkeää miettiä, voiko kertomuksen taustalla olla johdattelua tai painostusta. Onko lapsella henkinen lupa pitää toisesta vanhemmasta? Onko lapsen käsitys toisesta vanhemmasta mustavalkoinen? Pelkääkö lapsi ja mistä pelko kumpuaa – omista kokemuksista vai vanhemman AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

pelosta tai pelottelusta? Lapsen kertomus vaatii aina kriittistä tarkastelua, varsinkin silloin, kun taustalla on jonkinlainen vanhempien välinen konflikti. Lapsen kertomus kuitenkin usein ilmentää informatiivisesti perheympäristön jännitteitä, asenteita ja suhteita. Tunnetilat tarttuvat, puheet vaikuttavat ja pelot välittyvät. Työntekijän on pysyttävä ehdottoman objektiivisena ja kyettävä lapsen kertomuksen vastaanottamisen lisäksi menemään kertomuksen taakse ja tarkastelemaan sitä, miksi lapsi kertoo niin kuin kertoo.

Vainoa tai vieraannuttamista lapsen kertomuksen taustalla? Huoltoriitakeskusteluissa vieraannuttamisen käsite nousee usein esille. Sitä käytetään jopa yleisenä käsitteenä tilanteissa, joissa lasten tapaamiseen liittyy toisen osapuolen mielestä oikeudettomia käytänteitä esimerkiksi yhteydenpitoon liittyvien rajoitusten osalta (Häkkänen-Nyholm ym. 2013). Vainon uhri voi väkivallan uhan ja pelon vuoksi pyrkiä turvaamaan omaa yksityisyyttään rajaamalla lapsen tapaamiskäytäntöjä. Toiminta voi ulkopuolisille näyttäytyä yhteistyökyvyttömyytenä tai jopa vieraannuttamisena. Tällaisissa tapauksissa tapaamisten rajoittamisen taustalla ei ole halu katkaista toisen vanhemman ja lapsen suhdetta, kuten vieraannuttamisessa, vaan kyseessä on vanhemman aito huoli lapsen turvallisuudesta ja hyvinvoinnista etävanhemman tapaamiseen liittyvissä tilanteissa. Tunnistamme myös tilanteita, joissa vainoaja pyrkii katkaisemaan tai häiritsemään lapsen ja vanhemman suhdetta kostaakseen entiselle puolisolleen. Näissä tilanteissa vieraannuttamista voidaan pitää yhtenä vainoamisen muotona. Vieraannuttamisen käsitteellä on tarkoitus kuvata toimintaa, jossa toinen vanhempi pyrkii tietoisesti ja tavoitteellisesti omalla käytöksellään vieraannuttamaan lasta toisesta vanhemmasta esimerkiksi rajoittamalla tai estämällä tapaamisia ja yhteydenpitoa ilman perusteltua syytä ja oikeutta. (Häkkänen-Nyholm ym. 2013; ks. myös luku 4 Häkkänen-Nyholm). Vieraannuttamiseen kuuluu olennaisena osana lapsen aitojen havaintojen ja tulkintojen vääristäminen vieraannuttajavanhemman näkemystä vastaavaksi sekä valheellisten mielikuvien synnyttäminen. Vieraannuttamistilanteissa lapsen kokemuksen pohjana on pitkäaikainen psyykkinen ja emotionaalinen manipulointi, eikä kokemus yleensä perustu todellisiin tapahtumiin tai tilanteisiin. Kyse on haitallisesta vuorovaikutuksesta lapsen ja vieraannuttajavanhemman välillä. Vieraannuttamisen kartoittaminen lapselta itseltään on lähtökohdiltaan haastavaa muttei useimmiten kuitenkaan mahdotonta. Vieraannuttamiseen liittyy vahvasti ”liittoutuminen” ja erilaiset kohdevanhempaa kohtaan aikaansaadut suhteettoman voimakkaat negatiiviset tunnetilat, jotka vaikeuttavat lapsen aidon kokemuksen selvittämistä. Mitä aikaisemmin AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

197

198

lapsen kanssa päästään asiasta keskustelemaan, sitä suurempi todennäköisyys on päästä kosketuksiin lapsen omien mielikuvien kanssa. Vainoamisella voi olla useita muotoja ja sitä kautta hyvin monen tyyppisiä vaikutuksia lasten elämään. Vainossa lapsen kokemus tilanteesta vaihtelee vainoamisen muotojen ja vakavuuden mukaan. Lapsi voi olla henkisen tai/ ja fyysisen väkivallan silminnäkijänä, kohteena tai välikappaleena. Vainoteot voivat hahmottua lapselle hyvin eri tavoin: omina konkreettisina havaintoina, vainoajavanhemman outona käyttäytymisenä lasta kohtaan, vainotulta vanhemmalta välittyvinä tunnetiloina tai vanhemman kertomien tarinoiden kautta. Lapsen kokemus voi vaihdella vainoamistavasta, vainotun vanhemman toiminnasta ja lapsen kykytasosta riippuen. Kokemus vainosta voi olla selkeä ja jäsennettävissä silloin, kun konkreettinen uhka on lapselle tunnistettava. Toisaalta vainoamiskäyttäytyminen voi myös jäädä lapselta peittoon ja vainoajan motiivit ja toiminta epäselviksi, ja siten lapsen kokemus muodostua epämääräiseksi ja vaikeasti hahmotettavaksi. Näin saattaa käydä erityisesti niissä tilanteissa, joissa vainoajan kiinnostus ja kontrolli ex-kumppania kohtaan on naamioitu kiintymykseksi ja huolenpidoksi lapsia kohtaan. (Ks. Nikupeteri & Tervonen & Laitinen 2015.) Lapsen haastattelun avulla voidaan yrittää selvittää, näyttäytyykö vanhempien toiminta vainoamisena vai vieraannuttamisena. Arvioi lapsen tunnetiloja suhteessa vanhempiin: onko mustavalkoisuutta, löytääkö hän kummastakin vanhemmista hyvää ja huonoa, mitä varhaisia muistoja vanhempaan liittyy, mitä mukavaa vanhemman kanssa on tehty ja mikä on ollut hauskinta. Kysy ja arvioi myös sitä, miten vanhemmat käyttäytyvät lapsen kokemana: mitä vanhemmat puhuvat toisistaan, miten he käyttäytyvät toistensa seurassa lapsen nähden ja mitä vanhemmat kyselevät lapselta toisesta vanhemmasta. Olennaista on pyrkiä selvittämään, minkälaisiin asioihin vanhempi lapsen kanssa ollessaan keskittyy: mikä vanhemmalle on tärkeää ja minkälaiset toiminnan motiivit vanhemman käyttäytymisestä lapsen kertomana nousevat esille. Sekä vainon että vieraannuttamisen seurauksena lapsen psyykkinen kasvu ja kehitys vaarantuvat vakavasti. Näiden ilmiöiden erottaminen voi olla haasteellista, koska niihin liittyvä toiminta saattaa olla samankaltaista: keksittyjä, liioiteltuja ja todellisuudesta poikkeavia tapahtumia sekä viranomaisten ja/ tai lasten manipulointia. Lasta ei tule asettaa päätöksen eteen, mutta häntä ei saisi myöskään sivuuttaa häntä koskevassa eroasiassa. Lapsi elää joka tapauksessa vaikeissa eroissa ristiriitaisessa tilanteessa, ja hänen mielipiteensä kuuleminen olisi tärkeää lapsen turvallisuuden ja avun saannin varmistamiseksi mutta myös lapsen osallisuuden lisäämiseksi. Lapsen osallistuminen omien asioidensa käsittelyyn ja selvittämiseen tukee hänen toimijuuttaan.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

VANHEMPIEN KANSSA TYÖSKENTELY Vahingoittava ja vahingoitettu vanhemmuus Vainokäyttäytyminen vahingoittaa sekä vainoavan että vainotun vanhemman vanhemmuutta samalla, kun se kuormittaa lasta. Vainolla on vaikutuksia lapseen sekä suoraan että molempien vanhempien vanhemmuuden kautta. Vainoavan vanhemman vanhemmuutta tarkasteltaessa on syytä kiinnittää huomiota vainoamisen motiiveihin. Vainon taustalla on moninaisia syitä, jotka voivat olla keskenään ristiriitaisia. Erilaisten motiivien saattamana vanhemmuudesta tulee vahingoittavaa. (Duluth Model 2013.) Vainon motiivina voi olla halu jatkaa päättynyttä parisuhdetta ja kyvyttömyys hyväksyä eroa, mikä aiheuttaa rakkauden, vihan ja/tai mustasukkaisuuden tunnetilojen vaihtelua. Tekijällä voi olla halu kontrolloida ja hallita ex-kumppania, mikä näyttäytyy tarpeena käyttää valtaa uhriin ja piinata häntä, usein juuri lasten kautta. Vainoaja voi myös nähdä oman käyttäytymisensä uhrin ominaisuutena, jolloin hän ei tunnista omia käyttäytymismallejaan ja vainon uhria käytetään omien katkeruuden, kateuden ja mustasukkaisuuden tunteiden käsittelyyn (Näre 2008). Tämä voi johtaa mustamaalaamiseen ja huonon kuvan luomiseen ex-kumppanista lapsille, läheisille ja viranomaisille. Seuraavassa kuviossa (kuvio 2) kuvataan sitä, kuinka eron jälkeinen vallankäyttö ja väkivalta voivat näyttäytyä lapsen ja vanhemman arjessa (Duluth Model, suom. Juuso Mattola, VARJO-hanke 2016). Malli pohjautuu naisiin kohdistuvan väkivallan kuvaamiseen, mutta sen pohjalta voidaan tarkastella vanhemmuutta myös miehiin kohdistuvan väkivallan ja vainon näkökulmasta. Kiintymykseksi ja rakkaudeksi naamioituvassa vainossa vainotekoja on haasteellisempi tunnistaa. Vainoajan vanhemmuus näyttäytyy näennäisesti kaipuuna ja rakkautena lapsia kohtaan mutta sisältää pakottavan kontrollin ja henkisen väkivallan piirteitä. Vanhempi ei kunnioita lapsen rajoja tai tunnista tämän tarpeita. Hän altistaa lapsen ikään nähden sopimattomille tunteille ja fyysisille tilanteille, laiminlyö ja on piittaamaton lapsen tarpeista, pilkkaa lapsen pelkoja tai identiteettiä, ylläpitää vanhakantaisia sukupuolirooleja ja käyttää avointa väkivaltaa lasten läsnä ollessa. (Duluth Model 2013.) Naamioituun vainoon liittyy vahvasti pyrkimys heikentää vainotun vanhemman vanhemmuuden edellytyksiä ja lasten käyttäminen välineenä ylläpitää kontaktia ex-kumppaniin. Tyypillistä on toisen vanhemman mustamaalaaminen ja vähättely lapsille, kasvatusmallin kyseenalaistaminen tai vaatimukset lasten tapaamisten ajankohtien toteutumisesta lasten hyvinvoinnin kustannuksella. Mustamaalaaminen tai syyttely voi konkretisoitua esimerkiksi aiheettomina lastensuojeluilmoituksina (Nikupeteri 2016a). Vanhemmuuden edellytysten heikentämiseen liittyy myös taloudellisesta tukemisesta pidättäytyminen, AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

199

ki M

vä

TÄ

alin

lap

sia

Ahdistelu ja pelottelu

Äidin vanhemmuuden vähättely

lta

ott

ava

ITT

ja k

YMI

N E N E X- PU O L I S

ontro

ll oiva käyttäytym

TÖ

inen ä

IO I

itiä

al ap

ine

vä k

. an

sua al

LI T

Taloudellisesta tukemisesta pidättäytyminen

sia

Fyysisen ja henkisen väkivallan käyttäminen ex-puolisoon ja lapsiin Tappamisella tai lasten kaappaamisella uhkailu. Ex-puolison pahoinpiteleminen. Lasten emotionaalinen, fyysinen tai seksuaalinen pahoinpitely. Itsemurhalla uhkailu. Lasten hyvinvoinnilla ja tapaamisten rajoittamisella ex-puolison kiristäminen seksiin. Lasten altistaminen pornografialle. Häiritsee / katkaisee lasten ja äidin suhteen Pakottaa lapset liittoutumaan kanssaan, halventaa äitiä lapsille, käyttää lapsia vakoojina, eristää äidin ja lapset toisiltaan. Piittaamattomuus lapsen tarpeita kohtaan Koulun ja kotitöiden laiminlyöminen, Lapsen pelkojen, tarpeiden ja identiteetin pilkkaaminen, oman vanhemmuuden siirtäminen toiselle osapuolelle, lapsen kohteleminen ikäistään nuorempana tai vanhempana ja vanhakantaisten sukupuoliroolien ylläpitäminen. Lasten vaarantaminen Lasten laiminlyöminen heidän vieraillessaan isänsä luona. Ikään nähden sopimattomille tunteille ja fyysisille tilanteille altistaminen. Avoin väkivallan käyttäminen lasten läsnä ollessa.

TÄ M

Lasten vaarantaminen

isempi fyysinen ja sek

Avioeron jälkeinen vallankäyttö ja kontrollointi

TEIS K UNTA

Äidin vanhemmuuden edellytyksien häiritseminen

Aika

Piittaamattomuus lapsen tarpeita kohtaan

S IN

itiä

sua

isempi fyysinen ja sek

nä

Häiritsee / katkaisee lasten ja äidin suhteen

ISO

Fyysisen ja henkisen väkivallan käyttäminen ex-puolisoon ja lapsiin

N E X- PU O L

TITUUTIOT

K ES

INE TYM

TÖ

roll oiva käyttäyty mine

lta

av ott

ont ja k

Ahdistelu ja pelottelu Ex-kumppanin tai lasten omaisuuden tai heihin liittyvien tavaroiden tuhoaminen. Lasten käyttäminen syynä rikkoa lähestymiskieltoa tai määräystä olla ottamatta yhteyttä ex-puolisoon. Uhkailu ja vainoaminen, myös lasten. ”Turva-alueen” ulkopuolelta tapahtuva selkeä perheen tekemisten seuraaminen. Lemmikkien pahoinpitely ja kolmansien osapuolien sotkeminen häirintään. Äidin vanhemmuuden edellytyksien häiritseminen Unirytmin ja ruokailutottumusten häirintä. Lapsen fyysisiin, emotionaalisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin liittyvien tietojen pimittäminen. Ristiriitaiset ohjeet, äidin kasvatusmallin kyseenalaistaminen. Vaatimukset lasten tapaamisten ajankohtien toteutumisesta lasten hyvinvoinnin kustannuksella. Äidin vanhemmuuden vähättely Seksuaalisen identiteetin, maahanmuuttaja taustan, rodun, uskonnon, koulutuksen ja sosiaalisen statuksen vähättely ja hyväksikäyttö. Syyttely ja vääristely mm. päihteidenkäytöstä ja vanhemmuuden hoitamisesta. Sympatian kerääminen sanomalla ”lapset tarvitsevat isäänsä”. Ex-kumppanin eristäminen tukijoukoistaan. Taloudellisesta tukemisesta pidättäytyminen Lasten pakollisiin menoihin, kuten sairauskuluhin, osallistumisesta kieltäytyminen. Oikeuden päätöksellä ex-puolison omaisuuden ja varojen vaatiminen itselleen. Ex-puolison työn tekemisen tarkoituksellinen hankaloittaminen. Yhteisien varojen käyttämisen estäminen eron jälkeen.

Kuvio 2. Avioeron jälkeinen vallankäyttö ja kontrolli (Duluth model 2013. Suom. Juuso Mattola VARJO-hanke 2016)

kuten lasten pakollisiin menoihin osallistumisesta kieltäytyminen. Tavoitteena on häiritä ja katkaista lasten ja toisen vanhemman suhde pakottamalla lapset liittoutumaan kanssaan, halventamalla ex-puolisoa ja käyttämällä lapsia vakoojina. (Duluth Model 2013). Vainottu vanhempi puolestaan elää hyvin kuormittavassa elämäntilanteessa, mikä voi vaikuttaa vanhemmuuteen ja lapsi-vanhempisuhteeseen eri tavoin. Jatkuvan uhan alla vanhemman tarkkaavaisuus kohdistuu selviytymiseen, joten kokonaisvaltainen läsnäolo lapsen kanssa ja psyykkiset voimavarat voivat vähentyä. Vaino voi vaikuttaa lapseen myös vainotun vanhemman traumatisoitumisen kautta. Traumatisoitumista koskevissa tutkimuksissa (Bailey ym. 2012) on todettu, että vanhemman traumatisoituminen on haaste vanhemmuudelle ja lapsen ja vanhemman väliselle vuorovaikutukselle. Vanhempi pyrkii suojaamaan lastaan trauman vaikutuksilta, mutta vuorovaikutus voi siitä huolimatta häiriintyä. Traumatisoituminen saattaa häiritä myös vanhemman kykyä ymmärtää ja erottaa omia ja lapsen tunteita ja mielentiloja. Halutessaan suojata lastaan trauman aiheuttamalta tunnekuormalta, pelolta ja hallitsemattomilta tunteilta vanhempi voi pitää fyysistä ja psyykkistä etäisyyttä lapseensa, mikä on erityisen haitallista vauvaikäisille lapsille. Vaino vie tilaa vanhempi-lapsisuhteelta, ja lapsen tunnetiloihin virittyminen voi epäonnistua ja lapsen tunnesäätelyn kehitys vaikeutua. Lasta ja vanhempaa voidaan kuitenkin tukea vaikeassa tilanteessa. Lapsen säätelyjärjestelmät kehittyvät koko lapsuusajan, joten myönteiset vuorovaikutuskokemukset voivat kompensoida stressin haitallisia seurauksia. (Punamäki & Isosävi 2013.)

Selvitystyö vanhempien kanssa Vanhempien välisen sopimuksellisuuden, yhteistyövanhemmuuden ja vanhempien kautta saatavan tiedon korostaminen ovat toimivia periaatteita useimmissa eroissa. Yhteistyövanhemmuuden käsite sisältää ajatuksen siitä, että vanhempi hyväksyy toisen vanhemman merkityksen lapselle ja pyrkii tukemaan omalta osaltaan lapsen suhdetta toiseen vanhempaan. Vanhemmuus rakentuu keskinäisen arvostuksen ja kunnioituksen pohjalle. Vanhemmat eivät salaile toisiltaan lapseen liittyviä asioita ja etsivät neuvottelemalla lapsen kannalta parhaat ratkaisut ja sitoutuvat niihin. (Ensi- ja turvakotien liitto 2014.) Eron jälkeisen väkivallan ja vainon tilanteissa vanhempien käsitykset lapsen asioista eroavat. Viranomaisten ja auttajien työn tulisi sisältää käytäntöjä, joissa huomioidaan erotilanteessa lapsen oikeus molempiin vanhempiin mutta myös väkivallan ja vainon mahdollisuus, riskit ja niihin puuttuminen. Vanhemmat eivät saisi olla lapselta saadun tiedon portinvartijoina eivätkä lapsen avun saamisen estäjinä. (Hurtig 2006; Väyrynen 2008.) AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

201

202

Työ tulisi toteuttaa lainsäädännön mukaisesti molempien vanhempien kanssa mutta niin, että myös lapsen mielipide ja kertomus huomioidaan. Vaikeissa erotilanteissa viranomaisten ja auttajien välinen yhteistyö on keskeinen työn lähtökohta. Ristiriitaisten kertomusten sävyttämä perhetilanne vaatii usein monialaista yhteistyötä. Työn tulee sisältää huolellista riskiarviota, jossa arvioidaan väkivallan ja vainon riskit ja seuraukset. Osapuolet tarvitsevat riittävän tiivistä ja riittävän pitkäaikaista tukea työskentelyyn. Toimijoiden osaamisen tulee olla riittävän laajaa, jotta inhimilliseen elämään liittyvät ilmiöt tulevat huolellisesti arvioiduksi ilman, että ne jäävät kulttuuristen käsitysten varjoon (Nikupeteri & Laitinen luku 1). Lapsen kannalta on tärkeää nostaa esille yhä vahvemmin etävanhemmuuteen liittyvät kriteerit ja niihin sidotut tukitoimet myös huolto- ja tapaamistilanteissa (Helsingin hovioikeuspiirin laatuhanke 2009; Nikupeteri 2016b; Kinnunen 2016). Koska vainotilanteissa vanhemman motiivit lapsen tapaamisiin eivät välttämättä ole hyväntahtoisia, tulee tilanteet arvioida aina yksityiskohtaisesti ja huolellisesti. Ilman huolellista riski- ja toteutumisarviointia tapaamiskäytännöt voivat olla jopa vainon ja väkivallan mahdollistaja (Nikupeteri & Tervonen & Laitinen 2015), mutta huolellisesti arvioituna ja riittävän vakaasti tuettuna lapsen tapaamiset voivat olla mahdollisuus vanhemmuutta tukevaan myönteiseen muutokseen (Stanley & Humphreys 2014). Lapsen asioiden osalta on tärkeää, että selvitys- tai auttamisprosesseissa kuullaan lapsen lisäksi tasapuolisesti kumpaakin vanhempaa. Ristiriitaisten erotilanteiden arvioinnissa on tärkeää, että työntekijöillä on ymmärrystä myös niistä tilanteista, joissa vanhemman toiminnan motiivina voi olla esimerkiksi kosto. Tilanteiden tulkinnan tulee perustua huolelliseen arviointiin, jossa erilaiset näkökulmat tulevat kuulluiksi ja huomioiduiksi. Vainotilanteissa väkivalta on alkanut usein jo ennen eroa. (Cupach & Spitzberg 2004.) Tapaamiskäytännöissä vanhemman omat muistot parisuhdeväkivallasta ovat merkityksellisiä. Väkivallan vuoksi luottamus ex-kumppanin vanhemmuuteen puuttuu. Vastaavasti väkivallan tekijällä voi olla vaikeutta tunnistaa ja tunnustaa omaa väkivaltaista käyttäytymistään. Tasapuolisuus ei tarkoita vaikeiden asioiden, kuten vainon tai perheessä tapahtuneen väkivaltatilanteiden, sivuuttamista. Jos työntekijällä on vanhemmilta saatua ristiriitaista tietoa tilanteesta, on tärkeää pohtia sitä, miten ja millä kysymyksillä hän voi lähteä selvittämään asiaa. Eron jälkeisen vainon tilanteissa vanhempien tarinat ovat usein täysin ristiriitaisia keskenään, jolloin tarvitaan tosiasioiden tarkistamista. On tärkeää arvioida, kuinka tarkoituksellista vainoavan vanhemman toiminta on. Onko se osaamattomuutta vanhempana – kyvyttömyyttä tunnistaa oman toimintansa vaikutuksia lapseen, jolloin lapsen kokemuksen avaaminen ja selittäminen voisi muuttaa AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

vainoajan käyttäytymistä? Vai onko tekojen taustalla esimerkiksi halu kostaa ex–puolisolle? Toiminnan seurausten esiin nostaminen on joka tapauksessa tärkeää, sillä harvalle vanhemmalle on aivan yhdentekevää, kuinka hänen lapsensa kokevat hänet. Kohtaamattomuuden kokemus viranomaiskontakteissa voi johtaa vahvemmin siihen, että tekijä kokee ainoana keinona jatkaa omaa toimintaansa, koska auttajat tai viranomaiset eivät kuule, ymmärrä tai kohtaa. Äärimmillään vaarana on, että toiminnan motiiviksi nousee lapsen hyvinvoinnin sijaan kosto. Vainotilanteissa viha ja katkeruus sekä ajatus siitä, että ex-kumppani on syyllinen omaan pahaan oloon, saattaa olla niin voimakas tunne- ja ajatusvääristymä, ettei lapselle ole tilaa omassa kapeutuneessa ja vainon ympärille kietoutuneessa maailmassa. Suunnaton pitkään jatkunut stressitilanne voi ajaa tilanteet hyvinkin vakaviksi. Vanhempien kuulemisessa on huomioitava eri osapuolten sisäinen ja ulkoinen turvallisuus. Vainotilanteissa vanhempien yhteistapaamisia ei tule järjestää, koska jokainen yhteinen tapaaminen voi olla motiivi vainon jatkumiselle (Farnham & Henley 2013) ja uhrin pelon tunteen jatkumiselle (Hannus 2012; Nikupeteri 2016a). Molempien vanhempien kuuleminen ja näkökulman huomioiminen auttaa hahmottamaan kokonaisuuden ja helpottaa myös objektiivisena pysymistä. Vanhempien kuulemisen avulla työntekijä saa tärkeää taustatietoa, johon lapsen kertomusta voi suhteuttaa. Työskentelyssä on tärkeää kertoa molemmille työn reunaehdot ja periaatteet. Miten toimitaan esimerkiksi silloin, jos vainoteot jatkuvat tai selvitystyön aikana tulee ilmi esimerkiksi uhrin tai lapsen turvallisuutta uhkaavia tekijöitä. On tärkeää kertoa molemmille vanhemmille myös lainsäädännön tuomat rajat: milloin tekijä esimerkiksi syyllistyy rikosoikeudellisesti vainoon tai milloin rikotaan perusteettomasti olemassa olevia sopimusasiakirjoja.

Vainon huomioiva tapaamiskäytäntö Vainoa sisältävissä eroissa tapaamiskäytäntöihin liittyy usein pulmia, jotka liittyvät lasten tai vainotun turvallisuuteen. Huolien ja riskien arvioimiseksi ja vähentämiseksi tapaamiskäytännöt on voitu sopia tai määrätä valvotuiksi tai tuetuiksi. VARJO-hankkeessa on kehitetty tapaamiskäytäntömallia tilanteisiin, joissa vaino on viranomaisten (esim. lastensuojelun, lastenvalvojan) tunnistamaa. Työn lähtökohtana on vanhempien tekemä sopimus väkivallan ja vainon huomioivasta tapaamismallinnustyöstä. Prosessissa tehdään vanhempien allekirjoittamia asiakirjoja, mutta niillä ei ole kehittämisprosessin työskentelyvaiheessa ollut viranomaisen (lastenvalvojan tai käräjäoikeuden) vahvistusta. Prosessin lopussa on mahdollista laatia tapaamiskäytännöistä sopimusluonnos, joka viedään lastenvalvojalle vahvistettavaksi. AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

203

Tapaamiskäytäntötyö on koostunut monen toimijan yhteistyöstä. Toimijoiden kokoonpanot ovat vaihdelleet, mutta pääsääntöisesti työryhmä koostuu lastenvalvojasta, lastensuojelun työntekijöistä, tapaamisten valvojasta, sopimusneuvottelijoista (2) sekä eri osapuolten kanssa toimivista tukityöntekijöistä (esim. väkivaltatyöntekijästä, perhetyöntekijästä). Työn tavoitteena on mahdollistaa lasten ja etävanhemman tapaamiset niin, että lasten ja vainotun turvallisuus taataan. Turvallisuuden lisäksi lähtökohtana on etävanhemman vanhemmuustyöskentely niin, että tapaamiset ovat vanhemmuutta tukevia. Kuviossa 3 on kuvattuna työn periaatteet.

Tekijän ja lasten turvallinen yhdessäolo

204 Väkivallattoman vanhemmuuden vahvistaminen

Erilliset seurantapalaverit äidin ja isän kanssa

Vainotun ja lasten turvallisuudentunne

Kuvio 3. Tapaamiskäytäntötyön periaatteet (Pietiläinen 2015).

Ennen varsinaisen työskentelyn aloittamista on tärkeää arvioida tapaamisiin liittyvät motiivit. On tärkeää arvioida sitä, onko lapsen tapaamiselle olemassa aidot motiivit vai onko motiivina aiemmin esitellyt vainon sävyttämät motiivit. Motiivien arvioinnissa keskeistä on kartoittaa ennen eroa ollut tilanne eli minkälaista vanhemmuus ja lasten ja tapaajavanhemman suhde on ollut ennen eroa. Arviointi tulee tehdä jokaisen lapsen kohdalla yksityiskohtaisesti. Toisessa vaiheessa suoritetaan tapaamisista aiheutuvien riskien arviointi. Riskien arvioinnin laajuus määritetään perhekohtaisesti. Arviointi pohjautuu vainotun kertomuksiin mutta myös olemassa oleviin viranomaistietoihin. Riskien arvioinnissa voi olla tarpeen tehdä monialaista yhteistyötä esimerkiksi lastensuojelun ja poliisin kanssa. Riskit tulee arvioida jokaisen lapsen kohdalla erikseen huomioiden muun muassa lapsen ikätaso ja suhde tapaajavanhempaan. On tärkeää tunnistaa myös digitaalisten välineiden tuomat riskit. Riskien kartoittamisen jälkeen luodaan tapaamisen käytännöt ja sovitaan AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

turvallisuuteen liittyvistä periaatteista ja toiminnoista. Käytännössä tässä vaiheessa sovitaan esimerkiksi siitä, kuinka tapaamisiin tullaan ja kuinka niistä poistutaan, minkälaisista asioista ei saa esittää lapselle kysymyksiä (esimerkiksi asuinpaikasta, harrastuksesta, ihmissuhteista, päiväkodin nimestä), tai minkälaisia asioita vanhempi ei saa lapselle ylipäätään puhua (esimerkiksi uhkauksia, lähivanhemmalle välitettäviä viestejä). Tässä vaiheessa sovitaan myös puhelimiin liittyvistä rajoituksista (kenelle voi soittaa ja mitä tapaamisista voi puhua) ja tapaamisissa sallitun kielen käytöstä. Turvallisuuden varmistamiseksi on tärkeää, että valvojat ymmärtävät kaiken puhutun kielen. Käytäntöjen sopimisen yhteydessä sovitaan myös siitä, missä tilanteessa tapaamisen kulkuun puututaan, milloin tapaaminen keskeytetään ja miten niissä tilanteissa toimitaan. On tärkeää että jokainen osapuoli on tietoinen kaikista tapaamiseen liittyvistä sopimuksista ja rajoituksista ja että niitä kerrataan säännöllisesti. Seuraavaksi tehdään eri toimijoiden väliseen työnjakoon liittyvät sopimukset. Jotta toiminta olisi sujuvaa, on tärkeää yhteisesti sopia siitä, kuka vastaa mistäkin ja miten mahdollisissa kriisitilanteissa toimitaan (esimerkiksi päätökset, tiedotus). Tehtävät on hanketyön aikana jaettu jokaiselle toimijalle oman perustehtävän mukaisesti. Lastensuojelu vastaa muun muassa huolten esiin nostamisesta ja tiedottamisesta viranomaisverkostossa (esimerkiksi sosiaalipäivystykselle); vastaavasti lastenvalvojan vastuulla ovat tapaamisten vaatimien tukitoimien päätökset ja mahdollisten lausuntojen pyytäminen. Molemmilla vanhemmilla on myös omat tukityöntekijät. Omien työntekijöiden kanssa käydyt keskustelut voivat sisältää esimerkiksi väkivallan kartoitusta, riskien arviointia ja väkivallan seurausten pohtimista. Myös lapsilla voi olla oma työntekijä/työntekijät, joiden kanssa he voivat käydä läpi tapaamisiin liittyviä tunteita, mahdollisia pelkoja tai toiveita. Lasten osalta on tärkeää huomioida lasten omat toiveet – minkälaisesta työskentelystä kukin lapsi pitää ja minkälaiseen työskentelyyn hänellä on tarve ja valmiudet. Tapaamisten valvonta voidaan toteuttaa yhden tai kahden työntekijän voimin; työntekijöiden määrä arvioidaan tapauskohtaisesti. Tapaamisvalvojan roolina on valvoa sovittujen tapaamisten sujuvuus sekä toimia ohjaajana tapaamisten aikana esiintyvissä pulmatilanteissa. Tapaamisvalvojan kanssa on sovittu esimerkiksi lapsikohtaiset turvasanat, joiden avulla lapsi voi viestittää valvojalle vaikkapa tapaamisen keskeyttämisestä. Tapaamisneuvottelijan kirjauskäytännöt ja arvioinnin osa-alueet sovitaan huolellisesti niin, että kaikki osapuolet ovat niistä tietoisia. Työryhmään on kuulunut myös kaksi sopimusneuvottelijaa. Sopimusneuvottelijoiden tehtävänä on viedä prosessin kokonaisuutta eteenpäin: toimia kokousten vetäjinä, asiakirjojen laatijoina ja eri osapuolten yhteistyön varmistajina. Sopimusneuvottelijat tapaavat kaikkia osapuolia ja pyrkivät AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

205

206

huolehtimaan siitä, että tapaamiset ovat turvallisia ja lasten edun mukaisia. Työn lähtökohtana on toteuttaa yhteistä vanhemmuutta ja sovinnollisuutta mutta niin, etteivät vanhemmat sovi lasten asioita samaan aikaan olevissa yhteistapaamisissa, vaan kaikki neuvottelut ja yhteydenpito toteutetaan työntekijöiden välityksellä. Tapaamisten toteutumista arvioidaan alkuvaiheessa erittäin tiiviisti, mutta prosessin edetessä seurantapalavereja voidaan harventaa, kunhan huomioidaan turvallisuus. Seurantapalavereja pidetään kummankin vanhemman ja lasten kanssa. Seurantapalavereissa arvioidaan tapaamisten sujuvuutta erityisesti lasten mutta myös vainotun ja etävanhemman näkökulmista. Arvioitavia asioita ovat muun muassa vanhempien sitoutuminen, lasten tarpeiden huomioiminen ja niihin vastaaminen, vainokäyttäytymisen loppuminen/jatkuminen, väkivallan uhan riski ja vanhemmuustyöskentelyn tarve. Mukana on aina oma tukihenkilö-työntekijä, jonka kanssa vanhempi voi vielä myöhemmin palata neuvotteluissa nousseisiin tunnelmiin ja mahdollisiin kysymyksiin. Koska vainossa on usein suuri uusiutumisriski, tulee työskentelyajan olla riittävän pitkä. Prosessin pituuteen vaikuttavat keskeisesti uhrin turvallisuuden tunne, vainotekojen loppuminen/ jatkuminen ja vainoajan motiivi vanhemmuustyöskentelyyn. Vaino on ilmiö, joka voi pitkäänkin jatkuneena päättyä. Vanhemmuustyöskentely voi olla mahdollisuus lasten kannalta merkittävään muutokseen. Vanhempien kokemukset prosessin aikana ovat olleet vaihtelevia. Ajoittain molemmat vanhemmat ovat olleet tyytymättömiä tarkkoihin rajauksiin ja esimerkiksi tiukkaan struktuuriin keskinäisen yhteydenpidon kiellon vuoksi. Kiellolla ja ikään kuin vanhempien ”ohi” työskentelemällä on kuitenkin pystytty rajaamaan vainoa, jossa lapsia ja lasten tapaamisiin liittyviä kysymyksiä on käytetty ex-puolisoon suuntautuneiden kohtuuttoman tiiviiden yhteydenottojen perusteena. Keskinäisen yhteydenpidon rajoittaminen on tukitoimi myös vainoajalle. Tapaamiskäytännöissä pitkään mukana ollut väkivaltainen ja vainonnut isä kertoi arviointipalaverissa, että ”nyt mä ymmärrän, että kun annan olla ex-puolison rauhassa, se on samalla turvallisuutta mun lapsille”. Hän oli aiemmin useissa tapaamisissa kertonut, ettei ikinä vahingoittaisi lapsiaan, mutta hän ei tunnistanut kaikkia vainoon liittyviä tekoja, eikä väkivalta- tai vainotilanteiden vakavuutta lasten kasvua vaurioittavina tekoina. Puuttumisen, työn ja tuen avulla vanhemmuuden laatu voi muuttua. Lasten kokemukset tapaamisvalvonnoista ovat olleet myönteisiä. Lapset ovat pitäneet tärkeänä sitä, että turvallisuuteen on kiinnitetty huomiota. Lasten kanssa käydyissä arviointikeskusteluissa lapset ovat pitäneet tärkeänä sitä, että aikuiset kuulevat, mikä on ollut kivaa ja mitä voisi vielä parantaa. Vainottujen palautteissa tärkeimmäksi on noussut se, että heidän huolensa ja pelkonsa on kuultu ja huomioitu tapaamiskäytännöissä riittävällä vakavuudella. Tapaamisten AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

vakiintuessa huolet ovat usein vähentyneet ja luottamus tapaajavanhemman vanhemmuuteen kasvanut. Tapaamisiin liittyviä pulmia on ollut muun muassa tapaajavanhemman sitoutumisen vaihtelevuus. Oman elämään liittyvät vaikeudet, esimerkiksi päihteet, taloudelliset vaikeudet tai ihmissuhteisiin liittyvät pulmat, voivat katkaista lasten tapaamiset pitkäksikin aikaa. Kehittämistyössä katkoksiin liittyviin pulmiin puututtiin aktiivisesti. Keskeisenä sääntönä oli, että useat (2–3) ilmoittamatta jättämät peruuntumiset tai vähäpätöiset perumissyyt katkaisivat tapaamiset ja aiheuttivat tilanteen arvioinnin koko työryhmän toimesta. Tapaamiskäytäntöihin liittyvä työskentely on ollut mielenkiintoista ja tulokset hyviä, mutta niiden pienestä määrästä johtuen kokemusten kirjo on vielä kapea ja analysoimaton. Avainviestit – Lapsen kuuleminen ja vanhempien kanssa työskentely vainotilanteissa Lapselta on mahdollista saada tärkeää tietoa vaino- tai vieraannuttamistilanteiden selvittämiseksi ja lapsen edun huomioivien huolto- ja tapaamiskäytäntöjen sopimusten tekemiseksi. Lapsen ikä, kehitystaso, kerrontataidot vaikuttavat mahdollisuuksiin saada lapselta luotettavaa informaatiota. Lasta tulee haastatella aina avoimia kysymyksiä käyttäen. Johdattelevat kysymykset, sanottaminen ja hoidollinen näkökulma eivät kuulu haastatteluun, jonka tarkoituksena on selvittää perheen tilannetta. Tapaamiskäytännöissä tulee huomioida vainotun ja lasten turvallisuus huolellisen riskiarvioinnin avulla. Puolisoon kohdistuvan väkivallan yhteydessä ilmenee usein myös lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Äärimmillään eron jälkeinen väkivalta voi olla kuolettavaa. Vanhempien yhteistapaamisia tulee vainotilanteissa välttää. Jokainen kohtaaminen voi kiihdyttää vainoa. Yhteistyövanhemmuus voi toteutua myös erillisten tapaamisten avulla Vaino vaurioittaa molempien vanhempien vanhemmuutta. Vanhemmuuden tuki tulee olla riittävän intensiivistä ja riittävän pitkää. Käräjöinnistä voi tulla keskeinen väline kontrollin ja häirinnän toteuttamisessa, mutta lasten tapaamiskäytännöt voivat olla mahdollisuus myös hyvään muutokseen. Työntekijän objektiivisuus ja neutraalius ovat tärkeitä haastattelussa sekä perheen kohtaamisessa. Neutraalius ei tarkoita kylmyyttä vuorovaikutuksessa. AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

207

Lähteet Antikainen, Mari 2007: Sosiaalityöntekijän asiantuntijuus lapsen huolto- ja tapaamissopimuspalveluissa. Kuopion yliopiston yhteiskuntatieteiden julkaisuja 148. Kuopion yliopisto. Kuopio. Auvinen, Maija 2006: Huoltoriidat tuomioistuimissa. Sosiaalitoimi selvittäjänä, sovittelijana, asiantuntijana. Suomalainen lakimiesyhdistys. Helsinki. AL. Avioliittolaki 13.6.1929/243. Bailey, Heidi & DeOliveira, Carey Anne & Wolfe, Vicky Veitch & Evans, Elspeth & Hartwick, Hailey 2012: The impact of childhood maltreatment history on parenting: A comparison of maltreatment types and assessment methods. Child Abuse & Neglect 36, 236–246.

208

Bruck, Maggie & Melnyk, Laura 2004: Individual differences in children suggestibility: a review and synthesis. Applied cognitive psychology 18, 947–996. Farnham, Frank & Henley, Sara 2013: National Stalking Clinic. Course Slides. London. Forsberg, Hannele 2002: Lasten asiakkuudet ja kokemukset turvakodissa. Arviointitutkimus Lapsen aika -projektista. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 31. Helsinki. Ceci, Stephen & Bruck, Maggie. 1995: Jeopardy in the courtroom. APA. Washington DC. Cupach, William. & Spitzberg, Brian. 2004: The dark side of relationship pursuit. From attraction to obsession and stalking. Lawrence Erlbaum Associates. Mahwah, USA. De Godzinsky, Virve 2013: Lapsen etu ja osallisuus tahdonvastaisissa huostaanottoasioissa. Teoksessa HakalehtoWainio, Suvianna & Nieminen, Liisa 2013: Lapsioikeus murroksessa. Lakimiesliiton kustannus. Helsinki, 155–182.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Duluth Model. www.the duluthmodel. org. Viitattu 19.6.2017. Kuvio suom. Juuso Mattola. VARJO –hanke. Ensi- ja turvakotien liitto. 2014. Vanhemman opas. http://www.ejulkaisu.fi/ensi_ja_turvakotien_liitto/ vanhemman_opas/pdf/Vanhemman_ opas_2014.pdf. Viitattu 20.6.2017. Eriksson, Maria 2003: I skuggan av Pappa. Familjerätten och hanteringen av fäders våld. Förlags Ab Gondolin. Gottberg, Eva 1997: Lapsen huolto, huoltoriidat ja pakkotäytäntöönpano. Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja. Yksityisoikeuden julkaisusarja A:93. Turku. Hannus, Riitta 2011: Tutkittua ja koettua. Teoksessa Hannus, Riitta & Mehtola, Sirkku & Natunen, Luru & Ojuri, Auli (toim.) 2011: Veitsen terällä. Naiseus ja parisuhdeväkivalta. Ensi- ja turvakotien liiton raportti 13. Ensi- ja turvakotien liitto. Helsinki, 201-227. Harris, LaTonya & Goodman, Gail & Augusti, Else Marie & Chae Yoojin & Alley, Deborah 2009: Children’s resistance to Suggestion. Teoksessa Kuehnle, Kathryn & Connel, Mary. (toim.): The Evaluation of Child Sexual Abuse Allegations. A Comprehensive Guide to Assesment and Testimony. Wiley. New Jersey, 181–202. Helsingin hovioikeuspiiri laatuhanke 2007: Lapsen huolto, tapaamisoikeus ja elatus. Viitattu 4.8.2016. http://www.oikeus. fi/hovioikeudet/helsinginhovioikeus/ material/attachments/oikeus_ hovioikeudet_helsinginhovioikeus/ karajaoikeuspainotteistenlaatuhankkeidenraportit/2007/ adfxFnZrb/Lapsen_huolto_ tapaamisoikeus_ja_elatus.pdf007. HPTpL. Laki lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanosta 619/1996.

Hurtig, Johanna 2006: Lasten tieto sosiaalityön haasteena. Teoksessa Forsberg, Hannele & Ritala-Koskinen, Aino & Törrönen, Maritta: Lapset ja sosiaalityö. Kohtaamisia, menetelmiä ja tiedon uudelleenarviointia. PSKustannus. Jyväskylä, 167–193. Häkkänen-Nyholm, Helinä & Laajasalo, Taina & Tuuri, Taina 2013: Lapsen vieraannuttaminen vanhemmasta: Toimintatavat ja niiden vaikutus lapsen ja vanhemman hyvinvointiin. Psyjuridica. Helsinki. Kaunisto, Jasmin. 2013: “Kun se teki sulle niin”. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, hyväksikäyttöä koskevien oikeuspsykologisten haastatteluiden taso, kouluttautumisen vaikutukset ja osallistujien arviot koulutuksesta. Itä-Suomen yliopisto. Karhuvaara, Marjatta & Kaitue, Sanna & Ruuhilahti, Susanna 2013: Lähisuhdeväkivallan kartoittaminen ja siihen puuttuminen lastenvalvojan työssä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL. Helsinki. Karttunen, Risto 2010: Isän ja äidin välissä. Lapsen kuulemisen psykologinen kehys huolto- ja tapaamisriidoissa. Acta Universitatis Tamperensis 1546. Tampere University Press. Tampere. Kiili, Johanna 2007: Lasten osallistuminen, sukupolvisuhteet ja vallankäyttö. Janus 15 (2), 3–18. Kinnunen, Jaana 2016: Kun väkivalta ei päättynytkään eroon. Tutkimus lastenvalvojien työkäytännöistä eron jälkeisen väkivallan ja vainon tilanteissa. Lapin yliopisto. http://www. sosnet.fi/loader.aspx?id=14e0aad075d5-47b9-b955-dd45950f67c0 Korkman, Julia. 2006: How (not) to interview children. Investigative interviews with young children in sexual abuse investigations in Finland. Väitöskirja. Turku:Åbo Akademi. Korkman, Julia. (2008). Lasten haastatteleminen hyväksikäyttötapauksissa.

Teoksessa Santtila, Pekka & WeizmannHenelius, Ghitta (toim.), Oikeuspsykologia, (s.456-484). Porvoo: WS Bookwell Oy. Koulu, Sanna 2014: Lapsen huolto- ja tapaamissopimukset. Lakimiesliiton kustannus. Vantaa. Kurki-Suonio, Kirsti 1999: Äidin hoivasta yhteishuoltoon: lapsen edun muuttuvat oikeudelliset tukinnat. Oikeusvertaileva tutkimus. Suomalainen lakimiesyhdistys. Helsinki. Käypä hoito 2006: Lapsen johdateltavuus. Duodecim. http://www.kaypahoito.fi/web/ kh/suositukset/suositus?id=nak01682#R4 Kääriäinen, Aino & Hämäläinen, Juha & Pölkki, Pirjo 2009: Ero, vanhemmuus ja tukeminen. Lastensuojelun keskusliitto. Helsinki. Lahtinen, Hanna. 2008: Todistajanpsykologia – Lapsitodistajat. Teoksessa Santtila Pekka & WeizmannHenelius Ghitta (toim.): Oikeuspsykologia. WS Bookwell Oy. Porvoo, 153–175. LHL. Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta.8.4.1983/361. Laitinen, Merja & Nikupeteri, Anna & Hurtig, Johanna 2018: Häiritsevä tieto ja tietäjyys – Lapset tietävinä toimijoina vanhempien eron jälkeisessä vainossa. Teoksessa Valkonen, Jarno (toim.): Häiritsevä yhteiskuntatutkimus. LUP Lapland University Press. Rovaniemi. (Tulossa) Nikupeteri, Anna & Tervonen, Harriet & Laitinen, Merja 2015: Eroded, Lost, or Reconstructed? Security in Finnish Children´s Experiences of Post-Separation Stalking. Child Abuse Review 24 (4), 285–296. Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2015: Children’s Everyday Lives Shadowed by Stalking: Post-Separation Stalking Narratives of Finnish Children and Women. Violence and Victims 30 (5), 830–845. Nikupeteri, Anna 2016a: Professional´s Critical Positionings of Women as Helpseekers: Finnish women`s narratives of help-seeking during post – separation AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

209

210

stalking. Qualitative Social Work. Qualitative Social Work 0(00) 1-17.

Pietiläinen, Maija 2015: Työpapereita Miesten Asema ja VARJO - hanke.

Nikupeteri, Anna 2016b: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaaminen. Acta Universitatis Lapponiensis 336. Lapin yliopisto. Rovaniemi.

Punamäki, Raija-Leena & Isosävi, Sanna 2013: Varhainen vuorovaikutus ja vanhemman trauma: analyysi vaikutuspoluista ja suojaavista tekijöistä. Psykologia 48:05-06, 417–430.

Näre, Sari 2008: Julkisen intimisoituminen ja performatiivinen väkivalta. Teoksessa Näre, Sari & Ronkainen, Suvi (toim.): Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikka. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi, 195–221.

SL. Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301.

Oikeusministeriö 2016a. Lapsen huoltoa ja tapaamista koskevan lain uudistus Mietintöjä ja lausuntoja 35/2016. Oikeusministeriö. Helsinki. Viitattu: 6.6.2017.

Suomen YK-liitto 2016.YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus ja sopimuksen valinnaiset pöytäkirjat. Suomen YK-liitto. www.ykliitto.fi.

Oikeusministeriö 2016 b: Ei niin suurta riitaa, ettei sopu sitä sovita. Asiantuntija-avusteisen huoltoriitojen tuomioistuinsovittelun seurantaryhmän loppuraportti. Selvityksiä ja ohjeita. 12/2016. Helsinki. Oranen, Mikko 2008: Mitä mieltä? Mitä mieltä! Lasten osallisuus lastensuojelun kehittämisessä. Ensija turvakotien liiton raportti 7. Ensija turvakotien liitto. Helsinki. Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Stanley, Nicky & Humphreys, Cathy 2014: Multi-agency risk assessment and management for children and families experiencing domestic violence. Children and Youth Service Review 47. 78–85.

Tilastokeskus. Solmitut avioliitot 2016. Luettu 19.6.2017. http:// www.stat.fi/til/ssaaty/2015/ ssaaty_2015_2016-04-21_tie_001_fi.html Tulensalo, Hanna 2015: Lapsen tiedollinen toimijuus lastensuojelun sosiaalityössä. Tampereen yliopisto yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Tampere. https://tampub.uta.fi/bitstream/ handle/10024/98814/LISURI-1460708563. pdf?sequence=1 Viitattu 3.5.2016. Väyrynen, Kristiina 2008: Lapsen tuska huoltoriidassa. Elämää vanhempien välissä. Jyväskylän yliopisto.

211

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA kuva: Sanni Rajapolvi

11 VAINOAJAN KANSSA TYÖSKENTELY Minna Kumpuniemi, Ulla Valtonen, Hannu Säävälä Tässä luvussa käsitellään näkökulmia ja toimintamalleja, joita käytetään työskentelyssä eron jälkeen vainoavan henkilön kanssa. Pyrimme tuomaan esille vainoajien taustoja, heidän ajattelutapaansa ja heidän toimintansa vaikuttimia. Vainoamiskäyttäytymisen syiden ja motiivien sekä koko ilmiön ymmärtäminen auttaa hahmottamaan, mitä vainoajan kanssa työskentely edellyttää työntekijältä. Pyrimme kuvaamaan vainoajan auttamisen ja kuntouttamisen haasteita ja keskeisiä lähestymistapoja. Esittelemme tarkemmin Lontoossa vainoajien auttamiseksi ja vainon lopettamiseksi kehitetyn työskentelymallin. Lukumme pohjautuu tieteelliseen tutkimukseen, hankkeen aikana syntyneeseen kokemustietoon sekä muuhun työkokemukseen.

MITÄ ON VAINOAMINEN?

212

Kun vainoaja kohdistaa tekonsa entiseen tai nykyiseen kumppaniin, puhutaan eron jälkeisestä vainosta. Joskus käytetään käsitettä parisuhdevaino, mutta se on epätarkka käsite, koska se jättää huomioimatta vainolle altistuneet lapset. Tutkimusasetelmasta ja sukupuolesta riippuen parisuhdekumppanin vainoamaksi joutumisen yleisyys vaihtelee valtavasti: noin parista prosentista jopa yli 30 prosenttiin parisuhteissa olleista tutkimustavasta riippuen (Stieger ym. 2008, Logan 2010; ks. myös Björklund ym. 2010). Miehet tekevät naisia yleisemmin vainotekoja (Stieger ym. 2008), vaikkakin joidenkin tutkimusten mukaan lievä häirintä ja ahdistelu (unwanted pursuit) on yhtä yleistä sekä naisilla että miehillä (Tassy & Winstead 2014). Vainoaminen saattaa alkaa jo parisuhteen aikana (Tjaden & Thoennes 1998), minkä vuoksi vainoamiskäyttäytymistä pidetään hyvin yleisesti osana parisuhdeväkivallan jatkumoa. Parisuhdeväkivalta on yhteiskunnassamme jo hyvin tunnistettua ja puheeksi otettua, ja siihen on kehitetty erilaisia hoito-ohjelmia. Sen sijaan eron jälkeiset vainoajat ovat taustoiltaan, motiiveiltaan ja käyttäytymiseltään huonosti tunnettu joukko. Ilmiön tunnistaminen on vielä heikkoa, tietoa on niukasti eikä yhteiskunnassamme ole vakiintuneita menetelmiä vainoajien auttamiseksi. Vainoaminen on moniulotteinen ongelma: sen taustalla voi olla psyykkinen sairaus, ja se on rikos. Vaino voidaan nähdä myös vuorovaikutusongelmana: vainoaja jatkaa keskustelevaa dialogia teoilla, jotka muuttuvat tuhoaviksi ja alistaviksi dialogin muuttuessa lopulta yksipuoliseksi ja jopa vaaralliseksi. Vainoamiskäyttäytymisen eskaloitumisen ehkäisemiseksi

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

lieväänkin vainoajan toimintaan tulisi puuttua jo varhaisessa vaiheessa. Niin vainon kuin muidenkin väkivallanmuotojen tehokas ennaltaehkäisy rakentuu kaikkien osapuolten kanssa työskentelylle, eli myös vahingoittavia tekoja tehneen auttamiselle ja kuntouttamiselle.

ERON JÄLKEISEN VAINOAJAN ERITYISPIIRTEET Eron jälkeisen vainoajan psyyke ja muu tausta Eron jälkeisen vainon tekijöitä on tutkittu hyvin vähän. Yleinen vainoamistutkimus toki pätee monelta osin myös tähän ryhmään, mutta tutkimusten perusteella eron jälkeen vainoava eroaa useilla tavoilla muunlaisista vainoajista. Vainoajat itsessään ovat kaikkine vainoamiskäyttäytymisen alaluokkineen hyvin heterogeeninen ihmisryhmä. Tutkimustulokset vaihtelevat otoksesta ja tutkimusasetelmasta riippuen, mutta keskimääräisen vainoajan on todettu olevan 30–40-vuotias moniongelmainen mies, joka kärsii usein huumausaineriippuvuudesta ja mielialahäiriöstä. Noin puolessa tapauksista vainoajalla on aikaisempi rikostuomio. (Häkkänen 2008; Cupach & Spitzberg 2004.) Koska parisuhdeväkivalta ja eron jälkeinen vainoaminen kulkevat huomattavan usein käsi kädessä, voisi vainoamiseen syyllistyneiden parisuhdeväkivallantekijöiden ajatella muistuttavan muita parisuhdeväkivallantekijöitä. Tutkimuksissa on kuitenkin löydetty viitteitä siitä, että eron jälkeen vainoavat ja parisuhdeväkivallan tekijät eroavat toisistaan ja että heidän parisuhteidensa dynamiikat ovat erilaisia (Burgess ym. 1997; Kumpuniemi 2012). Burgessin tutkimusryhmä (1997) tutki eron jälkeisten vainoajien ja ei-vainonneiden parisuhdeväkivallantekijöiden välisiä eroja. Tutkimuksen mukaan eron jälkeen vainoavat asuivat useammin yksin, olivat epätodennäköisimmin naimisissa eivätkä asuneet lasten kanssa. Suomalaisen tutkimuksen mukaan eron jälkeen vainoavissa oli huomattavasti yleisemmin maahanmuuttajia kuin eivainoajissa (Kumpuniemi 2012; ks. myös Meloy 2002). Kulttuurierot tuovat omia haasteitaan kuntoutukseen. Suurimmalla osalla vainoajista ei ole vakavia psyykkisiä sairauksia, mutta monilla on erityyppisiä ja -tasoisia psyykkisiä haasteita. Erityisesti on todettu antisosiaalisia tai narsistisia persoonallisuuden piirteitä (Häkkänen 2008; ks. myös Mullen ym. 1999) mutta myös toisaalta yksinäisyyttä ja sosiaalista taitamattomuutta (Mullen ym. 1999). Joskus vainoaminen saattaa olla seurausta psykoottisesta sairaudesta (Whyte ym. 2008), joskin se vaikuttaisi olevan suhteellisen harvinaista (Meloy 2002; Kumpuniemi 2012). Vaikka psyykkisiä ongelmia esiintyy varsin yleisesti, vakavimman ja lievimmän vainokäyttäytymisen välillä on todennäköisesti merkittäviä eroja. Lievästä häirinnästä

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

213

214

ja vainoamisesta on saatu tutkimustietoa lähinnä uhritutkimusten kautta, ja siksi häirintään syyllistyneiden psyykkisestä tilanteesta ei voida tehdä luotettavia johtopäätöksiä. Suomalaisen mielentilatutkimusaineistosta tehdyn tutkimuksen (Kumpuniemi 2012) mukaan vakaviin väkivaltarikoksiin syyllistyneistä eron jälkeen vainoavista noin kolmasosalla todettiin mielialahäiriö, liki viidesosalla psykoosi ja hieman yli puolella päihdehäiriö. Jopa 75 prosentilla eron jälkeisistä vainoajista todettiin persoonallisuushäiriö. Yleisimpiä häiriöitä olivat epävakaa, epäluuloinen, riippuvainen ja epäsosiaalinen persoonallisuus. Yli puolet vainoajista oli lisäksi syyllistynyt johonkin muuhun rikokseen, mutta suhteessa ei-vainonneisiin parisuhdeväkivallantekijöihin vainoajilla oli vähemmän päihdehäiriöitä ja vähemmän väkivaltarikoksia taustallaan. Tutkimuksen mukaan persoonallisuuden rakenne erosi tuntuvasti: vainoajilla varsinkin mustasukkaisuus, riippuvaisuus ja epäluuloisuus olivat huomattavasti yleisempiä kuin ei-vainoajilla. Epäluuloiset ajatusrakennelmat saattavat pahimmillaan ohjata eron jälkeisen vainoajan tulkintaa hyvin kokonaisvaltaisesti. Hän saattaa tehdä pitkälle meneviä uhrin ajatteluun ja käytökseen liittyviä johtopäätöksiä vähäpätöisistä ja asiaan liittymättömistä vihjeistä. Vainoajan tulkinnat voivat muuttua niin jäykiksi ja pakkomielteisiksi, että jopa uhrin sanomatta ja tekemättä jättämät asiat saavat erityisen merkityksen. Vainoajalla saattaa esimerkiksi olla jokin epäilys uhrista, ja hän alkaa etsiä vihjeitä, jotka todistaisivat epäilyt oikeiksi. Tällaisissa tapauksissa intervention tärkeyttä ei voida korostaa liikaa, sillä päättelyketjut saattavat eskaloitua ja ajaa eron jälkeisen vainoajan etsimään ratkaisua pahimmillaan itsen tai entisen kumppanin vahingoittamisesta. (Kumpuniemi 2012.) Vainoajien itsemurhariskin onkin todettu olevan koholla (McEwan ym. 2010). Vakavaa vainoa tehneiden joukossa noin puolet tekijöistä katsottiin alentuneesti syyntakeisiksi, mikä tarkoittaa merkittävää psyykkistä problematiikkaa tekojen taustalla (Kumpuniemi 2012). Vainoajat kokevat yleisesti oikeudekseen kuulua vainotun elämään eivätkä välitä vainotun mielipiteistä tai peloista. Lisäksi koska vainoaminen tapahtuu aina sosiaalisessa kontaktissa, mahdolliset sosiaaliset puutteet ja verbaalisen viestinnän heikkous saattavat osaltaan vaikuttaa tilanteiden eskaloitumiseen. (MacKenzie & James 2011.) Koska vainoajat pitävät toimintaansa oikeutettuna, eivät he myöskään pidä käyttäytymistään vainoamisena (Cupach & Spitzberg 2004). Käyttäytymistä ympäröi tyypillisesti ymmärtämättömyys omasta vastuusta. Tyypillistä on myös uhrin syyllistäminen ja syyttäminen provosoinnista (Kumpuniemi 2012). Tietynlainen itsereflektiokyvyn puuttuminen ja kyvyttömyys tarkastella omaa toimintaa kriittisesti vaikuttaa kokonaisvaltaisesti eron jälkeisen vainoajan kohtaamiseen eri viranomais- ja hoitotahoilla.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Väkivallan käyttö Kun tutkimuksissa on vertailtu eron jälkeistä vainoa ja muita vainoamismuotoja, niiden on todettu eroavan varsinkin väkivallan käytön suhteen. Eron jälkeen vainoavien vainoamiskäyttäytyminen on muissa vainoamismuodoissa esiintyvään käyttäytymiseen verrattuna tiheämpää ja rajumpaa. Eron jälkeisen vainon keskimääräinen kesto oli eräässä laajassa tutkimuksessa jopa yli kaksi vuotta, kun taas muiden vainoamismuotojen kesto jäi puoleen tästä. (Tjaden & Thoennes 1998.) Eron jälkeen vainoajan vainokäyttäytyminen voi olla hyvin itsepintaista ja kiihkeimmillään täyttää henkilön arjen pitkällä aikavälillä kokonaisvaltaisesti. Eron jälkeen vainoavat uhkailevat ja käyttävät väkivaltaa yleisemmin ja raaemmin kuin muut vainoajat (Logan 2010). Eron jälkeen vainoavat myös toteuttavat uhkauksensa todennäköisemmin, sillä tutkimusten mukaan lähes kolme neljäsosaa eron jälkeisessä vainossa uhkailemaksi tulleista tuli myös uhkailijan pahoinpitelemäksi (Logan 2010; Thomas ym. 2008). Väkivallan käytön yleisyyttä ja raakuutta eron jälkeisissä vainotapauksissa voi selittää se, että vainoamiskäyttäytymisen on huomattu olevan yhteydessä aikaisempaan vainoajan ja uhrin väliseen parisuhdeväkivaltaan. Väkivalta on ollut usein fyysistä ja alistavaa, riippuvaisuusproblematiikan sävyttämää henkistä kontrollia. (Logan 2010; Kumpuniemi 2012; Cupach & Spitzberg 2004).

Eron jälkeisen vainoamiskäyttäytymisen moniulotteisuus Vainoamiskäyttäytymistä ei useinkaan voida selittää ainoastaan psyykkisillä tekijöillä. Whiten työryhmän kehittämän tarkastelumallin (White ym. 2001) mukaan vain integroitu moniulotteinen lähestymistapa voi antaa kunnollisen kuvan vainon olemuksesta. Ilmiötä täytyy tarkastella yhtä aikaa viidestä näkökulmasta: sosiokulttuurisena, interpersoonallisena, dyadisena, tilannekohtaisena ja vainoajan mielensisäisenä ilmiönä. Sosiokulttuurinen tarkoittaa tässä yhteisön arvoja ja historiaa, interpersoonallinen sosiaalisia suhteita, dyadinen vainoajan ja uhrin suhdetta, tilannekohtainen olosuhteita ja vainoajan mielensisäinen hänen psyykkisiä ristiriitojaan. Siten vainoteot näyttäytyvät laajempana ilmiönä kuin vain vainoajan psyykkisinä ongelmina. Vainoajan tausta onkin monenkirjava. Vaikka vainon tekijöillä on yleisesti erilaisia psyykkisiä ongelmia, on tärkeää ymmärtää, että vainon laukaisevana tekijänä on usein jokin ajankohtainen olosuhdetekijä tai muu ristiriita. Osassa tapauksista kyse näyttää olevan ennen kaikkea elämäntilanteen ajautumisesta sietämättömäksi. Osassa tapauksista kyse vaikuttaa olevan ihmissuhdeongelman eskaloitumisesta taisteluksi ja lopulta vainoamiseksi. Käytännön työssämme olemme kohdanneet muun muassa henkilöitä, jotka ovat AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

215

voimakkaan ja äkillisen parisuhteeseen liittyvän stressitilanteen seurauksena alkaneet vainota. Nämä olosuhdetekijät on erityisen tärkeää hahmottaa siksi, että vainoajan kanssa työskenneltäessä yhteistyöhön täytyy saada mukaan elementtejä, jotka kohdistuvat vainoajan itsensä tärkeäksi kokemiin asioihin. Loukatuksi tuleminen, kuulematta jääminen, vanhemmuuden mitätöinti tai muu traumaattiseksi koettu seikka voi johtaa vainoamiseen. Silloin on tärkeää, että vainoajalla on mahdollisuus tuoda esiin näitä kokemiaan vääryyksiä.

Eron jälkeisen vainoamisen motiivit

216

Auttamistyön kannalta on tärkeä ymmärtää, minkälaiset motiivit ohjaavat eron jälkeistä vainoajaa ryhtymään tekoihinsa. Vainon taustalla olevia motiiveja on tutkittu analysoimalla laajemmin vainoajien sekä parisuhteessaan vainonneiden tekoja (mm. Burgess ym. 1997; Miller 2012; Cupach & Spitzberg 2004; Dressing ym. 2005) sekä kokoamalla eron jälkeen vainonneiden suorasanaisesti kuvaamia selityksiä teoilleen (mm. Eirola & Simunaniemi 2016; laajemmin lähestymistavasta Räsänen ym. 2014). Eri tutkimusten perusteella on muodostettu monenlaisia luokitteluja vainoajien käyttäytymisen motiiveista. Eri luokitteluille on yhteistä, että tekoja värittää motiivien ristiriitaisuus. Keskeistä tutkimuksissa havaituille eron jälkeisen vainon motiiveille on, että kyse vaikuttaa olevan varsin tavallisista parisuhteiden jännitteistä ja ilmiöistä, jotka vainon yhteydessä ovat muuttuneet patologiseksi toiminnaksi. Tässä yhteenvedossa kuvataan keskeisiä havaintoja löydöksistä. Mullen ym. (1999; ks. myös 2006) ovat muodostaneet kirjallisuudessa eniten käytetyn luokituksen, jossa vainoajat jaotellaan viiteen eri tyyppiin: läheisyyden etsijöihin (intimacy seeking), taitamattomiin (incompetent), katkeriin (resentful), saalistajiin (predatory) sekä, yleisimpänä ryhmänä, hylättyihin (rejected). Tämä luokittelu palvelee huonosti eron jälkeisen vainon jäsentelyä, koska eron jälkeen vainoavat kuuluvat luokittelussa lähes yksinomaan hylättyjen luokkaan. Mullenin työryhmän kuvauksen mukaan hylätyt eli eron jälkeistä vainoa tekevät hakevat vainoamiskäyttäytymisellä sekä kostoa että hyvitystä päällimmäisinä tunteinaan menetyksen tunne, viha, mustasukkaisuus, kostonhalu, pettymys ja suru. Toisaalta eron jälkeisessä vainossa voidaan nähdä myös läheisyyden etsimisen ja sosiaalisen taitamattomuuden elementtejä. Burgess tutkimusryhmineen (1997) keskittyi eron jälkeisen vainon jäsentelyyn. He löysivät kolme ryhmää, joissa kussakin vainoajan pyrkimyksenä oli jollakin tavalla vahingoittaa uhria. Ensimmäisen ryhmän taktiikkana oli saattaa entinen kumppani huonoon valoon muiden silmissä. Toisen ryhmän toimintatapana oli kiusata uhria esimerkiksi nimettömillä puhelinsoitoilla. AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Kolmannen ryhmän taktiikkana oli käyttää väkivaltaa entistä kumppania kohtaan. Tämä havainto vallasta ja kontrollista vainon motiivina on osoitettu lukuisissa tutkimuksissa, minkä takia parisuhteen päättymiseen liittyvää vainoa pidetään yleisesti eron jälkeisenä valta-aseman ja kontrollin uudelleen saavuttamisyrityksenä pakottamalla, uhkaamalla tai manipuloimalla (esim. Miller 2012; Laitinen & Nikupeteri 2012). Burgessin tutkimusryhmän (1997) mukaan fyysisen väkivallan katketessa parisuhteen loppumiseen vainoaja voi säilyttää otteen uhrista jatkamalla henkistä väkivaltaa uhkailun ja ahdistelun muodossa. Eron jälkeisen vainon tekijöillä itsellään on moniulotteinen kuva tekojensa taustoista. Eirola ja Simunaniemi (2016) kuvaavat vainoa tehneiden miesten selittävän käytöstään • itseen liittyvillä syillä kuten vihan tunteilla, ylpeydellä ja omistamisen halulla, • uhriin liittyvillä syillä kuten pettämisellä ja lähestymisen sallimisella, • ulkopuolisilla seikoilla kuten alkoholilla ja viranomaisten passiivisuudella, • suhteen päättymisen epäselvyyksillä kuten eroshokilla ja neuvotteluntarpeella sekä • tietyn tavoitteen saavuttamisella kuten perheen koossapitämisellä ja kostamisella. Motiivien jäsentelyn kannalta on huomionarvoista, että vakavaakin vainoa tehnyt saattaa katsoa yksiselitteisesti, ettei ole tehnyt mitään vainoksi luokiteltavaa. Edellä kuvatun perusteella voidaan hyvin todeta, että eron jälkeen vainoavien toiminnan motiivit vaihtelevat näennäisen viattomasta suhteen uudelleen lämmittämisestä aina mahdollisimman suuren kärsimyksen aiheuttamiseen. Yksinkertaisimmillaan motiivit voidaan luokitella positiivisiin (rakkaus, välittäminen, sovinnonteko) ja negatiivisiin tunteisiin (kosto, viha, mustasukkaisuus, valta) (Dressing ym. 2011). Tyypillinen vainoaja todennäköisesti kokee useita ristiriitaisia sekä vaihtelevia motiiveja. Jollakulla painottuu parisuhteen eheytysyritys, toisella kosto ja kolmannella näiden välimuoto eli kontrolli, jossa siis yhtä aikaa haaveillaan eheytymisestä ja ajatellaan alistamisen tekevän sen mahdolliseksi. Tilannetekijöiden vaihtuessa myös motiivi voi äkillisesti vaihtua, esimerkiksi vainoajan havaitessa tai saadessa tietää entisestä puolisostaan jotain sellaista uutta, joka saattaa hänet pois tolaltaan. Pahimmillaan nämä hetket voivat olla kriittisiä, koska vainoajan kokema toivo eheytymisestä voi äkkiarvaamatta vaihtua kokemukseksi lopullisesta hylkäämisestä ja sitä

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

217

218

kautta epätoivoksi. Yksin jääminen vaikuttaa olevan useille parisuhteen päättymisen jälkeen vainonneille loukkaavaa ja häpeällistä (Dressing ym. 2005) tai he voivat kokea sen itsetuntoloukkauksena. Meloy (1996) on kuvaillut eron jälkeisen vainoajan uhriin kohdistuvan narsistisen fantasian häiriintyvän hylkäämisen seurauksena. Hylkääminen saa aikaan häpeän tunteen, jolta vainoaja suojautuu raivolla ja vainoamiskäyttäytymisellä. Kiteytetysti voidaan todeta, että eron jälkeen vainoavalla on yhtä aikaa kaksi kilpailevaa motiivia: viha ja rakkaus (Cupach & Spitzberg 2004). Tämä ambivalenssi on perustavanlaatuinen yleisinhimillinen ominaisuus, mutta vainoamistapauksissa sen voidaan katsoa muuttuneen hallitsemattomaksi halkovaksi toiminnaksi, jolla ei vaikuta olevan enää johdonmukaista logiikkaa. Kiintymyssuhdenäkökulmasta tämä ilmiö näyttäytyy ristiriitaisen kiintymystyylin tuotoksena. Läheisyyden ja vihan tunteet aaltoilevat niin, että vainoaja yhtä aikaa kaipaa ja työntää pois uhria (Tassy & Winstead 2014). Mielentilatutkimusaineistossa eron jälkeen vainoavien kiintymys näyttäytyi hyvin hämmentävänä, pakonomaisena ja ahdistavana (Kumpuniemi 2012). Viha–rakkaus-ambivalenssilla saattaa olla myös erilaiset lopputulemat: erään VARJO-hankkeessa haastatellun vainoajan mukaan väkivalta kohdistuu exkumppaniin, jos motiivina on viha, ja ex-kumppanin uuteen tai oletettuun uuteen kumppaniin, jos motiivina on rakkaus. Joskus motiivina saattaa kuitenkin olla jokin arkisempi, konkreettinen seikka, kuten suuttumus omaisuuden osituksesta avioeron jälkeen tai närkästys lasten lähihuoltajuuden jäämisestä uhrille (Kumpuniemi 2012). Eron jälkeinen vainoaja saattaa kokea voimakasta kiukkua tai epäoikeudenmukaisuutta ja alkaa käyttäytyä vainoavasti tarkoituksenaan kiusata ja ”maksaa velkaa” takaisin.

ERON JÄLKEISEN VAINOAJAN AUTTAMINEN Rankaiseminen vai hoitaminen Vainoaminen on ollut kriminalisoitua vuodesta 2014 lähtien. Rikosoikeuden ajatellaan vaikuttavan ihmisten käyttäytymiseen kahdella tavalla. Ensinnäkin puhutaan yleisestävistä vaikutuksista: rangaistusten ja niiden uhkan ajatellaan pelottavan ihmisiä niin, etteivät he tee rikoksia. Toiseksi puhutaan rikosoikeuden erityisestävistä vaikutuksista: rikokseen syyllistynyt pyritään rankaisemisen avulla eristämään yhteiskunnasta, varoittamaan häntä tai sopeuttamaan takaisin yhteiskuntaan. Rikoslaki kuitenkin vaikuttaa rikoksiin syyllistyneisiin henkilöihin yksilöllisellä tavalla. (Tapani & Tolvanen 2008.) Kuten useiden muidenkin rikosten kohdalla, myöskään vainoamista ei voida kokonaan eliminoida rikosoikeuden keinoin. Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa, etteikö erityisesti lievemmissä tekomuodoissa rankaiseminen voisi AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

vaikuttaa vainoajien käyttäytymiseen. Vakavimmissa tapauksissa parisuhteen päättymisen jälkeen vainonneiden henkilöiden psyykkisen rakenteen, motiivien sekä vainoamiskäyttäytymisen dynamiikan vuoksi varsinkin erityisestävä vaikutus saattaa jäädä hataraksi. Niin kauan kuin heidän käyttäytymisensä olennaiset syyt jäävät ratkaisematta hoidollisin keinoin, rikosoikeudelliset sanktiot eivät voi vainoamista ehkäistä (MacKenzie & James 2011). Tapani ja Tolvanen (2008) nostavat esille, voisiko tiettyjen rikostyyppien kohdalla olla perusteltua käyttää rangaistuksen sijasta sosiaalija terveyspuolen hoitoa ja kuntoutusta. Rikosoikeudelliseen rankaisemiseen verrattuna tällainen puuttuminen voi vainoamistapauksissa olla jopa tehokkaampaa – näin päästäisiin vainoamiskäyttäytymisen taustojen ymmärtämiseen ja eskaloitumisen ehkäisemiseen (Silvennoinen & Tolvanen 2014). On selvää, että eron jälkeen vainoavat tarvitsisivat paljon apua. Psyykkisiä ongelmia, persoonallisuushaasteita tai sosiaalisia pulmia ei ratkaista vankilaolosuhteissa. Toisaalta vainoamisen vuoksi tuomitut vapausrangaistukset ovat hyvin harvinaisia, ja on suuri joukko vainoajia, jotka selviävät sakoilla tai/ja ehdollisella tuomiolla. Myös lievempiin vainoamistapauksiin tulisi puuttua hoidon ja kuntoutuksen avulla, sillä eron jälkeisellä vainolla on riski pitkittyä ja eskaloitua. Vainolla on myös taipumus uusiutua: vaihdetaan kohdetta tai aloitetaan puolison vainoaminen uudelleen. Vainoaja on riski myös itselleen. Jotkut voivat olla vainoamiskäyttäytymisensä vuoksi pahimmillaan työkyvyttömiä ja itsemurhariski on korkea. Interventio- ja auttamisjärjestelmien kehittäminen vainoajille on tärkeää myös muista syistä. Yksi tärkeimmistä on luonnollisesti uhrin psyykkisen ja fyysisen turvallisuuden takaaminen. Yleisohje on, ettei uhrin tule vastata vainoajan yhteydenottoyrityksiin. On kuitenkin mahdollista, että vainoamiskäyttäytyminen pahenee ja muuttuu jopa väkivaltaiseksi, jos tekijä ei saavuta lievemmillä keinoilla haluamaansa lopputulosta. Toisaalta uhrin yhteydenotot ja pyrkimys ”puhua järkeä” antavat vainoajalle signaalin siitä, että epäasiallinen käyttäytyminen tuottaa tulosta, ja vainoamiskäyttäytyminen pahenee. Uhri, vaikka hän olisi entinen puoliso, ei koskaan voi olla se henkilö, joka ottaa vainoamiskäyttäytymisen puheeksi. Tässä kolmannen osapuolen väliintulo on ensiarvoisen tärkeää, jottei uhri joudu valitsemaan ottaako vainojaan yhteyttä vai ei. Eron jälkeen vainonneilla saattaa olla erilaisia ja vakavuudeltaan eritasoisia psyykkisiä haasteita; vainoamiseen liittyvät ihmissuhteet ovat moniulotteisia ja pulmallisia sekä vainoamistilanteet ja siihen johtaneet syyt monimutkaisia. Minkälaisesta interventiosta, hoidoista ja kuntoutusmuodoista olisi vainonneille apua? Minkälaista hoitoa he tarvitsisivat? Minkälaiseen hoitoon he

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

219

220

ylipäänsä olisivat motivoituneita? Mitä auttajilta vaaditaan: mitä heidän tulisi tietää pystyäkseen tuottavaan vuorovaikutukseen vainoajan kanssa? Nykykäsityksen mukaan tehokas parisuhdeväkivallan ehkäisy ei onnistu ilman vakivallantekijälle tarkoitettuja palveluja. Sama pätee myös vainoamiseen. Nyt kun viime vuosina on kyetty luomaan edellytyksiä vainon uhrien auttamiselle, on tarpeen kehittää palveluja myös vainoajille. Monen käytännön työntekijän kokemus on, että uhrin auttaminen saa merkittävää tehoa siitä, että tekijälle tarjotaan samanaikaisesti hänelle sopivia palveluja, joiden tarkoituksena on vainon lopettaminen. Suomessa on tarjolla lähisuhdeväkivallan tekijöiden auttamiseen erikoistuneita palveluita vain rajallisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että myös eron jälkeen vainoavan auttaminen tapahtuu ensi kädessä pitkälti yleisissä sosiaalija terveydenhuollon palveluissa. Vain vakavammat tapaukset ohjautuvat esimerkiksi turvakotien tai muiden väkivallantekijöiden auttamiseen erikoistuneiden palvelujen piiriin. Seuraavaksi esitellään eron jälkeisen vainoajan auttamistyön yleislinjoja ja siihen liittyviä erityiskysymyksiä.

Tapaus- ja tilannekohtainen arviointi Kuten parisuhdeväkivallassa, myös eron jälkeisessä vainossa on keskeistä, että yhteistyötä aloitettaessa luodaan selkeä suunnitelma siitä, miten kyseiseen tapaukseen liittyvät erityispiirteet saadaan mahdollisimman hyvin kartoitettua. Tietojen keruu mahdollisimman laajasti on välttämätöntä, koska esimerkiksi vain yhden osapuolen kuuleminen voi johtaa vääristyneeseen kuvaan tilanteesta. Muut osapuolet, eli eron jälkeisen vainon tapauksessa vainoamisen uhri, ja eri viranomaistahot ovat välttämättömiä yhteistyökumppaneita. Mitä enemmän tietoa pystytään saamaan eri tahoilta, kuten poliisilta ja terveyspalveluista, sitä varmemmalla ja luotettavammalla pohjalla arviointi on. Vainoajan auttamisessa tulee käyttää verkostoivaa ja integroitua työtapaa, kuten esimerkiksi suomalaisessa turvakotityössä kuvataan (Säävälä & Keinänen 2006). Integroitu työtapa tarkoittaa sitä, että kunkin tapauksen selvittelyssä käytetään useita viitekehyksiä, mukana on useita työntekijöitä ja tapauksen eri osapuolia haastatellaan kunnolla. Lisäksi työntekijät joutuvat käyttämään eri rooleja asiaa selviteltäessä. Esimerkiksi työntekijöiden keskinäisessä keskustelussa työntekijän rooli on aivan erilainen kuin vaikkapa vainon tekijää haastateltaessa. Asianmukaista hoitoa suunniteltaessa vainoajasta tulee tehdä tarkka tapaus- ja tekijäkohtainen arvio. Oheisessa taulukossa (Taulukko 1) on kuvattu luettelonomaisesti seikkoja, jotka on syytä selvittää jo yhteistyön alkuvaiheessa, jotta työntekijät ovat riittävästi informoituja tapauksen erityispiirteistä. AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Arvioinnin aikana tulisi ottaa heti alusta lähtien huomioon eron jälkeisen vainoajan heikko kyky tunnistaa oma toimintansa vainoamiseksi. Häneltä asioita tiedustellessa tulisi aluksi välttää vainoamis-termiä. Asioita tulisi pyrkiä selvittämään pyytämällä häneltä konkreettisia kuvauksia hänen käyttäytymisestään ja ajattelustaan. Taulukko 1. Vainoajan tapaus- ja tekijäkohtainen arvio.

Eron jälkeisen vainoajan tapaus- ja tekijäkohtainen arvio Vainoajan elämänhistoria: lapsuudenperhe, opinnot, työhistoria, aiemmat parisuhteet Elämäntilanne: sosiaaliset suhteet, tukiverkosto, huollettavat lapset, taloudellinen tilanne, fyysinen terveys, työkyky, stressitekijät, elämänhallinta Mielenterveyshistoria ja nykytilanne: psyykkiset ongelmat, päihteet, itsetuhoisuus

221

Traumatisoituminen, väkivaltakokemukset Kykytaso, osaaminen, ongelmanratkaisukyvyt, sosiaaliset taidot, vuorovaikutus Ajattelumaailma, tunne-elämä, itsetunto, asenteet Aikaisempi väkivallan käyttö, vainoaminen, väkivaltarikokset, muut rikokset Parisuhdehistoria uhrin kanssa: parisuhteen luonne, paridynamiikka, väkivalta ja sen luonne Vainoamisen tausta ja motiivit Vainoamistavat ja vainoamisen kesto Vainoamisen mahdollinen eskaloituminen (tihentyminen, muuttuminen vakavammaksi) Vainoajan näkemys itsestään ja käyttäytymisestään Tulevaisuudennäkymät, suunnitelmat Mitä hyvää vainoajassa on – luonteessa, kyvyissä, tukiverkostossa, jne., jonka pohjalle voi alkaa rakentaa uutta elämää ja terveempää suhtautumista Uhrin tausta ja elämäntilanne Kykeneekö uhri suojaamaan itseään ja torjumaan yhteydenotot Väkivaltariskin arviointi Alustava toimintasuunnitelma Sopivan auttajan/työntekijän valitseminen

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

222

Arvioissa tärkeintä on ensin selvittää, onko vainoaminen seurausta välitöntä hoitoa vaativasta psykoottisesta sairaudesta. Asianmukaisen hoidon saaminen voi olla keskeinen keino saada vaino loppumaan. Muissa tilanteissa eron jälkeen vainonneen tämänhetkistä ajattelumaailmaa ja käyttäytymistä kannattaa peilata hänen elämänhistoriaansa ja aikaisempaan toimintaansa. Näin tulee arvioitavaksi vainoamiskäyttäytymisen lähtökohdat. Onko vainoamiskäyttäytyminen esimerkiksi osa henkilön tyypillistä, kypsymätöntä tapaa toimia ongelmatilanteissa, kuuluuko se osaksi hänen diagnosoitavissa olevaa psykopatologiaansa vai onko kyse käyttäytymisen ajautumisesta vainoamiseksi esimerkiksi kohtuuttoman stressitilanteen seurauksena? Nämä kolme lähtökohtaa tuovat auttamistyölle hieman eri ulottuvuuksia. Sosiaalisilta kyvyiltään kypsymätön nuori tai parisuhteen katkeamisesta traumatisoitunut kiintymyssuhdehaasteista kärsivä 50-vuotias tarvitsevat erilaista tukea kuin esimerkiksi henkilö, jonka häirintäkäytös kumpuaa ensisijaisesti vaikeasta persoonallisuushäiriöstä. Moniongelmaisuus ja useat päällekkäiset vainoamisen puhkeamiseen vaikuttavat tekijät tuovat arviointiin haasteellisuutta. Kuten jo aikaisemmin on tuotu esille, myös olosuhdetekijöiden vaikutus vainoamiskäyttäytymiseen on huomattava, ja ne on nostettava yhdeksi tärkeimmistä arvioinnin kohteista. Mitä olosuhteissa on sellaista, joka on realistista voida pyrkiä muuttamaan, ja mikä on sellaista, jonka kanssa tulisi oppia elämään? Dressing ym. (2011) korostavat vainoamisen muuttavan henkilön kokemusmaailmaa, ajattelua, tunne-elämää ja käyttäytymistä niin kapeaksi, että reaalimaailmaan kiinnittyminen voi heiketä. Arviossa olisikin tärkeää tarkasti puntaroida, minkä laatuista vainonneen henkilön yleinen elämänhallinta on ja kuinka vahvasti vainoaminen siihen vaikuttaa. Onko hänellä ympärillään tavanomaisesti ”muuta elämää” ihmissuhteineen ja harrastuksineen ja onko esimerkiksi työkyky tallella? Onko vainoamiskäyttäytyminen johtanut erilaisiin rikoksiin? Mitä kapeampana henkilön arkielämä ja elämänhallinta näyttäytyvät, sitä intensiivisempää ja konkreettisempaa apua hän tarvitsee. Itse vainoamiskäyttäytymisen tarkka arvioiminen on välttämätöntä. Sen tulisi alkaa entisen parisuhteen läpikäymisellä: minkälainen ihmissuhde on ollut ja onko henkistä tai fyysistä väkivaltaa esiintynyt. Arvioinnissa on tärkeää selvittää, onko henkilö vainonnut jotakuta aikaisemminkin, ja kartoittaa nykyisen vainoamiskäyttäytymisen yksityiskohdat. Vainoamiskäyttäytymisen motiivien selvittäminen on yksi keskeisimmistä hoidon lähtökohdista. Mitä tekijä pyrkii saavuttamaan käyttäytymisellään, mistä motivaatio kumpuaa? Onko se jotain konkreettista vai jotain hyvin abstraktia ja vaikeasti ymmärrettävää?

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Huolellinen toimintasuunnitelman tekeminen on tärkeä osa alkuarviointia. Työntekijät joutuvat ottamaan kantaa mm. siihen, onko uhrin suojelemiseksi tehtävä joitain erityistoimenpiteitä. Tärkeää on myös arvioida, onko vainoajalla jokin sellainen psyykkinen sairaus, johon täytyy harkita tahdosta riippumatonta hoitoa. Koska vainoajan teot saattavat vaarantaa vainotun fyysistä ja psyykkistä turvallisuutta, väkivaltariskin arviointi on merkittävä ja oleellinen osa vainoamiskäyttäytymisen arviointia. Vainoamiseen liittyvää väkivaltariskiä on tutkittu runsaasti. Noin kolmasosa vainoajista on väkivaltaisia uhriaan kohtaan (Churcher & Nesca 2013), ja väkivaltaisimpia ovat eron jälkeiset vainoajat (Tjaden & Thoennes 1998). Yleisesti riskiä väkivaltaan on katsottu kasvattavan katkennut parisuhde, uhkaukset, psykoosi, persoonallisuushäiriö, päihteiden käyttö, rikoshistoria, väkivaltahistoria sekä vainoajan miessukupuoli (Churcher & Nesca 2013). Tutkimustulokset varsinkin persoonallisuushäiriöiden ja väkivallan välisestä yhteydestä ovat kuitenkin epäyhtenäiset (ks. esim. Cupach & Spitzberg 2004). Väkivaltaan on todettu olevan yhteydessä myös seuratuksi ja tarkkailluksi tuleminen sekä se, että vainoaja uhkaa naista lasten vahingoittamisella, jos nainen lähtee suhteesta tai ei palaa suhteeseen takaisin (McFarlane ym. 2002). Todennäköisesti väkivaltariskiä kasvattavat useat tekijät yhdessä. Jos samaan aikaan vainoamiskäyttäytyminen on tihentynyt ja väkivaltaistunut, uhkaileminen pahentunut ja vainoajan psyykkinen tilanne huolestuttava, olisi tilanteeseen puututtava nopeasti (Kumpuniemi 2012). Riskiarviointia varten on olemassa strukturoituja menetelmiä. Psykiatriseen ja psykologiseen arviointiin perustuva seula Stalking Risk Profile (SRP) (Mullen ym. 2006) on poliisiviranomaisten ja terveydenhuoltohenkilökunnan yhteinen työkalu arvioitaessa vainon tekijän muodostamaa väkivaltauhkaa, väkivaltaisen käyttäytymisen jatkuvuutta ja uusimisriskiä. Samalla arvioidaan vainoajaan liittyviä väkivallalle altistavia tekijöitä (motiivi, psykologiset mekanismit, psykiatriset ongelmat, sosiaaliset altistavat tekijät). Seula soveltuu vakavien vainotapausten riskiarviointiin ja pohjaksi hoidon suunnittelulle. Tätä kirjoitettaessa SRP on valitettavasti Suomessa vasta vähän tunnettu ja käytetty. Monesti työntekijällä ei ole kokemusta ja ammattitaitoa tehdä varsinaista strukturoitua riskiarviointia, jolloin on oleellisempaa keskittyä työntekijöiden yhteiseen tilannearvioon, jossa myös kartoitetaan yhdessä pohtien riskitekijöitä. On myös hyvä huomioida, että strukturoidutkin väkivaltariskin arviointimenetelmät ovat jossain määrin epätarkkoja. Keskeisintä on arvioida riskejä yksilöllisesti, useista näkökulmista ja riittävän monelta eri taholta omaa ammattitaitoa ja olemassa olevia verkostoja hyödyntäen. Suomessa monilla paikkakunnilla käytössä oleva moniammatillinen MARAK-toiminta on tärkeä

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

223

apuvälinen vainotapauksissa, joissa pelätään vakavaa väkivaltaa. MARAK-peruslomakkeen tueksi on kehitetty seula, jolla arvioidaan uhrin suojaamisen näkökulmasta vainotapauksiin liittyvää fyysisen väkivallan riskiä (Ks. www. thl.fi ”Riskinarviointilomake (MARAK)” ja ”Lomake häirinnän ja vainon kartoittamiseen”) (Ks. tämän kirjan luku 8).

Hoidon elementit

224

Vainoavan henkilön kokemus hoidon tarpeesta, toimivuudesta ja ajoituksesta sekä avun antajasta vaihtelee (Eirola & Simunaniemi 2016). Eron jälkeiseen vainoon kohdistuvassa kehittämistyössä kohdatut haastateltavat, jotka olivat syyllistyneet vakaviin väkivallan tekoihin tai henkirikoksiin, kuvasivat eron jälkeistä akuuttia vaihetta toivottomaksi. Erossa torjutuksi tulleina heidän käsityksensä itsestään, elämästä ja tulevaisuudesta olivat romahtaneet, ja kokemus hoidollisesta tuesta oli riittämätön. Vainon tekijöissä on myös henkilöitä, jotka rikosoikeudellinen puuttuminen on saanut lopettamaan vainon ja hakeutumaan avun piiriin. Osalle vainoajista vanhemmuuden tuki yhdistettynä yksilötyöskentelyyn on luonut toivoa tulevaisuudesta ja auttanut luopumaan vainokäyttäytymisestä. ”Mikkään muu ei ois siinä kohassa auttanu (estämään väkivallan tekoja), kun että minut olis pantu lukkojen taakse, tai vaimo ja lapset ois viety niin kauvas turvaan, etten olis niitä tavottanu”. ”Se olis auttanu, jos joku olis saanu sen palaamaan takasin”. ”Lähestymiskiellon rikkominen ei meinannut minulle mitään, mutta kun sain syytteen vainoamisesta tajusin, että minun on lopetettava”. Vainoajia kohdataan monissa yhteyksissä; yleisimmät kontaktit tapahtuvat poliisilaitoksella, rikosseuraamusalalla, turvakodeissa, väkivaltatyön yksiköissä sekä lastenvalvojien tapaamisissa. Lisäksi sekä vainottuja että vainoajiakin kohdataan esimerkiksi kriisityössä ja eroauttamispalveluissa. Ilmiön tunnistaminen vaihtelee, kuten myös kokemus puheeksi ottamisen mahdollisuuksista. Vaikka vainoaja tavoitetaan ja saadaan ehkä tapaamiseenkin, kokemus on osoittanut, että vainoajan sitoutuminen tukija hoitokäynneille on usein heikko. Toisenlaisiakin kokemuksia on. Joka tapauksessa vainoajan hoitaminen edellyttää pitkäjänteistä työskentelyä ja verkostoivaa työotetta.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Vanhemmuuden tuki

Terapeuttinen ote

Keskusteluhoito

Kriisityö

Psykoedukaatio

225 Kuvio 1. Hoidon elementit.

Kuvioon 1 on koottu keskeiset elementit vainoajan hoitamisessa, ja seuraavaksi kutakin esitellään tarkemmin. Terapeuttinen ote Vainoajan kohtaamisessa on välttämätöntä löytää terapeuttinen ote kanssakäymiseen. Vaikka vainoaja voi herättää työntekijässä pahennusta ja ärtymystä, hänen kohtaamisensa täytyy tapahtua myönteisessä hengessä ja häntä kuullen. Kuten väkivallantekijää kohdatessa, työntekijä joutuu etsimään itsestään empaattisen kuulijan ja tunkeutuvan haastajan hahmot. Mikäli näistä elementeistä puuttuu jompikumpi, yhteistyö ajautuu joko konfliktiksi tai mitäänsanomattomaksi epäoleellisuuksien pyörittelyksi. Keskusteluhoito Motivaatioon, tunteidensäätelyyn, kognitiivisiin toimintoihin, vuorovaikutustaitoihin ja taitopuutteisiin kohdistuva työskentely on vainoajien hoidon tukipilari. Keskeisiä psykologisen hoidon fokuksia ovat MacKenzien & Jamesin (2011) mukaan vainon motivaatiosta riippumattomat, vainoamiselle altistavat ja tällaista käyttäytymistä ylläpitävät piirteet sekä taitopuutteet, jotka heikentävät näiden henkilöiden kykyä joustavaan vuorovaikutukseen. Näitä piirteitä ja taitopuutteita on tarkemmin kuvattu jäljempänä hoitomalliesimerkin yhteydessä. AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

226

Kriisityö Ero tai sen uhka laukaisevat akuutin kriisin, jossa hylätyksi tulemisen kokemus voi musertaa jätetyn osapuolen kokemusmaailman totaalisesti. Vainotilanteissa sama romahtamisen kokemus voi nousta pintaan uudelleen tilanteissa, joissa hylkäämisen kokemus aktivoituu: esimerkiksi eron jälkeisissä päätöksissä lasten huoltajuudesta ja tapaamissopimuksista, ositusneuvotteluissa, oikeuskäsittelyissä ja ex-kumppanin aloittaessa uuden suhteen. Vainoajan itsemurhariski on näissä tilanteissa kohonnut, käyttäytyminen voi eskaloitua vaaralliseksi myös muille ihmisille ja kyseessä voi olla myös riski laajennetusta itsemurhasta (Säävälä & Keinänen 2006; McEwan ym. 2010). Kriisityön näkökulmasta keskeinen periaate on nopean avun tarjoaminen väkivallan molemmille osapuolille. Varsinkaan miehet eivät lähde herkästi hakemaan apua psykososiaalisiin ongelmiinsa, mutta akuutti kriisi avaa hetkeksi ”luukut”, jolloin kriisiavun tarjoamisen kautta on mahdollisuus saada väkivaltainen mies pitkäjänteisemmän työskentelyn piiriin (Säävälä & Keinänen 2006). Pikainen avun tarjoaminen vainoajalle ei kuitenkaan tarkoita hätäisiä kannanottoja tai toimenpiteitä, vaan kuulluksi tulemista. Vaino on hämmentävä ilmiö, joka herkästi näyttäytyy hyvinkin erilaisena riippuen siitä, keneltä kysytään. Vainossa toimenpiteiden pohjaksi tarvitaan perusteellinen perehtyminen useammasta näkökulmasta ja mahdollisimman monipuolisesti. Psykoedukaatio Vainoaminen on vainon tekijälle vaikeasti hahmotettava ilmiö. Vainoaja saattaa kokea olevansa itse esimerkiksi kiristyksen ja häirinnän uhri. Hänellä on joka tapauksessa oikeus tulla tietoiseksi siitä, että hänen käyttäytymisensä täyttää vainon kriteerit, mikä on nykyisin Suomessakin lailla kiellettyä (RL 25 7a). Työntekijöitten kokemuksen mukaan vainorikoksen esille tuomisesta on myös koettu olevan apua vainon puheeksi ottamisessa. Osalle vainoajista tämä tieto riittää motivaatioksi lopettaa vainoaminen. Toisaalta vainoaja ei ole usein valmis näkemään vastuuta omasta käyttäytymisestään, varsinkin jos hän kokee olevansa uhri, syvästi loukattu tai velvollinen puolustamaan kunniaansa. Ohjaaminen vastuun ottamiseen korostaa realiteettia, että hänen toiminnallaan on kielteisiä seurauksia sekä muille että itselle. Lisäksi vastuunottaminen avaa näkökulmaa siihen, että omaa toimintaa voi ylipäätään muuttaa ja sitä kautta vähentää omaa kärsimystä. Vainoajalle tulee tarjota avun saamisen mahdollisuuksia, ja häntä tulee informoida apua tarjoavista toimipaikoista. Mitä useammin ja useammassa paikassa tätä informaatiota saa, sitä suurempi todennäköisyys on, että jossain vaiheessa henkilö tarttuu apuun (vrt. esimerkiksi päihdehoito).

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Vanhemmuuden tukeminen Yhteiset lapset nousevat vainotilanteissa keskeiseen rooliin sekä tullessaan valjastetuiksi vainoamisen välineiksi että parhaimmillaan motiiveiksi vainoajalle selvittää omat ongelmansa ja jaksaa rakentaa tulevaisuutta ilman entistä puolisoa. Eron jälkeiseen vainoon liittyvässä auttamistyössä tekijän kanssa tehtävän yksilötyöskentelyn ja tuetun lasten tapaamiskäytännön yhdistelmä on koettu hyödylliseksi. Sitoutuminen tällaiseen etävanhemman ja lasten suhdetta tukevaan työhön, josta on karsittu pois kaikki yhteydenotot vainoajan ja vainotun väliltä, on rauhoittanut vainoamistilannetta tai jopa lopettanut vainon kokonaan. Samalla sitoutuminen tämän tyyppiseen työhön osoittaa, onko etävanhempi aidosti kiinnostunut lapsesta vai onko päämielenkiinto ex-kumppanissa.

Hoitosuhteen luomisen ja ylläpitämisen edellytyksiä Eron jälkeisen vainon kiihkeys, intensiteetti ja vaihtelevuus sekä vainon tekijän persoonallisuuteen liittyvät ongelmat asettavat erityishaasteita hoidon ja kuntoutuksen toteuttamiselle. Vainoaja kokee yhteistyösuhteen luomisen vaikeaksi, ja hänen maailmankuvansa sekä käsityksensä elämästä on usein vääristynyt tai epävakaa. Hän tulkitsee herkästi asioita väärin, kokee että hänellä on itsestäänselviä oikeuksia suhteessa toisiin ihmisiin ja korottaa omat etunsa toisten yläpuolelle. Lisäksi hän kärsii merkittävistä taitopuutteista sekä on joustamaton ja kykenemätön itseä koskeviin muutoksiin (Farnham & Henley 2013). Yhteistyön luomisen edellytyksenä on työntekijän suora, konkreettinen puhe. Työntekijä puhuu vainoamisesta, mikäli asiakas jo tunnistaa termin (esimerkiksi jos hänet on tuomittu vainorikoksesta). Muutoin on hyvä aloittaa puhe toistuvasta ei-toivotusta yhteydenottamisesta (Westrup 2000), jotta päästään tarkastelemaan ongelmallista käyttäytymistä. Vasta myöhemmin käyttäytyminen nimetään vainoksi. Työntekijän ystävällinen, kohtelias ja neutraali suhtautuminen luo vainoajalle mahdollisuuden kertoa oman tarinansa ja tulla tätä kautta ymmärretyksi. Ymmärtäminen ei tarkoita vainokäyttäytymisen hyväksymistä, ja tämä kanta tulee ilmaista vainoajalle selkeästi. Samalla tulee selkeästi osoittaa, että hänen kanssaan halutaan tehdä yhteistyötä, ja koetaan, että hänen tilannettaan voidaan auttaa. Vainoajalle on tarpeen luoda toivoa selviytymisestä. Työlle asetetaan selkeät yksityiskohtaiset pelisäännöt ja päämäärät. Vainon tekijöiden mukaan työskentelyn selkeys ja työntekijän konkreettinen puhe helpottavat kontaktissa olemista. Kohtaamiset ovat vainoajille usein hyvin vaikeita, ja he ovat lähtökohtaisesti puolustuskannalla. Tämä luo AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

227

jännitettä vuorovaikutukseen ja voi aiheuttaa työntekijässä pelkoa. Asiakkaan kanssa kannattaa puhua suoraan hänen tunteistaan, esimerkiksi kuinka hermostunut tai aggressiivinen hän saattaa olla, sekä siitä, millä tavalla hänen oloaan voisi tapaamisessa helpottaa. Sanoittamalla vaikeita tunteita niistä tehdään hallittavampia. Tapaamisen rakenne ja käsiteltävät asiat on hyvä tuoda esiin heti alussa, jotta asiakkaan ei tarvitse jännittyneenä odottaa, mitä tuleman pitää. On myös hyvä sopia, että tarvittaessa vaikeiden teemojen jälkeen voidaan pitää tauko. Vainon tekijä kokee usein monista osallistujista koostuvat palaverit vaikeiksi. Helpotusta tuo se, että vainoajalla on mukana oma työntekijä, jolle hän on voinut ennen palaveria kertoa tapaamiseen liittyvistä peloistaan. Palaverin jälkeen asiakas ja työntekijä käyvät rauhassa läpi tuntemukset ja työntekijä antaa selkeän positiivisen palautteen onnistuneesta aggression hallinnasta.

HOITO-OHJELMAT

228

Vainoajien hoidon haasteet ja mahdollisuudet Koska eron jälkeiset vainoajat ja parisuhdeväkivallan tekijät vaikuttavat eroavan toisistaan motiiveiltaan, sinnikkyydeltään, toimintatavoiltaan ja parisuhdedynamiikalta, ei vainoajien kohdalla voida suoraan käyttää samoja hoito- ja kuntoutusmenetelmiä kuin parisuhdeväkivaltatapauksissa yleisesti on totuttu käyttämään. Suomessa ei ole käytössä erityisiä hoito-ohjelmia vainoajille, ja kansainvälisestikin ohjelmat ovat vielä kehittämistyön alla. Pidempään seurantaan perustuvaa tutkimuksellista näyttöä tietyn hoito-ohjelman tehokkuudesta on toistaiseksi vain vähän saatavilla. Käytössä olevat hoitomenetelmät perustuvat pääsääntöisesti kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan (KKT) (Cognitive Behavioral Therapy, CBT) ja sen sovellukseen dialektiseen käyttäytymisterapiaan (DKT) (Dialectical Behavioral Therapy, DBT). Psykodynaaminen lähestymistapa on koettu hyödylliseksi pyrittäessä selvittämään vainoamiskäyttäytymisen taustalla olevia tekijöitä, esimerkiksi kiintymyssuhteen ongelmia (MacKenzie & James 2011), mutta terapeuttisena lähestymistapana käyttökelpoisempana pidetään kognitiivista viitekehystä, joka sopii hyvin kohdennettuun väkivaltatyöhön, ja erityisesti miesten on todettu hyötyvän enemmän työskentelymenetelmistä, joissa on selkeä päämäärä ja rakenteet (Säävälä & Keinänen 2006). Vainoajien hoito vaatii aikaa, jota palvelujärjestelmät eivät aina mahdollista. Lyhyet hoitointerventiot palvelevat kuitenkin hyvin kriisityössä ja antavat arvokasta lisätietoa alkukartoitukseen, ja lyhyessäkin kontaktissa voidaan työskennellä motivoivasti. Motivoiva työskentely on avainasemassa vainoajien joukossa, jossa käsitys omasta hoidon tarpeesta puuttuu usein kokonaan. AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Persoonallisuushäiriöistä kärsivien kohdalla on todettu, että hoidosta voivat hyötyä ne, jotka ovat motivoituneet muuttamaan ongelmallista käyttäytymistään (Rosenfield 2000). Lähisuhdeväkivallan hoidossa käytetään usein ryhmiä, mutta vainoajien ei ole todettu hyötyvän ryhmähoitomalleista. Ryhmähoidot ovat vasta-aihe erityisesti henkilöille, jotka ovat hyvin aggressiivisia, joilla on psykiatrinen sairaus tai joilla on vahvasti narsistisia tai psykopaattisia piirteitä (MacKenzie & James 2011). Tutkijat suosittelevat ryhmätapaamisia ainoastaan osana dialektista käyttäytymisterapiaa, jossa yksilötyön rinnalla tehdään taitoharjoittelua ryhmässä (Rosenfield ym. 2007). Lisäksi vainoilmiössä on erittäin keskeisessä asemassa se, että vainoaja ja uhri eivät kohtaa toisiaan. Tämä on otettava huomioon myös kaikissa hoidollisissa toimissa. Eron jälkeiseen vainoon kohdistuvassa kehittämistyössä on kokeiltu Mikkelin vankilan ja VIOLA – väkivallasta vapaaksi ry:n yhteistyönä kehittämän Move!-ohjelmakokonaisuuden (Riittinen ym. 2013, Väyrynen ym. 2014) parisuhdeväkivaltaan keskittyvää osaa Move!A. Tämä neljä tapaamista käsittävä malli koostuu alkuhaastattelusta, jonka avulla työntekijä muodostaa haastateltavan elämästä moniulotteisen tarinan (vrt. alku- ja tapauskohtainen arviointi). Seuraavaksi työntekijä ohjaa asiakasta tutkimaan parisuhteensa konflikteja sekä erimielisyyksien ratkaisutapoja. Väkivallasta kysytään konkreettisesti. Haastattelija nimeää väkivallan muodot ja haastateltava arvioi nelikentän avulla väkivaltaisen käyttäytymisensä muutoksen ja pysyvyyden hyötyjä sekä haittoja. Lopuksi haastattelija tekee jatkohoitosuosituksen ja informoi hoitomahdollisuuksista. Tästä on mahdollista jatkaa viisi teemoitettua tapaamiskertaa käsittävällä Move!B-työskentelyllä. Teematapaamisten lisäksi on suositeltavaa toteuttaa sekä alkuinformointi- että loppuyhteenvetotapaaminen. Move!B:ssä teemat keskittyvät parisuhdedynamiikkaan ja Move!A:ta syvemmin parisuhdeväkivaltaproblematiikkaan. Kehittämistyössä saatujen kokemusten perusteella Move!-työskentely soveltuu hyvin lyhytinterventioksi vainoajan auttamisessa. Move!A-käsikirjapäivitykseen on lisäksi tulossa erityisesti vainoamista kartoittavia kysymyksiä.

Vainoajien hoitoon kehitetty työskentelymalli Marsha Linehanin alun perin epävakaan persoonallisuuden hoitoon kehittämää dialektista käyttäytymisterapiaa (DKT) on USA:ssa lähdetty soveltamaan vainoajien hoidossa (Rosenfield 2000). DKT pitää sisällään useita vainoamisproblematiikan työstämiseen sopivia elementtejä. Keskeisimpinä voisi mainita:

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

229

• terapeuttisen otteen, jossa muutoskeskeinen hyväksynnän ja ymmärryksen viestittäminen yhdistyy tarvittaessa suorasukaiseen kommunikaatioon (Kähkönen & Holmberg 2007) • perusteellisen alkuarvioinnin ja konkreettisen, selkeän työsuunnitelman tekeminen • verkostoivan työotteen, jossa tietoa hankitaan useasta näkökulmasta, yksilötyöntekijällä on konsultoiva tiimi ja keskusteluhoidon lisäksi tarvittavat taitoharjoittelut on eriytetty ryhmiin (tietoisuustaidot, vuorovaikutustaidot, tunteiden säätelyn oppiminen, sekä stressinhallin ja sietäminen).

230

Seuraavaksi kuvataan psykologisen hoidon etenemistä Lontoossa toimivan vainoajia hoitavan klinikan (National Stalking Clinic) hoitomallin kautta. Malli yhdistelee psykososiaaliset riskit huomioivan motivoivan työskentelyn menetelmiä (McEwan ym. 2011) ja dialektisen käyttäytymisterapian menetelmiä (MacKenzie & James 2011). Tekijän näkökulmasta kannattaa arvioida riskejä ja haittoja etenkin pitkittyneessä vainossa, jota eron jälkeinen vaino yleensä on (Sheridan & Roberts 2011; McEwan ym. 2011). Pyrkimyksenä on osoittaa vainoamistoiminnasta vainoajalle itselleen aiheutuva haitta ja se, ettei toiminta johda kumppanin takaisin saamiseen. McEwan ym. (2011) kuvaavat haittoja seuraavasti: • Vainoajan oma elämä kapeutuu. • Hän käyttää usein valtavasti aikaa vainoamiseen, mistä aiheutuu taloudellisia kuluja; ei vähiten sen vuoksi, että vainoaminen voi johtaa työttömyyteen. • Vainoon keskittyminen kapeuttaa sosiaalisia suhteita tai jopa tuhoaa ne kokonaan. • Vaino kerryttää rikosrekisteriä ja heikentää yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä. • Vainoajat ovat usein masentuneita ja itsetuhoisia. Näiden haittojen tiedostamisen kautta työntekijä pyrkii tukemaan vainon tekijän muutosmotivaatiota. Tämä vainoamisesta maksettu hinta voi parhaimmillaan olla pohjana hoitoon sitoutumiselle.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Keskeisiä hoidon teemoja (Taulukko 2) ovat seuraavat vainolle altistavat ja sitä ylläpitävät tekijät: • Sisäiset tekijät: perusnäkemykset elämästä, vääristyneet uskomukset ja asenteet, sekä virheelliset ajattelutoiminnot. • Ulkoiset tekijät: tilannesidonnaiset tekijät, jotka mahdollistavat ja vahvistavat vainokäyttäytymistä. • Taitopuutteet: vaikeuttavat vaihtoehtoisten käyttäytymismallien tunnistamista ja tiedonkäsittelyä ja häiritsevät normaaleja psykologisia toimintoja sekä vuorovaikutusta ympäristön kanssa. Taulukko 2. Vainoajan taitopuutteita ja hoidon keskusteluteemoja.

Vainoamiseen liittyviä sisäisiä tekijöitä Tunne, että omistaa uhrin; oikeus uhriin, hänen aikaansa ja huomioonsa. Kyvyttömyys erottaa uhrin toiveet ja pelot. Näkemys omien tarpeiden kyseenalaistamattomasta ensisijaisuudesta. Kyvyttömyys nähdä oman toiminnan seuraukset uhrin näkökulmasta. Vainoamiseen liittyviä ulkoisia tekijöitä Uhrin reagointi. Kohtaamistilanteet, esim. lastenvalvojalla käynti, oikeuskäsittely. Yhteiset kiinnostuksenkohteet / yhteinen työ. Poliisiviranomaisen reagointi. Tuttavien ja sukulaisten tuki vainokäyttäytymiselle. Työttömyys, jolloin enemmän aikaa vainoamiselle. Vainoamiseen liittyviä taitopuutteita Vaikeus ilmaista itseä sanallisesti. Heikot sosiaaliset taidot. Vaikeus erottaa toisistaan erilaisia konflikteja ja vuorovaikutusristiriitoja. Heikot ongelmanratkaisutaidot. Tunteidensäätelyn vaikeudet. Heikot stressinhallintakeinot / selviytymiskeinot stressitilanteissa.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

231

Seuraavassa taulukossa (Taulukko 3) on esitetty viikoittaisin yksilötapaamisin toteutettu hoidon eteneminen. Taulukko 3. Vainoajan yksilöhoidon vaiheet (Farnham & Henley 2013).

Alkutyöskentely Alkuhaastattelu: Vainoajan tarina. Vainoajan näkemyksen ymmärtäminen ja kokemus kuulluksi tulemisesta. Motivoiva haastattelu ja psykoedukaatio: Herätellään muutosmahdollisuutta, osoitetaan sisäisiä ja ulkoisia vainoamiseen vaikuttavia tekijöitä. Osoitetaan vainoamiskäyttäytymisen tuloksettomuus sekä ohjataan tiedostamaan nykyiseen toimintaan liittyvät riskit. Määritetään johdonmukaiset ja selkeät tavoitteet.

232

Käyttäytymiseen painottuva hoitotyö Tarkastellaan vainokäyttäytymisen hyötyjä ja haittoja esimerkiksi nelikentän avulla, jossa tutkitaan vainoamisen etuja ja haittoja sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Seuraavaksi tutkitaan syy-seuraussuhteita ketjuttamalla ongelmakäyttäytymiseen liittyviä ajatuksia, tunteita ja käyttäytymistä. Mikä johtaa mihin? Mitä hänessä tapahtuu ja miten hän prosessoi asioita? Mitkä tekijät altistavat ongelmakäyttäytymiselle ja ennen kaikkea mikä ennakoi ongelmakäyttäytymisen laukeamista? Muutoksen tähtäävä työskentely aloitetaan siitä, mikä tuntuu vainoajasta eniten mahdolliselta eli mitä kohtaan hänellä on vähiten vastustusta. Muutosmahdollisuutta tukevat vähäisimmänkin edistymisen huomioiminen ja muutoshyödyn korostaminen, sekä linkitys välittömiin ja pitkäkestoisiin seurauksiin. Syventävä työskentely Tutkitaan henkilön sisäisiä malleja ja ajatusvääristymiä. Harjoitellaan tunteidensäätelyä niin, että voimakkaan tunnereaktion ja vainokäyttäytymisen välinen yhteys saadaan poikki. Hahmotellaan yksityiskohtaisesti, mitä realistinen, todellinen elämä sisältää, sen sijaan että henkilö näkee itsensä, ympäristönsä ja tulevaisuutensa pelkästään menetykseen liittyvän toivottomuuden, mustasukkaisuuden tai häpeän kautta. Toivoa ylläpitävänä tekijänä tarvitaan tavoitteen savuttamisen ja lopputuloksen merkityksen korostamista. Lopputyöskentely Loppuosa työskentelyä keskittyy muutoksen pysyvyyteen. Tehdään yksityiskohtainen relapsin ehkäisyyn tähtäävä suunnitelma ja suunnitelmat ongelmakäyttäytymisen mahdollisimman nopeaan pysäyttämiseen. ”Sortumista” ei ole syytä tulkita epäonnistumiseksi, vaan osoitukseksi siitä, että tarvitaan tavoitteiden, suunnitelmien ja toimenpiteiden uudelleenmäärittelyä. Toivon ylläpitäminen.

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

LOPUKSI Eron jälkeiset vainoajat ovat edelleen vajavaisesti tunnettu ja puutteellisesti tutkittu ihmisryhmä. Viime vuosina on kuitenkin saatu tarkentuvaa käytännöllistä kokemusta vainoajien auttamisesta, ja samalla on opittu ymmärtämään paremmin heidän vaikeuksiaan ja tuhoisaa käytöstään. Ehkä lupaavinta viime vuosien kehityksessä on ollut se, että ajoittain toivottomalta näyttäneeseen vainoilmiöön on löydetty hoitomalleja, jotka tekevät vainoajan ja vainon uhrien auttamisen mahdolliseksi ja jopa tehokkaaksi. Vainoamiskäyttäytymisen ehkäisyssä on keskeistä, että työntekijät perehtyvät mahdollisimman tarkasti kunkin asiakastapauksen yksityiskohtiin. Siten voidaan luoda pohjaa valistuneelle arviolle tilanteen vakavuudesta, väkivaltariskistä, sopivimmista interventiomenetelmistä ja osapuolten kohtaamistavoista. On myös näyttöä siitä, että vainoamisilmiöiden ja vainokäytöksen hyvä tuntemus auttaa työntekijöitä tunnistamaan ja ehkäisemään vainoamiskäyttäytymistä jo ennen sen eskaloitumista. Näin vainoamiseen olisi parhaimmissa tapauksissa mahdollista päästä puuttumaan jo käyttäytymisen alkuvaiheessa ohjaamalla vainoaja oikeanlaisen avun piiriin. Avainviestit – Vainoajan kuntoutuksesta vastaaville Mitä tulee ottaa huomioon vainoajan kuntoutusta ja hoitoa suunnitellessa?

Vainokäyttäytymisen syiden moniulotteisuus

Motiivien ristiriitaisuus ja vaihtelevuus

Eron jälkeisen vainokäyttäytymisen itsepintaisuus ja mahdollinen väkivallan käyttö

Vainoajan itsereflektiokyvyn haasteet

Vainoamiskäyttäytyminen ei välttämättä lopu rikosoikeudellisin keinoin

Vainoamiskäyttäytymisen eskaloitumisen ja uusiutumisen ehkäiseminen tärkeää

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

233

Vainoajan auttamistyön erityiskysymyksiä

Vainoajan kuntoutus ja hoito on haasteellista, mutta mahdollista

Epäluuloinen, pakkomielteinen ajattelu vaatii nopeaa interventiot

Tapaus- ja tekijäkohtainen arvio

Laaja tietojen keruu, verkostoiva työtapa ja pitkäjänteinen työskentely

Yhteistyö, konkretisoiva työote, selkeät pelisäännöt ja toivo selviytymisest

234

Väkivaltariskin arviointi Hoidon viisi elementtiä: terapeuttinen ote, kriisityö, psykoedukaatio, keskusteluhoito, vanhemmuuden tukeminen Suomessa ei ole erityisiä hoito-ohjelmia vainoajille

Vainoaja ei hyödy ryhmähoitomalleista

Kognitiivinen viitekehys terapeuttisena lähestymistapana käyttökelpoisin

Dialektiseen käyttäytymisterapiaan perustuvat hoitomenetelmät ja Lontoon malli

Lyhyet hoitointerventiot ja Move!-työskentely

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Lähteet Björklund, Katja & Häkkänen-Nyholm, Helinä & Sheridan, Lorraine & Roberts, Karl 2010: The prevalence of stalking among Finnish university students. Journal of interpersonal violence 25(4), 684–698. Burgess, Ann W. & Baker, Timothy & Greening, Deborah & Hartman, Carol & Burgess, Allen G. & Douglas, John & Halloran, Richard 1997: Stalking behaviors within domestic violence. Journal of Family Violence 12(4), 389–403. Churcher, Frances & Nesca, Marc 2013: Risk factors for violence in stalking perpetration: A Meta-analysis. Journal of Social Sciences, 7(2), 100–112. Cupach, William & Spitzberg, Brian 2004: The dark side of relationship pursuit. From attraction to obsession and stalking. Lawrence Erlbaum Associates. Mahwah. USA. Dressing, Harald & Foerster, Klaus & Gass, Peter 2011: Are stalkers disordered or criminal? Thoughts on the psychopathology of stalking. Psychopathology 44, 277–282. Dressing, Harald & Kuehner, Christine & Gass, Peter 2005: Lifetime prevalence and impact of stalking in a European population. British Journal of Psychiatry 187, 168–172 Eirola, Johanna & Simunaniemi, Meri 2016. Vainoajien näkemyksiä toimintansa syistä ja ratkaisuista. Pro gradu -tutkielma. Psykologian laitos. Jyväskylän yliopisto. Farnham, Frank & Henley, Sara 2013: The Assessment, Management and Treatment of Stalkers -luento. National Stalking Clinic.Barnet, Enfield & Haringey Mental Health Trust. Lontoo. Häkkänen, Helinä 2008: Vainoaminen. Duodecim 124, 751–756. Kumpuniemi, Minna 2012: ”Nyt sinulle vasta sitten vaikeudet alkavatkin!” Väkivaltaan johtanut vainoaminen parisuhdekontekstissa. Psykologian syventävien opintojen tutkielma. Psykologian oppiaine. ItäSuomen yliopisto. Joensuu.

Kähkönen, Seppo & Holmberg, Nils 2007: Hyväksymisestä muutokseen – dialektinen käytäytymisterapia epävakaan persoonallisuuden hoidossa. Duodecim 123(5), 551–558. Laitinen, Merja & Nikupeteri, Anna 2015: Children’s Everyday Lives Shadowed by Stalking: Post separation Stalking Narratives of Finnish Children and Women. Violence and Victims 30(5), 830–845. Logan, TK 2010: Research on partner stalking: Putting the pieces together. Department of Behavioral Science & Center on Drug and Alcohol Research. University of Kentucky. MacKenzie, Rachel & James, David 2011: Management and treatment of stalkers: problems, options, and solutions. Behavioral Science and Law 29(2), 220–239. McEwan, Troy & Mullen, Paul & MacKenzie, Rachel 2010: Suicide among stalkers. The Journal of Forensic Psychiatry & Psychology 21(4), 514–520. McEwan, Troy & Pathe, Michele & Ogloff, James 2011: Advances in Stalking Risk Assesment. Behavioral Sciences and the Law. Wiley Online Library. McFarlane, Judith & Campbell, Jacquelyn & Watson, Kathy 2002: Intimate partner stalking and femicide: Urgent implications for women’s safety. Behavioral Sciences and the Law 20, 51–68. Meloy, J. Reid 1996: Stalking (obsessional following): A review of some preliminary studies. Aggression and Violent Behaviour 1, 147–162. Meloy, J. Reid 2002: The psychology of stalking. Teoksessa Meloy, J. Reid.: The psychology of stalking: Clinical and forensic perspectives. Academic Press. California, 1–23. Miller, Laurence 2012: Stalking: patterns, motives, and intervention strategies. Aggression and Violent Behavior 17, 495–506. Mullen, Paul & Mackenzie, Rachel & Ogloff, James & Pathe, Michele & McEwan, Troy & Purcell, Rosemary AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

235

2006: Assessing and Managing the Risks in the Stalking Situation. American Academic Psychiatry Law 34, 439–500. Mullen, Paul & Pathé, Michele & Purcell, Rosemary & Stuart, Geoffrey 1999: Study of stalkers. American Journal of Psychiatry 156, 1244–1249. Riittinen, Liisa & Liimatta, Eija & Romo, Jarmo 2013: Move!ohjelmakokonaisuus. Käsikirja. Rosenfield, Barry. 2000: Assesment and Treatment of Obsessional Harrasment. Agression and Violent Behavior 5(6), 529–549.

236

Rosenfield, Barry & Gallietta, Michele & Ivanoff, Andre & Garcia-Mansilla, Alexandra & Maritez, Ricardo & Fava, Joanna 2007: Dialectical behavioral therapy for the treatment of stalking offenders. International Journal of Forensic Mental Health 6, 95–103. Räsänen, Eveliina & Holma, Juha & Seikkula, Jaakko 2014: Dialogues in Partner Abusive Clients’ Group Treatment: Conversational Tools Used by Counselors With Differently Motivated Clients. Violence and Victims 29 (2), 195–216. Sheridan, Lorraine & Roberts, Karl 2011: Key Questions to Consider in Stalking Cases. Behavior, Science and Law 29, 255–270. Silvennoinen, Elisa & Tolvanen, Matti 2014: Vainoaminen rangaistavaksi – loittoneeko vaino, riita? Defensor Legis 5, 752–763. Tapani, Jussi & Tolvanen, Matti 2008: Rikosoikeuden yleinen osa: vastuuoppi. Talentum. Helsinki. Stieger, Stefan & Burger, Chistoph & Schild, Anne 2008: Lifetime prevalence and impact of stalking: Epidemiological data from Eastern Austria. European Journal of Psychiatry 22(4), 235–241. Säävälä, Hannu & Keinänen, Eero 2006: Miesten väkivaltatyön haasteita. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensija turvakoti ry, 169-175. AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

Tassy, Farrah & Winstead, Barbara 2014: Relationship and individual characteristics as predictors of unwanted pursuit. Journal of Family Violence 29, 187–195. Thomas, Stuart & Purcell, Rosemary & Pathé, Michele & Mullen, Paul 2008: Harm associated with stalking victimization. Australian and New Zealand Journal of Psychiatry 42, 800–806. Tjaden, Patricia & Thoennes, Nancy 1998: Stalking in America: Findings from the national violence against women survey. Department of Justice. National Institute of Justice. Washington DC. Westrup, Darren 2000: Stalking in the US: Time to Focus on Treatment. Konferenssi: Stalking: Criminal Justice Responses Conference, 7.–8.12.2000. Australian Institute of Criminology. Sydney. White, Jacquelyn & Kowalski, Robin & Lyndon, Amy & Valentine, Sherri 2001: An integrative contextual developmental model of male stalking. Violence and Victims 15, 373–388. Whyte, Sean & Petch, Edward & Penny, Catherine & Reiss, David 2008: Who stalks? A description of patients at a high security hospital with a history of stalking behavior. Criminal Behaviour and Mental Health 18, 27–38. Väyrynen, Sanna & Ronkainen, Suvi & Silen, Marianne & Keränen, Anne & Tyni, Sasu 2014: Muutokseen motivointi ja väkivaltaisuuden muutos. Arviointitutkimus Move!-ohjelman vaikuttavuudesta. Rikosseuraamuslaitoksen julkaisuja 2/2014.

Kirjoittajat: Ervasti, Pirjo sairaanhoitaja AMK, psykoterapeutti, väkivaltatyön erityisasiantuntija, Oulun ensija turvakoti ry Hannus, Riitta sosionomi (AMK), kognitiivinen psykoterapeutti(YET), EMDR-terapeutti(sert.), EMDRtyönohjaaja, Oulun ensija turvakoti ry, VARJO-hanke Häkkänen-Nyholm, Helinä PsT, oikeuspsykologian dosentti, kriminaalipsykologian dosentti, psykoterapeutti. PsyJuridica Oy, ItäSuomen yliopisto ja Helsingin yliopisto Kaasinen, Katri sosionomi (AMK), sosiaalityön opiskelija, Itä-Suomen yliopisto Kaunisto, Jasmin PsM, psykologianopettaja, psykologi, Lasten ja nuorten oikeuspsykiatrian yksikkö OYS Kinnunen, Jaana YTL, sosiaalityöntekijä, työnohjaaja, hankevastaava VIOLA – väkivallasta vapaaksi ry, VARJO-hanke

Oksanen, Pia Puu sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvan syrjinnän asiantuntija, Amnesty International Suomen osasto ry Pihlström, Fanny VTM, OTM, lakimies, erikoistumisalue ihmisoikeuskysymykset. Amnesty International Suomen osasto, juristivapaaehtoinen Piispa, Minna VTT, sosiaalipolitiikan dosentti, neuvotteleva virkamies, oikeusministeriö Silventoinen, Anna HTK, OTM, lakimies, erikoistumisalue ihmisoikeuskysymykset. Amnesty International Suomen osasto, juristivapaaehtoinen Pohjoisvirta, Riitta sosionomi (AMK), työnohjaaja, (lähisuhdeväkivaltatyön) tiimivastaava, Oulun ensija turvakoti ry Säävälä, Hannu LT, oikeuspsykiatri, OYS psykiatria, oikeuspsykiatrian yksikkö Valtonen, Ulla mielenterveyshoitaja, psykoterapeutti, hanketyöntekijä / VARJOhanke, VIOLA – väkivallasta vapaaksi ry

Kumpuniemi, Minna PsM, psykologi, Lasten ja nuorten oikeuspsykiatrian yksikkö OYS Laitinen, Merja YTT, sosiaalityön professori, Lapin yliopisto Majlander, Sini OTM, lakimies, erikoistumisalue ihmisoikeuskysymykset. Amnesty International Suomen osasto, juristivapaaehtoinen Marttala, Pia PsM, psykologi, psykoterapeutti, VIOLA – väkivallasta vapaaksi ry, VARJO-hanke Mäenpää, Pia, OTM, kihlakunnansyyttäjä, erikoissyyttäjä, Itä-Suomen syyttäjänvirasto Nikupeteri, Anna YTT, sosiaalityön yliopistonlehtori, Lapin yliopisto Nimimerkki Summa, kokemusasiantuntija, VARJO-hanke Nimimerkki T, kokemusasiantuntija, VARJO-hanke Oinonen, Marjo YTL, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitaja, perheterapeutti, psykoterapeutti

AMMATILLISIA INTERVENTIOITA

237

Liitteet Liite 1 (1/4)

Lomake häirinnän ja vainon kartoittamiseen Tätä riskinarviointia voi käyttää kaikissa vainoamiseen ja häirintään liittyvissä tapauksissa. Lomake täytetään aina, kun vainoamista tai häirintää on tapahtunut useammin kuin kaksi kertaa ja/tai asiakas on erittäin peloissaan. Kysymykset ohjaavat työntekijää havainnoimaan tarkemmin tapauksessa esiintyvää vainoa ja häirintää sekä kartoittavat asiakkaan riskiä kokea uudelleenvainoa tai häirintää. Useinmiten tekijän käyttäytyminen on myös pakonomaista uhrin valvontaa. Tapaus voi olla vakava, vaikkei asiakas olisikaan kokenut vielä fyysistä väkivaltaa. Mitä enemmän lomakkeessa on kyllävastauksia, sitä korkeampi riski on sille, että tekijä kohdistaa uhriin fyysistä väkivaltaa.

Uhrin nimi:

Päivämäärä:

Työntekijän nimi ja yhteystiedot: Rastita kyllä/ei asiakkaan vastauksen mukaan, tarkenna halutessasi

Kyllä

1. Oletko erittäin peloissasi? 2. Onko/Ovatko tekijä/tekijät syyllistyneet häirintään aikaisemmin (sinun tai jonkun toisen uhrin kohdalla)?

238

3. Onko x hajoittanut tai vahingoittanut omaisuuttasi? 4. Vieraileeko x kutsumatta kotonasi, työpaikallasi tms. useammin kuin kolme kertaa viikossa? 5. Onko x oleskellut kotisi, työpaikkasi tms. lähistöllä? 6. Onko x tehnyt fyysisen tai seksuaalisen väkivallan uhkauksia viimeisen häirintätapauksen yhteydessä? 7. Onko x häirinnyt jotain kolmatta osapuolta sen jälkeen, kun häirintä on alkanut (perhe, ystävät, työtoverit, naapurit, uudet seurustelu/avo/aviopuolisot tms.)? 8. Käyttikö x väkivaltaa viimeisimmän häirintätapauksen yhteydessä? 9. Onko x käyttänyt muita ihmisiä apunaan häirinnässä (vapaaehtoisesti/pakottamalla)? 10. Onko x:lla päihteiden (alkoholin, huumeet jne.) väärinkäyttöä? 11. Onko x syyllistynyt aiemmin väkivaltarikoksiin?

Kirjaa tähän muuta tapaukseen liittyvää tärkeää tietoa (esim. yksityiskohtaisia kuvauksia uhkauksista, häirinnän kesto, uhrin näkökulma tekijän motiiveista, tekijän omistamat aseet jne.).

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos • Institutet för hälsa och välfärd • National Institute for Health and Welfare Mannerheimintie 166, Helsinki, Finland PL/PB/P.O. Box 30, FI-00271 Helsinki, puh/tel +358 29 524 6000

Liite 1 (2/4)

Kysymys 1. Oletko erittäin peloissasi? Uhri on paras henkilö arvioimaan tekojen aiheuttamaa pelon tunnetta. Vainoamisessa tekijä saattaa kävellä esim. uhrin talon ohi tai pyytää treffeille. Usein toistuvana tällainen käyttäytyminen voi muuttua uhkaavaksi ja uhri voi tuntea itsensä turvattomaksi ja uhatuksi. Kaikissa tapauksissa (jopa niissä, missä suoraa uhkausta ei ole vielä tehty tai uhrilla ei ole todistusaineistoa) on tärkeää huomioida uhrin kokeman uhan laajuus tai vakavuus. Tutkimuksissa on havaittu, että uhrit ovat usein haluttomia leimautumaan ”vainonnan uhreiksi” huolimatta siitä, että he ovat erittäin peloissaan tuntien ettei kukaan ota heidän pelkoaan vakavasti (Sheridan et al., 2002). Kysymys 2. Onko tekijä/tekijät syyllistyneet häirintään aiemmin (tämän tai jonkun muun uhrin kohdalla)? Yksi parhaiten tulevaa käyttäytymistä ennustavista asioista on tekijän aiempi käyttäytyminen. Uhri ei välttämättä tunne tekijää entuudestaan, mutta hänellä saattaa olla jotain tietoa siitä, miten tekijä on aiemmin käyttäytynyt. Vainoajat saattavat joskus lopettaa vainoamisen (syystä, jota kukaan muu kun tekijä ei tiedä) vain jatkaakseen sitä taas uudelleen aivan yllättäen. Kysymys 3. Onko x hajoittanut tai vahingoittanut omaisuuttasi?

239

Useat tutkimukset osoittavat, että vainoajat hajottavat uhrien omaisuutta kolmanneksessa tapauksista (Blaauw et al., 2002). Hajottaminen voi olla raivoon tai turhautumiseen liittyvää sijaistoimintoa, jos tekijä ei suoraan pääse käsiksi uhriin; kostoa; halua vahingoittaa jotain mikä on uhrille tärkeää (esim. hääkuvien tuhoaminen); uhrin turvallisuuden tunteen heikentämistä; yritystä tai konkreettista tunkeutumista uhrin asuntoon tai uhrin vakoilemista. Omaisuuden rikkominen ennustaa uhriin kohdistuvia fyysisiä hyökkäyksiä (Harmone et al., 1995, 1998). Kysymys 4. Vieraileeko x kutsumatta kotonasi, työpaikallasi tms. useammin kuin kolme kertaa viikossa? Vainoaminen tapahtuu harvoin täysin ilman lähempää kontaktia uhriin. Tutkimukset osoittavat, että melkein kaikki vainontatapaukset johtavat lopulta uhrin ja tekijän kohtaamiseen (Mullen et al., 2000). Jotkut vainoajista saattavat lähestyä uhriaan tasaisin väliajoin esim. heidän työmatkallaan. Muut, pääasiassa vainoajat, joilla on mielenterveysongelmia, voivat ilmestyä eri paikkoihin ennalta arvaamattomana hetkenä (Sheridan & Boon, 2002). Tutkimukset ovat osoittaneet, että ne tekijät, jotka vierailevat uhrin kotona, työpaikalla tms. kolme kertaa viikossa, ovat niitä jotka todennäköisimmin hyökkäävät uhrin kimppuun. On kuitenkin hyvä muistaa, että jollain tekijöistä ei ole mitään kaavaa, jonka mukaan he toimivat, joten tapahtumien ennakoiminen voi olla hankalaa. Kysymys 5. Onko x oleskellut kotisi, työpaikkasi tms. lähistöllä? Monet tekijöistä näyttäytyvät uhreille. Myönteistä tässä on se, että tekijää vastaan saadaan kerättyä todisteita etenkin, jos uhri pitää päiväkirjaa tapahtumista ja tekijän käyttäytymisestä. Tekijät, jotka oleskelevat uhrin kodin, työpaikan tms. lähistöllä ovat niitä, jotka todennäköisimmin hyökkäävät uhrin kimppuun. Nämä tekijät voivat kerätä uhriin liittyvää tietoa tai seurata uhrin tapoja. Toisaalta hyökkäys uhria kohtaan voi syntyä tekijän kokemasta turhautumisesta, jos hän ei ole saanut luotua suhdetta uhriin, vaikka hän on uhrannut paljon aikaa uhrin seuraamiseen. Tekijät ovat hyvin erilaisia. Jotkut heistä voivat yrittää oleilla uhrin lähettyvillä salaa, kun taas toiset eivät pyri salaamaan mitään toimintaansa. © Lorraine Sheridan, Karl Roberts and Laura Richards (2009) Please do not reproduce without permission. Suomenkielinen käännös: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Liite 1 (3/4)

Kysymys 6. Onko x tehnyt fyysisen tai seksuaalisen väkivallan uhkauksia viimeisen häirintätapauksen yhteydessä? Usein tekijät uhkailevat suoraan tai epäsuorasti uhrejaan. Esimerkki epäsuorasta uhkailusta voi olla väkivaltaisen kuvan lähettäminen uhrille (usein nimettömänä). Lisäksi tekijät uhkailevat uhrejaan suullisesti tai kirjallisesti. Nämä uhkailut tulisi aina ottaa vakavasti. Vainoajat uhkailevat uhreja ja myös toteuttavat uhkaukset pitkänkin ajan kuluttua. Vahvin ennuste tekijän väkivallalle ovat uhkaukset kahdeksan eri tutkimuksen mukaan. Vakavan väkivallan tapauksissa uhkauksien on todettu ennustaneen väkivaltaa vielä vahvemmin (James & Farnham, 2003). Kysymys 7. Onko x häirinnyt kolmatta osapuolta sen jälkeen, kun häirintä on alkanut (perhe, ystävät, työtoverit, naapurit, uudet seurustelu/avo/aviopuolisot tms.)? Suurimmassa osassa tapauksista uhrin läheisiä joutuu vainonnan kohteeksi. Vaikka tekijät pystyvät vainoamaan useampia kuin vain yhtä uhria kerrallaan, kertoo tämä siitä, onko vainoa kohdistunut myös uhrin läheisiin. Tekijät vainoavat uhrin läheisiä esimerkiksi järkyttääkseen uhria (esim. uhrin lapsiin kohdistuva vaino); saadakseen tietoa uhrista (uhrin ystävien seuraaminen); raivatakseen tieltään henkilöitä tekijän ja uhrin välillä (uhrin kumppanin häirintä) ja rangaistakseen niitä, jotka suojelevat uhria (esim. työtoverit, jotka sanovat, ettei uhri ole tavoitettavissa). Vainoajien on tiedetty häirinneen satoja henkilöitä, jotka ovat olleet tekemisissä uhrin kanssa (Mohandie et al., 2006; Mulle et al., 1999).

240

Kysymys 8. Käyttikö x väkivaltaa ihmisiä kohtaan viimeisimmän häirintätapauksen yhteydessä? Vainontatapauksiin liittyy usein kolmansia osapuolia, ja heiltä saadaan usein näyttöä asiaa tutkittaessa. Tutkimukset osoittavat, että kolmansien osapuolien kimppuun on hyökätty 6−17 prosenttia tapauksista (Mohandie et al. 2006; Mullen, Pathe; Purcell, and Stuart 1999; Sheridan & Davies, 2001). Ne tekijät, jotka hyökkäävät kolmansien osapuolien kimppuun ovat niitä, jotka todennäköisimmin myös kohdistavat väkivaltaa pääuhriin. Ne henkilöt, jotka pyrkivät estämään tekijän pääsyn uhrin lähelle, ovat niitä, jotka ovat korkeassa riskissä joutua itse väkivallan uhriksi. Kysymys 9. Onko x käyttänyt muita ihmisiä apunaan häirinnässä vapaaehtoisesti/pakottamalla? Tekijä pyytää usein muita ihmisiä avustamaan vainoamisessa. Monet vainoajat käyttävät useita tunteja päivässä vainomiseen ja ovat valmiita jatkamaan toimintaa useita vuosia (Meloy, 1996). Tekijä saattaa esiintyä jonain toisena henkilönä netissä, lähettää uhkaavaa materiaalia tai valheellisia viestejä uhrille tai houkutella muita netin käyttäjiä häiritsemään ja uhkailemaan uhria (esim. postaamalla uhrin henkilökohtaisia tietoja julkisille keskustelupalstoille) (Sheridan and Grant, 2007). Kysymys 10. Onko x:lla päihteiden (alkoholi/ huumeet jne.) väärinkäyttöä? Tutkimuksien mukaan tekijän päihteiden väärinkäytöllä ja uhrin kokemalla fyysisellä väkivallalla on selkeä yhteys (Rosenfeld, 2004). Päihteiden väärinkäyttö voi johtaa vainoon ja myös yksittäisiin väkivallan tekoihin. Alkoholin tai huumeiden käyttö voi edeltää hyökkäystä, pakottaa tekijää toimimaan sekä lisätä kaipaavien tai vihaisten ajatusten pakonomaisuutta. Päihteiden käytön avulla tekijä saa itsevarmuutta lähestyä uhria. Tiedetään, että päihteiden väärinkäyttö lisää riskiä väkivallanteoille niillä vainoajilla, joilla on mielenterveyden ongelmia (Steadman et al., 1998), vaikka nekin vainoajat, joilla ei ole mielenterveysongelmia, voivat väärinkäyttää päihteitä. © Lorraine Sheridan, Karl Roberts and Laura Richards (2009) Please do not reproduce without permission. Suomenkielinen käännös: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Liite 1 (4/4)

Kysymys 11. Onko x syyllistynyt aiemmin väkivaltarikoksiin? Yksi parhaiten jatkoa ennustavista tapahtumista on tekijän aiempi käyttäytyminen. Väkivalta ei aina ole fyysistä, mutta sillä voi olla psykologisia vaikutuksia. Tämä saattaa olla suhteessa pakkomielteiseen kontrollointiin ja/tai mustasukkaiseen uhrin valvontaan (Regan, Kelly, Morris ja Dibb 2007) jos tekijä(t) tuntee/tuntevat todellista oikeutta tai omistajuutta uhriin. Yleisesti vainoajat, jotka ovat olleet aiemmin väkivaltaisia, joko vainoamisen yhteydessä tai muissa tapauksissa, ovat suuremmalla todennäköisyydellä väkivaltaisia uudelleenkin. Joillakin tunnetuista, kaikista väkivaltaisimmista vainoajista, ei ole aikaisempaa rikoshistoriaa (James ja Farham, 2003).

241

Liite 2 (1/3)

MARAK- riskinarviointilomake

MARAK- riskinarviointilomak

Uhrin nimi:

Päivä:

Tunnistenumero:

Selitä asiakkaalle, että nämä kysymykset esitetään asiakkaan oman turvallisuuden vuoksi ja hänen suojelemisekseen. Merkitse x:lla, kun kysytty asia täyttyy. Käytä lomakkeella olevaa kommenttitilaa tarvittaessa, esim. jos tieto on peräisin jostain muualta kuin uhrilta.

Kyllä

Ei tietoa

Kommentteja

1. Onko käsiteltävästä väkivaltatapauksesta aiheutunut vammoja? (Mitä vammoja? Onko ensimmäinen kerta, kun tuli vammoja?) 2. Oletko erittäin peloissasi? 3. Mitä pelkäät? Pelkäätkö uusia vammoja tai väkivaltaa? Kerro, mitä luulet (väkivallan tekijän/tekijöiden nimi…) tekevän ja kenelle (mukaan lukien lapset) 4. Tunnetko olevasi eristyksissä perheestä/ystävistä, esim. yrittääkö (väkivallan tekijän/tekijöiden nimi …) estää sinua tapaamasta ystäviäsi/perhettäsi/lääkäriä tai muita? 5. Oletko masentunut tai onko sinulla itsetuhoisia ajatuksia? 6. Oletko eronnut tai yrittänyt muuttaa erilleen (väkivallan tekijästä/tekijöistä) viimeisen vuoden aikana? 7. Onko teillä kiistaa yhteydenpidosta lapsiin?

8. Lähettääkö (…) jatkuvasti tekstiviestejä tai soittaa sinulle, ottaa yhteyttä sinuun tai seuraa, vainoaa tai ahdistelee sinua? (Kerro tarkemmin mitä ja uskotko, että hän tekee näin pelotellakseen tahallaan? Mieti, missä yhteyksissä ja millaista käyttäytyminen on) 9. Oletko raskaana tai oletko saanut lapsen lähiaikoina (viimeisten 18 kuukauden aikana)? 10. Tapahtuuko pahoinpitelyä useammin kuin aikaisemmin? 11. Onko väkivalta pahentumassa? 12. Yrittääkö (…) kontrolloida kaikkea mitä teet ja/tai onko hän erittäin mustasukkainen? (Ihmissuhteista, ketä tapaat; ”kytätäänkö” sinua kotona ja määrääkö hän esimerkiksi mitä vaatteita sinun tulee pukea. Ota huomioon kunniaan liittyvä väkivalta ja täsmennä käyttäytyminen.)

© Web www.caada.org.uk © CAADA suomenkielinen käännös Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos • Institutet för hälsa och välfärd • National Institute for Health and Welfare Mannerheimintie 166, Helsinki, Finland PL/PB/P.O. Box 30, FI-00271 Helsinki, puh/tel +358 29 524 6000

Liite 2 (2/3)

MARAK- riskinarviointilomak

MARAK- riskinarviointilomake

13. Onko (…) koskaan käyttänyt asetta tai muita esineitä vahingoittaakseen sinua? 14. Onko (…) koskaan uhannut tappaa sinut tai jonkun muun (niin että uskot sen olevan totta)? Sinut Lapsen Jonkun muun 15. Onko (…)koskaan yrittänyt kuristaa/tukahduttaa tai hukuttaa sinut? 16. Sanooko tai tekeekö (…) sellaisia seksuaalisväritteisiä asioita, jotka tuntuvat sinusta pahoilta tai jotka satuttavat sinua tai jotain toista fyysisesti? (Jos jotain muuta henkilöä, ketä?) 17. Onko kukaan toinen henkilö uhkaillut sinua tai pelkäätkö jotain toista henkilöä? (Jos kyllä, tarkenna kuka ja miksi? Ota huomioon laajennettu perhepiiri, jos kyse kunniaan liittyvästä väkivallasta.) 18. Tiedätkö, onko (…) satuttanut ketään toista? (Tarkenna ketä, mukaan lukien lapset, sisarukset tai vanhemmat sukulaiset. Pidä mielessäsi kunniaan liittyvä väkivalta.) Lapsia Muita perheen jäseniä Ex-puolisoa Muita, ketä 19. Onko (…) koskaan kohdistanut väkivaltaa eläimiin tai perheen lemmikkieläimeen? 20. Onko taloudellisia seikkoja, joita pitäisi ottaa huomioon? Esimerkiksi, oletko taloudellisesti riippuvainen (…), oletko sinä tai onko hän menettänyt äskettäin työpaikan tai onko muita taloudellisia ongelmia? 21. Onko (…) ollut viimeisen vuoden aikana lääkkeiden, huumeiden, alkoholin tai mielenterveyden kanssa ongelmia, jotka haittaavat normaalia elämää? (Jos kyllä, tarkenna mitä?) Huumeet/lääkkeet Alkoholi Mielenterveys 22. Onko (…) koskaan uhannut tehdä tai yrittänyt itsemurhaa? 23. Onko (…) koskaan rikkonut lähestymiskieltoa, matkustuskieltoa, valvotun koevapauden ehtoja tai lasten tapaamisesta määrättyä sopimusta? (Voi olla tarpeen arvioida myös, miten nämä ovat toteutuneet pahoinpitelijän ex-kumppanin suhteen.) Lähestymiskielto Matkustuskielto Valvottu koevapaus Lasten tapaamissopimus Muita 24. Tiedätkö, onko (…) ollut koskaan ongelmia poliisin kanssa tai onko hänellä rikoshistoriaa? (Jos kyllä, kerro tarkemmin). Parisuhdeväkivalta Seksuaalinen väkivalta Muu väkivalta Muu Kyllä vastaukset yhteensä

Liite 2 (3/3)

MARAK- riskinarviointilomak

MARAK- riskinarviointilomake

Ammattilaisen harkittavaksi: Onko muuta asiaan liittyvää tietoa (uhrilta saatua tai ammatillista), joka voi lisätä väkivallan riskiä? Mieti uhrin tilannetta, esimerkiksi fyysisen toimintakyvyn, päihteiden väärinkäytön, mielenterveyden, kulttuuristen tai kielellisten kieli esteiden ja "kunniaan" perustuvien käytäntöjen ja vähättelyn kannalta. Onko uhri valmis sitoutumaan työskentelyyn?

Mitkä ovat uhrin ensisijaisimmat tarpeet hänen turvallisuuden parantamiseksi ja mitä apua uhri itse toivoo?

Pohdi pahoinpitelijän ammattia / harrastuksia – mahdollistavatko ne esim. aseisiin käsiksi pääsyn?

1. Onko perusteltua viedä tämä tapaus MARAK:iin? Kyllä

(kts.alla MARAK:n ohjaamisen kriteerit) 

Ammattilaisen arvio tilanteesta, oletko vakavasti huolissasi?



14 tai enemmän kyllä-vastauksia



Poliisin tietoon tulleet perheväkivalta- kotihälytystehtävät viimeisen 12 kk aikana (3 kpl tai enemmän)

2. Arvioi kohdistuuko perheen lapsiin riskiä? 

Kyllä



, onko lastensuojeluilmoitus tehty (LsL 25§)? Kyllä

/ Ei lapsia

3. Täytä tarvittavat suostumuslomakkeet ja toimita ne MARAK- yhteyshenkilölle

Nimi ja ammattinimike: Virasto/ osasto:

Paikkakunta:

Puhelinnumero/ sähköpostiosoite: Allekirjoitus ja päivämäärä:

Liite 3 (1/2)

VARJO-hanke (2012–17) Lomake digitaalisen vainon kartoittamiseen Tätä lomaketta voi käyttää kaikissa vainoamiseen ja häirintään liittyvissä tapauksissa. Lomake täytetään aina, kun vainoamista tai häirintää on tapahtunut useammin kuin kaksi kertaa. Kysymykset ohjaavat tunnistamaan digitaalistavainoa ja huomioimaan digitalaisen suojautumisen tarpeen. Kyselylomakkeeseen liittyy seliteosa. Lomake on laadittu Digitaltrust-nimisen verkkosivuston pohjalta (Perry 2013). Uhrin nimi:_______________________________________Päivämäärä:__________

Onko sinua vainottu digitaalisesti? 1. Onko kumppanisi seurannut sinua jo suhteen aikana ja pyrkinyt kontrolloimaan puheluitasi, tekstiviestejäsi ja sähköpostejasi?

kyllä

▢

2. Onko puhelimiesi akku tyhjennyt yllättävän nopeasti, onko puhelinlasku kasvanut yllättäen, käynnistyykö puhelin itsestään tai onko joku lainannut puhelintasi?

▢

3. Onko tietokoneeltasi tuhottu informaatiota, kuten yhteystietoja, tiedostoja, jne.?

▢

4. Onko sinulle tullut sähköposti on merkitty luetuksi, vaikka et itse ole sitä vielä lukenut tai onko sähköpostitililtäsi lähetetty viestejä, joita et ole itse lähettänyt?

▢

5. Onko verkkopankistasi kadonnut rahaa tai onko nimissäsi tilattu verkko-ostoksia?

▢

6. Ovatko salasanasi lakanneet toimimasta?

▢

7. Onko vainoajasi ollut tietoinen missä liikut, vaikka hänellä ei pitäisi olla sitä tietoa? Vaatiiko hän vahvistamaan sijaintisi? Onko hän pyrkinyt saamaan sinua ja olinpaikkaasi koskevia tietoja perheeltäsi tai ystäviltäsi?

▢

8. Onko ihmissuhteitasi pyritty vahingoittamaan?

▢

9. Onko sinusta levitelty ilkeitä juoruja tai onko sosiaaliseen mediaan ilmestynyt sinua koskevia ilkeämielisiä tai häpäiseviä kommentteja?

▢

10. Tietääkö vainoaja sinusta asioita, joita et ole hänelle kertonut? Esim. missä internet-sivuilla olet vieraillut, kenen kanssa puhunut sosiaalisessa mediassa, kenelle olet lähettänyt sähköposteja?

▢

245

Liite 3 (2/2)

Kirjaa tähän muuta tapaukseen liittyvää tärkeää tietoa (esim. yksityiskohtaisia kuvauksia uhkauksista, häirinnän kesto, uhrin näkökulma tekijän motiiveista, jne) Kysymys 1. Onko kumppanisi seurannut sinua jo suhteen aikana ja pyrkinyt kontrolloimaan puheluitasi, tekstiviestejäsi ja sähköpostejasi? Vaino alkaa usein jo parisuhteen aikana kumppanin hallintaan ja kontrollointiin pyrkivällä käyttäytymisellä. Kontrolloivasta kumppanista erotessa ja eroa suunniteltaessa täytyy pitää oletuksena, että kontrolloiminen jatkuu teknologiavälitteisesti eron jälkeen. Suojautumistoimet on tehtävä tästä oletuksesta käsin. Kysymys 2. Onko puhelimiesi akku tyhjennyt yllättävän nopeasti, onko puhelinlasku kasvanut yllättäen, käynnistyykö puhelin itsestään tai onko joku lainannut puhelintasi?

246

Älypuhelimen seuraaminen on mahdollista laitteeseen asennetun vakoiluohjelman avulla. Ohjelma on nopeasti aktivoitavissa, mikäli vainoaja saa puhelimen pariksi minuutiksi haltuunsa. Nykyisin myös puhelimeen voidaan ujuttaa haittaohjelma sähköpostin liitetiedoston kautta etänä, eli vainoajan ei tarvitse saada puhelinta haltuunsa. Haittaohjelmat vievät paljon virtaa ja kuluttavat nopeasti akkua. Kysymys 3. Onko tietokoneeltasi tuhottu informaatiota, kuten yhteystietoja, tiedostoja, jne.? Tietokoneen kaikkia toimintoja päästään seuraamaan vakoiluohjelmilla, jotka asentuvat automaattisesti sähköpostin haittaohjelman sisältävän liitetiedoston avaamisen yhteydessä. Epäilyttäviä posteja ja varsinkaan liitetiedostoja ei saa avata varmistamatta lähettäjätahoa. On myös mahdollista nimetä sekä sähköposti että liitetiedosto harhauttamistarkoituksessa luotettavaksi lähettäjätahoksi. Vakoiluohjelman latautuminen ja toiminta eivät näyt mitenkään käyttäjälle. Kysymys 4. Onko sinulle tullut sähköposti on merkitty luetuksi, vaikka et itse ole sitä vielä lukenut tai onko sähköpostitililtäsi lähetetty viestejä, joita et ole itse lähettänyt? Haittaohjelman avulla vainoaja pääsee käyttämään sähköpostitoimintoja. Näppäinpainallukset tunnistavan ohjelman avulla hän näkee kaikki mitä seurannassa olevalla laitteella kirjoitetaan. Kysymys 5. Onko verkkopankistasi kadonnut rahaa tai onko nimissäsi tilattu verkko-ostoksia? Vakoiluohjelmien avulla saadaan selville kaikki salasanat ja käyttäjätunnukset. Vainoaja pyrkii tekemään kiusaa ja hankaloittamaan kohdettaan myös taloudellisesti, esim. tekemällä ostoksia, muuttamalla tiliehtoja ja pankkisopimuksia.

Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen on perusteos eron jälkeisestä vainosta: tilanteista ja prosesseista, joissa parisuhteessa koettu väkivalta ei päätykään eroon. Kirjassa puhuvat vainon asiantuntijat – kokijat, kohtaajat, ratkaisijat ja tutkijat. Kirja avaa eron jälkeisen vainon monimuotoisuutta, mielivaltaisuutta ja vakavuutta. Se tuo myös toivoa, että vaino voidaan tunnistaa ja eri osapuolia, niin uhreja ja tekijöitä kuin naisia, lapsia ja miehiä, auttaa. Kirja on osa VIOLA – väkivallasta vapaaksi ry:n ja Oulun ensija turvakoti ry:n VARJO – eron jälkeisen väkivaltaisen vainon ennaltaehkäisy ja perheiden tukeminen -hanketta. Varjosta valoon on tarkoitettu sosiaalija terveydenhuollon, poliisin ja oikeuslaitoksen ammattilaisille ja opiskelijoille, päätöksentekijöille ja palvelujen kehittäjille. ISBN 978-951-9227-90-0 (nid.) ISBN 978-951-9227-91-7 (PDF)

247