Veitsen terällä. Naiseus ja parisuhdeväkivalta

Naiseus ja parisuhdeväkivalta Riitta Hannus, Sirkku Mehtola, Luru Natunen, Auli Ojuri (toim.)

Kirjan valokuvat on ottanut itsekin perheväkivaltaa kokenut nainen. Kirjan nimen ja kuvien lähtökohta oli kuvaajan vuosia sitten tekemä piirros veitsen lappeella tanssivasta ballerinasta, jonka tossujen läpi vuotaa veri (ks. seuraava aukeama).

Ballerinan tanssi jatkuu kivusta huolimatta, koska hän on marionetti, jota toinen hallitsee. Piirros ja ballerinan tanssi kuvasivat piirtäjän omaa elämää.

Nykyään kuvittajan elämä on tasapainoista. Siksi myös uusien kuvien ottaminen kirjaa varten tuntui luonnolliselta. Ballerinasta tuli barbi ja kuvien maailma siirtyi osittain nukkekotiin. ”Veitsen terällä” säilyi kuitenkin kirjan nimenä, jotta väkivaltaa kokeneen viesti kuuluisi ammattiauttajien ja tutkijoiden viestien rinnalla.

Valokuvat ovat kuvaajan tulkintoja kirjan aiheista. Ne rytmittävät siirtymistä pää­luvusta ja aiheesta toiseen.

Ensi- ja turvakotien liiton raportti 13 © Ensi- ja turvakotien liitto ry ja kirjoittajat Toimittajat: Riitta Hannus, Sirkku Mehtola, Luru Natunen ja Auli Ojuri Editointi: Eija Tynnilä Kielenhuolto: Eija Tynnilä, Auli Ojuri ja Essi Lehtinen Ulkoasu ja taitto: Timo Jaakola Kuvat: Pauliina Kuronen ISBN: 978-951-9227-58-0 ISSN-L: 1795-2743 ISSN: 1795-2743 Paino: Kariston Kirjapaino Oy, Hämeenlinna 2011

Riitta Hannus, Sirkku Mehtola, Luru Natunen, Auli Ojuri (toim.)

Naiseus ja parisuhdeväkivalta

ai no tu ot te iss a:

Painotuotteissa käytettävät logot ovat (cmyk) pdf-muodossa.

Logossa nimeä käytetään tapauskohtaisesti oikealla tai vasemalla puolella.

Oikea versio (A.) on käytössä, kun logo sijoitetaan materiaalin oikeaan reunaan ja vasen versio (B.) on käytössä, kun logo sijoitetaan materiaalin vasempaan reunaan.

A.

B.

etl_väri_oikea_cmyk.pdf

etl_väri_vas

SISÄLLYS artikkelit ja kirjoittajat

esipuhe yksilöllinen ja yhteiskunnallinen ongelma 9 Auli Ojuri

osa yksi väkivallan ulottuvuudet

osa kaksi väkivaltaa kokeneen naisen muotokuva

Parisuhdeväkivallan todellisuus 15 Minna Piispa

Naiseuden narratiivit 55 Merja Laitinen

Parisuhdeväkivallan monet muodot 37 Pia Marttala osa kolme väkivaltatyön moninaisuus

osa neljä maahanmuuttajat ja lähisuhdeväkivalta

Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet 81 Annukka Hulkko

Maahanmuuttajanaisen auttaminen 173 Marianna Kanervo, Reet Nurmi, Natalie Gerbert

Miten selviytyä väkivallasta? 109 Kristiina Väänänen Väkivallan riskien arviointi ja turvasuunnitelma 133 Riitta Pohjoisvirta

osa viisi naisen työntekijänä Tutkittua ja koettua 201 Riitta Hannus

Miten työskennellään yhdessä? 146 Helena Ewalds Tanssin jälkeen 159 Helena Uusivuori

pohdinta naisen pitkä matka 231 Sirkku Mehtola, Auli Ojuri Kirjoittajien ja toimituskunnan esittely 234 SISÄLLYS, artikkelit, kirjoittajat ja alaotsikointi 236

6

e si p u h e

Yksilรถllinen ja yhteiskunnallinen ongelma

7

8

Esipuhe

Yksilöllinen ja yhteiskunnallinen ongelma Auli Ojuri

9 Naisiin kohdistuva väkivalta on sekä yksilöllinen että yhteiskunnallinen ongelma. Se on samaan aikaan jo tunnistettu ja yhä tuntematon ilmiö. Sosiaalisena ongelmana väkivalta on vaikea saada esiin ja kohdata.

Tämä kirja käsittelee naisiin kohdistuvaa väkivaltaa parisuhteessa. Artikkelit avaavat väkivaltailmiötä, syventävät ymmärrystä ja perehdyttävät naisten kanssa tehtävän väkivaltatyön moniin muotoihin. Artikkelit täydentävät toisiaan ja rakentavat kuvaa parisuhdeväkivaltaa kokeneesta naisesta sekä mahdollisuuksista hänen auttamisekseen ja väkivallan ehkäisemiseksi.

Kirja on osa Raha-automaattiyhdistyksen rahoittamaa Miina – väkivaltaa kokeneiden naisten osallisuuden ja voimaantumisen tukeminen -projektia (2008– 2012).* Teos on tarkoitettu sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille ja muille toimijoille, jotka työssään kohtaavat naisiin kohdistuvaa väkivaltaa – esimerkiksi poliiseille ja tuomioistuinlaitoksen edustajille – ja tarvitsevat lisää tietoja naisten auttamiseksi. Kirjan toivotaan löytävän myös alan opiskelijat.

Kokonaisuus muodostuu viidestä osasta, joissa kirjoittajat tarkastelevat eri näkökulmista väkivallan ulottuvuuksia ja väkivaltaa kokenutta naista sekä väkivaltatyön moninaisuutta. Kirjoittajat tarkastelevat myös väkivaltatyön työntekijälle tuomia haasteita ja vaatimuksia.

Ensimmäisessä osassa annetaan kuva parisuhdeväkivallasta kahdesta toisiaan täydentävästä näkökulmasta: numerotietoon perustuvasta ja naisen väkivaltakokemusta kuvaavasta. * Miina – väkivaltaa kokeneiden naisten osallisuuden ja voimaantumisen tukeminen -projekti (2008–2012).

Ensi- ja turvakotien liitto ry. Helsinki.

10

Osa kaksi piirtää väkivaltaa kokeneen naisen muotokuvaa. Kirjoittaja avaa kokemuksia, mielikuvia ja käsityksiä, joita väkivallan prosesseissa liittyy naiseuteen. Artikkelin empiirinen aineisto perustuu naisten omaelämänkerrallisiin kirjoituksiin, joissa he kertovat kokemastaan väkivallasta.

Kolmas osa kertoo naisten kanssa tehtävän väkivaltatyön monista muodoista. Artikkelissa parisuhdeväkivallan varhaisista vaiheista ja ennaltaehkäisystä pohditaan ennaltaehkäisyä erityisesti kokemuksellisuuden näkökulmasta ja kokemuksellisen tiedon hyödyntämistä työyhteisöissä ja preventiivisessä työssä.

Artikkelissa naisten väkivallasta selviytymisestä avataan hoidollisen työn sisältöä ja prosessia sekä tarkastellaan selviytymistä edistäviä ja tukevia keinoja. Uhrin selviytyminen edellyttää hänen turvallisuudestaan huolehtimista. Selviytymistä tukevaan työskentelyyn kuuluvat väkivallan riskin arviointi ja turvasuunnitelman tekeminen.

Väkivaltaa kokeneen naisen auttamiseen tarvitaan monia eri alojen ammattilaisia. Naisen matka on usein pitkä ja vaikea, ja avun ja palveluiden tarve vaihtelee. Moniammatillisesta yhteistyöstä kertovassa artikkelissa pohditaan yhdessä tekemisen välttämättömyyttä, edellytyksiä ja vaikeuksia. Palvelujärjestelmän toimivuutta ja väkivallan uhrin kanssa tehtävää työtä arvioidaan artikkelissa, jossa kokemusasiantuntija kirjoittaa omista kokemuksistaan.

Neljännessä osassa puheenvuoron saavat maahanmuuttajanaisten kanssa tehtävään väkivaltatyöhön erikoistuneet asiantuntijat. He tarkastelevat maahanmuuttajanaisiin kohdistuvan väkivallan moniulotteisuutta ja naisten auttamista.

Väkivaltatyö on erityistä osaamista vaativaa työtä, joka vaatii tekijältään paljon. Työntekijä kohtaa väkivaltaa kokeneen naisen kanssa asioita, joita hän harvemmin kokee muiden asiakasryhmien kanssa. Viidennen osan kirjoittaja kertoo haasteista ja vaatimuksista, joita työ ja väkivaltaa kokeneen naisen kohtaaminen tuovat työntekijälle. Kirjoittaja pohtii väkivaltatyön vaikutuksia työntekijään ja antaa keinoja työssä selviytymiseen.

Lämpimät kiitokset kaikille kirjoittajille. He ovat väkivaltailmiön ja -työn asiantuntijoita, alan julkisen hallinnon ja tutkimuksen edustajia sekä väkivaltatyön osaajia Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistyksistä. Erityiskiitokset naisille, jotka ovat antaneet kokemuksensa ja tarinansa kirjaan. Kiitokset myös kuvittaja Pauliina Kuroselle ja toimitussihteeri Eija Tynnilälle, joka editoi käsikirjoituksen luettavaan muotoon.

Toivon, että kirja löytää paikkansa ja lisää tietoa naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja mahdollisuuksista naisten auttamiseen. Naisten kokemuksellista tietoa tarvitaan lainsäädännön, väkivaltatyön ja palveluiden kehittämiseen.

11

12

o sa y k si

Väkivallan ulottuvuudet

13

14

Parisuhdeväkivallan todellisuus Minna Piispa

Parisuhdeväkivalta tulee huonosti ilmi tilastoissa, tutkimuksissa ja viranomaiskäytännöissä. Asiakkaat eivät kovin helposti ota väkivaltaa puheeksi oma-aloitteisesti ja pyydä apua pelon, häpeän tai syyllisyyden vuoksi. Työntekijöillä ei aina ole valmiuksia, osaamista tai rohkeutta tunnistaa, ottaa puheeksi tai puuttua asiakkaan kokemaan väkivaltaan. Väkivalta voidaan mieltää liian henkilökohtaiseksi, asiakkaan yksityisyyteen kuuluvaksi asiaksi.

Katseilta piilossa Parisuhteessa väkivalta tapahtuu usein muiden katseilta piilossa – neljän seinän sisällä – eikä sillä ole ulkopuolisia todistajia, toisin kuin kadulla tapahtuvassa väkivallassa. Työntekijä saattaakin kuulla kaksi erilaista tarinaa väkivallasta – uhrin ja tekijän – ja hänen pitää ottaa kantaa siihen, ketä uskoo.

Väkivaltaongelma jää usein käsittelemättä ja muiden ongelmien taustalle.

Kun väkivalta ei tule esiin viranomaiskäytännöissä, se jää näkymättömäksi myös tiedoissa ja tilastoissa, joita viranomaiset keräävät asiakkaistaan. Numerotietoa asiakkaiden kokemasta väkivallasta tarvitaan, kun perustellaan palveluiden tarvetta, kehitetään palveluja ja viranomaiskäytäntöjä ja suunnataan voimavaroja ja resursseja. Kuten Suvi Ronkainen (2008, 389) on todennut: rationaalisessa ja hallinnoivassa hyvinvointivaltiossa numerotieto on tärkeä tapa perustella sosiaalisen ongelman olemassaoloa ja oikeuttaa ilmiön yhteiskunnallista merkitystä.

Tarkastelen tässä artikkelissa, miltä näyttää suomalaisten kokema parisuhdeväkivalta olemassa olevan numerotiedon perusteella. Lähteenä ovat kyselyaineistot, joilla on selvitetty suomalaisten joutumista rikoksen ja väkivallan uhreiksi. Toisena lähteenä ovat viranomaistilastot ja asiakkuuksien syistä kertovat kyselyt, joista ilmenee millaiseen väkivaltaan haetaan apua ja ketkä sitä hakevat.

Viranomaistilastoja on kerätty esimerkiksi henkirikoksista ja poliisin tietoon tulleesta rikollisuudesta. Pääpaino artikkelissa on naisten kokemassa väkivallassa,

15

16

mutta lukuja tarkastellaan molempien sukupuolten näkökulmasta silloin kun tietoa on olemassa. Artikkeli perustuu osittain kansainvälisiin tutkimuksiin.

Suomessa on herätelty keskustelua siitä, että parisuhdeväkivaltaa pitäisi tutkia monimuotoisemmin – aikaisempaa tutkimusta on kritisoitu liiasta sukupuolittuneen väkivallan näkökulmasta (Salmi 2009a; ks. myös Ronkainen 2009).

Vastakkain on asetettu sukupuolittuneen parisuhdeväkivallan tutkimus ja ns. konfliktilähtöinen tutkimus (Salmi 2009a; Ronkainen 2009). Salmi (2009a) yksinkertaistaa näkökulmien keskeisen eron siihen, nähdäänkö parisuhdeväkivalta yksi- vai kaksisuuntaisena ilmiönä. Salmen mukaan sukupuolittuneen väkivallan näkökulmasta parisuhdeväkivalta on asymmetristä. Väkivalta on pääosin miehen naiseen kohdistamaa, ja se nähdään instrumentaalisena, miesten haluna kontrolloida naista. Jos nainen käyttää väkivaltaa, se määrittyy pääosin itsepuolustukseksi. Konfliktilähtöinen näkökulma tutkii parisuhdeväkivaltaa symmetrisenä ja nojaa empiirisiin havaintoihin, joiden mukaan sekä miehet että naiset käyttävät parisuhteissa väkivaltaa – myös vakavaksi määriteltyä ja vammoja tuottavaa väkivaltaa, jota yleisimmin harjoittavat molemmat osapuolet (Acher 2000; 2002; Straus 2008).

Parisuhdeväkivallan luonteen vastakkainasettelu eri tutkimusperinteiden välillä ei ole uusi ilmiö, keskustelua on käyty Yhdysvalloissa 1980-luvulta lähtien (Frye ym. 2006; ks. myös Heiskanen 2002; Piispa 2004). Osittain on kyse siitä, että tutkimusperinteet perustuvat erilaisiin aineiston keruumenetelmiin ja tutkittavat edustavat erilaisia väestöryhmiä. Ensimmäinen tutkimusperinne pohjautuu perheväkivaltatutkimukseen ja konfliktilähtöisiin laajoille joukolle – usein opiskelijoille – tehtyihin kyselyihin. Toinen tutkimusperinne pohjautuu kliinisen työn tutkimukseen, jossa tutkittavat on kerätty turvakodeista, uhripalveluista tai muista vastaavista. Näiden kahden erilaisen tutkimusperinteen on sanottu antavan kaksi täysin erilaista kuvaa parisuhdeväkivallasta (Frye ym.

2006, 1288; Johnson 1995).

Konfliktilähtöisen tutkimusperinteen paremmuutta Salmi (2009a) perustelee sillä, että siinä molemmat sukupuolet otetaan huomioon väkivallan tekijöinä ja uhreina. Salmen mukaan naisten ja miesten tekemää ja kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitäisi tutkia samuuden kautta. Esimerkiksi siten, että samat tekijät selittävät sekä naisten että miesten väkivaltaa: motiivit ja seuraukset ovat samoja, ja suurin osa parisuhdeväkivallasta on molemminpuolista (Ronkainen 2009, 459). Artikkelissa tarkastelen, kertovatko kysely- ja tilastolähteet naisten ja miesten kokeman parisuhdeväkivallan samanlaisuudesta vai eroista ja ovatko merkitykset samoja. Parisuhdeväkivallan merkityksiä tarkastelen seurausten ja avun hakemisen kautta.

osa yksi Minna Piispa – Parisuhdeväkivallan todellisuus

Suomalaiset tutkimukset Parisuhdeväkivallan pitkän ajan kehitys voidaan nähdä kansallisesta uhritutkimuksesta. Naiset joutuvat perheväkivallan1 kohteeksi paljon useammin kuin miehet. Vuonna 2009 perheväkivallan uhriksi oli joutunut 18–74-vuotiaista naisista 1,7 prosenttia ja miehistä 0,7 prosenttia. 2000-luvulla naisten kokema perheväkivalta on pysynyt jokseenkin samalla tasolla, mutta on vähentynyt 1980-lukuun verrattuna. Perheväkivaltaa kokeneiden miesten määrä on lisääntynyt 2000-luvulla, mikä tutkijoiden mukaan johtuu siitä, että miehet kertovat haastatteluissa entistä avoimemmin perheväkivaltakokemuksista. Vuoden 2009 tutkimuksessa noin puolet väkivallan kohteeksi joutuneista kertoi fyysisestä väkivallasta, siis vähintään liikkumisen estämisestä. Noin puolet naisiin kohdistuneesta perheväkivallasta oli nykyisen avio- tai avopuolison ja runsas neljännes entisen puolison tai kumppanin tekemää (viimeksi sattunut väkivaltatilanne vuonna 2009). Joka neljännessä tilanteessa tekijä oli muu perheenjäsen. Entinen puoliso tai kumppani oli tekijänä puolessa miesten perheväkivaltatilanteista. (Sirén ym. 2010.)

Suomessa on tehty kaksi tutkimusta, jotka selvittävät pelkästään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, perustuvat suurehkoon otokseen ja keskittyvät erityisesti parisuhteessa tapahtuvaan väkivaltaan (Heiskanen & Piispa 2008; Piispa ym.

2006). Naisuhritutkimuksen avulla voidaan tarkastella naisten parisuhteessa kokemaa väkivaltaa viime vuoden ja koko parisuhteen aikana. Viime vuoden aikana nykyinen puoliso on tehnyt väkivaltaa tai uhkaillut vajaata kymmenesosaa naisista. Naisuhritutkimuksessa parisuhdeväkivaltaa kokeneiden osuus on kolminkertainen verrattuna yleisten uhritutkimusten perheväkivaltalukuihin.

Vaikuttaa siltä, etteivät yleiset uhritutkimukset ole mitanneet naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa yhtä tarkasti kuin naisuhritutkimukset (ks. esim. Heiskanen 2002).

Viidesosa parisuhteessa olevista on joskus kokenut nykyisen avio- tai avopuolison väkivaltaa tai uhkailua, väkivalta oli pääosin fyysistä. Naisuhritutkimuksessa parisuhteessa tapahtuneessa väkivallassa on pieniä muutoksia. Nykyisessä parisuhteessa tapahtunut väkivalta on hieman vähentynyt pitkän ajan kuluessa.

(Heiskanen 2006.)

Entisissä parisuhteissa väkivaltaa kokeneiden naisten määrä on kasvanut, koska päättyneiden suhteiden määrä on lisääntynyt runsaalla neljänneksellä vuodesta 1997. Entisen puolison väkivaltaa kokeneita naisia oli lähes 70 000 enemmän kuin vuonna 1997, vaikka prosentuaalinen osuus on pysynyt samana, 49 prosentissa. (Heiskanen 2006.) Tarkasteltaessa päättyneissä suhteissa tapahtunutta väkivaltaa on huomattava, että jos väkivaltaa on ollut suhteen

Suomalaiset tutkimukset

17

Taulukko 1. N ykyisessä parisuhteessa viime vuoden ja koko parisuhteen aikana erityyppisen väkivallan tai uhkailun kohteeksi joutuneet 18–74-vuotiaat naiset vuosina 1997 ja 2005 (%).

Parisuhteen aikana 1997 2005 19,6*

8,6

7,9

9

7,6

3,6

3

Fyysinen väkivalta

20

17,6*

7

6,3

Seksuaalinen väkivalta ja seksuaalisesti uhkaava käyttäytyminen

5,9

4,3

2,5

2

3495

3172

3495

3172

Yhteensä Uhkailu

18

n (parisuhteessa olevat)

22,2

Viimeisen vuoden aikana 1997 2005

Lähde: Heiskanen 2006

aikana, se ei aina pääty eroon. Parisuhteessa väkivaltaisista miehistä runsaat puolet oli käyttäytynyt väkivaltaisesti tai häiritsevästi eron jälkeen (keskimäärin 29 prosenttia). Yleisimpiä olivat erilaiset häirinnän ja vainon (stalking) muodot selkeän fyysisen väkivallan sijaan. (Piispa 2006.)

Naisten väkivallan kokemuksia kahdeksan vuoden välein selvittäneet tutkimukset ovat osoittaneet, että parisuhdeväkivalta on suhteellisen muuttumaton ilmiö Suomessa. Vaikka väkivallan yleisyys nykyisessä parisuhteessa on vähentynyt hieman, yhä useampi nainen on kokenut väkivaltaa entisessä parisuhteessa.

Väkivaltaisesta puolisosta eronneet naiset joutuvat pitämään yhteyttä entiseen mieheen, jos pariskunnalla on yhteisiä lapsia, ja väkivalta voi jatkua erilaisena häirintänä. Tähän tulisi kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota.

Väkivallan kokemusten yleisyys ei yksin riitä kertomaan sitä, kuinka vakavaa koettu väkivalta on. Väkivallan yleisyyden ja muotojen lisäksi on tärkeä tarkastella, millaisia seurauksia väkivallalla on. Seuraukset antavat vihjeitä myös siitä, millaista apua väkivaltaa kokeneet tarvitsevat. Naisuhritutkimuksessa fyysisiä vammoja sai noin puolet naisista vakavissa parisuhteessa tapahtuneissa väkivaltatapauksissa. Vakavissa tapauksissa kaksi kolmesta parisuhteen aikana väkivaltaa kokeneesta oli saanut henkisiä seurauksia: yleisimpiä olivat viha, pelko, masennus, itsetunnon lasku ja häpeä. (Piispa 2006, 64–68.)

osa yksi Minna Piispa – Parisuhdeväkivallan todellisuus

Kansainvälisten tutkimusten vertailua Monissa maissa – esimerkiksi Norjassa, Ruotsissa, Englannissa ja Irlannissa – on molemmille sukupuolille tehty kyselyitä, joissa on selvitetty parisuhdeväkivallan yleisyyttä aikuisilla. Suomessa julkaistiin pilottitutkimus miesten kokemasta väkivallasta marraskuussa 2010 – aineisto koostui 1918 miehen ja 1283 naisen haastatteluista. Tutkimuksen ensisijaisena tavoite oli verrata kolmea erilaista tutkimusmetodia, mutta lisäksi saatiin vertailutietoa naisten ja miesten parisuhteessa kokemasta väkivallasta. (Heiskanen ja Ruuskanen 2010).

Eri maiden tutkimuksissa viime vuoden väkivaltakokemusten yleisyydessä on merkittäviä eroja, mutta naisten ja miesten kokemukset ovat lähes yhtä yleisiä. Vuosina 2003–2004 norjalaisten 20–54-vuotiaiden (n=4618) postikyselyssä parisuhdeväkivaltaa oli kokenut kuusi prosenttia naisista ja miehistä viime vuoden aikana (Haaland ym 2005). Englannin vuosittaisessa kansallisessa uhritutkimuksessa (British Crime Survey) on yksi lähisuhdeväkivaltaa käsittelevä osio, johon kuuluu henkinen, fyysinen ja taloudellinen parisuhde- ja perheväkivalta sekä seksuaalinen väkivalta. Vuosien 2008–2009 aineistossa on 46 286 kasvokkain tehtyä haastattelua, joissa haastateltava täyttää lähisuhdeväkivaltaosion tietokoneella. Viime vuoden aikana parisuhde- tai perheväkivaltaa oli kokenut kuusi prosenttia naisista ja neljä prosenttia miehistä. Seksuaalista väkivaltaa pari- tai perhesuhteissa oli viime vuoden aikana kokenut kahdesta kolmeen prosenttia naisista ja alle yksi prosentti miehistä. (Hoare 2006; Roe 2010.)

Ruotsissa on julkaistu tietoja naisten ja miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta, jotka perustuvat kansallisen uhritutkimuksen tietoihin (Hradilova-Selin 2009). Aineistossa on 37 500 puhelinhaastattelua vuosilta 2006–2008. Aineiston mukaan vuoden aikana pahoinpidellyiksi joutui 0,4 prosenttia naisista ja alle 0,1 prosenttia miehistä, uhkailua oli kokenut 0,5 prosenttia naisista ja alle 0,1 prosenttia miehistä. Seksuaalista väkivaltaa parisuhteessa oli kokenut 0,1 prosenttia naisista ja alle 0,1 prosenttia miehistä.

Ulkomaisten tutkimusten yhteenvetona voidaan todeta, että etenkin pitkän ajan kuluessa naiset ovat kokeneet miehiä useammin parisuhdeväkivaltaa. Esimerkiksi Norjassa aikaisemmin kuin viime vuoden aikana 27 prosenttia naisista ja 22 prosenttia miehistä oli kokenut parisuhdeväkivaltaa. (Haaland ym 2005.) Englannissa (Finney 2006) naiset olivat 16 vuotta täytettyään kokeneet parisuhdeväkivaltaa puolet useammin kuin miehet (28 % vrs. 18 % v. 2005; Walby & Allen 2004).

Useat tutkimustulokset viittaavat siihen, että naiset saavat miehiä useammin vammoja parisuhdeväkivallassa (ks. esim. Archer 2002) ja naisten väkivallan kokemukset toistuvat useammin kuin miesten (Walby & Allen 2004). Norjalai-

Kansainvälisten tutkimusten vertailua

19

20

sen tutkimuksen mukaan kuusi prosenttia naisista ja kaksi prosenttia miehistä oli saanut vakavan vamman viimeisimmässä parisuhdeväkivaltatapauksessa (Haaland ym. 2005). Englannissa sukupuolten väliset erot ovat vielä selkeämmät: Walbyn ja Allenin (2004) mukaan lievästä väkivallasta aiheutui vammoja 49 prosentille naisista ja 36 prosentille miehistä, vakavasta väkivallasta jopa 77 prosentille naisista ja 56 prosentille miehistä.

Parisuhdeväkivaltaa useammin kuin neljä kertaa kokeneista yhdeksän kymmenestä oli naisia. Norjan (Haaland ym. 2005) ja Irlannin (Watson & Parsons 2005) tutkimusten mukaan vakavan parisuhdeväkivallan uhreista neljännes tai kolmannes on miehiä. Ruotsin raportti – joka tuotti selvästi muita tutkimuksia matalampia lukuja väkivallan kokemusten yleisyydestä – toteaa, että naisten kokema parisuhdeväkivalta on useammin toistuvaa kuin miesten ja väkivalta aiheuttaa vakavia seurauksia useammin naisille kuin miehille. Parisuhdeväkivalta on erityinen sosiaalinen ongelma naisille, riskiryhmässä ovat nuoret ja yksinhuoltajat. (Hradilova-Selin 2009) Suomalainen pilottitutkimus naisten ja miesten parisuhteessa kokemasta väkivallasta ei poikkea kansainvälisistä tutkimuksista. Väkivallan kokemukset nykyisessä parisuhteessa olivat yhtä yleisiä miehillä (16 prosenttia) ja naisilla (17 prosenttia), mutta naisten ja miesten kokeman parisuhdeväkivallan muodot ja väkivallan seuraukset erosivat toisistaan. Parisuhdeväkivalta aiheutti naisille yli kaksi kertaa useammin fyysisiä vammoja ja kolme kertaa useammin psyykkisiä seurauksia kuin miehille. Parisuhdeväkivalta toistui naisilla selvästi useammin kuin miehillä: tapahtumakertoja oli enemmän. (Heiskanen ja Ruuskanen 2010.) Tutkimus osoitti, että naisten entisissä parisuhteissa kokema väkivalta on liian yleistä, kaksi kertaa yleisempää kuin miesten.

Nuorten seurusteluväkivaltaa selvittävissä tutkimuksissa saadaan usein tuloksia, joissa tytöt ja pojat kokevat väkivaltaa yhtä usein. Esimerkiksi 32 maan yliopisto-opiskelijoille suunnattu kysely osoitti, että lähes kolmasosa nais- ja miesopiskelijoista oli käyttänyt fyysistä väkivaltaa viimeksi kuluneiden 12 kuukauden aikana. Lisäksi väkivalta oli yleensä ollut molemminpuolista eli molemmat olivat käyttäneet väkivaltaa. Toiseksi yleisin seurusteluväkivallan muoto oli naisten yksin käyttämä väkivalta (Strauss 2008). Tutkimuksen päätavoite oli selvittää väkivallan molemminpuolisuutta ja sitä, reagoidaanko itseen kohdistettuun väkivaltaan samanlaisella vai vakavammalla väkivallalla. Tulosten mukaan miehiä useammin naiset reagoivat vakavammin itseensä kohdistuneeseen väkivaltaan.

Straus (2008, 262) toteaa, että seurustelusuhteessa miehet aiheuttavat naisia enemmän fyysisiä vammoja sekä lievissä että vakavissa tapauksissa, vaikka väkivalta olisi molemminpuolista. Tutkimuksen mukaan väkivallan käyttö oli yhtey-

osa yksi Minna Piispa – Parisuhdeväkivallan todellisuus

dessä muuhun vallan käyttöön. Tutkimuksessa selvitettiin ainoastaan fyysistä väkivaltaa sekä oman että kumppanin ilmoituksen mukaan – vastaajilta kysyttiin omasta väkivallan käytöstä. Tapa, jolla omasta väkivallan käytöstä kerrotaan, voi vaihdella huomattavasti eri kulttuurien käyttäytymistä säätelevien normien mukaan. Archer (2002) osoitti meta-analyysiin tulosten pohjalta, että miehet ali-ilmoittavat tekemänsä väkivallan naisia useammin. Straus (2008, 269) itsekin mainitsee, että seurustelusuhteiden tulokset eivät ole suoraan yleistettävissä vakituisiin parisuhteisiin tai avioliittoihin. Useissa tutkimuksissa on osoitettu, että nuorilla väkivallan käyttö on yleisempää ja vähenee iän myötä. Naisten väkivaltaa selvittäneissä tutkimuksissa on todettu selvästi, että väkivaltakokemukset ovat yleisimpiä nuorilla naisilla (ks. esim. Piispa 2006; Lundgren ym. 2001; Schröttle & Muller 2004).

Suomalainen 15–16-vuotiaiden seurusteluväkivaltaa selvittänyt tutkimus (Salmi 2009b) osoitti, että pojille oli yleisempää kokea fyysistä väkivaltaa seurustelusuhteessa. Joka neljäs seurusteleva nuori oli kokenut fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa nykyisen seurustelukumppanin kanssa. Yleisintä oli liikkumisen estäminen, kiinni tarttuminen tai läimäisy. Kaksi prosenttia seurustelevista tytöistä ja yhdeksän prosenttia pojista ilmoitti, että nykyinen kumppani on lyönyt nyrkillä, kovalla esineellä tai potkinut. Tutkimuksessa ei kysytty seksuaalisesta väkivallasta. Tutkimuksen kohteena olivat nuoret, jotka kyselyhetkellä ilmoittivat seurustelevansa vakituisesti: seurustelevia tyttöjä oli 28 prosenttia ja poikia 19 prosenttia. Tyttöjen seurustelukumppanit olivat samanikäisiä tai muutaman vuoden vanhempia, poikien nuorempia tai samanikäisiä. Salmen (2009b) mukaan seurustelusuhdeväkivalta liittyy nuorien riskialttiiseen elämäntyyliin, jossa tehdään kiellettyjä ja rikollisia tekoja sekä joudutaan rikosten ja väkivallan uhreiksi.

Olen esitellyt joitakin tutkimustuloksia naisten ja miesten kokeman parisuhdeväkivallan eroista, en kuitenkaan tyhjentävästi. Esimerkit kertovat tulosten erilaisuudesta. Tulokset vaihtelevat muun muassa sen mukaan, millaisessa kontekstissa väkivallasta on kysytty, millaisia väkivallan muotoja on tarkasteltu, onko seksuaalinen väkivalta otettu mukaan, onko kokemuksia kysytty vuoden ajalta vai pidemmältä ajanjaksolta ja miten väkivallan seurauksia on kysytty. Lisäksi haastateltavien valinta vaikuttaa siihen, miten naisten ja miesten osuudet parisuhdeväkivallan uhreina vaihtelevat. Parisuhdeväkivallan sukupuolittuneisuuden kuvaan vaikuttaa se, kysytäänkö väkivallan kokemuksia seurustelusuhteessa, avo- vai avioliitossa, nykyisessä vai entisessä parisuhteessa, sekä se, minkä ikäisiä haastateltavat ovat.

Kyselytutkimusten tuloksista voidaan löytää selkeitä eroja väkivallan jakautumisessa sukupuolten välillä. Kun parisuhdeväkivaltaa tutkitaan nk. perhekon-

Kansainvälisten tutkimusten vertailua

21

22

fliktitutkimusten tradition mukaan, saadaan tuloksia väkivallan jakautumisesta tasaisesti naisten ja miesten kesken. Tutkimuksia on tehty erityisesti seurusteluväkivallasta. Tuloksiin vaikuttaa se, että seksuaalinen väkivalta on usein jätetty tutkimuksen ulkopuolelle. Perhekonfliktitutkimuksissa selvitetään arkipäivän konfliktitilanteita parisuhteissa (Straus ja Gelles 1992). Konfliktitilanteiden mittaukseen on kehitetty erityinen mittari, Conflict Tactics Scale (CTS), jossa on väittämiä kolmesta erilaisesta konfliktin ratkaisutavasta: argumentoinnista, verbaalisesta aggressiivisuudesta ja fyysisestä väkivallasta (ks. Heiskanen 2002, 73–74; Ronkainen 2004). Tutkimuksissa väkivalta on määritelty laajasti ja väkivaltakokemuksia selvittävä kysymys on esitelty vastaajille ristiriitojen selvittämistilanteena. Tätä on kritisoitu siitä, että vastaajaa johdetaan harhaan esittämällä ristiriitojen selvittämistilanteet positiivisina vaihtoehtoina, vaikka osa niistä on tuomittavaa väkivaltaa (esim. Ronkainen 2009).

Rikoksen uhrin viitekehyksestä tehdyissä tutkimuksissa parisuhteessa koettu väkivalta on selvästi harvinaisempaa kuin edellä mainituissa perhekonfliktitutkimuksissa. Tutkimusten mukaan varsinkin naiset kokevat parisuhteessa väkivaltaa, erityisesti vammoja tuottavaa väkivaltaa. Useiden maiden vertailut ovat osoittaneet, että rikosuhritutkimuksissa ilmoitetaan vakavampia parisuhdeväkivaltatapauksia kuin väkivaltaa selvittämään keskitetyissä tutkimuksissa (ks. esim. Heiskanen 2002, 79–81; Straus 1999). Uhritutkimuksissa väkivaltakokemuksia selvitetään rikoksen käsitteellä: Väkivallan kokemukset, jotka eivät ole selkeästi rikoksia, jäävät helposti ulkopuolelle. Parisuhde- ja seksuaalinen väkivalta jäävät herkästi ilmoittamatta, ellei nainen ole selkeästi määritellyt tapausta rikokseksi (Walby & Myhill 2001, 503–508).2 Molemmille sukupuolille suunnatuissa erilliskyselyissä – Englannissa, Irlannissa, Norjassa ja Suomessa – selvitetään parisuhdeväkivaltaa samantyyppisesti kuin naisten kokemuksia kartoittaneissa naisuhrikyselyissä3, mutta vastaajina ovat molemmat sukupuolet. Eri maissa tutkimuksen toteuttamistavat vaihtelevat sen suhteen, onko tehty itsenäinen kysely vai onko parisuhdeväkivallan kysymykset sisällytetty laajempaan rikoksen uhrien kyselyyn. Kyselyt osoittavat, että naiset kärsivät erityisesti pitkään jatkuneesta, toistuvasta ja vammoja aiheuttavasta väkivallasta. Seurausten näkökulmasta miesten ja naisten kokema parisuhdeväkivalta ei ole symmetristä.

osa yksi Minna Piispa – Parisuhdeväkivallan todellisuus

Monimuotoisuus ja ajallinen vaihtelu Parisuhdeväkivalta ei ole yhtenäinen ilmiö. On erilaisia väkivallan muotoja, jotka vaihtelevat sen mukaan, kuinka kauan väkivalta on kestänyt, millaisia kontrollin ja alistamisen muotoja väkivaltaan liittyy, millaisia taustatekijöitä on väkivallan takana ja miten se vaikuttaa kokijaan. Kyselytutkimukset tuottavat kuvan eräänlaisesta keskivertoväkivallasta, jossa korostuu väkivallan lievemmät muodot, koska vastaajat muistavat helpommin lähihistorian väkivallan kokemukset (ks. myös Piispa 2004). Usein kokemuksia kysytään vain viime vuoden ajalta.

Kyselyissä keskivertotapausten varjoon jäävät vakavimmat kuvaukset pitkään jatkuneesta väkivallasta.

Kyselytutkimuksia on kritisoitu siitä, että niistä puuttuu herkkyys tavoittaa intiimeissä parisuhteissa tapahtuvan väkivallan erityisluonne: väkivallan raaistuminen ja prosessinomaisuus (ks. lisää Piispa 2004). Ajassa muuttuvaa ilmiötä on vaikea kyselyillä tavoittaa, kysymyksen muotoilut ovat usein vaikeita ja vaikeasti tulkittavia. Väkivaltakyselyn listat erilaisista väkivallan muodoista voidaan tulkita eri yhteyksissä eri tavoin: esimerkiksi millainen kiinni pitäminen tulkitaan väkivallaksi. Väkivaltatilanteen aiheuttamia tunteita ja pelkoja on vaikea selvittää.

Olen yrittänyt avata parisuhdeväkivallan monimuotoisuutta ja ajallista vaihtelua artikkelissa Väkivallan muodot heteroseksuaalisessa parisuhteessa (Piispa 2008). Ryhmittelyanalyysin avulla erottelin kyselyaineistosta neljä tapaa, joilla väkivallan muodot ja seuraukset ilmenevät parisuhteissa. Ne perustuivat väkivallan vakavuuteen, fyysisiin ja henkisiin seurauksiin ja kestoon. Neljästä väkivallan luonnehdinnasta yleisin oli väkivalta, jota nimitän episodiksi menneisyydessä (39 prosenttia). Väkivalta oli useimmiten lievää, ei juuri aiheuttanut vammoja ja henkiset seuraukset olivat vähäisiä.

Toiseksi yleisintä aineistossa­oli lyhyt väkivallan historia (33 prosenttia). Tämä oli varsinkin nuorten, 18–29-vuotiaiden naisten kokemaa väkivaltaa. Muut väkivallan luonnehdinnat olivat tyypillisempiä vanhemmille naisille. Väkivalta oli alkanut useimmiten muutama vuosi sitten ja vaikuttaa jatkuvan edelleen. Luonteeltaan väkivalta oli vakavaa: tyypillisiä muotoja olivat lyöminen, potkiminen, kuristaminen ja seksuaalinen väkivalta. Väkivallasta ei ollut aiheutunut vakavia fyysisiä vammoja. Miehen kontrolli ei ollut niin voimakasta kuin muissa väkivaltaisissa suhteissa. Mies ei pyrkinyt eristämään naista ulkopuolisesta maailmasta, vaan nainen jatkoi sosiaalista elämää parisuhteen ulkopuolella.

Aineistossa esiintyviä harvinaisempia väkivallan luonnehdintoja olivat henkinen piina (18 prosenttia) ja parisuhdeterrori (10 prosenttia). Molemmille oli luonteenomaista, että väkivalta oli alkanut kauan sitten, keskimäärin 5–10 vuot-

Monimuotoisuus ja ajallinen vaihtelu

23

24

ta aikaisemmin, ja oli saanut rajuja muotoja ja aiheuttanut vakavia vammoja.

Henkisessä piinassa miesten harjoittama kontrolli ja alistaminen olivat vuosien kuluessa ottaneet yhä suuremman roolin. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että fyysinen väkivalta olisi loppunut. Parisuhdeterrori kuvaa pitkäkestoista miehen harjoittamaa naisen elämän hallintaa fyysisellä väkivallalla, kontrollilla ja alistamisella. Nämä naiset olivat kaikkein alistetuimmassa asemassa. Heillä oli vähän koulutusta ja heidän taloudellinen asemansa oli heikko. Heidän joukossaan oli muita enemmän naisia, jotka käyttivät runsaasti alkoholia ja joilla oli vähän vaihtoehtoja oman elämänsä hallintaan.

Aineiston perusteella nuoret naiset olivat väkivallan suhteen erilaisessa asemassa kuin vanhemmat naiset; nuoremmilla oli paremmat resurssit toimia väkivaltaisissa parisuhteissaan, eikä väkivalta ollut kestänyt vielä pitkään, joten sen vaikutukset naisen psyykkiseen ja sosiaaliseen elämään ja käsityksiin itsestään olivat oletettavasti lievemmät. Väkivallan merkitykset naisen elämässä vaihtelivat suuresti sen mukaan, millaiset resurssit sen kohteena olevalla naisella oli vastata väkivaltaan, millaista väkivalta oli luonteeltaan ja millaisessa elämäntilanteessa nainen eli.

Kovinkaan usein nuoret naiset eivät olleet hakeneet apua kokemaansa väkivaltaan tutkimuksessa selvitetyiltä viranomaistahoilta. Pitkään jatkuneen väkivallan erilaiset sosiaaliset ja psyykkiset vaikutukset näkyivät siinä, että henkistä piinaa tai parisuhdeterroria kokeneet naiset olivat hakeneet apua useilta eri tahoilta – poliisilta, lääkäriltä tai terveydenhuollosta. Jossain parisuhteen vaiheessa puolet henkistä piinaa kokeneista naisista oli hakenut apua väkivallan henkisten seurauksien lievittämiseen, yleensä mielenterveystoimistosta tai perheneuvolasta. Kolme neljästä parisuhdeterrorista kärsivästä oli hakenut apua esimerkiksi A-klinikalta tai mielenterveystoimistosta. Ajoittain parisuhdeterrori ja henkinen piina olivat olleet vakavaa väkivaltaa ja naiset olivat joutuneet hakemaan apua terveydenhuollosta. Noin viidesosa vakavimmista väkivaltatapauksista tuli poliisin tietoon, mikä on selvästi enemmän kuin parisuhdeväkivallassa yleensä.

Tulokset osoittavat, että erityisesti väkivallan jatkuessa pitkään ilman ulkopuolisten puuttumista, väkivaltaa kokeneiden avun tarve kasvaa ja apua haetaan useilta tahoilta. Väkivallan lisäksi tai sen seurauksena naisella voi olla muitakin ongelmia – päihteiden käyttöön tai mielenterveyteen liittyviä – jotka vaativat omat auttamiskeinonsa, mutta vaikeuttavat väkivallasta irrottautumista.

Vastaavaa parisuhdeväkivallan tyypittelyä molemmille sukupuolille ovat tehneet Johnson ja Ferraro (2000; ks. myös Johnson 1995). Johnsonin ja Ferraron (2000) mukaan parisuhdeväkivallassa on neljä erillistä väkivallan muotoa: lähisuhdeterrori (intimate terrorism), väkivaltainen puolustautuminen kumppanin

osa yksi Minna Piispa – Parisuhdeväkivallan todellisuus

väkivaltaa ja kontrollia vastaan (violent resistance), tilanneväkivalta (common couple violence) ja molemminpuolinen väkivaltainen kontrolli (mutual violent control). Kaksi ensimmäistä muotoa kohdistuvat pääsääntöisesti naisiin: Väkivalta on yksipuolista ja perustuu väkivaltaa käyttävän haluun kontrolloida puolisoaan. Tyypillisesti väkivalta muuttuu yhä vakavammaksi ajan myötä ja seuraukset ovat vakavia.

Johnsonin ja Ferraron (2000) mukaan kahdessa muussa väkivallan muodossa molemmat puolisot voivat olla sekä kokijoita että tekijöitä. Tilannekohtainen väkivalta viittaa väkivaltaan, jossa erimielisyystilanteissa molemmat puolisot voivat satunnaisesti käyttää väkivaltaa toisiaan kohtaan. Väkivalta ei perustu haluun kontrolloida puolisoa. Väkivaltainen kontrolli on molemminpuolista sekä naisen että miehen harjoittamaa kontrollia, väkivaltaa ja valtataistelua. Tutkijoiden mukaan tämä väkivallan muoto on suhteellisen harvinaista. Johnsonin ja Ferraron (2000) tyypittelyn mukaan on kokeiltu, missä suhteessa eri tyypit esiintyvät empiirisessä aineistossa (Frye ym. 2006).

Apuun turvautuminen Väkivallan seurauksista kertoo myös se, kuka hakee apua. On tärkeä erotella, ketkä uhreista tarvitsevat apua parisuhdeväkivallan seurauksista selviytymiseen ja millaista apua he tarvitsevat. Kyselytutkimusten tiedot väkivaltaa viime vuoden aikana kokeneista eivät välttämättä kerro todellista tilannetta avun tarpeesta. Täsmällisempää tietoa avun tarpeesta ja luonteesta saadaan rikosuhripalveluiden käyttäjäkyselyillä tai selvittämällä terveys- ja sosiaalihuollon asiakkailta väkivallan kokemuksia ja avun tarvetta. Sukupuolet eroavat toisistaan sen suhteen, kuinka haavoittavaksi he kokevat väkivallan, miten suojautuvat haavoittuvuudelta, miten selittävät kokemuksia ja miten reagoivat niihin (Ronkainen ja Näre 2008).

Väkivaltatapausten kirjaamisten sisällöt ja dokumentoinnin tavat vaihtelevat kunnittain. Sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaisilla ei ole edellytyksiä kerätä yhtenäistä tietoa väkivaltatapauksista, koska nykyisissä asiakastietojärjestelmissä ei ole rakenteita väkivaltatiedolle tai tieto ei ole yhtenäistä. Kunnilla on itsenäinen asema sosiaalihuollon järjestämisessä, mikä näkyy asiakastietojärjestelmien erilaisuutena. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella on kehitelty kattavaa ja luotettavaa tiedonkeruun menetelmää asiakkaiden väkivaltakokemusten kirjaamiseen. Sosiaalihuollon asiakastietojärjestelmään on luotu Väkivaltatapausten kartoituslomake (Kärki ym. 2011), jonka avulla sosiaalihuollon työntekijät voivat kysyä asiakkaiden kokemasta tai tekemästä väkivallasta ja kirjata tapaukset tietojärjestelmään. Näin saadaan vertailukelpoista tietoa sosiaalihuollon asiakkaiden

Monimuotoisuus ja ajallinen vaihtelu

25

26

kokemasta väkivallasta. Väkivaltatapausten kartoituslomaketta testattiin marraskuussa 2007 Järvenpäässä ja Porvoossa. Työntekijät kysyivät lomakkeen kysymykset kaikilla marraskuun aikana tehdyillä asiakaskäynneillä. Testaukseen osallistui eri sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköitä. Mukana olleet yksiköt vaihtelivat paikkakunnittain sen mukaan, millainen kunnan palvelurakenne oli ja miten yksiköt halusivat osallistua tutkimukseen4.

Järvenpään asiakaskontakteista suurin osa, 75 prosenttia, oli väkivallan kokijoita. Runsas kymmenesosa asiakaskontakteista oli väkivallan tekijöitä, vajaa kymmenesosa oli sekä väkivallan kokijoita että tekijöitä ja muutama tapaus oli väkivallalle altistunut ihminen. Porvoon asiakkaista neljäsosa oli samanaikaisesti sekä väkivallan kokija että tekijä. Sekä Järvenpään että Porvoon asiakasvastaanotoilla tavatut väkivallan kokijat olivat yleensä naisia, joista suurin osa oli kokenut fyysistä väkivaltaa (keskimäärin 75 prosenttia) ja joiden väkivallan tekijä oli ollut mies (noin 80 prosenttia). Yli puolet Porvoon uhreista oli joutunut parisuhde- tai seurustelusuhdeväkivallan kohteeksi. Järvenpäässä asiakastapausten kirjo oli laajempi, koska mukana oli myös koulussa tapahtuneita väkivaltatapauksia.

Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos teki kyselyn (Honkatukia 2011) rikosten uhrien tukipalvelujen käyttäjille helmi–maaliskuussa 2009. Kyselyssä selvitettiin muun muassa yhteydenoton aiheuttanutta uhrikokemusta, yhteydenoton syitä ja yhteydenottajan taustoja. Kysely toteutettiin rikosuhripäivystyksessä, Raiskauskriisikeskus Tukinaisessa, Ensi- ja turvakotien liiton turvakodeissa eri puolelta Suomea (noin puolet turvakodeista osallistui tutkimukseen), MonikaNaiset liitossa, valtakunnallisessa oikeusapuohjauksessa ja Ensi- ja turvakotien liiton miestyössä. Tutkimusjakson aikana rikoksen vuoksi rikosuhripalveluun yhteyttä ottaneista yhteensä 202 ihmistä osallistui tutkimukseen. Heistä valtaosa (84 prosenttia) oli rikoksen uhreja. Rikosuhripalvelujen asiakkaista lähes yhdeksän kymmenestä oli naisia, runsas kymmenesosa miehiä.

Väkivallan haavoittavuudesta kertoo sekin, että tutkimusjakson puhelinkontakteista suurin osa oli naisia, jotka hakivat apua parisuhde- tai seksuaaliseen väkivaltaan ja väkivallan aiheuttamista henkisistä seurauksista selviämiseen.

Kaksi viidesosaa (39 prosenttia) puhelinkontakteista tuli naisilta, jotka ottivat yhteyttä parisuhdeväkivallan vuoksi. Neljännes (24 prosenttia) puhelinkontakteista tuli naisilta, jotka ottivat yhteyttä seksuaalisen väkivallan vuoksi. Yhteydenotoista kymmenesosa käsitteli miehen kokemaa väkivaltaa ja harvempi kuin joka kymmenes koski omaisuusrikosta.

Yhteydenottojen taustalla oli usein (58 prosenttia) jatkuva väkivalta, jolloin uhri oli joutunut toistuvasti saman tekijän väkivallan kohteeksi. Yhteyttä ottaneista naisista kaksi kolmasosaa (65 prosenttia) ja miehistä vajaa viidennes (19

osa yksi Minna Piispa – Parisuhdeväkivallan todellisuus

prosenttia) kertoi jatkuvista uhrikokemuksista: Naiset kertoivat pitkään jatkuneesta parisuhdeväkivallasta, miehet kertaluonteisesta katu- tai ravintolaväkivallasta. Parisuhdeväkivaltaa kokeneista 82 prosenttia ja seksuaalista väkivaltaa parisuhteessa kokeneista 94 prosenttia kertoi pitkään jatkuneesta väkivallasta – muilla osuudet olivat pienempiä. Naiset hakivat rikosuhripalveluista miehiä useammin emotionaalista tukea hiljattain tapahtuneen kokemuksen käsittelyyn. Miehet puolestaan hakivat neuvontaa ja tukea asian oikeudelliseen käsittelyyn (Honkatukia 2010).

Turvakotipalveluiden käyttäjissä näkyy naisten suurempi tarve saada apua väkivallan uhreina. Suomen suurin turvakotipalveluiden tuottaja on Ensi- ja turvakotien liitto, joka tarjoaa palveluita sekä miehille että naisille. Terhi Laineen (2010) turvakotiselvityksen mukaan turvakotien asiakkaista lähisuhde- ja perheväkivallan uhreja oli naisista 93 prosenttia (n=1 512) ja miehistä seitsemän prosenttia (n=106). Kyselyyn vastanneissa toimipisteissä oli vuonna 2008 yhteensä 1 618 asiakasta, jotka olivat lähisuhde- ja perheväkivallan uhreja. Selvityksen mukaan turvakotikäyntejä kertyi eniten uusille asiakkaille, joita oli 80 prosenttia asiakkaista. Asiakkaan turvakotijakso kestää yleensä korkeintaan kaksi viikkoa. Eniten palveluita käyttivät 21–30-vuotiaat naispuoliset uhrit, joita oli 33 prosenttia asiakkaista. Lähes yhtä paljon (30 prosenttia) palveluita käyttivät 31–40-vuotiaat naispuoliset asiakkaat.

Avun tarvetta kuvaavat tutkimukset ja tilastot osoittavat, että naiset miehiä useammin hakevat ja tarvitsevat apua selviytyäkseen (pitkään jatkuneesta) parisuhdeväkivallasta ja sen aiheuttamista henkisistä seurauksista. Lisäksi naiset tarvitsevat apua erilaisten sosiaalisten ja taloudellisten kysymysten ratkaisemiseen.

Poliisille ilmoitetut rikokset ja henkirikokset Yleensä poliisille ilmoitetaan vain vakavimmat parisuhdeväkivaltatapaukset. Poliisille ilmoitetusta lähisuhde- ja perheväkivallasta selvästi suurempi osa on kohdistunut naisiin kuin miehiin. Esimerkiksi vuonna 2007 noin 70 prosentissa poliisin tietoon tulleesta perheväkitapauksesta uhri oli yli 15-vuotias nainen, parisuhdeväkivallassa naisten osuus oli vieläkin suurempi (86 prosenttia) (Salmi ym. 2009). Naisten osuus parisuhdeväkivallan uhreina on korostunut lievissä (84 prosenttia) ja perusmuotoisissa pahoinpitelyissä (88 prosenttia). Parisuhteessa tapahtuneet törkeät pahoinpitelyt ja henkirikoksen yritykset jakautuvat tasaisemmin: niistä keskimäärin 55 prosenttia oli kohdistunut naisiin (taulukko 2). Useissa uutisissa on viitattu näihin lukuihin, kun on puhuttu naisten väkivallan yleistymisestä (esim. ”Naiset lyövät jo kuin miehet”; Aamulehti 31.8.2010).

Apuun turvautuminen

27

Taulukko 2. P arisuhdeväkivallan asianomistajat sukupuolen mukaan 2008–2009.

Tapon, murhan tai surman yritys

Naisten osuus uhreista % 2008 2009

11

11

10

9

52

55

1620

1644

196

219

89

88

Törkeä pahoinpitely

85

70

62

54

58

56

Lievä pahoinpitely

768

747

143

146

84

84

19

17

7

5

73

77

Pahoinpitely

28

Nainen uhrina Mies uhrina 2008 2009 2008 2009

Muut henkeen ja terveyteen kohdistuneet rikokset

Lähde: Tilastokeskus

1990-luvun lopulta alkaen poliisin tietoon tulleet naisiin kohdistuneet perhe- ja parisuhdeväkivaltatapaukset ovat lisääntyneet – tosin vuonna 2009 on havaittu lievää laskua edellisvuoteen verrattuna (Tilastokeskus, julkaisematon taulukko). Poliisitilaston mukaan parisuhdeväkivallan osuus koko vuoden pahoinpitelyistä on noin kahdeksan prosenttia. 2000-luvulla perheväkivaltaan liittyvät kotihälytystehtävät ovat lisääntyneet: 29 prosenttia vuodesta 2001 vuoteen 2009 (Lampikoski 2010).

Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta ja seksuaalinen väkivalta ovat tyypillisesti piilorikollisuutta. Esimerkiksi kyselytutkimusten mukaan poliisin tietoon oli tullut runsas kymmenesosa vakavimmista naisten parisuhteessa kokemista väkivaltatapauksista ja vajaa viidesosa oli joutunut vammojensa vuoksi sairaalaan tai käynyt lääkärissä tai terveydenhoitajalla (Piispa 2006, 75). Osa tutkijoista (Salmi 2009a) on sitä mieltä, että poliisitilastojen käyttökelpoisuutta parisuhdeväkivallan tutkimuksessa heikentää miesten alhaisempi ilmoitusalttius. Esimerkiksi British Crime Surveyn mukaan vajaa viidesosa naisuhreista ja vajaa kymmenesosa miesuhreista ilmoitti poliisille kuluneen vuoden aikana tapahtuneesta vakavammasta parisuhdeväkivaltatapauksesta (Walby & Allen 2004). Näin siitä huolimatta, että yleisen uskomuksen mukaan rikosuhritutkimuksissa ilmoitetaan vain vakavimpia parisuhdeväkivaltatapauksia (Heiskanen 2002; Salmi 2009).

British Crime Surveyn mukaan naiset olivat saaneet väkivallasta vammoja selvästi useammin kuin miehet. Tämä voi vaikuttaa ilmoitusten määrään: Usein rikosilmoitus tehdään vasta, kun vammat ovat riittävän selkeitä ja näyttöä väkivallasta löytyy. Rikoksen ilmoittaminen on luultavasti yhteydessä siihen, miten

osa yksi Minna Piispa – Parisuhdeväkivallan todellisuus

Kuvio 1. P arisuhdeväkivallan seurauksena kuolleet miehet ja naiset vuosina 2003–2009.

6

6 2

6

3

4

5

Miehet Naiset

22

25

20

21

26

25

25

2003

2004

2005

2006

2007

2008

2009

vakava tapaus on ja pidetäänkö sitä rikoksena. Kansainvälisen rikosuhritutkimuksen (Van Dijk ym. 2007) mukaan naiset pitivät tapausta miehiä useammin vakavana (61 prosenttia) tai melko vakavana (30 prosenttia). Miehistä peräti joka neljäs ei pitänyt tapausta vakavana. Miehet pitivät tapausta harvemmin rikoksena (57 prosenttia) kuin naiset (74 prosenttia), mikä on osasyynä siihen, että miehet ilmoittivat tapauksen harvemmin poliisille (33 prosenttia) kuin naiset (45 prosenttia).

Perheen sisäinen lähestymiskielto on sukupuolineutraali keino puuttua väkivallan uusiutumisen ehkäisemiseen. Lähestymiskiellon kahden ensimmäisen voimassaolovuoden aikana (2005–2006) suojatuista naisia oli 94 prosenttia, lähes 90 prosentissa tapauksista lähestymiskieltoa haettiin avio- tai avopuolisoa vastaan (Rantala ym. 2008). Nämä luvut kertovat naisten suuremmasta tarpeesta saada suojaa.

Vakavissa kuolemaan johtaneissa parisuhdeväkivaltatapauksissa uhri on yleensä nainen, 80 prosentissa tapauksista vuosina 2003–2008 (Henkirikollisuuden seurantajärjestelmä). Viime vuosina parisuhteessa tapahtuvien tappojen osuus naisten väkivaltakuolemista on pysynyt vakaana: vuosina 2003–2008 parisuhteessa surmattiin keskimäärin 23 naista vuosittain5. Henkirikoksessa vuosina 2003–2008 kuolleista naisista valtaosan (61 prosenttia) surmasi kumppani – puoliso, entinen puoliso tai miesystävä. (Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos; Henkirikollisuuden seurantajärjestelmä.)

Naisiin kohdistuvat henkirikokset poikkeavat miehiin kohdistuvista siinä, ettei useinkaan ole kyse saman tekijän ensimmäisestä väkivallan teosta. Suo-

Poliisille ilmoitetut rikokset ja henkirikokset

29

30

malaisen selvityksen mukaan henkirikoksen tekijä on pahoinpidellyt uhria aiemmin puolessa naisiin kohdistuneista parisuhdetapoista. Kun nainen on kuollut parisuhdeväkivallan seurauksena, hän on aikaisemmin käyttänyt väkivaltaa tekijää kohtaan 15 prosentissa tapauksista. Kun väkivallan seurauksena kuolee mies, hän on pahoinpidellyt väkivaltaa tekijää lähes puolessa tapauksista. Valtaosassa naisiin kohdistuneista henkirikoksista nainen on joutunut yksinään rikoksen uhriksi. Yleensä miehiin kohdistuneissa parisuhdetapoissa tekijä ja uhri ovat syyllistyneet väkivaltaan suunnilleen samassa suhteessa. Maahanmuuttajanaisten riski joutua henkirikoksen uhreiksi on kaksinkertainen kantaväestön naisiin verrattuna (Salmi ym. 2009.)

Naisiin kohdistuneiden henkirikosten motiiveina ovat yleisimmin parisuhteen ongelmat (40 prosenttia) tai mustasukkaisuus (30 prosenttia). Motiivit poikkeavat selvästi miehiin kohdistuneista henkirikoksista, joissa motiivi on usein ryyppyriita (Lehti 2009). Väkivaltaisesti kuolleiden naisuhrien keski-ikä oli 42,8 vuotta. Henkirikoksissa kuolleet naiset ovat yleensä keski-ikäisiä naisia: neljäsosa uhreista on ollut 40-vuotiaita. Naiset olivat kolmasosassa tapauksista työelämän ulkopuolella joko työttöminä tai varhaiseläkkeellä (Lehti 2009).

Suhtautuminen väkivaltaan Olen esitellyt erilaisten kysely- ja tilastoaineistojen avulla numerotietoa parisuhdeväkivallasta, väkivallan seurauksista ja merkityksestä. On tärkeää saada tietoa parisuhdeväkivallasta useista eri lähteistä: väestö- ja asiakaskyselyistä sekä viranomaistilastoista. Jokainen aineisto antaa erilaisen kuvan parisuhdeväkivallasta, mutta näitä kaikkia palasia tarvitaan kokonaiskuvan saamiseksi. Väestökyselyistä saadaan tietoa väkivallan yleisyydestä. Tosin kyselyn tuottamaan tietoon vaikuttaa se, millaiseen tutkimusperinteeseen kysely nojautuu, miten väkivaltaa on kyselyssä tutkittu, mikä on kyselyn konteksti ja keitä tutkimuksessa on haastateltu. Koska vain pieni osa väkivallasta päätyy viranomaisten tietoon, kyselyitä tarvitaan ilmiön laajuuden kuvaamiseen ja piiloon jäävän väkivallan esiintuomiseen.

Piiloon jäävällä väkivallalla viitataan usein väkivaltarikoksiin, jotka eivät tule poliisin tietoon. Elisabeth Stankon (2006, 547) mukaan kiinnitetään liikaa huomiota piiloon jäävään väkivaltaan. Hänen mukaansa piiloon jäävästä väkivallasta saatua kuvaa pidetään jollakin lailla tärkeämpänä kuin viranomaisten antamaa kuvaa. Hänen mukaansa ensiarvoisen tärkeää olisi pohtia, mikä osa väkivallasta jää viranomaisilta piiloon ja tutkia mitä tiedämme parisuhteissa tapahtuvasta väkivallasta viranomaistietojen perusteella. Miten autetaan ja tuetaan niitä ihmi-

osa yksi Minna Piispa – Parisuhdeväkivallan todellisuus

siä, joista viranomaisilla on tieto? Miten heille annetaan asianmukaista ja empaattista hoitoa? Lisäksi olisi tärkeää dokumentoida ja arvioida, miksi annettu tuki ja hoito eivät ole johtaneet onnistuneeseen puuttumiseen.

Numerotiedosta nähdään tiettyjä kehityskulkuja, joita voidaan tulkita väkivallan dynamiikan kuvauksen perusteella. Kun tarkastellaan lyhyen ajanjakson väkivallan kokemuksia ja lieviä väkivallan kokemuksia, naisten ja miesten kokemukset näkyvät samanlaisina. Tulosten mukaan parisuhdeväkivallassa sekä miehet että naiset voivat sekä uhreja että tekijöitä. Väkivallasta voi aiheutua fyysisiä vammoja, mutta vammat vaihtelevat sukupuolen mukaan. Kun tarkasteluun otetaan mukaan väkivallan ajallinen kehitys – taipumus muuttua vakavammaksi ja raaemmaksi ajan myötä – korostuu naisten osuus väkivallan kokijoina, väkivallan seurauksista kärsijöinä ja avun tarvitsijoina. Numerotiedot osoittavat suuntaa: mitä vakavammasta väkivallasta on kyse, sitä sukupuolittuneempi ilmiö parisuhdeväkivalta on.

Empiiriset havainnot tukevat numerotietoa. Esimerkiksi Archer (2002) kertoo artikkelissaan todellisesta tapauksesta, josta oli raportoitu englantilaisessa lehdistössä vuonna 1998. Tapauksessa ensin mies kuristi naista. Päästääkseen kuristusotteesta irti nainen tarrasi miehen käsivarteen, kynsi ja raapi poskia ja leukaa. Mies kuristi naista edelleen kurkusta ja aiheutti naisen kaulaan kuristusvammat. Molemmat käyttivät väkivaltaa ja molemmille aiheutui jonkinasteisia vammoja, mutta tekojen hengenvaarallisuus oli eriasteista.

Kun vuonna 1997 haastattelimme turvakotien asiakkaita testataksemme Naisen turvallisuus -tutkimuksen lomaketta, kysyimme naisilta: Löitkö koskaan takaisin, kun mies löi? Jotkut naiset kertoivat lyöneensä takaisin kun väkivalta oli alkanut, mutta kun he huomasivat, että lyöminen yllytti miestä lyömään kovempaa, he lopettivat. Naisten kertomusten mukaan miehet puolustivat entistä rajumpaa väkivallan käyttöään juuri sillä, että nainen oli lyönyt takaisin.

En mä tiedä, minkä takia ei pysty tekeen toiselle sitä semmosta ja sit ainoo vaan --- sit joskus kun se kuristi, repi hiuksia siis silleen, et ainoo vaan, et yritti niinku käsistä pois ja tällee, mut en mä pystynny lyömään.

Kun suunnitellaan palveluja ja auttamisjärjestelmiä väkivallan uhrien tukemiseen, on tärkeä saada ajantasaista numerotietoa väkivaltaa kokeneiden määristä. Uhritutkimusten luvut väkivaltaa kokeneista eivät suoraan kerro avun tarvitsijoiden määrää. On tärkeä kerätä tietoa myös asiakastietojärjestelmien kautta: ketkä apua tarvitsevat ja millaista tukea he tarvitsevat. Avun tarpeet voivat olla hyvin moninaisia. Uhri voi tarvita henkistä tukea tai apua erilaisissa talouteen, asumiseen ja lasten huoltoon liittyvissä asioissa. Väkivallan seuraukset ulottuvat

Suhtautuminen väkivaltaan

31

32

laajemmalle kuin pelkkään fyysisten seurausten hoitoon. Osa avuntarvitsijoista jää auttamisjärjestelmältä piiloon, koska he eivät tarpeestaan huolimatta hae apua eivätkä kerro väkivallasta esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille. Jotta työntekijät tunnistaisivat väkivallan ja puuttuisivat siihen, on tärkeää kehittää heidän osaamistaan.

Suomeen on rantautunut Yhdysvalloissa 1980-luvulla alkanut keskustelu siitä, onko parisuhdeväkivalta sukupuolittunutta – pääasiassa miesten naisiin kohdistamaa väkivaltaa – vai harjoittavatko molemmat sukupuolet väkivaltaa tasapuolisesti. Keskustelulla voi olla vaarallisia poliittisia vaikutuksia, vaikka sitä käytäisiin tutkijapiireissä. Dobashin ja Dobashin (2004) mukaan vallitseva näkemys vaikuttaa julkiseen mielipiteeseen, lainsäädäntöön, sosiaalipolitiikkaan sekä siihen, miten uhrin ja tekijän ongelmiin puututaan. Martin Schwatzin (2006) näkemyksen mukaan keskustelu molempien sukupuolten tasapuolisesti harjoittamasta väkivallasta helposti johtaa miesten käyttämän vakavan väkivallan väheksymiseen ja väkivallan uhreiksi joutuneiden naisten palveluiden vähentämiseen. Schwatzin (2006) mukaan sukupuolella on väkivallassa merkittävä rooli. Hänen mukaansa on vaarallista osoittaa naisten väkivaltaisuutta tutkimuksilla, jotka ovat laadullisesti heikkoja ja on toteutettu yksinkertaisilla analyyseilla ja unohtamalla väkivallan kontekstit, merkitykset ja motiivit. Keskustelu on hyvin poliittista ja ajaa tiettyjen ryhmien etuja, esimerkiksi miesten tai isien oikeuksia ajavien etuja (ks. Schwatz 2005, 10).

Nykyään on nähtävissä viitteitä naisiin kohdistuvan väkivallan neutralisoimisesta. Euroopan komissio julkisti tutkimuksen naisiin kohdistuvasta perheväkivallasta: Barometrin mukaan naisiin kohdistuva väkivalta on Suomessa muita Euroopan maita yleisempää. Suomalaisista 36 prosenttia ilmoittaa, että ystävätai perhepiirissä on naista pahoinpitelevä ihminen, ja 38 prosenttia tuntee pahoinpitelyn kohteeksi joutuneen naisen. Muissa Euroopan maissa keskimäärin 21 prosenttia tuntee pahoinpitelijän ja 25 prosenttia pahoinpidellyn. Suomalaisesta asenneilmapiiristä ja väkivallan neutralisoimisesta kertoo se, että vaikka suomalaiset teoriassa tuomitsevat perheväkivallan yhtä jyrkästi kuin muut eurooppalaiset, vain runsas puolet suomalaisista pitää rangaistuksia perheväkivallan ehkäisyn ensisijaisena keinona. Muiden Euroopan maiden kansalaisista 80 prosenttia uskoo rankaisun tehoon. Peräti kolmannes suomalaisista on sitä mieltä, ettei perheväkivallan pitäisi olla lakisääteisesti rangaistavaa kaikissa tilanteissa – samaa mieltä on vain 12 prosenttia eurooppalaisista. Lähes kaikki eurooppalaiset turvautuvat suomalaisia herkemmin poliisin apuun perheväkivaltatapauksissa. (Special Eurobarometer 2010.)

Vähättelevä ja neutraloiva suhtautuminen väkivaltaan on yhteydessä suomalaisen hyvinvointivaltion suhtautumiseen väkivaltaan. Hyvinvointivaltio ei Suvi

osa yksi Minna Piispa – Parisuhdeväkivallan todellisuus

Ronkaisen (2008) mukaan ole ottanut selkeästi vastuuta väkivallasta vaan pikemminkin sietänyt sitä. Valtakunnallinen väkivallan vastainen työ on alkanut Suomessa myöhään muihin maihin verrattuna: Väkivallan uhreille on heikosti palveluita, palvelutarjonta vaihtelee merkittävästi paikkakunnittain ja väkivallan seuraukset uhrille on tunnistettu hitaasti. Suhtautuminen väkivallan aiheuttamaan traumatisoitumiseen on vaihtelevaa ja ambivalenttia – Ronkaisen mukaan uhreilta odotetaan vahvaa toimijuutta. Traumatisoitumisen heikko tunnistaminen on yhteydessä siihen, että naisten väkivaltakokemuksia vähätellään ja tuotetaan kuvaa molempiin sukupuoliin yhtäläisesti kohdistuvasta väkivallasta sekä unohdetaan väkivallan seuraukset.

33 Kirjallisuus Aamulehti 31.8.2010. Parisuhdeväkivalta: Naiset lyövät jo kuin miehet.

Archer, John (2002) Sex differences in physical aggressive acts between heterosexual partners: a metaanalytic review. Aggression and Violent Behavior 7 (4), 313–351.

Catalano, S. ym. (2009) Female Victims of Violence. Bureau of Justice Statistics, Selected Findings.

U.S. Department of Justice.

Dobash, Russell P. & Dobash, R. Emerson & Wilson, Margo & Daly, Martin (1992) The myth of sexual symmetry in Marital Violence. Social Problems 39 (1), 71–91.

Dobash, Russell P. & Dobash, R. Emerson (2004) Women’s violence to men in intimate relationships.

British Journal of Criminology 44 (3), 324–349.

Frye, Victoria & Manganello, Jennifer Campbell, Jacquelin & Walton-Moss Benita & Wilt, Susan (2006) The Distribution of and Factors Associated With Intimate Terrorism and Situational Couple Violence Among a Population-Based Sample of Urban in the United States. Journal of Interpersonal Violence 21;1286–1313.

Haaland, T., Clausen, S-E. & Schei, B. (2005) Vold i parforhold – ulike perspektiver. Resultater fra den forste landsdekkende undersokelsen i Norge. NIBR-rapport 2005:3. Oslo: Nordberg A.S. (Englanninkielinen yhteenveto) Heiskanen, Markku (2002) Väkivalta, pelko, turvattomuus. Surveytutkimuksen näkökulmia suomalaisten turvallisuuteen. Helsinki: Tilastokeskus.

Heiskanen, Markku (2006) Miesten naisille tekemän väkivallan kokonaiskuva ja kehitys. Teoksessa: Piispa, Minna & Heiskanen, Markku & Kääriäinen, Juha & Sirén, Reino. Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 225 ja Yhdistyneiden Kansakuntien yhteydessä toimiva Euroopan kriminaalipolitiikan instituutti HEUNI. Publication series No. 51. Helsinki.

Heiskanen, Markku & Piispa, Minna (1998) Usko, toivo, hakkaus. Kyselytutkimus miesten naisille tekemästä väkivallasta. Helsinki: Tilastokeskus, Tasa-arvoasiain neuvottelukunta.

Heiskanen, Markku ja Ruuskanen, Elina (2010) Tuhansien iskujen maa. Miesten kokema väkivalta Suomessa. Julkaisusarja No. 66. Verkkojulkaisu. Helsinki: Yhdistyneiden Kansakuntien yhteydessä toimiva Euroopan kriminaalipoliittinen intsituutti (HEUNI).

34

Hoare, J. (2009). Extent and trends. Teoksessa Walker et al. (eds.) Crime in England and Wales 2008/09. Volume 1: Findings from the British Crime Survey and police recorded crime. Home Office, 13–42.

Honkatukia, Päivi (2010) Uhrit rikosprosessissa. Haavoittuvuus, palvelut ja kohtelu. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 252. Helsinki: Hakapaino Oy. Hradilova-Selin K. (2009) Partner Violence against Women and Men. English summary of Brå report No 2009:12.

Husso, Marita (2003) Parisuhdeväkivalta. Lyötyjen aika ja tila. Jyväskylä: Vastapaino.

Johnson, Holly (1996) Dangerous Domains. Violence against Women in Canada. Canada: Nelson Canada.

Johnson, Michael P. (1995) Patriarchal terrorism and common couple violence: two forms of violence against women. Journal of Marriage and the Family 57, 283–294.

Johnson, Michael P. & Leone, Janel L. (2005) The differential effects of intimate terrorism and situational couple violence: findings from the National Violence Against Women Survey. Journal of Family Issues 26 (3), 322–349.

Kärki, Jarmo, Väyrynen, Riikka, Ewalds, Helena & Piispa, Minna (toim.) (2011). Selvitys palvelukohtaisista asiakastiedoista ensi- ja turvakotipalveluissa sekä väkivaltatapauksissa. Yliopistopaino.

Tulossa.

Lehti, Martti ( 2010). Henkirikoskatsaus 2009. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen verkkokatsauksia 13/2010. (online). <http://www.optula.om.fi/1284990217191>. Luettu 18.9.2010.

Lehti, Martti (2009) Naiset henkirikoksen uhreina 2002–2007. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen verkkokatsauksia 11/2009. (online). <http://www.optula.om.fi/uploads/ut037l7jh.pdf>. Luettu 18.9.2010.

Piispa, Minna (2004) Väkivalta ja parisuhde. Nuorten naisten kokeman parisuhdeväkivallan määrittely surveytutkimuksessa. Tutkimuksia 241, Helsinki: Tilastokeskus.

Piispa, Minna (2006) Parisuhdeväkivalta. Teoksessa Minna Piispa, Markku Heiskanen, Juha Kääriäinen & Reino Siren, Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 225. HEUNI, Publication Series No. 51. Helsinki.

Piispa, Minna (2008) Väkivallan muodot heteroseksuaalisessa parisuhteessa. Teoksessa: Suvi Ronkainen & Sari Näre (toim.), Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus.

Piispa, Minna, Heiskanen, Markku, Kääriäinen, Juha & Sirén, Reino (2006) Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 225 / HEUNI Publication series No. 51. Helsinki: Hakapaino.

Rantala, Kati, Smolej, Mirka, Leppälä, Jussi & Jokinen, Anniina (2008) Kaltevalla pinnalla. Perheen sisäisen lähestymiskiellon arviointitutkimus. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 239. Helsinki.

Roe, S. 2010. Intimate violence: 2008/09 BCS. Teoksessa Smith et al. (eds.) Homicides, Firearm Offences and Intimate Violence 2008/09. Supplementary Volume 2 to Crime in England and Wales 2008/09. Home Office, 57–82.

Ronkainen, Suvi (2001) Sukupuolistunut väkivalta ja uhriutumisen paradoksit. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 38, 139–151.

Ronkainen, Suvi (2008) Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73(4), 388–401.

Ronkainen, Suvi ( 2009) Miten näkökulma piilotetaan: esimerkkinä ’Monimuotoinen väkivaltatutkimus’. Oikeus 2009 (38); 4: 454–464.

Salmi, Venla (2009a) Kohti monimuotoista parisuhdeväkivaltatutkimusta. Oikeus 2/2009, s. 119– 137.

osa yksi Minna Piispa – Parisuhdeväkivallan todellisuus

Salmi, Venla ( 2009b) Nuoret seurusteluväkivallan uhreina. Teoksessa Salmi, V. (toim.) Nuorten rikoskäyttäytyminen ja uhrikokemukset. Nuorisorikollisuuskyselyn tuloksia 1995–2008. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 246. Helsinki: Hakapaino, 123–205.

Salmi, Venla, Lehti, Martti, Siren, Reino & Kivivuori, Janne (2009). Perheväkivalta Suomessa. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Verkkokatsauksia 12/2009.

Sirén, Reino, Aaltonen, Mikko & Kääriäinen, Juha (2010) Suomalaisten väkivaltakokemukset. Kansallisen rikosuhritutkimuksen tuloksia. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 103. Helsinki: Hakapaino.

Special Eurobarometer (2010) Domestic Violence Against Women. Special Eurobarometer 2010/344.

European Commission.

Straus, Murray A. (2008) Dominance and symmetry in partner violence by male and female university students in 32 nations. Children and Youth Services Review 30, 252–275.

Tjaden, Patrick & Thoennes, Nancy (2000) Full Report of the Prevalence, Incidence, and Consequences of Violence against Women. Findings from the National Violence Against Women Survey.

U.S. Department of Justice.

Van Dijk, Jan, Van Kesteren, Jan & Smit, Paul (2007). Criminal Victimisation in International Perspective. Key findings from the 2004–2005 ICVS and EU ICS. Onderzoek en beleid. Den Haag: WODC.

Viitteet 1

2

3

Perheväkivallaksi on määritelty väkivalta, jossa tekijä on avo- tai aviopuoliso, uhritutkimuksessa entinen puoliso tai kumppani tai muu perheenjäsen. Perheväkivalta sisältää muunkin kuin parisuhdeväkivallan, kuten vanhempien lapsiin (15 vuotta täyttäneisiin) tai lapsien vanhempiin kohdistuneen väkivallan.

Yleisissä uhritutkimuksissa parisuhdeväkivalta (tai yleisemmin perheväkivalta) on yksi tarkasteltavista väkivallan muodoista. Tutkimuksen ensisijaisena kohteena ovatkin väkivaltaiset tapaukset, ei väkivallan tekijä. Tällaisten nk. tekopohjaisten mittarien käyttöä parisuhdeväkivallan tutkimuksessa on kritisoitu siitä, etteivät tekokysymykset ole yksiselitteisiä, vaan ne voidaan ymmärtää eri tavoin eikä niiden perusteella voida päätellä tekojen kontekstia. On myös esitetty, että samat teot ovat miehen tekeminä vakavampia ja tuottavat pahempia seurauksia kuin naisen tekeminä. (Ks. esim. Dobash ym. 1992; Dobash & Dobash 2004; Ronkainen 2004) Perhe- ja parisuhdeväkivalta erotetaan muista väkivallan muodoista väkivallan tekijän ja uhrin suhdetta selvittävällä kysymyksellä. (Heiskanen 2002, 72) Naisiin kohdistuvan survey-tutkimuksen suuntauksena ovat 1990-luvulla alkunsa saaneet naisiin kohdistuvan väkivallan selvittämiseen erikoistuneet kyselyt. Tutkimusperinne on saanut paljon vaikutteita feministisestä väkivallan tutkimuksesta ja 1980-luvun kritiikistä aikaisempia survey-tutkimuksia kohtaan (ks. lisää Piispa 2004, 45–50). Naisiin kohdistuvaan väkivaltaan erikoistuneiden tutkimusten suunnittelussa on pyritty ottamaan huomioon naisiin kohdistuvan väkivallan erityispiirteet. Väkivaltaa on selvitetty tekijäkohtaisesti, ei tekokohtaisesti, ja kyselyissä on kysymyksiä väkivallan fyysisistä ja psyykkisistä seurauksista, avun hakemisesta ja puolison kontrolloivasta käyttäytymisestä. Naisiin kohdistuvaan väkivaltaan erikoistuneita laajoja kansallisia tutkimuksia on Suomen lisäksi tehty EU-maista ainakin Ruotsissa, Ranskassa, Portugalissa ja Saksassa. Useissa maissa on tehty suppeampia kansallisia tutkimuksia. (CAHRV 2003; Hagemann-White 2000.) Traditio on lähtöisin Kanadasta (Johnson 1996).

35

4

5

Lastensuojelun sosiaalityö, sosiaalipäivystys, kasvatus- ja perheneuvonta/perheasiainneuvottelukeskus, aikuissosiaalityö (ml. toimeentulotuki ja lastenvalvoja), turvakotipalvelut, päihdehuolto, vanhustyön avohuolto, vammaistyö, perhekeskus/perhetukikeskus, neuvola (ml. perhevalmentajat), terveyskeskus, ulkomaalaistoimisto, poliisi, koulukuraattorit ja -terveydenhoitajat. Lastensuojelu, perhekeskus, perhevalmentajat, terveyskeskus, poliisi, koulukuraattorit ja opiskelijaterveydenhuolto olivat mukana vain Järvenpäässä. Aikuissosiaalityö, päihdehuolto, vanhustyö, ensi- ja turvakoti ja ulkomaalaistoimisto osallistuivat kyselyyn vain Porvoossa.

Kuolemansyytilasto sisältää vain yhdessä asuvien puolisoiden väliset rikokset. Henkirikollisuuden seurantajärjestelmään kirjataan myös vakituisesti seurustelevien, entisten puolisoiden ja seurustelukumppanien väliset teot. Henkirikollisuuden seurantajärjestelmän mukaan puolisoiden surmaamia naisia oli vuosina 2004–2008 yhteensä 71, eli vuosittain keskimäärin 14.

36

osa yksi Minna Piispa – Parisuhdeväkivallan todellisuus

Parisuhdeväkivallan monet muodot Pia Marttala

Suomalaisessa yhteiskunnassa koti on naiselle turvattomin ja miehelle turvallisin paikka (mm. Husso 2003, Piispa ym. 2006). Lähisuhdeväkivallan yleisin muoto on naisten parisuhteessa kokema väkivalta, tapahtumapaikka on oma koti ja tekijä oma kumppani. Artikkelissa kuvataan parisuhdeväkivallan monia muotoja ja kokemuksellista puolta naisasiakkaiden näkökulmasta. Asiakastyössä väkivalta näkyy naisten kokemana ja miesten tekemänä parisuhdeväkivaltana, vaikka myös naiset kykenevät väkivaltaisiin tekoihin.

Väkivallan määritteleminen Väkivallan määrittelytapoja on useita ja yksiselitteinen määritteleminen on vaikeaa. Määrittely on aina sidoksissa aikaan, paikkaan, kulttuuriin ja uskontoon.

Usein kulttuuriset ja uskonnolliset väkivallan oikeutukset ovat seurausta miesten ja naisten rooleja koskevista perinteisistä käsityksistä. Yhdistyneet kansakunnat YK ja Maailman terveysjärjestö WHO ovat pyrkineet määrittelemään väkivaltaa – erityisesti naisiin kohdistuva väkivalta on noussut kansainvälisen huomion kohteeksi. Alun perin väkivalta on nähty ihmissoikeuskysymyksenä, mutta yhä paremmin ymmärretään sen merkittävyys kansanterveysongelmana.

(WHO:n raportti) Maailman terveysjärjestö Maailman terveysjärjestön WHO:n määritelmän mukaan: Väkivalta on fyysisen voiman tai vallan tahallista käyttöä tai sillä uhkaamista, joka kohdistuu ihmiseen itseensä, toiseen ihmiseen tai ihmisryhmään tai yhteisöön ja joka johtaa tai joka voi hyvin todennäköisesti johtaa kuolemaan, fyysisen tai psyykkisen vamman syntymiseen, kehityksen häiriytymiseen tai perustarpeiden tyydyttymättä jäämiseen.

37

38

WHO:n väkivallan määritelmä on huomattava edistysaskel myös parisuhdeväkivallan moninaisuuden ymmärtämiseksi: enää ei katsota pelkkiä tekoja. Väkivalta on myös vallankäyttöä, uhkaamista ja pelottelua – psyykkistä väkivaltaa – ja aiheuttaa vahingoittumista. Lisäksi passiivinen väkivalta – laiminlyönti ja perustarpeiden tyydyttämättä jättäminen – määritellään väkivallaksi. Parisuhdeväkivallan seuraukset eivät välttämättä ole fyysisiä vammoja, vaan psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia, jotka voivat olla välittömiä tai piileviä ja kestää vuosia väärinkäytön jälkeen. WHO:n määritelmä auttaa ymmärtämään, miten parisuhdeväkivalta vaikuttaa yksilöihin ja koko yhteiskuntaan. (WHO:n raportti s.21) Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta on vakava ja yleinen ongelma koko maailmassa. Sitä ei voida selittää vain yksilön psykologiseksi tai sosiaaliseen asemaan liittyväksi ongelmaksi eikä rajata koskemaan vain yhtä kulttuuria tai yhteiskunnallista kontekstia. Se on sukupuoleen liittyvää väkivaltaa, jolla on monia muotoja: fyysinen, psyykkinen, hengellinen, taloudellinen ja/tai seksuaalinen. Väkivalta aiheuttaa huomattavaa haittaa naisten fyysiselle ja psyykkiselle terveydelle sekä yleiselle hyvinvoinnille. Henkilökohtaisen kärsimyksen lisäksi sillä on mittavat kansantaloudelliset vaikutukset. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa pidetään yhtenä suurimpana sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumisen esteenä ja ihmisoikeusloukkauksena. (Riski 2009) Yhdistyneet kansakunnat YK jaottelee naisiin kohdistuvan väkivallan perheen sisäiseksi, perheen ulkopuolella tapahtuvaksi ja valtioiden harjoittamaksi väkivallaksi: Naisiin kohdistuva väkivalta tarkoittaa mitä tahansa sukupuoleen liittyvää väkivaltaa, joka aiheuttaa tai saattaa aiheuttaa naisille fyysistä, seksuaalista tai henkistä haittaa tai kärsimystä. Käsite kattaa myös tällaisella väkivallalla uhkaamisen, pakottamisen tai mielivaltaisen joko julkisen tai yksityiselämässä tapahtuvan vapauden riiston. Naisiin kohdistuva väkivalta sisältää seuraavat teot, mutta ei rajoitu pelkästään niihin: a. Perheessä tapahtuva fyysinen, seksuaalinen ja henkinen väkivalta, mukaan lukien pahoinpitely, tyttöjen kotona tapahtuva seksuaalinen riisto, myötäjäisiin liittyvä väkivalta, raiskaus avioliitossa, naisten sukuelinten silpominen ja muut naisille haitalliset perinteistä johtuvat käytännöt, muidenkin kuin puolison harjoittama väkivalta sekä riistoon liittyvä väkivalta. b. Kodin ulkopuolella tapahtuva fyysinen, seksuaalinen ja henkinen väkivalta, mukaan lukien raiskaaminen, seksuaalinen riisto, seksuaalinen häirintä/ahdistelu ja uhkailu

osa yksi Pia Marttala – Parisuhdeväkivallan monet muodot

työpaikalla, oppilaitoksissa tai muualla, naisilla käytävä kauppa sekä prostituutioon pakottaminen. c. Fyysinen, seksuaalinen ja henkinen väkivalta, johon valtio syyllistyy tai jonka se sallii, missä tahansa sitä esiintyykin. (Riski 2009)

Parisuhdeväkivallalla tarkoitetaan kaikkea parisuhteessa tapahtuvaa käyttäytymistä, joka aiheuttaa fyysistä, psyykkistä tai seksuaalista vahinkoa suhteen toiselle osapuolelle.

Tällaista käyttäytymistä ovat: • fyysiset aggressiiviset teot: läimäyttäminen, lyöminen, potkiminen ja hakkaaminen; • psyykkinen väkivalta: pelottelu, jatkuva vähättely ja nöyryyttäminen; • sukupuoliyhteyteen pakottaminen ja muut seksuaaliset pakottamisen muodot sekä • erilaiset kontrollointimuodot: henkilön eristäminen perheestä ja ystävistä, liikkumisen valvominen ja tiedon tai avun saannin rajoittaminen. (WHO:n raportti) Suomessa on puhuttu naisiin kohdistuvan väkivallan tai parisuhdeväkivallan sijaan perheväkivallasta, joka Husson (2003) mukaan sopii hyvin suomalaiseen tasa-arvoajatteluun. Perheväkivaltakäsite korostaa sitä, että naiset joutuvat väkivallan kohteiksi omissa kodeissaan. Mutta käsitteen käyttö hämärtää sitä, että väkivaltaan tarvitaan vain yksi ihminen. Perheväkivaltaa voidaan virheellisesti pitää osana parisuhteiden vuorovaikutuksen problematiikkaa, josta molemmilla puolisoilla olisi vastuu. (Vrt. Keskinen 2005) Väkivalta vaikuttaa perheen järjestelmään, mutta sitä ei voi selittää vuorovaikutuksen tai parisuhteen ongelmilla, joista vastuuta kantavat sekä väkivallan uhri että väkivallan tekijä.

Auli Ojuri (2006) on käyttänyt Jeff Hearnin (1998) luokittelua väkivallan tunnistamiseen. Hearnin luokittelun mukaan neljä keskeistä väkivallan tunnusmerkkiä ovat: 1. Väkivalta on tai se sisältää väkivallan tekijän fyysistä tai muuta voimankäyttöä.

2. Väkivallan tarkoituksena on vahingon tuottaminen.

3. Väkivaltaa on se, minkä väkivallan kohteena oleva kokee vahingolliseksi ja/tai loukkaavaksi.

4. Teot, toiminnot tai tapahtumat, jotka joku kolmas taho, kuten oikeusviranomainen, on tunnistanut väkivallaksi.

Väkivallan määritteleminen

39

40

Kaikki nämä seikat ovat tärkeitä väkivallan määrittämiseksi ja tunnistamiseksi, mutta ne eivät ole kovin yksiselitteisiä tai helppoja todentaa. Fyysinen väkivalta on helpointa tunnistaa, erityisesti silloin jos siitä jää fyysisiä merkkejä.

Usein naiset peittelevät vammojensa syitä hakiessaan apua terveydenhoidosta, ja väkivalta kohdistuu naisen sellaisille ruumiin alueille, jotka voi peittää vaatteilla. Jos kiinnitetään huomiota pelkästään tekoihin, kätketään näkyvistä pelon ilmapiiri, joka voi hallita väkivaltaisia suhteita. Vaikka fyysinen väkivalta olisi helpompi määritellä ja mitata, useat parisuhdeväkivaltaa kokeneet naiset pitävät henkistä väkivaltaa ja häpäisemistä sietämättömämpänä väkivallan muotona.

Parisuhdeväkivallalle on tyypillistä tekojen toistuvuus ja väkivallan eri muotojen yhdistyminen, mikä jää huomaamatta, jos puututaan vain fyysisiin vammoihin. Nainen harvoin hakeutuu lääkäriin ensimmäisen pahoinpitelyn jälkeen.

Pahoinpitelyn ja miehen käyttäytymisen aiheuttama häpeä voi estää avun hakemista.

Oikeusviranomaisilla, poliisilla ja terveydenhuollon henkilökunnalla on tärkeä asema tunnistaa ja kriminalisoida fyysisen väkivallan tekoja ja seurauksia. Työntekijöiden tulisi tietää ja tunnistaa väkivaltaan liittyvät asiat ja kysyä suoraan väkivallasta kahdenkeskisessä keskustelussa, jotta nainen pystyy kertomaan kokemuksestaan.

On vaikea todentaa, että väkivallan tarkoitus on vahingon tuottaminen. Välttämättä väkivallan kohteena oleva nainen ei tunnista väkivallan tekijän tarkoitusta vahingoittaa häntä, vaan selittää väkivallan muilla syillä. Naisten mukaan tekijäkään ei pidä motiivinaan vahingoittamista, vaan perustelee väkivaltaista käytöstä mustasukkaisuudella, alkoholilla tai vierittää syyn uhrille. Lapsiin kohdistuva kuritus on esimerkki väkivallasta, jonka tarkoitus ei ole vahingoittaa lasta, vaan kasvattaa hänestä yhteiskuntakelpoinen kansalainen. Vanhempi saattaa myös ravistaa voimakkaasti itkevää lasta ja yrittää hiljentää häntä, ja voi aiheuttaa lapselle aivovamman. Väkivallan käyttö on ilmeistä, vaikka vanhempi ei välttämättä tarkoittanut tuottaa vahinkoa lapselle.

Väkivallan oikeutus WHO:n raportin mukaan väkivaltaa ei voida tunnistaa pelkästään vahingoittamistarkoituksen mukaan. Väkivaltaisen käyttäytymisen taustalla ovat usein sukupuoliroolit ja väkivallan tekijän kokemus siitä, että nainen on epäonnistunut roolissaan. Väkivallalla halutaan osoittaa naisen paikka ja ns. ehkäistä tulevat synnit. Monissa teollisuus- ja kehitysmaiden tutkimuksissa on saatu huomattavan yhtenäinen luettelo tapahtumista, jotka laukaisevat parisuhdeväkivallan.

osa yksi Pia Marttala – Parisuhdeväkivallan monet muodot

Väkivallan laukaisee muun muassa se, että: • vaimo ei tottele miestä • vaimo sanoo miehelleen vastaan • vaimo ei tarjoa ruokaa ajallaan • vaimo ei huolehdi riittävästi lapsista tai kodista • vaimo kyselee mieheltä raha-asioista tai naissuhteista • vaimo menee jonnekin ilman miehen lupaa • vaimo kieltäytyy seksistä • mies epäilee vaimoa uskottomuudesta.

Kehitysmaiden naiset ovat sitä mieltä, että miehellä on oikeus kurittaa tottelematonta vaimoa. Esimerkiksi Egyptin maaseudulla yli 80 prosenttia naisista katsoo, että lyöminen on joissakin tilanteissa oikeutettua. Naiset mainitsevat väkivallan oikeutukseksi yleisimmin seksistä kieltäytymisen. Naiset eivät pysty suojaamaan itseään ei-toivotulta raskaudelta ja sukupuolitaudeilta.

Naisten ja miesten epätasa-arvo näkyy myös suomalaisessa yhteiskunnassa, vaikka se ei vaikuta patriarkaaliselta, miesten oikeuksia ja valta-asemaa korostavalta yhteiskunnalta. Parisuhdeväkivaltaa kokeneet naiset kertovat miehisten oikeuksien korostamisesta, valta-aseman käytöstä ja pönkittämisestä sekä mies on perheenpää -asenteesta. Tutkimuksissa parisuhdeväkivalta näkyy lukkiutuneina valtasuhteina, joissa toinen puoliso määrää ja toinen tottelee (Keskinen 2005).

Väkivallan toistuminen vie naisen mahdollisuuden kyseenalaistaa miehen perheessä käyttämä valta ja asema: Usein pelkkä väkivallan uhka ja pelon ilmapiiri saavat naisen sopeutumaan ja käyttäytymään miehen toiveiden mukaisesti.

Uhrin kokemus Parisuhdeväkivallan ulottuvuuksia ja vaikutuksia ei voi ymmärtää ilman kokemuksellista näkökulmaa (mm. Husso 2003). Väkivallan kohteena olevien ihmisten on kerrottava kokemuksistaan omin sanoin, jotta ilmiöstä ja muodoista saadaan tietoa ja niitä voidaan ymmärtää.

Naisten kokemukset väkivallasta muuttuvat kun parisuhdeväkivalta on jatkunut pitkään ja/tai väkivaltakokemukset ovat olleet rajuja. Väkivalta normalisoituu eivätkä kokemukset, jotka suhteen alussa tuntuivat hyvin väkivaltaisilta, tunnu enää samalta: Nainen tottuu väkivaltaan. Väkivallan jatkuttua pitkään naiset tarvitsevat perheen ulkopuolisen ihmisen – niin sanotun peilin – pystyäkseen määrittelemään kokemuksensa väkivallaksi.

Suhteen ulkopuolisen ihmisen on lähes mahdoton tunnistaa väkivallan uh-

Väkivallan oikeutus

41

kaa ja erilaisia hienovaraisia keinoja, joilla tekijä muistuttaa uhria väkivallan mahdollisuudesta. Pelkkä katse saattaa kertoa naiselle, että hän on ylittänyt väkivallan tekijän asettaman rajan ja mitä kotona on odotettavissa. Esimerkiksi halaaminen tai kadulla kulkeminen niin, että miehen käsivarsi on naisen olalla, näyttää ulkopuoliselle rakkauden ja läheisyyden osoitukselta, mutta viestii naiselle miehen omistusoikeudesta.

Henkinen väkivalta – uhka, kontrolli, alistaminen ja mitätöinti – voi olla pahempi kokemus kuin fyysinen väkivalta. Se vie ihmisarvon. Henkinen väkivalta luokitellaan lieväksi väkivallaksi, vaikka se voi uhrille olla törkeää väkivaltaa.

Kuvio 1. Mikä on väkivaltaa? tukkapölly

42

selän silittely nolaaminen

rakkaus, kiintymys, hellyys

tyhmittely vakava

väkivallattomuus

väkivalta pahoinpitely

kädestä pitäminen uhkailu

halaus

Kuvio kuvaa väkivallan kokemuksellista puolta, jossa ulkopuolisille hyvin neutraaleilta tai jopa miellyttäviltä vaikuttavat teot ovat kontrollin, uhkan ja alistamisen keinoja väkivaltaisessa suhteessa. Kuviossa teot voivat liukua vakavasta väkivallasta (vasemmalla) rakkauden osoituksiin (oikealla) sen mukaan, mikä merkitys teoille on muodostunut suhteen aikana. Tukkapölly tai läimäytys tunnistetaan helposti väkivallaksi. Esimerkiksi naisen selän silittäminen saa erilaisia merkityksiä sen mukaan, onko naisella kokemuksia lämpimästä ja arvostavasta rakkaussuhteesta vai onko hän joutunut seksuaalisen painostuksen tai raiskauksen kohteeksi. Kädestä pitäminen tai käsi kädessä kulkeminen liitetään usein lämpöön ja rakkauteen eikä ajatella sitä, että niitä voidaan käyttää myös omistusoikeuden ja hallinnan ilmaisuun, jonka vain väkivallan kohde ymmärtää. Väkivaltaisten suhteiden vallankäytön muotoja ei voida ymmärtää ilman väkivallan kohteena olevan naisen kertomia hienovaraisia vihjeitä, joilla väkivallantekijä luo uhkaavan ilmapiirin.

osa yksi Pia Marttala – Parisuhdeväkivallan monet muodot

Väkivallan kaava Parisuhdeväkivallan erityispiirre ja tunnusmerkki on väkivallan muotojen yhteenkietoutuminen. Parisuhteissa väkivaltaa kokeneet naiset kertovat fyysisen väkivallan lähes poikkeuksetta liittyvän muihin väkivallan muotoihin, erityisesti henkiseen väkivaltaan. Pitkään väkivaltaisessa suhteessa eläneet naiset kokevat myös muita useammin seksuaalista väkivaltaa (Piispa 2006). Parisuhdeväkivalta on vallan ja kontrollin väline, fyysisen väkivallan esiintyminen voi vaihdella. Väkivallan uhka alkaa määrittää naisen käyttäytymistä: mitä voi sanoa, mitä tuntea, missä ja kenen kanssa liikkua, miten pukeutua. Jokainen fyysinen tai henkinen väkivallan teko vahvistaa vallan epätasapainoa: väkivallan tekijän määräysvalta ja asema vahvistuu ja uhrin heikkenee.

Väkivallan jaksoittaisuus – rankkojen väkivaltaisten tekojen sekä lämmön ja katumuksen vaihtelu – aiheuttaa uhrille emotionaalista riippuvuutta väkivallan tekijästä. Uhrin omanarvontunto on väkivallan tekijän kämmenellä: Hänellä on valta ja kyky saada uhri kokemaan mielialojensa ja käyttäytymisensä mukaan joko suurta helpotusta, iloa ja onnea tai syvää arvottomuutta. Väkivallan tekijän miellyttämisellä ostetaan rakkautta ja hyväksyntää. Niin sanottuun traumaattiseen riippuvuuteen on todettu johtavan lämmön ja rankaisun sekä ennakoimattoman väkivallan ja täydellisen avuttomuuden kokemusten vuorottelu.

Väkivaltaisissa suhteissa elävien naisten on todettu käyttävän erilaisia selviytymiskeinoja: Tyypillisiä ovat varuillaan olo, miehen käytöksen lukeminen ja oman käytöksen kontrollointi. Nainen voi yrittää muuttua näkymättömäksi, pyrkiä myötäilemään miehen mielialoja ja ennakoimaan tilanteita, joiden tietää ärsyttävän miestä. Useinkaan nämä keinot eivät auta, vaan naiset kertovat miehen hakevan tilanteita ja syitä raivonsa osoittamiseen. Feministinen väkivaltatutkimus on nostanut esiin naisten kuvaukset hienovaraisesta vallankäytöstä: pelkkä muistutus väkivallasta ja uhkan tunnistaminen riittävät sopeuttamaan naisen käyttäytymisen miehen toiveiden mukaiseksi.

Suvi Keskisen (2005) mukaan parisuhdeväkivaltaan liittyy usein kurinalaistava valta. Naiset oppivat pikkuhiljaa varomaan käyttäytymistään, tarkkailemaan miehen mielialoja ja suhteuttamaan käyttäytymistään siihen. Lasten ohjailu isän miellyttämiseksi kuuluu kurinalaistavaan valtaan, jolloin nainen pyrkii estämään lasten joutumisen väkivallan kohteiksi tai väkivallan riistäytymisen.

Väkivaltaisissa suhteissa käytetään myös juridis-diskursiivista valtaa, joka perustuu perinteiseen käsitykseen miehen asemasta perheenpäänä. Usein väkivaltaisissa liitoissa miehet vaativat naisilta tottelemista sekä miehen määräysvallan ja päätösten kunnioittamista.

Väkivallan kaava

43

Parisuhdeväkivalta alkaa harvoin fyysisellä pahoinpitelyllä. Suhteen alussa miehen mustasukkaisuutta voidaan pitää rakkauden osoituksena, pyynnöt ja toivomukset esimerkiksi pukeutumisesta tai ystävien tapaamisesta voivat tuntua välittämiseltä. Rakastunut ja hyvät sosiaaliset taidot omaava nainen mukautuu mielellään miehen toiveisiin ja käpertyy mieluummin kultansa kainaloon sohvalle kuin lähtee tapaamaan ystäviään, jotka miehen mielestä eivät ole jostain syystä mukavia. Mustasukkaisuus on väkivaltaisiin suhteisiin kuuluvan kontrollin ja rajoittamisen peitenimi, jota harva nainen parisuhteen alussa nimittäisi väkivallaksi. Suhteen edetessä mustasukkaisuus ja kontrolli saavat pikkuhiljaa toiset mittasuhteet.

44

e alko siitä, kun laitoin päälle ne farkut. Se oli sanonu, että elä lehmä näyttele S persettäs kaikille. Aattelin, että mitä niitten pukeminen haittaa, kun oltiin kaksistaan mökillä. Kuvittelin, et määrään kerrankin ite niistä housuista.

Usein fyysinen väkivalta alkaa, kun suhde on kestänyt jonkin aikaa ja siihen on sitouduttu. Sitoutumisen osoitukset – kihloihin meno, avioliitto ja raskaus – ovat parisuhdeväkivallan kriittisiä kohtia, jolloin fyysinen väkivalta alkaa tai raaistuu. Se voi lievimmillään olla tönimistä, tuuppimista, kiinnipitämistä tai hiuksista repimistä – raaimmillaan potkimista, retuuttamista, seinälle nostamista, nyrkeillä tai aseilla lyömistä, pään hakkaamista, kuristamista tai hukuttamista. Muotoja on paljon, niitä rajoittaa vain väkivallan tekijän mielikuvitus.

Pelko muovaa tehokkaasti uhrin käyttäytymistä ja ylläpitää tekijän valtaa.

Pitkään jatkuneissa väkivaltaisissa suhteissa fyysinen väkivalta on yleensä vakavaa. Väkivallan eskaloituminen – muuttuminen vakavammaksi ja jopa hengenvaaralliseksi – on tavallista parisuhteissa, joissa väkivaltaa käytetään jatkuvasti. Väkivalta alkaa lievänä ja raaistuu ajan myötä, rauhalliset väkivallattomat jaksot lyhenevät. Samalla väkivalta monimuotoistuu ja seksuaalinen väkivalta tulee mukaan. Väkivallalla uhkailu on tyypillisintä ja jatkuvaa suhteissa, joissa väkivaltainen käytös on jatkunut pitkään. Vakava fyysinen väkivalta, väkivallalla uhkailu ja seksuaalinen väkivalta kulkevat käsi kädessä. (Piispa 2006) Naiselle parisuhdeväkivallan seuraukset saattavat olla sekä ruumiillisesti että henkisesti tuhoisia: oireet näkyvät käyttäytymisessä, tunne-elämässä, sosiaalisissa suhteissa, persoonallisuudessa ja terveydessä. Väkivallasta selviytyminen edellyttää, että uhri saa ammattimaista tukea ja neuvontaa. Väkivallan muodot sekä fyysisten ja henkisten vammojen vakavuusaste vaikuttavat siihen, millaista tukea uhri tarvitsee. Tuen tarpeeseen vaikuttavat, onko väkivalta tapahtunut äskettäin, kuukausia vai vuosia sitten ja väkivallan pitkäkestoisuus. Väkivallan tekijän ja uhrin välinen suhde vaikuttaa avun luonteeseen ja tarpeeseen.

osa yksi Pia Marttala – Parisuhdeväkivallan monet muodot

88

Liite 16. Väkivallan talo ja turvallinen koti

Liite 16.2 Turvallinen koti

Liite 16.1 Väkivallan talo

valta

kontrolli uskonnollinen väkivalta

lapsiin kohdistuva väkivalta

taloudellinen väkivalta

fyysinen väkivalta

pelko

kunnioitus keskustelu fair-play

etuoikeus

seksuaalinen väkivalta

pelottelu uhkaukset

tasa-arvo

sosiaalinen eristäminen

psyykkinen ja sanallinen väkivalta

turvattomuus

(Efter Michael F. McGrane, Wilder Foundation. 1983)

seksuaalinen integriteetti

uhaton käytös

jaettu vastuu

vastuullinen vanhemmuus

taloudellinen kumppanuus

fyysinen integriteetti

turvallisuus

tuki ja turva

psyykkinen integriteetti

väkivallattomuus

(Efter Michael F. McGrane, Wilder Foundation. 1983)

Kuvio 2. Väkivallan talo ja turvallinen talo.

Lähde: Pence & Paymar 1993

Väkivallan talo ja turvallinen talo Kuvien väkivallan talo ja turvallinen talo havainnollistavat parisuhdeväkivallan monia muotoja. Väkivallan talo huojuu. Perustukset ovat pelko ja turvattomuus, katolla riippuu raskaasti vallan ja kontrollin käyttö. Mitä tapahtuu talon huoneissa: keittiössä, vanhempien makuuhuoneessa tai lastenhuoneessa? Mitä tapahtuu olohuoneessa, kun ollaan erimielisiä televisio-ohjelman valinnasta?

Löytyykö talosta huonetta, jossa nainen voi kokea olevansa turvassa? Väkivallan talossa varuillaanolo alkaa kotiovelta. Naiset ovat kertoneet, että he heti kotiin tullessaan niin sanotusti haistelevat ja kuulostelevat, millä tuulella mies on, sekä ennakoivat, millainen ilta on tulossa.

Turvallisen talon perustukset ovat vakaat: turvalliset ja väkivallattomat. Puolisot ovat tasa-arvoisia ja kunnioittavat toistensa fyysistä, psyykkistä ja seksuaalista loukkaamattomuutta. Turvallisessa kodissa ei asu pelko, omaa käytöstä tai sanomisia ei tarvitse varoa eikä lapsia tarvitse ohjailla miellyttämään isää.

Puhuminen ja eri mieltä oleminen ovat sallittuja.

Väkivallan talo ja turvallinen talo

45

Henkinen väkivalta Parisuhdeväkivallan yleisin muoto lienee henkinen väkivalta, joka usein edeltää fyysistä väkivaltaa. Henkinen väkivalta voi olla sanallista ja sanatonta: nimittelyä, fyysisellä väkivallalla uhkailua ja pelottelua, alistamista, nöyryyttämistä, huutamista, kiroilua, painostamista, pilkkaamista, vähättelyä, kontrollointia, häirintää, syyttelyä ja alentuvaa käyttäytymistä.

46

e oli ensimmäinen seurustelusuhteeni enkä ikinä ollut tiennyt mitään väkivalS lasta tai sen paremmin muistakaan suhteista. Se mies oli joka äidin vävyunelma – komea, kohtelias ja hyvässä ammatissa. Piti minua aina kuin kukkaa kämmenellä. Olin niin rakastunu että kun näin sen tulevan vastaan, jalat meinas mennä alta. Mistä olisin voinu tietää, että se jonain päivänä vetelisi pitkin seiniä, hakkaisi ja jatkuvasti halveksisi ja nimittelisi? Minua, omaa iltaruskoa? Olisin epäilly omaa mielenterveyttäni ja pitänyt itseeni vainoharhasena, jos olisin ajatellut, että miehessä olisi jotain vialla.

Kun naisella on ollut turvallinen lapsuus ja vakaat ihmissuhteet, hän ei osaa epäillä toisen ihmisen vilpittömyyttä. Hyvän perusluottamuksen omaava ihminen luottaa toiseen eikä tunnista sitä, minkä olemassaolosta hänellä ei ole tietoa.

Monet apua hakemaan tulleet naiset ovat kysyneet, ovatko he mielestäni hulluja. Kysymykseen kiteytyy henkisen väkivallan paradoksi. Nainen saattaa tunnistaa miehen käyttäytyvän väärin, mutta kokee itsensä huonoksi, epäonnistuneeksi tai jopa hulluksi. Jatkuva mitätöinti ja haukkuminen musertavat ihmisen pieniksi palasiksi. Nainen alkaa kysyä itseltään, mikä hänessä on vikana ja miksi hänestä tuntuu tällaiselta. Oma elämä saattaa tuntua epätodelliselta ja mielenterveys voi horjua, varsinkin jos kumppani kyseenalaistaa sen. Normaalin ja epänormaalin raja häviää – nainen ei enää tunnista, kuka ja millainen hän on, mitä hän osaa ja mitä ei, mitä hän voi tehdä ja mitä ei.

Väkivaltaisen puolison mitätöivä määrittely on todellisuutta. Nainen ei enää hallitse omaa itsetuntoaan, mies voi sanoilla ja teoilla joko nostaa tai murentaa sitä. Eräs nainen kuvasi väkivaltaista liittoaan taivaaksi ja helvetiksi – mitään välimuotoa näiden olojen väliin ei mahtunut. Pitkään jatkuneissa väkivaltaisissa liitoissa tasavertaisuus ja -arvoisuus sekä kumppanuus, jossa molemmilla on samat oikeudet ja velvollisuudet, ovat yhtä kaukana toisistaan kuin taivas helvetistä. Väkivaltaisessa parisuhteessa hyvät ja huonot kaudet vaihtelevat. Väkivaltaisen puolison kanssa elävän on sopeuduttava puolisonsa mielialojen vuoristorataan. Henkinen väkivalta on kuin liukas saippua, josta ei saa otetta.

osa yksi Pia Marttala – Parisuhdeväkivallan monet muodot

Kuten aiemmin todettiin, väkivallan määrittelyssä on tärkeää, että jokin virallinen taho tunnistaa ja määrittelee väkivallan. Pitkään jatkuneissa väkivaltaisissa liitoissa väkivallan kokemus saattaa olla sellainen, jonka vakavuutta kukaan ulkopuolinen ei pysty määrittelemään. Mielikuviin ja muistoihin perustuva kokemus selittää, miksi naiset kokevat väkivallalla uhkaamisen ja henkisen väkivallan vakavimmaksi väkivallaksi. Mustelmat ja ruhjeet paranevat, mutta arpi jää sieluun. Väkivalta traumatisoi uhrin. Pienikin muistutus, väkivallan kokemukseen liittyvä vihjaus tai samankaltaisuus herättää muistot tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla. Tästä seuraa jatkuva ylivirittyneisyys ja varuillaan olo tai lamaannus, puhumattakaan henkisestä kärsimyksestä, ahdistuksesta ja tuskaisuudesta.

Kontrollointi liittyy läheisesti henkiseen väkivaltaan. Ystävien ja sukulaisten tapaamisten rajoittaminen voi alkaa toiveesta tai pyynnöstä. Naisen huomaamatta miehen negatiivinen asenne estää pyytämästä ystäviä tai sukulaisia kylään. Sosiaaliset suhteet löystyvät ja saattavat pikkuhiljaa hävitä kokonaan.

Kontrollointiin kuuluvat myös kodin ulkopuolisen liikkumisen vahtiminen ja rajoittaminen. Nainen voi joutua vastaamaan tekemisistään minuuttiaikataulun mukaan. Kaupassa käydessä naisen puhelin saattaa soida tiuhaan, pahoinpitely ja huorittelu voi alkaa siitä, että miehen mielestä nainen on ollut kaupassa liian kauan. Puheluiden ja tekstiviestien vahtiminen tai päiväkirjojen ja valokuvien repiminen on useille naisille arkipäivää. Naiset voivat kertoa vahtivista miehistä, jotka odottavat vaimoaan työpaikan ulkopuolella tai mahdollisesti julkisissa odotustiloissa. Henkisen väkivallan ilmenemismuotoja ovat kuulustelut ja tenttaamiset, joissa nainen todetaan syylliseksi valehteluun ja mitkään selitykset eivät miehen mielestä ole uskottavia.

Väkivallalla uhkailu on alistamisen ja hallinnan väline (Heiskanen 2006).

Uhkan ilmapiiri on tietoisuus siitä, että väkivalta voi alkaa milloin tahansa.

Uhri yrittää käyttäytymisellään miellyttää väkivallan tekijää ja muokata käyttäytymistään väkivaltaa ehkäiseväksi. Piilevä väkivalta aiheuttaa jatkuvaa stressiä.

Elämä keskittyy väkivallan tekijään eikä muiden perheenjäsenten tarpeita ole ­olemassa.

Uhkailua on myös itsemurhalla uhkaaminen. Aivan kuin miehen henki olisi naisen käyttäytymisestä kiinni ja vastuulla. On tyypillistä, että lapsia käytetään apuna uhkailussa. Nainen voi pelätä miehen vahingoittavan lapsia tai uskoa miehen väitteen siitä, että erossa nainen ei saa lasten huoltajuutta tai edes tavata lapsiaan. Jatkuva henkinen ja fyysinen väkivalta vie naisen itsetunnon ja -kunnioituksen niin heikoksi, että miehen uhkaukset tuntuvat todellisilta eikä nainen niiden toteutumisen pelossa uskalla kyseenalaistaa väitteiden toden­peräisyyttä.

Henkinen väkivalta

47

Toisen omistaminen kuuluu kontrolliin ja väkivaltaan. Naisen haluilla, toiveilla tai mielipiteillä ei ole väliä, vaan häntä kohdellaan kuin esinettä, johon miehellä on rajaton käyttöoikeus. loin leikata hiuksenikin niin kuin se toivoi, en pukenu niitä vaatteita, joista se A ei tykänny – huomasin että pikkuhiljaa mies oli alkanut määrätä kaikesta, mitä tein tai puhuin, jopa vaatteista.

48

Naiset kokevat olevansa ansassa, ulospääsyä tilanteesta ei ole. Nainen tarkkailee, varoo ja uskoo, että hän voi käytöksellään estää väkivallan toistumisen, mutta lopulta hän huomaa, ettei voi sitäkään. Nainen alkaa tuntea toivottomuutta, avuttomuutta ja syvää arvottomuutta. Usein tekijän tappouhkaukset suhteen päättyessä ovat estäneet aiemmat yritykset irrottautua suhteesta. Ainoa vaihtoehto väkivallan lopettamiseksi ovat naisen ajatukset siitä, että ”tappais jo, niin tämä loppuis”, itsemurha tai itsemurhayritys.

Ahdistuneisuus, masennus ja selittämätön väsymys sekä ristiriitaiset tunteet – häpeä ja syyllisyys, viha ja rakkaus – väkivaltaista miestä kohtaan kulkevat käsi kädessä. Tunteet kääntyvät itseä kohtaan, jos luonnollinen ja väkivallan aiheuttamien tunteiden osoittaminen estyy tai estetään. Naiset saattavat pitää itseään likaisina ja pahoina sekä kokea ansaitsevansa huonoa kohtelua. Väkivallan salailu ja sosiaalinen eristäytyminen vahvistavat väkivallan tekijän tulkintaa todellisuudesta.

Hengellinen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteiskunnallisen työn väkivaltatyöryhmä määritteli hengellisen väkivallan ensimmäisen kerran 1980-luvulla. Määrittelyn mukaan hengellinen väkivalta on uskonnollissävytteistä käyttäytymistä, jolla pyritään murtamaan tai nujertamaan uskonnollisin uhkauksin, vaatimuksin tai pakottein ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide. Valta ja vallankäyttö oikeutetaan ja perustellaan vetoamalla uskonnolliseen auktoriteettiin – Raamattuun tai yhteisön auktoriteetin ajatuksiin. Hengellistä väkivaltaa on toiminta, oppi tai sääntö, joka tuntuu kohteesta jollakin tavalla epäilyttävältä, ahdistavalta tai epäoikeudenmukaiselta. (Kukkula 2007) Asiakastyössä tapaamistani uskovista naisista osa on joutunut hengellisen väkivallan kohteeksi. Parisuhdeväkivallan keinona hengelliseen väkivaltaan liittyi vahvasti juridis-diskursiivinen vallankäyttö – vaatimus perheenpäänä esiintyvän miehen auktoriteetin ehdottomasta kunnioittamisesta ja tottelemisesta (kts.

Husso 2003). Eri uskonnoissa on erilaisia käsityksiä miehen ja vaimon asemas-

osa yksi Pia Marttala – Parisuhdeväkivallan monet muodot

ta, mutta hengelliselle väkivallalle on tyypillistä niiden Raamatun kohtien esiin nostaminen, joissa korostetaan vaimon alamaisuutta. Useissa parisuhteissa vaimon asema määriteltiin siteeraamalla sopivia kohtia Raamatusta – ”vaimon tulee totella miestään” – ja kuvattiin halveksittavaa epäonnistumista, jos vaimo ei käyttäytynyt miehen antaman roolin mukaan.

Joillakin naisilla parisuhdeväkivalta aiheutti pelkoja siitä, että hänet suljetaan uskonnollisen yhteisön ulkopuolelle ja ettei kukaan seurakuntalainen pidä hänen kokemustaan totena. Uskonnollisia normeja käytettiin myös seksuaalisuuden vallan välineinä. ies pakotti aloittamaan suhteen jo seurusteluaikana, kun kuitenkin kohta menM täisiin naimisiin. Sitten sain kuulla olevani huono nainen, kun suostuin hänen houkutteluunsa.

Seksuaalinen Seksuaalinen väkivalta sisältää seksuaalisen uhan ilmapiirin lisäksi kaiken tahdonvastaisen toiminnan kiristyksestä raiskaukseen. Seksuaalisen väkivallan muotoja ovat raiskaus, seksuaalinen väkisin koskettelu, pakottaminen nöyryyttäviin seksuaalisiin tekoihin tai kohteleminen seksiobjektina. Se voi olla myös nöyryyttämistä ja halventamista, huoraksi nimittelyä sekä ruumiinosien arviointia ja vertailua. Minulla asiakkaina olleet naiset ovat kuvailleet tilanteita, joissa he suostuvat seksiin niin sanotusti päästäkseen vähemmällä. Vähemmällä pääseminen tarkoittaa, ettei tarvitse ottaa vastaan nimittelyä, raivoa tai miehen kuvitelmia siitä, ”kenen kanssa oot käyny huoraamassa, kun ei kiinnosta”. Useat naiset kertovat suostuneensa seksiin pelon vuoksi.

Parisuhteessa seksuaalinen väkivalta liittyy usein muihin pahoinpitelyn muotoihin. Fyysinen pahoinpitely saattaa päättyä raiskaukseen. Väkivallantekijä voi pahoinpitelyn päätteeksi pakottaa seksiin ja yhdyntään tai vaatia sitä sovinnon merkiksi.

Taloudellinen Taloudellinen väkivalta on taloudellista alistamista, kiristämistä, kavaltamista ja rahankäytön kontrolloimista. Taloudellinen väkivalta ilmenee monilla eri tavoilla: puoliso päättää yksin hankinnoista, estää puolisonsa oman rahan käytön sekä käyttää luvattomasti puolisonsa omaisuutta ja rahaa.

Asiakkaat kertovat tilanteista, joissa nainen pääosin vastaa perheen menoista – ruuasta, lasten vaatteista ja harrastuksista – eikä koskaan pysty hankkimaan

Henkinen väkivalta

49

50

itselleen vaatteita tai perusterveydenhoitoa, kuten hammashoitoa. Nainen käyttää palkkansa perheen yhteiseksi hyväksi – mies hankkii tavaroita, vaatteita ja omaisuutta itselleen.

Melko tavanomainen esimerkki taloudellisesta väkivallasta on tilanne, jossa mies painostaa naista käyttämään ennen avioliittoa hankkimansa omaisuuden niin sanotusti yhteisiin, isoihin hankintoihin – asuntoon – tai takaamaan miehen yrityslainat. Erossa huomataan, ettei yhteistä omistusoikeutta olekaan tai ettei mies hoida lainojaan, vaan ne jäävät naisen maksettaviksi. Asiakkaat ovat kertoneet myös siitä, että eron jälkeen mies pyrkii kaikin mahdollisin keinoin romuttamaan naisen taloutta: estää naista ottamasta mukaan yhteisesti hankittua omaisuutta, vaatteita tai tavaroita sekä viivyttää ja pyrkii estämään omaisuuden jakamista.

Naisen työssäkäynnin estäminen ja työyhteisöstä eristäminen ovat taloudellista väkivaltaa. Mies voi estää naisen töihin menemisen riehumalla naisen työpaikalla tai järjestämällä mustasukkaisia raivokohtauksia naisen palatessa töistä kotiin.

Kirjallisuus Hearn, Jeff (1998) The Violences of Men. How Men Talk About and How Agencies Respond to Men’s Violence to Women. London: Sage.

Heiskanen, Markku (2006) Katsaus muihin lähteisiin. Teoksessa Piispa, Minna ym. Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisu no 225. Helsinki.

Husso, Marita (2003) Parisuhdeväkivalta. Lyötyjen aika ja tila. Jyväskylä: Vastapaino.

Keskinen, Suvi (2005) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat; sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere: Tampere University Press.

Kukkula, Tanja (2007) Mikä tekee uskonnosta painostavan? Tutkimus uskonnollisen painostuksen kokemuksesta kokijan näkökulmasta. Pro gradu, Turun yliopisto. <www.doria.fi/bitstream/ handle/10024/19225/gradu2007kukkula.pdf?sequence=1>. Luettu 1.2.2011.

Krug, Etienne ym. (2002) Väkivalta ja terveys maailmassa, WHO:n raportti. Jyväskylä: Gummerus.

Lehtonen, Anja ja Perttu, Sirkka (1999) Naisiin kohdistuva väkivalta. Helsinki: Erikoispaino Oy. Notko, Marianne (2011) Väkivalta, vallankäyttö ja vahingoittuminen naisten perhesuhteissa. Jyväskylä: Jyväskylä University Printing House.

Ojuri, Auli (2006) Parisuhdeväkivalta ja turvakotien naistyö. Teoksessa Perhe- ja lähisuhdeväkivalta, auttamisen käytäntöjä. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 35. Hämeenlinna: Karisto Oy:n kirjapaino.

Pence, Ellen ja Paymar, Michael (1993) Education Groups for Men Who Batter: The Duluth Model.

New York: Springer.

Piispa, Minna ym. (2006) Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisu no 225, Helsinki.

Riski, Taina (2009) Naisiin kohdistuva väkivalta ja tasa-arvopolitiikka. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2009:50. Helsinki: Yliopistopaino.

osa yksi Pia Marttala – Parisuhdeväkivallan monet muodot

51

52

o sa k a k si

Väkivaltaa kokeneen naisen muotokuva

53

54

Naiseuden narratiivit Merja Laitinen

Naisiin kohdistuva väkivalta on vakava sosiaalinen ongelma. Markku Heiskasen ja Minna Piispan (1998, 4) tutkimuksen mukaan vuonna 1997 puolisonsa fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai uhkailun kohteeksi joutui 22 prosenttia parisuhteessa elävistä naisista. Vuonna 2006 valmistui uusi tutkimus miesten naisiin kohdistamasta väkivallasta: Tilanne on ennallaan ja erityisesti seksuaalinen väkivalta on ajateltua yleisempää (Piispa ym. 2006). Sukupuolen mukaan jaotellut väkivaltarikostilastot osoittavat, että naisille koti on vaarallisin paikka (Husso 1994, 130).

Naiseus väkivallan prosesseissa Artikkeli sijoittuu naisista ja väkivallasta tehtyjen tutkimusten joukkoon (esim.

Nyqvist 2001; Husso 2003; Ojuri 2004; Lindholm 2008; Ronkainen 2008).

Tutkimuksissa käsitellään muun muassa parisuhdeväkivaltaa naisten kokemuksellisena ilmiönä, naisia väkivaltaisessa parisuhteessa kiinnipitäviä tekijöitä, parisuhdeväkivallasta puhumista, väkivaltaan puuttumista ja naisten auttamista estäviä ja mahdollistavia asioita, selviytymisen prosesseja sekä kärsimyksen lievittämisen kysymyksiä. Lisäksi on tutkittu naisia ja väkivaltatyön käytäntöjä (esim. Keskinen 1996; 2005; Lindqvist 2008; Nietola 2011).

Artikkeli avaa kokemuksia, mielikuvia ja käsityksiä, joita liittyy naiseuteen väkivallan prosesseissa. Lähestyn sukupuolta sosiaalisena, puheessa ja toiminnassa tuotettavana sukupuolena (esim. Butler 1990; 1993). Liitän tarkasteluni naisiin kohdistuvan väkivallan keskusteluun. En puhu parisuhdeväkivallasta, vaikka aineiston uhreina ovat naiset, jotka ovat joutuneet avo- tai aviomiestensä väkivallan kohteiksi. Sitoudun näkemykseen, joka korostaa väkivallassa läsnä olevia sukupuolten välisiä suhteita, vallan ja kontrollin dynamiikkaa sekä osapuolten erilaisia toiminnan mahdollisuuksia ja rajoja, jotka ovat sidoksissa yhteiskunnallis-kulttuurisiin rakenteisiin (Ronkainen 1998; Keskinen 2010).

Lähestyn naisiin kohdistuvaa väkivaltaa prosesseina ja kokemuksina, en pelkästään tekoina – tämä sivuuttaisi yksilöiden uhriutumisen kysymykset. Tekoihin

55

56

keskittyvä lähestymistapa ohjaa katsomaan tekokategorian rajoja, tunnusmerkistöjä, syitä ja motiiveja. Tällöin unohtuu, että väkivalta jatkuu erilaisina seurauksina ja merkityksinä tapahtuman jälkeen. Lisäksi tekoihin keskittyvä lähestymistapa sivuuttaisi sekä suhdekontekstin, jossa väkivalta tapahtuu, että poliittisen ulottuvuuden – sen, että osallisilla on erilaiset toimintamahdollisuudet. Toisaalta tarvitaan narratiivista strategiaa, jossa väkivaltaa ajatellaan tekona ja tapahtumana – vääränä, epäoikeudenmukaisena tekona, josta on oikeus olla vihainen. Tämä voisi auttaa rikkomaan vahvoja diskursseja, joilla naisiin kohdistuva väkivalta tuottaa subjektiuksia. (Ronkainen 2004, 56; Ronkainen 2008, 76–77.)

Analysoin naisten kirjoittamista temaattisista kirjoituksista, miten ja millaisena naiseuden määrittyminen elää ja näkyy naisiin kohdistuvan väkivallan prosesseissa. Prosesseihin liitän väkivaltaiseen suhteeseen paikantumisen, siitä irrottautumisen ja avun hakemisen. Ensin kuvaan aineiston ja analyysiprosessin. Empiiriset havainnot esitän temaattisissa alaluvuissa. Lopuksi kokoan havainnot: naiseuden erilaiset ulottuvuudet tarvitsevat kohtaamisen tilan ja paikan naisten kanssa tehtävässä väkivaltatyössä.

12 kertomusta parisuhdeväkivallasta Artikkelin käytännöllinen tausta on Ensi- ja turvakotien liiton Miina-projektissa (2008–2012), jossa tuetaan väkivaltaa kokeneiden naisten osallisuutta ja voimaantumista. Projektityötä tehdään Helsingissä, Mikkelissä ja Oulussa. Helsingin kehittämistyössä keskitytään varhaiseen tukeen, ehkäisevään työhön ja matalan kynnyksen palveluihin. Mikkelissä painotetaan vertaisryhmien, kansalaisjärjestöjen ja poliittisten naisjärjestöjen mahdollisuuksia tukea väkivaltaa kokeneen naisen selviytymistä. Oulussa keskitytään väkivaltaa kokeneiden naisten osallisuuden ja voimaantumisen tukemiseen naisten omissa verkostoissa, erityisesti vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Artikkelissa tarkastelen naiseuden rakentumista väkivallan prosesseissa yleisesti, en analysoi sitä suhteessa projektin kehittämiskohteiden konteksteihin. Projektiin osallistuivat naisten kanssa väkivaltatyötä tekevät Ensi- ja turvakotien liiton työntekijät. Syksyllä 2009 he keräsivät aineiston, jonka analyysiin artikkeli perustuu.

Tutkimus nojaa narratiiviseen lähestymistapaan traumaattisten elämäntapahtumien tutkimuksessa. Parisuhdeväkivallan kokeminen merkitsee naisten näkökulmasta traumaattista elämänkokemusta. Se sisältää dramaattisia, ennustamattomia ja kontrolloimattomia tapahtumia, joihin liittyy vakava hengenvaara, fyysisen koskemattomuuden uhka tai sen loukkaus (esim. Saari 2003). Lähestyn narratiivista tutkimusta väljästi. Käytän kertomuksen käsitettä välineenä

osa kaksi Merja Laitinen – Naiseuden narratiivit

naisten tuottamaan tietoon väkivaltaisista parisuhteista ja avun saamisesta (ks.

Lieblich ym. 1998, 2; Hänninen 2000, 14–15). Kirjoitetut väkivaltatarinat ovat naisten tuottaman tiedon väylä. Lähestyn niitä naisten ajattelun ja elämän jäsentämisen muotona. Norman Denzin (1989) luonnehtii narratiivia tarinaksi, josta ilmenee niiden tapahtumien järjestys, jotka ovat merkityksellisiä niin yksilölle kuin ympäristölle. Tässä yhteydessä tarinat sisältävät naisille merkityksellisiä tapahtumia, jotka liittyvät heidän väkivaltakokemuksiinsa.

Naisilta pyydettiin omaan elämään liittyviä kirjoituksia, joissa he kuvaavat lyhyesti väkivaltaisen suhteen alkamista, väkivallan ensimmäisiä tunnusmerkkejä, suhteessa selviytymistä, viranomaisten apua ja roolia väkivallan prosessissa ja mahdollisesti väkivaltaisesta suhteesta irtautumista ja selviytymistä. Tavoitteena oli kuormittaa naisia mahdollisimman vähän. Kirjoituspyyntö ei ollut avoin tarina, vaan temaattisesti rajattu. Usein traumatisoituneiden ihmisten on vaikea sanoittaa kokemuksiaan. Kokemusten mieliin palauttaminen ja muisteleminen saattaa olla henkisesti raskasta, minkä vuoksi niiden tutkiminen tuo monia rajoituksia tutkimusprosessiin (Laitinen & Uusitalo 2007).

Aineisto on lähtökohtaisesti valikoitunut. Se sisältää niiden naisten kertomuksia, jotka pystyvät kirjallisesti jäsentämään koettua väkivaltaa. Kaikki eivät siihen pysty, koska väkivaltakokemus voi estää eheän, kirjoitettavaan muotoon saatettavan tarinan muodostumisen. Ihmisen muisti saattaa pirstoutua voimakkaiden traumojen ja tuskallisten muistojen vuoksi. Esimerkiksi monien keskitysleirien kauhuja kokeneiden juutalaisten on ollut vaikeaa, miltei mahdotonta, jälkeenpäin jäsentää ja muistaa tapahtumia tarkasti. Kysymys ei ole halusta unohtaa, vaan mahdottomuudesta muistaa. (Funkenstein 1993; Terr 1997) Jäsentävän kirjoittamisen vaikeus tulee esiin myös naisten teksteistä: ämän kirjoittaminen ei olekaan niin helppoa, kun kuvittelin sen olevan. VaiT keiden asioiden ajatteleminen tuo tuskaisia muistoja mieleen, jotka on yrittänyt saada suljetuksi pois. Olkoon tämä lopullinen piste tälle tapahtumasarjalle, joka olisi saanut jäädä kokematta. Mutta jos tarinastani on hyötyä jollekin vastaavassa tilanteessa olevalle, niin ehkä sillä on sitten positiivisiakin vaikutuksia. aikea pilkkoa niin suuri kokonaisuus niin pieniin osiin. Kokonaisuus, joka siis V on suuri osa elämääni. Kirjoittaessani tuntuu, että kaikki liittyvät aina johonkin toiseen asiaan ja mitenkään en pysty avaamaan joka asiaa, minkä koen tietenkin häiritsevänä.

Kirjoituspyyntö tuotti kaikkiaan kaksitoista kertomusta, yhteensä 46 liuskaa tekstiä. Naisia yhdistää se, että he ovat väkivaltaa koettuaan hakeneet ammatil-

12 kertomusta parisuhdeväkivallasta

57

58

lista apua ja erityisesti naisten kanssa tehtävän väkivaltatyön asiakkaita – he ovat erityinen ryhmä. Kaikki naiset eivät ole kirjoittaneet taustatietojaan. Olen koonnut taulukkoon 1 niiden naisten perustiedot, jotka löytyvät kirjoituksista. Puuttuvan tiedon kohdalla on kysymysmerkki. Taulukosta näkyy aineiston erityislaatuisuus suhteessa naisten yleisesti kokemaan väkivaltaan. Naiset ovat eri-ikäisiä ja heillä on erilaiset taustat. Heitä yhdistää kokemus parisuhdeväkivallasta, äitiys ja avun hakeminen väkivaltaiseen tilanteeseen sekä turvakotiin hakeutuminen.

Artikkelin antama kuva naiseudesta väkivallan prosesseissa ei kerro esimerkiksi yksin asuvien tai lapsettomien naisten väkivaltakokemuksista tai niistä prosesseista, joissa väkivallantekijä on joku muu kuin naisen elämänkumppani.

Minna Piispa (2002; 2008) on jäsentänyt parisuhdeväkivallan erilaisia ilmenemismuotoja. Hän on nimennyt ne: lyhyt väkivallan historia, parisuhdeterrori, henkinen piina ja episodi menneisyydessä. Episodi menneisyydessä oli yleisin (39 prosenttia), siinä koettu väkivalta oli useimmiten ollut lievää eikä ollut aiheuttanut juurikaan vammoja. Myös henkiset seuraukset olivat vähäisiä.

Toiseksi yleisintä (33 prosenttia) oli lyhyt väkivallan historia, joka on erityisesti nuorten (18–29-vuotiaiden) naisten kokemaa väkivaltaa. Väkivalta oli ollut luonteeltaan vakavaa, mutta se ei ollut aiheuttanut vakavia fyysisiä vammoja. Miehen kontrollilla ei ollut niin suurta osuutta kuin muissa väkivaltaisissa suhteissa.

Mies ei pystynyt eristämään naista ulkopuolisesta maailmasta, vaan nainen jatkoi sosiaalista elämää parisuhteen ulkopuolella. Naiset ovat sitoutuneita suhteeseen, eivätkä ole valmiita puhumaan asiasta tutkijoille tai muille ulkopuolisille.

Harvinaisempia väkivallan luonnehdintoja olivat henkinen piina (18 prosenttia) ja parisuhdeterrori (10 prosenttia). Väkivalta oli molemmissa kestänyt pidemmän aikaa, saanut rajuja muotoja ja aiheuttanut vammoja. Henkisessä piinassa kontrolli ja alistaminen olivat vuosien kuluessa ottaneet yhä suuremman roolin, mutta fyysinen väkivalta ei ollut välttämättä loppunut kokonaan. Parisuhdeterrorissa väkivalta on rajua ja jatkuu usein eron jälkeen.

Kun tämän aineiston naisten väkivaltakertomuksia suhteutetaan Minna Piispan (2002; 2008) jäsennykseen parisuhdeväkivallan erilaisista ilmenemismuodoista, havaitaan, että turvakotiin hakeutuneiden naisten kokemukset ovat erilaisia. Naisten kertomuksista on luettavissa viitteitä kaikista Piispan nimeämistä parisuhdeväkivallan muodoista.

Aloitin aineiston analysoimisen lukemalla sitä useampaan kertaan. Jokainen tarina oli rakennettu prosessiksi, joka alkoi menneisyydestä, suhteen luomisesta väkivallan tekijään ja päättyi kirjoitushetkeen. Narratiivisesti merkityksellistä on se, minkä tarinan kukin nainen on valinnut kerrottavakseen (Gergen 1994, 22; Riessman 1993,18). Mikään yksittäinen kertomus ei ole koskaan koko totuus, vaan ainoastaan katkelma tai säie siitä (Hänninen 2000, 55). Arkisen elämän

osa kaksi Merja Laitinen – Naiseuden narratiivit

Taulukko 1. Aineiston naiset, väkivalta ja avunhaku

nainen

ikä

väkivallantekijä

1

?

aviomies

20v

työpaikan koulutuksessa silmien ­avautuminen

alkanut 2009

edelleen avioliitossa

useampi

2

yli 30v.

aviomies

n. 4,5v

lääkärin lastens­ uojeluilmoitus

alkanut 2007

erosta n. 2,5 vuotta

4v ja 5 v

3

?

aviomies

yli 10v

pelko, poliisien ­soittaminen paikalle

useampi vuosi

eronnut

kaksi

yli 50v.

aviomies, murrosikäinen tytär

27v

romahdus, suljetulle osastolle joutuminen

alkanut 2001

edelleen avioliitossa

neljä

alkanut 2007

erosta noin 2 vuotta

yksi

alkanut 2005

mies laitoshoidossa

kaksi

eronnut

neljä

4

väkivallan avun hakemisen kyn- avunhaun prokesto nyksen ylittyminen sessin alku

suhde väkivallantekijään nyt

lapset

59

5

yli 40v.

aviomies

8v

väkivallan ­tihentyminen, ­lääkärin ­vastaanotto

6

n. 70v.

aviomies

n 30 v

sairaalan sosiaalityöntekijän antama tieto

7

?

aviomies

?

8

?

aviomies

?

päiväkodin lastensuojelu ilmoitus

alkanut 2007

päättänyt ottaa avioeron

kolme

9

n. 40 v.

aviomies

4,5 v

lapsi otti yhteyttä turvakotiin

alkanut 2007

eronnut

kaksi

alkanut 2009

eroprosessi käynnistetty

yksi

hyökkäys keskustelun useampi vuosi aikana

10

yli 30 v.

aviomies

n 4 v.

jutun lukeminen t­ urvakodista, väkivallan teon jälkeen päätös lähtemisestä

11

?

avomies

useampi vuosi

lapsi kertoi koulussa väkivallasta

alkanut 2006

eronnut

neljä

12

?

aviomies

9v

väkivallan tihentymä

alkanut 2008

eronnut

kaksi

katkoksissa – jollaisia väkivaltakokemukset ovat – oma itse ja elämä nousevat usein erityisen pohdinnan kohteiksi. Tässä aineistossa kerronnan kohteena on naiseus eri ulottuvuuksineen suhteessa väkivallan prosessiin.

Analyysin edetessä jäsensin aineistossa ilmenevät naiseuden narratiivit, joissa sukupuoli tehdään ja tuotetaan toiminnassa eri tilanteissa ja erilaisina kerronnallisina juonina. Narratiiveja rakentavat naisen kerronta itsestä, tunteet ja toiminta. Olen nimennyt narratiivit: rakastettu naiseus, kiinnisidottu, alistet-

12 kertomusta parisuhdeväkivallasta

tu ja kontrolloitu naiseus, haavoitettu ja häpäisty naiseus, äidillistetty naiseus, yhteisöllistetty naiseus, virallistettu naiseus ja valtaistettu naiseus. Käytän otteita naisten kertomuksista havainnollistamaan tulkintoja. Olen muuttanut ja poistanut tietoja, joista naiset voisi tunnistaa.

Rakastettu naiseus

60

Kaikkien naisten kirjoituksista löytyy kuvaus rakastetusta naiseudesta (myös Husso 2003, 142). Rakastettu naiseus sijoittuu väkivallan prosessien alkuun, luottamuksellisen suhteen luomiseen. Tähän vaiheeseen sisältyy odotus hyvästä, vastavuoroisesta ja jatkuvasta rakkaudesta. Positiiviset adjektiivit kuvaavat sekä naisten että väkivallantekijöiden toimintaa ja olemusta. Uhrin ja tekijän suhde on turvallinen ja hyvä sekä antaa monia lupauksia. Suhteen tilallinen ja ajallinen konteksti tukee lupauksellisuutta, joka liittyy rakastettuun naiseuteen. räänä iltana olimme kaveriporukalla iltaa viettämässä rantakallioilla. Joukossa E oli tuttuja ja vieraita. Huomioni kiinnittyi nuoreen mieheen. Tulevina päivinä hän osoitti myös kiinnostusta minua kohtaan. Paloin jännityksestä. Oli kuohuttavaa, että joku poika huomioi minua – potkaisi hiekkaa jaloilleni, katsoi minua ja iski silmää, tarjosi kättä kun horjuin rullaluistimilla. uhuimme usein yhteisestä ’loppuelämästä’ ja niihin puheisiin kuului lapsia ja P paljon onnellisia haaveita ja suunnitelmia. Suunnittelimme paljon kauniita ja ihania asioita, joita meidän piti yhdessä toteuttaa yhteen muutettuamme. Olin siis 17-vuotias, kun muutimme yhteen. Jäin odottamaan ekaa lastamme jo ihan heti yhteen muutettuamme. Alussa kaikki oli hyvin, ja olin hyvin onnellinen. apasin tämän suloisen pojan, jota olin katsellut jo vähän pidempään. Hän oli T koko pikkukaupungin suosikki tyttöjen keskuudessa ja sellainen vähän ’paha’ poika. Hän oli viettämässä vapaailtaa kavereidensa kanssa ja pyysi minutkin mukaansa. Ajelimme autolla, istuen toistemme kainalossa takapenkillä. Tämä poika joi kavereidensa kanssa ja kysyi minulta, olenko minä ikinä maistanut kossua.

Sanoin että en, jolloin hän otti kulauksen ja suuteli minua. Sen tunteen muistan lopun ikääni. Siitä alkoi yhteinen tarinamme, joka kesti yli 20 vuotta. apasin syksyllä 1999 mukavan oloisen, itseäni 9 vuotta vanhemman miehen.

T Hän oli hyväkäytöksinen, fiksu, hellä ja huomaavainen. Kumpikaan ei aluksi halunnut vakavaa suhdetta, pidettiin vain hauskaa ja vietettiin aikaa yhdessä. (…)

osa kaksi Merja Laitinen – Naiseuden narratiivit

Mies alkoi puhua rakkaudesta ja siitä, ettei voi elää ilman minua. Mikä tietenkin tuntui ja kuulosti silloin hyvältä. Mies pyysi luokseen asumaan ja muutinkin muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen hänen luokseen. En epäröinyt yhtään.

Suhteen alkuajoista on jäänyt paljon hyviä muistoja mieleen.

Siitä riippumatta, sijoittuuko suhteen luominen nuoruus- vai aikuisikään, kertomuksia yhdistävät naisten tunteet ja oman naiseuden määrittyminen erityiseksi, haluttavaksi, kauniiksi ja rakastetuksi. Kerrontaa kehystävät naisten erilaiset elinympäristöt. Rakastetun naiseuden muotoutuminen saa naisten kerronnassa erilaisia ilmiasuja uskonnollisessa yhteisössä, nuorisokulttuurissa ja tavallisessa aikuisten arjessa. Yhteiskunnallis-kulttuuriset ja yhteisölliset käsitykset suodattuvat naisten kerrontaan – ne määrittävät rakastetun naiseuden muotoutumisen tilaa ja toiminnan rajoja. Naiset saavat voimaa ja iloa hyvästä ja kauniista kiinnittymisestä myös myöhemmissä väkivallan prosesseissa. Toisaalta kiinnittyminen peittää koettujen väkivaltatekojen todellista luonnetta.

Kiinnisidottu, alistettu ja kontrolloitu naiseus Rakastettu naiseus haurastuu kaikissa kertomuksissa. Naiseutta alkaa määrittää yhä enemmän suhde väkivallan tekijään. Samalla ympäröivän yhteisön ja kulttuurin käsitykset hyvästä naiseudesta ja oikeasta toiminnasta määrittävät vahvasti naisen ajattelua ja käyttäytymistä. Naisten kertomuksista voi lukea juonteen kiinnisidotusta naiseudesta, joka saa muotonsa ja elintilansa pakottavissa suhteissa. Valta on keskeinen määrittäjä ja kohdistuu naisiin sekä yksilöllisesti että rakenteellisesti. Naisen oma ote itsensä määrittelyyn, tavoitteiden asettamiseen ja toimintaan hapertuu.

I tse koin sotkeutuneeni niin perusteellisesti yhteen poikaystäväni kanssa, että en uskaltanut ajatellakaan seurustelun lopettamista. Hän tiesi henkilökohtaisimmat asiani ja uskoin, että hän levittelisi ne tahallaan koko tuttavapiirilleni, jos suhteemme päättyisi. Ajattelin, silloin kun uskalsin ajatella, että minun maineeni kunnon tyttönä olisi mennyttä. Siksi vaimensin hälyttävän äänen päässäni ja keskityin ajattelemaan niitä hetkiä, kun meillä oli hauskaa yhdessä.

Kiinnisidottu naiseus muuntuu väkivallan tekijän olemuksen ja toiminnan myötä alistetuksi naiseudeksi. Näissä kerronnan tiloissa miehen arkinen käyttäytyminen muuttuu ja rajaa naisen toimintamahdollisuuksia. Valta ilmenee huomaamattomana toiminnallisena toistona, joka vähitellen muuttaa naista.

Rakastettu naiseus

61

Tämä ei ole ulkoisesti asetettuja, näkyviä pakkoja vaan hienovaraista sitouttamista ja paikoilleen asettamista. Naisella hämärtyvät suhteen oikea laatu ja oma naiseus. lin oppinut pitämään itseäni rohkeana, älykkäänä ja suoraselkäisenä nuoreO na naisena. Hänen kanssaan muutuin myötäileväksi, palvelevaksi, uhrautuvaksi lampaaksi. En osannut sanoa enää mielipiteitäni. En osannut haluta mitään.

Olin kiltti ja kohtelias, ymmärtäväinen ja aulis. Sokeasti oletin hänen olevan samanlainen… En nähnyt, ettei hän ottanut lainkaan minua huomioon.

62

Alistettu naiseus voi saada kontrolloidun naiseuden ulottuvuuden. Naiset kirjoittavat samanlaisista tilanteista kuin Leo Nyqvistin (2001) haastattelemat naiset. Nyqvistin (2008, 151) tutkimuksessa turvakodin naisasiakkaat kertoivat miehen kontrollikäyttäytymisestä ja alistuskäytännöistä. Kontrollin tavoitteena on naisen seksuaalisuuden kahlitseminen: liikkumisen, pukeutumisen ja sosiaalisten suhteiden määrittäminen (Nyqvist 2001, 90–94). Miehen kontrolli – sanat ja teot – määrittää ehdot naiseuden toteutumiselle. Kontrolloitu naiseus muotoutuu vähäeleisesti. Alussa naiset ovat kohdanneet huomaamatonta arjen kontrollointia, joka on pienin askelin muuttunut konkreettisemmaksi ja tiukemmaksi. Kontrolloitu naiseus on velvoitettu selontekoihin, sillä ei ole oikeutta omiin tarpeisiin. Fyysinen, psyykkinen ja taloudellinen väkivalta näkyy kertomuksissa miehen kontrollikeinona. Nainen ei itse määritä naiseuttaan, vaan mies puuttuu siihen eri tavoin. Väkivallan tekijä määrittää naiseuden hulluudeksi, huoruudeksi – oikeutukseksi väkivaltaan. inun piti maksaa ruoka, rivitalon asuntovastike, lasten hoitokulut, lasten vaatM teet ja joitakin menoja, jotka toisinaan toistuivat. (…) Mieheni mukaan tuhlasin niin paljon rahaa kaikkeen, ettei jää mitään rahaa hankkia uusia vaatteita yms.

Eli minulla ei ollut rahaa pitää itseäni millään tavoin yllä. Tavallaan alistuin ja aloin uskoa, että näinhän se on. Toinen asia, joka nousi esiin, oli minun tapani laittautua. Kun lähdin ulos, minusta oli mukava laittaa hiukset ja meikata. (… ) Mieheni ei pitänyt siitä. Kolmas asia, jolloin hälytyskellojenkin olisi pitänyt soida, mutta ne eivät soineet, kun olin jo tottunut kaikkeen. Mieheni totesi: Olet niin hullu akka, että sut pitäis tappaa! iin paljon turhia mustelmia ja ruhjeita. Rikkoutuneita silmälaseja ja hampaiN ta… Ja melkein aina päätin, että kerta vielä, ni mä lähden. Mutta eihän se niin mee. Pelko siitä, mitä sitten tapahtuisi, on paljon voimakkaampi kuin se järjen ääni, joka sanoo, että nyt otat jalat allesi. Ikuinen toive siitä, että ehkä kaikki

osa kaksi Merja Laitinen – Naiseuden narratiivit

muuttuu ja me voimme olla perhe. Meidän perhe… Jokapäiväinen huuto: Painu huora vittuun mun elämästä! Sä oot tuhonnu mut ja mun elämän! Lähe vittuun täältä! Ja kun näitä huutoja vähän maustaa tavaroiden heittelyllä ja muutamalla lyönnillä, niin sitä vaan käpertyy ja nöyrtyy. len tyhmä, lihava, huora, hullu, avuton, saamaton ja en mitenkään pärjää ilO man miestä. Vikahan on minussa, ainakin mies on saanut näin uskomaan.

Kiinnisidotun, alistetun ja kontrolloidun naiseuden tila sumentaa väkivallan. Nainen ei näe arkeaan samalla tavalla kuin ulkopuolinen sen havaitsee.

Turtuminen, tottuminen ja avuttomuus kuvaavat naisen suhdetta väkivallan prosessiin ja läheissuhteeseen. Tämä merkitsee itsensä paikantamista vähempiarvoiseksi ja oikeudettomaksi. Samalla se haurastuttaa minän toimijana. Se tekee mahdolliseksi väkivallan prosessin syvenemisen kohti haavoitettua ja häpäistyä naiseutta. Tätä naiseuden ulottuvuutta tukevat kulttuuriset mallitarinat väkivallan läsnäolon kieltämisestä: toisaalta naisten toiminta on sekä ongelman syy että ratkaisun avain. (Husso 2003, 258; Ojuri 2004, 101.) Aineiston naiset ovat eriasteisesti kiinni tässä ulottuvuudessa. Väkivaltaisesta kumppanistaan eronneet katsovat asiaa etäämmältä, vielä parisuhteissa olevien kerrontaa kehystää jatkuva suhteen luominen kiinnisidottuun, kontrolloituun ja alistettuun naiseuteen.

Haavoitettu ja häpäisty naiseus Väkivaltaiset teot haavoittavat ja häpäisevät (Ronkainen & Näre 2008, 14). Naisten kertomuksista voidaan jäsentää särjetyn naiseuden ulottuvuus, johon liittyvät erilaiset haavoitetuksi ja häpäistyksi tulemisen kokemukset (Husso 2003, 205; Ojuri 2004). Negatiiviset adjektiivit kuvaavat sekä naisten että väkivallantekijöiden toimintaa ja olemusta. Tämä naiseuden ulottuvuus on kerronnassa rakastetun naiseuden vastakohta: pelottava, pohjaton ja vaativa. Kokemus on kokonaisvaltainen. Omat sävynsä lisäävät kulttuuriset ja yhteisölliset kysymykset, esimerkiksi uskonto (ks. väkivallan ja uskonnon merkitysyhteyksistä tarkemmin Hurtig 2011a; 2011b). Mikrokulttuuriset käytännöt muovaavat väkivallan tilaa, muotoja sekä yksilöllisiä kokemuksia. än oli kotona kuin kiukkuinen piru. Meteliä ei saanut aiheuttaa, ja hänen tuli H saada olla rauhassa koneella koko illan. Kun vaadin häneltä jotain, hän saattoi saada raivokohtauksen ja heittäytyä väkivaltaiseksi. Hän repi hiuksista ja rusensi

Kiinnisidottu, alistettu ja kontrolloitu naiseus

63

vasten seinää. Hän haukkui minut mitättömistä syistä lehmäksi, läskiksi ja huoraksi. Hän heitteli minua tavaroilla lasten nähden. Lasten tullessa uhmaikään hän nosti kiukuttelevan lapsen rinnuksista seinälle. Minua ei uhmata! hän huusi, kun yritin mennä väliin. inut oli uskonyhteisössäni opetettu anteeksiantoautomaatiksi, joka unohtaa M kärsimänsä vääryyden, kääntää toisenkin posken ja rakastaa pahantekijäänsä.

Tämä kuvio oli minulle tuttu myös lapsuudenkodistani, missä epäoikeudenmukaisuudet, loukkaukset ja pahuus jäivät voimaan, kukaan ei nujertanut niitä.

Olin kasvanut pelon ja häpeän ilmapiirissä – minulle se oli normaalia. Luulin sitä rakkaudeksi.

64

inua uhkailtiin ja kiristettiin mitä moninaisemmin keinoin, sain päälleni M toistuvasti olutta, lasten iltapalat, minut sidottiin sukkahousuistani kiinni pihatolppaan, kampattiin lattialle niin, että veri tirskui nenästä ja 2-vuotias poikani juoksi pökertyneen äitinsä luo ottamaan pääni syliin ja hoki: äiti…äiti. äpeäni ja salaisuuteni taakka oli suunnaton. Tämä ei ollut se lestadiolainen H perheidylli, jonka Jumala oli luvannut runsaasti siunata. Tämä oli helvetti. Olin kausittain täysin lamaantunut. Hoidin työni ja lapset rutiinilla, kenelläkään ei ollut moittimista. Mutta henkisesti olin kuin autiomaassa. Koin ahdistavaa tyhjyyttä. Kaikki tunteeni, niin vihan kuin rakkaudenkin, olivat kadonneet. En välittänyt epäoikeudenmukaisuudesta. En iloinnut aidosti lapsistani. En osannut edes pelätä. Vuosien varrella olin hetkittäin ajatellut pakenemista. Nimenomaan pakenemista, sillä järjellistä, normaalia avioeroa en osannut kuvitellakaan.

Väkivallan tekijän toiminta, naisen reagointi ja oma toiminta sekä lasten osallisuus muodostavat kertomuksissa vyyhdin, jota naisten on hankala eritellä. Yhtä kertomusta lukuun ottamatta vyyhti vahvistaa uhrin alistumista ja heikkoutta. Se vaientaa naiset ja estää heitä liikkumasta ja toimimasta itsensä puolesta. Yhdessä kertomuksessa särjetyksi tuleminen on nostanut esiin itsepuolustuksen väkivallan prosessissa. Väkivalta näyttäytyy avuttomuuden ja sokeuden tilana, jossa ei ole sanoja, ajatuksia eikä rakentavia tekoja (ks. Törrönen 2009, 115). stävättärelleni olen myös saanut tunnustettua omat, hyvinkin syvää häpeää aiY heuttaneet, reaktioni ja tekoni vastineena miehen terrorille, kun kuppi itselläkin meni lopulta nurin ja puhdas raivo sai vallan. Tämän ihmisen seurassa en pitänyt itsestäni, en siitä ihmisestä, joksi hänen kanssaan muutuin, ja oli kertoja,

osa kaksi Merja Laitinen – Naiseuden narratiivit

jolloin en tunnistanut itseäni enää lainkaan. En tiennyt kuka olin, keneksi olin muuttunut.

Oman vihan ja orastavan väkivaltaisuuden aistiminen ja tunnustaminen on kokemuksellisesti tärkeää. Se liittyy yhteen vahvimpaan käsitykseen naisista väkivallan uhreina. Ajatellaan, että väkivallan uhriksi joutuva nainen on ainoastaan passiivinen, avuton ja toiminnassaan pyhä. Toisin sanoen hän ei puolusta itseään lyömällä, huutamalla tai raivoamalla (Ronkainen 2008). Kulttuurissamme naisten tekemät väkivallan teot tuomitaan ankarammin kuin miesten vastaavat teot. Väkivalta on tuhoavaa ja ei yhdisty naisiin kulttuurisesti liitettyyn huolenpidon odotukseen. (Granfelt 2004, 213.)

65

Äidillistetty naiseus Aineiston luonteesta johtuen äitiys on tärkeä naiseuden ulottuvuus. Naisille äitiys merkitsee miehen kontrollin välinettä, henkilökohtaista voimavaraa ja ulkopuolisten puuttumisen areenaa. Äitiys on luonteeltaan ristiriitainen: naiset määrittävät sitä sekä positiivisin että negatiivisin adjektiivein. Kulttuuriset käsitykset naiseuden ja äitiyden suhteesta näkyvät kerronnassa. Normatiiviset käsitykset ja ajatukset hyvän äidin ominaisuuksista, tehtävistä ja olemuksesta pitävät naisia väkivaltaisessa suhteessa. Äitiyteen sisältyy kertomisen tilana myös mahdollisuuksia. n uskaltanut vastustaa häntä aggressiivisuuden ja uhkailujen takia. Ajattelin, E että mitään pahempaa ei tapahdu, kun annan hänen saada haluamansa. Pahin uhka, minkä äiti voi saada, tuli tutuksi myös minulle. Uhka siitä, että menetän lapseni tai hän vie lapseni jonnekin, mistä en ikinä löydä. lin imenyt äidinmaidossa uhrautuvan naisen roolin. Äitini oli antanut kaiken O suurelle lapsilaumalleen, työlleen ja miehelleen.

Painostus yhteisten lasten hankintaan alkoi hyvin pian tutustumisen jälkeen. Vastuu lapsista oli suuri, otin valtaisasti vastuuta myös exäni vanhemmista lapsista ja koin, etten voisi hylätä heitä lähtemällä. He kun olivat vanhempiensa erossa menettäneet jo oman äitinsä isän manipuloinnin ja ’pelaamisen’ seurauksena.

Haavoitettu ja häpäisty naiseus

lämä on ollut paljon itkua ja pahaa oloa. Nyt tunnen sisällä syyllisyyttä siitä, E että olen huono äiti, kun en jaksa parisuhteessa, tulee huudettua lapsille ja syyttömiähän he siihen ovat.

66

Luonteeltaan äidillistetty naiseus on hyvässä kiinnipitävää, kuten rakastettu naiseus. Nämä eivät ilmene kertomuksissa samanaikaisesti; äidillistetty naiseus sijoittuu kerronnassa rakastetun naiseuden jälkeiseen aikaan ja tilaan. Se tuo sisältöä tyhjyyteen, auttaa unohtamaan ja sulkemaan pois arjen väkivallan. Se antaa naiseudelle olemassaolon oikeuden, syyn elää ja etsiä muutosta. Toisaalta äidillistettyyn naiseuteen liittyy myös normatiivinen ulottuvuus: millainen on hyvä äiti ja miten hän toimii. Lähtökohtaisesti hyvä äitiys edellyttää lapsen suojelua, hoivaa ja huolenpitoa. Joissakin kertomuksissa lapsen altistuminen väkivaltaisille tilanteille tuo esiin kysymyksen äidin kulttuurisesti määritetyn suojelutehtävän murtumisesta, jolloin äitiys kyseenalaistuu. (myös Nyqvist 2001, 169; 2004, 114.) Siksi äidillistetyssä naiseudessa ovat läsnä myös häpeä ja syyllisyys, jotka vahvistuvat yhteiskunnallisista käsityksistä ja ammatillisista tulkinnoista.

Tarkasteltaessa ammatillisia tulkintakehyksiä ei ole yllättävää, että äidin syyllisyys on ollut vahvasti esillä, erityisesti perheen sisäisissä väkivaltateoissa. Esimerkiksi yksilöpsykologinen ja perhedynaaminen tulkintakehys antaa vastuun ja syyllistää äitiä seksuaalisesta hyväksikäytöstä (esim. Laitinen 2004, 35–41).

Samansuuntainen havainto on Johanna Hiitolan (2011, 17) tutkimustuloksissa. Hiitola tarkasteli väkivaltadiskursseja huostaanottoasiakirjoissa. Näissä tuli esiin, että vastuu perheen ongelmista annettiin äidille ja häntä jopa suoraan syytettiin isän väkivaltaisuudesta ja lapsen turvallisuuden vaarantamisesta.

Yhteisöllistetty naiseus Kerronnallisessa juonessa yhteisöllistetty naiseus rakentuu suhteessa yhteisölliseen – suku ja perhe – sekä uskonnon tai kulttuurin jäsentämään arkeen.

Naiseutta määrittävät luonnolliset yhteisöt, niiden sisältämät ideologiset jäsennykset, yhteisölliset suhteet ja toiminnalliset tavat. Kerrontaan liittyy vaatimus oman paikan ja aseman määrittämisestä, johon kuuluu myös tunnesuhteen luominen.

Yhteisöllinen naiseus voi saada positiivisen, tukevan ja turvallisen merkityksen. Naisen arjen laajempi läheisyhteisö täyttää kulttuuriset oletukset turvasta, suojasta ja rakkaudesta. Kaikissa kertomuksissa näin ei ole. Yhteisöllistetyn naiseuden toisen ulottuvuuden muodostavat kertomukset, joissa perheyhteisöt pettävät ja luonnolliset tukiverkostot horjuvat sekä kyseenalaistavat naisen väkival-

osa kaksi Merja Laitinen – Naiseuden narratiivit

takokemuksen ja oikeuden apuun. Sosiaalityössä yhteisöllistä ulottuvuutta on pidetty vahingollisena tai haitallisena silloin, kun yksilön terveys tai hyvinvointi on vaarantunut yhteisöllisten normien tai vaikutteiden vuoksi (Korkiamäki, Nylund, Raitakari & Roivainen 2008, 15). Näissä kertomuksissa yhteisöllistetty naiseus saa negatiivisen, väkivaltaiseen suhteeseen kiinnittävän merkityksen.

Ammatillisen avun ja institutionaalisten yhteisöjen merkitys korostuu kun luonnolliset tukiverkostot ja yhteisöt horjuvat (ks. Laitinen 2008). len myös ihmetellyt, miksi miehen äiti on ollut niin kylmä minua kohtaan jo O jonkin aikaa. Mies on ilmeisesti valehdellut minusta äidilleen. (Myöhemmin selvisi, että mies on valehdellut minusta sukulaisilleen, etten tee kotona mitään, en osaa laittaa ruokaa, en siivoa koskaan, petän miestä ym.) Hämmentynyt olo, mitä nyt teen, mistä saan apua. Nyt kun se ainoa ihminen, kenelle olen voinut kertoa meidän ongelmista, on kääntänyt selkänsä. skonnollisessa yhteisössämme ratkaisuni oli pöyristyttävä. Kukaan ei ollut tienU nyt ongelmistamme, sillä vaikutimme ihan tavalliselta lestadiolaisperheeltä. Sain kohdata sekä tukea ja ymmärrystä että syyllistämistä ja vihaa. Tuntui ahdistavalta, että asioitamme puitiin seurakuntalaisten keskuudessa. Tunsin, että perheemme asiat ovat vapaata riistaa.(…) Päädyin aluksi asumuseroon, sillä avioero on lestadiolaisuudessa käytännössä kielletty enkä pystynyt tässä vaiheessa toimimaan vastoin tätä periaatetta. Halusin miettimisaikaa. Lopulta meni puoli vuotta, kun erosin lestadiolaisyhteisöstä ja hain avioeroa.

Vanhoillislestadiolaisille naisille irtaantumisprosessi merkitsee kahta päällekkäistä prosessia: He joutuvat irtaantumaan väkivaltaisesta parisuhteesta ja samalla miettimään suhdetta vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön ja uskontoon (Putila 2010). Johanna Hurtig (2011a; 2011b) kirjoittaa, miten väkivaltakokemuksissa avun tarpeen tunnistaminen ja avun hakeminen voi vanhoillislestadiolaiselle perheelle olla muita perheitä vaikeampaa. Usko tarjoaa lohdutusta, turvaa ja toiminnallisia suuntia sekä samalla peittää väkivallan todellista luonnetta. Avun hakemista estää se, ettei oma ja perheen tilanne vastaa yhteisössä valitsevaa maailman- ja ihmiskuvaa. Väkivalta on vaikea asia tilanteessa, jossa usko suojaa väkivallan tekijää uhrin sijaan ja turvaavia käytäntöjä ei ole (ks. Ronkainen & Näre 2008, 16–19).

Yhteisöllistetty naiseus

67

Virallistettu naiseus

68

Naisten kerronnasta avautuu erilaisia kuvia virallistettuun naiseuteen. Kertomuksiin kätkeytyy sekä avunhaun yrityksiä että väkivallan käsittelyä ammatillisella areenalla. Virallistettu naiseus on ammatillinen kannanotto, joka määrittelee naisen paikkaa, oikeuksia ja velvollisuuksia suhteessa koettuun väkivaltaan. Asiantuntijapuheella on merkittävä valta naiseuden muovaamisessa. Suvi Keskinen (2005; 2008) on tutkinut perheneuvoloiden käytäntöjä väkivaltatyössä ja havainnut, että työskentelyssä väkivallan näkyvyyden ja näkymättömyyden vaihtelu on sidottu siihen, millaisia diskursiivisia tiloja työntekijät käyttävät ja väkivallan käsittelyn tiloja niissä avautuu. Näkymättömyyttä tuottavat sukupuolineutraalit ammatilliset ongelmanmäärittelyt, parisuhteesta puhuminen ja vanhemmuuden käsittely. Marita Husso (2003, 322–323) toteaa, että väkivallan läsnäolon ulossulkeminen on tärkeä parisuhdeväkivaltaa ylläpitävä käytäntö. Se muovaa käsityksiä väkivallasta yksilöiden poikkeavana käyttäytymisenä. Toisaalta se normalisoi väkivaltaa sukupuolisen, seksuaalisen parisuhteen ikävänä – tietyissä tilanteissa väistämättömänä – ylilyöntinä ja vuorovaikutusongelmana.

(Mt.) aikumaan ovat jääneet psykiatrisen sairaanhoitajan sanat mielenterveystoiK miston kriisipäivystyspuhelimessa, jonne soitin ennen joulua miltei hysteerisesti itkien, kysyen mistä saisin apua, kun pelkäsin romahtavani, etten enää jaksaisi… en joulun pyhiä, en niiden yli enkä niiden jälkeen. Hän tuki ja kannusti kertoen, että mikäli en kestäisi ja ryhdistyisi, niin lapseni olisivat todennäköisesti pian huostassa, ja sitäkö sitten haluaisin. Se oli kerrassaan oiva potku takamukseen ja aikaansaikin erinomaisen ryhtiliikkeen: jaksoin kuin jaksoinkin joulun ja sen yli… ävimme vielä juttelemassa kriisikeskuksen työntekijän kanssa, ajattelin että K saisimme apua sietämättömäksi muuttuneeseen tilanteeseen. Mutta sain tuossa istunnossa mieheni taholta kuulla, ettei hänellä toki mitään ongelmia ollut, jos minulla oli, niin eikö minun pitäisi ne ratkoa ja että mitä hän täällä teki. Työntekijän mukaan meidän pitäisi ensin keskustella ja neuvotella selväksi keskenämme, mitä oikein halusimme ja mikä olisi päämäärämme, sitten voisimme tulla takaisin.

osa kaksi Merja Laitinen – Naiseuden narratiivit

iranomaisten kanssa olin tekemisissä vain kaksi kertaa suhteen aikana. EnsimV mäisellä kerralla poliisit laittoivat minut putkaan, koska olin hysteerinen miehen pahoinpideltyä minut ja mies pystyi vakuuttamaan heidät siitä, että minä olen riidan aloittaja ja jatkaja.

Uhreilta odotetaan vahvaa toimijuutta ja vastuullisuutta. Yhteiskunta ottaa heikosti vastuuta uhrin haavoittuvuudesta ja turvaamisen tarpeesta. Lähestymiskieltoa on vaikea valvoa, aina ei pystytä tarjoamaan valvottuja tapaamisia tai tukemaan tilanteissa, joissa väkivallan uhrilla ja tekijällä on yhteisiä lapsia.

Tämä johtuu resurssien vähyydestä ja tavasta ymmärtää asiakassuhde, asiakas ja yksityisyyden rajat (Ronkainen & Näre 2008, 16). Erityisen vahvaa toimijuutta tarvitaan silloin, kun väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen vaatii irrottautumista myös laajemmasta yhteisöstä, kuten uskonnollisesta yhteisöstä (tarkemmin Hurtig 2011a; 2011b).

ätevien ammattilaisten avulla saimme käytännön asiat, kuten muuton, omaiP suuden jaon sekä lasten tapaamiskäytännöt sovittua mieheni kanssa. Päädyin aluksi asumuseroon, sillä avioero on lestadiolaisuudessa käytännössä kielletty, enkä pystynyt tässä vaiheessa toimimaan vastoin tätä periaatetta. Halusin miettimisaikaa. Kerroin miehelleni, että haluan miettiä asiaa ainakin vuoden. Lopulta meni puoli vuotta, kun erosin lestadiolaisyhteisöstä ja hain avioeroa. Tällä hetkellä tuntuu uskomattomalta, että olen onnellinen, hyvinvoiva ja elämästä nauttiva nuori sinkkuäiti. Samalla tuntuu hyvin kaukaiselta se perhehelvetti, missä elimme. Ex-mieheeni minulla on toimivat, joskin etäiset välit, kuten tulee varmasti aina olemaan. Huoli lapsista ja heidän pahoinvoinnistaan on vähitellen hellittänyt. Suhteeni sekä lestadiolaiseen perheeseeni että ystäviini ovat pääasiallisesti hyvät. Olen saanut myös uusia ystäviä sekä aloittanut uuden harrastuksen. Asioiden psyykkiseen läpikäymiseen olen saanut apua terapiasta, jossa olen päässyt käsittelemään syyllisyyden, häpeän, pelon ja arvottomuuden tunteitani. Olen saanut vapauden. Jälleen koen olevani onnellinen, auringossa paahtunut ja iloinen.

Parhaimmillaan virallistettu naiseus sisältää naisen kertomuksen väkivaltakokemuksen tunnistamisesta, kohdatuksi tulemisesta ja avun saamisesta. Se on merkittävä osa matkalla valtaistettuun naiseuteen.

Virallistettu naiseus

69

Valtaistettu naiseus Valtaistetun naiseuden ytimessä on itselle ja itsenä oleminen. Siihen liittyy naisten vahvaa kerrontaa tilan ja toimijuuden ottamisesta, ratkaisujen tekemisestä sekä toisin toimimisesta – uuden suunnan valitsemisesta ja vahvistamisesta väkivallan prosesseissa. Taustalla on pitkään kestänyttä pohdintaa, takertumista rakastetun tai äidillistetyn naiseuden ulottuvuuksiin. Valtaistettu naiseus voi kääntyä takaisin alistettuun ja kontrolloituun naiseuteen. Joissakin kertomuksissa nämä naiseuden tilat näkyvät edestakaisena liikkeenä väkivaltaisessa parisuhteessa elämisen ja suhteesta irrottautumisen välillä.

70

ilmukka ympärilläni alkoi kiristyä. Mitä enemmän mieheni havaitsi minun S vahvistuvan, sitä vihaisemmaksi hän kävi. Hän yritti tosin hillitä väkivaltaisuuttaan, koska pelkäsi minun lavertelevan ulkopuolisille. Tosiasiassa hän pelkäsi minua. Ja myös minä aloin tosissani pelätä häntä. Mutta en näyttänyt sitä hänelle.

Entistä rohkeammin pidin puoleni arkiasioissa ja tein omat ratkaisuni viikonlopun ohjelmasta. Se saattoi hänet raivoihinsa. uutin pois lapsieni kanssa. Kaksi vuotta koitin sopeutua uuteen paikkaan. En M oppinut asumaan ja viihtymään siellä. Kaipasin läheisiäni ja tuttua ympäristöä, joten muutin takaisin vanhaan kotikylään. Kahden vuoden aikana sain silti levättyä ja kerättyä voimiani takaisin. Lapset rupesivat rauhoittumaan ja voimaan paremmin. Vahvistuin ja luulin siten olevani tarpeeksi vahva palatakseni omaan kylääni. Ajattelin, etten koskaan enää antaisi valtaa miehelleni ja ikinä alentuisi hänen nyrkkeilysäkikseen. Toisin kävi. Hän sai lirkuteltua itsensä minun suosioon ja vuoden sisällä oltiin taas samassa pisteessä tai oikeastaan vielä pahemmassa (…) Menin kotiin ja taas turvakotiin edestakaisin. Asuntopaperit on nyt minulla vetänyt kaksi vuotta, turvakodissa olen ollut kahden vuoden aikana noin kuusi kertaa.

Valtaistettu naiseus on naisten elämän merkittävä käännekohta (myös Ojuri 2004, 151). Se paikantuu jokaisessa kertomuksessa yksittäiseen episodiin, joka on jäämisen ja lähtemisen raja. Valtaistettuun naiseuteen liittyy totutusta arjesta, kodista ja suhteista irrottautuminen. Irrottautuminen ja luopuminen on vaikeaa, jos nainen ei pysty näkemään mahdollisuuksia, joita lähteminen avaa (myös Husso 2003, 243).

osa kaksi Merja Laitinen – Naiseuden narratiivit

räänä aamuna mies sai jälleen raivokohtauksen, kun vaadin häntä nousemaan E ylös ja auttamaan minua kotitöissä. Hän paiskoi tavaroita ja särki puhelimeni.

Sen tehtyään hän painui takaisin vuoteeseen, veti peiton korvilleen ja alkoi kuorsata. Minä pakkasin lapset autoon ja lähdin lapsuudenkotiini. Päätin salata äkillisen saapumiseni syyn, mutta kotona pato murtui. Ensimmäisen kerran kerroin jollekulle jotain siitä, mitä perheessämme oikeasti tapahtui. lin päättänyt, että seuraava kerta olisi viimeinen. Kun mies sitten eräänä yönä O kävi keskustelumme aikana kimppuuni, päätin lähteä. Aamulla hiivimme lasten kanssa ulos ja ajoimme turvakotiin. itten, (pvm) rikottujen lasien ja huorittelujen ja painu vittuun -käskyjen jälkeen S päätin, että nyt mä sen teen. Nyt mä oikeasti lähden! Hän luuli, että menin vain hakemaan poikaa hoidosta. Niin mä meninkin, mutta kotiin emme palanneet.

Pelosta ja kaikista mahdollisista tunteista sekaisena soitin turvakotiin ja iltavuorolainen neuvoi minulle tien perille. Ja niin pelastumiseni alkoi… Tärkeintä on nyt se, että kukaan ei voi sanoa minulle, mitä pitää tehdä ja mitä sanoa. Voin sanoa sitä mitä ajattelen ja päätän itse, mitä kulloinkin teen. Terapia auttaa edelleen kokoamaan itseäni ja tällä hetkellä se on vielä suuri ja tärkeä osa elämääni. Olen välillä ollut peloissani, jos mieheni päättäisi lähteä kostoreissulle. Mutta enää en sitä juurikaan pelkää. Ja juuri menneellä viikolla näin hänet ensi kertaa lähtöni jälkeen silmästä silmään. Ja en ollut itsestäni yhtään epävarma, päinvastoin. En pelännyt enkä aristellut. Aikaa oli kulunut kahdeksan kuukautta.

Tunsin itsestäni ylpeyttä. Selvästi olen parantumaan päin…

Valtaistettua naiseutta tukevat toiminnallisuus ja sosiaaliset suhteet. Naisen toimijuutta vahvistavat opiskelu, työ ja harrastukset sekä merkittävät ihmiset.

Auttamisjärjestelmällä ja väkivaltatyön ammattilaisilla on merkittävä rooli valtaistetun naiseuden löytämisessä. Pelon ja haavoitetuksi tulemisen kokemusten sävyttämässä arjessa ei ole helppoa löytää rohkeutta ja vahvuutta itsen, omien oikeuksien ja naiseuden puolustamiseen. Valtaistava työote voi tehdä mahdolliseksi väkivaltaisten tekojen, niiden seurausten ja merkitysten käsittelyn ja vahvistaa naisen omaa toimijuutta väkivallasta ja väkivaltaisista kokemuksista irrottautumisessa. Muutostyössä väkivaltakokemukset pätevöitetään sekä seuraukset ja merkitykset vahvistetaan oikeutetuiksi, mutta keskitytään naisen voimavaroihin (esim. Kuronen 2004; Nyqvist 2004; Lindqvist 2008).

Valtaistettu naiseus

71

Sukupuolisensitiivinen väkivaltatyö

72

Sukupuoli vaikuttaa siihen, miten väkivallasta puhutaan, miten sitä esitetään ja tulkitaan. Sukupuoleen liittyvät merkitykset ja käytännöt ovat tärkeitä kun pohditaan yhteiskunnallisia toimia ja ohjelmia, joilla väkivaltaan puututaan (Keskinen 2010, 244). Väkivallan prosesseissa naiseus ei ilmene yhtenä vaan monena.

Se muotoutuu ja saa merkityksiä eri tavoin naisten elämänkulussa suhteessa koettuun väkivaltaan. Naiseuden eri ulottuvuudet muotoutuvat tekojen, suhteiden, tunteiden, kokemusten, tulkintojen ja merkitysten kiteytyminä. Ne näkyvät naisten kertomuksissa peräkkäin, limittäin ja kerroksittain. Ne havainnollistavat naiseuden toiminnallista ja diskursiivista rakentumista (Butler 1990; 1993).

Artikkelin tutkimusaineisto, naisten narratiiviset kirjoitukset, heijastavat naisten kanssa tehtävän väkivaltatyön vaikeutta. Naiseuteen liittyvät analyyttiset jäsennykset – joihin suodattuu erilaisia yhteiskunnallis-kulttuurisia käsityksiä ja myyttejä – estävät tunnistamista ja kohtaamista. Ne ovat mukana prosessissa, jossa naisten kokemista tilanteista tulee salattuja ja väkivaltaisesta parisuhteesta erityisesti suojattu (ks. Ronkainen 2008). Samalla ammatilliset käytännöt tuottavat naiseutta ja antavat sille merkityksiä, tämän vuoksi niiden kriittinen tarkastelu on tarpeen.

Rakastettu naiseus pitää kiinni hyvässä ja toivossa sekä estää väkivaltaisten tapahtumien ja suhteiden käsittelyn. Väkivaltaa kohdanneet naiset eivät ole ensimmäisinä kertomassa tarinoita ongelmista (ks. Ronkainen 2001). Naisten väkivaltakokemusten kohtaamisessa vaikeaa on muiden kertomuksen juonteiden nostaminen esiin niin, ettei hyvä peitä pahaa (Hurtig & Laitinen 2000; Laitinen & Hurtig 2002). Tämä vaatii usein houkuttelua, vahvistamista ja luottamusta.

Sokeasta uskosta ja hyvään luottamisesta voi tulla yhtälailla hallitseva, elämää rajoittava kertomus kuin ongelmatarinasta. Kerrontaa hallitsevat kiinnisidotun, alistetun ja kontrolloidun sekä haavoitetun ja häpäistyn naiseuden ulottuvuudet.

Näitä naiseuden ulottuvuuksia ei pidä kieltää. Ne pitää tunnistaa ja tunnustaa, jotta nainen voi irrottautua niistä. Joskus äidillistetty naiseus voi hallita työskentelyä: naiseuden muut ulottuvuudet häipyvät ja nainen tulee määritellyksi ja kohdatuksi vain äitiytensä kautta. Yksittäiset väkivaltakokemukset ja suhteessa tapahtuvat väkivaltaiset teot voivat saada erilaisia yhteisöllisiä merkityksiä.

Yhteisöllistetyn naiseuden ulottuvuudet tarvitsevat herkkyyttä naisten kanssa tehtävässä väkivaltatyössä, jotta työskentely tekee mahdolliseksi laajempien rakenteellisten ja yhteisöllisten kysymysten tarkastelun osana koettua väkivaltaa (ks. Hurtig 2011a; 2011b).

Väkivaltatyössä tarvitaan tilaa pohdintaan, jossa asiakkaan kanssa voidaan etsiä vaihtoehtoisia tarinoita hallitseville, elämää rajoittaville kertomuksille.

osa kaksi Merja Laitinen – Naiseuden narratiivit

Tarkoituksena on etsiä ja luoda sellaisia identiteettitarinoita, joita toteuttamalla naiset pystyvät ja haluavat jatkaa elämäänsä. Vaihtoehtoiset tarinat tunnustavat koetun väkivallan, mutta kiinnittyvät selviytymistä tuottaviin näkökulmiin, korostavat naiseuden vahvuuksia ja rakentavat myönteistä tulevaisuutta, valtaistettua naiseutta. Tarvitaan työskentelyotetta, jossa on tilaa menneisyydelle, nykyisyydelle ja tulevaisuudelle (vrt. Katajainen 1998, 99; Lax 1992, 72–73; Morgan 2004; 22; Wahlström 1999, 233–234).

Naisiin kohdistuva väkivalta on ennen kaikkea yhteiskunnallinen ongelma.

Suomalaisessa yhteiskunnassa naisten asema näyttää hyvältä: Naisten sosiaalinen ja taloudellinen asema on sovittu sopimuksin ja turvattu eri tavoin. Kulttuurinen vahva tarina peittää helposti ongelmalliset asiat, kuten naisiin kohdistuvan alistamisen ja väkivallan. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa neutralisoidaan ja hallinnoidaan yhteiskunnallisella haltuunotolla. Nancy Fraserin (1989, 34) tulkinta valtiosta juridis-hallinnollis-terapeuttisena aparaattina on mielestäni osuva myös silloin, kun tarkastellaan väkivaltailmiön hallinnointia. Naisiin kohdistuva väkivalta tulkitaan ja muunnetaan juridisiksi kysymyksiksi, hallinnollisiksi toimiksi tai terapeuttisiksi asioiksi tilanteeseen sopivalla tavalla. Naisten identiteetit, naiseuden erilaiset ulottuvuudet tulkitaan ja käännetään erilaisten interventioiden kohteiksi yhteiskunnallisessa keskustelussa ja asiantuntijadiskurssissa. Naisiin kohdistuva väkivalta hallinnoidaan, ettei tarvitse puuttua ilmiön kiusallisempiin puoliin: sukupuolittuneeseen ja sukupuolistuneeseen luonteeseen tai paikantumiseen läheisiin ihmissuhteisiin ja kotiin.

Tämä näkyy myös Suvi Ronkaisen ja Sari Näreen (2008, 16–17, 19) jäsennyksessä yhteiskunnan ja yksilön välisestä suhteesta. Turvallisuuden käsite saa ulottuvuudet ”security” ja ”safety”. Security määrittyy turvaksi ja turvaamisen käytännöiksi. Safety määritellään suojaksi luottamuksellisissa vuorovaikutussuhteissa. Väkivaltaa kohdanneet naiset tarvitsevat erityisesti suojaamista, turvallisuutensa ylläpitoa, mutta yhteiskunta vastaa tarpeeseen turvaamisen käytännöillä, erilaisilla ammattilaisten toimilla: vartioinnilla, rangaistuksilla tai uhrien suojautumisvelvoitteilla. Tämä ei riitä tuottamaan suojaa, koska moraalinen työ ohitetaan. Moraalista työtä tarvitaan takaamaan integriteetin suoja ja kunnioitus toisia kohtaan. Turva ja väkivallalle altistaminen on aina yhteiskunnallisesti neuvoteltua. (Mt.) Aineisto muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on tunnistaa yhteisölliset ja sosiaaliset tekijät, jotka ovat läsnä naisten väkivaltakokemusten synnyssä.

Moniulotteinen sukupuolisensitiivisyys koko palvelujärjestelmässä on tarpeen naisten väkivaltakokemusten, merkitysten ja seurausten kohtaamisessa (myös Nyqvist 2004, 123). Ei riitä, että väkivaltatyöhön erikoistuneet kolmannen sektorin järjestöt ja yhdistykset tuottavat sukupuolen eri ulottuvuuksia ja merkityksiä tunnistavia palveluja uhreille ja tekijöille – sitä tarvitaan myös sosi-

Sukupuolisensitiivinen väkivaltatyö

73

74

aalityössä ja sosiaalipalveluissa. Väkivaltatyön kokonaisuuteen tarvitaan monien toimijatahojen yhteistyötä väkivallan ennaltaehkäisemiseen, katkaisemiseen ja seurausten hoitamiseen (ks. Lindqvist 2008).

Lisäksi tarvitaan rakenteellista sosiaalityötä, vaikuttamista yhteiskunnalliseen ja kunnalliseen päätöksentekoon. Vaikka väkivaltatyö edellyttää erityistä osaamista ja asiantuntijuutta, se ei saa aiheuttaa sitä, että uhreja ei kohdata tai heitä siirrellään pätevämmälle asiantuntijalle. Naiseuden ulottuvuudet tunnistava työskentely vaatii aikaa ja pitkäjänteisyyttä, mikä ei usein käy yhteen nopeita ratkaisuja odottavan hallinnollis-taloudellisen päätöksenteon kanssa. Siksi sukupuolisensitiivinen väkivaltatyö on myös eettinen kysymys: Siihen sisältyy moniulotteinen kannanottamisen eettinen vastuu. Väkivalta ei ole yksilön ongelma tai kysymys – kunnes kuolema teidät erottaa – vaan yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ongelma, johon on etsittävä yksilön kokemuksen ja paikallisen kontekstin tunnistavia ratkaisuja yhteiskunnallisesti ja ammatillisesti.

Kirjallisuus Butler, Judith (1990) Gender Trouble. New York & London: Routledge.

Butler (1993) Bodies that Matter. New York & London: Routledge.

Denzin, Norman K. (1989) Interpretive Interaction. Applied Social Research Methods Series, Volume 16. Newbury Park: Sage.

Fraser, Nancy (1989) Unruly Practices: Power, Discourse, and Gender in Contemporary Social Theory.

Minnesota: University of Minnesota Press.

Funkenstein, Amos (1993) The Incomprehensible Catastrophe. Memory and Narrative.Teoksessa Ruthellen Josselson & Amia Lieblich (toim.) The Narrative Study of Lives.Newbury Park: Sage, 21–29.

Gergen, Mary (1994) The social construction of personal histories: gendered lives in popular autobiographies. Teoksessa Theodore R. Sarbin & John I. Kitsuse (eds.) Constructing the Social. London: Sage, 19–44.

Granfelt, Riitta (2004) Marginaalitarinoita –asunnottomuuden, päihteiden ja rikosten kierre naisten ja miesten tulkitsemana. Teoksessa Marjo Kuronen, Riitta Granfelt & Leo Nyqvist & Päivi Petrelis (toim.) Sukupuoli ja sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen 3. vuosikirja. Jyväskylä: PS-kustannus, 197–222.

Heiskanen, Markku & Piispa, Minna (1998) Usko, toivo, hakkaus: kyselytutkimus miesten naisille tekemästä väkivallasta. Helsinki: Tilastokeskus ja Tasa-arvoasiain neuvottelukunta.

Hiitola, Johanna (2011) Vanhempien tekemä väkivalta huostaanottoasiakirjoissa. Janus. Sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan aikakauslehti 19 (1), 4–19.

Hurtig, Johanna (2011a) Lasten asema ja oikeus. Teoksessa Kouros, Kristiina & Villa, Susan (toim.)

Iloisen talon kellareissa. Helsinki: Like kustannus oy. Tulossa.

Hurtig, Johanna (2011b) Pyhässäkin voi olla pahaa. Kirkonseutu-lehti 6/2011.

Hurtig, Johanna & Laitinen, Merja (2000) Kohtalokas kolmio – perhe, paha ja ammattilaiset. Janus.

Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti, 8 (3), 249–265.

osa kaksi Merja Laitinen – Naiseuden narratiivit

Hänninen, Vilma (2000) Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Acta Universitatis Tamperensis 616.Tampere: Yliopistopaino.

Husso, Marita (1994) Parisuhdeväkivalta ja pahoinpidelty ruumis. Teoksessa Heinämaa Sara & Näre Sari (toim.) Pahan tyttäret. Sukupuolitettu pelko, viha ja valta. Helsinki: Gaudeamus, 130–144.

Husso, Marita (2003) Parisuhdeväkivalta. Lyötyjen aika ja tila. Tampere: Vastapaino.

Katajainen, Antero (1998) Kokemuksia ratkaisukeskeisistä narratiivisista keinoista. Teoksessa Vilma Hänninen & Jukka Valkonen (toim.) Kunnon tarinoita. Tarinallinen näkökulma kuntoutukseen.

Tutkimuksia 59/1998. Helsinki: Kuntoutussäätiö,99–116.

Keskinen, Suvi (1996) Väkivaltainen avioliitto naisten omaelämäkerroissa. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Keskinen, Suvi (2005) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere: Tampere University Press.

Keskinen, Suvi (2008) Näkyvissä ja näkymättömissä. Väkivalta perheammattilaisten työskentelyssä.

Teoksessa Näre, Sari & Ronkainen, Suvi (toim.) Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 129–167.

Keskinen, Suvi (2010) Sukupuolistunut väkivalta. Teoksessa Tuija Saresma, Leena-Maija Rossi & Tuula Juvonen (toim.) Käsikirja sukupuoleen. Tampere: Vastapaino, 243–254.

Korkiamäki, Riikka & Nylund, Marianne & Raitakari, Suvi & Roivainen, Irene (2008) Yhteisösosiaalityö kansalaisyhteiskunnan ja asiakastyön rajapinnassa. Teoksessa Irene Roivainen, Marianne Nylund, Riikka Korkiamäki & Suvi Raitakari (toim.) Yhteisöt ja sosiaalityö. Kansalaisen vai asiakkaan asialla? Sosiaalityön tutkimuksen 6. vuosikirja. Jyväskylä: PS-kustannus, 9–20.

Kuronen, Marjo(2004) Valtaistumista vai voimavaraistumista – Feministisiä näkökulmia empowermentiin sosiaalityön käsitteenä ja käytäntönä. Teoksessa Marjo Kuronen, Riitta Granfelt & Leo Nyqvist & Päivi Petrelis (toim.) Sukupuoli ja sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen 3. vuosikirja.

Jyväskylä: PS-kustannus, 277–296.

Laitinen, Merja (2004) Häväistyt ruumiit, rikotut mielet. Tutkimus lapsina läheissuhteissa seksuaalisesti hyväksikäytettyjen naisten ja miesten elämästä. Tampere: Vastapaino.

Laitinen, Merja (2008) Seksuaalinen hyväksikäyttö, petetyksi tuleminen ja yhteisöllisen tuen mahdollisuudet. Teoksessa Irene Roivainen, Marianne Nylund, Riikka Korkiamäki & Suvi Raitakari (toim.) Yhteisöt ja sosiaalityö. Kansalaisen vai asiakkaan asialla? Sosiaalityön tutkimuksen 6. vuosikirja. Jyväskylä: PS-kustannus, 261–281.

Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) 2002: Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljillä. Jyväskylä: PS-kustannus.

Laitinen, Merja & Uusitalo, Tuula(2007) Sensitiivisen haastattelututkimuksen eettiset haasteet. Sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan aikakauslehti Janus 15 (4), 316–332.

Lax, William D. (1992) Postmodern Thinking in a Clinical Practise.Teoksessa Sheila McNamee & Kenneth J. Gergen (toim.) Therapy as Social Construction. London: Sage, 69–85.

Lieblich, Amia &, Tuval-Mashiach, Rivka & Zilber, Tamar (1998) Narrative Research. Reading, Analysis and Interpretation. Applied Social Research Methods Series. Volume 47. Thousand Oaks: Sage.

Lindholm, Tiina (2008): Kaikki se kärsii? Parisuhdeväkivalta, kärsimys ja sen lievittäminen naisten ja miesten näkökulmasta. Turku: Åbo Akademi.

Lindqvist, Raija (2008) Parisuhdeväkivallan kohtaaminen maaseudun sosiaalityössä. Jyväskylä studies in education, psychology and social research. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Morgan, Alice (2004) Johdatus narratiiviseen terapiaan. Porvoo: Kuva ja mieli Ky. Nietola, Vuokko (2011) Väkivaltatyö asiantuntijayhteistyönä. Ammatillinen lisensiaattitutkimus. Yhteisösosiaalityön erikoistumisala. Sosiaalitieteiden laitos. Turun yliopisto. Julkaisematon käsikirjoitus.

75

76

Nyqvist, Leo (2001) Väkivaltainen parisuhde, asiakkuus ja muutos. Prosessinarviointi parisuhdeväkivallasta ja turvakotien selviytymistä tukevasta asiakastyöstä. Julkaisuja 28. Helsinki: Ensi- ja turvakotien liitto.

Nyqvist, Leo (2004) Sukupuoli parisuhdeväkivallan ammatillisessa kohtaamisessa. Teoksessa Marjo Kuronen, Riitta Granfelt & Leo Nyqvist & Päivi Petrelis (toim.) Sukupuoli ja sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen 3. vuosikirja. Jyväskylä: PS-kustannus, 101–130.

Nyqvist, Leo (2008) Seksuaalinen väkivalta parisuhteessa. Teoksessa Sari Näre & Suvi Ronkainen (toim.) Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus,129–167.

Ojuri, Auli (2004) Väkivalta naisen elämän varjona. Tutkimus parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten elämänkulusta ja selviytymisestä. Acta Universitatis Lapponiensis 77. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Piispa, Minna (2002) Complexity of Patterns of Violence Against Women in Heterosexual Partnerships. Violence Against Women 8(7), 873–900.

Piispa, Minna (2008) Väkivallan muodot heteroseksuaalisissa parisuhteissa. Teoksessa Sari Näre & Suvi Ronkainen (toim.) Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 106–128.

Piispa, Minna & Heiskanen, Markku & Kääriäinen, Juha & Sirén, Reino (2006) Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Julkaisuja 225. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuskeskus.

Putila, Kaisa (2010) Lestadiolaisnaisten kokemuksia parisuhdeväkivallasta irtautumisessa. Sosiaalityön pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. Julkaisematon.

Riessman, Catherine K. (1993) Narrative Analysis. Thousand Oaks:Sage.

Ronkainen, Suvi (1998) Sukupuolittunut väkivalta ja sen tutkimus Suomessa. Tutkimuksen katveet valokeilassa. Naistutkimusraportteja 2/1998. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Ronkainen Suvi (2001) Sukupuolistunut väkivalta ja uhriutumisen paradoksit. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 2001, 38, 139–151.

Ronkainen, Suvi (2004) Kvantitatiivisuus, tulkinnallisuus ja feministinen tutkimus. Teoksessa Marianne Liljeström (toim.) Feministinen tietäminen. Keskustelua metodologiasta. Tampere: Vastapaino, 44–69.

Ronkainen, Suvi (2008) Intiimi loukkaus ja haavoittuvuus: seksuaalinen väkivalta ja pornografisoivat narratiivit. Teoksessa Sari Näre & Suvi Ronkainen (toim.) Paljastettu intiimi: sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 43–83.

Ronkainen Suvi & Näre, Sari (2008): Intiimin haavoittava valta. Teoksessa Sari Näre & Suvi Ronkainen (toim.) Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 7–40.

Saari, Salli (2003) Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kriisit ja niistä selviytyminen. 3.p Helsinki: Otava.

Terr, Leone (1997) Suden lapset – lukitut muistot. Helsinki: WSOY. Törrönen, Hannele (2009) Väkivallan parissa tehtävä työ – näkökulmia työntekijälle, ajatuksia asiakkaalle. Teoksessa Hannele Törrönen (toim.) Vaiettu naiseus. Ajatuksia naisen väkivallan tunnistamisesta, nimeämisestä ja hoitamisesta. Raportti 10. Helsinki: Ensi- ja turvakotien liitto.

Wahlström, Jarl (1999) Psykoterapia keskusteluna ja kertomusten kudelmana. Teoksessa Juha Ihanus (toim.) Kulttuuri ja psykologia Helsinki: Yliopistopaino, 217–238.

osa kaksi Merja Laitinen – Naiseuden narratiivit

77

78

o sa k o l m e

VäkivaltatyÜn moninaisuus

79

80

Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet Annukka Hulkko

Tässä artikkelissa tarkastellaan parisuhdeväkivallan varhaisia vaiheita ja ennaltaehkäisyä ensisijaisesti Ajoissa apua perheväkivaltaan (AAP) -hankkeessa kerätyn aineiston ja tehdyn verkostoyhteistyön pohjalta. Haastatteluaineisto koostui 17 yksilö- ja 10 fokusryhmähaastattelusta, joissa keskityttiin uhrien ja tekijöiden kokemuksiin parisuhdeväkivallan varhaisista vaiheista. Aineistoa käytettiin hankkeen verkostoyhteistyössä – käytännössä kehitettiin työyhteisökohtaisia ennalta ehkäiseviä työskentely- ja toimintamalleja.

Artikkeli etenee parisuhdeväkivallan teoreettisesta tarkastelusta kokemuksellisen tiedon tarkasteluun. Vaikka parisuhdeväkivallasta tuotetut tutkimukselliset kuvat yleistävät, yksinkertaistavat ja kategorisoivat ilmiötä, ne myös merkittävällä tavalla sitovat ilmiön osaksi viitekehystä. Tämä viitekehys määrittää käsityksiä, jotka liittyvät ilmiön syihin, esiintyvyyteen, osallisuuteen ja seurauksiin. Lopuksi tarkastellaan parisuhdeväkivallan ennaltaehkäisyä työyhteisöjen näkökulmasta ja pohditaan, millä tavalla kokemuksellisuutta voidaan hyödyntää ennalta ehkäisevässä työssä.

Parisuhdeväkivallan teoriaa Lundy ja Grossman (2001, 122–123) jakavat perhe- ja parisuhdeväkivaltaa selittävät teoreettiset näkökulmat kolmeen ryhmään: psykologiset ja psykiatriset, sosiaalipsykologiset sekä sosiokulttuuriset selitysmallit. Psykologisissa ja psykiatrisissa selitysmalleissa korostetaan väkivallan ja persoonallisuuden piirteiden, persoonallisuushäiriöiden, alhaisen itsetunnon sekä traumaattisen kiinnittymisen välistä yhteyttä. Esimerkiksi Dutton (1994, 1998, 2000; Dutton & Browning 1988; Hart, Dutton & Newlove 1993; Tweed & Dutton 1998) on ottanut esiin persoonallisuushäiriöiden – esimerkiksi rajatilapersoonallisuushäiriön – ja kiintymyssuhteen – turvattoman kiintymyssuhteen – merkityksen

81

82

väkivaltaisissa suhteissa. Duttonin (1995) mukaan konfliktitilanteiden emotionaalinen reagointi voidaan selittää kiintymyssuhdeteorian ja traumamallien avulla. Tällöin parisuhdeväkivallassa merkittäviä ovat väkivallan tekijöiden sisäiset prosessit (huoli, jännitteisyys, epävakaa käsitys itsestä), lapsuuden häpeäntunteet (shaming experiences) ja traumaattiset tapahtumat (traumatic stressors).

Myös Moffitin (2005; Moffit & Caspi 2006) tutkimukset väkivaltaisen käyttäytymisen biososiaalisesta perustasta kuuluvat osin psykologisiin ja psykiatrisiin selitysmalleihin.

Sosiaalipsykologisissa selitysmalleissa korostuvat erityisesti teoriat, jotka kuvaavat perhe- ja parisuhdeväkivallan vuorovaikutuksellista, dynaamista ja systeemistä luonnetta. Esimerkiksi Strausin (1971) ja Gellesin1 (1974) uraauurtavat perheväkivaltatutkimukset ja laajat väestötutkimukset (NFVS 1975; 19852) kiinnittyvät teoreettisesti vahvasti konfliktiteoriaan, jonka perusolettamus on intensiivisyys ja ambivalenssi läheisten ihmissuhteiden vuorovaikutuksessa. Läheisten ihmissuhteiden vuorovaikutuksen erityispiirteet selittävät osaltaan sitä, miksi väkivallasta tulee konfliktien ja ristiriitojen pätevä ratkaisutapa. Sosiaalisen oppimisen teoria sijoittuu myös sosiaalipsykologisiin ja vuorovaikutuksellisiin selitysmalleihin. Sosiaalisen oppimisen teoria nojaa käsitykseen väkivaltaisen käyttäytymisen oppimisesta: Lapsi oppii lähiympäristöä havainnoimalla väkivaltaisen käyttäytymismallin ja voi edelleen oppia tulkitsemaan sosiaalista toimintaa vääristyneellä tavalla. Sosiaalisen oppimisen teorialla on pyritty selittämään erityisesti väkivallan siirtymistä sukupolvelta toiselle. (Vrt. esim. Bandura 1973; Selzer & Kalmuss 1988) Sosiokulttuuriset selitysmallit keskittyvät perhe- ja parisuhdeväkivallan yhteiskunnallisiin tekijöihin. Haapasalon (2008, 51) mukaan erilaiset yhteiskunnalliset ja kulttuuriset tekijät voivat joko lisätä tai vähentää väkivallan riskiä.

Väkivallan käyttöä suosivat esimerkiksi kulttuuriset arvot ja asenteet. Osaltaan väkivaltaiseen käyttäytymiseen ja sen hyväksyttävyyteen vaikuttavat yhteiskunnalliset rakenteet. Lisäksi erilaiset yhteiskunnalliset riskitekijät – työttömyys, asuinolot, sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuus, syrjäytyminen ja osattomuus – vaikuttavat väkivallan ilmenemiseen. Erityisesti sosiologisissa teorioissa – sosiaalisen kontrollin teoria ja anomiateoria – painotetaan erilaisten sosiaalisten tekijöiden, prosessien ja rakenteiden merkitystä. Perhe- ja parisuhdeväkivallan feministiset teoriat (esim. Dobash & Dobash 1979; Roy 1976, Walker 1984) selittävät väkivaltaisen käyttäytymisen yhteiskunnallisen patriarkaatin – naisten alisteisen aseman ja miesten valta-aseman – kautta.3 Väkivalta näyttäytyy konkreettisina, taloudellisten ja sosiaalisten prosessien tukemina tekoina, joilla naisia voidaan kontrolloidusti pitää alistettuina. Stressiteorioissa korostetaan yhteiskunnallisten muutosten ja niiden hallinnan merkitystä: Väkivaltaisella käy-

osa kolme Annukka Hulkko – Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet

töksellä voidaan erilaisissa stressaavissa elämäntilanteissa ja siirtymävaiheissa (transition) kompensoida voimavarojen ja elämänhallintataitojen puuttumista. (vrt. esim. Farrington 1986; Hotaling & Straus 1980) Perhe- ja parisuhdeväkivallan tutkimus liittyy erilaisiin näkökulmiin ja teorioihin. Vahva tutkimuksellinen kahtiajako on toisaalta feminististen ja toisaalta perhetutkimuksen traditioiden välillä: edellinen liittyy selkeästi yhteiskunnallisiin ja sosiologisiin, jälkimmäinen sosiaalipsykologisiin ja vuorovaikutuksellisiin lähtökohtiin. Traditioiden tärkeimmäksi kiistakapulaksi on noussut perhe- ja parisuhdeväkivallan sukupuolisuus: perheväkivaltatutkimuksissa (esim.

Straus & Gelles) perhe- ja parisuhdeväkivalta on sukupuolisymmetristä, lähtökohdiltaan feministissä tutkimuksissa (esim. Dobash & Dobash) lähtökohtaisesti asymmetristä. Traditioiden välistä kiistaa on selitetty tutkimusotteiden eroilla.

Esimerkiksi Archer (2000) on meta-analyyttisessä tarkastelussaan ottanut esiin otosten merkittävyyden suhteessa parisuhdeväkivallan sukupuolisymmetriaan.

Laajoissa väestötutkimuksissa – joissa oli useimmiten käytetty Strausin Conflict Tactics Scale -kyselyä – naisten ja miesten fyysisessä aggressiossa ei ollut suuria eroja, mutta ns. turvakotiotoksissa miehet identifioituivat useimmiten väkivallan tekijöiksi. Tutkimusotoksiin liittyvä ongelma on ilmeinen: Väestöotoksissa oli mukana yksilöitä, jotka eivät välttämättä olleet väkivaltaisissa suhteissa, ja turvakotiotoksissa ainoastaan yksilöitä, jotka olivat olleet väkivaltaisissa suhteissa. Havaintojensa pohjalta Archer (mt.) on esittänyt, että parisuhdeväkivaltatutkimuksessa erilaiset otannat tuottavat väistämättä keskenään ristiriitaisia tuloksia.

Tutkimustulosten ristiriitaisuutta on selitetty väkivallan monimuotoisuudella. (vrt. esim. Babcock et al. 2005; Graham-Kevan & Archer 2003; HolzworthMunroe & Stuart 1994; Straus 1999) Esimerkiksi Johnson (1995) on väittänyt, että parisuhdeväkivalta ei ilmiönä ole yhtenäinen: Erilaiset otokset ja menetelmät ilmentävät parisuhdeväkivallan eri muotoja. Johnsonin parisuhdeväkivallan muotojen määrittely on lähtenyt patriarkaalisen terrorin (patriarchal terrorism) ja yleisesti esiintyvän väkivallan (common couple violence) erottelusta. Määrittely on edennyt jaotteluihin: parisuhdeterrori (intimate terrorism), pakottava kontrollointi (coercive controlling violence), tilannesidonnainen väkivalta (situational couple violence), molemminpuolinen väkivaltainen kontrollointi (mutual violent control), väkivaltainen vastustaminen (violent resistance) ja erotilanteeseen liittyvä väkivalta (separation instigated violence) (vrt. Johnson 1995, 2008; Johnson & Kelly 2008). Johnsonin (esim. 2000) mukaan parisuhdeterrorin ja pakottavan kontrolloinnin muodot näkyvät erityisesti ns. turvakotiotoksissa, joissa väkivalta määrittyy erityisesti miesten vallankäyttönä ja kontrollointina, ja on seurauksiltaan useimmiten vakavaa. Laajoissa väestötutkimuksissa yleisempää on tilanne-

Parisuhdeväkivallan teoriaa

83

84

sidonnainen väkivalta, joka määrittyy riitatilanteisiin liittyvänä, symmetrisenä ja seurauksiltaan vähemmän vakavana. Johnsonin mukaan parisuhdeväkivallan eri muodot poikkeavat merkittävästi toisistaan: syiden, osallisuuden, esiintyvyyden ja seurauksien tasolla. Tämä asettaa ehtoja ja rajoja parisuhdeväkivallan preventio- ja interventiomalleille.

Erilaiset bioekologiset ja ekologis-kehitykselliset teoriat (vrt. Bronfenbrenner 1974; DePanfilis & Zuravin 1998, DePanfilis 1996) ovat hahmottaneet perhe- ja parisuhdeväkivaltaa useiden eri tasojen – yksilö, perhe, lähiympäristö, kulttuuri ja yhteiskunta – vuorovaikutuksen kautta. Eri tasoilla on useita yksilön käyttäytymiseen epäsuorasti tai suorasti vaikuttavia tekijöitä, jotka voidaan edelleen kehityksellisessä kontekstissa jakaa riski- ja suojaaviin tekijöihin. Potentiaalisia kehitykseen vaikuttavia riskitekijöitä ovat: yksilötasolla vaikea temperamentti, stressaavat elämänkokemukset ja lapsuuden aikaiset ongelmat psyykkisessä hyvinvoinnissa (vrt. haavoittuvuus, vulnerability); perheen tasolla jatkuvat ristiriidat sekä kriittinen ja epäjohdonmukainen kasvatus; koulu- ja yhteisötasolla epäonnistumisen kokemukset, normittomuus, sosiaalisen kompetenssin puute ja yhteisön vaihtuvuus; yhteiskunnallisella tasolla erilaiset ilmiöt, työttömyys, syrjäytyminen ja osattomuus.

Riskitekijöiden vaikutus on erilaista eri kehitysvaiheissa, sama tekijä voi lisätä riskikehityksen todennäköisyyttä yhdessä kontekstissa ja vähentää toisessa.

Erilaiset suojaavat tekijät voivat kumota riskitekijän, mutta vain silloin jos suojaavaa tekijää voidaan käyttää hyväksi – ja jos riskitekijöitä on. Riskitekijöiden vaikutuksiin vaikuttavat: läheiset ja turvalliset ihmissuhteet, harrastukset, erilaiset suojaavat prosessit (adoptio, ero) sekä selviytymiskeinot ja -kyvyt (coping, resilience) – ongelmanratkaisu, emootionsäätely, vastoinkäymisen ja sen merkityksen arviointi, joustavuus ja stressinsietokyky. (Ks. esim. Haapasalo 2008, 53) Teoreettisessa viitekehyksessä Ajoissa apua perheväkivaltaan (AAP) -hankkeen haastatteluaineisto määrittyy ns. turvakotiaineistoksi. Haastatteluissa keskitytään väkivallan muodoista erityisesti parisuhdeterroriin ja pakottavaan kontrollointiin. Väkivalta näkyy haastatteluissa pääsääntöisesti useiden eri tasojen ilmiönä, tämän vuoksi parisuhdeväkivallan ilmiötä lähestytään nimenomaan ekologisesta näkökulmasta. Haastatteluaineiston lähtökohdat asettavat selkeät rajat ja ehdot artikkelissa esitellyille ennalta ehkäiseville työskentely- ja toimintamalleille, koska parisuhdeväkivallan eri muodot eroavat toisistaan niin syiden, osallisuuden ja esiintyvyyden kuin seurauksien tasolla.

osa kolme Annukka Hulkko – Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet

Aikaisemmat tutkimukset NiCarthy & Hutt (1990) ovat tutkineet parisuhteeseen liittyviä ja väkivaltaa ennakoivia merkkejä. Heidän mukaansa mustasukkaisuutta, omistushaluisuutta ja kontrollointia on monissa väkivaltaisissa parisuhteissa jo alkuvaiheessa. Tyypillisiä alkuvaiheen varoitusmerkkejä ovat myös erilaiset uhkailun, määräilyn, hallinnan, häpäisemisen, nöyryyttämisen ja syyttämisen muodot sekä seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvät vaatimukset. Lisäksi NiCarthy & Hutt pitävät todennäköisinä väkivaltaa ennakoivina asioina: nopeaa tunneperäistä kiintymystä, väkivaltaista lapsuudenperhettä ja aikaisempia väkivaltaisia ihmissuhteita sekä tiukkoja sukupuolirooleja ja -odotuksia.

Short et al. (2000) ovat parisuhdeväkivallan varhaisiin vaiheisiin keskittyneessä tutkimuksessa syventyneet erityisesti kolmen asian tarkasteluun: a) mitkä tekijät lisäävät väkivaltaisen suhteen riskiä, b) mitkä tekijät toimivat fyysisen väkivallan ennakoivina merkkeinä ja c) mitkä tekijät toimivat suojaavina tekijöinä väkivallan loppumisen suhteen.

Lisäksi Short et al. ovat tarkastelleet sitä, missä määrin afroamerikkalaisten (African American) ja valkoisten (White) naisten ja/tai kaupunkilais- ja maalaisväestön riski- ja suojaavat tekijät eroavat toisistaan. Tutkimukseen osallistui yhteensä 168 naista: 81 valkoista, joista 42 oli kaupunkilaisväestöä, ja 87 afroamerikkalaista, joista 48 oli kaupunkilaisväestöä. Naisten ikäjakauma oli 18–50 vuotta. Osallistujat rekrytoitiin paikallisilla mainoksilla, osa naisista ohjautui tutkimukseen turvakotien ja naisjärjestöjen kautta. Osallistumisen kriteereinä olivat väkivaltainen parisuhde – ei enää suhteessa tai väkivalta loppunut suhteessa – ja vähintään kuuden kuukauden ”kuivilla olo” väkivaltaisesta suhteesta.

Tutkimusmenetelmänä käytettiin fokusryhmähaastattelua (focus group interview) ja aineisto koodattiin tekstianalyysiohjelmistolla. Varsinainen haastattelurunko koostui osioista, joissa keskityttiin ennakoiviin merkkeihin sekä suhteeseen jäämisen ja väkivallasta irrottautumisen (muutoksen) syihin.

Ryhmien kokemukset parisuhdeväkivallan riskitekijöistä ja ennakoivista merkeistä olivat varsin yhteneviä, ja osin myös samansuuntaisia NiCarthyn & Huttin tutkimuksen kanssa. Short et al. tutkimuksessa näkyivät esimerkiksi seuraavat merkit: suhteen nopea eteneminen, suhteen alussa alkaneet kontrolloinnin ja eristämisen yritykset sekä mustasukkaisuus. Ennakoiviin merkkeihin lukeutuivat myös miehen viehätysvoimaisuus sekä ylimitoitetut ja kohtuuttomat hyvän tahdon eleet naisen sukulaisia kohtaan. Lisäksi Short et al. tutkimuksessa väkivaltaa ennakoivia tekijöitä olivat: miehen ylimielinen ja loukkaava käytös

Aikaisemmat tutkimukset

85

86

muita naisia kohtaan, muiden syyttäminen omasta huonosta käytöksestä ja epäonnistumisista sekä lapsuuden kodissa ilmennyt väkivalta. Short et al. (2000, 278) muistuttavat, että väkivaltaisissa suhteissa ennusmerkit esiintyvät harvoin yksittäisinä – on todennäköistä, että ennusmerkit limittyvät toisiinsa. Todennäköisesti ennakoivat merkit myös eskaloituvat ajan myötä.

Short et al. tutkimuksen haastateltaville lähtemispäätös oli rationaalinen ratkaisu, joka perustui huolelliseen ja tarkkaan – lähinnä haittojen, hyötyjen ja seurausten – pohdintaan. Short et al. (2000, 276) ovat jakaneet jäämisen syyt kahteen kategoriaan, positiiviseen ja negatiiviseen. Negatiiviseen kuuluvat muun muassa huono taloudellinen tilanne, asumisongelmat, emotionaalinen riippuvuus, huoltajuusasiat ja pelko jälkiseurauksista. Positiiviseen kuuluvat romanttinen rakkaus, sitoutuminen vihkivalaan, halu ydinperheen ylläpitämiseen sekä usko kumppanin muuttumiseen ja muuttumisen mahdollisuuteen.

Haastateltaville lähtemispäätös todentui usein jonkinlaiseen katkeamispisteen (breaking point) saavuttamiseen ja tilanteen uudelleenmäärittelyyn (oma ja kumppanin reflektointi). Ratkaiseva tekijä oli ymmärrys siitä, että kumppanin väkivaltainen käytös ei lopu vaan eskaloituu hengenvaaralliseksi. Lähtemistä motivoivat myös lapset, jotka olivat joutuneet väkivallan kokijoiksi. Ystävien ja sukulaisten emotionaalinen ja konkreettinen apu edesauttoi suhteesta lähtöä. Turvakoti- ja muiden sosiaalisten palveluiden käyttö näyttäytyi puolestaan lähtemistä tukevana tekijänä pääsääntöisesti vain valkoisten naisten ryhmällä.

Lähtemis- ja muutosvalmiuteen positiivisesti vaikuttaviin tekijöihin lukeutuvat tutkimuksen mukaan helposti lähestyttävät tukiryhmät ja -organisaatiot, väkivallan tekijään kohdistuvat tehokkaat lailliset toimenpiteet, itsenäisyyttä tukevien taloudellisten ja materiaalisten resurssien (asuminen, raha, huonekalut, vaatteet) saatavuus, psykoedukatiiviset toimintamuodot ja turvakodit.

Tutkimukseensa perustuen Short et al. (2000, 279–280) esittävät, että seuraavat asiat ovat primaarissa ennaltaehkäisyssä tärkeitä: a) valppaus ennakoivien merkkien identifioinnissa, b) perheväkivaltahistorian rooli ja c) romanttisten suhteiden ikäkysymykset.

Short et al. (2000, 280) mukaan periaatteessa jokaisella parisuhteessa olevalla naisella on riski joutua parisuhdeväkivallan uhriksi. Toisaalta mikä tahansa yksittäinen varoitusmerkki – viehätysvoima, pikaromanssi, mustasukkaisuus, omistushalu, kriittisyys, rajojen testaaminen ja toisten syyttäminen – ei sinänsä ole merkittävä tekijä parisuhdeväkivaltaa ennakoitaessa. Merkittäväksi nousee pikemminkin se, missä määrin nämä merkit – erityisesti kontrolloinnin, häpäisemisen ja eristämisen muodot – eskaloituvat ja esiintyvät samanaikaisesti.

osa kolme Annukka Hulkko – Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet

Short et al. mukaan ennaltaehkäisy tulisi kohdistaa ensisijaisesti naisiin ja nuoriin, jotta he pystyvät tunnistamaan varoitusmerkit omissa suhteissaan ja omaksuvat omaan suhteeseen käytännöt ja normit, joissa ei esiinny väkivallan muotoja. Short et al. (2000, 280) ottavat voimakkaasti esiin lapsuudenperheen merkityksen ja roolin parisuhdeväkivallassa. Naisten kyky nähdä varoitusmerkkejä näytti heikentyvän, jos naisen lapsuuden perheessä oli ilmennyt väkivaltaa.

Short et al. esittävät, että väkivallan ehkäisytoimet pitää kohdistaa erityisesti niihin aikuisiin ja lapsiin, joiden lapsuuden kodissa on ilmennyt väkivaltaa.

Väkivaltaisen perhehistorian vaikutusten minimointi vaatii Short et al. mukaan kattavaa kommunikointistrategioiden ja interventioiden systeemiä: a) parisuhdeväkivallan ennakoivista merkeistä kerättyä tietoa jaetaan erityisesti naisten terveyspalveluissa (esitteet, lehdet, kirjat jne.), b) itsearviointivälineiden kehittämistä ennakoivista merkeistä (ja niiden kattava saatavuus esimerkiksi terveys- ja sosiaalihuollossa, kirjastoissa jne.) sekä c) lisätään ja syvennetään vanhempien ymmärrystä ennakoivista taidoista ja väkivallan vaikutuksista (lapsilla).

Short et al. viittaavat myös historiallisiin ja kulttuurisiin tekijöihin, jotka merkittävällä tavalla myötävaikuttavat väkivaltaa hyväksyviin uskomuksiin parisuhteesta, itsevarmuudesta, omanarvontunteesta, itsenäisyydestä ja odotuksista. Ennaltaehkäisevät toimet tulisi Short et. al mukaan liittää myös peruskoulujen terveyskasvatukseen (Short et al. 2000, 281–282).

NiCarthy & Hutt ja Short et al. tutkimukset vaikuttivat myös AAP-hankkeen haastatteluteemoihin. Haastatteluissa keskityttiin erityisesti erilaisten kontrolloinnin muotojen sekä näiden tekijöiden eskaloitumistendenssien ja yhdessä esiintymisen tarkasteluun. Short et al. ajatukset parisuhdeväkivallan ennaltaehkäisevistä toimista vahvistivat AAP-hankkeen ennaltaehkäisytoimia. Hankkeessa perehdyttiin ilmiöstä tiedottamiseen eri kohderyhmille – esimerkiksi nuorille aikuisille, varusmiehille ja opiskelijoille – nimenomaan kokemustiedolla.

Yksilö- ja fokusryhmähaastattelut AAP-hankkeen tutkimuksessa haastateltiin 17 osallistujaa – sekä väkivallan tekijöitä että uhreja. Ainoa muodollinen kriteeri haastatteluihin osallistumiseen oli henkilökohtainen kokemus perhe- tai parisuhdeväkivallasta. Muiden potentiaalisten kriteerien suhteen – esimerkiksi sosioekonominen status, koulutus – haastateltava joukko oli varsin kattava. Osa haastateltavista ei enää haastatte-

Aikaisemmat tutkimukset

87

88

lujen aikaan elänyt väkivaltaisessa suhteessa. Haastatteluihin ohjauduttiin paikallisten väkivaltatyön avopalveluiden sekä kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden kautta. Käytännössä haastateltavaa joukkoa voidaan verrata ns. turvakotiotoksiin.

Yksilöhaastattelut perustuivat avoimeen haastatteluun, jota ohjasi löyhä teemarunko: ennakoivat ja varhaiset vaiheet, parisuhteen konfliktitilanteet ja niiden ratkaisutavat sekä väkivallan muodot. Henkilöstä riippuen haastatteluja tehtiin 1–3. Yksilöhaastatteluista edettiin fokusryhmähaastatteluihin, joiden tarkoituksena oli 1) t arkentaa ja monipuolistaa perheväkivallan ennakoiviin merkkeihin liittyvää tekijöiden ja kokijoiden sanastoa ja ajattelutapoja, 2) vahvistaa tulosten tulkintaa, 3) tuoda mukaan vertaisryhmällinen ulottuvuus ja 4) vahvistaa haastateltavien osallisuutta tutkimushankkeessa (ks. esim. Solatie 2001).

Fokusryhmähaastatteluissa kokemusten vastavuoroinen jakaminen ja moniääninen dialogisuus edesauttoivat erityisesti yhteistyössä tuotettavan tiedon syntymistä ja perinteisen tutkijan valta-aseman vaikutuksen vähentymistä: ”fokus” siirtyi selkeämmin haastateltavien keskinäiseen sosiaaliseen dynamiikkaan (vrt.

Törrönen 2005, Bryman & Bell 2003). Fokusryhmiin osallistui 8 yksilöhaastateltua, osallistuminen oli vapaaehtoista. Sekä yksilö- että fokusryhmähaastattelut nauhoitettiin ja litteroitiin.

Haastattelututkimuksen metodologinen lähestymistapa määrittyi narratiivisuuden ja kokemuksen tutkimisen kautta. Tutkimuksellisesti tieto tuotettiin tarinoiden avulla, joita analysoitiin Giorgin fenomenologisen psykologian metodilla (vrt. Bruner 1987, Giorgi 1989). Narratiivisen viitekehyksen ja giorgilaisen, viisivaiheisen analyysimetodin (vrt. Giorgi 1985; Perttula 1995, 2000) yhdistämisellä tavoiteltiin tilan antamista kerronnallisesti rakennetuille ja välitetyille kokemuksille perhe- ja parisuhdeväkivallasta sekä tämän kokemuksen kuvaamista mahdollisimman alkuperäisessä muodossa.

Haastatteluissa nousi selkeästi esiin neljä osa-aluetta, joiden kautta perhe- ja parisuhdeväkivallan varhaisia vaiheita voidaan tarkastella: 1) tunteiden ja käyttäytymisen taso, 2) yksilölliset tekijät, 3) parisuhdetekijät ja 4) elämäntilanne. (ks. kuvio 1)

osa kolme Annukka Hulkko – Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet

Kuvio 1. H aastattelujen esiin nostamia osa-alueita, joiden kautta perhe- ja parisuhdeväkivallan varhaisia vaiheita voidaan tarkastella.

Muut tekijät

Elämäntilanne

• Alkoholiongelmat, päihdeongelmat, mielenterveysongelmat

• Siirtymät • Stressikokemukset

• Aikaisemmissa suhteissa ilmennyt väkivalta

Yksilölliset tekijät

• Suhteen nopea eteneminen

• Tunne-elämän epävakaus

• Lapsuudenkodin ongelmat

• Narsistiset ulottuvuudet • Epäluuloisuus, huomionhakuisuus

Parisuhdetekijät

• Ristiriitainen minäkokemus

• Kontrollikäyttäytyminen, epäsymmetrinen valta-asema

Ennakoivat ja varhaiset vaiheet

• Konfliktitilanteiden vuorovaikutusmallit

• Tunteiden taso: tunnetilat (emootio)

• Parisuhteen epävakaus, kiintymystyylit

• Käyttäytymisen taso

Osa-alueet ovat luonnollisesti vuorovaikutteisessa suhteessa toisiinsa, mutta keinotekoinen erittely antaa tilaa väkivallan syvemmälle tarkastelulle. Muutokset tunteissa ja käyttäytymisessä ovat kokemuksellisesti välittömiä ja varhaisten vaiheiden kannalta merkittäviä ilmiöitä. Näiden kokemusten taustalla on useimmiten erilaisia tekijöitä, jotka liittyvät yksilöllisiin piirteisiin, parisuhteeseen ja elämäntilanteeseen.

Tunteet ja käyttäytyminen Tekijöiden ja kokijoiden haastatteluissa kerrotut kokemukset perhe- ja parisuhdeväkivallan varhaisista vaiheista ovat hyvin samankaltaisia eri ryhmissä, mutta eroavat toisistaan merkityssisällöissä. Molemmat ryhmät esimerkiksi liittävät perhe- ja parisuhdeväkivallan varhaisiin vaiheisiin pelon, häpeän ja turvattomuuden kokemuksia – sen sijaan tunnekokemuksia aikaansaaneet tilanteet vaihtelivat merkittävästi eri ryhmissä. Uhriryhmässä pelon tunteet liittyivät useimmiten kumppanin uhkaavaan käyttäytymiseen, mutta tekijäryhmässä pelon tunteet kiinnittyvät erityisesti hylkäämisen ja arvottomuuden kokemuksiin: No tässä on niinku tälläset asiat, että jos ihminen hakkaa nyrkillä seinään tai on tällanen niinku kiukkunen luonne. Ja että sitä niinku pelkää, vaikka se ei oo koskenukkaan siuhun. Ni se ois miun niinku pitäny tajuta, että hetkinen, nyt.

Mutta sillon se meni vaan niin, että siinähän on kova jätkä. -- Se nousi siitä

Yksilö- ja fokusryhmähaastattelut

89

miehen käytöksestä, kun se tuli joskus niin vihaseks. Ni sillon tuli sellanen pelko, sellanen pelkotila, että jos tuo tekeekin jotain.

Siis se mies, joka on mustasukkanen, kontrolloi ja lyö, pelkää ihan hirveesti. Pelkää ihan hirveesti. Sitä hylkäämistä, sitä et mua ei rakasteta, sitä et mä jään yksin. Kaikkea sitä. Ja se tekee just ne asiat, mitkä toteuttaa sen pelon. Mitä enemmän mä pelkään, sitä enemmän, sitä varmemmin sitä lyö Erityisesti uhrien haastatteluissa korostuivat traumaattisille tapahtumille ominaiset tunnereaktiot – ahdistuneisuus, jännittyneisyys, tunnottomuus (tunteettomuus) ja epätodellisuuden tunteet – ja jonkun verran myös fyysiset oireet (pahoinvointi).

90

: No jos asettautuisit itsesi ulkopuolelle…mitä ne merkit sitten vois olla, josta H pitäis voida lukea, että nyt on jotain? Esimerkiksi itsesi kohdalla.

Tämmönen, että sulkeutuu, masentuu, muuttuu erilaiseks, ahdistuneeks esimerkiks. Jos lakkaa olemasta jollain tavalla pelokas.

H: Millä tavalla pelokas?

No se, että jos huomaa vähän siitä, että vaikka jos se mies on samassa huoneessa ja näkee että se vähän uhkaa, että pelottaa.

H: Miten tää sulkeutuminen, mitä sää sillä tarkotat?

No se sulkeutuminen, niinku sisäänpäin, ettei oo enää kavereihin yhteydessä.

Sitte jos tapaa kavereita, ni puhuu ihan pintapuolisia asioita…no mites teillä menee…no meillä menee iha hyvi ja mites sulla menee. Että loppuu tavallaan halu puhua niistä hyvistäki asioista.

Häpeän ja syyllisyyden kokemukset nousivat esiin molemmissa ryhmissä – tekijöillä kokemukset liittyvät selkeästi tekoon ja uhreilla kohteena olemiseen.

Usein tekijä kokee syyllisyyttä ja häpeää teostaan, mutta syyllistää myös uhria teostaan.

Vaikka mies sitten yritti ottaa keskusteluun ja mies oli oikeestaan aktiivisempi hakemaan sitä apua meille..niin mie vaan en osanna sillä tavalla perääntyy. Mie sitten olin hyvin haluton puhumaan sitä, et niinku puimaan niitä tilanteita jälkikäteen, koska mie tiesin tehneeni väärin. Ja oli sit kauheen syvä häpeä siitä väkivallasta…-- Mut mie en kertakaikkiaan kyenny puhumaan siitä. Mieshän puhu hyvin avoimesti ja aina kun puhutaan siitä, et suomalainen mies ei puhu, niin meijän kohalla se oli niinku täysin päinvastoin..Et mies niinku pysty puhumaan ja mie taas en. Mie taas vaan sanoin, että mitä se sulle kuuluu. Ei nää kuulu

osa kolme Annukka Hulkko – Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet

sulle, et nää ei oo siun asioita ollenkaan, että mitä sie näistä urkit. Urkit vaan sen takia, että pystyt käyttämään näitä jossain kohti niinku minua vastaan.

Miun ex-mies aina, että siehä kerjäsit sitä, et siehä ansaitsit sen.

Tekijäkontekstissa kumppanin syyllistäminen ja väkivaltaisen teon ulkoistaminen on usein liitetty neutralisaatioteorioihin, joissa selittelytavat – neutralisaatiot – perustuvat teon tilannekohtaiseen hyväksymiseen ja perusteluun.

Esimerkiksi Agnew (1994) ja Cavanagh et al. (2000) ovat esittäneet, että varsin yleisinä väkivaltaisen käyttäytymisen selitystapoina toimivat: teon/tapahtuman kieltäminen (denial), toisten syyttäminen (blame; counter-denounce), teon/seurausten vähätteleminen (minimisation) ja ”alentunut syyntakeisuus” (reduced competence). Toisaalta väkivallan tekijän oma kokemus häneen kohdistuvasta kaltoinkohtelusta, mitätöinnistä, hylkäämisestä ja torjumisesta näkyy varsin vahvana.

Siitähän on kyse väkivallassa, kaikes täs kontrolloinnissa, että mä maksan takasin. Et mulle on tehty jotain, mä olen uhri, mulle on tehty jotain ja mä samastun siihen uhrin rooliin…et vitsi kun sä et soittanu vaikka lupasit, et jumalauta sä oot nyt mulle velkaa, ai et oo vai, no mäpä lisään vähän kierroksii, et tajuutsä et sä oot velkaa…se lähtee siitä, et mä olin uhri. Sä teit mulle jotain, mikä ei oo kohtuullista tai mulle oikein ja mä ansaitsen parempaa.

Tunnetason muutokset vaikuttavat ja yhdistyvät myös käyttäytymisen tason (strategisiin) muutoksiin. Useimmiten erilaiset pelkotilat, ahdistuneisuus, jännittyneisyys ja turvattomuus heijastuvat parisuhteeseen joko välttelevänä tai konfrontoivana käyttäytymisenä. Käyttäytymisessä tunteiden tason muutokset näkyvät varovaisuutena ja ennakointina, mikä saattaa samanaikaisesti johtaa kumppanin ylimitoitettuun ja väkivallan kehää ylläpitävään (emotionaaliseen) reagointiin.

Kun esimerkiksi auto tulee pihaan, miten kovaa se esimerkiks jarruttaa, niin siitä ollaan tiietty. Tai millä tavalla aukee ulko-ovi. Ni sillon lähettiin vaikka lasten huoneeseen ja avattiin telkkari, että ollaan täällä. Ja oon kauheen vahvasti eläny hänen mielihalujen mukaisesti ja kaikella lailla ennakoinu sitä ja sanonu lapsillekin, että nyt iskä on varmaan aika väsyny, että ollaan hiljaa ja menkää vaikka omiin huoneisiin. Ihan kauhee, mitä oon tehny lapsille, mutta näin oon tehny.

Yksilö- ja fokusryhmähaastattelut

91

J ostain pienistä asioista tuli niin mieletön raivonpuuska, että se pelotti. Sillon niinku tajuaa hiljetä ja tajuaa myöntyä siihen, mitä toinen haluaa. Mie en tiiä, mitä käsitteitä tähän…mie en osaa nimetä niitä, mutta alkuun se oli just sitä, että hän sillä uhalla ja omalla olemuksellaan ohjaili ja määräili ja…”

92

Kyllähä me K:n kanssa käytiin läpi, että kun hän on ruvennut pelkäämään mun reaktioita ni sit hän on ruvennu tekemään tiettyjä asioita, esimerkiks valehtelemaan. Ja mä niinku, älä hyvä nainen ikinä, toi on ihan väärä polku, koska se on mun vastuulla se väkivalta, niissä tilanteissa se siis oli. Ja jos sä rupeet niitä funtsailemaan, ni sä et enää eläis niinku sä muuten eläisit ja sit se jäis sun sisälle ja…valehtelu on hyvä esimerkki, et tarkotus oli estää joku ikävä tilanne. No millä musta saa sitte sen kaikista isoimman reaktion aikaseks? No valehtelemalla. Eli joo, ymmärrän hyvin. Onks siin muuta keinoo, ku pistää se seinä eteen ku nainen rupee muokkautumaan, väistelemään ja välttelemään, ni eihän se voi parantaa sitä.

Uhrit kertoivat, että jo alkuvaiheessa suhteelle oli ominaista vastuunkanto kumppanin väkivaltaisesta käyttäytymisestä, mikä osaltaan selittää väkivallan varsin huomaamattomasti etenevää normalisoitumisprosessia.

Ja sitten pikku hiljaa vuosien varrella sitä jotenkin turtu siihen tilanteeseen, siihen henkiseen väkivaltaan ja alistamiseen sillä tavalla, että sitä ei sillon edes osannu luokitella epänormaliks. Sitä aatteli, ku mie oon tän ihmisen kanssa, että tää ihminen on vaan tämmönen.

Tää on päässyt tapahtumaan ihan tällai huomaamatta ja …olen jo toisen työntekijän kanssa kahteen kertaan puhunut ja nyt mä olen sulle puhunut ja…nää asiat vaan silleen… mä meen ihan hiljaiseksi koko ajan, elämässä …että vasta nyt tajuan…että miksi mä oon antanut asioiden mennä, että sellaisia hassuja vihan tunteita itseä kohtaan… että miksi mä oon niin tyhmä nainen…

Yksilölliset tekijät Väkivallan tekijän räjähdysalttiuteen ja impulsiivisuuteen liittyvistä ominaisuuksista puhuttiin molemmissa haastatteluryhmissä. Suhteen alkuvaiheessa esiinnousseiksi ja myöhempää väkivaltaista käyttäytymistä ennakoiviksi ilmiöiksi nimettiin voimakkaat tunteenpurkaukset, suuttumuksen kontrolloinnin vaikeudet ja mielialan vaihtelut.

osa kolme Annukka Hulkko – Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet

Mä koin sen sillain, et mulla niinku meni hermo. Et oli tällänen tilanne ja se oli aina sen tilanteen vika tai sen toisen ihmisen vika. Et mul meni hermot ja se oli itse asiassa ihan okei, et välil voi mennä hermot.

Kun hän suuttu ni se oli ihan mieletöntä, että semmosta normaalia suuttumista ei ollu ollenkaan. En minä tiiä pelkäsinkö minä, että hän olis minulle mitään tehny sillä lailla fyysisesti vielä, mutta…se oli ihan hirveetä. Sitte jos ties, että oli jotain mistä hän ei tykkää, ni sitte niinku saat lepytellä, selitellä, pyyellä anteeks tekemättömiä asioita että päästäs taas jollakin lailla jatkamaan. Et oli ehkä helpompaa mennä hänen mielen mukaan. Minä oon hirveen monta kertaa pyyelly anteeksi sitä, että oon huora ja oon huorannu vaikka ikäpäivänä ei oo ollu mitään sellasia. Että anteeks, että minulla on ollu toisia miehiä, vaikka niin naurettavalta ku se kuulostaakin, mutta sen takia vaan että se tilanne ois lauennu.

H: Mitä sitten tällästen tilanteiden jälkeen tapahtui? Rauhottuiko hän…?

Joo, mutta pitkän semmosen marttyyrimykkäkoulun jälkeen. Et minulla meni siihen hyvittelyyn ja semmoseen niinkun kauheen pitkä aika. Piti niellä itse se suru ja yrittää elää vähän sellasena tekopirteenä siinä et taas mennään eteenpäin.

Kyllä se sit rauhottu, mut aina mentiin sit siihen samaan tilanteeseen. Et oli joku parempi tietty aika, mut sit oltiin taas jostakin mitättömästä asiasta.

Ni ja sit siinä tulee just itellä tuo, et just ihan sama et ei tiijä, et se muuttu niinku hetkessä ja vaikka näyttäs, et kaikki on hyvin ja aamulla on kaikki hyvin, ni sitten iltapäivällä ei ookaan ja sit siinä tulee itellä se, et mitä mie nyt tekisin et se ois hyvillään. Ja et ennen ku se tulee, ja sitten millä tuulella se on et mitä, mitä mie nyt tekisin, et äkkiä leivonks mie pullaa vai mitä, et semmonen hirvee pingottaminen koko aika.

Monissa suhteissa ongelmallisia ja konflikteja synnyttäviä tilanteita esiintyi erityisesti silloin, kun kumppani esitti vastakkaisia tai eriäviä mielipiteitä.

Aluksi mie en niitä ajatellut silleen, et mie ajattelin, että hän nyt on vaan tämmöinen temperamenttinen…tai joku, mut kyllä nyt kun jälkeenpäin mietin niin kyllä hän joskus esim. puhelimessa jotain …jostain ihan pienestä mielettömästi raivostui, että silleen hillittömästi raivostui jostain ja mie mietin, että hei ei tässä nyt ole syytä tällaiseen hillittömään raivoamiseen… että semmoinen aivan niin kuin joku psykoottinen huutaminen jostakin asiasta… että hänen oli pakko saada minut uskomaan että asia on näin, et siun nyt on vaan toteltava ja uskottava että asiat on näin …. et alussa oli, kun nyt jälkeenpäin miettii, niin sellaisia mielipiteisiin liittyviä eroja joita ei saanut olla….

Yksilö- ja fokusryhmähaastattelut

93

Uhrit liittivät tekijään myös narsistisia piirteitä: empatiakyvyttömyyden, kylmyyden, julmuuden sekä röyhkeän ja loukkaavan käytöksen. Parisuhteen alkuvaiheessa käyttäytymisen narsistiset ulottuvuudet korostuivat kotioloissa, neljän seinän sisällä, mutta harvoin eksplikoituivat väkivallan tekijän käytöksessä kodin ulkopuolella.

94

Ihan sama jos ite oli kipeenä tai…. Ei mitään vaikka oisit kui kipee ollu, ni ei mitään, et mie voin tyhjentää tiskikoneen tai muuta. Et ei saanu sairastaa. Miekin olin sairaalassa, ku miun lapset synty, ni ne oli varmaan 9 kuukauden vanhoja, ku miulla oli suolisto ihan sekaisin, et olin tipassa, mikään ei pysyny sisällä. Ni lapset järjestin hoitoon, konttasin kun en uskaltanu ottaa kumpaakaan vauvaa syliin, naapurille et voiko hän ottaa ja viijä sitten miun vanhemmille, ku miut vietiin sairaalaan. Ei mitään myötätuntoa, hän kävi varmaan vajaan viikon aikana miua yhen kerran kattomassa ja sano, et täällä haisee niin pahalle, et hän ei täällä viihdy. Ja sekin oli varmaan vähä semmonen kattominen vaan, et jos nyt miun vanhemmat vaikka sattuu kysymään, ni voi sit sanoo et onhan minu mieheni täällä käyny. Eikä lapsista, ei mitään hän ei niinku ees kysyny. Et no käyks muille, et ne hoitelee niitä vauvoja, vaa se oli siis ihan….Mut sit ku oli ite vähä nenän päässä rupi, ni kaikkien piti puhaltaa tai suunnilleen niinku pyöriä siinä ympärillä et…. Se on kylmää touhua.

Moni korosti väkivallan tekijän epäluuloisuutta ja mustasukkaisuutta, jotka kohdistuivat erityisesti kumppanin ystäviin ja sukulaisiin. Tyypillisimmillään mustasukkaisuuskohtauksen laukaisee alkuvaiheessa ajatus vieraasta suhdetta uhkaavasta ihmisestä.

No ensimmäinen riitamme ja siis väkivaltamme oli sellanen, et me oltiin oltu viikko yhessä ja me oltiin sit illallisella, jossa mä koin et tällänen kaveri mun vieressä flirttaili tälle mun upouudelle tyttöystävälleni. Ja tää mun upouusi tyttöystävä on äärimmäisen ystävällinen kaikille ihmisille ja mä koin se sillain, en häntä sillon ees hirveen hyvin tuntenu, et hetkinen, nythän tää mun omistamani tyttöystävä flirttailee takasin. Mä sain niinku mustasukkasuusreaktion, en saanu sitä siinä pöydässä mut sain sen viimestään kotona. Ja ymmärrän itseäni, mun mielestä se näytti siltä. Ja se käsitys, mikä mulla oli sillon maailmasta, ni se oli sitä.

Ja aina hän niinku epäili, kun ystävienkin kanssa, että mulla on jotain vilppiä, että minä niinku suunnittelen jotain hänen selän takana tai että mulla on joku toinen mies.

osa kolme Annukka Hulkko – Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet

Lisäksi haastatteluissa otettiin esiin erilaiset vaatimukset, jotka liittyivät väkivallan tekijän huomionhakuisuuteen ja uhrin jatkuvaan saatavilla oloon ja läsnäoloon.

Tuo huomion keskipisteenä oleminen sillee, et jos nyt oltiin jossain porukassa, ni sitten siitähän lähetiin, jos siinä rupesi juttu luistamaan…. paremmin et oli ne miehiä tai naisia tai mitä hyvänsä, ni sit lähetiin, nyt mennään kotiin. Nyt myö lähetän täältä. Et se ehkä, et hän ei niinku sietäny tavallaan et minun huomio taas oli jossain muissa ihmisissä.

Tekijälle mustasukkaisuus saattaa olla reaalinen, kumppanin aikaansaama ilmiö, jonka takia kumppanin luotettavuutta kyseenalaistetaan aika ajoin.

Luulen melkein et hän on enemmän musta mustasukkanen kun minä hänestä.

Mut on se sitten sitä kautta kyllä tuonu mulle sitä mustasukkasuutta enemmän.

Ja just tätä epäilyä välillä, mis on tätä luottamuksen puutetta, koska se on ollu sellanen tai on, et kyl se sitten rupee sua itteeski…no mä tiedän, etten oo tehny mitään, joten mun on helppo olla, mut jotenkin se tarttuu se semmonen epäluulosuus toista kohtaan kun se on sua kohtaan. Ja se ei oo ollu mun tapa ja mä aina exälle ilmotin nää asiat, just sitä luottamusta. Hänen kanssa sitä ei tuu tehtyä, koska sekään ei tee sitä, et sit on joutunu niiku itte luopuun siitä. Ja ei mun exän tarvinnu soittaa mulle, et missä oon ja mihin meet, koska mä tein sen itse rehellisesti. Ja ei siinä tarttenu sitte epäillä. Oon tänä päivänä mustasukkasempi, ku oon ollu ennen. Mut ei se semmosta oo, et pitäis valvovan silmän…et joskus mä teen sitä, kun arvaan aina millon se olis menossa ulos, ni soitan sitten et onko baarissa, et arvasinko oikein.

Väkivallan tekijän minäkokemukseen liittyvät ristiriitaiset piirteet otettiin esiin. Haastateltavat kuvasivat kumppaniaan usein ihmiseksi, jolla on hyvinkin kaikkivoipia ja epärealistisia kuvitelmia itsestään ja tulevaisuudestaan.

Semmosta olemattomilla rahoilla leuhkimista. Se oli minusta ihan hirveen hävettävää. Mitä hän hankkii ja miten nopeesti hän maksaa talon pois. Ja siellä seisoo talo, velkaa enemmän kuin ottaessa tälläkin hetkellä, mut se, et hirveesti hävetti.

Ku oltiin meillä, oli jotkut kyläjuhlatkin, ni mie muistan, ku siellä hän puhu… mie näin, et niinku ihmiset naureskeli. Vähä niinku sillee, et joo just, et näitä juttuja.

Mut hän ihan tosissaan ja semmonen ehkä siinä oli myöskin, semmosta kaikkivoipaisuustunnetta, mitä mie kuvit… ajattelen, et tälle miun entiselle miehelle niinku… oli et hän oikeesti kuvitteli niinku suitsait sukkelaan hankkivansa noin vaan.

Yksilö- ja fokusryhmähaastattelut

95

Toisaalta väkivallan tekijöillä menestyksen ja kaikkivoipaisuuden rinnalle nousivat usein ajatukset arvottomuudesta, huonommuudesta, kyvyttömyydestä ja neuvottomuudesta, mikä kuvaa ristiriitaisen minäkokemuksen positiivisia ja negatiivisia ulottuvuuksia.

96

Just se, et kuka sä oikein oot. Melkein nelikymppinen mies, varatj, asun X:ssä ja sit mulla on auto ja tyttöystävä. Mulla on, huomaaks sä. Mulla on, minulla on.

Onko se sama kuin mitä mä olen? Mutta näillähän me määritellään, mulla on koira, et se kertoo musta jotain, mun identiteetistä. Sehän on ihan hirveen vaikee kysymys, et kuka minä olen. Et mä luulen, et tällänen perusvaikee asia, mut mitä kauempana se elämä jota sä elät on siitä, mitä sä olet, sitä enemmän sattuu, sitä enemmän on tuskaa, sitä vähemmän sulla on iloa, ja sitä enemmän sä rupeet sit hosumaan sitä ympäristöö tavallaan kuntoon, et ku mä tarviin sen ja ton ja säkään et saa olla noin ja…niinku määrittelen koko ajan sitä, mitä mun ympärillä saa tapahtua, jotta mä säilytän tän mun onnellisuuden. -- Me ei niinku osata elää. Ja tää on hirveen iso kysymys. Jos ajattelee väkivaltaa, pahaa oloa, musta vaan tuntuu et se tarina, mikä mulle on kerrottu, tarina jonka oon ostanu, se ei vaan vastaa sitä mun totuutta. Mut kun mä en saa mistään tukee siihen, et mä olisin oikeessa ja se tarina on väärässä. En mistään koska kaikki sanoo, et se tarina on totta.

Parisuhdetekijät Yksi merkittävistä parisuhde- ja perheväkivallan ilmiöistä liittyy vahvasti parisuhteen epäsymmetriseen valta-asetelmaan ja väkivaltaisen kumppanin kontrolloivaan käyttäytymiseen –jotka esiintyvät tavalla tai toisella jo suhteen alkuvaiheessa. Parisuhteesta puhuttaessa on oleellista painottaa väkivaltaisen suhteen prosessinomaista luonnetta, jossa monet eri tekijät ja ilmiöt vahvistavat hallintaan ja alistamiseen perustuvaa suhdetta. Elintilan kaventaminen sekä ystävyys- ja sukulaisuussuhteiden rajoittaminen esiintyvät erityisesti suhteen alkuvaiheessa.

Ja sit siinä, tossa kun ajattelee alkuvaihetta, ni hirveesti rajotettiin sitä…et mulla on hirveesti ystäviä ja kavereita, lämpimät suhteet vanhempiin ja äidin kanssa olin paljon puhelimessa ja ystävien, et se oli sitten paha asia. Ja aina hän niinku epäili, kun ystävienkin kanssa, että mulla on jotain vilppiä, että minä niinku suunnittelen jotain hänen selän takana tai että mulla on joku toinen mies. Kaikki tämmönen tuli niinku. Ja minä sitten hirveesti vakuuttelin, että ei todellakaan ja että ’sinähä se oot se minun mieheni’ ja blää blää blää. Mutta jotenki nyt jälkeen

osa kolme Annukka Hulkko – Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet

päin aateltuna kaikki oli niinku jollain lailla uhkaa: kaikki minun naispuoliset ystävät oli uhkaa.

Sillä piettiin sitten niinku kurissa, että oli niinku sellanen tavallaan, niinku miun exäkin, että se oli tavallaan miua ylempänä. Ja se pysty pitämään miut, se sai miut toimimaan tietyllä tavalla sillä väkivallan avulla.

Suhteen alkuvaiheessa monet kontrolloinnin ja hallinnan yritykset koetaan ja ymmärretään kuitenkin positiivisina huomion- ja välittämisen osoituksina.

Ja sit semmonen mieletön omistaminen että jonka tulkitsi sillon ihan väärin.

Ajatteli, et se on vaan niin rakastunu, et se ajaa minua joka ilta vieraalle paikkakunnalle kattomaan. Joka ilta on liioteltu, mut useemman kerran viikossa. Ei kenenkään muun poikaystävät tuu tänne niinku pitkästä matkasta ajaan vaan, et on se niinku ihanaa. Mut sehän oli kaikki sitä, ja nyt niinku tajuaa, että mitä minä teen, mitä minä…semmosta vahtimista ja sitä omistamista.

Kontrollointi ja hallinta ovat väkivallan tekijöille osin rationaalisia tapoja olla parisuhteessa: Taustalla voidaan havaita yhteneväisyyttä hylkäämiseen, torjumiseen ja arvottomuuteen liittyvään emotionaaliseen reagointiin.

Mä kontrolloin häntä hirveen paljon aluksi, koska mä pelkäsin ihan todella paljon. - - Sen taustalla on aina aina aina pelko, aina. Eli kun mä vähän mietin, miten mulle tuli tää olo, että mun pitäs vähän tsekata, ni mulla on joku pelko siellä takana. Onkohan se nyt jonkun toisen kanssa ja onkohan se…ja joskus ne liittyy häneen, mut suurimmas osas ne ei liity häneen. Ne liittyy muhun, ne liittyy mun pelkoihin, mitä päässäni liikkuu, mikä mistäkin syystä.-- Mut siitä tulee kontrollointi, jos sä aiot tehä jotain mikä on mun boksini ulkopuolella, ni mä en itse asiassa voi sietää sitä, et se ei mahdu mun maailmankuvaan. Et mun täytyy sitten vaan ottaa ja tunkee sut takasin sinne laatikkoon.

Erilaiset kommunikointiongelmat liittyvät väkivaltaisen parisuhteen varhaisiin vaiheisiin. Kommunikointiongelmille on varsin tyypillistä se, että konfliktitilanteiden nostattamia ristiriitoja ei pystytä ratkaisemaan tasavertaisesti molempia tyydyttävällä tavalla.

Minä en niinku saanu sanottua ikinä asioita, että joko hän suuttu tai sano, ettei hän keskustele tästä asiasta minun kanssa.

Yksilö- ja fokusryhmähaastattelut

97

Väkivallan tekijöille parisuhde on eräänlainen taistelukenttä, jossa voittajan täytyy saada toinen nujerrettua joko sanallisesti tai fyysisesti.

Meillä varsinkin ollu se, et jommankumman pitää saada sanoo se viimenen sana.

Ja sit jos siinä välillä näytti siltä, et mä en saa sitä viimestä sanaa, ni sit siinä tuli semmonen…no, hermot meni.

Ja mul on edelliset tyttöystävät ollu sellasia, et kyl mä ton nitistän, jos on tullu tiukka paikka. Ja tää on jännä, me ollaan saman kokosia, ja me ollaan painittukin välillä ja siin ei tuu voittajaa, siin ei tuu sitä, et toinen on toisen päällä ja toinen selällään. Ei tuu, molemmat pääsee sieltä alta veke, molemmat.

98

Parisuhteissa on myös kiintymyssuhteeseen liittyviä, eriytymiseen ja riippuvuuteen liittyviä ongelmia, jotka näkyvät toisaalta arjen – esimerkiksi lasten- ja/ tai talouden- ja kodinhoidon – eriytymisessä ja takertuvassa kiintymystyylissä.

Sitten synnytyssairaalassa tavallaan se ikään kuin vastuu…mä tein kaikki tämmöset …ope… miten siellä näytettiin miten lasta tavallaan hoidetaan… kyllä minä ikään kuin katsoin ne.. ja ja… äitiä ne ei hirveesti kiinnostanut.. sillä lailla et… ja sit se oli hirveen huolissaan imetyksestä että.. kuinka se onnistuu .. ja kuinka… se oli aika kova paikka…ja, ja …no se kesä meni siinä sitten siinä mökillä…niin se meni siinä aika …helposti…… mutta se vaan että… siis sillä lailla… kyllä mä aika paljon hoidin tietenkin ja kyllä mä haluankin omaa lastani hoitaa, sehän on selvä, mutta että niin …se oli jo silloin vähän sillä lailla että se hoitovastuu oli enemmän minulla…

Väkivallan tekijöille takertuminen on ristiriitainen tila, jota hallitsevat pakonomainen tarvitsevuus ja yksinjäämisen uhka sekä luonteeltaan väkivaltaiset yritykset turvallisuuden lisäämiseksi – myös itsemurhalla uhkailu – ja joilla pyritään omien tarpeiden tyydyttämiseen.

En haluu missään tapauksessa olla sellanen riippuvainen, en halua että toi, kun se sanoo et se lähtee ja koskaan ei enää nähdä, ni en mä halua olla heikko ja kokea sitä niin, että apua, apua, apua. Itse asiassa kaikki tää, et mä en halua ja enhän mä halua käydä käsiksi, kaikki se et mä vastustan sitä todennäkösesti vaan vahvistaa sitä.

osa kolme Annukka Hulkko – Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet

Elämäntilanne Väkivaltainen käyttäytyminen on väkivallan tekijöille usein monen eri tekijän summa. Haastateltavien kokemusten mukaan erilaiset elämäntilanteeseen liittyvät tekijät – paineet opiskelu- tai työelämässä – ovat sidoksissa väkivaltaan.

Suoraan tai epäsuorasti väkivaltaiseen käyttäytymiseen vaikuttavat myös siirtymät (työ, perhe), elämänrakenteen muutokset (tärkeiksi koetut asiat) ja erilaiset kriisit.

Mut se oli sitä, että meijän lapsi sairasteli hirveen paljon ja tosi vaikee oli niinkun järjestää sillä tavalla niitä työvuoroja että.. Meijän piti aina sillä tavalla tehä, että toinen teki iltaa, toinen aamuu, että toinen lähti aamuvuorosta vähän aikasemmin että toinen ehtis sitten lähtee iltaan, et kun sitä sairasta lasta ei voinu viiä hoitoon. Ja siinä vaiheessa meijän isälläkin todettiin syöpä ja äiti oli reumaatikko ja miehenkin äiti oli tämmönen fyysisesti sairas ja ei niinku ollu ketään, että kuka ois oikeestaan voinu sitä lasta hoitaa. Et ihan yksittäisiä kertoja saatiin kodinhoitajaa, mutta... Ja se oli tosi rankkaa.

Haastateltavat kertoivat myös erilaisiin elämäntilanteisiin liittyvien epäonnistumisen ja kyvyttömyyden kokemuksien vaikuttavan merkittävästi väkivaltaisen käyttäytymisen kontekstissa.

Mie tunsin niinkun jatkuvaa semmosta epäonnistumisen tunnetta vauvan hoidossa, että en osannu mielestäni niinku yhtään mitään, mulla ei tullu maitoa, mie itkin sitä, mie mietin että mitenkä tää vaippa nyt laitetaan, mie itkin sitä. Ja mies yritti niinku kaikin tavoin kuitenkin kannustaa........ja....sit jotenkin se tuntuu niin monimutkaselta jutulta, että...No siinä sitten kun lapsi alkoi olla toisella vuodella, niin ne, sitten niinku se riitely alko taas uuestaan.

Stressaavat elämäntilanteet, erilaiset suorituspaineet, oman elämän ristiriidat ja jatkuva tyytymättömyys johtavat usein tilanteeseen, jossa useat ärsykkeet tulkitaan vihan ja väkivallan kautta.

Et niinku mun faija on sanonu miljoona kertaa jossain, kun hänellä on ollu sellanen aika tyypillinen asenne elämään, että kun joku tollanen että sataa tai muuta epämiellyttävää, niin muistan aika pienestä, kun hän on sanonu että nyt ampuisin tykillä jos olis jotain mihin ampua. Must se oli ihan helvetin hyvä sanonta.

Yksilö- ja fokusryhmähaastattelut

99

Et sulle tulee niinku viha jotain kohtaan, jota sä et edes tiedä. Mutta mistähän se viha, mitä se on. Se on se, et sä et oo itse itsesi kanssa sinut. Sä et tunne, kuka sä oot. Koska sit ku sä oot tyytyväinen itseesi ni se on ihan sama tuuleeko tai sataako.

Sä otat sen olosuhteen, aha tuulee, pysynpä sisällä. Tai sit joo, sä meet ulos, aha tuulee.

Päihteet ja mielenterveysongelmat Päihde- ja mielenterveysongelmat liittyvät vahvasti perhe- ja parisuhdeväkivaltaan. Päihteet ja alkoholi kasaavat ympärilleen muita ongelmia. Toisaalta haastatteluissa kerrotaan ristiriitaisia kokemuksia päihteiden, alkoholin ja mielenterveysongelmien keskinäisestä suhteesta.

100

Siis siinä meni sillein, ettei ollu ihan jatkuvaa että saatto mennä pitempiäkin aikoja, mutta kyllä ne rupes pahenemaan koko ajan. Jossain vaiheessa oli, että siut hakataan niin pahasti, ettet pysty suurin piirtein kävelemään. Eli just sellanen kaava, että aina vähän enemmän. -- Ja sitten myöhemmin oli se, että sillä rupes mielenterveys menemään. Diagnoosihan on sitten skitsofreenikko. Sekin vielä siinä sekasin. -- Meijän äitin vahva mielipide oli…että kestää sitä miestä, ku...että sitä kautta.

H: No mitä mieltä itse olet?

Aivan naurettavaa. Mie oon vähän ruvennu sille linjalle, että se on vähän sairautta… mie syytän siitä vähän meijän mutsia, koska siltä koko ajan sai, että tuo on ihan ok ja tuo on ihan ok. Että enhän mie loppujen lopuksi kertonu kellekään, ku hakattiin. Miehän piin sen seittemän vuotta sisällä.

No sit jos tuli näitä riitoja, mistä ne nyt aina alko, mut…alkoholi niissä oli aina mukana kuvioissa, et sit ku tuli niitä riitoja ni sit tuli kaivettua näitä raha-asioita tai näitä tulemisia ja menemisiä…ja sit tietenkin kun ne on totta, ni ne loukkas häntä ja sit tietenkin sieltä rupes tulemaan takasin päin. Ja jossain vaiheessa se meni siihen pisteeseen, et se meni yli äyräiden ja sit tuli käytyy kiinni.

Haastateltavat kertoivat väkivallan tekijän, joskus myös uhrin, lapsuudenkodin väkivaltaisesta ilmapiiristä. Lapsuudenkokemuksille ominaista on hylkäämisen, häpäisemisen ja arvottomuuden tunteet, jotka ovat konkretisoituneet erityisesti kasvatuksessa ja vuorovaikutuksessa.

Ja niinku mullakin, mulla on hylkäämisen kokemuksia aika paljon sieltä lapsuudesta, se isä joka oli aina töissä, ja mul on tietty miehen malli tullu sieltä niinku,

osa kolme Annukka Hulkko – Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet

kärjistettynä se et sit kun se isä tulee kotiin ni se määrittelee kaikki oikeet ja väärät, mustat ja valkoiset ja miten täällä olisi pitänyt olla ja vähän sillain et kun te ette keskenänne oo täällä osannu elää, kun en oo ollu paikalla. Mutta en ole huomennakaan paikalla. Et kävi sanomassa, kuinka päin helvettii te ootte täällä taas ollu ku hän on käyny tekemässä paljon töitä. Ja te ette oo täällä tehny mitään. Eli siis oman pahan olonsa siitä, kun ei oo ollu kotona, hän ois oikeesti halunnu olla kotona, mut hän ei sitä pystyny käsitteleen näin päin vaan että hän totes, et se on täällä kotona se ongelma. Ja kun sitä 20 vuotta tapahtuu niin joo, kyl se jättää jälkensä. Mut tää itselle, kun siel on trauma siitä hylkäämisestä ni se on jännä juttu miten voimakas se on vielä aikuisiälläkin. Kun joku juttu muistuttaa siitä hylkäämisestä , jollon on oikeesti ollu riippuvainen, jollon on oikeesti tarvinnu ihmisiä, äitiä ja isää huolehtimaan koska muuten ei ois selvinny, ni se sama kokemus, ku ne tunteet ei vanhene. Mul on tällänen käsitys, et tunteet ei aikuistu, ne on ihan niitä samoja tunteita ku pienenä. Ne on lapsen ja vauvan tunteita, ikävää, tai mitä ne onkaan, ja kun ne ei vanhene ni se on se sama kokemus nyt 37-vuotiaana ku tyttöystävä sanoo, et ei se haluu olla sun kanssa et se lähtee tost ovesta ulos. Se sama tunne tulee, ku sillon ku se isä tai äiti, mitä nyt on kenellekin tapahtunu, ni se saattaa olla niin voimakas, et se tunne menee kaiken yli. Tunne voittaa aina järjen, se vaan menee yli siitä vaikka kuinka kuinka tietäisin, et kun hän sanoo lähtevänsä ovesta ulos, ni mä tiedän, et munhan ei tarvi tehä yhtään mitään. Mun elämähän ei lopu siihen, et se kävelee ulos. Et saan varmaan huomennakin ruokaa ja pysyn hengissä. Mut mulle tulee se tunne, et apua nyt käy jotain, jolloin mä säntään sen perään ja sanon, et vittu sä et lähe mihinkään. Eli rupeen pakottaan sitä siihen, ettei se mun traumani laukeis.

Nopea tunneperäinen kiintymyssuhteen muodostuminen on ollut parisuhteissa tyypillistä. Haastateltavat ovat kuvanneet kumppaneitaan alkuvaiheessa monella tavalla puoleensavetäviksi, mikä erityisesti edesauttoi suhteen nopeaa etenemistä.

Voi, kun se oli niin komee ja se tuoksu niin hyvälle. Se oli kyllä niin unelma ja niin kiintee vatsa, hyvännäköset vaatteet…

H: Muuttuko nää asiat vuosien varrella?

No, rupes sitten lihomaan ja vaatteetkaan ei ollu niin hienoja, et kyl se sitten… ei ne puheetkaan ollu enää yhtään samat, kun ne oli alussa.

H: Entä se käyttäytyminen, muuttuko se oleellisesti?

Tietenkin hän sai minut tuntemaan itteni niin erikoiseks ja sit mie niinku alusta lähtienhän sillä oli aina tyttöystävä samaan aikaan, mut sit se yritti miut sieltä…

Yksilö- ja fokusryhmähaastattelut

101

Ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen

102

Käsitteellisesti parisuhdeväkivallan ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen ovat eri tason toimintoja. Varsinaisesti ennaltaehkäisy, so. primaaripreventio, kohdistuu väkivallan uhkaan ennen todellisen vaara- tai riskitekijän läsnäoloa tai esiintymistä. Varhainen puuttuminen, so. sekundaaripreventio, on toimintaa, jolla pyritään välittömästi puuttumaan väkivaltaan ja estämään sen kumuloitumista ja/tai vakavampia seurauksia. Ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen kytkeytyvät välttämättä parisuhdeväkivallan teoreettisiin ja kokemuksellisiin ilmiöihin, jotka osaltaan määrittävät ennaltaehkäisyn ja varhaisen puuttumisen fokusta. (ks. kuvio 2) Sekundaaripreventio määrittyy parisuhdeväkivallan kontekstissa pitkälti varhaisen puuttumisen prosessin kautta: 1. reagointi, 2. tunnistaminen, puheeksi ottaminen, 3. tilanteen kartoitus (arviointi) ja 4. jatkotoimet (sopivan avun piiriin ohjaaminen).

Varhaisen puuttumisen prosessia voi tarkastella myös hieman erilaisen esimerkin kautta. Ihminen kaatuu kadulla. Oletettavasti vierellä oleva ihminen reagoi tilanteeseen nopeasti ja kysyy kaatujalta hänen vointiaan. Jos kaatuminen on aiheuttanut kovia kipuja ja jatkohoitoa vaativan loukkaantumisen, kanssakulkija todennäköisesti soittaa paikalle ambulanssin. Ambulanssi vie kaatujan ensiapuun, jossa kaatuja ohjataan jatkotutkimuksiin ja -hoitoon. Tapaturmissa auttamisprosessi on jokseenkin yksiselitteinen, mutta parisuhdeväkivallassa prosessi on vähintäänkin vaillinainen. Prosessissa keskeisiä kysymyksiä ovat: a. kuka reagoi (tunnistaa, ottaa puheeksi, kartoittaa, ohjaa, hoitaa), b. miten reagoidaan (tunnistetaan, otetaan puheeksi, kartoitetaan, ohjataan, hoidetaan) ja c. mitä reagointi on (tunnistamista, puheeksi ottamista, kartoittamista, ohjaamista, hoitamista).

Se, että näitä kysymyksiä ei ole ratkaistu, on edelleen konkreettinen este varhaiselle puuttumiselle parisuhdeväkivaltaan. Kuviossa 3 on jäsennetty yksityiskohtaisemmin sitä, miten varhainen puuttuminen on monitasoinen ja -toimijainen prosessi.

osa kolme Annukka Hulkko – Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet

osattomuus, syrjäytyminen sopeutumattomuus

sosiaaliset ongelmat siirtymät (elämänhallinta)

sosiaalisen kontrollin teoriat

temperamentti psyykkisen hyvinvoinnin ongelmat psyykkinen haavoittuvuus

huomionhakuisuus narsistiset ulottuvuudet ristiriitainen minäkokemus tunne-elämän epävakaus

NÄKÖKULMAT

kuormittavat elämänkokemukset

yhteiskunnallinen / sosiokulttuurinen

sosiaalipsykologinen / vuorovaikutuksellinen

psykologinen / psykiatrinen

emotionaalinen reagointi

epäonnistumisen ja häpeän kokemukset

epäluuloisuus,

traumateoriat

ei-dialoginen kasvatus

persoonallisuushäiriöt

epävakaa perhe-elämä

kiintymystyylit

kiintymyssuhdeteoriat

kontrollikäyttäytyminen

vuorovaikutusmallit

(riippuvuus, nopea eteneminen)

konfliktitilanteiden

sosiaalisen oppimisen teoriat

ristiriitaiset ja intensiiviset parisuhteet

parisuhteen epävakaus

konfliktiteoriat

elämänrakenteen muutokset

stressikokemukset

stressiteoriat

normittomuus, lainsäädäntö

arvot ja asenteet

feministiset teoriat

RISKITEKIJÄT

KOKEMUKSELLISUUS

TEORIAT

perhe/yksilö

yhteiskunta/yhteisö

ENNALTAEHKÄISYN TASOT

Kuvio 2. Ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen parisuhdeväkivallan teoreettisessa ja kokemuksellisessa kontekstissa.

103

Ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen

Kuvio 3. Varhaisen puuttumisen prosessit (vrt. D.L. Milne 1998).

Tuen muoto (mitä)

Tuen tarjoajat (kuka)

Varhaisen puuttumisen prosessi (miten)

Sosiaalinen tuki osana perhe- ja ystävyyssuhteita

Perhe, ystävät

Emotionaalinen, käytännöllinen ja informatiivinen tuki

Sosiaalinen tuki osana huolenpito- ja palvelutehtäviä

Palveluammattien työntekijät (esim. taksikuskit, parturi-kampaajat, kiinteistönhoitajat)

Informatiivinen, käytännöllinen ja emotionaalinen tuki

Epävirallinen ohjaus ja neuvonta

Vastaanottovirkailijat, vapaa-ajan ohjaajat, toimistotyöntekijät, opettajat, nk. maallikkoauttajat

Tilanteen kartoitus Sopivan avun piiriin ohjaaminen

Puolimuodollinen ohjaus- ja neuvontatyö

Erityisopettajat, terveyden­hoitajat, lähihoitajat, mielenterveystyöntekijät, sairaanhoitajat, nuorisotyöntekijät

Tilannetta jäsentävä arviointi ja keskustelu (dialogisuus)

Virallinen ohjaus- ja neuvontatyö

Koulutetut neuvojat, sosiaalityöntekijät, psykologit, kuraattorit, perheneuvojat

Tilanteen tulkinta ja arviointi Interventio Tavoitteiden asettaminen (kommunikatiivisuus)

Intensiivinen hoito- ja terapiatyö

Erikoistuneet työntekijät (hoitohenkilökunta, terapeutit)

Ongelmien tiedostaminen ja työstäminen Elämän uudelleen jäsentäminen(refleksiivisyys)

104

Oleellista myös primaariprevention näkökulmasta on määrittely: mitä itse asiassa edistetään, ehkäistään ja/tai ylläpidetään. Ennaltaehkäisyn prosessissa tärkeää on: 1. riski- ja suojaavien tekijöiden määrittely, 2. vaikuttavien menetelmien käyttäminen sekä 3. tehokkuuden ja vaikuttavuuden arviointi.

Primaariprevention sisällön määrittelyn kannalta välttämätöntä on prevention kohteiden (koko väestö, riskiryhmät, tekijät/uhrit) ja tasojen (paikallinen, kansallinen, globaali) selvittäminen.

AAP-hankkeessa kuvio 2 on toiminut punaisena lankana parisuhdeväkivallan ennaltaehkäisyn ja varhaisen puuttumisen verkostoyhteistyössä. Hankkeessa työyhteisökohtaisten työskentely- ja toimintamallien jäsentäminen on sidottu

osa kolme Annukka Hulkko – Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet

Kuvio 4. Preventiivisen parisuhdeväkivaltatyön suunnittelu työyhteisöissä.

Oma työyhteisö/organisaatio

Nykytilanne/muutostarve

Parisuhdeväkivaltatyö • Työn sisältö, merkitys ja asema Työn tavoite • Miten parisuhdeväkivaltatyö nivoutuu osaksi muita tavoitteita Työn taso • Primaari, sekundaaari (tertiaari) Työn kohde • Koko väestö, (riski)ryhmät, tekijät/uhrit • Paikallinen, kansallinen, globaali

105

Työmenetelmät • Preventiivinen työote, puheeksiottaminen, hoito Työn muodot • Sosiaalinen tuki, epävirallinen/puolimuodollinen/virallinen neuvonta ja ohjaus, intensiivinen hoito ja terapiatyö

vahvasti ekologiseen viitekehykseen, jota hankkeessa kerätty aineisto ilmentää.

Ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen on määrittynyt ns. kokemuksellisiin riskitekijöihin vaikuttamisena ja reagointina. (vrt. kuvio 2) AAP-hankkeessa työyhteisökohtaisten työskentely- ja toimintamallien suunnittelu on aloitettu peruskysymyksistä: (ks. kuvio 4) – mitä parisuhdeväkivaltatyön sisältö on, mikä on sen merkitys ja asema (suhteessa varsinaiseen työhön), – miten parisuhdeväkivaltatyö nivoutuu osaksi työn muita tavoitteita, – onko työ ennaltaehkäisyn näkökulmasta primaari- vai sekundaarista toimintaa, – mikä on ensisijainen kohderyhmä, – minkälaisia työmenetelmiä on käytössä/käytetään ja – minkälaisen tuen antamiseen työ on sidottu.

Esimerkiksi Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön YTHS:n Joensuun ja Savonlinnan toimipisteiden koulutuksessa, johon osallistuivat kaikki henkilöstöryhmät vastaanottovirkailijoista hammaslääkäreihin, preventiivisen parisuhdeväkivaltatyön suunnittelu liitettiin koko työyhteisön toimintaan. Preventiivinen

Ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen

työote jäsentyi osaksi YTHS:n toimintaa työn sisältö- ja vastuualueiden selkeyttämisen ja toiminnan kehittämistarpeiden hahmottamisen avulla.

Kokemuksellisuus

106

Parisuhdeväkivallan ennaltaehkäisyssä, preventiivisissä toiminta- ja työskentelymalleissa, on tärkeää peruskysymysten ratkaiseminen: työn sisällöt, tavoitteet, tasot, kohteet, menetelmät ja muodot. Suurin ongelma ei ole se, ettei näitä kysymyksiä pystytä ratkaisemaan, vaan se, pidetäänkö kysymyksiä oleellisina.

AAP-hankkeen kokemukselliset elementit – haastattelut, dramatisoinnit – ovat edesauttaneet parisuhdeväkivaltakysymysten sijoittamista eettis-moraaliseen viitekehykseen (vrt. Ojakangas 2003). Kokemuksellisuuden ja kokemuksellisen tiedon ottaminen osaksi parisuhdeväkivallan kategoriaa on edesauttanut purkamaan parisuhdeväkivallasta tuotettuja yksinkertaistavia ja yleistäviä kuvia, jotka ovat sulkeneet ulkopuolelle tärkeitä eroja väkivallan syistä, osallisuudesta, esiintyvyydestä ja seurauksista. Kokemuksellisuuden avulla parisuhdeväkivaltailmiö asettuu paikalleen, osaksi ihmisten tapaa olla parisuhteessa.

Emme vielä tiedä, miten kokemuksellisuus toimii ja kannattelee itseään tiedottavassa, asenteisiin vaikuttavassa kontekstissa. Selvää on, että erimuotoinen kokemuksellinen tieto näyttäisi edesauttavan eettisesti ahdistavien kysymysten käsittelyä, ymmärtämistä ja jakamista.

Kirjallisuus Agnew, R. 1994. The Techniques of Neutralization and Violence. Criminology, 32. 401–426.

Archer, J. 2000. Sex Differences in Aggression Between Heterosexual Partners: A Meta-Analytic Review. Psychological Bulletin, 126. 651–680.

Babcock, J.C., Green, C.E., Webb, S.A. & Yerington, T.P. 2005. Psychophysiological Profiles of Batterers: Autonomic Emotional Reactivity as it Predicts the Antisocial Spectrum of Behavior among Intimate Partner Abusers. Journal of Abnormal Psychology, 114. 444–455.

Bandura, A. 1973. Aggression: A Social Learning Analysis. Englewood Cliffs, New Jersey: Prentice-Hall.

Bronfenbrebber, U. 1974. Kaksi lapsuuden maailmaa. Helsinki: Tammi.

Bruner, J. 1987. Actual Minds, Possible Worlds. Cambridge: Harvard University Press.

Bryman, A. & Bell, E. 2003. Business Research Methods. Cambridge: Oxford University Press.

Cavanagh, K., Dobash, E., Dobash, R. & Lewis, R. 2001. ‘Remedial Work’: Men’s Strategic Responses to their Violence Against Intimate Female Partners. Sociology, 35. 695–714.

DePanfilis, D. & Zuravin, S.J. 1998. Rates, Patterns, and Frequency of Child Maltreatment Recurrences among Public CPS Families. Child Maltreatment, 3. 27–42.

DePanfilis, D. 1996. Social Isolation of Neglectful Families: A review of Social Support Assessment and Intervention Models. Child Maltreatment,1. 37–52.

osa kolme Annukka Hulkko – Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet

Dobash, E. & Dobash, R. 1979. Violence Against Wives: A Case Against the Patriarchy. London: Open Books.

Dutton, D.G. 1994. The Origin and Structure of Abusive Personality. Journal of Personality Disorder, 8(3). 181–191.

Dutton, D.G. 1995. Trauma Symptoms and PTSD-like Profiles in Perpetrators of Intimate Abuse.

Journal of Traumatic Stress, 8(2). 299–316.

Dutton, D. G. 1998. The Abusive Personality. New York: Gilford.

Dutton, D. G. 2000. Witnessing Parental Violence as a Traumatic Experience Shaping the Abusive Personality. Journal of Aggression, Maltreatment and Trauma, 3(1). 59–67.

Dutton, D.G. & Browning, J.J. 1988. Concern for Power, Fear of Intimacy, and Aversive Stimuli for Wife Assault. In G.J. Hotaling, D. Finkelhor, J.T. Kirkpatrick & M. Straus (Eds.), Family Abuse and its Consequences: New Directions in Research. Newbury Park: Sage. 163–175.

Farrington, K. 1986. The application of stress theory to the study of family violence. Principles, problems and prospects. Journal of Family Violence, 1 (2). 131–147.

Gelles, R. J. 1974. The Violent Home. Beverly Hills: Sage.

Gelles, R. J. 1997. Intimate Violence in Families. Thousand Oaks: Sage.

Giorgi, A. 1985. Phenomenological and Psychological Research. Pittsburgh: Duquesne University Press.

Giorgi, A. 1989. Some Theoretical and Practical Issues Regarding the Psychological Phenomenological Method. Saybrook Review, 7. 71.85.

Graham-Kevan, N. & Archer, J. 2003. Intimate Terrorism and Common Couple Violence. Journal of Interpersonal Violence, 18(11). 1247–1270.

Haapasalo, J. 2008. Kriminaalipsykologia. Jyväskylä: PS-kustannus.

Hart, S.D., Dutton, D.G. & Newlove, T. 1993. The Prevalence of Personality Disorder among Wife Assaulters. Journal of Personality Disorder, 7(4). 329–341.

Holzworth-Munroe, A. & Stuart, G. L. 1994. Typologies of Male Batterers. Three Subtypes and the Differences among Them. Psychological Bulletin, 116(3). 476–497.

Hotaling, G.T. & Straus, M. (Eds.) 1980. The Social Causes of Husband–Wife Violence. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Johnson, M. 1995. Patriarchal Terrorism and Common Couple Violence: Two Forms of Violence Against Women. Journal of Marriage and the Family, 57(4). 283–294.

Johnson, M. & Ferraro, K. 2000. Research on Domestic Violence in the 1990s: Making Distinctions.

Journal of Marriage and Family, 62(4). 948–963.

Johnson, M. 2008. A Typology of Domestic Violence: Intimate Terrorism, Violent Resistance, and Situational Couple Violence. Boston: Northeastern University Press.

Johnson, M. & Kelly, J. B. 2008. Differentiation among Types of Intimate Partner Violence: Research Update and Implications for Interventions. Family Court Review, 46 (3). 476–499.

Lundy, M. & Grossman, S. 2001. Clinical Research and Practice with Battered Women: What We Know, What We Need to Know. Trauma, Violence and Abuse, 2(2). 120–141.

Martin, D. 1981. Battered Wives. Volcano: Volcano Press.

Moffit, T. 2005. The New Look of Behavioral Genetics in Developmental Psychopathology: Gene – Environment Interplay in Antisocial Behaviors. Psychological Bulletin, 131. 533–554 Moffit, T. & Caspi, A. 2006. Evidence from Behavioral Genetics for Environmental Contributions to Antisocial Conduct. In P-O. Wikström & R.J. Sampson (Eds.), The Explanation of Crime. Cambridge: Cambridge University Press. 108–152.

NiCarthy, G. & Hutt, J. 1990. Getting Free. A Handbook for Women in Abusive Situations. London: Journeyman Press.

Ojakangas, M. 2003. Eettinen kokemus. Tieteessä tapahtuu, 8. 22–25.

Perttula, J.1995. Fenomenologisen psykologian metodi: kohti käsitteellistä selkeyttä. Hoitotiede, 7.

3–11.

107

108

Perttula, J. 2000. Kokemuksesta tiedoksi: fenomenologisen metodin uudelleen muotoilua. Kasvatus, 5. 428–442.

Roy, M. (Ed.) 1976. Battered Women: A Psychosocial Study of Domestic Violence. New York: Van. Nostrand Reinhold Selzer, J.A. & Kalmuss, D. 1988. Socialization and Stress Explanation for Spouse Abuse. Social Forces, 67. 473–491.

Short, L.M., McMahon, P.M., Chervin, D.D., Lezin, N., Sloop, K.S. & Dawkins, N. 2000. Survivor’s Identifications of Protective Factors and Early Warning Signs for Intimate Partner Violence.

Violence Against Women, 6(3). 272–285.

Solatie, J. 2001. Fokusryhmät: kvalitatiiviset ryhmäkeskustelut strategisen markkinointitutkimuksen apuna.

Helsinki: Makeprint.

Straus, M. 1971. Some Social Antecedents of Physical Punishment: A Linkage Theory Interpretation.

Journal of Marriage and the Family, 33. 658–663.

Straus, M. 1999. The Controversy over Domestic Violence by Women: A Methodological, Theoretical, and Sociology of Science Analysis. In X.B. Arriaga & S. Oskamp (Eds.), Violence in Intimate Relationships. Thousand Oaks: Sage. 17–44.

Straus, M. & Gelles, R. 1986. Social Change and Change in Family Violence from 1975 to 1985 as Revealed by Two National Surveys. Journal of Marriage and Family, 48. 465–479.

Straus, M., Gelles, R. & Steinmetz, S. 1980. Behind Closed Doors: Violence in American Families.

Garden City: Anchor Press/Doubleday.

Törrönen, J. 2005. Toisen ääni, näkökulma ja kohteena oleminen Teoksessa S. Hänninen, J. Karjalainen & T. Lahti (toim.), Toinen tieto. Kirjoituksia huono-osaisuuden tunnistamisesta. Helsinki: Stakes. 15–37.

Tweed, R. & Dutton, D.G. 1998. A Comparison of Instrumental and Impulsive Subgroups of Batterers. Violence and Victims, 13(3). 217–230.

Walker, L. E. 1984. The Battered Woman Syndrome. New York: Springer Publishing Co.

Viitteet 1

2 3

Gelles (1997) on jaotellut perheväkivallan teoriat systeemiteoriaan (systems theory), voimavarateoriaan (resource theory), vaihtoteoriaan (exchange theory), sosiaalisen kontrollin teoriaan (social control theory), ekologiseen teoriaan (ecological theory) ja patriarkaatin merkitystä korostavaan teoriaan (patriarchal socio-economic system).

Ks. esim. Straus & Gelles 1986.

Tosin, kuten Johnsonkin (1995, 284) on huomauttanut, monet perheväkivallan tutkijat ovat huomanneet patriarkaatin roolin naisiin kohdistuvassa väkivallassa (esim. Straus, Gelles & Steinmetz 1980) ja monet feministit ovat nostaneet patriarkaatin rinnalle myös muita selitysmalleja (esim. Martin 1981).

osa kolme Annukka Hulkko – Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet

Miten selviytyä väkivallasta?

Kristiina Väänänen

Tässä artikkelissa esitellään kokemuksia, joita on kertynyt työskentelyssä perheväkivallan uhrien kanssa, ja ajatuksia edellytyksistä, joilla he voivat selviytyä.

Näitä asiakkaita on hoidettu muutamista kuukausista kolmeen vuoteen. Suurin osa asiakkaista on kokenut vakavaa, pitkään jatkunutta väkivaltaa lähisuhteessaan, osalla on ollut useampia väkivaltaisia parisuhteita. Asiakkaita on kaikista ikä- ja sosiaaliryhmistä, lähes kaikilla on lapsia. Asiakkaat ovat eronneet tai eroamassa väkivaltaisesta suhteesta, osa jatkaa suhteessa ja tavoittelee suhteen jatkumista ilman väkivaltaa.

Uhrin selviytyminen Selviytyminen on irtaantumista väkivaltaisesta suhteesta ja tietoisuuden heräämistä osallisuudesta omaan elämään ja omiin valintoihin. Selviytyminen tarkoittaa väkivallan aiheuttamien seurausten ja häiritsevien oireiden poistumista, turvallisuuden kokemuksen lisääntymistä ja omanarvontunnon palautumista.

Se on asiakkaan saavuttama kokonaisvaltainen hyvinvointi.

Selviytyminen voi olla myös väkivallan päättymistä parisuhteessa ja suhteen jatkumista väkivallattomana. Tämä edellyttää yleensä sitä, että osapuolet ymmärtävät väkivallan merkityksen suhteessa, sitoutuvat väkivallattomuuteen ja työskentelevät kumpikin tahoillaan ammattilaisen avustamana.

Nainen selviytyy väkivallasta yksilöllisellä, useimmiten pitkäkestoisella tuetulla prosessilla. Väkivallan uhri hyötyy oikea-aikaisesta ammattiavusta. Yleensä läheisten apu ei riitä: Uhri tarvitsee ammatillista ja tarvittaessa riittävän pitkäkestoista terapeuttista apua ja tukea.

Julkisen sektorin resurssit väkivallasta selviytyvien auttamiseen eivät useinkaan riitä. Yksikään taho ei ota kokonaisvastuuta uhrin selviytymisen tukemisesta. Uhreja ei hoideta vakiintuneilla toimintatavoilla. Väkivallan uhrin on vaikeaa saada apua selviytymiseensä kriisivaiheen – ja esimerkiksi turvakodista

109

110

lähtemisen – jälkeen. Vanhemmuuteen nainen saa tukea lasta hoitavilta toimijoilta, mutta on vähän tahoja, joista väkivallan uhri voi saada henkilökohtaista hoitoa ja apua selviytymiseen. Tähän työhön tarvitaan matalan kynnyksen paikkoja ja pitkäkestoista tukea.

Kokemus kohtaamattomuudesta ja epäonnistuminen avun hakemisessa ja oikeanlaisen avun saamisessa on tavallista. Auttajien tulee ottaa paremmin huomioon naisiin kohdistuvan lähisuhdeväkivallan erityisyys ja väkivaltatyön erityisosaaminen. Auttajien tietoja lähisuhdeväkivaltailmiöstä ja sen seurauksista uhrille on lisättävä. Tämä tulee esiin väkivallan uhrien asiakaskokemuksissa, kun he ovat hakeneet apua perusterveydenhoidosta ja muilta tahoilta.

Sen sijaan, että kysytään: ”Miksi nainen ei lähde väkivaltaisesta liitosta?” – pitäisi kysyä: ”Mitä tapahtuu jos nainen lähtee väkivaltaisesta liitosta?” Mitä hän joutuu kohtaamaan puolisolta ja lähipiiriltä? Mitä hän joutuu kohtaamaan yhteiskunnalta ja viranomaisilta? Ja viime kädessä: Mitä hän joutuu kohtaamaan itsessään, jos hän lähtee? On vaikeampi lähteä väkivaltaisesta kuin väkivallattomasta parisuhteesta. Yleensä avioeroon liittyy surua, pettymystä ja katkeruutta.

Siihen ei liity pelkoa, väkivallan uhkaa eikä pelkoa fyysisestä ja materiaalisesta vahingoittumisesta. Tällaisessa tilanteessa lähteminen vaatii paljon rohkeutta ja henkisiä voimavaroja.

Useammin tulisi kysyä: Miksi mies pahoinpitelee? Miksi mies ei lähde ja jätä perhettään rauhaan? Usein uhri kantaa edelleen vastuun väkivallan päättymisestä.

Naiselle annetaan vastuu myös lasten turvallisuudesta ja hyvinvoinnista, ja häntä syyllistetään, jos hän ei lähde väkivaltaisesta liitosta. Asiakkaiden kertomusten mukaan mitä vakavampaa väkivaltaa on kokenut, sitä vaikeampi uhrin on saada apua ja tulla kuulluksi. Väkivallan uhrin sietäminen näyttää olevan vaikeaa.

Lyhyt tie Entisen elämän raunioilla Tukea tarjoava lyhytkestoinen hoitosuhde keskittyy auttamaan väkivaltaa kokeneita asiakkaita kriisivaiheen jälkeen, jotta turvallinen käytännön arki sujuu ja stressihäiriön oireet lievittyvät. Aluksi työskentelyssä tavoitellaan riittävän vakaita ja turvallisia ulkoisia oloja sekä psyykkisen hyvinvoinnin ja vakauden lisäämistä. Asiakkaan selviytyminen edellyttää kaiken väkivallan loppumista ja turvallisuuden lisääntymistä.

Asiakkaat ovat irrottautuneet tai irrottautumassa väkivaltaisesta suhteesta.

He elävät eron jälkeistä kriisivaihetta, väkivallan uhka voi jatkua jossakin muo-

osa kolme Kristiina Väänänen – Miten selviytyä väkivallasta?

dossa eron jälkeen. Monella kriisin jälkeinen uupumus on totaalista ja arkirutiinit tuntuvat ylivoimaisilta. Jotkut jaksavat hetkestä seuraavaan – usko hyvään ja turvalliseen elämään tuntuu mahdottomalta. Väkivalta on rikkonut itsen ja toisten ihmisten sekä maailman välisen yhteyden ja luottamuksen. Monet joutuvat aloittamaan elämän alusta ja tyhjästä väkivaltaisen suhteen ja pahojen kokemusten jälkeen. Asiakas on entisen elämän raunioilla, moni asia on särkynyt: koti, liitto, perhe, joskus keho ja terveys. Raunioilta on ponnistettava ylös ja aloitettava hiljalleen uudelleenrakennus. Vähitellen selviää, millainen rakennustyö on ja mitä se edellyttää. Tärkeintä on ylläpitää toivoa ja uskoa siihen, että selviytyminen on mahdollista.

Lepoa, lämpöä, leipää ja lohtua Aluksi arvioidaan tarvetta asiakkaan ulkoiseen ja sisäiseen vakauttamiseen. Ulkoinen vakauttaminen on väkivallan päättymistä, oman elämän hallintaa, arkirutiinien palauttamista ja turvallisuuden lisääntymistä. Sisäinen vakauttaminen on psyykkisten oireiden lievittämistä sekä kehon ja mielen saamista hallintaan siinä määrin, että arjessa eläminen on siedettävää.

Kriisissä ja sen jälkeen on tarpeen pysähtyä ja jännitystila ja paniikki saatava loppumaan. Lisäksi henkiselle ja fyysiselle levolle ja toipumiselle on varattava riittävästi aikaa ja tilaa. Asiakkaat käyvät usein ylikierroksilla: Keho ja mieli ovat hälytystilassa, ja he ajautuvat helposti hallitsemattomiin kehon ja mielen tuntemuksiin. Asiakkaalle annetaan välineitä kehon ja mielen yli- ja alivireystilojen muuttamiseen ja hallitsemiseen, jotta ne eivät kohtuuttomasti haittaa elämistä ja vie energiaa. Niille asiakkaille, jotka ovat pysähtyneitä ja toimintakyvyttömiä eivätkä saa mitään aikaiseksi, on aktivoitava henkistä ja fyysistä toimintaa. (Hart et al.2006, 17–18.)

Asiakasta autetaan saavuttamaan mielen sisäisen ja ulkoisen toiminnan välinen tasapaino huomioiden hänen käytettävissä olevan energiatasonsa ja suorituskykynsä. On tärkeää oppia toimimaan asiakkaan senhetkisellä energiatasolla ja tunnistamaan, mikä lisää ja mikä vähentää energiaa. Asiakkaalla voi olla myös paljon sisäistä energiaa, jota hän ei kykene suuntaamaan arjesta selviytymiseen ja hyvinvoinnin lisäämiseen. Hän voi kokea ajatusten jylläävän mielessä ja painetta toimintaan, muttei saa aloitetuksi tai kykene viemään aloittamiaan toimia loppuun. (Hart et al.2006, 17–18.)

Hoitosuhteessa pyritään vähentämään eriasteisten stressihäiriöiden oireita, jotka estävät toipumisen. Tavallisia ovat väkivaltatapahtumiin liittyvät muistitakaumat ja painajaiset. Kuukausia tai vuosia jatkunut univelka, jatkuva varuillaan olo sekä kodin ja lähiympäristön tarkistaminen kuluttavat voimavaroja, huo-

Lyhyt tie

111

112

nontavat keskittymiskykyä ja häiritsevät elämää kohtuuttomasti. Tavoitteena on palauttaa normaali uni- ja päivärytmi, jossa päivän päättyminen ja yön alkaminen jäsentävät mielen sisäistä kaaosta. Asiakkaiden on usein vaikeaa tunnistaa psyykkisiä ja somaattisia tilojaan: milloin ovat väsyneitä, nälkäisiä, yksinäisiä ja surullisia. Syömiseen liittyvät vaikeudet ja ruokahaluttomuus ovat tavallisia oireita, monet kärsivät masennuksesta ja ahdistuksesta. Heillä voi olla kehollisia oireita sekä hoitamattomia vaivoja tai vammoja. Somaattisiin tutkimuksiin ja hoitoihin ohjaaminen ja asianmukainen lääkitys edistävät toipumista ja tukevat terapeuttista työskentelyä.

Kuulluksi ja kohdatuksi tuleminen sekä kokemus hoivasta ja huolenpidosta auttavat asiakasta kiinnittymään ja luottamaan avun jatkumiseen. Lähtökohtana on asiakkaan aito kohtaaminen sekä ajatusten ja mielipiteiden arvostaminen.

Työskennellään nk. ei-tietämisen tilassa: Työntekijän asenne on nöyrä ja kunnioittava eikä hän voi tietää asiakkaan parasta eikä oikeita ratkaisuja. Ratkaisuja tarkastellaan, etsitään ja löydetään vähitellen ja yhdessä.

Ulkoinen ja sisäinen turvallisuus Asiakkaan selviytyminen edellyttää kaiken väkivallan loppumista ja turvallisuuden lisääntymistä. Väkivallan riskin arviointi on tarpeellista. Pyritään arvioimaan todellinen ulkoinen turvallisuus, ja erotetaan se asiakkaan kokemasta turvattomuuden tunteesta. Lisäksi pyritään lisäämään sisäisen turvallisuuden kokemusta.

Asiakas voi kokea lamauttavaa ja kohtuutonta pelkoa, joka ei ole realistisessa suhteessa ulkoiseen uhkaan. Pelon lamaava ja toimintakyvytön ihminen tarvitsee tukea päätösten tekemiseen ja rohkaisua toimimiseen esimerkiksi kodin ulkopuolella. On selvitettävä, onko kyse todellisesta riskistä joutua väkivallan kohteeksi vai suhteettomasta pelosta, jonka laukaisee jokin uhrikokemusta muistuttava ärsyke. Väkivallan uhkan ollessa läsnä keho ja mieli voivat turtua eikä ihminen tunne pelkoa. Pelko aktivoituu vasta kun ihminen on turvassa eikä väkivalta enää uhkaa. Kun todellinen ulkoinen turvallisuus lisääntyy, voi kokemuksellinen pelon tunne hetkellisesti lisääntyä. ”Pelko vyöryy yli ja hukuttaa jälkikäteen”, kuten eräs asiakas tunteen ilmaisi. Sama vahingoittumisen- tai kuolemanpelko, joka on adekvaatti väkivaltatilanteessa, valtaa mielen hallitsemattomasti silloin, kun ihminen on turvassa eikä häntä uhkaa väkivallan kohteeksi joutuminen.

Joillakin ihmisillä pelon tunteen poissaolo voi altistaa turvattomille tilanteille. Pelon puutteen tiedostaminen ja tarvittaessa aktivoiminen voi olla tarpeellista, jos asiakas ei tunnista vaaran merkkejä ja ajautuu uhkaaviin tilanteisiin väkivaltaisesti käyttäytyvän henkilön kanssa tai jos hän ei tunnista adekvaattia

osa kolme Kristiina Väänänen – Miten selviytyä väkivallasta?

pelkoa. Tällöin kartoitetaan mahdollisia vaaratilanteita ja tehdään turvasuunnitelma, jonka mukaan aloitetaan toimet turvallisuuden lisäämiseksi.

Monelle koti on muuttunut pelottavaksi ja ahdistavaksi paikaksi, joka muistuttaa väkivaltakokemuksista ja johon on mahdoton jäädä eron jälkeen. Koti ei tunnu enää turvalliselta, koska asuntoon ja tavaroihin liittyy pelkoa ja ahdistusta.

(Husso 2003, 196,224.) Tyypillisiä esineitä, joihin liittyy pelkoa, ovat puhelimet, koriste-esineet sekä keittiö- ja ruokailuvälineet. Monet kokevat välttämättömäksi järjestellä ulkoiset asiat uudelleen selviytyäkseen väkivaltaisesta menneisyydestä. Eron jälkeen on mahdollista luoda uusi suhde kotiin ja siellä oleviin esineisiin, jotka ovat aiemmin olleet väkivallan ja kontrollin välineitä.

Väkivaltaa kokeneen elämää ilmentää rajattomuus. Kun fyysisiä ja psyykkisiä rajoja on toistuvasti rikottu, ihmisellä ei ole käsitystä itseään suojaavista keinoista. Uskomus, että itselle voi tapahtua mitä tahansa ilman puolustautumismahdollisuutta, estää suojelemasta itseään. On mahdotonta kuvitella asettavansa rajat väkivaltaiselle puolisolle, jos suhdetta leimaa pelko ja alistuminen.

Tarvitaan rohkaisua ja tukea tarpeellisten rajojen rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Vähitellen ulkoiset rajat muuttuvat sisäisiksi rajoiksi, välineiksi joilla hallitaan sekä ulkoisia että sisäisiä uhkia.

On hyödyllistä kartoittaa ja laajentaa aluetta, joka on ollut turvallinen ja hyvä ja joka on säilynyt omana. Sitä ei ole kontrolloitu, eikä siihen ole liittynyt väkivallan uhkaa. Tämä oma alue on ollut todellinen voimavara ja selviytymiskeino ehkä vuosien ajan. Monelle se on ollut jokin, yleensä kotona tapahtunut, harrastus.

Yhtenäinen tarina ja tulkinta Väkivallan kohteeksi joutuminen – erityisesti läheisen ihmisen tekemä väkivalta – aiheuttaa psyykkistä traumatisoitumista. Uhri saattaa kärsiä äkillisen stressihäiriön oireista, jolloin ajatuksia leimaa toivottomuus ja kyvyttömyys kuvitella parempaa tulevaisuutta. Hän ei usko omin avuin selviytyvänsä pahoista kokemuksistaan eikä pääsevänsä elämässään eteenpäin. Asianmukainen väkivaltakokemusten työstäminen on toipumisen kannalta tarpeen varsinkin silloin, kun hyvinvointi ja elämänlaatu ovat merkittävästi heikentyneet väkivallan vuoksi ja asiakas on jumiutunut kokemuksiinsa.

Väkivaltakokemusten työstämistä ei aloiteta kriisivaiheessa vaan vasta, kun asiakkaalla on riittävä ulkoinen ja sisäinen turvallisuus. Jos asiakas elää väkivaltaisessa suhteessa tai hänen ulkoinen turvallisuutensa on muuten uhattuna, hän tarvitsee selviytyäkseen kaikki psyykkiset suojautumiskeinot. Koska trauma­kokemusten purkaminen ja työstäminen edellyttävät suojien purkamista, on oltava varma siitä, ettei suojia enää tarvita itse selviytymiseen työskentelyn alkaessa.

Lyhyt tie

113

114

Riittävä ulkoinen turvallisuus väkivaltakokemusten työstämiseksi tarkoittaa, että asiakas on irrottautunut väkivaltaisesta suhteesta eikä joudu enää ennakoimattomiin uhkaaviin tilanteisiin. Tämä tarkoittaa sitä, että asiakas kokee olevansa turvassa omassa elinpiirissään eikä entisen puolison kohtaamistilanteisiin liity väkivallan uhkaa – esimerkiksi lasta haettaessa.

Sisäinen turvallisuus puolestaan tarkoittaa sitä, että stressihäiriön oireet ovat lieventyneet siinä määrin, ettei asiakas kärsi ahdistus- tai pelkotiloista tai vaikeasta masennuksesta. Lisäksi asiakkaalla tulee olla riittävästi käytössä sellaisia mielen hallintakeinoja, jotka estävät kohtuuttomiin tunne- ja vireystiloihin joutumisen. Näitä hallintakeinoja opetellaan ja harjoitellaan pitkään, ja varmistetaan, että asiakkaan sisäinen turvallisuuden kokemus säilyy väkivaltakokemuksia käsiteltäessä.

Lyhytkestoisessa hoidossa väkivaltakokemusten purkaminen ei ole välttämätöntä, mutta kokemusten vaikutusten tunnistaminen ja käsittely voivat olla selviytymisen kannalta tarpeellisia. Työskentely asiakkaan kanssa on suunniteltava huolella ja sovittava, miten työskentely etenee ja miten se rajataan – miten vaikeita kokemuksia käsitellään. On otettava huomioon hienovarainen ja rauhallinen etenemistahti, säätely on tärkeää. (Ogden 2006, 246–247).

Usein asiakas ei pysty sanallisesti kuvaamaan pirstaleisia väkivaltakokemuksia ja siihen liittyvää todellisuutta. Tämän vuoksi kokemuksia pyritään sanoittamaan ja auttamaan asiakasta ymmärtämään, että ne ovat tapahtuneet hänelle itselleen – se, mitä on tapahtunut, on totta ja väärin. Pirstoutuneista kokemuksista, tunteista ja ajatuksista rakennetaan yhtenäinen tarina ja tulkinta.

Sanoittaminen auttaa jäsentämään koettua: Kun muistot voidaan jäsentää sanallisesti, ne jäsentyvät muillakin työstämisen tasoilla. Asiakkaan oireet yleensä vähenevät tai loppuvat kokonaan, jos hän pystyy sanalliseen jäsennykseen ja samaistumaan työntekijän kykyyn sietää ja hallita vaikeita kokemuksia. Asiakasta autetaan havainnoimaan itseään ja kokemuksiaan etäämmältä sekä kertomaan niistä ilman, että hän elää kokemuksiaan uudestaan. Tavoitteena on, että muistoja voidaan havainnoida ja käsitellä turvallisesti ilman pelkoa ja ahdistusta niin, että asiakkaalla säilyy hallinnan tunne. (Ogden 2006, 147, 244–245; Haaramo & Palonen & Schulman 2003, 179.)

Kun asiakas kertoo omista kokemuksistaan, on hyödyllistä liittää ne yleiseen tietoon väkivallan ilmiöistä ja seurauksista. Tieto muuttaa asiakkaan vääristynyttä käsitystä itsestä ja tapahtuneesta. Vastuun antaminen väkivallan tekijälle helpottaa uhrin syyllisyyttä. On tärkeää, ettei uhri kanna vastuuta kokemastaan väkivallasta. Tiedosta ja julkisesta keskustelusta huolimatta moni asiakas ei ymmärrä olleensa väkivallan kohteena, vaikka se olisi ollut fyysistä ja jatkunut pitkään. Etenkään henkistä väkivaltaa ei mielletä väkivallaksi eikä sen aiheuttamia

osa kolme Kristiina Väänänen – Miten selviytyä väkivallasta?

seurauksia tunnisteta uhriutumiseen liittyviksi. Itsetunnon menetys, varuillaan olo ja tahdottomuus johtuvat koetun väkivallan aiheuttamasta väkivallan odotuksesta, elämän hallitsemattomuuden kokemuksesta ja tarkoituksettomuuden lisääntymisestä.

Sosiaalisista kontakteista eristäminen on voimakas keino saada uhrin minän rakenteet hajalle. Samanaikainen eristäminen ja henkinen alistaminen näyttävät olevan tehokas yhdistelmä uhrin minäkokemuksen vahingoittamisessa ja rajojen murentamisessa. Yhdistelmä lisää myös itsetuhoisuuden riskiä. Väkivalta itsessään ei välttämättä vaikuta vaaralliselta, mutta seuraukset ovat monen asiakkaan kohdalla vakavia. Asiakkaiden kertomuksissa tekijän älykkyys ja henkisen väkivallan käyttö on vaarallinen ja tuhoisa yhdistelmä. Väkivallan verkko kietoutuu uhrin tunteisiin, ajatuksiin, uskomuksiin, lopulta identiteettiin ja tulevaisuuden odotuksiin: oma elämä näyttää merkityksettömältä ja hallitsemattomalta sekamelskalta.

Suhteessa ehtona väkivallalta välttymiseen on voinut olla vuosia jatkunut puolison reaktioiden ja mielialojen tarkkailu ja miellyttäminen. Nainen on oppinut lukemaan puolison käyttäytymisen ennusmerkkejä ja ennakoimaan räjähdyksiä. Hänellä on kyky elää säästöliekillä: omien tarpeiden ja ajatusten salaaminen, sanallinen ja kehollinen minimaalisuus ovat suojelleet väkivallalta.

Asiakkaat kertovat kokeneensa, etteivät he ole elossa eivätkä olemassa omana itsenään. Tästä kokemuksesta vapautuminen ja huomion kääntäminen itsen tarkkailuun voi olla vaikeaa.

Ydinuskomukset itsestä, muista ihmisistä ja maailmasta murskaantuvat väkivaltakokemusten vuoksi. Kun on kohdeltu arvottomasti, sisäistys itsestä on muuttunut kohtelun mukaan. Nämä itseä koskevat uskomukset tulevat usein esiin: ”Olen arvoton, en ansaitse hyvää, minussa on jokin vika, mikä pitää korjata, en voi hallita elämääni”. On hyvä tutkia asiakkaan kanssa hänen tiedostamattomia, elämää ja toimintaa ohjaavia oletuksiaan. Esimerkiksi omien vanhempien elämänkulun voidaan kokea kohtalonomaisesti toistuvan omassa elämässä. Aivan kuin edellisten sukupolvien elämästä valuisi taakkoja kannettavaksi ilman, että siihen pystyy itse vaikuttamaan. Ydinuskomusten tiedostaminen tarjoaa mahdollisuuden niiden muuttamiseen.

Irrottautuminen väkivaltaisesta suhteesta on lähes aina hyvin vaikeaa. Irtipääsyn sysää usein liikkeelle poikkeuksellisen vakava tai pelottava väkivaltatilanne, josta on akuutissa kriisitilanteessa lähdetty pakoon ja jossa on havahduttu ymmärtämään, ettei paluuta suhteeseen ole. Joillekin asiakkaille eroajatus kypsyy vähitellen valmiiksi toimintasuunnitelmaksi, kun on ymmärretty, että jaksaminen ja voimat ovat loppu: on lähdettävä ennen kuin tapahtuu peruuttamatonta vahinkoa. Joskus irrottautuminen alkaa yllättävästä voimaannuttavasta

Lyhyt tie

115

kokemuksesta tai elämänmuutoksesta. Eräs asiakas sai tällaisen kokemuksen aloittaessaan autokoulun: hän tunsi pitkästä aikaa vapauden- ja hallinnantunnetta oppiessaan ajamaan autoa. Ajotuntien aikana hän oivalsi, että voisi hallita elämäänsä kuten autoa ja sai rohkeutta lähteä väkivaltaisesta suhteesta.

Pelko, syyllisyys, häpeä, viha ja suru

116

Väkivaltaa kokeneet asiakkaat joutuvat helposti joko ylitsevuotavien tunteiden valtaan tai ovat turtuneita, eivätkä koe juuri mitään tunteita. (Ogden 2006, xxvii). Siksi tunteiden käsittelyä säädellään ja käsittelyssä edetään arvioimalla, millä tavalla ja missä määrin työstetään tunteita esiintuovia asioita. Tavallisia ovat pelon, syyllisyyden, häpeän, vihan ja surun tunteet. Tunteiden kokeminen voi pelottaa. Aluksi on opeteltava luottamaan siihen, että tunteiden tunnistaminen ja kokeminen on turvallista, ettei niihin ”huku” tai ”jää lopullisesti kiinni”.

Tunteiden etäännyttäminen on ollut keino selviytyä väkivaltaisessa suhteessa. Nainen on menettänyt kyvyn tunnistaa aktivoituvia tunteita eikä kykene sanoittamaan niitä. Väkivaltaisessa suhteessa positiiviset tunteet ovat muuttuneet negatiivisiksi ja edelleen turtumuksen tilaksi, jossa vain selviydytään. Hoidossa sama polku kuljetaan takaisinpäin. Turtuneisuudesta päästään negatiivisten tunteiden kautta vähitellen positiivisten tunteiden löytämiseen ja kokemiseen.

Väkivaltaa kokeneiden ensisijainen tunne on pelko. Se yleensä otetaan ensin esiin, koska yleensä sitä on helpoin käsitellä. Väkivaltaan ja tekijään liittyviä pelkoja on helpompi kohdata kuin väkivallasta aiheutuneita muita tunteita. Useimmat asiakkaat syyllistävät itseään kokemastaan väkivallasta ja parisuhteen ongelmista. He ovat yrittäneet muuttaa omaa käyttäytymistään niin kauan kuin ovat jaksaneet nöyrtyä ja säilyttää uskon väkivallan päättymiseen ja muutoksesta parempaan. Asiakas häpeää joutumistaan väkivallan uhriksi. Hän häpeää sitä, että on antanut läheisen satuttaa ja kaiken tapahtua. Häpeä liittyy usein siihen, että on tullut torjutuksi ja satutetuksi ollessaan tarvitseva ja heikko. Pyrkimys saada korvaava kokemus ja pettyminen uudestaan lisää häpeän ja ansaitsemattomuuden kokemusta (Husso 2003, 263). Syyllisyyden ja häpeän tunteiden kohtaaminen on vaikeaa, mutta tarpeellista, koska se antaa mahdollisuuden muiden tunteiden – lähinnä vihan – kohtaamiseen ja käsittelyyn.

Monet asiakkaat eivät tunne vihaa. Vihan ilmaisu ja kontrollin menetys on voinut olla vaarallista – siitä on voinut seurata väkivaltaa – ja siksi pelko kontrollin menetyksestä ja vihan ilmaisusta on suuri. Monelle pelko oman aggression tuhoavuudesta aiheuttaa sen, ettei vihaan ole enää kosketusta. Estetty vihan tunne voi aiheuttaa kaltoinkohtelun: uhri ei pysty puolustautumaan tullessaan väärinkohdelluksi. Oman aggression ja vihan tunnistaminen ja ilmaisu vapauttavat

osa kolme Kristiina Väänänen – Miten selviytyä väkivallasta?

positiivista energiaa. Monelle tämä on antanut rakentavaa voimaa, jota tarvitaan minuuden rajojen puolustamiseen ja konfliktitilanteissa selviytymiseen.

Monet eivät pysty kokemaan surua, itku on loppunut kauan sitten. Väkivaltaisesta liitosta irtautumisen jälkeen helpotuksen ja vapauden tunne on voimallinen – on kiire järjestää uutta elämää. Moni kokee, ettei suremiseen jää tilaa tai surun kohtaamiseen ei riitä voimavaroja. Kiire ja touhuaminen antavat keinon selviytymiseen, koska surulle antautuminen ja alakuloon vaipuminen pelottaa.

Suhteessa surun ilmaisu on voinut olla vaarallista, itkeminen ja heikkouden näyttäminen on lisännyt väkivaltaa. (Husso 2003,180). Väkivaltaisessa suhteessa koettujen pahojen asioiden lisäksi on surtava niiden hyvien asioiden menettämistä, jotka seuraavat eroa. On kohdattava suru täyttymättömistä toiveista ja odotuksista, joita ei ollut ja joita ei saanut parisuhteessa.

Ambivalenssin työstäminen on tarpeellista varsinkin silloin, jos nainen jatkaa parisuhteessa, jossa on ollut väkivaltaa. On käsiteltävä ristiriitaisia ja muutosta vastustavia puolia, joita asiakas ei usein halua tunnistaa tai hyväksyä. Samanaikainen tietoisuus väkivaltaisen suhteen tuhoavuudesta ja muutoksen välttämättömyydestä ja toisaalta halu jatkaa suhteessa ovat ristiriidassa keskenään ja aiheuttavat ahdistusta. On kohdattava kysymys siitä, mikä on se salainen puutarha, jonka nainen jakaa puolisonsa kanssa – joka vetää puoleensa, jota ilman on vaikea olla ja jota jäisi eron jälkeen kaipaamaan. On otettava huomioon, että väkivallasta huolimatta suhteessa on ollut jotakin hyvää. Usein tämä on jotakin erityisen hyvää ja tyydyttävää, jota ei ole muissa suhteissa kokenut tai saanut.

Nainen voi samanaikaisesti pyrkiä säilyttämään suhteen hyvän ja tyydyttävän alueen ja pyrkiä eroon puolisosta. Useimmiten yhtälö osoittautuu mahdottomaksi: osittainen irtautuminen väkivaltaisesta liitosta on harvoin mahdollista.

Ambivalenssia ylläpitävät oletukset on tarpeen tiedostaa. On edettävä rauhallisesti ja varmistettava, että nainen on valmis muutokseen. Nopeat ratkaisuyritykset irrottautua väkivaltaisesta suhteesta eivät lopulta onnistu. Tällöin vaarana on, että nainen palaa takaisin suhteeseen ja hoito keskeytyy.

Sujuva arki Kaaoksesta on tarkoitus päästä sujuvaan arjen hallintaan. Ennakoitavuus luo vakautta ja tukee oman elämän hallintaa. Usein nainen on elänyt hetkestä seuraavaan, elämästä on puuttunut suunnitelmallisuus. Eron jälkeen vapaus ja itsemääräämisoikeus tulevat arjen osaksi: On mahdollisuus päättää itse omasta elämästä ja toiminnasta. Aiemmin kielletyt ja kontrolloidut asiat ovat mahdollisia.

Asiakas pyritään liittämään selviytymistä tukeviin lähisuhde- ja auttajaverkostoihin, ja häntä rohkaistaan palauttamaan katkenneet kontaktit sukulaisiin

Lyhyt tie

117

118

ja ystäviin. Monet asiakkaat eivät ole voineet pitää yhteyttä omiin läheisiin. He ovat eristäytyneet tai sosiaaliset suhteet ovat rajautuneet puolison sukulaisiin.

Eroaminen merkitsee joutumista sosiaaliseen eristykseen. Selviytymisen vuoksi on tarpeen luopua kaikista väkivaltaisista, hyväksikäyttävistä tai vahingollisista ihmissuhteista. Päihteiden käyttö pahoinvoivassa suhteessa on auttanut kestämään – usein juominen ja alkoholiriippuvuus on haitallinen tapa, josta luopuminen vaatii ponnistelua.

Avioero aiheuttaa ylimääräisiä menoja ja monella asiakkaalla on suuria taloudellisia vaikeuksia. Lähtiessään yhteisestä kodista asiakas on voinut ottaa mukaansa vain henkilökohtaiset tavaransa, eikä puoliso halua jakaa omaisuutta. Käräjöiminen omaisuuden jakamisesta kestää usein kuukausista vuosiin ja menetykset voivat olla suuria. Joillakin asiakkailla taloudellinen tilanne paranee, kun taloudellinen riippuvuus ja rahavarojen kontrollointi loppuvat. Ilman puolisoa nainen voi itsenäisesti vastata taloudenhoidostaan, hallita menojaan ja päättää, mihin käyttää rahansa.

Työskentelyssä keskitytään positiivisten voimavarojen palauttamiseen ja uusien etsimiseen. Kysytään mitä asiakas haluaa ja tarvitsee voidakseen hyvin.

Usein hän on tottunut ensisijaisesti kiinnittämään huomiota ja keskittymään läheisten ihmisten tarpeisiin. Hän on sivuuttanut itsensä ehkä monella tavalla: ajatusten, tunteiden ja kehon tasolla. Asiakas ei koe ansaitsevansa hyvää, itselle salliminen herättää syyllisyyden ja häpeän tunteita. Huomion kääntäminen itseen ja omiin tarpeisiin voi olla vastenmielistä. Vaikeudesta huolimatta tarkastellaan asiakkaan hyvinvointia ja terveyttä sekä toiveita, tarpeita ja vaihtoehtoja.

Tavoitellaan sitä, että asiakas voi kokea mielihyvää ilman syyllisyyttä.

Voimaantumisen avulla palautuu kyky tuntea iloa ja nautintoa. Voimaantuminen näkyy myös asiakkaan ulkoisessa muuttumisessa. Kateissa olevan naiseuden löytämisessä ja ulkonäöstä, terveydestä ja kunnosta huolehtimisessa.

Muutos voi näkyä monilla eri tavoilla: ryhti paranee, liikkeiden tempo muuttuu, kädenpuristus ja puheääni voimistuvat sekä tapa ottaa katsekontakti keskustelun aikana muuttuu. Erilainen tapa ilmaista itseään, kertoa mielipiteitään ja ajatuksiaan usein hämmentää ja myös ilahduttaa asiakasta. Oman erillisyyden ja voimaantumisen avulla puolison aiemmin pelottavilta tuntuneet uhkailut ja manipulointikeinot vaikuttavat huvittavilta, lapsellisilta ja absurdeilta. Itsetunnon kohentuminen ja jämäkkyys vähentävät entistä alistavaa vuorovaikutusta.

Puolison kohtaaminen oikeussalissa Asiakkaat tarvitsevat tukea rikosoikeudellisten prosessien aloittamiseen: rikosilmoituksen tekemiseen, poliisikuulusteluun ja oikeudenistuntoon valmistautumiseen.

osa kolme Kristiina Väänänen – Miten selviytyä väkivallasta?

Rikosoikeudelliset prosessit kestävät kuukausia, jopa vuosia. Asiakkaan henkinen irtautuminen väkivaltaisesta suhteesta on usein mahdollista vasta, kun viimeinenkin oikeuskäsittely on käyty ja oikeuden tuomio määrätty.

Rauhoittunutta arkea elävä asiakas joutuu kriisiin oikeudenkäyntipäivien aikana joutuessaan kertaamaan uudestaan entisen elämän tapahtumia. Asiakas pelkää vastapuolen kohtaamista oikeussalissa ja mahdollista kostoa tuomion jälkeen.

Oikeudenistunnon kulku huolestuttaa asiakasta. Hän pelkää, ettei häntä kuunnella eikä uskota ja että henkinen nöyryytys toistuu oikeussalissa. Hän voi pelätä, että hänet todetaan syylliseksi joutumisestaan väkivallan kohteeksi.

Usein pitkään odotettu ja pelätty oikeuskäsittely ja tuomio tekevät todeksi uhriuden ja hyvityksen oikeutuksen asiakkaalle. Tämän terapeuttinen merkitys on suuri. Asiakas saa uudenlaista uskoa siihen, että selviytyminen ja väkivallaton elämä on mahdollista.

Pahoinpitelyn ja varsinkin raiskauksen uhriksi joutuneet toimivat joskus epäedullisesti itsensä kannalta. He toimivat päinvastoin kuin oikeusjärjestelmä edellyttää heidän toimivan. Väkivaltakokemuksen jälkeen he menevät piiloon, häpeävät eivätkä kerro tapahtumasta kenellekään, ja jäävät kantamaan kokemusta kehon ja mielen tasolla. Tämän vuoksi uhrin oikeusturva voi vaarantua.

Monet asiakkaistani on suojattu lähestymiskiellolla eron jälkeen. Lähes poikkeuksetta lähestymiskieltoa on rikottu, mihin on vaikea puuttua. Lähestymiskielto näyttää toimivan rajoituksena ja suojaavan vain osaa asiakkaista.

Asiakkaan toimijuuden tukeminen ja rohkaisu ovat usein tarpeen neuvoteltaessa viranomaisten ja entisen puolison kanssa. Vaikeat lasten huoltajuus- ja tapaamisselvittelyt viranomaisten kanssa ja huoltajuusriidat entisen puolison kanssa ovat tavallisia väkivaltaisen suhteen jälkeen. Tilanteeseen voi liittyä uhkailua – naiset pelkäävät ja kokevat, etteivät viranomaiset aina ymmärrä pelon merkitystä. Naiset eivät koe itseään tasavertaisiksi kohdatessaan puolisonsa ja sopiessaan lasten huoltajuudesta ja tapaamisista. He pitävät kohtuuttoman raskaana sitä, että viranomaiset olettavat tasavertaista vanhemmuutta ja edellyttävät sen mukaisia toimia.

Naisilla ei ole rohkeutta ilmaista ajatuksiaan ja huoltaan lapseen liittyvissä asioissa. He kokevat, ettei heidän huoltaan lapsen turvallisuudesta kuunnella, ja että isän oikeudet ohittavat lapsen hyvinvoinnin – lapsi on pakotettu tapaamaan isää, jota hän esimerkiksi pelkää. Naisten kokemusten mukaan viranomaiset vähättelevät väkivallan uhkaa ja seurauksia. Heitä syyllistetään ja heille annetaan vastuu lapsen kohtaamasta väkivallasta – he ovat vastuussa lasten kokemuksista ja siitä, etteivät ole pystyneet suojelemaan lasta – sen sijaan, että vastuu annettaisiin väkivaltaiselle puolisolle.

Lyhyt tie

119

120

Tapaamisiin ja sopimusten tekemiseen valmistaudutaan etukäteen, jottei asiakas väkivallan jatkumisen pelossa ja neuvottelutilanteen pakottamana ajaudu tekemään vastentahtoisesti lapsen ja itsensä kannalta epätarkoituksenmukaista sopimusta. Väliaikainen tapaamisia koskeva sopimus on joskus hyödyllinen ja rauhoittava sekä antaa aikaa pysyvien järjestelyjen selkiytymiseen.

Joskus lastensuojelullinen huoli edellyttää lastensuojeluilmoituksen tekemistä. Tällainen tilanne syntyy esimerkiksi silloin, jos lapsen kotona ei ole turvallista, asiakas ei pysty suojelemaan lasta tai asiakkaan voimavarat eivät riitä arjesta selviytymiseen. Tällöin lastensuojeluilmoitus tehdään asiakkaan kanssa yhdessä. Asiakkaan kanssa keskustellaan huolellisesti ilmoituksen perusteista ja valmistellaan ilmoitus. Tavoitteena on, että asiakas hyväksyy ja sitoutuu ilmoituksen tekemiseen ja ymmärtää lastensuojelullisen avun merkityksen oman selviytymisensä tukemisessa.

Johdonmukainen kasvatus ja turvallinen arki Asiakkaan selviytyminen edellyttää ennen kaikkea uudenlaista vanhemmuutta väkivaltaisen parisuhteen ja perhe-elämän jälkeen. Asiakasta hämmentävät väkivallan päättyminen perheessä ja perheenjäsenten keskinäisen vuorovaikutuksen muuttuminen uudessa elämäntilanteessa. Yleensä perheenjäsenten keskinäisiä rooleja ja valtaan liittyviä kysymyksiä tarkastellaan perheessä uudella tavalla.

Väkivalta on vahingoittanut ja vääristänyt perheen vuorovaikutussuhteita, rajat ja säännöt ovat olleet epäjohdonmukaisia ja ailahtelevia. Uudessa vaativassa tilanteessa väkivallan uhrina ollut vanhempi joutuu takaamaan johdonmukaisen kasvatuksen ja turvallisen arjen.

Perheen kokemaan väkivaltaan liittyy vaikenemista: Perheenjäsenet tuntevat usein avuttomuutta ja häpeää. Vanhempi ja lapsi eivät pysty puhumaan kokemuksistaan. Aikuisen voimavarat ovat menneet väkivaltaisessa suhteessa selviytymiseen, eikä hänellä ole ollut voimia ottaa huomioon lapsen asemaa ja kärsimystä. Eron jälkeen äiti usein yllättyy siitä, mitä lapset ovat kuulleet, nähneet ja tienneet vanhempien välisestä väkivallasta ja perheen vaikeuksista. Aikuista rohkaistaan kuuntelemaan lasta ja jakamaan lapsen kokemukset. Lasten kokemusten kuuleminen järkyttää, mutta se voi auttaa kanavoimaan omia tunteita ja motivoida suojelemaan lasta altistumiselta väkivallalle.

Asiakasta voidaan auttaa ymmärtämään ja sietämään lapsen käyttäytymistä, kun hänelle annetaan tietoa väkivallan seurauksista ja eri ikävaiheissa näkyvistä oireista. Äiti selviytyy lapsen kanssa paremmin, kun hänen tulkintansa lapsen tunnereaktioista ja käyttäytymisestä muuttuu. Lapsen kokemus välittyy äidille.

Aiemmin näkymätön tulee näkyviin: aggressio kertookin lapsen ahdistukses-

osa kolme Kristiina Väänänen – Miten selviytyä väkivallasta?

ta ja avun tarpeesta ja kiltteys pelosta ja yksinäisyydestä. Lapsen tilannetta tarkastellaan yhdessä äidin kanssa, ja häntä motivoidaan hakemaan lapselle apua.

Lapsen ei pidä joutua kuuntelemaan ja lohduttamaan omaa vanhempaansa.

Perheessä väkivalta saattaa jatkua avioeron jälkeen, koska perheenjäsenten sietokyky on alentunut ja rajoja on rikottu. Ammattilaisen on keskusteltava perheen kurinpito- ja rangaistuskeinoista, joissa voi olla väkivaltaisia elementtejä.

(Grittenden, P. 2002, 121). Lapsen kärsimys herättää äidissä syyllisyyttä. Syyllisyyttä ei selitetä pois, vaan sen kohtaaminen rohkaisee äitiä ottamaan vastuuta tilanteen ratkaisuista. Syyllisyyden käsittelyn jälkeen äidin on mahdollista ilmaista lapseen liittyviä aitoja huolia ja kokea positiivisia tunteita lasta kohtaan.

Jotkut asiakkaat pelkäävät arkisten rajoittamistilanteiden aiheuttamia konflikteja lasten kanssa. Jopa lapsen normaaliin kehitykseen liittyvät aggression ilmaukset saattavat pelästyttää ja tuntua uhkaavilta. Kun lapsi ilmaisee negatiivisia tunteita, hän voi äidille olla muistutus väkivaltaisesta puolisosta – lapsi voi myös käyttää väkivaltaa tai uhkailla sillä. Lapsen vihanilmaukset ja raivokohtaukset muistuttavat koetusta väkivallasta: Äiti lamaantuu konfliktitilanteessa niin, ettei kykene toimimaan aikuismaisesti lapsensa kanssa.

Jos äidillä ei ole kosketusta omiin aggression tunteisiin ja ajatuksiin, on vaikea ottaa vastaan lapsen raivoa ja vihanilmauksia suuttumatta, kostamatta tai hylkäämättä. Konfliktitilanteiden purkaminen ammattilaisen kanssa lisää äidin ymmärrystä ja auttaa häntä sietämään lapsen negatiivisia tunteita ja reaktioita sekä pysymään toimintakykyisenä. Naisen mielestä on vaikeaa lohduttaa lasta ja jakaa empaattisesti hänen kanssaan isään liittyvät ristiriitaiset tunteet. Lapsi sekä ikävöi että pelkää isäänsä. Tämä on tuttu tunteiden vastinpari, jonka jakaminen lapsen kanssa tuntuu äidistä vaikealta, joskus kohtuuttomalta.

Väkivalta voi jatkua avioeron jälkeen lasten kautta. Asiakkaat pelkäävät entisen puolison kohtaamista lapsen tapaamis- ja vaihtotilanteissa. Entinen fyysinen väkivalta voi muuttua uhkailuksi ja manipuloinniksi. Nainen saattaa olla hyvin huolissaan lasten turvallisuudesta ja myöntyä toisinaan kohtuuttomiin lasta koskeviin järjestelyihin rauhan turvaamiseksi. Lisäksi he pelkäävät lasten joutumista koston välikappaleiksi.

Lyhyt tie

121

Pitkä tie Trauman purkaminen

122

Pitkäkestoinen terapeuttinen työskentely ja traumaattisten väkivaltakokemusten purkaminen voidaan aloittaa siinä vaiheessa, kun asiakkaan elämäntilanne on riittävän turvallinen ja vakaa. Vakauttamista on tehtävä aluksi riittävästi, jotta asiakkaalla on käytössään mielen ja kehon hallintakeinoja vaikeiden kokemusten käsittelemiseen.

Tarkoituksena on käsitellä ja lievittää traumatisoitumisen aiheuttamia oireita sekä tiedostaa pahojen kokemusten merkitys nykyiseen elämäntilanteeseen, ihmissuhteisiin ja pahoinvointiin. Asiakkaalta tämä vaatii psyykkistä työtä, johon hänen tulee olla motivoitunut ja sitoutunut jaksaakseen kulkea koko raskaan prosessin läpi. Asiakkaan kyky tarkastella omia mielen sisäisiä prosessejaan ja keskeneräisiä asioitaan tukee työskentelyä. Työskentely edellyttää luottamuksellista ja keskeytymätöntä terapiasuhdetta.

Jokainen väkivaltaisessa suhteessa elänyt nainen kysyy, miksi hän on ajautunut väkivaltaiseen suhteeseen? Nainen on ehkä jollakin tavalla tietoinen siitä, että ajautuminen väkivaltaiseen suhteeseen ei ole sattumaa. Hän on saattanut oivaltaa riippuvuuden läheisessä ihmissuhteessa tai ymmärtää nykyisten ihmissuhdeongelmien pohjautuvan käsittelemättömiin vaikeisiin kokemuksiin, joihin hänellä ei ole kosketusta. Yleensä vasta vähitellen huomataan, että varhainen kiintymyssuhde ja siinä tapahtuneet asiat – esimerkiksi vaillejääminen tai kaltoinkohtelu – ilmentyvät aikuisuuden väkivaltaisessa suhteessa. Kaltoinkohtelu ei kuitenkaan ilmene samoin – sen muodot eivät ole samanlaisia kuin varhaisissa läheissuhteissa – ja ilmiön yhtäläisyyksiä ei tunnisteta. Kiintymyssuhteen tyyli voi kuitenkin muistuttaa aiempaa kiintymyssuhdetta.

Traumatisoituminen vaikuttaa ihmisen tapaan olla läheisessä suhteessa ja ydinuskomuksiin ihmisistä ja elämästä. Se vaikuttaa käsitykseen itsestä: tunteeko itsensä rakastamisen arvoiseksi, minkälaista kohtelua ja arvostusta odottaa toisilta ja kuinka pyrkii ansaitsemaan rakkautta ja hyväksyntää. Näin ymmärretään, miksi asiakas on läheisissä suhteissa pyrkinyt miellyttämään puolisoa sopeuttamalla itsensä ja käyttäytymisensä toisen tarpeiden ja toiveiden mukaisiksi. Asiakkaan kanssa tutkitaan, mitkä ovat niitä varhaisessa vuorovaikutuksessa koettuja ja keskeneräisiksi jääneitä asioita, joita hän on pyrkinyt nykyisessä suhteessaan ratkaisemaan. Asiakas voi toistaa vääristynyttä ja vahingollista vuorovaikutusta ja ottaa tiedostamattomia riskejä – hän pyrkii hallitsemaan ahdistustaan. Hallinnan tunne voi tuottaa asiakkaalle tyydytystä ja motivoida häntä hakeutumaan väkivaltaiseen suhteeseen ja tuntemaan kipeitä tunteita.

osa kolme Kristiina Väänänen – Miten selviytyä väkivallasta?

Tämä voi olla tuttua sekä paradoksaalisesti turvallista ja tyydyttävää kuten eräs asiakkaani kuvasi: ”Olen voimallisesti elossa taistellessa ja selviytyessä vaikean mieheni kanssa.”

Joissakin tapauksissa toistuvasti kaltoinkohtelevalle suhteelle altistunut pyrkii tiedostamattomasti saamaan hyvitystä kokemalleen vääryydelle tai korjaavan kokemuksen vaillejäämiselle ja tyydyttämättömille tarpeille. Asiakkaat kertovat, kuinka tietynlaisen trauman kokemiseen ja toistamiseen voi helposti jäädä kiinni. Asiakas voi tiedostamattomasti toivoa, että hän vihdoinkin kykenee muuttamaan pahan hyväksi tai saamaan tyydyttävän ihmissuhteen. Valitettavasti korjaava kokemus jää usein saamatta ja seuraa uusi epäonnistuminen. Toistamisen pakon taustalta löytyy usein traumatisoitumista.

On myös tarkasteltava väkivaltaisen suhteen suojaavaa merkitystä. Miltä asioilta väkivaltaisen puolison läheisyys suojaa? Mikä tarkoitus tuhoisalla ihmissuhteella on? Väkivaltainen suhde voi suojata omilta vaikeilta kokemuksilta tai tunteilta, joita ei ole valmis kohtaamaan. On ollut helpompaa jatkaa kaltoinkohtelevassa suhteessa kuin jättäytyä yksin ja kohdata pelottavat muistot, sisäinen tyhjyys, hylätyksitulemisen kauhu ja yksinäisyyden pelko. Asiakas voi kokea suhteen suojaavan häntä masennukselta tai omalta rajattomuudelta. Vaikean ja väkivaltaisen puolison läheisyys voi tarjota jännitystä ja voimakasta elämäntunnetta. Pahan pitäminen lähellä antaa paradoksaalisesti tunteen elämän hallinnasta, vaikkei kyse ei ole hallinnasta vaan päinvastoin jopa vaarallisesta elämäntavasta.

Pyritään löytämään ja muuttamaan vääristyneitä ja riippuvuutta ylläpitäviä vuorovaikutuksen malleja. Asiakasta rohkaisee tieto siitä, että itseymmärryksen avulla voi muuttua ja kyetä läheiseen suhteeseen ilman hyväksikäyttöä ja kaltoinkohtelua. Vahingollisten vuorovaikutustapojen löytäminen ja korvaavien kokemusten saaminen vapauttaa toistamasta niitä.

Joidenkin asiakkaiden lapsuuden perheessä on ollut väkivaltaa tai päihde- ja mielenterveysongelmia. On helppo ymmärtää, että nämä varhaisemmat vaiheet vaikuttavat aikuisena elämän vaikeuksiin. Toisaalta monen perhetausta ja ulkoiset puitteet ovat olleet kunnossa eikä fyysistä väkivaltaa ole ollut. Varhaista vuorovaikutusta ei aina tunnisteta kaltoinkohtelevaksi, vaikka henkinen hyväksikäyttö ja rajojen rikkominen on vahingoittanut suotuisaa minäkäsitystä ja itsetunnon kehitystä.

Läheisen aikuisen harjoittama henkinen väkivalta voi olla toistuvaa syyllistämistä, painostavaa kaikkien elämänalueiden kontrollointia ja intiimien asioiden penkomista, peiteltyä ivaa, empatian puutetta ja läheisyyden tarpeiden ohittamista. Asiakkaat kertovat usein roolistaan vanhempien välisen vuorovaikutuksen säätelijänä tai väkivallan puskurina. Monella asiakkaalla on lapsena ollut erittäin raskas rooli äidin suojelijana ja turvallisuuden takaajana.

Pitkä tie

123

124

Henkistä väkivaltaa on edelleen vaikea tunnistaa kaikesta avoimuudesta ja tiedosta huolimatta. Varsinkin äidin käyttämän henkisen väkivallan ja puolison käyttämän fyysisen väkivallan yhtäläisyyttä ei ole tiedostettu. Asiakas havahtuu tähän samankaltaisuuteen väkivallan aiheuttamien seurausten vuoksi. Vaikka väkivallan muoto on ollut erilainen, seuraukset itsetunnolle ja vuorovaikutustavoille ovat samat: alistuminen ja itsensä ohittaminen. Asiakas huomaa yhtäläisyyden tutkiessaan, millaiseksi kokee itsensä ja kuinka käyttäytyy kyseisten ihmisten seurassa. Heidän läsnäolonsa saa esimerkiksi kokemaan samoja tunteita: huonommuutta, ahdistusta, pelkoa ja alistumista. Tuttuja merkkejä ovat varauksellisuus ja teennäisyys kyseisten ihmisten seurassa: ei ole voinut olla aito oma itsensä vanhemman eikä puolison läsnäollessa. Yhtäläisyyksien löytäminen varhaisista vuorovaikutuksen malleista ja ilmiöistä auttaa asiakasta eteenpäin. Väkivalta valuu sukupolvelta seuraavalle – ilmiö on sama, vaikka muoto on muuttunut.

Jotkut asiakkaat ajautuvat väkivaltaiseen suhteeseen yksittäisen perhe-elämän ulkopuolisen käsittelemättömän trauman vuoksi. Asiakas on ikään kuin pakotettu toistamaan kokemaansa traumaa, hän ei tunnista alkuperäisen tapahtuman ja väkivaltaisen suhteen välistä yhteyttä. Joillakin asiakkailla nuoruudessa koettu seksuaalinen väkivalta on altistanut heitä väkivaltaiselle suhteelle.

Asiakkaan on tärkeä kuulla, miten traumatisoituminen vaikuttaa kykyyn suojella itseä ja taipumukseen hakeutua uuteen traumakokemukseen.

Mieli pyrkii tasapainoon Osa asiakkaista on kokenut vakavaa ja pitkäkestoista kaltoinkohtelua ja kärsii traumatisoitumisen seurauksista ja eriasteisista stressihäiriöoireista. He kertovat toistuvista pelkotiloista ja univaikeuksista, tunteiden säätelykyvyn heikkenemisestä, voimakkaista vireystilan vaihteluista sekä tunne- ja toimintatason turtuneisuudesta. He välttelevät asioita ja paikkoja, jotka muistuttavat traumaattisista kokemuksista. Heillä on vääristyneitä uskomuksia tapahtumista ja voimakkaita syyllisyyden tunteita. Heidän minäkäsityksensä ja itsetuntonsa ovat muuttuneet. Monet asiakkaat kärsivät väkivaltatilanteisiin liittyvistä, häiritsevistä välähdyksenomaisista mielikuvista, joita he eivät kykene hallitsemaan. Ympäristöön tai omaan kehoon liittyvät epätodellisuuden kokemukset pelottavat ja ahdistavat. Joillakin ajatuksia leimaavat hallitsemattomuuden kokemus ja toivottomuus, he eivät pysty kuvittelemaan parempaa tulevaisuutta.

Nämä mielessä ja kehossa ilmenevät oireet hämmentävät, pelottavat ja hävettävät asiakkaita, niistä ei mielellään puhuta. He pelkäävät omia reaktioitaan ja mielisairaaksi leimautumista. Kun asiakas saa tietoa traumatisoitumisesta ja

osa kolme Kristiina Väänänen – Miten selviytyä väkivallasta?

sen seurauksista, hänen pelkonsa ja ahdistuksensa mielensä ja kehonsa reaktioista ja omasta käyttäytymisestään vähenevät. Tieto dissosiaatiosta – psyyken selviytymiskeino traumaattisissa tilanteissa – ja rakenteellisen dissosiaatioteorian selittämästä persoonan osien jakautumisesta vakavassa traumatisoitumisessa on ollut hyödyksi väkivaltaa kokeneiden kanssa tehdyssä työssä. (Hart ym.

2006, 2–3, 44; Ogden 2006, 142.) Tieto on tarjonnut asiakkaille lohtua ja apua itseymmärrykseen sekä oireiden tunnistamiseen ja hyväksymiseen. Asiallinen tieto rohkaisee heitä havainnoimaan itsessä tapahtuvia hämmentäviä asioita ja puhumaan niistä.

Asiakkaan voi olla tarpeen tietää, että dissosiaatiossa ihminen ei kykene mielessään yhdistämään ajatuksiaan, tunteitaan, havaintojaan ja muistojaan mielekkääksi kokonaisuudeksi. Dissosiaatio on psyyken pyrkimys hallita mielen tasapainoa uhkaavilta tunnetiloilta – pelon, kauhun ja häpeän tunteilta – joita äkillinen traumaattinen kokemus voi aiheuttaa. Myöhemmin mikä tahansa alkuperäiseen traumaan liittyvä ärsyke tai pelkkä yritys keskustella siitä voi laukaista tunnemuistoilta suojaavan dissosiaation. Vaikka dissosiaation tavoitteena on suojata mieltä pahoihin kokemuksiin liittyviltä muistoilta ja ajatuksilta, se samalla aiheuttaa ahdistusta ja voi vaikeuttaa vuorovaikutusta ja sosiaalista e­ lämää.

Traumaan liittyvä rakenteellinen dissosiaatio on persoonallisuuden rakenteen yhtenäisyyden ja joustavuuden puutetta (Hart ym. 2006, 4). Rakenteellinen dissosiaatio voi näkyä esimerkiksi siten, että asiakkaan yhdellä persoonallisuuden osalla on muistoja ja kokemuksia, joita toisella persoonallisuuden osalla ei ole (Hart ym. 2006, 96). Traumatisoitumisessa persoona voi jakautua näennäisen normaaliin osaan – joka pyrkii jatkamaan tavallista arkista elämää ja toimintaa erillään koetusta traumatapahtumasta – ja emotionaaliseen persoonallisuuden osaan, joka kantaa traumakokemukset mielen ja kehon tasolla (Hart ym. 2006, 5).

Emotionaalinen persoonan osa on väkivaltaisessa suhteessa kantaja ja sietäjä, joka voi esimerkiksi joutua toistuvasti pahoinpidellyksi. Persoonan osien tietämättömyys toisistaan voi näkyä esimerkiksi siinä, ettei asiakas muista edellisellä hoitokerralla kertomaansa väkivaltaa – tai hän muistaa tapahtumat, mutta hänen mielessään väkivallan tekijä on voinut vaihtua toiseksi.

Dissosiaatiossa minän tietoisuuden tila voi vaihdella, tietoinen minä voi ikään kuin poistua paikalta liian uhkaavassa tilanteessa. Esimerkiksi kokemus kehon ulkopuolelle joutumisesta traumaattisissa tilanteissa on tahaton, automaattinen reaktio. (Hart 2006,126; Ogden 2006,101.) Kyky on joskus ollut tarpeen, mutta itsestään ja turhaan aktivoituessaan se hämmentää ja hävettää asiakasta. Asiakkaat ovat kuvanneet tilaa: ”Olen kärpäsenä seinällä”, ”lähden mielikuvitusmatkalle, jolla kuljen aina saman reitin” ja ”seison itseni vieressä,

Pitkä tie

125

126

katson mitä ruumiille tehdään enkä tunne kipua”. Asiakkaat häpeävät näitä kokemuksia eivätkä yleensä kerro niistä oma-aloitteisesti.

Aiemmin todettiin, että hälytystila traumatisoituneessa mielessä ja kehossa aktivoituu vaarattomissa tilanteissa, kun jokin traumasta muistuttava ärsyke laukaisee oireet. Silloin asiakas voi elää uudestaan voimakkaat tunteet, ajatukset, äänet ja jopa kivut aivan kuin eläisi uudelleen alkuperäistä tapahtumaa. Asiakkaita hämmentää oma epäjohdonmukainen käyttäytyminen ja selittämättömät pelot – ”pikkujuttu laukaisee paniikin”. Eräälle asiakkaalle julkiset paikat olivat vaikeita: kuullessaan huutoa tai vihaista keskustelua hän joutui pakokauhun valtaan, koki itsensä pieneksi ja avuttomaksi ja lähti sekavassa tilassa juoksemaan ympäri katuja piilopaikkaa etsien. Traumatisoituneita asiakkaita ymmärretään usein väärin. Tunnetilojen ja mielialojen nopeat vaihtelut, tarpeeton hyökkäävä puolustautuminen tai pelokas pakeneminen ovat vähintään kiusallisia ja saattavat huomattavasti vaikeuttaa päivittäistä selviytymistä.

Muistamattomuus ja unohtelu ovat tavallisia oireita. Asiakkaalla voi olla aavistus siitä, että itselle on tapahtunut jotain, jota hän ei muista tai josta muistikuvat ovat hataria. Tärkeistä tapahtumista tai tietystä elämänjaksosta ei ole muistikuvia. Pelko muistamisen aiheuttamasta kivusta voi olla suuri, koetulle ei ole sanoja. Muistamattomuus on tarpeellinen puolustuskeino, mutta tärkeiden arkisten asioiden unohtaminen häiritsee kohtuuttomasti sosiaalisia suhteita ja vaikeuttaa selviytymistä. Unohtaminen voi olla lohdullista, mutta muistaminen on tärkeää. Tapahtumien muistaminen ja työstäminen tunnetasolla vapauttaa toistamisen pakosta. Kun pahoista kokemuksista voi kertoa sanoilla, ei tarvitse kertoa elämällään. Työskentelyssä traumamuiston mieleen palauttaminen ei ole itsetarkoitus vaan pahojen kokemusten aiheuttaman pelon voittamista ja haitallisten selviytymiskeinojen ja puolustusmekanismien korvaamista sopivammilla. Yleensä tämän jälkeen hyvinvointi lisääntyy ja elämänlaatu paranee.

Masennusoireita ilmenee monilla asiakkailla. He kertovat syvästä henkisestä uupumuksesta, aikaansaamattomuudesta, ajantajun katoamisesta: ”Olen liian väsynyt tekemään mitään.” Asiakas voi tuntea elävänsä kaksoiselämää ja asiakkaan toimintakyky saattaa vaihdella eri vuorokauden aikoina: hän joutuu iltaisin pahojen muistojen, sietämättömien tunteiden ja kipujen valtaan. Eräs asiakas kuvasi viikonloppuja, joina lapset olivat isällään hoidossa: ”Tipahdin kuiluun ja haahuilin asunnossa tekemättä mitään.” Hän ei muistanut, miten oli päivänsä viettänyt – yksin ollessaan hän menetti ajan- ja todellisuudentajun.

Toipuminen edellyttää häiritsevien oireiden hallintaa, jonka jälkeen asiakas voi hoidossa muistaa ja integroida traumaattisia väkivaltakokemuksia osaksi omaa elämänhistoriaansa. Asiakkaan kanssa käydään läpi tilanteita, jotka ai-

osa kolme Kristiina Väänänen – Miten selviytyä väkivallasta?

heuttavat haitallisia puolustusmekanismeja. Tavoitteena on, että asiakas kykenee ennakoimaan ja välttämään näitä asioita ja tilanteita. Asiakas voi ajautua herkemmin dissosioimaan, kun voimavarat ovat vähissä – hän on väsynyt, ärtynyt tai peloissaan. Tässä tapauksessa asiakkaan on saatava riittävästi lepoa ja suostuttava esimerkiksi päihteettömyyteen työskentelyn ajaksi.

Hoitokeskusteluissa on tarpeen opetella läsnäoloa ja vuorovaikutusta. Asiakas saattaa suojella itseään dissosiaation avulla kun käsitellään vaikeita aiheita ja ahdistus pahenee. Jos asiakas puhuu väkivaltakokemuksista tunteettomasti, todennäköisesti hän on dissosioituneessa tilassa eikä kokemuksen käsittelystä ole hyötyä. Kokemusta ei voi työstää, vaan traumat voivat aktivoitua uudelleen ja traumatisoida lisää. Hoitokeskustelun lopuksi on tärkeää saada asiakas pois vaikeista kokemuksista ja niiden aiheuttamista psykosomaattisista tiloista ja palauttaa hänet täysin nykyhetkeen. On varmistettava, että hänellä on istunnosta poistuessa hallussa kaikki käytettävissä olevat psyykkiset selviytymiskeinot.

Usein väkivaltaan liittyvät uhrikokemukset eivät ole integroituneet vaan elävät mielessä pirstoutuneina kuvina. Uhrilla ei ole selkeitä muistikuvia eikä kokonaiskuvaa väkivaltatilanteesta eikä käsitystä syistä ja seurauksista. Muistot eivät ole todentuneet. Ne tiedetään tapahtuneiksi, mutta niiden ei koeta tapahtuneen itselle eikä vaikuttavan nykyiseen elämään. Tapahtumien todentuminen osaksi omaa elämää ja siihen liittyvä surutyö on kesken. Toipuminen edellyttää uhrikokemusten integroimista siten, että ihmisen tietoinen ajattelu ja muistamaton historia yhdistyvät. Silloin ihminen voi kokea, että pahat asiat ovat tapahtuneet itselle, mutta ne eivät enää hallitse nykyistä elämää, eivät aiheuta kärsimystä eikä niitä tarvitse vältellä. (Hart ym. 2006, 341.)

Työskentelyssä asiakas otetaan huomioon kokonaisvaltaisesti mielen ja kehon tasolla. Asiakkaan kanssa tarkastellaan niitä asioita, joita hänelle tapahtuu kognitiivisella, tunteiden ja kehon tasolla. Työskentely pyrkii asiakkaan ymmärrykseen siitä, että menneisyyteen liittyvät asiat eivät toistu nykyisyydessä – hänen ei tarvitse olla varuillaan eikä puolustautua. Asiakasta eivät enää hallitse trauman uudelleenkokeminen ja oireet, vaan hän kykenee tekemään havaintoja siitä, mitä tapahtuu mielessä ja kehossa. Asiakasta autetaan muuttamaan trauman uudelleen kokemisen pelko uteliaisuudeksi ja haluksi tarkkailla itsessä tapahtuvia asioita.

Yleensä väkivaltakokemuksia voidaan käsitellä vasta pitkäkestoisen vakauttamistyön jälkeen. Vakauttamisvaihe voi kestää useita vuosia, jotkut asiakkaat eivät koskaan käsittele väkivaltakokemuksiaan. Jos vakauttaminen ei ole onnistunut, vaarana on häiritsevien oireiden aktivoituminen ja traumatisoitumisen syveneminen, mikä saattaa lisätä mielen pirstaloitumista. Traumaa kantava persoonan osa voi säilyttää raastavia tunteita, joiden hallitsematon purkaminen ei

Pitkä tie

127

vähennä niitä ja joiden kokeminen ei auta asiakasta. Asiakas joutuu uudestaan kokemaan tunteensa ilman helpotusta. Tämä ei auta häntä sopeutumaan, vaan hämmentää ja vaikeuttaa selviytymistä. (Hart ym. 2006, 5.) On otettava huomioon, että asiakas voi pelätä uhrikokemustensa kertomista. Hän voi pelätä, että kaltoinkohtelija kuulee tai tietää hoitokeskustelujen sisällön ja rankaisee. Nämä pelot on tarpeen käsitellä ennen väkivaltakokemuksia. (Hart ym. 2006, 19.)

Myös selviytyminen otetaan huomioon vaikeiden kokemusten työstämisessä. On ehdottoman tärkeää muistaa, mikä auttoi asiakasta selviytymään vaikeassa tilanteessa. Selviytymisen muistaminen ja muisteleminen on yhtä tärkeää kuin sen muistaminen, mitä on särkynyt.

EMDR-menetelmän käyttö

128

Eye Movement Desensitization and Reprocessing EMDR on hoitosuunnitelman osana käytetty terapeutin työväline, joka antaa mahdollisuuden vaikeiden kokemusten ja nykyisyyttä häiritsevien muistojen työstämiseen. Menetelmän käyttö voi merkittävästi nopeuttaa traumaattisesta tapahtumasta toipumista ja vähentää asiakkaan kokemaa stressiä menneisyyden tapahtumista. Menetelmän perusta on asiakkaan kyky ja halu kohdata kokemuksiinsa liittyviä vaikeita tunteita. (www.emdr.fi.)

EMDR-työskentelyssä vaikea kokemus tai häiritsevä muisto menettää merkityksensä, usein muistikuva koko tapahtumasta hämärtyy. Asiakas ei saa tunnekosketusta tapahtumaan, ja se lakkaa häiritsemästä mieltä. Eräs asiakas kuvasi kokemaansa: ”Muisto ohenee kuin utuverhon taakse.” Toimivan työskentelyn jälkeen asiakas muistaa edelleen traumaattisen tapahtuman, mutta sen ahdistava emotionaalinen sisältö on poistunut. Hän saa uudelleen kyvyn tehdä positiivisia ja joustavia valintoja nykyisyydessä.

Haavoitettu seksuaalisuus Seksuaalinen väkivalta aiheuttaa naiselle eniten vaurioita ja tuhoisimpia seurauksia – siitä selviytyminen on kaikkein haastavinta. Psyykkiset suojat ovat murentuneet, nainen kokee syvää arvottomuuden tunnetta. Kokemus omasta osallisuudesta uhriksi joutumiseen on sietämätön ja lamauttava, varsinkin jos läheinen raiskaa tai käyttää muuta seksuaalista väkivaltaa. On erityisen syyllistävää ja häpeällistä, kun on antanut tehdä itselleen seksuaalista väkivaltaa. Väkivaltaa seuraava hyvitysseksi ja väkivallantekijän pitäminen rauhallisena seksin avulla ovat kaikkein nöyryyttävimpiä ja hävettävimpiä kokemuksia. Näistä kokemuksista ei puhuta, niihin ei haeta oikeutta eikä fyysisiin vammoihin tai vaivoi-

osa kolme Kristiina Väänänen – Miten selviytyä väkivallasta?

hin haeta apua. Usein nämä uhrikokemusten tuomat taakat kannetaan yksin.

Ehkä juuri siksi näiden salaisuuksien paljastaminen ja jakaminen näyttää parhaiten auttavan naista, vapauttavan hänet häpeästä ja lievittävän fyysisiä oireita.

Seksuaalinen väkivalta vaikuttaa edelleen olevan tabu, uhrien kokemukset avun hakemisen onnistumisesta ovat harvinaisia.

Monilla seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa kokeneilla on ongelmia, jotka liittyvät kehollisuuteen ja seksuaalisuuteen. Naiset kokevat, että uhrikokemukset ovat tuhonneet seksuaalisuuden. He eivät kykene tyydyttävään seksisuhteeseen, koska seksuaalinen kiihottuminen vie takaisin tuskallisiin muistoihin ja kehon tuntemuksiin. Näissä tilanteissa he helposti joutuvat paniikkiin tai puolustautuvat aggressiivisesti.

Joillakin asiakkailla on riski joutua toistuvasti seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi. Heiltä puuttuvat niin kutsutut hälytyskellot, jotka varoittavat vaarasta.

He eivät herkisty vaaran ärsykkeille eivätkä kykene suojelemaan itseään. Heistä tulee avuttomia, he jähmettyvät eivätkä pysty kieltäytymään vastentahtoisesta seksistä. He eivät näe ulospääsyä tilanteesta. (Ogden 2006, 88.) Toisinaan menneisyydestä löytyy hyväksikäyttöä tai aikuisiän väkivaltakokemus, jossa asiakas on kokenut seksistä kieltäytymisen vaaralliseksi. Kieltäytyminen on voinut johtaa kaltoinkohteluun tai kiintymyssuhteen menettämiseen.

Osa naisista ei osaa yhdistää seksuaalisuutta kiintymiseen, tuttuun kumppaniin ja turvallisuuteen. Läheisyys aktivoi traumaattiset muistot hyväksikäytöstä ja seksuaalisesta väkivallasta, tämä estää seksin tutun läheisen ihmisen kanssa.

Seksuaalisuuden toteuttaminen on mahdollista tuntemattoman seksikumppanin kanssa. Tämä voi ajaa naisen toistuvasti itselle sopimattomaan, rajoja ylittävään läheisyyteen. Holtiton seksuaalinen käyttäytyminen, irtosuhteet ja liiallinen päihteiden käyttö lisäävät riskiä uhriutua uudelleen.

Erään asiakkaan irrottautuminen väkivaltaisesta suhteesta oli erityisen pitkällistä ja vaikeaa, koska hän koki olevansa turvassa omalta holtittomalta käytökseltään – päihteiltä ja irtosuhteilta. Kontrolloivan ja mustasukkaisen puolison tekemä väkivalta oli turvallisempi ja siedettävämpi vaihtoehto kuin sietää omaa hallitsematonta seksuaalisuutta ja sen seurauksia.

Työstämisellä pyritään ennakoimaan ja välttämään tilanteita, joissa seksuaalinen väkivalta ja hyväksikäyttö ovat mahdollisia. Asiakkaan kanssa tehdään turvasuunnitelma: mitä hän voi tehdä, kun tulee impulssi hakeutua vaaralliseen tilanteeseen. Joskus kokemus syyllisyydestä ja omasta pahuudesta on niin voimakas, että asiakas hakee toistuvaa häväistystä rangaistukseksi. (Laitinen 2004, 238.) Tarvittaessa hoidossa tehdään asiakkaan kanssa sopimus siitä, että hän sitoutuu työskentelyn ajaksi päihteettömyyteen ja pidättäytyy irtosuhteista, kunnes hänellä on riittävästi keinoja ennakointiin ja itsesuojeluun.

Pitkä tie

129

Toipuneen naisen suhtautuminen miehiin muuttuu. Tietynkaltaiset miehet, jotka aiemmin viehättivät, aiheuttavat pelkoa ja vastenmielisyyttä. Vähäisetkin merkit vallankäytöstä kavahduttavat – sisäiset hälytyskellot soivat erityisen lujaa.

Hälytyskellojen soiminen onkin ilahduttava merkki toipumisesta.

Kehollisuus

130

Sensomotorinen terapiakäytäntö tarjoaa hyödyllisiä näkökulmia ja lähestymistapoja ottaa kehollisuus huomioon väkivaltaa kokeneiden hoidossa. Se antaa työskentelyvälineitä kehollisen tietoisuuden käyttämiseen ja uudenlaisten kehollisten voimavarojen löytämiseen. (Ogden 2006, xxv-xxvii.)

Moni asiakas kantaa kehossaan tiedostamattomia traumaattisia muistoja väkivallasta. Keho kertoo asioista, joista suu ei puhu ja joita mieli ei muista.

Väkivaltakokemukset elävät omaa elämäänsä kuin vieras voima kehossa, aiheuttavat kärsimystä ja heikentävät tunnetta fyysisestä hallinnasta. Keho muistuttaa kokemuksesta yllättävissä tilanteissa ja reagoi sattumanvaraisiin ärsykkeisiin.

Monilla asiakkailla on somaattisia vaivoja ja oireita, joita ei ole tutkittu eikä hoidettu ja joille ei löydy lääketieteellistä syytä. Asiakas on voinut vuosikausia kärsiä jatkuvista kivuista, joihin hän ei reagoi vaan joita hän sietää. Tutkimukseen tai hoitoon meneminen on vaikeaa. Selittämättömien somaattisten oireiden asianmukainen tutkiminen ja fyysisten sairauksien poissulkeminen on välttämätöntä, kun terapeuttinen työskentely alkaa. Kokemusten käsittely ja tiedostaminen lieventää tai poistaa kehon oireet.

Asiakkaiden kertomusten mukaan he eivät ole tunteneet kipua joutuessaan väkivallan uhriksi ja hämmästelivät ruhjeitaan myöhemmin. Asiakkaat kertovat, miten pahoinpitelyn jälkeen on kyvytön ja lamaantunut, keho ja mieli on turta ja häpeä on musertava. Lääkäriin hakeudutaan fyysisten vammojen vuoksi vasta päivien päästä, kun asiakas huolestuu terveydestään ja väkivallan seurauksista.

Asiakas usein kokee, että hän on itse aiheuttanut joutumisensa uhriksi. Asiakas – mahdollisesti myös läheiset – voi syyllistää itseään uhriutumisesta. Syyllisyys ja häpeä estävät tai viivyttävät avun hakemista.

Monet kertovat, että toistuva pahoinpitely vie kehosta tunnon. Turta keho ei tunne kipua eikä ihminen ylipäätään tunne kehon olemassaoloa. Aistituntemukset eivät pääse tietoisuuteen saakka. Eräs asiakas kuvasi kehoaan: ”Minulla on pää. Kaulasta alaspäin en tunne kehoani.” Asiakas tietää kehon olevan oma, muttei tunne sitä omakseen (Hart ym. 2006, 153). Jos asiakas ei tiedosta omaa kehoaan, hän ei myöskään oma-aloitteisesti kerro kehon tuntemuksista. Oman kehon tarkkailu saattaa pelottaa ja ahdistaa, jos asiakas ei tavoita kehon tuntemuksia tai kokee kehon vastenmieliseksi ja rikotuksi. Vä-

osa kolme Kristiina Väänänen – Miten selviytyä väkivallasta?

hitellen havainnoidaan ja opetellaan sietämään kehon reaktioita ilman pelkoa ja paniikkia.

On hyvä tarttua vihjeisiin, joita asiakas tarjoaa kehon tuntemuksista. Pieni kehollinen viesti voi ilmentää vaikeaa kokemusta tai psyykkistä vaivaa ja aloittaa työstämisen. Keho usein vihjaa jotakin mielen sisällöstä ja kanavoi mielen maailmaa, kun herkistyy havainnoimaan. Samalla tarkastellaan tunteiden ilmenemistä kehossa. Otetaan huomioon, missä tunteet tuntuvat ja mitä kehossa tapahtuu, kun asiakas tuntee eri tunteita. Kehon ulkoisten reaktioiden havainnoiminen ja näkyvien muutosten ottaminen hienovaraisesti huomioon auttaa asiakasta pääsemään kosketuksiin tiedostamattomien tunteiden ja kehon reaktioiden kanssa.

Asiakas saattaa käyttää haitallisia keinoja hoitaessaan kehon pahoja kokemuksia ja psyykkistä tuskaa. Monet hoitavat itseään päihteillä tai tuottamalla tietoisesti fyysistä kipua. Vaikka fyysinen kipu lievittää hetkellisesti henkistä tuskaa ja lisää hallinnan tunnetta, se on tuhoisaa toimintaa. Asiakkaan on kyettävä lopettamaan tämä ennen kuin psyykkinen työstäminen ja toipuminen voi alkaa. On myös tarpeellista käsitellä kehon likaisuuteen ja pilaantumiseen liittyvät mielikuvat.

Traumakokemuksia tulee työstää sopivassa vireystilassa. Ali- ja ylivireystilaan joutuminen estää vaikeiden asioiden käsittelyä ja heikentää selviytymisen kokemusta. Ylivireystilaan joutuessaan mielen täyttävät voimakkaat tunteet, kehon aistimukset tai mieleen tunkeutuvat kuvat. Alivireystilassa työstämistä estävät mielen ja kehon turtuneisuus ja passiivisuus. (Ogden 2006, 27–29.)

Työntekijän on tärkeää auttaa asiakasta pysymään sopivassa ja siedettävässä vireystilassa istuntojen aikana. Hallitsemattomien tunteiden ja tilojen valtaan joutuminen ei tue voimaantumista, vaan saattaa lisätä kokemusta heikkoudesta ja selviytymättömyydestä.

Asiakkaan on tärkeä oppia tunnistamaan vireystilan muutokset kehossa ja mielessä ja opetella mielen hallintaa kehon harjoituksilla. Keho on tarpeellinen ja toimiva jarru vaikeiden kokemusten käsittelyssä. Tarvittaessa on hyödyllistä käyttää kehoa tilanteissa, joissa on vaikea pysyä psyykkisesti läsnä. Tällä estetään traumaattisen kokemuksen eläminen uudelleen ja vireystilan liiallinen lasku tai nousu.

Kehon harjoitukset auttavat asiakasta palauttamaan psyykkisen hallinnan ja pysymään läsnä ilman sietämätöntä ahdistusta. Kun vireystila nousee tai laskee liikaa, asiakasta pyydetään lopettamaan väkivaltakokemuksesta puhuminen ja sen ajatteleminen, jottei pahoja muistikuvia ja tunteita tule liikaa mieleen. Huomio keskitetään kokemusten sanallisen työstämisen sijaan kehon reaktioihin ja tuntemuksiin sekä niiden havainnointiin. Asiakasta pyydetään keskittymään ainoastaan fyysisiin aistimuksiin, hengitykseen ja lihasharjoituksiin, kunnes vireystila palautuu siedettäväksi ja työstämistä voidaan jatkaa.

Pitkä tie

131

132

Rentoutusharjoitukset auttavat joitakin ihmisiä, mutteivät kaikkia. Joillakin ahdistus lisääntyy, pahat kokemukset tunkeutuvat mieleen ja olo on turvaton, kun kehoa yritetään rentouttaa. Jos trauma on syntynyt ihmisen ollessa rentoutuneessa tilassa, rentoutus voi aktivoida trauman ja heikentää asiakkaan vointia.

Tästä syystä rentoutusharjoituksia ei pidä aloittaa varomattomasti ennen kuin on tutkittu asiakkaan tausta ja suhtautuminen rentoutukseen, vaikka asiakas olisi fyysisesti ja psyykkisesti pingottunut ja ylivireinen.

Kun työskentelyssä on edetty – kun asiakas on saanut elämänsä hallintaan ja toipunut – ilmaantuu istuntoihin iloa, riemua ja voitonriemua. Huumori ja nauru ovat työskentelyssä tärkeitä. Ne lievittävät ahdistusta ja antavat voimia jatkaa. Työskentelyn aikana yhdessä iloitseminen ja nauttiminen on tärkeää ja tarpeellista sekä asiakkaalle että työntekijälle. Se tarkoittaa, että ollaan päästy eteenpäin selviytymisen tiellä.

Kirjallisuus

Haaramo, S. & Palonen, K. (2003) Trauman monet kasvot. Psyykkinen trauma sisäisenä kokemuksena. Pieksämäki: Therapeia-säätiö.

Van der Hart, O., Nijenhuis, E. & Steele, K. (2006) Vainottu mieli. Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen. Oulu: Traumaterapiakeskus.

Husso, M. (2003) Parisuhdeväkivalta. Jyväskylä: Vastapaino.

Kaitue, S. & Noponen, T. Slåen, A. (2007) Oikeudelliset keinot lähisuhdeväkivallasta selviytymiseen.

Helsinki: Edita.

Laitinen, M. (2004) Häväistyt ruumiit, rikotut mielet. Tampere: Vastapaino.

Näre, S. & Ronkainen, S. (2008) Paljastettu intiimi. Sukupuolittuneen väkivallan dynamiikka. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus.

Ogden,P., Minton, K., Pain, C. (2006) Trauma ja Keho. Sensorimotorinen psykoterapia. Oulu: Traumaterapiakeskus.

Ojuri, A. (2004) Väkivalta naisen elämän varjona – tutkimus lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten elämänkulusta ja selviytymisestä. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Sinkkonen, J. & Kalland, M. (toim.) (2001) Varhaiset ihmissuhteet ja niiden häiriintyminen Helsinki: WSOY. Traumaterapiakeskuksen loppuraportti 1999─2002 (2003) Oulu: Traumaterapiakeskus.

Suokas-Cunliffe, A. (2006) Lapsuuden kompleksisen traumatisoitumisen seuraukset aikuisuudessa.

Suomen lääkärilehti 6/2006.

Törrönen, H. (toim.) (2009) Vaiettu naiseus. Ajatuksia naisen väkivallan tunnistamisesta, nimeämisestä ja hoitamisesta. Ensi- ja turvakotien liiton raportti 10. Hämeenlinna: Ensi- ja turvakotien liitto ry. http://www.emdr.fi/ Luettu 20.5.2011

osa kolme Kristiina Väänänen – Miten selviytyä väkivallasta?

Väkivallan riskien arviointi ja turvasuunnitelma Riitta Pohjoisvirta

Kun tuetaan väkivallan katkaisua ja väkivallasta selviytymistä, on tärkeää käsitellä turvallisuuteen liittyvät kysymykset. Väkivallan riskin arviointi ja turvasuunnitelman tekeminen aloitetaan ensimmäisellä kerralla, kun asiakas puhuu väkivallasta. Työskentelyn lopussa turvasuunnitelma päivitetään tulevaisuutta varten. Väkivallan riskin arviointia ja turvallisuuden lisäämistoimia ei voida erottaa väkivaltaa kokeneen naisen muusta työskentelystä.

Katse peruutuspeiliin Tilanteet, joissa väkivallan riski arvioidaan ja turvasuunnitelma tehdään, vaihtelevat merkittävästi. Naista voidaan uhata väkivallalla nykyisessä parisuhteessa.

Uhkaus voidaan tehdä erotilanteessa, vaikka väkivaltaa ei ole ollut aikaisemmin.

Voi esiintyä eron jälkeistä uhkailua, häirintää tai pitkäkestoista vainoamista. Aikaisemmat kokemukset väkivallasta voivat aktivoitua uudessa suhteessa: naisen täytyy saavuttaa uudelleen sisäinen turvallisuuden tunne. Usein vasta eron jälkeen lasten oireilu näkyy tai alkaa, kun sille on tilaa tai erokriisi pitkittyy. Lapset voivat olla väkivaltaisia toisiaan tai äitiään kohtaan. Nainen voi myös huolestua omasta väkivaltaisesta käytöksestään lapsiaan tai kumppaniaan kohtaan.

Vakavat väkivaltatilanteet ovat pitkiä prosesseja, joissa kohtaavat monet viranomaiset ja eri perheenjäsenet. Väkivaltaan puuttuminen hajoaa monelle toimijalle – kenelläkään ei ole koottua tietoa todellisen riskin arviointiin. Väkivallan uhrin mielessä tapahtumat pirstaloituvat irrallisiksi, yksittäisiksi tapahtumiksi. Osa uhrin kokemuksista voi dissosioitua pois ja mielessä olevat tilanteet voivat tuntua epätodellisilta.

Väkivallan uhan pitäminen mielessä on raskasta sekä apua hakevalle naiselle että auttajille. Usein toivotaan, että toiminta voidaan aloittaa nk. puhtaalta pöydältä. Naiselta voidaan vaatia ”peruutuspeilin puhtaaksi pyyhkimistä”, jotta hän voi jättää menneet tapahtumat taakseen. Samaa toivoo ja vaatii väkivallan

133

tekijä parisuhteessa. Tämä epärealistinen toiveikkuus – ilman todellista toivoa muutoksesta – tarttuu helposti auttajiin.

Auttajaverkoston toimintaa voi ymmärtää paremmin ns. planeettateorian avulla. Väkivaltatapauksia käsittelevät ammattialat ja oikeudenalat jakaantuvat perheoikeuteen, rikosoikeuteen ja lastensuojeluun. Eri toimijoita koskeva lainsäädäntö määrittelee ongelman ja toimet hyvin erilaisista lähtökohdista. (Hester 1996) Erikson on lisännyt teoriaan neuvonnan, tuen ja hoidon sekä maahanmuuttajien erityispalvelut. (Erikson 2007) Eri planeetat liikkuvat omia ratojaan ja omaan tahtiin. Planeettojen kohtaamattomuus aiheuttaa vaikeuksia ja erilaisia riskitilanteita, joita yksilötason työssä kohdataan.

134

Välineitä väkivallan riskin arviointiin Vakava väkivalta Viranomaisten yhteistyön kehittämistä vakavan väkivallan riskin arvioinnissa pilotoidaan parhaillaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen koordinoimassa hankkeessa. Hanke pohjautuu Englannissa ja Walesissa käytettävään malliin, jossa viranomaisilla on yhteinen riskin arvioinnin lomake ja moniammatillinen työryhmä. Riskinarviointilomake helpottaa väkivallan uhrien kanssa työskenteleviä viranomaisia ja ammattilaisia tunnistamaan kohonnut väkivallan uusiutumisen riski parisuhteeseen, häirintään ja vainoamiseen sekä kunniaan liittyvässä väkivallassa. Toimintamallista on saatu varsin hyviä tuloksia. Cardiffin poliisitilastojen mukaan samoissa osoitteissa toistuvat kotiväkivaltatapaukset vähentyivät kymmenillä prosenteilla. Sama kehitys tulee esiin uhrien haastatteluissa. Kun asian käsittelystä oli kulunut puoli vuotta, 60 prosenttia perheväkivallan uhreista oli elänyt ilman väkivaltaa tai väkivallan uhkaa. Tulos on hyvä – tyypillisesti uhrit ovat kokeneet vakavaa ja toistuvaa väkivaltaa. (www.caada. org.uk) Toimintamallissa mittarin kysymyksillä kartoitetaan fyysistä, seksuaalista ja taloudellista väkivaltaa. Henkisen väkivallan eri muodot – eristäminen, uhkailu, pakottamien ja pelottelu –otetaan esiin useissa kysymyksissä, samoin raskauden aikainen väkivalta ja lasten käyttö väkivallan välineenä. Samoin kunniaan liittyvä väkivalta ja seksuaalisten vähemmistöjen erityiskysymykset ovat mukana mittarissa. Mittarin antamien pisteiden ja työntekijän tekemän ammatillisen arvion pohjalta täytetään riskinarviointilomake, joka lähetetään moniammatilliseen riskin arvioinnin kokoukseen, Multi Agency Risk Assessment Conference MARAC.

osa kolme RIITTA POHJOISVIRTA – VÄKIVALLAN RISKIEN ARVIOINTI JA TURVASUUNNITELMA

MARAC-työryhmään osallistuu viranomaisia ja muita väkivallan uhrien ja tekijöiden kanssa toimivia. Työryhmä suunnittelee toimia, jotka tukevat uhattua ihmistä ja vähentävät väkivallan tekijän muodostamaa uhkaa. Uhattua voidaan tukea muun muassa turvallisuussuunnitelman laatimisella, turvallisella asumisjärjestelyllä ja hälytysjärjestelmällä. Uhkaajalle voidaan muistuttaa, että hänen toimiaan seurataan ja rikkomuksilla on seurauksia. Suomessa hanketta pilotoidaan kolmella paikkakunnalla: Oulussa, Lahdessa ja Helsingissä. Lomakkeet ja lisätietoja hankkeesta löytyvät Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen verkkosivuilta. (www.thl.fi) Toimintamallin keskeinen etu on, että väkivallan riskistä saadaan realistinen arvio, kun se perustuu usean toimijan kokoamiin tietoihin ja yhteiseen mittariin. Lisäksi työryhmä voi yhdessä sopia, mitä tehdään riskin vähentämiseksi. Mittari antaa yhteisen välineen, jolla huomio kohdistetaan riskitekijöihin ja turvallisuuden suunnitteluun. Arvioinnin jälkeen jokainen toimija hoitaa oman vastuualueensa ja tietää oman osuutensa kokonaisuudesta.

Toimintamallin tuominen Suomeen vaatii mallin soveltamista paikalliseen palvelujärjestelmään, lainsäädäntöön ja oloihin. Englantilaisessa mallissa MARAK-kokouksen – Moniammatillinen Riskin Arvioinnin Kokous – kokoussuunnitelman toteuttaa koulutettu, julkisella rahoituksella palkattu uhrin tukihenkilö, Independent Domestic Violence Advisor IDVA. Tukihenkilö tuntee palvelujärjestelmän ja kulkee konkreettisesti uhrin tukena käytännön järjestelyissä. Suomalaisessa mallissa tämä on vielä keskeneräinen kysymys. Pilottiprojekteissa on saatu kokoon moniammatillinen työryhmä. Vastuuta kantavat perinteisten sosiaali- ja terveydenhuollon, poliisin ja väkivaltapalveluja tarjoavien järjestöjen lisäksi muun muassa opetustoimi, asumispalvelut ja rikosseuraamusvirasto.

Työryhmä ottaa kokouksessaan vastuun tapauksen hoitamisesta, sitä ei voida siirtää muualle. Konkreettisessa suunnittelutyössä eri toimijat oppivat tuntemaan toisiaan sekä joutuvat hiomaan yhteistyötään ja omia käytäntöjään.

Tekijän arviointi Kun työskennellään väkivaltaa kokeneen naisen kanssa, keskitytään naisen kokemuksiin, prosessiin ja toimintaan. Moni uhri pohtii selitystä puolison käytökseen ja yrittää ymmärtää väkivallan tekijää.

Tekijästä täytyy saada tietoja, jotta voidaan arvioida väkivallan uusiutumisen riskiä ja tehdä turvasuunnitelmaa.

Tutkimusten mukaan uusiutuvaa väkivaltaisuutta ennustavat varsinkin varhaisemmat väkivaltateot, psykopatia ja päihdeongelmat. Lääketiede selittää vain osan väkivaltaisuudesta. Strukturoidut väkivaltaisuuden todennäköisyyttä

Välineitä väkivallan riskin arviointiin

135

136

ennustavat mittarit ovat kohtalaisen luotettavia tulevan väkivaltaisuuden ennustajia väestötasolla. Suomessa käytetään eniten HCR-20-mittaria, joka keskittyy historiallisiin, kliinisiin ja riskien hallintaan sekä psykopatiaa ennustavaa mittaria, Psychopathy Check List Revised (PCL-R). (Eronen ym. 2007) Väkivallan uusiutumisen riskin arviointi tulee kuulua väkivallan tekijän tilanteen kokonaisarviointiin. Eri toimijat ovat kehittäneet työhönsä sopivia välineitä. Nämä välineet eivät ole yhtä systemaattisia kuin psykiatriset mittarit.

Mies Varikolle -artikkelikirjassa (Säävälä 2006) kuvataan integroitua työmallia, jota käytetään turvakodin laitos- ja avopalveluissa. Malli yhdistää erilaiset työtä ohjaavat viitekehykset ja eri osapuolten – miehen, naisen ja lapsen – kanssa työskentelevät työntekijät. Tällä yhteistyöllä pyritään luomaan systemaattinen ja kokonaisvaltainen työskentelytapa, jossa väkivallan riski otetaan huomioon.

Väkivallan tekijän arviointi on monitahoinen tehtävä: tiedonkeruu aiemmista tapahtumista, asiakkaan kohtaamisessa syntyneen intuitiivisen tiedon analysointi ja tekijän motivaation arviointi. Arvioinnin systematisoimiseen annetaan erilaisia välineitä: masennusseula, traumatisoitumista kartoittava kysely, vihanhallintakeinoja kartoittava kysely ja väkivallan vaarallisuusarviointikaavake.

(Säävälä ym. 2006) Oulun ensi- ja turvakodissa on laadittu oma lomake erilaisten mallien ja kokemuksen pohjalta. Lomakkeessa kysytään väkivallan lisääntymisestä, pahenemisesta, päihteiden käytöstä, tekijän itsemurhauhkauksista, aseista, väkivallasta kodin ulkopuolella ja muutoksista psyykkisessä voinnissa. (www.oulunensijaturvakoti.fi) Usein väkivallan tekijästä saadaan tietoa vain väkivaltaa kokeneelta naiselta.

Ammattilaiset työskentelevät sen ihmisen kanssa, joka on motivoitunut hakemaan apua. Aina resurssit eivät riitä rinnakkaiseen työskentelyyn. Tekijästä voidaan saada tietoja verkoston muilta toimijoilta: lastensuojelusta, turvakodista ja poliisilta.

Väkivallan riskin arvioinnissa on tarpeen hahmottaa, miten erilaisia väkivallan tekijät ovat. Heitä on pyritty luokittelemaan, mikä usein yksinkertaistaa todellista tilannetta – tekijällä on samaan aikaan monia erilaisia piirteitä. Nostan esiin keskeisiä tekijään liittyviä ominaisuuksia. Käsittelen käytännön työn antaman kokemuksen pohjalta sitä, miten ne vaikuttavat uhrin kanssa tehtävään väkivallan riskin arviointiin. Mainitut piirteet perustuvat Mies Varikolle -kirjassa käytettyyn jaotteluun.

Dominoivuus: Väkivallan tekijä asettaa omat tarpeensa muiden tarpeiden edelle.

Hän käyttää fyysistä voimaa toisten alistamiseen ja omien tavoitteiden saavuttamiseen. Hänellä on vaikeuksia tuntea myötätuntoa. Turvallisuusriskitilanteissa dominoivuus näkyy manipuloivana käytöksenä, piittaamattomuutena lakeja ja

osa kolme RIITTA POHJOISVIRTA – VÄKIVALLAN RISKIEN ARVIOINTI JA TURVASUUNNITELMA

sääntöjä kohtaan sekä suunnitelmallisena uhan ja pelon luomisena. Tekijä voi toimia jopa omien etujensa vastaisesti tai asettaa itsensä hengenvaaraan ajaessaan omaa asiaansa.

Ammattilaisverkostolle dominoivuus on erityisen vaikea piirre: tekijä on taitava manipuloimaan, hän vaatii yhteydenpidossaan erityiskohtelua, on rajaton ja uhkaava. Pitkittyneissä, vainoamiseksi muuttuneissa uhkatilanteissa näkyy tekijän dominoivuus, vakavissa tapauksissa sairaudeksi diagnosoitava narsistinen persoonallisuushäiriö. Väkivallan tekijä voi pyörittää suurta viranomaisverkostoa ja loputonta valituskierrettä. Näissä tapauksissa korostuvat työntekijöiden tarve saada esimiesten tukea, verkoston palaverikäytäntöjen suunnittelu, yhteisistä sopimuksista kiinni pitäminen ja tiedon kulusta huolehtiminen.

Narsistisesta persoonallisuushäiriöstä on kirjoitettu paljon viime vuosina.

Moni väkivallan uhri on tuntenut suurta helpotusta, kun on vihdoinkin tunnistanut puolisonsa piirteet ja ymmärtänyt paremmin parisuhteen vaikeuksia.

Narsistin leimaa heitellään myös aika kevyin perustein. Silloin kadotetaan erityispiirteet, joiden tunnistaminen auttaa sekä uhria että hänen kanssaan työskenteleviä arvioimaan tilannetta ja väkivallan riskiä.

Tunneherkkyys: Taipumus impulsiiviseen reagointiin ristiriitatilanteissa, tunneelämän ja ihmissuhteiden epävakaus. Suhde läheisyyteen on usein ristiriitainen. Sekä läheinen suhde kumppaniin että etäälle joutuminen aiheuttaa voimakkaita tunnereaktioita, jotka ovat suhteettomia todellisiin uhkiin verrattuna.

Tekijä helposti tulkitsee tilanteet itsensä kannalta kielteisellä tavalla. Väkivaltainen purkaus on ilmaus sietämättömästä tunnereaktiosta, ei pyrkimys toisen alistamiseen. Voimakkaat tunteet liittyvät läheisiin perhesuhteisiin. Saattaa olla, ettei väkivaltaista käyttäytymistä esiinny lainkaan muissa ihmissuhteissa.

Tunneherkkyys on väkivallan riskin kannalta vakava piirre, koska epävakaudesta kärsivä ihminen saattaa reagoida sokealla raivolla pieniinkin loukkauksiin.

Tunneherkkä ihminen reagoi voimakkaasti myös avun hakemiseen. Hylätyksi tulemisen pelko, häpeän ja syyllisyyden tunteet voivat ohjata käyttäytymistä arvaamattomalla tavalla. Toisinaan häpeän tunne ilmenee röyhkeytenä. Verkostolle tunneherkkä tekijä tuo vaikeuksia ailahtelevuudellaan ja taipumuksellaan tulkita tilanteita itsensä kannalta kielteisesti. Kriisivaiheessa, esimerkiksi kun perhe on turvakodissa, voimakkaasti tunteella reagoivaa tekijää rauhoittaa oman työskentelyn tarjoaminen ja tilanteen selkeyttäminen. Uuden riskitilanteen tuo mahdollinen erotilanne, ja siihen liittyvät käytännön järjestelyt, kuten muutto.

Mustasukkaisuus: Kateuden tunnetta siitä, että ihminen ei vastaa rakkaudella hänelle osoitettuihin kiintymyksen tunteisiin, vaan suuntaa rakkauden osoitukset

Välineitä väkivallan riskin arviointiin

137

toiselle. Epäluuloinen mustasukkaisuus liittyy yleiseen epäluottamukseen ihmisiä kohtaan. Kontrolloiva mustasukkainen ihminen pelkää jätetyksi tulemista.

Mustasukkaisuudessa väkivallan riski kohoaa nimenomaan apua haettaessa: herää epäluuloisuus, pelko kontrollin menettämisestä ja hylätyksi tulemisesta.

Uhrin auttamiseksi turvataan kontaktin ylläpitäminen, koska tekijä pyrkii kontrolloimaan uhrin kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tekijä kokee avun hakemisen uhkaavaksi, ja joskus se täytyy tehdä salaa.

138

Riippuvuus: Läheisen ihmisen kontrollointia, koska erossa oleminen ja jätetyksi tulemisen pelko on ylivoimainen. Menettämisen pelon takia riippuvuudesta kärsivän ihmisen voi olla vaikea ilmaista eriäviä mielipiteitä uhrille, hän voi kokea väkivallan uhrin dominoivana. Riippuvuus voi ilmetä mustasukkaisuutena, vaikka kyse on enemmän erossa olemisen aiheuttamasta ahdistuksesta. Väkivallan tekijän oma hätä kasvaa niin suureksi, että hän voi saada ammattilaisetkin samaan imuun. Ammattilaisverkostossa huomio keskittyy tekijän tarvitsevuuteen. Samalla hämärtyy kuva siitä, mitä oikeasti on tapahtunut ja millainen väkivallan riski on edelleen olemassa.

Masennus: Pitkäaikainen, jo nuoruudessa kehittynyt masennustila tai yllättäen kehittynyt romahdustila. Akuuteissa tilanteissa masentunut tekijä vaatii ammattilaisverkostolta erityistä aktiivisuutta. Tekijällä on taipumus vetäytyä kontakteista, jolloin asioiden hoitaminen jumittuu. Itsemurha-ajatukset ovat tavallisia ja muuttuvat kriisitilanteessa vakavaksi uhkailuksi. Itsemurhalla uhkailuun saattaa liittyä myös uhkailua puolisoa, lapsia ja muita läheisiä kohtaan.

Päihteiden käyttö: Rapauttaa elämänhallintaa ja lisää alttiutta väkivaltaiseen käytökseen. Päihtyneisyys altistaa väkivallalle, kun impulssikontrolli heikkenee ja tunnevirtaukset johtavat toimintaa. Päihteiden käyttö tuo uhrin kanssa työskentelyyn ja riskin arviointiin tempoilevuutta, kun kumppanin lupaukset ja yritykset päihteiden käytön lopettamiseksi herättävät toivoa muutoksesta. Erityisesti silloin, kun tekijä käyttäytyy väkivaltaisesti vain päihtyneenä, on erityisesti otettava huomioon ajanjakso, kun päihteiden käyttö – kaikista hyvistä aikeista huolimatta – alkaa uudelleen. Ammattilaisten täytyy varautua tavallisiin tilanteisiin: päihteiden väärinkäyttäjän repsahduksiin ja käytön aloittamiseen uudestaan.

Tekijän asenteet Usein väkivaltaa kokenut nainen ripustautuu epärealistiseen toiveeseen tekijän nopeasta muuttumisesta. Yhtenä muutoksen mittarina arvioidaan tekijän asennetta

osa kolme RIITTA POHJOISVIRTA – VÄKIVALLAN RISKIEN ARVIOINTI JA TURVASUUNNITELMA

omia tekojaan kohtaan. Tämä arviointi antaa tietoa sekä naiselle että työntekijälle.

Väkivallan tekijän ja uhrin kokemus tapahtuneesta on yleensä ristiriitainen, ainakin huomio kiinnittyy eri asioihin. (Nyqvist 2001) Miesten on vaikea ymmärtää aiheuttamansa pelon määrää. Vastuunottaminen omista teoista tarkoittaa, että tekijä tunnustaa tekemänsä väkivallan. Hän kestää kuunnella muiden kertomuksia tapahtuneesta, vaikka olisi kokenut tilanteen eri tavalla. Hän on valmis hyvittämään tekonsa ja hakemaan apua. Vastuunotto on regressiivistä, jos tekijä tunnustaa tekonsa, muttei kestä kuulla sen seurauksia eikä omia syyllisyyden ja häpeän tunteita.

Tekijä keskittyy omaan kärsimykseen ja epätoivoon. Vähättelevästi asennoitunut tekijä myöntää jossakin määrin tekemänsä väkivallan, mutta vähättelee väkivallan laatua ja varsinkin merkitystä. Hän ei ole valmis tarkistamaan omaa näkemystään, vaikka kuulee muiden erilaiset kokemukset. Syyllistävästi asennoitunut tekijä myöntää tapahtuneen pääpiirteissään, mutta sysää vastuun tapahtuneesta kokijalle tai lapselle, joka tekijän mukaan on omalla toiminnallaan provosoinut väkivaltaan. Syyllistävä tekijä korostaa kokijan käyttämää väkivaltaa ja selittää tällä omia tekojaan. Tekijän jyrkin kannanotto on väkivallan kieltäminen: Tekijä ei myönnä juuri mitään. Tekijä ei ole valmis kuulemaan todisteita tapahtuneesta eikä muuttamaan näkemystään. Tekijä voi vedota täydelliseen muistamattomuuteen. Muistamattomuus voi olla totta – aiheuttajana alkoholi tai dissosiaatio – mutta teon kieltäjä ei ole valmis edes kuulemaan tai uskomaan muiden kokemusta tapahtuneesta.

Turvasuunnitelma Turvasuunnitelma perustuu väkivallan riskin arvioinnissa saatuun tietoon väkivallan uhan laadusta ja väkivallan tekijästä. Suunnitteluun vaikuttaa, missä palvelussa asiakas kohdataan ja minkälaisia seurauksia väkivallasta on ollut. Väkivaltaa kokeneen naisen kohtaaminen voi vaihdella yksittäisestä tapaamisesta eripituisiin terapeuttisiin prosesseihin. Nainen on voinut traumatisoitua jo lapsuudessa ja elää useammassa väkivaltaisessa parisuhteessa, tai hän hakee apua heti ensimmäisten väkivaltatilanteiden jälkeen. Myös naisen muut voimavarat – taloudellinen tilanne ja ihmissuhteet – vaikuttavat paljon siihen, mitä hän pystyy itse tekemään ja mihin tarvitsee ulkopuolista apua.

Yleensä turvallisuutta lisää se, että nainen puhuu kokemastaan väkivallasta läheisille ja hakee ammattiapua. Tämä voi tuoda kontrollia ainakin fyysiseen väkivaltaan. Usein nainen joutuu kohtaamaan erilaisia ongelmia viranomaisten toimintatavoissa: puuttuu tietoa väkivallan dynamiikasta ja seurauksista, resurs-

Välineitä väkivallan riskin arviointiin

139

140

seja ja yhteisiä toimintatapoja. Vaikeuksista huolimatta naista tulee kannustaa yhteistyöhön viranomaisten kanssa. Yhteydenotto lastensuojeluun on tärkeää silloin, kun perheessä on alaikäisiä lapsia. Lastensuojeluilmoituksen tekeminen on työntekijälle lastensuojelulain velvoite, mutta naiselle se tuo turvallisuutta.

Turvallisuuteen liittyvät ongelmat ovat usein yllättäviä tilanteita, jotka vaativat nopeaa reagointia ja viranomaisten puuttumista. On todennäköistä, että parisuhteessa tapahtunut väkivalta otetaan huomioon lapsiin liittyvissä prosesseissa, jos nainen on aktiivinen avun hakija. Yhteydenotto sosiaalityöntekijään on tarpeen asunnon ja taloudellisen tilanteen järjestämiseksi. Tieto tuo turvaa.

Oikea tieto siitä, mitä mahdollisessa eroprosessissa tapahtuu, auttaa molempia osapuolia ja voi ehkäistä ennakolta perusteetonta pelottelua. Väkivallan uhka voi olla niin vakava, että nainen tarvitsee tukea oikeudellisten ja muuttoon liittyvien asioiden selvittämiseen salaa puolison tietämättä.

Turvasuunnitelma tehdään yhdessä naisen kanssa ottaen huomioon että nainen on voinut traumatisoitua kokemastaan väkivallasta. Työskentelyä traumatisoituneen asiakkaan kanssa ja turvallisuuden suunnittelua hoitosuhteessa käsitellään Kristiina Väänäsen artikkelissa. Turvallisuuden suunnittelu traumatisoituneen naisen kanssa jää ulkokohtaiseksi ja jopa hyödyttömäksi, jos ei oteta huomioon traumatisoitumisen aiheuttamaa psyykkisistä ja fyysistä tilaa.

Traumatisoituminen voi näkyä turtuneisuutena, tunne- ja vireystilojen vaihteluna. Alistuminen ja turtuneisuus näkyvät asiakkaan toivottomuutena, jossa millään omilla, läheisten, auttavien tahojen tai viranomaisten toimilla ei tunnu olevan merkitystä. Toivon ylläpitämiseksi tarvitaan turvaa tuovia pieniä askelia. Nainen voi esimerkiksi valmistautua rajaamaan aikaa, jonka hän käyttää puhelinkeskusteluun väkivallan tekijän kanssa. Ylivireystilassa sekä keho että mieli ovat hälytystilassa, valmiina pakenemaan tai puolustautumaan. Tässä tilassa oleva nainen tarvitsee valmistautumista esimerkiksi kotona eskaloituvaan ristiriitatilanteeseen.

Dissosiatiivisesti oireilevan naisen psyykkinen tila voi vaihdella niin paljon, että turvasuunnitelmia täytyy tehdä useita, persoonan eri emotionaalisille puolille.

Ulkoisen turvallisuuden suunnittelun lisäksi tulee ottaa huomioon naisen sisäinen turvallisuus. Aikaisempien kokemusten aiheuttamat pelot voivat lamauttaa ja olla kohtuuttomia todelliseen riskiin verrattuna. Tarvitaan suunnitelma myös niihin tilanteisiin, jossa nainen kokee aiheetonta pelkoa. Uhri voi kadottaa ajan ja paikan realiteetin ja hätääntyä liikenteessä nähtyään tekijän autoa muistuttavan auton. Uhri voi lamautua ja hänen voi olla vaikea keskittyä työhönsä saadessaan muistutuksen tekijän mahdollisesta liikkumisesta lähellä työpaikkaa. Näitä tilanteita varten uhrilla on oltava keinoja palauttaa mielensä nykyhetkeen. Kehon ja mielen rauhoittuessa uhri saa kognitiivisen kapasiteetin käyttöönsä ja pystyy arvioimaan todellista uhkaa. Traumaterapeuttisista välineis-

osa kolme RIITTA POHJOISVIRTA – VÄKIVALLAN RISKIEN ARVIOINTI JA TURVASUUNNITELMA

tä uhria auttavat erilaiset kehoa rauhoittavat menetelmät ja traumaprotokolla.

Viranomaisten ja hoitavien tahojen kanssa työskentely edellyttää osallistumista erilaisiin kokouksiin. Kokoustilanteet vaativat uhrilta paljon: Vaikeiden asioiden käsittely aiheuttaa hänelle helposti ylivireystilan. Lasten asioita hoidettaessa molemmat vanhemmat saatetaan kutsua yhtä aikaa paikalle, vaikka tiedetään väkivallan uhan jatkuvan. Naiselta saatetaan odottaa suurta vastuunottoa lasten turvallisuudesta ja yhteistyön tekemistä väkivaltaisen puolison kanssa.

Ennakoitavuuden lisääminen verkostokokouksissa toisi turvallisuutta uhrille.

Tämä vaatii kokousten huolellista suunnittelua ja sovituissa asioissa pysymistä.

Naisen pitäisi voida valmistautua kokoukseen ja purkaa kokemus oman lähityöntekijän, perhetyöntekijän tai muun tukihenkilön kanssa. Yhteinen työskentely tehostuu, jos naisen turvallisuuden tunteesta huolehditaan kokoustilanteessa: Nainen pystyy olemaan myös psyykkisesti läsnä, pitämään puolensa ja sitoutumaan sovittuihin suunnitelmiin.

Työkokemus helpottaa merkittävästi asiakkaan turvallisuuden suunnittelussa – tieto siitä, mitkä keinot ovat olleet avuksi erilaisissa tilanteissa. Kokemus on opettanut kuuntelemaan omaa pelon tunnetta ja ottamaan sen vakavasti.

Työntekijän pelko herää, kun hän tunnistaa uusiutuvan väkivallan riskin merkit, näkee väkivallan uhrin turtumuksen, pelon ja vaikeuden tehdä ratkaisuja.

Työntekijälle erityisen vaikea on tilanne, jossa ei ole vielä tapahtunut mitään sellaista, mihin viranomaiset voivat puuttua ja vastuu tilanteen arviosta ja turvasuunnitelman tekemisestä jää auttajalle. Työntekijää voi helpottaa kielteinen tulevaisuuden muistelu. Hän kysyy itseltään, mitä olisi viimeisessä tapaamisessa pitänyt tehdä, jotta pahin pelko ei olisi toteutunut. Vastaus on muotoutunut vuosien aikana.

Työntekijän pitää kertoa vakavasta huolesta väkivallan uhrille ja perustella se. Avun hakemisen kynnystä pitää kaikin tavoin madaltaa ja käydä yksityiskohtaisesti läpi, mitä turvaamistoimet tarkoittavat käytännössä. Uhrille on annettava lupa mahdollisille ristiriitaisille tunteille, jotka voivat liittyä läheisiin turvautumiseen, turvakotiin lähtemiseen ja poliisin kutsumiseen. Naista rohkaisee toimintaan ajatus siitä, että hän omasta ja lasten turvallisuudesta huolehtimalla estää väkivaltaista puolisoaan tekemästä vahinkoa, jota tämä joutuisi myöhemmin katumaan.

Turvasuunnitelmalomake Turvasuunnitelmalla tarkoitetaan yleensä valmista lomakepohjaa, jolla väkivallan uhrin kanssa tehdään konkreettinen suunnitelma seuraavan uhkatilanteen varalle. Turvasuunnitelman tekeminen ei ole pelkkää mekaanista lomakkeen

Turvasuunnitelma

141

142

täyttämistä, mutta lomake voi toimia suunnitelman pohjana ja muistilistana.

Varsinkin lyhyissä asiakaskontakteissa – ohjauksessa ja neuvonnassa – lomakkeesta on hyötyä. Hyvä esimerkki turvasuunnitelman liittämisestä väkivaltainterventioon vastaanottotilanteessa on Keski-Suomen sairaanhoitopiirissä kehitetty systemaattinen toimintamalli lähisuhdeväkivallan aikuisuhrien tunnistamiseen, väkivallan puheeksi ottamiseen, uhrien hoidontarpeen arviointiin ja jatkohoitoon ohjaamiseen. (Violence Intervention in Specialist Health Care VISH -projekti 2009–2010) Turvasuunnitelmaan kirjataan suunnitelma turvaan lähtemisen varalle.

Asiakkaan kanssa käydään läpi: miten pääsee pakenemaan, miten hälyttää apua, mihin voi mennä, mitä on hyvä olla mukana ja kenen tulee tietää suunnitelmasta. Kirjallisen suunnitelman tekeminen tai säilyttäminen kotona ei ole aina turvallista. Asiakkaan kanssa on hyvä puhua tilanteista ja asioista, jotka aikaisemmin ovat ennakoineet väkivaltaa, ja naisen mahdollisuuksista vaikuttaa niihin.

Suunnitelman sisällön läpikäyminen ehkäisee ennakolta. Tilanteen kiristyessä suunnitelma voi tuoda naiselle hallinnan tunnetta, jolloin pelko ja ylivireys eivät saa niin helposti ylivaltaa. Naisella säilyy kyky ajatella ja päätellä, miten on järkevää toimia. Turvasuunnitelmista on tehty erilaisia malleja eri toimijoille. Naisten virta -hankkeen vuosina 2008–2010 tuottamassa materiaalissa on malli monipuolisesta turvasuunnitelmalomakkeesta. (www.naistenvirta.nettisivu.org) Asuinpaikan suojaaminen Naisen eropäätöstä voivat jarruttaa väkivallan uhka eroprosessissa ja pelko väkivallan jatkumisesta eron jälkeen. Pelko ei ole turha. Vuoden 2005 tilaston mukaan lähes puolet eronneista, 49 prosenttia, oli kokenut väkivaltaa päättyneessä parisuhteessa. Yli puolet parisuhdeväkivaltaa harjoittaneista miehistä on käyttäytynyt väkivaltaisesti tai häiritsevästi eron jälkeen, keskimäärin 29 prosenttia.

Selkeän fyysisen väkivallan sijaan yleisempiä väkivallan muotoja eron jälkeen olivat häirinnän ja vainon eri muodot. (Piispa 2006) Erotilanne on mutkikas useiden eri prosessien päällekkäisyyden ja eritahtisuuden vuoksi: on sovittava lasten asumisesta, huollosta ja elatuksesta; on päätettävä omaisuuden jaosta ja on ratkaistava, kuka jää asumaan yhteiseen kotiin. Useimmissa erotilanteissa nämä kysymykset ovat vaikeita ainakin jossakin vaiheessa. Kun taustalla on parisuhdeväkivaltaa, nämä kysymykset vaativat erityisen huomion kiinnittämistä turvallisuuteen.

Muuttaminen entisestä asunnosta uuteen on usein hyödyllistä sisäisen turvallisuuden tunteen kannalta. Asuinympäristön muuttuessa ympärillä on entistä vähemmän pahoista kokemuksista muistuttavia asioita. Ulkoista turvalli-

osa kolme RIITTA POHJOISVIRTA – VÄKIVALLAN RISKIEN ARVIOINTI JA TURVASUUNNITELMA

suutta tuovat esimerkiksi ylemmissä kerroksissa asuminen ja lukitut alaovet.

Samoin ovisilmä ja turvaketju voivat lisätä turvallisuutta. Vaikeammissa tilanteissa apuna voivat olla hälytysjärjestelmät. Vakavissa uhkatilanteissa tarvitaan erityisiä turvajärjestelyjä ja yhteistyötä viranomaisten kanssa. Voi osoittautua välttämättömäksi muuttaa toiselle paikkakunnalle tai lähteä eri puolella maata sijaitsevaan turvakotiin. Uuden osoitteen voi pitää salaisena ilmoittamalla siitä osoitteenmuutoksen yhteydessä. Vakavissa uhkatilanteissa voi hakea maistraatista turvakieltoa. Turvakiellon saa kun hakijalla on perusteltu syy epäillä, että hänen itsensä tai perheensä terveyttä tai turvallisuutta uhataan. Väestötietojärjestelmään tallennettuja tietoja suojattavan ihmisen kotipaikkakunnasta, asuinpaikasta tai postisoitteesta ei saa luovuttaa muille kuin viranomaisille heille lainsäädännössä säädetyn virkatehtävän hoitamiseen. (Väestötietolaki 507/1993 24.4§) Jos väkivallan uhka ja häirintä jatkuvat eron ja muuton jälkeen, lähestymiskielto voi auttaa. Lähestymiskielto voidaan määrätä henkeen, terveyteen, vapauteen tai rauhaan kohdistuvan rikoksen tai tällaisen rikoksen uhan torjumiseen.

Perusmuotoiseen lähestymiskieltoon määrätty ei saa tavata suojattavaa ihmistä, ei saa pitää häneen yhteyttä eikä seurata tai tarkkailla häntä. Laajennetulla lähestymiskiellolla kielletään oleskelu tietyllä alueella: suojattavan ihmisen asunnon, työpaikan tai loma-asunnon läheisyydessä. Lähestymiskielto voi koskea myös lapsia ja laajennettuna lasten päiväkotia ja koulua. (HE 41/1998 vp) Perheen sisäinen lähestymiskielto voidaan määrätä samassa asunnossa asuvien välille henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvan rikoksen tai sen uhan torjumiseen. Tämä edellyttää korkeampaa todennäköisyyttä siitä, että kiellon määräämättä jättäminen johtaa edellä mainittuun rikokseen (HE 144/2003 vp). Syyttäjä-, poliisi- tai sosiaaliviranomainen voi hakea määräystä lähestymiskiellosta, jos uhattu ihminen ei uskalla sitä tehdä. Lähestymiskieltoa haetaan kirjallisesti tai suullisesti joko poliisilta tai suoraan käräjäoikeudelta.

Lähestymiskieltoa kannattaa hakea niissä tapauksissa, joissa kiellolla suojattu hyväksyy asian ja väkivallan tekijä ei suhtaudu täysin piittaamattomasti viranomaisiin ja yhteiskunnan sääntöihin. Käytännön kokemuksen mukaan lähestymiskielto pidättelee tekijää, jos sen rikkominen voi aiheuttaa ongelmia.

Ehdonalainen tuomio voi muuttua ehdottomaksi, voi joutua maasta karkotetuksi tai oikeudelliseen vastuuseen joutuminen haittaa työelämää. Joskus viranomaiset painostavat väkivallan uhria hakemaan kieltoa, vaikka hän ei ole siihen valmis tai pidä kiinni kiellon rajoista tai ilmoita kiellon rikkomisista. Todisteiden kokoaminen ja niistä ilmoittaminen on vaikea tehtävä uhan alla elävälle naiselle. Kaikki puhelut, tekstiviestit, lähestymiset ja kielletyllä alueella liikkumiset pitää kirjata, raportoida ja pyrkiä todistamaan. Nykyisessä muodossa lähesty-

Turvasuunnitelma

143

miskiellon noudattamisen valvonta on käytännössä suojatun vastuulla. Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelma esittää tarpeellisia toimia lähestymiskiellon käytön tehostamiseen ja suojatun vastuun vähentämiseen kiellon noudattamisen valvonnassa. Lisäksi tarvitaan tutkimustietoa lähestymiskiellon toimivuudesta. (Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelma 2010) Lasten valvotut tapaamiset ja vaihdot

144

Eroprosessissa tehdään ratkaisuja lasten tapaamiseen, huoltoon ja asumiseen liittyvissä asioissa. Ennen oikeuden päätöstä tai yhteistä sopimusta tilanne on sääntelemätön. Kun vanhemmilla on yhteishuoltajuus ja tapaamisoikeudesta ei ole määräyksiä, toisella vanhemmalla ei ole velvollisuutta palauttaa lasta tapaamisen jälkeen. Erotilanteessa korostuu lastensuojelukontaktin merkitys. Jos sosiaalityöntekijällä on tietoa eroa edeltäneestä väkivallasta, todennäköisesti tämä otetaan huomioon lapsiin liittyvissä neuvotteluissa. Jos sopimukseen ei päästä, voi hakea oikeuden väliaikaista päätöstä.

Lasten asuessa äidin luona ja väkivallan uhan jatkuessa eron jälkeen on monia mahdollisia tilanteita, joissa nainen jää yksin neuvottelemaan lasten isän kanssa. Yllättävissä elämäntilanteissa, esimerkiksi äidin sairastuessa, voi turvautuminen lasten isään olla ainoa vaihtoehto. Poikkeaminen sovituista tapaamisista tai yhteydenpidosta johtavat helposti kaikkien rajojen rikkomiseen ja uuteen väkivallan uhkaan. Yhdessä lapsen kanssa asuvalla vanhemmalla on ensisijainen vastuu lapsen turvallisuudesta. Tapaamissopimus ei velvoita luovuttamaan lasta toiselle vanhemmalle, jos tapaamistilanne ei ole turvallinen lapselle.

Lapsen turvallisuuden arviointi jää käytännössä naisen vastuulle. Nainen joutuu tilanteisiin, joissa tekijä on uhannut väkivallalla ja seuraavassa hetkessä lapsi pitää luovuttaa uhkaajalle.

Lapsen ja etävanhemman tapaamisten tulisi olla valvottuja silloin, kun tapaamisiin liittyy lapseen kohdistuvaa uhkaa ja erityistä huolta. Perusteena voi myös olla lapsen psyykkisen turvallisuuden vaarantuminen. Lapsi voi olla pelokas ja traumatisoitunut, koska on joutunut näkemään vanhempien välistä väkivaltaa.

Valvottuja tapaamisia voidaan käyttää myös silloin kun pelätään, että lapsi viedään luvatta pois maasta. Joissakin tilanteissa varsinainen lasten tapaaminen sujuu rauhallisesti etävanhemman kodissa, mutta lapsen vaihtotilanteisiin liittyy uhkaa ja riitaa. Näissä tapauksissa lapsen tapaamiseen liittyvään vaihtotilanteeseen tarvitaan turvallinen kolmas henkilö – näitä kutsutaan valvotuiksi vaihdoiksi.

Voimassa oleva lainsäädäntö antaa mahdollisuuden lapsen ja vanhemman välisten tapaamisten määräämisen valvotuiksi. Laissa ei ole säännöksiä siitä, minkä viranomaisen tulee huolehtia tapaamisten valvonnasta. Mahdollisuus saada val-

osa kolme RIITTA POHJOISVIRTA – VÄKIVALLAN RISKIEN ARVIOINTI JA TURVASUUNNITELMA

vottuja tapaamisia ja tapaamisten käytännön toteutus vaihtelee. Viranomaisilla ei ole velvollisuutta huolehtia valvottujen tapaamisten toteuttamisesta. Lasten tuettuja ja valvottuja tapaamisia koskevassa selvityksessä (Antola & Kölhi 2006) ehdotetaan valvottuja tapaamisia kunnan velvollisuudeksi. Lisäksi esitetään entistä täsmällisempää säätelyä siitä, millä edellytyksellä lapsen ja vanhemman tapaamiset voidaan määrätä toteutettaviksi tuettuina tai valvottuina. Lainsäädännön muutos poistaisi alueellista eriarvoisuutta valvottujen tapaamisten järjestämisessä. Yhteiset säännökset yhtenäistäisivät arviointia, jossa tapaamiset määrätään valvotuiksi. Näin myös tapaamisiin liittyvän väkivallan riski tulisi arvioiduksi.

Kirjallisuus Antila, Tuomi & Köhl Virpi (2006). Lasten tuetut ja valvotut tapaamiset. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2006:7. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki.

Erikson Maria (2007). Fäders våld mot kvinnor och barns situation: interventioner på olika planetar teoksessa Maria Erikson (toim) Barn, som uplevar våld. Tukholma: Gåthia förlag.

Eronen Markku & Kaltiala-Heino Riittakerttu & Kotilainen Irma (2007). Vaarallisuuden arviointi – Missä tilanteessa ja miten väkivaltaisuuden vaaraa arvioidaan Suomessa. Duodecim 123(19): 2375–80 HE (144/2993). Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi lähestymiskiellosta ja eräiksi siihen liittyviksi asioiksi.

Hester Marianne & Radford Lorraine (1996). Domestic Violence and Child Contact Arrangements in England and Denmark. Bristol: Policy Press.

Nyqvist Leo (2001). Väkivaltainen parisuhde, asiakkuus ja muutos. Prosessiarviointi parisuhdeväkivallasta ja turvakotien selviytymistä tukevasta asiakastyöstä. Väitöskirja, Turun yliopisto, sosiaalipolitiikan laitos. Ensi- ja turvakotien liitto. Helsinki.

Naisiin kohdistuva väkivallan vähentämisen ohjelma (2010). Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2010:5. Helsinki. Yliopistopaino.

Piispa, Minna (2006) Parisuhdeväkivalta. Teoksessa: Piispa Minna & Heiskanen Markku & Kääriäinen Juha & Sirén Reino. Naisiin kohdistuva väkivalta 2005. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 225 ja Yhdistyneiden Kansakuntien yhteydessä toimiva Euroopan kriminaalipoliittinen instituutti HEUNI. Publication series No.51. Helsinki.

Säävälä, Hannu (2006). Mies Varikolle. Teoksessa Hannu Säävälä (toim.) & Riitta Pohjoisvirta & Eero Keinänen & Santtu Salonen. Oulu: Kalevaprint Oy. Väestötietolaki 507/1993 24.4§ (online). <http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/kumotut/1993/ 19930507>. Luettu 27.2.2011 Howarth, Emma & Stimpson Louise & Barran Diana & Robinson Amanda (2009). The first large scale, multi-site evaluation of Independent Domestic Violence Advisor (IDVA) services across England and Wales (online). <http://www.caada.org.uk/research/research.html>. Luettu 27.2.2011 Turvasuunnitelma. (online). <http://naistenvirta.nettisivu.org/tyontekijalle/turvasuunnitelma>. Luettu 27.2.2011.

Väkivallan vakavuuden arviointi. (online). <http://www.oulunensijaturvakoti.fi>. Luettu 27.2.2011.

MARAK-riskinarviointilomake. (online). <http://info.stakes.fi/vakivalta/FI/index.htm>. Luettu 27.2.2011.

Turvasuunnitelma

145

Miten työskennellään yhdessä?

Helena Ewalds

146

Koordinoitu yhteistyö on välttämätöntä väkivaltaa kokeneen asiakkaan auttamiseksi – tämän tietävät monet ammattilaiset, jotka ovat vuosia tehneet työtä naisiin kohdistuvan väkivallan parissa.

Tästä huolimatta yhteistyön puute nousee esiin eri selvityksissä ja kyselyissä.

Yhteistyö ei ole itsestäänselvyys: Siihen liittyy monia asioita, jotka on tiedettävä ja joiden eteen on tehtävä työtä.

Tässä artikkelissa kuvaan yhteistyön välttämättömyyttä ja vaikeutta, teksti perustuu omiin kokemuksiini moniammatillisista ja poikkihallinnollisista yhteistyöryhmistä sekä eri tieteenaloilta koottuun tietoon.

Koordinointi Naisiin kohdistuva väkivalta on monimuotoinen ongelma, ja siihen puuttuminen vaatii monen eri toimijan työtä. Väkivaltaa on lähestytty monesta eri näkökulmasta: sukupuolten tasa-arvo (sukupuolittunut väkivalta, joka kohdistuu naisiin koska he ovat naisia), ihmisoikeus (valtion velvollisuus suojella uhria) ja juridinen (väkivallan teko on useimmiten rikos, tekijää rangaistava ja saatettava vastuuseen). Väkivalta nähdään myös ongelmana: yhteiskunnallisena (ei vain yksilön, vaan myös rakenteellinen ongelma), terveydellisenä (väkivalta aiheuttaa sekä fyysisiä että psyykkisiä vammoja) ja kansanterveydellisenä (WHO:n vuoden 1996 yleiskokouksen päätöslauselmassa todetaan väkivallan kuuluvan merkittävimpiin maailmanlaajuisiin kansanterveysongelmiin).

Tämä lista osoittaa, kuinka monelta eri alalta on saatavissa tietoa väkivallasta.

Asiakkaalle tämä merkitsee sitä, että väkivaltaa kokenut joutuu tekemisiin monen eri viranomaisen kanssa. Se kuinka hyvin viranomaiset tietävät toistensa toiminnasta, riippuu siitä kuinka hyvin yhteistyö on koordinoitu.

Kansainväliset järjestöt ovat toiminnassaan jo vuosikymmeniä korostaneet sen työn merkitystä, jota tehdään naisiin kohdistuvan väkivallan kanssa. Kansainvälisten suositusten mukaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on käsiteltävä

osa kolme Helena Ewalds – Miten työskennellään yhdessä?

kokonaisvaltaisesti, mikä edellyttää poikkihallinnollista ja moniammatillista yhteistyötä. Tässä muutamia poimintoja kansainvälisistä suosituksista, joissa yhteistyötä pidetään välttämättömänä uhrien auttamiseksi.

Euroopan neuvoston suositusten mukaan (Final Activity Report (EG-TFV) 2008) valtiolla on velvollisuus ennaltaehkäistä, tutkia ja rangaista niin valtion kuin yksityishenkilön tekemiä väkivallan tekoja sekä suojella uhria. Jotta velvollisuus toteutuu, on valtion luotava tietoon perustuva, kokonaisvaltainen, koordinoitu strategia. Strategian tekeminen edellyttää myös valtiolta yhteistyötä eri ministeriöiden kesken. Naisiin kohdistuva väkivalta ei ole vain juridinen, sosiaalinen tai terveydellinen ongelma. Se on kaikkia näitä ja paljon enemmän.

Strategiassa tärkeintä on oltava uhrin turvallisuus ja heidän tarvitsemansa palvelut.

Tämän on oltava myös yhteinen tavoite yhteistyössä. Suosituksissa korostetaan kansallisten ja kansainvälisten toimijoiden välisen yhteistyön tehostamista ja verkostojen luomista, jotta saavutetaan hyvät laadulliset standardit. Yhteistyötä on tehtävä kaikilla tasoilla.

YK:n pääsihteerin Ending violence against women -raportissa vuodelta 2006 suositellaan kaikille toimijoille kokonaisvaltaista ja systemaattista puuttumista väkivaltaan. Johtajuus nähdään yhtenä tärkeänä tekijänä työn edistämiseksi. Raportissa korostetaan sekä poliittista sitoutumista naisiin kohdistuvan väkivallan poistamiseen että tavoitteellista ja koordinoitua väkivallan vastaista toimintaa, joka on kansallisesti ja paikallisesti poikkihallinnollista. Tämä edellyttää vahvoja, sitoutuneita ja pysyviä institutionaalisia rakenteita. YK:n raportissa korostetaan erityisesti yhteistyötä kokemusasiantuntijoiden ja heitä edustavien järjestöjen kanssa. Yhteistyön on oltava systemaattista ja pitkäjänteistä.

WHO:n Väkivalta ja terveys maailmassa -raportissa vuodelta 2005 (Krug E. ym 2005) suositellaan edistämään toimia, jotka ensisijaisesti ehkäisevät väkivaltaa, tehostamaan toimia väkivallan uhrien hyväksi sekä lisäämään yhteistyötä ja tietojenvaihtoa väkivallan ehkäisemiseksi. Raportin mukaan tärkeää on yhteisöllisen, kansallisen ja kansainvälisen tason toimijoiden koordinoitu yhteistyö.

Jokaisen tason pitää tehdä yhteistyötä väkivaltaa kokeneiden naisten kanssa. Raportin mukaan ohjelmien toteutuksessa tärkeäksi menestystekijäksi on osoittautunut kokemusasiantuntijoiden mielipiteiden ottaminen huomioon.

Kansainväliset velvoitteet velvoittavat valtioita tekemään yhteistyötä kaikilla tasoilla ja varsinkin kokemusasiantuntijoiden ja heitä edustavien järjestöjen kanssa. Yhteistyön yhteinen tavoite on oltava uhrin turvallisuus ja hänen tarvitsemansa palvelut. Yhteistyö edellyttää pysyviä rakenteita ja yhteistyön on oltava systemaattista ja pitkäjänteistä.

Koordinointi

147

Kohti yhteistä polkua

148

Koko hyvinvointialalla on tapahtunut erikoistumista ja ammatillistumista yhteiskunnan muutosten ja uuden tiedon myötä. Samalla toimijoiden kirjo on lisääntynyt. Julkisen sektorin rinnalla toimii yhä useampia yksityisiä toimijoita ja järjestöjä. Kunta- ja palvelurakenneuudistus on hajauttanut kunnallista palvelutarjontaa. Toiminta on monin osin pirstoutunut, ja sitä on arvosteltu puutteellisesta kokonaisnäkemyksestä. Yhteistyön tarve kasvaa tilanteessa, jossa toimijoiden kirjo kasvaa ja toiminta organisoidaan yhä useampaan yksikköön.

Harva toimija enää kyseenalaistaa yhteistyön merkitystä. Yhteistyöstä ja sen tarpeellisuudesta puhutaan paljon. Toimijoille asetetaan sekä kansainvälisiä että kansallisia velvoitteita yhteistyön tekemiseen. Yhteistyö-sana herättää toiveita ja odotuksia, mutta myös haluttomuutta. Puheissa yhteistyön oletetaan olevan itsestäänselvyys. Käytännön toteutus jää usein vähäiseksi.

Koordinoidun moniammatillisen työn toteutumisessa on selviä aukkoja annettujen suositusten ja tavoitteiden ja itse käytännön välillä. On osoitettu, että koordinoinnin puute lisää kustannuksia ja asiakkaiden riskiä jäädä ilman hoitoa. Puutteita on löydetty vuorovaikutuksessa sekä asiakkaan että asiakasta auttavien toimijoiden kanssa. Toimijat auttavat asiakasta yhdessä ongelmassa huomioimatta asiakkaan avun tarvetta kokonaisuutena. (Hansson ym. 2010.)

Yhtenä ongelmana näyttää olevan se, ettei yhteistyötä tehdä systemaattisesti. Eri hankkeiden aikana yhteistyö usein toimii, mutta jää liian harvoin pysyväksi toiminnaksi.

Väkivaltaongelmiin tarjottavat palvelut ovat yleensä järjestöjen palveluita tai eri hankkeiden kokeilutoimintaa. Väkivaltaongelman vastuukysymyksiä ei ole useimmissa kunnissa vielä määritelty kansallisista suosituksista huolimatta (Tunnista, turvaa ja toimi. 2008). Monet kunnat eivät ole tehneet selvää työnjakoa eri toimijoille eivätkä määritelleet hoito- ja auttamispolkua.

Väkivaltaa kokeneen auttaminen vaatii kokonaisvaltaista lähestymistapaa.

Asiakas putoaa helposti tarjolla olevien palveluiden väliin tai väkivaltaongelma jää piiloon muiden ongelmien taakse. Harva väkivallan uhri kykenee itse hakemaan apua. Kenen puoleen hän voi kääntyä? Tilannetta vaikeuttaa edelleen se, ettei ole olemassa paikallista palvelua, joka olisi erityisesti erikoistunut lähisuhdeväkivaltaan. Peruspalveluissa väkivaltaongelman käsittely jää yhä uhrin aloitteellisuuden varaan. Tämän tilanteen parantamiseksi on kehitettävä yhteistyötä eri toimijoiden välillä yhdessä apua tarvitsevien kanssa.

osa kolme Helena Ewalds – Miten työskennellään yhdessä?

Tavoitteet Tieto, resurssit ja osaaminen On monenlaista ja monentasoista yhteistyötä. Yhteistyöllä pyritään estämään pirstoutuneisuutta ja parantamaan laatua yhdistämällä monen eri toimijan tietoja, resursseja ja osaamista asiakkaan avuksi. Eri toimijoilla on erilaista tietoa, nk. kontekstitietoa asiakkaasta, jota muilla ei ole. Lisäksi eri toimijoilla on erilaiset mahdollisuudet avun tarjoamiseen sekä työvälineet ja edellytykset toimimiseen.

Monet toimet ovat riippuvaisia muiden toimijoiden toiminnasta. Otan esimerkiksi seksuaalisen väkivallan uhriksi joutuneen naisen. Terveydenhuollon tekemät tutkimukset sekä tavat ottaa ja säilyttää näytteitä vaikuttavat merkittävästi poliisin rikostutkintaan. Hyvin suoritettu rikostutkinta on edellytys sille, että syyttäjällä on tarpeeksi todisteita syytteen nostamiseen, mikä vaikuttaa syyllisen saamaan tuomioon. Ei pidä unohtaa uhrin kanssa tehtävää yhteistyötä.

Uhri tarvitsee tukea kaikissa näissä vaiheissa, jotta saadaan tuloksia.

Seksuaalinen väkivalta vaikuttaa ihmisen koko persoonaan. Uhrin kohtaaminen edellyttää auttajalta hienotunteisuutta ja asiallisuutta. RAP-kansiossa (Raiskatun akuutti apu) todetaan, että uhri tarvitsee turvaa, rauhaa, tukea, ohjausta, huolenpitoa ja seuraa. Vastuuhenkilön tai tukihenkilön nimeäminen voi olla tapa tukea uhria. RAP- kansio antaa tarkemmat ohjeet uhrin tukemiseen.

RAP- kansio on hyvä esimerkki tuloksellisesta yhteistyöstä.

Yhteistyössä pyritään sovittamaan eri toimijoiden tekemä työ yhteen muiden toimijoiden työn kanssa. Jokainen hyötyy yhteistyöstä, vaikka hyöty voi vaihdella tilanteesta toiseen. Yhteistyössä jaetaan myös vastuu.

Uhrin turvallisuus Tärkeintä on pitää huolta uhrin turvallisuudesta, kun tehdään yhteistyötä naisiin kohdistuvissa väkivaltatilanteissa. Yhteistyö ei saa olla itsetarkoitus, vaan jokaiseen toimijaan on pystyttävä luottamaan. Yhteistyö voi olla jopa haitallista, jos uhrin turvallisuudesta ei huolehdita. Seuraukset voivat olla tuhoisia, jos yhteistyötä ei tehdä tai se epäonnistuu. Väkivallan uhri voi jäädä ilman tarvitsemaansa apua, mikä voi vaarantaa uhrin turvallisuuden tai ääritilanteessa johtaa uhrin kuolemaan. Ei ole yhdentekevää, tehdäänkö yhteistyötä ja miten se toteutetaan.

Pitkällä aikavälillä yhteistyö säästää resursseja – samanaikaisesti resurssien vähyys voi estää yhteistyötä. Eri toimialojen työntekijöillä joko ei ole aikaa osallistua yhteistyöhön tai heitä ei ole riittävästi sen tekemiseen. Tämä tekee joh-

Tavoitteet

149

tamisen vaikeaksi, mikä on hyvä tietää, kun pyritään parantamaan yhteistyötä (Josefsson Berith 2007, 33).

Paikallinen yhteistyö

150

Suomessa on valtakunnallisissa suosituksissa (Tunnista, turvaa ja toimi, 2008) esitetty kunnille malli koordinoidun moniammatillisen yhteistyön rakentamiseen. Malli on suurimmaksi osaksi yhdistelmä yhdysvaltalaisen Patricia Yancey Martinin tutkimuksen (2007) kolmesta yhteistyömallista. Martin on 1980-luvulta lähtien tutkinut koordinoitua moniammatillista yhteistyötä. Hän esittelee kolme eri tapaa koordinoida lähisuhdeväkivallan yhteistyö paikallisella tasolla.

Ensimmäisessä mallissa määritellään erillinen organisaatio, joka ottaa vastuu työn koordinaatiosta. Tätä mallia voisi verrata Itävallan keskitettyihin lähisuhdeväkivallan interventiokeskuksiin, Intervention Centre against violence in the family. Valtakunnallisissa suosituksissa vastaavaa mallia väkivallan ehkäisytyöhön erikoistuneista palveluista on esitetty kehitettäväksi myös Suomessa.

Tämän mallin mukaista toimintaa ei vielä ole varsinaisesti kehitetty.

Toisessa mallissa jokaisella toimialalla on työntekijä, joka joko vapaaehtoisesti tai toimeksisaaneena koordinoi työtä muiden organisaation työntekijöiden kanssa. Tätä toimintatapaa voi verrata suomalaisten kuntien lähisuhde- ja perheväkivallan yhdyshenkilöverkostoon. Valtakunnallisen toimintaohjelman (Lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisyn toimintaohjelma, STM) päätyttyä vuonna 2007 useimmissa kunnissa oli nimetty vastaava yhdyshenkilö. Valtakunnallisissa suosituksissa edellytetään vastuuhenkilön nimeämistä jokaiseen kuntaan.

Aluehallintovirastot ylläpitävät yhdyshenkilöverkostoa. Verkoston ylläpitäminen on vaikeaa, koska tilanne kunnissa muuttuu jatkuvasti eivätkä kunnat välttämättä ilmoita muutoksista verkoston ylläpitäjälle. Myös Tanskassa kuntien yhdyshenkilöt koordinoivat lähisuhdeväkivallan yhteistyötä (Rasmussen Nell 2006).

Kolmannessa mallissa muodostetaan erillinen työryhmä, joka koordinoi palveluja ja toimijoita. Mallin mukaan työryhmään kuuluvat ainakin lähisuhdeväkivallan palveluja tuottavat tahot: turvakodit, oikeuslaitos ja poliisi. Uhrin turvallisuus on koko yhteistyön yhteinen tavoite. Yhteistyön tavoite on auttaa väkivallan uhria, sillä ei pyritä löytämään ratkaisua ongelmia koordinoimalla.

Tässä mielessä yhteistyö on tarkoituksenmukaista ainoastaan silloin, jos jokainen yhteistyöhön osallistuva ottaa vastuun toisista toimijoista ja viime kädessä myös uhrista.

Suomessa kuntien tai seutukuntien lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisytyön yhteistyöryhmiä on muodostettu 2000-luvulla. Valtakunnalliset suositukset määrittelevät poikkihallinnollisten yhteistyöryhmien muodostamista. Viral-

osa kolme Helena Ewalds – Miten työskennellään yhdessä?

lisesti asetetulla moniammatillisella yhteistyöryhmällä on strateginen tehtävä.

Tehtävä on luoda edellytyksiä yhteistyölle, laatia kokonaissuunnitelma, tehdä yhteisiä sopimuksia ja toimintamalleja, valtavirtaistaa lähisuhdeväkivallan ehkäisy muihin laajempiin strategioihin sekä lisätä yleistä tietoa ja vastuuta.

Martinin tutkimuksen mukaan koordinaatiotehtävää, joka tulee muun työn lisäksi, usein vastustetaan, koska se vie aikaa ja vaatii osaamista. Martinin mielestä on virhe olettaa henkilökunnan ottavan tällaista tehtävää oman työn oheen.

Koordinaatiotehtävään pitäisi valita vastuuhenkilö, tai tehtävän pitäisi kuulua toimen virallisiin velvollisuuksiin. Valtakunnallisissa suosituksissa tämä asia on otettu huomioon. Suositusten mukaan vastuuhenkilö voi toimia päätoimisesti laajemmilla alueilla.

Koordinaattorin roolista lähisuhdeväkivalta-asioissa ovat Pence ja Shepard (1999, 85) todenneet, että koordinaattorilta edellytetään: – vahvaa analyyttistä kykyä ja ongelmaratkaisukykyä – pitkälle kehittyneitä ihmissuhdetaitoja – erityistä kykyä neuvotella sopimuksia ja ratkaista konflikteja erilaisten ihmisten ja ryhmien kanssa ja – vahvaa sitoutumista työhön.

Valitettavasti hyvin alkanut kuntien lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisyn kehittämistyö on taantunut 2000-luvun puolivälin jälkeen. Aluehallintovirastojen mukaan suositusten toimeenpano vaihtelee kunnittain. Aikaisemmin kehitettyjä rakenteita on monessa kunnassa purettu kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa. Uusiin palvelurakenteisiin ei ole syntynyt vastaavia yhteistyörakenteita.

Edellytykset Mikä tekee yhteistyöstä vaikeaa? Miksi yhteistyö ei toimi? Toimiva yhteistyö edellyttää rakennetta, ohjausta ja yhteisymmärrystä.

Lähisuhdeväkivallan parissa tehtävästä yhteistyöstä tehdyt tutkimukset osoittavat, että toimiva yhteistyö edellyttää yhteisiä tavoitteita ja käytäntöjä sekä yhteistä ymmärrystä. Yhteistyön tekemistä estää usein oman työn kuormittavuus, huono vuorovaikutus ja epäluulo organisaatioiden välillä sekä kilpailevat näkemykset (Martin P. Y. 2007, 5).

Danermark (2005) toteaa, että yhteistyön edellytyksiä harvoin käsitellään ennen yhteistyöprosessin aloittamista. Hänen mukaansa tämä on yksi tärkeä syy yhteistyön epäonnistumiseen. Hän kiistää väitteen, jonka mukaan henkilöke-

Tavoitteet

151

miat ovat suurin yhteistyötä vaikeuttava tekijä. Danermarkin mukaan yhteistyön edellytysten puuttuessa tilanne hankaloituu ja aiheuttaa osapuolissa ärsyyntymistä ja jännitteitä, jotka vaikeuttavat yhteistyötä.

Yhteistyön moottori

152

Danermarkin mukaan yhteistyön ”moottori” on ensimmäinen askel ja samalla kriittinen tekijä: Kenen tarpeesta yhteistyötä tehdään, ja kuinka pysyvälle pohjalle yhteistyö rakentuu? Yhteistyö perustuu usein organisaation omiin tarpeisiin, ohjeistuksiin tai määräyksiin, ei esimerkiksi väkivaltaa kokeneen uhrin näkökulmaan. Innostunut työntekijä tai hanke voi olla yhteistyön moottori, mutta jos pysyvyys ja rakenteet puuttuvat niin on olemassa suuri vaara, että yhteistyö häviää työntekijän tai projektin mukana. (Josefsson Berith 2007.)

Aktiivinen johtajuus Johtajuudella on tärkeä merkitys yhteistyöprosessissa. Toimiva yhteistyö naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyssä edellyttää, että poliittisella ja hallinnollisella johdolla on tietoa ja ymmärrystä ongelmasta. Johdolla on oltava selkeä visio tuloksista. Johdon velvollisuus on sitouttaa ja antaa valtuudet yhteistyölle, tukea yhteistyöprosessia sekä antaa tarvittavat resurssit toiminnan toteuttamiselle.

(Danermark 2005, 18–23.) Johdon tuella on keskeinen merkitys paikallisen tason lähisuhdeväkivaltatyölle.

Moniammatillisen yhteistyöryhmän koordinointi vaatii myös aktiivista johtamista. Yhteistyöryhmään osallistuu toimijoita, joilla ei aikaisemmin ole ollut paljon tekemistä toistensa kanssa. Työryhmän johtaminen edellyttää heidän motivoimistaan kohti yhteistä tavoitetta. Tämä vaatii vahvaa ja pitkäjänteistä johtamista.

Johtamiseen täytyy olla aikaa ja päätäntävaltaa. Valitettavan usein, niillä johtajilla jolla on päätäntävaltaa, ei ole aikaa koordinoidun yhteistyön johtamiseen. Lähisuhdeväkivaltatyön edistämisessä on saavutettu hyviä tuloksia silloin, kun johtajien päätäntävalta ja aika on yhdistetty onnistuneesti. Yhteistyön rakentaminen vie aikaa ja vaatii yhteisen näkemyksen ylläpitämistä. (Clark Sandra J. ym. 1996.)

Eri näkökulmat Moniammatillisen yhteistyön omaleimaisuus korostuu tilanteessa, jossa ihminen on yhteistyön kohde eli objekti ja samaan aikaan häntä pitäisi kohdella subjektina omine ajatuksineen ja tunteineen. Yhteistyötä tekevät erilaisen koulutuksen saaneet ihmistyön ammattilaiset. Tämä vaikuttaa merkittävästi yhteis-

osa kolme Helena Ewalds – Miten työskennellään yhdessä?

Kuvio 1. Eri toimijoiden perustehtävät ja yhteisen tehtävän hahmottaminen

Terveydenhoitajan

Toimijan x

perustehtävä

perustehtävä

Poliisin perustehtävä

Sosiaalityöntekijän perustehtävä

153

Turvakodin

Lääkärin

perustehtävä

perustehtävä

työprosessin kulkuun. Usein ihmistyötä tekevien ammattilaisten yhteistyössä eri käsitykset ja näkemykset kilpailevat keskenään (Josefsson Berith 2007, 13).

Kukin ammattilainen tarkastelee ongelmaa omasta näkökulmastaan, joka perustuu ammatilliseen tietoon ja perustehtävään. Terveydenhoitaja katsoo tilannetta todennäköisesti eri tavalla kuin poliisi, vaikka he kohtaavat saman väkivaltaa kokeneen naisen. Tämä on luonnollista, koska jokainen ammattilainen kehittää omassa työssään tarkoituksenmukaisen näkökulman ongelmaan.

Yhteistyön tarpeellisuutta perustellaan juuri eri ammattilaisten tuomilla näkökulmilla, jotka helpottavat kokonaisuuden hahmottamista. Oman ammatillisen näkökulman kehittyminen on sosiaalinen prosessi, se syntyy vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Oma näkökulma on myös tulkintatapa, joka vaikuttaa siihen,

Edellytykset

154

miten kyseinen ammattilainen suhtautuu itse ilmiöön, tässä tapauksessa väkivaltaan. (Danermark 2009, 25–28.)

Joissakin tilanteissa ammattilaisten eri näkökulmat ja tulkinnat voivat muodostua ongelmaksi. Ongelma voi syntyä, jos yksi ammattikunta edellyttää, että heidän näkemyksensä tilanteesta on ainoa oikea ja tämän mukaan muidenkin on toimittava. Jos yksi ammattikunta ottaa itselleen vallan määritellä, miten muiden on ajateltava, dialogisuus loppuu. Tällaisessa tilanteessa myös yhteistyö tyrehtyy.

Oman perustehtävän lisäksi on tunnettava toisten työtehtävät ja niiden merkitys toiminnan kokonaisuudelle. Yksi yhteistyön edellytys on eri ammattilaisten näkökulmien tiedostaminen ja tilanteesta keskusteleminen. Tarkoituksena on luoda perusteet dialogiselle lähestymistavalle. Dialogisuudessa kuuntelu on yhtä tärkeää kuin puhuminen. Tavoitteena on ajatusten ja suunnitelmien kehittäminen yhdessä. Kukaan ei ole väärässä, vaan on monia eri näkökulmia. Tämä ei tarkoita, että kaikkien on oltava samaa mieltä. Oma kanta on vain askel kohti uutta ymmärrystä. (Seikkula Jaakko, Arnkil Tom 2005.)

Koska näkökulman muodostuminen on sosiaalinen prosessi, yhteinen todellisuuskuva voidaan rakentaa, jos perusteet dialogiselle lähestymistavalle ovat olemassa. Tämä vaatii rohkeutta ylittää omat perustehtävään kuuluvat, ammatillisen erityisosaamisen ja asenteelliset rajat. Rajoja ylitettäessä astutaan tuntemattomalle alueelle, ei-kenenkään alueelle tai kaikkien yhteiselle alueelle. Rajojen ylittäminen vaatii rohkeutta ja riskinottokykyä, kykyä luottaa toisiin. Tällä alueella luodaan riittävä yhteinen todellisuuskuva uhrin tilanteesta.

Yhteiset tavoitteet ja yhteinen ymmärrys Yhteisten tavoitteiden asettaminen on tärkeää ja vaikeaa. Jonkinlainen yhteisymmärrys ongelmasta on tarpeen, jotta yhteistyön tavoitteet voidaan määritellä.

Yhteisistä tavoitteista on keskusteltava, jotta tavoitteista ollaan samaa mieltä.

Joissakin tilanteissa väkivallan loppuminen voi olla yhteistyön pienin yhteinen nimittäjä. On muistettava, että tärkeintä yhteistyössä on uhrin turvallisuus.

Yhteistyön tekemiseen on varattava aikaa. Toimijat oppivat tuntemaan toistensa toiminnan ja organisaation sekä ymmärtämään, miten eri roolit, arvostukset ja tiedot liittyvät yhdessä ratkaistavaan ongelmaan. Jokaisella ammattikunnalla ja organisaatiolla on omat käsitteet ja termit – oma kieli. Toisten käsitteitä ja kieltä on ymmärrettävä, jottei eri kieli estä yhteistyötä. Yhteistyön tarkoitus on pidettävä selkeänä. Toimijat luottavat toisiinsa paremmin, kun ne oppivat tuntemaan toiset toimijat ja niiden toimintatavat. Piilotetut tavoitteet ovat usein yhteistyön turma (Josefsson Berith 2007, 45).

osa kolme Helena Ewalds – Miten työskennellään yhdessä?

Asema ja valta Yhteistyöstä tehdyt tutkimukset osoittavat, että yhteistyö toimii parhaiten kun eri organisaatioiden osallistujat kokevat olevansa tasavertaisia. Yhteistyössä syntyvää valtataistelua kuvataan usein yksittäisten ihmisten näkökulmasta.

Danermark on kehittänyt rakenteellisen lähestymistavan kuvaamaan yhteistyön valtapeliä. Danermarkin käsitteet ”modell stark” (vahva malli) ja ”modell svag” (heikko malli) kuvaavat valtaa, jota erilainen tieto antaa – esimerkiksi lääkärin lääketieteellinen tai juristin juridinen tieto. Vahvaa tietoa edustavan työntekijän kuva tilanteesta tulee helposti vallitsevaksi. Vaarana on, että heikommin edustettu tieto jää jalkoihin ja kokonaistilanteen kuvauksesta tulee puutteellinen. On hyvä olla tietoinen tästä tiedostamattomasta vallankäytöstä, vaikka todellisuutta ei koskaan voi kuvata kokonaan. On olemassa myös muihin tekijöihin perustuvaa valtaa: lakiin tai ohjeistuksiin, taloudellisiin resursseihin, ammatilliseen asemaan, sukupuoleen tai sosiaalisiin taitoihin (Josefsson Berith 2007, 22).

Yhteistyöosaaminen Dialogin ylläpitäminen edellyttää yhteistyöosaamista. Yhteistyöosaaminen tarkoittaa organisaatioissa muun muassa sitä, että hallitsee rajanveto-ongelmia, ammatillista ja kulttuurista erilaisuutta sekä erilaisia näkemyseroja. Yhteistyössä tarvitaan myös motivaatiota, jotta selviää varsinkin alkuvaiheen yhteistyöesteistä. Motivaatio usein kasvaa yhteistyön tuoman hyödyn mukana. Luottamus on tärkeää yhteistyössä. Osaaminen – nk. kompetenssi – ja vastuullisuus lisäävät luottamusta.

Yhteistyössä tarvitaan kollegiaalista tasavertaisuutta ammatillisesta asemasta huolimatta. On tärkeää, että yhteistyöhön osallistuvat organisaatiot suhtautuvat joustavasti yhteisesti asetettuihin tavoitteisiin. Menestyksellinen yhteistyö perustuu yksittäisten työntekijöiden mahdollisuuteen hyödyntää kytkentänsä omaan organisaatioon sekä samaan aikaan ylittää nämä kytkennät ja toimia yhteisöllisesti. (Josefsson Berith, 2007.)

Työntekijöiden tunnereaktiot Naisiin kohdistuva väkivalta herättää ammattilaisissa usein vahvoja tunteita.

Tunnereaktiot voivat vaikuttavat kykyyn auttaa väkivallan uhria. Tunnereaktioita voivat aiheuttaa sekä oma asenne väkivaltaa kohtaan että omat väkivaltakokemukset. Vaikeissa tilanteissa ammattilaiset voivat kehittää selviytymisstrategioita, jotka vaikuttavat epärationaalisella tavalla ammattilaisen arviointikykyyn, asenteisiin ja toimintaan.

Edellytykset

155

156

Tässä muutamia esimerkkejä: • Yli-identifioituminen tekijään: työntekijä ei näe uhrin tilannetta.

•E päadekvaatti toiminta: Väkivallan uhrin kaaos, pelko tai toivottomuus tarttuu työntekijään. Tästä voi seurata, että työntekijä joko lamaantuu tai ylireagoi.

•M onimutkaisuuden pelkistäminen: Työntekijä näkee tilanteen yksinkertaisena ongelmana, jonka voi ratkaista yksittäisellä toimella. Tämä toimenpide ei välttämättä vastaa ollenkaan uhrin tarpeeseen.

•R oolisekaannus tai roolinvaihto: Työntekijä ei pysy omassa ammattiroolissaan. Esimerkiksi sosiaalityöntekijä ei usko väkivallan uhrin tarinaa vaan alkaa vaatia uhrilta todisteita väkivallasta. Tämä voi johtaa siihen, ettei väkivallan uhri luota saavansa apua.

(Killén, K. 1999, 61–73, 388–404, mukauttaen) Työntekijät voivat toimia näiden selviytymisstrategioiden mukaan, kun he työskentelevät vahvoja tunteita herättävien väkivaltaongelmien kanssa. Väkivaltatyötä tekevän on tärkeää tiedostaa henkilökohtaiset esteet ja ennakkoluulot.

Yhteistyötä voidaan perustella juuri tästä syystä – usean ihmisen havainnot ja tiedot voivat korjata kokonaistilanteesta tehdyt virhearviot. Yhteistyössä on mahdollista jakaa tunnekuormaa ja tukea työntekijää.

Edistävät ja estävät tekijät Yhteenvetona käytän Danermarkin (2009) kuvaamaa matriisia yhteistyötä edistävistä ja estävistä tekijöistä, ja niiden yhteydestä kolmeen tärkeään yhteistyöhön vaikuttavaan näkökulmaan.

Nämä kolme näkökulmaa ovat: •o hjeistukset, jotka ohjaavat toimijan työtä. Tähän kuuluvat työtä ohjaava lainsäädäntö sekä sisäiset viralliset ja epäviralliset ohjeistukset.

• toimijoiden työn organisointi omassa organisaatiossa.

• t oimijoiden näkemys yhteistyöstä ja käsiteltävästä asiasta.

osa kolme Helena Ewalds – Miten työskennellään yhdessä?

Kuvio 2. Yhteistyötä edistävät ja estävät tekijät.

Ohjeistukset

Edistävät tekijät (esimerkki)

Estävät tekijät (esimerkki)

Ohjeistukset yhteistyöstä.

Eri toimijoiden ohjeistukset estävät yhteistyötä.

Yhteistyötä estävät ohjeistukset tunnistettu ja muutettu.

Epäselvät ohjeet siitä, miten toimia kun ohjeistukset ovat ristiriidassa keskenään.

Puutteelliset resurssit yhteistyölle.

Selkeät tavoitteet yhteistyölle.

Organisaatio

Näkemys

Toimiva yhteistyö organisaatioiden johdon välillä.

Peruskäsitteet ovat määritelty, ja ne ymmärretään samalla tavalla.

Hyvä tieto toisten toimijoiden näkemyksistä.

Organisaatiomuutokset, jotka eivät ole vuorovaikutuksessa keskenään.

Uusia työntekijöitä ei perehdytetä yhteistyöhön.

Toisten näkemysten kunnioittaminen puuttuu.

Jotkut toimijat pyrkivät vakuuttamaan, että heidän näkemyksensä ohjaa yhteistyötä.

Danermarkin matriisia voi käyttää apuna kun poikkihallinnollista yhteistyötä suunnitellaan. Matriisi voi olla avuksi myös arvioitaessa yhteistyön toimivuutta tai toimimattomuutta. Tärkeää on keskittyä tekijöihin, jotka edistävät yhteistyötä. Yksinkertaiset asiat – toimijoiden kohtaaminen ja toistensa tunteminen – edistävät yhteistyötä. Tieto auttaa ymmärtämään, ja ymmärrys lisää toisten kunnioitusta.

Edistävät ja estävät tekijät

157

Kirjallisuus

158

Clark Sandra J, Burt Martha R, Schulte Margaret M, Maguire Karen E (1996) Coordinated Community Responses to Domestic Violence in Six Communities. Beyond the Justice System, October 01, 1996. (online) http://www.urban.org/publications/406727.html. Luettu 11.2.2011 Danermark Berth (2005) Samverkan – himmel eller helvete? En bok om den svåra konsten att samverka. Malmö: Epago Danermark Berth (2009) Samverkan – ett teoretiskt perspektiv. Teoksessa Landberg Åsa (red.) Boken om barnahus – samverkan med barn i centrum. Stockholm: Gothia förlag.

(EG-TFV) (2008) Council of Europe Task Force to Combat Violence against Women, including Domestic Violence. Final Activity Report. Gender Equality and Anti-Trafficing Division Directorate General of Human Rights and Legal Affairs. Strasbourg: Council of Europe Hansson J, Ovretveit J, Askestam M, Gustavsson C, Brommels M. (2010) Coordination in networks for improving mental health service. International Journal of Integrated Care – Vol. 10, 25 August 2010. (online) http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2948678/pdf/ijic20102010052.pdf Luettu 11.2.2011 Josefsson Berith (2007) Strategi för samverkan – kring barn och unga som far illa eller riskerar att fara illa. Myndigheten för Skolutveckling, Rikspolisstyrelsen, Socialstyrelsen. Västerås.

Killén, K. (1999) Svikna barn. Andra upplagan. Stockholm: Wahlström & Wid­strand.

Krug, Etienne G, ect (2005) Väkivalta ja terveys maailmassa. WHO-raportti. Lääkärin sosiaalinen vastuu ry. Terveyden edistämisen keskus ry. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy. Martin, Patricia Yancey (2007) Coordinated community services for victims of violence. O’Toole, Laura L., Jessica R. Schiffman, and Margie L. Kiter Edwards (Eds). (2007). Gender Violence: Interdisciplinary Perspectives, 2/e. New York: New York University Press.

Rasmussen Nell (2006) Samværssager i voldsramte familier. Et pilotprojekt om at fremme et børneperspektiv i samarbejdet mellem kommune og statsamt. VFC Socialt Udsatte 2006 RAP-kansiossa. Raiskatun akuutti apu. Seksuaalista väkivaltaa kokeneiden tutkimus- ja hoito terveydenhuollon toimipisteissä (online) http://www.tukinainen.fi/Rap02.pdf Luettu 11.2.2011.

Seikkula Jaakko, Arnkil Tom (2005) Dialoginen verkostotyö. Tammi.

Shepard, M. and Pence, E. (Eds.) (1999) Coordinating community response to domestic violence: Lessons from Duluth and beyond. Thousand Oaks, CA: Sage.

Tunnista, turvaa ja toimi (2008) Lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisyn suositukset. Sosiaali- ja terveystoimelle paikallisen ja alueellisen toiminnan ohjaamiseen ja johtamiseen. Sosiaali- ja terveysministeriö. Julkaisuja 2008:9. Helsinki: Yliopistopaino.

United Nations (2006) Ending Violence Against Women. From Words to Action. Study of the Secretary-general. New York: United Nations.

osa kolme Helena Ewalds – Miten työskennellään yhdessä?

Tanssin jälkeen Helena Uusivuori

Olen tavallinen neljän lapsen yksinhuoltajaäiti. Muuten tavallista elämääni varjosti 15 vuotta parisuhdeväkivalta. Parisuhteessa esiintyi kaikkia muita väkivallan muotoja, paitsi hengellistä. Senkin koin erottuani miehestä, oman sukulaisen kautta.

Minulta kesti kauan ymmärtää, että elin väkivaltaisessa liitossa. Tunsin tilanteesta suurta häpeää ja syyllistin itseäni tapahtumista.

Väkivallan vaikutus on erittäin laaja. Oman minän kadottamisen myötä se aiheuttaa tuskaa ja pelkoa myös uhrin lähellä oleville ihmisille. Oma ihmisarvoni katosi täysin, samalla tunsin olevani huono äiti ja vaimo.

Tätä kirjoittaessa väkivalta ja sen uhka ovat läsnä joka päivä. Erosimme neljä vuotta sitten, mutta entinen mieheni haluaa pitää minua edelleen vallassaan.

Hänelle on määrätty kolme lähestymiskieltoa eron jälkeen. Odotan kuudetta oikeudenkäyntiä, jossa syyttäjä vaatii vihdoinkin miehelle ehdotonta vankeusrangaistusta. Tilanne jatkuu tänäkin päivänä, neljä ja puoli vuotta eron jälkeen.

Toisinaan jaksaminen on yhä vaakalaudalla ja toivottomuus saa vallan. Olen saanut apua asiantuntijoilta, samoin lapseni. Vahvat negatiiviset tunteet voi yrittää kääntää positiivisiksi teoiksi. Kuvaan tässä kirjoituksessa sitä, millaista on ollut olla asiakkaana niissä palvelujärjestelmissä, joihin olen ollut yhteydessä.

Mieliala- ja nukahtamislääkkeitä sekä sympatiaa Ensimmäisen kerran kerroin masentuneisuudesta ja pahasta olosta työterveyslääkärille. Tämä tapahtui vuosia ennen eroa. Kerroin voimattomuudesta, itkuherkkyydestä ja jaksamattomuudesta. En puhunut niistä asioista, joita avioliitossa tapahtui. Lääkäri arvioi minut lievästi masentuneeksi ja ohjasi työterveyspsykologille.

Mieliala- ja nukahtamislääkkeitä sekä sympatiaa

159

Psykologilla kävin kymmenen kertaa. Kertaakaan minulta ei kysytty, onko perheessä väkivaltaa. Tästä en itsekään uskaltanut tai iljennyt puhua. Paha olo jatkui tarjotusta avusta huolimatta. Kaiken kokemani jälkeen toivon, että lääkäri tai psykologi olisi kysynyt tarkempia tietoja perhetilanteesta. En tiedä, mitä olisin vastannut, mutta kysymys olisi luultavasti antanut minulle pohdittavaa.

Avioliiton aikana kävin monet kerrat lääkärillä hakemassa apua väsymykseen, unettomuuteen sekä muihin oireisiin. Sain mieliala- ja nukahtamislääkkeitä sekä sympatiaa. Oireiden syy ei koskaan selvinnyt.

Väkivallasta ei puhuttu

160

Vuosi ennen lopullista lähtöä yhteisestä kodista olin henkisesti täysin lopussa.

Kerroin tilanteesta miehelle ja hakevani avioeroa. Aihe oli vaarallinen, tiesin sen, mutta pelkäsin sairastuvani. Tämä pelko ajoi minua lähemmäs ratkaisua.

Vastoin odotuksia mies pelästyi ja kertoi ensimmäistä kertaa 14 vuoteen olevansa valmis hakemaan ammattiapua avioliitto-ongelmiin.

Otin välittömästi yhteyttä seurakunnan perheasiain neuvottelukeskukseen, jossa ensimmäinen vapaa aika olisi ollut puolentoista kuukauden päästä. Huomatessaan epätoivoa äänessä virkailija neuvoi meitä ottamaan yhteyttä kriisikeskukseen. Sinne sainkin ajan nopeasti, mutta mies oli jo muuttunut vastahakoiseksi. Kriisikeskuksessa kävimme kaksi kertaa. Mies puhui puhumasta päästyään, kehui minua ja otti itselleen täyden syyn huonosta avioliittotilanteesta. Hän teki omien sanojensa mukaan liikaa töitä, mikä oli syy toisistamme vieraantumiseen. Hän kertoi ajatelleensa asioita ja muuttavansa tapansa, koska kaltaistani vaimoa ei olisi toista.

Väkivallasta emme puhuneet sanaakaan. En uskaltanut puhua aiheesta eikä minulla juuri ollutkaan mahdollisuutta puheenvuoroon. Ymmärrän työntekijää, joka totesi miehessä näkyvän niin paljon rakkautta minua kohtaan, että minun tulisi antaa liitolle vielä mahdollisuus. Ymmärrän häntä, koska mies osasi olla vakuuttava ja puhua asiat omaksi edukseen. Oma olo oli toivoton ja tuskainen: eikö kukaan näe kaiken tämän läpi ja auta meitä?

Jälkiviisaus on helppoa, mutta toivon, että työntekijä olisi keskustellut meidän molempien kanssa kahden kesken. Olisinko uskaltanut kertoa totuuden, en tiedä. Minulla olisi ollut hyvä mahdollisuus kertoa, ja kenties ammattitaitoinen työntekijä olisi osannut hoitaa asian hienotunteisesti ja varovasti.

osa kolme Helena Uusivuori – Tanssin jälkeen

Tappouhkaukset olivat arkipäivää Kun olin tehnyt rohkean päätöksen jättää mieheni, alkoivat useat vierailut eri viranomaisten luona. Hain asuntoa kaupungilta, hankin ositusta varten asianajajan ja varasin ajan sosiaalikeskuksen lastenvalvojalle. Mies ei tullut mihinkään mukaan: ”Sosiaalityöntekijät eivät tiedä mistään mitään eivätkä minun asioita hoida!”

Lastenvalvojalle kerroin avoimesti, että jouduimme lasten kanssa pakenemaan hyvin uhkaavasta tilanteesta ns. tyhjän päälle. Kerroin, että asumme sukulaisten luona, kunnes löydämme asunnon. Kerroin myös miehen väkivaltaisuudesta. Lastenvalvoja toivoi meidän tulevan yhdessä miehen kanssa keskustelemaan muun muassa elatusmaksuista ja lasten tapaamisista. Olin kauhuissani, kun kuvittelin meidät samaan pieneen huoneeseen. Tappouhkaukset olivat arkipäivää, samoin uhkailu läheisten vahingoittamisesta. Eniten kauhua aiheuttivat mahdolliset isän ja lasten tapaamiset. Tiesin, että mies olisi valmis kostamaan minulle eron, hinnalla millä hyvänsä. Lastenvalvoja päätti minut tavattuaan pyytää miehen käymään erikseen hänen luonaan. Mies ei koskaan mennyt tapaamiseen. Ehkä hyvä näin, koska huomasin myös lastenvalvojan pelkäävän miestä.

Muutama kuukausi lastenvalvojan tapaamisen jälkeen sain sosiaalikeskuksesta kirjeen, jossa minua pyydettiin ottamaan yhteyttä virkailijaan. Lastenvalvoja kertoi miehen soittaneen ja toivoneen, että luopuisin elatusmaksuista.

Taloudellisista syistä en voinut suostua tähän. Hämmästyin, kun virkailija toivoi minun ilmoittavan asian suoraan miehelle. Ihmettelen edelleen virkailijan pyyntöä. Olin ymmärtänyt, että viranomaiset hoitavat minun ja miehen välisen keskustelun. Varsinkin tilanteessa, jossa miehellä oli ensimmäinen lähestymiskielto jo voimassa minua ja lapsiani kohtaan.

Elatusmaksut olivat – ja ovat edelleen – merkittävässä osassa miehen minua kohtaan esittämissä uhkailuissa. Tapaamisia lasten kanssa ei koskaan järjestetty. Lapset pelkäsivät isäänsä, tämä tuli selväksi monelle taholle. Eikä mieskään tapaamisia halunnut.

Huolta, surua, pelkoa ja ahdistusta Poliisiin otin virallisesti yhteyttä ensimmäisen kerran pian uuteen kotiin muuttamisen jälkeen. Toki jo avioliiton aikana poliisi toisinaan soitti meille kotiin ja kysyi, onko kaikki hyvin. Naapurit olivat soittaneet ja kertoneet olevansa huolissaan perheen äidin turvallisuudesta. Silloin minulla ei ollut muuta mahdol-

Tappouhkaukset olivat arkipäivää

161

162

lisuutta kuin vakuutella poliisille kaiken olevan hyvin: mies seisoi vieressä ja kuuli joka sanan. Toivoin, että poliisi tulisi tarkistamaan tilanteen tai että ääneni kertoisi hädästä. ”Perheriidat pitäisi pystyä hoitamaan keskenään”, sanoi poliisi ja lopetti puhelun.

Emme ehtineet asua lasten kanssa uudessa asunnossa kuin reilun viikon, kun mies toteutti uhkauksensa ja tuli yöllä oven taakse. Hän vaati minua ulos ja huuteli uhkauksia, jos en tottelisi. Hän rikkoi tavaroita pihalla ja uhkasi särkeä ikkunan ja tulla sisään. Hätäkeskuksen kautta saimme apua, mutta mies ehti tuona yönä kaksi kertaa poliiseja karkuun. Aamuyöstä hänet löydettiin läheisestä metsästä leiriytyneenä seuraavaa hyökkäystä varten.

Pelko helpotti hetkeksi, kun poliisi soitti varhain aamulla ja kertoi miehen olevan kiinni. Mutta vain hetkeksi, sillä muutaman tunnin päästä hän pääsisi pois putkasta, mahdollisesti yhä vihaisempana. Lähdimme evakkoon sukulaisille, kuten niin monesti aikaisemminkin.

Yö oli painajaismainen ja traumaattinen. Minä ja neljä lasta painauduimme hälytyskeskuksen antaman ohjeen mukaan huoneen nurkkaan, ettei mies näkisi meitä. En tiennyt, oliko hänellä ase.

Toivoin, että miehen kiinniottamisen jälkeen olisimme saaneet avuksi esimerkiksi kriisityöntekijän. Turvallisen aikuisen läsnäolo olisi helpottanut ja keventänyt sitä vastuuta, jota tunsin lapsista. Itse olin pelokas ja epätoivoinen tulevaisuuden suhteen.

Seuraavana aamuna minut kutsuttiin poliisilaitokselle kuultavaksi. Kerroin illan kymmenet uhkaussoitot ja -viestit sekä yön tapahtumat. Minuun suhtauduttiin lämpimästi ja empaattisesti. Sain myötätuntoa, en turvaa. Mies oli jo päässyt putkasta ja tunsin huolta, surua, pelkoa ja ahdistusta.

Sain keskustella myös poliisilaitoksen sosiaalityöntekijän kanssa, joka loi minuun uskoa siitä, että asiat järjestyvät. Tapaaminen oli merkittävä – hetken tunsin itseni syyttömäksi tapahtuneeseen.

Vaino jatkuu. Olen näiden vuosien aikana joutunut turvautumaan poliisiin lukemattomia kertoja. Minuun on suhtauduttu pääasiassa asiallisesti, huoleni on otettu huomioon.

Valitettavasti olen toisinaan törmännyt myös epäasialliseen kohteluun ja pelkoni väheksymiseen. Olen saanut kuulla olevani liian pelokas ja arka, jopa pelkääväni turhaan. Kun hain miehelle lähestymiskieltoa kolmatta kertaa, minulle ehdotettiin, että soitan itse miehelle ja käsken hänen lopettaa yhteydenotot. Samaan aikaan mietin itse, miten uskaltaisin ollenkaan olla yhteydessä mieheen.

Ei hän ennenkään ollut pyyntöjäni kuunnellut.

Poliisin ja väkivallan uhrin kohtaamisessa on tärkeää se, miten poliisi suhtautuu uhriin. Tämä vaikuttaa siihen, uskaltaako uhri hakea apua seuraavalla

osa kolme Helena Uusivuori – Tanssin jälkeen

kerralla. Apua pyytäessäni minulle annetut ylimieliset vastaukset johtivat siihen, etten enää rohjennut ilmoittaa monista, jopa vaarallisista lähestymiskiellon rikkomisista. Ajattelin, ettei minua kuitenkaan kuunnella. En halunnut tulla torjutuksi. En halunnut kuulla, ettei poliisilla ”ole aikaa tulla mittaamaan jalanjälkiä”, kuten minulle kerran vastattiin.

Korostan, että monet kerrat minua on kohdeltu poliisilaitoksella hyvin. Näinä kertoina olen tullut kuulluksi ja huoleni on otettu vakavasti. Minua on rohkaistu, ja lapsilleni on kerrottu, että poliisi tulee heti apuun, kun sitä tarvitaan.

Etenkin lasten pelon ottaminen huomioon ja lapsille puhuminen on tuntunut minusta, äidistä, hyvältä ja lohdulliselta.

Olen todistanut sanani oikeudessa Heti eron alkuvaiheessa minun oli hankittava asianajaja. Erossa sovittavat asiat eivät onnistuneet muuten. Poliisin kerrottua mahdollisuudesta lähestymiskiellon hakemiseen pyysin asianajajaa hoitamaan myös siihen liittyvät asiat. Asianajaja on hoitanut kolme lähestymiskielto-oikeudenkäyntiä, käräjäoikeudessa käsitellyn miehen yrityksen vapautua elatusmaksuista ja oikeuden istunnot muista miehen rikoksista, joissa olemme lasten kanssa olleet asianomistajia.

Asianajajan palkkiolaskut ovat nousseet hyvin suuriksi. Lähestymiskielto-oikeudenkäynneissä molemmat osapuolet hoitavat omat kustannuksensa, mikä on mielestäni epäoikeudenmukaista. Epäoikeudenmukaista nimenomaan silloin, kun vastapuoli tuomitaan lähestymiskieltoon. En usko kenenkään saavan lähestymiskieltoa perusteetta. Olen joutunut todistamaan jokaisen sanani oikeudessa. Sekä käräjäoikeuden istunto että asianajajan palkkiot verottavat yksinhuoltajan rahapussia merkittävästi.

Hakiessani toista lähestymiskieltoa asianajaja esitti minulle kertyneitä kuluja vastapuolen maksettavaksi. Mielestäni tämä olisi ollut kohtuullista: mies aiheutti käytöksellään sen, että jouduin uudestaan hakemaan turvaa ja oikeutta lapsille ja itselleni. Vastapuoli ei esitykseen suostunut. Tuomari ratkaisi asian perinteisesti: kumpikin osapuoli hoitaa omat kulunsa. Minä maksoin oman osuuteni, miehen osuus meni lopulta ulosottoon muiden saatavien kanssa.

Asianajaja kannattaa valita tarkasti. Minulle oli tärkeää, että asianajaja on nainen ja hänellä on runsaasti kokemusta huoltajuusasioista ja erotilanteen aiheuttamista ristiriidoista.

Vasta vuosi sitten – monien oikeuden istuntojen jälkeen – kuulin Tukinaisten juristilta, että väkivallan uhrilla on aina mahdollisuus maksuttomaan oikeusapuun ja oikeuden istuntoon. Tämä ei koske lähestymiskieltoja. Häm-

Huolta, surua, pelkoa ja ahdistusta

163

164

mästyin, koska kukaan ei ollut missään vaiheessa kertonut siitä minulle. Toivon, että näistä mahdollisuuksista tietävät kaikki asianajajat kaikilla paikkakunnilla.

Rahamäärä, jonka olen käyttänyt asianajajan palkkioihin ja käräjäoikeuden maksuihin, on suuri. Neljän lapsen yksinhuoltajan talous on tiukoilla, joten yhteiskunnan tuki väkivallan uhrille olisi hyvin suotavaa.

Mies on saanut maksettavakseen korvauksia lapsille ja minulle sekä aineellisista että henkisistä vahingoista. Korvauksia hän ei ole maksanut, kuten ei elatusmaksujakaan. Kaikki maksut ovat ulosotossa eikä mahdollisuuksia niiden saamiseen ole.

Asianajaja auttoi minua hakemaan korvauksia Valtiokonttorilta. Olin toiveikas korvausten saamiseksi, kunnes yli vuoden odotuksen jälkeen sain kirjeen. Meille korvattaisiin osuus, joka on 10 prosenttia oikeuden määräämästä summasta. Pientä korvaussummaa perusteltiin minulle puhelimessa sillä, että tekijä oli lasten biologinen isä ja väkivalta tapahtui omassa kodissa. Oman käsitykseni mukaan nämä perusteet tekivät rikoksesta vielä rangaistavamman ja traumatisoivamman.

Valtiokonttorin virkailijan mukaan tekijä on velvollinen korvaamaan määrätyt korvaukset eikä asia suinkaan ollut Valtiokonttorin vastuulla. Entinen mieheni ei liene ainut, joka ei tule maksamaan yhtäkään hänelle määrättyä maksua.

Olisiko valtion mahdollista maksaa uhreille heille myönnetyt korvaukset ja yrittää periä niitä ulosottoteitse rikoksen tekijältä?

Elin psykologisella miinakentällä Asuinpaikkakunnallani toimii väkivallan uhrien kanssa työtä tekevä yksikkö.

Vastaavanlaisia yksiköitä ei toimi monella paikkakunnalla. Ajattelen suurella myötätunnolla kanssasisaria, joille avun hakeminen on monen mutkan ja byrokraattisen päätöksen takana.

Oman prosessini naisten kanssa tehtävässä työssä aloitin puoli vuotta ennen lopullista eropäätöstä. En tiennyt, mistä saisin apua, mutta huolestunut ystävä ohjasi minut saamaan apua. Minä – 15 vuotta väkivaltaisessa suhteessa elänyt nainen – en oikeasti ymmärtänyt, mitä perheessä tapahtui.

Motiivi avun hakemiseen oli saada unohtaa asiat, jotka pyörivät mielessä painajaisina päivin ja öin.

Ajattelin, että kun pystyn unohtamaan pahat muistot, voin jaksaa eteenpäin.

Tunsin itseni syylliseksi avioliiton vaikeuksiin ja tilanteisiin, joissa minua kohdeltiin huonosti. Minua oli syyllistetty lähes yhtä kauan kuin väkivaltaa oli ollut

osa kolme Helena Uusivuori – Tanssin jälkeen

perheessä. Mieheni muistutti minua lähes päivittäin: ”Sitä saa, mitä tilaa.” Olin yrittänyt olla kiltti, antaa anteeksi ja unohtaa. Yritin olla vielä kiltimpi, mutta mikään ei kelvannut.

Miehen mukaan ei voi olla kyse väkivallasta, koska hän ei ole minua hakannut. Totta tämä olikin, koskaan hän ei minua lyönyt – sen sijaan töni, tuuppi, heitteli esineillä ja repi. Henkinen väkivalta oli jatkuvaa: alistamista, haukkumista, nimittelyä, halveksuntaa, uhkailua ja mitätöintiä.

Tunsin eläväni psykologisella miinakentällä. Yksikin väärä askel, ajatus tai jopa henkäys saattoi räjäyttää tilanteen. Myös oikea räjähdysvaara oli kerran lähellä. Mies uhkasi räjäyttää ilmaan kotimme ja asukkaat sen mukana. Se oli ratkaiseva hetki elämässäni. Tiesin, että perhehelvetti on ohi. Sain kauan odottamaani rohkeutta ja pakenin lasten kanssa.

Olen lähes varma siitä, että ilman apua, tukea ja tietoa en olisi uskaltanut lähteä. Tiesin ja ymmärsin, ettei tilanne muuttuisi ilman ihmettä. Olin varma ratkaisusta enkä kertaakaan harkinnut palaamista miehen lukuisista pyynnöistä ja lupauksista huolimatta.

Sain yksikön työntekijöiltä täyden tuen ratkaisulle ja kaiken mahdollisen avun asioiden järjestämiseen. Ymmärsin, että minun ja lasten elämä oli kuin suoraan oppikirjasta, jossa kerrottiin väkivallan muodoista ja toteutumistavoista. Ymmärsin jo suhteen alkuaikojen omalla tavallaan kertoneen minulle, mitä tuleman piti. Elämässä kaikki oli mennyt – kuten väkivaltaisessa parisuhteessa kuuluukin mennä – rajoittamisesta väkivallan jatkuvaan raaistumiseen. Tiedon ja tuen avulla tiesin, että tämä osa elämästä on ohi. Onnellisena en edes ajatellut sitä, mitä kaikkea voi vielä olla edessä. Tieto siitä, että minua autetaan ja tuetaan, sai minut uskomaan tulevaisuuteen.

Yksilökäyntien lisäksi kävin eropäätöksen jälkeen vertaistukiryhmässä. Samankaltaisia tilanteita kokeneiden ihmisten kanssa puhuminen vakuutti minut vertaistuen voimasta ja tärkeydestä. Vertaisryhmissä tietää heti, mistä toinen puhuu. Kohtalotovereiden kanssa voi itkeä ja nauraa. Olen ollut mukana monessa ryhmässä, koska tilanteeni on jatkunut pitkään. Jokainen ryhmä erilaisine ihmisineen on tuonut lohtua ja tukea. On tärkeää huomata, etten ole yksin ongelman kanssa ja että asioista voi oppia puhumaan. Vertaisryhmässä naisilla on myös mahdollisuus käyttää omaa asiantuntijuuttaan vaikuttamiseen.

Ensi- ja turvakotien liiton Miina-projektin tarkoitus on vahvistaa naisten omaa osallisuutta väkivallasta selviytymisessä. Projektin avulla olen saanut kokeilla siipiäni kokemusasiantuntijana. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kerron kokemastani väkivallasta, sen vaikutuksista ja niistä epäkohdista, joita edelleen kohtaan apua hakiessa. Kokemusasiantuntijana toimiminen merkitsee minulle monia asioita. Toivon väkivallan vastaisen ilmapiirin vahvistuvan,

Elin psykologisella miinakentällä

165

166

haluan myös helpottaa avun saamista niille, jotka sitä tarvitsevat. Tahdon kertoa oman tarinan ensisijaisesti niiden naisten takia, jotka elävät väkivaltaisessa parisuhteessa ja miettivät keinoja siitä vapautumiseen. Oman esimerkin avulla haluan jakaa rohkeutta ja uskoa asioiden järjestymiseen ja avun saamiseen, elämän kantamiseen ylitsepääsemättömiltäkin tuntuvissa tilanteissa. Äitinä koen suurta huolta lapsista, nimenomaan siinä, miten koettu ja nähty väkivalta on heihin vaikuttanut. Lapset aloittivat käynnit psykologin luona samassa yksikössä, jossa itsekin käyn. Aluksi tapasimme työskentelevän psykologin yhdessä lasten kanssa. Vähitellen jäin tapaamisista pois. Lapset tapasivat työntekijän välillä yksin, välillä olin paikalla. Mielestäni kaikki lapset osallistuivat mielellään tapaamisiin. Vähitellen lapsille syntyi luottamuksellinen suhde työntekijään ja puhuminen pelottavista tapahtumista esimerkiksi leikin lomassa helpottui. Lapset pohtivat suhteitaan turvallisiin ihmisiin ja opettelivat turvataitoja. He piirsivät iloa, surua tai pelkoa tuovista asioista. Vanhemmat lapset tunsivat häpeää ja syyllisyyttä menneistä tapahtumista. Oli tärkeää, että ammatti-ihminen käsitteli näitä asioita heidän kanssaan.

Lapset kävivät myös vertaisryhmässä, jossa oli muita perheväkivaltaa kokeneita lapsia. Lasten kanssa työskenneltiin lähinnä leikin ja pelien avulla, mutta uskon heidän saaneen samanlaista tukea vertaisryhmästä kuin mitä itse sain.

Murrosikä on vaikea vaihe lapsen elämässä – erityisesti perheväkivallan kautta traumatisoituneilla nuorilla omien tunteiden käsittely voi olla vielä vaikeampaa. Nuori voi kokea voimakkaita häpeän, vihan ja pelon tunteita. Mielestäni murrosikäisten tukemisessa on vielä paljon mietittävää. Kuinka kanavoidaan viha oikein, kuinka vapautetaan nuori häpeästä ja syyllisyydestä?

Itsekin tarvitsen apua edelleen. Olen niin sanottu vaikea tapaus auttajille, koska minua yhä vainotaan. Pitkäaikaisen terapian aloittamiseksi toivotaan seesteistä elämäntilannetta. En tiedä, tuleeko tällaista tilannetta koskaan. Toivon ainoastaan, että mies vihdoin väsyy uhkailuun ja kiusantekoon ja jättää meidät rauhaan.

Lähestymiskielto ei poista pelkoa Miehelle on määrätty kolmas lähestymiskielto, joka koskee lapsia, minua, lasten kouluja, työpaikkaani sekä kotia. Kaksi edellistä lähestymiskieltoa on määrätty vuodeksi kerrallaan, nykyinen kielto kestää kaksi vuotta.

Meitä lähestymiskielto on auttanut ensimmäistä kieltoa lukuun ottamatta.

Mies rikkoi ensimmäistä lähestymiskieltoa, muttei koskaan saanut minkäänlaisia sanktioita. Lähestymiskielto ei takaa turvallisuutta eikä poista pelkoa. Kieltoa

osa kolme Helena Uusivuori – Tanssin jälkeen

valvovat samat ihmiset, jotka ovat kieltoa hakeneet – meidän tapauksessamme lapset ja minä.

Mielestäni viranomaisten pitäisi tehdä nykyistä enemmän tilanteessa, jossa toistuvasti samalle tekijälle haetaan lähestymiskieltoa samojen uhrien suojaamiseksi. Tämä kertoo vainoamisesta ja kiusanteosta, joka on saatava loppumaan.

Lainsäädännössä on parannettavaa nimenomaan vainon uhreiksi joutuneiden näkökulmasta. Ihmisoikeuksien mukaan jokaisella ihmisellä on oikeus turvalliseen elämään. Miten tekijän annetaan kiusata, pelotella, uhkailla ja traumatisoida uhreja vuodesta toiseen joutumatta vastuuseen teoistaan?

Oman kokemukseni mukaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa edelleen vähätellään. Vielä nykyäänkin parisuhdeväkivaltaa pidetään ainoastaan alemman sosiaaliluokan ongelmana. Jotta asenteet saadaan muuttumaan, päättäjien on puututtava asiaan.

Sanktiot väkivallan tekijöille ovat aivan liian lieviä. Vakavampi puuttuminen naisiin kohdistuvaan väkivaltaan tuo asialle sen ansaitsemaa julkisuutta ja ylläpitää asennetta, jonka mukaan jokaisella on oikeus turvalliseen ja väkivallattomaan elämään.

Sakot tai ehdollinen vankeustuomio tuntuvat rikoksentekijöistä vapauttavilta tuomioilta. Puhutaan myös mahdollisesta sovittelusta perheväkivallan uhrin ja tekijän välillä. Mielestäni ajatus on erittäin kaukaa haettu. Traumatisoitunut uhri ei eheydy tekijän anteeksipyynnöllä.

Kerron kokemukseeni perustuvan karkean esimerkin tekijän liiallisesta ymmärtämisestä. Paikallinen poliisi yritti kaikkensa, että mies olisi vaarallisen teon tehtyään vangittu oikeudenkäyntiin saakka. Tuomari ei suostunut, vaan kuvaili ehdotettua vangitsemista kohtuuttomaksi tekijälle. Mikä on kohtuutonta minulle, lapsille ja muille naisille, jotka pelkäävät päivittäin entistä puolisoaan? Tästä vangitsemisyrityksestä on kulunut yli vuosi. Mies päästettiin vapaalle odottamaan oikeudenkäyntiä. Kolmen yrityksen jälkeenkään häntä ei ole enää oikeuden eteen saatu. Etsintäkuulutuksesta huolimatta hän on yhä teillä tuntemattomilla.

Hälytysjärjestelmä tuo turvaa Väkivaltaisesta suhteesta irtautuminen on lähes poikkeuksetta vaarallista. On tärkeää antaa uhrille kaikki mahdollinen apu ja tuki, niin henkinen kuin konkreettinen. Hankin kotiini konkreettisen tuen, hälytysjärjestelmän. Investointi oli kallis. Jouduin ottamaan lainaa sen hankkimiseen ja asentamiseen. Kuukausittain maksan järjestelmän ylläpidosta. En kadu hankintaa, avun saaminen

Lähestymiskielto ei poista pelkoa

167

168

nappia painamalla on nopea ja hyvä ratkaisu. Vartijat ovat olleet uhkatilanteessa paikalla kahdesti ennen poliisia.

Hälytysjärjestelmä tuo meille henkisen turvallisuuden tunteen. Uhkatilanteessa pelko saattaa lamaannuttaa niin pahasti, ettei pysty soittamaan apua. Silloin riittää, kun painaa tiettyä nappia, ja konkreettinen apu saapuu paikalle.

Olen kuullut ihmetteleviä kommentteja kalliiden hälytyslaitteiden asentamisesta, vaikkei minulla ole arvokasta omaisuutta. Ihmishenki ja fyysinen turvallisuus ovat mielestäni terveyden lisäksi kallisarvoisinta, mitä olla voi.

Hälytysjärjestelmällä on merkitystä sekä fyysisen että henkisen turvallisuuden kannalta. Yhteiskunnan tuki väkivallan uhreille, etenkin vainotuille, voisi olla esimerkiksi hälytysjärjestelmän asentaminen uhrin kotiin. Se on rahallisesti arvokas investointi, mutta yksikään uhri ei saisi jäädä ilman tarvittavia tukitoimia rahan takia.

Elämä on lahja Naisiin kohdistuva väkivalta on liian monelle naiselle arkipäivää. On hyvä, että väkivallasta puhutaan sen oikealla nimellä. Edelleen tarvitaan tietoa väkivallasta, sen eri muodoista, väkivallan varhaisista merkeistä ja seurauksista.

Mielestäni jo varhaiskasvatuksessa ja kouluissa tulisi olla ikäkausille sopivaa ohjausta väkivallattomuuteen ja omien turvarajojen asettamiseen. Tunteista puhuminen ja erilaisten tunteiden opettelu auttaisi lapsia ja nuoria. Aikuisen antama malli vuorovaikutussuhteissa on tärkeää etenkin empatian vahvistumisessa. Lapsen on tärkeää oppia peilaamaan asioita myötätunnon avulla: ”Miltä minusta tuntuisi, jos…”

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL on julkaissut naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelman vuosille 2010–2015. Perustana on se, että Suomi on sitoutunut sekä YK:n että Euroopan naisten oikeuksien ja ihmisoikeuksien puolustamiseen. Suomi on velvoitettu luomaan kokonaisvaltaisen strategian naisiin ja tyttöihin kohdistuvan väkivallan ennaltaehkäisemiseen ja poistamiseen.

Kokonaisvaltainen lähestymistapa tässä ohjelmassa on väkivallan ehkäisy, uhrin auttaminen ja suojeleminen sekä rikoksentekijän saattaminen vastuuseen. Kokemukseni mukaan tekijän vastuuseen saattamisessa – nimenomaan naisiin kohdistuvissa väkivaltateoissa – on vielä paljon tekemistä. Rangaistukset näistä rikoksista verrattuna muihin rikoksiin ovat kohtuuttoman mitättömiä.

Varsinkin lähestymiskiellon valvomisen vastuuttaminen ainoastaan uhrille on haasteellista. Tekijän vastuuseen saattamisella on naisen itsetunnolle ja väkivallasta selviämiselle suuri merkitys.

osa kolme Helena Uusivuori – Tanssin jälkeen

Yksi naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelman 66 toimenpideehdotuksesta on väkivallan uusiutumisen ehkäiseminen. Puuttumalla nykyistä tarkemmin ehkäisyyn voidaan auttaa kaltaisiani pitkäkestoisen vainon uhreja.

Vainon uhrien auttaminen on vaikeaa. Olen iloinen, että tähän on tosissaan perehdytty ja etsitty sopivia toimintatapoja.

Ohjelman tavoitteisiin kuuluu puuttuminen käyttäytymismalleihin ja asenteisiin. Mielestäni asenteet ovat ensisijaisessa asemassa, kun pohditaan uusia toimintamalleja ja tehokkaampia toimintatapoja.

Asenteisiin yritetään vaikuttaa muun muassa kouluttamalla kasvattajia ja väkivaltaa työssään kohtaavia ihmisiä. Tulevaisuudessa on koulutuksella lisättävä myös viranomaisten ja muiden ammattilaisten tietoja ja osaamista sekä väkivallan ehkäisemiseksi että uhrin auttamiseksi. Lisäkoulutusta pidän erittäin tarpeellisena. Jokaisen, joka kohtaa väkivaltaa kokeneen naisen, tulisi tietää miten auttaa asiakasta.

Jokaisella kunnalla tulisi olla turvallisuussuunnitelma, joka sisältää tiedot muun muassa perheväkivallasta ja varsinkin toimintatavat uhrien auttamiseen.

Näin olisi samantekevää, mitä kautta uhri hakee apua ensimmäisen kerran. Jokainen työntekijä tietäisi reitin, jolle uhri ohjataan parhaan tuen ja avun saamiseksi.

Turvakotien puuttuminen monesta kaupungista on suuri puute. Tämä lisää uhrien turvattomuuden tunnetta väkivaltatilanteissa. Ajattelen kauhun sekaisin tuntein niitä naisia, joilla ei ole paikka minne mennä hädän keskellä. Näen turvakodin tarjoavan ensisijaisen ja konkreettisen fyysisen turvan. Vasta turvaan pääsyn jälkeen voi aloittaa muiden väkivaltaan ja tulevaisuuteen liittyvien asioiden pohtimisen. En ole koskaan paennut lasteni kanssa turvakotiin, koska lähellä oli aina ihmisiä, jotka ottivat meidät luokseen. Jälkikäteen ajatellen turvakotiin pakeneminen olisi voinut nopeuttaa väkivallan julkituloa.

Jokainen väkivaltaisessa parisuhteessa elävä tai elänyt nainen ansaitsee parhaan mahdollisen tuen, ymmärryksen ja avun hakiessaan poispääsyä alistetusta asemastaan. Parisuhdeväkivaltaan on suhtauduttava vakavasti ja huomioitava sen traumaattiset vaikutukset uhrille ja hänen läheisilleen. Jokaisella naisella on oltava mahdollisuus valita: lähteä vai jäädä – turvallisesti!

Elämä on lahja. Elääkseni tarvitsen muita ihmisiä sekä kokemuksen siitä, että minua tarvitaan. Vastoinkäymisistä huolimatta usko ja luottamus voivat vahvistua pienistä onnellisista hetkistä. Toivo voi alkaa elää uudelleen, vaikka luottamus on mennyt. Näinä hetkinä tiedän, etten ole elänyt turhaan. Kaikille kanssasisarilleni toivon uskon ja luottamuksen elpymistä, rohkeutta ja paljon positiivisia ajatuksia negatiivisista kokemuksista huolimatta.

Elämä on lahja

169

170

o sa n e l jä

Maahanm­uuttajat ja lähisuhdeväkivalta

171

172

Maahanmuuttajanaisen auttaminen Marianna Kanervo, Reet Nurmi, Natalie Gerbert

Viime vuosien aikana maahanmuuttajien1 määrä on kasvanut Suomessa. Yhteistä kaikille muuttajille on se, että he eivät tunne suomalaista lainsäädäntöä ja useilla suomen kielen taito on heikko. Tämä asettaa vaatimuksia palvelujärjestelmälle ja kotouttamistoimille. Monet maahan muuttaneet naiset saattavat kohdata syrjintää palvelujärjestelmässä, vaikka he ovat hyvin omatoimisia ja verkostoituneita tai saavat tukea läheisiltään.

Moninaisuus ja monietnisyys Asiakastyössä on tärkeä ottaa huomioon maahanmuuttajaryhmien moninaisuus ja monietnisyys. Kaikki maahanmuuttajat eivät ole samanlaisia taustoiltaan, tarpeiltaan ja toiveiltaan. Maahanmuuttajanaiset ja heidän kokemuksensa ovat yksilöllisiä. Todellisuudessa erot eri kansallisuusryhmien välillä ja niiden sisällä voivat olla suuria. Samasta maasta muuttaneet voivat olla erilaisia esimerkiksi seuraavien tekijöiden suhteen: •k uuluminen eri etniseen ryhmään, kastiin, heimoon, kieliryhmään tai sukuun • eriävät uskonnolliset tai poliittiset näkemykset • s isällissotaan liittyvät kokemukset taisteluista eri puolilla (esim. poliittiset ryhmittymät) • syntymäpaikka maalla, kaupungissa tai eri puolella maata sekä • erilainen yhteiskunnallinen status tai koulutus.

(Ekholm & Salmenkangas 2008, 48.)

Eri kulttuurien välisiä eroja on jaoteltu esimerkiksi yksilökeskeisyyden ja yhteisöllisyyden piirteiden perusteella. Keskeisimpiä kulttuurieroja aiheuttavia piirteitä ovat yksilön suhde lähiyhteisöön, perheeseen ja sukuun. Suurin osa

173

174

maailman kulttuureista on edelleen vahvasti yhteisöllisiä. Voimakkaasti yksilökeskeisiä kulttuureita ovat teollistuneet ja erityisesti protestanttiset länsimaat.

(Räty 2002, 57–58) Jyrkät luokittelut on syytä unohtaa, koska sekä yksilöllisiksi että yhteisöllisiksi luokitelluissa kulttuureissa esiintyy eri variaatioita. Maahanmuuttajat eivät ole yhtenäinen ryhmä – heillä on hyvin erilaisia käsityksiä esimerkiksi tasa-arvosta, perhe-elämästä, parisuhteesta tai siitä, millainen käytös on kumppanuutta ja mikä on hyväksyttävää puolisoiden välillä. Erilaisista kulttuurisista käsityksistä huolimatta Suomessa samat lait koskevat kaikkia – maahanmuuttajanaisiin kohdistuvaan väkivaltaan on puututtava samalla tavalla kuin muuhun väestöön kohdistuvaan väkivaltaan.

Kulttuurierojen tuntemus auttaa paremmin ymmärtämään asiakkaan taustaa ja käyttäytymistä hänen joutuessaan kokemaan väkivaltaa. Nainen voi esimerkiksi ajatella, että hänellä on velvollisuus kestää väkivaltaista miestä, koska avioero ei ole hyväksytty vaihtoehto. Työskenneltäessä tiettyjen maahanmuuttajaryhmien kanssa on tärkeä ymmärtää toimintaan vaikuttavat yhteisöllisen tai kollektiivisen kulttuurin vaikutukset ja syyt. Yhteisöllisten piirteiden kulttuureissa ihminen kokee olemassaolonsa nimenomaan ryhmän kautta. Kaikessa toiminnassa pyritään ottamaan huomioon ryhmän jäsenet ja ryhmän etu. Henkilökohtaiset tarpeet ja tavoitteet jätetään usein toiselle sijalle. Ryhmän jäsenistä on tapana pitää huolta. Joskus perheen tai suvun kunniaa voidaan varjella suurilla henkilökohtaisilla uhrauksilla, jotka kohdistuvat etenkin naisiin ja tyttöihin. Näissä kulttuureissa perhekäsitys on ydinperhettä laajempi – siihen kuuluu useamman sukupolven suurperhe. (Räty 2002, 57–58.) Perheeseen voidaan laskea mukaan isovanhempien lisäksi sisarusten lapsia tai suvun naimattomia naisia. Avioliittoa voidaan pitää lähinnä kahden perheen välisenä neuvoteltavana sopimuksena – ei kahden ihmisen välisenä, rakkauteen perustuvana liittona.

Monissa kulttuureissa avioliitosta sopivat perheet ja suvut keskenään.

Esimerkiksi islamin mukaan avioliitto on hyvin arvokas, ja naimisiin meno on jokaisen velvollisuus. Islamilainen laki sallii miehelle neljä vaimoa, mutta yksiavioisuus on yleisin käytäntö myös islamilaisissa maissa. Joissakin siviililakia noudattavissa muslimimaissa moniavioisuus on kokonaan kielletty. Vähemmistöuskonnoissa avioliitto voidaan solmia omassa uskontokunnassa ja virallistaa myöhemmin suomalaisen lainsäädännön mukaan. Moniavioisuus saattaa mutkistaa naisen asemaa avioerotilanteessa, koska Suomen laki tunnustaa lainvoimaiseksi vain yhden avioliiton. Lisäksi avioero ei välttämättä astu voimaan islamilaisen tulkinnan mukaan, vaikka suomalainen tuomioistuin olisi sen vahvistanut. (Räty 2002.)

osa neljä Kanervo, Nurmi, Gerbert – Maahanmuuttajanaisen auttaminen

Käsitykset väkivallasta Monika-Naiset liitto2 on kehittänyt ja tuottanut matalan kynnyksen palveluita väkivaltaa kokeneille maahanmuuttajanaisille ja -lapsille. Liitto on perustanut Voimavarakeskus Monikan ja Mona-turvakodin. Vuonna 1998 alkaneen toiminnan aikana apua ja tukea on hakenut noin 20 000 naista. Liiton työssä maahanmuuttajataustaiset työntekijät ovat olleet paras resurssi naisten tukemiseen sensitiivisissä asioissa, kuten väkivallassa. Asian työstämistä – ja esimerkiksi väkivallasta kertomista – helpottaa mahdollisuus käyttää omaa äidinkieltään.

Asiakastyössä on havaittu yhteisiä piirteitä: Esimerkiksi maahanmuuttajataustaisten naisten tietämättömyys omista oikeuksistaan, parisuhdeväkivallan eri ilmenemismuodoista ja mahdollisuudesta avun saamiseen. Useimmiten naisten lähtömaassa kaikenlainen naisten alistaminen ja epätasa-arvo on ollut osa yhteiskuntaa ja omia käsityksiä.

Naisiin kohdistuva väkivalta on maailmanlaajuinen ongelma, joka ylittää kulttuuriset ja yhteiskunnalliset rajat. Maahanmuuttajanaisiin kohdistuvassa pari- ja lähisuhdeväkivallassa on kyse samasta ilmiöstä, joka kohdistuu suomalaisiin naisiin Suomessa – joskin maahanmuuttajanaisilla ilmiöön liittyy tiettyjä erityispiirteitä. Väkivallan syy ei perustu erilaisiin kulttuurisiin tapoihin eikä väkivaltaa voi ikinä selittää kulttuurisilla tai uskonnollisilla syillä. (Ruusuvuori 2002, 11) Tämä vaatimus ei ole ristiriidassa maahanmuuttajatyön keskeisen periaatteen, asiakkaan kulttuurin kunnioittamisen kanssa. Väkivalta on aina rikos ja ihmisoikeusloukkaus, ja asiakastyössä on aina otettava väkivaltaa vastustava kanta.

Työssä maahan muuttaneiden kanssa on tärkeä ymmärtää väkivallan uhrin tai tekijän toimintaan mahdollisesti vaikuttavia asenteellisia käyttäytymisnormeja ja käsityksiä naisten asemasta. Monille maahanmuuttajille suomalainen lainsäädäntö ja tasa-arvoa korostavat periaatteet saattavat olla vieraita. Tämän erityispiirteen ymmärtäminen antaa pohjan ihmisläheiselle asiakastyölle. Maahanmuuttajanaisiin kohdistuva väkivalta on moniulotteinen ilmiö. Maahanmuuttajanaisella ja -tytöllä on kolme kertaa suurempi riski kohdata väkivaltaa kuin kantaväestöön kuuluvilla – esimerkiksi sukupuolensa, etnisen taustansa ja uskonnolliseen yhteisöön kuulumisen takia. Auttajien on oltava kärsivällisiä ja annettava asiakkaalle riittävästi aikaa työstää tilannetta mielessään, ilman painostusta ja syyllistämistä.

Usein niin puolison kuin palvelujärjestelmän moninkertaisen syrjinnän kohteeksi joutuvat pari- ja lähisuhteissaan väkivaltaa kokevat maahanmuuttajanaiset. Kielivaikeudet, rasismi, työttömyys, eristäytyneisyys ja maahanmuuttajastatus vievät naiset erityisen heikkoon asemaan. Tutkimusten mukaan väki-

Käsitykset väkivallasta

175

176

vallasta puhuminen ja avun hakeminen on vaikeaa myös monille kantaväestön naisille, vaikka heillä on tietoa siitä, mistä apua saa. Maahanmuuttajanaisen avun hakemiseen tarvitaan erityistä rohkaisua, informaatiota ja positiivista erityiskohtelua. Tämä tarkoittaa mahdollisia palveluita omalla äidinkielellä.

Omassa kotimaassa koettu väkivalta seuraa usein naisen mukana uuteen asuinpaikkaan, jolloin avun hakeminen viivästyy ja väkivalta voi pitkittyä. Maahanmuuttajanainen saattaa hämmentyä kun suomalainen nainen käyttää kaupassa omaa rahaa tai hakeutuu itsenäisesti opiskelupaikkaan, asioita joita hän ei voi tehdä. Päivittäistä kontrollointia on naisen perheessä ja yhteisössä, syrjintää työpaikoilla ja laajemmin yhteiskunnassa. Väkivallan tekijät saattavat olla naisen läheisiä tai työnantajia, tai naiselle ennestään tuntemattomia ihmisiä, joilla väkivalta voi tulla esiin esimerkiksi rasismina tai syrjintänä. Maahanmuuttajanaisilla on usein mahdollisuus saada vain alipalkattuja ja huonosti arvostettuja töitä. Näissä töissä työntekijän kokonaisvaltainen asema on usein erittäin huono: huono sosiaalinen asema ja laillinen työntekijän turva. Jos nainen joutuu työskentelemään ilman työlupaa, hän altistuu vielä enemmän työnantajan väkivallalle ja hyväksikäytölle.

Naiset kohtaavat vaikeuksia myös suomalaisessa palvelujärjestelmässä.

Usein maahanmuuttajanaiset eivät ymmärrä miten palvelujärjestelmä toimii, eivät tiedä omista oikeuksistaan, eivätkä välttämättä osaa suomen kieltä tarpeeksi hyvin, jotta asioiminen sujuisi ja asiat tulisivat ymmärretyiksi. Toisinaan vaikeutena voi olla viranomaisten välinpitämättömyys tai haluttomuus puuttua ongelmaan. Tämä voi johtua esimerkiksi naisen juridisesta statuksesta tai sukupuoleen ja etniseen alkuperään liittyvästä syrjinnästä, jonka vuoksi naisen ongelmiin ei suhtauduta vakavasti. Joskus työntekijän on vaikea tarttua ongelmiin, koska niiden ajatellaan kumpuavan vieraasta kulttuurista, johon ei voida tai osata puuttua. Työntekijän epävarmuutta helpottaa asiakkaan kuunteleminen ja väkivallattomuuden periaatteen korostaminen. Oikeus väkivallattomaan elämään koskee jokaista.

Joissakin Monika-Naiset liiton Voimavarakeskuksen asiakastapauksissa on tullut esiin esimerkiksi poliisin haluttomuus puuttua maahanmuuttajaperheen sisäiseen väkivaltaan. Viranomaiset ovat puhutelleet ainoastaan suomenkielistä perheenjäsentä, kun perheväkivallan tekijä on suomalainen ja uhri suomenkielentaidoton maahanmuuttaja. Uhrilla ei ole mahdollisuutta kertoa tapahtumista itse, mikä altistaa väkivallan uhrin välittömästi toistuvalle väkivallan uhalle.

Mahdollinen viranomaisten välinpitämättömyys vahvistaa väkivallan kierrettä.

Monilla maahanmuuttaja- ja pakolaisnaisilla on viranomaisista traumaattisia väkivaltakokemuksia, mikä aiheuttaa pelkoa viranomaisia kohtaan etenkin maahantulon alkuvaiheessa. Maahanmuuttajanaisten tilanne on erityisen huoles-

osa neljä Kanervo, Nurmi, Gerbert – Maahanmuuttajanaisen auttaminen

Kuvio 1. Maahanmuuttaja- ja pakolaisnaisiin liittyvät väkivallan vyöhykkeet

Pari- ja lähi­ suhdeväkivalta (kulttuurinen väkivalta) Ihmiskauppa ja naiskauppa

Työpaikka

177

Maahanmuutto­ politiikka ja -lainsäädäntö Poliisi ja valtion instituutiot

Väivalta sodissa, konflikteissa ja pakolaisuudessa Yleiset asenteet ja rasismi

Lähde: Freedman & Bahija 2008

tuttava pienissä kaupungeissa ja haja-asutusalueilla, joissa palveluiden ja avun saaminen omalla kielellä voi olla mahdotonta. Lisäksi palvelun tuottajien tiedot maahanmuuttajanaisiin kohdistuvasta väkivallasta ja taidot väkivallan tunnistamiseen voivat olla vähäisiä.

Lainsäädännöllisistä syistä nainen voi olla haluton tekemään rikosilmoitusta väkivaltaisesta aviomiehestä, jos hänen laillinen maassaolonsa on riippuvainen miehestä. Samasta syystä monet maahanmuuttajanaiset eivät voi hakea avioeroa väkivaltaisesta miehestä ja elävät vuosia väkivaltaisessa avioliitossa. Naiset pelkäävät väkivallan paljastumisen vaarantavan suoraan oman tai lasten turvapaikkapäätöksen, laillisen oleskeluluvan tai kansalaisuuden saamisen.

Käsitykset väkivallasta

178

Oleskeluluvan epäämisellä uhkailemista ja kontrollointia saattaa esiintyä erityisesti avioliitoissa, joissa aviomies on suomalainen. Usein naiset eivät tiedä, että avioeron jälkeen on mahdollisuus saada uusi oleskelulupa lasten tai muiden painavien inhimillisten syiden perusteella.

Monet väkivaltaa kokeneet maahanmuuttajanaiset ajattelevat, että väkivalta kuuluu normaaliin elämään. He eivät ajattele olevansa väkivallan uhreja, vaan syyllistävät itseään tilanteesta ja puolison käytöksestä. Monissa maissa avioliitossa tapahtuva pahoinpitely ja raiskaus ovat edelleen perheen sisäinen asia, eikä niitä pidetä rikoksina. Perheväkivaltaa vähättelevät erityisesti naiset, jotka ovat kokeneet tai joutuneet todistamaan erityisen raakaa väkivaltaa sodassa tai konflikteissa, ja ovat turtuneet kotona tapahtuvaan väkivaltaan.

Uudessa maassa perheiden sisäiset ongelmat liittyvät usein sukupuolten ja -polvien välisiin suhteisiin, joihin muodostuu uusia jännitteitä uudessa yhteiskunnassa ja ilmapiirissä. Maahanmuutossa perheenjäsenten roolit saattavat muuttua ja vaikuttaa perheen sisäiseen dynamiikkaan. Esimerkiksi eritahtinen kotoutuminen saattaa aiheuttaa konflikteja lasten ja vanhempien tai puolisoiden välille. Lapset saattavat omaksua uuden kielen ja kulttuurin vanhempiaan helpommin. Vanhemmat saattavat joutua työttömiksi tai heidän sosiaalinen statuksensa saattaa huonontua. Jännitteitä voi syntyä, jos vanhemmat katsovat lasten omaksuneen liikaa länsimaisia tapoja ja vaikutteita. Tästä voi seurata erilaista kontrollointia, joka voi pahimmillaan johtaa väkivaltaan. Aviopuolisoiden väliset uudenlaiset jännitteet ovat yleisiä: Perheen dynamiikka on muuttunut ja perinteisistä rooleista keskustellaan. Kantaväestön tavoin avioerot ovat lisääntyneet monissa maahanmuuttajaryhmissä.

Väkivaltaa vaikea tunnistaa Eri kulttuureista tulevien ihmisten välinen vuorovaikutus ei ole aina helppoa.

Maahanmuuttajien asiakastyössä on tärkeä tuntea maahanmuuttajanaisiin kohdistuvan väkivallan erityiset piirteet, jotta ne voidaan ottaa huomioon. Erityispiirteisiin voidaan lukea kunniaan liittyvä väkivalta, johon kuuluu myös pakotettu avioliitto ja tyttöjen sukuelinten silpominen, ympärileikkaus. Lisäksi prostituutioon pakottaminen ja ihmiskauppa liittyvät erityisesti maahanmuuttajanaisiin ja -tyttöihin. Maahanmuuttajanaisia altistavat väkivallan eri muodoille haavoittuva asema uudessa maassa, heikko suomen kielen taito ja yhteiskunnan tuntemus sekä tietämättömyys omista oikeuksista. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 29) Väkivaltatyötä tekevien on tärkeä tunnistaa nämä väkivallan muodot ja niitä kohdanneet naiset, jotta uhreja osataan auttaa.

osa neljä Kanervo, Nurmi, Gerbert – Maahanmuuttajanaisen auttaminen

Maahanmuuttajanaisen väkivaltakokemukset voivat olla monimuotoisuudessaan hyvin vaikeasti tunnistettavia. Niitä voi olla vaikea määritellä, koska eri väkivallan muodot esiintyvät osittain samanaikaisesti ja liittyvät toisiinsa.

Päällimmäiseksi voivat nousta väkivaltaiset sodanaikaiset kokemukset, mutta taustalla voi olla muutakin väkivaltaa, jota nainen ei välttämättä tunnista. Varsinkin pakolaisilla ja turvapaikanhakijoilla on otettava huomioon konflikteissa, sodissa, pakolaisleireillä, matkalla ja vastaanottokeskuksessa koettu väkivalta.

Konfliktien aikana naiset ja tytöt ovat erityisen haavoittuvassa asemassa ja kokevat monien eri ryhmien tekemää väkivaltaa. (Unifem 2002) Pakomatkan aikana monet pakolaiset joutuvat kohtaamaan seksuaalista väkivaltaa esimerkiksi rosvojen, turvallisuusjoukkojen, salakuljettajien, rajaviranomaisten ja muiden pakolaisten tekemissä hyökkäyksissä. Yleensä nämä kokemukset vaikuttavat naiseen koko loppuelämän ja voivat nousta pintaan tietyissä elämän vaiheissa, kuten raskauden aikana.

Pari- ja lähisuhteissa maahanmuuttajanaisiin kohdistuvaan henkiseen väkivaltaan liittyy piirteitä, jotka liittyvät naisten haavoittuvaan asemaan. Miesten kontrolloiva ja alistava käytös ja siihen yhdistyvä naisen tietämättömyys ja heikko suomen kielen taito altistavat naisia henkisen väkivallan uhreiksi. Naista saatetaan uhkailla ja pelotella esimerkiksi avioerolla ja maasta karkotuksella tai oleskeluluvan ja lasten menetyksellä. Tähän voi liittyä syyttelyä, aliarviointia ja rasistista haukkumista. Naisen kohtelu voi olla erityisen epätasa-arvoista ja nöyryyttävää. Uhrin eristäminen ja estäminen saattavat saada hyvin äärimmäisiä muotoja. Osa maahanmuuttajanaisten turvakodin asiakkaista on joutunut elämään pahoinpitelijänsä armoilla eristettyinä ja vangittuina, lisäksi naisten sosiaalisia kontakteja on rajoitettu. Naiset eivät ole pystyneet hakemaan apua, koska heidät on saatettu lukita asuntoon päiviksi ilman puhelinta. Osa naisista ei edes tiedä omaa osoitettaan.

Erityisesti maahanmuuttajanaisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ilmenee esimerkiksi pakottamisena prostituutioon, nöyryyttämisenä ja häpäisemisenä sekä pakottamisena pornografisiin kuvauksiin. Sodat, konfliktit ja pakolaisuus altistavat naisia ja lapsia seksuaaliselle väkivallalle. Monilla konfliktialueilla naisten raiskaukset ovat osa sodankäyntistrategiaa. Erityisesti pakolaisnaiset ja -tytöt ovat haavoittuvassa asemassa joutua seksuaalisen väkivallan ja hyväksikäytön uhreiksi lähtömaassa, pakomatkalla ja vielä mahdollisessa turvapaikkamaassa.

Maahanmuuttajanaisiin kohdistuva taloudellinen väkivalta voi ilmetä eri tavoilla. Nainen joutuu tulemaan toimeen ilman rahaa, pyytämään puolisolta talousrahaa tai naisella ei välttämättä ole edes omaa pankkitiliä. Puoliso voi käyttää omiin tarpeisiinsa naisen palkkaa tai toimeentuloon tarkoitettua rahaa, kuten lapsilisää. Kun taloudellinen kontrolli tai hyväksikäyttö tulee esiin asiakastyössä,

Väkivaltaa vaikea tunnistaa

179

180

on hyvä keskustella asiakkaan kanssa kaikista mahdollisista hänen allekirjoittamistaan lainoista tai osamaksusopimuksista. On hyvin yleistä, että suomenkielentaidottoman naisen nimiin otetaan erilaisia luottoja ja lainoja. Usein puoliso taivuttelee naista ja selittää tilanteen niin, että naisen on pakko allekirjoittaa lainoja. Joissain tapauksissa puoliso saattaa allekirjoittaa naisen puolesta lainoja tai luottoja. Taloudelliseen väkivaltaan kuuluu myös naisen työssäkäynnin tai kouluttautumisen estäminen tai pakottaminen esimerkiksi pullojen keräilyyn.

Uskonnollinen väkivalta voi olla uskonnon harjoittamisen kieltämistä tai naisen uskonnon pilkkaamista ja halventamista. Maahanmuuttajanaiset ja -tytöt joutuvat kokemaan läheisten tekemää uskonnollisilla säännöillä pelottelua, kiristämistä ja painostamista. Myös uskonnollisiin sääntöihin ja normeihin pakottaminen on väkivaltaa. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 30) Maahanmuuttajanaisten kokema väkivalta sisältää erityisesti sukupuolten väliseen epätasa-arvoon liittyvää miehisten etuoikeuksien ja valta-aseman väärinkäyttöä. Tähän väkivallan muotoon kuuluu perinteisistä, epätasa-arvoisista naisen ja miehen rooleista kiinnipitäminen, esimerkiksi vaaditaan naista jäämään kotiin hoitamaan lapsia. Avioliitossa miehisen valta-aseman käyttö voi näkyä niin, että naista kohdellaan palvelijana ja mies katsoo oikeudekseen tehdä seksuaalista väkivaltaa. Lisäksi naisen voi olla mahdotonta päättää lastensa lukumäärästä, jos mies päättää ehkäisystä. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 29)

Kunnia, häpeä ja väkivalta Kunniaan liittyvä väkivalta YK:n määritelmän mukaan kunniaan liittyvä väkivalta on naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. On todennäköistä, että kunniaan liittyvät väkivaltatapaukset lisääntyvät Suomessa. Maahanmuuttajat tulevat kulttuureista, joissa edelleen annetaan kivitystuomioita, silvotaan sukuelimiä, järjestetään pakkoavioliittoja ja alistetaan julkisesti naisia ja tyttöjä. Suomessakaan kunniaan liittyvää väkivaltaa ei enää esiinny pelkästään ulkomaalaistaustaisessa väestössä, vaan sitä ilmenee jo kotoutuneilla henkilöillä ja monikulttuuristen avioliittojen kautta myös kantasuomalaisilla.

Kunniaan liittyvä väkivalta on koko suomalaisen yhteiskunnan ongelma, johon on keksittävä ratkaisumallit. Viranomaisten ennaltaehkäisevä työ on nimenomaan varhaista tunnistamista ja tiedon lisäämistä. Järjestöt tarjoavat erityisesti ennaltaehkäisevää toimintaa: maahanmuuttajanaisten ryhmä- ja koulutustoimintaa. Mannerheimin lastensuojeluliitto on tehnyt kunniaan liittyvän väkival-

osa neljä Kanervo, Nurmi, Gerbert – Maahanmuuttajanaisen auttaminen

lan ehkäisytyötä Amoral-hankkeessa vuosina 2005–2009. Hanke on tuottanut ajankohtaista tietoa Kunnia konfliktina -kirjassa (2009).

Kunniaan liittyvä väkivalta on kollektiivinen ilmiö – isät, veljet, äidit ja tyttäret sekä koko suku ja yhteisö ovat väkivallan tekijöitä, kohteita tai yleisöä, jota varten väkivalta toteutetaan. (Tauro & van Dijken 2009) Ilmiön määrittelyssä oleellista on miesvaltaiseen arvomaailmaan nojaava sukupuolimoraali ja patriarkaalinen kulttuuri. Patriarkaalisella kulttuurilla tarkoitetaan yhteiskuntajärjestystä, jossa miehet ovat sukupuolensa takia etuoikeutettuja naisiin verrattuna. Samalla kunniaan liittyvä väkivalta on vahvasti kytketty naisen seksuaalisuuteen, johon miehen ja koko perheen kunnia olennaisesti liittyy. Voidaan ajatella, että koko perheen kunniaa säilytetään naisessa, jonka ruumista ja käytöstä tulee yhteisesti kontrolloida. Mies säilyttää kunniansa huolehtimalla siitä, että perheen ja suvun naiset käyttäytyvät kunniallisesti. Miehen tärkeä tehtävä on suojella, vahtia ja varjella naisen kunniaa – usein kontrollin keinoin (Tauro & van Dijken 2009).

Tietyissä kollektiivisissa kulttuureissa kunniaan liittyvää väkivaltaa esiintyy aina henkisestä väkivallasta ja uhkailusta väkivallan äärimmäiseen muotoon eli kunniamurhaan saakka. YK:n arvion mukaan maailmassa tehdään vuosittain 5 000 kunniamurhaa. Kunniaan liittyvän väkivallan taustalla on epäily yhteisöllisten siveysperiaatteiden loukkaamisesta jollakin teolla, joka aiheuttaa julkista häpeää kyseisen kulttuurin arvomaailman perusteella. Nämä kulttuuriset käsitykset perheen ja miesten kunniasta ovat sidoksissa erityisesti tyttöjen seksuaaliseen koskemattomuuteen ja nuhteettomaan käytökseen. Ennen kaikkea naisen kunnia on hänen puhtaudessaan, erityisesti neitsyydessä. Nuoren naisen kunnia saatetaan pyrkiä takaamaan ennaltaehkäisevin keinoin, kuten tytön ympärileikkauksella tai pakkoavioliitolla.

Kunniaan liittyvä väkivalta ilmenee kontrollointina, joka kohdistuu esimerkiksi ystäväpiiriin, liikkumiseen, pukeutumiseen ja ajankäyttöön. Kunniaan liittyvät konfliktit ovat ajankohtaisia erityisesti silloin, kun perheen lapset tulevat murrosikään. Konflikteja perheessä saattaa aiheuttaa esimerkiksi nuoren tytön länsimainen pukeutuminen tai ystävystyminen miespuolisen luokkatoverin kanssa. (Tauro & van Dijken 2009) Tyttöjen osallistumista liikuntatunneille, koulun retkiin tai seksuaaliopetukseen saatetaan rajoittaa. Erittäin uhkaavaa on yhteisön negatiivinen puhe tytön käyttäytymisestä. Pelkästään perättömät juorut saattavat tiukentaa vanhempien kontrollia, mikä aiheuttaa lisää jännitteitä kotiin. Kodin asettamia rajoja avoimesti rikkovat nuoret saattavat joutua alttiimmin kunniaan liittyvän väkivallan kohteiksi.

Kunniaan liittyvä väkivalta poikkeaa muusta väkivallasta, sille on ominaista perheen ja ympäröivän yhteisön hyväksyntä ja jopa yhteisön painostus. Usein sääntöjen noudattamista valvovat vanhempien lisäksi esimerkiksi sisarukset ja

Kunnia, häpeä ja väkivalta

181

182

serkut. Kunniaan liittyviä väkivaltatekoja selitetään pitkälti yhteisön asettamilla odotuksilla. Väkivallan avulla pyritään säilyttämään perheen asema ja kunnioitus yhteisössä sekä välittämään perheen ulkopuolelle viesti siitä, että kunnianormien mukaista käytöstä arvostetaan ja tarvittaessa ollaan valmiita palauttamaan kunnia.

Kunniaan liittyvän väkivallan tunnistaminen ajoissa on uhrien kannalta tärkeää. Kunniaan liittyvää väkivaltaa voidaan ehkäistä myös peruspalveluissa, ei pelkästään järjestötoiminnassa. Työnantajien vastuulla on kouluttaa työntekijät tunnistamaan väkivalta ajoissa. Nuoriin tyttöihin kohdistuva kunniaväkivalta on enemmän esillä – on hyvä muistaa, että kunniaväkivalta kohdistuu yhtä lailla avioliitossa eläviin aikuisiin naisiin. Uhkatekijänä aikuisilla naisilla on kulttuuristen normien ulkopuolelle jäävä käytös: suhde avioliiton ulkopuolella tai pelkästään huhut siitä. Kunniaväkivallalle voi altistua esimerkiksi morsian, joka ei olekaan neitsyt. (Tauro & van Dijken 2009) Kunniaan liittyvän väkivallan kartoituksessa on tärkeä ottaa huomioon kokonaistilanne, lisäksi on syytä herkistyä tietyille riskitekijöille. Amoral-hankkeessa on koottu lista nuorten elämäntilanteisiin liittyvistä riskisignaaleista, joita voidaan soveltaa myös parisuhteessa eläviin naisiin. Asiakastyössä on hyvä ottaa huomioon mahdollisia kunniaan liittyvän väkivallan riskitekijöitä: •P erheenjäsen saattaa nuoren kouluun ja harrastuksiin vasten nuoren tahtoa.

•N uori lopettaa koulunkäynnin ja harrastustoiminnan tai opiskelu­motivaatio laskee yllättäen. Lopettamiseen liittyy masennusta, itsetuhoisuutta tai muuta aiemmasta poikkeavaa.

• Vanhemmat sisarukset ovat avioituneet hyvin nuorina ja perheessä on esiintynyt järjestettyjä avioliittoja tai pakkoavioliittoja.

• Nuoren naisen siveellisestä pukeutumisesta ollaan ylitarkkoja, ja sääntöjen rikkomisesta rangaistaan väkivallalla.

• Yhteisö on kuullut nuoreen liittyvistä asioista tai huhuista, jotka tytön perheen mielestä ovat häpeällisiä, ja perhe on kääntynyt tyttöä vastaan.

• Tyttö seurustelee, tai hänen epäillään seurustelevan, ihmisen kanssa, jota perhe ei hyväksy.

• Perheessä on ollut aiemmin kunniaan liittyvää väkivaltaa.

• Tyttö on joutunut seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi.

• Tyttö on luvattu aiemmin jollekin miehelle, mutta haluaa avioitua toisen kanssa.

(Tauro & van Dijken 2009)

osa neljä Kanervo, Nurmi, Gerbert – Maahanmuuttajanaisen auttaminen

Pakkoavioliitto Pakkoavioliitto tarkoittaa toisen tai molempien puolisoiden oman tahdon vastaista järjestettyä avioliittoa (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 36). Tavallisesti vanhemmat tai suku ovat järjestäneet avioliiton, ja usein se solmitaan sukulaisen tai perhetuttavan kanssa. Avioliittoon saatetaan painostaa sekä henkisellä että fyysisellä väkivallalla. Pakottaminen saattaa kohdistua tyttöjen lisäksi poikiin. Pakkoavioliitot ja kunniaan liittyvä väkivalta limittyvät toisiinsa. Usein nuoren kieltäytyminen avioliitosta tulkitaan perheen kunnian häpäisyksi. Joissakin tapauksissa lapsi saatetaan lähettää tahdon vastaiseen avioliittoon ulkomaille.

Suomalaisen lainsäädännön mukaan avioliittoon pakottaminen uhkailulla tai väkivallalla on rikos.

Pakkoavioliiton taustalla on monia syitä. Perhe voi haluta pakkoavioliitolla vaalia perheen kunniaa ja ylpeyttä yhteisön edessä tai vahvistaa perhesuhteita yhteisöön – joskus parantaakseen taloudellista asemaansa. Usein halutaan kontrolloida nuorten käytöstä, jotta nämä pitäytyvät perinteisissä tavoissa ja arvoissa, ja pyritään estämään suhteiden muodostuminen oman etnisen ja uskonnollisen yhteisön ulkopuolisten kanssa. Motiivina voi olla myös perheen varallisuuden, joka usein on kotimaassa, säilyttäminen omassa suvussa. Lisäksi pakkoavioliittoja käytetään tilanteissa, joissa halutaan saada sukulaisia, kuten setiä tai serkkuja, maahan perheenyhdistämisen avulla. Näissä tilanteissa tytöt ovat eräänlaisia matkalippuja uuteen maahan.

Monet avioliittoon pakotetut tytöt kärsivät henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Ennen pakkoavioliiton solmimista tytöt usein vetäytyvät koulusta, ja heitä saatetaan kontrolloida tai pitää vankina kotona. Eristäminen ulkomaailmasta ja fyysinen väkivalta voivat johtaa mielenterveysongelmiin ja pahimmillaan itsemurhaan. Yleensä pakkoavioliiton voi välttää ainoastaan kotoa karkaamisella, mikä tarkoittaa joutumista oman yhteisön ja verkoston ulkopuolelle ja jopa hengenvaaraa.

On tärkeää osata erottaa toisistaan pakkoavioliitto ja järjestetty avioliitto, vaikka joskus niiden välinen raja voi olla häilyvä. Puolisoiden vapaaehtoisesti solmimat järjestetyt avioliitot ovat laillisia. Monissa maissa vanhempien tai suvun järjestämät, vapaaehtoisuuteen perustuvat avioliitot ovat yleinen käytäntö.

Avioliiton molemmat osapuolet hyväksyvät vanhempiensa tai sukunsa tekemän valinnan. Järjestetyllä avioliitolla vanhemmat pyrkivät yleensä turvaamaan lapsensa tulevaisuuden sekä solmimaan hyödylliset ja läheiset suhteet lapsen puolison perheeseen ja sukuun. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 36)

Kunnia, häpeä ja väkivalta

183

Tyttöjen ympärileikkaus – sukupuolielinten silpominen

184

Tyttöjen sukupuolielinten silpominen, tyttöjen ympärileikkaus, tarkoittaa kulttuurisista tai muista ei-lääketieteellisistä syistä tehtyjä toimenpiteitä. Näihin liittyy naisen sukuelinten osittainen tai täydellinen poistaminen tai niiden vahingoittaminen jollakin muulla tavalla: viiltely, pistely, polttaminen tai kiinni ompelu. Toimenpide tehdään usein likaisilla välineillä ja lisää naisen riskiä saada kroonisia virusinfektioita (HIV/AIDS, B- ja C-hepatiitti). Kivulias ja järkyttävä väkivaltainen kokemus voi aiheuttaa elinikäisiä traumoja, pelkoja, masennusta ja ahdistusta. Toimenpiteen aikaansaama verenvuoto aiheuttaa pahimmillaan kuolemia.

Ympärileikkauksen jälkeen tytöt kärsivät jatkuvista tulehduksista ja kivuista. Virtsaaminen ja kuukautiset ovat tuskalliset, puhumattakaan sukupuoliyhdynnästä ja synnytyksestä. Yhdynnässä ja synnytyksessä mahdollisesti kiinni ommeltu haava repeää, ellei sitä erikseen leikata – synnytyksessä sekä äidin että lapsen henki voivat olla vaarassa. Ympärileikkauksen seurauksiin vaikuttavat leikkauksen laajuus, käytetyt välineet, leikkaajan taidot sekä leikkauksen aikaiset ja sen jälkeiset olot. Suomessa naisille tulisi aina tarjota mahdollisuutta avausleikkaukseen.

Maailman naisista noin 130 miljoonaa on ympärileikattu. Tyttöjen ympärileikkaus on traditio, jota tehdään eniten Länsi-Afrikasta Somaliaan ulottuvalla alueella sekä osissa Lähi-itää ja Kaakkois-Aasiaa, ja maahanmuuttajaväestön keskuudessa Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa. Käytäntöä perustellaan usein uskonnollisilla syillä – sen enempää Koraanista kuin Raamatustakaan ei löydy selitystä tähän. Kulttuuriset ja naisen asemaan liittyvät selitykset ovat myös yleisiä. Yhteistä on ajatus siitä, että ympärileikkaamaton nainen ei voi mennä naimisiin. Vanhemmat pyrkivät takaamaan tyttärensä avioliiton, ja ympärileikkaukset jatkuvat. Joillakin alueilla on eri tahojen yhteistyöllä onnistuttu esimerkiksi korvaamaan traditio toisella initiaation muodolla, jolloin tyttöjen ympärileikkaukset on saatu vähentymään.

Tyttöjen ympärileikkaus aiheuttaa monia terveysriskejä, terveydellisiä vaivoja ja elinikäisiä traumoja. Suomessa tyttöjen ja naisten sukuelinten silpominen on laiton ja rikoslain mukaan rangaistava teko. Viranomaisten on pyrittävä tunnistamaan tilanteet, joissa tyttö lähetetään kotimaahan ympärileikkausta varten.

Viranomaisilla on velvollisuus puuttua tilanteisiin, joissa uhataan lapsen terveyttä ja kehitystä. Pahoinpitelyn valmistelusta tietävän ihmisen on ilmoitettava asiasta viranomaisille (rikoslaki 15. § luku 10). Viime kädessä lapsen tai alle 18-vuotiaan nuoren kasvuolojen turvallisuutta valvovat lastensuojeluviranomaiset.

osa neljä Kanervo, Nurmi, Gerbert – Maahanmuuttajanaisen auttaminen

Väkivaltainen puoliso Maahanmuuttajaryhmissä yksilölliset erot ovat suuria. Kaikki eivät joudu kokemaan väkivaltaa eivätkä ole erityisessä vaarassa joutua väkivallan uhreiksi.

Parisuhdeväkivaltaa voi joutua kokemaan kuka tahansa nainen, jonka puoliso käyttäytyy väkivaltaisesti.

Suomessa asuvat maahanmuuttajanaiset voidaan karkeasti jaotella neljään eri ryhmään: suomalaisen miehen kanssa avioituneet naiset, turvapaikanhakija- ja pakolaisnaiset, työperäiset maahanmuuttajanaiset ja työperäisten maahanmuuttajien perheet sekä toisen sukupolven maahanmuuttajatytöt. Näiden kategorioiden ulkopuolella toki on väkivaltaa kokeneita maahanmuuttajanaisia ja -tyttöjä, mutta Voimavarakeskuksessa annettava väkivallan uhrien apu kattaa erityisesti nämä neljä ryhmää.

Suomessa asuvilla maahanmuuttajilla pari- ja lähisuhdeväkivallan uudet ilmiöt ja uhriryhmät vaihtelevat ajan mukaan. Tähän vaikuttaa muun muassa maahanmuuttajaryhmien liikkuvuus, globalisaation kehitys, turismin lisääntyminen ja maailmanlaajuiset tapahtumat. Ihmisten liikkuvuus on tuonut Suomeen uusia väkivallan muotoja: kunniaan liittyvän väkivallan, pakkoavioliitot, tyttöjen ympärileikkauksen ja ihmiskaupan. Väkivallan ehkäisy ja auttamistyö vaatii työntekijöiltä uuden informaation ja uusien työmallien omaksumista erilaisissa koulutuksissa – näin voidaan edistää väkivallan varhaista tunnistamista.

Suomalaisen kanssa avioituneet naiset Maahanmuutto avioliiton takia voi perustua joko järjestettyyn avioliittoon tai romanttiseen rakkauteen ihmisten matkustaessa yhä enemmän turismin, työn, opintojen ja ystäväverkostojen vuoksi.

On todennäköistä, että tulevaisuudessa ulkomailta Suomeen muuttaa yhä enemmän naisia puolisoiksi.

Tilastollisesti suomalaiset naiset löytävät ulkomaalaisen puolison useimmiten Länsi-Euroopasta, ja suomalaiset miehet avioituvat todennäköisimmin Kaakkois- tai Itä-Aasiasta tai Venäjältä kotoisin olevien naisten kanssa. Määrällisesti eniten ulkomaisia vaimoja on saapunut Venäjältä ja Virosta. Viime vuosina suuntaus on vaihtunut naapurimaista kaukomaihin, erityisesti Thaimaahan.

Tähän vaikuttaa kasvava turismi ja erityisesti Thaimaan suosio suomalaisten kaukolomakohteena. Tilastosta (taulukko 1) nähdään esimerkiksi suomalaisthaimaalaisten avioliittojen yleistyminen vuosina 1996–2005. Vuonna 2009 thaimaalaisia asui Suomessa yli 4 419, joista naisia oli 3 822. Suomessa asuvat

Väkivaltainen puoliso

185

Taulukko 1. Suomalaismiesten ulkomaalaisavioliitot vuosina 1996–2005 Vaimon kotimaa

1996

1999

2002

2005

1996–2005

Venäjä

445

635

467

462

5176

Viro

175

247

201

109

1796

Thaimaa

78

131

164

293

1618

Ruotsi

40

34

43

53

440

Vietnam

22

48

29

62

339 Lähde: Tilastokeskus 2006

186

thainaiset ovat nuoria: 70 prosenttia on iältään 25–44 -vuotiaita. Thainaisten yleisin syy muuttaa Suomeen on avioliitto, osa tulee etsimään töitä Suomesta.

(Sisäasiainministeriö 2010, 3) Thaimaalaisista on tullut yksi suurin suomalaisten kanssa avioituva etninen ryhmä. Tämä antaa uusia haasteita niin kutsuttujen avioliittomuuttajien kotoutumiseen. Suomessa asuvat thainaiset eivät ole homogeeninen ryhmä, vaan heillä on erilaiset sosioekonomiset taustat ja syyt muuttoon. Silti monien thainaisten peruskoulutuksen puute tai heikko koulutustaso rajoittavat koulutusmahdollisuuksia ja työelämään sijoittumista. Monet Suomessa asuvat thaimaalaiset naiset elättävät kotimaahan jäänyttä perhettä ja lapsia, joille he lähettävät rahaa kuukausittain.

Monika-Naiset liitossa on huomattu valitettavan monien monikulttuuristen avioliittojen rakentuvan epätasa-arvoiseen, hyväksikäyttävään ja väkivaltaiseen ilmapiiriin. Monet ulkomailta saapuneet naiset elävät ilman suomen kielen taitoa palveluiden ulkopuolella miestensä antaman tiedon varassa. Avioliiton kautta maahan tulleet eivät pääse mukaan virallisiin kotouttamistoimiin, usein naisten puolisot saattavat jopa tahallisesti estää vaimojaan sopeutumasta yhteiskuntaan.

Myös aviopuolisoiden suuri ikäero voi luoda epätasa-arvoa avioliittoon.

Erityisen huonossa asemassa ovat naiset, jotka ovat muuttaneet maahan perhesyistä ja jääneet palvelujen ulkopuolelle (Sisäasiainministeriö 2010, 3). Sadat ulkomaalaiset naiset elävät väkivaltaisen miehen armoilla tai ovat töissä esimerkiksi hieromalaitoksissa. Hierontapaikkojen naiset kuuluvat erityisen haavoittuvassa asemassa olevien maahanmuuttajanaisten ryhmään, jota on vaikea tavoittaa. Lisäksi on vaikea arvioida, kuinka suuri osa heistä on kouluttamattomuuden, kielitaidottomuuden tai perheväkivallan vuoksi syrjäytynyt tai vaarassa syrjäytyä yhteiskunnasta.

osa neljä Kanervo, Nurmi, Gerbert – Maahanmuuttajanaisen auttaminen

Suomalaisten miesten motiivit nimenomaan ulkomaalaisen vaimon etsimiseen ovat vaihtelevia. Miehellä on voinut olla jo useampi vaimo samasta maasta.

Joissakin tapauksissa vaimo on hankittu esimerkiksi ilmaiseksi tai alipalkatuksi työntekijäksi joko yritykseen tai maalaistaloon. On myös mahdollista, että naisen aviomies on pakottanut tämän ansaitsemaan toimeentulonsa prostituutiolla.

Kaupallisesta vaimonvälityksestä on kyse silloin, kun puolisoa etsivä mies maksaa välitystoimistolle tai välitettävälle naiselle. Näissä tilanteissa mies voi erehtyä pitämään vaimoa omaisuutenaan, jota voi kohdella miten tahansa. Naisen asema on huolestuttava jo tässä vaiheessa, sillä kauppatavarana kohdellun naisen alistava ja esineellinen kohtelu voi jatkua uudessa kotimaassa. Vaimonvälitys on ihmisoikeusongelma ja eettisesti kyseenalaista toimintaa. Vaimojen välittäminen on laajaa globaalia toimintaa, välitetyt vaimot eivät aina tiedä vaimonvälityksen kaupallisuudesta. Monet erityispalveluiden asiakkaiksi päätyvät ovat kokeneet seksuaalista väkivaltaa tai työskennelleet prostituoituina.

Viranomaisilla ja järjestöillä on tärkeä rooli edistää vaikeasti tavoitettavien ja syrjäytymisuhan alla elävien maahanmuuttajanaisten kotoutumista. Erityisen suuri tarve on matalan kynnyksen palveluille, jotka pystyvät tavoittamaan haavoittuvassa asemassa olevia maahanmuuttajanaisia. Naiset saattavat elää väkivaltaisessa ja alistavassa suhteessa vuosia ennen kuin pystyvät hakemaan apua.

Monet maahanmuuttajataustaiset vaimot ovat nuoria ja vailla verkostoja. Jopa hyvin väkivaltaisissa suhteissa heidän voi olla vaikea ymmärtää olevansa väkivallan uhreja. He saattavat syyttää itseään ja kuvitella itsensä huonoksi vaimoksi, koska aviomies pahoinpitelee. Tämän vuoksi nk. etsivä työ on erittäin tärkeää, jotta tavoitetaan mahdollisimman monia syrjäytyneitä tai syrjäytymisuhan alla olevia naisia ja saadaan heidät kotoutumispalvelujen piiriin.

Turvapaikanhakija- ja pakolaisnaiset Sodissa naisiin kohdistuva väkivalta on suoraan yhteydessä väkivaltaan, jota naiset kokevat rauhan aikana. Naisella on riski joutua väkivallan uhriksi niin kotona kuin sota-alueella sotilaiden tai sissien hyökätessä. Esimerkiksi seksuaalinen väkivalta ja jäsenten silpominen vaikuttavat merkittävästi uhrien elämään ja tulevaisuuteen. Sodissa ja konflikteissa naisten hyväksikäyttöön ovat voineet syyllistyä sotaa käyvät osapuolet, avustustyöntekijät, siviiliviranomaiset ja naisten omat sukulaiset.

Pakolaisuus ja turvapaikan hakeminen on erittäin stressaavaa ja traumatisoivaa aikaa. Pakolaisuuden aikana pari- ja lähisuhdeväkivalta kulminoituu yleensä erilaisissa painostavissa ja stressaavissa tilanteissa, esimerkiksi suljetulla pakolaisleirillä (UNHCR 1995, 2). Pakolaisnaiset voivat kohdata fyysistä ja seksuaa-

Väkivaltainen puoliso

187

188

lista väkivaltaa pakolaisuuden kaikissa eri vaiheissa. Pakomatkan aikana naiset voivat joutua esimerkiksi rosvojen, sotilaiden, rauhanturvaajien, salakuljettajien ja toisten pakolaisten seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Rajaylityksissä rajavartijat voivat pidättää ja käyttää hyväkseen naisia ja tyttöjä pitkiäkin aikoja. Salakuljettajat saattavat avustaa naisia rajan yli saadakseen vastineeksi seksiä, rahaa ja arvoesineitä.

Pakolaisleireille on pyritty kehittämään palveluja naisiin ja lapsiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan uhreille. Todennäköistä on, että useimmat uhrit eivät kerro heihin kohdistuneesta seksuaalisesta väkivallasta häpeän takia.

Nuoren tytön raiskauksella voi olla vakavia sosiaalisia seurauksia kulttuureissa, joissa tytöiltä edellytetään koskemattomuutta ennen avioliittoa. Tytön syyllistämistä voi mahdollisesti lisätä se, että koko perhe kokee tilanteen äärimmäisen häpeälliseksi. Näissä tilanteissa uhrin auttamisen lisäksi pitäisi pyrkiä vaikuttamaan koko perheen asenteisiin, mielellään samasta kulttuurista olevan työntekijän avulla. Joissakin yhteisöissä seksuaalisen väkivallan paljastuminen voi olla todellinen riski naisen turvallisuudelle. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 42; UNHCR 2003) Pari- ja lähisuhdeväkivalta on yleistä rauhan aikana, mutta konfliktien aikana ja niiden jälkeen se lisääntyy entisestään. Miehet, jotka ovat sodassa nähneet ja harjoittaneet väkivaltaa, saattavat jatkaa väkivaltaista käytöstä kotona perheen parissa. Erityisesti on otettava huomioon miehen mahdollinen sotilastausta ja kidutuskokemukset. Asiakastyössä on syytä kiinnittää erityistä huomiota näihin perheisiin. Perheväkivallan lisääntymiseen liittyviä tekijöitä ovat myös työn, asuntojen ja peruspalveluiden puute. (Unifem 2002, 9) Maahanmuuttajanaisilla varsinkin aiemmat kokemukset itseen tai läheisiin kohdistuvasta raa’asta väkivallasta lähtömaassa voivat johtaa parisuhdeväkivallan vähättelyyn uudessa kotimaassa. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 47) Väkivaltaan voi turtua ja parisuhdeväkivalta voi tuntua huomattavasti tutummalta ja helpommalta kestää ulkopuolisen tekemään väkivaltaan verrattuna. Siksi parisuhdeväkivallan tunnistaminen voi olla vaikeaa, vaikka uhri olisi pahasti traumatisoitunut.

Toistuvilla tai pitkäkestoisilla väkivaltakokemuksilla on erityisen pitkät ja traumatisoivat seuraukset, jotka vaikuttavat herkästi naisen elämänhallintaan myös myöhemmin elämässä. Seksuaalisen väkivallan terveydelliset vaikutukset ovat pitkäkestoisia, mahdollisesti pysyviä: erilaiset gynekologiset vammat, lapsettomuus ja HIV/AIDS. Naisten voi olla hyvin vaikea puhua pakolaisuuden aikana tapahtuneista traumaattisista kokemuksista. Ammattiauttajien tulisi ottaa aina huomioon tähän väestöryhmään kuuluvien oireilun taustalla olevat traumaattiset kokemukset. Turvapaikanhakijat ovat ryhmä, jonka terveydentilaan ja henkiseen hyvinvointiin on aiheellista kiinnittää huomiota. Turvapaikanhaki-

osa neljä Kanervo, Nurmi, Gerbert – Maahanmuuttajanaisen auttaminen

joilla on todettu keskimääräistä suurempi riski sairastua mielenterveysongelmiin, koska elämäntilanne on erityisen stressaava ja he ovat vaarassa jäädä palvelujen ulkopuolelle. Turvapaikan hakuprosessin aikana nainen saattaa kohdata vaiheita, joissa hän jää hyvien hoitokäytäntöjen ulkopuolelle. (Rauta 2005, 32) Työperäiset maahanmuuttajanaiset Voimavarakeskus Monikan asiakkaissa on yhä enemmän työperäisiä maahanmuuttajia, heitä on arviolta 10–15 prosenttia. Työnantajien hyväksikäyttö kohdistuu usein ulkomaalaisiin työntekijöihin. Monet maahanmuuttajanaiset ovat työelämässä erittäin huonossa asemassa ja tekevät huonosti arvostettua työtä.

Työajat ovat pitkiä ja palkat usein keskimääräistä huonompia.

Perheväkivallan näkökulmasta erityisen huono asema on naisilla, jotka muuttavat töihin tulevan miehen puolisoina. Tavallisesti Suomeen muutetaan esimerkiksi perheravintolayrittäjyyden tai it-alan työn vuoksi. Monet naiset hoitavat kotona lapsia miesten käydessä töissä, ja naisten sosiaaliset kontaktit saattavat rajoittua puolisoon ja lapsiin. Näiden naisten irtautumista väkivaltaisesta suhteesta vaikeuttaa se, että heidän oleskelulupansa on täysin riippuvainen aviomiehen oleskeluluvasta eivätkä he ole oikeutettuja sosiaaliturvaan. Väkivaltaisessa suhteessa elävällä naisella on hyvin vähän vaihtoehtoja – avioerossa nainen menettää oleskelulupansa ja joutuu lähtemään maasta. Hänellä ei ole mahdollisuutta alkaa rakentaa omaa elämää Suomeen ilman aviomiestä, ja väkivaltaisesta suhteesta eroon pääseminen on erittäin hankalaa.

Voimavarakeskuksen palveluihin ohjautuu usein naisia, jotka kokevat parisuhdeväkivaltaa avioliitossa ja joiden oleskelulupa on sidottu mieheen oleskelulupaan. Tilanteeseen vaikuttavat oman kulttuurin normit ja käyttäytymisen mallit. Käsitys avioliitosta on kulttuurisidonnainen – ajatus avioerosta voi tuntua täysin vieraalta. Kaikissa kulttuureissa avioerot eivät ole yleisiä, mikä voi hankaloittaa väkivallan uhrien auttamista. Avioeroa ei aina hyväksytä. Usein ero on naisten mielestä täysin mahdoton ajatus. Perheen ja yhteisön silmissä avioeron syyt voivat kasautua naisen niskoille. Nainen voi kohdata yhteisössä negatiivista suhtautumista ja ajatuksia muun muassa siitä, että hän on ollut huono vaimo. Näissä tapauksissa perinteinen väkivaltatyön lähestymistapa on vaikea, koska uhri ei halua ottaa fyysistä etäisyyttä pahoinpitelijään. Väkivallasta eroon pääsemisen prosessi on näillä naisilla erittäin pitkä ja vaatii auttajalta naisen asenteisiin vaikuttamista.

Väkivaltainen puoliso

189

Toisen sukupolven maahanmuuttajatytöt

190

Suomessa on nykyisin runsaasti toisen sukupolven maahanmuuttajia, joita ovat maassa syntyneet ja maahan jo nuorena joko yksin tai perheen kanssa saapuneet. Tässä tärkeässä kehitysvaiheessaan nuoresta tuntuu monesti haastavalta elää ikään kuin kahden kulttuurin välissä.

Toisen sukupolven maahanmuuttajat perheineen kohtaavat uusia ristiriitoja siirtyessään perhettä, sukua ja yhteisöllistä vastuuta korostavasta kulttuurista yksilökeskeiseen kulttuuriin. Usein perheen vanhemmat eivät ole oppineet uutta kieltä yhtä nopeasti kuin lapsensa. Kaikin tavoin lasten sopeutuminen uuteen yhteiskuntaan sujuu usein vanhempia helpommin. Toisinaan roolit perheessä voivat kääntyä ylösalaisin: Nuoret joutuvat ohjailemaan ja opastamaan vanhempiaan uudessa yhteiskunnassa.

Eritahtinen kotoutuminen vaikuttaa perheen sisäiseen dynamiikkaan ja rooleihin, joskus hyvin negatiivisesti. Vanhemmat saattavat tuntea avuttomuutta ja pelkoa huomatessaan lasten ottavan vaikutteita uudesta kulttuurista ja muuttuvan liian länsimaisiksi. Vanhemmat saattavat kiristää perheen sääntöjä ja korostaa kotimaan kulttuuria kotikasvatuksessa. Erityisesti tyttöjen kontrollointi ja vahtiminen voivat saada piirteitä, jotka voivat johtaa kunniaan liittyvään väkivaltaan. Sosiaalitoimen, terveydenhuollon ja koulun on syytä kiinnittää huomiota tyttöjen tilanteen tunnistaminen.

Suomalaisessa kulttuurissa biologinen ikä määrittää paljon sitä, mikä on sallittua ja mikä ei. Monissa kulttuureissa biologisen iän sijaan nuoren tytön itsenäisyys määritellään esimerkiksi asumismuodolla: Niin kauan kuin nuori asuu vanhempiensa kanssa, määräysvalta pysyy heillä. Usein vasta avioliitossa määräysvalta siirtyy pois vanhemmilta – silloinkin usein suoraan aviomiehelle.

Maahanmuuttajatytöt voivat avioitua suomalaisia ikätovereitaan merkittävästi aikaisemmin. Tämä saattaa hämmentää esimerkiksi opettajia, nuoriso-ohjaajia ja koulutovereita. Työntekijöiden ja viranomaisten tulee puuttua tilanteeseen ja selvittää sitä, jos on kyse alaikäisen avioliitosta tai epäillään pakkoavioliittoa.

Osa nuorista tytöistä on asunut koko ikänsä Suomessa, mutta ovat silti tiukasti kiinni perheen lähtömaan kulttuurissa ja saattavat elää täysin vanhempien kotimaan kulttuuristen sääntöjen ja normien mukaan. Näille Suomessa kasvaneille tytöille on esimerkiksi voitu valita tuleva puoliso jo vuosia sitten. Erityisen nuorena avioitunut tyttö ei välttämättä tunne oikeuksiaan riittävän hyvin tai usko selviytyvänsä ilman miestään, vaikka tämä olisikin käyttäytynyt väkivaltaisesti.

Toisen polven maahanmuuttajatytöistä suurimmassa riskissä altistua väkivallalle ovat ne, jotka eri tavoin kapinoivat vanhaa järjestelmää vastaan ja voivat kieltäytyä avioliitosta perheen sopiman miehen kanssa. Ulkopuolinen ihminen voi yrittää lievittää perheen ja tyttären välisiä mahdollisia jännitteitä yhteisillä

osa neljä Kanervo, Nurmi, Gerbert – Maahanmuuttajanaisen auttaminen

neuvotteluilla. Vanhemmille voidaan tarjota asiallista tietoa asioista, jotka aiheuttavat heille epäilyjä ja epävarmuutta. Samalla voidaan kertoa, että Suomessa lasten fyysinen kurittaminen ja pakotetut avioliitot ovat laittomia. Jos kyse on alle 18-vuotiaasta tytöstä, asia kuuluu lastensuojeluviranomaisille.

Auttamisen haasteet ja tulkkaus Eri kulttuuritaustaisten ihmisten välinen vuorovaikutus ei aina ole helppoa. Virheelliset käsitykset saattavat vaikuttaa myös auttamistyötä tekevien toimintaan (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 45). Monestakin syystä maahanmuuttajataustaisten väkivallan uhrien auttaminen voi tuntua vaikeammalta kuin kantasuomalaisten. Usein on helpompi auttaa, jos ymmärtää asiakkaaseen vaikuttavat kulttuurin muokkaamat ajatusmallit. Auttajan ja autettavan välisen luottamuksen syntymistä saattavat myös vaikeuttaa aikaisemmat huonot kokemukset ennakkoluuloista ja kulttuurien välisestä kohtaamisesta. Asiakaspalvelutilanteeseen saattaa liittyä epävarmuutta tai pelkoa. Oman taustan tunteminen ja tiedostaminen ovat tärkeitä tekijöitä, jotka auttavat työntekijöitä vieraan kulttuurin kohtaamisessa ja erilaisten tapojen hyväksymisessä. Väkivallan kohtaaminen voi olla vaikeaa työntekijälle, hän saattaa pysytellä etäisenä ja välinpitämättömänä. Väkivallan kohtaamiseen liittyy neuvottomuuden tunteita, joita voi olla sekä asiakkaalla että auttajalla. Väkivaltaa kokeneen maahanmuuttajanaisen auttamiseksi on tärkeää, että hänen kertomaansa kuunnellaan ja uskotaan todeksi.

Kun työskennellään maahanmuuttaja-asiakkaiden kanssa asiakkaan ja työntekijän välisen luottamussuhteen syntymisessä voi mennä normaalia pidempään – on hyvin tärkeää muodostaa pysyvä suhde asiakkaan ja työntekijän välille. Luottamuksen syntyminen edistää väkivallan tunnistamisen prosessia. Työntekijä saa rohkeutta ja uskallusta ottaa esille vaikeitakin asioita kulttuurieroista ja tabuina pidetyistä asioista huolimatta. Luottamuksellisen asiakassuhteen syntyä edistää työntekijän kyky kohdata asiakas aidosti ja henkilökohtaisesti ilman turhia ennakkoluuloja ja -käsityksiä.

Maahanmuuttajanaisten kanssa työskentelyä vaikeuttavat yhteisen kielen puute ja tulkin käyttö sekä ennakkoasenteet puolin ja toisin. Ongelmana voi olla väkivallan uhrin huonot tiedot omista oikeuksistaan ja omasta asemastaan.

Näissä tapauksissa väkivallasta irtautumisen prosessi vaatii koko ajattelumaailman muuttamista, jonka suurin työ jää asiakkaalle. Ensin väkivaltaa kokeneen on ymmärrettävä, ettei hän ole syyllinen, vaan on joutunut väkivallan uhriksi, ja hänellä on oikeus saada apua väkivallasta eroon pääsemiseksi. Avioeron koetaan aiheuttavan häpeää. Monissa kulttuureissa eroa ei hyväksytä lainkaan,

Väkivaltainen puoliso

191

192

mikä vaikeuttaa irtautumista väkivaltaisesta suhteesta. Lisäksi prosessia voi viivyttää uhrin pelko omasta tai perheensä tilanteesta väkivallan paljastuttua. Monet naiset pyrkivät viimeiseen asti piilottelemaan perheessä tapahtuvaa väkivaltaa. Maahanmuuttajien kanssa tehtävässä asiakastyössä on syytä muistaa, että asiakkaalla on oikeus saada tietoa omasta asemastaan, omista oikeuksistaan ja tarjottavista palveluista. Tiedot tulee kertoa ymmärrettävästi – mielellään asiakkaan omalla äidinkielellä.

Maahanmuuttaja-asiakkaiden kanssa onnistunut tulkin käyttö on tärkeää väkivallan tunnistamisen kannalta. Tulkki ei voi olla ihminen, joka on sellaisessa suhteessa asiakkaaseen, että hänen luotettavuutensa voi vaarantua. Sukulaisia, perheenjäseniä tai muita asiakkaalle ennestään tuttuja ihmisiä ei voi käyttää tulkkeina. Joskus tulkin tausta, poliittinen tai uskonnollinen vakaumus voi estää toiminnan. Naisten kanssa on tärkeä käyttää naispuolista tulkkia, mikäli mahdollista, erityisesti seksuaaliseen väkivaltaan liittyvissä tapauksissa. Jos naispuolisen tulkin saaminen on mahdotonta, on syytä keskustella asiakkaan kanssa etukäteen mahdollisuudesta käyttää miestulkkia. Toisaalta on syytä muistaa, että nainen saattaa jättää tulkkaustilanteessa osan asioista kertomatta häpeältä välttyäkseen, vaikka hän hyväksyisikin miestulkin käytön.

Tulkkaustilanteessa tulkin tehtävä on toimia vain ja ainoastaan tulkkina.

Hän ei voi toimia kummankaan osapuolen neuvonantajana tai kertoa omia mielipiteitään. Tulkin pitää tulkata kaikki asiakkaan kertomat asiat työntekijälle, sekä toisinpäin, ettei asiakkaalle herää epäluuloja siitä, mitä hänestä puhutaan.

Tapaamisen alussa on syytä tehdä selväksi asiakkaalle tulkin tehtävät ja täysi salassapitovelvollisuus, jotta asiakas voi puhua asioistaan luottamuksellisesti.

Työntekijän on hyvä istua niin, että hänellä on suora katsekontakti asiakkaaseen. Työntekijä puhuu suoraan asiakkaalle, ei tulkille. Jos tulkkaus on sujunut kaikkien osapuolten mielestä hyvin ja asiakas luottaa tulkkiin, samaa tulkkia kannattaa käyttää jatkossakin. Asiakkaan tulkkiin liittyvistä toiveista on hyvä informoida muitakin toimijoita: oikeusavustajaa, poliisia ja maahanmuuttovirastoa.

Maahanmuuttajanaisen kohtaaminen Maahanmuuttajataustaiseen väkivallan uhriin asennoidutaan samalla tavalla kuin suomalaiseen. Maahanmuuttajanaisella on samat oikeudet kuulla vaihtoehdoista ja mahdollisuuksista: rikosilmoituksen tekemisestä, turvakodista, lähestymiskiellosta ja avioeroprosessista. Monilla maahanmuuttajanaisilla on virheellistä tietoa, jonka he ovat saaneet sosiaalisista verkostoista. Toisten tie-

osa neljä Kanervo, Nurmi, Gerbert – Maahanmuuttajanaisen auttaminen

donsaanti on rajoittunut väkivaltaisen miehen suodattamaan tietoon, naisen omat sosiaaliset kontaktit saattavat puuttua kokonaan. Naisen suomen kielen taidottomuus aiheuttaa riippuvuussuhteen puolisoon. Mies on saattanut hoitaa perheen kaikki käytännön asiat ja toiminut naisen tulkkina lääkärissä, neuvolassa ja muissa paikoissa. On muistettava, että maahanmuuttajanaisella on oikeus saada tietoa henkilökohtaisesti.

Maahanmuuttajien kanssa työskentelyssä on aina tärkeää kunnioittaa asiakkaan kulttuuria, mutta väkivaltaa ei pidä koskaan hyväksyä kulttuurin oikeuttamaksi käytännöksi. Työntekijän on ehdottoman tärkeää ottaa kantaa väkivaltaa vastaan kulttuurieroista riippumatta. Se on ammatin tuoma velvollisuus. Ammattilaisten, jotka kohtaavat työssään väkivaltaa kokeneita maahanmuuttajanaisia ja -lapsia, tulee kaikin tavoin parantaa uhrien turvallisuutta ja oikeusturvaa.

Naisten ja lasten mahdollisuudet kotoutumiseen paranevat huomattavasti kun he pääsevät eroon väkivallasta. He voivat saavuttaa tasa-arvoisen aseman yhteiskunnassa ja tulla sen täysivaltaisiksi jäseniksi.

Kunnioitus ja luottamus Voimavarakeskus Monikan työntekijät toimivat usein vertaistukena, kulttuuritulkkeina ja sillanrakentajina asiakkaan ja viranomaisen välillä. Toimintavuosien aikana työntekijöille on syntynyt kokemustietoa siitä, miten viranomainen olisi voinut toimia asiakkaan parhaaksi. Ennen tapaamista on hyvä laittaa esille asiaan kuuluvia oikeankielisiä esitteitä ja infolehtisiä. Nainen voi saada tietoa oikeuksistaan ja tarjolla olevasta avusta, vaikkei vielä olisi valmis puhumaan vaikeista kokemuksista. Samalla väkivallasta puhuminen helpottuu, kun asiakas huomaa, että hänen tilanteestaan ollaan kiinnostuneita ja aihe on työntekijälle tuttu.

Suomen kieltä taitamattomalle asiakkaalle on hyvä järjestää tulkki – mielellään naispuolinen – ajoissa paikalle ja varmistaa, ettei tulkki ole asiakkaalle ennestään tuttu. Joskus tulkin käyttö on tarpeen, vaikka asiakas puhuu suomea kohtalaisesti. Vaikeiden asioiden läpikäyminen muulla kuin äidinkielellä voi olla ylivoimaista. Jos nainen tulee ensimmäiseen tapaamiseen saattajan kanssa – esimerkiksi mies on mukana tulkkaamassa – ja työntekijälle herää epäily väkivallasta, tämä kannattaa kirjata asiakkaan tietoihin ja sopia naisen kanssa uusi kahdenkeskinen tapaaminen. Osapuolten vakuuttamiseksi voi kertoa, että seuraavalla kerralla paikalla on ammattitulkki eikä saattajan tarvitse vaivautua paikalle.

Asiakastilanteessa on hyvä välttää uhkaavia ja pelottavaksi koettuja asentoja sekä paperitöiden tekemistä samanaikaisesti. Työntekijän myös kannattaa kertoa uhrille omista velvollisuuksistaan ja mahdollisuuksistaan auttaa häntä.

Maahanmuuttajanaisen kohtaaminen

193

194

Korosta asiakassuhteen luottamuksellisuutta ja sitä, ettet voi kertoa häneen liittyvistä asioista puolisolle tai viranomaisille ilman lupaa. Keskustelun voi aloittaa epäsuorasti, esimerkiksi kysymällä perheen hyvinvoinnista. Kysy myöhemmin oma-aloitteisesti väkivallasta ja kerro naiselle, että hänellä on lupa puhua asiasta. Kun pääset aiheeseen, kysy väkivallasta ja käytä konkreettisia termejä: lyöminen, potkiminen, rahattomana pitäminen ja kotiin telkeäminen.

Väkivalta-käsitteen kulttuurisidonnaisuuden takia pelkästään väkivallasta puhuminen voi johtaa asian vähättelyyn. Kuuntele aidosti ja anna naiselle aikaa kertoa omaa kertomustaan. Älä häiriinny tai turhaudu, jos asiakas välillä muuttaa kertomustaan. Usko hänen kertomustaan, älä syyllistä uhria. Väkivaltaan liittyviä virheellisiä selitysmalleja kannattaa pyrkiä purkamaan. Selitä, ettei väkivalta ole seurausta uhrin käyttäytymisestä, elinoloista eikä muista ulkoisista tekijöistä. Ota selkeästi kantaa väkivaltaa vastaan sen kaikissa muodoissa.

Monet maahanmuuttajanaiset tuntevat erittäin huonosti suomalaista yhteiskuntaa. Naiselle pitää aina kertoa hänen oikeuksistaan esimerkiksi toimeentuloturvaan, oikeusapuun esimerkiksi rikos- ja oleskelulupa-asioissa sekä mahdollisuudestaan päättää lasten huoltajuudesta sopimalla tai oikeudessa. Korosta, kuinka tärkeää on tehdä rikosilmoitus ja käydä lääkärintarkastuksessa väkivallan jälkeen. Väkivaltaista puolisoa ei saada rikosoikeudelliseen vastuuseen dokumentoimattomista vammoista. Luottamussuhteen ja vaitiolovelvollisuuden korostaminen voi auttaa, jos asiakas ei uskalla kertoa väkivallasta. Voit aluksi kysyä vain kysymyksiä, joihin asiakas voi vastata ”kyllä” tai ”ei”.

Kunnioittava ilmapiiri luo luottamusta, nainen uskaltaa ehkä jo seuraavalla kerralla kertoa enemmän. Kehota ottamaan yhteyttä uudestaan. Pari- ja lähisuhdeväkivallasta eroon pääseminen on maahanmuuttajanaisille yleensä pidempi prosessi kuin kantasuomalaisille naisille. Päätöksenteko vie aikaa – älä turhaudu. Asiakassuhteessa tarjottavan avun tulee olla mahdollisimman laaja-alaista, ettei uhri jää tyhjän päälle erottuaan väkivaltaisesta puolisosta. Auttamistyötä tekevän kannattaa oma-aloitteisesti hankkia lisää tietoa väkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten tilanteesta ja heille suunnatuista palveluista sekä tukeutua tarvittaessa työtovereihin ja moniammatilliseen tukiryhmään.

osa neljä Kanervo, Nurmi, Gerbert – Maahanmuuttajanaisen auttaminen

Kirjallisuus Ala-Lipasti, Raija (toim. Anneli Bauters) (2009) Kunniaväkivalta. Vaasa: Oy Arkimedia Ab. Crimes of the Community. Honor based violence in the UK. The Center for Social Cohesion. The Cromwell Press. UK 2010.

Ekholm, Elina & Salmenkangas, Mai. Puhumalla paras. Ratkaisuja arjen etnisiin konflikteihin. Sisäasiainministeriön julkaisut, Vaasa 2008.

Freedman, Jane & Bahija, Jamal. Violence against migrant and refugee women, in the Euromed region. Euro Mediterranean Human Rights Network (2008) Kööpenhamina.

Hammar-Suutari, Sari (2009) Asiakkaana erilaisuus – kulttuurien välisen viranomaistoiminnan etnografia. Väitöskirja. Joensuu:Yliopiston paino.

Honkasalo, Veronika & Souto, Anne-Mari. Nuorisotyö-lehti 7/1999.

Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet (2005) Maahanmuuttajat ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 15. Sosiaali- ja terveysministeriö.

Helsinki.

Naisena maailmalta Suomeen. Elämäntarinoita eri puolilta maailmaa. Monika-Naiset liitto ry. Helsinki 2010.

Nurmi, Reet (2002) Maahanmuuttajanaisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei voida kulttuuristaa. Teoksessa väkivalta ei tunne kulttuurisia rajoja. (toim.) Reet Nurmi & Reetta Helander. Helsinki: Yliopistopaino.

Maahanmuuttovirasto. Oleskelulupa ihmiskaupan uhreille. (online). <http://www.migri.fi>. Luettu 11.10.2010.

Martikainen, Tuomas & Tiilikainen, Marjo (toim.): Maahanmuuttajanaiset: Kotoutuminen, perhe ja työ. Väestöliitto.

Ojuri, Auli (2004) Väkivalta naisen elämän varjona – tutkimus parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten elämänkulusta ja selviytymisestä. Rovaniemi: Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Acta Universitatis Lapponiensis 77.

Palkkatyöläinen, nro 5/10, 2.6.2010.

Rauta, Asko: Maahanmuuttajat ja mielenterveyspalvelut. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2005: 3. Helsinki 2005.

Ruusuvuori, Leena: Naisiin kohdistuva väkivalta on yleismaailmallinen ongelma. Teoksessa väkivalta ei tunne kulttuurisia rajoja. (toim.) Reet Nurmi & Reetta Helander. Yliopistopaino. Helsinki 2002.

Räty, Minttu: Maahanmuuttaja asiakkaana. Tammi, Tampere 2002.

Siitonen, Minna: Tulkkipalvelujen käyttäminen turvapaikanhakijoiden kanssa työskenneltäessä Käsikirja väkivallan tunnistamiseen vastaanottokeskuksissa. Monika-Naiset liitto ry. (Toistaiseksi julkaisematon lähde) Sirkkilä, Hannu: Suomalais-thaimaalaisten parisuhteiden muodostamisen syyt ja taustat. Teoksessa Monikulttuuriset avioliitot sillanrakentajina. Vuoden 2007 seminaariraportti. Elli Heikkilä (toim.) Web Reports Nro 32. Siirtolaisuusinstituutti 2008.

Suomen Virallinen Tilasto. Väestö 2006. Ulkomaalaiset ja siirtolaisuus. Tilastokeskus. Helsinki 2006.

Tauro, Tanja & Van Dijken, Marjo (toim.). Kunnia konfliktina. Näkökulmia ilmiön tunnistamiseen ja ennaltaehkäisyyn. Amoral-hankkeen loppujulkaisu. Mannerheimin Lastensuojeluliiton Uudenmaan piiri. Aldus. Helsinki 2009.

Thaimaalaisten naisten kotouttamisen ohjausryhmä/Loppuraportin tiivistelmä 12.1.2010. Sisäasiainministeriö, maahanmuutto-osasto.

UNHCR. Sexual and Gender-Based Violence against Refugees, Returnees and Internally Displaced Persons. Guidelines for Prevention and Response. UN High Commissioner for Refugees.

2003.

195

UNHCR. Sexual Violence Against Refugees. Guidelines on Prevention and Response. UN High Commissioner for Refugees. Geneva 1995.

UNICEF. Tyttöjen ympärileikkaus. (online). <http://www.unicef.fi/tyttojen-ymparileikkaus>. Luettu 22.9.2010.

UNIFEM. Rehn, Elisabeth & Sirleaf, Ellen Johnson: Women, War and Peace. The Independent Experts` Assessment on the Impact of Armed Conflict on Women and Women´s Role in Peacebuilding. 2002.

Viertola-Cavallari, Ritva: Monikulttuurinen perhe. (Oksi-Walter, Roos, Viertola-Cavallari) Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2009.

Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja, D 46/2007. Vammalan Kirjapaino Oy. Helsinki 2007.

Viitteet

196

1

2

Maahanmuuttaja -käsitteellä tarkoitetaan kaikkia eri syistä maahan muuttaneita henkilöitä eli kaikkia Suomessa pysyvästi asuvia ulkomaalaisia. Suomeen tullaan esimerkiksi pakolaisina (kiintiöpakolaiset ja turvapaikanhakijat), työperäisinä siirtolaisina, opiskelijoina, paluumuuttajina sekä perheenyhdistämisen ja avioliiton kautta. Pakolainen on tullut Suomeen, koska hän on joutunut jättämään kotimaansa sotatilanteen, ihmisoikeuskysymysten, henkilökohtaisen vainon tai muiden syiden takia. Pakolaisia ovat sekä kiintiöpakolaiset että turvapaikanhakijat. Turvapaikanhakija on henkilö, joka on tullut Suomeen anomaan turvapaikkaa. Turvapaikanhakijasta tulee varsinaisesti pakolainen, kun hänen hakemuksensa on käsitelty ja hän on saanut oleskeluluvan. Paluumuuttaja on henkilö, jolla on suomalaiset sukujuuret tai hän on ollut aiemmin Suomen kansalainen. Lisäksi oleskeluluvan Suomeen voi saada, jos avioituu suomalaisen kanssa tai tulee Suomeen töihin tai opiskelemaan. (Räty 2002) Monika-Naiset liitto ry on vuonna 1998 perustettu maahanmuuttajanaisten kattojärjestö. Liitto muun muassa kehittää ja tuottaa palveluja väkivaltaa kokeneille maahanmuuttajanaisille ja -lapsille, tarjoaa koulutusta maahanmuuttajanaisiin ja -lapsiin kohdistuvan väkivallan tunnistamis- ja auttamistyössä sekä vaikuttaa päätöksentekoon. Monikulttuurinen Voimavarakeskus MONIKA toimii väkivallan resurssikeskuksena, josta saa matalan kynnyksen apua, ohjausta ja neuvontaa yli 20 kielellä. Salaisessa osoitteessa toimiva turvakoti MONA palvelee pari- ja lähisuhdeväkivallan syistä välittömässä hengenvaarassa olevia maahanmuuttajanaisia, -tyttöjä ja -lapsia.

osa neljä Kanervo, Nurmi, Gerbert – Maahanmuuttajanaisen auttaminen

197

198

o sa v ii si

Naisen työntekijänä

199

200

Tutkittua ja koettua Riitta Hannus

Ei ole sellaista ajanjaksoa ihmisen elämässä, jolloin hän olisi haavoittumaton kaikille vastoinkäymisille tai läpäisemätön suotuisille vaikutuksille John Bowlby: A Secure Base

Väkivaltaa kokeneen naisen kanssa työskentelevä kohtaa asioita, joita harvemmin kokee muiden asiakkaiden kanssa, kuten huolta asiakkaan turvallisuudesta. Usein työntekijä on turhautunut asiakkaan puolesta, kun oikeusjärjestelmä tai sosiaali- ja terveydenhoitopalvelut tuntuvat tehottomilta tai riittämättömiltä.

Erityisen mutkikasta työstä tekee läheisväkivallan moniulotteisuus: Väkivalta on aina rikos. Lapsiperheessä väkivalta on myös lastensuojelullinen asia. Väkivallan seuraukset ovat hoidollisia asioita.

Kokemattomat työntekijät saattavat väkivaltatyössä kyseenalaistaa oman ammattitaitonsa ja tuntea itsensä epävarmoiksi, kun huomaavat tarvitsevansa tietoa väkivaltaan liittyvissä asioissa, joita eivät ole saaneet peruskoulutuksessa. Ennen väkivaltatyöhön liittyvän tietotaidon kehittymistä työntekijät kertovat tunteneensa tehottomuutta, voimattomuutta, epäadekvaattiutta, stressiä ja ahdistusta. Tunteita nostavat pintaan työntekijän kokemukset siitä, ettei mikään muutu. Työntekijä on jatkuvasti huolissaan asiakkaan turvallisuudesta. Kyse voi olla siitä, että työntekijä on ottanut liian suuren vastuun asiakkaan asioista.

(Iliffe ym. 2000, 399–400)

Mitä työ vaatii?

Väkivaltaa kokeneen naisen auttaminen vaatii erityistietämystä. Tässä artikkelissa käsittelen työntekijän nk. oikeanlaista asennoitumista väkivaltaan, mikä antaa pohjan väkivaltaa kokeneen naisen onnistuneeseen auttamiseen ja tukemiseen. Erityiskysymyksenä nostan esiin suhtautumisen naiseen äitinä, mikä korostuu väkivaltaan liittyvissä vastuukysymyksissä ja erotilanteissa.

201

202

Traumatisoituneen asiakkaan luottamuksen saavuttamisessa on tiettyjä ominaisia kohtia – tätä tarkastelen vaitiolovelvollisuuden ja lastensuojeluilmoituksen tekemisen kontekstissa. Teen huomioita siitä, mitä rajojen asettaminen ja aito läsnäolo merkitsevät luottamuksen ja turvallisuuden tunteen kokemiselle.

Kuvaan empaattista työskentelyotetta, joka on yksi keskeinen tekijä luottamuksellisen asiakassuhteen synnyssä.

Väkivaltatyön haastaviksi ja raastaviksi kohdiksi nimeän pelon tunteen tarttumisen ja leviämisen rajaamisen sekä naisen hankalan käyttäytymisen kohtaamisen. Kuvaan ja selitän syitä, joiden vuoksi väkivaltaisesta suhteesta irrottautuminen on vaikeaa. Pohdin naisen oman väkivaltaisuuden ulottuvuuksia käytännön työn kannalta.

Traumatisoituneiden asiakkaiden – erityisesti väkivallan uhrien – kanssa työskentelyä pidetään vaativana ja psyykkisesti hyvin kuormittavana. Satuttavinta on väkivallan kohtaaminen: Sen todellisuuden kohtaaminen, mitä ihminen voi ihmiselle tehdä. Jatkuvan traumamateriaalin kuuleminen aiheuttaa sijaistraumatisoitumista. Varsinkin parisuhteessa väkivaltaa kokeneiden auttaminen saattaa tuoda jännitteitä työntekijän omaan parisuhteeseen. Työntekijän ja työnantajan tulee olla tietoisia siitä, miten suojataan ja suojaudutaan työn riskeiltä – tätä kuvaan artikkelin loppuosassa. Päätän artikkelin tutkimuskatsaukseen väkivaltatyön positiivisista vaikutuksista työntekijään – kannustan jatkamaan ja jaksamaan tässä arvokkaassa työssä.

Artikkelissa yhdistän tutkimustietoa ja käytännön kokemusta työntekijän roolista ja tilasta. Teksti sisältää poimintoja turvakotityöntekijöiden haastatteluista, joita tein pro gradu-tutkielmaani varten. Kuvaan niitä haasteita ja vaatimuksia, joita työ ja erityisesti väkivaltaa kokeneen naisen kohtaaminen tuovat työntekijälle, ja miten työ vaikuttaa työntekijään. Tavoitteena on, että artikkeli antaa lukijalle paremmat valmiudet työskennellä väkivaltaa kokeneen naisen kanssa. Hän ymmärtää paremmin muun muassa omaa reagointiaan ja kykenee toimimaan niin, että asiakas saa varmemmin apua ja työntekijä jaksaa paremmin työssään.

Miten asennoitua?

Asenteet naisiin kohdistuvaan väkivaltaan vaikuttavat väkivallan ilmenemiseen ja siihen reagointiin. Jotta asiakas saa apua, työntekijän pitää pystyä tiedostamaan omat asenteensa väkivaltaa – kokijaa ja tekijää – kohtaan ja tarvittaessa haastamaan ne. Tutkimusten mukaan väkivaltaa väheksyvät tai läpi sormien katsovat ammattilaiset eivät pysty tuntemaan myötätuntoa väkivaltaa kokenut-

osa viisi Riitta Hannus – Tutkittua ja koettua

ta naista kohtaan ja antamaan riittävästi tukea. Sen sijaan naista helpommin syyllistetään tapahtuneesta ja väkivaltaa käyttänyt mies vapautetaan vastuusta.

(Flood ym. 2009, 127) Suhtautuminen naiseen kohdistuvaan väkivaltaan perustuu ja kietoutuu erottamattomasti suhtautumiseen sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Todennäköisesti tasa-arvon kannattajat eivät hyväksy väkivaltaa ja määrittävät teot väkivallaksi tai hyväksikäytöksi. He eivät syyllistä uhria, vaan tukevat häntä ja antavat vastuun väkivallan tekijälle. Väkivaltaan puuttumisen kynnystä nostavat uskomukset miehen asemasta perheen päänä ja tämän oikeudesta vahvistaa ja ylläpitää asemaansa rankaisemalla perheenjäseniä. Samalla nämä uskomukset vähentävät naisen mahdollisuutta saada tarvitsemaansa tukea ja hoitoa. (emt. 128) Väkivaltaa kokeneen naisen reagointiin vaikuttavat omat, läheisten, ympäristön ja ammattilaisten asenteet. Mitä hyväksyvämmin nainen suhtautuu väkivaltaan, sitä todennäköisemmin hän syyllistää siitä itseään, jättää rikosilmoituksen tekemättä tai avun hakematta. Näin hän todennäköisesti pysyy itseään vahingoittavassa parisuhteessa. (emt. 126) Lainsäädäntö Vallitsevia asenteita naisiin kohdistuvaa väkivaltaa kohtaan kuvastavat asianmukainen lainsäädäntö, suhtautuminen uhriuteen sekä valmiudet tunnistaa ja tunnustaa väkivallan aiheuttama psyykkinen traumatisoituminen. Suomeen nämä ovat jalkautuneet vuosikymmeniä myöhemmin kuin muihin länsimaihin. (Ronkainen 2008, 392–394.)

Avioliitossa tapahtuva raiskaus kriminalisoitiin vasta vuonna 1994, yksityisessä paikassa tehty pahoinpitely tuli yleisen syytteen alaiseksi vuonna 1995.

Nk. vakaan tahdon pykälä poistettiin vuonna 2004, lähestymiskieltolaki astui voimaan vuonna 1999. Vuoden 2010 alusta lievät pahoinpitelyt muuttuivat yleisen syytteen alaisiksi rikoksiksi. (Nyqvist 2001, 28 & Suomen ja Ruotsin rikoslait) Nämä lakiuudistukset osoittavat asenteiden positiivista muutosta – naisen oikeutta suojata itseään lähisuhteissa tapahtuvan väkivallan eri muodoilta – ja edistävät viranomaisten mahdollisuuksia olla tukena.

Taulukossa 1 vertaillaan Suomen ja Ruotsin lainsäädännön kehitystä läheisväkivallan rajoittamisessa ja uhrin turvaamisessa. Toisin kuin Ruotsissa Suomen rikoslaissa ei oteta huomioon läheisväkivallalle tyypillistä pahoinpitelyjen toistuvuutta, vaan jokainen teko käsitellään oikeudessa yksittäisenä tapauksena.

Artikkelin kirjoittamisen aikaan valmisteltiin lakialoitetta, jossa esitetään uhrin lakisääteiseksi oikeudeksi turvalaitteiden saamista samoin kuin Ruotsin nk. turvapakettilaissa (trygghetspaket). (emt.)

Miten asennoitua?

203

Taulukko 1. Läheisväkivaltaan liittyvät lakiuudistukset Ruotsissa ja Suomessa.

Säädös

Ruotsi

Suomi

Kotikuritus kiellettiin

1864

1970

Insestin uhrin rangaistavuus poistettiin

1937

1971

Raiskaus avioliitossa kiellettiin

1962

1994

Pahoinpitely yleisen syytteen alaiseksi

1982

1995

Lähestymiskielto

1988

1999

Lähisuhteissa tapahtuva loukkausrikos

1998

puuttuu

puuttuu

2005

2005

puuttuu

Perheen sisäinen lähestymiskielto

204

Uhrin oikeus ns. turvapakettiin

Lähde: Nyqvist 2001 & Suomen ja Ruotsin rikoslait

Työntekijän on tärkeä pysähtyä miettimään ja testaamaan omaa asennoitumistaan siihen, pitääkö hän lähisuhdeväkivaltaa yhtä vakavana ja tuomittavana kuin muuta väkivaltaa. Pitääkö hän esimerkiksi puolison pakottamista seksiin vähemmän tuomittavana kuin tuntemattoman ihmisen pakottamista? Kyseenalaistaako hän rikosilmoituksen tarpeellisuuden, jos puoliso on pahoinpitelijä?

Näkeekö hän naisen verbaalisen aggressiivisuuden tai seksistä kieltäytymisen jollakin tavalla oikeuttavan jopa fyysiseen väkivaltaan?

Mutta ei niiden (naisten) tarvii olla enkeleitä tai viattomia. Niillä on ollut oikeus väkivallattomaan elämään, vaikka ne ois hankalia – ja siihen hankalaan naiseen pitää hakea muuta apua. Mutta ei se tarkoita, että se mies saa sitä lyödä, jos se on hankala akka.

Uhri vai aktiivinen toimija Suomi on kokenut kaksi sotaa sadan viime vuoden aikana, ja tietynlainen pärjäämisen kulttuuri elää edelleen vahvasti yhteiskunnassa. Uhrius ei ole ihailtavaa ja saattaa herättää jopa ärtymystä. Valitettavan usein pitkässä väkivaltasuhteessa elänyt nainen nähdään nimenomaan passiivisena uhrina: Ei kyetä näkemään, että hän on aktiivisesti pyrkinyt selviytymään hengissä.

Suvi Ronkainen (2008) yhdistää Suomen lähihistorian kollektiivisten tapahtumien käsittelytavan kärsimyksen ja väkivallan torjumiseen ja ohittamiseen,

osa viisi Riitta Hannus – Tutkittua ja koettua

joiden seurauksena uhrinäkökulma ei ole ollut aiemmin mahdollinen. Sen sijaan väkivallan kokijoilta on vaadittu vahvaa toimijuutta. (Ronkainen 2008, 392–394) Mitä vaikeammin väkivaltaa kokenut nainen on haavoittunut – traumatisoitunut – sitä vaikeampi hänen on täyttää vaatimusta toimijuudesta eli käytännössä suojella itseään tai lapsiaan väkivallalta. Nainen on voinut joutua jo kauan sitten eristämään syvälle sisimpäänsä esimerkiksi pelon tunteen – joka aktivoi pako- ja puolustautumisreagoinnin – jotta kestäisi sen jatkuvan läsnäolon. Lisäksi dissosioituneessa mielessä saattaa olla puolia, jotka voivat vääristyneesti kokea kaltoinkohtelun ansaittuna tai tuntevat olonsa turvalliseksi tutuksi tulleessa turvattomuudessa ja joiden vuoksi irrottautuminen väkivaltaisesta suhteesta on hyvin vaikeaa.

Vaikeasti traumatisoitunut nainen ei välttämättä täytä olemuksellaan ja käytöksellään nk. oikeanlaisen uhrin kriteereitä. Hänen tarinansa voi tuntua epäuskottavalta: Hän raportoi tapahtumista tunteettomasti tai jopa hymyilee ja naureskelee kertoessaan kokemastaan väkivallasta. Naisen tarina voi olla täynnä aukkoja tai nainen vähättelee väkivaltaa. Työntekijä saattaa kyseenalaistaa naisen kertomuksen, jos hänellä ei ole tietoa traumatisoitumisesta ja sen seurauksista uhrin olemukseen ja tapaan kuvata väkivalta-tapahtumia. Tämän vuoksi nainen voi kokea, ettei häntä ymmärretä eikä luottamuksen rakentuminen työntekijään onnistu.

Omat kokemukset Väkivallan ylisukupolvista siirtymää on tutkittu paljon. Omat lapsuuden kokemukset muovaavat asenteita naisiin kohdistuvaan väkivaltaan: lapsuudessa väkivallalle altistuneet aikuiset näyttävät asennoituvan muita todennäköisemmin myönteisesti tai vähättelevästi väkivaltaan. (Iliffe ym. 2000, 131) Väkivallan kohtaaminen saattaa aktivoida työntekijän omat traumaattiset kokemukset tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla, ja hänen kykynsä toimia objektiivisena ammattilaisena voi heikentyä. Toisaalta työntekijän omat läpikäydyt ja käsitellyt väkivaltakokemukset saattavat motivoida häntä auttamaan ja tukemaan muita saman ongelman kohdanneita.

Työntekijän on tärkeä tuntea itsensä – sekä nykyisyytensä että menneisyytensä – niin hyvin kuin on mahdollista. Tämä voi edellyttää itsetutkiskelua ja/ tai omia terapiakäyntejä. Läheinen kosketus omaan menneisyyteen lisää työntekijän kykyä säilyttää ajattelunsa selkeänä ja erottaa omat ja asiakkaan tunteet ja kokemukset toisistaan. (Rothschild 2010, 157)

Miten asennoitua?

205

Onko vastuu äidillä?

Väkivaltaa kokenut nainen elää äitinä vaatimusten ristiaallokossa: Häneltä vaaditaan voimaa ja vahvuutta suojella lapsiaan ja irrottautua väkivaltaisesta suhteesta tai saada väkivalta loppumaan. Kriisitilanteessakin hänen odotetaan huolehtivan lastensa hyvinvoinnista. Eron jälkeen hänen pitäisi päästä sopimukseen lasten asioissa ja luovuttaa lapset väkivaltaiselle miehelle huoletta, jottei hän leimaudu hankalaksi, lasten ja isän tapaamista rajoittavaksi äidiksi. Toisaalta jos nainen pyytää hoitoapua lasten isältä tai pitää tähän yhteyttä eron jälkeen – ehkä lahjoakseen isää tapaamaan lapsia – häntä saatetaan syyttää siitä, ettei suojele lapsiaan riittävästi.

206

Se vielä on niin hyvin linjassaan yhteiskunnan asenteiden ja perinteisen työnjaon ja odotuksen isän ja äidin suhteen… Ja miehen ja naisen omat sisäistyneet käsitykset rooleistaan. Ja onhan se aivan eri rikos naisen vetäytyä ja jättää miehelle isosti vastuuta siitä käytännön elämästä ja jättäisi ne lapset miehelle.

Edelleen äidillä nähdään olevan päävastuu lasten päivittäisestä hyvinvoinnista. Äitiyden kriteerit asetetaan usein paljon korkeammalle kuin isyyden. Ammattilaiset eivät kenties kykene arvioimaan väkivaltaisen miehen vaikutusta naisen heikentyneeseen vanhemmuuteen, hänen kykyynsä huolehtia lapsista ja taloudesta, lasten jäämiseen ilman terveyspalveluita sekä äidin ja lasten välisten suhteiden vaikeuksiin. Tämän vuoksi työntekijät voivat päätyä vertailemaan äidin vanhemmuutta isän käyttämään väkivaltaan. (Mandel 2010, 531) Naisen näkökulmasta se on ollu se yksi vaikeus, että mihin rytmiin hoidetaan naista ja mihin rytmiin perätään vanhemmuuden perään. Se on ollut erityisesti kriisityön kohdassa. Se oli iso ja tärkeä löytö, että jo kriisi-interventiossa, jossa puhutaan muutaman päivän työskentelystä, löydettiin rytmiä, että jos naiselle annettiin omaa aikaa, oma kriisityöskentely erillään lapsista, niin sitten muutaman päivän päästä katse voitiin kääntää lapsiin.

Paradoksaalisesti naista voidaan pitää huonona äitinä, jos hän on väkivaltakokemusten vuoksi epävakaa, ja samaan aikaan isän pienikin hyvä teko vanhemmuudessa saa suunnattomat mittasuhteet.

Koko ajan kysytään äitiyden perään ja oli semmonen vimma ja viha, että missä helvetissä se mies oikein on? Että onhan sillä lapsella toinenki vanhempi ja tällastahan se herätti – jotenkin oli kauhean vihainen. Mutta että miehen ei tarvitte, ku hieman lieventää väkivallan käyttöä nii se on sitte hyvä isä. osa viisi Riitta Hannus – Tutkittua ja koettua

Naisen vanhemmuutta saatetaan arvioida jo kriisivaiheessa eikä keskitytä tukemaan naista ja vakauttamaan hänen oloaan. Lasten hädän ja oireiden näkeminen herättää helposti kiireen ohjata lapset hoitoon, sen sijaan naista ei tueta eikä hänen kykyään toimia vanhempana. Työntekijä ei ehkä kykene enää muistamaan, että lapsen hyvinvoinnissa tärkeintä on vanhemman hyvinvointi.

Näkyy hirveän selvästi, että lasten tunteet jää työntekijöille. Semmoinen avuttomuus, erityisesti se, että työntekijät kokee, että on altavastaajana, että ei hoksaa, että se on se lapsen tunne, joka jää kehoon ja se oma aikuinen häviää hirveen helposti.

Se (lapsi) ei voi voida hyvin, jos sen äiti ja isä voi huonosti. Aina lapset ei tarvii mitään konkreettisesti väliintuloja, vaan vanhemmathan aina tarvii näissä tilanteissa – eikä se lapsi sillonkaan unohdu, jos siitä puhutaan vanhemmille.

Lasten asiat Eron aikana ja sen jälkeen väkivalta saattaa näkyä hankaluutena päästä yhteisymmärrykseen lapsiin liittyvissä asioissa tai noudattaa jo solmittuja sopimuksia. Lapsia voidaan jopa käyttää vallankäytön välineinä eron jälkeen. Huolto- ja tapaamisprosesseissa ja mahdollisissa rikosprosesseissa nainen kohtaa monia eri alojen ammattilaisia ja häntä kohdellaan monin eri tavoin.

Olosuhdeselvityksiä tutkittaessa löydettiin selkeä yhteys selvityksen tekijän väkivaltaspesifin koulutuksen ja lähisuhdeväkivallan kirjaamisen välillä. Vähemmän koulutettujen työntekijöiden oli vaikea erottaa vakavaksi luokiteltua väkivaltaa eli lähisuhdeterroria parisuhdeväkivallan lievemmistä muodoista.

(Haselschwerdt ym. 2010, 19–20) Osin tämän vuoksi oikeuden päätöksissä saatetaan päätyä ratkaisuihin, jotka eivät ole toimivia eivätkä kenenkään edun mukaisia. Oikeus voi esimerkiksi edellyttää suoraa yhteydenpitoa vanhempien välillä, mikä ei ole turvallista lähisuhdeterroritapauksissa. Huoltosopimusten pitäisi aina keskittyä turvallisuuden ylläpitämiseen: tarvittaessa valvottuihin tapaamisiin ja tapaamisvaihtoihin. Väkivallan vakavuuden tiedostaminen on tärkeää myös työtapojen valinnassa: Paritapaamiset ja yhteispalaverit eivät ole mahdollisia, jos on kyse lähisuhdeterrorista.

Huoltajuusriidoissa oikeus ei aina anna suurta painoa vanhempien käyttämälle väkivallalle, jos se ei ole kohdistunut suoraan lapsiin – vaikka huoltajan pahoinpitelyn näkeminen ja turvallisuuden puolesta pelkääminen on todettu jopa traumatisoivammaksi kuin lapseen kohdistunut pahoinpitely. Väkivallan ja huoltajuusriitojen välistä yhteyttä tutkinut Teija Hautanen (2010) havaitsi,

Onko vastuu äidillä?

207

208

ettei todennettu väkivalta välttämättä vaikuta tuomarien päätöksiin, koska se ajatellaan vain vanhempien parisuhdeasiaksi. Esimerkiksi Ruotsissa väkivaltaa arvioidaan sen kautta, aiheuttaako se riskejä, todellista uhkaa tai turvallisuuden vaarantumista. (Hautanen 2010, 232) Hautasen tutkimustulokset kyseenalaistivat myös kulttuuriset stereotypiat väkivaltasyytöksiä tehtailevista äideistä. Aineiston mukaan tapauksissa, joissa isien väkivaltakäyttäytyminen oli kirjattu, oli myös huomattavan paljon vahvaa näyttöä eikä väkivallan toteaminen oikeudessa tai sosiaalitoimessa perustunut pelkkään äidin kertomukseen. (emt. 238) Tanskalainen tutkija Mai Heide Ottosen (2006) tekee huomion, että monessa huoltoriitatapauksessa lasten ja etävanhempien suhteita on leimannut jo ennen eroa epävakaus, laiminlyönti tai väkivalta. Ottosenin mukaan tavoitetta vanhemmuuden jatkumisesta ennallaan on vaikea perustella lapsen edun mukaisena. Tällöin perhelainsäädännössä elävä hyvinvointivaltiollinen tasaarvoretoriikka ja puhe lapsen tarpeesta saada pitää molemmat vanhempansa perustuvat enemmän genetiikkaan ja myyttiset mittasuhteet saaviin biologisiin siteisiin, ei olemassa oleviin sosiaalisiin suhteisiin. (Ottosen 2006, 43)

Miten luottamus rakentuu?

Koko elämänsä väkivallan keskellä elänyt nuori nainen kertoi puhuneensa ensimmäistä kertaa kokemastaan väkivallasta lapsensa neuvolakäynnillä. Hänen mukaansa väkivallasta puhumisen oli mahdollistanut terveydenhoitajan aito läsnäolo. Hän kuvasi aitoon läsnäoloon liittyvän kokemuksen siitä, että työntekijä viestii koko olemuksellaan olevansa kiinnostunut kuulemastaan ja asettuu kuuntelemaan. Nuoren naisen mukaan tärkeää oli myös se, että terveydenhoitaja ei kauhistellut kuulemaansa, vaan oli luontevasti empaattinen ja osoitti ammattitaitoa myös väkivaltaan liittyvissä asioissa.

Luottamuksellisen suhteen rakentuminen väkivaltaa kokeneen naisen kanssa edellyttää työntekijältä etenemistä pienin askelin ja huomion kiinnittämistä ehkä hyvinkin konkreettisiin asioihin. Joillekin naisille voi olla tärkeää, että tapaaminen aloitetaan esimerkiksi tutustumalla paikkaan, johon hän on tullut hakemaan apua: Asiakkaan kanssa käydään tilat läpi ja näytetään, missä on vessa ja muuta vastaavaa, kerrotaan ketkä tiloissa työskentelevät ja kuvataan minkälaisia mahdollisia turvajärjestelyjä on käytössä.

Kun työskennellään traumatisoituneiden asiakkaiden kanssa myös sisustus luo rauhaa ja turvallisuutta. Siistit ja selkeät tilat viestivät järjestyksestä ja rau-

osa viisi Riitta Hannus – Tutkittua ja koettua

hasta. Elävät kukat ja akvaario kertovat elämän jatkumisesta. Kauniit esineet tai kuvat muistuttavat siitä, että maailmassa on kuitenkin myös miellyttäviä asioita.

Oikeassa ajassa olevat kellot ja kalenterit auttavat asiakasta pysymään ja palautumaan nykyhetkeen, jossa hän on turvassa.

Avoimuudesta Vaitiolovelvollisuudesta puhuminen on hyvin tärkeä turvallisuuden luoja ja luottamuksen rakentumisen perusta. Tilanteista, joissa vaitiolovelvollisuus väistyy, täytyy kertoa jo etukäteen, esimerkiksi lastensuojeluilmoituksesta. Käytännössä ilmoitus tulee tehdä aina, kun lapsiperheessä on ollut väkivaltatilanne.

Asiakkaan mahdollista pelkoa lastensuojeluilmoituksen tekemistä kohtaan voi lievittää, kun hänelle kerrotaan, mitä ilmoituksen tekemisestä seuraa ja että kyse ei ole rangaistuksesta vaan ilmoituksen tekeminen antaa mahdollisuuden myös lastensuojelun tukitoimiin. Usein luottamusta edesauttaa se, että asiakkaan kanssa soitetaan lastensuojeluun ja kerrotaan perheen tilanteesta.

Rajoista ja sopimuksista Pitkään väkivaltaisessa suhteessa eläneen naisen rajoja on usein rikottu ja elämä on ollut ennakoimatonta, mikä aiheuttaa turvattomuutta. On erityisen tärkeää, että työskentelysuhteessa määritellään selkeät rajat: työskentelyn tavoite ja sisältö, tapaamistiheys, tapaamisten kesto, puhelut tapaamisten välillä ja muut mahdolliset asiat. Rajojen määrittely tehdään yhdessä ja molemmat sitoutuvat noudattamaan niitä.

Rajoista kiinni pitävä työntekijä mielletään myös turvalliseksi, mikä tekee mahdolliseksi luottamuksellisen suhteen rakentumisen. Usein työntekijäkin saattaa kokea voimakasta tarvetta esimerkiksi pidentää tapaamisia, koska asiakas on niin tarvitseva tai työntekijän on muista syistä vaikeaa pysyä aikatauluissa. Selkeästi asetetut rajat helpottavat myös työntekijää sitoutumaan niihin.

Tapaamisten sisällöistä sopiminen auttaa pysymään aikatauluissa ja vakauttaa sekä työntekijän että asiakkaan oloa. Vaikeasti traumatisoitunut on usein ylivireä, minkä vuoksi puhetta tulee paljon ja puhe hyppii asiasta toiseen. Asiakkaan kiire ja hätä siirtyvät helposti työntekijään, ja hänen voi olla hankala pitää kiinni keskustelun punaisesta langasta. Tämä on vältettävissä; tapaamisen alussa esimerkiksi tehdään lista asioista, joista kummankin mielestä on tarpeen keskustella. Tämän jälkeen todetaan käytössä oleva aika ja valitaan yhdessä teemat, joihin keskitytään, ja aikataulutetaan ne.

Lisäksi asiakkaan on saatava tieto siitä, miksi rajojen asettaminen on tärkeää

Miten luottamus rakentuu?

209

– muuten työntekijä vaikuttaa joustamattomalta ja tunteettomalta. Työntekijä voi esimerkiksi kertoa asiakkaalle, miten sopimuksista ja rajoista huolehtiminen tuo elämään ennakoivuutta ja tekee mahdolliseksi hallinnan tunteen palautumisen. Tapaamisten aikatauluttaminen takaa sen, että kaikki tärkeät asiat ehditään varmasti käsitellä.

Aidosta läsnäolosta

210

Luottamuksen rakentuminen edellyttää aitoa kohtaamista ja jakamatonta huomiota. Etenkin kun asiakas on vaikeasti traumatisoitunut, hän havaitsee helposti, jos työntekijän puhe tai muu toiminta ei ole aitoa tai rehellistä. Asiakkaan henkiinjäämisen edellytys on ollut – kenties koko elämän ajan –ympäristön tarkkailu ja pyrkimys omalla toiminnalla estää pahat tapahtumat.

On tärkeää rauhoittaa tapaamiset keskeytyksiltä, jos tämä ei ole mahdollista, työntekijän pitää pyrkiä minimoimaan häiriöt ja kertomaan ennakolta mahdollisista keskeytyksistä, esimerkiksi päivystyspuheluihin vastaamisesta. Yleensä ennen keskustelun alkua voi yhdessä asiakkaan kanssa sopia matkapuhelinten äänettömyydestä. Väkivaltaa kokenut nainen on voinut jäädä ilman huomiota ja hänen tarpeensa on ohitettu koko elämän ajan: Häntä auttaa kun hän vihdoinkin saa toisen ihmisen täyden jakamattoman huomion.

Asiakas voi kokea turvan tunnetta, jos työntekijä kunnioittaa naisen yksityisyyttä ja aistii herkästi kuinka paljon ja minkälaista kontaktia nainen kestää ja mihin hän on valmis. Tämä tarkoittaa muun muassa silmiin katsomista, istumaetäisyyttä ja erityisesti fyysistä kosketusta. Työntekijän on syytä olla varovainen positiivisen palautteen antamisessa, koska osa asiakkaista voi kokea sen ahdistavaksi.

Empatiasta Empatian osoittaminen on hyvin tärkeä osa kaikkea auttamis- ja terapiatyötä.

Empatiaa tutkineen Carl Rogersin (1967) mukaan empaattinen työntekijä aistii asiakkaan tunteet, pystyy ymmärtämään niiden merkityksen näkemällä asiat asiakkaan näkökulmasta ja jakamaan tämän ymmärryksen onnistuneesti asiakkaan kanssa (Rogers 1967, 62). Babette Rothschild (2010) täydentää määritelmää ja korostaa empatian helpottavan luottamuksen syntymistä asiakkaissa ja työntekijää kohtaamaan asiakkaat niin tunteilla kuin ajatuksilla. Empatia lisää työntekijän kykyä tehdä oivalluksia, intuitiota ja täydentää teoreettista tietämystä.

Lisäksi Rothschield korostaa, että työntekijän on tärkeää pitää mielessä ja hallinnassa empatian mekanismit, jotta vältytään vaikeuksilta. (Rothschild 2010, 188)

osa viisi Riitta Hannus – Tutkittua ja koettua

Työntekijä voi saada kosketuksen asiakkaan tunteisiin ja jopa ajatuksiin peilaamalla tämän asentoja, ilmeitä ja eleitä. Tällöin työntekijä ei ainoastaan tiedosta asiakkaan tunteita, vaan kokee ne itse. Tämä lisää työntekijän kykyä ymmärtää asiakkaan tilaa, auttaa ohjaamaan työskentelyä oikeaan suuntaan ja antaa työntekijästä empaattisen kuvan – tosin jotkut asiakkaat kokevat liikapeilauksen ahdistavaksi. (emt.)

Työntekijä osoittaa empatiaa toistamalla sanoilla ja eleillä asiakkaan kokemuksia ja tunteita eli reflektoi (emt. 40). Antero Toskala ja Katja Hartikainen (2005) korostavat asiakkaiden olevan eri tavoin valmiita ottamaan vastaan työntekijän empaattista reflektiota. Tämän vuoksi työntekijän tulee sovittaa reflektointi asiakkaan edellytyksiin. Osalla väkivaltaa kokeneista naisista voi olla hyvin huono kosketus omiin tunteisiinsa, ja niihin viittaaminen voi tuntua hyvin hämmentävältä. Tällöin reflektointi on parempi kohdistaa asiakkaan ajatuksiin ja pyrkimyksiin. (Toskala & Hartikainen 2005, 80) Vaikeasti traumatisoitunut asiakas on usein ylivireässä ja reaktiivisessa tilassa, jolloin tunteet kuohuvat voimakkaina. Tässä tilanteessa reflektointi saattaa voimistaa asiakkaan tunteita sietämättömiksi ja vaarana voi olla jopa asiakkaan uudelleentraumatisoituminen. Työntekijän tulee pyrkiä pikemminkin asiakkaan tyynnyttämiseen ja olon vakauttamiseen, varsinainen tunteiden käsittely ja kohtaaminen ovat ajankohtaisia huomattavasti myöhemmässä työskentelyn vaiheessa (emt., 80).

Useat asiakkaat toivovat työntekijän jakavan heidän tunnetilansa. Toisaalta monet asiakkaat pitävät paljon parempana sitä, että työntekijät rajoittavat emotionaalista vastakaikuaan eivätkä esimerkiksi ahdistu liikaa asiakkaan mukana.

(Rothschild 2010, 81) Tällöin asiakas voi pitää työntekijää riittävän turvallisena ja kyllin vahvana kuulemaan ja kestämään asiakkaan kertoman sekä tukemaan häntä.

Mikä haastaa ja raastaa?

Väkivaltaa kokeneen naisen ilmaisema pelko tarttuu helposti työntekijään. Pelon syövereihin joutumista edesauttaa työntekijän huoli naisen turvallisuudesta kun hän kuulee tapahtuneesta väkivallasta. Pelon liiallinen aktivoituminen työntekijässä heikentää ratkaisevasti hänen kykyään toimia objektiivisena ammattilaisena ja hänen mahdollisuuksiaan tukea naista.

Toisinaan naisen reagointi voi aiheuttaa työntekijässä ristiriitaisia tunteita.

Kaikki väkivaltaa kohdanneet naiset eivät ilmaise kiitollisuutta saamastaan avusta ja tuesta, vaan käyttäytyvät esimerkiksi aggressiivisesti tai röyhkeästi. Työnte-

Miten luottamus rakentuu?

211

212

kijän on vaikea ymmärtää ja sietää tällaista käytöstä. Vaikeasti traumatisoitunut nainen saattaa käyttäytyä hyvin ailahtelevasti, mikä voi turhauttaa työntekijää.

Työntekijän on helpompi suhtautua naisen käytökseen kun hän tiedostaa käyttäytymiseen vaikuttavat syyt: muun muassa turvaton kiintymyssuhdetyyli ja sen aiheuttama riippuvuus.

Turvaton kiintymyssuhdetyyli selittää osaltaan sitä, miksi naisen on vaikea irrottautua väkivaltaisesta parisuhteesta. Naisen pysyminen ja/tai aina uudestaan palaaminen mahdollisesti jopa hengenvaaralliseen suhteeseen on kestämätön tilanne naisen läheisille, usein he joutuvat katkaisemaan yhteydenpitonsa naiseen oman jaksamisen turvaamiseksi. Nainen tarvitsee erittäin paljon ammattilaisten pitkäjänteistä tukea ja empatiaa. Ammattilaisen selviytymistä helpottaa ymmärrys lukuisista tekijöistä, joiden vuoksi ero väkivaltaisesta suhteesta on jopa vaikeampaa kuin väkivallattomasta suhteesta.

Nainen voi käyttäytyä itsekin väkivaltaisesti. Työntekijän on erittäin vaikea kohdata lapsiin kohdistuva väkivalta. Empatian löytäminen lapsensa pahoinpidellyttä naista kohtaan on hankalaa. Väkivallan selitysmallin rakentaminen tekee empaattisesta suhtautumisesta mahdollista ja kohdistaa työskentelyä. Se ei poissulje tai vähennä naisen vastuuta käyttämästään väkivallasta tai oikeuta väkivaltaista tekoa.

Pelko Se pelko, että mitä siellä on tapahtunut ja mitä se nainen oli kertonut ja mitä se toi tähän jännitettä… Oli vaan pakko ottaa se mies vastaan, ettei nainen saa turpiinsa, kun ne lähtee täältä – ku sitä miestä ei otettukaan vastaan.

Pelko on tunne, joka siirtyy helpoimmin ihmisestä toiseen. Väkivaltaa kokeneen naisen pelko voi olla aiheetonta (epäadekvaattia) nk. sisäsyntyistä pelkoa tai aiheellista (adekvaattia) todellisesta uhasta syntyvää pelkoa – useimmiten näiden kahden yhdistelmä. Pelon valtaan joutunut ei kykene erottamaan, kuinka suuri osa pelosta perustuu todelliseen tämänhetkiseen uhkaan ja kuinka suuri osa menneisyyden tunteen aktivoitumiseen. Tämän vuoksi on hyvin vaikea arvioida esimerkiksi erilaisten turvatoimien tarpeellisuutta.

Kuva siitä miehestä, mikä naisen senhetkisen kokeman mukaan on. Hetihän se välittyy sen työntekijän kertomana tai sille työntekijälle tulee itelleen se pelko, että tuleeko se mies tänne – milloin se tulee? Niin kyllähän se tarttuu aika nopeasti joihinkin työntekijöihin – ja turvarannekkeita haetaan.

osa viisi Riitta Hannus – Tutkittua ja koettua

Pelko-tilassa tehdään nopeita ja hätäisiä ratkaisuja. Työntekijä voi tukea naista prosessissa, johon tämä ei ole valmis. Esimerkiksi lähestymiskielto edellyttää suojatulta kykyä sen noudattamiseen ja tarvittaessa voimia rikosilmoituksen tekemiseen kiellon rikkomisesta. Työskentelyssä on aina akuuteinta naisen turvaaminen tässä hetkessä ja luoda hänelle mahdollisuus miettiä tuettuna ja rauhassa tulevaisuutta. Vakavissa väkivaltatilanteissa naisen sijoittaminen turvakotiin on useimmiten paras ja ainut vaihtoehto.

Naisen pelko voi ilmetä työntekijöiden välisissä suhteissa yksiköissä, joissa väkivallan kokijalla ja tekijällä on eri työntekijät. Naisen pelkoon liian syvälle ajautunut työntekijä voi vaatia miehen työntekijää tekemään ihmeitä tai kyseenalaistaa miehen työntekijän ammattitaidon. Naisen työntekijälle pelko voi tuoda tarpeen ottaa etäisyyttä miehen työntekijään, mikä heikentää työn laatua.

213

Hankala ja röyhkeä nainen Luottamuksen saavuttaminen antaa mahdollisuuden kiintymyssuhdejärjestelmän aktivoitumiseen asiakassuhteessa. Hendersonin ym. (1997) tutkimuksessa 88 prosentilla pitkässä väkivaltaisessa suhteessa olleista naisista oli turvaton kiintymyssuhdetyyli, negatiivinen minäkäsitys ja uskomus siitä, ettei ansaitse huolenpitoa. 35 prosentilla naisista oli negatiivinen käsitys muista: heidän oli vaikea uskoa, että joku olisi ylipäätään huolehtiva tai pitkään saatavilla. 53 prosenttia naisista uskoi muista hyvää ja haki apua aktiivisesti, mutta ambivalentisti oli hyvin herkkä kritiikille. Tästä johtuen he hakivat hyväksyntää ja apua hyvin ristiriitaisella tavalla. (Henderson ym. 1997, 187) Mitä parempi työskentelysuhde on, sitä enemmän siihen liittyy uhkaa vaikeasti traumatisoituneelle naiselle. Hänen kanssaan vuorovaikutuksessa oleminen on erityistä, koska hänellä ei välttämättä ole mallia tasa-arvoisesta ja turvallisesta yhteistyösuhteesta. (Tamminen 2008, 86–87) Pitkään väkivallalle altistuneet naiset kuvataan usein hyvin riippuvaisiksi ihmissuhteistaan. Tässä yhteydessä riippuvuutta verrataan usein toivottavaan riippumattomuuden olotilaan eikä pystytä näkemään, että riippuvuuden perimmäisenä tarkoituksena on hankkia itselleen hoivaa. Riippuvuutta voi olla monenlaista – sekä aktiivista että passiivista – ja molemmat sisältävät positiivisia ja negatiivisia, toimivia ja toimimattomia toimintatapoja. (Steele ym.

2011, 3, 7–8) Työskentelysuhteessa aktiivinen riippuvuus ilmenee hyödyllisesti yhteistyökykynä ja aktiivisena avun hakemisena. Kielteisiin ilmenemismuotoihin kuuluvat äärimmäisen vaativa – joskus jopa hyökkäävä – käytös ja suuri tarvitsevuus, jonka taustalla on tunne siitä, että on oikeutettu kaikkeen. Nämä tavat eivät edis-

Mikä haastaa ja raastaa?

tä sopeutumista ja saavat usein aikaan tilanteen, jossa työntekijä saattaa vetäytyä poispäin naisesta ja jopa hylätä tämän. (emt. 7–8) Negatiiviset käyttäytymistavat viittaavat turvattomaan kiintymyssuhteeseen ja turvallisen kiintymyssuhteen tarpeeseen. Jos työntekijä reagoi epäjohdonmukaisesti, etääntyy tai sotkeutuu vaatimusten verkkoon, asiakkaan riippuvuus lisääntyy entisestään pikemminkin kuin ratkeaa. (emt. 7–8) Mitä paremmin työntekijä on tietoinen traumatisoitumisen seurauksista ja turvattoman kiintymyssuhteen ilmentymisestä, sitä helpompi hänen on säilyttää positiivinen ja rakentava suhtautuminen naiseen ja tämän käytökseen.

Vaikea irrottautuminen

214

Nuorena opiskelijana ollessani turvakodissa harjoittelijana muistan hämmennykseni, kun kohtasin ensi kertaa naisia, jotka palasivat takaisin kotiin heitä pahoinpidelleiden puolisojensa luo. Kysyin asiasta ohjaajaltani Hyttisen Pirkolta ollessani valvomassa hänen kanssaan turvakodin yötä. Hän kertoi syitä olevan lukuisia, mutta esitti sitten vastakysymyksen rauhalliseen tapaansa: ”Kuvittele tilanne, että olet naimisissa rakastamasi miehen kanssa, teillä on asuntolaina ja asut ehkä elämäsi ensimmäisessä omassa kodissa, jonka olet itse huolella sisustanut ja jonka pihalle olet kasvimaankin perustanut. Odotat ehkä vielä lasta tai olet vasta lapsen synnyttänyt. Sitten puolisosi pahoinpitelee sinut yllättäen, jota pian anelee anteeksi ja lupaa käsi sydämellä, ettei sitä tule tapahtumaan koskaan enää. Mitä tekisit?” – En osannut vastata Pirkolle.

Väkivaltaisesta suhteesta irrottautuminen on vaikeaa useista syistä, joista osa on hyvin yleisinhimillisiä. Suhteen alussa nainen ei ainakaan tietoisesti etsi väkivaltaista kumppania, vaan aivan normaalisti ihastuu, rakastuu ja kokee saavansa vastarakkautta. Väkivalta etenee vaivihkaa ja limittyy suhteen kiinteytymiseen: kihlaukseen, yhteenmuuttoon, yhteiseen asuntolainaan, avioliiton solmimiseen, raskauteen, lapsen syntymiseen ja niin edelleen. Vain harvassa vakavaa väkivaltaa sisältävässä suhteessa väkivalta on joka hetki voimakkaasti läsnä. Useimmiten suhteessa on ehkä pitkiäkin seesteisempiä aikoja, jotka sisältävät paljon hyväksi yhdessäoloksi miellettyä aikaa.

Toinen muistoni liittyy poliisiin, joka vuosia sitten toi turvakotiin naisen lapsineen tämän puolison pahoinpideltyä hänet. Poliisi kysyi naiselta vielä turvakodin eteisessä, onko tämä tosissaan varma jäämisestään turvakotiin eikä todellakaan halua palata omaan kotiinsa, mikä oli iso upouusi omakotitalo? Nainen jäi ja muistan elävästi oman närkästykseni poliisin sanoista.

osa viisi Riitta Hannus – Tutkittua ja koettua

Käytännössä myös talouteen liittyvillä asioilla on hyvin suuri merkitys valinnoissa. Useimmiten naisen eroon liittyy väistämättä elintason lasku, joka joissakin tapauksissa voi olla huikea. Muutto isosta omakotitalosta pieneen kerrostaloasuntoon ei ole helppo, myös lapset saattavat vastustaa voimakkaasti. Eroa mietittäessä huoli taloudellisesta selviytymisestä on lähes aina läsnä.

Anne-Mari Ollikainen (2003) luokitteli tutkimuksessaan väkivaltaa kokeneet naiset kolmeen luokkaan heidän sitoutumisensa mukaan: äitiyteen, perheeseen ja parisuhteeseen sitoutuneet naiset. Äitiyteen sitoutuneet eroavat tai hakevat apua yleensä ensimmäisten lyöntien jälkeen ja omaavat yleensä turvallisen kiintymyssuhdemallin. Perheen kulissien säilyttäminen ja usko miehen muuttumiseen ovat toissijaisia lapsen hyvinvointiin nähden. Usein ero toteutuu viimeistään lapsen syntymän jälkeen. (Ollikainen 2003, 85–88) Yleensä äitiyteen sitoutuneen naisen saa jäämään suhteeseen ainoastaan silloin, jos miehellä on jokin keino kiristää naista lapsen huoltajuudella. Kiristyskeinoina saatetaan käyttää naisen mahdollisia mielenterveys- tai päihdeongelmia, menneisyyden erehdyksiä, ulkomaalaistaustaa, työttömyyttä ja mieheen verrattuna huonompaa taloudellista tilannetta.

Perheeseen sitoutuneet naiset idealisoivat isyyttä. Isän olemassaolo – vaikka humalaisena ja väkivaltaisena – on tärkeää. Hyvät hetket saavat korostuneen merkityksen ja isä on hyvä, jos hän ei lyö lapsia. Kulttuuriset ja uskonnolliset tekijät saattavat estää eron. Perheeseen sitoutuneilla naisilla voi olla joko turvallinen tai turvaton kiintymyssuhdetyyli. He hakevat muita useammin apua yhdessä puolison kanssa. He kokevat ja kantavat muita naisia enemmän vastuuta ja syyllisyyttä miehen tekemästä väkivallasta. (Ollikainen 2003, 89–90) Parisuhteeseen sitoutuneet naiset ovat yleensä jo lapsuudessaan jollain tapaa satutettuja: altistuneita väkivallalle, kaltoinkohtelulle tai laiminlyönnille.

Heidän on mahdollista ymmärtää lapsen hätä yleensä vain hetkittäin. Nämä naiset ovat yleensä aina turvattomasti kiintyneitä ja vaikeasti traumatisoituneita.

Hyvillä hetkillä on ylikorostunut asema heidän parisuhteensa kuvauksessa. He yrittävät yleensä useamman kerran lähteä parisuhteesta, mutta eivät kestä eroa.

Räikeimmillään lapsi saatetaan välineellistää. Lapsia tehdään ajatellen, että mies lapsen myötä muuttuu ja lopettaa hakkaamisen. (emt. 91–92.)

Donald Duttonin ja Susan Painterin (1981) traumaattinen sidos -malli voi selittää, miksi erityisesti parisuhteeseen sitoutuneiden naisten on vaikea irrottautua suhteesta. Mallissa vahva traumaattinen emotionaalinen kiintymys kehittyy väkivaltaiseen suhteeseen sisältyvästä vallan epätasapainosta ja säännöllisesti toistuvan hyvän ja huonon kohtelun vuorottelusta. Toistuvat pahoinpitelyt vääristävät vähitellen naisen uskomuksia, kunnes nainen toteaa väkivallan olevan väistämätöntä – tapahtuma, jota kukaan ei voi estää. (Dutton & Painter 1981, 142)

Mikä haastaa ja raastaa?

215

216

Väkivalloin alistettu nainen ei arvosta itseään, ja hänen kykynsä huolehtia itsestään alentuu. Vääristyneesti hän kokee tarvitsevansa yhä enemmän pahoinpitelevää miestään selviytyäkseen arjesta. Miehelle kehittyy mahtipontinen käsitys omasta vallastaan, mikä selittää sinnikkäät ja epätoivoiset yritykset saada nainen takaisin. (emt. 143) Väkivaltaa kokeneen naisen riippuvuus voi olla passiivista. Passiiviseen riippuvuuteen liittyy avuttomuutta, alistumista, passiivisuutta, epäröintiä ja yleistä suggestioalttiutta. Nainen voi olla kyvytön toimimaan ja tekemään päätöksiä, häntä on hyvin helppo johdatella muuttamaan mieltään. (Steele ym. 2011, 7–8) Passiivinen riippuvuus antaa mahdollisuuden traumaattisen sidoksen syntymiseen: Nainen pysyy väkivaltaisessa suhteessa ja aina uudelleen palaa siihen.

Suhteessa työntekijään nainen voi myöntyä kaikkiin ehdotuksiin, muttei kykene pitämään kiinni tehdyistä sopimuksista.

Avusta ja tuesta huolimatta nainen saattaa jatkaa yhteistä elämää väkivaltaisen miehen kanssa. Tässä tapauksessa työskentelyn pääpaino kohdistuu turvasuunnitelmiin. Lapsiperheessä lastensuojelun väliintulo on välttämätöntä, viimeisenä tukimuotona on lasten sijoitus kodin ulkopuolelle. Lasten sijoituksen jälkeen työntekijän on jatkettava naisen tukemista.

Väkivaltainen nainen Työskentelyssä ei saa ohittaa naisen omaa väkivaltaisuutta, vaan se tulee kartoittaa ja naisen pitää saada hoitoa. Niin työntekijälle kuin naiselle itselleenkin asia on erityisen kipeä, jos väkivalta on kohdistunut lapseen. Naiselle on äärimmäisen vaikea alkaa puhua lapsen pahoinpitelystä, koska siihen liittyy voimakasta häpeää. Vaikeasta asiasta puhuminen on mahdollista, jos työntekijän ja asiakkaan välille on muodostunut luottamuksellinen työskentelysuhde.

Kysyttäessä naiset poikkeuksetta kertovat hyvin avoimesti käyttämästään – myös lapsiin kohdistetusta – väkivallasta, jos he tiedostavat väkivallan väkivallaksi. Tarve saada apua ja katkaista lapsiin kohdistuva väkivaltainen käyttäytyminen ohittaa tarpeen suojata itsensä. Asiasta puhuminen tuo naiselle yleensä suunnattoman helpotuksen. Viime vuosina yhä useampi nainen on hakenut avoimesti ja oma-aloitteisesti apua väkivaltaongelmaansa.

Asiakassuhteen vaikein kohta on luottamuksen säilyttäminen lastensuojeluilmoituksen tekemisestä huolimatta. Lapsiin kohdistuva pahoinpitely on yleisen syytteen alainen rikos, joka tulee välittömästi ilmoittaa lastensuojelun sosiaalityöntekijälle. Sosiaalityöntekijän tulee tehdä alaikäisiin kohdistuvista pahoinpitelyistä tutkintapyyntö poliisille. Sosiaalityön antama tuki on ehdottomasti tarpeen niin asiakkaalle kuin työntekijälle.

osa viisi Riitta Hannus – Tutkittua ja koettua

Rikosprosessin alkamisen jälkeen nainen voi tuntea epäluottamusta työntekijää kohtaan, eikä enää uskalla kertoa, jos on ollut väkivaltainen lastaan kohtaan. Tätä voidaan pyrkiä ennaltaehkäisemään siten, että asiakkaan kanssa keskustellaan ja pohditaan mahdollisia seurauksia eri osapuolille, jos väkivalta jatkuu ja se salataan.

Luottamuksen säilymistä auttaa, että asiasta puhutaan avoimesti. Asiakkaalle kerrotaan, että toiminta perustuu lakiin ja tarkoitus on suojella lasta. Rikosprosessin rankkuutta ei pidä vähätellä, mutta siitä voi kertoa myös positiiviset puolet. Rikosprosessi viestittää lapselle, että pahoinpitely on väärin – tämä auttaa palauttamaan lapsen oikeudentajun ja edistää hänen toipumistaan. Rikosprosessi voi tukea naista pitäytymään väkivallattomissa toimintatavoissa.

Lastaan kaltoinkohtelevat äidit ovat omassa lapsuudessaan kokeneet pahoinpitelyä tai laiminlyöntiä. Kipeiden kysymysten käsittelyä auttaa sen tiedostaminen, miten naisen elämänhistoria vaikuttaa häneen, hänen vanhemmuuteensa tai ihmissuhteisiinsa.

Miten työ vaikuttaa työntekijään?

Viime vuosikymmeninä on yhä enemmän kiinnitetty huomiota väkivaltatyön aiheuttamiin ja työntekijää kuormittaviin negatiivisiin vaikutuksiin. Erityisesti uhrien kanssa työskentelevien on todettu kärsivän erityyppisistä oireista, joita on kuvattu sijaistraumatisoitumisen, sekundaarisen traumatisoitumisen, myötätuntouupumisen, työuupumisen, stressin ja vastatransferenssin käsitteillä.

Empatian kokeminen ja ilmaisu ovat tärkeä osa auttamistyötä. Ilman empatiaa ei synny luottamusta, mutta empaattisen yhteyden rakentuminen väkivaltaa kokeneeseen asiakkaaseen altistaa työntekijän sijaistraumatisoitumiselle. Liian syvälle asiakkaan kokemuksiin ajautuminen voi aiheuttaa vastakkainasettelua muiden perheenjäsenten työntekijöiden kanssa, mikä puolestaan voi johtaa esimerkiksi toisen työntekijän ammattitaidon kyseenalaistamiseen tai yhteistyöstä vetäytymiseen.

Usein väkivaltatyön vaikutukset ulottuvat myös työntekijän omaan perhe-elämään ja erityisesti tasa-arvo- ja sukupuolikysymyksien ratkaisemiseen. Aiemmin itsestään selvinä pidetyt asiat – esimerkiksi perheen sisäinen työnjako tai henkilökohtaisten käyttövarojen jakaminen – saatetaan kyseenalaistaa. Useimmiten työntekijät pitävät parisuhteensa kriittistä tarkastelua positiivisena mahdollisuutena parisuhteen kehittämiseen ja oman työnsä katalysaattorina, joka pitää kehitystä yllä. Aina ei käy näin, vaan toisinaan parisuhteessa törmätään ylitsepääsemättömiin ristiriitoihin. (Goldblatt, ym. 2009, 368–369)

Mikä haastaa ja raastaa?

217

218

Työntekijä voi käyttää erilaisia keinoja itsensä suojaamiseen henkilökohtaisesti, kollegiaalisesti ja organisatorisesti. Babette Rothschield (2010) kertoo Apua auttajalle -kirjassa trauma- ja väkivaltatyön vaikutuksista työntekijöihin yksilötasolla ja esittelee harjoituksia, joilla traumatisoituneiden asiakkaiden kanssa työskentelevät voivat helpottaa omaa jaksamistaan ja suojautumistaan.

Rothschieldin kirjan liitteenä on lomakkeita, joilla työntekijä voi arvioida työn vaikutuksia. Seuraavaksi mainitsen joitakin keskeisiä asioita, jotka liittyvät väkivaltatyön vaikutuksiin ja työntekijän suojautumiseen negatiivisilta seurauksilta.

Traumatisoitumisesta toipumiseen liittyy positiivista kasvua. Vastaavaa kehitystä on havaittu myös työntekijöiltä, jotka ovat työskennelleet traumatisoituneiden kanssa. Trauma- ja väkivaltatyön positiivisia vaikutuksia työntekijään on tutkittu ja sanoitettu huomattavasti vähemmän kuin negatiivisia. Tutkimusten mukaan vaikuttaa siltä, että traumasta selviytyjien työntekijöille koituvia etuuksia on huomattavasti aliarvioitu. Työntekijät ovat kertoneet muun muassa henkisestä kasvusta jouduttuaan työnsä vuoksi painimaan eksistentiaalisten kysymysten kanssa. (Arnold ym. 2005, Goldblatt ym. 2009, Iliffe ym. 2000, Killian 2008) Sijaistraumatisoituminen Täytyy jäädyttää ittensä hetkeksi, ettei oksenna siinä paikkaa, kun silmissään kerkiää nähä sen tunteen. Joskus voimattomuuden tunteena, että miten paljon se (nainen) on kokenut ja mistä se on tullut. Sen kivun tai mikä se pelko on jälkeenpäin, että se on helvetti ja miten kauan se vainoo, ettei se poistu vuodessa tai kahdessa kuukaudessa.

Empaattinen yhteys väkivaltaa kokeneeseen naiseen ja väkivaltatarinoiden kuuleminen aiheuttavat sijaistraumatisoitumista. Charles Figley (2002) määrittää työntekijöiden sijaistraumatisoitumisen normaaliksi ja luonnolliseksi seuraukseksi työskentelystä traumatisoituneiden asiakkaiden kanssa. Usein sijaistraumatisoituminen liitetään myötätuntouupumukseen, jolloin työntekijä ei kykene enää kokemaan asiakastyötä palkitsevaksi tai tuntemaan itseään kompetentiksi. (Figley 2002, 573; Killian 2008, 33) Sijaistraumatisoitumisen käsite rinnastetaan joskus sekundaaritraumatisoitumiseen, jolla tarkoitetaan trauman uhrien omaisten ja läheisten sekä trauma-tapahtuman silminnäkijöiden reagointia (Rothschild 2010, 27).

Sijaistraumatisoituminen erotetaan työuupumuksesta (burnout) sekä syntymekanismin että oirekuvan osalta. Tyypillisesti työuupumukseen liittyy voimakasta uupumisen tunnetta ja kokemus siitä, että on puserrettu tyhjiin eikä ole

osa viisi Riitta Hannus – Tutkittua ja koettua

enää mitään annettavaa asiakkaalle. (Killian 2008, 33) Sijaistraumatisoituminen sen sijaan näkyy samankaltaisina oireina kuin trauman kokeneessakin: asioiden mieleentunkeutuvuutena, välttämiskäyttäytymisenä ja ylivireytenä. Työuupumus ja sijaistraumatisoituminen kietoutuvat yhteen, koska työuupumus vähentää mahdollisuuksia suojautua sijaistraumatisoitumiselta ja sijaistraumatisoituminen lisää riskiä sairastua työuupumukseen.

Vastatransferenssilla on useita määritelmiä, jotka liittyvät asiakkaan herättämiin reaktioihin työntekijässä. Joidenkin määritelmien mukaan reaktiot ovat vastatransferenssia, toisten määritelmien mukaan ei. Babette Rothschild (2010) määrittää vastatransferenssin työntekijän reaktioiksi, jotka kumpuavat työntekijän menneisyydestä ja aktivoituvat asiakkaan tunnereaktion laukaisemana.

Rothschild korostaa, että työntekijän kaikki reaktiot eivät ole vastatransferenssia, vaan osa on adekvaattia reagointia tilanteeseen tai somaattista empatiaa, työntekijä esimerkiksi reagoi vatsakivulla asiakkaan kertoessa vatsakivusta.

(Rothschild 2010, 29) Synty ja seuraukset Niinku samaistu niin siihen naisen maailmaan. Se alkoi niinku niin kasvaa todella rankaksi nähä sitä. Ja se alko vaikuttaa jo sillä tavalla omaan itseen jo liikaa, että alko olla niinku nainen, joka on aina pahoinpitelyn uhrina ja aina joutuu taistelemaan tässä maailmassa, ja se pahuus on siellä toisella puolella tietä.

Laitostyö on sillä tavalla vielä haastavampaa, että siinä ympäröi joka puolelta se trauma. Se on fyysisesti läsnä koko ajan ja tunkee joka paikasta.

Erityisen alttiita sijaistraumatisoitumiselle ovat työntekijät, joiden asiakaskunta koostuu pääasiallisesti traumatisoituneista asiakkaista ja joilla ei ole mahdollisuutta jakaa asiakastyön kokemuksia (Iliffe ym. 200, 401). Rothschildin (2010) mukaan myötätuntouupumukseen ja sijaistraumatisoitumiseen altistuu, kun työntekijä ei ole tietoinen kehonsa ja mielensä tilasta. Hän voi vajota syvälle asiakkaan ahdistukseen eikä kiinnitä huomiota sen haittoihin. Mitä enemmän työntekijä samaistuu asiakkaan kertomaan, sitä suurempi riski hänellä on sijaistraumatisoitumiseen. Yhtäläisyydet asiakkaan ja työntekijän elämänkokemuksissa lisäävät samaistumista. (Rothschild 2010, 100, 169) Jatkuva stressi verottaa merkittävästi kehoa ja mieltä sekä aiheuttaa sijaistraumatisoitumista, myötätuntouupumusta ja burnoutia. Autonominen hermosto on tärkeä kehon stressireaktioissa. Hyvin ahdistuneiden ja traumatisoituneiden kanssa työskentelevien autonominen hermosto on altis aktivoitumaan pelkästään siitä, että istutaan ja keskustellaan asiakkaan kanssa. (emt. 95) Jos

Miten työ vaikuttaa työntekijään?

219

220

työntekijän automaattisen hermoston vireystila ei pysy optimaalisella tasolla, on suuri riski siihen, että työntekijä reagoi kehollaan ja tunteillaan samankaltaisesti kuin asiakas ja työntekijä sijaistraumatisoituu.

Sijaistraumatisoitumiseen liittyy oire mieleentunkeutuvuudesta, jolloin työntekijän mieleen tunkeutuu uudelleen asiakkaan trauman aiheuttamia ajatuksia, tunteita ja mielikuvia. Välttämiskäyttäytyminen tarkoittaa niiden tunteiden turruttamista tai välttämistä, jotka muistuttavat asiakkaan traumasta.

Joskus välttäminen laajenee koko tunneskaalaan – samoin kuin trauman kokeneella – ja kaikki tunteet ovat turtuneet. Ylivireystilaan liittyvät oireet ovat hyvin monimuotoisia ja samankaltaisia kuin trauman suoraan kokeneella: unihäiriöt, muistiin ja keskittymiskykyyn liittyvät vaikeudet, säpsähtely ja varuillaanolo, tuntemukset ja häiriöt sydämessä ja ruuansulatuselimistössä, erilaiset kiputilat, jännittyneisyys, ärtyisyys ja muut oireet.

Sijaistraumatisoituminen heikentää elämänlaatua ja työkykyä. Lisäksi se voi muuttaa pysyvästi itseen, muihin ihmisiin ja maailmankuvaan liittyviä sisäisiä uskomuksia, oletuksia ja odotuksia. Väkivaltaa kokeneiden naisten kanssa työskentelevät ovat kertoneet muutoksista erityisesti turvallisuuden kokemiseen liittyvissä asioissa ja uskossa muiden ihmisten hyvyyteen (Goldblatt ym. 2009, 363).

Se on sitä, että te ette voi, että kukaan ei voi tulla sanomaan tähä, kun kukaan ei voi tietää, mitä tää (väkivaltatyö) on. Ja aina tuntuu, että se on jotenkin etuoikeutettua olla jossakin muualla kuin siinä!

Päivi Saarisen ja Jarno Katajiston (2003) mukaan sijaistraumatisoituneet työntekijät helpommin ali- tai ylireagoivat asiakkaiden kertomuksiin, mikä on haitallista työn laadulle. Vaikeasti sijaistraumatisoituneiden työntekijöiden voi olla hankala toimia tiimeissä ja he usein pitävät turhana työohjausta, työnsuunnittelua tai muuta jaksamista edistävää toimintaa. He saattavat suhtautua työyhteisön asioihin kyynisesti, äärikriittisesti tai muuten reagoida voimakkaasti.

(Saarinen & Katajisto 2003, 61) Työntekijöiden on tärkeä oppia lukemaan omaa vointiaan ja kuuntelemaan läheisiään, jotka usein antavat palautetta sijaistraumatisoitumisoireiden pahentumisesta ennen kuin työntekijä on asiaan havahtunut. Oireiden arviointia voi tehdä työnohjauksessa tai työntekijän omassa psykoterapiassa. Lisäksi on kehitetty erilaisia lomakkeita, joilla sijaistraumatisoitumista voi seurata. (emt.

61–62)

osa viisi Riitta Hannus – Tutkittua ja koettua

Miten selviytyä työssä?

Henkilökohtaiset keinot Traumaterapian viitekehys ja koulutukset toivat sen helpotuksen, että aiemmin se, että menee mukaan siihen tunteeseen – dissosiaatio ja traumapuolihan tuo sitä, että älä mene mukaan. Pysäytä, dissosioi itse, ettei tarvi upota siihen kauhuun.

Että silloin sää et enää auta ketään, kun sää oot siinä tunteessa. Sen voi nähdä, sen voi tiedostaa, mutta sitten vetää itsensä äkkiä pois, ettei itse ole kohta kävelevä kauhu!

Ihmisillä on taipumus jäljitellä kanssaihmistään tietoisesti ja tiedostamattomasti: Peilaamme keskustelukumppanin ilmeitä, eleitä, asentoja ja jopa autonomiset hermostomme saattavat synkronoitua. Tämä aiheuttaa empatiakokemuksen fyysisellä ja emotionaalisella tasolla, mikä muodostaa työskentelysuhteen perustan. Empatiassa piilee kuitenkin suuri vaara kun työskennellään vakavasti traumatisoituneiden kanssa. Jos työntekijä virittäytyy tiedostamattaan asiakkaan tiloihin, hän ei kykene erottamaan asiakkaan tunnetilaa omastaan. (Rothschield 2010, 66–86) Se tietoisuus itsestä, että kun on asiakkaan kanssa siinä niin se, mitä itsessä herää niin. Mitä enemmän on siitä tietoinen niin juuri sillä hetkellä, ku se tulee ja ymmärtää mahdollisesti, mihin se liittyy niin sitä voi käyttää välineenä siinä vuorovaikutuksessa. Mutta joskus aikaisemmin se oli, että se enempi jäi olemaan itsessä ja sitten sen purki mihin milloinkin … valitettavasti.

Työntekijä voi kokeilla erilaisia keinoja säädellä empatiakokemuksen tasoa, ja suojata itseään. Hän voi esimerkiksi hienovaraisesti murtaa liiallista asento- ja ilmepeilaustaan suhteessa asiakkaaseen. Varsinkin somaattisen empatian riskien säätely edellyttää työntekijältä tietoista läsnäoloa ja jatkuvaa harjoittelua.

Tämä antaa mahdollisuuden säilyttää yhteys omaan itseensä, jolloin asiakkaatkin kykenevät olemaan paremmin kosketuksissa itseensä. (Rothschield 2010, 66–90) Kun työskennellään traumatisoituneen asiakkaan kanssa, on tärkeä harjoitella kehotietoisuutta ja löytää keinoja, joilla asiakas saa tarvittaessa palautettua ja pidettyä vireystilansa optimaalisella tasolla. Samoin sijaistraumatisoitumisen ehkäisyssä ja hoidossa työntekijän pitää tunnistaa omasta yli- ja alivireystilasta kertovat merkit ja opetella erottamaan, milloin on stressaantunut tai jotenkin jähmeä ja milloin sopivasti virittynyt tilanteeseen. Työntekijän on opeteltava, mitkä vireystilan hallintakeinot toimivat parhaiten ja missä oloissa. Usein pelk-

Miten työ vaikuttaa työntekijään?

221

222

kä tietoisuus oman kehon tilasta tekee vireystilasta hallittavan. Kun tämä ei riitä, apua voi saada esimerkiksi erilaisista lihasjännitys- ja rentoutusharjoituksista sekä turvapaikka-, etäännyttämis- ja suojautumistekniikoista. (emt. 101–157) Omien tarpeiden tiedostaminen ja huomioiminen auttavat työntekijää prosessoimaan kuulemiaan väkivaltatarinoita ja välttymään traumatisoivalta vaikutukselta. Työntekijän jaksamista helpottaa työn tauottaminen ja – mahdollisuuksien mukaan – sen välttäminen, että työpäivä täyttyy pelkästään vaikeasti traumatisoituneiden asiakkaiden kohtaamisista. Kaikkein vaikeimmat palaverit ja asiakkaat kannattaa sijoittaa niihin ajankohtiin, jolloin on virkeimmillään – jos tämä on mahdollista.

Trauma- ja väkivaltatyötä tekevien täytyy kiinnittää erityistä huomiota itsestä huolehtimiseen. Jokaisen työntekijän pitää löytää henkilökohtaiset tavat, joilla voi hoivata itseään ja purkaa työn vaikutuksia: jollekin se on urheilu, toiselle kulttuuri.

Kollegiaalinen tuki Mitä tuosta asiakkaasta jäi omaan kehoon ja mieleen ja mikä on minua ja mikä on sitä ja että ne pitäs aina purkaa. Mutta että joskushan ne vaan jää kehoon, joku vaan ylittää sen. Ei oo aikaa. Jos ei oo aikaa purkaa sitä, niin silloinhan se jää. Mikä auttaa niin on se, että on aikaa purkaa se möhnä, mikä siitä jää. Kiire yleensä tekee sen, että jokaisesta jää vähäsen, ja ku päivä on lopussa sitä saattaa olla jo paljon.

Eri tutkimuksissa työntekijät nimeävät tärkeimmäksi selviytymiskeinokseen työssä tiimityön ja asioiden jakamisen kollegan kanssa tai työnohjauksessa.

Kollegiaalisen tuen avulla voi saada palautetta toimintansa oikeudellisuudesta ja riittävyydestä haastavassa asiakastapauksessa. Erityisesti työntekijät pitävät hyödyllisenä sitä, että kollega tai työnohjaaja on ihminen, jolla on ymmärrystä naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Tällöin ei joudu erikseen selittämään ilmiöön liittyviä asioita, esimerkiksi syitä, joiden vuoksi irrottautuminen väkivaltaisesta suhteesta on niin vaikeaa. (Iliffe ym. 2000 & Killian 2008) Joku yhteys, jossa vois jakaa asioita ja käydä läpi, pitäs olla. Se on kyllä auttanu ja sitten se, kun on tutkivalla otteella paneuduttu joihinkin asiakastapauksiin. Useita kertoja esimerkiksi ambivalenssista, että miksi joku asiakas yllättäen toimiikin täysin henkilökunnan odotusten vastaisesti.

Työn sisällön jakamista voi vaikeuttaa se, että työntekijä pelkää rikkovansa luottamuksellisen suhteen asiakkaan kanssa. Tämän välttämiseksi työntekijä

osa viisi Riitta Hannus – Tutkittua ja koettua

keskustelee asiakkaan kanssa avoimesti heti asiakassuhteen alussa siitä, että työntekijällä on esimerkiksi työnohjausta, jossa käsitellään asiakastapauksia, jotta asiakas saa parhaan mahdollisen tuen. Tai kerrotaan asiakkaalle siitä, että työntekijä jakaa asiakkaan tapauksen kollegansa kanssa. Luottamuksen säilymistä voidaan tukea esimerkiksi sopimalla siitä, ettei asiakkaasta puhuttaessa hän eikä hänen perheensä ole tunnistettavia. (Iliffe ym. 2000, 404) Kokemuksien jakamista kollegan kanssa voi estää työntekijän ajatus siitä, että hän kuormittaa kollegoitaan, joilla on omatkin asiakastapaukset. Tästä työyhteisö selviytyy puhumalla avoimesti asiasta ja sopimalla käytännöistä. Tärkeää on, että kukin työntekijä tunnistaa voimavaransa ja saa siirtää keskustelun toiseen ajankohtaan, jolloin hän uskoo energiatasonsa ja vireystilansa riittävän työtoverin tukemiseen.

Myös se vaikuttaa, että henkilökunnalla on keskenään semmonen luottamus, että se, että jos sää tuut purkaan jotain asiaa niin se ei tarkota sitä, että sää oot huono työntekijä, että tommosia tunnet tai sanot. Niin ja onhan meillä tätä törkeetä huumoria, mistä opiskelijat joskus välillä muistuttaa. Se on yks selviytymiskeino.

Työntekijän on kiinnitettävä huomiota myös siihen, miten hän asioista kertoo. Vellominen raaoissa yksityiskohdissa ei auta työntekijää ja altistaa tarpeettomasti muut työntekijät traumamateriaalille. Työyhteisön on hyvä sopia väkivaltapuheen rajaamisesta, jotta yhteinen sopimus pysyy mielessä ja siihen voidaan tarvittaessa puuttua. Tiimipalavereissa – samoin kuin asiakastilanteissa – työntekijän pitää ottaa huomioon vireystilansa – optimaalinen vireystila ehkäisee asioiden nk. oksentamista. Jos työntekijällä on voimakas tarve kertoa yhä uudelleen asiakkaiden kauheista kokemuksista, työntekijä on suojannut itsensä riittämättömästi asiakastilanteessa ja mahdollisesti sijaistraumatisoitunut.

Organisaation tuki Organisaatiossa edullisin ja tehokkain keino sijaistraumatisoitumisen ehkäisyyn on luoda työpaikkakulttuuri, joka tunnustaa ja tunnistaa sijaistraumatisoitumisen olemassaolon väkivaltatyössä. Jo kuormittavan tekijän nimeäminen, normalisoiminen ja ymmärtäminen auttaa työntekijää tuntemaan olonsa tuetuksi ja antaa työntekijälle luvan etsiä henkilökohtaisia keinoja sijaistraumatisoitumisen ehkäisemiseen. (Bell ym. 2003, 466, 469) Väkivaltaa kokeneiden kanssa työskentelevien työnkuvan tulisi sisältää tiedottamis- ja vaikuttamistyötä, jotka lisäävät työntekijän toiveikkuutta ja valtaistumisen tunnetta. Työntekijän kokemus siitä, että hän pyrkii vaikuttamaan asioihin, energisoi ja neutralisoi suoran asiakastyön negatiivisia vaikutuksia.

Miten työ vaikuttaa työntekijään?

223

224

(Bell ym. 2003, 466) Työyhteisön tasa-arvoisuus ja työntekijän mahdollisuus vaikuttaa yhteisiin asioihin korreloivat työhyvinvoinnin kanssa. Tutkimusten mukaan sijaistraumatisoitumista ehkäisee työyhteisön vähäinen hierarkia, työtehtävien kierrättäminen ja yhdenmukainen palkkaus. (Slattery ym. 2009, 1362–1363) Työnkuva, jossa on muutakin kuin suoraa asiakastyötä, edistää jaksamista.

Väkivaltatyössä työpaikan viihtyvyydellä ja turvallisuudella on korostunut merkitys niin asiakkaalle kuin työntekijälle. Työtilojen ja erityisesti taukotilojen pitää olla asianmukaisia, työntekijöiden pitää päästä vaikuttamaan sisutusratkaisuihin, jotta ne ovat heille mieluisia. Työantajan velvollisuus on huolehtia työn riittävästä rytmityksestä eli tauottamisesta, tämä edellyttää sopivasti mitoitettua työmäärä suhteessa työntekijäresursseihin. Sijaistraumatisoitumisen ehkäisyssä on tärkeää antaa työntekijöille mahdollisuus kouluttautua väkivaltatyöhön ja itsensä suojaamiseen, saada säännöllistä työnohjausta ja saada tarvittaessa jälkipuintia tai vastaavaa.

Positiivinen herkkyys Traumauhrien kanssa työskentelevät työntekijät ovat kertoneet elämän muuttuneen rikkaammaksi työn seurauksena. Tutkimusten mukaan muiden asiakasryhmien kanssa työskentelevät eivät ole niin selkeästi kokeneet vastaavaa kehitystä. Toisaalta he eivät kärsi sijaistraumatisoitumiseen liittyvistä oireista.

Erityisesti väkivaltaa kokeneiden naisten kanssa työskentelevien todettiin pystyvän rajaamaan ja pitämään kiinni työajoistaan huomattavasti paremmin kuin muiden ryhmien sekä olevan erittäin sitoutuneita työhön. (Arnold ym. 2005, Ben-Porat ym. 2009, Goldblatt ym. 2009, Iliffe ym. 2009, Killian 2008) Työntekijöiden kokemukset henkisestä kasvusta ovat hyvin samankaltaisia kuin trauman suoraan kokeneilla – vastaavasti kuin traumatisoitumiseen ja sijaistraumatisoitumiseen liittyvissä negatiivisissa oireissa (Arnold ym. 2005, 257). Traumasta selviytyjien positiivisissa seurauksissa puhutaan (post)traumaattisesta kasvusta, vastaavasti kuin työntekijöillä voidaan puhua sijaistraumaattisesta kasvusta.

Työntekijän sijaistraumaattisessa kasvussa koetaan positiivisia muutoksia kolmella eri osa-alueella samoin kuin (post)traumaattisessa kasvussa: havaintokyvyssä, ihmissuhteissa ja elämänfilosofiassa. Työntekijät näkevät kehitystä monissa luonteenpiirteissä – herkkyydessä, suvaitsevaisuudessa, myötätunto-, oivallus- ja empatiakyvyssä – jotka kuvastavat kykyä ymmärtää ja hyväksyä muita ihmisiä ja olla kontaktissa heihin. (Arnold ym. 2005, 257)

osa viisi Riitta Hannus – Tutkittua ja koettua

Useat työntekijät kertovat arvostuksen ihmismielen lannistumattomuuteen ja vahvuuteen syventyneen, kun he ovat työskennelleet traumasta selviytyjien kanssa. Tämän vuoksi työntekijät kokevat muuttuneensa optimistisemmiksi tulevaisuuden suhteen. Tämä on hyvin mielenkiintoista, koska työntekijän sijaistraumatisoitumisessa kyynisyys ja toivottomuus tulevaisuuden suhteen saattavat lisääntyä. (Arnold ym. 2005, 257) Osa sijaistraumatisoitumiseen liittyvistä negatiivisista muutoksista voi johtaa positiiviseen kasvuun. Työntekijät ovat voineet todeta haavoittuvuuden tunteen lisääntyneen, kun he ovat työskennelleet pitkään traumatisoituneiden asiakkaiden kanssa. Haavoittuvuuden kautta he kokevat elämän entistä arvokkaampana, mikä on innostanut heitä elämään täydemmin ja rikkaammin. Lisäksi he ovat alkaneet arvostaa elämän pieniä asioita, omaa perhettä ja parisuhdetta huomattavasti enemmän kuin muiden asiakasryhmien kanssa työskentelevät. (Arnold ym. 2005, Ben-Porat ym. 2009, Goldblatt ym. 2009) Traumatyön – erityisesti väkivaltatyön – myötä työntekijän tietoisuus ihmismielen nk. pimeistä puolista saattaa korostua. Työntekijälle voi kehittyä syvempi, hienosyisempi näkemys ihmisen käyttäytymisen koko kirjosta. Tämä antaa mahdollisuuden tunnistaa väkivaltaisuuden taustalla oleva haavoittuneisuus ja rakentaa empaattisen yhteyden myös pahoinpitelijään. (Arnold ym. 2005, BenPorat ym. 2009) Väkivaltatyötä tekevät työntekijät ovat todenneet muuttuneensa entistä jämäkämmiksi ja kokeneet oppineensa ilmaisemaan vihan tunteita aiempaa rakentavammin. (Ben-Porat ym. 2009) Sijaistraumaattinen kasvu voi syventää henkisyyttä ja hengellisyyttä. Traumasta selviytymistä voidaan kuvata trauman kokeneen henkiseksi matkaksi, jolla työntekijä saa olla mukana. Matkanteko voi auttaa työntekijää näkemään oman elämän synkät hetket henkisen kasvun mahdollisuuksina. Asiakkaiden henkisen ja eksistentiaalisen kasvun seuraaminen saattaa muokata työntekijästä huomattavasti avarakatseisemman niiden maailmankatsomusten suhteen, jotka poikkeavat hänen omista uskomuksistaan. (Arnold ym. 2005, 258–259)

Miten työ vaikuttaa työntekijään?

225

Kirjallisuus

226

Arnold, Debora & Calhoun, Lawrence, G. & Tedechi, Richard & Cann, Arnie (2005) Vicarious Posttraumatic Growth in Psychotherapy. Journal of Humanistic Psychology 45, 239–263.

Bell, Holly & Kulkarni, Shanti & Dalton, Lisa (2003) Organizational Prevention of Vicarious Trauma.

The Journal of Cantemporary Human Services. 463–470. (online). <http://www.familiesinsociety.org>. Luettu 10.09.2010.

Ben-Porat, Anat & Itzhaky, Haya (2009) Implications of Treating Family Violence for the Therapist: Secondary Tramatization, Vicarious Traumatization and Growth. Journal of Family Violence 24, 507–515.

Bowlby, John (1988) A Secure Base. London: Routledge.

Dutton, Donald & Painter, Susan (1981) Traumatic Bonding: The Development of Emotional Attachments in Battered Woman and Other Relationships of Intermittent Abuse. Victimology 6 (1–4), 139–155.

Figley, Charles(2002) Treating Compassion Fatigue. New York: Brunner-Routledge.

Flood, Michael & Pease; Bob (2009) Factors Influencing Attitudes to Violence Against Women. Trauma, Violence and Abuse 10, 125–142. (online). <http://tva.sagepub.com/content/10/2/125>.

Luettu 20.11.2010.

Goldblatt, Hadass & Buchbinder, Eli & Eisikovits, Zvi & Arizon-Mesinger, Ilana (2009) Between the Professional and the Private: The Meaning of Working with Intimate Partner Violence in Social Workers’ Private Lives. Violence against Women 15, 362–383. (online). <http://vaw.sagepub. com/>. Luettu 27.11.2010.

Haselschwerdt, Megan, L. & Hardesty, Jennifer, L. & Hans, Jason, D. (2010) Custody Evaluators’ Beliefs About Domestic Violence Allegations During Divorce: Feminist and Family Violence Perspectives. Journal of Interpersonal Violence, vol. 26 nro 8, 1694–1719.

Hautanen, Teija (2010) Väkivalta ja huoltoriidat. Acta Universitatis Tamperensis; 1544. Tampere: Tampere University Press.

Henderson, Bartholomew & Dutton, D. G. (1997) He loves me; he loves me not: Attachment and Separation Resolution of Abuse Women. Journal of Family Violence, 12(2), 169–191.

Iliffe, Gillian & Steed, Lyndall, G. (2000) Exploring the Counsellor’s Experience of Working with Perpetrators and Survivors of Domestic Violence. Journal of Interpersonal Violence 15, 393–406. (online). <http://jiv.sagepub.com/content/15/4/393>. Luettu 16.10.2010.

Killian, Kyle, D., (2008) Helping Till It Hurts? A Multimethod Study of Compassion Fatigue, Burnout and Self-Care in Clinicians Working With Trauma Survivors. Traumatology 14:32–43. (online). <http://tmt.sagepub.com/content/14/2/32>. Luettu 27.11.2010.

Mandel, David (2010) Child Welfare and Domestic Violence: Tackling the Themes and Thorny Questions That Stand in the Way of Collaboration and Improvement of Child Welfare Practise.

Violence against Women 16, 530–536. (online). <http://vaw.sagepub.com/content/16/5/530>.

Luettu 2.11.2010.

Nyqvist, Leo (2001) Väkivaltainen parisuhde asiakkuus ja muutos. Helsinki: Ensi- ja turvakotien liitto.

Ottosen, Mai, Heide (2006) In The Name of The Father, The Child and The Holy Genes: Constructions of The Child’s Best Interest’ in Legal Dispute over Contact. Acta Sociologica 2006 49:29.

29–46. (online).

Rogers, Carl (1967) On Becoming a Person: a Therapist’s View of Psychotherapy. Lontoo: Constable and Company.

Ronkainen, Suvi (2008) Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73, 388–401.

osa viisi Riitta Hannus – Tutkittua ja koettua

Rothschild, Babette & Rand, Marjorie, L. (2010) Apua auttajalle. Myötätuntouupumuksen ja sijaistraumatisoitumisen psykofysiologia. Oulu: Traumaterapiakeskus.

Saarinen, Päivi & Katajisto, Jarno (2003) Auttajien auttaminen. Teoksessa Päivi Saarinen, Hilkka Lahti, Hilkka & Raija Parttimaa (toim.) Matkalla eheäksi ja eläväksi. Traumaterapiakeskuksen loppuraportti 1999–2002. Oulu: Traumaterapiakeskus.

Slattery, Suzanne, M. & Goodman, Lisa, A. (2009) Secondary Traumatic Stress among Domestic Violance Advocates: Workplace Risk and Protective Factors. Violence against Women 15, 1358–1379. (online). <http://vaw.sagepub.com/content/15/11/1358>. Luettu 27.10.2010.

Steele, Kathy & van der Hart, Onno & Nijenhuis, Ellert, R., S. Riippuvuus vaikean posttraumaattisen stressihäiriön ja dissosiatiivisten häiriöiden hoidossa. (online). <http://www.estd.org/fi/kirjallisuus.html>. Luettu 13.01.2011.

Tamminen, Jyri (2008) Terapiasuhteen ongelmat epävakaan persoonallisuushäiriön psykoterapiassa – epäonnistumisen vai hyvän hoitotuloksen merkkejä. Kognitiivisen psykoterapian verkkolehti 2008, 5, 71–98. (online). <http://www.kognitiivinenpsykoterapia.fi/verkkolehti/2008/ verkkoepavakaa.pdf>. Luettu 15.11.2010.

Toskala, Antero & Hartikainen, Katja (2005) Minuuden rakentuminen. Psyykkinen kehitys ja kognitiivis-konstruktiivinen psykoterapia. Keuruu: Jyväskylän Koulutuskeskus Oy.

Julkaisemattomat: Ollikainen, Anne-Mari (2003) Mutta olihan minulla äitiys, sitä hän ei ollut voinut minulta viedä. Perheväkivaltaa kokeneiden naisten sitoutuminen äitiyteen. Kasvatustieteiden pro gradu-tutkielma.

Jyväskylän yliopisto.

227

228

p o h d in t a

Naisen pitkä matka

229

230

Pohdinta

Naisen pitkä matka Sirkku Mehtola, Auli Ojuri

Tässä kirjassa on tarkasteltu eri näkökulmista naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa ilmiönä ja naisten kokemuksina sekä kuvattu auttamisen muotoja ja mahdollisuuksia. Artikkelit ovat nostaneet esiin kehittämistarpeita, jotka liittyvät naisten kohtaamiseen ja väkivaltatyöhön.

Väkivaltaan liittyvä lainsäädäntö on yhteiskunnallisten asenteiden ja asennemuutosten mittari. Lainsäädännöllä yhteiskunta ottaa kantaa väkivaltaan, millä on suuri merkitys uhrille. Lainsäädäntö tarkoittaa uhrin kokemuksen julkista tunnistamista – tämä on yhteiskunnallinen viesti väkivallan vääryydestä ja tuomittavuudesta. Väkivaltaan liittyvän lainsäädännön kehittäminen ja palveluiden resursointi ovat aina myös poliittisia kysymyksiä.

Artikkelit nostavat selkeästi esiin puutteita lainsäädännössä. Lähestymiskieltoa koskevassa lainsäädännössä on monia ongelmakohtia. Lähestymiskieltoa on vaikea valvoa. Ilmoitus lähestymiskiellon rikkomisesta on uhrin vastuulla, ja rikkomisesta harvoin seuraa sanktioita. Naisella ei välttämättä ole voimia lähteä aina uudestaan selvittämään tilannetta. Lainsäädännöstä puuttuu keinoja, joilla torjutaan jatkuvaa vainoa ja saatetaan vainooja vastuuseen teoistaan. Nykyään kumpikin osapuoli maksaa yleensä omat oikeudenkäyntikulunsa. Naiselle tämä merkitsee suurta menoerää toistuvissa lähestymiskieltoa käsittelevissä oikeudenkäynneissä.

Väkivaltaa kokeneella naisella on edelleen varsin suuri vastuu omasta ja lastensa turvallisuudesta. Muissa Pohjoismaissa naiset ovat jo pitkään voineet lainata poliisilta hälytysjärjestelmän tai saada vartijan takaamaan turvallisuutta ääritilanteessa.

Usein naisen väkivallasta selviytymisen matka on pitkä. Matka alkaa väkivallan tunnistamisesta ja nimeämisestä. Väkivaltaa ennakoivat ja siitä varoittavat merkit – mustasukkaisuus, naisen kontrollointi ja elämänpiirin kaventaminen, uhkailu ja häpäisy – ovat asioita, joihin naisen, hänen lähipiirinsä tai auttajien

231

232

tulisi havahtua mahdollisimman varhain. Ennalta ehkäisevä työ – samoin kuin mahdollisimman varhainen ja välitön puuttuminen väkivaltaan – tuovat haasteita väkivaltatyöhön.

Nainen tarvitsee pitkäaikaista tukea sekä turvakoti-, terapia- ja tukipalveluita varsinkin silloin, kun väkivalta pitkittyy ja pahenee. Palveluiden riittämättömyys ja saatavuuden alueelliset erot aiheuttavat ongelmia. Peruspalveluissa väkivallan uhrin vastuulle ja aloitteellisuuden varaan jää väkivaltaongelman kohtaaminen ja käsittely.

Kun kehitetään palveluita väkivaltaa kokeneille naisille on tärkeä muistaa, että asiakkaat tarvitsevat monimuotoista tukea. Turvallisuustoimien ja terapiapalveluiden lisäksi tarvitaan naisen hyvinvointia lisääviä toimintamuotoja ja -menetelmiä. On tärkeää, että naiset tulevat kohdatuiksi ja kuulluiksi. Samalla on pidettävä huoli siitä, että väkivaltaa kokeneet naiset löytävät itsensä uudelleen naisina, arvostavat itseään sekä tulevat näkyviksi itselleen ja toisilleen. Naisten voimaantumiseen ja oman elämän haltuunottoon kuuluu olennaisesti naiseuden, fyysisyyden ja kauneuden salliminen. Merja Laitinen kuvaa artikkelissaan valtaistettua naiseutta: itselle ja itsenä olemista, toiminnallisuutta ja sosiaalisia suhteita. Valtaistettu nainen on löytänyt itsensä ja suhteensa toisiin.

Erilaiset matalan kynnyksen palvelut tarjoavat ajan ja tilan näiden tavoitteiden toteuttamiseen. Suomessa on yhä aivan liian vähän palvelupisteitä, joissa väkivaltaa kokeneet naiset saavat tukea ja ohjausta sekä kokevat osallisuutta, vertaisuutta ja kuulumista sosiaaliseen verkostoon.

Väkivaltaa kokeneen naisen kokemusten, voimavarojen ja osaamisen hyödyntäminen, naisen osallisuus ja halu vaikuttaa on nähtävä nykyistä paremmin väkivaltatyön voimavaroina. Kokemukseen perustuva tieto ja asiantuntijuus täytyy ottaa huomioon palvelujen kehittämisessä. Kokemustiedolla voidaan löytää nykyisen järjestelmän puutteet ja asiakaspalvelun todelliset tarpeet.

Kokemuksellisuuden arvo on ymmärretty ja otettu käyttöön Ensi- ja turvakotien liiton Miina-projektissa. Esimerkiksi ns. Salonki-mallissa auttaja–autettava-suhde on käännetty toisinpäin – tai paremminkin molemminpuoliseksi.

Väkivaltaa kokeneet naiset kutsuvat luokseen asiantuntijoita ja päättäjiä ja kertovat heille kokemuksistaan ja niistä syntyneitä ehdotuksiaan palveluiden parantamiseksi. Konkreettisessa vuorovaikutustilanteessa – virallisten auttamiskäytäntöjen ja toimintaympäristöjen ulkopuolella – naiset kokevat tulevansa kuulluiksi ja vaikuttavansa asioihin. Samalla ammattiauttajien ja päättäjien tieto ja ymmärrys väkivallasta, sen seurauksista, väkivaltatyön ja -palveluiden tarpeesta lisääntyy, päivittyy ja sitoutuminen tarvittaviin muutoksiin vahvistuvat.

osa kuusi Sirkku Mehtola, Auli Ojuri – Naisen pitkä matka

Kokemusasiantuntijuus on merkittävä voimaantumisen lähde väkivaltaa kokeneelle naiselle. Omaan kokemukseen perustuva asiantuntijuus on aina läsnä, kun ihminen hakee apua. Kokemuksellisen tiedon ja asiantuntijuuden toteaminen yhdessä naisen kanssa on hänen subjektiuttaan vahvistava työmenetelmä, joka tukee naisen kykyä vaikuttaa elämäänsä, palveluihin ja lainsäädäntöön.

Kokemusasiantuntijuutta on voimaantumis- tai toipumisprosessin kaikissa vaiheissa, mutta se voimistuu ja toimintaedellytykset muuttuvat toipumisen tai valtaistumisen avulla. Väkivaltaa kokeneen naisen tarve vaikuttaa epäkohtiin voi toteutua, jos hänen kokemustaan kuullaan, siitä keskustellaan ja mielipiteensä todetaan tärkeäksi palvelujen kehittämiseksi. On pidettävä huoli siitä, että kokemusasiantuntijat toimivat turvallisella tasolla ja heitä tuetaan ja koulutetaan.

Suomalainen yhteiskunta on reagoinut hitaasti perheen sisäiseen väkivaltaan. Muissa Pohjoismaissa lainsäädäntöuudistukset on tehty huomattavasti aikaisemmin. Suomessa osa tarvittavista lakimuutoksista on yhä tekemättä.

Lainsäädäntö näkee väkivallan yksittäisinä tekoina. Väkivallan uhrille ja hänen lähipiirilleen eläminen väkivallassa on pitkä prosessi, josta toipuminen voi viedä vuosia ja jonka vaikutukset voivat näkyä ylisukupolvisena traumana. Väkivaltaa kokeneen naisen ja hänen läheistensä turvallisuuden parantaminen ja toipumisen edistäminen edellyttävät lainsäädännön täydentämistä ja palvelujärjestelmien kehittämistä.

233

Kirjoittajat Minna Piispa on tutkinut naisiin kohdistuvan väkivallan yleisyyttä ja väkivallan kustannuksia. Hän koordinoi poikkihallinnollisen Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelman 2010–2015 toimeenpanoa ja seurantaa.

Pia Marttala on tehnyt asiakastyötä väkivaltaa kokeneiden naisten kanssa 5,5 vuotta Viola – väkivallasta vapaaksi ry:ssä. Asiakastyöhön kuuluu kahdenkeskisiä tapaamisia ja erilaisia naisten ryhmiä. Hän tapaa työssään myös parisuhdeväkivallalle altistuneita lapsia.

234

Merja Laitinen on tutkinut sukupuolistunutta väkivaltaa ja erityisesti lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä 10 vuoden ajan. Hän on sosiaalityön, erityisesti kuntouttavan sosiaalityön, professori Lapin yliopistossa.

KM Annukka Hulkko on työskennellyt Viola – väkivallasta vapaaksi ry:n hallinnoimissa kehittämishankkeissa vuodesta 2007 asti.

Psyko- ja perheterapeutti Kristiina Väänänen on tehnyt asiakastyötä väkivaltaa kokeneiden naisten kanssa Vantaan turvakodissa 16 vuotta, joista viimeiset 8 vuotta kriisivaiheen jälkeistä pitkäkestoista psykoterapiatyötä.

Riitta Pohjoisvirta on kerännyt kokemuksensa riskin arvioinnin merkityksestä turvakotityössä, avopalveluissa ja työskentelyssä väkivallan tekijöiden kanssa Miehen tie -projektissa Oulussa. Hän on työstänyt Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen hankkeessa MARAK-mittaria Suomen oloihin.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kehittämispäällikkö Helena Ewalds koordinoi ja kehittää lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisytyötä kansallisella tasolla.

Hänellä on kokemusta myös paikallisesta ja kansainvälisestä kehittämistyöstä.

Helena Uusivuori on elänyt 15 vuotta väkivaltaisessa parisuhteessa ja on edelleen vainon kohteena. Hän tekee työtä väkivaltaa, etenkin parisuhde- ja lähisuhdeväkivaltaa, vastaan.

VTK Marianna Kanervo on työskennellyt projektipäällikkönä Monika-Naiset liitossa 2009–2010 väkivaltaa kokeneisiin turvapaikkaa hakeneisiin naisiin liittyvässä projektissa (Palmu-hanke).

KM, sairaanhoitaja Reet Nurmi on Monika-Naiset liiton toiminnanjohtaja ja tehnyt väkivaltatyötä vuodesta 1989. Hän on perustanut maahanmuuttajanaisten auttamiseen keskittyvän järjestön Monika-Naiset liiton, jossa muun muassa autetaan väkivallan uhreja matalan kynnyksen palveluilla.

FM, sosionomi Natalie Gerbert on Voimavarakeskus Monikan johtaja. Hän on tehnyt maahanmuuttajatyötä vuodesta 1996 ja väkivaltatyötä vuodesta 2001.

Hän on kehittänyt ja tarjonnut palveluja väkivaltaa kokeneille maahanmuuttajanaisille ja -lapsille.

Toimituskunta Sosionomi (AMK), EMDR-terapeutti Riitta Hannus on tehnyt asiakastyötä väkivaltaa kokeneiden naisten kanssa Oulun ensi- ja turvakodissa ja Rikosuhripäivystyksessä 14 vuotta. Hän on kehittänyt työmenetelmiä ja kouluttanut työntekijöitä perheväkivaltaan liittyvissä asioissa.

Sosiaalityöntekijä, psyko-, perhe- ja verkostoterapeutti Sirkku Mehtola on työskennellyt Kriminaalihuollossa ja sosiaalityössä sekä 10 viime vuotta väkivaltatyössä. Hän on Viola – väkivallasta vapaaksi ry:n toiminnanjohtaja, mutta työskentelee lisäksi väkivaltaa kokeneiden naisten kanssa päivittäin. Hän on mukana Ensi- ja turvakotien liiton Miina-projektissa.

Sosiaalikasvattaja, työnohjaaja Luru Natunen on tehnyt käytännön väkivaltatyötä muun muassa turvakodissa ja perhetyössä 20 vuoden ajan. Hän työskentelee Miina-projektin projektityöntekijänä Pienperheyhdistyksessä.

YTT Auli Ojuri on toiminut kouluttajana ja tutkijana väkivaltatyön kehittämistyössä ja useissa kehittämisprojekteissa Ensi- ja turvakotien liitossa vuodesta 1996. Hän toimii projektipäällikkönä Ensi- ja turvakotien liiton Miina-projektissa. Hänen väitöskirjansa käsitteli väkivaltaa kokeneiden naisten elämänkulkua ja selviytymistä.

235

SISÄLLYS artikkelit, kirjoittajat ja alaotsikointi

SISÄLLYS, artikkelit ja kirjoittajat 5

esip uhe y k silöl line n ja yh t e is k u n n a l l i n e n o n g e l m a

5

Auli Ojuri

236

osa y ks i vä k ivallan ulo t t u v u u d e t Parisuhdeväkivallan todellisuus

Parisuhdeväkivallan monet muodot

Minna Piispa

Pia Marttala

Katseilta piilossa 15 Suomalaiset tutkimukset 17 Kansainvälisten tutkimusten vertailua 19 Monimuotoisuus ja ajallinen vaihtelu 23 Apuun turvautuminen 25 Poliisille ilmoitetut rikokset ja henkirikokset 27 Suhtautuminen väkivaltaan 30

Väkivallan määritteleminen 37 Maailman terveysjärjestö 37 Yhdistyneet kansakunnat 38 Väkivallan oikeutus 40 Uhrin kokemus 41 Väkivallan kaava 43 Väkivallan talo ja turvallinen talo 45 Henkinen väkivalta 46 Hengellinen 48 Seksuaalinen 49 Taloudellinen 49

osa k ak s i vä k ivalt aa k o k e ne e n nai se n m u o t o k u v a Naiseuden narratiivit Merja Laitinen

Naiseus väkivallan prosesseissa 55

12 kertomusta parisuhdeväkivallasta 56

Rakastettu naiseus 60 Kiinnisidottu, alistettu ja kontrolloitu naiseus 61

Haavoitettu ja häpäisty naiseus 63

Äidillistetty naiseus 65 Yhteisöllistetty naiseus 66 Virallistettu naiseus 68 Valtaistettu naiseus 70 Sukupuolisensitiivinen väkivaltatyö 72

osa k o lm e vä k ivalt at yö n m o ninaisu u s Parisuhdeväkivallan varhaiset vaiheet Annukka Hulkko Parisuhdeväkivallan teoriaa 81 Aikaisemmat tutkimukset 85 Yksilö- ja fokusryhmähaastattelut 87 Tunteet ja käyttäytyminen 89 Yksilölliset tekijät 92 Parisuhdetekijät 96 Elämäntilanne 99 Päihteet ja mielenterveysongelmat 100 Ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen 102 Kokemuksellisuus 106

Miten selviytyä väkivallasta?

Kristiina Väänänen Uhrin selviytyminen 109 Lyhyt tie 110 Entisen elämän raunioilla 110 Lepoa, lämpöä, leipää ja lohtua 111 Ulkoinen ja sisäinen turvallisuus 112 Yhtenäinen tarina ja tulkinta 113 Pelko, syyllisyys, häpeä, viha ja suru 116 Sujuva arki 117 Puolison kohtaaminen oikeussalissa 118 Johdonmukainen kasvatus ja turvallinen arki 120 Pitkä tie 122 Trauman purkaminen 122 Mieli pyrkii tasapainoon 124 EMDR-menetelmän käyttö 128 Haavoitettu seksuaalisuus 128 Kehollisuus 130

237

Väkivallan riskien arviointi ja turvasuunnitelma Riitta Pohjoisvirta Katse peruutuspeiliin 133 Välineitä väkivallan riskin arviointiin 134 Vakava väkivalta 134 Tekijän arviointi 135 Tekijän asenteet 138 Turvasuunnitelma 139 Turvasuunnitelmalomake 141 Asuinpaikan suojaaminen 142 Lasten valvotut tapaamiset ja vaihdot 144

238

Miten työskennellään yhdessä?

Helena Ewalds Koordinointi 146 Kohti yhteistä polkua 148 Tavoitteet 149 Tieto, resurssit ja osaaminen 149 Uhrin turvallisuus 149 Paikallinen yhteistyö 150 Edellytykset 151 Yhteistyön moottori 152 Aktiivinen johtajuus 152 Eri näkökulmat 152 Yhteiset tavoitteet ja yhteinen ymmärrys 154 Asema ja valta 155 Yhteistyöosaaminen 155 Työntekijöiden tunnereaktiot 155 Edistävät ja estävät tekijät 156

Tanssin jälkeen Helena Uusivuori

Mieliala- ja nukahtamislääkkeitä sekä sympatiaa 159 Väkivallasta ei puhuttu 160 Tappouhkaukset olivat arkipäivää 161 Huolta, surua, pelkoa ja ahdistusta 161 Olen todistanut sanani oikeudessa 163 Elin psykologisella miinakentällä 164 Lähestymiskielto ei poista pelkoa 166 Hälytysjärjestelmä tuo turvaa 167 Elämä on lahja 168

osa ne ljä maaha nm uu t t ajat ja lä h i su hd e v äk i v a l t a Maahanmuuttajanaisen auttaminen Marianna Kanervo, Reet Nurmi, Natalie Gerbert Moninaisuus ja monietnisyys 173 Käsitykset väkivallasta 175 Väkivaltaa vaikea tunnistaa 178 Kunnia, häpeä ja väkivalta 180 Kunniaan liittyvä väkivalta 180 Pakkoavioliitto 183 Tyttöjen ympärileikkaus – sukupuolielinten silpominen 184 Väkivaltainen puoliso 185 Suomalaisen kanssa avioituneet naiset 185 Turvapaikanhakija- ja pakolaisnaiset 187 Työperäiset maahanmuuttajanaiset 189 Toisen sukupolven maahanmuuttajatytöt 190 Auttamisen haasteet ja tulkkaus 191 Maahanmuuttajanaisen kohtaaminen 192 Kunnioitus ja luottamus 193

239

osa v i i s i nais e n t yö nt e k ijä nä Tutkittua ja koettua Riitta Hannus

240

Mitä työ vaatii? 201 Miten asennoitua? 202 Lainsäädäntö 203 Uhri vai aktiivinen toimija 204 Omat kokemukset 205 Onko vastuu äidillä? 206 Lasten asiat 207 Miten luottamus rakentuu? 208 Avoimuudesta 209 Rajoista ja sopimuksista 209 Aidosta läsnäolosta 210 Empatiasta 210 Mikä haastaa ja raastaa? 211 Pelko 212 Hankala ja röyhkeä nainen 213 Vaikea irrottautuminen 214 Väkivaltainen nainen 216 Miten työ vaikuttaa työntekijään? 217 Sijaistraumatisoituminen 218 Synty ja seuraukset 219 Miten selviytyä työssä? 221 Henkilökohtaiset keinot 221 Kollegiaalinen tuki 222 Organisaation tuki 223 Positiivinen herkkyys 224

p oh d int a nais e n pit k ä m at k a

2 31

Sirkku Mehtola, Auli Ojuri

Kirjoittajien ja toimituskunnan esittely 234 SISÄLLYS, artikkelit, kirjoittajat ja alaotsikointi 236