Fiba 2/2010 by Fiba

FIBA

Sisällysluettelo:

Helsingin yliopiston arkeologian opiskelijoiden pää-äänenkannattaja. Julkaisija FIBULA ry.

Pääkirjoitus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 3 Minna Rönkä

79. lehti 20. vuosikerta ilmestyy 4 kertaa vuodessa Toimituskunta: Päätoimittaja: Minna Rönkä Toimittajat: Marko Marila Heini Pulli Rauno Nikula

Puhiksen patinat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 4 Anna Ylitalo Hei mekin sitsataan! . . . . . . . . . . . . . . . . . . 5 Heini Pulli Arkeologiaa vuonna 5000 . . . . . . . . . . . . . . 8 Terminator Abdullah abu El-Hanni Laitoksen henkilökunta ja tutkijat esittäytyvät . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 10 Fibulan historiallinen miekkailuseminaari . . 16 Aleksi Pienimäki Fuksihuumoria . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 21 Rauno Nikula

Yhteystiedot:

Fibulan ekskursio Pohjanmaalle . . . . . . . . 22 Minna Rönkä

Sähköposti: minna.ronka@helsinki.fi

Niksi-Fiba . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 26 Minna Rönkä

Postiosoite: Fibula ry./Fiba KulTu/Arkeologian oppiaine PL 59 00014 HELSINKI

Relocating cultural evolution: toward a melioristic paradigm of love in archaeology . . . . . . . . . . . . . . . . . . 28 Marko Marila

Paino: Picaset

Puuhavesipähkinä . . . . . . . . . . . . . . . . 32 Niko Anttiroiko Kuolema. 1. opintopäiväkirja . . . . . . . . . . 34 Rauno Nikula Etukansi: Miekkailija Tyyne Takala

ISSN 1237-2084

Takakansi: Sarjakuva Lauri Mäntylä

Pääkirjoitus

Minna Rönkä

oukokuu on saapunut ja tuonut mukanaan odotuksen kesästä - vihdoin voi heittää tenttikirjat nurkkaan pölyyntymään ja karata kentälle. Mullan tuoksu, purkkitonnikalan lukuisat variaatiot, kastematojen salaiset viestit - kuinka olenkaan kaivannut teitä! Valitettavasti joidenkin meistä täytyy ainakin alkukesästä tyytyä kaivelemaan omassa puutarhassa, sillä kaivausten runsauden sarvi ei tänä vuonna näyttäisi olevan kovinkaan runsas. Ei saa silti heittäytyä epätoivoon, sillä joka päivä saattaa sähköpostissa odottaa juuri se työtarjous, jota olet koko ikäsi vartonut. Toisinaan epävarmuus kesän kaivauksista kasvaa niin suureksi, että sitä ajautuu hakemaan kaiken maailman kummallisiin, tai jopa ”oikeisiin” kesätöihin. Sitten jos sellaisen saa, niin eiköhän niitä kaivauksiakin ala ilmaantua, kun on jo lupautunut työskentelemään muualla koko kesän. No, onneksi niitä oikeita töitäkään ei saa liian helposti. Talvisin aina tuppaa unohtamaan, mikä siinä maassa möyrimisessä oikein viehättää. Selkä kipeä, hyttysiä, palanut niska, multaiset kynnenaluset onko meidän arkeologien käsitys mukavasta jotenkin kieroutunut? Jostain syystä kevätaurinko onnistuu aina sekoittamaan pään niin, alkaa haikailla edellämainittujen vitsausten perään. Itse voin paljastaa, että kaikista kenttätöihin liittyvistä asioista kaipaan eniten kastematoja. Niitä kivoja, vekkuleita kavereita, joita saa koko ajan olla pelastamassa seulasta ja toisten pelkkojen alta. Olen suunnitellut tekeväni oppaan matoystävällisestä kaivamisesta. Liitteeksi voisin laittaa johdatuksen matojen sielunelämään ja madoista ennustamiseen. Viimeksi mainittu on taito, jonka vain harvat ja valitut osaavat ja yhtä harvat ymmärtävät. Valitettavaa, mutta totta - madot eivät nauti yhteiskunnassamme asiaankuuluvaa arvostusta. Kuitenkin jo vuonna 1881 Charles Darwin julkaisi viimeiseksi jääneen teoksensa, joka koski - mitäpä muuta kuin matoja. Darwin huomasi sen, mitä monet eivät vieläkään tunnu hyväksyvän: matojen rooli maailmanhistoriassa on huomattava. Arkeologien erityisesti tulisi arvostaa matoja, sillä on suurelta osin matojen ansiota, että arkeologinen aineisto on hautautunut maan uumeniin ja säilynyt meidän päiviimme. Pitäkää tämä mielessänne tänäkin kesänä, kun teroitatte niitä pelkkojanne.

Fiba 2/2010

Puhiksen patinat

Anna Ylitalo

uheenjohtajana oppii monia hyödyllisiä asioita. Jossain vaiheessa huomaa päätyvänsä jatkuvasti kummallisiin tilanteisiin ja löytää itsensä esimerkiksi huudattamasta parituhatpäistä yleisöjoukkoa eduskuntatalon edessä, kinastelemasta kylterien kanssa leikkirahoista, kiskomasta teekkareita ylös suihkulähteestä tai kantamasta kilojen painoisia boolitarpeita ylös viidenteen kerrokseen ”yleisen edun” nimissä. Ensimmäisten joukossa mieleen kristallisoituvat myös asiat, jotka liittyvät olennaisena osana selviytymiseen ja ajankäytön hallintaan. Ennen pitkää tajuaa olla järjestämättä kokouksia aamuksi, jos edellinen ilta on sattunut kulumaan jossakin arvokkaassa akateemisessa juhlatilaisuudessa eräässä huokean oluen Mekassa. Toisinaan taas aamuyön viimeisinä tunteina esityslistoja laatiessaan tulee ajatelleeksi, että asioita voisi joskus tehdä ajoissa. Puheenjohtajana oppii olemaan ylpeä opiskelutovereistaan ja kiitollinen tarmokkaista apukäsistä. Kiitoksia erinomaisesti menneistä sitseistä, hauskasta vapusta ja kokonaisuudessaan mainiosta kevätlukukaudesta! Kevät on osaltaan päättymäisillään, mutta vuoden aikana tulee vielä tapahtumaan. Arkeologian oppiaineeseen ollaan parhaillaan valitsemassa uutta lehtoria ja opiskelijoiden mielipiteet tulevat pysymään esillä valintaa tehdessä. Pyydän jokaista olemaan valveilla ja tuomaan kantansa esille, kun asiaa käsitellään. Syksyllä puolestaan laitoksen tiloissa pyörii jälleen joukko uusia naamoja tutustumassa yliopistoelämään. Toivotetaan tulevat SUPERfuksit tervetulleiksi ja autetaan heitä kannustavasti eteenpäin arkeologisen tiedon valtateillä!

Puheenjohtaja kiittää, kuittaa, kumartaa ja karkaa kesäksi Kreikkaan. Kivaa kevättä, kaunista kesää ja sähäkkää syksyä kaikille! Fibulisteja mielenosoituksen melskeissä

Hei mekin sitsataan!

Teksti: Heini Pulli Kuvat: Aino Kuhmonen

orstaina varhain aamulla 8.4 kokoontuivat urheat ja ennakkoluulottomat hallituslaiset järjestämään Fibula ry:n ihka ensimmäisiä sitsejä. Ihan ongelmitta päivä ei kuitenkaan lähtenyt käyntiin. Kauppa-auto oli teillä tietämättömillä eikä Alina-salin avaimiakaan kuulunut. Myöhemmin myös selvisi, että astianpesukone oli sanoutunut irti omasta urakastaan. Lannistumatta järjestelyjä kuitenkin jatkettiin ja vara-autokin löytyi, ja niin alkoi armoton ruuan ja juomien rahtaaminen. Osa porukasta puolestaan lähti metsästämään, ei boolimaljoja, vaan arkeologeille tutumpia ämpäreitä. Puoli tuntia ennen juhlijoiden saapumista järjestelyt saatiin kutakuinkin valmiiksi. Keittiössä vieraita odotti kolmen ruokalajin herkkuateria, pöydät oli katettu ja koristeltu ja viinisiili ja mammutti asetettu niitä vartioimaan. Seinällä komeili suurin kirjaimin Kuinka monta fibulistia tarvitaan kaatamaan viiniä? Vas- “Fibula”. Koristeiksi oli taus: vähintään kolme. Yksi kaataa ja kaksi muuta lukevat tuotu myös kaksi miekpöytäkarttaa.

Fiba 2/2010

kaa ja booliämpärien vierestä löytyi hämmentävä hanallinen jalka. Kun juhlat viimein alkoivat, uuden ilmeen saanut Alina-sali täyttyi lauluista, joita yli 40:n osallistujan voimin laulettiin. Helsinkiläisten arkeoloMauno Mammutti sitsipöydällä kunniapaikalla, josta se saattoi gian opiskelijoiden tarpeen tullen naukkailla vierusfibulistien viinashotteja. lisäksi osallistujia oli myös muista ainejärjestöistä, ja olipa yksi opiskelija tullut Oulusta asti. Fibulan oma lauluvihko oli valmistunut juuri parahiksi juhliin, ja se sisälsi vanhojen sitsiklassikoiden li-

Alkumaljaksi sai kauhoa arkeologityyliin ämpäristä marjaista boolia

Sitsauskansa kauniisti kurissa ja

säksi arkeologishenkisiä kappaleita, kuten PMMP:n “Rusketusraidat”-kappaleesta tuunattu “Kaivauskuopat”. Eikä sovi unohtaa myöskään Pentti Saarikosken aikoinaan runoilemaa viisautta “Tule ylös sieltä kuopasta arkeologi, älä kaivele menneitä”.

Oululaiset kollegamme lahjoittivat meille upean Party Alias-pelin.

järjestyksessä (vielä).

Laulujen välissä kiirehdittiin syömään toiveikkaana, että ruoka olisi vielä lämmintä. Puheita pidettiin ja uusia lauluja toivottiin. Loppuillasta pöydät kasattiin sivuun ja oma dj:mme valtasi estradin. Kaiken kaikkiaan tunnelma sitseissä oli mitä loistavin. Tapahtuma jää historiaan ensimmäisenä, vaan ei suinkaan viimeisenä. Keskivertoa suuremman kaivausalueen kokoinen kiitos kaikille osallistuneille! □

Illan pide tessä juhla kansa lev dellen nii ittäytyi ta n villisti, nssilattia ettei kame lle pyöräh ra ollut p ysyä perä ssä.

Fiba 2/2010

Arkeologiaa vuonna 5000

Löytö Moskovan kalifikunnasta vuonna 5000 jaa. Ylipapin vyö ja sen koriste (kuvassa ennallistus)

yhmämme teki kaivauksia Moskova-nimisen kaupungin alueella, joka oli Bysantin uusi keskus sen jälkeen, kun ottomaanit olivat valloittaneet Konstaninopolin. Kesällä v. 5000 ryhmämme kaivoi Kreml-nimisen paikan lähellä, joka on ollut ilmeisesti jonkinlainen kulttikeskus. Ennen löydön esittelyä on syytä kertoa tärkeimpiä tapahtumia vuosien 1600 jaa. ja 3500 jaa. väliseltä ajalta. Kirjallisuudesta on löydetty viitteitä siitä, että Romanov -niminen kansa asui laajalla alueella alkaen Itä-Euroopasta ja jatkuen aina silloisen Siberia-nimisen alueen yli Tyynen Valtameren rannikolle saakka,

kuitenkin niin, että Nipponin keisarikunta jäi jo toisen kulttuuripiirin alueelle. Samoin Mao-niminen kulttuuripiiri nykyisen Shanghain ympärillä jäi uuden Bysantin (ts. Romanov-kansan) kulttuuripiirin ulkopuolelle. On löydetty selkeitä viitteitä siitä, että noin 1900 jaa. tai hieman sen jälkeen romanovilaiset hylkäävät entisen uskontonsa jostakin tuntemattomasta syystä ja siirtyvät palvelemaan ainakin kahta eri jumalaa. Suurelta alueelta on löydetty Lenin-nimisen pakanajumalan patsaita. Lisäksi on löydetty Stalin-nimisen pakanajumalan patsaita erilaisista temp-

peleistä; joistain on löytynyt jopa kymmeniä patsaita. Eräät tutkijat ovat sitä mieltä, että löydetyt patsaat on varastoitu jonkinlaisiin pronssivarastoihin, koska materiaali oli tuohon aikaan kallista. Itse en usko tähän varastoteoriaan, vaan olen sitä mieltä, että paikat olivat jonkin toisen lahkon temppeleitä. British Museumissa säilynyt aineisto viittaa siihen, että oli olemassa myös kolmas jumala, jota palveltiin ja joka olisi ollut Marx-niminen. Mielenkiintoista on, että naispuolisia jumalattaria ei ole löytynyt, joten kulttuuri on ollut hyvin patriarkaalinen. Tästä on vain yksi poikkeus. Moskovan alueelta tunnetaan Vera Muhina-nimisen jumalattaren patsas. Kyseinen naishahmo (tosin ennallistus) pitelee kädessään jonkinlaista käyrää sapelia, joten kyseessä on voinut olla jonkinlainen sodanjumalatar. Tämä mielenkiintoinen sapeli esiintyy myös löydössämme. Esine on kuvassa ennallistettu sen entiseen käyttötarkoitukseen. Voimme päätellä, että kyseessä on ylipapin vyö. Metallityö on sangen taidokasta, ja esine on muodoltaan koverankupera (leveys 5 cm ja korkeus 4 cm). Metalliesine on siis ollut jonkinlainen ylipapin arvoa kuvastava symboli. Siinä on myös mukana emalinen, punainen tähti sekä aikaisemmin mainitsemani käyrä sapeli oikealla puolella ja sen poikki kulkeva ylipapin nuija, jollaista käytettiin kokouksissa. Metallinen solki kuvaa

hyvin todennäköisesti pyhän kuusen (Picea abies) oksia. Kuusi oli romanovilaisille pyhä ja puun edessä uhrattiin sapelilla vihollisia. Koristelu on tehty käsityönä pakottamalla kuperalta puolen, jolloin se on jättänyt sangen kauniin pinnan. Punaisen tähden arvellaan viittaavaan planeetta Marsiin, jonne perustettiin ensimmäisiä pysyviä siirtokuntia obamalaisten kanssa noin 2500 jaa. Tähden perusteella on tehty myös johtopäätöksiä, vanhaan kansantarinaan perustuen, että Lenin olisi laskeutunut avaruudesta pelastamaan romanovilaiset Bysantin ikeeltä. Tätä voidaan kuitenkin pitää vain olettamuksena, koska emme voi tutkimuksessa turvautua liikaa hyvinkin epäluotettaviin tarinoihin. Nuija on siis vallan symboli ja sapeli taas sodan symboli. Esinettä säilytetään nykyisin Delhin kansallismuseossa. Löytö on ajoitettu sangen tarkasti vuoteen 2400 jaa. Löytönä esine on arvokas, ja se on antanut uutta tietoa ko. kulttuurista ja ajasta. Tutkimuksesta on julkaistu laajempi artikkeli tieteellisessä julkaisussa nimeltä “Mennyt maailma”. Tutkimusryhmän puolesta Terminator Abdullah abu El-Hanni, kortteliarkeologi, Espoon kalifikunta.

Fiba 2/2010

Laitoksen henkilökunta ja tutkijat esittäytyvät

opelian F-rapussa pyöriessä törmää tuttujen opiskelijoiden ja luennoitsijoiden lisäksi välillä sellaisiin naamoihin, jotka kyllä muistaa nähneensä usein kopiohuoneessa, mutta joista ei oikeastaan tiedä kuin nimen, jos sitäkään. Laitoksen henkilökunta ja tutkijat saattavat jäädä vieraiksi muillekin kuin fukseille. Fibassa heitä esiteltiin edellisen kerran neljä vuotta sitten, mutta koska niin opiskelijat kuin laitoksen porukkakin on jo ehtinyt jonkin verran vaihtua, Fibalta toivottiin uutta esittelykierrosta. Otos ei ole täydellinen, sillä vain osa lähetti esittelyn Fibaan ajoissa. Jos esittelyjä tulee lisää, julkaisemme ne seuraavissa numeroissa. Mika Lavento Minusta tuli varmaan arkeologi siksi, että alan monipuolisuus veti puoleensa. Olin tullut yliopistoon opiskelemaan arkeologiaa vuonna 1981, tuon ajan tavan mukaan historian pääsykokeen kautta. Toinen pääaineeni oli musiikkitiede, johon olin myös pyrkinyt. Olin hahmottanut yliopiston merkityksessä universitas; yliopisto ei ollut minulle paikka, josta valmistutaan nopeasti vain ammattiin, vaan se oli koulusta poikkeava, ajattelijoiden miljöö, jossa oli mahdollista nähdä asioita laajemmin, opiskella eri tieteitä ja tutustua ainakin itselleni houkuttelevaan uuteen maailmaan. Ehkä olin ajatellut, että esimerkiksi historian opiskelu voisi valmistaa ammattiinkin, mutta ennen valmistumista minulla olisi mahdollisuus kokeilla muitakin vaihtoehtoja, joista arkeologia tuntui yhdeltä. Opintojeni edetessä historian painoarvo kutistui silmissäni ja arkeologian merkitys kasvoi. Arkeologiaan oli mahdollista kytkeä filosofian, taiteiden ja luonnontieteiden opintoja onnistuneesti ja aina tuntui siltä, että uusia mahdollisuuksia avautui jatkuvasti. Lisäksi – yliopistossa ulkoiset voimat eivät määränneet tekemisiäni, vaan vapaus ja vastuu olivat itselläni.

Museoviraston kenttätyöt tulivat minullekin eteen ja sain tutustua kaukaiseen menneisyyteen Suomen eri alueilla. Hahmotin 1990-luvun alussa sekä yliopiston että Museoviraston tutkimuksen kiinnostavaksi, mutta koska minulle tarjoutui mahdollisuus tulla assistentiksi arkeologian laitokselle, tartuin tähän tilaisuuteen. Tärkeä lähtökohta oli Muinais-Saimaan alueen tutkimusprojekti. Se antoi tuntuman arkeologisiin menetelmiin ja niiden mahdollisuuksiin. Yliopiston kautta avautuivat myös yhteydet muuhun maailmaan. Jo 1991 sain osallistua tutkimuksiin Keski-Volgan alueella ja siitä lähtien olenkin ollut lähes joka vuonna ulkomailla erilaisissa tehtävissä. Keskeisiä alueita ovat Venäjän lisäksi olleen Finnish Jabal Haroun -projektin kautta Jordania sekä eri pohjoismaisten projektien kautta Kreikka. Monien vaiheiden jälkeen olen päätynyt arkeologin oppiaineen professoriksi. Tehtävä on vaativa. Oppiaineemme on pieni, mutta sen tehtäväkenttä kattaa laajimmillaan koko maailman, menneisyydestä nykyisyyteen. Olen iloinen siitä, että oppiaineen opiskelijat ovat monipuolisia, oma-aloitteisia ja valmiita rohkeisiin kokeiluihin. Se vastaa minunkin ihannettani tutkijasta. Hahmotan maailmaa lähtökohtaisesti sellaisena, josta avautuu koko ajan kiinnostavia kysymyksiä. Valmiita vastauksia pyritään usein tarjoamaan meille, mutta tähän on syytä suhtautua kriittisesti. Oikeus ja rohkaiseminen omaan ajatteluun on ja pitäisi vastaisuudessakin olla yliopiston keskeisiä anteja.

Olen Tuija Kirkinen, arkeologian amanuenssi, ja olen työskennellyt yliopistolla vuodesta 1991. Aloitin yliopistourani jo opiskeluaikanani valtionhallinnon harjoittelijana laitoksen Muinais-Saimaa -projektissa, jossa tein myös graduni. Olen sittemmin jatkanut laitoksella projektisihteerinä, tutkimusavustajana, Suomen Akatemian tutkijana, assistenttina ja nyt siis amanuenssina. Siviilissä olen 46-vuotias malminkartanolainen perheenäiti, ja porukkaani kuuluu 9-vuotiaan Tuuli-tyttären ja yliopistossa tietotekniikkapäällikkönä työskentelevän puolisoni Teon lisäksi Leyla-kissa, Musti-koira ja purkillinen kaloja. Vapaa-aikoinani harrastan joogaa ja uin, luen ja teen käsitöitä - olen suorittanut myös kutojan tutkinnon ja olkkariini on tungettu kangaspuut - sekä olen intohimoinen kesämökkeilijä. Arkeologian puolella kiinnostukseni liittyvät ihmisen ja ympäristön väliseen suhteeseen, tällä hetkellä mm. ekokriittiseen tutkimussuuntaukseen sekä paikkatietojärjestelmien käyttöön arkeologiassa. Ominta aluettani on Itä-Suomi rautakauden näkövinkkelistä tarkasteltuna. Väännän aiheesta myös väitöskirjaani rauhalliseen tahtiini :-) Laitoksella tehtäviini kuuluvat erityisesti opintohallintoon liittyvät tehtävät eli opetuksen ja tutkintovaatimusten suunnittelu ja koordinointi, opintoasioiden ohjaus, HOPSit ja työelämäasiat. Opetuksen osalta vastaan HOPSien ohella kandivaiheen harjoittelusta ja työelämäorientaatiosta,

Fiba 2/2010 proseminaarista ja aineistotuntemuskurssista sekä vaihtuvista erikoiskursseista. Erityisenä sydämenasiana on fuksien ohjaus. Kuulun myös laitoksen opetuksen kehittämisryhmään ja olen siis mukana suunnittelemassa uuden uljaan laitoksemme yhteistä opetusta. Edellisten lisäksi on koko joukko vaihtuvia sekalaisia tehtäviä oppimateriaalien tuottamisesta tapahtumien järjestämiseen ja erilaisiin yhteistyöhankkeisiin ja projekteihin.

Tuija Rankama Olen arkeologian dosentti ja työskentelen tällä hetkellä akatemiatutkijana LaPio (Lapin pioneerit – Pohjois-Lapin varhaisin postglasiaalinen asutus) –projektissa. Projekti keskittyy Utsjoen Vetsijärven Sujalan varhaismesoliittiseen asuinpaikkaan ja sen yhteyksien ja seurauksien tutkimiseen. Tutkin mm. Luoteis-Venäjän ja Skandinavian varhaisia säleteknologioita, uusien alueiden asuttamista ja ihmisen sopeutumista uudenlaisiin ympäristöolosuhteisiin. Olen opiskellut arkeologiaa Helsingin yliopistossa (FM, FL), Birminghamin yliopistossa Englannissa (MA) ja Brown Universityssä Yhdysvalloissa (PhD). Kenttätöitä olen tehnyt sekä Suomessa, Englannissa että Alaskassa. Vaikka tein graduni eteläsuomalaisesta kivikautisesta asuinpaikasta ja keskityin siinä keramiikkaan, tutkimusteni painopiste on sen jälkeen ollut Pohjois-Lapissa ja kiviteknologiassa. Lisensiaatintyöni tein Utsjoen Ala-Jalven varhaismetallikautisen asuin- ja kiventyöstöpaikan kiviteknologiasta ja väitöskirjani Tenojoen vesistöalueen ympäristönkehityksestä jääkauden jälkeen ja ihmisen sopeutumisesta ympäristön muutoksiin. Sen jälkeen olen kirjoittanut mm. stratigrafian tutkimisesta, kulttuurikerroksen rakentumisesta, peuran esihistoriasta, kvartsin analysoinnista, ja Sujalan säletekniikasta.

Minua kiinnostavat antropologinen arkeologia, kulttuurin heijastuminen ihmisen tavassa käsitellä kiveä, esihistoriallisten metsästäjä-kalastajien elämäntapa ja sopeutuminen, arktisen alueen ja pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsästäjä-kalastajakulttuurit, esihistoriallisen arkielämän rekonstruointi ja mikroarkeologia eli yksittäisten tapahtumien tai tapahtumaketjujen selvittäminen, sekä myös kulttuurikerroksen muodostuminen ja kaivaustekniikat. Minua eivät kiinnosta typologia ja esihistorian kirjoittaminen. Tutkimuksen ohella toimin jatko-opintojen ohjaajana ja opetan ajoittain kiviteknologiaa. Vapaa-aikana (mitä se on?) juoksen agilitykentällä, laulan kuorossa ja tongin puutarhassa. Jarmo Kankaanpää Työskentelen yliopistotutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa, Lapin varhaisinta asutusta tutkivassa Lapin Pioneerit -projektissa (LaPio). Graduni (Helsingin yliopisto) oli arkeologialla höystettyä kulttuuriantropologiaa ja väitöskirjani (Brown University, Yhdysvallat) kulttuuriantropologialla höystettyä arkeologiaa. Sekä graduni että väitöskirjani käsittelivät eskimokulttuureja. Olen työskennellyt Museoviraston tutkijana sekä yliopiston ja oman projektin palkkalistoilla pääasiassa Pohjois-Suomessa, etenkin Enontekiöllä, Utsjoella ja Inarissa. Ulkomaista kaivauskokemusta on Alaskasta. Olen myös toiminut kulttuuriantropologian vs. professorina Oulun yliopistossa sekä luennoinut eskimokulttuureista ja metsästäjä-keräilijöistä Oulussa ja Helsingissä. Lisäksi olen tehnyt käännöstöitä (suomi – englanti), pääasiassa Museovirastolle ja eri museoille. Opiskeluaikana elätin itseni ammattimuusikkona, mutta se puoli on jäänyt nykyään pelkäksi harrastukseksi. Olen kiinnostunut mm. arktisista ja subarktisista alueista, esihistoriallisista ja historiallisista metsästäjä-keräilijäkulttuureista, varhaiskantaisesta teknologiasta, tilastollisesta analyysistä sekä etnoarkeologiasta. Viime aikoina LaPio-projektin tutkimukset Utsjoella ja Varankivuonon alueella ovat vieneet mielenkiintoa Venäjän ja Norjan varhaisen mesoliittisen kivikauden suuntaan.

Satu Koivisto Päädyin arkeologiksi ”keittiön kautta”. Syynä siihen oli, että ylioppilaskirjoitusten jälkeisessä lamaannuksessa en oikein tiennyt mitä elämälläni tekisin ja kaksi viikkoa ennen pääsykokeita lähikirjastostani löytyi ainoastaan kansatieteen pääsykoekirjat. Ensimmäisinä vuosina opiskelin kulttuuriantropologiaa, Pohjois-Amerikan tutkimusta, arkeologiaa ja jonkin verran kansatiedettä. Muissa aineissa ei järjestetty juurikaan opetusta, joten arkeologian konkreettinen puoli

Fiba 2/2010 aineistotuntemuksineen, ekskursioineen ja opetuskaivauksineen veti puoleensa. Myös opiskelijoissa ja henkilökunnassa piilevät suuret persoonallisuudet, kuten Ari Siiriäinen ja Elvi Linturi, pitivät huolen siitä, ettei luennoilla tullut aika pitkäksi ja tuskin maltoin odottaa seuraavaan kertaan. Jäin sitten sille tielle, enkä ole katunut päivääkään. Jo varhain pääsin joka kesä kaivauksille: Museovirastolle pääsi piirtäjäksi 90-luvulla jo toisen vuoden opiskelijana ja totuin jaksottamaan opintoni siten, että osan vuotta olin kentällä tai tein jälkitöitä ja loput opiskelin intensiivisemmin. Pääsin myös mukaan monivuotisille suokaivauksille Yli-Iin Purkajasuolle, joka lopulta viitoitti tutkijantieni. Suossa kahlatessa ja 5000 vuotta vanhoja puuesineitä ylös nostaessa ymmärsin ihan oikeasti suoarkeologisten aineistojen ainutkertaisuuden ja suuren lähdearvon. Valmistumisen, pitkän työrupeaman kenttäarkeologina ja parin lapsen jälkeen päädyin vihdoin tekemään aiheesta väitöskirjaa. Aloitin laitoksella fuksina tutkijakoulussa helmikuun alussa 2010 ja työskentelen täällä vuoden loppuun saakka Petro Pesosen sijalla, joka on tämän vuoden kiinni akatemian Argeopop-projektissa. Pyrin jatkamaan työtä täällä pitempäänkin, jos vain apurahojen jakajat ovat suopeita. Aiheeni on siis tuo myöhäisneoliittinen kalastuspaikka Yli-Iissä sekä laajemmin suoarkeologiset aineistot meillä ja lähialueilla. Monet opiskelijoista tuntevat minut parhaiten kenttätöiden tai opetuksen kautta. Vuosien saatossa kenttätyökuukausia on kertynyt monen vuoden edestä ja ainakin omasta mielestäni olen saavuttanut melko hyvän käsityksen Suomen maankuoren lajien kirjosta ja kaupan päälle monenmoisista muinaisjäännöksistä ja löytöaineistoista. Itseäni kiinnostavat edellä mainittujen suojuttujen lisäksi muutamat aikakaudet, alueet tai erityiskysymykset, jotka tipahtavat aina säännöllisin väliajoin takaraivosta työpöydälle: myö-

häismesoliittinen aika Suomessa ja tuon ajan asutus, resurssit ja hautaaminen, Pohjanlahden rannikko kivikaudella ja vähän myöhemminkin sekä ihan peruskaivaustekniset setit, muinaisjäännökset erilaisissa ympäristöissä, sopivien menetelmien kirjo ja valinnan vaikeus, prospektointimenetelmät sekä kenttätöiden laatuvaatimukset. Nuo viimeisenä mainitut asiat varmaankin kumpuavat kenttätyöhistoriastani ja olen ihan oikeasti sitä mieltä, että kaivaukset täällä Suomessa voisi tehdä paremmin ja järkevämmin, kun mietittäisiin asioita ennakkoon vähän perusteellisemmin. Ja koska Fiban toimituksesta vihjattiin, et foto olis kans kiva, niin kuvassa aika vauhdikas maailmannainen palaamassa tutkimusretkiltään. Nyt kun tunnistaminenkin helpottuu, niin tule rohkeasti nykimään hihasta ja kyselemään tänne kulmahuoneeseen, jos löydät jutustani jotain itseäsi kiinnostavaa.

Hei, Olen Teija Alenius ja työskentelen arkeologian laitoksella projektitutkijana. Erikoisosaamistani on järvien pohjasedimenteistä tehtävät tutkimukset, erityisesti siitepölyanalyysi. Olen valmistunut filosofian maisteriksi, pääaineenani biologia, Joensuun yliopistosta vuonna 1998. Filosofian tohtoriksi valmistuin Helsingissä vuonna 2007. Väitöskirjani kuului geologian ja paleontologian tieteenalaan. Viimeisen 1.5 vuoden ajan olen työskennellyt Suomen Akatemian rahoittamassa SEAS – tutkimusprojektissa ”Asutus ja elinkeinot meren äärellä 500 eKr – 1700 jKr”. Syksyllä käynnistyvässä tutkimuksessa ”Kouvolan seutu muinaisuudessa - Korpea vai kaskenkaatajaia” selvitän paleoekologian keinoin varhaisinta maankäyttöä, viljelyn ja laidunnuksen alkua ja kehittymistä Huhdasjärvellä.

Fiba 2/2010

Fibulan historiallinen miekkailuseminaari Aleksi Pienimäki

Jakomäessä ovi renessanssin Pohjois-Italiaan – ja ehkä kauemmaskin

uusisataa vuotta sitten Pohjois-Italiassa muuan Fiore dei Liberi oli saanut valmiiksi aikansa kattavimman kamppailumanuaalin, Flos Duellatorumin. Manuaali sisälsi kasapäin kuvitettuja kamppailutekniikoita haarniskoituna ja haarniskoimattomana, miekalla, sotavasaralla, tikarilla, keihäällä, hevosen selässä ja jalkamiehenä, sekä näiden kaikkien eri kombinaatioina.

Aikanaan Fioren opissa kävi lukematon määrä ritareja, aatelisia ja muuta hienoa väkeä, joiden velvollisuudeksi katsottiin oman kunnian puolustaminen asein tarvittaessa vaikka kuolemaan saakka. Oppilaista monet Fiore mainitsee nimeltä, ja tähän joukkoon kuuluu useampikin aikanaan hyvin tunnettu ritari ja miekkamies, kuten condottierikapteeni Mantoan Sir Galeazzo. Sittemmin tähän kunnioitettavaan joukkoon on liittynyt lukematon määrä historiahulluja, miekkahulluja, larppaajia ja muita friikkejä, sekä jokunen ihan varteenotettava kamppailulajiharrastajakin – ja nyt myös täysi salillinen Helsingin yliopiston miekkailusemmalaisia. Lauantaiaamuna 17.04 reilu parikymmentä opiskelijaa suostui uhmaamaan kevätkiireitään ja astumaan Jakomäkeen SESH:in (School of European Swordsmanship Helsinki) miekkailusalille järjestettyyn aika-avaruuspoimuun. Nämä urheat sielut kohtasivat (Fiorea vapaasti lainaten) toisensa vieraassa paikassa laittaen toivonsa vain Herraan, miekkailun taitoon, itseensä, ja salilta lainaksi saamaansa teräksiseen miekkaan. Ja Herran nimeen, kaikki kaksikymmentäkaksi säilyttivät kunniansa ja selviytyivät ilman vammoja. Amen!

Vakavaa tutkimusta, mutta tunteella Guy Windsorin 2000-luvun alussa perustaman koulun tarkoituksena on opettaa erilaisten historiallisten aseiden mahdollisimman autenttista käyttöä Fioren ja muiden ammoin kuolleiden miekkamiesten opetusten pohjalta. Tehtävä ei ole helppo – miekkailumanuaaleja ei kirjoitettu aloittelijoille, ja koska miekkailun elävä perinne lähestulkoon katkesi Euroopassa tuliaseiden leviämisen myötä, pursuavat manuaalit nykylukijalle täysin outoa termistöä ja symboliikkaa. Vanhat manuaalit alkoivat aueta vasta muutama vuosikymmen sitten, kun modernin miekkailun ja kamppailulajien parissa kasvanut väki kiinnostui niistä. Seminaarin tarkoitus oli ammentaa tästä pari vuosikymmentä jatkuneesta tunteen palolla tehdystä tutkimuksesta, ja hieman valottaa arkeologi- ja historiantutkimuspiireissä aseiden käytön kohdalla vallinnutta mustaa aukkoa. Don’t do anything I don’t tell you to do! Koska seminaarin osallistujajoukko koostui lähes yksinomaan ihmisistä, jotka saisivat miekan ensi kertaa eläessään käteensä, oli seminaari aloitettava perusteista:

Fiba 2/2010

Kaksi miekkailijaa taistelun pyörteissä. Kumpi nousee oveluudellaan ja nopeudellaan voittajaksi?

turvallisuus ennen kaikkea, tehkää vain sitä mitä on neuvottu tekemään, ja silloinkin sellaisella nopeudella, että hallitsette tilanteen varmasti alusta loppuun – ja muistakaa kysyä aina, jos jokin jää epäselväksi! Esikuvilleen uskollisiin teräksisiin harjoitusmiekkoihin on suhtauduttava niiden vaatimalla terveellä kunnioituksella, vaikkeivät ne teräviä olekaan.

verrattuna hurjasti enemmän kehonhallintakykyä, sekä liikkeen, voiman ja tasapainon ymmärrystä. Myös Fiore oli tästä erittäin tietoinen, ja Flos Duellatorum onkin pullollaan teoriaa ja sen muistamista auttavaa symboliikkaa: Prudentia, audatia, celeritas, fortitudo – vieläkö semmalaiset muistatte ne pienet eläimet harppeineen, nuolineen ja torneineen?

Ensimmäisenä käytännön harjoituksena alkulämmittelyn jälkeen semmalaisten oli opeteltava kävelemään uudelleen. Miekkataistelu vaatii arkipäiväisiin askareisiin

Uusia kokemuksia, hedelmällistä vuoropuhelua

Seminaarista muodostui akateemisen luonteensa vuoksi voimak-

kaasti lähdepainotteinen. Melkein yhtä paljon aikaa kulutettiin kontekstin ymmärtämiseen kuin itse treenaamiseen. Saimme vastauksen ensiarvoisen tärkeisiin kysymyksiin siitä, kuka manuaalit on kirjoittanut, milloin, miksi ja kenelle. Samalla tultiin tehneeksi mielenkiintoinen kurkistus 1400luvun alun myrskyisen Euroopan ja Pohjois-Italian kunniastaan tarkan eliitin anteeksiantamattomaan, mutta samalla oudolla tavalla kiehtovaan maailmaan. Kahden päivän aikana ehdimme tehdä myös aimo annoksen käytännön harjoituksia, ja vaikka muistettavaa tuona aikana tuli välillä jo yli äyräiden, vasta raapaisimme Flos Duellatorumin pintaa. Tutuiksi kävivät kuitenkin miekan käytön, hyökkäämisen ja puolustamisen periaatteet, sekä Fioren käyttämän järjestelmän hassun kuuloiset peruskäsitteet: Rompere e Scambiare di punta, Posta Frontale, Posta Longa, Tutta Porta di Ferro, Posta Dente di Cengiaro, Mandritto Fendente, Meza Volta… Vaikea uskoa, että tässäkin siansaksassa keskiaikainen ihminen näkee selkeän muistijärjestelmän. Taistelun kontekstilla on valtava merkitys itse taistelun kulkuun, ja niinpä niin manuaalien kuin eri kamppailulajienkin opetukset saattavat poiketa toisistaan yllät-

tävän paljon. Tämä huomattiin myös verrattaessa joidenkin seminaariin osallistuneiden japanilaisten lajien harrastajien kokemuksia Fioren opetuksiin – jo sillä, mikä lajissa lasketaan osumaksi, on valtava vaikutus oppilaiden treenaustottumuksiin. Hyvä tai oikea tapa harjoitella on erittäin vaikea käsite määriteltäväksi, ja mutkistuu entisestään, jos lajin olisi tarkoitus olla historiallisesti mahdollisimman autenttinen. Kamppailulajeilla on taipumus alkaa muuttua aina vain monimutkaisemmiksi taistelukenttien paineen hellittäessä otettaan miekkamiehistä, jolloin laji ennen pitkää ylittää veteen piirretyn viivan ja muuttuu elämän ja kuoleman kysymyksestä urheiluksi. Oma eurooppalainen olympiamiekkailumme on tämän kehityskulun kenties klassisin esimerkki. Samaan ei historiallisella miekkailulla ole varaa, jos laji halutaan pitää alkuperälleen uskollisena, ja siksi muun muassa kilpailu on jätetty käytännössä kokonaan lajin ulkopuolelle. Ensi vuonna uudestaan? Tai vaikka ensi kuussa? Kahdessa päivässä saimme nähdä Fioren pitkämiekkatekniikoiden lisäksi todella mielenkiintoisen ja toimivan hypoteesin viikinki-

Fiba 2/2010

Joukko miekkailijoita odottelemassa kärsimättömästi ruokatauon loppumista

miekan käyttötekniikasta, lyhyen demonstraation rapiirin käytöstä sekä terveen näkökulman siihen, miten miekka kuluu käytössä. Kokonaisuutena seminaari oli mielestäni todella onnistunut ja hedelmällinen (tosin saatan olla väärä ihminen semmaa arvioimaan…). Toivottavasti muut seminaariin osallistujat viihtyivät ja kokivat saavansa opetuksesta mahdollisimman paljon irti. Käytävää asiaa olisi manuaaleihin haudattuna vielä valtavat määrät, vanhan hiomisesta puhumattakaan, ja ainakin itselläni nälkä vain kasvaa syödessä. Kokonaan näkemättä

jäivät tikari, sotavasara, keihäs sekä suurin osa pitkämiekkatekniikoista! Toivottavasti yhteistyö SESH:in kanssa ei pääty tähän. Myös Guy lähetti kiitoksensa seminaariin osallistujille ja sanoi olleensa otettu ihmisten innostuneisuudesta. Toivottavasti näemme vielä salilla. Maailma näyttää hyvältä miekkailumaskin läpi. Salute! Aleksi

Fuksihuumoria Rauno Nikula

Fiba 2/2010

Fibulan ekskursio Pohjanmaalle Minna Rönkä

Kastellin

6 jätinkirkko Himanka Ohtakarin jatulintarhat Kruunupyyn röykkiöt 4

Hostel Vaasa

Hiidenlinnan

7 jätinkirkko Kaustisen

8 asumuspainanteet

Vöyrin puukirkko

Korsholman rauniokirkko

Lappajärvi

3 Isokyrön kirkko 9 10 Leväluhdan uhrilähde

Susiluola

olmetoista fibulistia suuntasi helatorstaina 13.5. uteliaina ja innokkaina kulkunsa kohti pohjoista. He eivät tienneet, että jo alkumatkasta erilleen joutuneet autot ja pari junamatkalaista, joiden matka hidastui edellä kulkevan junan tulipalon takia, päätyisivät kuin ihmeen kaupalla ensimmäiselle kohteelle kuta kuinkin samaan aikaan. He eivät myöskään tienneet, että kalja on Karijoella kalliimpaa kuin Helsingissä, tai että heidän reitillään sijaitseva pieni paikkakunta nimeltä Kruunupyy pääsisi valtakunnan uutisiin toukokuisella lämpöennätyksellä. Nämä ja monet muut Pohjanmaan salat paljastuisivat heille pian.

Matkalle lähdettiin Helsingistä klo 9:00. No, ei ihan. Yksi auto lähti ajoissa, toinen odotteli mattimyöhäisiä, ja kolmas auto saatiin mukaan vasta Parkanossa, jonne kahden fibulistin täytyi mennä junalla. Pienestä säätämisestä ei kuitenkaan seurannut suurempia vaikeuksia, ja ensimmäisinä Karijoelle saapuneet käyttivät lyhyen odotteluajan hyödyksi paikallisessa ravitsemusliikkeessä, jonka nimi oli tietenkin Susiluola. Kun koko porukka oli kasassa, päästiin katsomaan sitä kuuluisampaa Susiluolaa, varmaankin koko

matkan kiistanalaisinta kohdetta. Asianmukaisten alustusten ja kiivaan tieteellisen keskustelun jälkeen matka jatkui kohti Vaasaa, jossa vietimme ensimmäisen yön. Vaasassa tutustuimme paitsi Korsholman rauniokirkkoon ja muuhun Vanhaan Vaasaan, myös Pohjanmaan museoon ja railakkaaseen yöelämään. Torstai ei ilmeisesti ole Vaasassa kovin yleinen biletyspäivä, sillä ainoat aukinaiset baarit, jotka eräät kolme levotonta fibulistia vastaantulijoilta kysyttyään lopulta löy-

Matkaseurue poseeraa Susiluolan edustalla. ”Ei kai me oteta ryhmäkuvia kaikilla kohteilla?”

Fiba 2/2010

sivät, menivät nekin kiinni jo yhdeltä. Entä mitä vaasalaiset tekivät baarissa torstai-iltana? Ensi näkemältä vaikutti siltä, että kaikki katsoivat jääkiekkoa seinille ripustetuista tv-ruuduista. Todellisuudessa ne olivatkin pelikoneita, joilla pari tyyppiä pelasi ja loput kymmenen seurasivat kiihkeästi vierestä. Maassa maan tavalla... Perjantaina jatkoimme matkaa Vöyriin Suomen vanhimmalle puukirkolle ja sieltä edelleen pohjoiseen. Saimme tuta toukokuisen helleaallon täysissä voimissaan. Samotessamme metsän läpi kohti Kruunupyyn pronssi-

assa irkko Vanhassa Vaas Korsholman rauniok

kautisia röykkiöitä tuli hieman kuuma, eikä ihme – illan uutisissa paljastui, että Kruunupyyssä oli mitattu ennätykselliset 29˚C. Autossa istuessakaan ei siis tarvinnut kaivella villapaitoja laukusta. Meren äärelle päästyämme viileni onneksi hieman, joten kukaan ei pyörtynyt lämpöhalvaukseen Kokkolan Ohtakarin salaperäisiä jatulintarhoja ihaillessaan. Toisen ja kolmannen yön majoitukset oli järjestetty parin fibulistin mökeille Himangalle ja Lappajärvelle, joten seuraavina iltoina

Uimareita ei haitannut, vaikka jäät eivät olleet vielä täysin sulaneet.

Fibulistit tutkimassa mielen kiintoisen hiekkakuopan reunamia Kaustisen Kankaalla. Minkäs sitä arkeologi luonnolleen ma htaa!

saimme saunoa, uida, soudella ja grillata. Mikään ei kyllä voita kunnon puusaunaa kesäisenä iltana! Ensimmäisen virkistävän mökkiyön jälkeen matkamme jatkui ensin Pattijoen Kastellin ja sitten Himangan Hiidenlinnan jätinkirkolle. Nuo upeat kivirakenteet kuuluvat kyllä massiivisuutensa ansiosta Suomen vaikuttavimpiin muinaisjäännöksiin. Toki visuaalisesti vähemmänkin henkeäsalpaavat kohteet, kuten Kaustisen Kankaan kivikautiset asumuspainanteet, ovat vaikuttavia meille arkeologeille, vaikka joku muu saattaisi nähdä niissä vain mitättömän kuopan… Sunnuntaina kävimme vielä Isokyrön keskiaikaisella kivikirkolla ja Leväluhdan uhrilähteellä ennen kuin autot erkanivat omille teilleen kohti etelää. Ekskursio oli kaikin puolin onnistunut – mielenkiintoinen, hauska ja ennen kaikkea kesäinen. Toisin sanoen varsin mukava aloitus lomalle! □

ittivat matkalaisten sydämet. Pysähdyspaikalla sympaattiset porot vallo

Fiba 2/2010

Niksi-Fiba

Minna Rönkä

yvät lukijat! Tämän lehtemme uuden, innovatiivisen palstan tarkoituksena on kerätä yhteen lukijoiden arkea helpottavia, simppeleitä niksejä. Usein arkipäivän ongelmat tuottavat meille turhaan murhetta, kun olisi olemassa yksinkertainen ratkaisu, jota emme vain ole tulleet ajatelleeksi. Mutta ei hätää – nyt meillä on oma Niksi-Fiba! Näin alkajaisiksi halusimme valita jonkun lukijoillemme läheisen teeman, jonka kautta lähestyä niksien maailmaa. Päädyimme pitkien pohdiskelujen jälkeen viinaan. Järjestimme laajan kyselyn, jonka hedelmät ovat nyt käsissänne. Ensimmäisen, hyvin yksinkertaisen vinkin meille kertoo Reiska, 29v: ”Saat yllätysvieraaksi tätisi, jota et ole nähnyt vuosikausiin ja jonka kanssa teillä ei ole mitään juteltavaa. Älä turhaan käytä energiaasi tyhjänpäiväisten puheenaiheiden keksimiseen – lorauta kahvipannuun muutama desi viinaa, niin johan alkaa juttu luistaa! Ja vaikkei luistaisikaan, niin ainakaan ette enää seuraavana päivänä muista, mistä puhuitte, jos viinaa on riittävästi!” Nimimerkki Nuuska-Muikkunen -73 puolestaan paljastaa: ”Hyvin yksinkertainen ja helppo keino, jota itse käytän usein kun julkisissa liikennevälineissä on ruuhkaa, on kaataa pullokaupalla viinaa vaatteisiin niin, että

löyhkää niin maan prkleesti. Ei muuten tule mummelit valtaamaan sitä viereistä paikkaa! Jos viinaa jää yli, kannattaa piilottaa se vaikka taskuun, koska jos sen vahingossa jättää käteen ja vielä vahingossa ihan vähän vain maistaa, saattaa käydä niin että se $#%(&!@:n kuski tuli heittämään mut ulos vaikken yhtään ketään häirinnyt ja lipunkin olin maksanut ainakin jo kerran sinä päivänä!!!” Anonyymi opiskelija taas antaa seuraavan neuvon: ”Jos sitsimekollesi lipsahtaa palanen esimerkiksi mustikkapiirakkaa, josta jää tumma, ruma tahra, älä huoli! Jos snapsilasissasi on vielä viinaa jäljellä, kostuta sillä lautasliinaa ja hiero liinalla tahraa hellävaroin. Viina poistaa tahran huomat-

tavasti tehokkaammin kuin esim. Fairy. HUOM! Jos snapsilasisi on tyhjä (niin kuin varmaan näin jälkiruokavaiheessa onkin), keittiöstä saattaa löytyä vartioimaton viinapullo. Hätätapaus on hätätapaus.” Arkeologeille hyvän vinkin kertoo Yks tyyppi vaan ArlaProsta: ”Jos lähdet syrjäseudulle inventoimaan, kannattaa aina ottaa mukaan viinaa siltä varalta, että ensiapulaukku häviää tai unohtuu. Viina toimii erinomaisena desinfiointiaineena pieniin haavoihin. Jos taas telot itsesi niin pahasti, että kaverin pitää vaikka amputoida jalkasi, niin viina toimii myös kätevästi nukutusaineena.” Vanha kansa tuntee enemmänkin viinan hyviä lääketieteellisiä ominaisuuksia. Saimme kaksi loistavaa lääkintäohjetta naapurimaassamme Virossa toimivalta kansanparantajalta: ”Kuumelääkkeet ovat turhaa ja epäterveellistä hömpötystä. Meillä Virossa luotetaan vielä vanhoihin kunnon viinasukkiin: villasukat kastetaan viinaan niin, että ne kostuvat kunnolla. Sitten sukat laitetaan jalkaan ja annetaan kuivua. Viina vie kuumeen mennessään! Tarvittaessa toimenpiteen voi toistaa.” ”Viinaan liittyy toinenkin salaisuus. Jo kauan on väitetty, että viina tuhoaa maksan. Totuus on kuitenkin, että kun viinaan sekoittaa kantarellijauhetta, se puhdistaa maksan ja suolistossa elävät loiset. Jos siis olet hankkinut etelänmatkallasi elimistöösi epätoivotun asukin, ei kun sieniviinaa kehiin!” Lopuksi esitämme vielä muutaman niksin, jotka kaivoimme esiin bittiava-

ruuden syövereistä päämäärätietoisen tiedonhakuprosessin myötä, toisin sanoen googlaamalla ”viina” ja ”niksi”: ”Jos aiot tehdä punaviinikastiketta, ja sinulla ei ole sattumoisin viiniä tai et halua ostaa viiniä, mutta sinulla on jotain viinaa, niin sekoita punaviinimehua ja viinaa. Ja tadaa, sinulla on ’viiniä’.” (niksinurkka. info) ”Kun kasveissa on kirvoja, sivele lehdet viinalla kostutetulla pumpulipuikolla ja suihkuta kasvia viinalla. Kirvat katoavat. Talo tosin haisee.” (puutarha.net) ”Yks mitä kannattaa kokeilla on viiden päivän viinapaasto, pelkkää kirkasta viinaa. Laskee hyvin liian korkeaa verensokeria ja pääsee ketoosiin ja syvälle! Puhdistaa, vai sanoisinko jopa liuottaa, kehoa ja mieltä.” (karppaus.info) ”Salaiset kansiot-fanit. Luo tunne kaapatuksi joutumisesta juomalla kaksi pulloa viinaa. Heräät varmasti oudosta paikasta seuraavana aamuna ja muistisi on kummallisesti tyhjentynyt.” (yleinen lainaus, alkuperä jäi tuntemattomaksi) ”Laittamalla sopivan määrän viinaa akvaarioosi saat kalojesi silmät turpoamaan ja saat ne uimaan hassulla tavalla.” (kuten myös) Seuraavan Niksi-Fiban aiheena, jos sellainen siis saadaan koottua kasaan, on kenttätöiden ongelmatilanteisiin apua tuovat niksit. Onko sinulla kokemusta siitä, että varusteet hajoavat tai hyttysmyrkky unohtuu kotiin? Miten selvisit tilanteesta? Lähetä niksisi Fibaan, niin julkaisemme ne syksyllä!

Fiba 2/2010

Relocating cultural evolution: toward a melioristic paradigm of love in archaeology Marko Marila

Introduction

ne of the greatest mysteries of archaeology is the emergence of agriculture, starting some eleven thousand years ago independently in several regions around the globe¹. The notion of unilinear cultural evolution, of which the emergence of agriculture would only be one example of, was inherent to culture history. The idea of unilinearity was, however, abandoned as a result of the advent of the scientifically driven processual archaeology and the relativist theories of postprocessual archaeology. The aim of this very short paper is, on the one hand, to approach the possibility of explaining the contemporariness of innovations with the concept of habit of acting from Charles Peirce. On the other hand, I propose that innovations and collective memory can be seen to reside within a certain kind of form. Not form as something that is inherent to the object, or is in the thing itself, but as something the thing is in (I

use the terms object and thing synonymously here). With form, in this context, I am of course referring to the controversial concepts of morphogenetic field and morphic resonance made famous by biologist Rupert Sheldrake. Peirce’s cosmology In what has been called the Monist metaphysical series, Peirce, in the course of five papers published in The Monist from 1891 to 1893, goes on to develop his theories on cosmology and metaphysics. Peirce saw the universe as continuous. According to him, the universe has a tendency to become more law-like (this Peirce called synechism), to strive towards a certain harmonious state of being. What ultimately exists, is the mind; “matter is effete mind”, Peirce writes². Action, for Peirce, is always mental, and one of the fundamental laws of mental action is the tendency for feelings and ideas to spread. There is therefore always a continuity of ac-

¹ Scarre 2005: 190-191 ² EP1: 293 (EP1 refers to the first volume of the two-volume series The essential Peirce: selected philosophical writings. Volume 1 (1867-1893). Edited by Nathan Houser and Christian Kloesel 1992. Indiana University Press.)

tion in the world. To contrast with continuity, Peirce formulated the idea of the potential for real chance in the universe (this Peirce called tychism). In addition to his ideas about tychism and synechism, Peirce also presents one more concept, namely, that of agapism. Peirce writes that “the movement of love is circular, at one and the same impulse projecting creations into independency and drawing them into harmony”³. By agapism Peirce also refers to one of the three types of evolution, the evolution by love; the other two being evolution by chance and evolution by necessity. The idea of an evolutionary love (Peirce’s paper titled Evolutionary love appeared in The Monist in 1893) has been seen as somewhat unfitting to the otherwise coherent spectrum of Peirce’s scientifically inclined writings. His writings on love as an evolutionary force are, however, not sporadic. Already at the age of 15, Peirce formulated an idea of love as the foundation of all good and desireable. He saw Darwin’s theory of evolution to be based too heavily on the close relationship of all species, and thought Darwin’s theory would lead to a philosophy of greed. As I mentioned above, at the heart of Peirce’s cosmology is the mind as an omnipresent and developing en-

tity. In The architecture of theories he writes that “[t]he one primary and fundamental law of mental action consists in a tendency to generalisation. Feeling tends to spread; connections between feelings awaken feelings; neighboring feelings become assimilated; ideas are apt to reproduce themselves.”⁴ Generalisation and the notion of the universe as synechistic, to my view, go hand in hand. If the universe started as something totally irregular and chaotic and is in the state of becoming more and more organised and law-like, it is due to the generalisational nature of mind. Generalisation is the process of bringing together components that do not necessarily seem to be connected in any “natural” way. That, I think, is one of the processes behind development and innovations. For Peirce’s pragmatisism one of the central ideas is continuity and historicity. For Peirce, there is no authentic knowledge or starting point for anything. All that is, has been existing in another form or as a continuity of a habit of acting. It is the habit that produces and manifests. Therefore it can be proposed that habits are in the world and produce actions; action does not produce habits.

³ EP1: 353 ⁴ EP1: 291 29

Fiba 2/2010

Morphogenetic fields The second, and perhaps more explicitly applicable theme through which I would like to approach the notion of contemporary innovations is the theory of morphogenesis. In 1927, McDougall⁵ published the results of laboratory tests he had conducted on rats, which seemed to be able to finish a maze in less time and with less effort after their predecessors had completed the maze succesfully. Similar evidence was later documented by W.E. Agar et al.⁶ and F.A.E. Crew⁷. The Lamarckian inheritance of acquired traits seemed true. In his 1981 book A new science of life: the hypothesis of formative causation, Rupert Sheldrake introduced the idea of morphogenetic fields. They are energy fields in the world by which organisms acquire their shape, or form⁸. All the changes that happen in an individual will affect the morphic resonance of that particular organism, and morphic resonance in turn affects the morphogenetic field. That way changes in one individual will affect other individuals within the same morphogenetic field. Whenever an individual solves

a problem, the acquired knowledge will be passed to the field and hence made available for all individuals of the same species, related or not. Sheldrake’s theory of morhogenetic fields is not very far from what Peirce had in mind in Evolutionary love. The Peircean notion of continuity is what makes it possible for ideas to circulate in the world, or in the mind, and affect each other. By asserting that true chance plays an important role in the evolution of mind, Peirce avoids the problem of determinism. Chance is what makes change, and development, possible. Concluding remarks In this paper, I have very briefly introduced two rather wild, yet possible explanations for the spread of innovations. Change and evolution may be explained with the Peircean concept of habit of acting. Peirce’s notion of the universe as pure mind, on the other hand, supports the idea of a collective memory. Sheldrake’s morphogenetic fields are not very dissimilar from what Peirce had in mind when he formulated the idea of an evolutionary love as the essential force in the universe.

⁵ McDougall 1927 ⁶ Agar et al. 1935 ⁷ Crew 1936 ⁸ It is often averred that genes alone can not explain the shape of organisms. According to Sheldrake’s theory, if it were not for morphogenetic fields, all biological organisms would look the same.

With a certain semi-self-deprecating attitude, I must state that a lot of the Finnish archaeology still comes under culture history in the topology of scientific archaeological discourse. Change and development were at the heart of culture history⁹ and they are the essence of Peirce’s cosmology.

All that has been said can be used in favor of cultural evolution as unilinear. Development may not be unilinear per se in the deterministic or teleological sense, but uniform in a monist and melioristic sense.

References cited Agar, W.E. and Drummond, F.H. and Tiegs, O.W. 1935. A first report on a test of McDougall’s Lamarckian experiment on the training of rats. Journal of experimental biology 12: 191-211. Crew, F.A.E. 1936. A repetition of McDougall’s Lamarckian experiment. Journal of genetics 33: 61-101. Gamble, Clive 2004. Archaeology: the basics. Routledge. McDougall, William 1927. An experiment for the testing of the hypothesis by Lamarck. British Journal of Psychology 17: 267-304. Scarre, Chris 2005. The world transformed: from foragers and farmers to states and empires. The human past: 176-199. Sheldrake, Rupert 1981 (2009). A new science of life: the hypothesis of formative causation. London. Houser, Nathan and Kloesel, Christian (eds) 1992. The essential Peirce: selected philosophical writings. Volume 1 (1867-1893). Indiana University Press.

⁹ Gamble 2004: 23 31

Fiba 2/2010

Pulmavesipähkinä Niko Anttiroiko

useovirasto on lähettänyt viekkaimman arkeologinsa Aimo Blötdjurin erääseen syrjäiseen kuntaan selvittämään huhuja, joidenka mukaan paikalliset olisivat löytäneet useita arvokkaita muinaisjäännöskohteita, mutta jättäneet ilmoittamatta niistä museovirastolle. Huhujen selvittämiseksi Aimo on päättänyt hieman haastatella paikallisia asukkaita kohteiden löytymisen toivossa. Haastattelujen myötä Aimolle on selvinnyt että kaikki joilla on maillaan muinaisjäännös valehtelevat aina, ja kaikki joidenka mailla ei ole muinaisjäännöstä puhuvat aina totta. Auta Aimoa selvittämään missä muinaisjäännös sijaitsee. 1. Aimo jututtaa kylän raitilla kahta vastaantulijaa. Auta Aimoa selvittämään kenen mailla muinaisjäännös sijaitsee. Aukusti toteaa topakasti: ”Ainakin toisen meistä mailla sijaitsee muinaisjäännös” Bergtor tyytyy jurottamaan hiljaa eikä sano mitään. 2. Aimo tapaa Esson baarissa kolme kuntalaista ja jututtaa heitä hieman. Auta Aimoa selvittämään missä muinaisjäännös sijaitsee. Kolmen henkilön Aarne, Bjarne ja Cecilia lausunnot ovat: Aarne: ”Olen ollut muutama vuosi takaperin poimimassa puolukoita Bjarnen uuden hevossiittolan tontilla, ja löytänyt sieltä hienon nuolenpään sekä monta ruukunpalaa. Luulen että sieltä saattaisi löytyä kivikautinen asuinpaikka.” Bjarne: ”Olen ollut huomaavinani että Cecilian rantasaunan viereisen ryteikön takana olevan hiekkaisen törmän päällä on jotakin erikoista. Maassa näkyy esi-

merkiksi pieniä valkoisia hippuja, jotka näyttävät aivan pieniltä luun siruilta.” Cecilia: ”Tiedän että Aarnen pelloilta löytyy jokin kalmiston tapainen, tai Bjarne valehtelee.” Kenen mailla muinaisjäännös sijaitsee, kun tiedämme että kaikki ne joiden mailla on muinaisjäännös valehtelevat aina, ja ne joidenka mailla ei ole muinaisjäännöstä puhuvat aina totta? 3. Aimo on saanut vihiä kylän keskustaan pesiytyneistä haudanryöstäjistä, joilla on kytköksiä kansainväliseen järjestäytyneeseen kulttuuriperintörikollisuuteen. Kaikki viisi epattoa asuvat vierekkäisissä taloissa kylän raitilla. Auta Aimoa selvittämään kenen haudanryöstäjän piironginlaatikossa lymyää kultamiekka. Aimo on saanut informantiltaan seuraavat tiedot: - Samalla kadulla on viisi eriväristä taloa, joissa asuu viisi haudanryöstäjää. - Talojen omistajista jokaisella on oma mielijuomansa, -savukkeensa ja uran kohokohtaa edustava hienoin löytö. Kukaan ei polta toisen savukemerkkiä, eikä juo toisen juomaa. - Kenelläkään ei ole yhtään samaa ominaisuutta muiden kanssa. Lisäksi Aimon informantti tiesi kertoa haudanryöstäjistä seuraavaa:

- Walton asuu punaisessa talossa. - Sven on löytänyt keramiikanpaloja. - Igor juo teetä. - Vihreä talo on valkoisen talon vasemmalla puolella. - Vihreän talon omistaja juo kahvia. - Henkilö, joka polttaa Pall Mallia, kasvattaa lintuja. - Keltaisen talon omistaja polttaa Dunhillia. - Henkilö, joka asuu keskimmäisessä talossa, juo maitoa. - Giorgio asuu ensimäisessä talossa. - Henkilö, joka polttaa Blendiä, asuu kvartsin löytäjän naapurissa. - Henkilö, joka löysi palaneen saven, asuu sen naapurissa, joka polttaa Dunhilliä. - Henkilö, joka polttaa Bluemastersia, juo olutta. - Hans polttaa Princeä. - Giorgio asuu sinisen talon naapurissa - Henkilöllä, joka polttaa Blendiä, on naapuri joka juo vettä.

Mutta kuka onkaan löytänyt kultamiekan?

Fiba 2/2010

Kuolema. 1. opintopäiväkirja Rauno Nikula

Hyvä kuolema. Saattohoito ja kuoleman käsittely terapeuttisesti on yksi modernin yhteiskunnan tapoja konseptoida kuolema. Kun ilmiö on rajattu, se muuttuu ymmärrettäväksi: mummi laitetaan hoitoon jossa mummi kuolee. Tämä on luonnollista ja hyvää. Mummi saa tuntea kuolemanpelkoa sitten turvallisesti ja rauhallisesti.

Luonnollinen kuolema. Kuoleman luonnollisuus nähdään usein synonyymina sen ”hyvyydelle”. Luonnollisuus on täysin määrittelykysymys, ja kuolema on varmasti luonnollista, vaikka se sattuisi meteori-iskusta.

Oikeus kuolla. Moderni ihminen on toki vapaa päättämään omista asioistaan. Kuoleman suhteen ollaan kuitenkin varsin konservatiivisia: itsemurha-aikeisiin puututaan, eikä eutanasiaa saa useimmissa tapauksissa omasta pyynnöstäkään. Toisaalta kuolemaan liittyvää kitumista ei haluta nähdä, kuolema viedään pois silmistä.

Aika väistyä. Moderni kuolema on ihmisen sivistynyt teko, joka osoittaa tilannetajua: kun lapset ovat isoja, sukututkimus tehty ja terveys alkaa horjumaan, on kaikkien etu että ukki kuolee pikkuhiljaa pois.