Fiba syksy 2020 by Fiba

FIBA

Helsingin yliopisto // arkeologia // syksy 2020

Sisällysluettelo Pääkirjoitus Tia Niemelä

FIBA on Helsingin yliopiston arkeologian opiskelijoiden Fibula ry:n pää-äänenkannattaja. 102. lehti, 30. vuosikerta. Tämä julkaisu saa HYYn lehtitukea.

Kartalle eksynyt mammutti Johanna Roiha

Julkaisija Fibula ry

Koronakevät ja Fibula Svante Thilman

Osoite Fiba, Fibula ry/Arkeologia; PL 59; 00014 HELSINKI

Fibula-kassin matkailu Alexander Suvorov

Digilehti fibalehti.wordpress.com issuu.com/fiba-lehti Päätoimittaja Tia Niemelä (fibatoimitus@gmail.com) Toimittajat Maria E. Ahola, Sami Brchisky, Timo Erävuori, Maria Ronkainen, Alexander Suvorv, Svante Thilman & Eveliina Vanhala

PJ-palsta 5 Alexander Suvorov 6

Ookkona nähny toripolliisia? Maria E. Ahola & Tia Niemelä

Ahvenanmaalla kaivamassa Maria Ronkainen & Eveliina Vanhala

Untuvikkona arkeologian maailmassa 17 Timo Erävuori Ei ****lauta 19 Sami Brchisky

Taitto Tomi Kuljukka Paino Picaset Oy Painos 50 kpl 2

Kannen kuva: Brchisky

”Kohtaaminen”

Sami

Pääkirjoitus Tia Niemelä

uoden odotetuin aika on taas käsillä, nimittäin Fiban ilmestyminen! Joku olisi voinut ajatella ensimmäisten sanojen kohdalla, että tässä puhutaan joulusta, joka sekin on pian. Itse pidän kuitenkin merkittävimpänä tämän korona-ajan keskellä sitä, että tutut rutiinit ovat ylläpitämässä arkea. Seuraavaan tapaan; lähetä kirjoituskutsu Fibaan, lähetä muistutus kirjoituskutsusta, vastaanota juttuja, editoi juttuja, muistuta vielä kerran, että juttuja otetaan vastaan ja lopulta muista myös itse kirjoittaa esimerkiksi pääkirjoitus Fibaan. Toden totta myös joulu on pian taas täällä. Jouluun liittyy myös Fiban perinteitä. Fiba on viimeisten vuosien aikana ilmestynyt kaksi kertaa vuodessa siten, että toinen numero on julkaistu Fibulan pikkujouluissa. Alina-sali vaihtuu tänä vuonna omaan kotisohvaan etäpikkujouluissa ja ainejärjestön tarjoaman jouluruuan sijaan täytyy kaiketi käyttää opintotukirahat siihen, että tarjoaa itse itselleen jouluherkkuja. Autenttiseen tunnelmaan kotoa käsin saattavat olla hyödyksi seuraavat vinkit. Ruoka on pikkujouluissa tärkeä asia. Järjestömme kannustaa suosimaan vegaanisia vaihtoehtoja, joten osta ja valmista itsekin vegaaninen pikkujoulumenu. Riisipuuro pitää polttaa ainakin kerran pohjaan, sillä tämä tapahtuu myös lähes aina Alina-salin keittiössä. Tortut puolestaan tulee jättää voitelematta ja uuniin hieman liian pitkäksi aikaa. Ihan vahingossako te kysytte? Ei vaan, jotta ne olisivat mahdollisimman rapeita – vastattaisiin keittiöstä vakuuttavasti. Ruokaakin tärkeämpää on kuitenkin juoma. Glögi on pikkujouluissa kiistatta tärkein juoma. Sen voi terästää tai juoda sellaisenaan, mutta kummassakin tapauksessa korkeintaan käden lämpöisenä. Mikäli glögiin laitetaan terästystä sopivaksi suhteeksi on todettu seuraavanlainen: yksi osa glögiä ja kolme osaa viinaa (viinalla ei ole väliä, mutta pikkujouluissa on perinteisesti käytetty seuraavia: Viru Valge, Vergi tai Suomiviina. Huom. tämä ei ole maksettu mainos). Autenttinen pikkujoulutunnelma syntyy edellisten lisäksi myös musiikista. Soittolista kannattaa laatia siten, että joukossa on myös vihaamiasi kappaleita. Niitähän sitä pääosin tulee kuunneltua perinteisissäkin pikkujouluissa. Voit myös aina silloin tällöin vaihtaa kappaletta kesken, mielellään jonkun kappaleen aikana, jota olet odottanut illan, koska myös näin käy väistämättä joka kerta. 3

Lopuksi kannattaa vielä kaataa juomaa (mahdollisimman tahmeaa sellaista) lattialle ja murustaa pipareita matolle. Perinteiseen tyyliin sotkut tulee siivota vasta noin neljältä yöllä mopilla, jossa on liian paljon pesuainetta suhteessa veteen. Moppaamisen jälkeen huomaat, että joku on päättänyt oksentaa vessaan, osittain ohi pöntöstä. Alinassa voisit käyttää siivoamiseen ykää, mutta kotona täytyy todennäköisesti hoitaa asia muulla tavoin. Hyvää joulun odotusta!

Kartalle eksynyt mammutti. Kuva: J. Roiha

tähän kuvan nimi tms 4

Pj-Palsta

Alexander Suvorov

yksy lähestyy loppuaan. Joulu on jo oven takana. Vuosi on ollut… mielenkiintoinen, jos nyt yrittäisi keksiä jonkun adjektiivin kuvailemaan sitä. Koronavirus oli iskenyt keväällä kuukausi sen jälkeen, kun oli juhlittu Fibulan 51-vuotisjuhlaa. Mahtavat muistot, joita tapahtumasta kertyi todella paljon, ovat hämärtyneet pandemian takia, mutta eivät kuitenkaan kadonneet kokonaan. Juhlat oli juhlittu onnistuneesti, ja suuret kiitokset kuuluvat niin osallistujille, kuin myös vuosijuhlatiimille! Koronatilanne iski kuitenkin yllättäen. Se vaikutti, ja vaikuttaa edelleen, vahvasti niin yliopiston kuin Fibulankin toimintaan. Monia suunniteltuja mielenkiintoisia tapahtumia jouduttiin perumaan, ja kaikki siirtyi internettiin Zoomin maailmaan. Siitä huolimatta, Fibula on onnistunut pitämään monta erilaista tapahtumaa. Kevät olikin (etä)tapahtumarikas. Kesällä ja syksyllä rajoituksia oli lievennetty, minkä vuoksi alkusyksystä olikin mahdollista pitää erilaisia ulkotapahtumia (piknikkejä ja fuksiaisia). Ilmojen kylmetessä Fibulan on kuitenkin jälleen pakko siirtyä Zoom-tapahtumiin. Mielenkiintoisia etätapahtumia on kuitenkin tulossa vielä tänä vuonna. Tapahtumien lisäksi Fibulassa on tapahtunut muutakin; osallistuimme monen muun järjestön fuksiaisiin omalla rastillamme, teimme sääntöihin muutoksia ja olemme jatkaneet yhteistyötämme henkilökunnan kanssa. Vaikka kaikki onkin nyt etänä, Fibulan toiminta jatkuu edelleen. Siitä

olen erittäin kiitollinen Fibulan hallitukselle, jonka jäsenet ovat sinnikkäästi ponnistaneet kaikkien kevään ja syksyn aikana tulleiden esteiden yli vieden Fibulan uusille huipuille! Olen myös kiitollinen kaikille fibulisteille siitä, että olette osallistuneet tapahtumiin, että olette aina mukana, vaikka elämmekin etäisyyden ja Zoomin realiteeteissa! Pimeinä ja kylminä iltoina jää kaipaamaan lähitapahtumia ja muiden fibulistien näkemistä. Elätän kuitenkin sitä toivoa, että kohta korona on poistunut tieltämme. Silloin saamme vihdoinkin taas nauttia yhteistyöstä sekä pitkistä naurun ja vitsien täyttämistä tapahtumista. Tällä hetkellä, nauttikaamme etätapahtumista ja niiden luomasta mahdollisuudesta olla jollain tavalla yhteydessä toisten kanssa. Hyvää loppusyksyä ja joulua kaikille fibulisteille!

Koronakevät ja Fibula Svante Thilman

orstaina 12. maaliskuuta 2020 koko opiskelijaelämä peruttiin tai ainakin siirrettiin syksylle ja sähköisiin muotoihin. Tuona iltapäivänä valtioneuvosto totesi koronaviruksen levinneen epidemiaksi Suomessa ja määräsi maahan ja yhteiskuntaan ensimmäisiä liikkumis- ja kokoontumisrajoituksia. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY seurasi perässä ja sulki kokous- ja saunatilansa sekä jätti alle kymmenen henkilön tapahtumat järjestöjen itsensä ratkaistavaksi mutta muistutti käsienpesun tärkeydestä. HYYn keskustoimisto suljettiin ja Unicafe-opiskelijaruokalat siirtyivät jäätelöautojen tapaiseen korttelipalveluun. Opiskelijajärjestöt yksi toisensa jälkeen päätyivät perumaan (tai siirtämään) tapahtumansa yksitellen ja kaikki kerrallaan. Eräs fibulisti ehti jo todeta koko kevään ohjelman peruuntuneen, kun elämä siihenkin asti oli jo jonkin aikaa rakentunut ainejärjestö- ja tiedekuntajärjestöjen ympärille. Torstai-iltana Ylen ajankohtaissatiiriohjelmassa Noin viikon studio esitetty Peruttu-kappale etenikin nopeasti hitiksi Fibulan piirissä. Yhtenä nopeimmista tapahtumien perujista kunnostautui uskontotieteilijöiden ainejärjestö Mythos, jonka oli saman torstain iltana määrä järjestää paljon ennalta hehkutetut Ufositsit. Myös joukko fibulisteja oli osallistumassa näille sitseille, mutta pian hallituksen ilmoituksen jälkeen Mythos 6

kertoi yhteisöpalvelu Facebookin kautta sitsien peruuntuneen. Muita peruttuja tai siirrettyjä muiden järjestöjen tapahtumia joihin fibulesteja aikoi osallistua olivat toteutuneet saman perjantain 13:nnen päivän (kyllä) geologikerho Vasaran vuosijuhlat, seuraavan päivän viime hetkellä siirretty ruotsinkielisen historianopiskelijoiden Historicuksen årsfest sekä Mythoksen huhtikuun lopulle suunnittelemat oppiaineensa

Opinnot sähköistyvät Nopea digiloikka on korona-ajan epäilemättä useimmiten käytettyjä käsitteitä. Muun yhteiskunnan tavoin myös opetus siirtyi sähköisiin kanaviin. Yliopiston eri koulutusohjelmissa luentokursseja, tenttejä, seminaareja, puheviestinnän suorituksia ja muita osia siirrettiin eri videopalveluihin ympäri internetiä. Jossakin pikaviestipalvelu Whatsappin monista epävirallisista ryhmäkeskusteluista joku saattoi puolilta päivin todeta seuranneensa jo kaksi luentoa vuoteesta käsin, johon joku toinen voi vastata pohtimalla, tarvitseeko verkkoluentoa varten pukea housut. Osasipa joku opiskelija jo keväällä, ennen virallisen ilmoituksen saapumista, ennakoida hänen vieraalle mantereelle syksyksi aiotun vaihtonsa peruuntuvan. Vanhojen tutkintovaatimusten mukaan opiskelevat puolestaan saivat helpotusta,

kun tutkinnon suorittamisen takaraja siirtyi heinäkuun lopusta vuodenvaihteeseen.

Järjestötoimintaa etänä ja kerannaisvaikutuksia Opetuksen tavoin myös opiskelijajärjestötoiminta otti harppauksia digitaaliseen suuntaan. Fibula järjesti paitsi kokouksia ja illanviettoja, kuten peli- ja viini-iltoja, myös sitsejä videopalvelu Zoomin kautta. Joskus etätapahtuma eskaloitui myöhemmässä vaiheessa iltaa siten, että osallistujat siirtyivät varhaisen somealusta Habbohotellin pelaamiseen porukalla – kukin vanhoilla, vuosien takaisilla käyttäjätunnuksillaan. Fibula ja italianopiskelijoiden Divina Compagnia menivät etäilyssä jopa niin pitkälle, että järjestivät verkkoekskursion museoon – Tampereella sijaitsevaan. Fibula perusti hyvin nopeasti oman ryhmän keskustelupalvelu Discordiin. Kanavan käyttöaktiivisuus ja viestitiheys tosin laski ensimmäisten parin viikon jälkeen huomattavasti – tuon jälkeen uusia julkaisuja oli tullut kanavaan eri ryhmistä lähinnä ryhmään Meemit. Discordissa on sekä teksti- että puhekanavia, myöhempää edustaa virtuaalinen versio arkeologian opiskelijoiden suositusta vapaa-ajanvietto- ja opiskelutilasta yliopistolla – Digilabista (vanh. GIS-labrasta) – joka kuitenkin myös on alkuinnostuksen jälkeen hiljentynyt. Kaikkea opiskelijoidenkaan sosiaalista ja järjestötoimintaa internet ei edelleenkään korvaa, mistä osoituksina fibulistienkin suosimat suuret haalaritapahtumat Helsinginkadun Appro ja Akateeminen Aurajokilaivuritutkinto Turussa siirtyivät ainakin alustavasti syksylle

ja Fibulan maaliskuinen Tukholman-risteily peruttiin lopulta kokonaan. Fibulan lehti Fiban vuoden ensimmäinen numeo ilmestyi juuri ennen vappua, mutta päätellen hallitusesittelyjen sekä puheenjohtaja- ja päätoimittajapalstojen toiveikkuudesta ja näkökulmasta oli iso osa aineistoa kerätty ja kirjoitettu jo alkuvuodesta.

Vapuun lopu Jos oli paikallaan aloittaa opiskelijoiden koronakevään tutkailu maaliskuun puolivälistä, on sen päättäminen vappuun perusteltua myös – etenkin kun vappu on kevään tärkeimpiä juhlia myös opiskelijoille ja maan hallitus pian vapun jälkeen ilmoitti ensimmäisistä suuremmista rajoitusten purkamisista. Myös vappua Fibula(kin) vietti etänä. Siman aineet liitettiin toisiinsa etänä Fibulan panokerhon etäpanossa ja vappuaaton iltapäivänä Meilahden kallioilta (”röksältä”) välitettiin elävää kuvaa Fibulan röksäliveen videopalvelu Zoomissa, mitä kautta jäsenistö siten saattoi osallistua tapahtumaan kotoaan. Tätä kirjoittaessa toukokuussa ei tulevista koronapandemian ja rajoitusten purkamisten vaikutuksista luonnollisestikaan vielä ollut tietoa, mutta tällaisena vuotena kun yliopistolla ei muutenkaan ole ohjelmanmukaisia promootioita tai suursitsejä touko-kesäkuun vaihteessa, vappu näyttäytyy eräänlaisena kevään päätöksenä – varsinkin kun opinnot ja järjestötoiminta sen jälkeen yleensäkin hiljenevät kesän ajaksi. Täältä tähän. Teksti on tiivistetty ja muokattu versio HYYHYn Lyyra-vuosikirjassa 2020 7

(julk. 11/2020) ilmestyneestä saman kirjoittajan artikkelista ”Peruttu – merkintöjä opiskelijoiden koronakeväästä”, jossa yhtenä esimerkkitapauksena on Fibula.

Uhraustunnelmia Zoomin kautta järjestetyltä etävappuröksältä. Kuva: A. Suvorov

Fibulan etäpeli-illassa tapahtunutta. Kuva: M. E. Ahola

Fibula-Kassin matkailut: Uuden yorkin ja Bostonin tapaus Alexander Suvorov

orona-epidemian aikana matkustaminen tuntuu olevan niin kaukainen asia kuin asia voi ollakaan. Vaikka muissa maissa ei voi tällä hetkellä käydä, voi silti muistella aikaisempia kokemuksia matkustelusta. Olen halunnut nyt pitkään kirjoittaa jotakin Fibaan, ja kun mietin sisältöä tekstiä varten, törmäsin vahingossa kuvaan, jonka olin ottanut kevään New Yorkin ja Bostonin matkastani. Matkaa oli suunniteltu jo viime vuodesta asti, mutta lähtö tuli silti yllättäen. Satuin vahingossa pakkaamaan mukaan Fibula-kassini, jota käytinkin todella paljon matkalla repun sijaan. Mietinkin, että voisin kirjoittaa kertomuksen siitä, mitä arkeologisia museoita ja kohteita Fibula-kassini kanssa näin. Keskityn tässä erityisesti Metropolitanin museoon sekä Bostonin Harvardin yliopistossa sijaitsevan Peabody-museoon. Ensimmäisenä päivänä New Yorkissa minä ja Fibula-kassini lähdimme matkalle Keskuspuiston kautta Metropolitaniin. Kokemus oli aika hämmentävä, koska tuntui siltä, että museota ei ollut suunniteltu kovinkaan järkevästi. Museo oli jaettu sektoreihin eri kulttuurien mukaan. Silti ajallisesti eri kulttuurit oli jaoteltu sikin sokin ympäri museota, eikä sektorien sisällä ei ollut ajallista jatkumoa. Kävijä joutuu itse

arvailemaan, mihin aikakauteen löydöt liittyvät. Tästä esimerkkinä voisi toimia Egyptin osasto, jossa erilaisia ja kiinnostavia esineitä oli paljon. Ilman kronologista järjestystä oli vaikeaa seurata, miten erilaiset dynastiat etenevät ja missä järjestyksessä. Museo oli erittäin suuri, ja Fibula-kassi ehti käydä katsomassa vain murto-osan siitä. Näitä osia olivat muinainen Egypti, antiikki, keskiaika, muutamien Amerikan alkuperäiskansojen osioita sekä kivikausi. Lisäksi se oli nähnyt joitakin maalauksia, joiden maalaamisesta vastasivat kenties kuuluistakin taiteilijat, kuten Van Gogh ja Monet… Fibula-kassin mielipide Metropolitanista on lievästi negatiiviseen kallistuva. Museossa oli paljon kaikenlaista kiinnostavaa. Kronologiaa oli kuitenkin vaikeaa seurata, kun yhdestä huoneesta yhtäkkiä päätyikin seuraavaan ja esineet oli sijoitettu sikin sokin. Kassi kuitenkin suosittelee käymään siellä, sillä Metropolitanissa on paljon mielenkiintoista katseltavaa. Kokemus on kaikesta huolimatta ainutlaatuinen. Toinen kiinnostava kohde, jossa Fibula-kassi kävi, oli Harvard-yliopiston Peabody-museo sekä yliopiston arkeologian ja antropologian laitos. Kassi ei majaillut Bostonissa, mutta matka Bostoniin halpa ja kestoltaan lyhyt, joten tartuimme tilaisuuteen 9

käydä siellä. Kassi tapasi tutun tohtorikoulutettavan, jonka kanssa olen ollut eräällä kaivauksella yhdessä. Saimme erittäin mielenkiintoisen kierroksen yliopistolla. Törmäsimme sen aikana muutamaan professoriin, ja tutustuimme tohtorikoulutettavan kollegoihin. Pääsimme kurkistamaan yliopiston laboratorioihin ja opetustiloihin perusteellisemmin, ja katselemaan ihmisten työtä yliopistolla. Tämä on ikimuistoinen kokemus sekä minulle että Fibula-kassille. Laitokselta siirryimme Peabody-museoon, jossa oli useita erilaisia näyttelyitä. Opimme paljon Amerikan alkuperäiskansoista sekä heidän kulttuureistaan ja perinteistään. Kiersimme lisäksi Luonnontieteellisen museon. Sieltä löytyi paljon tietoa eläimistä niin nykyisitä kuin sukupuuttoon kuolleistakin, monia erilaisia fossiileja (trilobiitteja ja dinosauruksia) sekä kokonainen huone, jossa oli esillä mineraaleja. Mineraalit oli jaoteltu erilaisiin

kategorioihin niitten koostumuksen perusteella: oksidit, hydroksidit, silikaatit… Fibula-kassi oli tosin niin keskittynyt museon tarjoamiin näyttelyihin, että unohti valitettavasti ottaa kuvia. Harvardin yliopistolla käyminen oli erittäin mielenkiintoinen kokemus. Fibula-kassi suosittelee lämmöllä paikkaa, eikä malta odottaa uutta mahdollisuutta päästä käymään siellä. Tähän päättyy Fibula-kassin kertomus Amerikan seikkailuista. Jos joskus koronatilanteen hellitettyä pääsette matkustamaan New Yorkiin tai Bostoniin, suosittelemme lämpimästä näitä kahta kohdetta. Kokemuksenne tulee olemaan unohtumaton, me takaamme sen!

Fibula-kassi keskuspuistossa. Kuva: A. Suvorov

Eräs rakennus Harvardin yliopiston läheisyydessä. Kuva: A. Suvorov

Kuva: Tia Niemelä 10

Ookkona nähny Toripolliisia?

Maria E. Ahola & Tia Niemelä

nelmien kaivauskesä koki suuren kolahduksen vuonna 2020 monen tulevaisuuden arkeologin kohdalla. Koronatilanteen vuoksi ulkomaille oli vaikea päästä eikä Suomen kamaraltakaan tuntunut irtoavan ihan niin helposti oman alan töitä. Joidenkin osalta Mustanmeren ranta vaihtui Instagramissa itseään Oulun Rivieraksi mainostavaan Nallikariin (kuva 1) ja sen tyrskyihin sekä kaksikerroksinen huvila kimppakämppään kerrostalossa kuuden

Kuva 1. Oulun Rivieraa. Kuva: M. E. Ahola

muun kanssa. Tästä kaikesta huolimatta kaksi innokasta helsinkiläistä arkeologian opiskelijaa pakkasivat rinkkansa, ottivat pyöränsä mukaan ja hyppäsivät junaan kohti Oulua! Oulussa nimittäin pääsi kaivamaan, ja jos ei ulkomaille niin Pohjanmaalle ainakin pystyi matkustamaan koronasta huolimatta. Muutamia huomioita joita teimme junamatkalla: jos ostat pyörälle lipun se voi olla melkein missä vain päin junaa ja saatat joutua tukkimaan käytävän lähes Tikkurilaan asti taistellessasi yksin VR:n pyörätelinettä vastaan. Tämäkin vain lopulta todetaksesi, että teline todella oli rikki ja pyörä on lukittava luovuutta käyttäen. Junassa saattaa myös kohdata erikoisia ihmisiä, siis vielä oudompia kuin mitä arkeologian opiskelijat. Toisinaan joku unohtaa paikallesi raakoja kananmunia. Jälkeenpäin mietittynä ne kannattaisi ottaa talteen, sillä opiskelijan ei kannata ikinä kieltäytyä ilmaisesta ruoasta. Perillä Oulussa aurinko paistoi ja kesä oli parhaimmillaan. Reippaina hyppäsimme pyöriemme selkään ja lähdimme seikkailulle kohti majapaikkaa. 55 litrainen rinkka selässä ja selkäreppu etupuolella roikkuen pyöräily, oli sekin kokemus. Varsinkin kun toisen ongelmana oli vaihdepyörä, jossa asento oli niin etukumarassa, että rinkka osui takaraivoon ja toinen taas joutui kaikin voimin polkemaan vaihteettomalla Jopollaan. Päästyämme hikisinä perille kaivauskesän ensimmäiseen kommuuni 11

asuntoon petasimme olohuoneeseen roudatut kapeat ikeavuoteet ja valmistautuimme niin henkisesti kuin lounaallisestikin seuraavana päivänä alkaviin kaivauksiin. Ensimmäisen kaivauspäivän ollessa pulkassa, tunsimme sen niin sormissa, ranteissa, polvissa, selässä kuin sielussakin asti. Rehellisesti ollen, koko ensimmäinen kaivausviikko tuntui hapottavan jokaista lihasta ja jännettä koronakevään jäykistyttämissä kropissa. Säännöllinen urheilu kun oli muuttunut kaksitoista tuntisiksi päiviksi tietokoneen tai television äärellä, sekä satunnaisiksi reipasteluiksi kodin läheisillä lenkkipoluilla. Kyykkäily, ämpäreiden kanto ja lapiointi tuntuikin innokkaista kaivajista harvinaislaatuisen rankalta tänä kesänä. Onneksi siihen kuitenkin jälleen tottui varsin nopeasti, vaikka perinteinen reissu Oulun apteekin kylmävoide- ja rakkolaastarihyllylle tulikin tarpeen. Huhun mukaan innokkaiden kaivajien läsnäolon tunnistikin aina raikkaasta Perskindolin ja tiikeribalsamin tuoksusta. Myös työpäivää edeltävä ja sen jälkeinen pyöräily edesauttoi osaltaan lihaksien palautumista. Kuopassa kyykkiminen ei kuitenkaan ollut ainoa asia, jota helsinkiläiset kaivajat tänä kesänä puuhailivat. Seikkailuun mahtui mukaan valtavat määrät pyöräilyä kauniissa Oulun maisemissa, sekä arkeologeille ominaisista, työpäivän jälkeistä terdeilyä.Yksi suurista riemuista, joka yllätti, oli sushibuffettien aukiolo (vaikkakin oululainen sushibuffet ei valitettavasti lyönyt vertoja Helsingin tarjonnalle). Koronakevät oli kaikessa kauheudessaan sulkenut myös rakkaat sushibuffettimme, joka aiheutti harvinaislaatuisen vakavia vieroitusoireita ja sushihampaan kolotusta, joten astetta huonompikin buffetti kelpasi! 12

Ensimmäisen kaivausviikon jälkeen koittikin ensimmäinen vauhdikas oululainen viikonloppu, jolloin selvisi myös millainen paikallisten oululaisten yöelämä on. Kulmabaari, tai oululaisten mukaan, Kulumabaari näyttikin aivan uuden puolen rauhallisista ja viileistä pohjanmaalaisista, kun drinkki nimeltä “Rammstein” pyydettiin baaritiskiltä. Baarimikko päräytti soimaan asiaan kuuluvan biisin, hyppäsi baaritiskille, teki vodkapullosta ja skumppalaseista tornin, sytytti sen ilmiliekkeihin ja lopulta lätkäsi valtavan kokoisen imukupillisen dildon juomaa pyytäneen eteen (huom. emme itse pyytäneet tätä drinkkiä kertaakaan, vaan tyydyimme maltillisiin Tia Maria drinkkeihin, kuva 2).

Kuva 2. Nimikkojuomamme. Kuva: M. E. Ahola

Vuosijuhlia vietettiin Suomenlinnan Pirunkirkossa.

Kuva: Tomi Kuljukka

Kulumabaari sijaitsi sopivasti Oulun torin vieressä, jossa sijaitsi myös sopivasti kotimatkalle the one and only Toripolliisi. Toinen innokkaista helsinkiläisistä kaivajista ei uskonut aluksi Toripolliisin nimen olevan kahdella ällällä kirjoitettuna, joten illan mittaan tuli tämäkin asia tarkastettua pariin otteeseen Toripolliisi-patsaan jalustasta. On myös todennäköistä, että ainakin yhdellä tai jopa kahdella näistä tarkastus kerroista tuli otettua se kuuluisa selfie pyöreän polliisin kanssa. Ensimmäisestä viikonlopusta jäikin siis jäljelle muistoiksi päänsärky, hupeneva pankkitili, sekä kymmeniä heilahtaneita selfieitä (suurin osa Toripolliisin kanssa, kuva 3) yön pikkutunneilta. Muita asioita joihin tutustuimme parin viikon reissulla olivat Nallikarin upea ranta ja ei niin upeaa ankeaa arkkitehtuuria edustava Eden-kylpylä

(pitäähän se mainita), Oulun NMKY (ei löytynyt miehiä noin klo 1.00 yöllä, kuva 4.), Oulun Tinder-tarjonta (emännän paikkoja oli useampikin tarjolla), Kauppuri 5:n hampurilaiset, pyöräily sen jälkeenkin kun ei jaksa enää pyöräillä, kesäinen raekuuro ja uima-altaaksi muuttuneessa kuopassa kaivaminen. Arkeologian opiskelijan näkökulmasta lienee myös hyvä mainita Kierikkikeskus, jossa emme itse tosin päässeet käymään. Bongasimme kuitekin keskustassa yhden ihmisen, jolla oli Meteli ry:n (eli Oulun yliopiston arkeologian opiskelijoiden harrastejärjestön) paita päällä (ei uskallettu mennä juttelemaan). Todettakoon myös, että ketsuppipurkin saa syötyä lähes kokonaan kahdessa viikossa ja onnea on sellainen ystävä, joka ostaa liikaa ruokaa ja antaa siitä toiselle! Mikä kenties tärkeintä me nähtiin se Toripolliisi, mutta ei kävelty sitä pahki.

Kuva 3. Selfie Toripolliisin kanssa. Kuva T. Niemelä

Kuva 4. Oulun nuorten miesten kristillinen yhdistys R.Y. Kuva: P. Ampula 13

Ahvenanmaalla kaivamassa

Eveliina Vanhala & Maria Ronkainen

esä 2020 vietettiin arkeologian opiskelijoiden parissa jännittyneissä merkeissä: alun perin kesäkuussa järjestettävät opetuskaivaukset Ahvenanmaalla siirrettäisiin koronatilanteen vuoksi elokuulle, jolloin ne toivottavasti voitaisiin järjestää. Pohdimme epätoivoisina, olisimmeko ensimmäinen vuosikurssi, joka ei pääsisi opetuskaivauksille ollenkaan. Onneksi kuitenkin lähdölle näytettiin vihreää valoa, ja matka kohti Maarianhaminaa Turun kautta alkoi sunnuntaina 2.8. klo 5 aamulla. Laivassa tunnelma oli odottava, sillä monille reissu Ahvenanmaalle oli ensimmäinen – myös lähestyvä ensimmäinen arkeologian kenttäkokemus toi perhosia vatsaan. Pettymyksiltäkään ei

voitu menomatkalla välttyä, sillä laivan karaoke oli suljettu vallitsevan tilanteen johdosta. Perillä Maarianhaminassa suuntasimme autoilla kohti majapaikkaamme, joka sijaitsi vajaan 20 kilometrin päässä Godbyssä. Yövyimme Godby Vandrarhem -nimisessä liikuntakeskuksessa, jossa oli 8 hengen huoneiden lisäksi ulkopelipaikkoja, liikuntavälineitä sekä viereisessä rakennuksessa uimahalli saunoineen. Vandrarhemissä yöpyvillä matkailijoilla oli ilmainen pääsy uimahalliin. Tämän me opiskelijat tajusimme liian myöhään reissun aikana, ja suurin osa matkasta menikin miettiessä suihkulogistiikkaa, kun käytössä oli ainoastaan neljä suihkua 17 likaiselle arkeologille. Toisella viikolla

Seulontakaverit. Kuva: M. Ronkainen 14

havahduimme onneksi järkyttämään paikallisväestöä taisteluhauta-lookillamme uimahallin pesutiloissa. Kaivausten kohteena oli rautakautinen kohde Bartsgårdassa, keskellä idyllistä ja maalaisromanttista maisemaa. Ja mikä parasta – kaivausalue oli keskellä nuorten sonnimullikoiden laidunta! Nämä uteliaat kaverit tulivatkin joka aamu tervehtimään meitä ja raidaamaan kaikkien reput välipalan toivossa. Onneksi yliopisto-opettajallamme Wesalla oli paimentaminen hallussa ja vältyimme suuremmilta tuhoilta. Kaikki paikalla olleet voivat varmasti yhtyä väitteeseen, että Ahvenanmaan kaivaukset olivat täydellinen yhdistelmä kesälomaa ja kenttätyöskentelyä. Keli helli meitä koko reissun ajan jopa liiallisuuksiin asti - lämpöä oli tasaisesti 25 ja miltei 30 asteen välillä. Päivät kuluivat nopeasti ja illat menivät kokkaillessa yhdessä (iso kiitos ruokahuollostamme kuuluu muutamalle ihanalle opiskelijalle, jotka jaksoivat kokata iltaisin isolle porukalle!). Malliopiskelijoiden tavoin valot sammuivat ja talo hiljeni jo kello 21.30, ja aamupalalle noustiin klo 7. Maukas ja ravitseva aamupala kuului Vandrarhemin palveluihin, ja tästä väsyneet

sudennälkäiset kaivajat olivat erityisen kiitollisia. Koska olimme Ahvenanmaalle asti tulleet, kuului vain asiaan, että pidimme yhden ekskursiopäivän. Ekskursiomme sisälsi paljon upeita kohteita, kuten esimerkiksi Finströmin kirkko, Kastelholman linna, Bomarsundin linnoitus, Borgbodan muinaislinna sekä muun muassa pronssikautinen hautaröykkiö. Jokaisella kohteella olisi voinut viettää vaikka koko loppupäivän, mutta aikataulumme päivälle oli suhteellisen tiukka, joten tyydyimme ottamaan muistoksi satoja kuvia ja juoksemaan vaatteemme hikisiksi. Majoituksemme ja kaivauspaikkamme välissä sijaitsi myös Stallhagenin panimo. Mietimme, että katu-uskottavuutemme arkeologian opiskelijoina järkkyisi, mikäli kertoisimme myöhemmin kotona, että ajoimme jokaisen hikisen työpäivän päätteeksi panimon ohi menemättä sinne kertaakaan, joten täytyihän siellä käydä! Stallhagenissa tarjoiltiin niin hyvää ruokaa (ja juomaa) ja seura oli niin hyvää, että näin kolme kuukautta reissun jälkeenkin nousee pintaan nostalginen kaipuu takaisin Ahvenanmaalle.

Kaivausjohtajamme Kristin Ilves opastamassa opiskelijoita arkeologisen kenttätyön saloihin. Taiteilija: M. Ronkainen

Viimeinen päivä kaivauksilla tarkoitti kuopan täyttämistä. Se oli tavallaan haikea, mutta samalla hyvin terapeuttinen hetki. Hetkeen liittyi myös tietynlaista symboliikkaa: alkoi sataa ensimmäistä kertaa koko matkan aikana. Se tarkoitti, että oli aika lähteä kotiin. Ahvenanmaan lomaresortti – anteeksi, opetuskaivaus – oli työntäyteinen kaksiviikkoinen auringonpaisteessa upean kaivausporukan kanssa. Paluumatkamme kruunasi laivan avoinna ollut karaoke ja Queenin Bohemian Rhapsody, joka kuuleman mukaan sai ravintolaosastolla useammankin muun matkustajan miltein tukehtumaan ruokaansa.

Iso kiitos mukana olleille opiskelijoille ja henkilökunnalle!

Iloinen kaivausporukka kuopan täytön jälkeen. Kuva: W. Perttola

Untuvikkona arkeologian maailmassa

Timo Erävuori

nsikosketukseni arkeologeihin sain Turussa toukokuussa 2019, kun satuimme samaan aikaan viettämään post-vappua paikallisten approjen merkeissä. Tuona aurinkoisena päivänä myös rakkauteni Fibulaa ja arkeologiaa (miksei arkeologejakin) kohtaan syttyi ja on vain vahvistunut päivä päivältä. Kuukausien kuluessa ja viikkojen vieriessä sain kuulla jatkuvasti kaikenlaisista kursseista, joita he olivat opinnoissaan käyneet. Ajan saatossa myös oma mielenkiintoni näitä kursseja kohti myös kasvoi ja vihdoin tämän periodin (kirjoitushetkellä 2.periodi) alussa uskalsin ottaa härkää sarvista ja ilmoittauduin, en vain yhdelle, vaan jopa kolmelle arkeologian kurssille pohjatietona ainoastaan kanssaopiskelijoitteni kertomukset ja tarinat! Voin todeta, etten ole katunut tätä päätöstä hetkeäkään, vaikka kurssit eroavat merkittävästi omasta pääaineestani historiasta. Millaista on sitten ollut untuvikkona arkeologian maailmassa? Oikeastaan tässä vaiheessa voisi jaaritella vaikka mitä, mutta kuitenkaan se ei tiivistäisi niitä tuntemuksia, jotka minulla oli, kun kirjauduin ensimmäiselle Zoom-luennolle, jota veti Georg Haggrén. Huomasin heti, että opetus keskittyy melko erilaisiin asioihin kuin historiassa, vaikka näin omakokemuksen perusteella painopisteet eivät juurikaan eroa toisistaan

ajallisesti. Molempien aikamiljöökeskittymä sijoittuu menneisyyteen, mutta tavat tutkia historiallista aineistoa eroavat toisistaan valtavasti. Historian pohjalta olen kuitenkin saanut nopeasti juonen päästä kiinni, sillä käsitellyt asiat sisältävät paljon asiaa, jotka olen jo entuudestaan tietänyt. Olenkin joskus ihan julkisesti sanonutkin, että historia ja arkeologia tukevat toisiaan ja verrannut niitä jopa sisaroppiaineina. Arkeologin on hyvä tietää historiasta, mutta yhtä lailla suosittelisin jokaista historioitsijaa opiskelemaan edes hieman arkeologiaa. Se avaa uusia näkökulmia ja syventää jo opittua tavalla, joita ei kirjoista lukemalla opi. Arkeologia keskittyy konkretiaan, eikä abstrakteille asioille ole sijaa. Arkeologian opinnot ovatkin lähteneet osaltani käyntiin melko hyvin, vaikka aiheet ovatkin haastavia näin amatöörille, jolla mitään pohjaa ei ole. Kuitenkin jo tämän muutaman viikon aikana, jotka olen näissä opinnoissa viettänyt, ovat jo vahvistaneet omaa suunnitelmaa. Aion maisterivaiheessa kirjoittaa pitkän sivuainekokonaisuuden arkeologiasta! Vaikka aikaisemmin olen pitänyt arkeologiaa jonkinlaisena Indiana Jones -larppauksena, jossa viidakkoveitsien kanssa tutkitaan stetsonit päässä ties minkälaisia luita ja muita jäänteitä – niin näin ei todellakaan ole. Arkeologian syvyys on 17

mittaamaton ja pelkkä pintaraapaisu tässä vaiheessa on jopa ärsyttänyt, sillä nyt kun olen päässyt alkuun, niin haluaisin vain tietää lisää. Miksi jokin tietty löytö kertoo tietyistä asioista? Miten tutkimusaineiston ajallinen määritelmä on tärkeää ja mitä hyödyllistä dataa siitä voi nykypäivänä olla? Voisin jopa olla niinkin radikaali, ettei ilman arkeologillista työtä olisi historiaa. Historiakin vaatii konkretiaa, jonka pohjalta sitä luoda ja arkeologia tarjoaa tähän oivan avun. Se, että esimerkiksi viime aikoina tehdyt Senaatintorin kaivaukset kykenevät tulevaisuudessa tarjoamaan historioitsijoille merkittäviä ja konkreettisia lähteitä. Historia on siis kiitollinen Teille kaikille, jotka säätä uhmanneena olette laittaneet itsenne likoon ja tutkineet kaivauksia. Tämmöinen kirjatoukka, joka sisätiloissa viihtyy ei tätä ¨likaista työtä¨ kuuna päivänä tekisi. Tämä perusteellinen työ, jota arkeologit ovat tehneet ja jota olen jo kursseilla saanut kokea on jotain, mitä ei laajasti tarpeeksi

arvosteta. Summa summarum, vaikka olen aina ihaillut arkeologeja ja mitä he tekevät, niin vasta nyt, kun olen itse sitä hetken aikaa opetellut, olen vihdoin alkanut arvostaa arkeologiaa sillä tasolla, jonka se ansaitsee. Kaikille untuvikoille, jotka tätä tarinaa lukevat, käykää opiskelemassa arkeologiaa edes se yksi kurssi. Jo se nimittäin avaa täysin uuden maailman, jonka merkitys avautuu vasta, kun sille antaa mahdollisuuden tulla mukaan elämääsi. Olen ikuisesti kiitollinen sille viininhuuruisen illan päähänpistolle, joka käski minun ilmoittautua arkeologian kurssille, sillä nyt koen saaneeni opintoihini sekä tulevaisuuden haaveitani varten uutta substanssia, jota en olisi ilman arkeologiaa saanut. Untuvikko historian laitokselta kiittää ja kuittaa. Nämä kolme kurssia ovat alku jonkun suuremman. Kirjoitettu aikana, jolloin oma historian kandi jäi taka-alalle, kun luin mieluummin arkeologisia raportteja.

Timon ensikosketus Manuliinaan AATUlla 2019. Kuvassa Maria E. Ahola (vasemmalla) ja Timo Erävuori. Kuva: L. Suomi 18

Ei ****lauta Sami Brchisky

atalalla oleva aurinko oli epämiellyttävän kirkas, ja turhankin lämmin aamu enteili päivästä tulevan tukalan helteinen. Löysin itseni erittäin maanantaisena maanantaiaamuna Vantaan perukoilta, seisomassa jonkin hallirakennuksen ulkopuolella. Edessäni oli useampi kasa parhaat päivänsä nähneitä lautoja, joita kohti olin kääntänyt pian jo tyhjyyteen hakeutuvan katseeni. Edessä olisi viikon verran näiden kookkaiden ja hiekkaisten puupalojen puhdistamista ja kantamista. Samanlaisten puupalojen, joita mökillä käyttäisin surutta juhannuskokon kasaamiseen. Epätoivo valtasi mieleni. Sukelsin ajatuksiini, joissa aloin kyseenalaistamaan kaikkia elämässäni tekemiäni päätöksiä, jotka olivat osaltaan johdattaneet minut tähän hetkeen, paikkaan ja tilanteeseen. Suljin silmäni ja painoin kasvoni alaspäin, tukien nenänvarteni nyrkissä olevan käteni etusormen ja peukalon väliin. Hengitin hitaasti ja syvään sisään ja ulos, ja mutisin hiljaa itsekseni: ”Ei ****lauta”. Palataan ajassa viikko taaksepäin. Museoviraston meriarkeologit etsivät sähköposti-ilmoituksella opiskelijoita talkoohengessä avustamaan Hahtiperän hylynosien arkeologisessa dokumentoinnissa. Asiasta kiinnostuneena menin ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Viikkoa myöhemmin löysinkin jo itseni kuvailemastani epätoivon tilasta Vantaalta Museoviraston Konservointi ja kokoelmakeskuksen pihalta. Meitä

oli kaksi opiskelijaa avustamassa tässä hylynosien dokumentoinnissa. Aiheeseen perehdytyksen jälkeen aloitimme työt, joissa puhdistimme hylynosat hiekasta, ja sitä mukaa kun hylynosia puhdistui, kannoimme niitä kuvaamiseen varattuun tilaan. Siellä puhdistetut hylynosat dokumentoitiin fotogrammetrisesti, minkä toteutusta pääsimme työn ohessa seuraamaan. Tässä vaiheessa olin jo aloittanut toipumisen alkujärkytyksestäni. Aloin hahmottamaan kuinka nämä ensisilmäyksellä varsin merkityksettömän oloiset laudat olivatkin itse asiassa isomman kokonaisuuden osia, ja palapelin palojen lailla ne loksahtivat mielessäni paikoilleen rakentaen aluksen, jonka osia ne olivat olleet. Tämän oivalluksen jälkeen koin työn olevan hyvinkin mielekästä. Oli mielenkiintoista oppia, mitä kaikkea laivanrakennuksen perinteitä koskevaa tietoa paikalla olleet meriarkeologit pystyivätkään näistä paloista saamaan irti. Kasvaneessa motivaatiossa ja sen ylläpitämässä työtehokkuudessa oli odottamaton ongelma: hylynosat loppuivat kesken. Sateesta huolimatta saimme hylynosien osalta työt päätökseen jo tiistaina aina dendrokronologisten näytteiden ottamista myöten. Onneksi muuta tekemistä löytyi ja pääsimmekin keskiviikkona puhdistamaan hylyistä löytyneitä astioita. Puhdistus tapahtui pitämällä astiat vedessä ja käyttämällä lappoa niiden lähellä. Lapon läpi menevä virtaus imi mukanaan hiekan, ja astiat puhdistuivat hitaasti mutta varmasti. Se olikin sen verran leppoisaa hommaa, 19

että päivä meni niissä puuhissa todella nopeasti. Meille tarjoutui myös mahdollisuus päästä kokeilemaan käsiskanneria puhdistettujen esineiden dokumentointiin, mikä oli huikean hauska kokemus ja ehdottomasti päivän kohokohta. Torstaina koitti jo harjoittelun viimeinen päivä. Pääsimme vierailemaan Suomen Meriarkeologisen Seuran kenttätyöleirillä Porkkalan hylkypuistossa. Leirillä kerättiin ajoitusnäytteitä alueen hylyistä ja tutkittiin alusten lastina olleita tynnyreitä. Venematka Porkkala Marinesta paikan päälle meni nopeasti ja pian olimmekin jo seuraamassa leirin toimintaa ankkurissa olleiden tukialusten kyydistä. Päivän ollessa kelien puolesta mitä parhain, sekä kohteen ollessa mielenkiintoinen, oli vierailu kaiken kaikkiaan oikein onnistunut ja hauska kokemus. Viikon tärkeimpänä opetuksena voisin pitää sitä, että ajoittainen epätoivoon vaipuminen on ihan hyväksyttävää. Maanantaiaamuisin jopa ymmärrettävää. Ja tietenkin myös sitä, että meriarkeologian hommat ovat parasta.

Seuraa Fibulaa! Fibulan nettisivut:

sites.google.com/view/fibula-ry

Suljettu Facebook-ryhmĂ¤: Fibula @fibulary

@fibulary @mammuttibabe

Fiblu

Seuraa Fibaa! Fiban nettisivut:

fibalehti.wordpress.com issuu.com/fiba-lehti

@fibalehti

”TÄÄ KUULOSTAA MONIMUTKAISELLE, MUTTA OIKEESTI SE ON VIELÄ PALJON MONIMUTKAISEMPAA” - GEORG HAGGRÉN KURSSILLA SKANDINAVIAN HISTORIALLISEN AJAN ARKEOLOGIAN ERITYISKYSYMYKSIÄ

ISSN: 1237-2084 22