Fiba 4/2012 by Fiba

FIBA

Sisällysluettelo:

Helsingin yliopiston arkeologian opiskelijoiden pää-äänenkannattaja. Julkaisija FIBULA ry.

Pääkirjoitus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 3 Lauri Mäntylä

89. lehti 22. vuosikerta ilmestyy 4 kertaa vuodessa Toimituskunta: Päätoimittaja: Lauri Mäntylä Toimittajat: Maddie Hentunen Elisa Väisänen Sami Harju Yhteystiedot: Sähköposti: fibatoimitus@gmail.com Postiosoite: Fibula ry./Fiba FHKT/Arkeologian oppiaine PL 59 00014 HELSINKI Paino: Picaset Tämä julkaisu saa HYYn järjestölehtitukea.

ISSN 1237-2084

Puhiksen jäähyväiset . . . . . . . . . . . . . . . . . . 4 Katri Toivakka Arkeologian filosofisia nykysuuntauksia . . . . 6 Marko Marila ”Suomalaisten mahtava mutta vaiettu muinaishistoria” . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 12 Nina Körmän Sarjakuva . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 15 Lauri Mäntylä Etukansi: Idoli-Maukka Lauri Mäntylä Takakansi: Museologia-tatuointi Rauno Bergman

Pääkirjoitus Lauri Mäntylä Orgasmia on tunnetusti väitetty pieneksi kuolemaksi. Olen viime aikoina pohtinut, voisiko valmistumista luonnehtia pieneksi maailmanlopuksi. Yliopisto on nimittäin eräänlainen kummallinen rinnakkaistodellisuus, oma maailmansa jolla on oma aikansa ja tilansa. Itse olen ollut siitä osallinen jo lähestulkoon seitsemän vuotta, siitä asti, kun postiluukusta kalahti kirje, jossa tiedekunta ilmoitti, että syksyllä nähdään. Samassa paketissa oli mukana myös ensimmäinen hyppysiini saama Fiba-lehti. Kannessa taisi olla Indiana Jones lapio ja rullamitta kourassaan. Fibasta en ole seitsemän vuoden aikana päässyt eroon. Saattaakin olla, että Fibassa ei ole olennaista se, mitä se varsinaisesti sisältää, vaan se mitä se edustaa. Siis jonkinlaista säännöllisyyttä, jatkuvuutta. Aina silloin tällöin ilmestyvä Fiba-lehti on osa yliopistoelämän rytmiä; sitä lukiessa ja siihen kirjoittaessa tulee hämmentävä olo, että on osa jotain. Me arkeologiaa harrastavat käytämme paljon vaivaa siihen, että pohdimme mitä erilaiset keramiikansirut, pallonuijat, nuolenpäätaulut ja sen sellaiset kertovat menneen ajan ihmisistä - mikä on usein aika vähän. Arkeologian esteettinen viehätys on lopulta hetkellisissä välähdyksissä, pienissä hetkissä, joissa jostain kaukaa välittyy ripaus jotain inhimillistä. Olisikin lohdullista ajatella, että jokin osa meistä itsestämme tallentuu niihin moninaisiin töihin ja toimiin, joihin otamme osaa. Kuten nyt vaikka näihin Fiboihin. Meistä tulee osa jatkumoa, ja siksipä senkin jälkeen, kun siirrymme näistä nurkista muihin ympyröihin, meistä säilyy välähdyksiä osana jotain, joka on meitä ainakin vähän suurempaa. No, jatkuvuus merkitsee sitäkin, että vanhojen täytyy päästää irti ja tehdä tilaa nuoremmilleen. Onneksi palstatila on melkein lopussa, enkä voikaan siis tässä antaa heille mitään hyvää tarkoittavia, myötähäpeää herättäviä neuvoja. Pitäkööt he Fiban hyvänään! Minun taas on syytä lopettaa mukasyvällinen jäkätys ja antaa seuraajilleni työrauha. Seuraan heidän työnsä tuloksia pilven reunalta, entisten ainejärjestöläisten vainajalasta. Sitä ennen tietysti pitäisi valmistua.

Fiba 4/2012

Jäähyväiset Katri Toivakka

uosi 2012 on ohi ja vuoden vaihtuminen lopetti ja aloitti muutaman luvun itse kunkin elämässä. Minun osaltani muutos on kohtalaisen suuri: on aika sanoa jäähyväiset niin hallitustoiminnalle, Fibulalle kuin arkeologian opiskelullekin. Voisin jaaritella ummet ja lammet kuluneesta ajasta, mutta tyydyn vain sanomaan muutaman sanan – mitä suotta sotkemaan jokaisen omaa kuvaa lähimenneisyydestä. ********** Uusille hallituslaisille haluan sanoa kolme asiaa, Älkää haukatko kerralla liian isoa palaa purtavaksi, sillä lopputulos ei ole kaunis – se tuottaa harmia vain kaikille muillekin. Kuunnelkaa ympärillä olevia jäseniä, mutta käyttäkää tervettä maalaisjärkeä – kaikkia ei voi miellyttää kerralla. Jos ette tiedä mitä tehdä, kysykää – asiat selviät paljon helpommin yhdessä miettimällä.

********** Kaikille fibulisteille yleensä haluan sanoa, Kiitos kuluneista vuosista, ehkä tapaamme vielä joskus, kun salakavalasti luikertelen tapahtumiin loikkarina. Muistakaa olla iloisia siitä kaikesta, mitä Fibulassa tapahtuu – jos joku asia ei miellytä, menkää itse tekemään se paremmin, älkääkä valittako jossain nurkassa. ********** Arkeologian parissa opiskelua tai työskentelyä jatkaville haluan sanoa, Ala on edelleen todella mielenkiintoinen, mutta ei minulle se oikea ammatti. Jatkakaa te tutkimusta ja työskentelyä, minä tyydyn vain lukemaan tulokset, jotten vie paikkaa sitä minua enemmän haluavalta. Juuri sinua muistellen, Katri Toivakka HuK 2012 Tekstin allekirjoittaja on ollut Arkeologian opiskelija 2009-2012 Fibulan hallituksen jäsen 2010-2012 Taloudenhoitaja ’10-’11 Atk-vastaava ’10-’11 Tutorvastaava ’10 Tapahtumavastaava ’11 Hyy- ja suhdevastaava ’12 Puheenjohtaja ’12

Fiba 4/2012

Arkeologian filosofisia nykysuuntauksia Marko Marila

uten kaikki humanistiset tieteet, arkeologiakin on aina ottanut paljon vaikutteita filosofiasta. Tietoteoria ja esimerkiksi tieteellinen selittäminen olivat erittäin suosittuja teemoja arkeologiassa vielä 1980-luvulla. Viimeisten 30 vuoden ajan arkeologian teoriassa ollaan puolestaan keskitytty lähinnä sosiaalisuuden ja symbolisen merkityksen tutkimiseen. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että varsinainen tieteenfilosofia, johon tässä tapauksessa luen kuuluvaksi ontologian ja epistemologian, ei postmodernina aikana ole nauttinut arkeologiassa suurta suosiota. Arkeologit ovat 1980-luvulta lähtien ottaneet vaikutteensa pääasiassa sosiologiasta

ja mannermaisesta filosofiasta, erityisesti fenomenologiasta. 1900-luvun alussa tapahtuneen niin sanotun kielellisen käänteen jälkeen arkeologiassa on 1960-luvulta lähtien ollut havaittavissa ainakin kaksi tieteen trendiä. Kutsun näitä suuntauksia nyt prosessuaaliseksi ja jälkiprosessuaaliseksi suuntaukseksi. Niin sanotusta analyyttisestä filosofiasta ammentavassa prosessuaalisessa suuntauksessa tieteellisessä selittämisessä turvauduttiin erityisesti hypoteettis-deduktiiviseen malliin, jonka perusteella menneisyyttä koskevia hypoteeseja testataan deduktiivisesti. Selittäminen perustui siis välttämättömyyksien

etsimiselle. Tällainen tieteenfilosofinen lähestymistapa voi kuitenkin olla mahdollinen vain mikäli kaiken tiedon lähtökohdaksi otetaan kieli ja ajattelun välttämättömät rakenteet, joiden mukaisesti myöskin havaintojen oletetaan järjestäytyneen. Prosessuaalisessa arkeologiassa filosofia rajoittui periaatteessa epistemologiaan; kysymykseen “Mitä voimme tietää?”. Metafyysisiä, ts. ontologisia kysymyksiä pyrittiin positivistisen filosofian perinteen mukaisesti välttämään. Toiseksi kielellisen käänteen uhriksi voidaan tunnistaa 1980-luvulla alkunsa saanut jälkiprosessuaalinen arkeologia, joka on ottanut vaikutteensa lähinnä mannermaisesta ja erityisesti ranskalaisesta filosofiasta sekä sosiologiasta ja fenomenologiasta. Erityisen luonnehtiva piirre tässä suuntauksessa oli käsitellä materiaalista kulttuuria, esimerkiksi esineitä tai kalliomaalauksia, tekstinä. Siinä missä prosessuaalisessa tiukan tieteellisessä arkeologiassa pyrittiin systemaattisuuteen luonnontieteen tai kielellisen logiikan avulla, jälkiprosessualistit hakivat systemaattisuutta kielellisiksi ja mentaalisiksi oletetuista transsendentaaleista rakenteista, joiden perusteella kaiken materiaalisen kulttuurin oletettiin syntyvän. Piti vain löytää syntaksi, jonka mukaisesti materiaalinen kulttuuri oli tuotettu ja jonka mukaisesti sitä voitaisiin lukea. Materiaalista kult-

tuuria käsiteltiin siis yhdessä ajassa tai kontekstissa tuotettuna ja toisessa ajassa ja kontekstissa tulkittuna symbolien joukkona. Erityisen ironista on se, että varsinainen materiaalinen kulttuuri ja esineet eräässä mielessä unohdettiin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana arkeologiassa ollaan kuitenkin pyritty eroon kielen keskeisyydestä. Strukturalismi ja tietynlainen idealismi ovat korvautumassa realismilla ja materialismilla. Yksilöllisen menneisyyden kokemisen sijaan tutkijat haluavat kartoittaa kaiken kokemuksen yhteistä maaperää. Tästä syystä ontologiset ja episteemiset kysymykset ovat nousseet jälleen ajankohtaisiksi. Koska mentaalisen sijaan on alettu tutkia materiaalista, arkeologian pääaineisto, esineet, ovat eräässä mielessä tehneet paluun. Monet arkeologit ovatkin alkaneet tutkia esineitä sellaisinaan sen sijaan, että niitä käsiteltäisiin aina ajattelun ja tietyn kontekstin symbolisina tuotteina. Tästä syystä strukturalistisen semiotiikan tilalle on kulttuurien tutkimuksessa noussut erityisesti Charles Peircen filosofiaan pohjaava pragmatistinen semiotiikka, sekä esimerkiksi ruumiillisuuden ja laajennetun mielen tutkimus, jotka molemmat heijastavat analyyttisessä filosofiassa ja semiotiikassa tapahtuvaa kehitystä tavalla tai toisella ulkoistaa mieli ihmisyksilöstä. Strukturalistinen semiotiikka on

Fiba 4/2012 perinteisesti mielletty osaksi mannermaista filosofiaa. Pragmatistisen semiotiikan suosion lisääntymisen myötä analyyttisen ja mannermaisen filosofian yhteyksiä on alettu tulkita uudelleen. Pragmatismin suosion lisääntymisen lisäksi toinen arkeologiassa 2000-luvulta alkaen tapahtuneen muutoksen tunnistettavista syistä on mannermaisessa filosofiassa 2000-luvun puolivälin jälkeen tapahtunut niin sanottu spekulatiivinen käänne. Spekulatiivisella käänteellä tarkoitetaan realismin ja materialismin paluuta mannermaisessa filosofiassa. Spekulatiivinen käänne on termi, joka muodostettiin vastaiskuna kielelliselle käänteelle. Spekulatiiviset realistit, niin laaja ja kirjava kuin tämä kenttä onkin, pyrkivät epistemologiaan rajoittumisen sijaan elvyttämään metafysiikan filosofiassa. Spekulatiivisia realisteja yhdistää pyrkimys päästä eroon niin sanotusta korrelationismista. Korrelationismi on ranskalaisen filosofin Quentin Meillassouxin käsite, jolla hän kuvaa kantilaista perinnettä rajoittaa tietäminen mielen ja todellisuuden suhteeseen. Kun filosofit hylkäävät ennakko-oletuksen, jonka mukaan kielen (tai mielen) rajat ovat maailman rajat ja kohdistavat huomionsa mielen ja aineen suhteesta maailmaan itseensä, filosofiasta tulee välttämättä ontologista. Tämä kiinnostus ontologiaan

on nähtävissä myös arkeologiassa. Sellaiset arkeologit kuten Bjørnar Olsen ja Johan Normark ovat ottaneet paljon vaikutteita esimerkiksi Graham Harmanin ja Levi Bryantin objekti-orientoituneesta filosofiasta. Johan Normark hylkää arkeologian ihmiskeskeisyyden ja tutkii vettä arkeologisena objektina, tai pikemminkin hyper-objektina, joka on läsnä lähes kaikkialla. Bjornar Olsen puolestaan on ollut 2000-luvun alkupuolelta lähtien luomassa niin sanottua symmetristä arkeologiaa, jossa ihmistä ei eroteta muista objekteista niille merkityksiä antavana mielenä, vaan ihminen asetetaan samalle ontologiselle tasolle muiden esineiden kanssa. Objektiorientoitunutta filosofiaa seuraten subjekti eräässä mielessä poistetaan ja jäljelle jää pelkkiä objekteja. Sen sijaan, että spekulatiivinen käänne tunnistettaisiin vain mannermaisen filosofian sisällä tapahtuneeksi muutokseksi, on ehkä hyödyllisempää nähdä sekin oireena analyyttisen ja mannermaisen filosofian määritelmien muuttumisesta ja jopa niiden välisten rajojen romahtamisesta, eräänlaisesta filosofian eheytymisestä. Tosin nämä rajat ovat saattaneet aina olla erittäin huteria ja keinotekoisia. Esimerkiksi Bruno Latourin vaikutus sekä ennen spekulatiivista käännettä vallinneessa antirealistisessa mannermaisessa filosofiassa että spekulatiivisen käänteen jälkeises-

sä realistisemmassa, objekti-orientoituneessa suuntauksessa on hyvä osoitus filosofioiden määriteltyjen rajojen häilyvyydestä. Tämänhetkistä mannermaista filosofiaa ja klassista pragmatismia yhdistävät kiinnostus sekä ontologiaan että epistemologiaan, mutta myös niiden suhteeseen. Lisäksi molemmat traditiot painottavat luonnontieteiden merkitystä filosofiassa. Filosofia ei siis enää ole mahdollista sellaisena itsenäisenä ajattelun muotona, jollaiseksi se on 1600-luvulta asti mielletty. Filosofin on otettava huomioon niin fyysikon kuin kognitiotieteilijänkin tutkimustulokset. Filosofiassa tapahtunut esineiden paluu on siis merkinnyt esineiden paluuta myös arkeologiassa. Esineille yhdessä kontekstissa annettavien symbolisten merkitysten asemesta tutkimus on niin filosofiassa kuin arkeologiassakin siirtynyt tarkastelemaan esineiden merkityksiä esineille itselleen. Mitä esineet ovat sisäisiltä ominaisuuksiltaan, ja miten esineiden väliset suhteet vaikuttavat esineisiin? Nykyinen konsensus esineiden luonnosta näyttäisi asettuvan johonkin essentialismin ja relationismin välimaastoon. Siinä missä essentialistit painottavat esineiden sisäisiä ominaisuuksia, relationistit uskovat, että esineen luonto määrittyy sen suhteesta toisiin esineisiin. Moni

spekulatiivisen realismin edustaja näyttäisi kannattavan näiden jonkinlaista yhdistelmää. Se, mitä esine on, tai voidaan kai turvallisesti puhua myös esineen merkityksistä, on riippuvainen sekä essentiaalisista materiaalisista ominaisuuksista että esineiden välisistä suhteista. Onhan objekti itsessään aina monen objektin yhdistelmä. Tätä essentialismia ja relationismia yhdistävää suuntausta on vaikea kuvata yhdellä termillä. Näyttäisi siltä, että objekti-orientoituneen filosofian edustajat, ja jotkut arkeologitkin, esimerkiksi Olsen, joka Gibsoniin viitaten puhuu affordansseista, painottavat ennen kaikkea esineen ominaisuutta saada aikaan jotakin, vaikuttaa ympäristöönsä jollakin tavalla, tehdä jotakin. Tämä on myös yksi objekti-orientoituneen filosofian ja sitä yli 100 vuotta edeltävän pragmatismin monista yhtymäkohdista. Pragmatisti Charles Peircen kuuluisan pragmatistisen maksiimin mukaisesti voimme todeta, että: “Koko käsityksemme jostakin objektista on yhtä kuin käsityksemme tuon objektin kaikista mahdollisesti tuottamista käytännöllisistä seuraamuksista” (Consider what effects, that might conceivably have practical bearings, we conceive the object of our conception to have. Then, our conception of these effects is the whole of our conception of the object.). Peircen aikalaisen, William Jamesin radi-

Fiba 4/2012 kaali empirisismi puolestaan perustuu samanlaiselle objektien ja niiden välisten suhteiden kokemusperäistämiselle. Sekä objektit, että niiden väliset suhteet, ovat havaittavia objekteja. Omassa aluillaan olevassa arkeologian väitöskirjatutkimuksessani haluan yhdistää elementtejä spekulatiivisesta realismista ja klassisesta amerikkalaisesta pragmatismista. Pyrkimyksenäni on elvyttää tieteenfilosofia sekä ontologiana että epistemologiana. Jos 1960- ja 70-lukujen luonnontieteellisesti orientoituneesta prosessuaalisesta filosofiasta on tässä tavoittelemassani arkeologian filosofian uudelleenmuotoilussa pelastettava yksi asia, se on evoluutioajattelun ja jatkuvuuden keskeisyys. Pyrkimys todistaa hypoteeseja menneisyyden tapahtumista deduktiivisesti puolestaan tulee hylätä. Postprosessuaalisesta arkeologiasta taas pelastettavan arvoisena näen tieteen metodologisen monipuolisuuden ja pyrkimyksen kausaliteettien formaalin todistamisen sijaan ymmärtää aineistossa valllitsevia yhteyksiä. Arkeologian historian kahtiajakautuneesta historiasta kumpuavasta eronteosta tutkimuksen ja tulkinnan välillä puolestaan on päästävä eroon. Väitöskirjani yksi keskeisimmistä kysymyksistä on miten ja millä perusteilla arkeologista tietoa tuotetaan, miten luomme hypoteeseja

menneisyyden tapahtumista. Yhdeksi oleelliseksi käsitteeksi nostan Charles Peircen muodostaman abduktion käsitteen. Abduktiivinen päättely on erään muotoilun mukaan päättelyä parhaaseen mahdolliseen selitykseen. Abduktio on hypoteesin muodostamista tiettyjen havaittavien faktojen perusteella; mitkä tapahtumat ovat johtaneet tiettyyn tilanteeseen, minkälaiset prosessit ovat saaneet aikaan havaittavan ilmiön. Esimerkiksi maassa havaittavien hiilijälkien perusteella arkeologi voi päätellä, että tutkimuspaikalla on sijainnut talo, joka on palanut. Koska emme havaitse asumiseen soveltuvaa rakennetta, ainoastaan sellaisen jäänteiksi tulkitut jäljet, talotulkinta on hypoteesi, paras mahdollinen selitys havaittavalle aineistolle. Kiinnostavia ovat ne prosessit, joiden mukaan tällaista hypoteesia ei tehdä ainoastaan havaittujen hiilijälkien perusteella, vaan kaiken sen valtavan aineiston ja tietomäärän pohjalta, jonka tutkija on kohdannut elämänsä aikana samankaltaisissa tilanteissa. Arkeologi voi lisäksi spekuloida, miltä paikalla sijainnut talo on näyttänyt, vaikka hän ei ole koskaan havainnut kohdeaikana rakennettua taloa. Arkeologi muodostaa hypoteeseja yhtäältä omien kokemustensa (esimerkiksi talotulkintaan vaikuttavat varmasti tutkijan kokemukset meidän aikamme asuintiloista) ja toi-

saalta aikasemmin havaitsemansa, tutkimuksen kohdeaikaan ajoittuvan arkeologisen aineiston pohjalta. Hypoteesien muodostaminen on siis pitkälti vaistonomaista. Peirce luonnehtiikin abduktiivista päättelyä perustason päättelyksi, jolla kaikki uudet ideat saavat alkunsa, usein yllättävän tosiasian havaitsemisen aikaansaamina. Yksittäisen tutkijan kokemuksilla on siis suuri merkitys hypoteeseja muodostettaessa. Tämän toteaminen ei kuitenkaan johda relativismiin. Sen lisäksi, että yksilö pystyy kokemuksensa perusteella tunnistamaan, mitkä objektit ovat jonkinlaisessa yhteydessä havaittaviin faktoihin, todellisuuden materiaalinen luonne ja jatkuvuus asettavat jo itsessään tietynlaisia ehtoja mahdollisille selityksille. Tulkinta ei siis ole mielivaltaista. Siinäkin tapauksessa, että mikä tahansa olisi mahdollista millä tahansa ajan hetkellä, meillä ei ole syytä olettaa, etteikö tässä hetkessä havaittavalla arkeologisella aineistolla ja vaikkapa tuhansien vuosien takaisen ihmisen kokemuksella olisi jotakin yhteyttä. Kokemuksemme tiettyjen asioiden suhteellisen hitaasta muutoksesta tai suhteellisesta pysyvyydestä antaa syytä ennakoida tapahtuvaa mielekkäästi. Samoin perustein voimme muodostaa menneisyyttä koskevaa tietoa mielekkäästi. Siinä missä

mitkä tahansa jonkinlaisessa vuorovaikutussuhteessa olevat objektit määrittyvät niiden mahdollisesti tuottamien käytännön vaikutusten kautta, ajattelu ennakoituna tulevaisuutena perustuu muodostamallemme tavalle ennakoida tulevaa menestyksekkäästi. Yksinkertaistettuna: menneisyys ja nykyhetki ovat rajallisia ja aktuaaleja objektien joukkoja. Niistä muodostamamme tutkimustieto puolestaan on kaiken liikkeen tavoin aina tulevaisuuteen sijoittuvaa ja ennakoivaa. Se, mitä on tapahtunut, vaikuttaa aina jollakin tavalla siihen, mitä voi tapahtua. Havaitsemme objekteissa menneen ja nykyhetken sekä tulevaisuudessa sijaitsevien mahdollisuuksien välillä tapahtuvan liikkeen ja muutoksen ajan kulumisena. Aika ja muutos siis ovat sellaisia tapahtumia tai toiminnan tapoja, jotka yhdistävät yksittäisiä objekteja mielekkäällä tavalla. Charles Peirce on joskus todennut, että se, mikä on jatkuvaa (continuous), sisältää materiaalisia osia. Arkeologin haasteena onkin löytää ne materiaaliset osat, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. □ Artikkeli pohjautuu Helsingin yliopiston Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen tiedepäivässä 16.5.2012 pidettyyn esitelmään “Arkeologian filosofisista nykysuuntauksista”.

Fiba 4/2012

”Suomalaisten mahtava mutta vaiettu muinaishistoria” Nina Körmän

ämän niminen Jouko Pihon aloittama blogikirjoitus Uudessa Suomessa aiheutti taannoin vilkkaan keskustelun, jossa otettiin kantaa lähes kaikkiin Suomen uljaaseen menneisyyteen liittyviin teorioihin Rurikista Matti E. Simonahoon. Yli 300 kommentin joukossa oli myös seuraava viesti: Tuo mainittu lappilaisten nihkeys luovuttaa esineistöä museovirastolle toi mieleen sen keskustelun, jossa kuulin väitteen että virasto pimittää aktiivisesti joitain kokoelmia, eikä niitä näytetä kenellekään - koska ne kuulemma ovat valtanäkemykselle ”kiusallisia”. Asiaa en itse tunne, mutta harmahtava museoala vaikuttaa tältä osaltaan ”yllättävän dynaamiselta” :P Luettuani kyseisen viestin en enää saanut mielenrauhaa: onko Museo-

virasto koko tämän ajan salannut meiltä oikeaa tietoa ja vääristellyt historiaa? Päätin ottaa asiasta selvää. Murtauduin virastoon viikonloppuyönä, kun rakennus oli tyhjillään, ja pengoin paikat läpikotaisin. Kellarikerroksessa minua onnisti: kirjahyllyn takaa paljastui salaovi. Oven takana oli pimeä tunneli, joka johti syvälle maan alle. Tunnelin päässä oli kammio, jossa kohtasin uskomattoman näyn: hyllytolkulla arkistokansioita ja pahvilaatikoita, joiden päällä oli teksti ”SALASSAPIDETTÄVÄ”. Se on siis totta: Museovirasto on pimittänyt meiltä valtanäkemykselle kiusallista tietoa! Riippumattomana viestimenä Fiba suostui kuitenkin julkaisemaan listan aineistosta, jonka ehdin käydä lävitse yön aikana.

1. Faravidin kultakäädyt Lemminkäisen temppelistä Kuten tiedämme, Ior Bockin suvun saaga kertoo Sipoon Gumbostrandissa vuoren sisällä olevasta Lemminkäisen temppelistä, jonka sisällä on säilytetty muinaisten hallitsijoiden kulta-aarteita. Virallisen tiedon mukaan temppeliin ei ole onnistuttu

avaamaan tietä, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Lemminkäisen temppeli koostuu kolmesta kammiosta, joista ensimmäinen onnistuttiin avaamaan tutkimuksissa vuonna 1998 ennen kuin Museovirasto puuttui asiaan, takavarikoi löydöt ja sulki temppelin

uudestaan. Faravidin kultakäädyt ja muut kammiosta löytyneet aarteet todistavat Suomen olleen muinoin mahtava kuningaskunta. Faravid oli kveenien kuningas, joka saagojen mukaan teki sotaretkiä mm. Karjalaan. Nämä kultakäädyt kuitenkin todistavat, että hänen valtansa ulottui

paljon pidemmällekin: niihin on nimittäin kaiverrettu hieroglyfejä, jotka paljastavat Faravidilla olleen läänityksiä peräti Egyptissä asti. Faravid oli Egyptissä kunnioitettu ja pelätty ylimys, sillä hänen nimestään egyptin kieleen tullut sana ”faarao” vakiintui tarkoittamaan jumalallista hallitsijaa.

2. Troijan puuhevosen kavio Toijasta Nykyisen valtanäkemyksen mukaan muinainen Troijan kaupunki sijaitsi Luoteis-Turkissa. Roomalainen insinööri Felice Vinci on kuitenkin esittänyt teorian, jonka mukaan muinainen Troijan kaupunki sijaitsisi Suomen Toijassa entisessä Kiskon, nykyisessä Salon kunnassa. Väittämälle on myös löytynyt todisteita, jotka Museovirasto on kuitenkin katsonut parhaaksi piilottaa. Kiskon kunnassa tehtiin vuonna

2003 perusinventointi, jonka yhteydessä eräs toijalainen maanviljelijä näytti tutkijoille maillaan sijaitsevasta soistuneesta lammesta löytämänsä puuesineen. Lähemmissä tutkimuksissa esine paljastui Troijan sodasta tutun jättiläismäisen puuhevosen kavion kappaleeksi. Maanomistaja lahjottiin pysymään löydöksestään hiljaa ja kavio piilotettiin Museoviraston salaisiin kokoelmiin.

3. Ulkoavaruuden teknologiaa Susiluolasta Kristiinankapungin Susiluolasta on etsitty merkkejä neandertalinihmisestä. Kuten tunnettua, tutkimukset ovat pitkään olleet jäissä, mutta todellinen syy tähän on jätetty paljastamatta. Vuonna 2006 luolasta – paikasta, jossa ei varmasti ole käynyt ketään sitten viime jääkauden – löytyi laite, joka edustaa meille vierasta, erittäin edistynyttä teknologiaa. Museoviraston salaisten tutkimusten mukaan kyseessä on

jonkinlainen tietokone, joka todistaa Susiluolan olleen maapallolla vierailleiden ulkoavaruuden olentojen tukikohta. Luolassa on myös havaittu mystistä säteilyä, ja siellä pelätään olevan lisää ihmisille vaarallista teknologiaa. Museoviraston salaisesta arkistosta löytyi myös dokumentteja viraston ja Supon salaisista Susiluolan tulevaisuutta koskevista neuvotteluista, jotka ilmeisesti ovat vielä kesken.

Fiba 4/2012

4. Lemminkäisen äidin haravan katkelma Kalevalan mukaan Lemminkäinen lähti ampumaan Tuonen joutsenta, mutta joutui syöstyksi Tuonen virtaan, jossa Tuonen poika iski hänet miekallaan palasiksi. Seppo Ilmarinen takoi Lemminkäisen äidille vaskisen haravan, jolla tämä nosti poikansa palaset Tuonen virrasta ja kokosi tämän entiselleen. Kalevalan väitetään olevan vain fiktiivistä kansanperinnettä, mutta tosiasiassa se perustuu oikeisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Lemminkäinen oli suomalainen ylimys, joka oli hukkua Tuonen

virtaan – nykyiseen Tenojokeen. Tuonen virran ja Tenon yhteydestä ei todista ainoastaan näiden nimien yhteinen etymologia. Kalevalan mukaan Lemminkäisen suisti virtaan ”Pohjolan märkähattu karjapaimen” eli lappalainen, joten selvästikin joki sijaitsi Lapissa. Lopullinen todiste on kuitenkin se, että Utsjoen Tenolasta (*Tuonela) löydettiin vuoden 1985 Tenon varren inventoinnissa katkelma Lemminkäisen äidin haravasta. Tarina Lemminkäisen onkimisesta joesta haravan avulla on siis tosi.

5. Suomalaisviikinkien riimukivi Suomesta löydettyjä riimukiviä on jatkuvasti yritetty väittää todellista nuoremmiksi. Isokyröstä löydettiin kuitenkin jo vuonna 1954 niin arkaluontoinen riimukivi, että sen olemassaolo päätettiin salata kokonaan. Kyseessä on 900-luvulle viikinkiajalle ajoitettu riimukivi, jossa kerrotaan suomalaisesta viikinkipäälliköstä. Vastoin yleistä käsitystä merkittävä osa viikingeistä oli itse asiassa suomalaisia, ja Isokyrön riimukiveen tehdyt merkinnät kertovat tarinan, joka puuttuu ”virallisista” saagoista: suomalaiset viikingit

kävivät Amerikassa jo 900-luvun alussa eli lähes sata vuotta ennen Leif Erikssonia, joka myöhemmin nimesi paikan Vinlandiksi suomalaisesikuviensa mukaan. Suomalaiset myös tapasivat matkallaan intiaaneja ja ostivat näiltä maissinjyviä kotiin vietäväksi. Lukuisat siitepölytutkimukset todistavat Suomessa viljellyn maissia lyhyen aikaa rautakauden lopulla, mutta Museovirasto on sensuroinut tutkimustulokset ja määrännyt raportit salaisiksi. Herkkuna pidetty maissi toi kuitenkin suomen kieleen sanan ”maistua”. □

Kirjoittaja on vapaa freelance-toimittaja, joka toimii salanimellä suojatakseen henkilöllisyytensä ja välttyäkseen paljastusten mahdollisesti aiheuttamilta jälkiseuraamuksilta.