GROTESKI 1/2020 PERINTÖ by Groteski

1/2020

Kirjoittajat: Anna Enbuske Aino Hokkanen Roosa Kontiokari Toni Pakarinen Iisa Pappi Elina Riutta Inka Salminen Anni Takanen Elina Tuominen

Kuvaajat ja kuvittajat:

Kiitokset:

Julkaisija:

Aino Hokkanen aino.hokkanen@helsinki.fi Instagram: @ainohokkanen

Rosa Kaimio rosa.kaimio@helsinki.fi

Anna Kananen anna.kananen@helsinki.fi Instagram: @annaanak Kirjoittajat, kuvaajat ja kuvittajat Päätoimitus <3 Group Study Room 5005 Thirsty Scholar Hav a Java Pien Shop & Bar Lidlin Next Level -vegaanijauheliha

groteski.lehti@gmail.com www.groteski-magazine.fi Instagram: @groteskilehti Twitter: @groteski

Yhteystiedot:

Media ry Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijat

Iikka Arve Hanna Catani Aino Hokkanen Rosa Kaimio Anna Kananen Vilma Kilkki Silja Laaksoharju Heta Ojanperä Toni Pakarinen Heidi Puomisto Elina Riutta Akseli Rouvari Nelli Sajakoski Inka Salminen Anni Takanen Emilia Tiainen Emma Viitanen

Päätoimitus:

Elina Riutta elina.riutta@helsinki.fi Instagram: @elinaasofiaa_

AD Inka Salminen inka.salminen@aalto.fi Instagram: @inkerikinkeri

Groteski saa HYY:n järjestölehtitukea vuonna 2020.

200 kpl

Levikki:

Maxi Offset 100g Maxi Offset 140g

Paperit:

PunaMusta Oy

Paino:

Anni Takanen anni.takanen@helsinki.fi Instagram: @onnetontunari

Pääkirjoitus 6 Veef & Honeys

PERINTÖ

7 Piikki lihassa 7 Sanahelinää 7

Päätoimituksen huomio: Kuka luulet olevasi -palsta on edelleen olemassa. Palstan seuraava osa ilmestyy numerossa 2/2020.

Kolumni:

Perunalaatikosta ja perinteiden kuormittavuudesta

Horoskoopit Kansallisen identiteetin häilyvä verho modernismin dystopiassa

Periikö rehellisyys maan? 24

Muistoja menneestä 30

Geenit markkinoilla — kuka ne omistaa?

Tiedepalsta:

Viina vaikein voitehista

Arvostelussa: Circles, Henkien kätkemä & Valkoinen kohina

Päätoimituksen Fiktio: esittelyt Läski kaljurotta pelastaa 18 maailman 46

Pääkirjoitus PERINTÖ

Teksti: Aino Hokkanen Kuva: Toni Pakarinen

Hautalahjoilla on perinteisesti haluttu osoittaa, että vainajan elämä jatkuu tuonpuoleisessa samankaltaisena, kuin se on tässä elämässä ollut. Egyptin faaraoiden kanssa saatettiin arvoesineiden lisäksi haudata ihmisiä, ja palvelusväkeä tapettiin hallitsijan haudantäytteeksi. Viikinkiajan skandinaavit taas noudattivat Odinin lakia, jonka mukaan vainaja saa tuonpuoleiseen mukaansa paitsi kaiken sen, minkä kanssa hänet haudataan, myös kaiken itse maahan kätkemänsä.

Kehollisen perinnön lisäksi voin jättää tähän maailmaan aineettoman jäljen. Mielipiteeni säilyvät niissä sanoissa, jotka läheiseni mahdollisesti muistavat poismenoni jälkeen. Arvoni ja intohimoni taas saattavat jatkaa elämäänsä lasteni kautta. Tässä lehdessä Iikka Arve pohtii muiden tuottaman materiaalin onnistuneisuutta. Iikan kirjoittamat arvostelut voi lukea sivuilta 43-45. Koska emme ole lajimme ensimmäisiä yksilöitä, olemme myös perinnön vastaanottajia. Edellisen sukupolven arvot ja uskomukset ovat siirtyneet meille perinteiden kautta. Nämä perinteet voivat olla perhepiiriin kuuluvia tai koko yhteiskunnan yhteen liimaavia tapoja. Sivuilla 10-15 Akseli Rouvari pohtii, millaisessa muutoksessa suomalaisuuteen liittyvät perinteet ovat.

En kovin helposti pysty kuvittelemaan itseäni yöllisessä Vallilanlaaksossa lapio kädessäni, vaikka lempiteemukini kahva sopiikin suorastaan täydellisesti käteeni. Tuntuisi myös enemmän kuin absurdilta ilmoittaa jollekin läheisistäni, että hei onneksi olkoon, valitsin sut mun hautakaveriksi. Ellen päätä kuopata omistamaani materiaa, en tästä maailmasta lähtiessäni saa paljoakaan mukaani. Tyhjin käsin lähtöä helpottaa kuitenkin tieto siitä, että voin sentään jättää tänne jotain.

Tämän vuoden päätoimitus jättää teille lukijoille perinnöksi käsissänne olevan lehden. Toivomme, että se herättää ajatuksia, ja antaa teille materiaalisen paperiläpyskän lisäksi tietoa ja tunnetta. Emme kuitenkaan suosittele lehden hautaamista kuoppaan (ts. älä kokeile tätä kotona).

En silti tavoittele valtavaa materiaalista jäämistöä. Parasta olisi, että en jättäisi jälkeeni tavaravuoria, joiden läpikäyminen olisi läheisilleni viikkokausien työsavotta. Kuolemani jälkeen ainoa oikeasti arvokas omistamani asia on oma kehoni. Elinluovutuksen kautta minun maalliset jäänteeni saattavat pelastaa toisen ihmisen hengen.

*Lisää twiitin perään #Ha#sh#Tagin### ja emojin* ”Oon katsos lukenut viestinnän sivuaineen, siksi tämä viestintä onnistuu. Heh heh.” *Muokkaa selfietä Instagramia varten* ”Hei, mitä mieltä sä oot viestinnän opiskelijana tästä filtteristä? Onks hyvä? Heh heh.” HEH HEH HEH

Veef & Honeys

Nimestään huolimatta ei vaadi maailmanpolitiikan opintoja. Usein riittää ulkoministeriön harkan haastatteluun pääseminen tai The Daily -podcastin kuunteleminen.

*Muokkaa Paintilla valokuvaan hassun hatun ja puhekuplan* ”Noniin, viestinnän sivuaineopinnot hyötykäyttöön! Heh heh.”

Käytännössä ilmenee (valkoisten länsimaalaisten mies-) ajattelijoiden namedroppailuna ja -han/-hän-päätteiden runsaana käyttönä. Nimen yhdistäminen satunnaiseen uutiseen riittää. Esimerkiksi: ”Kaikkihan me Hegeliä lukeneina ollaan sitä mieltä, että impeachment.”

Heidi Puomisto

*Tekee Facebook-tapahtumaa varten bannerin* ”Jes, jotain hyötyä tästä viestinnän sivuaineesta! Heh heh.”

Maailmanpolitiikan spleinaaminen kanssaopiskelijoille. Mansplainingin sisarkäsite, useissa tapauksissa myös sen alakäsite.

Emma Viitanen

Sanahelinää: Mapsplaining

piikkilihassapiikkilihassapiikkilihassapiikkilihassapiikkilihassapiikkili veef&honeysveef&honeysveef&honeysveef&honeysveef&honeysveef&honeysveef&h

Piikki lihassa

sanahelinääsanahelinääsanahelinääsanahelinääsan Nelli Sajakoski

Vastuullisuuden ja sen osoittamisen vaatimukset kasvavat jatkuvasti, joten haluaisinkin kysyä teiltä, miten tuotte vastuullisuuden esiin viestinnässänne. Eettisen kaupan puolesta ry teki vuonna 2019 selvityksen kansainvälisestä vastuullisuusarvioinnista, jossa se toi esiin teidän brändinne, joka päätyi vastuullisuusviestinnässä alimpaan kategoriaan. Voisitteko selvittää asiaa; miksi vastuullinen tuotanto ei ole ollut viestinnässänne esillä? Miksi brändinne on selvityksessä joutunut viimeiseen kategoriaan?

kuuluu olennaisesti perusarvoihimme, mutta emme (ainakaan toistaiseksi) ole nostaneet näitä arvoja nimenomaan vastuuullisuuskulmasta meidän markkinointiviestintään. Olemme edelleen melko pieni brändi ja toimija, eikä meillä edes ole ns. viestinnän ammattilaista tai tehtävää yrityksessämme ja siksi viestinnässämme saattaa aika ajoin esiintyä puutteita ja hitautta. Koemme lisäksi, että olemme parantaneet viestintäämme ja lisänneet myös toiminnallisia painotuksia vastuullisuuteen liittyen ja mm. tänä vuonna korvaamme ns. tavallisen puuvillan pääosin luomupuuvillalla, joka ei yksinään pelasta meitä eikä maailmaa, mutta on ehdottomasti askel parempaan suuntaan. Pyrimme kertomaan tuotteistamme sen alkuperän (eli kokoonpanomaan) ja päämateriaalin alkuperän tiedot, niin hyvin kuin me saamme ne selvitettyä meidän toimitusketjustamme. Tänä vuonna tarkoituksenamme on lisätä toimitusketjumme läpinäkyvyyttä ja pureutua muun muassa hiilijalanjäljen laskentaan.”

”Pitää paikkansa, että Makia jäi alimpaan kategoriaan viime vuoden Rank A Brand -selvityksessä. Valitettavasti ja valitettavan monen muun suomalaisen brändin kanssa. Yhtä kaikki, otimme siitä oppia nimenomaan vastuullisuusviestintäämme - -.” ”Makia on pitänyt viestinnän kärkenä itse tuotetta, eikä muita asioita, kuten vastuullisuutta, ole haluttu alleviivata. Maailma on kuitenkin muuttumassa ja olemme myös tätä osaa brändistämme viestineet aika ajoin erilaisin postauksin mm. uudelleen käytettävistä RePack-pusseista, joihin kaikki meidän verkkokauppatilaukset pakataan. Emme luokittele itseämme ns. vastuullisten brändien joukkoon, joilla koemme vastuullisuuden olevan osa brändin business plania. Meillä ajattomuus, kestävyys ja laadukkuus

Mika Martikainen, Makian operatiivinen johtaja Sama kysymys esitettiin myös Halti Oy:n markkinointipäällikölle Sami Kiiskelle, mutta hän ei ole kommentoinut asiaa. 7

Perunalaatikosta ja perinteiden kuormittavuudesta teksti: Emma Viitanen Kuva: Anni Takanen Viimeisin jouluni oli todella kummallinen. Ellun Kanat toteaisivat, että suorastaan ”saatanallinen ralli”. Vietimme joulua kolmistaan äitini ja isäni kanssa. Tavoitteena oli viettää rento päivä perinteisellä kaavalla: katsoa joulurauhan julistus, syödä hyvin, ulkoilla ja saunoa. Ihan rauhassa, ei mitään ylimääräistä häslinkiä. Eihän siitä mitään tullut. Ulkoilu jäi välistä, kun stressasimme sitä, että imeltyykö perunalaatikko kunnolla. Lohta piti valmistaa niin monella eri tavalla, että saunaan ehdittiin vasta myöhään yöllä. Väsytti, mutta pitihän joulusaunassa nyt käydä. Se on perinne! Joulu kului käytännössä keittiössä säheltäen ja kelloa katsoen; koko ajan piti pohtia, että riittääkö aika kaikkeen. Jossain vaiheessa huomasimme siirtyneemme minuuttiaikatauluun: jos ruoka on valmista tunnin päästä, ehdimme olla vartin ulkona. Ei muuten ehditty. Sama kaava toistuu monen juhlan yhteydessä. Perinteistä tuntuu tulleen pitkälti suorituksia, ja mitä enemmän niitä ehtii toteuttaa, sen parempi.

Perinteiden tarkoitus on luoda jatkuvuuden ja kuuluvuuden tunnetta. Usein se toimii: pakko myöntää, että tuleehan sitä Mantan lakitusta seuratessa aika siisti fiilis. Mutta selviäisinkö ilman tätä elämystä? Vastaus on aika yksinkertainen: taatusti hyvin. Ehkä joskus tuntuisi hyvältä hengähtää vähän.

Vappuna pitää järjestää brunssi, tehdä munkkeja, mennä katsomaan Mantan lakitusta ja lähteä Ullanlinnanmäelle elämänsä krapulassa – vaikka sataisi kaatamalla. Opiskelijakavereiden hokema ”vappu on kovaa suorittamista” -mantra pitää todellakin paikkansa. Juhannuksena tulee epäonnistunut olo, jos ei lähde mökille. Perinteet kunniaan. Itsenäisyyspäivänä kuuluu katsoa Tuntematon sotilas sekä Linnan juhlat. Joulu huipentaa vuoden perinnerupeaman, heittäen kaikkensa antaneen juhlijan pariksi päiväksi sängyn pohjalle toteamaan, että kohta on uusi vuosi ja pitää varmaan alkaa etsimään varaston perimmäisestä nurkasta tinaa ja hankkia kaupasta Karjala Takaisin Heti -ilotulite. Silläkin uhalla, että molemmat perinteet ovat terveydelle haitallisia ja aikansa eläneitä. Huh.

Siksi onkin hassua, että kaikesta huolimatta kummastelen heitä, jotka poikkeavat perinteistä. Kun ystäväni kertoi minulle muutama vuosi sitten viettävänsä joulua yksin, koska ei jaksa kaikkea hössötystä sen ympärillä, hämmästyin suuresti. Onkohan hän nyt ihan varma? Selviääkö hän? Pitäisikö minun kutsua hänet meille? Mitä joulu muka on ilman perunalaatikkoa? Varmaan aika jees, perunalaatikko ei ole edes kovin hyvää. Rentoutuminen taas on ihan tosi mukavaa.

Oinas

Vaaka

Sinua uhkaa keskiverto vaara. Et tule löytämään Kaisasta hyvää istumapaikkaa vähään aikaan. Kannattaa miettiä, olisiko aika siirtyä Tiedekulmalle.

Tulevaisuutesi näyttää epävakaalta. Pekka Sauri alkaa pian seuraamaan sinua Twitterissä, mutta onnesi ei kestä pitkään...

Skorpioni Lievää epämukavuutta tiedossa. Tulet myöhästymään raitiovaunuista tavallistakin enemmän. Varsinkin silloin, kun sataa.

Härkä Tulevaisuutesi näyttää kovin epävarmalta. Et ole aivan varma siitä, mikä kauramaito oikeastaan on parasta kahvin seassa. Nyt on itsetutkiskelun aika.

Horoskoopit teksti: Anni Takanen

Kaksonen

Jousimies

Kohtaat pitkän, tumman muukalaisen, joka vie sinulta jalat alta. Mutta ole varovainen, hän saattaa olla teekkari...

Kevät on sinulle hienoa aikaa. Mikäli et vielä ole käynyt Julkisuus ja demokratia -kurssia, kannattaa tehdä se nyt – arvosanasi saattaa yllättää sinut...

Rapu

Kauris

Sinua kohtaa suuri onni. Tulet näkemään aivan sairaan söpön koiran metrossa. Ole valmiina snäppäämään siitä.

On toiminnan aika. Yläkerran naapurisi päättää aloittaa uran muusikkona. Kostoksi sinun kannattaa aloittaa oma säkkipilliharrastus.

Leijona

Vesimies

Tulevaisuudessasi näkyy uhka… Mikäli menet Median sitseille, saatat pitää todella nolon puheen jälkiruualla. Toisaalta, tämä uhkaa meitä kaikkia.

Neitsyt

Voi ei… Se henkilö, kenen Netflix-tiliä käytät, lopettaa tilauksensa. Kun tilaat itsellesi omaa suoratoistopalvelua (niin kuin oikea aikuinen), sinun kannattaa pohtia, olisiko HBO kuitenkin järkevämpi sijoitus kuin Netflix. (Tämä kirjoitus ei ole mainos.)

Yltäkylläisyyden aika on koittanut. Näen tulevaisuudessasi runsaasti Unicafen jalapenonugetteja.

Kalat Pieni onnenkantamoinen kohtaa sinut. Lempituotteesi Lidlin paistopisteellä tulee alennukseen.

Kansallisen identiteetin häilyvä verho modernismin dystopiassa Teksti: Akseli Rouvari Kuvat: Elina Tuominen Kun jenkkipolitiikan nouseva supertähti, demokraattien progressiivista siipeä edustava edustajainhuoneen nuorin jäsen Alexandria Ocasio-Cortez jakaa Twitterissä (7.2.2020) The New York Timesin Suomen tulevaa perhevapaauudistusta käsittelevän artikkelin, riemu repeää ja taivas halkeaa palasiksi. Ei saatana. Suomi mainittu! TORILLE! Suomalainen mielenlaatu on kummallinen. Kansa, jonka ”I don’t give a fuck” -asenne tiivistyy usein kimiräikkösmäiseen välinpitämättömyyteen, hakee suorastaan maanisesti muiden hyväksyntää ja mehustelee päivätolkulla, kun se noteerataan oman kuplansa ulkopuolella. Suomi mainittu. Mistä ihmeestä tämä jo kansallispiirteeksi – ja itseironiseksi meemiksi – muodostunut tapa kumpuaa? Ja mikä ihme, tai kuka, määrittelee mielenlaatuamme, ja millaisia suomalaisuuden aspekteja heijastelemme sisältämme? Heti alussa tulisi tietysti määritellä, mitä tarkoitetaan Suomen kansalla, suomalaisuudella, tai suomalaisella asenteella ylipäätään. Eikä se määrittely ole missään nimessä helppoa puuhaa, ainakaan tässä kontekstissa. Tyydytään siis tyypilliseen valtsikalaiseen tapaan toteamaan: sosiaalisia konstruktioita kaikki. Lienee tässä tilanteessa siis mielekkäintä käsitellä aiheita stereotypioiden tasolla näennäisen kaikkivoipaisuuden kusettamisen sijasta. Tässä siis kaksi senttiäni asiasta: suomalaisuus on monimuotoista ja monipuolista. Lopulta se on kuitenkin kapitalistis-nationalistisen järjestelmän luomaa kollektiivista individualismia, kuten kaikkien muidenkin länsimaisten valtioiden identiteetit. Se ei tietenkään ole kategorisesti huono asia, mutta ehkä juuri tämän takia pyrimme tekohengittä-

”——pyrimme tekohengittämään kuvitelmaa siitä, että olisimme suomalaisina jotenkin poikkeuksellisia tai erilaisia.”

mään kuvitelmaa siitä, että olisimme suomalaisina jotenkin poikkeuksellisia tai erilaisia. Kylmä fakta on vain se, että ei, me emme ole. Emme yhtään sen erilaisempia kuin Joe Bidenin ainakin viisi kertaa mikrossa lämmitetyt poliittiset, ”freesit” uudistukset, suhteessa Hillary Clintonin vastaaviin ummehtuneisiin raikkauden tuulahduksiin neljä vuotta sitten. Jätetään kuitenkin kulttuurillinen (ja poliittinen) nihilismi sikseen (vaikka kaikki onkin poliittista), ja keskitytään hetki suomalaisuuden kulttuuriin. Ainakin omasta egosentrisestä näkökulmastamme katsottuna on selvää, että suomalaiset ovat erikoinen kansa erikoisella kulttuurilla ja erikoisilla perinteillä varustettuna. Tai ainakin me itse haluamme ajatella niin, ja sitä kautta harrastamme tähän liittyvien stereotypioiden vahvistamista. Meillä on rakkaita perinteitä kuten saappaanheitto ja eukonkanto, mämmi ja sauna, terva ja sukset, Nokia ja northern lights. Suomi tunnetaan myös hevimusiikista, pitkistä ja kauniista talvista (natiivin naurua tähän väliin), huonosta nykymenestyksestä niin urheilussa kuin Euroviisuissa (ennen oli kaikki paremmin!!1!), ja tietenkin Kalevalasta. Kulttuurimme ominaispiirteet sekä perinteet ovat suomalaisille tärkeitä, ja niitä vaalitaan ihan syystä. Mikään ei voita lauantai-illan saunaa, juhannusmökkiä, tai iltapäivälehtien lukemista pääsiäisen aikaan, kun saa todistaa Juha Miedon syövän jo neljättäkymmenettä tuokkosellista mämmiä. Tai mikä parasta: kun pääsee katsomaan sitä oikein suorassa lähetyksessä telkkarista parhaaseen katseluaikaan! (Enbuske, Veitola & Salminen, 13.4.2017)

”Miksi ihmeessä synkkyys ja pahoinvointi nähdään sisäänpäin suomalaisuuden ytimenä, vaikka paperilla meillä menee niin hyvin niin monilla mittareilla?”

Toisaalta kun mietitään, mikä on relevantimpaa suomalaisuuden kannalta kuin yksittäiset hassutukset ja perinteet, nousee esille kiistämättä moderni kansallisvaltio kulmakivineen. Voimme varmasti olla ylpeitä huomatessamme, että postmodernia suomalaisuutta edustavat oikeastaan parhaiten arvot ja saavutukset, joiden varaan maamme valtio- ja yhteiskuntajärjestelmä on rakennettu. Hyvinvointivaltio, maksuton koulutus, sukupuolten välinen tasa-arvo, globaalilla sekä länsimaisellakin mittakaavalla pienet tulo- ja luokkaerot, oikeusvaltio, toimiva demokratia. Muun muassa. Monissa näistä Suomi on usein profiloitunut edelläkävijänä, ja maabrändimme nojaa vahvasti hyvinvoivaan suomalaiseen, maailman onnellisimpaan kansaan ja ”maailman parhaaseen maahan”. Suomalaisuuden brändäys onnellisuuteen ja hyvinvointiin on perisuomalaisen mielenmaiseman stereotypiaan peilaten kiinnostava. Tunnemme perinteisesti paremmin tarinat tuhansien murheiden maasta, jossa kaikki joululaulut kulkevat mollissa ja yhteisiin juhliin mennään murjottamaan, jossa tilastot perheväkivallasta ja miesten itsemurhatilastot ovat huolestuttavan korkeita, ja jossa kokonaisen sukupolven kokemia sotatraumoja on purettu seuraaviin jo 40-luvulta asti. Yritetäänkö tätä stereotyyppistä stigmaa kompensoida pois korostamalla ulospäin suomalaisten hyvinvointia ja sitä, miten meillä kuitenkin on kaikki tosi hyvin? Toisaalta tilastot eivät valehtele, ja niissä Suomi kiistämättä pärjää aivan helvetin hyvin. YK:n onnellisuusraportti vuonna 2019 paljasti Suomen olevan maailman onnellisin maa jo toista vuotta putkeen ennen Tanskaa, Norjaa ja Islantia – maita, joita usein tun-

numme katsovan ihaillen ylöspäin. Entä mitä kaikkea muuta erilaiset indeksit ja arviot osoittavat Suomesta? Suomi on maailman vakain valtio (Fragile States Index 2018), Suomi on maailman vapain maa (Freedom in the World 2018), Suomi on maailman turvallisin maa (The Travel and Tourism Competitiveness Report 2017), Suomessa on maailman paras hallinto (The Legatum Prosperity Index 2018: Finland), ja Suomi on maailman neljänneksi paras maa (The Good Country Index). Nämä siis aivan jäävuoren huippuna lukuisten tunnustusten joukosta. Ovatko tarinat synkästä ja karusta suomalaisuuden perinteestä siis vain tarinoita, ja negatiiviset stereotypiat todella vain... stereotypioita? Miksi ihmeessä synkkyys ja pahoinvointi nähdään sisäänpäin suomalaisuuden ytimenä, vaikka paperilla meillä menee niin hyvin niin monilla mittareilla? Eivätkö tilastot näytä pahoinvointiamme, vai onko pessimismi sittenkin onnellisuuden avain? Vai onko pessimismi pelkästään luomamme kulttuurillinen kokemus, taas yksi konstruktio? Ken tietää. Se, mikä on kuitenkin varmaa, on että aiemmin sivuttu suomalainen hyvinvointivaltio on aidosti maailmanlaajuisesti tunnettu ilmiö, johon viitataan esimerkiksi jenkkien poliittisella kentällä säännöllisesti, niin hyvässä kuin pahassa. Demokraattien presidenttiehdokkuutta tavoitteleva Bernie Sanders on esimerkiksi käyttänyt poliittisten uudistuksiensa, kuten kaikille ilmaisen julkisen terveydenhuollon (Medicare for all), ja maksuttoman koulutuksen referenssinä suomalaista hyvinvointivaltiota ja sen mekanismeja. Erityisesti suomalainen koulutus, terveydenhuolto ja hyvinvointival-

tio nähdään maailmalla edistyneinä mekanismeina – utopioina – ja Pohjoismaat yleisesti monien ihanneyhteiskuntina. Toki aina löytyy myös niitä, joille yhteiskuntamme näyttäytyy pikemminkin painajaisena. Vaikka PISA-tulokset laskevat ja koulutuksesta on leikattu massiivisesti viimeisen kahden vaalikauden aikana, suomalainen koulutus ja sen laatu ovat maailmalla laajalti tunnettuja. Ne ovatkin todellisia suomalaisuuden perinteitä, joiden varaan yhteiskuntaamme on rakennettu pitkään, ja joiden arvo tunnustetaan globaalisti sekä lokaalisti, poliittisen kentän laidalta laidalle, toki pienin varauksin. Samaan kategoriaan kuuluvat myös hyvinvointivaltion muut turvaverkot, kuten sosiaaliturva ja lähes maksuton julkinen terveydenhuolto. Muun muassa näistä palikoista rakentuvat moderni suomalaisuus ja modernin suomalaisen yhteiskunnan kruununjalokivet. Suomalaisten stereotyyppiset toimintatavat ilmenevät varsin usein myös valtion itsensä toiminnassa. Jos suomalaiset nähdään ulkopuolelta katsottaessa usein ujona kansana, joka ei tee itsestään numeroa tai muutenkaan ota vahvasti kantaa suuntaan tai toiseen, voi Suomen valtiosta poliittisessa mielessä sanoa aivan samaa. Juupas-eipäs-kansa, joka kuuluu Euroopan unioniin, mutta ei silti ole valmis ottamaan siellä aktiivista roolia, höpisee ristiriitaisia NATO-optioista, veljeilee milloin Yhdysvaltojen, milloin Venäjän ja milloin Kiinan kanssa. Selkeästi siis tyyppi, joka haluaa miellyttää kaikkia ja olla suututtamatta ketään. Suomi juhlii rooliaan maailman läpinäkyvimpänä valtiona ja demokratian luvattuna maana, mutta rahtaa opportunistisesti pandoja Kiinasta Ähtäriin ja kiillottaa Xi Jinpingin kenkiä kielellään. Sellaista suomettumisen perinnettä, joka elää ja kukoistaa edelleen. On tietenkin totta, että Suomi kokonsa ja maantieteellisen sijaintinsa vuoksi joutuu tekemään kompromisseja. Sopii kuitenkin miettiä, mitkä ovat ne länsimaiset jakamattomat arvot, joiden edistämiseen Suomi haluaa sitoutua globaalisti.

”——tämän matkan jälkeen on helppo todeta, että kyllä suomalaisuus jotain tarkoittaa.”

Tämän demokratian ja oikeusvaltion ihmemaan historiasta löytyy kyllä muutenkin lievästi sanottuna kyseenalaisia asioita. Lintukotomme muun muassa taisteli Natsi-Saksan lipun alla toisessa maailmansodassa, maatamme hallitsi käytännössä yksinvaltias yli 25 vuoden ajan vuoteen 1982 asti ja homoseksuaalisuus määriteltiin rikokseksi vielä vuonna 1971. Suomi on tietysti hyvin eri maa tänä päivänä kuin noina aikoina, mutta nämä seikat osoittavat arvokkaiden ja kauniiden perinteidemme sekä periaatteidemme haurauden. Sitä sopii muistella tänään, kun monet jakamattoman tärkeistä arvoistamme tulevat avoimesti kyseenalaistetuiksi tiettyjen poliittisten tahojen toimesta, ja ovat pahasti vaakalaudalla useissa Euroopan valtioissa. Nihilismi, pessimismi ja kriittisyys sikseen, tämän matkan jälkeen on helppo todeta, että kyllä suomalaisuus jotain tarkoittaa. Kaikki nämä sosiaaliset konstruktiot, kaikki nämä kuvitellut yhteisöt – ehkä niissä sittenkin on jotain. Koska mitä me olisimmekaan ilman yhteisöjä. Ilman eksistentialismiamme kuvittavia ja historiallista jatkumoamme rakentavia perinteitä, ja ilman sen kaiken mahdollistavaa kattoa, kulttuuria. Ja tämän kaiken merkitys konkretisoituu meille ennen kaikkea, koska, Kjell Westön hienon, modernin suomalaisen klassikkoromaanin päätössanoja siteeraten: ”Voi kuinka työlästä onkaan pyristellä maailmassa vuodesta toiseen, ja samalla se on ainoa onni”.

Viina vaikein voitehista teksti: Emilia Tiainen Kuvat: Roosa Kontiokari

Alkoholismi on monelle suomalaiselle arkipäivää. Lähes jokainen meistä tuntee edes yhden alkoholistin, toiset lähemmin kuin toiset. Alkoholistille juomisen lopettaminen on helpommin sanottu kuin tehty, eikä se ole ihme: kyse on kroonisesta sairaudesta. Alkoholiriippuvuudessa ihmisen keho ja mieli tulevat ajan saatossa riippuvaiseksi alkoholista. Alkoholin käytöstä tulee pakonomaista, eikä alkoholisti välttämättä kykene lopettamaan juomista yksin. Riippuvuudesta seuraa usein vaikeuksia sosiaalisten suhteiden kanssa; kun henkilö ei halustaan ja peloistaan huolimatta pysty lopettamaan juomista, aiheuttaa se häpeän tunnetta. Alkoholisti yrittää usein peitellä juomistaan ja valehtelu haittaa hänen ihmissuhteitaan. Vanha sanonta kuuluukin: ”Mistä tietää, että alkoholisti valehtelee? Hän avaa suunsa.” Vaikka alkoholismilla on sosiaalisia seurauksia ja riippuvuus on henkistä, on kyseessä erittäin fyysinen, koko kehon toimintaan vaikuttava vakava sairaus. Pitkään jatkuva suurien määrien juominen vahingoittaa kehoa, eikä juomisen lopettaminen seinään ole vaaratonta. Vieroitusoireet voivat olla sietämättömiä ja jopa hengenvaarallisia. Alkoholismi ei synny itsestään. Henkinen riippuvuus syntyy pikkuhiljaa ajan myötä, kun ihminen alkaa käyttää alkoholia henkisen pahoinvoinnin lääkkeenä. Kun krapulat alkavat tuntua sietämättömiltä, helpotusta haetaan pullon pohjalta. Alkoholisti ajautuu juomisen kierteeseen, minkä myöntäminen voi olla vaikeaa. Tämä voi johtaa avunsaannin viivästymiseen.

Perinnöllisyydellä on oma roolinsa alkoholismiin sairastumisessa. ”Kun tarkastellaan perintötekijöiden eli geenien merkitystä alkoholiriippuvuudessa tai alkoholinkulutuksessa, perintötekijät selittävät keskimäärin noin puolet yksilöiden välisistä eroista”, kertoo Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tutkija Petri Hyytiä. ”Geeniperimä ei kuitenkaan sellaisenaan etukäteen pakota ketään alkoholistiuralle, vaan geenit toimivat aina ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa. Tämä näkyy vaikkapa siten, että nuorilla päihdekokeilut selittyvät lähes kokonaan ympäristötekijöiden avulla. Jos päihdekäyttö jatkuu kokeilujen jälkeen, geenien merkitys korostuu enemmän, koska silloin päihteet kohtaavat geenien ohjaamat elimistön biologiset ominaisuudet, jotka määräävät sen, koetaanko päihdekäyttö positiivisena vai negatiivisena.” Kun kierre katkaistaan terveydenhuollossa, on potilas usein juonut jo pitkiä aikoja. Vieroitusoireet voivat kestää monta päivää. ”Tapahtumaketjua voisi kuvata vaikkapa vaakavertauksella: kun alkoholi painaa toista vaakakuppia alaspäin, toinen vaakakuppi edustaa muutoksia, jotka pyrkivät tasaamaan alkoholin lamaavaa vaikutusta, pitämään vaa’an tasapainossa. Kun alkoholi sitten äkkiä poistuu elimistöstä, vaakakuppi heilahtaa ylöspäin ja hermosto onkin yliärtyneessä tilassa. Tämä ilmenee vieroitusoireina, joihin kuuluvat vapina, hikoilu, sydämen tykytys, levottomuus, ärtyisyys ja jopa sekavuus. Vieroitustilan ollessa vaikea sitä kutsutaan nimellä delirium tremens, joka on hengenvaarallinen tila”, Hyytiä toteaa.

Alkoholismista ei voi koskaan parantua. Ryyppyputkesta on kuitenkin mahdollista irrottautua. Yleinen sääntö on, ettei raitistumiseen pyrkivä saisi juoda enää lainkaan, sillä jo muutama annos alkoholia voi käynnistää uuden kierteen. Täysraittius vaatii yleensä 3–6 kuukauden selvän jakson. Se on monille todella suuri haaste ilman ammattilaisten tukea. Alkoholin himo voi jatkua vielä kuukausia lopettamisen jälkeen. Alkoholiriippuvuus voi tuntua kaukaiselta sellaiselle ihmiselle, jonka elämää se ei ole koskettanut läheltä. Tosiasiassa puhutaan kuitenkin kansanterveydellisestä ongelmasta; suomalaisista 10–15 prosenttia kärsii jossain vaiheessa elämäänsä alkoholiriippuvuudesta. Se voi iskeä kenelle tahansa, missä vain elämänvaiheessa. Alkoholin aiheuttamien sairauksien riski alkaa Hyytiän mukaan nousta huomattavasti silloin, kun alkoholia kuluu miehellä 23–24 ja naisella 12–16 annosta viikossa. Luvut eivät kuulosta mahdottoman suurilta opiskelijaelämää viettävälle nuorelle. Mikäli on huolissaan omasta tai läheisensä alkoholinkäytöstä, kannattaa asiasta keskustella esimerkiksi YTHS:n sairaanhoitajan kanssa.

Minusta jää jälkeen hyvin monta ladattua tiedostoa. Vielä enemmän nauruemojeja ja peukunkuvia. Sekä tietysti oppimispäiväkirjoja ja vertailuesseitä PDF-muodossa. Todennäköisesti tuhansia avoimia välilehtiä. Ja näyttökuvia enemmän kuin laki sallii. Myöskin muutama viesti, joita en ikinä lähettänyt. Toivottavasti edes jotain ansiokasta materiaalia. Ja tietysti muutama selfie.

Mitä jätät tähän maailmaan? Kuvat: Toni Pakarinen

esittelyt

Aino:

Päätoimituksen

Maailmaan jätän tallatun metsäpolun ja ovenkahvasta tulleen kolhun seinässä. Kokonaisen kaapillisen tavaraa, jota ei tarvitse, mutta jota ei silti voi heittää pois. Ja rantakallioilla sijaitsevan penkin, jossa on yksi juuri sopivasti istumisesta kulunut kohta. Siitä on oikein hyvä katsella edessä siintävää merta.

Rosa:

Jälkikasvu saa mun vanhoista päiväkirjoista (joita oon kirjottanu 6-vuotiaasta asti) hyvän juhannuskokon, piirustusvihoista ja kirjoitelmista puhumattakaan. Akkareita tuskin kukaan polttaa, koska ne tulee menemään perintönä sukupolvelta toiselle tai sitten tuun kummittelemaan.

Elina:

Jätän jälkeeni todennäköisesti jäätävän kasan tiskejä ja kymmeniä (huonovointisia) huonekasveja. Varmaan jotain Kaisasta lainattuja kirjoja löytyy myös jäämistöstä, samoin muutaman satasen edestä myöhästymismaksuja.

Anni:

esittelyt

Päätoimituksen

esittelyt

Päätoimituksen

Hyllyllisen aloitettuja, mutta kesken jääneitä kirjoja, järjettömän määrän eri käyttäjätilejä alustoilla, joihin ei pääse enää kirjautumaan unohtuneiden salasanojen ja sähköpostiosoitteiden vuoksi, vahingossa tilattuja uutiskirjeitä ja keskeneräisiä virkkauksia. Vanhoja puhelimia, kovalevyjä ja tietokoneita täynnä koirakuvia.

Anna:

Minusta jää jäljelle lukemattomia kuvia ja piirustuksia, joita en uskaltanut näyttää kellekään. Lisäksi jätän osterivinokasrihmastoni, joka toivottavasti voidaan kuolemani jälkeen ympätä maatuvaan ruhooni.

Inka:

Periikö rehellisyys maan? Teksti: Silja Laaksoharju Kuvat: Anna Enbuske

Marraskuussa vuonna 2016 Oxfordin sanakirja valitsi vuoden sanakseen käsitteen post-truth, totuudenjälkeinen. Siitä lähtien politiikassa ja sitä käsittelevässä journalismissa ei olla paljoa muista teemoista puhuttukaan: Donald Trumpin räikeä epärehellisyys, Brexitiä siivittäneet valheet, informaatiosota ja valeuutiset… Koskaan ennen ei rehellisyydelle ole ollut samanlaista tilausta kuin nyt, valheiden ja epävarmuuden aikakautena. Rehellisyys on vuosikymmenestä toiseen ollut suomalaisille yksi tärkeimmistä kansallisista arvoista. Palautamme kadulle tippuneet lompakot tunnollisesti omistajilleen, jätämme arvotavarat vartioimatta kirjastoon ja sanomme asiat suoraan – paitsi yksityiselämässä, myös institutionaalisella tasolla. Suomalaiset saavat olla ylpeitä oikeuslaitoksesta, joka Maailman talousfoorumin mukaan on yksi maailman riippumattomimmista. Transparency Internationalin mukaan Suomessa on kolmanneksi vähiten korruptoitunut hallinto maailmassa ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori Klaus Helkama sanoo Helsingin olevan maailman rehellisin pääkaupunki. Eurostatin, Reuters Instituten ja Euroopan komission mukaan suomalaiset luottavat muita enemmän myös poliisiin, uutisiin ja muihin ihmisiin. Vaikka suomalaisille rehellisyys on ilmeisen tärkeä arvo, politiikka puolestaan on alue, jota on kautta aikojen pidetty epärehellisen juonittelun kenttänä, ”politiikan pelinä”.

”Vallantunne on yhdistetty pettämiseen, epärehellisyyteen ja empatiakyvyn puutteeseen”

Keskustelu totuudenjälkeisestä ajasta nostaa esiin kysymyksen siitä, onko politiikka ikinä oikeastaan ollutkaan rehellistä. Cicero sanoi jo ennen ajanlaskumme alkua, ettei ”mielipiteensä takana seisomista ole koskaan luettu ansioksi poliittisille johtajille”, ja samalla linjalla ovat jatkaneet myöhemmätkin poliittiset ajattelijat. Syvä epäluottamus politiikkaa kohtaan ei ole kummunnut tyhjästä – vaikka ”valta korruptoi” on tunnettu klisee, sen totuusperä on todistettu useissa kokeellisissa tutkimuksissa. Tilburgin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan vallantunne on yhdistetty pettämiseen, epärehellisyyteen ja empatiakyvyn puutteeseen. Ehkä siis pidämme politiikkaa kierona, koska siihen todella liittyy kieroilua. Stubb ja Sipilä voivat poseerata ”koulutuksesta ei leikata” -kylttien kanssa ja seuraavassa hetkessä säästää opintotuesta 70 miljoonaa euroa, eikä kukaan oikeastaan ole yllättynyt. Kun poliitikkojen rikottujen lupausten laskemiseen eivät riitä yhden tai kahdenkaan käden sormet, epärehellisyys on helppoa julistaa poliittisen vallan sivutuotteeksi. Toisaalta populismin nousu politiikassa on muuttanut käsityksiä epärehellisyydestä. Vaikka poliitikkojen lupauksia ei ole pidetty muutenkaan kovin korkeassa arvossa, populistipoliitikoihin vaikuttaa kohdistuvan erilaiset odotukset kuin muihin. Donald Trumpilta eivät odota rehellisyyttä edes hänen omat kannattajansa, eikä perussuomalaisten arvion maahanmuuton kustannuksista ole välttämättä tarkoituskaan perustua kokonaisuuden huomioon ottavaan tieteeseen tai tutkimukseen. Rehellisyys loistaa poissaolollaan, mutta sen tilalle ovat nousseet muut arvot: ”me ja ne” -vastakkainasetteluun perustuva kahtiajako, nationalismi ja eliitin vastaisuus. Monelle äänestäjälle nämä asiat ovat osoittautuneet rehellisyyttä ja faktapohjaisuutta tärkeämmiksi, mutta voiko heitä syyttää siitä, jos politiikka ei ole alun perinkään vaikuttanut rehelliseltä? Äänestäjien on entistä helpompi hypätä oikeistopopulistien kelkkaan, jos rehellisyys politiikassa hylätään lopullisesti – eihän totuudenjälkeisenä aikana poliittisen puheen enää tarvitse olla totuudenmukaista.

Identiteettipolitiikka on käsite, jota totuudenjälkeisyyden ohella usein kuulee heiteltävän ilmoille. Jos politiikkaa ei siis enää tehdä ideologiselta pohjalta, vaan ominaisuuksien mukaan, olisiko mahdollista, että rehellisyys voisi vielä nousta kokoavaksi identiteetiksi? Politiikassa vaikuttaa olevan tilausta ryhmälle tai henkilölle, joka onnistuisi vaikuttamaan luotettavalta, lahjomattomalta ja vilpittömältä – ja todella olisikin sitä. Politiikan sisältä tällaisia hahmoja on vaikeaa nostaa esiin. Lähimmäksi pääsee tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka on pitkäjänteisellä tyylillään onnistunut vakuuttamaan suomalaiset luotettavuudestaan ja noussut siten presidenttinä valtaisaan kansansuosioon. Niinistön kaltaiset hahmot ovat kuitenkin vähissä. Osa perussuomalaisten menestystä on epäilemättä heidän kykynsä profiloida itsensä aidompana kuin muut puolueet, mutta liberaaleja ja vihreitä aatteita kannattaville äänestäjille rehellisyyttä korostavia vaihtoehtoja ei juuri ole. Tällainen rehellisyyttä korostava ryhmä voisi nousta myös politiikan ulkopuolelta, mutta toistaiseksi suuren mittakaavan aloitteita ei ole nähty. Ehkä rehtiyttä ei vain koeta riittäväksi pohjaksi politiikan teolle. Tietyissä tilanteissa rehellisyys yhä nousee entiseen arvoonsa. Mikael Jungner on jaotellut epärehellisyyden politiikassa kolmeen kategoriaan: tietämättömyyteen, sumuttamiseen sekä suoranaiseen valehteluun. Näistä viimeisin oli kyseessä, kun kaupunginvaltuutettu Abdirahim ”Husu” Hussein kertoi viime syksynä poistaneensa rasistisesti käyttäytyneen matkustajan taksinsa kyydistä, vaikka näin ei tosiasiassa ollut tapahtunut. Asiasta syntynyt kohu johti lopulta Husseinin määräaikaiseen erottamiseen SDP:n valtuustoryhmästä – syynä oli luottamuspula. Husseinin toiminta herätti hyvinkin vihaista somekeskustelua ja valehtelu tuomittiin laajalti. Suoranainen valehtelu varsinkin näin tunteita herättävässä asiassa siis todellakin nosti suomalaisten niskavillat pystyyn, mutta miksi? Voiko suomalaisia syyttää tekopyhyydestä, jos epärehellisyys tuomitaan vain tietyissä tilanteissa tai tiettyjen henkilöiden kohdalla? Valehtelusta kiinnijääminen ei näytä poliitikon ansioluettelossa hyvältä, mutta silti sumuttaminen, tietämättömyys ja rikotut lupaukset ovat politiikan arkipäivää. Suomalaisten suhtautuminen tähän tuntuu toisinaan ristiriitaiselta.

”-- sumuttaminen, tietämättömyys ja rikotut lupaukset ovat politiikan arkipäivää”

Rehellisyydellä on aina ollut politiikassa kaksijakoinen luonne. Poliitikot rakastavat näyttää olevansa suoraselkäisiä ja luotettavia. Vaalimainoksissa usea ehdokas kuvailee itseänsä rehdiksi tai aidoksi. Toisaalta Husu Husseinin kaltaisissa tapauksissa luottamustehtävää rikkonut kansanedustaja tuomitaan paholaisesta seuraavana. Kansalaiset pitävät poliitikkoja kieroilevina, epärehellisinä ja kaksinaamaisina – ja poliitikot paitsi tietävät tämän, myös käyttävät sitä hyväkseen mustamaalatessaan kilpailijoitaan. Rehellisyys näyttäytyy tässä valossa saavuttamattomana ideaalina ja tyhjänpäiväisinä korulauseina, joiden merkitys vähenee entisestään totuudenjälkeisenä aikana. Vaikka tietty juonittelu onkin aina kuulunut osaksi politiikkaa, ei rehellisyys välttämättä ole menettänyt merkitystään suomalaisten sydämissä. Päinvastoin, tällaisena aikakautena on entistä tärkeämpää, että voimme jatkossakin luottaa oikeuslaitokseemme, poliittisiin instituutioihimme ja siihen, että kadulle pudonnut lompakko palautuu omistajalleen. Jos rehellisyys siis perii maan, on meidän tehtävämme pitää huolta siitä, millainen tuo perintö on.

Muistoja Muistoja Arvojen ja muiden aineettomien asioiden lisäksi myös tavarat siirtyvät perintönä seuraaville sukupolville. Vanhoihin esineisiin liittyy usein tarinoita, jotka ulottuvat kauas historiassa. Esineet saattavat menneisyyden lisäksi kertoa myös jotain nykyisyydestä ja tämän päivän maailmasta. Seuraavilla sivuilla Groteskin tekijät ja lukijat kertovat vanhojen esineiden tarinoita.

menneestä menneestä 30

”——on yhä toivoa.” Sain muutama vuosi sitten isovanhemmiltani perinnöksi taulun, jonka vaarini oli itse maalannut. Olin usein ihastellut taulua mummolassa käydessä, ja vaari oli kertonut taulun tarinan monta kertaa. Tässä kovin abstraktissa teoksessa maapallo on taustalla uppoamassa saastemereen ihmisten toiminnan ja välinpitämättömyyden takia. Kuitenkin tämän väistämättömältä näyttävän tuhon torjumiseen on yhä toivoa. Avain katastrofin ratkaisemiseen löytyy teoksesta, ja tätä toivoa symboloi lumpeenkukassa piileskelevä kala.

Tällaisella tarinalla varustettu, vuonna 1988 maalattu teos sai kirjoittajan jo lapsesta asti vakuuttumaan ympäristöasioiden merkityksestä ja ihmisen ympäröivään maailmaan kohdistuvasta vastuusta. Nyt oman olohuoneen seinälle ripustettu taulu pitää yllä toivoa siitä, että vielä joku päivä löydetään tiedot, taidot ja poliittinen tahto eksistentialistisen ympäristötuhon estämiseksi.

Teksti ja kuva: Toni Pakarinen

”——Sisälle on kaiverrettu sana ’äidiltä’.” Sain tämän sormuksen edesmenneeltä mummultani rippilahjaksi vuosia sitten. Mummu oli kirjoittanut sormuksen tarinan kirjepaperille, jota säilytän omassa muistojen laatikossani. Saamani sormus kuului alunperin mummuni äidille, joka oli saanut sen omalta äidiltään rippilahjaksi. Mummun isoäidillä oli kaikkiaan kahdeksan lasta, joista neljä menehtyi jo vauvana. Kaksi poikaa sai surmansa vuoden 1918 sisällissodassa, ja jäljelle jäi vain kaksi tytärtä, jotka elivät aikuisikään. Mummuni äiti oli näistä kahdesta tyttärestä nuorempi.

Hänen äitinsä vaihtoi oman vihkisormuksensa tähän sormukseen, jonka hän antoi tyttärelleen rippilahjaksi. Sormuksen sisälle on kaiverrettu sana ”Äidiltä” ja päiväys vuodelta 1923. Nyt, vuonna 2020, sormus on kulkenut mummuni suvussa jo lähes sata vuotta. Ehkä jonain päivänä annan sormuksen eteenpäin omalle tyttärelleni, ja jatkan siten sormuksen tarinaa.

Teksti ja kuva: Aino hokkanen

Elinoiden raamattu Kuvan Raamattu, Biblia, on painettu vuonna 1884 Turun kirjapainossa. Isoäitini isoäiti Elina Damm, silloin Lehtonen, sai sen lahjaksi jouluaattona Vilnassa vuonna 1891, jolloin hän oli lastenhoitajana venäläisen kenraalin perheessä. Kirja siirtyi Helsingin Bulevardille Elinan mentyä naimisiin Vihtori Dammin kanssa. Nuoret olivat tavanneet kenraalin Suomen-matkalla ja tiivis kirjeenvaihto sekä Vihtorin sitkeys johtivat Suomeen paluuseen. Elinan kuoleman jälkeen 1954 Raamattu kulkeutui Katri Elinalle, keskimmäiselle heidän viidestä lapsestaan, joka asui myös Helsingissä. Hänellä oli läheiset välit äitinsä kanssa, joka oli kertonut paljon elämästään Vilnassa. Katrista aika jätti vuonna 1998, jolloin kirja periytyi isoäidilleni, Heidi Elinalle, pysyen edelleen Helsingissä. Raamatun periytyminen hänelle oli merkittävää, koska Elina-isoäiti oli myös hänelle erittäin tärkeä ja läheinen.

Minä sain isoäidiltäni Raamatun rippilahjana vuonna 2012. Lahjan tarkoituksena oli lämmön ja kiintymyksen tunteen välittäminen, ja isoäitini toivoo minun jatkavan samaa perinnettä. Nyt Raamattu on Riihimäellä vanhan huoneeni kirjahyllyssä kunniapaikalla, ja se tulee seuraamaan sieltä mukanani. Vaikka kirjan kannet ovat kuluneet vuosien saatossa, sen wanhaa suomea pystyy edelleen hyvin lukemaan. Uskon, että perintö tuo seuraaville sukupolville lämpimiä ajatuksia ja hyviä muistoja edellisistä sukupolvista ja osaltaan muistuttaa elämän kulusta. Se myös ankkuroi meitä siihen, mistä olemme tulleet ja mitä edustamme. Uskonkin, että kirjan historiaa tullaan arvostamaan sen kulkeutuessa seuraaville ”Elinoille”.

Teksti ja kuva: Elina riutta

”Onnittelukortti ruotsin kuninkaallisille?” Saatat ehkä muistaa, kun Ruotsissa vietettiin kuninkaallisia häitä vuonna 2010. Kruununprinsessa Victoria avioitui kihlattunsa Danielin kanssa satojen vieraiden sekä miljoonien televisiokatsojien edessä. Olin tuolloin 12-vuotias. Muistan seuranneeni vihkiseremoniaa mummolassa. Myös isovanhempani olivat kiinnostuneita juhlasta, vaikka heidän elinaikanaan onkin ehditty viettää kymmeniä muita kuninkaallisia häitä ja seremonioita. Isoisäni innostui häistä niin, että kesken ohjelman hän kiikutti minulle ja siskolleni tyhjän, vesivärimaalausta esittävän postikortin. ”Pistäkäähän tytöt nimenne ja osoitteenne alle, niin lähetetään Ruotsiin onnittelut oikein vanhalla tyylillä!” Äitini pyöritteli silmiään, ja myös siskoni kanssa olimme huvittuneita ukin ehdotuksesta. Onnittelukortti Ruotsin kuninkaallisille? Se tuskin päätyisi edes perille, ja vaikka kortti löytäisikin oikeaan osoitteeseen, kuka kortin lukisi ja millä todennäköisyydellä lukija ymmärtäisi sen sisällön? Vanha isoisäni oli kielitaidottomana kirjoittanut onnittelut suomeksi. Kortti lähti kuitenkin postiin epäilyksistä huolimatta. Kului viikko, ja toinen. Useampi kuukausi vierähti, ja olimme kukin jo unohtaneet ukin hölmön idean. Eräänä syyskuisena iltapäivänä saavuin koulusta kotiin. Äitini oli viettänyt päivän kotona sairastelun takia, ja lampsiessani keittiöön hän kehotti minua vilkaisemaan päivän postipinoon. Selasin tavanomaiset mainokset ja ilmaisjakelulehdet läpi, kunnes pinkan alimmaisena odotti kirjekuori minun ja siskoni nimillä varustettuna. Käänsin kuoren ympäri. Se oli sinetöity Ruotsin monarkin virallisella sinetillä. Avasin kuoren hämmästyneenä. Sisällä oli kuninkaallinen hääkuva, jonka ohessa olevassa tekstissä kiitettiin muistamisesta tuona tärkeänä päivänä. Kirjeen olivat allekirjoittaneet Ruotsin kruununprinsessa Victoria sekä prinssi Daniel.

Teksti: Vilma kilkki 34

koru muistuttaa minua juuristani Sain tämän kultakorun lahjaksi äidiltäni päästyäni ripille. Hän oli aikanaan saanut sen mummoltani ja koruun onkin kaiverrettu toiselle puolelle äitini konfirmaatiopäivämäärä 11.6.1977 Joutsenossa. Etupuolen kukkaiskoristelun viereen oli lisätty oma konfirmaatiopäiväni, 21.5.2006. Jumalasuhteeni on aina ollut melko olematon, mutta nyt mummoni ja äitini poismentyä koru muistuttaa minua heistä ja eteläkarjalaisista juuristani.

Teksti ja kuva: inka salminen

Geenit markkinoilla – kuka ne omistaa? teksti: Hanna Catani Kuvat: Iisa Pappi Geenitestaus on viime vuosina noussut puheenaiheeksi niin mediassa kuin kahvipöytäkeskusteluissakin. Tavalliselle kuluttajalle ensimmäisenä mieleen nousevat helposti ajatukset kotigeenitesteistä ja niihin liittyvistä tietoturvariskeistä. Myös geeniteknologian eettiset kysymykset ovat herättäneet laajaa keskustelua jo pitkään. Mutta mitä geenitestit oikein ovat? Miksi niitä tehdään ja miksi niistä on tullut kulutustavaraa? Eettisten kysymysten lisäksi on tärkeää pohtia myös alan nykyisyyttä ja tulevaisuutta, sekä sen merkitystä yhteiskunnan ja yksilön näkökulmista. Käsitys seuraavalle sukupolvelle materiaalia siirtävistä geeneistä syntyi 1900-luvun puolivälissä, jolloin pystyttiin määrittelemään myös ihmisen kromosomien määrä ja alettiin tunnistamaan Downin syndrooman kaltaisia oireyhtymiä. DNA:n geneettinen koodi löydettiin vuonna 1966, minkä jälkeen alettiin tehdä sekä syntymää edeltävää että sen jälkeistä geneettistä seulontaa. Uusia tekniikoita syntyi erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin esimerkiksi sytogenetiikka kehittyi. 1990-luvulla kehittyi molekyyligenetiikka, mikä johti ihmisen genomin kartoittamiseen ja kykyyn muunnella geenejä. Ennen 1990-luvun uusia tekniikoita geenitestaus rajoittui lähinnä yhden geenin sairauksiin, joita testattiin lääketieteellisissä tarkoituksissa tai tutkimuslaitoksissa. Näihin yksittäisiin päägeeneihin oli olemassa tiukasti vartioidut lailliset patentit, jotka rajoittivat parin vuosikymmenen ajan geenitestauksen kaupallistumista. Vuonna 2013 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti, ettei geenejä voi patentoida, mikä käytännössä avasi kaupalliset geenitestimarkkinat. Lääketieteellisen geenitestauksen voikin tätä nykyä saada jo lähes 8000 toimijalta.

2000-luvun alusta lähtien kaupalliset yritykset ovat tuottaneet myös tietoa monigeenisistä alttiuksista, joilla voi arvioida omia geneettisiä terveysriskejään. Pääosa geenitestauksesta koskee kuitenkin edelleen kromosomipoikkeavuuksia ja klassisia sairauksia. Suomi on geeni- ja sukututkijan paratiisi. Suomalaisilla on satojen vuosien päähän ulottuvat kirkonkirjat ja kansainvälisesti erottuva, muista kansoista eriytynyt geenipooli. Suomalaista dataa ja kirkonkirjoista saatua tietoa on käytetty lukuisissa tutkimushankkeissa ympäri maailmaa. Pelkästään Suomessa tavattuja perinnöllisiä tauteja on 36, joista valtaosa on edellä mainittuja yksigeenisiä sairauksia. Esimerkiksi Oulun yliopiston kehitysbiologian professori Seppo Vainio on huomauttanut, että suomalaisia pitäisi houkutella kiinnostumaan omasta geeniperimästään. Suomen molekyylilääketieteellisen instituutin professori Samuli Ripatin mukaan suomalaiset ovat maailman geneettisesti tutkituin kansa, jonka geenitietoja käytetään esimerkiksi ylipainon sekä sydän- ja verisuonisairauksien tutkimiseen. Suomalaisten avulla on pystytty myös paikallistamaan harvinaisia sairauksia aiheuttavia geenejä sekä geeniyhdistelmiä. Kansainvälisten suuryritysten rynniessä markkinoille on geenitestauksen kaupallistumiseen herännyt myös Suomen valtio, joka haluaa tulevaisuudessa profiloitua genomitiedon suurtuottajana. Suomessa onkin alettu kehitellä asiaankuuluvaa lainsäädäntöä: muun muassa genomilain säädösvalmistelu aloitettiin vuonna 2018. Nykyinen hallitus on jatkanut asian valmistelua perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiurun johdolla. Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan ehdotetun lain tarkoituksena on ”tukea genomitiedon vastuullista, yhdenvertaista ja tietoturvallista käyttöä ihmisten terveyden hyväksi”. Lisäksi lakiehdotuksessa esitetään suomalaisen Genomikeskuksen perustamista. Uudistuksen myötä suomalaiset saisivat kansallisen asiantuntijaviranomaisen, joka sääntelisi Suomessa tuotettavaa geenidataa. Genomilaista ja sen mukana tulevista uudistuksista on ollut mediassa yllättävän vähän keskustelua. Lain tarkoituksena on tervey– denhuollossa tuotetun genomitiedon käsittely sekä tallentaminen Kelan hallinnoimaan rekisteriin. Ongelmana on kuitenkin teknologian kehitys, tai oikeastaan sen puute. Nykyisen suomalaisten terveystiedot sisältävän Kanta-järjestelmän tilavuus on noin 1,5 petatavua, kun arviolta jo 100 000 ihmisen osittaisetkin genomitiedot vaatisivat vähintään 10 petatavua tilaa. Kelan nykyistä järjestelmää hoitavat tuhat ihmistä eivät myöskään millään riitä uuden järjestelmän tarpeisiin. Uuden lain edellyttämä lisäresurssien tarve on siis valtava.

”Vuonna 2013 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti, ettei geenejä voi patentoida, mikä käytännössä avasi kaupalliset geenitestimarkkinat.”

”Tavallisen ihmisen on vaikeaa hallita genomitietojensa käyttöä – ja kuolleena se on vielä hankalampaa.”

Ylen toimittaja Päivi Neitiniemi haastatteli viime vuonna Tukholman Karoliinisen instituutin molekyyligenetiikan professori Juha Kereä genomitietojen tallennuksesta. Keren mukaan mahdollisia genomitiedon säilyttämiseen ja käyttöön liittyviä ongelmia ovat ainakin yksilön tietoturvan ongelmat ja suomalaisen järjestelmän lääketieteellisiin tarkoituksiin rajattu käyttö. Useat tutkijat eri maissa ovat havainneet, että jo osittaisen perimän sekä väestörekisterien avulla on mahdollista tunnistaa yksilöt ilman sosiaaliturvatunnusta, osoitetta, nimeä tai muita tunnistetietoja. Toisaalta esimerkiksi Yhdysvalloissa poliisi on näiden tietojen avulla ratkaissut huomattavan määrän rikoksia, kuten pitkään selvittämättömänä olleita murhia. Suomessa tällaista mahdollisuutta ei olla sisällyttämässä ainakaan valmistelussa olevaan genomilakiin. Keren mukaan oikeustieteellisten tarkoitusten kieltäminen voi olla ongelma, koska silloin tietoja ei voida käyttää esimerkiksi suuronnettomuuksien uhrien tunnistamisessa, saati rikosten ratkaisemisessa. Varteenotettavana riskinä voidaan nähdä myös kaupallisten geenitestien voimakas keskittyminen yhdysvaltalaisiin yrityksiin ja niiden alustoille. Esimerkiksi Kelan tietokantaa olisi tarkoitus säilyttää Googlen pilvipalvelussa. Tämä voi altistaa geenidatan tietomurroille: esimerkiksi israelilaistaustaiseen suku- ja geenitutkimuksia kauppaavaan MyHeritage-yhtiöön tehtiin vuonna 2018 tietomurto, jossa vietiin yli 92 miljoonan käyttäjän tunnukset ja salasanat. Suomessa on kattava biopankkijärjestelmä ja edistyksellistä geenitutkimusta. Esimerkiksi FinnGen-hankkeessa on jo 350 000 suomalaista näytettä. Biopankit ja lääketieteelliset toimijat etsivät kuumeisesti dataa tutkimukseen samalla, kun ylikansallisten geenitutkimusyhtiöiden palveluista maksetaan. Esimerkiksi alan jätti 23andMe myy käyttäjiensä tietoja lääkeyhtiöille. Myös kuolleiden henkilöiden tietoja siirretään biopankkeihin, ja tietoihin liittyvissä suostumusasioissa onkin runsaasti parantamisen varaa. Tavallisen ihmisen on vaikeaa hallita genomitietojensa käyttöä – ja kuolleena se on vielä hankalampaa. Geenitestaukseen liittyy kuitenkin paljon ennakkoluuloja ja virhetietoa, jotka saattavat estää myös asiallista tutkimusta. Jos päivittäin luovutamme itsestämme valtavan tietomäärän eri yritysten markkinointitarkoituksiin vaikkapa Tinderissä, miksi emme voisi luovuttaa genomitietojamme suomalaiselle biopankille?

Geenien tutkimukseen liittyy runsaasti eettisiä, valtiollisia ja teknologisia kysymyksiä. On kuitenkin ainakin yksi ihmisryhmä, jonka suhde geneettiseen tietoon ja geenitestaukseen on henkilökohtainen. Maailmassa on 300 miljoonaa harvinaissairasta ihmistä, joilla on todettu yli 6000 erilaista sairautta, syndroomaa tai tilaa. Suurin osa harvinaissairaiden geenitesteistä ja diagnosoinneista tehdään terveydenhuollossa: sydänklinikoilla, sisätautiosastoilla ja harvinaisemmissa tapauksissa perinnöllisyystieteen yksiköissä. Lääketeollisuus ei kuitenkaan ole ollut kovinkaan kiinnostunut kehittämään lääkkeitä tai innovaatioita harvinaissairaiden hajanaiselle joukolle. Useiden harvinaissairauksien toteaminen on hankalaa, sillä diagnosointi voi viedä vuosikymmeniä, ja testeihin voi olla vaikeaa päästä. Harvinaissairaiden maailmanlaajuiset järjestöt neuvottelevatkin parasta aikaa yhdysvaltalaisten geenitestijättien kanssa mahdollisuudesta saada omia sairauksiaan yritysten listoille, jotta ihmiset voisivat testata niitä kotioloissa. Monissa maissa esimerkiksi vakuutusperustainen terveydenhuoltojärjestelmä sulkee harvinaissairaat geenivirheperheet ja kokonaiset suvut järjestelmän ulkopuolelle, minkä vuoksi kynnys testata omia sairauksia perusterveydenhuollossa on korkea. Näille ihmisille yksityinen geenitestaus ei ole viihdettä. Valitettavasti ylikansalliset geenitestauksen suuryrityksetkään eivät ole olleet kiinnostuneita lisäämään harvinaissairauksia geenitestilistoilleen. Geenitestejä on tehty kohta useita vuosikymmeniä, ja niihin liittyy edelleen monia ratkaisemattomia, monimutkaisia kysymyksiä. Kuluttajageenitestauksen avulla ihmiset voivat määritellä ennennäkemättömällä tarkkuudella itselleen sopivia dieettejä tai elämäntapoja, ja geenimuuntelun mahdollisuudet sairauksien ehkäisyssä ja hoidossa avaavat uusia ovia koko ihmiskunnalle. On myös esitetty, että tulevaisuudessa käytössämme voisi olla jopa genomimme sisältäviä henkilökortteja. Samaan aikaan Itä-Euroopassa toimii geenilaboratorioita, joissa varakkaat parit ympäri maailmaa tuottavat itselleen ”täydellisen” vauvan, jonka kantaa laboratorion emämaan alemman yhteiskuntaluokan keinosynnyttäjä. Tällainen täydellisten jälkeläisten tavoittelu muistuttaa eugeniikan synkistä puolista. Geenitestauksen tulevaisuus on kuitenkin avoin, ja siihen vaikuttaa ennen kaikkea ihmisten suhtautuminen geeneihin kohdistuvaan tutkimukseen. Geenitestaus ja geeniteknologia ovat lopulta vain välineitä: niiden käyttötavat ja -tarkoitukset riippuvat siitä, mitä yhteiskuntamme haluaa käytössä olevalla geenitiedolla tehdä. Kirjoittaja on politiikan ja viestinnän opiskelija sekä HUSin harvinaissairauksien asiakasraadin jäsen.

Arvostelussa teksti: Iikka Arve Mac Miller — Circles Circles on räppäri Mac Millerin kuudes studioalbumi, joka julkaistiin postuumisti noin puolitoista vuotta artistin kuoleman jälkeen. Ennen kuolemaansa 26-vuotias Miller oli ehtinyt pitkälle levyn kanssa. Muun muassa Elliott Smithin kanssa työskennelleen tuottajan, Jon Brionin, tehtävä oli saattaa levyn tuotanto ja kasaaminen loppuun. Lopputuloksena on noin 50 minuuttia laulaja-lauluntekijävaikutteista neo soulia; tyylilajia, jota Miller oli aikaisemmin kokeillut aliaksensa Larry Lovesteinin tuotannolla sekä R&B-kokoonpano The Internetin kanssa tehdyllä yhteiskiertueellaan. Circlesillä Miller kuitenkin onnistuu tyylivalinnassaan paremmin kuin Larry Lovestein, mutta sortuu laimeaan tyylipuhtauteen, mitä The Internetin kanssa työskennellessä ei tapahtunut. Ensimmäisen kappaleen loputtua levy pyrähtää mukavasti käyntiin. Minimalistinen ja lempeä tuotanto toisinaan elää kauniissa symbioosissa Millerin heikohkon lauluäänen kanssa, mutta joskus epäonnistuu korvaamaan sitä, mitä Miller laulamiseltaan menettää. Levyn alkupuoliskon vauhti ei kuitenkaan riitä levyn loppuun asti, sillä kappaleet tasapaksuuntuvat, eivätkä kappalerakenteet tai Millerin lauluperformanssi tarjoa sellaista vaihtelua, että levy jaksaisi säilyttää mielenkiintonsa. Albumi on silti kokonaisuudessaan intiimi ja herkkä kokonaisuus, sekä yksi artistin uran parhaita. Circles on sydäntä raastavaa kuunneltavaa. Kun Miller laulaa kappaleessa Good News, että ”there’s a whole lot more for me waiting”, on vaarana akuutti kyynelkanavien aktivoituminen. Mac Millerin kuolema oli suuri suru-uutinen hiphop-yhteisölle, sillä Miller osoitti valtavaa musiikillista kehitystä uransa aikana. Vaikka artistin tuotanto oli kokeilevimmillaan ja kunnianhimoisimmillaan vuosina 2013–2014, oli Millerin kehitys silti ihailtavaa. Vaikka hän myöhemmillä levyillään luopui huuruisesta, abstraktista tyylistään, osoittivat nuo levyt kasvamisen merkkejä ja oman tyylin löytämistä. Jos Mac Miller ei olisi koskaan julkaissut levyjä Faces tai Watching Movies With The Sound Off, olisi Circles hänen kuolemanjälkeinen joutsenlaulunsa.

Hayao Miyazaki — Henkien kätkemä Hayao Miyazakin ohjaama ja Studio Ghiblin tuottama Henkien kätkemä on vuonna 2001 julkaistu animen mestariteos. Japanissa elokuva on maan historian tuottanein, ja länsimaissa se on nauttinut valtavaa suosiota niin kuluttajien kuin kriitikoiden keskuudessa. Animaatiostudion puolelta pitkään kestäneen vastahakoisuuden jälkeen Henkien kätkemä, yhdessä kahdenkymmenen muun Studio Ghiblin elokuvan kanssa, julkaistaan keväällä myös Netflixissä.

Henkien kätkemä on suunnattoman kaunis elokuva. Väreiltään, detaljeiltaan ja tunnelmaltaan henkeäsalpaavat otokset tarjoavat jokainen jotain uutta tarkasteltavaa ja hämmästeltävää. Hahmot ovat moniulotteisia ja mieleenpainuvia. Nämä yhdistettynä heleään ja tunteikkaaseen ääniraitaan luovat immersiivisen fantasiamaailman, josta ei elokuvan loputtua tahdo päästää irti. Elokuvan loppupuolen junamatkakohtaus on ambienssissaan yksi elokuvan parhaista.

Henkien kätkemä alkaa kolmihenkisen perheen automatkalla heidän uuteen kotiinsa. Takapenkillä makoileva 10-vuotias Chihiro on elokuvan lapsiprotagonisti, joka suhtautuu vastahakoisesti muuttoon. Vanhemmat sättivät Chihiroa, vähätellen hänen valituksiaan. Perhe päätyy ennen pitkää hylättyyn huvipuistoon, jossa Chihiro törmää salaperäiseen Hakuun, joka kehottaa häntä pakenemaan puistosta ennen pimeän tuloa. Paetessaan Chihiro huomaa vanhempiensa muuttuneen sioiksi heidän syötyään ruokaa eräästä ruokakojusta. Pimeä ehtii laskeutua, ja on liian myöhäistä paeta. Huvipuiston päässä sijaitseva kylpylä paljastuu paikaksi, jonne henget kokoontuvat peseytymään. Yhtäkkiä Chihiro on yksin mystisessä ja taianomaisessa henkimaailmassa.

Ensisijaisesti elokuva tarkastelee Chihiron matkaa eräänlaisena coming-of-age-tarinana tai aikuistumisriittinä, jossa hänen on selvittävä yksin pelastaakseen vanhempansa ja lapsuuden muistonsa. Lisäksi elokuva käsittelee valtavaa määrää muita teemoja, kuten konsumerismia, ympäristöongelmia ja länsimaisen kapitalismin vaikutusta sodanjälkeiseen Japaniin. Teemat perheestä, ystävyydestä ja rakkaudesta puhuttelevat ja koskettavat niin aikuista kuin lastakin.

Don DeLillo — Valkoinen kohina Don DeLillon vuonna 1985 julkaistu Valkoinen kohina on postmodernistinen taidonnäyte siitä, kuinka paljon nykyaikaa saadaan kuvattua ja ujutettua vain noin 350:n sivun mittaiseen romaaniin. Vaikka kirjan julkaisusta on jo 35 vuotta, ei se silti ole menettänyt juurikaan ajankohtaisuuttaan; asiat, joita DeLillo kritisoi, ovat vain ehkä kasvaneet toiseen potenssiin kirjan julkaisusta. Kirjan minäkertojana toimiva Jack Gladney on Hitler-tutkimuksen professori ja perheenisä. Kun mystinen savupilvi ilmestyy kaupunkiin, koko kaupunki joukkoevakuoidaan. Gladney altistuu savupilven myrkyille, ja jo ennestään kuolemanpelon kyllästyttämä Gladney ajautuu eksistentiaaliseen tuskaan. Valkoisen kohinan kerronta on kutkuttavan sulavaa. Se naurattaa ja koskettaa joskus jopa samassa virkkeessä. Se on täynnä oivalluksia, tarkkakatseista aikansa tarkastelua ja huvittavaa dialogia. Humoristiset toteamat vakavienkin osuuksien keskellä rikkovat tahallaan, jopa kiusoitellen, tekstin saumatonta jatkuvuutta. Valkoinen kohina maalaa todellisuuden, jonka läpi nykymaailmaa on jännittävää katsella. Aika ajoin toistuvat kysymyslausefilosofoinnit uuvuttavat etenkin kirjan loppupuolella, mutta antavat kerronnallisen kömpelyytensä anteeksi sisällöllään. Valkoinen kohina on puolisatiiria, joka käsittelee ja kritisoi muun muassa kulutuskulttuuria, mainontaa, mediaa ja ympäristön kohtelua. Perheen reissut paikallisessa supermarketissa ovat täynnä kritiikkiä kaikesta siitä, mitä yksi kauppa nyt sattuukaan pitämään sisällään. Yksi perheen lapsista toistelee mainoksista kuulemiaan automerkkejä. Suurin ja painavin teema kirjassa on kuitenkin kuolema. Henkilöhahmot yrittävät käsitellä kuolemaa teknologian ja uskonnon, jopa väkivallan keinoin, mutta mikään ei toimi. Kuoleman pyörittely kirjassa johtaa välillä jopa kauhun ja epätoivon partaalle. Se onkin tietyllä tavalla kirjan parasta antia.

Läski kaljurotta pelastaa maailman teksti: Heta Ojanperä Kuvat: Inka Salminen ”Menisit Kuura ahertamaan!” huudahti Kuura Kaljurotan äiti tullessaan aherruksesta kotiin. Kuura makasi mukavassa asennossa pesän nurkassa kuuntelemassa musiikkia ja syömässä paahdettuja mukuloita. Se ei osoittanut reaktiota äitinsä sanoihin, mutta sen rinnassa tiukentui pieni puristava ote, ja hengitys muuttui nopeammaksi. Vasta kolmas kerta tänään, Kuura ajatteli, ja palautti keskittymisensä musiikkiin. ”Taasko Kuura on lorvinut kotona koko päivän?!” huusi Kuuran isä tullessaan ahertamasta kotiin. ”Loisii vain meidän rahoillamme!” isä jatkoi. Neljäs kerta, Kuura laski. Se ei taaskaan reagoinut kommentteihin, mutta rinnan sisällä puristusote kiristyi. Syytökset vanhempien varoilla elämisestä osuivat arkaan paikkaan. Ahertamattomuustuki tuli yhteiskunnalta, eikä Kuura kokenut sen nostamisesta huonoa omaatuntoa. Omat vanhemmat sen sijaan tekivät ylipitkiä päiviä ahertajina. Äiti oli sairastanut burnoutin viimeisen vuoden aikana kerran, isä kolmesti. Vanhemmat eivät aherrukseltaan ehtineet enää käydä ulkona, ja niistä oli tullut aivan kalpeita. Aherrettava oli perheen elättämiseksi, myös Kuuran, sillä ahertamattomuuskorvaus ei riittänyt vuokraan ja ravintoon. Opiskellessaan Kuura oli huomannut, että kaikki eivät jakaneet samoja arvoja ja tavoitteita elämän suhteen. Joillain oli ollut urapolku selvillä jo peruskoulussa, toiset tähtäsivät yleissivistävään, mutta hyvin aherruttavaan koulutukseen ja loput opettelivat käytännöllisen tutkinnon, kuten tunnelinkaivajan tai ravinnonkerääjän koulutuksen. Kuurasta oli alkanut kesäaherruskokemusten myötä tuntua siltä, että se ei halunnut palkka-ahertaa. Päästyään opiskelemaan yhteisötieteitä ja filosofiaa, se oppi sanoittamaan sisällään kytenyttä epäluuloa yhteisön valtarakenteita kohtaan. Kuura alkoi nähdä ihaillun Kuningattaren yhä enemmän seksistisenä diktaattorina. Kuningatar oli luonut illuusion vapaudesta, jotta muu yhteisö toimisi sen vaurauden kasvattamiseksi ja seksuaalisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Kuningattarella oli hallussaan pelottava kaljurotta-armeija, jota saatettiin käyttää myös mielenilmausten tukahduttamiseen. Osa yhteisön tarvitsemista tuotteista ostettiin halvalla kaukaisemmista kaljurottayhteisöistä, joissa ahertajat joutuivat puurtamaan vielä halvemmalla ja vielä surkeammissa puurtamisoloissa. Tämä oli luonut kilpailuvääristymän ja ahertamattomuutta Kuuran kotiseudulle: aherruspaikoista oli hirveä kilpailu, mistä seurasi laajaa pahoinvointia. Sairaslomia pidettiin yhä enemmän, ja toisaalta aher-

tamaan tultiin yhä sairaampina. Itsemurhat olivat yleistyneet. Hurja aherrustahti vaati hurjaa kulutusta, mikä aiheutti valtavasti saasteita ja jätettä. Heikentynyt ilmanlaatu oli johtanut hengitystiesairauksien lisääntymiseen ja osa asuinonkaloista oli muutettu kaatopaikoiksi. Kaukaisemmissa kaljurottayhteisöissä vedenpaisumukset olivat alkaneet yleistyä, kun aiemmin ikiroutainen maaperä oli alkanut sulaa. Joitain pakolaisiakin oli tullut. Heistä aherruskykyiset oli integroitu nopeasti yhteiskuntaan, loput jätetty hukkumaan rajojen ulkopuolelle. Kuura määritteli itsensä luksuskommunistiksi. Se ajatteli, että kaljurotat olivat saavuttaneet sellaisen teknisen kehityksen asteen, että ahertamaan käytettävää aikaa oli mahdollista radikaalisti laskea samalla, kun yleinen elintaso nousisi merkittävästi. Se toteutti ajatusta omassa elämässään kieltäytymällä palkka-aherruksesta, nauttimalla hyvästä ruoasta ja tekemällä musiikkia. Kuura oli keskimääräistä isokokoisempi, ja sitä haukuttiin läskiksi. Kuura kuitenkin tiesi, ettei se ollut epäterveellisen lihava, ja yritti kommenteista huolimatta olla ahdistumatta asiasta. Kokonsa sijaan Kuuraa ahdistivat kommentit laiskuudesta. Julkisen keskustelun sävy, jossa ahertamattomat tuomittiin yhteiskunnan pummeiksi, valvotti sitä usein. Kuurahan kulutti mahdollisimman vähän yhteisön resursseja ja loi paljon merkityksellisyyttä tekemällä musiikkia! Väheksyvät kommentit nakersivat kuitenkin itseluottamusta. Myös taloudelliset seikat ahdistivat Kuuraa: se ei halunnut nojautua vanhempiinsa, vaan halusi muuttaa pois mahdollisimman nopeasti. Toisaalta kaljurottayhteisössä ahertamattomat olivat hyvin heikoilla, sillä avustusten riittäessä juuri ja juuri elämän ylläpitoon mikä tahansa yllättävä meno syöksisi köyhyyteen. Äidin huuto havahdutti Kuuran ajatuksistaan. Kuura siirtyi keittiöön ja tiedusteli, mistä oli kyse. ”Länsitunnelin ahertajat on jouduttu evakuoimaan, kun tunneli on maan sulamisen myötä täyttynyt vedellä”, äiti vastasi, ”vedenpinta nousee, ja pian koko yhteisömme jää veden alle! Oi voi voi!” Silloin Kuura sai idean. Se matkusti Länsitunneliin ja näki omin silmin, miten vesi kuohusi ja ryöppysi tunnelista täyttäen tilat nopeasti vedellä. Kuningatar oli linnoittautunut tulvan kestävään bunkkeriin, eivätkä paikallispoliitikot päässeet yhteisymmärrykseen siitä, mitä tehdä. Kyselemättä Kuura hyppäsi veteen ja kauhoi kohti tunnelin suuta. Päästyään aukolle se siirsi itsensä tunnelin suun päälle ja änkesi itsensä aukkoon. Veden ryöppyäminen loppui. Kaljurottayhteisö oli toistaiseksi pelastettu!

”Vanhemmat eivät aherrukseltaan ehtineet enää käydä ulkona, ja niistä oli tullut aivan kalpeita.”

Kuura pysyi tunnelin tulppana koko sadekauden ajan. Palattuaan kotiin sitä juhlittiin sankarina, mutta Kuura hyödynsi juhlia sanomansa levittämiseen. Ilmastonmuutos oli vakava uhka koko kaljurottayhteisön eloonjäämisen kannalta: yhteisöä oli muutettava radikaalisti. Syntyi valtava kansanliike, joka tuhosi Kuningattaren ja jakoi sen omaisuuden demokraattisesti. Yhteisön jäsenten seksuaalinen kontrolli lopetettiin. Palkka-aherrusta ei enää pidetty itseisarvona, ja teknologisen kehityksen avulla taattiin hedonismiveganismimätöt jokaiselle. Mahdollisuuksien horisontin avauduttua kaljurotat loivat uusia, upeita yhteisen työn, valmistamisen ja toiminnan muotoja. Kaljurotta on itäafrikkalainen jyrsijä, joka elää suuren osan elämästään maan alla. Kaljurotta elää muurahaisyhteiskuntia muistuttavissa hierarkkisissa yhteisöissä. Se kestää hurjaa kylmyyttä, hapettomuutta ja kipua, ja sillä on hyvä kasvainten vastustuskyky. Kaljurottayhteisöissä elää muutama vanhempi, suurikokoisempi yksilö, joiden tehtävä on pitää itsensä lihavina ja tukkia sadekauden aikaan onkaloiden suuaukot.

”Pimeä ehtii laskeutua, ja on liian myöhäistä paeta.”