GROTESKI 1/2021 AATE by Groteski

1/2021

AATE

Kirjoittajat: Sofia Kekäle Lotta Kivelä Oona Kurppa Lyydia Laukkanen Saara Lehtonen Eero Lipponen Pilvi Nikarmaa Maiju Pellikka Jessica Pyöriä Leo Taanila Emilia Tiainen Iina Vaaranen Emma Viitanen

Kuvittajat ja kuvaajat: Sanna Antila Anna Enbuske Maija Harju Martta Kallionpää Roosa Kontiokari Rosa Lehtokari Heidi Puomisto Inka Salminen Anni Takanen

Julkaisija: Media ry Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijat

Päätoimitus: Krista Karhu krista.karhu@helsinki.fi

Groteski-toimikunta: Rosa Kaimio Anna Kananen Lyydia Laukkanen Emma Viitanen Rosa Lehtokari emma.viitanen@helsinki.fi Pilvi Nikarmaa Netta Pasuri AD Inka Salminen Heidi Puomisto inka.salminen@aalto.fi Antti Putila Instagram: @inkerikinkeri Anni Rossi Leo Taanila Iina Vaaranen

Yhteystiedot: groteski.lehti@gmail.com www.groteski-magazine.fi Instagram: @groteskilehti Twitter: @groteski

Kiitokset: Koko työryhmä Lotta Kallio Ehkäisyvälineet Kahvinkeittimet Uudet alut

Paino: Picascript Paperit: Edixion 100g Edixion 170 g

Levikki: 150 kpl

Sisällysluettelo Pääkirjoitus....................................................4–5 Päätoimituksen esittely.............................6–7 Nainen vaietkoon seurakunnassa............................................8–15 Kuka luulet olevasi, Anna Brotkin?.............................................16–21 Kun työelämä pelottaa...........................22–25 Tasa-arvoa ehkäisyyn!...........................26–31 Aatteen yhteiskunnasta aatoksen aikaan......................................32–33

Mediapalsta: Viestijät viestivät, eivät mittaa...........34–35 Fiktio: Maailmanpelastaja...................36–37 Gallup...........................................................38–39 Kolumni: Trumpismi ilman Trumppia on kaikkea, ja ei mitään....................................40 Veef & Honeys....................................................41 Sanahelinää......................................................41 Piikki lihassa....................................................41

Loppu tolkulle, Teksti: Krista Karhu ja Emma Viitanen Kuva: Martta Kallionpää Nykypäivän poliittiseen keskusteluun on hiipinyt ajatus siitä, että meidän tulisi esiintyä aatteiden yläpuolella, rationaalisina ”tolkun ihmisinä”. Nämä ToLkUn IhMiSeT ovat kuitenkin sitä mieltä, että #BLM-liike kompastuu siihen, ettei se ota valkoista väestöä huomioon. Että feminismi on liian radikaalia, koska kyllä miehilläkin on ongelmia. He toteavat, että suomalainen liha on ekoteko, ja että nuoret ovat menneet ilmastoasioissa liian pitkälle. Heidän mielestään politiikka ei itseasiassa edes ole kovinkaan kiinnostavaa, paitsi tietenkin talouspolitiikka. Sehän ei ole ollenkaan aatteellista, eihän? Etuoikeutetusta asemasta on helppo sanoa, ettei ole aatteellinen. Yksinkertaisimmillaan aate tarkoittaa kuitenkin tapaa, miten ajatellaan. Yleensä tämä

linkittyy politiikkaan, joten onkin melkoista luksusta todeta, ettei ole koskaan tarvinnut ajatella sitä, miksi perusoikeuksiasi tai ihmisarvoasi kyseenalaiste- taan. Tiedoksi siis sinulle, tolkun ihminen: et ole kaiken keskipiste. Kaiken ei tarvitse koskea sinua. Ajatuksena aatteettomuus on mahdoton. Kaikki ympärillämme vaikuttaa meihin, halusimme tai emme. Joskus saatamme kuvitella, että olemme hyvin tiedostavia, mutta samalla huomaamme, että omaamme ajatusmalleja, jotka voivat olla haitallisia. Hyvä asia on se, että tunnistamalla nämä voimme oppia niistä pois. Se onnistuu kyseenalaistamalla ja sivistämällä itseään.

tilaa aatteelle Mikäli et jo arvannut, vuoden ensimmäisen Groteskin teema on aate. Emme tuudittaudu tässä 1800-lukulaiseen määritelmään, vaan esittelemme joukon erilaisia uskomuksia ja ajatuksia, jotka vaikuttavat siihen, miten maailma ympärillämme toimii ja mitä siitä ajattelemme. Lyydia Laukkanen osoittaa sivuilla 9–15 sen, miten naiset ovat edelleen huonommassa asemassa vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä. Sivuilla 26–31 Emma Viitanen ja Emilia Tiainen puolestaan pohtivat sitä, miksi hormonaalisen ehkäisyn taakka roikkuu yhä ovuloivien harteilla. Moni ei havaitse aatteiden läsnäoloa arjessaan, mutta joskus ne ovat selkeästi esillä: Iina Vaarasen kokoamassa gallupissa sivulla 38–39 opiskelijat esittelevät aatteitaan ja vaatteitaan.

Groteski uskoo aatteiden ja ajatusten voimaan. Päätoimituksessa irtisanoudumme siis tolkun ihmisyydestä ja toivomme, että pystymme tänä vuonna herättämään keskustelua, ottamaan kantaa ja tekemään osamme marginalisoitujen äänien esiin nostamisessa. Toivomme, että opiskelijat voisivat Groteskin sivuilla tuoda esiin aatteitaan ja aatoksiaan. Opettaa lukijoille uutta. Kyseenalaistaa. Saada äänensä kuuluviin. Toivotamme teidät, kuvittajat ja kirjoittajat, lämpimästi tervetulleeksi mukaan. Tämä on teidän lehtenne. Röyhkein, riettain ja relevantein terveisin Emma ja Krista

Ajatusmaailmaani mahtuvat ehkä heikoiten ilkeys ja ylimielisyys.

Päätoimituksen esittely

Emma

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut ihmiset verhoavat pahansuopaisuuden rehellisyydeksi. ”No sori jos loukkaannuit, oon vaan rehellinen!”, he toteavat sen jälkeen, kun ovat haukkuneet valintojasi, vaatteitasi tai vaikkapa vartaloasi. He väittävät, etteivät siedä moraaliposeeraamista ja toteavat, että sanovat asiat niin kuin ne ovat. Puuh!

Jos haluan opettaa Groteskin lukijoille tänä vuonna jotain, niin se on seuraava. Tired: ilkeät ja ylimieliset ihmiset. Wired: ystävällisyys ja se, ettei kaikkea ole pakko sanoa ääneen. Mihin uskon? Edellä mainittujen lisäksi ainakin intersektionaaliseen feminismiin ja Groteskin menestykseen.

Krista

Onko itsensä kutsuminen liian empaattiseksi ”humble brag”? Olen aina ollut herkkä muiden tunteille, joskus liiankin. Muiden surut ja maailman pahuudet painavat ja voi olla vaikeaa irtautua siitä.

Mihin uskon? Itseeni (yritän ainakin) ja avaruusolioihin.

Inka

Kuulin hiljattain uuden sanan ”halipaali”, ja olen ollut ilahtunut siitä lähtien. Toivoisin maailmaan enemmän arkista lempeää luovuutta ja vähemmän tuottavuutta hyvinvoinnin kustannuksella. Vai voisimmeko muuttaa käsityksen tuottavuudesta koskemaan myös hyvinvoinnin luomista? Voisimmeko nähdä halipaalista käsin tehtävän hellyystyön tuottavana ja arvokkaana? Mihin uskon? Entropiaan ja ihmiskunnan tuhoon.

Teksti: Emma Viitanen, Krista Karhu, Inka Salminen Kuvat: Martta Kallionpää

Tuntuu, että jotta tässä maailmassa voi selvitä tulee olla kova ja paksunahkainen. Erityisesti naisena tunteiden ei saisi antaa ottaa valtaa, muuten menee uskottavuus. Haluaisin tuoda tunteet takaisin muotiin. Voi olla uskottava ja älykäs ja silti itkeä kun siltä tuntuu.

Nainen vaietkoon seurakunnassa Teksti: Lyydia Laukkanen Kuvitus: Anna Enbuske Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä naisen vaikuttamismahdollisuudet ovat surullisen heikot. Naisten poissulkemista päätöksenteosta ei nähdä kuitenkaan tasa-arvokysymyksenä, vaan Jumalan tahtona. Muutin Oulusta Helsinkiin viime syksynä ja koin melkoisen kulttuurishokin. Sen lisäksi, että Helsingissä pääsee liikkumaan julkisilla lähes mihin kellonaikaan tahansa ja kauppoja on auki ympäri vuorokauden joka suunnalla, on yksi asia, joka yllätti minut: Helsingissä ei tiedetä vanhoillislestadiolaisuudesta lähes mitään. Jokainen Oulussa syntynyt voinee nimetä ainakin yhden vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvan henkilön. Suurin osa tuntee monta, isolla osalla joku lähipiiristä kuuluu liikkeeseen.

Viimeisen puolen vuoden aikana Kaleva on julkaissut useita artikkeleita vanhoillislestadiolaisuudesta. Artikkelit ovat käsitelleet monipuolisesti eri näkökulmia lestadiolaisuudesta. Naisten asemasta puhuttaessa on kritiikki kuitenkin kohdistunut lähinnä arvokysymyksiin. Esimerkiksi iso perhe tai meikkaamattomuus ovat suurimmalle osalle naisista valinta, jonka he itsenäisesti tekevät. Huomasin, että on yksi valtavan tärkeä näkökulma, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle: naisten vaikuttamismahdollisuudet liikkeen sisällä. Asiaa tutkiessani kävi selväksi, että naisten vaikuttamismahdollisuudet ovat selkeästi heikommat kuin miehillä. Vanhoillislestadiolaisuus edustaa konservatiivista, lähes fundamentalistista kristillisyyden suuntausta. Esimerkiksi naispappeutta tai ehkäisyä ei perinteisesti ole hyväksytty. Liikkeen korkein päätäntäelin on Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) johtokunta, jossa on sen yli satavuotisen historian aikana istunut vain miehiä. Halusin selvittää, miksi näin on ja onko naisilla ylipäätään mahdollisuutta päästä johtokuntaan.

Sukupuoli ei kuulemma kriteerinä johtokunnan jäsenyydelle – käytännössä näin kuitenkin on Selvitystyön aloitin etsimällä SRK:n johtokunnan jäsenten nimiä, sillä ne eivät ole julkista tietoa puheenjohtajaa ja sihteeriä lukuun ottamatta. Nimiä selvittäessäni törmäsin mielenkiintoiseen ilmiöön: 24:stä jäsenestä 14 on ollut johtokunnassa vähintään vuodesta 2012, osa vielä kauemmin. Esimerkiksi SRK:n johtokunnan entinen puheenjohtaja Olavi Voittonen, joka jäi johtokunnasta pois vuonna 2018, oli puheenjohtajana kahdeksan vuotta ja johtokunnan jäsenenä peräti 32 vuotta.

”Johtokunnan on helppo kiistää puheet sukupuolisyrjinnästä: kun ei ehdoteta naisia, ei voida valita naisia.” Johtokuntaan valitaan jäsenet siten, että jokainen rauhanyhdistys voi ehdottaa 1–3 ehdokasta jäsenmäärästään riippuen. Naisia ei olla koskaan ehdotettu johtokuntaan, joten johtokunnan on helppo kiistää puheet sukupuolisyrjinnästä: kun ei ehdoteta naisia, ei voida valita naisia. On myös ilmeistä, että johtokunnan vaihtuvuuden ollessa hidasta, myös nuorten edustus on vähäistä. Johtokunnan nuorin jäsen on 36-vuotias, muuten johtokunnan keski-ikä on reilusti yli 60 vuotta.

Johtokunnan päätökset eivät ole julkisia ja niiden tiedottamisesta vastaa lähinnä SRK:n julkaisema kristillinen lehti Päivämies. Lehden päätoimittaja Harri Vähäjylkkä on myös johtokunnan viestintäpäällikkö. Koska muulle medialle annetaan harvoin kommentteja, pystyy johtokunta kontrolloimaan narratiiviaan kätevästi Päivämiehen kautta. Halusin kuitenkin saada SRK:n virallisen lausunnon naisten vaikuttamismahdollisuuksiin liittyen, joten lähetin Vähäjylkälle sähköpostin, jossa kysyin naisten vaikutusmahdollisuuksista SRK:n johtokunnassa. Vähäjylkkä vastasi sähköpostitse: ”--- SRK:n säännöissä ei myöskään ole mainintaa johtokunnan jäsenten sukupuolesta. Yleensä jäseneksi valitut ovat olleet herätysliikkeemme puhujia, maallikoita [puhuja ilman teologista koulutusta] tai pappeja. --- Yksi syy puhujien valintaan lienee se, että johtokunnan työssä tulee eteen asioita, jotka liittyvät aika läheisesti puhujan tehtävään. --- Itselläni ei ole tiedossa, että SRK:n johtokunnan jäseneksi olisi esitetty naista. [Paikallisten] Rauhan- yhdistysten johtokunnissa heitä puolestaan on paljonkin. Useassa yhdistyksessä luulen vallitsevan tilanteen, että sukupuolijakauma on aika lailla puolet ja puolet. --- Joten monenlaisissa kristillisyytemme tehtävissä työskentelee naisia sekä luottamus- että palkkatöissä. Raamattuun perustuen ymmärrämme, että saarnatehtävä on annettu kuitenkin miehelle. Tätä ei nähdä tasa-arvokysymyksenä, vaan Jumalan sanan ilmoitukseen liittyvänä kysymyksenä. Aika näyttää, onko tulevaisuudessa naisia SRK:n johtokunnassa. ”

Eli siis: johtokunnan jäsenet ovat yleensä (nykyisestä johtokunnasta jopa kaikki) puhujia tai pappeja. Lestadiolaisuuteen liittyy uskomus, että saarnatehtävä on annettu miehelle. Koska naiset eivät voi toimia puhujina tai pappeina, on SRK:n virallisesta lausunnosta pääteltävissä, että naisten ei ole mahdollista toimia johtokunnassa. On ristiriitaista pitää naisten pääsyä johtokuntaan tällä hetkellä mahdollisena, sillä mikäli SRK:n linjauksiin ei ole tulossa perustavanlaatuista muutosta (eli joko naispuhujat ja -papit hyväksytään tai johtokuntaan pääsyssä ei priorisoida enää puhujan tai papin asemaa), on mahdotonta nähdä väylää, jonka kautta naiset voisivat päästä johtokuntaan. Lisäksi Vähäjylkkä kirjoittaa, että paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnissa on naisia jopa puolet. Esimerkiksi Oulun, eli Suomen suurimman rauhanyhdistyksen johtokunnan 12:sta jäsenestä kolme on naisia. Puolesta puolet siis. Toki on johtokuntia, joissa naisia on puolet (esimerkiksi Helsingin rauhanyhdistys), mutta se ei vielä nosta yleistä keskiarvoa puoleen. Esimerkiksi kolmen suurimman rauhanyhdistyksen keskimääräinen naisedustus on 4,7/12. Laajempi otanta olisi suotava, mutta lähes kaikkien paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntien jäsenten henkilöllisyys on pitkälti salattua tietoa. On myös harhaanjohtavaa puhua paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntien sukupuolijakaumasta jos kysymys koskee SRK:n johtokuntaa. Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnilla ei ole yhtä paljoa vaikutusvaltaa kuin SRK:n johtokunnalla. Tätä voi esimerkiksi verrata siihen, että muutama nainen päästettäisiin kuntapolitiikkaan, mutta eduskuntaan pääsisi vain miehiä. Kyllähän myös kuntatasolla voi vaikuttaa, mutta aika lailla vain eduskunnan asettamien rajojen mukaisesti.

Vähäjylkkä kirjoitti viestissään myös pitkästi siitä, miten SRK:lla on palkkatöissä ja erinäisissä luottamustehtävissä naisia. Kysymys vaan ei ole siitä, palkkaako SRK naisia, vaan siitä, pääsevätkö naiset vaikuttamaan liikkeen tärkeimmässä päätäntäelimessä. Naisten palkkaaminen on vähintään ehdoton minimi, ei meriitti, jolla kehuskella.

Kritisoinnista voi seurata liikkeestä erottaminen Vanhoillislestadiolainen liike ei kuitenkaan ole pelkästään sen johtokunta. Rivijäsenistä löytyy ihmisiä, joiden näkemykset eroavat johtokunnan omista radikaalisti. Kritiikkiä voi kuitenkin olla hankalaa antaa, sillä siihen on vastattu usein hyökkäävästi, ja kritisoijan motiiveja tai jopa uskoa on epäilty.

”Kysymys vaan ei ole siitä, palkkaako SRK naisia, vaan siitä, pääsevätkö naiset vaikuttamaan liikkeen tärkeimmässä päätäntäelimessä.” Yksi kenties eniten julkisuutta saaneista tapauksista on Turun nykyisen arkkihiippakunnan piispa Mari Leppäsen erottaminen vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Leppänen oli tiettävästi ensimmäinen vanhoillislestadiolaisena vihitty naispappi, jota kiellettiin osallistumasta yhdistyksen tehtäviin pappisvihkimyksen vuoksi ja joka myöhemmin erotettiin liikkeestä, sillä hän ei suostunut perumaan pappeuttaan. Myös Leppäsen puoliso Risto Leppänen erotettiin rauhanyhdistyksen puhujan roolista hänen myönteisen naispappikantansa vuoksi. Tämä tapahtui vuonna 2012. Koska SRK:n johtokunnassa yli puolet jäsenistä on samoja nykyään, ei voi argumentoida, että asiasta on kauan ja tänä päivänä tilanne olisi eri. On mahdollista, että Vähäjylkän kommentit siitä, että SRK:n johtokuntaan ei koskaan olla esitetty naisia, on totta. On kuitenkin tärkeää pohtia tälle syitä. Voisiko syy löytyä siitä, että pelko ottaa ensimmäinen askel muutosta kohti estää naisia hakeutumasta johtokuntaan? Mari Leppäsen tapaus ei ole ainoa laatuaan, jossa henkilö on erotettu liikkeestä liian liberaalien näkemysten vuoksi. Tätä pitäisi mielestäni kritisoida laajemmin, sillä jos liikkeen jäsenet pysyvät pelon avulla hiljennettyinä selkeistä epäkohdista, on liikkeen toimintatavoissa jotain vialla.

Halusin haastatella henkilöä, joka on vielä liikkeessä mukana. Mielestäni on tärkeää kuunnella myös tavallisen rivijäsenen, etenkin nuoren naispuolisen sellaisen, mielipiteitä. Löysin haastateltavaksi Pohjois-Pohjanmaalla asuvan hieman yli 20-vuotiaan naisen, joka haluaa pysyä anonyyminä, jotta näistä asioista voitaisiin keskustella mahdollisimman avoimesti. Kysyin haastateltavalta, millaiset vaikutusmahdollisuudet hän kokee itsellään olevan ja uskooko hän, että esimerkiksi viiden tai kymmenen vuoden kuluttua johtokunnassa nähtäisiin nainen tai naisia? ”En itse ole halunnut SRK:n johtokuntaan, mutta pidän kyllä tärkeänä sitä, että nainen, joka sinne haluaa, sinne myös pääsisi. Tähän tulisi tarjota mahdollisuus kaikille. Uskon, että tulevaisuudessa tulemme näkemään johtokunnassa myös naisia.” Haastateltava mainitsee myös, miten nuorempi sukupolvi on liberaalimpi kuin edeltävät sukupolvet: ”Esimerkiksi ehkäisy, mikä ennen on ollut täysin kiellettyä, on nykyään yhä enemmän pariskuntien oma, yksityinen asia. Aika harva nuorista kokee enää oikeudekseen puuttua muiden asioihin.”

Juttelimme paljon johtokunnasta ja sen merkityksestä. ”Mielestäni on tärkeää, että maallisella organisaatiolla on johtokunta, joka hoitaa hallinnollisia asioita. Johtokunnan pitäisi kuitenkin olla olemassa nimenomaan niitä maallisia asioita varten. En tykkää siitä, että johtokunta ottaa hengellisen tuomarin aseman. Siihen ei ole kenelläkään oikeutta.” Haastateltavan mielestä on tärkeää voida olla myös eri mieltä johtokunnan kanssa ilman, että eri mieltä oleva tuomitaan tai erotetaan liikkeestä. ”Toivon avoimempaa keskusteluympäristöä ja haluaisin enemmän myös ihan tavallisten rivijäsenten, etenkin naisten, ääntä kuuluviin. Usein uutisissa näkyy vain johtokunnan ääni, joka on konservatiivisempi eikä vastaa niin hyvin rivijäsenten mielipiteitä.” Voi olla, että tulevaisuudessa naisia tullaan näkemään johtokunnassa. Muutoksen edellytyksenä on kuitenkin aiemmin mainittu tarve SRK:n sisäisiin, suuriin linjanmuutoksiin. Mahdollisuus muutokseen on olemassa: se, onko halua muutoksen toteutukselle, on erillinen asia. Kuitenkin niin kauan, kun muutosta ei ole tapahtunut, ei saisi jäädä vain odottelemaan sitä. Avoimuus, halu keskustella ja valmius myöntää epäkohdat oman liikkeen sisällä ovat äärimmäisen tärkeitä sen kehitykselle.

Teksti: Oona Kurppa Kuvat: Rosa Lehtokari

Kuka luulet olevasi, Anna Brotkin? Luulen olevani ihminen ja käsikirjoittaja. Kehen fiktiiviseen henkilöön samastut eniten? Ehkä Frozen-elokuvan Annaan, joka on utelias tyyppi ja toimii ennen kuin ajattelee. Haluaisin olla Elsa, eli se cool sisko, mutta jos ollaan rehellisiä niin oon se vähän hölmö Anna.

Miten päädyit käsikirjoittajaksi? Olen lapsesta asti tiennyt, että haluan kirjoittaa ja että se on mun vahvuus. Etsin omaa genreä pitkään ja olen kirjoittanut kaikenlaista: esseitä, näytelmäkirjallisuutta, novelleja, lyriikoita, you name it. Teininä ajattelin, että musta tulee näytelmäkirjailija ja hain Teatterikorkeakouluun dramaturgilinjalle. Siellä sain ahaa-elämyksen, että ehkä pitäisi kokeilla tv-käsikirjoittamista. Lopulta hain Aalto-yliopistoon elokuvataiteen laitokselle ja olen valmistunut sieltä elokuva- ja tv-käsikirjoittajaksi.

Millainen käsikirjoitusprosessi on? Ensin on konseptointivaihe, jonka aikana kehittelen tarinan pääpiirteet ja kirjoitan niin sanotun ”raamatun” eli sarjan ”biblen”. Siihen kirjoitan hahmoista, maailmasta, teemoista, juonista, tyylilajista ja niin edelleen. Aikuiset-sarjan kohdalla halusin, että tapahtumat sijoittuvat Kallioon ja päähenkilönä on parikymppinen nainen, ja tämän pohjalta maailma alkoi rakentumaan. Seuraavaksi alan kirjoittamaan varsinaisia käsikirjoituksia eli jaksoja, mikä on pitkälti erilaisten versioiden kirjoittamista. Tuottajan, ohjaajan, dramaturgin ja tilaajan kanssa käydään näitä läpi, minkä jälkeen kirjoitan palautteen pohjalta uusia vaihtoehtoja, kunnes meillä on jokaisesta jaksosta versio, jota ei tarvitse enää muuttaa.

Mikä kirjoittamisessa on vaikeinta? Kirjoittamisen luonteen sietäminen. Itse ajattelen, että se on ”bipolaarista” eli välillä on olo, että on tyhmä, epähauska ja etteivät mun jutut kiinnosta ketään. Myöhemmin onkin fiilis, että olen nero ja kaikki tulevat rakastamaan mun juttuja. Kirjoittaminen on jatkuvaa vuoristorataa enkä usko, että siitä pääsee eroon, vaan on osa tätä duunia, että joutuu sietämään keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä.

Tuleeko ammattikirjoittajalle ikinä valkoisen paperin kammoa? Ei ehkä varsinaisesti. Olen kirjoittanut paljon ja työskennellyt myös toimittajana monta vuotta, joten tiedän, että saan aina kirjoitettua jotain. Mutta ehkä ennemmin kammo, että entä jos kaikki mitä kirjoitan, on ihan paskaa. Välillä tulee jumittumisia, että teksti ei edisty tai ajatus, josta haluaisi kirjoittaa tuntuu epämääräiseltä.

Kenen käsikirjoittajan töitä ihailet? Tällä hetkellä ihailen Michaela Coelia ja hänen sarjaansa I May Destroy You. Coelilla on ihan oma ääni, ja sarja on superfreesisti kirjoitettu. Hänen käsikirjoituksensa väistää kaikkia perinteisiä kaavoja. Ihailen aina, jos jotain elokuvaa tai sarjaa katsoessa tulee fiilis, että kukaan muu ei olisi pystynyt kirjoittamaan tätä. On vaikuttavaa, että käsikirjoittaja osaa olla omaperäinen ja luoda jotain uutta, eikä pyri sopimaan johonkin muottiin. Tykkään katsoa sarjoja, joista en pysty arvaamaan mitä seuraavaksi tapahtuu ja voin aidosti yllättyä.

Miten haluat muuttaa käsikirjoittamisen alaa? Ammattikuntani puolesta toivoisin enemmän julkista arvostusta etenkin medialta. Ideaalimaailmassani ohjaajat, näyttelijät, tuottajat ja käsikirjoittajat olisivat yhtä arvostettuja ja kuultuja. Olisi mahtavaa, jos käsikirjoittajia näkyisi enemmän mediassa edustettuina.

Mitä odotat uraltasi? Mun unelmana on, että pääsisin tekemään oman näköisiä juttuja vapaasti ja saisin jatkaa työskentelyä lahjakkaiden, näkemyksellisten ja hyvien tyyppien kanssa.

”Mua naurattaa loputtomasti ihmisten mokailu ja meidän epätäydellisyys. Yritämme olla vakavasti otettavia ja sitten kerta toisensa jälkeen epäonnistumme siinä.” Olet komedian ammattilainen. Mikä naurattaa 2020-luvulla? Hauskinta, mitä olen pitkään aikaan nähnyt, oli se viraalivideo asianajajasta, jolla oli vahingossa kissafiltteri päällä Zoom-palaverissa. Mua naurattaa loputtomasti ihmisten mokailu ja meidän epätäydellisyys. Yritämme olla vakavasti otettavia ja sitten kerta toisensa jälkeen epäonnistumme siinä.

Huumorisi on raikasta ja vaikka leikit stereotypioilla, teet sen mukavalla tavalla. Koetko huumorin tekemisen haastavaksi? Huumori on vaikeaa, koska komediaan liittyy aina valta-asema: joku tekee havainnon jostain toisesta. Naurulla on aina suunta ja kohde. Omalla kohdalla olen yrittänyt ratkaista tätä asetelmaa sillä, että nauran itselleni ja omille ystävilleni. En halua katsoa kiikareilla johonkin kauas, vaan mieluummin yritän löytää huvittavia piirteitä omasta elämästäni. Rakastan ihmisiä ja uskon hyvään, mikä näkyy myös Aikuisissa. Rakastan sarjan hahmoja, ja vaikka he mokailevat ja tekevät tyhmiä asioita, haluan silti heille hyvää ja olen heidän puolellaan. Haluan välittää tämän tunteen myös katsojille.

Millaisia ajatuksia cancel-kulttuuri herättää sinussa? Olen ollut iloinen, että esimerkiksi huumorin rajoista on keskusteltu julkisuudessa paljon enemmän. Se on hieno kehityskulku. Mua ärsyttävät kaikki tällaiset ”mitään ei saa enää sanoa” tai ”ennen sai sentään vitsailla” -kommentit. Ehkä se, mistä ennen on ”saatu” vitsailla ei ole ollut silloinkaan hauskaa, mutta kukaan ei ole vain uskaltanut sanoa mitään. On outoa, että monet ottavat henkilökohtaisena loukkauksena, jos heitä kritisoidaan loukkaavista vitseistä. Toivoisin, että jos joku tekee virheitä, siitä voitaisiin avoimesti sanoa ja henkilö voisi pyytää anteeksi ja oppia toimimaan eri tavalla.

Oletko koskaan saanut työstäsi kritiikkiä? Miten olet reagoinut siihen ja ottanut sen vastaan? Mua ei olla tietääkseni ”call outattu” mistään työstäni. Olen tietysti saanut kritiikkiä siitä, että joku ei ole pitänyt juttujani hauskoina. Vaikka Aikuisia on kehuttu ja suurin osa on kertonut rakastavansa sarjaa, on totta kai myös niitä, jotka eivät tykkää siitä tai pidä sitä hauskana. En kuitenkaan loukkaannu, jos joku ei pidä töitäni hauskana, enkä ota kritiikkiä henkilökohtaisesti vaan ajattelen, että huumorintaju on kaikilla henkilökohtainen. Kaikki eivät tykkää kaikesta.

Miten Aikuiset-sarja on saanut muotonsa? Olivatko inspiraationa omat kokemukset, katsotut tv-sarjat vai jokin muu tekijä? Varmaan kaikkien näiden yhdistelmä. Monella tapaa olen luonut sarjan oman ympäristöni inspiroimana. Havainnot ja maailma, joita Aikuiset-sarja kuvaa, on sitä elämää mitä olen itse elänyt parikymppisenä ystävieni kanssa ja mihin pystyn vieläkin samastumaan. Ensimmäinen tuotantokausi sijoittui itse asiassa Kolmannelle linjalle, missä olen asunut, ja kuvasimme kohtauksia alaovellani. Sarjassa näkyy paljon myös rakastamieni tv-sarjojen vaikutteita. Fanitan sarjoja kuten Sinkkuelämää, Master of None, Looking, Broad City, Girls ja Frasier, jotka kaikki ovat varmasti vaikuttaneet jollain tasolla ja ovat osana Aikuisia.

Miksi Aikuiset on niin samastuttava helsinkiläisille milleniaaleille? Haluaisin uskoa, että samastuttavuus johtuu siitä, että sarjan tekijöitä ovat helsinkiläiset milleniaalit. Työryhmässämme oli paljon nuoria aikuisia, joista monet myös asuvat Kalliossa. Sarjassa myös pyrittiin siihen, että havainnot ovat oikeasta elämästä. Koska sarja on komedia, siinä myös liioitellaan ja asioita on yksinkertaistettu ja karrikoitu, mutta jokaisen taustalla on oikea havainto. Luulen, että katsojan on siksi helppoa tunnistaa eri asioita ja yhdistää huomioita omaan elämään ja lähipiiriin.

Mitä aikuisuus on? Emmä tiedä. Mulla ei ole hajuakaan, enkä varmaan saa sitä myöskään ikinä selville.

Millaisia aiheita suomalaisissa tv-sarjoissa tulisi käsitellä enemmän? Haluaisin nähdä enemmän yhteiskunnallisia aiheita ja yhteiskuntakriittisiä sarjoja. Kaipaisin lisää anarkistisia, kapitalismikriittisiä ja vallitsevaa systeemiä kriittisesti tarkastelevia tv-sarjoja.

Millaisena koet roolisi käsikirjoittajana ja tarinankertojana? Ajattelen, että mun tehtävä on tuoda ihmisten elämään iloa ja valoa. Ajatellaan vaikka, että toimittajan tehtävä on kertoa ihmisille mitä maailmassa tapahtuu ja paljastaa epäkohtia, jotta he eivät jää pimentoon päätöksistä, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä. Samalla tavalla ajattelen, että käsikirjoittajan tehtävä on tarjota näkökulmia elämään ja tuoda iloa. On tärkeää, että ihmiset ovat oikeiden ja vakavien asioiden äärellä, mutta on hyvä, että vastapainona he voivat illalla rentoutua komedian parissa ja saada eskapismia arjesta ja koronasta. Nauru on merkityksellinen osa elämää ja sen avulla ihminen voi rentoutua, kerätä voimia ja seuraavana päivänä jaksaa paremmin taistelua elämän epäkohtia vastaan. Toivon, naurun ja ilon tuominen ihmisten elämään on syy, miksi teen työtäni.

Voiko käsikirjoituksella muuttaa maailmaa? Uskon, että käsikirjoittamisella voi saada aikaan pieniä liikahduksia, jotka voivat johtaa maailman muuttamiseen. En ajattele, että käsikirjoittaja voisi pysäyttää ilmastokriisin ja siinä mielessä muuttaa maailmaa, mutta uskon, että voin omilla töilläni tuoda iloa ja sitä kautta olla mukana muuttamassa maailmaa paremmaksi paikaksi.

”Ehkä se, mistä ennen on ”saatu” vitsailla ei ole ollut silloinkaan hauskaa, mutta kukaan ei ole vain uskaltanut sanoa mitään.” Kenelle kirjoitat? Toivottavasti kaikille ihmisille. Vaikka Aikuiset kertoo tosi rajatusta porukasta, tietyn ikäisistä kalliolaisista nuorista, niin toivon silti, että sarjasta voisivat nauttia ihan kaikki. Haluaisin, että kun ihmiset katsovat mun kirjoittamia sarjoja heille välittyisi tunne, että pidän katsojia älykkäinä ja ajattelen, että he ansaitsevat hyvää sisältöä.

Monet työt, joita olet tehnyt, ovat saaneet lähes valmiin viitekehyksen. Jos saisit päättää itse mistä kirjoittaisit, niin mitä se olisi? Yksi haaveistani on kirjoittaa romanttinen tarina. Rakkaus on loputtoman kiinnostava aihe, joka liittyy kaikkeen ihmisen toimintaan jollain tavalla. Mun unelmana olisi tehdä romanttinen komedia, joka väistäisi kaikki romanttisen komedian kliseet.

Lopuksi: korona-ajan guilty pleasure? Pullat! Korvapuustit, laskiaispullat, dallaspullat, mitä näitä on. Ikinä ennen en ole tykännyt pullasta, mutta nyt koronan aikana on varmaan joku ”paluu lapsuuden makuihin” -vaihe menossa. Kerran viikossa on hyvä olla pullapäivä.

Kun työelämä pelottaa Teksti: Maiju Pellikka Kuvitus: Roosa Kontiokari Valmistuminen on siintänyt Betlehemin tähden lailla tavoitteena edessäni koko kuusi vuotta kestäneiden opintojeni ajan. Vanhemmat opiskelijat ovat tuntuneet sulahtavan työelämään kivuttomasti ilman sen suurempaa eksistentiaalista kriisiä. Kun valmistuminen on alkanut vaikuttaa ajankohtaiselta omassa kaveriporukassani alasta riippumatta, olen huojennuksen ja helpotuksen sijaan aistinut ympärilläni ahdistuneisuutta ja stressiä. Miksei kukaan ole kertonut, että valmistuminen voi myös pelottaa? Vastikään edesmennyt rakas tätini päivitteli aina minulle, kuinka nykypäivän työelämä on niin erilaista ja rankempaa kuin aiemmin. En tiedä, ymmärsikö hän oikeastaan koskaan, miten oikeassa olikaan. Kun aikaisemmin ensimmäisessä työpaikassa pysyttiin suurin piirtein eläkeikään saakka, nyt eri työpaikkoja kertyy elämän varrella noin tuhat, lama on joka toinen vuosi ja ainoa varma asia on epävarmuus. Lisäksi jokaisen odotetaan pitävän henkilöbrändiä yllä somessa ja pöhisevän fiksuja linkkarissa. Luettuani Anne Helen Petersenin vuonna 2019 julkaistun viraalin artikkelin How Millennials Became The Burnout Generation tajusin, miten hullusti kaikki onkaan. Työelämä on oikeastaan kuin villi länsi, jossa uhkia vaanii joka nurkalla ja jossa mikään suoritus ei riitä.

On väsynyttä sanoa, että ihmisillä on vain niin huonot elämänhallintataidot, että voimme työelämässä huonosti. Paskat. En kiellä, ettenkö esimerkiksi itse olisi ylisuorittamiseen taipuvainen täydellisyyden tavoittelija. Se on kuitenkin rooli, johon koen työelämän ra- kenteiden minut pakottavan. Muuten ei voi pärjätä. Ja meidän kaikkien valmistuvien täytyy ilmeisesti vain alistua tähän ajatukseen. Koko kulttuuri työn ympärillä vaikuttaa olevan vähän pilalla. Normaali vastaus ”mitä kuuluu?” -kysymykseen tuntuu kaikilla olevan ”kauhea kiire, stressi ja burnout”. Alle 40-vuotiaat ihmiset lähipiirissäni menettävät lähimuistiaan ja purevat hampaitaan yhteen öisin niin, että hampaat (ja purentakiskot) lohkeavat. Kun yritän keksiä ihmistä, joka olisi puhunut työstään kiireen ja väsymyksen sijaan innostavaan sävyyn, joudun hetken miettimään, enkä ole varma keksinkö sittenkään kuvaukseen sopivaa ihmistä. Tätäkö työelämää minunkin tulisi jaksaa 24/7 seuraavat 50 vuotta ilman opiskelun tarjoamia ”hengähdystaukoja”? Toki positiivisiakin esimerkkejä löytyy. Tekniikan alalla työskentelevä ystäväni kertoi minulle, kuinka hän sulkee työkoneen aina kello kolme, eikä uhraa sen jälkeen ajatustakaan työlle. Hänelle valmistuminen oli oikeastaan helpotuksen hetki, sillä opiskelua sai halutessaan aina jatkaa yöhön asti, mutta töissä rytmi on selkeä. Ihailen ja kadehdin häntä salaa. Inhoan sitä, miten varsinkin intohimoaloilla viljellään sanontoja, kuinka ”työ ei edes tunnu työltä, koska se on niin kivaa”. Toiset paskat. On erittäin tervettä kyetä vetämään rajat työn ja muun elämän välille, oli työnteko sitten kuinka intohimoista tai ei. Toistelen usein mantran lailla ystävilleni, kuinka työn tulee sopeutua muuhun elämään, eikä muun elämän tule sopeutua työhön. Valitettavan usein se tuntuu kuitenkin olevan juuri toisin päin. Kuulen välillä pitkään työelämässä olleiden konkareiden kyseenalaistavan, voiko intohimoaloilla olla mahdollista saavuttaa tasapainoista vapaa-aikaa työn rinnalle. On pakko olla. Esimerkiksi kasvatustieteen professori ja filosofi Juha T. Hakala on kirjoittanut useita teoksia ääriyhteiskunnastamme ja siitä, kuinka hellittäminen ja laiskottelu itse asiassa voisivat taata parempia innovaatioita työelämässä. Monet Hakalan haastattelemat nobelistit ovat esimerkiksi kertoneet, että useat heidän oivalluksistaan ovat syntyneet niinä joutilaisuuden hetkinä, kun he eivät ole edes yrittäneet saada aikaan mitään tuottoisaa. Vaikka laiskottelu tuntuu olevan yksi työelämän perisynneistä, se voisi itse asiassa olla avain luovuuteen ja me-

”Kun yritän keksiä ihmistä, joka olisi puhunut työstään kiireen ja väsymyksen sijaan innostavaan sävyyn, joudun hetken miettimään, enkä ole varma keksinkö sittenkään kuvaukseen sopivaa ihmistä.”

nestykseen. Siksi tuntuu niin hassulta, että marssimme kaikki työelämässä kuin massaharhassa ajatellen, että nykyinen tyyli on ainoa oikea, vaikka se itse asiassa sabotoi kaikkea sitä, mitä voisimme saavuttaa ja saada aikaan. Ehkä pelottavinta on se, miten kyseenalaistamatta tähän työelämän harhaan tunnutaan humpsahtavan. On normaalia olla kiireinen, uupunut ja muistamaton. En ole tässä yhtään parempi kuin kukaan mukaan. Olen tehnyt opintojeni ohessa aina töitä niin sanotulla intohimoalalla. Monet ystävistäni ja perheenjäsenistäni tunnistavat ilmiön, kun sukellan johonkin tiiviiseen projektiin, jonka aikana minuun ei saa yhteyttä. Tai sitten jos saa, saavun tapaamisiin myöhässä, umpiväsyneenä ja vietän suuren osan yhteisestä ajasta puhelimeen puhuen. Olen yhtä lailla osa ongelmaa ja rakenteita, jotka meidät siihen ajavat. Viljelen inhoamaani kiirepuhetta aivan samalla tapaa kuin kaikki muutkin. Eikö muuta mahdollisuutta ole?

”Meillä kaikilla on oikeus työelämään, joka ei aiheuta meille aivoverenvuotoa ennen kuin täytämme 30.”

Yhteiskunnan rakenteita, epätervettä työkulttuuria tai työelämän muita epäkohtia ei muuteta sormia napsauttamalla. Työelämään hiekkapussin lailla potkittavaksi meneminen ei kuitenkaan voi olla myöskään se ainoa vaihtoehto. Ihmiset hyppäävät myös kiihtyvissä määrin kiireisiltä aloilta pois, muuttavat Lappiin ja kouluttautuvat aloille, joissa tahti ei ole niin hurja. Onko sekään ratkaisu? Tyhjentävää ratkaisua tähän työelämän hulluuteen ei varmasti ole vielä keksitty. Itse haluaisin kannustaa meitä kaikkia kyseenalaistamaan tapaamme puhua työstä. Uimaan vähän vastavirtaan. Julistamaan terveen joutilaisuuden omaksi ihanteekseemme. Maailman epävarmuuteen emme voi vaikuttaa, mutta voimme tuoda esiin omia arvojamme työelämässä. Meillä kaikilla on oikeus työelämään, joka ei aiheuta meille aivoverenvuotoa ennen kuin täytämme 30.

Ehkä tämä on naiivia. Monesti työelämän konkarit toteavat naureskellen, että valmistumisen jälkeen työelämään siirtyvät nuoret ovat juurikin naiiveja, joista pitää karistaa heti ensimet- reillä turha idealismi pois. En ole koskaan oikein tajunnut, mitä sillä tarkoitetaan. Olen mielelläni naiivi, jos se merkitsee vanhojen toimintatapojen kyseenalaistamista. En tavoittele fantasiamaailmaa, jossa jokainen työpäivä olisi yhtä juhlaa eikä koskaan väsyttäisi. Ei kuitenkaan pitäisi olla fantasiaa, että haluaa elää hyvää elämää, jossa voi tehdä työtään intohimolla ja olla siinä erinomainen sekä menestynyt ilman, että menettää lähimuistiaan. Ei pitäisi olla naiivia puolustaa omia oikeuksiaan ja jaksamistaan myös työelämässä. En voi tietää, mitä minulle tapahtuu valmistumisen jälkeen. Pelkään, että minustakin tulee vain hiekkapussi, jota potkitaan työelämän rattaissa niin, että repeän jokaisesta kulmasta eikä minua saa enää parsittua kokoon. Samalla olen innoissani enkä malta odottaa, että valmistun. En malta odottaa, että saan graduni valmiiksi ja pääsen näkemään, millaisia mielenkiintoisia projekteja ja mahdollisuuksia minua tulevaisuudessa odottaa. Uskon, että sen mustan aukon, johon nyt tunnen sukeltavani, päässä on valoa ja hyvää. Aion olla hyvä ja kunnianhimoinen työssäni, mutta haluan samaan aikaan pitää myös kiinni minulle tärkeistä arvoista. Listasin vastikään mentorini kehotuksesta asioita, jotka ovat minulle arvokkaita ja joiden haluan olevan mahdollisia myös ollessani täysipäiväisesti työelämässä. Yksi niistä asioista oli se, että haluan jaksaa tehdä ruokaa työpäivän jälkeen. Ei luulisi olevan naiivia toivoa niin, herttinen sentään.

Tasa-arvoa ehkäisyyn! Kirjoittajat: Emma Viitanen ja Emilia Tiainen Kuvitus: Sanna Antila Artikkelin kursivoidut kohdat ovat tuttujemme kokemuksia hormonaalisesta ehkäisystä. Olemme keränneet ne Instagramin kautta. Haluamme myös todeta, että Groteski tiedostaa sukupuolen moninaisuuden, mutta tässä artikkelissa liikutaan osittain binäärisellä spektrillä johtuen aiheen ympärillä vallitsevista sukupuolinormatiivisista oletuksista.

Yhdistelmäehkäisypilleri, minipilleri, kuparikierukka tai kondomi. Ehkäisylaastari, hormonikierukka, ehkäisykapseli. Ehkäisyinjektio tai -implantaatti. Pessaari. Tai sitten pelkkä kondomi. Mikäli cisnaisten ja -miesten ehkäisyvälineet asetettaisiin apteekin hyllylle, olisi jälkimmäisten puolen katsominen lähinnä surullista. Cismiehille suunnatusta hormonaalisesta ehkäisystä puhutaan mediassa yhä enenevässä määrin, mutta samalla tuntuu, että valmisteet ovat olleet ”tulossa aivan pian markkinoille” viimeisten 20 vuoden ajan. Reilun 60 vuoden jälkeen tilanne on yhä sama, mitä se oli ensimmäisen ehkäisypillerin keksimisen aikaan: hormonaalista ehkäisyä on tarjolla vain ovuloiville. Vaihtoehtojen puuttuessa myös asenteet ovat vakiintuneet, ja pidemmässä suhteessa ehkäisyvastuun katsotaan kuuluvan tälle osapuolelle. ”Ei mulle sanottu mitään muuta kun että ota pillerit. Ei mulle oikeen kerrottu mistään muista vaihtoehdoista tai sivuoireistakaan. Olin 16-vuotias.” Hormonaalisessa ehkäisyssä on toki paljon etuja. On tärkeää, että seksistä voi nauttia ilman raskautumisen pelkoa. Lisäksi hormonaalinen ehkäisy on tuonut monelle helpotusta esimerkiksi endometrioosiin, pahoihin kuukautiskipuihin ja akneen. Samalla keskustelupalstoilla, uutisissa ja kahvipöytäkeskusteluissa jaetaan myös negatiivisia kokemuksia hormonaaliseen ehkäisyyn liittyen. Vuonna 2013 uutisoitiin Suomessakin suo- sittujen Yaz- ja Yasmin-ehkäisypillereiden aiheuttamista aivo- ja keuhkoveritulpista, ja 2016 raportoitiin tanskalaisesta tutkimuksesta, jossa ehkäisypillereiden havaittiin olevan masennuksen riskitekijä. Lisäksi ehkäisypillerit voivat aiheuttaa muun muassa mielialojen vaihtelua, haluttomuutta, päänsärkyä ja iho-ongelmia. ”En varmaan pariin kuukauteen ollu ihan täysin työkykyinen tai muutenkaan kykenevä mihinkään, itkin joka päivä kun piti lähtee kouluun ja sain ihan övereitä ahistuskohtauksia kun piti lähtee töihin...Tähän suhtauduttiin gynellä vähän silleen ‘ootko varma että johtuu pillereistä...?’”

”Mä sain minipillereistä laskimotukoksen silmään. Sen jälkeen lähes kaikki hormonaalinen ehkäisy meni kieltolistalle, ainut mahdollinen oli yksi hormonikierukka. Tää kyseinen kierukka pilas mun ihon täysin ja elelen tämmösessä hormonisumussa, mutta ainakaan ei tuu veritulppia enää…” Ensimmäisen ehkäisypillerin keksimisestä tulee toukokuussa kuluneeksi 61 vuotta. Tästä saamme kiittää pitkälti aktivistia ja yhdysvaltalaisen Planned Parenthood -järjestön perustajaa, Margaret Sangeria. Hän oli alkanut uransa aikana haaveilemaan ehkäisyvalmisteesta, jonka naiset voisivat hankkia helposti ja jota he voisivat käyttää kumppaninsa tietämättä. Häntä motivoi paitsi ajatus siitä, että seksistä voisi nauttia ilman raskautumisen pelkoa, myös se, että ehkäisyn voisi ottaa omiin käsiin. Tehokas ehkäisy mahdollistaisi opiskelun, haastavien tutkintojen tavoittelun ja työelämään siirtymisen. Tiivistäen, Sangerin mielestä tasa-arvoa ei saavutettaisi laajemminkaan yhteiskunnassa, mikäli sitä ei saavutettaisi seksuaalisissa suhteissa. Sanger halusi vallankumouksen. Sellaisen, jota ei käytäisi aseilla, vaan seksillä. Ja seksiä olisi paljon. Ilman avioliittoa, sitoutumista tai lapsia.

Sanger oli tavannut uransa aikana useita tieteilijöitä, jotka olivat todenneet, ettei tällaisen menetelmän kehittäminen olisi mahdollista. Syitä oli useita: tarvittava teknologia puuttui ja ehkäisyn kehittäminen nähtiin paitsi pahamaineisena, myös turhana, sillä moni osavaltio kielsi ehkäisyn. Mitä järkeä olisi kehittää valmiste, jota lääkefirmat eivät suostuisi valmistamaan tai lääkärit määräämään? Sangerille sanottiin useita kertoja ”ei”, kunnes hän tapasi Gregory Pincusin vuonna 1950. Pincus oli tutkinut miesten ja naisten hormonitoimintaa jo aiemmin. Eräällä illallisella Sanger onnistui taivuttelemaan Pincusin mukaan kehittämään hormonaalista ehkäisymenetelmää naisille. Taivuttelussa lienee auttanut myös se, että aktivisti ja filantrooppi Katharine McCormick lupautui rahoittamaan valtaosan tutkimuksesta omasta pussistaan, mikäli se kes- kittyisi nimenomaan naisille tarkoitetun pillerin kehitystyöhön. Mukaan tutkimusryhmään liittyi myös katolilainen gynekologi John Rock. Yhdysvaltojen lääkevirasto hyväksyi pillerin käytön raskauden ehkäisemiseen vuonna 1960, ja loppu on historiaa. Enovid-nimisissä pillereissä oli runsaasti hormoneja, paljon tarvittua enemmän. Sivuvaikutuksista ei oltu kovin huolissaan, sillä Pincusin ja Rockin päätavoite oli raskauksien ehkäiseminen. Jotkut testiryhmäläiset kokivat mielialojen vaihtelua, pahoinvointia, vatsakipuja, huimausta ja päänsärkyä. Pilleriä testattiin Puerto Ricossa, jolloin osa tutkijoista ohitti haittavaikutukset toteamalla, että ne liittyivät paikallisten ”äärimmäiseen emotionaalisuuteen”. Pillereiden koostumus on muuttunut sitten 60-luvun: niissä on nykyään vähemmän hormoneja ja tätä myötä myös sivuvaikutuksia. Kuitenkin Itä-Suomen yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan vuonna 2007 jopa 66 prosenttia osallistuneista koki saaneensa sivuvaikutuksia hormonaalisesta ehkäisystä. ”Olin masentunut, melkein päivittäin itkuinen ja näin mun kumppanin ja ystävät joi- nain mun vihollisina. Normaalisti emme riitele kumppanini kanssa juuri koskaan, mutta tuona aikana pillerit meinasivat pilata meidän koko suhteen, koska reagoin kaikkeen niin yliampuvasti.” ”Silloisen kumppanin kanssa seksielämä hiipui aivan täysin ja se vaikutti negatiivisesti myös parisuhteeseen.” Kondomia ei suositella ainoaksi ehkäisymenetelmäksi vakituiseen suhteeseen, sillä sen ehkäisyteho on huonompi kuin hormonaalisissa vaihtoehdoissa. Ehkäisymenetelmien tehokkuutta kuvaava Pearlin luku kertoo, että oikeaoppisella kondomin käytöllä kaksi sadasta tulee vuoden aikana raskaaksi, mutta käytännössä luku on kuitenkin 15. Ehkäisypillerillä tämä tyypillistä käyttöä kuvaava luku on 0–2. ”Välillä mietin kyllä et pitäiskö testata jotai toista hormonaalista ehkäisyä, mut sit aina tuun siihen tulokseen, et terve seksielämä on kyl parempi. Mitä niil pillereillä ees tekee jos ei tee mieli tai ei pane ku sattuu? XD yksinkertaistettuna siis.“

1950-luvulla ehkäisyn kehittämisen esteinä toimivat pitkälti asenteet. Moni tutkija valjastettiin kehittämään mieluummin joukkotuhoaseita kuin välineitä perhesuunnitteluun. Yli 60 vuotta myöhemmin olemme kuitenkin yhä tilanteessa, jossa hormonaalista ehkäisyä on tarjolla vain ovuloiville henkilöille. Miksi siittiöitä tuottavien hormonaalisen ehkäisyn kehittäminen ei etene? Yrityksiä on kyllä ollut. Vuonna 2016 uutisoitiin tutkimuksesta, jossa miesten ehkäisyruiskun oli havaittu estävän raskauksia jopa 96 prosenttisesti. Tulos oli huikea, mutta ei johtanut muutoksiin ehkäisyvälinemarkkinoilla. Tutkimuksessa oli nimittäin selvinnyt, että ruiskulla on sivuvaikutuksia, muun muassa mielialojen vaihtelua, haluttomuutta, aknea ja hikoilua. Tutkimus keskeytettiin ulkopuolisen seurantaryhmän toimesta: sivuvaikutukset olivat liian rajuja hyötyihin nähden. Naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri, Tyksin Antti Perheentupa oli mukana miesten hormonaalisen ehkäisyn tutkimuksessa vuonna 2008. Myös tällöin havaittiin negatiivisia sivuvaikutuksia. ”Tutkimuksissa on todettu hoitoon liittyviä sivuvaikutuksia, jotka ovat osin samankaltaisia kuin naisten hormonaaliseen ehkäisyyn liittyen. Mielialan vaihtelua ja masennusta on todettu useassa tutkimuksessa. Lisäksi hormonit aiheuttavat toisille ihon rasvoittumista ja aknea. Osa sivuvaikutuksista hellittää käytön jatkuessa. Koska ei hoideta sairautta, ei tähän saisi liittyä merkittäviä sivuvaikutuksia tai pitkäaikaiseen käyttöön huomattavia terveysriskejä”, Perheentupa kertoo. Naisilla hormonaalinen ehkäisy voi taas tuoda apua esimerkiksi endometrioosiin.

Eri sukuelimissä on eroja, mikä omalta osaltaan vaikuttaa ehkäisymenetelmien kehittelyyn. Perheentuvan mukaan miesten ehkäisyä hankaloittaa siittiöiden määrä verrattuna naisen kuukausittain kehittyvään munasoluun. ”Siittiöitä tuotetaan kiveksissä miljoonittain. Käytännöllisen valmisteen tulisi siis tehokkaasti estää siittiötuotanto tai siittiöiden pääseminen siemennesteeseen. Vaikutuksen pitäisi olla palautuva, eli hedelmällisyyden pitäisi ”toipua” ennalleen kun hoito lopetetaan.”, Perheentupa kertoo. Ehkäisyvalmisteen tehokkuus aiheutti tutkimuksessa murheita. ”Yksikään tutkimuksissa käytetty hormonivalmiste tai hormoniyhdistelmä ei pysäyttänyt siittiötuotantoa kaikilta osallistujilta. Teoriassa voisi ajatella, että valmistetta käyttäisivät ainoastaan he, joiden siittiötuotanto pysähtyy. Varmuudella ei kuitenkaan tiedetä käynnistyykö tuotanto uudelleen joillain hoitoa pidempään jatkettaessa. Teho alkaa kunnolla vasta muutaman kuukauden käytön jälkeen, ja tämä käytännön seikka rajoittaisi käyttöä merkittävästi.” Entä ehkäisyn tulevaisuus? Kuuluuko siihen siittiöiden tuotantoon vaikuttava ehkäisy, vai jääkö vastuu jatkossakin ovuloivan harteille? Perheentupa kehuu, että on hienoa, että nytkin vaihtoehtoja on useita. ”Luotettavia menetelmiä mahtuu valikoimaan kuitenkin lisää. Uudet muodot ovat pitkälti olleet uusien hormonien eivätkä niinkään kokonaan uusien ehkäisymenetelmien kehittämistä. Miehen luotettavalle ehkäisylle olisi varmastikin markkinaa, sillä ehkäisyvastuu voitaisiin näin jakaa nykyistä tasa-arvoisemmin. Sellaisen kehittäminen vaan on haasteellista”, hän jatkaa. Vaikuttaa siltä, että vaikka hormonaalisessa ehkäisyssä on omat haittansa, sen yhteiskunnallinen ja toisaalta terveydellinen vaikutus on merkittävä. Lääkäreillä on vastuu kuunnella potilaitaan ja auttaa silloin, kun ehkäisyväline aiheuttaa epämiellyttäviä oireita. Mutta mikäli miesten ehkäisyvälineet eivät pääse markkinoille näiden takia, olisiko tilanne erilainen, jos naisille tarkoitettua ehkäisypilleriä alettaisiin kehittämään vasta nyt?

33 Korkeahormonista Enovidia tuskin nähtäisiin markkinoilla, mutta Perheentuvan mukaan nykyiset e-pillerit läpäisisivät lääkekehityksen seulat haitoista huolimatta: ”Mielestäni on itsestään selvää, että nykyiset naisten yhdistelmäehkäisypillerit hyväksyttäisiin markkinoille, vähintään niiden avulla saavutettavien muiden terveysetujen vuoksi. Jos nainen saa tehokkaan helpotuksen esimerkiksi hankaliin kuukautiskipuihin, on hän ehkä valmis sietämään vähemmän hankalaa sivuvaikutusta.” ”Monessa maassa pillerit hyväksyttäisiin markkinoille pitkälti siksi, että raskaudenkeskeytys on kielletty. Naisen asema eri yhteiskunnissa on kovin erilainen ja varmaankin heijastuisi tähän asiaan. On toki hyvä muistaa, että naisten ehkäisypillereiden markkinoille tulon myötä naisen seksuaalinen vapaus lisääntyi merkittävästi ja tällä on varmasti ollut huomattavan suuri yhteiskunnallinen merkitys.” Kuitenkaan ikäviä sivuvaikutuksia ei tarvitse sietää: ”On selvää, että kaikille naisille yhdistelmäehkäisy ei sovi. Määräävän lääkärin tulee tietää kenelle sen käyttö ei ole turvallista. Mikäli potilas kokee, ettei lääkäri huomioi hänen oireitaan riittävästi, on mahdollisuuksien mukaan syytä harkita hakeutumista toisen lääkärin vastaanotolle”, Perheentupa toteaa. Cismiesten ja ehkäisymenetelmien välissä on siis haasteita, mutta tahtotilaa löytyy. Toivomme, että tulevaisuudessa ehkäisyn taakka voidaan jakaa yhä tasa-arvoisemmin. Tilanne olisi näin reilumpi kaikille osapuolille. Artikkelia varten on luettu Jonathan Eigin kirja ”The Birth of the Pill: How Four Cru- saders Reinvented Sex and Launched a Revolution” (New York ja Lontoo: W.W. Norton & Company, 2014).

Aatteen yhteiskunnasta aatoksen aikaan Teksti: Eero Lipponen Kuvitus: Maija Harju Nykyään ei juurikaan puhuta aatteista, ja yhä harvempi sanoo olevansa aatteellinen. Aatteet kuuluvat aatehistoriaan, kansalliskirjaston lehtiarkistoon. Aatteet sellaisina kuin ne kerran tunsimme – raittius-, valistus- ja kansallisaatteina – siis elämänmuotoina, joihin sitouduttiin elinikäisesti ja jotka osoittivat paikan yhteiskunnassa, ovat mennyttä maailmaa, mielikuvissamme jotain 1800-lukulaista. Aate haisee piipputupakalta jossain Alastalon salissa. Aate näyttää säätyläisnaisen huolitellulta puvulta rouvasyhdistyksen kokouksessa. Aate kuulostaa työläismiehen agitaatiolta työväentalolla. Aatteisiin sitoutumisen sijaan nykyään shoppaillaan aatoksia valintamyymälässä, jossa on joka päivä Black Friday. Siten on mahdollista yhtenä päivänä sonnustautua papin viittaan ja hoilata ”Hallelujaa”, toisena ostaa itselleen uskottavuutta eläinoikeusaktivistina. Vuoroin inspiroitua intersektionaalisuudesta, vuoroin 1800-luvun konservatiivikirjailijoista à la Flaubert. Ja miksei kaikenkarvaisia ja monenkirjavia aatoksia sekä identiteettejä voisi edus-

taa myös yhtä aikaa, saman päivän sisällä? Esseisti Antti Nylén tuli aikoinaan tunnetuksi katolilaisena feministinä ja vegaanisena dandynä. Aatoksia on todellakin kaikkialla. Kaikilla on nykyään hyviä ideoita. Minullakin. Olen pikemminkin aatoksen kuin aatteen mies. Kirjoitan ennemmin kolumnia kuin aatehistoriallista tutkielmaa otsikolla: ”suomalaisen työväenaatteen nousu pohjanmaalaisten torppareiden keskuudessa 1880-luvulla”. Haluaisin kuitenkin olla aatteellinen, sitoutunut intellektuelli pikemminkin kuin löysässä hirressä roikkuva cv-prekaari. Haluaisin olla aatteen mies, sellainen, jolla on määrätty eettinen ja teoreettinen kehikko, koordinaatit sille, miten ajatella ja toimia maailmassa. Haluaisin myös jykevän parran kuin Karl Marxilla, mutta sen sijaan minulla on hennot viikset ja näytän hieman Walter Benjaminilta. Olen myös aatteellisesti yhtä oikukas kuin jälkimmäinen. Olen toki yrittänyt kasvattaa partaani (ei onnistu) ja lukenut filosofiaa, poliittista teoriaa ja sen sellaista (onnistuu paremmin). Tahtonut tutustua italialaiseen autonomimarxismiin ja mustaan feminismiin. Tahtonut altistaa itseäni aatteelle. Tahdon edelleen.

”Kenellä olisi aikaa ryhtyä liikkeen edustajaksi? Kenellä päättäväisyyttä valita, kenen joukoissa seisoo? Kenellä edes kokemusta jostain lipun kantamisesta?” Enimmäkseen luen kuitenkin esseitä. Ja mitä esseet ovat? Sananmukaisesti yritelmiä (ranskan kielen ”essayer” verbi viittaa koettamiseen ja yrittämiseen). Yleensä esseekirjat ovatkin taitavasti kirjoitettuja aatoskyhäelmiä, sumeilemattoman eklektistä estetiikkaa pikemminkin kuin vahvoille postulaateille pohjaavaa ideologiaa. Esseisti ei kaihda aatteellista ristiriitaisuutta. Itsen kanssa eriseuraisuus on hänelle tyylikäs lisä, joka ennestään kasvattaa keikarin sädekehää. Vajaa viisitoista vuotta sitten alkanut ”esseebuumi” on aatosyhteiskunnan ihastuttavin oire: esseen voitto tutkielmasta, aatoksen voitto aatteesta, muodon voitto sisällöstä. Nimittäin aatos on paljaan muodon määritelmä toisin kuin aate, joka kaikesta aistimellisuudestaan huolimatta edustaa sisältöä. Aatos on terävä Twitter-touché, pikantti Powerpoint-pitchaus, itsestään innostunut innovaatio – siis jotain ohikiitävää ja käsitteellistä, ideaalista ja eteeristä. Aate taas on painava kuin puheenjohtajan nyrkinisku tammipöydän pinnalla. Se edustaa jämäkkyyttä, pysyvyyttä. Kenellä siihen olisi varaa? Kenellä olisi aikaa ryhtyä liikkeen edustajaksi? Kenellä päättäväisyyttä valita, kenen joukoissa seisoo? Kenellä edes kokemusta jostain lipun kantamisesta? Ei minulla. Minulla on kiire kirjoittaa tämä kolumni. Kiire kirjata cv:seen suoritus. Kiire kaljalle, koska kontakteja on kerättävä. Tai kaljalle olisi kiire, jos korona ei rajoittaisi kontaktien keräämistä. Hmm… tosiaan! Ehkä minulla on hieman aikaa. Aikaa aatteelle! Mikäs se oli… niin se… se yksi kirja hyllyni perukoilla…

Viestijät viestivät, eivät mittaa Teksti: Lotta Kivelä Kuvitus: Inka Salminen Kun viestintäopintojeni alussa astelin Ellun Kanojen luo vierailulle, oli mielessäni heille kysymys: miten viestintää mitataan? Odotin kuulevani strukturoidusta tieteelliseen tutkimukseen perustuvasta kansainvälisesti standarsoidusta mittausmenetelmästä. Vastaus oli kuitenkin, että ”viestintä on onnistunutta silloin, kun asiakas on tyytyväinen.”

Viestintä voi olla mitä suuremmissa määrin asiakaspalvelutyötä. Oikeastaan viestijä saattaa olla välikäsi jopa kahden asiakkaan välissä: on viestintätoimiston asiakas ja asiakas, jota asiakas tavoittelee. Onko siis hämmästyksen arvoista, jos viestinnän mittari on sama kuin muidenkin palve- luammattien? Kysymys jäi askarruttamaan. Tein pienen tutkimustyön, johon haastattelin erään suuren suomalaisten yrityksen viestintäpäälliköä. Kysyttäessä kuinka merkittävä osa viestinnän mittaamisella on heidän työssään, vastasi hän näin: ”Kyllähän se niin on, että viestinnän tekijä tekee sitä viestintää, eikä niinkään mittaa. Mittaaminen koetaan hankalaksi.” Vastauksessa tiivistyy yhdenlainen näkemys siitä, että viestintään mittaaminen ei juuri ole kuulunut.

Mutta kyllähän viestintää mitataan. Siihen erikoi- stuneille organisaatioille on olemassa yhteinen järjestökin, AMEC (International Association for the Measurement and Evaluation of Communication). Järjestö alleviivaa kokonaisvaltaisuutta ja tavoitteiden asettamista. Tavoitteet ja mittaaminen ovat erottamaton pari, joilla onnistuminen taataan ja todistetaan. Mitään kovin konkreettista mittaa- mismallia ei AMEC ole silti onnistunut vakiinnuttamaan. Viestinnän digitalisoituminen on osaltaan herätellyt mittaamisen merkitystä. Digitaalinen viestintä on siinä suhteessa armollista, että se antaa lukuja. Otsikoiden klikkaukset, tavoitetut tilit, verkkovierailun minuutit ja peukut ovat kaikki mitattavissa ja ennen kaikkea vertailtavissa. Perinteiseen tiedottamiseen verrattuna digiviestintä tarjoaa helposti saatavaa kvantitatiivista dataa, mutta helppous ei saisi määrittää viestintätyön tärkeysjärjestystä.

Järjestelmällinen mittaaminen olisi tärkeää mone- stakin syystä. Jos tekemisen onnistumista ja tavoitteiden saavuttamista pidetään arvokkaana, tulee näitä mitata. Jos ylipäätään viestinnän merkitys maailmoja liikuttavana voimana halutaan osoittaa, on mittaaminen varmasti tärkeää. Yhteisillä mittareilla eri toimijoiden teot ja tulokset olisivat vertailukelpoisia. Joitakin yhteisiä viestinnän mittareita on jo yleisesti käytössä. Suosikkiesimerkkini on ”potentiaalisen tavoittavuuden luku”. Viestijöiden on mahdollista mitata työtään esimerkiksi seuraamalla mediaosumia. Sanomalehtien verkko- ja printtijulkaisujen potentiaalinen tavoittavuus, eli arvio tavoitetuista uniikeista silmäpareista, on listattu julkisesti. Kun mediaosumat on jäljitetty ja syötetty exceliin, voi potentiaalisen tavoittavuuden summaksi tulla esimerkiksi yli 17 miljardia suomalaista, kuten vuoden

2018 Trumputin-vierailun jälkeen tiedotettiin. Tulos kuulostaa ehdottomasti siltä, että suomalaiset ja tavoitteet on saavutettu. Voiko olla mielekästä käyttää oman työnsä mittarina lukua, jonka nollia ei voi varmistaa? Jos standar- disoitua mittaamista ei ole, korostuvat viestinnän alalla Instagram-tykkäykset ja asiakkaiden mielivaltaiset mielipiteet yhteiskunnallisen tiedottavuuden sijaan. Määrällisiä lukuja arvostetaan enemmän kuin abstrakteja ajatuksia. Miten viestintää siis mitataan? Yhteiselle viestinnän mittaamisen mallille olisi yhä tilausta. Toisaalta mietin, pitääkö viestinnän merkityksen ja onnistumisen edes riippua mittaamisesta. Haluammeko antaa arvoa vain sellaiselle viestinnälle, jonka tulokset pystytään luvuilla osoittamaan?

Maailmanpelastaja Teksti: Jessica Pyöriä Kuvitus: Anni Takanen En tiedä pystynkö siihen. Pelastamaan maailmaa, siis. Vaikka tiedän, että varmaan pitäisi. Jopa tämä pohdinta on etuoikeus. On niin paljon korjattavaa, monta rikkinäistä osaa, etten tiedä, mistä aloittaa. Monta anteeksipyyntöä, joihin en voi pakottaa. Ja pelko siitä, etten osaa tarpeeksi. Mutta tiedän, että on heitä, jotka ovat kuin hän. Hän, joka on kaiken muutoksen alku ja juuri.

Hän piileksii lukuisissa olomuodoissaan, hyvissä ja pahoissa. Jokaisen silmissä erilaisena. Hänen perillisensä taistelevat sen puolesta, minkä kokevat oikeaksi, viimeiseen asti. Heillä on jostain syvältä kumpuavaa rohkeutta. Heitä hän kutsuu luokseen, suloisesti viettelee, kuiskii korvaan kauniita sanoja. Lupauksia. Ja heissä on voimaa, joka antaa minulle toivoa. Toivoa, että joskus voisimme päästää irti vihasta, tuskasta, itsekkyydestä, ja rakastaa maata jalkojemme alla. Ja kyllä minäkin haluan olla hänen. Muuttaa maailmaa intohimolla, raa’alla tahdonvoimalla. Voittaa pelot, luottaa johonkin suurempaan. Mutta varoen, sillä hänestä on moneen: ilosta tuskaan ja tuhoon. Toivonkin siis kaikista eniten, sydämeni syvimmästä pohjasta, hyvän voittavan. Oli kuinka vain, hänestä lopulta kumpuaa tulevaisuus. Ja hänen nimensä on Aate.

Gallup Teksti: Iina Vaaranen Kuvat: Sofia Kekäle, Kati Makkonen, Heidi Puomisto, Aaro Taina, Viivi Voutilainen

Omia aatteitaan ja muita ajatuksiaan voi helposti viestittää vaatteillaan. Groteski jalkautui digitaaliseen mediaympäristöön ja slaidasi muutaman upean statement-paidan omistajan viestiboksiin kysyen seuraavat kysymykset: 1. Mitä haluat viestittää paidallasi? 2. Onko paita aloittanut keskustelua?

Heidi Puomisto 1. Ehkä sitä, että vanhemman naisenkin naama voi olla paidassa. Oon liian nuori muistamaan minkälaista Tarja Halosen politiikka sinänsä oli, mutta kyllä oli hienoa kasvaa kolmevuotiaasta viisitoistavuotiaaksi niin, että meillä oli naispresidentti. Sain paidan arvonnassa Studia-messuilta, joten en oo varsinaisesti hankkinut sitä itse. Mutta nykyään se on mulle suuri aarre. 2. On! Pidän sitä yleensä jouluisin päällä, koska Tarjan syntymäpäivä on jouluaattona. Tulee aina kerrattua tämä fakta kaikille kanssajoulunviettäjille. Ei siinä sitten kummempaa keskustelua oo syntynyt, kaikki tuntuu hyväksyvän sen, että mulla nyt vaan on Tarja-paita päällä.

Kati Makkonen 1. Vaikka toisin voisi päätellä, en kannata Paavo Väyrystä, joka tosin tässä kuvassa esiintyy Urho Kekkosena. Väyrynen on päätynyt paitaan, sillä hänet voidaan nähdä eräänlaisena sinnikkyyden symbolina. Paidan tekstillä pyritään myös muistuttamaan (maltillisen) itsevarmuuden tärkeydestä. 2. Paita on aloittanut useita niin politiikkaan kuin yleiseen ihmettelyyn liittyviä keskusteluja. Selkeä erottumistekijä! (Plussaa: sopii oivasti myös haalareiden kanssa.)

Viivi Voutilainen 1. Paitaan tiivistyy kaksi mulle tärkeää teemaa: naisten seksuaalinen vapautuminen ja ilmastoaktivismi. Se on myös sopivan raflaava ajamaan asiaansa tai ainakin herättämään kanssaeläjissä hilpeyttä (tai ärtymystä). 2. Jonkinlaista keskustelua se lähes aina herättää. Henkilökohtainen lempparini on varmaan se, kun kerran baarissa iskemään tullut miesoletettu paidan nähtyään perääntyi ja totesi, että tää ei varmaan kannata kun sä ootkin lesbo! Paljastin hänelle, että paidassa mainitut aktiviteetit ovat kohtalaisen yleisiä myös heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä.

Sofia Kekäle 1. Tää paita on vastalause kaikelle (erityisesti naisten) sheimaamiselle ja turhalle kyseenalaistamiselle. Jos voin käyttää paitaa, jossa on pylly ja näyte- tään keskaria, voin tehdä mitä vaan. 2. Paita ei ole koronan takia saanut vielä ansaitsemaansa näkyvyyttä, eli toistaiseksi ei oo aiheuttanut keskusteluakaan.

Aaro Taina 1. Kyseinen vaatekappalehan on kuin paitojen Las Vegas. Ensisilmäyksellä korni ja mauton, mutta on se muutakin. Paita kaataa verkkokalvoillesi avoimesti ne merkitykset, joita moni muu vaate viestii epäsuorasti. 2. Paita on saanut aikaan paheksuvia katseita, ironisia kommentteja ja pannut alulle polveilevia keskusteluja Jean Baudrillardin Amerikasta. Parempia keskusteluja syntyy kuitenkin vasta kun ottaa paidan pois.

Trumpismi ilman Trumpia on kaikkea ja ei mitään Teksti: Saara Lehtonen Kuvitus: Heidi Puomisto

”Trumpismi” on esiintynyt tulkinnallisena kehyksenä lähimenneisyydelle, eli Donald Trumpin presidenttikauden aikaiselle politiikalle. Samalla käsite on kuormittunut siihen liitetyistä merkityksistä sen toimiessa yhteisenä nimittäjänä kaikelle sille, mitä vastaan liberaalin demokratian ideaali taistelee.

Trumpismi on kenties viime vuosien trendaavin Yhdysvaltojen politiikkaa kuvaava käsite. Siihen on liitetty monisyisiä poliittisia muodostelmia ja ilmi- öitä, kuten valkoinen ylivalta, markkinafundamentalismi, autoritarismi, disinformaatiokoneistot ja antidemokraattinen eetos. Käsitteen suosio näyttää kytkeytyvän sen mahdollistamaan tapaan antaa laajoille, epätoivotuille ja vaikeasti selitettäville ilmiöille maalitettavat oranssit kasvot. Läpi Trumpin presidenttikauden The New York Timesin mielipidepalstat täyttyivät kirjoituksista, joissa trumpismiin liitettyjä politiikkailmiöitä tarkasteltiin Trumpin henkilökohtaisten persoonallisuuspiirteiden seurauksina, leimaamalla hänet milloin psykopaatiksi, narsistiksi tai paranoidiseksi diktaattoriksi. Samoin Trumpista pesäeron tehneissä republikaaniryhmittymissä kohdennettiin trumpismin ongelmallisuudet henkilöityneesti Trum- piin, mikä ilmeni esimerkiksi tavoissa viljellä fraasia ”Trump ei edes ole yksi meistä”. Esitykset, joissa trumpismi ymmärretään ensisijaisesti Trumpin persoonallisuuspiirteiden seurauksena, kompastuvat usein historiattomuuteen. Tommi Uschanov esittikin hyvin Helsingin Sanomissa julkaistussa esseessään (22.1.2021), kuinka Trumpin nelivuotisten seikkailujen mediaseksikkyys on saanut aikaan kollektiivista unohdusta jo republikaanipresidentti Ronald Reaganin harjoittamasta

”totuudenjälkeisestä” politiikasta, johon kuuluivat niin säännöllinen valehteleminen, salaliittoteoriaintoilu kuin radio- ja tv-kanavien tasapuolisuusoppien sivuuttaminen. Toisaalta trumpismia on mahdotonta erottaa täysin Trumpista henkilönä, ainakaan mielikuvien tasolla. Tämän takia myös ne analyysit, jotka pyrkivät käsittelemään trumpismiin liitettyjä kehityskulkuja ilman Trumpia, johtavat usein epäselviin ja harhaanjohtaviin tulkintoihin. Esimerkiksi Ilta-Sanomat esitti pääkirjoituksessaan (15.12.2020) ulkoministeri Pekka Haaviston al-Hol-tapauksen käsittelyn olevan osoitus trumpismin rantautumisesta Suomeen. Rinnastus tehtiin määrittelemällä trumpismi yksinkertaisesti vallassa pysymiseksi ”hinnalla millä hyvänsä”. Näin monimerkityksellisesti käytettynä trumpismi tyhjentyy helposti merkityksistään ja muuttuu vain kauhunsekaisia tunteita herättäväksi klikkiotsikoksi tai poliittiseksi lyömäaseeksi. Toivottavaa olisikin, etteivät keskustelut trumpismin rakennuspalikoista, kuten liberaalin demokratian kriisistä ja median riippumattomuudesta typistyisi mielikuviin “yhdestä pahasta omenasta” tai siirtäisi huomiota pois poliittisten järjestelmien erityispiirteistä.

Teksti: Pilvi Nikarmaa

Noora Kulta, Improbaturin päätoimittaja

Nuoret ansaitsevat sekä laatujournalismia että vide- oita riisikakkuja päänsä päällä tasapainottelevasta mäyräkoirasta.”

Minulle tärkeintä on, että Improbatur tarjoilee tutulla rohkealla, ja uudistumisen myötä vielä entistä ajankohtaisemmalla tavallaan merkityksellistä sisältöä juuri nyt aikuiseksi kasvavalle sukupolvelle.

Improbatur ei kilpaile somen sisällöntuottajien kanssa. Internet on siitä upea paikka, että sen sisällä kaikki on mahdollista. Yksi ihminen voi seurata seitsemää meemitiliä, kymmentä somevaikuttajaa, kolmea feminismiaktivistia, kahta kuuluisaa koiraa ja yhtä Improbaturin kaltaista verkkojulkaisua, ja saada niistä jokaisesta jotain.

”Nuorille suunnatun journalismin tila näyttää tällä hetkellä toki harmillisen supistuvalta, mutta minulla on paljon uskoa tulevaan. Verkkoon siirtymisenkin jälkeen Improbatur säilyy laadukkaana journalistisena julkaisuna. Ihmiset kuluttavat journalismia verkossa päivittäin, mikseivät siis internetin natiivitkin tekisi niin?

Kirsi Teräväinen, Ylen nuorten uutistoimituksen päällikkö

kuluttavat somevaikuttajien tuottaman sisällön lisäksi hyvin lähteytettyä, journalistiset periaatteet täyttävää journalismia.”

Veef & Honeys Nuorille suunnatun journalismin kenttä supistuu entisestään, kun viimeinen Demi-lehti ilmestyy huhtikuussa ja Suomen Lukiolaisten Liiton Improbatur-lehden printtiversio lakkautetaan vuodesta 2022 alkaen. Miltä nuorille suunnatun journalismin tila näyttää? Onko nuorten journalismilla tulevaisuutta vai vievätkö somevaikuttajat siltä yleisön? ”Sisällön tuottaminen ja kuluttaminen on muuttunut ja muuttuu edelleen paljon. Se on tarkoittanut monen julkaisun loppua, toki myös uusia alkuja. Demin ja Improbaturin printtilehden loppuminen on surullista ja kertoo siitä, että printin suosio laskee ja nuorten omaa julkaisua on vaikea saada tarpeeksi kannattavaksi kaupallisesti. Nuorille suunnattua journalismia ei ole liikaa ja sen tuottaminen on entistä haastavampaa. Nuortenkin ajasta kilpailee niin hirvittävän moni toimija! Näen, että Yleisradiolla on tässä vastuullinen tehtävä. On itseisarvoisen tärkeää, että nuorille on tarjolla heidän lähtökohdistaan lähtevää, heidän median käyttöään vastaavaa, laadukasta, kiinnostavaa ja viihdyttävää journalismia. Nuorille suunnatulla journalismilla on ehdottomasti tulevaisuus. Moni asia vaikuttaa kuitenkin siihen, millä alustoilla se tulevaisuus on ja minkä muotoisena journalismia tarjoillaan. Kaikenikäisillä ihmisillä on oikeus hyvään, heille suunnattuun, ajankohtaiseen journalismiin. Jaksan uskoa, että nuoret

Sanahelinää: Shorttaus

Teksti: Sofia Kekäle

Tämän suomalaisittain ”lyhyeksi myynniksi” kutsutun sanan voi selittää hyvin monimutkaisesti tai sitten ihan arkielämän esimerkin kautta: Dr. Martensit näyttävät olevan menossa muodista, joten ennustan, että niiden hinta laskee lähiaikoina. Fiksuna vuokraan siis maiharisi ja myyn ne eteenpäin nyt, kun saan niistä vielä kelpo hinnan. Kauppojen jälkeen odotan Dr. Martensien hinnan laskua, jolloin ostan samanlaiset kengät halvalla ja palautan nämä sinulle. Tadaa, olen tienannut rahaa! Samaa voi suhteellisen vapaasti soveltaa osakkeisiin.

Piikki lihassa

Teksti: Leo Taanila

Luuletko tietäväsi, miltä näyttää pälvikalju?

Ei, et tiedä. Sinun isoisälläsi tai isälläsi ei ole pälvikaljua, hän on miestyyppisesti kaljuuntunut (alopecia androgenetica). Pälvikalju (alopecia areata) sen sijaan on autoimmuunitauti, jossa hiukset irtoavat epäsäännöllisinä läiskinä. Tällöin tukkaan jää paljaita laikkuja elikkäs pälviä. TÄYSIN ERI asiat siis.

Googlaa vaikka kuvat ja käytä sen jälkeen termejä oikein. Kiitos!

”En tiedä pystynkö siihen. Pelastamaan maailmaa, siis. Vaikka tiedän, että varmaan pitäisi.”