GROTESKI 2/2022 SININEN by Groteski

G R O GROTESKI 2/2022

02/22 SININEN

T S

E K 1

GROTESKI 2/2022

JULKAISIJA Media ry Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijat

PAPERI Silk 115g Silk 200g

PÄÄTOIMITUS Agnes Jakobson Elisa Kauppinen Emilia Viitamäki Lyydia Laukkanen

LEVIKKI 115 kpl

AD Anna Charpentier

GROTESKI SAA HYY:N JÄRJESTÖLEHTITUKEA VUONNA 2022.

KIRJOITTAJAT Anonyymi Noora Honkola Agnes Jakobson Rosa Kaimio Joonas Kallonen Anna Kananen Krista Karhu Joakim Kullas Vertti Lahdenvirta Lyydia Laukkanen Milla Pirttilahti Jessica Pyöriä Emma Viitanen KUVITUKSET & KUVAT Anna Charpentier Maija Harju Heikki Heikkilä Heta Heikkilä Lyydia Laukkanen Riku Rantanen YHTEYSTIEDOT groteski.lehti@gmail.com www.groteski-magazine.fi Instagram: @groteskilehti Twitter: @groteski PAINO Picascript

ROTESK

GROTESKI 2/2022

PÄÄKIRJOITUS

28 MINUSSA ON SEKÄ VENÄJÄÄ ETTÄ

UKRAINAA

KUKA LUULET OLEVASI, RIKU RANTALA?

30 POLIISIN TEHTÄVÄ ON SUOJELLA, EI

SYYLLISTÄÄ

KIRJA-ARVOSTELU

MAJA LUNDE - SININEN (2007)

PIIKKI LIHASSA

15 KORJAUSLIIKE

37 ON MEILLÄ KYLMÄ, HASSU KIELI JA

IIVO NISKANEN

KUKA SAA PUHUA?

38 MONARKIAN EPÄVARMA TULEVAISUUS

ISOSSA-BRITANNIASSA

A NIIN KUIN AHDISTUS

40 POHJOINEN HOSPILITEETTI -JUOMA

22 FIKTIO

SILMIESI JÄLKEEN

#HENGELLISYYKSIÄ 1-4

24 VENÄJÄ

RIEHUU

VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ

UKRAINASSA

KUIN

– POMMITTAAKO

PUTIN TIENSÄ HAAGIIN?

GROTESKI 2/2022

PÄÄKIRJOITUS TEKSTI: ELISA KAUPPINEN & EMILIA VIITAMÄKI

Sininen ontyyneyden, luottamuksen ja naisellisen voiman väri 6

inisten jalokivien uskotaan rauhoittavan ilmapiiriä kaaoksen keskellä ja kriisitilanteissa, parantavan keskustelua rakkaiden välillä, houkuttelevan positiivista energiaa sekä kannustavan rehellisyyteen. Sininen väri itsessään tuo mieleen rauhallisuutta ja rentoutumista. Erityisesti nuoret naiset hakevat kasvavissa määrin voimaa erilaisista amuleteista, joiden vaikutus perustuu uskolle. Erilaisilla parantavilla vaikutuksilla ladattujen kivien keräily näyttäytyy helposti hölynpölynä. Amulettien mystiset voimat eivät ole tieteellisin menetelmin todistettavissa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että jotkut löytävät niistä silti turvaa. Merkityksellisyys ei aina perustu järkeen, eikä sen tarvitsekaan. Epävarmoina aikoina turvan tunteen löytäminen on tärkeä taito – vaikkapa sitten korukivistä. Nopeatempoisessa yhteiskunnassa haluamme nähdä välitöntä, konkreettista vaikutusta ja todistaa asioiden merkityksellisyyden. Tunteisiin ja asenteisiin perustuvat asiat leimataan helposti vähätellen “naiselliseksi hömpäksi”. Tosiasia on kuitenkin, että ne synnyttävät arvoja, joilla on konkreettisia vaikutuksia siihen, miten ympäristömme rakentuu. Menneenä keväänä useat naisvaltaiset alat ovat avanneet keskustelua vähäisestä arvostuksestaan. Kunta-alalla muun muassa hoitajat ja opettajat ovat lakkoilleet. Sairaanhoitajien keskimääräinen kuukausipalkka on noin 2500 euroa. Tällä korvauksella he ovat taistelleet yli kahden vuoden ajan koronapotilaiden hengistä – jatkuvassa kiireessä, alimiehityksellä, riskeeraten oman terveytensä. Sa-

malla palkkatasolla työskentelevät varhaiskasvatuksen opettajat ovat läpi pandemian tehneet lähityötä päiväkodeissa. Naisten vähätteleminen ja heidän kokemansa arvostuksen puute ei siis rajoitu kiinnostuksen kohteisiin, vaan myös työelämään. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan työntekijöistä 90 prosenttia on naisia, ja heidän palkkansa ovat huomattavasti matalammat kuin saman koulutustason miesvaltaisilla aloilla. Opettajia ja hoitajia arvostetaan kyllä, mutta tämä ei näy käytännössä, esimerkiksi palkassa. Eikä tätä ilmiötä useinkaan kyseenalaisteta yhteiskunnassa laajamittaisesti. Tällä kirjoituksella haluamme kannustaa lukijoitamme tarkkailemaan, tuntemaan ja arvostamaan ympäristöään. Myös niitä asioita, joita emme käsin koskettaa – kuten turvallisuuden tunnetta. Mikäli tässä maailmantilanteessa haemme merkityksellisyyttä vain asioista, joiden vaikutuksen näemme välittömästi, vaivumme epätoivoon. Emme tiedä sinisistä jalokivistä, mutta ainakin Groteskin sininen numero kannusti kirjoittajiamme rehellisyyteen. Lehdessä Krista Karhu tutkii naisvihan ilmentymistä Suomen poliisissa, Joonas Kallonen pohtii hengellisyyksiä modernissa yhteiskunnassa ja Joakim Kullas tutkii Venäjän sotarikoksia kansainvälisen oikeuden näkökulmasta. Vastapainoksi aroille aiheille suosittelemme lukemaan lehden rannalla jäätelön ja auringon kera. Armollista ja rentouttavaa kesää! <3

GROTESKI 2/2022

TEKSTI: AGNES JAKOBSON KUVAT: RIKU RANTALA

KUKA LUULET OLEVASI,

RIKU RANTALA? Kuka luulet olevasi, Riku Rantala? Kohta 49-vuotias perheenisä ja media-alan yrittäjä. Aika vitun perus tämmöinen miksikähän tätä sanotaan, hyväosainen valkoinen heteromies. Kerro jotain ajankohtaisista projekteistasi. Nyt just parhaillaan Madventures Suomi-ohjelman kakkoskausi pyörii nelosella. Areenassa on ollut puolitoista kuukautta M/S Mystery -niminen podcast. Helsingin Sanomille pitäisi kirjoittaa kolumnia, jonka deadline taisi paukkua aamuyhdeksältä. Eli nyt on vähän kiire ja monenlaista meneillään. Meillä on se oma tuotantoyhtiö ja siellä olen vastaavan tuottajan duunissa ja samaan aikaan artistina itsekin.

Uusi podcast-sarjasi M/S Mystery käsittelee risteilyaluksilla kadonneita. Mikä inspiroi paneutumaan juuri tähän aihee seen? Murha.Info ja oma tausta rikostoimittajana. Sen jälkeen oikeastaan kaikki oli muiden ansiota. Visio sarjasta ja sen pääkäsikirjoitus tuli toimariltamme, Elise Pietarilalta. Meillä oli hienot esikuvat ulkomailta ja mietittiin, että tämmöisen voisi tehdä myös Suomessa. Sellaisen projektin tekeminen vaatii kuitenkin työryhmän, johon podcasteilla ei yleensä ole budjettia. Ehdotettiin sitten Ylelle, että tehdään kunnianhimoisesti tehty podcast ja saatiin se myytyä. Eli meillä oli hyvä idea, hyvä stoori ja hyvä ryhmä, niin sitten se onnistui.

Miten alun perin päädyit rikostoimittajaksi? Ihan tsägällä. Opiskelin Tampereen yliopistossa tiedotusoppia ja siellä oli silloin harkkariohjelma. Ymmärtääkseni valtio maksoi mediayhtiöille siitä, että he ottivat opiskelijan töihin. Sinne piti hakea ja koska mä olin stadilainen, hain pääkaupungin paikkoja. Ensimmäisellä hakukerralla en päässyt ja olin katkera; ajattelin, etten pääse mihinkään ja oon perseestä. Toisen vuoden jälkeen pääsin Helsingin Sanomiin. Kaikki meistä harkkareista aloitti kotimaantoimituksessa. Jotkut siirtyivät sitten urheilutoimitukseen ja osa jäi kotimaantoimitukseen. Hirveällä tsägällä rikostoimituksessa eli rikoskopissa oli yksi paikka. Nuoren journalistin tilannetta ajatellen, siellä oli hyvin mielen-

GROTESKI 2/2022

kiintoista. Rikoskopissa oli silloin töissä taitavia ja hyviä toimittajia, muun muassa Harri Nykänen, Susanna Niinivaara ja tutkivassa ryhmässä, joka oli vähän eri juttu, Susanna Reinboth. Rikosduuni opetti paljon olennaisia ja hyödyllisiä juttuja. Kaikki jutut piti tarkistaa todella tarkkaan, koska duunissa oli iso riski virheille, jotka johtaisivat ongelmiin. Virheistä tulevat seuraukset ovat siellä paljon vakavampia kuin perus uutistyössä. Jokaisen toimittajan pitäisi noudattaa tällaista tarkkuutta, jota rikostoimittajat noudattavat. Nykyinen ilmapiiri tekee tästä vaikeaa. Mikä rikosjournalismissa kiehtoo? Rikosjournalismi kertoo tarinoita ikiaikaisia moraalikysymyksiä pohtien. Samalla ne tarinat kertovat jotain yhteiskunnastamme ja siitä, miten yhteiskunta vaikuttaa yksilön toimintaan. Esimerkkinä suomalainen tyypillinen henkirikos. Kyse on lähes aina syrjäytyneestä päihdeongelmaisesta henkilöstä, joka surmaa toisen. Kansainvälisesti meillä on verrattain suuret henkirikosluvut ja keskimäärin henkirikoksen suorittaja on surullinen ihmiskohtalo jo ennen sitä rikosta. Rikosjournalismi on myös tavallaan rankkaa ja sen tekeminen vaatii tietynlaisen persoonan. Edesmennyt legenda Jarkko Sipilä on hyvä esimerkki tällaisesta ihmisestä. Esimerkiksi mulle pidempi ura siinä hommassa ei olisi välttämättä sopinut.

GROTESKI 2/2022

Miten toimittajan ammatti on muuttunut siitä, kun aloitit tämän työn parissa? Onhan se todella paljon muuttunut. Arvostan kovasti kaikkia oikeita journalisteja, enhän mä ole sellainen. Olen ollut toimituksessa töissä viimeksi vuonna 2008 enkä silloinkaan täyspäiväisesti. Nykyaikaa kuvaa kiire ja uutistaistelu. Eli just toi nopeus ja vaadittu moniosaaminen. En ole varma, miten toi viimeinen vaikuttaa tämän alan kehitykseen. Teidän sukupolven on helppo käyttää erilaisia kanavia omaan viestintään, mutta se on ihan selvää, että ihmisillä on erilaisia vahvuusalueita. Jos on periaatteessa jossakin tosi hyvä, on surullista, ettei sellainen henkilö voi työskennellä alalla, jos hän ei ole riittävän hyvä muissa ominaisuuksissa. Muistan kun mulle tuli markka-ajalla ensimmäinen tilinauha Hesarilta. Siinä oli np-lisä eli näyttöpäätelisä, jonka vanhat jäärät olivat vaatineet tietokoneen käytöstä. Nykyään tulee vain lisää välineitä, joilla täytyy tiktokata ja twiitata kaikki uutiset samaan aikaan, mutta liksaa ei tule lisää. Yleensä vanhat sanoo, että nuoret on perseestä. Väitän, että se on toisinpäin. Onhan tämä kaikki mullistavin asia sitten Gutenbergin. Mekin ollaan Tuomas ”Tunna” Milonoffin kanssa digitalisaation tuote. Meidän ensimmäinen kamera oli Sony PD150, sellainen kasettikamera. Se oli varmaan ensimmäisiä kevyitä ja halpoja broadcast-kameroita, jonka mekin pystyimme hommaamaan. Nykyään prosessoriteho ja muisti

ovat halventuneet, ja jokaisella on julkaisukelpoiset tuotantovälineet taskussaan. Kuka tahansa pystyy tekemään ja julkaisemaan sisältöä loputtomalle määrälle ihmisiä. Onhan tässä ihan käsittämätön muutos. Tämä vuorovaikutteisuus mietityttää mua, koska olen siinä mielessä vanhan liiton ihminen, että kuvittelen mediaan pääsyn edelleen meritokraattiseksi; sinne päästään ansioiden perusteella. Jakeluvalta on muuttunut totaalisesti. Mun on myös vaikea kuvitella, että jaksaisin olla kovin syvällisesti kuuntelemassa jotain kommentteja tai vastaanottamassa nimetöntä palautetta. Kaikki kommenttipalstat pitäisi tappaa uutisten alta. Ne on ihan perseestä ja niin täyttä paskaa. Mediat luovuttavat siinä oman alustansa, koska siitä saa fyrkkaa. Jokainen ihminen tuottaa medioille rahaa niitä käyttäessään ja se typerä paska kommenttipalstoilla on niin typerää, että ihmiset sen takia lukevat niitä, myös minä. Kaikkien kannalta olisi hyvä, jos niitä ei olisi olemassa. Matkailun suurena ystävänä, käytkö itse usein risteilyillä? Nuorena poikana kävin paljon, se oli sen ajan lama-Suomen kulttuuria. Eikä edes ollut mahdollisuuksia lähteä pidemmälle. Nyt en ole hirveästi käynyt. Lasten kanssa ollaan kyllä käyty Tukholmassa ja Tallinnassa. Joo, ne on olleet riippuen iästä joko äärimmäisen raskaita tai sitten ihan sie-

tämättömän raskaita kokemuksia. Kuitenkin kohtuullisen hyvä mieli niistä on jäänyt. Olet työsi myötä viettänyt paljon aikaa ulkomailla. Mitä tämä on opettanut sinulle maailmasta? Tämä on tosi iso kysymys. Mihinköhän sen sitten summaisi. Vaikkapa sellaiseen, mitä oon miettinyt. Nyt kun lähialueella on käynnissä tällainen mullistus, nähdään propagandaa puolin ja toisin. Viholliskuvat ja dehumanisaatio ovat tärkeitä työkaluja silloin kun ruvetaan sotimaan. Ihmisillä on luontainen vastustus tappaa toisiaan, mutta dehumanisaation avulla voi helpommin toteuttaa väkivaltaista puoltaan. Vastakkainasettelu elää ja sosiaalinen media amplifioi sitä. Muiden ihmisten näkeminen vastustajina ja kulttuurierojen korostaminen menee kovaa läpi. Ihmisiltä unohtuu, että me ollaan samanlaisia kaikkialla. Ihan sama mikä uskonto on tai mitä kulttuurieroja on vaikkapa itäaasialaisten ja suomalaisten välillä. Ihonvärin alla meillä on aivan samat inhimilliset halut ja tarpeet. Me kaikki haluamme tulla nähdyiksi ja kuulluiksi, kaikki haluamme rakkautta ja kaikki haluamme

olla vähän yksilöllisiäkin. Kaikki halutaan myös vähän pätee. Siinä on mun mielestä hyvät ihmisyyden perusprinsiipit. Oikeasti ollaan kaikki ihan samat, se olisi hyvä tajuta. Mikä johti Madventures Suomi -ohjelman syntyyn? Kyllä sen synty liittyi matkustamisen ja ilmastokriisin yhteyteen. Ollaan Tunnan kanssa ajateltu, että matkustaminen on tärkeätä ja ollaan oltu reissaamisen advokaatteja. Vaikka se nyt tuntuu järjettömältä, reissaamisen ja ilmastonmuutoksen yhteydestä ei ole puhuttu kovin montaa vuotta. Eikä siitä keskusteltu laajasti, kun tehtiin Madventuresia maailmalla. Halut-

tiin lähteä reissuun ja tehdä juttua, mutta ei koettu voivamme tehdä sitä edistämällä tällaista toimintaa. Ei valittu lähimatkailua pelkästään ilmastokriisin takia. Se on muutenkin nousussa ja siitä on ehkä tulossa jonkinlainen trendi. Meistä tuli Suomessa aikanaan vahingossa tietynlaiset kasvot reppureissausilmiön kasvulle. Ajateltiin, että tätä voisi hyödyntää kotimaanmatkailun promotointiin. Siitä se oikeastaan lähti. Tähän liittyi myös kiinnostus pirstaloitunutta yhtenäiskulttuuria kohtaan. Ollaan Tunnan kanssa eletty lapsuutta hyvin homogeenisessä Suomessa, jota ei ole enää olemassakaan. Ja hyvä näin. Kaikki nämä kuplat ja monimuotoisuus sekä näiden etsiminen

GROTESKI 2/2022

maan. Kieltämättä se mihin aluksi viittasin, eli tämä perheenisän lifestyle, hankaloittaa tätä. Ikävä tulee puolin ja toisin, ja kun ei ole sellaisessa ammatissa, että olisi pakko lähteä, haluaako sitä sitten perustella. Täällä on kuitenkin kolme lasta, joilla on kaikilla omat harrastukset ja tekemiset ja vaimollakin on haastavat duunit.

kiinnosti. Haluttiin etsiä niistä eksotiikkaa ja sitä löytyikin. Täällä voi reissata koko ajan yllättävänkin seikkailullisesti, vaikka olisi suomalainen ja ajattelisi, että täähän on tylsää.

M/S Mystery käsittelee

suomalaista risteilykulttuuria rikosten kautta. Madventures Suomi-ohjelmassa taas matkailet ympäri Suomea. Mitä M/S Mystery ja Madventures Suomi ovat opettaneet sinulle Suomesta ja suomalaisista? Juuri tämä pirstaloitunut yhtenäiskulttuuri. Kuvitellaan vaikka Helsingin yliopiston viestinnän opiskelija, joka harrastaa jotain helvetin animea. Tämä opiskelija voi kokea suurempaa yhteisyyttä johonkin harrastusfrendiin, johon hän on tutustunut virtuaaliympäristössä kuin tyyppiin, joka asuu hänen kanssaan samassa rapussa. Jolla on ihan erilaiset kiinnostuksen kohteet, kuten formulat ja perus raksaduuni. Se on sairaan kiinnostavaa, ettei nämä kaksi tyyppiä välttämättä koskaan löytäisi mitään keskusteltavaa tai sitten löytäisi. Suomalaisuus on tavallaan myytti, tai siis onhan se tosiasia, mutta se on alun perin rakennettu kansallisuusaatteen myötä, joka on yliopistohenkilöiden luoma ajatusmalli ja rakenne. Ollaan joskus oltu heimovaltio ja nyt Suomesta on taas tulossa sellainen. Heimot vaan ovat jotain ihan muuta kuin savolaisia, pirkkalalaisia tai varsinaissuomalaisia.

Meitä vanhempi sukupolvi olisi lähtenyt kyseenalaistamatta. Kukaan ei murehtinut lastenhoitoa, äijät vain painoivat menemään ryyppyreissuille. Onneksi maailma on muuttunut.

Eli tavallaan en ole oppinut mitään, mutta ihmettelen suuresti, mitä täällä tulee tapahtumaan.

joukkoon, jotka puhuivat kieltä, jota en käytännössä osannut. Siinä joutui suoraan aika syvään päätyyn, mutta siitäkin selvisi.

Olet asunut lapsena ulkomailla. Oletko miettinyt muuttoa Suomesta aikuisiällä? Joo. Käytännössä se on vaikeata toteuttaa. Tällä on ollut hirveän iso vaikutus minuun ihmisenä, että olen asunut 6–7-vuotiaana Intiassa ja Pakistanissa. Aloitin siellä koulun ja kävin molemmissa maissa koulua. Olisihan se hienoa, jos tällaisen kokemuksen pystyisi välittämään omille lapsille. Se on myös turvattomuutta eikä pelkästään positiivista. Muistan sen fiiliksen, kun menin peltiboksi ja pieni kanisteri kädessä eri näköisten ihmisten

Toisaalta on hyvä vaihtoehto olla täällä turvallisessa Helsingissä. Enkä varmaan haluaisi lähteäkään harrastusten tai kavereiden luota. Mutta ollaan me kuitenkin reissattu ihan helvetisti. Laskeskeltiin joskus, että yli neljäsosa elämästä on tullut vietettyä ulkomailla.

Entä Madventures, onko se tekemässä paluun ulkomaille? Never say never. Ei olla oikeasti puhuttu aiheesta mitään. Nyt on ollut kiva tehdä Suomea ja kuka tietää mitä jatkossa tulee tapahtu-

Olet ollut Groteskin haastattelussa kerran aikaisemminkin. Vuonna 2010 sinulta kysyttiin vinkkejä silloisille opiskelijoille. Onko sinulla jotain vinkkejä nykyisille opiskelijoille? Mähän en ole valmistunut. Meitä aloitti noin 36 ja sanoisin, että ehkä kaikilla paitsi mulla on vähintään kandin paperit. Silloin jo ihmiset ovat hoitaneet tutkintonsa pakettiin, mikä on järkevää. Mä jäin jumiin reissaamiseen ja duunintekoon. Mun on turha tälleen isällisesti neuvoa, että tehkää tutkinto loppuun. Sen sijaan sanon; älkää olko hiessä. Mäkin olin alkuvaiheessa, kun en päässyt harkkaan ekana kesänä ja muut painoivat jo hommia. Käyttäkää aikaa kokeilemiseen ja oppimiseen, siitä on aidosti myöhemmin hyötyä. Myös ihmissuhteiden muodostamisella on sairaan iso

merkitys ja sillä, millaisten ihmisten kanssa viettää aikaa, ja mitä heidän ajattelusta oppii. Toivottavasti tällaisinä pandemiapaska-aikoinakin riittää tällaisille asioille aikaa ja vointia. Lehden teema on sininen. Mitä sulle tulee sinisestä mieleen? Tää on vähän erikoinen asia. Mulla tulee mieleen semmonen lähes raivokas radatusviikonloppu. Tää liittyy mun ikään. Aikoinaan 1000 markkaa oli iso raha. Onhan se edelleen 160 euroa, mutta silloin se oli oikeasti merkittävän iso raha. 1000 markan setelit olivat sinisiä. Nuorena humputellessa kehiteltiin sellainen käsite kuin sinisen setelin ilta. Silloin tiesi, että on tapahtunut jotain kenties legendaarista, mutta samaan aikaan hyvin traagista, koska seuraavat viikot ja kuukaudet tulisivat olemaan yhtä helvettiä, kun oli sininen seteli hassattu hauskanpitoon. Puhut paljon ilmastonmuutoksesta ja otat kantaan maailman tapahtumiin. Synkältä näyttää. Onko ihmiskunnalla vielä toivoa? Kai se on pakko ajatella, että on. Sellainen fatalistinen ”ei kannata tehdä mitään” asenne on tuhoisa. Annan lukuvinkin: Tommi Uschanovin kirjoituskokoelma Hätä on tarpeen (Teos, 2015). Fanitan Uschanovia suuresti. Hän on tietokirjailija ja hieno kirjoittaja. Hätä on tarpeen kertoo siitä, miten

aina pitää olla joku deadline, että hommat alkaa toimimaan. Luotetaan nyt siihen, että aina ennenkin on asiat saatu kuntoon. Ajattelen, että teidän sukupolven iso maailmansota tulee olemaan ekologinen jälleenrakennus. Toivottavasti se ei tule olemaan pääosin vittumaista aikaa vaan toivoa luovaa, mutta voi myös olla, että se on tosi vittumaista. Niistä pahoittelut! Mitä seuraavaksi Riku Rantala? Aivan hetken kuluttua kolmasluokkalainen tulee himaan, jossa olen tänään etätöissä. Hänen ruokintansa on edessä. Sitten haen eskarilaisen, joka toivoi tänään yhteistä aikaa jalkapallokentällä. Ehkä yritän nyt kaiken keskellä saada nämä asiat hoidettua ja sitten yöllä kirjoitan kolumnia. Ihan kiva päivä siis tulossa.

GROTESKI GROTESKI 2/2022 2/2022

GROTESKI 2/2022

GROTESKIN LUKULISTALLA

SANAHELINÄÄ TEKSTI: EMMA VIITANEN

TEKSTI: ANNA KANANEN

MAJA LUNDE – SININEN (2017)

siinsa myös hieman konkreettisemmin, mutta miten, se jääköön lukijan selvitettäväksi.

allitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC totesi helmikuussa 2022, että mikäli viivyttelemme yhtään, menetämme erittäin nopeasti sulkeutuvan ikkunan, jolla voidaan turvata ihmiskunnan tulevaisuus. Ilmaston lämpeneminen on aiheuttanut jo valtavia, peruuttamattomia muutoksia. Nyt on aika hidastaa niitä, mutta meillä on kiire. Yksi ilmastokriisin suurista, merkittävästi ihmisten elämään osuvista vaikutuksista on vesipula, joka vaikuttaa muun muassa ruokaturvaan sekä terveyteen.

”... et osaa ajatella että kaikki mitä sinulla on ympä-

rilläsi voi vain kadota. Vaikka kuuletkin että maailma on myllerryksen kourissa. Vaikka näet sen lämpömittarista. Et ajattele sitä ennen kuin yhtenä päivänä et herääkään herätyskellon soimiseen vaan huutoon.” Arvosanaksi annan kolme ja puoli tähteä täydestä viidestä. Kiitän Lunden kattavaa, vakuuttavaa tutkimustyötä, joka tekee teoksesta uskottavan. Kirjan kieli on selkeää ja suoraviivaista. Toisaalta, vaikka kirjan teemat ovat kiinnostavia ja ehdottoman tärkeitä, juoni laahaa paikoin turhan paljon. Tuntuu, etteivät tarinat välillä liiku mihinkään suuntaan. Kaipasin lisäksi niiden välille vielä konkreettisempaa linkkiä.

Maja Lunden Sininen kertoo Signen ja Davidin

tarinat, jotka kietoutuvat molemmat veden ympärille. Signe on norjalainen toimittaja ja ympäristöaktivisti, joka palaa kotiseudulleen kuultuaan, että norjalaisia jäätiköitä lohkotaan luksustuotteena jääpaloiksi drinkkeihin rikkaisiin Lähi-idän maihin. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2017.

Poliittisten ja taloudellisten toimien lisäksi maapallo tarvitsee kulttuurista muutosta, jossa omaksumme uudenlaiset perusarvot – ymmärrämme, mikä on oikeasti tärkeää. Lunden kirja voi toimia jollekulle sysäyksenä oman toiminnan ja arvomaailman tarkastelulle.

Toinen tarina sijoittuu tulevaisuuteen, 2040-luvulle. David on joutunut pakenemaan kuivuutta kotoaan Etelä-Ranskasta tyttärensä Loun kanssa. Tässä vaiheessa monen suomalaisenkin suosima lomakohde Etelä-Espanja on muuttunut aavikoksi ja pohjoinen on sulkenut rajansa vesipulaa pakenevilta.

KORJAUSLIIKE Perussuomalaiset, eikun siis tarkoitan Uusi vaihtoehto. Vai oliko se Sininen eduskuntaryhmä tai siis Sininen tulevaisuus, vai onko se ihan vaan siniset sittenkin, ei saatana, Korjausliike – mikä hiton korjausliike? – no kumminkin, he ovat siis vaihtaneet nimensä, logonsa ja värinsä eikä siniset, tai siis Korjausliike, ole enää sinistä nähnytkään. Herää kysymys, katosivatko nimen ja värin mukana isänmaa, uskonto ja perinteiset arvot? Mutta ei, heidän politiikassaan ovat keskiössä perinteiset suomalaiset arvot, perhekeskeisyys, yritteliäisyys, yksilönvapaudet ja vastuu, eikä mitään korjausliikkeitä minkään suhteen ole siis tehty. Minä keksin kyllä paljonkin: missä ovat feminismi, eläinten oikeudet, ympäristönsuojelu ja hyvinvointivaltio? Minä kysyn: miksi olla ”Korjausliike” – vai onko se sittenkin vieläkin Sininen tulevaisuus? – jos on kuitenkin sama vanha puolue?

Sininen on osa Lunden ilmastokvartettia, joista jokai-

Vaikka ilmastokriisin vaikutukset osuvat kaikkiin maapallon alueisiin, ne vaikuttavat toisiin voimakkaammin. IPCC:n raportin mukaan yli kolme miljardia ihmistä asuu erittäin haavoittuvaisissa olosuhteissa.

nen on oma tarinansa, mutta joita kaikkia yhdistää eläminen ilmastonmuutoksen kanssa ja keskellä.

Molempia tarinoita yhdistää veden lisäksi toinenkin teema, rakkaus. Rakkaus lähimmäisiin, ympäristöön, rakkaus veteen. Lisäksi tarinat yhdistyvät toi-

Maja Lunde: Sininen Tammi 2019. 350 sivua. Suom. Katriina Huttunen Alkuteos: Blå (2017)

GROTESKI 2/2022

TEKSTI: ANNA ENBUSKE KUVA: SALLA MERIKUKKA

Kuka saa puhua?

Kuka saa osallistua keskusteluun? Kuka saa puhua?

os olen hullaantunut muiden mukana vuonna 2021 Euroviisuihin, voinko kutsua itseäni viisutietäjäksi? Jos en ole kuunnellut uusimpia Politbyroo- ja Jaa, ei, tyhjiä, poissa -podcasteja, voinko puhua viime viikon politiikan käänteistä? Jos en tiedä jalkapallon pelisääntöjä, voinko mennä torille juhlimaan, kun Suomen miestenjoukkue vihdoin pääsee jalkapallon EM-kisoihin? Jos en ulkoa muista Habermasin keskeisimpiä teoreettisia ajatuksia, voinko edes sanoa ääneen olevani viestinnän opiskelija? Voinko olla eri mieltä jostain saamatta syytöksiä siitä, etten ymmärrä asiasta mitään? Mitä jos joku tietää aina enemmän puheissa olevasta asiasta kuin minä?

Samaan aikaan, kun kaikessa viisaudessamme julistamme armollisuutta itseään kohtaan sekä sitä, että on tärkeää jatkuvasti haastaa omaa ajatteluaan ja oppia uutta, tulemme helposti keskusteluissa tyrmätyiksi – ja tyrmääjiksi. Kun asiaan perehtymätön osallistuu keskusteluun, hänet helposti vaiennetaan. Pitää ensin tietää, ennen kuin voi osallistua järkevään keskusteluun. Pitää olla oikein, viisasta ja puhdasta sisältöä. Vai pitääkö sittenkään? Ikään kuin yhteiskuntamme jakautuisi asiakysymyksistä riippuen tietäjiin ja tietämättömiin. Tietäjät tietävät ja näiden tietämättömien puolestaan pitäisi ymmärtää olla hiljaa, koska jos sinulla ei ole raakaa tutkimusta ja tilastoja aiheesta, millään muulla ei ole väliä. Jos kysyt muille itsestäänselvyyksiä, et ole aiheesta oikeasti kiinnostunut ja halukas oppimaan, vaan tyhmä. Sillä tyhmiä kysymyksiä todella tuntuu olevan. Koska faktat ja tutkimus on se, joka puhuu, ei ole oikeastaan väliä, onko sinulla ymmärtämiesi pointtien myötä asiasta

ja sittenkin pyyhkinyt sen pois, kun se ei ole ollut tarpeeksi asiantuntevaa? Olen.

joku mielipide tai herättääkö aihe sinussa tunteita. Tunteille ei ole sijaa – järki ja tunteet -taiston voittaa aina järki – vaikka viestintää opiskelleena pitäisi toki tietää, ettei tunteen vastakohta ole järki, vaan tunteettomuus. Ja eihän järkikeskusteluun tunteita kuulu muutenkaan sekoittaa – mitä oikein ajattelit!

Uskaltaisin väittää, että meistä jokaisesta löytyy nämä molemmat puolet asiasta riippuen. Tietäjä ja tietämätön. Tyrmääjä ja tyrmätty. Ne molemmat puolet, joista kummankin pitäisi saada osallistua keskusteluun. Koska eikö keskustelussa arvokkainta kuitenkin pitäisi olla sen, että kaikki saavat osallistua ja että keskustelun osapuolia kunnioitetaan?

Vaikka kokemusasiantuntija on aina kokemusasiantuntija, tilastojen osoittaessa muuta tämän kokemusasiantuntijan yksilöllisillä kokemuksilla ei ole väliä. Kyllä ne tilastot sen totuuden osoittavat. Sinun yksittäinen kokemuksesi ei siinä mitään paina.

Ei pitäisi olla rohkeutta avata suunsa ja kertoa mielipiteensä tai ajatuksensa ääneen, koska niinhän se homma toimii. Jos rakennamme todellisuutta sillä, mitä luemme, näemme ja kuulemme, siitä todellisuudesta tulee helposti aika yksipuolinen, jos – tietäen tai tiedostamatta – vaimennamme toisen osapuolen. Sen, joka ei vielä tiedä ja haluaisi ymmärtää tai on käsittänyt jotain tästä välillä aika päättömästä maailmasta erillä tavalla.

Olen usein miettinyt, olenko liian tyhmä tai liian vähän jotain siihen nähden, että opiskelen valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Vaikka aktiivisia käytäväkeskusteluja luentojen välissä ei juurikaan viime aikoina ole ollut, muistan vahvasti keskusteluista sen tunteen, miten keskustelija toisensa jälkeen halusi osoittaa tietävänsä vähän enemmän tai esittävänsä vielä toistaan paremman uuden faktan, jota muut eivät olleet ajatellutkaan – tai ehkä olivatkin, mutta sinä ehdit ensin. Jos et ole jo käytännössä kohdussasi kuullut klassisia poliittisia teorioita, älä nyt ainakaan valtiotieteelliseen erehdy hakeutumaan. Täällä on todelliset tietäjät, joiden kanssa et halua joutua väittelyyn – sillä väittelyksihän se usein meidän tietäjien kesken menee. Taisteluksi siitä, kuka sanoo nasevimmin.

Saammeko me keskustellessamme tilaisuuden kysyä, erehtyä ja oppia? Haluan uskoa siihen, että saamme.

Sama ilmiö toistuu muuallakin. Todettakoon kuitenkin, että huuhaalta saa ja pitää katkoa siivet – disinformaatio ei voi olla se, jonka varaan yhteiskuntaamme rakennamme. Senkin voi kuitenkin tehdä lämmöllä. Olenko joskus pyöräyttänyt silmiäni, kun keskusteluun liittynyt henkilö ei ole tiennyt, että ei ole sattumaa, mihin järjestykseen Spotify omilla soittolistoillaan biisejä laittaa? Olen. Olenko joskus ryhmäkeskustelussa kirjoittanut viestin parhaillaan puhututtavaan aiheeseen

GROTESKI 2/2022

TEKSTI: ANONYYMI KUVITUS: HEIKKI HEIKKILÄ

jotka ovat pakonomaista käytöstä ahdistuksen helpottamiseksi. Pakkotoiminnot riippuvat pitkälti pakko-oireiden kohteesta, mutta itselläni se on ollut aina nimenomaan pakonomaista ja toistuvaa asioiden tarkistamista. Jos en tarkista asiaa, kehoni valtaa lamauttava ahdistus, enkä kykene keskittymään tai toimimaan, ennen kuin olen suorittanut tarkistuksen. Ahdistus helpottuu tarkistamisen myötä yleensä vain hetkeksi. Siksi tarkistaminen harvoin jää yhteen kertaan, ja alan toistaa sitä uudestaan ja uudestaan, ottaa kuvatodisteita, ja kotoa poistumisen jälkeen tuijottaa videoita. Ennen kotoa poistumista saatan hyvinkin tehdä jopa viisi tarkistuskierrosta, että hella ja vesihanat ovat varmasti suljettuina.

kommentointia ja ihmettelyä. Muutaman lasillisen jälkeen vihdoin unohdin hellan ja ”mitä jos kodilleni sattuu jotain” -ajatukset. Ei ole ideaalia, että pakonomaiset ajatukset unohtuvat vasta alkoholin vaikutuksen alaisena. Tämä vappuinen harhaluulo ei ollut suinkaan ensimmäinen. Olen lähtenyt milloin mistäkin illanvietosta ja välillä jopa töistä lounastauon aikana tarkistamaan, onko hella tai tiskikoneen hana varmasti kiinni. Olen myös soittanut paniikissa puolisolleni kesken työpäivän, voisiko hän tulla hakemaan minulta töistä avaimet ja käydä katsomassa onko hella päällä, koska en ole voinut keskittyä mihinkään muuhun. Ja yllätys, eihän se koskaan ole ollut päällä.

OCD eli pakko-oireinen häiriö on jatkuvaa kamppailua päänsisäisen demonin kanssa. Lievitystä ahdistukseen haetaan erilaisilla pakkotoiminnoilla, jotka vaikeuttavat arkea. Millaista on, kun omaa arkea ja käyttäytymistä ohjaa ahdistus, pelkotilat ja stressi? Kotikadulle päästyäni huokaan helpotuksesta - ulkona ei näy savua tai liekkejä. Eihän siellä mikään hella ollut päällä, saatikka hellan päällä ollut mitään astioita. Olen toki helpottunut, mutta samalla päässäni pyörii ajatuksia siitä, miksi mun täytyy olla tällainen.

Viime vappuna olin matkalla kaverille vapun viettoon. Pakkasin tavarat ja lähdin juhlahumussa vauhdilla kotoa. Noin kahdeksan metropysäkkiä myöhemmin rintaani tuli pistävä, ahdistava tunne ja otsalle alkoi valua kylmä hiki. Sydämeni lyö yhä tiheämmin ja hengittäminen käy raskaammaksi. Aivoni valtasi pakonomainen jyskyttävä tunne siitä, että jokin oli vialla.

Ennen lähtöäni otin valokuvat kiinni olevista hellan nappuloista. Koko metromatkan tuijottelin ottamaani kuvaa hellan nappuloista ja zoomailin. Entä jos olen tullut hulluksi ja näen tämän kuvan väärin? Mitä jos kuvan ottamisen jälkeen lähtiessäni olenkin vahingossa napsauttanut hellan päälle? Aivoni käyvät ahdistunutta dialogia.

Hyppään paniikissa ulos metrosta ja käännyn takaisin kotiin seuraavalla metrolla. Pään valtaa samanaikaisesti sekava paniikki sekä ajatus siitä, olenko tulossa oikeasti hulluksi. Kiirehdin metroasemalta kotiin, koska olen jo tässä vaiheessa varma, että lieden päälle unohtamani astiat ovat jo syttyneet palamaan. Koko viisikerroksinen kerrostalo on ilmiliekeissä, palosireenit huutaa, ja ihmisiä evakuoidaan – sanoo mielikuvani.

En kehdannut tunnustaa kavereilleni mikä oli myöhästymiseni todellinen syy. Valehtelin käyneeni kaupassa tai jotain sellaista. Kuulostan varmaan kavereiden mielestä hullulta, en kuitenkaan jaksaisi kuunnella

Omien pakko-oireideni kohteena on ollut vuosien varrella mitä milloinkin. Ne ovat kuitenkin aina olleet niin sanotusti samaa kategoriaa, eli liittyneet siihen, että jotain pahaa tapahtuu, koska olen ollut itse huolimaton enkä ole huolehtinut asioista. Aluksi se oli pitkään taloudellista: excelöin kaikki tulot ja menot hysteerisesti enkä nukkunut öitäni, mikäli tilillä oli vähemmän kun turvalliseksi määrittelemäni summa. Pakkoajatuksissani päädyin velkakierteeseen, kodittomaksi ja lopulta lyyhistyisin ikiajoiksi velkataakan alle, mikäli tililläni olisi alle nelinumeroinen summa ja jotain yllättävää, taloudellisesti merkittävää sattuisi. Myöhemmin pakko-oireiden kohde vaihtui, ja aloin pelätä vesivahinkoja, tulipaloja tai oven lukitsematta jättämistä. Kun pakko-oireet iskevät, näen mielessäni vain kuvia kokonaisesta kerrostalosta tulessa. Se on minun syytäni – aiheutan valtavat taloudelliset vahingot ja vahingoitan naapureitani tulipalossa. Elän lopun elämäni veloissa ja tuskassa siitä, mitä olen aiheuttanut.

Jos minulta kysyttäisiin milloin muistan viimeksi olleeni vapaa ahdistuksesta, vastaus lienee esikoulussa. Varsinainen pakko-oireilu, johon muun muassa kuvailemani hellan päälle unohtuminen liittyy, taisi alkaa 18-vuotiaana, kun muutin omilleni. Ennen sitäkin minulla on ollut pakottava tarve kontrolloida kaikkea ja pelätä asioita, mutta vasta täysi-ikäisenä oireilu on alkanut tosiasiallisesti vaikeuttaa arkeani. Pakko-oireitani seuraa jatkuva tarkistelu ja keskeytymätön, hallitseva pelko siitä, että jotain pahaa sattuu. Muutama vuosi sitten minulla diagnosoitiin OCD (obsessive-compulsive disorder), eli pakko-oireinen häiriö. OCD on psykiatrinen häiriö, joka luokitellaan muihin ahdistuneisuushäiriöihin. Ajoittaisia pelkoja siitä että kahvinkeitin tai hella on unohtunut kotona päälle esiintyy lievinä kaikilla ihmisillä, mutta OCD:ssa nämä ajatukset ja niistä seuraava ahdistus ja pelko hallitsevat arkea. Terveyskirjasto.fi -sivun mukaan yleisimpiä pakkoajatuksia ovat bakteerien pelko, pelko mahdollisista vahingossa tehdyistä teoista (kuten minun tapauksessani), pelot ja luulot sairastumisesta sekä symmetrian tarve. Pakko-oireita seuraa usein pakkotoiminnot,

Pakko-oireiden lisäksi kärsin vahvoista pelkotiloista. Pelkään aina lähtökohtaisesti pahinta ja olen usein levoton ja ahdistunut esimerkiksi puolison tai kavereiden villeistä baari-illoista, koska mielessäni on aina

GROTESKI 2/2022

pahin skenaario, jossa kotimatkalla tullaan ryöstetyksi tai maataan hypotermiassa lumihangessa. Pakko-oireisiin liittyy se, että minulla on valtava tarve kontrolloida kaikkea. Ahdistun epätietoisuudesta ja haluan aina kaiken olevan kontrolloitavissani. Aivoni etsivät koko ajan aktiivisesti ympäristöstä uhkia ja olen valmistautunut reagoimaan niihin paremmin kuin muut. Se luo esimerkiksi ystäväpiirissä usein turvallisuuden tunnetta. Ei ole varmaan sattumaa, että Alias-pelissä ystäväni selitys sanalle “äidillinen” oli “[nimeni] on tällainen.” Vaikka ehkä ystäväpiirissä saattaa välittyä turvallinen tunnelma ja olo siitä, että olen huolehtiva muumimamma, se on valtavan kuormittavaa. Rentoutuminen on usein mahdotonta tai vähintäänkin hyvin hankalaa, jos mihinkään ei voi luottaa ja pelko pahan sattumisesta on jatkuvasti läsnä. Olen aikuisiällä hiljalleen terapian myötä alkanut ymmärtää pakko-oireiluni taustoja. Ennen omilleen muuttamista en ollut elänyt oikeastaan päivääkään turvallisessa kodissa. Elin koko lapsuuteni ympäristössä, jossa pelko oli aina enemmän tai vähemmän läsnä. Kun postista tuli kirje, pelkäsin sen olevan taas uusi perintäkirje tai sosiaaliviranomaisen ilmoitus siitä, että minut viedään pois. Kun vanhemmat tulivat humalassa kotiin lauantai-iltana, pelkäsin väkivaltaa minua tai sisaruksiani kohtaan. Pelkäsin, että sähköt katkaistaan koska sähkölasku on maksamatta. Turvattomuuden keskellä päädyin perheessäni jo nuorena äidin rooliin nuoremmille sisaruksilleni, sillä vanhempani eivät olleet kykeneväisiä huolehtimaan heistä. Ympäristöni on siis pakottanut varautumaan aina pahimpaan mahdolliseen skenaarioon, ja usein pahimman mahdollisen skenaarion on toteuttanut vanhempani. Omaksuin roolin, jossa yritin suojella sisaruksiani kaltoinkohtelulta. Nyt yritän omaksua omassa elämässäni tällaista roolia ystäväpiirissäni ja parisuhteessani. On siis ymmärrettävää, että omaan kotiin muuttaessani minulla on herännyt pakonomainen tarve rakentaa

GROTESKI 2/2022

itselleni turvallista ympäristöä, jota pystyn itse kontrolloimaan. Se ei ole koskaan aiemmin ollut mahdollista. Pakko-oireet toimivat suojausmekanismina – jos on aina pelännyt jäävänsä asunnottomaksi, on luonnollista, että herää halu kontrolloida ja huolehtia omasta taloudesta, kun siihen on vihdoin mahdollisuus. Pääni sisällä on edelleen jatkuva lapsuudesta iskostettu pelko siitä, mitä ikävää seuraavaksi sattuu. Toivon, että olisi olemassa nappi, jota painamalla ajatuksesta pääsisi eroon. Mutta se vaan jumittaa pääni sisällä. Joskus mietin, miten vieraalta tämä voi toisen korvaan kuulostaa. Mietin, miten paljon kevyempää ja helpompaa elämä voisi olla ilman, että täytyisi aina pelätä pahinta. Vaikka olen käynyt terapiassa ja kokeillut toisinaan lääkitystä ahdistukseen, siitä eroon pääseminen on toistaiseksi ollut haastavaa. Jossain vaiheessa prosessi kotoa lähtemiseen on ollut niin raskas, että olen vältellyt kotoa poistumista. Tulen usein myöhässä, koska täytyy tarkistaa kaikki hanat, hellat, pistorasiat ja ovet. Otan päivittäin valokuvia ja videoita puhelimeeni ja käytän pelottavan paljon minuutteja päivästäni niiden tuijotteluun. Pakko-oireita on usein vaikea selittää ja niistä puhuessani koen usein vähättelyä. Pakko-oireideni kanssa minusta välittyy ulkopuoliselle täydellisesti kaikkea kontrolloiva lähipiirin äitihahmo. Totuus on kuitenkin toinen - pakko-oireiden kanssa eläminen on omille harteille hyvin kuormittavaa ja arkiset asiat vievät murehtimisen takia valtavasti energiaa. Sen kanssa oppii kuitenkin elämään, mutta sen selittäminen uusille ihmisille on uuvuttavaa. Usein vastaanotto on vähättelevä tai vähintään kyseenalaistava. Vuosien myötä olen kuitenkin oppinut hyväksymään itseni oireilun kanssa, ja haluaisin lisätä ihmisten ymmärrystä OCD:sta ja muista ahdistuneisuushäiriön muodoista.

GROTESKI 2/2022

FIKTIO TEKSTI: NOORA HONKOLA KUVITUS: ANNA CHARPENTIER

Tuijotan häntä herkeämättä, tuntien syvää raivoa ja lohduttomuutta. Miksi hän näyttää aina niin väsyneeltä? Eikö hän ikinä jaksa pestä hiuksiaan? Onko hän niin laiska, ettei jaksa tehdä ruokaa? Todellako samaa hupparia voi pitää viikkoja putkeen? Hän on niin säälittävä, niin kuvottava, että voisin lyödä. Jos kuitenkin tekisin sen, hiljattain ostettu peili menisi rikki. Siitä lähtien kun pakenin luotasi, aloin juomaan kahvini mustana. Halusin tottua kitkeryyteen, tulla sinuiksi tummuuden kanssa. Päivä päivältä, tunsin oloni turvallisemmaksi pimeydessä. Kerroin itselleni, jos vain sydämeni olisi yhtä kylmä, sellainen kuin esitän sen olevan, pääsisin tämän yli. Paiskasin äidin ojentaman lautasen lattialle, en minä tarkoittanut. Hän ei ymmärtänyt, enkä minä osannut selittää. En voinut kertoa elämäni antajalle, etten halunnut sitä enää.

Katsoin lattialla lojuvia sinertäviä sirpaleita, samaistuin niihin. Elämäni on nykyisin kuin mosaiikki, jota en osaa sommitella kasaan. Kuten en lattialla lojuvista sirpaleista saa enää lautasta, en myöskään minä saa omaa elämääni ehjäksi. Kyyneleet meinasivat taas pudota, äidin huuto ehti ensin. Sanoin taas pahasti, en olisi halunnut. Aiheuttamasi haavat ovat jo umpeutuneet. Silti ne vuotavat sellaisten ihmisten päälle, ketkä eivät ikinä satuttaneet minua. Tekemäsi mustelmat ovat jo haalistuneet, silti ne painavat luiden päällä kuin teräksinen alasin. Omien seinieni sisällä, en pystykään enää hallitsemaan kaaosta. Se pitää minua niskasta kiinni, kuten sinun kätesi. Se puristaa keuhkoista pois viimeisenkin hengenvedon, niin kuin sinun polvesi rintani päällä. Viimeiseksi se antaa iskun jonka voimasta paiskaudun maahan, aivan kuin viimeksi nähdessämme. Silti siinä maatessa tällä kertaa hymyilyttää. Jotain lohdullista siinä ajatuksessa on, että tämän alemmas en voi vajota. Parkettilattia ottaa vastaan.

GROTESKI 2/2022

TEKSTI: JOAKIM KULLAS

VENÄJÄ RIEHUU UKRAINASSA KUIN VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ – POMMITTAAKO PUTIN TIENSÄ HAAGIIN?

Venäjän tekemistä sotarikoksista on aloitettu useita tutkintoja kansainvälisissä tuomioistuimissa. Asiantuntijan mukaan maan eristäytyminen aiheuttaa haasteita tuomioiden antamisessa. ”Putin Haagiin!” Vaatimus toistuu jatkuvasti Ukrainan sodasta käytävässä keskustelussa. Venäjän on epäilty syyllistyneen useisiin sotarikoksiin muun muassa pommittamalla siviilikohteita sekä käyttämällä tuhoisia termobaarisia aseita.

käsittelee valtioiden välisiä kiistoja ja sijaitsee kuuluisassa Haagin rauhanpalatsissa. Rauhanpalatsissa istuu myös hallitustenvälinen Pysyvä välitystuomioistuin PCA, joka tarjoaa ratkaisuja valtioiden välisten riitojen selvittämiseen. PCA on perustettu jo vuonna 1899.

Sotarikokset määritellään Rooman perussäännön kahdeksannessa artiklassa. Rooman perussäännön pohjalta on myös perustettu kansainvälinen rikostuomioistuin ICC vuonna 1998, joka kokoontuu Haagissa Alankomaissa.

Tuorein tuomioistuimista on Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC, joka sijaitsee erillisessä rakennuksessa ja keskittyy kansainvälisiin rikoksiin, kuten sotarikoksiin, rikoksiin ihmisyyttä vastaan sekä joukkotuhontaan.

Haagissa kokoontuu yhteensä kolme kansainvälisen oikeuden merkittävintä tuomioistuinta. Kansainvälinen tuomioistuin ICJ on YK:n tärkein oikeudellinen elin, joka

Venäjän toimia Ukrainan sodassa käsitellään tällä hetkellä useissa tuomioistuimissa. Helsingin Sanomien mukaan Kansainvälinen rikostuomioistuin on aloittamassa

tutkinnan epäillyistä Venäjän sotarikoksista Ukrainassa. Itänaapurin toiminta on ollut myös YK:n kansainvälisen tuomioistuimen selvittelyssä. Kansainvälisen oikeuden professori Outi Korhonen Turun yliopistosta kertoo, että ICJ on julistanut Venäjän voimankäytön ja Ukrainan suvereenisuuden loukkaamisen laittomaksi. ”Vaikka se on väliaikaismääräys, se on oikeudellisesti sitova. Aika nopeasti YK:n tuomioistuin sai tällaisen aikaan”, Korhonen sanoo. Hiljattain uutisotsikoihin nousseet tuomioistuinkäsittelyt Ukrainan sodasta eivät kerro koko totuutta. Korhosen mukaan Venäjän hyökkäykseen ja vuonna 2014 alkaneeseen Krimin miehitykseen

GROTESKI 2/2022

liittyviä kanteita sota- ja ihmisoikeusrikoksista on meneillään monissa eri tuomioistuimissa. Venäjä erotettiin myös hiljattain Euroopan neuvostosta, joka on ihmisoikeuksien suojeluun keskittyvä hallitustenvälinen organisaatio. Sen alaisuudessa toimii myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, joka valvoo Euroopan ihmisoikeussopimuksien noudattamista siihen sitoutuneiden valtioiden osalta. Tuomioistuimen mukaan Venäjän toiminta Ukrainassa on selkeästi laitonta. ”Siellä oli 2000 tuomiota Venäjää vastaan tähän miehitykseen liittyvissä asioissa. Näiden toimeenpano tulee kyseenalaiseksi, kun Venäjä on eronnut ihmisoikeussopimusten koneistosta”, Korhonen alleviivaa. Vaikka tuomioita eri tuomioistuimissa on tuhansia ja niitä aloitetaan jatkuvasti lisää, Venäjä jatkaa sotaansa niistä välittämättä. Ongelma liittyy erityisesti siihen, että kansainvälinen oikeus on pitkälti suostumusperusteista. Tuomioistuimilla on toimivaltaa käsitellä riitoja vain, jos valtiot sen hyväksyvät. ”Mitään kansainvälistä tuomioiden toimeenpanokoneistoa ei ole olemassa, jos valtiot eivät sellaisesta päätä. Venäjän pitäisi tehdä

GROTESKI 2/2022

yhteistyötä, jotta maa saataisiin maksamaan esimerkiksi vahingonkorvauksia. Nythän tämä on vaikeaa, kun Venäjä on erotettu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta”, Korhonen muistuttaa.

Vaikka tuomioistuinten toiminnassa on selkeitä heikkouksia, Korhosen mielestä tuomioistuimista ja niihin liittyvästä kansainvälisestä järjestelmästä eroaminen merkitsee eristäytymistä.

Periaatteessa sotarikosten käsittely eri tuomioistuimissa on mahdollista myös ilman Venäjän yhteistyötä. Ongelmaksi saattaa kuitenkin muodostua kansainvälisen oikeuden sopimus- ja suostumusperusteisuus. Esimerkiksi YK:n Kansainvälisen tuomioistuimen päätökset ovat oikeudellisesti sitovia, mutta sillä ei ole käytännön keinoja pakottaa valtioita noudattamaan niitä. Kansainvälinen rikostuomioistuin voi antaa todisteiden pohjalta pidätysmääräyksen ja tällöin jäsenmailla olisi velvollisuus pidättää tutkinnan kohteena olevat henkilöt. ICC:n toimintakin perustuu kuitenkin Rooman perussääntöön, jota kaikki valtiot eivät ole allekirjoittaneet tai ratifioineet, eli saattaneet käytännössä voimaan kansallisella tasolla. Venäjä on allekirjoittanut Rooman perussäännön ja on ICC:n jäsen. Ratifiointi kuitenkin puuttuu.

”Elämme täysin keskinäisriippuvaisessa globaalissa yhteisössä, eli jos ei toimi kansainvälisten järjestelmien kanssa, niin eristäytyy. Tästä äärimmäinen esimerkki on Pohjois-Korea”, Korhonen kuvailee. Korhonen näkee Venäjän kulkevan jo eristäytymisen tiellä. Maa on käytännössä suljettu kansainvälisestä järjestelmästä ja talous on henkitoreissaan. Lähihistoriassa on muutamia esimerkkejä merkittävistä ihmisoikeus- ja sotarikosoikeudenkäynneistä. Jugoslavian ja Ruandan 1990-luvun kauheuksia puitiin jälkikäteen YK:n väliaikaisissa sotarikostuomioistuimissa. Jugoslavian sotarikosten käsittely päättyi väliaikaistuomioistuimessa vasta vuonna 2017, jolloin yli 160 oikeuteen haastetun asiat oli saatu käsiteltyä. Voisiko vastaavanlainen väliaikaistuomioistuin tulla kysymykseen myös Venäjän tapauksessa?

”Jos ei toimi kansainvälisten järjestelmien kanssa, Professori Korhonen huomauttaa, niin eristäytyy.” ettei Kansainvälistä rikostuomiois-

tuinta ollut perustettu Jugoslavian

hajoamissotien ja Ruandan kansanmurhan aikana. On kuitenkin todennäköistä, että Venäjän asioiden käsittely jatkuu ICC:ssä, sillä tutkinta maan sotarikoksista Ukrainassa on jo aloitettu maaliskuun alussa samassa tuomioistuimessa. ”Jugoslavian ja Ruandan tapauksessa valtiot olivat niin heikkoja, että ne pystyttiin pakottamaan osallistumaan tutkintaan sekä oikeudenkäynteihin”, Korhonen muistuttaa. Venäjä on kuitenkin ilmoittanut, ettei se osallistu kansainvälisten tuomioistuinten käsittelyihin ja on erotettu myös ihmisoikeustuomioistuimesta ennen kuin se ehti itse erota. Korhosen mukaan tämä aiheuttaa ongelmia mahdollisiin sotarikostuomioihin, sillä myös syytettyjen kuuleminen oikeudessa on erittäin tärkeää.

”Kyllä tämä vaikuttaa erittäin pahalta.” ”On suuri kysymys, kuinka legitiimejä nämä tuomiot ovat, kun Venäjä eristäytyy eikä ilmaannu paikalle istuntoihin. Mitä enemmän Venäjä eristäytyy, sitä enemmän maan kehitys alkaa näyttää Pohjois-Korean tieltä. Kyllä tämä vaikuttaa erittäin pahalta”, Korhonen arvioi.

GROTESKI 2/2022

TEKSTI: ANONYYMI KUVITUS: ANNA CHARPENTIER

len seurannut maailman tapahtumia viime kuukausina järkyttyneenä. Venäjän hyökkäys ei minua itsessään yllättynyt, sillä vanhempani ovat pitäneet minua ajan tasalla alueen tilanteesta vuodesta 2014 lähtien. Isäni on puoliksi ukrainalainen ja puoliksi venäläinen. Äitini taas on syntynyt Neuvostoliitossa. Alueen tilanne on heille molemmille sydäntä lähellä. En tiedä paljoa sukulaisistani, joita konfliktialueella on. Olen tästä huolimatta viime aikoina pysähtynyt miettimään heitä ja heidän vointiaan.

MINUSSA ON SEKÄ VENÄJÄÄ ETTÄ UKRAINAA 28

Tämä on johtanut kohdallani lukuisiin sisäisiin kamppailuihin, joita käyn pääni sisällä maailmantilanteesta johtuen melkein viikoittain. Kuka olen? Uskallanko enää kertoa olevani puoliksi venäläinen? Nykyään sanon olevani puoliksi ukrainalainen. Totuus on se, että minussa on kuitenkin molempia, eikä toinen ole toista merkittävämpi. Olen kiitollinen sukunimestäni. Isäni on kohdannut työmarkkinoilla nimensä takia syrjintää, minun ei ole tarvinnut huolehtia tästä. Silti en voi olla pohtimatta, olisiko minulla erilainen yhteys isääni, jos minulla olisi hänen sukunimensä. Olisiko minulla erilainen yhteys ukrainalaisuuteen?

Olen aina kertonut muille olevani puoliksi venäläinen ukrainalaisista sukujuuristani huolimatta. On ollut helpompaa kertoa muille isäni olevan venäläinen, kuin alkaa selittää sukuni tarinaa jokaiselle, joka aiheesta kysyy. En ole koskaan ollut venäläisyydestäni ylpeä. Itse asiassa olen aina hävennyt venäläistä puoltani. Ala-asteella meidän luokalle tuli uusi poika, joka tuli välitunnilla luokseni ja sanoi yllättyneensä, kun en puhu venäjää. Kysyin häneltä hämmentyneenä miksi ja hän vastasi, että näytän kuulemma venäläiseltä. Tämä kommentti on jäänyt vahvasti mieleeni, ja siitä lähtien olen ollut huolissani siitä, että minut voidaan luokitella johonkin luokkaan ulkonäköni perusteella. Luokkaan, joka on joidenkin mielestä muita huonompi.

Julkisessa keskustelussa on painottunut selkeä viesti: ei tilaa russofobialle. Vaikka Venäjän kansalaisista merkittävä joukko tukee Putinia ja hänen aikeitaan, on siellä myös merkittävä määrä hänen vastustajiaan. Kaikki kunnia heille, jotka marssivat kaduille tietäen, että se johtaa pidätykseen. Tällaista rohkeutta löytyy harvalta meistä. Minulle on itsestäänselvyys, ettei ketään voi tuomita vain heidän venäläisyytensä perusteella. Enkä ikinä tee sitä. Paitsi kun kyseessä olen minä itse. Tämä henkilökohtainen teksti olkoon muistutus itselleni, isälleni ja muille samanlaisen tilanteen kanssa kamppaileville: ei tilaa russofobialle, ei edes sisäistetylle russofobialle! En ole paha vain siksi, että osa suvustani tulee Venäjältä. Se ei tee minusta tai kenestäkään muusta huonompaa ihmistä. Minä olen ja tulen aina olemaan osittain venäläinen ja osittain ukrainalainen. On täysin okei sanoa olevansa venäläinen, puoliksi venäläinen tai ”näyttää venäläiseltä”, mitä ikinä tämä viimeinen tarkoittaakaan. Ei ole okei kannattaa Putinin toimia Ukrainassa. Hän on paha, mutta se pahuus ei johdu venäläisyydestä. Tässä sodassa minä ja perheeni tuemme Ukrainaa. Ukrainan tukeminen tai ukrainalaisuus ei kuitenkaan poista minusta tai perheestäni venäläisyyttä. Ja se on hyvä asia. Se mitä olet, ei määrittele sinua, vaan se, mitä teet.

En ole ainoa, joka on ollut luokittelusta huolissaan. Ulkonäölleni ei voi mitään, mutta nimelle kyllä. Isäni ei halunnut minulle omaa sukunimeään, jotta ihmiset eivät pystyisi päättelemään sukunimestäni mitään. Venäjän aloitettua hyökkäyksen Ukrainaan puhuin isälleni, ja hän painotti ukrainalaisten sukujuurtemme merkitystä. Hän tervehti minua ukrainaksi ja sanoi, että tämä on se kieli, jota minun kannattaisi opiskella venäjän sijaan. Lisäksi sain kuulla hänen sukunimensä historiasta ja siitä, miten se on vain ja ainoastaan ukrainalainen nimi. Vaikka ymmärrän ja arvostan isääni, on tällainen identiteetin kieltäminen ja itsesyrjintä paljon pyydetty.

GROTESKI 2/2022

TEKSTI: KRISTA KARHU KUVA: HETA HEIKKILÄ

T POLIISIN TEHTÄVÄ ON SUOJELLA, EI SYYLLISTÄÄ ”Poliisin kohtelu tuntui yhtä voimakkaalta kuin uudelleen raiskaus, koska se oli minulle niin tärkeä asia, mistä minulla oli ollut todella paha olo lapsuudesta saakka, ja se poliisin toimesta niin nopeasti ja kylmästi päätettiin. Se järkytti.”

uhannet naiset kokevat vuosittain seksuaalista väkivaltaa Suomessa. Ihmisoikeusjärjestö Amnestyn mukaan luku on jopa 50 000, ja uhreista suuri enemmistö joutuu jatkamaan elämäänsä ilman, että tekijä tuomitaan. Seksuaalinen väkivalta on yhteiskunnan naisvihamielisyyden äärimmäinen ilmenemismuoto. Naisviha on kuitenkin enemmän kuin fyysistä väkivaltaa tai yksilön kokemaa vihaa naisia kohtaan: se on naisten näkemistä miehiä vähempiarvoisena ryhmänä. Naisviha on asettunut asumaan yhteiskuntaamme ja mielemme rakenteisiin vuosituhansien saatossa.

kysymys, miten suostumus tai sen puute määritellään ja päätetään oikeuden edessä: kuka on pätevä arvioimaan uhrin uskottavuutta ja onko ymmärrys suostumuksesta riittävää yhteiskunnassamme? Uhrin kokemukseen vaikuttaa lain lisäksi erityisesti kokemus rikosprosessin käsittelystä. Raiskauksen uhrit ovat tutkimusten mukaan muiden rikosten uhreja useammin tyytymättömiä poliisin toimintaan. Merkittävä osa uhreista kertoo kokeneensa poliisin kohtelun vähätteleväksi ja nöyryyttäväksi. Poliisi on usein uhrin ensimmäinen kontakti ja on tärkeää, että uhria uskotaan ja hän kokee tulleensa kuulluksi. Poliisin tulisi toiminnallaan luoda ilmapiiri, jossa jokaisen uhrin on turvallista hakeutua oikeuden piiriin.

Haastattelin feministisen Cult Cunth -aktivistiryhmän perustajajäsentä ja aktivistia Säde Vallarénia, kahta pseudonimellä esiintyvää naista, jotka eivät saaneet riittävää apua ja tukea poliisilta jouduttuaan sukupuolittuneen väkivallan uhreiksi, sekä poliisiammattikorkeakoulun yliopettaja Satu Rantaeskolaa. Omaksi lähtökohdaksi kerrottakoon, että olen feministi ja aktivisti.

Ajatukseen poliisin erityisestä asemasta yhtyy Satu Rantaeskola. Hän kuitenkin painottaa, että haitallisia asenteita on koko yhteiskunnassa. Rantaeskolan mukaan poliisilla on monen muun toimijan ohella erityinen asema normien ja asenteiden purkamisessa, mutta hän uskoo tärkeän roolin näiden asenteiden purkamisessa olevan tuomioistuimella.

Suomessa raiskauksen määritelmä perustuu väkivaltaan tai sen uhkaan. Lisäksi raiskaukseksi luetaan tapaukset, joissa uhri on haavoittuvassa tilassa. Näiden tilanteiden tulkinta sekä rikoksen todistaminen on kuitenkin osoittautunut haasteelliseksi. Poliisin tietoon tulleista raiskauksista vain 10–20 prosenttia johtaa tekijän tuomitsemiseen ja merkittävä osa ei etene esitutkintaa pidemmälle. Poliisin tietoon tulleiden seksuaalirikosten määrä on ollut kasvussa jo pitkään. Suomalaiset seksuaalirikokset ovat jäävuori-ilmiö, eli valtaosa rikoksista jää yhä ilmoittamatta. Tästä johtuen tuhannet uhrit vuosittain jäävät ilman tukipalveluita ja samalla väkivallan tekijät selviävät rikoksestaan moitteetta.

Suomessa kuitenkin hyvin merkittävä osa raiskauksista ei koskaan etene edes tuomioistuimeen. Sen lisäksi uhrien kertomuksissa tulee toistuvasti ilmi, ettei poliisi toiminnallaan edesauta tapauksen etenemistä oikeuden eteen tai varmista, että uhri tuntee omat oikeutensa. Rantaeskolan mukaan erityisen raskasta uhrille on oikeudenkäyntiin kuuluva vastatodisteluvaihe, jolloin syytetyn puolustaja esittää asianomistajalle kysymyksiä ja samalla kyseenalaistaa asianomistajan toimintaa. Hän kertoo, että uhrien kertomukset ”kuin syytettynä olemisesta” liittyvät juuri tähän asianomistajan toiminnan kyseenalaistamiseen. Rantaeskola korostaa, että se millaisia sanamuotoja ja kysymyksiä

Vuonna 2018 kansalaisaloite raiskausta koskevan rikoslain muuttamisesta suostumukseen perustuvaksi eteni eduskuntaan käsiteltäväksi. Herää kuitenkin

GROTESKI 2/2022

syytetyn puolustajan annetaan esittää, riippuu paljon käsittelyä johtavasta tuomarista.

esille sen minkä monet kokevat, mutta eivät ole pystyneet sanomaan. Vallarén korostaa poliisin erityistä vastuuta ja velvollisuutta kohdata uhri oikealla tavalla. Seksuaalirikoksen uhriksi joutunut ihminen on poliisin luokse saapuessaan erityisen haavoittuvaisessa tilassa ja on tärkeää, että poliisi toiminnallaan luo uhrille tunteen, että hän selviää ja saa apua.

”Vaikka poliisillakin riittää parantamista omassa menettelyissään, samalla tavalla muiden rikosprosessin toimijoiden toimintaan pitäisi kiinnittää huomiota. Kannatan ajatuksena sitä, että poliisin koulutusta kehitetään edelleen seksuaalirikoksen uhrin kohtaamisen osalta.”

”Cult Cunthin kautta olen saanut kuulla lukuisia tarinoita, missä on kerrottu, erityisesti juuri raiskauksiin ja seksuaaliseen väkivaltaan sekä kotiväkivaltaan liittyen, poliisin vähättelystä ja siitä, ettei tutkita niitä tapahtumia tai viedä eteenpäin asiaa tarpeeksi nopeasti ennen kuin ne kerkeää vanhentua.”

Poliisi-instituutiossa naisviha voi olla tuhoisaa Keskustelin naisvihasta ja Suomen poliisista feministiaktivisti Säde Vallarénin kanssa, joka on yksi aktivisteista Suojele, älä syyllistä -kansalaisaloitteen takana. Kansalaisaloite vaatii poliisille pakollista ja riittävää koulutusta seksuaalirikoksen uhrien kohtaamisesta ja lähti liikkeelle aktivistien omista, sekä heille jaetuista kokemuksista.

Vallarénin mukaan poliisien asenteellisuus ei ole poliisille erityinen ongelma vaan heijastus laajemmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä, siis naisvihasta. Hän toivoisi poliisilta aktiivisempaa roolia osana keskustelua ja siten myös ratkaisua. Hän myös pitää naisvihamielisyyttä poliisin sisällä erityisen vahingollisena ja tuhoisana.

”Ei oikeastaan tiedä muita rikoksia, missä uhria vähätellään niin paljon ja syyllistetään. Luulen, että se johtuu nimenomaan siitä, että poliisilla ei ole ammattitaitoa tai tietoa siitä, miten uhri kohdataan sensitiivisesti.”

”Koska poliisi on instituutiona voimaan ja valtaan perustuva, niin se ei ole mikään ihme, että naisviha rehottaa siellä. Ja kun poliisilla on erityistehtävä suojella niin uskon, että naisviha poliisin instituutiossa on tuhoisampaa kuin muualla yhteiskunnassa.”

Suomessa paljon keskustelua on herättänyt myös poliisin erilaiset ulostulot liittyen seksuaalirikollisuuteen. Vuonna 2021 elokuussa Alibi -rikoslehdessä julkaistiin artikkeli otsikolla: ”Näin voi välttyä raiskaukselta—poliisi neuvoo, mutta ei syyllistä”. Artikkelissa kehotetaan esimerkiksi kertomaan raiskaajalle, että tämä syyllistyy rikokseen. Julkaisu sai osakseen paljon kritiikkiä sosiaalisessa mediassa. Neuvojen jakaminen naisille raiskauksen välttämiseksi on vaikeaa tulkita minään muuna kuin uhrin syyllistämisenä.

Vähättelyä ja syyllistämistä Sillä, miten uhri kohdataan viranomaisten toimesta voi olla merkittävä vaikutus siihen, päättääkö hän jatkaa rikosprosessia. Amnestyn lausunnon mukaan naisten oikeuksien toteutuminen riippuu vahvasti poliisin esitutkinnan laadusta.

Vallarénin mukaan poliisin paljon keskustelua herättäneistä ulostuloista on myös hyötyä, koska ne tuovat

Sue joutui pedofiilin uhriksi lapsena ja lähestyi poliisia 90-luvulla vielä alaikäisenä ja ilman perheen

tukea. Sue kertoo että poliisin toiminta traumatisoi hänet niin pahasti, että se ajoi elämän täysin raiteiltaan. Poliisin toiminta on varmasti kehittynyt paljon 90-luvun ajasta, mutta tarina kuulematta jäämisestä on edelleen ajankohtainen.

”Kuulustelussa ei todellakaan ollut sellainen olo, että mä oon autettavana. Enemmänkin semmoinen että mä oon tehnyt väärin ja että itse olen ollut niin tyhmä, kun olen langennut hänen manipulointiin enkä heti lähtenyt. ”

Suen rikosilmoitus ei koskaan edennyt esitutkintaa pidemmälle. Hän kertoo, että lausunnon ottanut poliisi ei tuntunut turvalliselta ja koko tilanne oli traumatisoiva.

Maijan tapaus käsiteltiin käräjäoikeudessa aiemmin tänä vuonna melkein kolmen vuoden kuluttua rikosilmoituksen teosta ja hän kertoo käräjien menneen niin hyvin kun uskalsi toivoa. Maija harkitsee oikeudellisia toimia niitä viranomaisia kohtaan, joiden hän uskoo rikkoneen toiminnassaan lakia kieltäytymällä auttamasta häntä, sekä riittämättömällä selvitystyöllä. Maijan lakimies oli kannustanut tähän ja todennut, että esitutkinta oli toteutettu niin huonosti, että se oli johtanut osan syytteistä hylkäämiseen. Päällimmäisenä tunteena on kuitenkin helpotus pitkän ja raskaan prosessin loppumisesta ja mahdollisuudesta jatkaa elämää.

”Mä jäin ihan yksin sen kanssa ja se oli aivan käsittämätön taakka niin nuorelle ihmiselle. Minua yritettiin vaientaa ja poliisi ei tarjonnut mitään tukea. Niin tietysti käänsin sen itseäni päin niin, että ajattelin sen olleen oma vikani. Koska minua kutsuttiin likaisilla nimillä niin omaksuin semmoisen identiteetin, että mä oon vähän likainen tyyppi.” Tutkinnan päätyttyä Sue kertoo menettäneensä täysin luottamuksen poliisiin ja samalla yhteiskuntaan. Suen kokemuksen jälkeen Suomessa on muuttunut sekä laki että yhteiskunnan ilmapiiri laajemmin, mutta valitettavasti kokemus poliisin toiminnan riittämättömyydestä toistuu edelleen.

Maijan väkivaltainen mies tuomittiin syylliseksi kaikissa käräjille menneissä syytteissä eli useammasta pahoinpitelystä, vapaudenriistosta sekä laittomasta uhkauksesta. Vaikka tuomioon johtaneet toimet ovat Maijan mukaan vain murto-osa todellisen väkivallan ja kärsimyksen määrästä, on hän tyytyväinen että asiasta on nyt virallinen merkintä miehen rikosrekisterissä. Korvauksia määrättiin maksettavaksi noin 200 euroa pahoinpitelyä kohti.

”Varmaan tilanne olisi ollut ihan eri jos mun perhe olisi ollut mun puolella. Mutta se poliisin kohtelu oli ehkä tietyllä tavalla viimeinen niitti. Mulla oli tosi turvaton olo ja koin, että mun keho ei ole mun oma, vaan se on jonkun muun hallitsemaa aluetta.”

”Kun aina sanotaan, että naiset tekee näitä [ilmoituksia] rahan takia niin ei ole mielestäni kovin häävi tuntipalkka kolmen vuoden helvetistä. Täytyy miettiä mihin käytän rahat, johonkin mistä saa hyvää karmaa.”

Maija joutui väkivaltaisen miehensä pahoinpitelemäksi toistuvasti ja lopulta rohkaistui tekemään rikosilmoituksen miehen aiemman uhrin tukemana. Maijan tapauksessa poliisin epäonnistunut toiminta johti osan syytteistä vanhenemiseen sekä luottamuksen poliisiin menettämiseen. Koko prosessi kesti yli kolme vuotta ja johti vain lieviin sakkoihin miehelle.

Maija kertoo, että kynnys rikosilmoituksen tekemiseen on noussut kokemuksen seurauksena huomattavasti. Koko prosessi oli niin raskas ja pitkä, ettei tunnu sen arvoiselta

GROTESKI 2/2022

enää koskaan käydä sitä läpi, vaikka jotain tapahtuisi. ”Poliisi on sellainen taho, että sä et voi mitenkään erota siitä tai olla olematta sen kanssa tekemisissä. Se on harvoja tällaisia tahoja jonka kanssa on pakko elää, jonkun verottajan lisäksi. Ja mä en tiedä onko verottajalla tällaista naisvihaa.”

Keskustelimme myös seksuaalirikosuudistuksesta, aiemmin mainitusta Suostumus2018 -kansalaisaloitteesta. Rantaeskola kertoo, että työ uudistuksen sisällyttämiseksi koulutukseen sekä täydennyskoulutuksen tarjoamiseksi virassa oleville poliiseille on jo käynnissä. Hän uskoo koulutukseen ja hyvän esimiestoiminnan voimaan asenteiden muuttamiseksi poliisin sisällä.

Muutos on hidasta

Saako Suomessa kritisoida poliisia?

Keskustelin Rantaeskolan kanssa siitä, miten poliisin instituutiossa koetaan nykytilanne. Hän on jo vuosikymmenten aikana saanut erilaisissa tehtävissään rikosprosessin eri puolilla sekä nykyisessä yliopettajan roolissa nähdä muuttuvan maailman vaikutukset poliisin toimintaan ja koulutukseen.

Feministinen aktivistiyhteisö Cult Cunth on järjestänyt aiemmin naisviha mielenosoituksen Helsingin poliisilaitoksen edessä Pasilassa. Vallarén kertoo, että odotti negatiivisempaa reaktiota ja yllättyi siitä, miten monet ovat kertoneet yhtyvänsä kokemukseen poliisin naisvihamielisyydestä.

”Poliisin työnkuva on muuttunut huomattavasti vuodesta 1999, eli sinä aikana kun olen opettanut poliiseja. Koko yhteiskunnassa on tapahtunut suuria muutoksia sen jälkeen, kun vuonna 1994 silloisesta raiskauksesta poistettiin avioliittoa koskeva rajaus ja raiskaus avioliitossa tuli rangaistavaksi.”

Kysyin Vallaréniltä millaiset odotukset hänellä on Suojele Älä Syyllistä -kansalaisaloitteen suhteen, sekä laajemmin yhteiskunnan ilmapiirin muutoksen mahdollisuudesta:

Rantaeskola kertoo kokevansa urallaan itse puuttumisen sukupuolittuneeseen väkivaltaan eri toimijoiden taholta erityisen tärkeäksi kysymykseksi. Hän toimi lähes kymmenen vuotta asianajotehtävissä opettamistyön ohella, muun muassa seksuaalirikosten asianomistajien avustajana. Hän kertoo siirtyneensä nykyiseen yliopettajan rooliin, koska näki sen mahdollisuutena kehittää toimintaa heti rikostutkinnan alkulähteellä.

”Opettajana näen muutoksen nuorissa, että esimerkiksi tunnetaitojen osaaminen on ihan eri tasolla. Meillä on koulussa, siis yläasteella, pojille semmoinen ”Respektiä seksi kirja” mitä monet pojat haluaa lukea koska kaikki seksiin liittyvä kiinnostaa ja sitten ne lukee siitä ja saakin tietoa suostumuksesta, kunnioituksesta ja vastaavista asioista. Niin olen kyllä toiveikas ja uskon että tässäkin on luonnollinen siirymä kun yhä enemmän ihmiset ymmärtävät asian vakavuuden ja kasvatamme lapsia uuteen maailmaan, ja ehkä toivottavasti kapitalismi kaatuu.”

Vaikka uskon Rantaeskolan vilpittömyyteen, jään pohtimaan onko sukupuolittunut väkivalta kuitenkaan riittävän vakavasti otettu kysymys läpi poliisi-instituution. Suomessa poliisit, syyttäjät tai tuomarit eivät lähtökohtaisesti erikoistu, joten jokaisen oletetaan osaavan käsitellä kaikenlaisia rikoksia.

Poliisiammattikorkeakoulun yliopettaja Satu Rantaeskola on kirjoittanut Karhun artikkelille vastineen, jonka löydät verkkosivujemme (groteski-magazine.fi) kautta.

GROTESKI 2/2022

PIIKKI LIHASSA TEKSTI: JESSICA PYÖRIÄ

TEKSTI: ROSA KAIMIO KUVITUS: MAIJA HARJU

ON MEILLÄ KYLMÄ, HASSU KIELI JA IIVO NISKANEN Viisi asiaa, jotka olen oppinut Suomesta ja suomalaisuudesta ei-suomalaisilta vaihtoopiskelijoilta Hollannissa. Suomalaisella ei saa olla kylmä. Oli toki hieman nöyryyttävää, että hampaani kalisivat kerran viiden asteen lämpötilassa. Sehän on melkein jo juhannussäätä. Suomen kieli kuulostaa hassulta. Voisinpa laittaa tähän ääninäytteen siitä, miten norjalainen ystäväni kieltä imitoi. Sen kuultuani en ole enää itsekään varma, kuulostanko oikeasti hieman erikoiselta versiolta Tiuhdista ja Viuhdista. Suomalaisten uskomus siitä, että joulupukki asuu Korvatunturilla on mukamas väärä. Haluaisin näiltä skeptikoilta selityksen sille, miksi kuitenkin joka joulu näemme televisiosta joulupukin lähtevän matkaan kyseiseltä tunturilta?

urinko paistaa siniseltä, pilvettömältä taivaalta. Perkele. Mielessä on vain yksi, syyllistävä ajatus: ”Sinun pitää mennä ulos nauttimaan, nyt kun on kerrankin näin hieno sää”. (Aivan sama, onko huomenna ihan yhtä hieno sää, nyt pitää mennä ulos.) Tiedättekö mitä. En aio mennä. Tässä on eilen aloitetun sarjan toisen kauden kolmas jakso menossa, ei pysty nyt. Antakaa mun maata sängyssä yöpuvussa kunnes aurinko on laskenut. Nousee mokoma kuitenkin huomennakin, ja kyllä ennemmin tai myöhemmin tulee taas hieno sää. Katsotaan sitten, josko silloin kerkeäisi lähteä ulos.

Yllättävän moni ei tiedä, että Suomessa puhutaan myös ruotsia. Toisaalta ensimmäinen asia, mitä eräs norjalainen minulta kysyi oli, että osaanko ruotsia. Iivo Niskanen on kova tyyppi, mutta suomalaisten kannattaisi kuitenkin pitäytyä jääkiekossa. Sydämellisin terveisin, hiihtohullut norjalaiset.

GROTESKI 2/2022

TEKSTI: MILLA PIRTTILAHTI

MONARKIAN EPÄVARMA TULEVAISUUS

ISOSSA-BRITANNIASSA Kuninkaalliset ovat hallinneet Iso-Britanniaa vuosisatojen ajan. Nyt maan kuningashuone on kuitenkin lähestymässä käännekohtaa ja monarkian jatkuminen on spekulaatioiden kohteena.

un Iso-Britannian kuningatar Elisabet II vetäytyi vuoden 2021 loppupuolella hetkeksi aikaa edustustehtävistä terveyshuolien vuoksi, alkoi sosiaalisessa mediassa kohista. Jouluun mennessä villeimmät salaliittoteoreetikot spekuloivat jo, että 95-vuotias kuningatar olisi kuollut ja että hovi pyrkisi salaamaan asian helmikuun kuudenteen päivään saakka, jolloin Elisabetilla tulisi täyteen 70 vuotta vallan kahvassa tehden hänestä samalla Iso-Britannian historian pitkäaikaisimman hallitsijan. Salaliittoteoriat eivät tälläkään kertaa käyneet toteen, vaan kuningatar nähtiin edustustehtävissä taas pian sairauslomansa jälkeen ja hänet voitiin todistetusti tituleerata maan historian pisimpään vallassa olleeksi hallitsijaksi. Tästä huolimatta monarkian tulevaisuus vaikuttaa nyt epävarmemmalta kuin pitkään aikaan. Länsimaisten demokratioiden heikentyminen on puheenaiheena ollut jo pitkään ajankohtainen ja erityisesti Ukrainan sota on viime aikoina nostanut pintaan puheita länsimaisen demokratian puolustamisen tärkeydestä. Huoli demokratian kehityssuunnasta asettaa keskiöön autoritaaristen valtioiden ja enemmän tai vähemmän vapaiden demokratioiden välisen suhteen. Tästä huolimatta huomattava osa maailman valtioista on kuitenkin edelleen samalla perustuslaillisia monarkioita. Pohjoismaiden joukosta Suomi ja Islanti erottuvat kuningashuonetta vailla olevina poikkeuk-

sina Ruotsin, Norjan ja Tanskan rinnalla. Aikoinaan kuninkaan valta saatettiin yksinkertaisesti oikeuttaa toteamalla, että jumala on valinnut hallitsijan kansan johtajaksi. 2020-luvun maallistuneessa Euroopassa on kuitenkin vaikea löytää yhtäkään pätevää syytä sille, miksi yksilön syntyperän pitäisi oikeuttaa edes seremonialliseen valtionpäämiehen rooliin. Ajatus kuninkaallisuudesta kiehtoo ihmisiä yhä viihteen tasolla – vuonna 2021 julkaistu ruotsalaisen teiniprinssin elämää käsittelevä draamasarja Young Royals on osoitus tästä. Netflixissä julkaistu fiktiivistä kuningasperhettä seuraava sarja saavutti välittömästi kansainvälisen kulttimaineen. Fiktiivisten tv-sarjojen tarjoaman viihteen ja draaman ulkopuolella ajatus nykyaikaisesta monarkiasta tuntuu kuitenkin vähintäänkin absurdilta. Ulkopuolisen silmin katsottuna Britannian hovissa vaikuttaisi odottavan nyt valmiina kaikki ainekset lähitulevaisuuden katastrofia varten. Spekulaatiot kuningattaren voinnista ovat vähitellen voimistuneet siitä asti, kun hänen puolisonsa prinssi Philip menehtyi vuoden 2021 huhtikuussa. Kuningattaren jälkeen seuraavana kruununperimysjonossa on heidän nyt 73-vuotias poikansa Charles, joka on ohittanut Britannian kansallisen eläköitymisiän jo seitsemällä vuodella. Lisäksi julkisuuden hahmona Charlesia voidaan pitää hyvin hajuttomana ja mauttomana suuren yleisön muistaessa hänet korkeintaan edesmenneen prinsessa Dianan pettämisestä. Dianan traagiseen kohtaloon kytkeyty-

vää prinssi Charlesin mainehaittaa voidaan kuitenkin pitää pienenä suhteessa hänen pikkuveljeensä, Jeffrey Epsteinin kanssa kaveeranneeseen prinssi Andrew’hun, jota vastaan nostettiin viime vuonna syyte vuosituhannen vaihteessa tapahtuneesta 17-vuotiaan tytön toistuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Viimeisimpien tietojen mukaan Andrew olisi välttämässä oikeudenkäynnin suostuttuaan sopimukseen, jossa hän maksaa väitetysti hieman yli 14 miljoonan euron korvaukset rikoksistaan. Tästä huolimatta on ilmiselvää, että seksuaalirikollisena pidettyä prinssiä ei haluta enää osaksi kuningashuonetta. Andrew’n rikokset ovat valtava mainehaitta hoville ja se, miten kuningasperhe tulee lopulta käsittelemään tilanteen tulee vaikuttamaan suuresti niin ikään koko hovin suosioon kansan keskuudessa. Kuningasperheen nuorempaan ja aikuisikäisille samastuttavampaan sukupolveen kuuluvat puolestaan prinssit William ja Harry. William on tällä hetkellä toisena kruununperimysjärjestyksessä, mutta 39-vuotiaan Williamin valtaannousun on vaikea kuvitella tapahtuvan lähitulevaisuudessa hänen 73-vuotiaan isänsä odottaessaan yhä omaa valtakauttaan. Myöskään Williamin viimeaikainen kuninkaallinen kiertue Britannian Kansainyhteisön maissa ei sujunut hovin toiveiden mukaisesti, sillä se herätti laajaa negatiivista mediahuomiota paikallisten asukkaiden kuninkaallisia vastustavien mielenosoitusten myötä ja Williamin epäonnistuessa Iso-Britannian orjuuden historian tunnustamisessa kiertueella pitämässään puheessa. Kynttilänä kakun päälle Kansainyhteisöön kuuluva Jamaika ilmoitti kiertueen aikan aikovansa hankkiutua eroon kuningatar Elisabetin asemasta Jamaikan valtionpäämiehenä. Jos muussa ei ole tarpeeksi horjuttamaan monarkian asemaa, on tänä vuonna myös määrä ilmestyä Yhdysvaltoihin muuttaneen ja kuninkaallisista velvollisuuksista luopuneen prinssi Harryn elämäkerta, jossa hän aikoo kertoa elämästään kuningasperheessä. Viime vuonna Harry ja hänen puolisonsa Meghan Markle paljastivat julkisuudessa kärsineensä kuningasperheessä heidän omaan perheeseensä kohdistuneesta rasismista ja mielenterveys-

ongelmien vähättelystä. Kaiken kaikkiaan tilanne ei siis näytä hyvältä kuningasperheen seuraavankaan sukupolven kannalta – ainakaan hovin näkökulmasta katsottuna. Ilmiselvältä vaikuttava ratkaisu nykytilanteessa olisi perustuslaillisesta monarkiasta luopuminen. Poliittisesti tämä ei toisi varsinaista muutosta Iso-Britannian politiikkaan, sillä monarkin rooli on tälläkin hetkellä epäpoliittinen ja politiikkaan osallistumista ei pidetä soveliaana kuningasperheen jäsenille. Kuninkaista ja kuningattarista pääministeriin siirtyminen ei olisi myöskään kulttuurisesti mahdottoman iso harppaus, sillä Britannian pääministerit kasvavat jo nyt samoissa sosiaalisissa ympyröissä kuninkaallisten kanssa. Prinssit William ja Harry kävivät 13–18-vuotiaina koulunsa maineikkaassa poikien sisäoppilaitoksessa Eton Collegessa. Iso-Britannian historian 55 pääministeristä 20 ovat Etonin kasvatteja. Sekä maan nykyinen pääministeri Boris Johnson että vuosina 2010–2016 pääministerin virkaa pitänyt David Cameron ovat Etonin entisiä oppilaita. Cameronin ja Johnsonin välissä maan pääministerinä toimi Theresa May, joka ei naisena olisi voinut käydä koulua pelkästään poikia oppilaikseen hyväksyvässä Etonissa. Tästä huolimatta maan kuninkaalliset ja poliittiset johtajat saavat jo nyt alun uralleen samoista eliittiin kuuluville suunnatuista oppilaitoksista, jolloin seuraavaksi askeleeksi jäisi vain pääministerin tehtävien täydentäminen nykyään kuningasperheen jäsenille kuuluvilla edustustehtävillä. Toisaalta monarkian juuret juontuvat syvemmälle ja ovat tukevammin maassa kiinni, kuin mitä Suomesta katsottuna saattaa käsittää. Hovin hallintakoneistolla on yhä tiukka ote valtiostaan ja kansastaan ja myös itse hovin jäsenet ovat pysyvää laatua – nykyisen kuningattaren äiti eli yli satavuotiaaksi vielä viisikymmentä vuotta sen jälkeen, kun hänen oma puolisonsa oli menehtynyt. Tästä huolimatta Iso-Britannian monarkia on nyt kenties modernin historiansa merkittävimmässä käännekohdassa kuningasperheen kannalta epäedullisten muutosten tuulien puhaltaessa hovissa. Muutos itsessään on vääjäämätöntä – kysymykseksi jää vain se, onko aikataulussa kyse muutamista vuosista vai parista vuosikymmenestä.

GROTESKI 2/2022

GROTESKI GROTESKI2/2022 2/2022

TEKSTI: VERTTI LAHDENVIRTA KUVA: LYYDIA LAUKKANEN

POHJOINEN HOSPILITEETTI -JUOMA Oletko aina haaveillut internationaalista ilmapiiristä olohuoneessasi? Oheisella reseptillä voit nyt nauttia sinivalkoisten siipien tuomasta atmosfääristä ilman pelkoa kanssaopiskelijoiden tuomitsevista katseista. Lisää vain tärinä, kuivuus ja pienen pienet annokset mautonta ruokaa!

POHJOINEN HOSPILITEETTI –JUOMA 0,5dl kallista samppanjaa 1dl Marlin mustikkamehua Mustikoita Jäitä Ohje: sekoita ainekset keskenään haluamassasi järjestyksessä ja nauti mahdollisimman kalliin näköisestä lasista. Koska to travel is to live, love, laugh

GROTESKI 2/2022

TEKSTI: JOONAS KALLONEN

#2 Vastustus. ‘’Ei natseja Helsinkiin, ei natseja mi-

#HENGELLISYYKSIÄ 1-4 #1 Instagram-stoorit. Instagram-stoorit ovat

mielenkiintoisempi ilmiö kuin NFT:t, metaverse ja vegaaniset nahkakengät yhteensä. Muutaman sekunnin pituiset tarinat ovat digitaalista ilmiötaloutta parhaimmillaan: vauvoja, poliittisia kannanottoja, ekofeministisiä analyysejä, pierumeemejä, myyntikampanjoita, optimismia ja misantropiaa miniatyyriannoksina, saatavilla nyt ja huomenna, läsnä aina ja ikuisesti. David Foster Wallace kirjoitti romaanissa Infinite Jest elokuvasta, joka on niin viihdyttävä, että sitä katsovat menettävät halunsa tehdä mitään muuta. Kuluttajat passivoituvat vihanneksen tasolle aivojen kietoutuessa lopullisesti elokuvan tarjoaman viihteen ympärille. Stoorien selaaminen on vastaava koukku, verraton aivojen kutittelija ja kriittisen ajattelukyvyn tappaja. Kun olen selannut kaikkien seurattavien stoorit loppuun, olo on kuin päähän olisi lyöty tylpällä esineellä. Identiteettini on liudentunut, en enää ole yhtä tarkkarajainen kuin ennen. Tarinat siirtyvät eteenpäin sekunnissa niin, että ehtii vain nopeasti hahmottaa ensimmäisen kuvan. Kun tarinoita on satoja, voi näpytellä minuuttien ajan omakuvia, maisemia, kokemuksia, hetkiä elämistä. Kun näpyttelyä on jatkunut yli viisi minuuttia, mieli alkaa rauhoittua, tyhjentyä ajatuksista, muuttumaan kammioksi, joka vastaanottaa loputonta kuvavirtaa. Kuin selaisi televisiokanavia, joista jokaisella on esillä kokonainen elämä toiveineen ja pelkoineen. Pikkuhiljaa en ole enää minä, en ole Helsingissä, olen kaikki ihmiset ja olen kaikkialla maailmassa. Stoori, stoori, stoori. Hetki kerrallaan eteenpäin, elämästä toiseen. Jossain digitaalisen kuvavirran takana on koko maapallon peittävä metatodellisuus ja sen aaltojen hyökyminen. Kun aaltoihin uppoaa pää edellä, kokemus on #hengellinen.

hinkään!’’ Sanat pyörivät kehää Töölön kaduilla. Kulkue etenee pakkasessa ja pimeässä kohti Hietaniemeä. Viimeiset kaksi vuotta olen tottunut työskentelemään ja opiskelemaan kotoa käsin. Usein kumppani on arkipäivän ainoa ihmiskontakti, kavereita näkee vasta viikonloppuna. Mielessä pyörii usein, että tämä on aina ollut kapitalismin märkä uni, järjestelmän todellinen täydellistymä ja historian loppu: jokainen työskentelee kotona irti muista, itse kulutusvalinnoilla rakentamassaan kuplassa, yhteydessä ulkomaailmaan vain erilaisten alustojen kautta. Kanssakäyminen tapahtuu digitaalisesti, kuvaan tunteitani giffeillä ja itse muokkaamillani meemeillä ja kun joku toteaa ettei tämä ole luonnollista kommunikaatiota, kysyn ‘’miksei’’ ja ‘’eikö kaikki mitä ihmiset tekevät ole lopulta luonnollista jos ihmiset tekevät niin vapaaehtoisesti’’ ja ‘’eikö kehityksen vastustaminen ole vähän itsetuhoinen projekti’’. Sen jälkeen kadun sanomisiani ja myönnän, että tämä tuskin on luonnollista ja tilaan Woltilla ruokaa, jonka kasvottomaksi ja nimettömäksi jäävä kuski jättää hiljaa oveni taakse. Joulukuussa menen mielenosoitukseen. Kuljemme Kampista Töölöön blokkaamaan kansallismielisen kulkueen reitin. Joku huutaa megafoniin: ‘’Alerta, alerta antifascista!’’ Ilta on jäätävän kylmä, en tunne sormiani. Silti tuntuu hyvältä olla ihmisten keskellä, velloa osana massaa. Vaikka ihmiset mulkoilevat toisiaan kuten ihmisillä on tapana, kilpailu asetetaan hetkeksi sivuun, sillä kaikkia yhdistää sama vihollinen. ‘’Poliittinen subjektius rakentuu vastakkainasettelusta’’, artikkelissa sanotaan. Olen mustiin pukeutunut ja muodoton, hahmoton kasa lämpöä keskellä kulkuetta. Kun avaan suuni huutoon, ulos tulee samanlaisissa kulkueissa ympäri maailman kuultuja sanoja ja äänteitä. Minut on hetkeksi poistettu lokerostani kaupungin asuinlokerikoisssa ja ankkuroitu elävien kehojen keskelle, jotka yrittävät pusertaa vastavoimaa kumoon, pois silmistä ja julkisesta keskustelusta. Kokoonnumme tämän hetken äärelle vuosittain, kuten ennen kokoonnuttiin kirkkoon. Hajaantumisia ja kotiin palaamisia helpottaa ajatus toistuvuudesta, poliittinen mielenilmaus on joka vuosi toistettava rituaali, viimeinen elonmerkki ennen joulukoomaa. Kokemus on #hengellinen.

#3 ASMR. Videosarja käsittää kaksikymmentä erilaista

ASMR-kokemusta. Tarkoitus on tarjota mahdollisuus tutustua erilaisiin ASMR:n lajeihin. Videot vastaavat eri aistitarpeisiin: kuuloon, näköön, kosketukseen. Nainen syö kurkkua herkästi ääntä poimivan mikrofonin edessä. Miehen kädet järjestelevät työkalulaatikkoa. Sivellin laskeutuu hitaasti selän ihoa pitkin. Pikkukivet rapisevat toisiaan vasten. Syyslehdet rahisevat vaelluskengän alla. Pankkivirkailija laskee seteleitä. Nainen tamppaa mattoa ultrahidastuksella. Jäntevät sormet paukuttelevat kuplamuovia. Korkokengän korko murskaa hedelmiä. Aistivoimaisuus on digitaalista kaupankäyntiä, uusi niche, tarve, jonka täyttämiseksi ihmiset valmistavat tuntikaupalla sisältöä. Stimuloivat ja rauhoittavat aistielämykset auttavat sietämään monotonista ja enenevässä määrin aineetonta tietotyöläisen arkea. Ne ovat tuutulauluja aikuiselta ihmiseltä toiselle, hetkellinen paluu kehoon ja sen tarpeisiin. Ne puhkaisevat ykkösten ja nollien täyttämän vuorovaikutuksen maailman kanssa ja muistuttavat, että meillä on hermosto, joka reagoi vahvasti mitä erilaisimpiin ärsykkeisiin. Esimerkiksi go -lautapelissä käytettävät pelimerkit, liuskekivestä ja simpukankuorista valmistetut hiotut kivet, päästävät yhteen iskeytyessään äänen, joka saa ihoni kananlihalle. Kuorimisvideot taas saavat minut inhosta sykkyrälle. Työkalulaatikon järjesteleminen tekee olosta rauhallisen, kuin jokin suurempi voima pitäisi kämmenellään. Venäjä hyökkää Ukrainaan, markkinatalous on uuden kriisin partaalla ja Oscar-gaalassa juontajaa lyödään kasvoihin, mutta työkalut ovat järjestyksessä ja hetken verran maailma tuntuu helposti haltuun otettavalta kokonaisuudelta. Tunnin pituinen video vesiputouksesta hypnotisoi käyttäjän tasaisella pauhullaan. Voi lähes haistaa veden ja tuntea pisarat ilmassa. Hetken katsoja on läsnä, ei ajattele vaan aistii, ja aistikokemuksesta tulee identiteetin sisältö: minä = aistikokemus. Kokemus on lähes #hengellinen.

#4 Musiikki. Kuorolaulu on paras sosiaalisen kans-

sakäymisen muoto vuonna 2022. Äänet lomittuvat ja limittyvät, yhdistyvät, nostavat ja laskevat toisiaan. Sopraano, altto, basso, baritoni. Kaikilla on tehtävä kokonaisuudessa. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Tämä on se mitä yritysmaailmassa kutsutaan synergiaksi: yritysfuusiossa korostetaan kuinka lopputuote on jotain suurempaa ja eteerisempää kuin pelkkä toisiinsa kietoutuvien taloudellisten yksikköjen summa. Samoin kuorolaulussa jokainen tuijottaa omaa partituuriaan, keskittyy omaan suoritukseensa, ollen silti osa suurempaa äänten kokonaisuutta. Kuoronjohtaja on ainoa, joka hahmottaa kokonaisuuden ja ohjaa sitä turvallisella, varmalla otteella. Kristillisessä kontekstissa kuorolaulu on vertauskuva ihmiskunnasta, jota ohjaa ylimaallisen voiman näkymätön käsi. Temppeliaukion kirkon akustiikka tukee erinomaisesti kuorolaulua. Ääni kimpoilee seinistä ja katosta. Kovilla penkeillä istuminen ei haittaa, sillä musiikki nostaa takapuolen muutaman sentin tuolin pinnan yläpuolelle. Puhelinta tuijottavat saavat pahoja katseita. Tänne tullaan lepäämään. Kun hermosto on repaleinen lakana tuulessa, kun keskittymiskyky on tuhat mustaa marmorikuulaa jotka juoksevat kukin omaan suuntaansa, on pakko paeta hetkeksi puisille penkeille ja vain kuunnella. Täällä mennään musiikin rytmissä. Hitaasti arkiset ajatukset painuvat taka-alalle, jättäen tyhjää jauhavan koneen. Ajatukset korvautuvat musiikin ehdottamilla aihioilla, kuten ‘’maailmassa on myös kauniita asioita’’ ja ‘’hieno loppunostatus’’ ja ‘’säveltäjä on ollut liekeissä’’ ja ‘’ehkä kaikki järjestyy’’. Kokemus on ennen kaikkea #hengellinen.

GROTESKI 2/2022

“Vedessä itsessään ei ole mitään väriä. Se saa värinsä maailmasta, taivaan heijastumista, ympäristöstä; vesi ei ole koskaan vain vettä.” 46