GROTESKI 4/2021 RAUHA by Groteski

4/2021

RAUHA

Kuvittajat ja kuvaajat: Nelli Honkela Vera Lampila Anna Kananen Krista Karhu Roosa Kontiokari Heidi Puomisto Inka Salminen Anni Takanen Emma Viitanen Julkaisija: Media ry Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijat

Päätoimitus: Krista Karhu krista.karhu@helsinki.fi Emma Viitanen emma.viitanen@helsinki.fi AD Inka Salminen inka.salminen@aalto.fi Instagram: @inkerikinkeri

Yhteystiedot: groteski.lehti@gmail.com www.groteski-magazine.fi Paino: Instagram: @groteskilehti Picascript Twitter: @groteski

Kiitokset: Kaikki, jotka Groteskia tekivät ja lukivat Zoom, joka mahdollisti transatlanttisen tekemisen Journalistiliitto ja YKA, jotka uskoivat opiskelijajournalismin voimaan Media ry, jonka tukeen voi aina luottaa <3

Groteski-toimikunta: Rosa Kaimio Anna Kananen Lyydia Laukkanen Rosa Lehtokari Pilvi Nikarmaa Netta Pasuri Heidi Puomisto Antti Putila Anni Rossi Leo Taanila Iina Vaaranen Levikki: 150 kpl Paperit: Edixion 100g Edixion 170 g

Groteski saa HYY:n järjestölehtitukea vuonna 2021.

Kirjoittajat: Vera Lampila Janne Lodewijks Rosa Kaimio Lotta Kallio Joonas Kallonen Anna Kananen Elisa Kauppinen Krista Karhu Joakim Kullas Ripsa Niemi Pilvi Nikarmaa Leo Taanila Emma Viitanen

Sisällysluettelo Pääkirjoitus........................................................4 Kolumni: Maailma ilman hävittäjiä............5 Maaseudun rauhaan...................................6–9 Kuka luulet olevasi, Laura Kankaala?........................................10–15 Kuinka monta sukupolvea rauha maksaa..........................................................16-21 Rauhallisimmat opiskelupaikat kampuksella..............................................22-23

Etiopia ajautui koston kierteeseen – etninen väkivalta repii maata hajalle............................................24-27 Mediapalsta: Erottamattomat – media ja politiikka..................................28-29 Rauhaa ilman rauhaa.............................30-33 Haaveilen, pelkään, kiipeän................34-36 Gallup..................................................................37 Piikki lihassa....................................................38 Sanahelinää......................................................38

Tälle vuodelle toivomme kehorauhaa Teksti: Emma Viitanen ja Krista Karhu Kuva: Martta Kallionpää

New year, new me. Lupaukset, jossa uusi vuosi päätetään aloittaa kuntoillen ja keventäen ovat varmasti jokaiselle meille tuttuja. Ellemme ole itse niitä tehneet, joku lähellämme on. Vielä joulun alla lehtien sivuilla vilahtelee toivomuksia siitä, ettei ruokailua kommentoitaisi ja tätä myötä arvioitaisi, mikä on ”oikein”, ”hyvää” ja ”ansaittua”. Uuden vuoden ”uusi minä” -retoriikka tuntuu kuitenkin pitävän pintansa vahvasti. Yhdysvaltalainen YouGov-yritys on tutkinut amerikkalaisten uudenvuodenlupauksia vuodelle 2022. Suosituimpana lupauksena on terveellisempi elämäntapa, jota 23 prosenttia kyselyyn vastanneista tavoittelee tänä vuonna. Toisena tuli henkilökohtainen kehitys sekä onnellisuus, joka oli 21 prosentin tavoite. Kolmantena oli painonpudotus, jota 20 prosenttia vastanneista toivoo tulevalta vuodelta. Painonpudotuksen taakse jää esimerkiksi eteneminen uralla, kuntoilu sekä ihmissuhteiden parantaminen. Käsitykset terveestä kehosta pyörivät usein juuri painon ympärillä. Televisiossa pyörii useita laihduttamisen ympärille rakennettuja ohjelmia ja lehdistä löytyy ainakin kerran viikossa vinkkejä painonpudotukseen. On totta, että uusi vuosi tarjoaa symbolisen mahdollisuuden muutokselle. Mennyt jää taakse, katse suun-

nataan tulevaan. Samoin on selvää, että jokainen tekee sellaisia lupauksia uudelle vuodelle kuin haluaa. Me haastamme jokaisen kuitenkin pohtimaan, voisiko tälle vuodelle luvata kehorauhaa paitsi omaan, myös muiden arkeen. Kaikki lähtee siitä, että näkee oman kehonsa arvokkaana ja kauniina. Se ei ole aina helppoa – mekin olemme vielä matkalla kohti tätä. Uudenvuodenlupaus ”uudesta minusta” voisi kuitenkin ulottua siihen, että pureudumme omiin asenteisiimme koskien erilaisia kehoja. Omaa ja muiden. Jokaisella on oikeus kehorauhaan ja meillä kaikilla on suuri vaikutus sen syntymiseen. Me lupaamme haastaa itseämme ja ajatusmallejamme tänä vuonna. Uusi vuosi, uusi minä -hengessä. Vuoden 2021 viimeisessä Groteskissa käsitellään rauhaa. Elisa Kauppinen haastattelee Kuka luulet olevasi? -palstalla ammattihakkeri Laura Kankalaa. Lotta Kallio pohtii sivuilla 16–21, kuinka monta sukupolvea rauhan hinta vaatii. Rosa Kaimio kirjoittaa sivuilla 6–9 taas siitä, kun kaupungin hulina vaihtuu rauhallisempiin maisemiin. Vera Lampila selvittää sivuilla 22–23 kampuksen rauhallisimmat opiskelupaikat. Uudenvuoden muutoksia edustaa myös Groteskin vaihtunut päätoimitus. Toivotamme Agnesille, Elisalle, Emilialle ja Lyydialle röyhkeää, rietasta ja relevanttia vuotta. Samalla haluamme syvästi kiittää kaikkia teitä, jotka vietitte aikaa lehtemme parissa vuonna 2021. (Keho)rauhaa ja rakkautta, nyt ja jatkossa.

Maailma ilman hävittäjiä Teksti: Janne Lodewijks Kuvitus: Heidi Puomisto Väkivalta on monen sorretun ihmisen ainoa vaihtoehto taistella sortajaa vastaan. Walter Rodney tiesi jo vuonna 1969, ettei orjan väkivaltaa vapautuakseen kahleistaan voida millään standardeilla verrata siihen väkivaltaan, mitä orjan omistaja on häneen kohdistanut. Suomalaiset eivät kuitenkaan ole sorrettu kansanryhmä, joten miten me voimme oikeuttaa sotakoneistomme? Helsingin Sanomien pääkirjoitus totesi 3. joulukuuta 2021: ”Venäjä yrittää rajoittaa Suomen suvereniteettia, vapautta tehdä omia turvallisuuspoliittisia päätöksiä. Sitä Suomen ei tule hyväksyä”. Hesarin päätoimitus on siis valinnut vihollisensa. Kaikki me muut haluamme rauhaa. Emme välttämättä pikkuporvarillista rauhallisuutta, nukkuvaa, puolikuollutta elämää, vaan vapautta väkivallan pelosta. Jonkun isovanhemmat osaavat kertoa millaista on olla sodassa, joku ehkä tuntee sotaalueilta tulleita. Toiset arvostavat rauhaa enemmän kuin toiset. Kaikilla on kuitenkin jaettu näkemys siitä, että ei halua itse olla sodassa. Miksi haluamme sitten tukea sotimista ja järjestelmää, joka pitää yllä sodan mahdollisuutta? Sotavoimamme saavat vapaasti tuottaa alaikäisille suunnattuja taistelukenttävideoita ja haastaa armeijan vallasta puhuvat toimittajat oikeuteen. Suomi oli 20 vuotta Naton kanssa harjoittelemassa tappamista Afganistanissa ja tätä kehdataan kutsua ”rauhanturvaamiseksi”. Suomi tekee historiansa suurimman asekaupan ja ostaa hyökkäämiseen tarkoitettuja hävittäjiä, sekä käy asekauppaa miehittäjävaltio Israelin kanssa. Suomen valtio on valinnut puolensa eikä esimerkiksi ilmatilaloukkauksiin vastata diplomatialla, vaan sotilaallisen toiminnan lisäämisellä.

Meidän poliittiseen mielenmaisemaamme vaikuttavat maailman tapahtumat. Kun ”jännitteet Itämerellä kasvavat”, keskustelemme puolustuskyvystä ja -budjetin lisäämisestä. Kuin keskustelusta olisi tarkoituksella jätetty pois se tosiasia, että meidän reaktiomme vaikuttaa myös siihen, mitä maailmalla tapahtuu. Kun maalaamme uhkakuvia ja pidämme yhä enemmän sotimisharjoituksia, ei ole enää selvää, kuka oikeastaan aloitti. Monet ”tolkun ihmiset” kysyisivät tässä kohtaa, mitä sitten tehdään kun vihollinen yllättää. Jos kysymystä pysähtyy hetkeksi miettimään, korvaan särähtää sana ”vihollinen”. Määritämme itse, kuka on vihollisemme. Ketä pelkäämme ja ketä kohti olemme valmiita ampumaan. Kriittiset militarismitutkijat, kuten Cynthia Enloe, ovatkin valottaneet meille sitä, kuinka paljon tietoista työtä, propagandaa, vaaditaan näiden viholliskuvien luomiseen ja ylläpitämiseen. Kapitalismin toimintalogiikka edellyttää kilpailua myös sotavoimien välillä. Tätä logiikkaa pitää vastustaa ja se edellyttää irtisanoutumista vallitsevista ajatusmalleista. Keskustelu pitää osata kääntää siitä, mitä pelkäämme siihen, mikä on oikein. Haluamme maailman ilman hävittäjiä, joten emme enää voi kuunnella setämiehiä, jotka kutsuvat itseään realisteiksi.

Maaseudun rauhaan? Teksti: Rosa Kaimio Kuvitus: Roosa Kontiokari Kaupungistuminen on megatrendi. Näin on opetettu niin kauan kuin jaksaa muistaa. Maaseutu tyhjenee nuorista, jotka muuttavat palveluiden ja työpaikkojen perässä urbaaneihin keskuksiin. On ennustettu, että 2040-luvulla ainoastaan pääkaupunkiseutu sekä Turun ja Tampereen alueet kasvavat selvästi väestöltään. Mutta onko tälle ilmiölle myös vastavoima? Kun korona iski ja etätöistä sekä -opiskelusta tuli hallitseva arjen toimintamuoto, mietittiin, alkaako tästä uusi maaseudun nousu: ihmiset suuntasivat mökeilleen tekemään etätöitä rauhassa ja kotimaan matkailu, eritoten Suomen luontokohteet, kokivat valtavaa kiinnostuksen kasvua. Pinnalla ovat olleet myös jo jonkin aikaa niin sanotun hitaamman elämisen ja kuluttamisen trendit kuten downshiftaus ja degrowth. Sittemmin lehdistä on voinut lukea juttuja siitä, kuinka kaupungissa asuneet ihmiset ovat koronan keskellä pysähtyneet ja tajunneet kaipaavansa pienemmän paikkakunnan elämää. Usein näissä tarinoissa luonnonläheisyydellä sekä hitaammalla elämäntyylillä on ainakin jokin rooli. Ehkä on siis aika pohtia, onko maalle muutto ratkaisu rauhan kaipuuseen.

Jonkinlaista muuttoliikettä on selvästi havaittavissa: esimerkiksi Helsingistä muutti vuonna 2020 muualle Suomeen enemmän väkeä kuin sitä saapui kaupunkiin. Yksi Helsingistä väljemmille seuduille muuttaneista on Aamukahvilla-median Henriikka Reinman. Hän on nyt asunut noin vuoden Porvoon saaristossa perheineen. Maaseudulle houkuttelivat juurikin luonto ja rauha: “Halusin olla lähellä luontoa sekä hiljaisuuden ympäröimänä. Pidän luontoliikunnasta ja luonnon kiertokulun ja vuodenaikojen tarkkailusta. Huomasin kaupungin hektisyyden ja kiireen vaikuttavan minuun niin, että hyppäsin helposti siihen mukaan, enkä saanut kierroksia tasattua, sillä olen aistiärsykkeille kovin altis.” Vastakkainasettelu kaupungin ja maaseudun välillä yltyy yleisessä keskustelussa helposti melko kärkkääksi. Siinä missä maaseutuun liitetään rauha, kaupunkeja pidetään kiireisinä paikkoina. Toki asiassa voi ajatella olevan jotain perää: kaupungissa on enemmän ihmisiä ja usein myös enemmän erilaisia menoja, joten monille kertyy kalenteriin paljon tapaamisia joka viikko. Sen sijaan maaseudulla pitkät etäisyydet vaikuttavat menoihin lähtemiseen, ainakin jos puhutaan paikan päällä pidettävistä tapaamisista.

“Jonkinlaista muuttoliikettä on selvästi havaittavissa: esimerkiksi Helsingistä muutti vuonna 2020 muualle Suomeen enemmän väkeä kuin sitä saapui Helsinkiin.“

Kaupunkien tarjoama vilkas elämä on tietenkin monien mielestä yksi kaupungin nimen- omaisista kohokohdista ja syistä hakeutua keskuksiin. Etenkin ydinkeskustan palveluilla on tarjota monille vaikka mitä. Lisäksi tiheään asutut paikat muodostavat monille ikään kuin “julkisen olohuoneen”, jossa tehdä itseään kiinnostavia asioita. Myös Reinman on nauttinut näistä asioista kaupungissa ja silloin tällöin miettii niitä edelleen: “En missään nimessä halua tehdä mitään vastakkainasettelua maaseudun ja kaupungin välille ja viihdyn myös kaupungissa erittäin hyvin edelleen. Erityisesti kaipaan spontaaneita näkemisiä ystävien kanssa, laajaa kahvila- ja ravintolatarjontaa, julkista liikennettä ja sitä, että voi vain mennä luuhaamaan kahvilaan kahvikupin ja leivoksen kanssa tarkkailemaan ihmisiä.” Eivätkä asiat todellakaan ole mustavalkoisia maaseudun ja kaupunkien suhteen; maaseudullakin voi riittää työkiireitä ja pitkät matkat syövät vapaa-aikaa, ja joillekin ratikan kiskojen kilkatus voi olla mieltä rauhoittava asia. Mutta ajatus rauhallisesta ja idyllisestä maaseudusta elää vahvana niin mielikuvissa kuin lomakylien markkinointilauseissakin, joten mistä moinen kahtiajaottelu on sitten niin vahvaksi muodostunut? Yksi iso tekijä on mitä todennäköisimmin luonto ja sen läheisyys sekä monin paikoin koskemattomuus. Luonnossa oleskelu vaikuttaa ihmiseen positiivisesti jo lyhyen ajan jälkeen: alle puolessa tunnissa verenpaine laskee. Luonnonvarakeskuksen mukaan elpymiskokemukset luonnossa ovat voimakkaampia kaupunkien ulkopuolella sijaitsevilla luontoalueilla. Reinmanillekin maaseutu tarjoaa rentoutusta: “On tilaa ja hiljaisuutta, sekä luonto ja meri ihan lähellä. Meille oli tärkeää päästä veden läheisyyteen. Saa olla ihan rauhassa ja nauttia eläin-ten, kasvien, puiden ja muun luonnon ympäröimänä”, hän toteaa omasta asuinpaikastaan maaseudulla.

“Luonnossa oleskelu vaikuttaa ihmiseen positiivisesti jo lyhyen ajan jälkeen: alle puolessa tunnissa verenpaine laskee.“ Luonto maaseudulla ja etenkin pohjoisessa voi nousta entistä tärkeämmäksi asuinpaikkaa valitessa, kun ilmastonmuutos etenee vuosikymmenien saatossa. On ennustettu, että vuosisadan lopussa talvea nykyisessä muodossaan on Etelä-Suomessa tuskin lainkaan. Sen sijaan on pimeyttä ja sadetta, mikä tulee lisäämään myös kaamosmasennusta. Lisäksi tukahduttavan kuumat kesät yleistyvät ja paahdetta on etenkin kaupungeissa, joissa voi olla jopa kymmenen astetta muuta maata lämpimämpää lämpösaarekeilmiöstä johtuen. Tulevaisuudessa maaseutu ja luonto voivat siis merkitä myös rauhaa ilmastonmuutoksen ikävimmiltä vaikutuksilta.

Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisussa vuodelta 2006 rauha puolestaan merkitsee mahdollisuutta irrottautua muista ihmisistä, mahdollisuutta omaan tilaan ja yksityisyyteen. Tässä mielessä ajatus maaseudusta kaupunkia rauhallisempana paikkana on varsin ymmärrettävä: etenkin kaupunkien keskustat tiivistyvät ja kerrostalojen pihat ovat jaettuja. Palvelut keskitetään niin, että niitä käyttää mahdollisimman moni. Mikäli haluaa, etteivät naapurit näe ikkunasta sisään tai edes omalle pihalle, ovat maaseudun pitkät etäisyydet houkuttelevia. Toisaalta Suomen kaupungitkaan eivät ole maailman mittapuulla kovin tiheästi rakennettuja, vaan sisältävät laajoja, väljiä omakotitaloalueita. Kun pohditaan maaseudun rauhallista elämää, on myös otettava huomioon, ketkä sitä tavoittelevat. Tilastojen mukaan maaseutumaisiin kuntiin muuttaa erityisesti eläkeikäisiä ja lapsiperheitä. Sen sijaan itsenäistyvät ikäluokat pyrkivät systemaattisesti maaseudulta pois. Poislähtijöiden joukossa on etenkin tyttöjä ja nuoria naisia. Heidän syitään jättää maaseutu taakseen esiteltiin loppusyksystä 2021 Itä-Suomen yliopiston sosiologian yliopistonlehtoreiden Päivi Armilan ja Mari Käyhkön tutkimuksessa. Aineiston pohjalta paljastui, että monet kokevat maaseudun mahdollisuudet rajatuiksi ja sukupuolinormit ahtaiksi. Erityisesti niille, jotka eivät sopeudu yhteisön odotuksiin, voi maaseutu siis edustaa ahdistavaa ja jopa vihamielistä paikkaa. Tällaisessa tilanteessa suuri ja monimuotoisempi kaupunki voi olla todella houkutteleva ja rauhoittava paikka elää. Maaseudun yhteisöön liitetään muissakin kyselyissä negatiivisia mielikuvia. Esimerkiksi Ylen kartoituksessa vuodelta 2020 jotkut kuvasivat maaseutua tukahduttavaksi ja sisäänpäinlämpiäväksi. Mielikuvissa maaseutu saattaa siis näyttäytyä paitsi ahdistavana myöskin kuppikuntaisena paikkana, mikä varmasti vaikuttaa ihmisten mahdollisiin rauhan kokemuksiin sekä mahdollisiin haaveisiin muutosta maalle tai sieltä pois. Vaikka monella ihmisellä onkin näiden ajatusten taustalla myös oikeita kokemuksia maaseudun ikävästä ilmapiiristä, tulee tätäkin ajatusta ylläpitäessä helposti lisänneeksi maaseudun ja kaupungin välistä vastakkainasettelua. Vaikkakin tällä kertaa niin päin että maaseutu on stressin lähde ja kaupunki se paikka, josta varma onni löytyy.

“Erityisesti niille, jotka eivät sopeudu yhteisön odotuksiin, voi maaseutu siis edustaa ahdistavaa ja jopa vihamielistä paikkaa.“

9 Vaikka edellä mainitut asiat eivät aiheuttaisikaan jollekulle haasteita, ei maaseudulla eläminen silti ole täydellistä zen-tilaa joka hetki ja moisen ajatuksen ylläpitäminen johtaisi luultavasti vain entistä kovempaan stressiin. Ihmisellä tulee aina olemaan jotakin murehdittavanaan, jopa sillä taitavimmalla mindfullnessin harjoittajalla ja kovimmalla luonnossa liikkujalla. Mutta on silti hyväksi jokaiselle tutkiskella omaa elinympäristöään ja mitä siltä kaipaa, sekä pyrkiä rauhoittumaan asuinpaikasta riippumatta. Samalla kannattaa olla tarkkana omista mielikuvistaan maaseudusta ja kaupungista, ettei tule sortuneeksi turhiin vastakkainasetteluihin ja stereotypioihin. Reinman tiivistääkin kokemuksensa maalla asumisesta seuraavasti: “Ei täälläkään pyhimykseksi muutu, eli kiirettä ja stressiä saattaa välillä livahtaa kotiin, vaikka olisikin maalainen. Helposti maaseutu- tai kaupunkielämästä tehdään karkeita jakoa tai olettamuksia, vaikka todellisuudessa sekä maaseutu- että kaupunkielämä on juuri sellaista, millaista asuja siitä itse tekee.”

Kuka luulet olevasi, Laura Kankaala? Teksti: Elisa Kauppinen Kuvat: Netta Pasuri

Luulen olevani Laura Kankaala, hakkeri ja tietoturvaratkaisija. Toisinaan saan etuliitteen valkohattuhakkeri, eli hyvishakkeri, mutta tämä on mielestäni siitä ongelmallinen, ettei jaottelua tarvitsisi tehdä kuin vain hakkereihin ja rikollisiin. Verkkorikollisten kutsuminen pelkästään hakkereiksi vähättelee tehtyjä rikoksia sekä mustamaalaa muita hakkereita.

Tuot monelle mystisenä ja epämääräisenä näyttäytyvää tietoturvaa lähemmäksi ihmistä. Miksi näin? Tietoturva-asiat koskettavat jokaista, vaikka emme kokisi olevamme tietoturvan kanssa jatkuvasti tekemisissä. Työyhteisöissä käytämme tietokoneilla useita tietojärjestelmiä ja vapaa-ajalla jaamme sosiaaliseen mediaan tietoa usein tiedostamatta riskejä. Olin nuorena aina ollut kiinnostunut tietokoneista ja videopeleistä, mutta IT-alaan tutustuin vasta aikuisiällä. Lähipiirissäni ei ollut nuoruudessani ketään, joka olisi työskennellyt IT-alalla, saatika tietoturva-asioiden parissa, joten ala piti löytää itse. Tuomalla työtäni julki toivon lisääväni ihmisten tietoisuutta tietoturvasta.

Opiskelit aiemmin sairaanhoitoa, mutta huoli potilaiden tietoturvasta sai sinut vaihtamaan alaa. Kuinka inhimillistä työtä hakkerointi loppujen lopuksi on? IT-ala nähdään helposti kylmänä, mutta inhimillisyys on itse asiassa olennainen osa sitä. Tietoturvassa on kyse haavoittuvuuksien löytämisestä. Tietotekniikka on ihmisen luomaa, ja sen ongelmat selittyvät yleensä inhimillisillä syillä, kuten laiskuudella. Tietokoneiden takana on aina ihmisen kirjoittamaa koodia, ja ongelmanratkaisua tehdään yhdessä muiden kanssa. Hyökkäyksissä taas pyritään löytämään ihmisten heikkoja kohtia, jotta uhrit saadaan lankeamaan ansaan. Tietoturvaratkaisijana nämä riskit tulee löytää ennen rikollisia.

Hakkerina olet pitkälti itseoppinut. Mikä motivoi opettelemaan tietoliikenteen salat? Tutustuin hakkerointiin ensimmäisen kerran opintojen kautta, ja se näyttäytyi todella siistinä juttuna. Kursseilla tajusin, että hakkerointia voi tehdä myös ammatikseen ja siinä voi asettua “hyvisten” puolelle. Konkreettiset hakkerointitaidot ovat karttuneet vasta alalla, koska oppiminen tapahtuu pitkälti työn ohella. Hakkerointi on minulle nykyään työtä, mikä on osittain hälventänyt glamouria sen ympärillä. Työnkuvaan kuuluu myös paljon muuta kuin itse hakkeroimista.

Elämäntyösi on tehdä internetistä turvallisempi paikka. Miten olet tässä onnistunut? Työ internetin turvallistamiseksi on edelleen kesken, eikä se todennäköisesti ikinä lopu. Tärkeää on, että työstämme sitä niin pitkälle kuin pystymme. Internet, tieto ja järjestelmät pyörittävät elämäämme. Oman selailun lisäksi jopa ruokakaupan järjestelmät sekä julkinen liikenne keräävät meistä digitaalista jälkeä. Tekniikan kehittyminen pitää työn jatkuvana, ja tietoturva onkin usein kilpajuoksua rikollisten kanssa. Itselleen täytyy myöntää, ettei kaikkialle voi ehtiä ensimmäisenä. Työn haasteet ja erityisesti ratkaisujen löytäminen innostavat kuitenkin jatkamaan.

Onko turvallista internetiä edes mahdollista rakentaa? Internetistä on mahdollista rakentaa yhä turvallisempaa. Ero esimerkiksi 2000-luvun netin huijausviesteihin ja viruksiin on jo suuri. Sovellukset ovat nykyään teknisesti parempia ja turvallisempia kuin 20 vuotta sitten. Turvattomuuden ongelmat löytyvät syvältä internetin logiikasta. Tietoturvan jatkuva kehittäminen saattaa tuntua turhalta, jos haavoittuvaisuudet järjestelmissä eivät ole ikinä tulleet ilmi negatiivisesti. Toisaalta järjestelmät voivat olla kehitettyjä turvallisiksi, mutta ihmiset aiheuttavat riskejä itse. Esimerkiksi työpaikalla salasanojen jakaminen byrokratian nopeuttamiseksi voi tuntua kiireessä hyvältä idealta, mutta työssä saatetaan käsitellä hyvinkin arkaluonteista sisältöä, kuten potilastietoja. Tietoturva onkin usein ristiriitaa käytettävyyden ja turvallisuuden välillä. Arjessa verkkohyökkäysten riski ei välttämättä tunnu ajankohtaiselta, mutta todellisuudessa tietoja varastetaan jatkuvasti.

Mikä olisi yksi asia, jonka maailmassa tahtoisit muuttaa? Tahtoisin sosiaalisen median alustojen algoritmeista vähemmän polarisoivia. Suuret tunteet koukuttavat ja siksi alustat käyttävät mielellään esimerkiksi vihaa havaitsevia koodeja. Sosiaalisella medialla olisi kuitenkin erinomaiset valmiudet auttaa rakentamaan siltoja ihmisten välille ja laajentamaan näkökulmia. Toivoisin verkkoympäristöön vähemmän vastakkainasettelua ja enemmän kohtaamista.

Etäaika on siirtänyt elämää yhä enemmän internetiin. Mikä on tietoturvan rooli tulevaisuudessa? Etätyön lisääntyessä tietoturvasta on tullut yhä henkilökohtaisempaa. Työn ja arjen sekoittuessa työläppärillä aletaan helposti harrastamaan omaa selailua, minkä yhteydessä saattaa unohtua, että läppäriltä voi olla pääsy todella arkaluontoiseen materiaaliin. Lisäksi pandemia-aika on lisännyt verkkorikollisuutta. Yhteyksissä ollaan koko ajan, mikä kannustaa tietojenkalastelun lisääntymiseen. Erityisen huolestuttavaa tämä on työläppäreillä.

Mitä uhkia etäaika aiheuttaa tavallisten ihmisten tietoturvalle? Erityisesti tavallisiin ihmisiin kohdistuvat huijaukset ovat korostuneet etäaikana. Investointihuijauksia ja muuta rahankalastelua tapahtuu tällä hetkellä erityisen paljon kryptovaluuttaliikenteessä. “Normikäyttäjien” suurin haaste on tunnistaa ovelat verkkohuijaukset. Internetrikollisuuden lisääntyminen on erityisen harmillinen kehityskulku siten, että internet ja sosiaaliseen mediaan syötetyt tiedot ovat helposti saatavilla. Rikollista työtä voidaan tehdä rauhassa, ja se kohdistuu usein laajoihin verkostoihin yksittäisten ihmisten sijaan. Verkkohyökkäyksiä voi olla myös vaikea havaita siinä missä esimerkiksi fyysiset ryöstöt nähdään heti, eikä niitä voi kohdistaa yhtä aikaa laajoihin väkijoukkoihin.

Tuleeko metaverse siirtämään meidät kokonaan nettiin? Nykyaikainen elämä on jo nyt niin vahvasti netissä, että merkittävät muutokset elämäntapaan eivät ole todennäköisiä. Sosiaalisia suhteita luodaan jo nyt paljon netissä, mutta fyysinen ulottuvuus tulee olemaan myös aina tärkeää. Iso osa sosiaalista käyttäytymistä onkin fyysisen ja verkossa olemisen sekoittuminen kanssakäymisissä.

Pelottaako verkkopalveluntarjoajien keskittyminen samoille toimijoille? Tietääkö Mark Zuckerberg liikaa meistä? Suuryritysten valtaa on se tieto, jota käyttäjistä on kerätty. Yksittäisten henkilötietojen kalastelu on harvinaista, ja datavaltaa hyödynnetään enemmänkin ohjaamalla tietynlaista sisältöä meille. Esimerkiksi Yhdysvalloissa suunnitellaan tällä hetkellä lakeja, jotta isot palveluntarjoajat eivät voisi ostaa koko IT-yritysten verkostoa ja keskittää kaikkea valtaa itselleen. Vallan keskittyminen kaikissa konteksteissa on aina pelottavaa, ja kun somealustoja katsoo, olemme herkässä tilassa. Riskit tulee tiedostaa, mutta niitä ei pidä pelätä liikaa.

Kumpi on vallassa, algoritmit vai käyttäjät? Algoritmeja voi rinnastaa yli-innokkaaseen tarjoilijaan ravintolassa. Hakukoneita käyttämällä ja tykkäyksiä jakamalla käyttäjät osoittavat tietynlaisia mieltymyksiä aivan kuin ravintolassa ruokaa tilatessaan. Tarjoilijat, kuten algoritmitkin, voivat näiden mieltymysten perusteella alkaa ehdotella sinulle sopivaa sisältöä. Ravintolassa ollessasi olet kuitenkin asiakas, joka voi poistua tilasta aina niin halutessaan. Tarjoilijan ehdottama ruoka voi olla herkullista, mutta asiakkaana täytyy muistaa, että myös muita menuvaihtoehtoja on olemassa ja ruoka jota syöt nyt, ei ehkä ole terveellistä sinulle. Algoritmitkaan eivät ole vallassa, jos niille ei anneta valtaa.

Mikä verkkoympäristössä tapahtuvassa käyttäytymisessä ärsyttää eniten tietoturva-asiantuntijaa? “Victim shaming”. Verkkohyökkäysten uhreja ei pitäisi pitää tyhminä, vaikka he olisivat painaneet huijausviestien linkistä. Tilanteiden takana ovat usein inhimilliset virheet, ja ammattirikolliset pyrkivät tekemään huijauksista mahdollisimman houkuttelevia löytääkseen ihmisten heikkoudet. Huijaus-sanaan liittyy myös rikollisuutta vähättelevää narratiivia. Kyse on rikoksista ja rahapetoksista, ei harmittomista höynäytyksistä.

Tuot työtäsi esille aktiivisesti sosiaalisessa mediassa, nauhoitat omaa podcastia ja kierrät eri ohjelmissa kertomassa työstäsi. Pystyykö julkisuudessa toimimaan vaarantamatta omaa yksityi- syyttään ja turvallisuuttaan? En näe itseäni suurena julkkiksena, vaikka toisinaan minut tunnistetaan kadulla. Julkisessa työssä esillä ollessaan menettää väistämättä osan yksityisyydestään. Internetissä voi silti tehdä paljon sen eteen mitä itsestään haluaa jakaa. Kaikkien tulisi miettiä sitä, mihin vetää rajan ja mitä haluaa lähipiiristään näyttää netissä, ei vain julkisuuden henkilöiden. Valikoimalla tarkasti mitkä puolet itsestään paljastaa ei yksityisyyden osittainen menettäminen ole välttämättä huono asia.

Mitä teet silloin, kun et yritä pelastaa maailmaa verkkorikollisilta? Harrastan videopelejä ja vietän paljon vapaa-aikaakin netissä. Tietoturvajutut pyrin jättämään kuitenkin työajalle. Tykkään katsoa dokumentteja ja viettää aikaa ystävien kanssa, jotta elämä ei ole pelkkää koodia.

Pelkäätkö ikinä, että tuomalla hakkerointia julkisuuteen ja näyttämällä miten tavallinenkin ihminen voi oppia tietoturvan salat kannustatkin kuulijoita rikolliseen toimintaan?

Riski siihen on toki olemassa, mutta uskon hyvän vaikutuksen olevan suurempi. On tärkeää tuoda esille myös se, miten hakkeroinnilla saadaan aikaan hyviä asioita ja rakennetaan turvaa. IT-alalla on erityisesti Suomessa tarjolla turvallisia työpaikkoja, ja minusta on tärkeää tuoda ilmi, että tätä voi tehdä työkseen ja tällä voi tienata rahaa. Inhimillinen näkökulma täytyy muistaa myös puhuttaessa rikollisuuteen ajautumisesta. Joissain maissa työmahdollisuudet löytyvät vain rikollisuudesta tai se voi olla merkittävästi tuottavampaa kuin tietoturvatyöt. Tuomalla esiin tietoturvakehityksen tarvetta ja sen työmahdollisuuksia uskon kannustavani seuraajiani lailliseen sekä kehittävään toimintaan.

Voiko teknologian kehitys vaarantaa rauhallisen arkipäivämme? Täytyykö hakkereita ja botteja pelätä? Tietoverkostot ovat monimutkaisia ja usein yritysten hallinnassa. Yksittäisen kuluttajan rooli tietoverkostoissa on melko pieni yritysten rinnalla. Voimme luoda painetta tietoturvalle, mutta yksittäisten ihmisten ei tarvitse jäädä tuleen makaamaan pelkotilan kanssa. Asiat järjestyvät aina lopulta, ja esimerkiksi korttitietojen menettämisen jälkeen tilitiedot saadaan lähes aina palautettua. On totta, että yhteiskuntarauha voi häiriintyä, mikäli kriittisiin instituutioihin päästään käsiksi. Esimerkiksi logistiset ongelmat ruuan kylmäjakelussa tai terveydenhuollon järjestelmien pysäyttäminen aiheuttaisi merkittäviä ongelmia yhteiskunnan toiminnalle. On erityisen tärkeää, että tietoturvaa kehitetään rauhan aikana, jotta mahdollisiin hyökkäyksiin on valmistauduttu.

Mitä rauha merkitsee sinulle? Rauha merkitsee minulle elämää, jossa ei tarvitse aktiivisesti pelätä. Vapautta esittää mieli- piteitä ilman pelkoa rangaistuksesta sekä mahdollisuutta turvata arkielämän jatkuvuus.

Kuinka monta sukupolvea rauha maksaa? Teksti: Lotta Kallio Kuvitus: Nelli Honkela

Rauhan hintaa ei makseta vain uhrauksina, menetettyinä omaisina ja sotakorvauksina, vaan myös traumoina, jotka voivat siirtyä sukupolvelta toiselle. Yliopistoikäiset nuoret ovat oppineet ja kuulleet toisesta maailmansodasta paljon, ennen kaikkea vuosilukuja. Milloin alkoi talvisota, milloin jatkosota. He ovat kuulleet tarinoita isoisistään, jotka olivat tarpeeksi nuoria ymmärtääkseen mitä tapahtui, mutta eivät vielä todennäköisesti tarpeeksi vanhoja todella käsittääkseen, miten suurten asioiden äärellä he kasvoivat. He ovat ehkä kuulleet äärimmäisen tärkeästä suomalaisesta sisusta ja sankaritarinoista. Kuulleet tarinoita lotista, jotka olivat ensiarvoisen tärkeitä itsenäisen Suomen kannalta.

Tarinasta jää puuttumaan kuitenkin olennainen osa: se, miten sota jatkui vielä viimeisen laukauksen ampumisen jälkeen perheiden elämässä ja koko yhteiskunnassa. Kuinka kaukaiselta tuntuvat asiat voivat vaikuttaa psykologian tasolla vielä kauan sodan päättymisen jälkeen. Sekä se, että rauhan hinta on paljon enemmän kuin kuolleita ja haavoittuneita omaisia, tuhoutuneita koteja ja sodan kohdanneiden kauhukuvia tapahtuneesta. Suomen itsenäistymistä ja rauhaa on joskus kuvattu jopa ihmeenä. Sota ja ajan muut vaikeudet kuitenkin vaikuttivat niin yhteiskuntaan kuin yksilöihin vielä pitkään. Timo Korhosen ohjaama dokumenttielokuva Sodan murtamat (2016) kertoo minkälaista suomalaisten perhe-elämä oli kun toisesta maailmansodasta kotiin palanneet traumatisoituneet miehet jätettiin perheiden hoidettavaksi. Dokumentissa esiintyvän Satu Vaarulan isä oli vain 20-vuotias talvisodan alkaessa. Hän palveli eläinlääkintämiehenä yhteensä lähes viisi vuotta. ”Merkittävä juttu on se, että hän oli karjalainen. Se kylä, jossa hän asui oli niin sanottu ruumiiden kokoamispaikka, eli sinne tuotiin talvisodan ruumiita. Tämä on mielestäni ihan kauheaa, sillä hän on varmasti nähnyt niitä”, Vaarula toteaa. Vaarula näkee nuoruuden sotakokemusten vaikuttaneen hänen isänsä identiteetin muotoutumiseen vahvasti: ”Kun on sen ikäinen, että identiteetti on vasta muodostumassa, niin sodasta jäi hänelle mukaan niin sanottu tappajan identiteetti – sodassa kuitenkin pitää tappaa, jos haluaa itse selvitä hengissä. On aika julma juttu, että hän näki itsensä koko loppuikänsä niin sanotusti pahana. Ei esimerkiksi ottanut mitään kunniaa siitä, että hän oli ollut itsenäisyyttä puolustamassa.” Sota näkyi myös Vaarulan lapsuudessa. Isä puhui taisteluista, mutta tavalla, jossa ei ollut minkäänlaista tunnetta mukana. ”Sen ristiriidan tajusin kyllä jollain tasolla lapsenakin – että puhuu siitä, että joku kuolee tai jotain kidutetaan, mutta täysin eleettömästi”, Vaarula kertoo. Lisäksi isän käytöksessä näkyi myös vihaisuutta, joka ei ollut millään tavalla johdonmukaista: ”Koko ajan piti tehdä kauheasti jotain, mutta tapa tehdä töitä oli aggressiivinen”. Vaarula kuvaa jonkinlaisen uhan varjostaneen hänen lapsuuttaan: ”Se uhka oli koko aika läsnä ja tunnistin sen myös oman perheeni ja lasteni kanssa. Tuntuu, että kohta tapahtuu jotain, jolle emme voi mitään.”

Sota ei lopu viimeiseen laukaukseen Vaarula tietää, että trauma voivat siirtyä sukupolvelta toiselle: ”Kyllähän se myös tiedetään epigenetiikan kautta, että trauma vaikuttaa geeneihin ja voi periytyä sitä kautta. Suomalaisille varsinkin trauma on vaikuttanut kiintymyssuhteisiin ja voisin kuvitella, että enemmistöllä on ollut niin sanottu ‘välttelevä kiintymyssuhde’ vanhempiinsa”, hän kertoo.

Ylisukupolvisiin traumoihin erikoistunut traumapsykoterapeutti Jarno Katajisto kertoo tarkemmin traumamekanismeista: ”Suomen historian sotajakso sisältää suuren määrän potentiaalisia traumaattisia kokemuksia. Tällöin voidaan puhua kompleksisesta traumasta, joka rikkoo hyvin paljon enemmän ihmisen kokemusmaailmaa, kuin pelkkä yksittäinen trauma.” Katajiston mukaan trauma voi siirtyä eri kautta seuraaville sukupolville. Sota ei loppunut viimeiseen laukaukseen rintamalla, vaan palanneet kantoivat mukanaan muistoja, joita jotkut saattoivat turruttaa esimerkiksi alkoholilla. Jotkut taas käyttäytyivät suoran väkivaltaisesti omia lapsia tai puolisoitaan kohtaan. Kun suoran toiminnan tai väkivallan kautta traumatisoidaan toista, voidaan puhua trauman suorasta siirtymästä. Kun väkivalta kohdistuu lapsiin, jotka ovat eri sukupolvea, puhutaan ylisukupolvisesta traumatisoitumisesta. Trauma voi myös siirtyä epäsuorasti sukupolvelta toiselle. ”Jos jokin aiempi sukupolvi on joutunut kohtaamaan paljon hyvin tuhoavaa aggressiota tai väkivaltaa, voivat he pyrkiä siihen etteivät heidän lapsensa joudu ainakaan kokemaan samanlaista”, Katajisto toteaa. Lapsen raivokohtaukset voivat kuitenkin nostaa pinnalle vanhemman oman trauman. Tällöin vanhempi ei siirrä omia traumojaan suoraan lapselle, ja lapsi saattaa esimerkiksi jäädä vaille emotionaalista tukea, joka olisi kiintymyssuhteen kannalta tärkeää. ”Tämä ei välttämättä aiheuta kiintymyssuhdetraumaa, mutta voi aiheuttaa”, Katajisto jatkaa traumojen mekanismeista.

Vaarula tunnistaa Katajiston kuvaaman epäsuoran traumatisoitumisen lapsuudestaan: ”Minä olin tavallaan aikuinen jo lapsena. Fyysiset tarpeet kyllä täytettiin, eli ruokaa saatiin tarpeeksi ja kylmä ei ollut ainakaan koko aikaa, mutta henkiset tarpeet jäivät huomioimatta. Otin tämän seurauksena sellaisen roolin, että kuuntelin vanhempia ja mukauduin heidän tarpeisiinsa, mutta muuten olin aika näkymätön”, hän muistelee. ”Vaikein vaihe itsellekin omien lapsien kohdalla oli sama vaihe, joka oli pienenä ollut vaikein vanhempien kanssa. Luulen, että siinä näkyi se sodan trauma minulla. En kestänytkään sitä oman lapsen luonnollista tarvitsevuutta”, Vaarula kertoo.

Vaikenemisen kulttuuri altistaa traumojen siirtymiselle Sodan jälkeen Suomessa vallitsi pitkään vahva vaikenemisen kulttuuri. Katajisto näkee vaikenemisen olevan erittäin hyvä esimerkki trauman siirtymismekanismista: jos jotain ei voida yhteisesti jakaa ja myöskään käsitellä, on erittäin suuri alttius sille, että kokemusmateriaali siirtyy tavalla tai toisella seuraavan sukupolven kannettavaksi. Kyseistä ajatusta kutsutaa myös taakkasiirtymäksi. ”Se on Martti Siiralan ja Pirkko Siltalan käsite, jolla tarkoitetaan ajatusta siitä, että mikä ei voi tulla jaetuksi, siirtyy tavalla tai toisella seuraavan sukupolven kannettavaksi. Käsite sopii erinomaisesti ylisukupolvisiin asioihin”, sanoo Katajisto.

19 Voiko z-sukupolven nuorissa näkyä edelleen psyykkisiä jälkiä toisesta maailmansodasta? Katajiston mukaan vastaus on hyvin monimutkainen, eikä millään tavalla yksiselitteinen: ”Jos ajattelee kriittistä maailmaa, niin tällaiset asiat eivät tietenkään mene yksi yhteen. Suomi on edelleen ehkä niin sanotussa taakkasiirtymävaiheessa, mutta ei ehkä enää ylisukupolvisen traumatisoitumisen vaiheessa toisen maailmansodan jäljiltä.” Katajisto huomauttaa, että sodan jälkeen yksilöillä ja perheillä ei ollut mahdollisuutta jäädä kuuntelemaan, miltä ihmisistä tuntuu. Elettiin vahvasti jälleenrakentamisen aikaan. ”Teidän vanhempienne sukupolvessakin on ollut vielä todella paljon emotionaalista vaille jäämistä. Vaikka moni meistä on yrittänyt käsitellä sitä, niin en pidä mahdottomana, etteikö siitä jotain olisi voinut myös teidän sukupolvelle siirtyä”, Katajisto jatkaa. Toisaalta Katajiston mukaan perheen sisäisessä kaltoinkohtelussa saattaa edelleen näkyä toisen maailmansodan aikaisia asioita: “En tiedä mitään tarkkaa lukua, mutta jos lähdettäisiin tutkimaan sukuketjuja, joissa kaltoinkohtelua esiintyy, voitaisiin nähdä ehkä ketjuja, jotka suoraan linkittyisivät myös toisessa maailmansodassa tapahtuneisiin asioihin”, hän pohtii. ”Suurin osa kaltoinkohtelevista vanhemmistahan on kuitenkin tutkimusten mukaan itse kohdannut kaltoinkohtelua nuorena.”

Sodasta toipuminen vie usein useita sukupolvia. ”Sota ei missään nimessä psykologisesti jää vain sodan kohdanneisiin sukupolviin. Kaikki ne traumaattiset menetykset ja sota itsessään on niin massiivisesti potentiaalinen traumatisoiva asia, että vie usein useita sukupolvia, että kansakunta ja perhe toipuvat siitä”, toteaa Katajisto. Voiko sodasta edes palata kotiin traumatisoitumatta? Katajiston mukaan traumatisoitumiselta suojaa muutama asia – Suomen tapauksessa esimerkiksi se, että sodan uskottiin olevan tärkeää kotimaan takia. Tietyt sisäiset säätelykeinot auttavat myös, esimerkiksi hyvin toimintaorientoitunut luonteenpiirre. Tällä tarkoitetaan henkilön pystyvän keskittymään vain siihen tehtävään, jota hän suorittaa, sen enempää toimintaa ajattelematta.

Trauma voi opettaa menneisyydestä Vaarula kertoo, että peritystä sotatraumastaan huolimatta hän ymmärtää veteraaneja: “Vaikka käsitteleekin tällaista perittyä sotatraumaa, ei se tarkoita, ettenkö kunnioittaisi veteraanien tekoja, päinvastoin. Tähän traumaan liittyvät aiheet herkistävät ja olen tosi kiitollinen heille. Isäni kannalta minulla on nykyään sellainen suru, että hän menetti tietynlaisen nuoren miehen viattomuuden ja tulevaisuudenuskon.”

Vaarula ja Katajisto näkevät nykyisen avoimemman tavan käsitellä sotaa ja siihen liittyviä traumoja vain positiivisena asiana. ”Esimerkiksi uudesta Tuntemattomasta sotilaasta oli tietynlainen propaganda poissa, ja pystyttiin jopa myöntämään, että sota todellisuudessa hävittiin, vaikka itsenäisyys pystyttiin pitämään. Tietynlainen inhimillisyys oli myös hyvin näkyvissä siinä”, toteaa Vaarula. ”Minusta on tuntunut hyvältä, että olemme voineet alkaa puhua siitä, että monen mieli hajosi jo siellä rintamalla sodan aikana. Sota ei ollut pelkkiä sankaritarinoita. Suomi alkaa päästä vaiheeseen, jossa uskalletaan ottaa käsittelyyn häpeällisempiä ja vaikeampia asioita”, sanoo Katajisto. Katajisto näkee asioiden kohtaamisen ja käsittelyn olevan avainasemassa taakkasiirtymien ja ylisukupolvisen traumatisoitumisen ennaltaehkäisemisessä ja hoidossa. Oman elämän asioita ei käsitellä vaan oman itsen, vaan automaattisesti myös seuraavien sukupolvien vuoksi. ”Mitä enemmän pääsemme sopuun sekä rauhaan itsemme ja oman elämämme kanssa, sitä enempi taakkasiirtymätkin muuttuvat positiivisemmiksi ja resursseja sisältäviksi”, Katajisto toteaa. Vaikka rauhan hinta on aina erittäin kallis, puhumalla ja asioita käsittelemällä voimme edes hieman pienentää sen sukupolvista hintaa.

Rauhallisimmat opiskelupaikat kampuksella Teksti ja kuvat: Vera Lampila

Hei rauhaa rakastavat Groteskin lukijat! Olen ahkera pyörimään kampuksella ja etsinnässäni on ollut opiskelupaikka, jossa flow-tila virtaa, sielu lepää ja ajatukset pysyvät kasassa. Haluankin jakaa teille vinkkini, siispä buckle up!

U35 Vielä vuonna 2019 U35 oli täynnä hälinää. Nyt sen aula ammottaa tyhjyyttään ja antaa tilaa omille ajatuksille. Opiskelupaikkana kyseinen mesta on hieman hävytön, sillä varsinaista asiaa ei meillä opiskelijoilla tänne enää ole ollut koronan alkamisen ja luentojen lakkaamisen jälkeen, ja tilassa pyörii lähinnä henkilökuntaa. U35:ssa on kuitenkin jatkuva kurin ilmapiiri. Tila on suunniteltu panoptikonin tapaan: vahtimestari on kaiken keskellä ja isot ikkunat varmistavat, että hän näkee jatkuvasti kaiken, mitä tilassa tapahtuu. Se kuitenkin tarkoittaa, että mahdolliset häiriköt ajautuvat yleensä muualle. Myös sisustukseltaan tämä tila on oiva: löytyy isot ikkunat, taidetta, kasveja ja pitkä suora käytävä, jota pitkin voi tepastella edes takaisin. Pistäkää kokeiluun, jos siltä tuntuu.

22 Kaisa-kirjaston 7. kerros

Ylin kerros symboloi menestystä. Toimistorakennuksen ylimmässä kerroksessa työskentely tarkoittaa, että olet luultavasti muita vaikutusvaltaisempi ja tärkeämpi tyyppi. Ylin kerros viittaa myös penthouseen, joka on esimerkiksi rap-kulttuurissa ihannoitu asumismuoto. ”Penthouses Shrtyn kaa, nää tytöt haluu tänne joinaa”, heittää Cledos biisissään ja totta se on, kyllä minäkin haluan penthouseen. Näin ollen Kaisan 7. kerros sopii siis hyvin tärkeiden asioiden toimittamiseen ja opiskeluun tositarkoituksella. Hengellisille opiskelijoille rauhaa tuo ikkunoista näkyvä kaunis tuomiokirkko, joka konkretisoi jumalan läsnäoloa. Pyhä henki voikin rauhoittaa mieltä kouluahdingon keskellä. Maisemien lisäksi “seiskan” sisustusarkkitehtuuri on onnistunutta, sillä matoilla päällystetyllä lattialla voi hiipiä hipihiljaa ja erilaisilla penkeillä omaa istuma-asentoa voi muokata fiiliksen mukaan. Ei ole ollenkaan uusi näky, että seiskan sohvilla nukutaan iltapäivän powernappeja. Bonusvinkki: Jos tunnet olosi oman elämäsi tutkimusmatkailijaksi, seiskasta löytyy myös vain Helsingin yliopiston tutkijoille tarkoitettu, usein hyvin tyhjä tila. Siellä on usein vain yksi heppu, jota vastapäätä suosittelen istumaan ja lukemaan uusimman G:n erittäin tärkeän näköisenä.

Tiedekulma Tämä talo onkin sitten rauhan irvikuva, eli ottakaa seuraava kappale lähinnä varoituksena. Usein luullaan, että Tiedekulmaan tullaan keskittymään kouluhommiin. Todellisuudessa se ei kuitenkaan mene näin. Tiedekulmassa törmää väistämättä epämääräisiin tuttuihin joko bileistä tai internetin treffialustoilta. Tämä ahdistaa sen verran, että opiskelijat pälyilevät jatkuvasti ympärilleen. Joko siinä toivossa tai pelossa, että joku tuttava (tai ihastus) ilmestyy paikalle. Toisaalta vaihtuvat ihmisvirrat ja jatkuvat kohtaamiset antavat mahdollisuuksia paskanjauhamissessioille, joissa edellä mainittua ahdistusta voi purkaa. Ihmisten lisäksi rauhattomuutta lisää tilan tuplafunktio erinäköisten ohjelmanumeroiden järjestelypaikkana (ja kuntosalin sisäänkäyntinä?). Ohjelmanumerot harvoin vetävät puoleensa kovinkaan montaa kuuntelijaa, mikä taas johtaa siihen, että jos ja kun satut istumaan lavan vierelle, et myöskään kehtaa lähteä pois. Näin ollen joudut peppu puuduksissa kuuntelemaan kahden tunnin luennointia vasten tahtoasi, vaikka kouluhommiakin olisi.

23 Luonnon helma Luonto on täynnä rauhoittavaa energiaa, ja ihminen on siellä elementissään. Kasvistossa kyykkiessä ei myöskään tule suorituspaineita muilta opiskelijoilta. Esimerkiksi valtsikan kilpaileva Foucault-asiantuntija viihtyy Metsätalon puskissa mainiosti! Häiriötekijöitä voivat olla ainoastaan muut luonnon eläimet, esimerkiksi pissalla käyvät koirat, joiden kanssa on kuitenkin mahdollista muodostaa yhteisymmärrys ja jakaa tila.

Rauhallisia lukuhetkiä! <3

Etiopia ajautui koston kierteeseen – etninen väkivalta repii maata hajalle Teksti: Joakim Kullas Kuvitus: Roosa Kontiokari Etiopiaa uudistaneelle Abiy Ahmedille annettiin Nobelin rauhanpalkinto. Nyt hänen kansalaisiaan uhkaa silmitön väkivalta, nälänhätä sekä kansanmurha. Etiopian hallituksen ja Tigrayn kapinallisten välisessä konfliktissa on kuollut yli satatuhatta ihmistä, ja miljoonat ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan. Taustalla vaikuttaa vanha vihanpito pohjoisen Tigrayn osavaltion sekä muiden alueen etnisten ryhmien välillä. Tigraylaiset hallitsivat Etiopiaa autoritäärisin ottein 1990-luvun alusta vuoteen 2018 asti, jolloin maan pääministeriksi vaihtui oromolainen Abiy Ahmed. Abiy lopetti sodan rajanaapuri Eritrean kanssa ja pyrki uudistamaan maata vapauttamalla poliittisia vankeja sekä parantamalla opposition toimintamahdollisuuksia. Toimiensa ansiosta Abiy voitti Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2019. Uuden pääministerin kuherruskuukausi loppui kuitenkin lyhyeen.

Kiista vaalien lykkäämisestä koronan takia laukaisi veriseen konfliktiin Abiyn keskushallinnon ja Tigrayn osavaltion välillä. Hallinnon kanssa liittoutui myös naapurin sotilasdiktatuuri Eritrea. Vanhempi tutkija Liisa Laakso Pohjoismaisesta Afrikka-instituutista kuvailee Eritreaa Afrikan Pohjois-Koreaksi, jossa käytetään orjatyövoimaa ja ihmiset pakotetaan pitkään asepalvelukseen. ”Alun perin, kun Eritrea sotkeutui konfliktiin, niin kyse oli Tigrayn ja Eritrean välisistä vihollisuuksista. Voi myös spekuloida sillä, että Eritrean hyvin militaristisen ja sulkeutuneen hallinnon edun mukaista on sotatilan synnyttäminen ja sen jatkuminen”, Laakso taustoittaa. Sodasta kärsii eniten maan siviiliväestö. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin mukaan Etiopian hallinto ja sen liittolaiset käyttävät seksuaalista väkivaltaa aseena valtaamillaan alueilla. Lukuisia siviilejä on myös surmattu. Yksi pahimmista verilöylyistä sattui marraskuussa 2020 Eritrean ja Etiopian joukkojen vallatessa Axumin kaupunkia. Amnestyn mukaan eritrealaiset joukot tappoivat systemaattisesti satoja siviilejä sekä ryöstelivät ihmisten taloja riehuessaan kaupungissa. ”Kaduilla näkyi pelkästään kuolleita ruumiita ja itkeviä ihmisiä”, hengissä selvinnyt mies kuvaili Amnestylle. Tutkijatohtori Katariina Mustasilta Ulkopoliittisesta instituutista muistuttaa, että sotarikoksiin ovat syyllisteet eritrealaisten lisäksi myös Etiopian hallitus sekä Tigrayn kapinallisjoukot. ”Sitä, että taistelut tapahtuisivat siististi ei syystä tai toisesta ole priorisoitu, eikä siitä ole pidetty huolta”, Mustasilta sanoo. Myös etninen väkivalta ja siihen liittyvä retoriikka ovat koventuneet konfliktin myötä. Sanomalehti The Timesin mukaan pääministeri Abiy on kuvaillut Tigrayn kapinallisia rikkaruohoksi, syöväksi ja taudiksi, josta on päästävä eroon. Laakso näkee tilanteen huolestuttavana. ”Kansanmurhan riski on olemassa. On jo nyt etnistä puhdistusta, joka näkyy Addis Abebassakin, jossa ruvettiin pidättämään ja ilmiantamaan tigraylaistaustaisia ihmisiä”, Laakso kuvailee. Etiopian hallitus väittää pidätettyjen tukevan Tigrayn kapinallisia. Osa pidätetyistä on ollut YK:n työntekijöitä. ”Koston kierre näkyy etnisenä puhdistuksena. Raakuudet, kuten raiskaukset, tappamiset ja joukkohautojen olemassaolo kertovat karua kieltä siitä, että jotain tällaista on tapahtumassa”, Laakso summaa. Siviileihin kohdistuvat uhat eivät pääty osapuolten tekemiin sotarikoksiin tai kansanmurhan riskiin. Mustasilta muistuttaa, että YK:n mukaan yhdeksän miljoonaa etiopialaista tarvitsee tällä hetkellä ruoka-apua. ”Koska sitä ei sujuvasti liiku, nälänhädän vaara on todellinen. Ei tiedetä välttämättä kokonaan, kuinka paha tilanne siellä oikeasti on”, Mustasilta kertoo. Mustasillan mukaan konfliktissa on piirteitä siitä, että Etiopian hallitus käyttää nälkää aseena kurittaakseen kapinallisia. Pahin tilanne nälänhädän suhteen on konfliktin aikana ollut juuri Tigrayn osavaltiossa.

”Jos Etiopian hallitus haluaisi päästää avun tälle alueelle, heillä olisi kyky se taata”, Mustasilta summaa. On ymmärrettävää hämmästellä, miten Nobel-rauhanpalkittu Abiy on päätynyt tilanteeseen, jossa hän käyttää kansanmurharetoriikkaa, satatuhatta etiopialaista on kuollut ja maata uhkaa nälänhätä. Laakso sanoo, että Abiyn uudistukset saattoivat olla liian rajuja eikä niille ollut riittävästi aikaa. Nobel-palkinnon ajatus oli Laakson mukaan rohkaista uuden sukupolven johtajaa maan demokratisoinnissa. Pelko, epäluuloisuus ja vanhat katkeruudet kuitenkin voittivat. ”Poliittisen tilan avaaminen toi konfliktit pintaan ja keskushallinnon valta, sekä Abiyn oma karisma olivat liian heikkoja hallitsemaan tilannetta”, hän sanoo. Laakso muistuttaa, että Abiy on myös sotilas ja taisteli aikoinaan Etiopian ja Eritrean välisessä rajasodassa. Uutislähteiden mukaan pääministeri on jopa matkustanut eturintamaan johtamaan joukkojaan Tigrayn kapinallisia vastaan. Nobel-tilaisuuden kauniit puheet rauhan arvostamisesta ovat vaihtuneet sodan johtamiseen.

”Sota ei ole kypsä rauhalle”. – vanhempi tutkija Liisa Laakso ”Nyt voi tietysti kyynisesti sanoa, että kokemus sodasta on ehkä madaltunut kynnystä etsiä aseellista ratkaisua silloin, kun erimielisyyksiä syntyy”, Laakso pohtii. Alun perin Abiy Ahmed uhosi, että kapinalliset murskataan nopeasti. Konflikti on kuitenkin kestänyt yli vuoden, eikä kumpikaan tutkijoista näe rauhaa horisontissa. ”Tilanne näyttää vaikealta ja todella huolestuttavalta. Molemmat osapuolet, eli Etiopian hallitus ja Tigrayn kapinalliset ovat omassa retoriikassaan olleet aika kovia. Mahdollisuutta kompromissiratkaisuihin ei ole nähty”, Mustasilta sanoo. Laakso näkee koko Etiopian hajoamisen ja sitä seuraavat etniset puhdistukset mahdollisena tulevaisuuden skenaariona. Tällä hetkellä hän kokee humanitaarisen avun perille saamisen kaikkein tärkeimpänä. Lisäksi osapuolten pitäisi päästä yhteiseen pöytään sekä ihmisoikeusloukkaukset tulisi pysäyttää ja selvittää. Mustasilta muistuttaa, että sosiaalisessa mediassa etenkin Etiopian hallituksen levittämä disinformaatio tekisi mahdolliset neuvottelut vaikeiksi. Sosiaalisessa mediassa käytetään kovaa retoriikkaa ja rakennetaan hyvin polarisoitunutta kuvaa todellisuudesta. Valonpilkahduksia tunnelin päässä ei siis vielä ole. ”Rauhaa ei valitettavasti ole vielä odotettavissa. Voi sanoa, että sota ei ole kypsä rauhalle”, Laakso summaa.

Mediapalsta: Erottamattomat – media ja politiikka Teksti ja kuvat: Anna Kananen Politiikan ja viestinnän opiskelijalle on itsestään selvää, että politiikka ja viestintä ovat erottamattomia. Mutta mitä tapahtuu, kun politiikka ja media ovat – niin, erottamattomia?

Georgiassa on valtavasti hyviä puolia: maan luonto on monipuolista ja georgialaisten vieraanvaraisuus häkellyttävää. Paikallinen ruoka on maan ylpeys, ja lukuisia georgialaisia ravintoloita on viime vuosina avattu Suomeenkin. Ville Haapasalo teki georgialaisesta juustopiirakasta hatšapurista niin kuuluisan, että sitä pystyy ostamaan Alepan paistopisteeltäkin. Alepan versio ei tosin ole hatšapuria nähnytkään. Juustopiirakoiden ohella Georgiaa leimaavat kuitenkin myös ikävämmät asiat. Sekä media että politiikka ovat polarisoituneet, ja toimittajat kohtaavat maassa monenlaisia uhkia. Polarisaatio on maan kansalaisille selvää – Joseph Jgamadze kertoo mietteitään: ”Georgiassa on kaksi pääpuoluetta, Georgian Dream ja United National Movement, ja myös media on jakautunut. Molemmat puolueet ovat myrkyllisiä. Kun United National Movement oli hallituksessa, raskaasti aseistetut joukot hyökkäsivät televisioasema Imedille, joka oli silloin opposition puolella.” Viime heinäkuussa Tbilisi Pride jouduttiin perumaan väkivaltaisten vastamielenosoitusten takia. Toimittajia vastaan hyökättiin, ja TV Pirveli -kanavan journalisti ja kuvaaja Lekso Lashkarava loukkaantui vakavasti. Myöhemmin hänet löydettiin kuolleena asunnostaan.

”Hallitus, jonka pitäisi suojella kansalaisiaan ja toimittajiaan, on kääntänyt katseensa pois. Heinäkuussa toimittajiin kohdistunutta väkivaltaa ei ole tutkittu, ja tämä rankaisemattomuus rohkaisee sitä”, journalismin professori Mariam Gersamia arvioi. Toimittajien kohtaamat uhkat, kuten fyysinen ja sanallinen väkivalta, kiristys, syrjintä, leimautuminen ja valvonta olivat olemassa ennen heinäkuun väkivaltaisuuksia, mutta tapahtumien myötä ne tulivat aiempaa näkyvämmiksi. Tapahtumat paljastivat, että kriittisiä kysymyksiä esittävät toimittajat ja mediat eivät ole turvassa, Gersamia sanoo. ”Hallituksen virkamiehet ja hallitukseen sidoksissa olevat ryhmät, ja sanoisin, että Venäjä-myönteiset radikaaliryhmät, yrittävät leimata toimittajat puolueellisiksi. Päätavoite on lisätä toimituksissa pelkoa ja itsesensuuria niin, että toimittajien kriittiset kysymykset korvataan vaikenemisella.” ”Kun itsesensuuria on olemassa, toimittajat eivät puhu siitä, miten heitä kiristetään ja millaista väkivaltaa he kohtaavat”, Gersamia sanoo. ”Hallitus tietää jokaisen keskustelun, jonka toimittajat käyvät lähteidensä ja perheenjäsentensä kanssa. Se vaikuttaa mediaympäristöön ja -sisältöön sekä lisää polarisaatiota myös medioiden välillä. Toimit-

tajien on mahdotonta luoda tasapainoista tarinaa, kun pääsyä lähteisiin ei ole tai kun pääsyä niihin rajoitetaan. Myös medioiden luotettavuus vähenee, kun ihmiset näkevät vain yhdenlaista uutisointia”, Gersamia kertoo. ”Tässä on kyse siitä, että tosiasioita ei saisi vahingoittaa tai peittää. Ongelma on, kun muut – siis poliitikot – painostavat toimittajia ja kertovat heille, mitä heidän pitäisi kertoa tai olla kertomatta, kysyä tai olla kysymättä.” Heinäkuun tapahtumat ovat vaikuttaneet myös ihmisten käsityksiin ammatista. Gersamia kertoo, että monet toimittajat jättivät ammatin, kun heidän kohtaamansa uhat tulivat viime heinäkuun jälkeen aiempaa näkyvämmiksi.

Ylipäätään mediasta puhuminen Georgiassa vaikuttaa mahdottomalta ilman, että puheeksi tulee myös politiikka – ja erityisesti politiikan polarisaatio. Median ja toimittajien tilanne on auttamatta huolestuttava. Minkä sitten pitäisi maassa ensimmäisenä muuttua? ”Poliittiset puolueet tulisi erottaa mediasta. Se on ainoa asia, jota toivon – ei yksin, mutta tiedäthän. Poliitikkojen pitäisi tehdä omaa työtään ja median omaa työtään.” Juttua varten on haastateltu Tbilisin valtionyliopiston journalismin tohtoria ja professoria sekä Media and Communication Educational and Research Centerin (MCERC) puheenjohtajaa Mariam Gersamiaa.

”He eivät kertoneet miksi – tämä on asian ydin. Emme tiedä, miten heitä kiristettiin tai millaisia uhkauksia he kohtasivat.”

Rauhaa ilman rauhaa Teksti: Joonas Kallonen Kuvitus: Inka Salminen Kalenteri täynnä. Pyykit pyykkäämättä. Essee myöhässä. Kannettavan, puhelimen ja iPadin näytöt kirkkaina vierekkäin. Askelmittarin lukemat alakantissa. Uusi eteläkorealainen sarja, jossa pelataan lasten leikkejä oman hengen kustannuksella. Uutisvirrassa uusi COVID-muunnos, potentiaalinen talousromahdus ja miljardöörin avauusmatka. Joululahjat. Mielenosoitus. Tempparit, botox-aforismit ja matkakuume. Arki koostuu tuhansista ärsykkeistä, hajanaisista ajatuksista, rutiineista. Päivät valuvat kohti seuraavaa lomaa, rauhoittumista. Varsinkin vasta ohitettu joulukuu on eräänlainen maraton, jonka palkinto on lupaus hengähdystauosta, rauhallisista hetkistä ja omasta ajasta.

Suomessa on eletty yhteiskuntarauhan aikaa pian 80 vuotta. Yhteiskuntarauha ja vapaus ovat länsimaisessa ajattelussa korkealle nostettuja arvoja, joiden katsotaan olevan onnellisen elämän peruspilarit. Nykyisin vain pieni osa suomalaisista on kokenut aktiivisen sotatilan. Suurin osa on tottunut elämään ‘’rauhan aikana’’. Vuonna 2020 alkanut pandemia on muuttanut yhteiskuntaa tavalla, joka ei muistuta sotatilaa eikä myöskään perinteistä rauhan tilaa. Rajoitukset, kiellot ja epävarmuuden ilmapiiri ovat muuttaneet sitä rauhaa, jonka keskellä on totuttu elämään. Mutta mitä ylipäänsä on rauha? Mistä puhumme, kun puhumme rauhasta? ‘’Rauha’’ on sanana tuotteistettu ja latistettu kuin YleX:llä liian pitkään pyörinyt pop-biisi. Mieleen tulevat mauttomat teepussiaforismit, kuvat joogeista järvien rannoilla, auringonlaskut ja solisevat purot. Rauha voidaan kuitenkin jakaa kahteen merkitykseen, ulkoiseen ja sisäiseen rauhaan. Ulkoinen rauha on vaaran puutetta, koskemattomuutta ja mahdollisuus rakentaa elämää ilman väkivallan pelkoa. Ulkoinen rauha on tasapainoinen yhteiskunnallinen odotushorisontti, jossa asioiden odotetaan jatkuvan ainakin suurinpiirtein ennakoitavalla tavalla. Ulkoisen rauhan toinen puoli on kaaos, ennakoimattomuus, epäjärjestys. Rauhan vastakohta ei välttämättä ole sota, vaan epävarmuus, levottomuus ja yhteiskunnallisten rakenteiden pettäminen.

”Henkisen rauhattomuuden takaa alkoi paljastua yhteiskunnallinen rauhattomuus.” Kun muutin Pariisiin, elin ensimmäiset kolme viikkoa uudessa kaupungissa käytännössä asunnottomana. Elelin tuttujen nurkissa, satunnaisesti hostelleissa etsien samalla itselleni kimppakämppää. Hakuni alkoi syksyn alussa opiskelijoiden aloittaessa opintonsa, siis huonoimpaan mahdolliseen aikaan. Asuntoilmoitus saattoi tulla nettisivulle aamulla ja olla keskipäivään mennessä poistettu. Jatkuva stressitila kavensi elämäni nyt-hetkeen: ravasin koulussa ja koulun jälkeen näytöissä, rahattomana ja jatkuvassa epävarmuudessa siitä, missä seuraavan yön vietän. Noina kolmena viikkona aivotoimintani rajautui pelkkään eloonjäämiseen. Edes hetkellinen varmuus ja sen tuoma rauha olisi antanut mahdollisuuden katsoa ympärilleni, ihastella kaupunkia ja tulla tietoiseksi itsestäni osana sen sykettä. Rauhattomuus tappoi ajatukset ja mielikuvituksen, teki kaikesta yksiulotteista. Jos tällainen lievä epämukavuus jäi mieleeni niin sitkeästi, en voi edes kuvitella millaista on heillä, jotka elävät sotatantereilla ja luonnonkatastrofien keskellä. Lopulta löysin asunnon ja elämä alkoi asettua uomiinsa. Henkisen rauhattomuuden takaa alkoi paljastua yhteiskunnallinen rauhattomuus. Pariisi oli noina vuosina jännitteinen suurkaupunki. Postikorttimaisen ulkokuoren alla eli toisenlainen kaupunki: epävarma, raadollinen ja väkivaltainen. Maahanmuuttajien ghettoutuminen, epätasa-arvo, samaa sukupuolta olevien avioliiton laillistamisen vastaiset mielenosoitukset, kodittomuus ja jatkuvat lakot heittivät varjonsa opiskelijaelämän ylle. Pääsin kokemaan suurkaupungin todellisuuden, hyvässä ja pahassa. Kaikki oli herkullista kaaosta. Mahdollisuudet olivat rajattomat ja kaikkea oli tarjolla loputon määrä: tapahtumia, kokemuksia, uusia ihmisiä. Rauhattomuus kuitenkin näkyi siinä, että elämä alkoi jälleen kerran kaventua kapeaksi putkeksi. Ympäröivän yhteiskunnan jännitteet loivat ilmapiirin, jossa oli vaikea kiinnittyä mihinkään.

Suurkaupungeissa elämää eletään kuin viimeistä päivää, joskus kirjaimellisestikin. Ulkoisen rauhan puutteessa on vaikea nähdä muutamaa päivää pidemmälle. Tuntuu, että koko ympäröivä yhteiskunta rakenteineen on jatkuvasti vaarassa pettää ja kaikki voi yhtäkkiä kääntyä päälaelleen. Keho reagoi nopeasti ulkoiseen rauhattomuuteen: elin Pariisissa jatkuvassa jännitystilassa, joka purkautui toistuvina keskittymisvaikeuksina ja uniongelmina. Palattuani Suomeen myös ulkoinen rauha palasi. Takana oli kiehtova, mutta stressaava ympäristö, jossa mitä tahansa saattoi tapahtua milloin tahansa. Suomessa ympäristö oli jälleen ennakoitava, varma ja turvallinen, jopa tylsyyteen asti. Mahdollisuus toisenlaiseen, sisäiseen rauhaan näyttäytyi. Sisäinen rauha on mielen tyyneyttä; oman itsensä, elämänsä ja maailman kokonaisvaltaista hyväksymistä. Sisäinen rauha on tunne siitä, että kuuluu maailmaan eikä koe sen olevan itselleen mitään velkaa. Oleminen ei ole työtä varten, ei parisuhdetta varten, ei vanhempia varten, ei rahaa ja kuuluisuutta varten. Sitä vain on. Hiukkanen aavikkotuulessa, pisara meressä.

”Rauhattomuutta tuotetaan loputtomia määriä, sitä myydään ja kulutetaan jokainen sekunti.”

Arkinen, etuoikeutettu elämä vauraassa länsimaisessa maassa todistaa päivä toisensa jälkeen, että rauhattomuus ei ole vain yhteiskuntarauhan puutteen tulosta. On todella olemassa ‘’rauhaa ilman rauhaa’’. Jos se kuulostaa oudolta, voi kokeilla selata kymmenen minuuttia Instagramin algoritmin suosittelemaa sisältöä ja tunnustella omaa oloaan. Rauhattomuutta tuotetaan loputtomia määriä, sitä myydään ja kulutetaan jokainen sekunti. Se virtaa älypuhelimista, uutisista, kulttuurisista malleista, kulutustottumuksista, ennakkoluuloista, valtarakennelmista ja odotuksista, joita elämää kohtaan asetetaan. Kaikki toiminta perustuu rauhattomuudelle, sillä rauhattomuus samaistetaan liikkeeseen, joka nähdään lähtökohtaisesti hyvänä asiana: onhan kasvun edellytyksenä liike. Rauha on seisovaa vettä, rauhattomuus on dynaamista. Se on haluamista ja halun perään kurkottamista. Jos viedään ajatus tarpeeksi pitkälle, kaikki kehitys ja liike on rauhattomuuden ansiota. Siksi rauhattomuus on normi, jonka ylläpitämiseen kaikki vaikuttaa tähtäävän. Entä jos rauhalle annetaan mahdollisuus? Mitä silloin tapahtuu? Ulkoinen ja sisäinen rauhattomuus voivat järkyttää ihmisen kokemusta rauhasta, mutta rauha ei kuitenkaan ole ulkoa annettu lahja tai sisäsyntyinen ominaisuus. Rauha on projekti, yritys kasvattaa ja ylläpitää henkilökohtaista kokemusta siitä, että maailma on mielekäs paikka elää. Rauhan vaalijan on jatkuvasti taisteltava ulkoisia vaikutteita ja ärsykkeitä vastaan, pidettävä tiukasti kiinni rauhan tunteesta yhä uusien haasteiden edessä. Se on aktiivista toimintaa, ei passiivista möllöttämistä. Eli missä tahansa, rauha on aina henkilökohtainen rakennelma, jonka jokainen kokee eri tavoin. Yhteistä rauhan kokemuksille on usein se, että niissä toisen ihmisen merkitys kasvaa. Kun koen rauhaa, vaikka kuinka ohimenevää, minusta tulee hetkeksi empaattisempi olento. Siinä saattaa olla voimavara, joka rauhattomuudessa hukataan.

Haaveilen, pelkään, kiipeän Teksti: Ripsa Niemi Kuvitus: Inka Salminen Samastun nuoreen kiliin kalliojyrkänteen alarinteellä, kun hapuilen ensimmäisiä epävarmoja askelia ylöspäin. Palo korkeuksiin vetää, mutta samalla tärisyttää. Kiipeilystä on tullut harrastus, joka ei ole pelkkä harrastus. Sisäkiipeilytreenin jälkeen mietin liikkeitä ja reittejä sängyssä. Luen, kuuntelen ja katson lajia. Aloitan penkkiurheilun ja opettelen lajisanastoa. Kesällä katson lajin ensimmäisiä olympialaisia reissussa puhelimen ruudulta ja herkistyn urheilun synnyttämille tunteille. Asun neljä kuukautta Innsbruckissa, kaupungissa, jossa eletään kiipeilyä. Siellä on kiipeilytavaratalo sekä valtava moderni halli, jossa tulevat olympiamitalistit harjoittelevat. Maailman vaikeimman ulkoreitin kiivennyt kiipeilijä kävelee minua vastaan kadulla. Mykistyn, enkä kehtaa sanoa mitään.

Kaupunki on vuorten keskellä. Kesän korvilla lähden ensimmäistä kertaa kokeilemaan korkealla jyrkänteellä kiipeilyä, reilun kilometrin pituisella metallivaijerivarmisteisella reitillä. Alussa on jyrkkä nousu, joka on luokiteltu reitin vaikeimmaksi kohdaksi. Lähden nousuun ensimmäisenä. Tajuan pian, että ylös pääsee helpommin kuin alas. Kaksi kolmesta tulee perässä – onneksi, sillä yksin tuntuisi sata kertaa pahemmalta. Yksi meistä luovuttaa. Laakso pienenee allamme ja viereisellä vuorella näkyy laskettelukeskuksen hissi. Edessä on kiveä ja alla satoja metriä ilmaa. Tärisen ja nauran. Kliseistä, mutta tunnen olevani elossa ja samalla tekemässä jotain, mistä ei pidä kertoa äidille. Reitti ei ole varsinaista kalliokiipeilyä, koska kiipeilijän on mahdollista roikkua vaijerissa ja avuksi on porattu metallisia kahvoja. Silti tartun kiveen, puristan turhankin kovaa ja vedän. Tahdon tuntea kallion. Reitin lopussa vastaan tulee varsinaisten köysireittien ankkureita, eli viimeisiä varmistuspisteitä. Mietin, miltä tuntuu päästää lopussa irti ja kääntää katseensa takana avautuvaan maisemaan.

“Kliseistä, mutta tunnen olevani elossa ja samalla tekemässä jotain, mistä ei pidä kertoa äidille.“ Hienoimpia kohtia ovat ne jyrkimmät. Suunta kohtisuoraan ylös, jalalle tukevan oloinen ulkoneva pala kiveä josta ponnistaa, kurkotus hyvään kahvaan. En pelkää korkeita paikkoja, mutta tiukimmissa hetkissä en tohdi katsoa alas. Kun kiinnitän varmistuskapulan vaijerin seuraavan varmistuspisteen yläpuolelle, tunnen joka kerta helpotusta. Ylhäällä olo on kaikkensa antanut, selvisimme tästä. Janoan sekä vettä että lisää tätä lajia. Palaan vuoristokaupungista kotiin ja maisemat korkeuksissa jäävät kauas. Käyn vaeltamassa jylhien punertavien kallioiden luona ja pyöräilyreissulla eteläisellä saarella poikkean kiviparatiisissa. Ihailen ja koskettelen kiviä sekä reittien aloitusotteita, mutta en kiipeä. Molemmissa paikoissa on kiipeilijöitä, joita salakuuntelen iltanuotiolla ja joiden kapuamista tarkkailen sivusilmällä. En tälläkään kertaa sano tai kysy mitään. Katson vain ja kuulostelen. Nälkä kasvaa ja haave konkretisoituu. Joku päivä minäkin kiipeän täällä. Ystäväni jalka katkeaa pudotessa huonosti ulkoboulderointireitiltä. Luen suomalaisnaisesta, joka unohtaa kiinnittää itsensä hallilla itsevarmistavaan laitteeseen ja putoaa yhdeksästä metristä. Nuori ranskalainen kilpakiipeilijä horjahtaa jyrkänteeltä ja menehtyy 150 metrin pudotuksessa.

Loukkaantumisriski kuuluu lajiin ja säikähdän omia pieniäkin vammojani. Joka kerta kun itsevarmistavilla kiivetessä päästän irti reitin viimeisestä otteesta ajattelen, että tämä oli nyt tässä. Pelko estää minua, kun kokeilen ulkoboulderointia kotikaupungissani. En luota kykyyni pudota mukana kannetulle patjalle oikein. En usko, että pieni kivennyppylä kantaa kehoni painon isovarpaani kautta. Tiedän, että päästäkseni lähemmäksi unelmaani kalliokiipeilystä, minun on opeteltava alaköysivarmistus. Siinä pudotukset ovat pidempiä kuin yläköyden kautta. Pelkään hallitsematonta pudotusta, sitä että iskeydyn seinään ja pamautan leukani tai raajani otteisiin.

“Adrenaliini voi levitä kehossa, keuhkot puuskuttaa ja raajat täristä, mutta vain pään pysyessä mukana pääsee haastamaan omia rajojaan.“ Menen pitkän vitkuttelun jälkeen kurssille. Käy ilmi, että olen pelännyt ennalta vääriä asioita. Putoaminen tuntuukin huumaavan jännittävältä, pelko muuttuu nauruksi. Kammoan silti lipsahdusta ja kontrollin menetystä.

Kurssin jälkeisenä yönä herään levottomana pohtimaan varmistustilanteita ja putoamista. Stressi ja jännitys hakkaavat kehossani. Hoen itselleni, että pelko on tervettä ja suotavaa kun turvallisuusriski on läsnä. Epäonnistumisen pelko sen sijaan murskaa. Pelkään, ettei unelmani toteudu. Että jään sisäkiipeilijäksi, joka ihailee toisten kiipeilyreissuja kalliolla. Vaikka tavoittelen kehitystä taidoissa ja voimassa, on kutkuttavin haaveeni päästä vuoristoon, korkeuksiin. Adrenaliini voi levitä kehossa, keuhkot puuskuttaa ja raajat täristä, mutta vain pään pysyessä mukana pääsee haastamaan omia rajojaan. Kaikki on lopulta oman pääni sisäistä kamppailua, jossa keho tulee ja tekee perässä. Mentaaliset esteet ja haaveet taistelevat keskenään. Jään toistaiseksi kauas aikuisen alppivuohen mielenrauhasta, jossa askeleet ylöspäin ovat vakaita ja varmoja. Sitä kohti kuitenkin kapuan.

Gallup Teksti ja kuva: Emma Viitanen

Yhdysvaltojen pääkaupunki Washington DC elää ja hengittää politiikkaa, eikä vallanpitäjiin törmääminen lenkkipolulla tai lähikuppilassa ole tavatonta. Groteskin Yhdysvaltojen kirjeenvaihtaja tiedusteli kaupunkilaisilta, mitä he sanoisivat presidentti Joe Bidenille mikäli tämä kävelisi kadulla vastaan. Aikaa olisi sekunteja. Mondine “Uskon, että samaa mitä Ariana Grande sanoi aikoinaan Obamalle: what’s up, how are ya?” Suvi “Mä varmaan oikeesti hämmentyisin niin pahasti, etten saisi sanottua mitään.” Otto “Don’t forget the workers and the climate Joe!” Amira “Pinkin laulun sanoin: ‘Dear Mr. President, come take a walk with me.’”

Kirjeenvaihtajamme kärkkymässä itse juttutuokiota Valkoisella talolla.

Piikki lihassa Teksti: Leo Taanila

Kun Uudelle ylioppilastalolle on tänä lukuvuonna jälleen päässyt viihtymään, on samanaikaisesti muuan vanha seikka nostanut päätään ja palannut vitutusagendalle. Nimittäin! Kannuklusterin itäisen kulmahuoneen – samoin kuin erään ranskalaisfilosofin – nimi lausutaan [bovuaar], ei [buvuaar]. Täten myös kyseiselle tilalle annettua lempinimeä ”Bulle” sopii pidettävän valitettavan erheellisenä. Toivoisin, että asiaan suhtaudutaan tulevaisuudessa sen vaatimalla vakavuudella, sillä tästä jatkuvasta väärinlausumisesta on ainakin itselleni aiheutunut mielipahaa ja kiukkua.

Sanahelinää: Naisrauha Teksti: Pilvi Nikarmaa Vuonna 1316 allekirjoitti Ruotsin kuningas Birger Maununpoika sulkakynällään historiamme vanhimman säilyneen asiakirjan, suojelukirjeen Karjalan naisille. Karjalan naisrauhanakin tunnetussa dokumentissa kiellettiin naisten ahdisteleminen ja häiritseminen mitä ankarimman kuninkaallisen koston uhalla. Rapiat 700 vuotta myöhemmin on tuon pergamentin teema yhä valitettavan ajankohtainen. Jokavuotisen joulurauhan julistuksen lisäksi myös naisrauhan ahkerampi julistaminen voisi olla tarpeen.

KOHTI TYÖELÄMÄÄ VAI JO TYÖELÄMÄSSÄ? YKAsta saat kumppanin ja sparraajan urapolullesi. → Liity osaksi yhteiskuntaosaajien yhteisöä www.yhteiskunta-ala.fi

Kanssasi yhteiskuntaa rakentamassa

”Kun koen rauhaa, vaikka kuinka ohimenevää, minusta tulee hetkeksi empaattisempi olento.”