groteski_2006_4 by Groteski

Ei auta. Ei vaikka aihetta on tämän vuoden – kuten myös edellisvuosien – Groteskissa puitu moneen otteeseen. Samoin kuin tällä palstalla. Lukuisista osakseen saamista käsittelykerroista huolimatta sukupuoli puhuttaa ja mietityttää tässäkin numerossa. Enkä missään nimessä kirjoittanut yllä olevaa harmitellen tai häpeillen. Tunsin päinvastoin valtaisaa ylpeyttä pohtiessani, kuinka kokonaisvaltaisesti olemmekaan aiheelle vuoden kahdessa viimeisessä numerossa omistautuneet! Niinpä tässäkin käsilläsi olevassa ja samalla vuoden 2006 toimitusneuvoston viimeisessä numerossa sukupuolta lähestytään useammalta rintamalta ja monin eri tavoin. Aurora Rämön journalistisesti kunnianhimoisena lähtökohtana oli ringette (eli keppi ja reikä). Lukekaa juttu ja päätelkää, onko tällä kertaa kyse pikemminkin sexistä kuin genderistä. Pauliina Pietiläinen ja Kaisa-Maria Suomalainen puolestaan tutustuivat artikkelissaan Norah Vincentiin ja hänen kirjaansa Self Made Man: One Woman’s Journey Into Manhood and Back Again. Vincent syöksyi suin päin (tosin muutamia kosmeettisia kikkoja ehompana) miehiseen maailman ja teki mielenkiintoisia havaintoja sukupuolten välisistä valta-asetelmista. (Vuoden viimeinen, kenties katteeton pääkirjoituspurkaus menee ehkä innostuksen ja alkoholittoman glögin piikkiin, joten olkaa varovaisia.) Jumankekka! Groteski on vuoden loppua kohden tultaessa muovautunut likipitäen feministiseksi julkaisuksi! Ihan mahtavaa! Ja tästä käy kiittäminen kaikkia niitä, jotka ovat tänä vuonna Groteskiin kirjoittaneet, kuvanneet tai ajatuksiaan suoltaneet.

VASTAAVA PÄÄTOIMITTAJA . Timo Harjuniemi TOIMITUSNEUVOSTO . Lauri Eloranta . Ida Hakola . Timo Harjuniemi . Tuomas Kärkkäinen . Varpu Salo s tu oi n? irj l o et äk si ale ä Pä siaa Sirp elämuva t a si ak vo t it uu arj kas xä sa M E S n t us oe de tso uk sk ta ah O k ko uu ris aa! in h pa v ti on ni ie up ttu ises a? po Po M a k tar talv oist det a Es rin lla n rh uu ill t Ta oi o ikää ri ta tot kka ero s v re e ut iliu a v ey iä ia id lk t j lp p im ilo Jä ulo t hi ep ta p s: K ia E ten s i tu is itt i ila att m oi

GROTESKI 03 05 06 08 11 12 15 16 18 20 24 26 30 32 33 34

JULKAISIJA . Media ry

TOIMITTAJAT . Eeva-Mari Karjalainen . Vlada Kazerskaja . Maija Lindblom . Karimatti Miettinen . Johanna Nousiainen . Jussi Palmén . Pauliina Pietilä . Henna Raatikainen . Aurora Rämö . Minna Saarinen . Janika Seppälä . Kaisa-Maria Suomalainen . Petra Vallila

l Po

KANSI . Tuomas Kärkkäinen

n nä

PIIRROKSET . Tuomas Kärkkäinen

tin es Vi

KUVAT . Lauri Eloranta . Ida Hakola . Timo Harjuniemi .Tuomas Kärkkäinen . Karimatti Miettinen . Alex Navarro . Keith Syvinski

r Va

VASTAAVAT TAITTAJAT . Lauri Eloranta . Tuomas Kärkkäinen

4/06 6

PAINOS . 300 PAINOPAIKKA . Cosmoprint . joulukuu 2006 YHTEYSTIEDOT

. www.valt.helsinki.ﬁ/blogs/groteski . groteski@mediary.ﬁ

ISSN . 0782-0909

1 Mit asiaa sil on?

Teksti Minna Saarinen ja Henna Raatikainen

1 Sosiologit sanovat, että fyysinen läheisyys on johtanut kaupunkilaisten henkiseen etäisyyteen. Julkinen tila on muka liian täynnä ja siellä käydyt keskustelut täynnä tyhjää – tai paskaa. Onko ihmisillä asiaa? Mitä tapahtui niille habermasilaisille keskustelun kehdoille, juttutuville, joista on kuullut puhuttavan; onko niitä ollut ja halutaanko niitä? Häiritsimme kahviloiden yksin istuvia asiakkaita ja pyysimme heitä keskustelemaan ja kertomaan asiansa.

Riitta (Café Engel): ”Uusi näkökulma taloustieteen totuuksiin.” Teuvo (Café Ekberg): ”Sudet pitäisi ampua.” Leena (Café Engel): ”Solidaarisuutta ja mielenterveyttä.” Mies (Bulevardin Kahvisalonki): ”Kulttuurista voi aina.” One of the most salient features of our culture is that there is so much bullshit. Teuvo: ”Ei mitään suurten taiteilijoiden korkealentoista semmoista. Tulen tänne nauttimaan miljööstä. Samat jutut täällä kuin kotona. Vaimolla sitä asiaa olisi enemmän.” Riitta: ”Runoillat! Kuten Prahassa ja Berliinissä, joissa ihmiset pitävät filosofisia keskusteluja ajan arvoisina. Engel olisi ihanteellinen paikka teemailloille.” Leena: ”Tämä Engel on minusta vähän jäykkä. Pianobaarin kun saisi Helsinkiin. Ja laajentuneita olohuoneita, ja kahvilahengailua. Pitäisi käydä keskustelua kirjallisuudesta, ja moraalifilosofiasta.” Teuvo: ”Sotapojille kunnon kahvila. Nuorena niitä keskusteluja oli enemmän, nuoriso kai se nykyäänkin menee kahviloihin keskustelemaan...” Keskusteluja, mutta mistä? Mitä asiaa? Teuvo: ”Kaivosluvat täytyy kieltää. Vievät innon viljellä vuosisatoja vanhoja peltoja. Kyllä siihen on konsti keksittävä. Sudet pitäisi ampua. Eivät edes syö, tappavat vain.” Mies: ”Tulin tänne vaan yksin. Tietysti kulttuurista voi aina. Iltapäivälehdistä en oikein välitä. Kävin eilen katsomassa elokuvan. En muista nimeä. Bristolissa se oli. Huono, tai minusta huono.” Teuvo: ”Kyllä ajankohtaisista aiheista aina, uutisista. Minä kyllä pidän valmiista porukasta ja valmiista aiheista, esimerkiksi kun oli töissä niin työstä keskusteli työkavereiden kanssa.” Riitta: ”Taloustiedettä. Uusia näkökulmia esitettyihin totuuksiin.” Bullshit is unavoidable whenever circumstances require someone to talk without knowing what he is talking about. Teuvo: ”Ilmasta voi aina jutella.” Näin tuntemattomien kanssa. Paskaa vai ei, päätä itse.

SIRPALEET Viisas suustaan

Lost in translation

Teksti Maija Lindblom

Teksti Petra Vallila

Vyötärönkorkuisena hammaslääkärin tuolissa istuessani oikomishoitaja totesi minulle röntgenkuvia tutkaillessaan, että neljä viisaudenhammasta on tytölle tulossa. Tieto vihloi jo silloin – tosin silloin vain sydäntäni. Kauhutarinat viisaudenhampaiden poistosta olivat jo pienenä tuttua kauraa, eikä hammaslääkärikäynneissä mielestäni ollut muuta mukavaa kuin hassut lasit. Lopulta pelkoni konkretisoitui, kun joskus hieman isommaksi kasvettuani ponnahtivat ikenieni lävitse kahden vitsaushampaan alut. Hikipisaroita kertyi otsalle ja totesin, että no niin, peli menetetty. Vähitellen valkoista hammasta tuli esille yhä enemmän, mutta samaan aikaan pystyin pyyhkimään hikipisarani, sillä hampaat eivät aiheuttaneet kipua. Lopulta hampaiden kasvu jopa tyrehtyi ja elimme lähes symbioottisessa suhteessa – viisauteni ja minä. Täysin riidatonta ei elo ole kuitenkaan ollut, sillä tasaisin väliajoin olen kokenut vihlontaa ja muuta kipua suussani. Vihlontaa kamalampaa on kuitenkin ollut pelko siitä, että kohta on edessä hammaslääkärikäynti. Muutaman kerran olenkin jo lähes näppäillyt hammaslääkärin numeron kännykkääni. Lopulta kipu on onneksi aina väistynyt ja rauha palannut. Viime aikoina olen kuitenkin taas saanut muistutuksen siitä, että ehkä kyseessä on vain välirauha, sillä tunnen kolmannen pirulaisen puskevan ulos ylävasemmalta. Tuudittaudun silti edelleen ajatukseen siitä, ettei kaikilta viisautta jouduta juurineen irti repimään, mutta silti - APUA!

Opiskelijakirjaston aulassa punainen kyltti kiinnittää huomioni: “Oletko jumissa? Tule hierottavaksi!”. Hidastan askeleitani. Seuraavassa punaisessa kyltissa kerrotaan kahvi- ja keksitarjoilusta. Hiukan vielä hitaammin, mutta ohi silti suuntaan askeleeni kohti liukuportaita. Pysähdyn ja palaan. “Hei, olen jumissa”, sanon, ja minut istutetaan alas. “Ota keksi!” kehotetaan, ja minähän otan. “Onko rankka opiskelupäivä?” kysyy niskojani hierova tyttö. Hetken aikaa tasapainoilen täyden romahduksen partaalla, mutta kokoan itseni ja totean pirteästi: “No on, ei ole tullut nukuttua viikkoihin ja kaikenlaista kiirettä riittää juu”. Jotain lohdullista siinä, että kysyi. Onhan tämä paikoin ihan kamalaa, tämä opiskelu. Monen monta minuuttia istun hierottavana, ihmiset painelevat ohitse ja muutamat norkoilevat kahvia. Tilanne on totaalisen kummallinen. Usein pitää olla ikkunan takana huomaamattomissa päästäkseen irti ja ulkopuolelle muusta maailmasta, mutta näinpä vaan se onnistui keskustakampuksen vilkkaimmin liikennöidyllä paikallakin. Tempauksesta vastasi kolme kristillistä opiskelija- ja koululaisjärjestöä yhdessä. Tavoittivat tällä kertaa.

Sanojen politiikkaa opiskelemassa Teksti Vlada Kazerskaja

Kuten jokaisessa tarinassa, on tässäkin opetuksensa. Etenkin julkisella alueella tulee oma näkemys pukea oikeaan muotoon. Muistan ne tämän vuosituhannen alkuvuodet, kun musta ja valkoinen olivat ainoina väreinä vielä muotia. Takkiostoksilla ystäväni kanssa eksyimme vanhemmille naisille tarkoitettuun liikkeeseen. Myyjä tarjosi minulle vihreää takkia pitkään ja hartaasti. Kieltäydyin puolestaan kohteliaasti mauttomuudesta. Heti kaupan ulkopuolella aloimme ruotia nauraen tapahtunutta. Metrossa jatkoin edelleen kiinnostavaa puheenaihettamme. ”Kuka ikinä voisi pitää neonvihreitä vaatteita ja vieläpä päällysvaatteina!” äänekkäästi ilmaisin mielipiteeni. Yllätyksekseni kaverini ei tukenut enää arvottavaa yhteenkuuluvuuden tunnettamme. Hän alkoi hiljaisesti puolustaa värin ja niiden vaatteiden kunnia. Olin ymmälläni. Päästyämme määräasemallemme kaverini vastasi kysyvään katseeseeni: ”Etkö huomannut vastapäätä istuvaa naista. Hän oli pukeutunut täysin vihreisiin vaatteisiin ja katsoi meitä vihaisesti”. Kääntyessäni ehdin vielä nähdä vilaukselta tappavan katseen ja tutun vihreän takin.

Istu – paikka! Teksti Johanna Nousiainen

Helsingin bussikuskitko muka tuppisuita! Viikon sisällä kaksi bussikuskia puhui minulle aivan oma-aloitteisesti. Ilmeisesti HKL:llä on tarkastusmaksukampanjan lisäksi menossa toinenkin valistuskampanja: opettaa idiootit matkustajat toimimaan mahdollisimman kustannustehokkaasti. Ensimmäisessä tapauksessa kävelin liukkaalla tiellä kohti päätepysäkillä seisovaa bussia. Pysäkillä räntäsateessa värjötelleet ihmiset pääsivät juuri sisään bussiin, mutta minä raukka en ehtinyt aivan samaan laumaan ja kuski ehti juuri sulkea oven. Huomatessaan minut kuski avasi oven uudestaan ja ilmoitti minulle hyvin nuivaan sävyyn, että pitäisi tulla ajoissa pysäkille. Oikeaa lähtöajankohtaa ilmoittava laite piippasi kuitenkin samalla kun leimasin lippuani. Toisen kerran kuski otti asioikseen ojentaa minua oikeasta ajankohdasta näyttää pysähtymismerkkiä: ”Eikö sitä merkkiä voisi näyttää vähän aikaisemmin, niin olisin tullut nopeammin?” Kieltämättä olisi kyllä ollut vaikuttavaa, jos kuski olisi onnistunut kääntämään puolen bussin levyisestä raosta pysäkille kolhimatta edellä olevia, liikennevaloissa seisovia autoja tai katkomatta jalkakäytävän reunassa kasvavia puita. Pyydän anteeksi kallista aikaa hukkaavaa käytöstäni. Tästä lähtien tulen pysäkille seisomaan vähintään viisi minuuttia aiemmin, vaikka ulkona riehuisi tuisku ja bussit olisivat ruuhkan vuoksi kymmenen minuuttia myöhässä. Samoin alan huitoa bussia pysähtymään jo siinä vaiheessa, kun se seisoo edellisen risteyksen liikennevaloissa.

Pirteämmän katukuvan puolesta Teksti Eeva-Mari Karjalainen

Tutustuin muutama viikko sitten Jugendsalin HEL LOOKS -näyttelyyn. Esillä on tavallisten kansalaisten persoonallista katumuotia taidokkaasti valokuvattuna sekä pieniä kertomuksia heidän pukeumisestaan. Tekstinpätkistä huokuu ylpeys omasta tyylistä sekä innostus pukeutumista kohtaan. Näyttely on erittäin mielenkiintoinen ja kaduntallaajien asuvalinnat ovat piristävää katseltavaa. Parasta antia sinä sunnuntaisena iltapäivänä oli kuitenkin kahden iäkkään rouvan keskustelu heidän tutkiskellessaan kuvia vieressäni. Toinen heistä oli hyvin puhelias ja temperamenttisen oloinen. Tämä turkkiin sonnustautunut rouva tuhahti heti alkuun näyttelyn olevan silkkaa extremeä eikä pukeutumista alkuunkaan. Hän jatkoi kehumalla Pariisia pukeutumisen mekkana sekä ylisti mediterraanista ruokavaliota ranskattarien hoikkuuden salaisuutena. Rouva saneli jyrkkiä mielipiteitään tasaiseen tahtiin, kunnes aikansa kierreltyään hän hiljeni ja lopulta iloisesti huudahti kuvien olevan erittäin hauskoja, ihan kuin operettiesityksessä olisi! Haikeana hän totesi odottavansa jo ensi kesää, jolloin “näitä taas näkee”. Kuvaajat olivat onnistuneet herättämään positiivista kiinnostusta lähes kaikissa ikäluokissa. Itse hykertelin sisimmässäni ja totesin näyttelyn olevan hurraa-huuto pirteämmän katukuvan puolesta. (HEL LOOKS myös netissä www.hel-looks.com)

Kun takametsässä tallustelevan kontion himmenevästä elonkirjosta sammuu viimeinenkin palo, ei otso välttämättä olekaan maallisen vaelluksensa päätepisteessä. Usein luonnosta löydetty karvatassu päätyy lasisilmäisenä Eläinmuseon kokoelmiin. Voisi kuvitella, että eläinten täyttäminen on puuhaa, jossa nallekarhun vatsaan tehdystä viillosta revitään sisuskalut pihalle ja tilalle tungetaan kilokaupalla pumpulia. Totuus paljastui hieman toiseksi. Vierailimme Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon konservointijaostossa.

Teksti Jussi Palmén

OTSON UUSI Kuvat Timo Harjuniemi

ELÄMÄ

Tervettä hulluutta ”Tämä homma vaatii oman hulluutensa”, kuittaa Roni Andersson, yksi viidestä yliopiston alaisuudessa toimivista konservaattoreista eli kansan kielellä eläintäyttäjistä. Anderssonin terveen itseironian taustalta paistaa kuitenkin vankka asiantuntemus. Eläinmuseon remontin vuoksi Vallilassa väliaikaistiloissa toimivan konservointijaoston hyllyillä notkuvista eläimistä näkyy, että työ on vaatinut tarkkuutta. Pöydällä viimeisteltävänä oleva varis näyttää niin elävältä, että pelkään sen lähtevän lentoon. Takaseinällä kettukin tuijottaa sitä himoitsevasti. En tunne kuitenkaan olevani friikkishow’ssa, jossa veri roiskuu ja suolenpätkät lentelevät. Konservoinnin totuus näyttäytyy puhtaan kliinisenä, valikoimistakin puhutaan ”tieteellisinä kokoelmina”. ”Kun eläin saapuu tänne, siihen kiinnitetään numerolappu, johon on pantu kaikki tekniset tiedot, kuten sukupuoli ja ruhon löytöpaikka. Yli 90 prosenttia tänne tulevista eläimistä on kuollut luonnossa. Loput saadaan muun muassa eläintarhoista. Joskus 1900-luvun alkupuolella eläimiä ammuttiin täytettäviksi ja myös toreilla myytiin kokonaista riistaa. Se ei ole kuitenkaan tätä päivää”, Andersson selvittää. Numeroinnin jälkeen eläin laitetaan yleensä pakkaseen, jopa useiksi vuosiksi, sillä Eläinmuseon valtavissa varastoissa on Anderssonin mukaan tuhansia kokelaita, jotka odottavat täyttämisvuoroaan. Kärsivällistä ja pikkutarkkaa työtä Varsinainen konservointityö alkaa ruhon nylkemisellä, jonka yhteydessä kaikki ylimääräinen materia, kuten

rasva, poistetaan. Tässä vaiheessa ruhosta otetaan myös tarkat mitat, jotta eläimen anatomia saadaan määriteltyä oikein. Elintarviketurvallisuuskeskus Eviran raatokuljetus käy kuoppaamassa tarpeettomat osat, eikä kaatopaikalla siis voi törmätä vaikkapa tiikerin jäämistöön. Suurin osa täytetystä eläimestä on yllättäen keinomateriaalia. Keskellä konservointijaoston työtilaa seisoo isokokoisen suden muotti, joka on toistaiseksi pelkkää muovia. Mallin anatomia on kuitenkin häkellyttävän aito; sitä voi jopa erehtyä luulemaan koiraksi. Teko-osiin tikataan runsaalla vedellä ja erilaisilla kemikaaleilla käsitelty eläimen nahka, jonka alle voidaan kiinnittää esimerkiksi alkuperäisiä luita tai lihaksia. Näin lopullinen näyttelysusi on kuin suoraan metsästysmailtaan kiskaistu, lasivitriiniin jähmettynyt peto. Pilkahdus menneestä Andersson myöntää, että konservoinnilla ja mittavan tieteellisen kokoelman luomisella on selkeä opetuksellinen vaikutus. Hän paljastaa, että Eläinmuseonkin varastoissa on lajeja, jotka ovat jo kuolleet sukupuuttoon: ”Tutkijat eivät ole halunneet näitä hirveästi mainostaa, koska ne ovat niin arvokkaita ja harvinaisia. Tällaisia aarteita ovat muun muassa vaelluskyyhkynen ja täydelliseksikin kutsuttu Stellerin merilehmä.” Anderssonin mukaan hänenkin alaltaan löytyy guruja ja mestariteoksia, jollaisiksi hän mainitsee Von Wrightin veljesten kuuluisat linnut. Hänen mielestään haastavinta konservoinnissa onkin pieneläinten, kuten lepakoiden, täyttäminen. Joskus myös ulospäin ta-

vallisen näköiset maantallaajat tai siivekkäät voivat paljastua ruumiinrakenteeltaan erikoisiksi. Eettiset arvostelijat loitolla Kaikkien olevaisten tasa-arvon nimeen vannovat voisivat todeta, että siinä missä eläimiä asetetaan näytteille, myös ihmiset pitäisi altistaa konservoinnille. Näin onkin tehty esimerkiksi Kiinassa, jossa vapaaehtoiset ovat testamentanneet ruumiitaan museokäyttöön. Anderssonin mukaan eläintäytön etiikkaan ei ole ainakaan vielä puututtu: ”Nykyään tuntuu, että jokaisesta asiasta valitetaan. Ei ne meitä ole vielä keksineet, mutta tulevaisuudessa sekin voi tapahtua. Tässä on kyllä pidetty melko matalaa proﬁilia, eikä olla lähdetty metsälle pyssyt paukkuen, kuten ennen vanhaan.” Andersson myös kertoo, että heidän työporukkansa jäsenet ovat lapsesta pitäen vaalineet läheistä suhdetta luontoon ja eläimiin. ”Kyllä tämä on enemmänkin elämäntapa”, hän sanoo ja kuvailee, että kotipuolesta löytyy eläimiä niin elävässä kuin täytetyssä muodossa. Ihmisen täyttäminen olisi kuulemma teoriassa mahdollista, koska meidänkin ulkokuoremme on tehty vain nahasta. Sciﬁ-tohtoriksi ryhtyminen ei ole kuitenkaan ensimmäisenä Anderssonin listalla. Eläinmuseon massiivisissa pakastimissa odottavat eläimet kertovat siitä, että tällä alalla työt eivät lopu tekemällä. Jos valtiotieteiden opiskelu kyllästyttää, konservointijaosto valitsee tasaisin väliajoin 60–70 hakijan joukosta muutaman opiskelijan oppisopimuskoulutukseen. Edellytyksenä on, että kandidaatit ovat erityisen motivoituneita. □

Teksti ja kuvat Karimatti Miettinen

Mikä ihme etovan keskiluokkaisessa Espoossa espoolaisia viehättää? Toimittaja yritti ottaa siitä selvää.

On sunnuntainen aamupäivä ja ohut lumikerros peittää routaista maata. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, ja merenrannan kävelypolulla ihmiset nauttivat syksyn viimeisistä auringonsäteistä ennen marraskuun pimeyttä. Ihmisten kasvoilta paistaa onnellisuus ja jopa koiratkin näyttävät hymyilevän. Olemme Espoon kultahammasrannikolla Westendissä, joka edustaa espoolaista unelmaa puhtaimmillaan: omakotitalo omalla pihalla ja vielä merenrannalla. Eikä maan keskuskaan ole kaukana, sillä Helsinkiin pääsee EteläEspoota halkovaa Länsiväylää pitkin muutamassa minuutissa. Westendissä kiteytyy se monen palkansaajan salainen haave omasta kodista rauhaisella ja hyvämaineisella alueella, vieläpä lähellä hyviä palveluja. Vaikka rauhallisia alueita riittää Espoossa läjäpäin, niin Westendissä on se oma lisänsä, josta ne ihmiset, joilla on siihen varaa, maksavat itsensä kipeäksi. Espoolainen kasvojenkohotus Vaikka olemme Espoon varakkaimmalla ja rauhallisimmalla alueella, omakotitalojen pihoja reunustavat korkeat muurit ja rautaiset portit. Tyhjällä kadulla kävellessä tulee pohtineeksi, keneltä portit suojaavat. Westendissä eivät riehu nuorisoporukat iltaisin, ei ole humaltuneita rantojen miehiä, eikä seinillä näy graﬁitteja. Ehkä turvallisuudentunne ja yksityisyys ovat ylellisyyttä, josta voi maksaa, jopa turvallisessa suomalaisessa yhteiskunnassa. Aidanraosta kurkistaessa pihoilla kimaltelee kiiltävä graniitti, liuskekivet,

suihkulähteet ja kalliit autot. Yhdessä talossa on jopa koko ulkokuori vuorattu graniitilla. Westendissä on ymmärretty maan arvo ja useilla tonteilla piha onkin pistetty lihoiksi ja myyty uusien talojen rakennusmaaksi. Taloja rakennetaan tiuhaan ja tiheästi. Vaikka valtaosa taloista on uusia ja isoja, sekaan mahtuu myös vanhoja ja pieniä mummonmökin näköisiä taloja. Kuka mahtaa niissä asua? Ehkä joku töihin kyllästynyt, joka vain odottaa tonttien hintojen nousua ja iloisia eläkepäiviä. Westendissä miljoonatalot eivät ole erikoisuuksia, ja rakennusmaan huvetessa hinnat hipovat pilviä. Vilkaisu netissä asuntovälityssivuille todistaa huhut todeksi. Niemen kärjessä myytävästä omakotitalosta ”esteettömällä merinäköalalla” pyydetään 3,75 miljoonaa euroa. Hintoja katsellessa palkansaajan pilvilinnat karkaavat yhä kauemmaksi. Mutta mikä tekee tästä espoolaisen unelman ilmentymästä tavoiteltavan ja onnellisen paikan asua? Mikä mystisen keskiluokkaisessa Espoossa houkuttelee? Turusta muuttaneiden Johan ja Lotta von Knorringin mielestä Espoossa ja Westendissä on parasta lähellä sijaitseva meri. Vaikka ”palvelutasoltaan Espoo on tylsä”, silti pariskuntaa ei saisi muuttamaan esimerkiksi Vantaalle tai Itä-Helsinkiin. Vain ulkomaankomennus sai parin muuttamaan Amerikkaan kymmeneksi vuodeksi. Johtopäätöksenä voi sanoa, että tästä lintukodosta ei lähdetä kuin pakon edessä.

Myöskään 15- ja 14-vuotiaita Johanna Seppälää tai Laura Saviota Espoon jättäminen ei kiehdo. Johanna voisi korkeintaan asua Helsingin keskustassa, mutta ”pääkaupungin läheisyys ja kaverit” saavat jäämään Espooseen. Mutta mikä saa ihmiset muuttamaan Espooseen, joka tällä hetkellä kerää enemmän uusia kuntalaisia kuin Helsinki? Onko Helsinki menettämässä vetovoimaansa, vai onko keskiluokkainen espoolaisuus lyömässä stadilaisen urbaaniuden? Espoolaisen yrittäjän Minna Merikallion mukaan Espoossa kiehtoo meri, mutta myös liikenneyhteydet ja mahdollisuus kulkea omalla autolla. Itä-Helsingistä Espooseen Merikallion toi appiukon omistama asunto ja kerran Espooseen muutettua paluuta ei ollut. Mikä tekee sitten Espoosta erilaisen? Miksi Vantaasta ei ole kehittynyt ”teknologiaorientoitunutta kasvukeskusta” tai Suomen Beverly Hillsiä? Ainakaan välimatka Helsingistä ei tee eroa Espoon ja Vantaan välillä. Merikallion mukaan eroa voi hakea asukkaista itsestään: vantaalaisia erottaa espoolaisista ”pukeutumistyyli, sillä Vantaalla näkee enemmän tuulipukuja eikä samanlaisia trendivaatteita kuin Espoossa”. Merikallion mukaan espoolaiset ovat pukeutumistyyliltään ”konservatiivisempia ja kalliimpia”. Henkinen kynnys tai ei, mutta Merikallion poika ei suostunut pitämään isoäidin antamaa paitaa, koska Vantaalla asuvalla serkulla oli samanlainen paita. Siinä missä osalle pääkaupunkiseudun susirajana kulkee kehä kolmonen, Merikalliolle jo Länsiväylän pohjoispuolella asuminen olisi vaikeaa. Westendissä kiteytyy helposti ennakkoluulot espoolaisista snobeista tai vähintäänkin kokoomusta kannattavista porvareista. Mielikuvissa on varmasti osa totuutta, mutta espoolaisen identiteetin todellisuus on mielikuvia monipuolisempi. Lähiöelämää ankkalammessa Jotta totuus ei unohtuisi, Espoo ei ole vain kukkaniitty ankkalampineen. Myös Espoossa on osattu rakentaa betonilähiöitä ostareineen. Keski-Espoossa, aivan Espoon Keskuksen kupeessa, sijaitseva Suvela rakennettiin 1970-luvulla Espoon kasvavaa väestöä varten. Rakentaminen oli tuolloiseen tyyliin yksinkertaisista ja tehokasta. Suuri osa Suvelan kerrostaloista on val-

tavia tasakattoisia betonikomplekseja, joiden väliin on lanattu asfalttisia kävelyteitä. Vaikka harmaa betoni hallitsee maisemaa, sekaan on myös rakennettu myöhemmin pienempiä puisia rivitaloja. Suvela muistuttaa erehdyttävästi muita kuuluisia betonilähiöitä, kuten Jakomäkeä tai Merihakaa, mutta silti harva on kuullut Suvelasta, saati siellä käynyt. Kahden lapsen äiti Nina Kaarakainen muutti alun perin Helsinkiin töiden takia. Myöhemmin käytännön syyt toivat asumaan Espooseen Suvelan naapuriin Sunaan. Asunnot olivat Espoossa halvempia, alue rauhallisempaa ja paikka tuntui sopivan lapsiperheelle: ”Nykyisessä taloyhtiössäkin on ainoastaan lapsiperheitä.” Ninan mielestä Espoossa on parasta asuntojen edullisuus ja turvallisuus, ja ”jopa ostarit ovat Espoossa rauhallisia”. Ehkä elämä espoolaisessa lähiössä on tasoittanut mielikuvia muusta pääkaupunkiseudusta avoimempaan suuntaan, sillä Nina ei näe eroa esimerkiksi vantaalaisten ja espoolaisten välillä. Vain ItäHelsinkiin häntä ei saisi muuttamaan, mihin syynä ovat kavereiden kertomukset Itä-Helsingin pahamaineisista lähiöistä ja ostareista. Kadonnut identiteetti? Espooseen ja espoolaisuuteen liittyy paljon mielikuvia, jotka varmasti kuvaavat hyvin espoolaista ajattelutapaa. Espoon on sanottu olevan mitäänsanomaton kaupunki, jolla ei ole edes omaa keskustaa. Kaupungin nettisivuilla keskustatonta Espoota kuvataan juhlavasti ”verkostokaupunkina useine kaupunkikeskustoineen”. Suosittu toimittaja ja espoolaisuuden äänenkannattaja Ruben Stiller kirjoitti kirjassaan Espoo – totuus Suomesta, että espoolaisista ei ole keksitty koskaan vitsiä, mihin syynä on ”espoolaisen identiteetin hahmottomuus”. Onko espoolainen identiteetti typistynyt harmaaksi mössöksi, josta ei voi edes vitsiä vääntää? Ainakaan haastatelluista kukaan ei ollut kuullut espoolaisvitsiä. Vastauksen saamiseksi pitäisi asiaa ehkä kysyä Vantaalta tai Helsingistä. Ehkä juuri Stillerin maalaama identiteetin hahmottomuus ja epämääräisyys on espoolaisuudessa parasta. Tyytyväisyys keskiluokkaisen turvalliseen elämään yhdistää espoolaisia, eikä kaupunkilaisuuden identiteetti rasita hartioita, jolloin voi rauhassa sauvakävellä tuulipuvussa takapihan pururataa. □

Teksti Ida Hakola ja Timo Harjuniemi Kuva Tuomas Kärkkäinen

”Haukutte vaan tämän vuoden lehden mahdollisimman pahasti”, ohjeistaa vuoden 2006 Groteskia taittava ja päätoimittajana häärivä Tuomas Kärkkäinen korkeakaulaisesta lasista maitokahvia lipittävää Aleksi Moisiota. Moisio on kahden edellisvuoden päätoimittajien tavoin kutsuttu kruununhakalaiseen ravintolaan arvioimaan Groteskia, tuota instituutiota, joka on koko historiansa ajan toiminut eräänlaisena journalistista kunnianhimoa säteilevänä majakkana kaiken maailman

löydä nyky-Groteskista sijaa kovinkaan suurille moitteille. ”Emmekö me voisi vain kehua tätä”, Palmén naurahtaa. Kun valtiotieteellisen tiedekunnan Tutkain-lehteä tänä vuonna luotsaava, toissa vuonna Groteskin vetovastuussa ollut Olli Variskin tiputtelee kuin pyynnöstä sellaisia siteerattavaksi kelpaavia arvioita kuin ”vallankumouksellinen” ja ”raikas kuin uusi talouspolitiikka Neuvostoliitossa”, tuntuvat nykygroteskilaisten viimeisetkin toiveet vastakkainasettelusta murenevan.

2006 ensimmäinen numero pyyhki kaiken loskan pois”, linjaa Varis silmin nähden vaikuttuneena. Joitakin jupinan aiheita nykyisessä lehdessä sentään on. Moisio pitää ensimmäisen numeron huumetestiä turhankin säyseänä (”senhän olisi periaatteessa voinut toteuttaa oikeasti”), ja Palmén kummastelee tapaa jättää pääkirjoitukset anonyymeiksi. Enemmän kaikki kolme kuitenkin häkeltyvät selaillessaan omia aikaansaannoksiaan: Palmén hämmästelee

EXAT

Groteskin tämänvuotiset päätoimittajat halusivat kuulla haukkuja edeltäjiltään. Tahdikkailta exiltä kirposi kuitenkin etupäässä kehuja.

tyyppiarvojen kyntämällä valtiotieteellisellä lehtimerellä. No myönnettäköön. Arvioida on sopimaton verbi tähän yhteyteen. Tämän jutun lähtökohdat olivat paitsi narsistiset (omasta lehdestä kirjoittaminen toki verhottiin itsekritiikin kaapuun) myös itsetarkoituksellisen provokatiiviset: olisivatpa nuo jäärät nyt suuttuneet, kun meillä oli sentään pinkit kannet ykkösnumerossa. Halusimme ärähtelyä ja taantumuksellista mutinaa! Joanna Palmén, puolet viime vuoden päätoimituskunnasta ja nykyinen Ylioppilaslehden toimittaja, ei

No jo on kumma! Tämän vuoden Groteskihan on ”entistä irvokkaampi”, kuten vuoden ensimmäisen numeron pääkirjoituksessa lupailtiin. Tabujakin on murjottu armottomasti kuin nyrkkeilysäkkiä. Kuin tinkimätöntä linjaansa lukijoilleen selkeyttääkseen Groteski raateli Jorma Ollilaa heti kättelyssä. On kirjoitettu masturboinnista, prostituutiosta ja VR:n ulostekäytännöistä. Eikä kirosanojakaan ole säästelty. Mutta voi vittu! Edeltäjät ovat kuitenkin aidosti innoissaan, vaikka me nuoret radikaalit luulimme pyyhkivämme innosta punoittavat nenämme kaikella sillä, mitä nämä vanhukset edustavat. ”Vuoden

ammoista kuvanrajausta ja Moisio muinaisia fonttivalintoja. Päällimmäiset muistot päätoimittajuudesta ovat kuitenkin positiivisia. ”Tuskinpa sitä tulevaisuudessa saa päätoimittajan olla. Ja Groteskin tapauksessa ympäristö oli aika turvallinen”, Palmén summaa. Baarin himmentäessä valaistustaan on tullut aika viimeisen kysymyksen: Kertokaa, ystävät, mihin suuntaan Groteski kulkee? ”Pah, ei tällä mitään suuntaa ole. Näyttää muotoutuvan täysin epälineaarisesti erilaisten tekijöiden, kuten päätoimittajiensa innon ja ajan myötä”, päättää Varis. □

Poniin koukussa Teksti Janika Seppälä Kuva Tuomas Kärkkäinen

G1 MIB Princess Sunbeam vaihtoi netissä omistajaa reilulla 150 dollarilla, mint mail order Rapunzel alkuperäisessä pakkauksessaan sai uuden omistajan 1332,03 dollarilla. Big Brother Tex kaikkine varusteineen päätyi Huuto.netissä uudelle omistajalle reilulla kympillä. Hyvä diili, sillä yleensä pelkästä Texin hatusta saa pulittaa kymmenisen euroa.

Siis mitä? Kyseessä ovat kirkkaanväriset My Little Ponyt suoraan 80-luvulta. Muistatteko, sellaiset suurisilmäiset ponihahmot, joilla oli kullakin jokin siirappinen nimi, kuten Peachy tai Cherry Treats. Suomennoksissa kääntäjä teki varmasti parhaansa. Bowtiesta tuli Rusettiina, Sun Dancesta Tanssitar ja Cupcakesta vähemmän imartelevasti Kakkara. Näitä poneja ovat alkaneet kerätä niin nuoret tytöt kuin varttuneemmatkin naiset. Jälkimmäiset haluavat usein saada takaisin lapsuudenaikaiset lelunsa, jotka ovat ehkä päätyneet koirien purtaviksi tai siskontytölle. Keräilijöille ei kelpaa mikä tahansa: alkuperäiset 80-luvun ponit eli G1:t ovat halutuimpia ja hinnakkaimpia poneja, 90-luvun G2:t kelpaavat melko harvoille kerääjille, vaikka toki niilläkin on kerääjien keskuudessa oma vankka kannattajakuntansa. Nykyajan ponit, G3:t, ovat nousevassa arvossa ja kelpaavat myös monille alkuperäisten 80-luvun ponien kerääjille. Ja kerättäväähän on: erilaisia My Little Ponyja on olemassa useita satoja. Määrä vain kasvaa, kun mukaan otetaan erilaiset erikoisversiot, vain maakohtaisesti myydyt ponimallit ja mail order -ponit. Miksi ihmeessä joku sitten hurahtaa tällaisten muovikappaleiden keräämiseen? Samoista syistä kuin minkä tahansa muun ajanvietteen parissa ahkeroivat. Kyse on harrastuksesta, estetiikasta ja hauskanpidosta. Ja kuten kaikissa harrastuksissa, myös ponimaailmassa ihmisiä on monenlaisia. Yhdelle riittää niiden lapsuuden ponien hankkiminen takaisin, toisella on jo 600 ponia hyllyssä, mutta silti kokoelmasta puuttuu se tietty ihanainen harvinaisuus tai kirpparilla vastaan tuleva euron ponsku. Ponien keräilijöillä on omat yhteisönsä, joissa uusimpia hankintojaan voi hehkuttaa. Googlaamalla hakusanoilla “My Litt-

le Pony” vastaan tulee niin suomen- kuin englanninkielisiäkin sivustoja, joilla ohjeistetaan keräilijöitä ponien hinnoista, nimistä ja oheistarvikkeista. Oheistarvikkeet, kuten harjat, kammat ja rusettinauhat, edustavat sitä pimp my pony -puolta. Jokaisen ponin mukana tul nimittäin alun perin jotain pientä sälää (yleensä ainakin kampa ja rusettinauha) jota intohimoinen keräilijä voi sitten koettaa hankkia ponilleen kokoelman komistukseksi. Oikean asusteen löytäminen on haasteellisempaa kuin sen hinnan maksaminen. Kammat, harjat, hatut ynnä muut maksavat paristakymmenestä sentistä maksimissaan noin kymmeneen euroon, mutta niitä on markkinoilla hyvin hajanaisesti. Pienet osaset kun tuppaavat häviämään aikojen saatossa helpommin kuin itse ponit. Oma lukunsa ponien kerääjien keskuudessa ovat kustomoijat. Kustomoija ostaa ponin, jolle hän suunnittelee kokonaan uuden ulkomuodon ja mahdollisesti myös uuden nimen. Poni putsataan ja siltä voidaan poistaa harjakset. Uutta harjasmateriaalia on saatavilla netin kautta yhtä helposti kuin My Little Ponyjakin. Vaihtoehtoisesti voi marssia askartelukauppaan katsomaan, josko näillä olisi saatavilla juuri halutun sävyistä nuken, tai tässä tapauksessa ponin, hiusmateriaalia. Yksi tyytyy kustomoimaan poniaan pienillä maalausoperaatioilla, kun toinen tekee ponilleen muovimassasta siivet, korsetin, kengät ja kymmeniä senttimetrejä pitkän harjan ja hännän. Kustomoituja poneja myydään myös Ebayn kautta. Pirates of the Caribbean -elokuvan hengen mukaisesti kustomoidusta Jack Sparrow -ponista tehty voittohuuto ylitti parinsadan dollarin rajan kevyesti - korkea hinta kustomoidusta ponista. Taisi hinta nousta niitten käsityönä tehtyjen korvakorujen, nahkaisten saappaiden ja pikkumiekan takia. □

MIEHUUSKOE Norah Vincent muutti koko elämänsä ottaakseen selvää, millaista on olla mies. Mutta paljastiko täydellinen omistautuminen mitään vallankumouksellista? Teksti Kaisa-Maria Suomalainen ja Pauliina Pietilä Kuva Keith Syvinski

Miltä miehestä tuntuu? Tuskin yksikään nainen on yrittänyt selvittää sitä yhtä sinnikkäästi kuin Norah Vincent. Kun miehet eivät suostu puhumaan tunteistaan, ainoa keino päästä kurkistamaan heidän maailmaansa on soluttautua sinne itse puoleksitoista vuodeksi. Kokeilusta syntyi tammikuussa 2006 julkaistu teos Self-made man: One woman’s journey into manhood and back again. Newyorkilainen kirjailija ja kolumnisti Norah Vincent päätti drag king -kokemuksen innostamana ryhtyä mieheksi miesten keskelle. Hän sonnustautui miehen vaatteisiin, omaksui uuden puhe- ja kävelytyylin ja – mikä uhkarohkeinta – valloitti miehisyyden salaisimmat linnakkeet aina munkkiluostarista naisen vuoteeseen ja keilajoukkueesta miesterapiaryhmään. Vincentin jalo päämäärä oli selvittää, miltä miehen ajatusmaailma näyttää. Kokeilu osoittautui luultua haastavammaksi. Tutkiva journalisti oppi vaikeimman kautta, että identiteetillä ei kannata leikkiä. Kahden kulissin ylläpitäminen osoittautui ylitsepääsemättömän vaikeaksi, etenkin kun hän eli samanaikaisesti yhteiselämää puolisonsa kanssa. Lopulta henkinen romahdus vei Vincentin mielisairaalaan. Miehenä miesten keskellä Muutos mieheksi oli hidas, mutta sopivien valmentajien ja motivoituneiden taustajoukkojen avulla tyylikkäästä bisnesnaisesta kuoriutui maskuliininen alter ego Ned. Vincentin omistautuneeseen muutosprosessiin kuuluivat meikkitaiteilijan suunnittelema tekoparta, kuntosalilla levennetyt hartiat ja tietenkin viettelytaitojen hiominen.

Ammatillisesti Ned loisti kauppamatkustajana, mutta deittailu oli tälle miesnaiselle huomattavasti vaikeampaa. Vincent koki tulleensa väärinymmärretyksi: naiset pitivät häntä milloin homoseksuaalina, milloin liian pienikokoisena ja herkkätunteisena. Ned sai kokea, että naiset usein kaipaavat vahvaa, maskuliinista miestä. Kauniimpi sukupuoli näyttäytyy Vincentille julmina ja kilpailuhenkisinä olentoina, jotka ovat vaikeasti lähestyttäviä. Myös jatkuva torjutuksi ja jätetyksi tuleminen on Vincentin mukaan osa miehen epävarmaa elämää. Tämän huomautuksen tehtyään Vincent myöntää tuntevansa hetkittäistä misogyniaa ja olevansa pahoillaan oman sukupuolensa puolesta. Vincent tuo kiintoisasti esille sen, kuinka eri tavoin naiseen ja mieheen suhtaudutaan tavallisessa arkielämässä. Nedin perään ei koskaan tuijotettu, vaan toiset miehet käänsivät katseensa hänestä poispäin. Norah saa aina tuntea miesten arvioivan katseen kaduilla liikkuessaan. Näin Vincent päättelee, että miehet saavat kenties neutraalimmin olla sitä mitä ovat, eikä heitä alisteta objekteiksi. Onnekas nainen? Kokeessa hän päätyi mielenkiintoiseen tulokseen: miehillä ei olekaan helpompaa. Naisella on seksuaalinen ylivalta, ja häntä on huomattavasti vaikeampi lähestyä. Nainen on myös kulttuurisesti vapaampi: hänellä on enemmän keinoja ilmaista itseään. Vincent sanookin, että Nedinä esiintyessään vaikeinta oli naisellisten ominaisuuksien häivyttäminen. Kun Vincent palasi takaisin naiseksi, hän saattoi poimia

miehiltä oppimiaan piirteitä ja sulauttaa ne osaksi minuuttaan. Puolentoista vuoden tutkimuksen perusteella naisilla näyttäisi siis olevan helpompaa kuin miehellä. Eikö naisasialiikettä enää tarvitakaan? Tuskin tämä kuitenkaan on koko totuus. Molemmille sukupuolille lienee luontevinta elellä omissa nahoissaan, sillä varmasti rutinoituneinkin drag queen kokee jonkinlaista helpotusta tekorinnat riisuttuaan. Täytyy muistaa, että naisista pitävä ja mieheksi pukeutunut Vincent ei ole transseksuaali. Synnynnäinen sukupuoli on myös hänen seksuaalinen identiteettinsä. Treenatut rintalihakset ja tekopenikset eivät siis riitä kuromaan kiinni sukupuolten välistä kuilua. Ainoa luotettava sukupuolten eroja tarkkaileva henkilö olisi androgyyni. Erehdyttävästi miehen näköinen Vincent harhauttaa uskomaan, että miehen sielunelämän paljastaminen olisi yhtä helppoa kuin tekoviiksien piirtäminen. Kirjailija onnistuu kahdeksantoista kuukauden aikana saamaan selville vain yleistyksiä miesten elämästä. Väistämättä Vincentin johtopäätökset ovat vain yhden naisen yksilöllisiä kokemuksia, joista ei ole koko miehisen maailman selittäjäksi. Hänen keskeisin päätelmänsä miehen epävarmuudesta saattaa johtua vain Nedin kyvyttömyydestä lähestyä naista miehenä. Vincent päättää viimein suuren journalistisen tutkimuksensa toteamalla, että molemmilla sukupuolilla on ongelmia, ne vain ovat erilaisia. Mitä tästä sitten opimme? Ainakin voimme rauhassa jatkaa sukupuolten välisiä kiistojamme. Vain mies voi kertoa, mitä miehestä tuntuu. □

Tarina kupparista

Millaiseksi ihminen muotoutuu heittelehtiessään Turkan oppien, kuppaustaikojen sekä sirkuslaisten sekalaisessa seurassa? Groteski tapasi kupparin Kalliosta.

Syntyipä kerran Iitin kunnassa Urajärven kupeessa pieni tyttölapsi nimeltä Sanna-Kaisa Ilmarinen. Nuori villikko kasvoi Iitissä, naisen omia sanoja lainaten “hyvinkin metsän keskellä”. Peruskoulun päätyttyä Ilmarinen mieli steinerkouluun ja muutti koulun perässä tätinsä luo Lahteen. Siellä hän lopulta kirjoitti myös ylioppilaaksi vuonna 1982. ”En pitänyt ylioppilaskirjoituksia missään arvossa. Opettajat saivat kuitenkin suostuteltua hoitamaan kirjoitukset kunnialla loppuun perustellen, ettei niistä papereista ainakaan haittaa ole. He olivat kuitenkin väärässä, sillä pari vuotta tämän jälkeen hain poroisäntäkouluun, mutta vielä tuolloin koulutukseen ei hyväksytty ylioppilaita”, Ilmarinen kertoo. Ylioppilaskevään jälkeen nuori steinertoivo haki Helsinkiin teatterikorkeakouluun ja pääsi kuin pääsikin Jouko Turkan läksyriviin. Opinpolku osoittautui kuitenkin raskaaksi. ”Se oli sietämättömän rajua. Ikään kuin terveellinen helvetti. Sitä tunsi olevansa materiaalia,

Teksti ja kuvat Ida Hakola

jota saa muokata ja käyttää milloin mitenkin. Turkan opit olivat kovin fyysisiä, repiviä ja tuhoavia. Metodit voivat olla tuloksellisesti hyviä, mutta pahimmassa tapauksessa niistä jää traumoja. Siinä syntyy oikeaa taidetta – mutta minkä hinnalla?”, Ilmarinen pohtii ja jatkaa: ”Asuin silloin Härkösen Anna-Leenan kanssa postimerkin kokoisessa yksiössä ja elin koululle.”

School’s out Opiskelua Helsingissä riitti reilu vuosi. Sen jälkeen Ilmarinen totesi, ettei teatterikorkea ole häntä varten. Tuolloisen näyttelijälupauksen suuhun ei kuitenkaan kirpoa paha maku Teakkia muistellessa. Tätä nykyä Ilmarinen näkee teatterivaiheensa positiivisena kokemuksena – se auttoi häntä ajautumaan muualle. Oli aika suunnata muihin hommiin. Nainen päätti suunnata kulkunsa Helsingin sykkeestä kohti Lapin havunneulasten koristamia maisemia. Koettuaan pettymyksen poroisäntäkoulun suhteen

parikymppinen itsensä etsijä päätyi saamelaiseen käsityökouluun. ”Huonompi juttu oli se, että olin aika heikko käsitöissä. Aloitin koulun ystäväni Lenun kanssa, joka auttoi aina tehtävissä. Hän taisi jopa suorittaa koulun loppuun saakka. Minä taas nautin eniten siitä, että sai tutustua Lapin elämään ja kyläläisiin Inarissa”, Ilmarinen muistelee nostalgisoivaan sävyyn. Ilmarinen tapasi ensimmäisen kerran kupparin ollessaan Lapissa. Samoihin aikoihin kipinä muihinkin hoitokonsteihin alkoi syttyä, vaikka kiinnostusta parannushommia kohtaan naisella ilmeni jo kouluaikoina tämän rummutellessa skolioosista kärsivän naapurin Tiinan selkää.

”Lapissa olon jälkeen muutin Kuopioon opiskelemaan energiarata- eli meridiaanihierontaa. Olen aina ollut kiinnostunut hoitojutuista ja ylipäätään ihmeellisistä asioista.” Yhtä sirkusta Teatterin ohella Ilmarista on aina kiehtonut sirkuksen taianomainen maailma. Nainen on nähnyt sirkuksen katarttisena pakopaikkana ulkomaailman pirstaloituneesta elämänrytmistä. ”Sirkuksessa on ihana pyöreä kenttä ja kehä, johon koko taika tiivistyy ja josta saa ihastuttavia kokemuksia. Kyllä tässä elämässäkin joka ikinen tekee omalla tahollaan huikeita temppuja.” Ensimmäinen Ilmarisen työsuhde sirkuksessa ei kuitenkaan liittynyt itse esiintymiseen. ”Näin ensimmäisen kerran sirkuksen, Sirkus Finlandian, Kausalassa ollessani 10-vuotias. Pyysimme sieltä serkkutytön kanssa töitä ja saimme kuoria perunoita koko päivän. Olimme aivan innoissamme siitä, että oltiin oltu sirkuksessa töissä. Näin jälkikäteen ajatellen hiukan meitä siinä vedätettiin. Silloin olimme kuitenkin tosi tyytyväisiä,

saimme liput esitykseen.” Monissa kaupungeissa asunut ja kiertänyt nainen päätti laajentaa esiintymisaluettaan sirkukseen jo teatteriopintojensa aikana. Sirkus Tuiskulassa työskennellyt Ilmarinen toimi useissa eri rooleissa, muun muassa taikurin apulaisena, taikurina sekä tulennielijänä. “Kaikki lähti lämpimän tekemisen – ja erittäin harrastelevaiselta – pohjalta.” Rakastuin mä... Sirkusaikoina Ilmarinen kohtasi elämänsä rakkauden, Tinon. Nuoripari tapasi Helsingissä Vanhan kuppilassa ”Tavatessamme Tino kertoi olevansa tulen-

nielijä, mikä hänestä sitten lopulta tulikin. Olin paikalla, kun hän kokeili tulennielemistä ensimmäistä kertaa. Seisoin vieressä ja olin valmiina tukahduttamaan tulta, kun hän syöksyi sammuttamaan naamansa sepeliin.” Seurusteluaikana Ilmarinen löysi uusia hoitoihin liittyviä mielenkiinnon aiheita opiskellessaan hierontaa ja jäsenkorjausta Kauhajoella. Sirkusjoukoissa kiertelevän ja kaupungista toiseen vierailevan pariskunnan suhde kesti viisi vuotta. ”Aavistin aina, että Tinolle käy jotain, sillä hän leikki hengellään aina kun pystyi. Tino sanoi aina, että joku päivä sitä kuitenkin kuollaan – tai heitetään vitoset, kuten hän tapasi kutsua kuolemista.” Lopulta Ilmarisen rakastettu heitti vitoset musertavan arkipäiväisesti tipahtaessaan rakennustelineeltä vuonna 1995. ”Se oli surullisinta, mitä minulle on tapahtunut. Toisaalta se oli myös hyvä, sillä sen myötä minulle virisi usko siitä, että ihminen voi olla samaan aikaan useassa paikassa, aineettomana. Minulle Tino ei kuollut sinä päivänä, hän vain vaihtoi olomuo-

toa.” Tinon kuolemasta on kulunut nyt yksitoista vuotta, mutta mies on Ilmarisen mielissä edelleen. Uhkarohkean tulennielijän tuhkat lepäävät nyt Lapissa, jonne Ilmarisen on tapana palata rauhoittumaan. ”Vein Tinon tuhkat Lappiin. Siitä onkin tullut hyvä pyhiinvaelluspaikka. Alussa tuntui katkeralta, että pitää jäädä tänne yksin tallustelemaan.” Syventyminen hoitoihin Elämä jatkui ja Ilmarinen jatkoi elämäänsä Helsingissä tehden japanilaisia energiahierontoja ja kuppausta. ”Kuppasin ensimmäisen kerran vuonna 1988. Aloin tehdä hoitoja kuitenkin kunnolla vasta törmätessäni Tampereella vanhempaan naiseen, joka antoi omat kuppausvälineensä pois.” Ilmarinen alkoi opetella ensimmäisen kerran virallisesti kuppausta kansanlääkintäkeskuksen kurssilla Kaustisissa. Ensimmäisten kuppauskokeilujen uhriksi joutui muidenn muassa vielä hengissä ollut Tino. Erikoisen ammatinharjoittajan uraputki ei ole kuitenkaan aina ollut ongelmaton. Kuppaustiloja ei ollut kymmenisen vuotta sitten kovinkaan helppo löytää. ”Aloin tehdä silloin enemmänkin kuppauksia. Asuin silloin Liisankadulla ja sain kupata meidän taloyhtiön saunassa. Meillä oli tosi reilu talonmies”, Ilmarinen muistaa. Viraltaan verenimijä Ilmarisen verokortissa lukee ammattinimekkeen kohdalla tätä nykyä kuppari. Parantajaluontoiseen ammattialueeseen mieltynyt Ilmarinen viihtyy Harjutorin saunalla veren kyllästämässä työympäristössä. ”Viihdyn tätä juttua tehden ja se on yksinkertaisesti kivaa. Työ on muodoltaan joka päivä samanlaista, mutta välillä hyvinkin värikästä.” Nainen ei ole koskaan kauhistellut tai kokenut pyörryttäviä tuntemuksia punaisen elämännesteen äärellä. ”En ole koskaan ollut verestä ihmeissäni. Se on minusta ihan luonnollinen asia ja minulla on veren parissa ihan kotoisa tunne. Ymmärrän kyllä hyvin, että siitä tulee monelle ällöttävä olo. Olen törmännyt paljon ihmisiin, joilla on kovakin verikammo. Tässä hommassa verta täytyy tietysti sietää, muuten keikat saattaisivat jäädä vähemmälle”, Ilmarinen nauraa. Millaiset ihmiset sitten hakeutuvat vanhan kansan perinnehoitoon? ”Asiakkainani käy paljon hyvinkin iäkkäitä ih-

misiä, jotka ovat heti nuoresta lähtien käyneet kupattavina. Lisäksi huomattava osa on keski-ikäisiä ja erilaisista stressivaivoista kärsiviä, jotka ovat saaneet kuulla, että kuppaus saattaisi auttaa. Nuoria käy myös yllättävän paljon nykyisin. Tuntuu, että nuoret ovat niin valaistuneita, he tuntuvat tietävän ja tiedostavan paljon”, Ilmarinen summaa asiakaskuntaansa. Kuppauksen uusi nousu Kuppauksesta syntyy monelle irvokkaitakin mielikuvia. Käytännössä hoitopöydällä verta ei roisku ja tirise ympäriinsä, vaan kuppari viiltää siistejä pintahaavoja asiakkaan selkään ennen imukuppien asettamista haavakohtiin. Haavaleikkuri tekee pienen viillon ihon hiussuonistoon, parin millin syvyyteen. Käsikirves on toinen instrumentti pintahaavojen tekoon. Monet hakevat kuppauksesta apua korkeaan verenpaineeseen, kudospaineiden vapauttamiseen sekä kuona-aineiden poistoon. ”Kuppaus on nyt selkeästi nousussa hoitomuotona, koska ihmiset eivät enää halua syödä lääkkeitä. Kaiken kaikkiaan nykyään ollaan aika avoimia erilaisille luonnonhoidoille, ja vanha kansanperinne on saanut uutta sijaa. Ihmiset eivät tunnu saavan tarpeeksi apua terveyskeskuksista eikä siellä ole aikaa ihmisten kohtaamiseen.” Mutta toimiiko kuppaus muiden vaihtoehtoisten hoitojen tavoin pitkälti asiakkaan luottamuksen ja uskon varassa? ”Kaikkiin hoitoihin liittyy joka tapauksessa henkinen puoli. Kuppauksessa on myös onneksi mukana konkreettinen puoli. On fyysisesti helpottavaa nähdä, että kehosta poistuu kuona-aineita sekä samalla kipuja ja särkyjä.” Entäs nyt? Ilmarinen ei osaa ennustaa omaa tulevaisuuttaan ja mahdollista asuinpaikkaansa kymmenen vuoden päähän. ”Minun on vaikea ennustaa omaa tulevaisuuttani. Kyllä se Lappi vetää puoleensa. Mielelläni tekisin kuppausta esimerkiksi siellä tuntureiden lähellä.” Vakiintuneesta asiakaskunnasta huolimatta Ilmarinen haluaa kehittää ja laajentaa hoitopohjaansa jatkossakin. Metodit ovat edelleen vähintäänkin erikoisia. ”Keväällä olin Virossa verijuotikkaiden ja ampiaisen piston käyttökurssilla. Hoidot perustuvat luonnon vasta-aineisiin. Juotikkaiden syljessä on verta juoksuttavaa hirudiinia. Toin myös kotiin yhden pietarilaisen verijuotikkaan lemmikiksi. Valitettavasti se oli kavunnut pois akvaariosta ja kuivunut pöydälle.” □

Varoitus: hilpeys voi olla tarttuvaa! Teksti Varpu Salo Kuva Alex Navarro

Ihmiset ovat tarkkoja omasta tilastaan. Suomalaisessa kulttuurissa vaikkapa metrolla matkustamiseen liittyy tiettyjä kirjoittamattomia sääntöjä. Hienostuneet tervehdykset ja paikan luovuttaminen vanhemmalle ovat käypiä reaktioita, mutta pienessä laitamyötäisessä oleva pultsari jää usein yksin lähentymisyrityksiensä kanssa. Toivomme saavamme olla rauhassa: henkilökohtaisen tilan ylitys sallitaan vain lapsilta, sillä he ovat aitoudessaan vielä yhteiskunnan normien ulkopuolella. Siksi voisi luulla, että risupartainen mieshahmo, joka pysäyttelee kadulla autoja ja asettuu sitten lepäilemään pysäyttämiensä autojen konepellille, herättäisi enemmän aggressioita kanssaeläjissään. Yllättävää kyllä, ihmiset näyttävät enimmäkseen hyväntuulisilta ja huvittuneilta. Kyseessä ei ole nimittäin satunnainen kajahtanut kaduntallaaja, vaan autoja pysäyttelee tottuneesti espanjalainen pelletaiteilija Alex Navarro. Yhteensä 18 eri-ikäistä aloittelevaa pelleä on tullut kuulemaan klovnitaiteen mestarin oppeja Barcelonaan Espanjaan kolmipäiväiselle kurssille Uno no actua un clown, uno lo es – älä näyttele pelleä, ole sellainen. Navarron mukaan juuri kadulla ihmisten keskuudessa oleminen on pellelle tärkeää, sillä ihmisten päivittäisestä rutiinista löytyy yllättävän paljon huumoria. Navarron oma urakin sai alkunsa kadulta: aloitteleva taiteilija tienasi rahaa lähikuppilan falafelannoksiin hauskuuttamalla terassilla lounastavia ihmisiä. Vielä nykyäänkin isojen areenoiden lisäksi suuri osa Navarron työstä tapahtuu kadulla ihmisten parissa. Hulluttele ja tee mitä ikinä haluat ”Minulle katuteatteri merkitsee suoraa

tunkeutumista päivittäiseen elämään. Pidän tilanteiden ja tunteiden provosoimisesta, haluan muunnella asioiden normaalia järjestystä ja tarkoitusta. Tunkeudun ihmisten henkilökohtaiseen tilaan ylittämättä kuitenkaan ihmisten sietokyvyn rajoja, katson reaktioita ja vastaan niihin huumorilla.” Pellen improvisoinnin ja komiikan välineiksi päätyvät siten myös ulkopuoliset kohteet, jotka voivat olla mitä tahansa: ihmisiä, eläimiä, ajoneuvoja. Pelle hulluttelee ja tekee mitä ikinä haluaa. Tilanteet, jotka normaalisti voisivat provosoida konﬂikteja, muuntuvat pellen käsissä päinvastaisiksi: ne vapauttavat ihmiset sosiaalisista jännitteistä ja purkautuvat naurun ja huumorin avulla. ”Kadulla ihmiset eivät naura ainoastaan yhden ihmisen, pellen, hulluttelulle. Ihmiset samastuvat vitsiin ymmärtäessään, että kuka tahansa, vaikka he itse, voisi toimia vastaavasti. Yksilöllinen ei ole tärkeää, pelle leikkii yhteisöllisen minämme kanssa. Parodia on siinä, että ”uhrini” päätyvät lopulta kumppaneikseni luoden ilmapiirin, jossa kaikki nauravat kaikille”, Navarro hymyilee. Jokainen voi löytää pellen itsestään Navarron mukaan sisäistä pelleään etsivä voi oppia paljon pelkästään lapsia tarkkailemalla. ”Pelleillä on paljon yhteistä lapsien kanssa. 2–4-vuotiaat lapset ovat täysiä klovneja. Lasten tavoin pelle edustaa viattomuutta ja aitoutta, tietynlaista autenttisuutta. Jokaisella meistä on mahdollisuus oppia esiintymään pellenä, sillä olemme kaikki olleet jo kerran pellejä. Aikuiseksi kasvaessamme alamme rakentaa muureja ympärillemme ja peitämme itsemme erilaisin maskein suojellaksemme itseämme ympäröivältä maailmalta. Siten

kadotamme lapsellisen viattomuuden ja aitoutemme. Kursseilla tehtävien harjoitusten avulla pyrimme palaamaan tähän autenttisuuden ja viattomuuden tilaan.” Pellen yksinkertaisin ja tavallisin tunnusmerkki on punainen nenä. Navarro kuvailee punaista nenää ikkunaksi pellen sisimpään. ”Pellenä olemisessa minua kiehtoo eniten aitous. Pelle on haavoittuvainen ja näyttää sen. Nykymaailmassa kaikki yrittävät peittää oman haavoittuvaisuutensa, haluamme näyttää vahvoilta ulospäin. Jos jokin asia liikuttaa pelleä, hän näyttää sen. Tämä tekee pellestä inhimillisen.” Monille kurssilaisille kolmipäiväinen ponnistus merkitsee siis paitsi harjoittelua valitussa taiteenlajissa myös tutustumista omaan itseensä ja kasvua ihmisenä. Kursseilla tarkkaillaan toisia, osallistutaan, esiinnytään yleisölle ja ennen kaikkea näytetään oma haavoittuvaisuus muille. Kolmen päivän sekä suunnattoman nauru- ja kyynelmäärän jälkeen kurssilaisten ja opettajan välille on syntynyt vahva tunneside. ”Tärkeintä ei ole se mitä sanomme, vaan se, miten sen sanomme. Maailma on täynnä erilaisia viestejä, politiikkaa ja erimielisyyksiä. Pelle on ensisijaisesti provokaattori, joka provosoi ihmisiä nauramaan ja tuntemaan erilaisia tunteita”, Navarro summaa. Sisäisen pellen paljastaminen ei ole helppoa: toisilta se saattaa sujua heti ja toisilta vaatia seitsemän elämää. Mutta alkuun pääse vaikka näin: seuraavan kerran, kun tuntematon mummeli virittelee bussipysäkillä keskustelua pojanpojan koulumenestyksestä, symbolisen maan alle vajoamisen sijaan heittäydy keskusteluun täysin sydämin. Hyvällä tuurilla bussiin nousee kaksi hitusen onnellisempaa ihmistä. □

KEPPIÄ REIKÄÄN TALVISESTI Teksti Aurora Rämö Kuvat Lauri Eloranta

Nyt kun Helsinki on siirtynyt suuren maailman tunnelmiin avaamalla Jääpuiston Rautatientorille, mikä olisi mukavampaa kuin viettää talvipäivää iloisen jääpelin merkeissä? Jotta pääsisi eroon suomalaiskliseestä, sulkeutuneisuudesta, ja itsekin niihin suuren maailman tunnelmiin, pelikavereiden olisi hyvä olla ennalta tuntemattomia. Spontaanisuutta! Avoimuutta! Small talkia! Päätän koota ringettejoukkueen.

ALKULÄMMITTELY

Vaan mikä on tämä sekundajääkiekko pelejään? Ringette on nimenomaan tyttöjen laji, ja sen säännöt on Wikipedian mukaan kehitetty naisten ehdoilla. Taklaaminen on kielletty, eikä laji vaadi voimaa, vaan ”luistelutaito ja peliäly ovat ringettepelaajan tärkeimmät taidot”. Minä en osaa luistella, enkä ymmärrä sen enempää naisten kuin miestenkään jääpelien säännöistä. Päätän jättää valmentajan paikan jollekulle muulle. Haaveet Central Park -tunnelmoinnista kariutuvat Jääpuiston pelikieltoon. Pelit ilmeisesti häiritsevät rusettiluistelijoita ja perhesunnuntaita. Onneksi keskustassa on toinenkin jääkeskittymä, Brahen kenttä, joka avautuu sopivasti marraskuun puolivälin jälkeen.

PELISTRATEGIA

Niin suurta spontaanisuutta en osoita, että marssisin kypärä päässä Brakulle levittämään ringeten ilosanomaa. Sen sijaan päätän koota ensin joukkueen ja pelata vasta sitten. Tottumattomalle tuntemattoman seuran hakijalle (uskokaa, pliis) tehokkaimmalta vaihtoehdolta vaikuttavat deittipalstat: lähes

reaaliaikaista palautetta, taattu käyttäjäkunta ja avoimia kaikille. Laitan ilmoituksen kolmille sivuille: deitti.nettiin, joka on Citylehden ”rakkauden highway”, iskuri. nettiin, joka on Googlen ensimmäinen hakutulos sanalle ”seuranhaku”, sekä ﬁrstdate.comiin. Firstdate.com on pohjoismaiden halvin, ja ainoa, yhteinen deittipalsta, vain 339 kruunua kuussa. Onneksi siellä saa ilmoittaa viikon ilmaiseksi, sillä joukkueellani ei ole toistaiseksi sponsoreita. Ties vaikka saataisiin ulkomaalaisvahvistus Ruotsista! Laitan joka sivulle hieman erilaisen ilmoituksen, mutta sisältö oli kaikissa sama: pimeneviin talvi-iltoihin haetaan ringetenpeluuseuraa. Myös omien varusteiden tuomisesta on puhetta, edelleen sponsoreiden puutteessa. Ilmoitus on luokiteltava, ja koska tässä ei olla hakemassa tosirakkautta tai matkaseuraa, valitsen seikkailun.

JOUKKUEKOKOONPANO Seuraavana päivänä vastauksia on tullut 93 kappaletta; deitti.netin kautta 31, iskuri.netin kautta 62 vastausta. Firstdate.comissa kukaan ei ole edes käynyt katsomassa proﬁiliani. Yllätys on suuri, eihän ringette ole mikään

koko kansan pesäpallo. Vertauskuvallisesti keppi, reikä ja seikkailu yhdessä tosin ovat varsin ylikansallinen harrastus, ja vastausten laadusta päätelleen olen kovin iloinen, etten kirjoittanut ilmoituksiin hakevani kokonaista joukkuetta. Ringetteä harrastavan serkkuni mukaan kolmasosa heidän joukkueestaan on lesboja. Niinpä niin, mitä muutakaan lyhyestä tukasta voisi päätellä. Kuitenkaan sen enempää rinkulalesbot kuin muutkaan tytöt eivät ole perääni huudelleet - vastaajat ovat poikkeuksetta miehiä. Suurin osa ehdottaa kepin tunkemista reikään. Muutamat puhuvat metaforilla taidokkaasti kuin Jeesus Nasaretilainen: Tehdään ringetestä kontaktilaji – laitetaan vain hokkarit naulaan eikä säästetä hikipisaroissa, ja jos sovitaan, niin vaikka kaukaloa vasten ja armoa ei anneta (nimim. Harmaahius). Herra Harmaahius osoittaa myös tuntemustaan lajia kohtaa, ringettehän ei ole kontaktilaji. Osa halusi harrastaa kielellä kikkailuja ihan konkreettisesti: Oon 15v hoikka ja hyvännäköinen kundi. Tykkään ite käyttää kieltä. Voit ottaa suihin. (nimim. Sexboy). Ilmeisesti nettituttavuuksissa mennään suoraan asiaan, sillä aikatauluehdotuksiakin tulee ilman

mitään turhia viivien pokauskoodistoja: 2-5 kertaa viikossa sopii minulle. Halua olisi joka päivä, mahdollisuus vain ma-pe. Aikaa olisi 1-2 tuntia yleensä. Pystyn järjestämään aikaa kello 16-18 välillä. (nimim. Teemu). Toiset kertoivat itsestään tutustumismielessä. On melkoinen yleistys väittää, että itsensä kuvaileminen ja kehuminen olisi vaikeaa: Eli siis täällä olisi tumma, tulinen, rohkea, romanttinen, rehellinen, erittäin sporttinen, vaativa, huumorintajuinen, itsenäinen, luotettava, terveen itsetunnon omaava, mukava, määrätietoinen, avoin, puhelias, pitkä, älykäs, trendikkäästi pukeutuva, ymmärtäväinen, yllätyksellinen, sosiaalinen, itsestään huolta pitävä, maailmaa nähnyt, komea 21v. mies, joka tietää mitä haluaa. (nimim. Markus21). Osalla on muita vaikuttimia ilmoittaa olemassaolostaan: VAIKKEN TAJUNNUTKAAN TOTA SUN JUTTUUS, MUT SILMIIN PISTI SUN IKÄHAARUKKAS, NO MÄ TOSIAAN OON ALLE SATA. (nimim. Taiteilijatyyppi). Jotkut harvat sentään tulkitsivat ilmoituksen ihan oikeaksi ringetenpeluuksi. Heh, olisihan se kivaa, jos saisi seuraa urheilun pariin. Mutta täytyy kyllä myöntää, ettei ringetteä ole kyllä tullut pelattua :) Normaali jääkiekko ja jääpallo

sujuu kyllä :) (nimim. Anatsu). Reikäjutut tosin voittivat pelin 89-4.

ENSIMMÄINEN ERÄ

Tehottomuudesta ja ujoudesta seuranhakijoita ei siis voi syyttää, puhelinnumeroita ja kuviakin sateli kuin vettä lokakuussa. Joku tuttavallinen henkilö oli kuvannut jopa vauvantekovälineitään. Vaan onnistuuko näiltä sporttisiksi ja sosiaalisiksi itseään kuvailevilta oriilta oikea urheilu ja tapaaminen? Onks brakul jo jäät? (nimim. Tonuus). Kyllä, Brakulla on jo jäätä. Lähetän jokaiselle vastanneelle, kaikesta huolimatta potentiaaliselle pelitoverilleni, sähköpostia tapaamisajasta ja –paikasta. Jottei kukaan pettyisi, toteutan tapaamisen kuten ilmoituksessani lupasin: talvi-iltana, jääkiekkokamoissa, ringettetunnelmissa. Vastauksia tulee yhtä nopeasti kun viestit lähteävät. Varsin selkeästä viestistä huolimatta kontaktijutut jatkuvat: Olen valmiiksi pystyssä huomenna kello 21, soita vaan. (nimim. Mahamed). Osa on pihalla kuin lumiukko: Tuota tuota... mitä ihmettä on ringette???? (nimim. Joyfreak). Jätän opettaja–oppilas-läpät heittämättä. Enimmäkseen tulee kuitenkin kohteliaita, kiireeseen vetoavia kieltäytymisiä.

MURSKATAPPIO

Kukaan ei luvannut saapua paikalle. Menen silti tarkistamaan tilanteen, jos vaikka joku urheiluhenkinen yksilö olisi muuttanut mieltään. Alkaa jännittää: mitä jos joku oikeasti harhailee kentän nurkilla odottavan näköisenä? Hoen mielessäni mantraa avoimuudesta ja suuresta maailmasta. En ole varannut mukaani kylttiä tai iskenyt neilikkaa rintaan, mutta puolen tunnin sisällä näköpiiriin ei osu ketään, joka pälyilisi ympärilleen hermostuneena. Kukaan ei heilu ympäriinsä ilman kavereita ringettetai mikään muukaan keppi tanassa. Voisin syyllistää joukkuetovereitani pettureiksi, jos minulla olisi joukkuetovereita. Sorry, en päässyt sinne Brahen kentälle. Hampaani nimittäin lohkesi ja oli mentävä päivystykseen. Pistivät puudutukseen hoidon ajaksi, enkä olisi voinut puhua koko iltana. (nimim. Tapsala). Intiimeistä ja vähemmän varovaisista ehdotuksista siirryttiin arkikiireiden kertaamisen kautta pahoitteleviin selittelyihin. Ringette jää toistaiseksi tältä talvelta. Enää täytyy testata, kuinka jäisiä Jääpuiston rusettiluistelutapahtumat ovat. □

POLIITTISIA TAIMIA ERI TARHOISTA? Teksti Petra Vallila

Partio kasvatttaa kokoomuslaisia ja pioneereihin menevät vain kommunistien kersat. Lasten päähän istutetaan aatteen siemen, jota sitten hellästi hoidetaan, kunnes poliittisen vakaumuksen kukka lopulta avaa lehtensä ja kääntyy aurinkoon päin. Näin on. Onko näin? Paulan tytär on pikkupioneeri ja Johannan tyttäret partiolaisia. Vieläkö aate ohjaa lapset oikeanlaisten harrastusten pariin? ”Siellä värjötti vihaisena. Yhtään ei olisi halunnut mennä, mutta sinnehän minä sen lähetin”, Paula nauraa. Nyt sopii jo nauraa, sillä Annakin on hiukan leppynyt. Valokuvassa mutristelee huivi kaulassa pieni vaalea tyttö. Paikkana on pikkupioneerileiri DDR: ssä. ”Ei vaihtanut vaatteitaan kertaakaan koko viikon aikana, kuulemma säästääkseen äitiä pyykinpesulta. Mikähän mahtoi olla todellinen syy”, Paula jatkaa. ”Tulivat kotiin äkäisinä, eivät olleet nukkuneet juurikaan”, Johanna kertoo. Partioleireillä hankalinta vanhempien kannalta olikin juuri leirin jälkeinen väsymystila ja kuraiset vaatteet. ”Ihan uskomattomassa kunnossa tulivat välillä takaisin, hiukset takussa ja vaatteet likaisina. Vanhemmiten ovat hiukan parantaneet tapojaan.” ”Kyllähän valintaan vaikutti oma poliittinen vakaumukseni. Onhan se ihan selvää, että taistolaisperheiden lapset kuuluivat pioneereihin, ei sitä sen suuremmin tarvinnut itselleen perustella, eikä näitä valintoja kukaan kummemmin kummeksunut. Ajankohta oli sellainen, että yleisesti oli tapana näin toimia”, Paula perustelee Annan laittamista pioneereihin. ”Nykyään tilanne voisi olla hiukan toinen.” ”Ei tuota tule niin ajatelleeksi, vaikka tottahan se on. Joillain saattaa hyvinkin voimakkaana olla ajatus siitä, että tässä nyt kasvatetaan isänmaan toivoja. Itse pitäisin jakoa hiukan aikansa eläneenä, että partiolaiset olisivat ikään kuin pioneerien oikeistovastineita”, Johanna

pohtii. ”Minä olin aikoinani partiossa, yllättävää kyllä. Olin mukana aina siihen saakka, kunnes erottivat minut! Olin jopa mukana vastaanottamassa tyttöpartion perustajaa Olave Baden-Powellia tämän Suomen-vierailulla. Erottivat tosiaan, sillä söin purkkaa luvatta kokouksissa”, Paula kertoo. ”Sittemmin menin mukaan pioneereihin. Partioon kinusin itseni, sillä kaverinikin olivat ja toiminta vaikutti hauskalta. Vanhempani eivät varsinaisesti tervehtineet ajatusta riemulla, vaan sain aikani mankua, ennen kuin pääsin mukaan.” ”En itse ole ollut partiossa. Partioharrastus tuntui jotenkin luontevalta, sillä valtaosa tyttöjen luokkakavereista oli myös partiossa. Isosiskon perässä menivät sitten nuoremmatkin”, Johanna kertoo. ”Vanha jako pioneereihin ja partiolaisiin elää ja voi hyvin. Erityisen sinnikkäästi se pitää kiinni omasta oikeutuksestaan kahtiajaon ulkopuolelle jättäytyneiden tavallisten harrastusten parissa pakertavien keskuudessa. Partiolaisten ja pioneerien maailmat ovat kuin saman huivin kaksi puolta, toistensa peilikuvia. Näinhän asia usein esitetään, vaikka aika on tainnut ajaa sen todellisen jaon ohi jo aikoja sitten”, Paula naurahtaa. ”Vastustin jyrkästi, kun partiokämpän vihkijäistilaisuuteen pyydettiin puhujaksi kenraalia. Vanhempainyhdistyksen jäärät olivat sitä mieltä, että kyllähän partiopojille voi maanpuolustuksesta

puhua. Partiotyttöjen vanhempana olin sitä mieltä, ettei puolustusvoimilla ole mitään tekemistä partion kanssa. Syyttivät ties mistä, isänmaan kieltämisestä ja siitä, etten kunnioita sotaveteraaneja. Mutta ihan oikeasti, miksi ihmeessä kenraalin pitäisi tulla partiotapahtumaan puhumaan pojille maanpuolustuksesta?” Johanna muistelee. ”Miksi? Partio oli lähellä ja sinne oli helppo mennä. Se oli edullinen ja eriikäisille lapsille sopiva harrastys, mikä oli tällaiselle suuremmalle perheelle merkittävä tekijä. Se oli myös näille urbaaneille lapsille sopiva erätaitoharrastus, pääsi harjoittelemaan retkeilyä metsässä. Retkeily ja erähenkiset elämykset, siinäpä toisaan ne painavimmat syyt. Partiossa oli mukana paljon eri-ikäisiä ja eri tavalla suuntautuneista lapsia, yksi soitti kitaraa ja toinen harrasti koripalloa. Harrastus oli myös vanhempien kannalta helppo, ei tarvinnut opetella lukemaan nuotteja eikä ymmärtämään balettia. Sellainen arkipäivän mukainen harrastus”, Johanna perustelee. ”Arkeahan siellä opittiin ja sellaista avointa suhtautumista asioihin. Minusta itsestäni retket olivat kaikkein parhaita kokemuksia, mutta Anna saattaa olla kyllä eri mieltä. Se aina murjotti, kun väkisin laitoin sen jonnekin metsään tai lähetin derkkuihin (DDR). Kaikenlaista hyväntekeväisyyttäkin tekivät ja luonnonsuojeluasioita painottivat. Ja tokihan se aate. Perheessämme tämä poliittinen

AIMIAT AISITTIILOP ?ATSIOHRAT IRE alillaV arteP itskeT

nettis atoj ,nemeis neettaa naatetutsi nähääp netsaL .tasrek neitsinummok niav tävenem nihiereenoip aj aisialsumookok aatttavsak oitraP rätyt naluaP ?niän oknO .no niäN .niäp nooknirua yytnääk aj äsnethel aava atlupol akkuk neskumuakav nesittiilop sennuk ,naatedioh itsälleh ?niirap netsutsarrah netsialnaekio tespal aajho etaa ökäleiV .aisialoitrap terättyt nannahoJ aj ireenoipukkip no vakaumus oli kyllä ihan iso kysymys. Isoisä oli suojeluskuntalaisia ja isä kommunisti, siinä hiukan maailmankuvat törmäsivät toisinaan”, Paula pohtii. ”Pioneereista kuvittelen, että niillä on vahvempi aate toiminnassaan. En tiedä, että kasvaako sieltä puolueaktiiveja, ennen ainakin uskoin niin. Onhan se järjestö rankemmin poliittisesti painottunut. Kyllä meillä on ollut kaikkien puoluesuunnan edustajien lapsia mukana tässä partiotoiminnassa. Luonnonsuojelulliset näkökulmat houkuttelevat varmasti yhtä lailla vihreitä kuin oikeistolaisiakin. En näe mitään syytä, miksei vasemmistoperheiden lapsetkin voisi olla partiossa mukana. Tai no. Vanha käsitys partiosta on se, että siellä tehdään hyväntekeväisyyttä ja kyllähän se heijastelee meidän arvojamme. Ja toisaalta toiminnan kohokohtia ovat olleet itsenäisyyspäivän jumalanpalvelus, jossa tutut partiolaiset ovat toimineet lippuvartiossa. Isoisät ja isosedät ovat tulleet ylpeinä katsomaan. Onhan siinä se tietty isänmaallinen perusviritys”, Johanna arvioi. ”Onhan partiossa se historiallinen linkki suojeluskuntatoimintaan. Niistä ajoista ollaan kuitenkin tultu kauas, enää en pitäisi partiota poliittisena. Samaa toimintaahan siellä on pitkälti kuin pioneereissakin, melko lailla samanlaiset toiminnan perusperiaatteet. Tekemällä oppimista ja retkeilyä ja askartelua ja leikkejä. Vähän vierastan sitä kirkkoulottuvuutta, se on vähän sellai-

nen poissulkeva tekijä, jos mietitään, että ketkä voivat liittyä partioon. Kun käydään kirkossa antamassa lupauksia kunnioittaa jumalaa ja isänmaata ja ihmiskuntaan, niin vähän se tuntuu vieraalta”, Paula myöntää. ”Olen minä nähnyt tuttuja partiojohtajia mukana myös poliittisessa toiminnassa. En pidä sitä mitenkään ongelmallisena niin kauan, kunhan pitävät sen poliittisen piilossa silloin, kun ovat partiossa. Onhan siinä sellainen vaikutusmahdollisuus nuorempiin partiolaisiin. Johtajia pidetään arvossa ja niiden mielipiteitä kuunnellaan tarkkaan. Samahan se on kuitenkin myös jossain urheiluseurassa, että valmentajilla on vaikutusvaltaa, jota voi käyttää myös arveluttavasti ja väärin”, Johanna kertoo. ”Meillä Annan pinskuharrastus tyssäsi siihen vaiheeseen, kun olisi pitänyt ryhtyä johtamaan nuorempia. Johtajakoulutus ei ollut Annan juttu, joten koko harrastus jäi. Vaikka tuollainen johtamisjärjestelmä onkin mielestäni ihan terve ja hyvä, että siihen johtajuuteen kasvetaan vähitellen, pitäisi siinä olla kyllä mahdollisuus valita ja olla johtamattakin mukana, jos niin haluaa. Ei kaikille lapsille sovi sellainen auktoriteetiksi asettuminen. Kai siihen harrastuksen lopettamiseen oli muitakin syitä, mutta tämä on jäänyt tiukasti mieleen”, Paula kritikoi. ”Minä pidän hienona sitä johtajakoulutusta, jota tytöt ovat partiosta saaneet. Vastuuta saadaan varsin varhaisessa

vaiheessa ja kokemuksen myötä koko ajan lisää ja lisää. Kuinka moni 18-vuotias olisi ilman partioharrastusta ollut johtamassa lähemmäs sadan hengen viikon kestävää leiriä? Ei monikaan. Se, että tekemisen kautta oppii ja että saa erehtyäkin, se on arvokasta oppia tulevaisuuttakin ajatellen. Tosin tämä taitaa olla koko ajan kauempana ja kauempana tästä oikeasta maailmasta tämä partion johtamisen malli, sellainen vertaisjohtajuus”, Johanna aprikoi. ”Harvoinhan näitä asoita miettii. Tokihan lasten harrastukset kertovat paljonkin vanhempien arvomaailmasta. Mielikuvia on hirveän vaikea muuttaa, että jos on kerran jonkunlaiseksi leimaantunut, niin ei siitä kovin kepeillä kampanjoilla päästä eroon. Ja toisista mielikuvista on tuskin tarpeenkaan päästä eroon. Annan kanssa kävi kuitenkin niin, että ihan toisenlaista poliittista kantaa edustaa kuin äitinsä. Olisikohan partio tuonut toisenlaisen tuloksen?” Paula päättää. ”Onhan tällä vanhalla jaolla varmasti ihan merkitystä. Olen seurannut vierestä näitä partion kampanjoita, joilla haetaan uusia jäseniä ja uudenlaisia jäseniä. On kaikenlaisia maahanmuuttajakampanjoita ja muutenkin pyritään koko ajan kasvamaan. Toisaalta eipä tuo ole meidänkään valintaamme ratkaisevasti vaikuttanut. Tai no, siinä määrin, että ei meidän lapsia pikkupioneereihin laitettu. Partioon menivät”, Johanna kertoo. □

Epiloidut totuudet 32

Ärsyttää. Mediassa työskentelee pirun paljon rasittavia naishahmoja. Ja nyt puhutaan erityisesti sähköisen median hedelmistä. Kaikki joukkoviestinten näkyvät naarasfiguurit sijoittuvat patsastelevien “Öö – siis ei mulla oo juontokokemusta, mut mä olin Miss Kala vuonna –02” -missukoiden tai mirjapyykkömäisten “Haen uskottavuutta käyttämällä jakkupukua” -tyyppisten vakavien keskusteluohjelmien vetäjien välimaastoon. Missä himskatissa ovat hauskat, älykkäät ja karismaattiset television johtonaishahmot!? Haluamme kehiin naispuolisen Rubenin tai Juuson, joka voi heittää vapautuneesi läpyskää ilman erityistä lokerointia. Mediassa patsastelevien naisstereotyyppien lisäksi myös oikeissa naisissa on havaittavissa huolestuttavaa taipumusta ylisuorittamiseen. Halu kumpuaa lähihistoriamme sukupuolittuneista tasa-arvopyrkimyksistä. Hmm... Tarkemmin ajatellen vika ei siis olekaan naisissa vaan miehissä - tai paremmin sanottuna miehisessä yhteiskunnan arvopohjassa. Hahaa! Suorittamisskaban hamsterinpyörä kiihtyy ja nuoret lukiolaistytöt popsivat masennuspilleriä sen minkä koeluvuilta ja bikkitunneiltaan ehtivät. On olemassa kahdenlaisia naisia, jotka pärjäävät ja saavat tahtonsa läpi eri elämänalueilla. Femme fatale saa haluamansa naisellisen manipulaation avulla, seksuaalista viehätysvoimaansa hyväksikäyttäen. Monelle nykynaiselle tasa-arvo tarkoittaa kuitenkin irtisanoutumista tästä naismallista. Tuloksena on miesnainen, joka pukeutuu liidunharmaaseen jakkupukuun ja on kovempi suus-

taan kuin yksikään seurueen mies. Niin työ-, talous- kuin poliittisessa elämässä kummallakin naisella on hyvät mahdollisuudet päästä haluamaansa tulokseen. Kumpikin joutuu kuitenkin tekemään myönnytyksiä. Femme fatale menettää olennaisen osan uskottavuudestaan ja tasa-arvoisuudestaan pelaamalla naisellisuutensa avulla. Miesnainen taas piilottaa naisellisuutensa ja asettuu yhtä lailla uusintamaan perinteisen maskuliinisen yhteiskunnan sääntöjä omaksumalla miehisen kovuuden ja maskuliinisuuden vaikutusvoimansa välineeksi. Tavoittelemme tasa-arvoa riisumalla itsestämme naiseuden tai vastaavasti turvautumalla naisellisen manipulaation voimaan. Onko ajatus voimakkaasta naisesta, joka säilyttää tasa-arvonsa kadottamatta naiseuttaan edes mahdollinen? Tässä kohtaa naisten on syytä vihdoin herätä ja avata silmänsä. Kyse on eri tavoista määritellä yhdenvertaisuus. Samalla kun odottelemme maikkarin ja muiden mediatalojen pistävän tikun ristiin oikeiden mediassa esiintyvien naishahmojen löytämiseksi, voimme kai vain odottaa – sekä inttää, nalkuttaa ja kyseenalaistaa. Huoh. Onnea yritykseen ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta, lastenlasten tyttölapset. □ Teksti Ida Hakola ja Varpu Salo

Jälkiliukkailla Voi pojat, että minä sitten pidänkin joulusta! Tykkään joulun yltäkylläisyydestä, rakastan katettuja pöytiä ja joulupyhien legitiimiä laiskottelua. Joulusta on erityisen helppo nauttia, kun suhtautuu koko juhlaan avoimen tekopyhällä tavalla ja noukkii rusinat joulupitkosta. Joulusta saa kaiken irti ihminen, joka onnistuu yhdistämään mukavuudenhalun tiedostavaan moraalisen ylemmyyteen. Voi pojat niitä lapsuuden jouluaattoja, kun paketteja ja kääröjä pursuilleet Itikka lihapolarin laatikot ilmestyivät ovenpieleen ja lahjojen jako saattoi alkaa! Sanovat, että nyttemmin lahjat ovat toissijaisia verrattuna näihin yhdessäoloihin ja mitä näitä nyt on... Tämä on tietysti täyttä puppua, tyhjää, mutta ikään kuin asiaankuuluvaa jokavuotista jargonia. Itse en tietenkään osta lahjoja. (Perheelle riittää tänäkin vuonna se, että siirrän bussilla arvokkaan preesenssini pari kilometriä etelään.) Estottoman ottamisen ja olemattoman antamisen välistä epäsuhtaa onkin täten tilkittävä moraalisin konstein. Itse olen tavannut naamioida silkan laiskuuteni ja saituuteni asenteelliseksi tinkimättömyydeksi, askeesinomaiseksi pidättäytymiseksi materiaalisesta turhuudesta. Hymähtelen ylimielisesti viime hetken jouluostosten kimpussa hikoilevilla ja muutaman päivän päästä pohdin, onko tuo kauniissa kääreissä avaajaansa odottava iso paketti kenties minulle. Joulusta nauttiminen edellyttää siis kaiken kattavaa elämänasennetta. Suun-

nattoman joulunrakentelu-urakan alle lähestulkoon tuupertuvalle äidille, tuolle hassulle höppänälle, on naurahdettava leppoisaan sävyyn. ”Ottaisit sinäkin rennosti”, saattaa kaltaiseni jouluihminen tokaista ja kouraista suuhunsa aimo sipareen piparkakkutaikinaa. Ajatukset sukupuoliroolien sosiaalisesta rakentumisesta on syytä unohtaa joulupyhien ajaksi; ei kai nyt kukaan herranjumala halua, että ”muori” kesken laatikkoruokien teon päättää ravistaa harteiltaan useiden sukupolvien aikana rakentuneet kahleet. (Myönnettäköön että oma äitini saattaa nykyään turvautua pakastealtaiden antimiin.) Tarjotkoon joulu siis sinullekin ansaittuja lepohetkiä ja paljon kovia paketteja! Taantumuksellista ja sukupuolittunutta joulua itse kullekin! □ Teksti Timo Harjuniemi

VIESTINNÄN AMMATTILAISTEN

TULOT JA VEROT

Teksti Aurora Rämö

Yliopistolla ei tunnetusti rikastu opiskelija eikä opettaja. Mutta kenelle raha virtaa, kenen lompakko on ohuempi? Kenen euro on jonkun muun 80 senttiä? Tekeekö tunnettu naama rikkaammaksi? Näin tienasivat viestinnän gurut!

RAHAKUNINGA T! TAR! Y K ÄT MAINE, MENESTYSTEKIJÄ?

IM JÄTT

Åberg

Aula

Herkman

Kivikuru

Nieminen

Mörä

ttiä!

en 1€ = 72 s Levo-Henriksson

Juholin-Laitinen

Väliverronen

Nimi

Kokonaistulot

Veroprosentti

Omaisuus

Aula Pekka, professori

71 319

39%

Herkman Juha, yliopiston lehtori, tutkimusjohtaja

30 180

27%

Juholin-Laitinen Elisa, yliopiston lehtori

30 626

25%

60 380

Kivikuru Ullamaija, professori

94 124

40%

121 410

Levo-Henriksson Ritva, yliopison lehtori

47 818

35%

25 560

Mörä Tuomo, yliopiston lehtori

44 593

33%

25 230

Nieminen Hannu, professori, tutkija

51 643

35%

Väliverronen Esa, professori, laitoksen johtaja

63 858

36%

29 970

Åberg Leif, professori

88 397

43%

23 480

-Eniten euroja kilisee guru Kivikurun kourissa. Bättre folkia tätä nykyä Soc&Komilla edustava professori päihittää muut sekä ansioissa että omaisuudessa. -Lefa tienaa parikin pizzaa päivälle, mätkyjä jäi maksettavaksi viitisen tonnia! -Maineenhallintaan erikoistuneen Pekka Aulan boheemi ponnari pettää: mies on varsinainen kroisos! -Laitoksen johtaminen ei takaa suurimpia tuloja: Lefan euro on Esan 72 senttiä. -Herkman hallitsee mediatalouden, vaan miten on oman talouden laita? -Juholinin tulot ovat samaa luokkaa kuin Herkmanin, mutta omaisuutta on kertynyt huomattavasti enemmän. -Lehtorit Levo-Henriksson ja Mörä painivat taloudellisesti samassa luokassa. Kokonaistuloihin on laskettu sekä ansiotulot että pääomatulot. Veroprosentti on maksettujen verojen osuus kokonaistulosta. Omaisuus tarkoittaa verotettavaa varallisuutta.

PS. Karkki. Pikkumusta.