groteski_2007_3 by Groteski

Sisältö. 4-5 6-7 8-11 12-13 14-15 16-17 18-19 20 21 22-23 24-25 26-27 28-29 30-32

Sirpaleet Vallankumousta ei televisioida Säröjä Savanni 24m2 Uhan alla Ei saa koskea Ovi pidettävä suljettuna Kuvittele enkeli Sarjakuva Sikakoleeta A wolf at the door Hanki toinen elämä Fuckshit! Skandaalinkäryä ja mediakriittisiä elokuvia

3/2007 Päätoimittajat: Jussi Palmén, Henna Raatikainen ja Petra Vallila Taittajat: Jussi Palmén, Henna Raatikainen ja Petra Vallila Avustava taittaja: Jukka-Pekka Myllys Toimittajat: Tommaso De Benetti, Kim Haldin, Matleena Kantola, Lauri Korolainen, Katri Koskela, Anna Lappalainen, Kirsi Luomanpää, Maarit Mustonen, Jukka-Pekka Myllys, Jussi Palmén, Aurora Rämö, Mari Suonto, Jane Toikka, Petra Vallila ja Tarja Vilén. Kuvaajat: Tommaso De Benetti, Mikko Kuusisalo, Kirsi Luomanpää, Maarit Mustonen, Jussi Palmén, Henna Raatikainen ja Tarja Vilén.

GROTESKI Pääkirjoitus. Ekaluokkalaiset verkkarihousuiset räkänokat lupaavat koulun itsenäisyyspäiväjuhlassa, että heidän korkehin tahtonsa on elää ja kuolla siniristilipun puolesta. He kyllä kulkevat äitin valitsemissa kengissä ilomielin isien ja veljien jäljessä, jotka verellään vihkivät Suomen vapaaksi maaksi. Heidän itsenäinen tahtonsa on tämä. Joni Mitchell lopetti 40-vuotisen laulajanuransa vuonna 2002; hän ei kestänyt musiikkiteollisuuden saastuneita toimintatapoja. Itsenäistyminen ei kuitenkaan ollut helppoa: tänä vuonna Mitchell teki paluun ja uuden levyn Starbucks-kahvilaketjun ja Concord Music levy-yhtiön yhteiselle Hear Music -levymerkille. Groteski pohtii, mistä itsenäisyydessä on kyse. Se mahtipontinen, meille hyvin sinivalkoinen sana, josta tulee hieman kiusaantunut olo. 90-vuotias Suomi ja siniristilippu, vapaus, demokratia, kansakunta, jota rakennetaan sotamuistoilla. Mitä me, tietämätön ja isoisiämme kunnioittamaton pullamössökaljapöhönuoriso, siis tiedämme itsenäisyydestä? Perinteiset itsenäistymiskaavat – hiihdä kansakouluun sata kilometriä päivässä ja mene 11-kesäisenä töihin mansikkafarmille ja hanki vaimo tai mies ja työ ja talo ja piha ja lapsia eivät vuonna 2007 aivan toimi. Lukiosta juoksujalkaa yliopistoon rynnänneet x-sukupolven jälkeiseen määrittelemättömään ja epäitsenäiseen ajelehtijajoukkoon kuuluvat päätoimittajat oireilevat avuttomina itsensä edessä. G-toimitus kysyy eksistentialistisen kriisinsä musertamana, partakoneenteriä teroittaen ja nuoruutensa auringonlaskuun katsoen, onko tällainen normitettu itsenäisyys kupla, este itsensä tuntemisen ja aidon itsenäistymisen tiellä? Toisaalta itsenäisyys on pieni, värikäs ja ennen kaikkea viileä sana, jolla voidaan irtaantua paitsi säännöistä, myös kulttuuriteollisuudesta, pahojen levy- ja ﬁlmiyhtiöiden käsiraudoista. Independent-elokuva ja -musiikki ovat cooleja, pieniä, rosoisia. MTV on tuhonnut kaiken ja indie on ainoa toivomme päästä lähelle jotakin aitoa ja puhdasta. Vai onko indie-kulttuurikin vain trendikäs salaliitto ja saippuakupla jota puhallellaan joka paikassa ja aivan liikaa, vaikkei mistään järin itsenäisestä olisikaan kyse?

Kuvitus: Tuomas Kärkkäinen Kansi: Ekaterina Palmén, Jussi Palmén, Henna Raatikainen ja Petra Vallila. Kannen Leijona-tatuointi: Eppu Walli/Blue Dragon Tattoo Helsinki

Groteski on ihanan itsenäinen lehti, joka laittaa nyt Radioheadin netistä ladatun levyn soimaan ja Isoäidin sienikeittoa -ﬁndieleﬀan pyörimään, tarttuu punastellen mutta rohkeasti Suomi-Neitoa rinnuksista ja sukeltaa hetkeksi historiaan, jossa sotakin oli toden totta. Ja yrittää jälleen kerran löytää myös itsensä. Ranteet auki ja lukemaan!

Julkaisija: Media ry. ISSN: 0782-0909 Painos: 300 kpl Painopaikka: Edita lokakuu 2007 www.valt.helsinki.ﬁ/blogs/groteski groteski@mediary.ﬁ

SIRPALEET Varo pitkiä hameita

Manun kanssa pysäkillä

Eräässä nimeltä mainitsemattomassa keskustan liikkeessä voi kokea yllättäviä hyökkäyksiä. Nimittäin liukuportaiden ylä- ja alatasanteelle on liimattu iso kirkkaanvihreä lappu, jossa lukee ”varo pitkiä hameita liukuportaissa”. Voi olla pienenmoista saivartelua, mutta kyltti johtaa ajatukseen hurjista pitkistä hameista, jotka hyökkäävät kimppuusi juuri kun astut täysin pahaa aavistamattomana liukuportaisiin. Ylätasanteella on rekkejä, joissa roikkuu pitkiä hameita, joten en tiedä, onko kyse juuri näistä hameista. Viime kerralla hameet vaikuttivat täysin rauhallisilta, eivätkä hyökänneet kimppuuni. Ehkä kyseessä oli kuitenkin vain onnekas sattuma, ja hameet olivat viettämässä hyvin ansaittua lepohetkeään päivän hyökkäyksien jälkeen.

Tarja Vilén

Epämiellyttäviä totuuksia Britanniassa medialukutaidon opetus saa uusia ulottuvuuksia. Stewart Dimmock, rekkakuski ja kahden lapsen isä, sai korkeimman oikeuden ohjeistamaan kouluja siitä, millä tavoin puolikkaan Nobelin voittaneen Al Goren dokumenttia Epämiellyttävä totuus tulee oppilaille esittää.

Ylitin liikennevaloja Katajanokalla, kun vastaan käveli tutun näköinen vanhempi mies. Olin nostamassa kättä tervehdyksen merkiksi, ennen kuin tajusin, että herra ei suinkaan ole kukaan lähipiiristäni. Muuan Mauno Koivisto siinä paineli aamukävelyllään. Annoin presidentin lipua ohi säteilevän arvovallan saattelemana. Olin siis klassisen taudin uhri; meinasin moikata julkkista, koska luulin häntä kaverikseni. En miettinyt asiaa sen enempää. Tuumin vain, miten hauskaa on, että ex-pressakin voi rauhassa käydä lähikaupassa ilman sen kummempaa häirintää. Pari päivää myöhemmin näin Manun uudestaan. Lähes kolossaalinen pituus ilmiantoi hänet välittömästi, tällä kertaa Lasipalatsin ratikkapysäkillä. Katsoin kauempaa, miten hän astui vaunuun tavallisten jantusten seurassa. Hassu yhteensattuma, ei sen kummempaa. Vasta kotimatkalla ajattelin, että jotain outoa Suomessa täytyy olla. Ei kai muualla Euroopassa ihan jokaisessa kadunkulmassa voi törmätä entisiin suurpoliitikkoihin tai muihin megaluokan julkimoihin. Vähintään heitä varjostaa armeija turvamiehiä. Monet ulkomaalaiset fanit eivät esimerkiksi voi uskoa, että Ville Valo käy yksin bissellä punavuorelaisessa lähibaarissa. Suomalaisia on moitittu kateellisiksi; vituttaa, jos naapurilla on enemmän. Julkisuuden henkilöiden rauhan ja yksityisyyden kunnioittamisessa olemme kuitenkin edelläkävijöitä. Ei tulisi mielenkään mennä heittämään läppää Manulle, vaikka törmäisin häneen joka päivä.

Dimmockin mukaan elokuva on räikeän poliittinen ja “aivopesee lapsia ilmanstonmuutoskysymyksissä.” Dokumenttia voidaan toki jatkossakin esittää kouluissa, mutta opettajia on ohjeistettu tarjoamaan tasapainottavia näkemyksiä ja materiaalia esityksen yhteydessä. Asiasta uutisoi ensimmäisten joukossa FOX News. Uutisessa jätettiin mainitsematta se, että “rekkakuski ja kahden lapsen isä” Dimmock on myös Uuden puolueen aktiivinen jäsen, joka on huolissaan nimenomaan labourin harjoittamasta aivopesusta.

Petra Vallila

Jussi Palmén

VAL L

Teksti Kim Haldin, kuvat Pekka Mäki-Kuutti ja Jussi Palmén

KUM

Minu

sta tu

STA

lee is

ona R

ober t

EI T

Rodr

iguez

ELE

VIS

IOID

Nyttemmin muun muassa Sin Citystä ja Grindhousesta tunnettu Robert Rodriguez oli 23-vuotias kuvatessaan El Mariachin. Läpimurtoa tehdessään Rodriguezin oli voitettava lukuisia rahan ja resurssien puutteen tuomia esteitä. Hän ratkoi ongelmansa paitsi hankkimalla lisärahoitusta lääketeollisuuden koekaniinina myös opettelemalla kaiken kameran käytöstä valaisemiseen, käsikirjoittamiseen ja ohjaamiseen. Hänestä tuli alan moniosaaja, joka hallitsi niin teknisen kuin taiteellisenkin puolen. Elokuvan renessanssimies. Minulla on edessäni samoja esteitä kuin Rodilla: opiskelijabudjetti, motivoituneen tekijätiimin puute. Lisäksi olen introvertti ja sosiaalipelkoinen. En näe itseäni myymässä hengentuotettani sydämettömille tuotantoyhtiöille rennymäinen moottoriturpa ja tuntikausien peilitreenillä saavutettu jenkkihymy aseinani. Toisaalta – kuka tuotanto- ja levitysyhtiöitä tänä päivänä kaipaa? Minä olen itsenäinen. Olen sissi. Pakenen internetiin. Isoäidin sienikeittoa Netti pohjusti amatöörielokuvan vallankumouksen. Kymmenisen vuotta sitten ryhmä yläasteikäisiä kaveruksia saattoi kävellä lähimetsään analogisen Sony Handycamin kanssa, ammuskella toisiaan kuulapyssyillä, heittää soppaan pullollisen ketsuppia, saavillisen vittusaatanaa ja pitää lopputulosta ainutlaatuisena. Sitten tulivat internet ja leﬀantekijöiden foorumit, joilla metsäsplatter muodosti kokonaisen genren. Kotimainen harrastelijaelokuva on onneksi kehittynyt noista ajoista. Tunnustuksen saaminen verkossa toimivilta leﬀaguruilta vaatii nykyään muuta kuin veripumpun ja taustalla soivan Hans Zimmer -soundtrackin.

haaveeni. ”Mielelläni kirjoittelen laajemminkin tästä projektista, onhan tämä ollut suuri osa minun elämääni jo kohta puoli vuotta”, tarjoaa Joonas Makkonen, tuoreen Jo-Jo the Dog Films -ryhmän kärkihenkilö. Makkonen opiskelee Kemi-Tornion AMK:ssa medianomilinjalla. Hänen uusin elokuvansa, Isoäidin sienikeittoa, odottaa jälkituotantoa. Elokuvassa nimikkoreseptin epäonnistunut variaatio synnyttää zombie-epidemian, joka leviää nopeasti pienellä paikkakunnalla. Tarina keskittyy pienen joukon eloonjäämistaisteluun ja ohessa muodostuviin tai muodostumatta jääneisiin ihmissuhteisiin. ”Kyseessä on siis erilainen zombieleffa”, Makkonen vakuuttaa. ”Findie-piireissä kun nuo zombiet ovat varsin suosittu aihe.” Genrefuusio Se johtuu mainitsemastani splatter-perinteestä. Findie eli Finnish indie, suomalainen riippumaton elokuvatuotanto, jakautui kauan sitten kahteen ryhmään. Verikekkereistä nauttivat splatteristit saivat rinnalleen ”taidehomot”, jotka latasivat elokuvansa mieluummin päättyvän ihmissuhteen kirpeydellä kuin ruudilla ja örinähevillä. Siinä vaiheessa tyttöjenkin kiinnostus heräsi. Kun findien alkuperäinen ydin, Findieleffat.org-internet-sivusto lakkautettiin ja tilalle tuli elinvoimaisempi FinFilmspalvelu, baskeripäiden ja gore-intoilijoiden leirit alkoivat lähestyä toisiaan. Sienikeittoa kuulostaakin näiden kahden äpärältä, uuden sukupolven findieelokuvalta. ”Kyseessä on selvästi enemmän komedian, mutta myös draaman puolelle taipuva teos”, Makkonen muotoilee.

selaamalla löytää kokeilevaa taide-elokuvaa (The Colors of the World), poliittista trilleriä (Tehtaiden Lumo), latinopoliisisarjaa (Agente Encubierto) ja ihan rehellistä nuorisodraamaa (Graﬃti meissä). On postapokalyptista toimintaa (Vartiovuoro), postapokalyptista lego-animaatioautoelokuvaa (Tapporalli 2020), lisää postapokalyptista toimintaa (Aavikkomyrsky) ja – olihan se arvattavissa – postapokalyptista zombielokuvaa (Kuolleiden Talvi). No, Mad Maxit on ainakin katsottu huolella. TjM Tuotannon Tehtaiden Lumo kertoo kuvitteellisesta Lumon tehdaskaupungista, jonka erään tehtaan piipun sortumista lähetetään tutkimaan kaksi valtion Rakennusyhteisön tarkastajaa. He törmäävät lopulta koko kaupungin olemassaoloa vavisuttavaan poliittiseen salaliittoon. Misty Friday Filmsin nuorisoelokuva Graﬃti Meissä puolestaan ottaa harteilleen rinkallisen kysymyksiä, joita lapsuudenystävien jälleennäkemisestä voi nousta. Haasteesta huolimatta nuoret ja kokemattomat tekijät menivät ja voittivat tanskalaisen AFIA-elokuvafestivaalin.

Star Wreckin menestyksestä ei jaksa enää edes puhua. Kotimaiselle indie-elokuvalle on käynyt kuin Seitsemälle veljekselle: on ryömitty ulos metsistä, opittu uusia tapoja. Hikiset ja tuskaiset pojat ovat kehittyneet kymmenessä vuodessa tuskaisiksi ja hikisiksi miehiksi, jotka toteuttavat kompromisseitta visioitaan – rahoilla, jotka Robert Rodriguez olisi polttanut El Mariachin kenkien lankkaukseen. Näin he toteuttavat riippumattoman elokuvan hiljaista vallankumousta Suomessa. Minäkin aion olla osa tuota vallankumousta – tavalla tai toisella.

Maailmanlopun tunnelmia Netissä liikkuu kaltaisiani nuoria renessanssimiehiä – myös naisia, mutta lähinnä juuri tuskaisia ja hikisiä miehiä – jotka jakavat vaikeuteni ja

Epäkuolleiden ja sienikeiton lisäksi ﬁndie tarjoaa etsivälle rikkaan sillisalaatin. FinFilmsin arkistoa

Televisiossa et kuitenkaan tule minua näkemään.

SÄRÖJÄ Teksti ja kuvat Maarit Mustonen

Paikoissa, jotka ohitetaan, ylitetään ja kierretään päivittäin. Niin näkyvillä, että ne helposti muuttuvat näkymättömiksi. Pinnoilla, joita olet usein katsonut, mutta joita et kuitenkaan ole nähnyt. Et huomaa niitä, jos et tiedä niitä – sodan jälkiä Helsingissä. Näillä kaduilla on taisteltu. Täällä on hyökätty ja puolustettu, pelastettu ja pelastuttu, haavoituttu ja kuoltu. Suurin osa viime vuosisadan sotien merkeistä on siivottu nopeasti pois silmistä; osa täydellisen tuhon vuoksi, osa enemminkin esteettisistä syistä. Lohkeamia on paikattu ja laastikerroksia ladottu edellisten päälle. Monet säästetyistä jäljistä hukkuvat urbaanien pintojen luonnolliseen eroosioon. Myös monet näistä jäljistä ovat latteita pettymyksiä - tähänkö on osunut aivan oikea pommi aivan oikeassa sodassa? Kun konttaan kylmällä asfaltilla linssini rapistuneissa seinissä kiinni, saan osakseni sekä kummastuneita että huvittuneita katseita. Hietalahden torin kulmalla vanha mies pysähtyy kohdallani. Hän näkee sen minkä minäkin, ja hymyilee yritykselleni. Kävelykepistä ja kuulaasta harmaudesta huolimatta ryhti on suora. Hän on elänyt sen sodan, jonka tekemiä arpia koetan kivijalasta naiivisti tallentaa. Koetan ymmärtää, mutta en pysty.

Kolmen Sepän patsas, Kluuvi On kylmä helmikuu vuonna 1944 ja kaupungissa kaaos. Neuvostoliiton pommit vaurioittavat Kolmen sepän patsaan graniittialustaa ja pommeista sinkoutuvat sirpaleet rei`ittävät yhteistyön nimeen takovia pronssiseppiä. Haavoja ei ole vieläkään paikattu, mutta takominen jatkuu.

Pitkäsilta, Siltasaari Kaisaniemen ja Siltasaaren väliin kohoava Pitkäsilta erottaa 1900-luvun alussa porvarien Kruununhaan ja työläisten Hakaniemen toisistaan. Alueella käydään vuoden 1918 sodan viimeiset taistelut, jotka muokkaavat tätä rajasiltaa. Sillan kaiteita elävöittävät yhä sodan tekemät ruhjeet. Iltaisin valaistus piirtää karusti näkyviin pommien tekemät kuvat.

Abrahaminkatu 1-5, Hietalahti Lentokoneet repivät taivasta. Talvisodan ensimmäinen ilmahyökkäys vuonna 1939 tyhjentää Hietalahdentorin, jonka kupeessa seisova Teknillinen korkeakoulu saa tuntea hyökkäyksen nahoissaan. Myöhemmästä kunnostuksesta huolimatta rakennuksen kahdelta kyljeltä voi vielä lukea kohtaamisista pommien kanssa. Liisankatu 17, Kruununhaka Taivaalta sataa pommeja helmikuussa 1944. Liisankadulla yksi niistä iskeytyy talon numero 17 eteen ja sinkoaa sirpaleitaan rakennuksen sisäänkäynnin ympärille. Kaisaniemen ja Pohjoisrannan toisiinsa kytkevältä kadulta ei tämän oviaukon lisäksi löydy enää montaa sodan kuvioimaa pintaa.

Kansallismuseo, Töölö Vuonna 1918 yksinäinen luoti porautuu itsepäisesti läpi raskaan, metallisen ulko-oven murhaten oven pintaan kuvioidun ihmishahmon. Luoti jatkaa sinnikästä voittokulkuaan läpi museon eteisen välioven, jonka yksi lasiruuduista räsähtää rikki. Luodin ampujaa ei koskaan saada selville. Kansallismuseon ulko-ovi ja välioven lasiruudukko ovat yhä paikoillaan.

J.V.Snellmanin patsas, Kruununhaka Jatkosodan ilmapommitukset vuonna 1944 ruhjovat Helsinkiä. Pronssinen suurmies välttää osumat valtaistuimellaan, mutta patsaan graniittikoroke houkuttelee puoleensa pommien sirpaleita. Suomen Pankin edustalla lepuuttavan herran jalustaan muodostuneet historian kerrostumat on säilytetty muistoksi suurpommituksesta.

SAVANNI 24MÂ˛ Teksti Anna Lappalainen, kuvat Mikko Kuusisalo

läintarhat ovat maailman surullisimpia paikkoja. Villit ja vaaralliset petoeläimet nököttävät lasin takana ja nyhtävät valmiiksi leikattua tluupihviä lasten heitellessä karkkipapereita muutaman kymmenen neliömetrin savannille. Häkkiinsä ahdettu eläin voi juosta tahallisesti seinään niin, että sen niska katkeaa. Eipä ihme, osa meistäkin juoksisi. Tervetuloa vapauteen. Olisiko se sukua itsenäisyydelle, sana kaukana porttien takana. Jokainen päivä on osiltaan riippuvuuden välttämistä, pakoa toisesta äärimmäisyydestä tunnustetun itsenäiseksi tulemisen tiellä.

hivelevää riippumattomuutta. Alkuvaiheessa roskapussien rahtaaminen kymmenennestä kerroksesta tuntui suorastaan oikeudelta, oleelliselta palalta suureellisessa itsenäisen elämän projektissa. Freelancer -ajattelutapaan voidaan tänä päivänä tehdä käytännöllisiä laajennuksia. Myös ihmissuhteissaan voi olla vapaa ammattilainen. Tämän vuoksi kevytparisuhteen kanssa ulkomaille lähteville täytyisi olla aivan oma matka- ja sairausvakuutusluokka. Ensimmäisten kahden päivän jälkeen kakskytneljäseitsemän -hengailu rupeaa jo paina-

Optimismi ja mahdollisuudet rakentuvat oletukselle itsenäisyydestä. Ilman sitä olemme varjoja langan päässä, ahdistuneita ja amputoituja kuin neliraajahalvaantunut sairaalasängyssään. Itsenäisyys on se viimeinen asia, josta emme luovu, ehdottomuus, itseisarvo ja elämän mielekkyyden mittari. Se on vapautta tehdä, kyetä ja valita sekä jotain, jota täysin oikeutetusti voisi pitää ihmisyyden toteutumisen perusedellytyksenä. Itsenäisyyden käsite on aikanamme pienentynyt henkilökohtaisen piiriin. Siinä missä ennen haluttiin olla joukolla itsenäisiä, tavoitellaan nyt riippumattomuutta sekä muista että meistä. Yhteisöt hajoavat, yhä useampi yksinäinen susi valvoo yössä. Sodat merkitsivät Suomelle itsenäisyyttä, mutta yksittäiselle sotilaalle sen henkilökohtaista menettämistä. Kyselytutkimuksessa reilu puolet tämän päivän nuorista loikkisi rajoilla sotatilan uhatessa. Oletettuna miehenä oletetussa tulevaisuuden sodassa olisin itsekin rintamakarkuri. Jokaisena syntymäpäivänäni käyn läpi samanlaisen ajatuskulun. Aluksi mietin, kuinka järjettömän vanha olen, ja kuinka haluaisin mennä ajassa taaksepäin jonnekin sweet seventeen – aikakauden paikkeille. Sitten rupean ajattelemaan epätietoista ja epäitsenäistä eloani kyseisinä auvoisten angstien aikoina, ja tulen varsin pian loppupäätelmään siitä, että elämäni räjähti vasta kun sain itse tiskata omat astiani. Itsenäisyys on kuin terveys. Kun se on kunnossa, sitä ei huomaa; kun se puuttuu, ei mitään muuta toivokaan. Harvapa meistä enää muuttaisi kotiin saatuaan kerran maistaa omillaan elämisen

maan, ja tietoisuus siitä, että yksin kiertelemään lähteminen olisi kuitenkin suhteellisen törkeää, lataa loppumatkalle mielettömän painolastin. Jossain vaiheessa kamelin selkä katkeaa. Alkaa oman itsenäisyyden todistelu. Monilla on Eiﬀel-tornin muistona vain pelottavan vahva muistijälki halusta heittää henkevä matkaseura laidan yli aina runolliseen loppuun à la parisienne. Itsenäisyyden vimmassamme me usein säälimme alkoholisteja. Ja mielenterveysongelmaisia. Tyypit ei hallitse itseään! Ne on niitä säälittäviä. Vankeja sairauksissaan. Todellisuudessa myös monella meistä se päänsisäinen ääni kertailee, joskus tiedostamattakin, ulkokohtaisia vaatimuksia ja asioita, jotka ovat itsenäisyyden ja oman itsensä toteut-

tamisen tiellä. Riippumattomuus on tässä mielessä jokseenkin suhteellista. Riippuvuussuhteissaan ihminen on brutaali eläin. Itsenäisyyden poissaolo paistaa pitkälle, ja siitä kärsivää on helppo lyödä kuin kinkuksi halutonta viljaporsasta. Muistat varmaan vanhoista kouluporukoista tyypin, joka iilimadon hartaudella liimautui käsivarteen ja tuli perässäsi samaan vessakoppiinkin, kunnes lopulta olit valmis vaikka räjäyttämään ei-toivotun loisen irti ihostasi. Saman kaverin kanssa saattoi hyvinkin tulla juttuun, kun tämä myöhemmin oli hankkinut elämän. Vanha aviopari-syndrooma taas on hyvä esimerkki toiminnasta menettämisen uhan alla. Kun tiedostaa riippuvuutensa Kalevista, yksi tapa suhtautua havaintoon on toistuvasti kertoa Kaleville, kuinka mitätön tapaus Kalevi oikeastaan on. Kalevi ei tule saamaan selville, että elämä rivarinpäädyssä olisi tyhjää ilman sen jokailtaista Arvi Lind -imitaatiota. Ihmiselämässä tasapainottelu itsenäisyyden ja riippuvuuden välillä luo yhden sen olennaisimmista jännitteistä. Ristiriita syntyy oman elämän hallinnan ja riippumattomuuden pyrkimyksestä, toisaalta heikkoudesta ja halusta tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Vanhuudessa ylipäätään on pelottavinta ajatus potentiaalisesta itsenäisyyden menettämisestä. Kyky tehdä asioita murentuu vähä kerrallaan, ja lopulta tarvitset jonkun jopa lusikoimaan kiisseliä suuhusi. On sanottu, että vanhuudessa ihminen muuttuu takaisin lapseksi. Mutta miten voi olla lapsi kaikkien itsenäisyyden vuosien jälkeen? Mitä voi ajatella ja tuntea, kun kone hengittää omasta puolesta ja lyö heikkoa tahtia sydämeen? Itsenäisyys on vapautta, mutta sen haasteena on kysymys vastuusta. Useimmilla meistä on kantakortti mahdollisuuksiin. Joskus on kuitenkin tarkistettava suuntaansa. Samaten, vaikka jalat veisivät sinne minne nenä milloinkin osoittaa, haluaisi sitä joskus pysähtyä, katsella eläintarhan porttien taa ja noina hetkinä edes muutaman kerran muistaa, että raihnaisetkin leijonat siellä jossain edelleen kaipaavat vapauttaan.

UHAN ALLA Teksti Petra Vallila, kuva Henna Raatikainen

Yhdysvaltain analysointia yritettäessä monasti todetaan maailmanpoliisin oikeuttavan voimatoimiaan joukkoviestinten avustuksella. Luomalla uhkia tuntemattomasta otsikot synnyttävät levottomuutta ja turvattomuuden tunnetta. Tähän turvattomuuteen voidaan reagoida ainoastaan lisäämällä arsenaalia rajoilla ja eliminoimalla pahaa. Kotimaassa meitä hemmotellaan tiukan objektiivisella tiedonvälityksellä. Silti päivittäin kioskien ja kauppojen edessä punakeltaiset julisteet varoittavat kansallisturvallisuutemme olevan uhattuna. Vuoroin uhataan Suomea, suomalaisia tai suomalaisuutta. Suomalaisia vaanivat eritoten ulkomailla sattuneet suuronnettomuudet. On aina yhtä tärkeää, ihmeellistä ja yllättävää, jos suomalaisia ei menetetäkään onnettomuuksissa, joissa saattaa kuolla satojakin ihmisiä. Vielä upeampaa on, jos suomalaiset sankarin tavoin selviytyvät tilanteessa, jossa monet eivät. Urheilukentillä suomalaisia uhkaavat ennen kaikkea nivusvammat ja mahataudit. Toisinaan halpamaiset tuomarit suosivat vastustajaa, toisinaan kelvottomat valmentajat tykittävät salaa suoniin joko Etoa tai anabolisia steroideja. Vainolainen vaihtaa myös toisinaan tallia tehden varautumisesta vaikeampaa; ensin se ajaa Ferrarilla ja sitten McLarenilla. Venäjä, Venäjä, Venäjä. Suomea uhkaavat retorisen tehokeinon ryöstöviljelyn lisäksi erityisesti puutullit. Helsingin Sanomien pääkirjoitusta mukaillen Suomi elää metsästä. Metsäelinkeinoa nakertavat tullien lisäksi teollisuuden joukkoirtisanomiset ja toimintojen siirtäminen edullisemman työvoiman maihin. Metsänhoidosta mitään ymmärtämättömät hankalat argentiinalaisetkin yrittävät ujuttaa omat eukalyptuskapulansa metsäjättien rattaisiin.

MEITÄ UHKAAVAT MYÖS: Tehy. Henkiä menetetään, kun hoitajat ryhtyvät hankaliksi. Lehdistö ymmärtää palkkakuopassa pakertavia aina siihen saakka, kunnes kutsumustaan toteuttavat sisaret ryhtyvät noita-akkoina hamuamaan enemmän, kuin mitä hallitus on hyväksi harkinnut. Viinavero. Oli alkoholin hinta mikä tahansa, henkiä menetetään aina. Jos viina on liian kallista, laitapuolen kulkijat kurjistuvat ja menettävät näkönsä joutuessaan siirtymään puhdistusaineisiin ja liuottimiin. Jos viina on liian halpaa, sitä juodaan liikaa ja sen liikakäyttöön kuollaan. Oma lukunsa ovat liian suuret hanapakkauskoot, jotka johtavat Suomen äitien hiljaiseen alkoholisoitumiseen. Ruotsi. Länsinaapurimme paistattelee Suomen edellä niin kansainvälistä paremmuutta mittaavissa tilastoissa kuin jääkiekossakin.

Animalia. Kyseenalaistavat niin yksilönvapauden, yksityisomistuksen koskemattomuuden kuin turkisten tehotuotannonkin, vaikka turkistarhat Suomessa ovat maailman mittakaavassa erinomaisen viihtyisiä. Kaikkein ruokottominta toiminta on silloin, kun arvokasta mainostilaa käytetään ihmisten järkyttämiseen. Aktivistit. Smash Asem osoitti, että voimakasta ja näkyvää virkavaltaa tarvitaan. Eritoten silloin, kun anarkiasta tehdään asianmukainen ilmoitus hyvissä ajoin etukäteen. Yritysvero. Mitä Suomelle jää, jos Nokia lähtee? Eläkepommi. Tästä ei tarvitse enää edes keskustella.

Tuomioja ja Halonen. Esittävät vääriä mielipiteitä maailmalla ja uhkaavat Suomen mainetta dynaamisena ja menestyvänä hyvinvointivaltiona. Mainittava on toki myös se kansallishäpeää nostattava käsilaukku.

Vähemmistöt. Olisiko oikein, että muutaman migreenipotilaan takia bussien ikkunat kauttaaltaan peittävistä mainoksista luovuttaisiin? Miksi kouluissa opetetaan verovaroin islaminuskoa? Miksi suomenruotsalaisia pitää palvella ruotsiksi? Miksi romaneja ei saa kutsua mustalaisiksi? Maassa maan tavalla tai maasta pois.

HIV-miehet. Ulkomailta maahamme soluttautuneet miehet ja virukset uhkaavat Suomi-neitoja. Näillä pandemioilla on kasvot, toisin kuin vaikkapa lintuinﬂuenssalla, johon on toistaiseksi kuollut vain niitä indonesialaisia.

Seksuaali- ja muut häiriintyneet. Suomalainen elämänmuoto on uhattuna ydinperheunelman pirstoutuessa ja sodomian kukkiessa kaduilla.

Ylipaino. Pian kirimme kiinni Ameriikankin liikakiloisten määrässä. Läski altistaa taudeille ja siten aiheuttaa kansantaloudellisen katastroﬁn, mikäli toimiin ei ryhdytä. Apua saadaan onneksi Esko Aholta, Eva Wahlströmiltä ja Jani Sieviseltä. Islaminusko. Muslimimiehet uhkaavat Finnairin lentokoneita ja raiskaavat naisia. Musliminaiset ovat epäilyttäviä huntujensa takana. Kiinalaiset ja intialaiset. Mokomat kiihdyttävät ilmastonmuutosta ostamalla jääkaappeja ja autoja.

141, direktiivit ja Itämeri. Onko oikein, että suomalainen maanviljelijä kuolee nälkään? Kehitysapu. Onko oikein, että suomalainen maanviljelijä kuolee nälkään, mutta afrikkalainen ei? Kebabliha. Koulujen ruokalistoille valittiin uutuutena kebablihaa raaka-aineenaan käyttäviä annoksia. Suomalainen ruokakulttuuri on ollut uhattuna aina pitsan ja purilaisen saapumisesta saakka, nyt lyödään viimeisiä nauloja veripalttua ja karjalanpaistia vaalivan kattilan kanteen. Lähteet: Helsingin Sanomien, Iltalehden, Ilta-Sanomien arkistot ja Suomi24:n keskustelupalsta.

EI SAA KOSKEA Teksti ja kuvat Kirsi Luomanpää

Suojeltu Museoviraston määräyksestä Tietoyhteiskuntamallien ja take away -kahvien hallitsemassa diskurssissa lähiö on nykyisin kirosana. Lähiöt ovat kuin elävä kuva siitä keskinkertaisesta ja harmaasta Suomesta, jossa ei kerta kaikkiaan ole mitään kiinnostavaa. Suomesta, joka henkeään pidättäen seuraa kotisohviltaan Suomi-Ruotsi maaottelun lopputulosta, jo henkisesti kirvelevään tappioon valmistautuen. Lähiöt ovat kuitenkin tulleet jäädäkseen suomalaiseen elintapaan. Tervehtikää Pihlajamäkeä, valtakunnallisesti merkittävää kulttuurihistoriallista ympäristöä ja ensimmäistä suojeltua 1960-luvulla Helsingissä rakennettua betonilähiötä. Pilvettömänä päivänä auringon paistaessa siniseltä taivaalta Pihlajamäki on kuin mainos isänmaallisesta Suomesta. Valkoiset kerrostalot rikkovat sinistä taivasta havupuiden piirtyessä reunustamaan talojen jylhiä rivistöjä sitoen ne samalla osaksi ympäröivää luontoa, suomalaista kansallismaisemaa. Jokin Pihlajamäen hengessä, sen siluettiin piirtyvissä lukuisissa kerrostaloissa tuntuu tutulta. Ostarin kulmalla sijaitseva lähiöbaari ei eroa mitenkään lukemattomista kaltaisistaan ja viereisen S-marketin räikeän keltaiset mainoskyltit muodostavat nekin oman tutun maamerkkinsä ympäröivään maisemaan. Asfaltoidut kadut jatkuvat kohti kerrostalojen pihoja keinuineen ja hiekkalaatikoineen. Kadut ovat lähes autioita, satunnaisia ohikulkijoita lukuun ottamatta. Lauantai-iltapäivä tuntuu painostavalta, pysähtyneeltä odottamaan illan pimenemistä. Lauantai-illan tunnit tuovat mukanaan saunavuorot, Karjalat korkataan ja televisioiden kelmeä valo heijastuu ikkunoihin muistuttamaan elämästä niiden takana - piilossa katseilta ja kohtaamisilta. Lähiöissä elämä on jossain toisaalla.

Lähiöissä elämä on jossain toisaalla.

OVI PIDETTÄVÄ SULJETTUNA Teksti ja kuvat: Jukka-Pekka Myllys

Kuin kansallisarkisto se vaalii omaansa. Mikä sinne on kerran laitettu, ei sieltä hevillä pois lähde. Ihan turha puhua mistään päivitysnopeudesta tai realliajasta – elävä arkisto se on.

Siinä missä yliopisto noin yleisellä tasolla pyrkii jemmaamaan holveihinsa kaiken mitä tässä maassa koskaan on paperille painettu, tyytyy valtsikan ATK-luokka vähän vaatimattomampaan missioon. Se ikuistaa arjen realismia ja tietotekniikan kehityskulkua omaperäisellä tavallaan – rakentamalla seinilleen museota jo unholaan painuneista päätöksistä ja uudistuksista. Groteskin nopea tutkimus Unioninkatu 37:n kellariluokassa paljasti, että: - vain yksi luokan senhetkisistä käyttäjistä on koskaan lukenut mitä seinillä lukee, - valtaosa käyttäjistä on koko opiskeluaikansa ilmoittautunut tiedekuntatenttiin WebOodissa, - vielä vaikeampaa on löytää suomea osaamaton opiskeilja, joka on ollut valtsikassa kirjoilla ennen syksyä 2004 (varmuudeksi tiedote on kuitenkin nähtävillä myös englanniksi),

- kukaan ei muistanut soittaneensa 708-alkuiseen yliopiston numeroon, - ”skannerin” tunnistaminen skanneriksi ei ole helppoa, - luokan ovi ei luultavasti ole ollut suljettuna ainakaan kahteen vuoteen - aika ennen tulostuskiintiöitä (eli ennen 1.4.’03) tuntuu taas kuin eiliseltä.

Viereinen sivu: Taittoluokka on mitään sanomatta tyhjentynyt taittokoneista. Seinälle on kuitenkin jäänyt lähes vessanseinän korvikkeeksi kelpaava viestitaulu menneiltä taittajilta (taustalla).

KUVITTELE ENKELI Teksti Jane Toikka

“Hugo Simbergin verkkonäyttely näkövammaisille”. Suuret kirjaimet loistavat valkoisesta taustasta. Vieressä komeilee mustavalkoinen kuva pirusta jyrsimässä puunrunkoa. Joudun lukemaan tekstin uudestaan. Onko kyseessä todellakin näyttely näkövammaisille? Näe, kuule, kuvittele. Hugo Simbergin näyttely näkövammaisille, toistan. Kyllä vain. Ateneum on yllättänyt minut. Kyseisen museon verkkosivuilta sattumalta löytynyt näyttely on jotakin, mistä en ole koskaan aiemmin kuullut. Perinteisen maalaustaiteen suuntaaminen näkövammaisille kuulostaa vallankumoukselliselta, ja vaikuttaakin niin kutkuttavan mielenkiintoiselta ajatukselta, että enempiä odottelematta marssin museoon. Tämä on ensimmäinen askeleeni kohti kohderyhmän maailmaa. NÄE. Kierrän vanhaa rakennusta ihaillen. Pääsalin Gallen-Kallelat näyttävät upeilta, eivätkä Schjerfbeckinkään teokset huonoja ole. Mutta, missä on Simberg? Etsiskellessäni pohdiskelen, miltähän äänet ja kosketus tuntuvat, jos näköä ei ole niiden seurana? Yritän kuvitella asiaa sulkemalla silmäni, ja jättämällä näöllä hahmottuvan maailman luomieni taakse. En kuitenkaan voi päästä näkövammaisen päivittäiseen olotilaan. Voin vain kuvitella maailmaa ilman selkeitä muotoja ja näköhavaintoja. Harmitellessani omaa huonoa tietämystäni näkövammaisten elämästä, huomaan pian kiertäneeni jokaisen salin ja tutkineeni kaikki teokset, kauhistuttavaa kolinaa pitävää haravatilataideteosta myöten. Käännyn lopulta toimettomana seisoskelevan museovahdin puoleen. Museovahti kummastelee kysymystäni. ”Mikä Hugo Simbergin näyttely? Ei täällä sellaista ole.” Lähden nolona kotiin tarkistamaan asiaa. Luen löytämäni verkkosivun huolellisemmin. Verkkonäyttely, huutavat kirjaimet. Häpeän huolimattomuuttani, mutta innostun asiasta vielä enemmän. Museoon saapuessani olin valmistunut kaikkia aisteja ruokkivaan ääni ja valoshow’hun, mutta näyttelyn osoittautuminen

verkkonäyttelyksi muuttaakin asian. Kuinka ihmeessä kuvallista taidetta välitetään näkövammaisille netin kautta? KUULE. Miellyttävä miesääni kertoo tasaisen soljuvasti enkelitytöstä paareilla. Kuvassa näen tutun maalauksen. Avaan sivun alareunasta kuvan suuremmaksi. Kaksi pientä poikaa kantaa nuorta enkeliä. Kukapa ei tunnistaisi Hugo Simbergin mahdollisesti jopa kuuluisinta teosta, Haavoittunutta enkeliä. Tarkoitukseni on kuitenkin tutkia näyttelyä näkövammaisten kannalta, joten unohdan kuvan ja keskityn kuuntelemiseen. Saan selville, että kuvan maisemana on Eläintarhan puisto. Enkeli taas kuvastaa Eläintarhan puiston alueella asustaneita huonompiosaisia, kertojaääni toteaa. “Enkeli voisi lentää, mutta se ei tee sitä. Se voisi myös nähdä, mutta se pitää katseensa maahan luotuna. Se haluaa tulla autetuksi.” Menee jo aika tulkitsevaksi. Eikö kertojamiehen tulisi ainoastaan ulkoisesti kuvailla taideteosta? Seuraavissa lauseissa ääni vastaakin kysymykseeni. Kukin nähköön teoksen omalla tavallaan. Sisälläni kuohahtaa. Nähköön? Mutta, jos en pystyisi näkemään? Näkövammoja on toki eriasteisia, eiväthän kaikki näkövammaiset täysin sokeita ole. Päädynkin surﬀailemaan netissä, ja etsimään lisätietoa näkövammojen laadusta. Näkövammaisten keskusliiton sivuilta löydän jaon heikkonäköisiin ja sokeisiin. Heikkonäköiset voidaan jakaa vielä kahteen ryhmään. Niihin, jotka pystyvät lukemaan, mutta eivät näe ympäristöään, ja niihin joiden heikko lähinäkö estää lukemisen, mutta jotka pystyvät liikkumaan ilman valkoista keppiä. Täydellinen sokeus on kuulemma harvinaista. Kiihtymykseni laantuu. Internetin käyttö ei olekaan niin harvinaista näkövammaisille. Heillä on monia apuvälineitä auttamassa kuvien ja tekstin hahmottamisessa. Simbergin taideteokset voivatkin siis olla nähtävissä heille! Mutta edelleenkin löytyy niitä, jotka eivät pysty kuvia katselemaan.

Ovatko he tällöin täysin kertojan tulkintojen varassa? Näyttelyn sivuilta löydän vielä viisi muuta Simbergin teosta. Kaikissa toistuu sama kaava. Kertoja kertoo ensin yleisesti teoksesta, minkä jälkeen alkaa syventyä siihen yksityiskohtaisemmin. Taideteoksen kuvailussa päädytään aina jonkinlaiseen tulkintaan. Tuntuu jotenkin epäreilulta. Vaikka sokeita autetaankin monin tavoin itsenäisemmiksi tässä maailmassa, niin näön kautta tehtävien havaintojen ja niistä muodostettujen tulkintojen suhteen he ovat aina toisten kertomuksien varassa. Simbergin teokset ovat hyvin monitulkintaisia. Hän jättää katsojalle vallan nähdä niissä, mitä haluaa, kuten kertojaääni aiemmin totesi. Sokealla tätä valtaa ei kuitenkaan ole. Hänen teoksesta luoma kuvitelmansa rajautuu paljoltikin miesäänen kertomien näkemysten kautta. KUVITTELE. Löydän näyttelysivustolta vieraskirjan. Haluan kuulla, mitä näkövammaiset itse ovat mieltä näyttelystä. Luen loputonta listaa muutaman sanan kommenteista. “Hieno näyttely. Kiitos.” tai “Sain hyvää materiaalia kuviksen työhön.” Ei mitään näkövammaisista tai siitä, millaisia mielikuvia he ovat teoksista saaneet. Eikö kohderyhmä ole löytänyt näyttelyn äärelle? Päätän lopulta lähettää mailia sivuston tekijöille, Valtion taidemuseolle ja Näkövammaisten kirjastolle. Verkkonäyttelyn yhteydestä löytämäni sähköpostiosoite ei kuitenkaan toimi. Näkövammaisten kirjaston sivuille annettu linkki ei puolestaan aukea. Vain muutamaa päivää ennen deadlinea lähetän viestin vielä Ateneumin omaan sähköpostiosoitteeseen. Haluan tietää enemmän näyttelystä ja sen vastaanotosta! Jutun palautuspäivän aamuna vastausta ei ole kuitenkaan vielä tullut. Joudun siis kuvittelemaan. Suljen silmäni ja kuuntelen. Rauhallinen ääni johdattaa minut jonnekin kauas. Unenomaiseen maailmaan, jossa syksy luurankomiehen hahmossa on tarttunut hampaillaan puunrunkoon.

MUISTOJA LAMAAJAN LAPSUUDESTA Teksti Aurora Rämö ja Mari Suonto

Suomella on ollut aikaa itsenäistyä 90 vuotta, meillä ei. Me 90-luvun lapsuuden veteraanit emme tosin selvinneet valkoisten ja punaisten, vaan hävyttömän kirkkaiden neonvärien tulimerestä. Muistatteko?

FÄSÖNLELUT Täydellisen hyödyttömät jättimuovitutit kaulassa roikkuen, koosheja pomputellessa ja limakäsillä kavereita läiskiessähän se ala-aste hurahti. Suurimpana idolina pidettiin jojoilun suomenmestaria ja eniten pogeja voittanutta luokkalaista.

ONNI- JA ENNI-NALLET Aakkosia tankattiin itku silmässä Iloisesta aapisesta eläinystävien kuvia katsellen. Monen ekaluokkalaisen ensimmäinen itse tavaama kosketus itsenäisyyspäivään kuuluu näin: Hii-ri i-stui pöy-däl-lä. Hän o-li ve-tä-nyt li-pun sal-koon. Mi-kä on val-kois-ta? hii-ri ky-syi it-sel-tään. Lu-mi, pil-vet ja kie-lot. Mi-kä on si-nis-tä? Tai-vas, jär-vet ja kau-kai-set met-sät.

90-LUVUN FACEBOOK Manuaalisesti toteutetussa satasivuisessa vihkossa, slämärissä, kyseltiin mitä henkilökohtaisimpia kysymyksiä (mikä sun hoitoponin nimi on?). Sen päätavoite ei ollut kerätä mahdollisimman monta puolituttua omiksi kavereiksi, vaan saada selville, kuka luokan pojista oli kenenkin mielestä söpöin. Ikävä kyllä kaikki vastasivat kysymykseen ”ei kukaan”.

VAATEHUONEEN MAINOKSET JA YSIYSI BRÄNDITIETOISUUS ENNEN KUIN KUKAAN TIESI MIKÄ ON BRÄNDI Eastpackin piti roikkua polvitaipeissa. Micmacin yksiraidallisia kurahousuja ei tarvinnut vetää ihan niin alas. Jokaisella piti olla lätkäjengin logolla varustettu kortsupipo (kenttätutkimuksen mukaan tämä saattaa olla edelleen muodissa Keravalla).

ÄÄNENTOISTON TEKNOLOGISET INNOVAATIOT Mankan edessä joutui istumaan tuntitolkulla, sormet koko ajan play- ja rec-nappuloiden päällä. C-kasetit täyttyivät puolivälistä nauhotetuista lempikappaleista ja juontajien mongerruksesta.

Kohtahan ne ysiysit ovatkin jo Highlightin baarijonossa ja me menemme nukkumaan heti kymppiuutisten jälkeen.

RANTAROCK Edellisessä kohdassa kuvailtujen musiikkivalioiden esiitymisstage vuoteen 2001 asti, ennen kuin järjestäjäyhtiö joutui jostain käsittämättömästä syystä konkurssiin ja anniskeluvastaava ehdolliseen vankeuteen. Esiintyjälistoilla komeilivat mm. Janita, Neon 2, E-Type, Drömhus, Leila K ja Sash!. Rantarock-levyjä voi ostaa erinäisiltä ostajamyy-palstoilta. Lähtöhinta 2 euroa.

PIIRRETYT PIIRRETYT Vajaamielisesti nimettyjä hahmoja (Prätkähiirien arkkivihollisen nimi oli Lalli Leipäjuusto), autistisen oloisia päähenkilöitä (kroonisesti läpsyttävä Pingu) ja huonoja riimejä (Histamiini – klipklop klipklop hevonen on pop!).

IRTOKARKKIKISKAT Pääkalloja viidelläkymmenellä pennillä, remmejä markalla. Myyjät mätkivät pusseihin sen verran kuin huvitti. Traumoiltakaan ei vältytty: ”Jossain mielenhäiriössä kysyin kiskan tädiltä, että paljonko nuo markan tikkarit maksaa. Se kutsui apulaisensakin nauramaan jutulle. En voinut enää käydä siellä, koska pelkäsin, että ne muistaisivat tämän maailman häpeällisimmän tapahtuman”, kertoo 19-vuotias Moona.

KAMPPI ENNEN KAMPPIA Siellä ei ollut muuta kuin kolme karkkilalaista jonottamassa linja-autoon.

REHELLISET TUOTEBÄNDIT Idols-voittajat huutelevat kovaan ääneen tekevänsä juuri sellaista musiikkia kuin itse haluavat ja musiikkikoulun instrumentteja vinguttavat esipuberteetti-ikäiset vetävät niin paljon kajalia naamaan etteivät eteensä näe. Levy-yhtiö ja poikabändi ovat kirosanoja. Toisin oli ennen. Kaikki pimputtelivat ylpeänä samaa diibadaabaa taustanauhoilta, rohkeimmat (E-rotic) ehkä lisäsivät lyriikoihin sanan tissi.

KISSIN CHAT Seuraa! Nettisexii! Nimimerkkeinä käytettiin sellaisia luovuuden huipentumia kuin Pamela2000 ja big_dick17. Yhteystietoina juttukumppaneille luovutettiin kavereiden puhelinnumeroita, joihin kukaan ei koskaan soittanut. Häpeällisintä mitä saattoi tapahtua oli, että privaatiksi tarkoitettu viesti meni vahingossa kaikkien nähtäville.

LEIMATTAVAT BUSSILIPUT Kerta kaikkiaan kätevimpiä olivat kymmenen matkan liput, joita oli jokaisen matkan jälkeen yhä mahdottomampi sulloa leimauskoneeseen. Junamatka Leppävaarasta Helsinkiin maksoi 1,80 mk.

POSLIINIMUOTI ENNEN BRASILIALAISTA Kynä vai terotin? Onks sul tukkaa? Sai juosta yksin kotiin itkemään, jos sattui sanomaan kumi, eikä pyyhekumi.

NMT Yhteispohjoismaalainen radiopuhelinverkko, jonka kautta oli mahdollista käyttää suomalaista kännykkää jopa Ruotsista. Eikun RinGo käteen ja soittelemaan! Nmt-verkko suljettiin Suomessa vasta vuoden 2002 lopulla.

TERMINOLOGIA Kismailtiin, tehtiin fraiduja ja mentiin väärillä peiﬀeillä sisään lähikapakkaan. Kundit olivat koviksia ja muijat horoja. Nykyään kimpassa olokin on seurustelua.

PRINTTIMEDIAN KESKITTYNYT KULUTUS Huoneen seinien tapetoinnin hoisi Suosikin Kultaturbon posterit ja tiedusteluihin orastavasta karvoituksen kasvusta vastasi Bees&Honey-palstan Dear Dr. Eki. Kansalaisjournalismia toteuttivat Sinä&Minä-lehden lukijat omilla novelleillaan ja monimediaisuuden käännekohdasta vastasi Sweet Valley High-kirjoista tehty tv-sarja.

MARKKA ENNEN VUOTTA 1990 Eurooppalaiset tuulahdukset veivät vähät markkammekin vuonna 1.1.2002. Toisille jopa vanhan markan visuaalinen päivittäminen vuonna 1990 oli murskaava uutinen. 21-vuotias Kanerva kertoo: ”4-vuotiaana poliittisena aktivistina vastustin henkeen ja vereen markan ulkoasun muutosta. Kuljettiin ystäväni Maijan kanssa Tapiolan tantereilla ja kerättiin nimiä adressiin, jolla moinen katala maanpetturuus saataisiin estettyä. Meillä oli mukana näytekappaleet, A4:seen kontaktimuovilla kiinnitettyinä, kaikista autenttisista vanhoista ja paskamaisista uusista kolikoista.” Nyttemmin Kanervan poliittinen palo valuutanvaihdosta kohtaan on hieman laantunut ja hän suostuu asioimaan euroilla.

LEFFOJEN VANHAT IKÄRAJAT Ikärajat olivat ennen vuotta 2001 8, 12, 16 ja 18. 15-vuotiaita on mahtanut ehtiä vituttaa aika monta vuotta.

On my desktop a picture of the book The Road Ahead, by Bill Gates, is ﬂoating around.

The nerdy face of Bill is looking at me, trying to communicate something, while a long desert highway is disappearing into the inﬁnite mist of freedom behind his back. Could be Arizona, Nevada or Utah, it’s not important. What’s relevant here is that the road ahead is decided, certain and unavoidable. A straight line from A to B, without drifts or checkpoints. It’s there, Bill is generously giving it to us as a present, and all we have to do is jump into a pink Cadillac and go for it. Life is a bitch / And then you die / Don’t waste your time / To wonder why, sang Robin ProperSheppard in a beautiful song of his one man band Sophia.

A WOLF AT THE DOOR Text and photography by Tommaso De Benetti

Imagine that we jumped into that Cadillac and started the journey. Destination Las Vegas, what else? But instead of pursuing the American dream on this road, we actually started to wonder why. Why do we have to go this way? What if we drove down a road we liked more? Behind the border of the highway, there is the desert - a beautiful, dangerous and wild space - and at some point, we´ll want to discover new tracks oﬀ road. A u-turn and a witless boost into the land of possibilities.

Radiohead decided to break through the system. They certainly are not the first band to try this, but it’s sure as the monthly rent of your apartment that if they succeed, major labels are in for a day of reckoning The band is uncommonly worshipped both by the masses and the distinguished listeners of not-very-known-music, and, unfortunately for the majors, they have always tried alternative ways to distribute their stuff - with different degrees of success.

Internet renewed the music scene

A death knell for the record industry?

If we look at some of the resent changes in the music industry, it looks like someone else went offroad as well, while we were too busy fixing things in our lives or trying to pass that damn exam. I was speaking to a friend of mine some days ago, and he stated something that, in it’s naive and absolutely logic evidence, really impressed me: «the indie scene has outcropped thanks to broadband internet connec-tions». I’m thinking about how much communities like last.fm or MySpace changed the way I (and most of you) listen to music nowadays: if I feel like discovering someone new, I just start AudioScrobbler and see what last.fm is suggesting according to my mood and my tastes. If I need to know if tonight’s ticket to Semifinaali is worth the price, I first check out the bands on MySpace, and only then start dressing up the appropriate t-shirt.

This time, Radiohead is probably going to sweep the board. Do you want to download the new album In Rainbows? Then go to their website and the price...is up to you, like the very minimalist instructions say. It’s a brilliant initiative that can seriously revolutionize the way bands promote their music. It’s a statement of good will from a band that was always a step ahead, and a potential avalanche that might sweep away the entire economic model of the industry. Sounds like a good solution for everyone: long term fans can always purchase a deluxe edition including a double cd, a double LP, artworks and various extra crap; all the others are left alone with their decency: am I really such a basket case not to pay them even, let’s say, three or four pounds? The

answer most of the people will give themselves is unknown by now, but I made my part and I would be really happy to know that most of what I “donated” will end up directly in the band’s wallet and not in someone else’s pockets. Especially after years spent complaining about the unjustifiable high price of CDs. Executives are shivering, as if the wolf scratching their door finally managed to grab the door knob: “This feels like yet another death knell,” said an A&R (Artists and Repertoire) executive, “If the best band in the world doesn’t want a part of us, I’m not sure what’s left for this business.” The way we will decide to ride that anarchic Cadillac is still blurred, uncertain, and maybe it will lead us (and the part of economy based on cultural production) eventually onto a cliff. But it has the same scent of freedom, of bloodless revolutions, of mentality shifting. It’s an earthquake that we deeply longed for, because from the ruins of copyright and status quo in media distribution a better and fairer culture might arise. Björk would say: raise the flag / declare independence / don’t let them do that to you! So, aware of the dangers we may face, we should push that accelerator pedal harder and keep going at maximum speed.

AND THE WALLS COME TUMBLING DOWN Teksti G-toimitus

-The new Oasis single Lord Don’t Slow Me Down was released as a download-only version at Oasisinet on October 21st. The downloadable single costs £0,99 (1,4 euros), and a package consisting of the single and two live performances (Don’t Look Back in Anger and The Meaning of Soul) can be downloaded at the price of £1,50 (2,10 euros). -Led Zeppelin albums can be downloaded at all major online music stores from November 13th. Fans can buy either complete albums or individual songs. -Rapper and poet Saul Williams’s new album

The Inevitable Rise and Liberation of NiggyTardust!, produced by Trent Reznor of Nine Inch Nails,, is published online on November 1st. The Nails album can be downloaded at Williams’s website by following these instructions: “I want to directly support the artists involved in the creation of this music. PAY $5 “ (3,50 euros). OR “I’m not concerned about that. I just want the music. PAY $0.“ -Trent Reznor also announced on the Nine Inch Nails website that the band is, from now on, ﬁnally a “free agent, free of any recording contract with any label” and that it gives him great pleasure to have a direct relationship with the band’s au-

dience. Perhaps downloadable Nine Inch Nails albums can be expected soon. -Madonna has signed a $120million deal with L.A. based concert promotion ﬁrm Live Nation to distribute three studio albums, promote concert tours, sell merchandise and license Madonna’s name. The deal shows that even for a world famous act, a record company is no longer required in the days of digital downloads and P2P music sharing. -In addition, according to The Daily Telegraph, at least Jamiroquai is planning to follow in the footsteps of Radiohead.

HANKI TOINEN ELÄMÄ

Yritysten toinen todellisuus

Aiemmin tapahtunutta: Kööpenhaminan yliopiston luento digitaalisesta kulttuurista on aluillaan. Kiihkeästi kantaaottavat tanskalaiset opiskelijat alkavat keskustella opettajan kanssa Second Life -virtuaalimaailmasta. Se on tulevaisuus! Tätä mieltä ovat siis tanskalaiset opiskelijat sekä professori. Minä avuton vaihto-opiskelija en viitsi myöntää, että ei ole hajuakaan mistä on kyse, ja ei auta muu kuin hakeutua nettiin luennon jälkeen sivistämään itseään.

Yrityselämässä ja politiikassa on herätty Second Lifen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Second Life maailma muuttaa jatkuvasti muotoaan käyttäjien muokatessa ja rakentaessa sitä. IBM on avannut virtuaalimaailmaan oman konttorinsa ja Hillary Clintonin voi löytää sieltä kampanjoimasta. Myös Ruotsin suurlähetystö ja uutistoimisto Reuters ovat perustaneet omat virtuaalitoimistonsa sinne. Reuters välittää uutisia todellisen maailman ja virtuaalimaailman välillä. Reutersin virtuaalitoimittajat vastaanottavat juttuideoita ja keskustelevat käyttäjien kanssa virtuaalimaailman viimeisimmistä uutisista. Second Life -maailmassa on mahdollista myös sivistää itseään osallistumalla esimerkiksi yliopiston luennoille.

Second Life on vuonna 2003 perustettu nettiyhteyden kautta aukeava kolmiulotteinen virtuaalimaailma, jonka rakentamisesta ja kehittämisestä vastaavat käyttäjät itse. Second Lifella on oman ilmoituksensa mukaan 9.9 miljoonaa rekisteröitynyttä käyttäjää. Osa näistä on kuitenkin ei-aktiivisia, ja samalla käyttäjällä voi olla useita rekisteröitymisiä. Maailman taustalla vaikuttaa amerikkalainen yritys nimeltä Linden Lab, ja sen perustaja Philip Rosedale. Second Life on saanut inspiraationsa vuonna 1992 ilmestyneestä tieteiskirjailija Neal Stephensonin romaanista Snow Crash, jossa maailma on jakautunut todelliseen maailmaan ja globaaliin online-tilaan, Metaverseen. Philip Rosedale on haastattelussa sanonut, että luettuaan Stephensonin kirjan hän oli vakuuttunut siitä, että Metaverse tulee vielä toteutumaan.

Second Life on vuonna 2003 perustettu kolmiulotteinen virtuaalimaailma, johon kuka tahansa internetin käyttäjä voi rekisteröityä ilmaiseksi. Käyttäjät lataavat koneelleen Second Life–ohjelmiston, ja voivat luoda maailmaan oman hahmonsa eli Avatarin.

Virtuaalimaailman rajat Second Lifen virtuaalimaailma on täynnä mahdollisuuksia, mutta sen avoin kaupallisuus on herättänyt myös kritiikkiä. Niin kuin oikeassa maailmassa, myös tässä virtuaalitodellisuudessa raha takaa valtaa. Virtuaalimaailman rahayksikkö on Linden-dollari, joita voi vaihtaa Amerikan dollareihin ja toisin päin. Hyödykkeitä myydään, ja maa vaihtaa omistajaansa. Veroviranomaiset ovat myös heränneet tähän virtuaaliseen liiketoimintaan. Se-

cond Lifen nopea kehitys on johtanut siihen, että sen kontrollointia ja yksityisyydensuojaa on mietitty. Uhkapelaaminen virtuaalimaailmassa kiellettiin tämän vuoden heinäkuussa. Järjestelmällä on ollut myös ylikuormitusongelmia. Second Life -maailmassa pätevät omat sääntönsä, joita kutsutaan nimellä ”The Big Six”. Rangaistavia tekoja ovat suvaitsemattomuus, häirintä, toisten loukkaaminen, sopimattomuus, rauhan rikkominen ja muita koskevan yksityisen tiedon levittäminen. Sääntöjen rikkominen voi johtaa käyttäjätilin lopettamiseen ja häätöön virtuaalimaailmasta. Käyttäjät voivat ilmoittaa hahmonsa, eli Avatarin, kautta ylläpitäjille häirinnästä. Avatar omana kuvana Voi olla monta mieltä siitä, onko virtuaalimaailmassa seikkailussa kyse pelaamisesta. Second Lifessa ei ole pisteitä, tasoja tai strategioita, mikä on ominaista peleille. Second Life on interaktiivinen keinotodellisuus. Ohjelman lataaminen koneelle ja oman Avatarin rakentaminen ovat käyttäjälle ilmaisia, mutta vaativat rekisteröitymisen. Avatarin voi muokata vaikka omaksi kuvakseen, lataamalla ohjelmaan kuvan itsestään. Jos maailmassa haluaa ostaa maata, vaaditaan maksullinen Premium -tunnus.

ELÄMÄNI MIEHENÄ Olen päättänyt luoda itselleni nyt toisen elämän. Toisen elämän miehenä. Ei siksi, että kokisin olevani mies vangittuna naisen ruumiiseen, vaan siksi, että mikäs sen kiinnostavampaa kuin kokeilla millaista olisi ajatuksen tasolla olla mies. Tietysti vaarana voi olla, että havaitsen olevani mieluummin mies, mutta hei, elämähän on täynnä riskejä. Second Life -sivusto lupaa minulle ensialkuun uuden yhteisön, jossa tapaan mielenkiintoisia henkilöitä ja saan uusia ystäviä. Yhteisössä voi tuntea olonsa kotoisaksi, ja minut toivotetaan tervetulleeksi. Suuria lupauksia siis, mutta olen hieman skeptinen.

Jatkan matkaani kohdaten uuden naisen. Seuraamme liittyy myös selvästi italialainen mies, joka innostuu naisesta, tiedustellen tämän kotimaata. Ängen itseni keskusteluun mukaan sanoen tulevani Suomesta. Mies seuraavaksi korostaa kysymyksessään kysyvänsä nimenomaan naiselta. Aika selvästi haku päällä, mutta kyllä tällainen hyvännäköinen suomalainen partasuu varmasti on kovempaa valuttaa. Italiaano lähteekin vähin äänin, kun alamme keskustella naisen kanssa. Olemme molemmat hyvin pihalla, hänkin on ihan vasta valmistunut tänne maailmaan. Sovimme tapaavamme myöhemmin, mitä sekin sitten tarkoittaa. Lähden eteenpäin ja löydän teleportin. Päädyn siis uuteen paikkaan, vain huomatakseni tul-

leeni autiolle saarelle. Tylsää. Kamalan vaivan jälkeen löydän yhdestä rottia vilisevästä ladosta naisen ja miehen. Tervehdin heitä kohteliaasti ja tiedustelen mitä täällä voi tehdä. ”Täältä voi ostaa rottia ja lepakoita”, mies toteaa. Pyydän häntä täsmentämään, miksi me haluamme ostaa niitä. Tämän kommentin jälkeen he lähtevät molemmat pois. Taisin paljastaa uutuuteni. Olen siis taas yksin ja pienen vaeltelun jälkeen löydän merihevoskarusellin. Istun kyytiin ja pyörin paikalleni miettien seuraavaa siirtoa. Lopulta ohjelma kaatuu, ja jään siis nyt ikuisesti sinne karuselliin. Seuraavana yönä ensimmäisen elämäni hahmo näkee unta olevansa parrakas nainen. Miten tämäkin nyt pitäisi tulkita?

Päädyn valitsemaan itselleni nimeksi Emil. Sukunimi valitaan suoraan valikosta ja valitsen nopeasti Elephas-nimen. Vaihtoehtoina olisi ollut myös esimerkiksi Eichel, Fizzle ja Felisimo, mutta ollaan nyt Elephas. Jossain tuolla kaukana todellisessa maailmassa on kuitenkin olemassa Emil Elephas, joten päätän tehdä hahmostani erityisen hyvännäköisen, ihan kunnianosoituksena hänelle, joka mahdollisesti on jo olemassa. Seuraavaksi ajetaan Second Life -softa koneelle. Kestääpä pitkään taas näillä yhteyksillä! No, onhan tässä koko ilta aikaa ja uusi elämä alussa. Viimein edessä on Avatar island opetustunneli, jossa minua ohjataan maailman tavoille. Vaikea hahmottaa alkuun, mitä pitäisi tehdä, mutta pian selkenee, että haluavat opettaa minut kävelemään, lentämään ja muokkaamaan itseäni. Tavoite tehdä itsestäni vetävä mies ei oikein toteudu, koska jotenkin onnistun näyttämään enemmän naiselta kuin mieheltä. Ei hätää, eli lisätään iso parta, niin kyllä tulee selväksi kumpia tässä ollaan. Iso parta, viikset ja vaalea tukka, ei ollenkaan hassumman näköistä. Kyllä kelpaa aloittaa toinen elämä. Pääsen vihdoin tunnelin loputtua muiden henkilöiden pariin. Bongaan heti alkuun kaksi miestä ja yhden naisen seisomasta kauempana. Eikun mukaan ryhmään vaan. Kävelen heidän seuraansa, mutta koska ohjaaminen osoittautuu vaikeaksi, kävelen muutaman kerran ohitse ja törmäilen muihin. Vihdoin asetun aloilleni. Tervehdin rohkeasti sanomalla ”Hei olen mies”. Nainen ryhmästä on tukevassa humalassa ja kaatuilee jatkuvasti päälleni. Ilmaisen kohteliaasti huoleni hänen juomisestaan, ja tiedustelen, josko jatkuva kaatuilu on vahingollista. Muut pitävät kommenttia ilmeisen hauskana, koska herätän useita ”lol” -kommentteja. Kyselen vähän, mistä tämmöinen korsto löytäisi tyttöystävän. Pitäisi kuulemma mennä baariin. Tämähän on kuin tosielämä.

Teksti ja kuvat: Tarja Vilén

HANKI TOINEN ELÄMÄ 27

DAS LABYRINTH D Kysyimme Esa Väliverroselta, mikä fukseja odottaa sitten kun rajattujen opiskeluvuosien päästä valmistuvat. Esa kehottaa valitsemaan sopivan vaihtoehdon:

1. Lainamarkkinoiden ylikuumeneminen ja pörssikuplan puhkeaminen syöksee maailmantalouden syvään lamaan, jonka vaikutukset heijastuvat erityisesti media-alalla. 2. Viestinnän maisteri muistelee kaiholla menetettyjä opiskeluvuosia. Miksi piti mennä heti toisena opiskeluvuonna kokopäivätöihin ja jättää lainat nostamatta? 3. Vaiherikkaita nuoruusvuosia viettänyt opiskelija palaa yliopistolle. Hän ilmoittautuu drop out all stars -maisteriseminaariin. Johannes Koponen 20.8.1985 ”Kekseliäs Johku”

Satu Pusa 4.02.1986 ”Stuart Little, ainainen pilkunviilaaja”

Kia Kalliola, 2.12.1988 ”Dynaaminen Kikkeli” Ida Martela 23.2.1988 ”Äppä on niin hyvä suustaan”

Katri Koskela 29.9.1987 ”Reipas Kalu”

Outi Puukko, 27.08.1987 ”Mora on uuttera”

Kiira Keski-Nirva 17.7.1988 ”Kuoriainen on hyvä sijoitus”

Kim Haldin 13.2.1985 ”Vaihtoehtoinen Kimpsukka” Antti Salomaa, 7.3.1988 ”Sopivan laiska Tyson”

Matti Koivisto 10.02.1986 ”Möre, vanha näätä”

Sanna Tolmunen 29.3.1987 ”Ailahtelevainen Jumalatar”

Maria Laatio 8.11.1986 ”Maaru, ihana viinura”

Paula Hyssy 24.4.1985 ”Pake on nopea oppimaan” Sini Sarvanne 1.12.1987 ”Sinttu, hymyileväinen hömppä”

START 28

Pekka Lehti 30.10.1986 “Dynaamin

DER FUXXXXXXXXX

Fuksit kerännyt Lauri Korolainen, muu toteutus G.

Amk:n medianomi vie nenän edestä viimeisenkin alipalkatun pätkätyön. Viestinnän opiskelija on katkera. Hyväpalkkainen ja kiinnostava duunikaan ei aina jaksa lämmittää.

Liisa Tuhkanen. 7.3.1988 ”Korvaamaton Lizahontas”

“FUCKSHIT!” ZIEL Laura Siira 24.12.1987 ”Palvelualtis lurkki”

Rocío Bueno 3.4.1985

” ”Rocker Intern is the most hard-working reporter”

Minerva Juolahti 02.11.1987 ”Sikapositiivinen Minkku”

Matleena Kantola 12.7.1987 ”Matte – aina yhtä ahkera”

Hanna Karhunen 5.10.1988 ”Ihana Haisuli”

Kaisa Nieminen 06.05.1987 ”Parantumaton herkkusuu”

nen

en Reku” Sara Keskinarkaus 21.10.1986 ”Salkku sopeutuu”

Tommaso De Benetti 18.2.1983 ”Giant Rodent – and a beautiful boy”

Kirsi Maunula,19.4.1976 “On se Kipa ahkera”

Muut fuksit: Miika Vaso, Anna Lappalainen, Mira Tikka, Jouni Suolanen, Eini Simola, Riitta Sarilampi, Eeva-Kaisa Saari, Hanne Ristevirta, Tytti Rintanen, Hanna Päivärinta, Virva Luoto, Johanna Koivunen ja Pirjo Fröjdman 29

SKANDAALINKÄRYÄ Mikä yhdistää dokumenttiohjaaja Michael Moorea, mustia miesräppäreitä, 4-vuotiasta taidemaalaria ja slovenialaista psykoanalyytikkoa Slavoj Zizekiä? Kaikki esiintyivät tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin rainoissa. Tapahtuman Perverssi mediaopas -sarja ruoti oivaltavasti mediailmiöiden valheita ja viettelyksiä.

AMERIKAN KARPON TODELLISET KASVOT Debby Melnykin ja Rick Cainen dokumentti Manufacturing Dissent (Kanada, 2007) kertoo Michael Mooresta, joka on tehnyt muun muassa menestysdokumentit Roger ja minä, Bowling for Columbine ja Fahrenheit 9/11. Moore tunnetaan suorasanaisuudestaan ja vasemmistolaisuudestaan. Michael Moore jakaa mielipiteitä; toiset pitävät hänen hannukarpomaisesta, populistisesta ja kantaaottavasta tyylistään, toiset taas pitävät häntä yksinkertaisena pauhaajana. Manufacturing Dissent -dokumentin ohjanneet Melnyk ja Caine ovat poliittisesti Mooren kanssa samaa mieltä ja ihailevat tätä, ainakin dokumenttinsa alussa.

Manufacturing Dissent antaa Mooresta ristiriitaisen kuvan, sillä Melnyk ja Caine eivät saa tältä sananvapauden puolestapuhujalta haastattelua lukuisista yrityksistään huolimatta. Melnyk ja Caine haastattelevat muun muassa tutkijoita, Mooren ystäviä sekä Ralph Naderia, jota Moore tuki USA:n presidentinvaaleissa 2000, ja dokumentti paljastaa Mooren työskentelytavat, joihin kuuluu ﬁlmin leikkaaminen, totuuden vääristely ja asioiden irrottaminen kontekstistaan. Totuuden torvi vai huijari? Moore osoittaa elokuvissaan mielipiteensä, mutta voiko hänen ﬁlmejään kutsua enää dokumenteiksi, kun mutkat vedetään suoriksi ja tarkoitus pyhittää keinot? Esimerkiksi Mooren Roger ja minä -dokumentin idea on, että Moore yrittää saada haastattelua General Motorsin entiseltä johtajalta Roger B. Smithiltä siinä onnistumatta. Todellisuudessa Moore on saanut Smithiltä kaksikin haastattelua. Ilmenee, että Moore on myös laittanut haastatelluilleen sanoja suuhun, ja monet haastatellut katuvat mukanaoloaan dokumenteissa. Mooresta jää dokumentin myötä narsistinen ja paranoidinen mielikuva. Lippalakin alla piilee henkilö, joka ottaa dokumenteissaan kaiken kunnian itselleen eikä kestä kritiikkiä.

Manufacturing Dissent osoittaa, ettemme voi koskaan olla täysin varmoja dokumenttien todenmukaisuudesta, varsinkaan jos dokumentintekijällä on aiheesta vahva mielipide jolla hän yrittää vaikuttaa katsojiin. Toisaalta jokainen dokumentti on kerrottu jostain tietystä näkökulmasta ja lähtökohdasta käsin. Raja dokumentin ja ﬁktion välillä onkin häilyvä.

MEDIAKRIITTISIÄ ELOKUVIA

Teksti Matleena Kantola ja Katri Koskela, kuvat R&A-kuvapankki

GANGSTAT, BITCHIT JA BLING BLING Byron Hurtin dokumentti Hip hop: Beyond Beats and Rhymes (USA, 2006) kritisoi tämän päivän hip hop-kulttuuria ja rap-musiikin lyriikoita. Hurt on paitsi elokuvaohjaaja myös antiseksismi-aktivisti ja vanhan koulukunnan eli 1980-luvun hip hopin ystävä. Hurtin mielestä kaupallinen hip hop-musiikki antaa mustista miehistä stereotyyppisen kuvan, sillä lyriikoissa kerrotaan vain aseista, naisista ja omasta katu-uskottavuudesta. Hurt kysyy dokumentissaan, miten hip hop muuttui poliittisesti kantaaottavasta näin kaavamaiseksi ja mustia miehiä yksinkertaistavaksi musiikiksi. Kaupallinen, 1990-luvulla syntynyt gangsta rap myy ja siksi sitä tehdään, kuten Hurtin haastattelema rap-artisti Jadakiss sanoo. Jotkut pitävät Jadakissin tavoin hip hopia vain viihteenä – sitä ei pidä ottaa vakavasti. Toiset, kuten esimerkiksi Hurtin haastattelemat Spelman Collegen opiskelijat eivät hyväksy sitä, että monissa musiikkivideoissa naiset esitetään objekteina, joita voi ostaa ja myydä.

Hurtin mielestä väkivaltaisesti kuolleista rap-artisteista tehdään hip hop-marttyyreja. Murhayrityksistä selvinneitä, kuten yhdeksän luodin voittanutta 50 Centia, pidetään katu-uskottavina. 50 Cent ei ehkäise väkivaltaa, vaan uhoaa kostavansa ja on tehnyt luotiliivin kantamisesta tavaramerkkinsä. Afroamerikkalaisten miesten elämä on dokumentissa esitettyjen tilastojen mukaan todellisuudessakin väkivaltaista, sillä mustat miehet joutuvat murhatuiksi kuusi kertaa todennäköisemmin kuin valkoiset. Beyond Beats and Rhymes antaa ymmärtää, että rap-musiikilla on osuutensa väkivallan yllyttäjänä.

Beyond Beats and Rhymes painottaa, että hip hop näennäisesti vastustaa valkoista valtajärjestelmää, mutta todellisuudessa se palvelee sitä, sillä hip hopin suurimmat kuluttajat ja levy-yhtiöiden omistajat ovat valkoisia miehiä. Hurtin loppukaneetti on, että itsenäisiä levy-yhtiöitä tukemalla hip hopista voi tulla monipuolisempaa ja on olemassa muutakin kuin kaupallista hip hopia.

Hip hopin roolimallit Hip hop vaikuttaa nuorten asenteisiin, sillä Hurtin haastattelemat nuoret rap-artisteiksi haluavat miehet luokittelevat naiset aivan tosissaan siskoihin ja bitcheihin, eikä välimuotoa ole. Freestylessa eli improvisaatiopohjalta räpätessään nuorukaiset uhoavat tappavansa ja olevansa kovia, mutta kertovat toisaalta, ettei heillä ole kokemusta esimerkiksi huumeiden myymisestä.

LAPSINERON NOUSU JA TUHO Amir Bar-Levin My Kid Could Paint That (USA, 2007) esittelee 4-vuotiaan Marla Olmsteadin, jonka abstraktit maalaukset järisyttivät taidemaailmaa vuonna 2004. Nuoren taitelijan luomistyö alkoi sattuman kautta, kun tyttö innostui isänsä maalausharrastuksesta. Perhetuttava otti puolitosissaan Marlan maalauksia kahvilaansa esille. Lumipallo lähti vyörymään ja pian työt olivat kohonneet tuhansien eurojen arvoisiksi. Menestystarina uhkasi kuitenkin katketa, kun Olmsteadin perhe huomasi olevansa CBS-kanavan 60 Minutes II -ohjelmasta liikkeelle lähteneiden väärennösepäilyjen kohteena. Ohjelman väitösten mukaan perheen isä antaa tyttärelleen vieressä ohjeita, kun tämä maalaa. My Kid Could Paint That seuraa perheen taistelua epäilyjen myrskyn silmässä.

TOSI PERVERSSEJÄ ELOKUVIA  JA KATSOJIA Taiteen olemusta etsimässä Sophie Fiennesin elokuva The Pervert’s Guide to Cinema (Iso-Britannia/Itävalta/Hollanti, 2006) puolestaan johdattaa katsojat elokuvien maailmaan. Dokumentin keskeinen kysymys kuuluu: mikä elokuvissa viehättää? Ratkaisua haetaan psykoanalyysin piiristä ja tutkimusmatkalla oppaana toimii slovenialainen ﬁlosoﬁ ja psykoanalyytikko Slavoj Zizek.

Dokumentin ohjaaja Amir Bar-Lev kiinnostui nuoresta taidenerosta jo ennen väärennösepäilyjä. Nykytaiteessa lapsen tekemiltä näyttävät taideteokset tapaavat olla äärettömän arvostettuja. Ohjaajaa kiinnosti, mitä tapahtuu, kun ihastellut taideteokset todellakin tehtailee nelivuotias?

Dokumentti rakentuu elokuvahistorian kuuluisimmista ja puhuttelevimmista elokuvista poimittujen kohtausten tulkinnan varaan: Zizek seikkailee mm. Vertigon, Blue Velvetin, Psykon, Lintujen ja Matrixin lavasteissa ja tarjoaa taatusti tuoreita näkökulmia kyseisiin elokuviin.

Marlan työskentelystrategia on seuraava: tuubista kaksin käsin puristamalla kasa väriä kankaalle, sormet haralleen, molemmat kädet maaliin ja sitten hinkataan kämmeniä ylös alas kankaan pinnalla. Dokumentin keskeisenä kysymyksenä onkin vanha tuttu: mikä on taidetta, mikä ei?

Alitajuisten halujen tyydytystä

Marla - median nälän uhri?

Elokuvan nimestä voisi päätellä, että katsomisen motiiviksi paljastuisi esimerkiksi tirkistelyn halu, mutta ei. Zizek nostaa esiin todellisuuden ja fantasian rajan häilyvyyden ja sen, kuinka elokuvassa monet asiat voivat loppujen lopuksi olla todellisuutta todellisempia. Hän paljastaa taitavasti, kuinka elokuvassa ihmiset pääsevät toteuttamaan aitoa, sisäistä itseään: tosi elämässä on käyttäydyttävä yhteisön normien mukaan ja kuljettava superegon lieassa, mutta elokuvassa voi (halutessaan) eläytyä murhaajan, raiskaajan tai kannibaalin rooliin.

Dokumentin toisena punaisena lankana kulkee ajatus median luomis- ja tuhovoimasta. Marlan vanhemmat eivät oman kertomuksensa mukaan tyrkyttäneet tytärtään tiedotusvälineille, vaan pikemminkin vetivät tiukan rajan yksityisyydelleen. Media imaisi Marlan lemmikikseen ja rakensi tälle roolin juhlittuna ihmelapsena. Marlan äiti suree dokumentissa median ahneutta ja jatkuvaa ravinnon tarvetta; hänen mukaansa Marla oli sille “vain lounas“. Jotta aiheet pysyisivät mielenkiintoisina, niihin tarvitaan draamaa ja tarinoihin käännekohtia.

Perustuuko elokuvan nautinto siis alitajuisen maailman halujen ja käskyjen tyydytykseen? Ainakin paatoksellinen Zizek tuntuu seisovan vahvasti teorioidensa takana. Toimittajassa dokumentti ei kuitenkaan herättänyt slovenialaiseen psykoanalyytikkoon samaistumisen nautintoa.

Dokumentista ei selviä, ovatko työt enemmän Marlan vai isän luovuuden tuotteita. Katsojan punnittavaksi jää, toimiko media ansiokkaasti paljastaessaan huijauksen - vai joutuiko Olmsteadin perhe syyttä median skandaalinhakuisuuden uhriksi.