groteski_2008_1 by Groteski

Tekijät tapetilla

Veera Jussila, 21

Minkä nimen antaisit kultahamsterillesi? Aarre, itsetunnon avuksi. Miten ratkaisisit Lähi-idän tilanteen? Ulkopoliitikkojen pitää harkita viestejä tarkkaan.

Johannes Koponen, 22

Minkä nimen antaisit kultahamsterillesi? Aika. Nimeän sen näin, jotta seuraavaan vastaukseen tulisi hiukan humoristinen sävy. Miten ratkaisisit Lähi-idän tilanteen? Aika parantaa haavat.

Groteski 1/2008 Sadepäivän puuhakirja

Sadepäivän Checklist Sisällysluettelo

Ykkösnaiset Aurora Rämö & Mari Suonto

Puhu vain ja ainoastaan itsestäsi

Taitto ja ulkoasu Mirva Helenius Aurora Rämö Mari Suonto

Hoida ne helvetin hipit takaisin Kiasman nurmikolle

Minä, minä, minä s. 4

Huovuttajat s. 5

Kehittele runollisen itsetuhoisia ajatuksia vallitsevan ilmaston vuoksi Helsingin talvi s. 6

Kirjoittajat Tommaso De Benetti Matleena Kantola Matti Koivisto Johannes Koponen Lauri Korolainen Maarit Mustonen Aurora Rämö Mari Suonto Kuvat Veera Jussila Mikko Kuusisalo Anna-Laura Markkanen Maarit Mustonen Sirpa Räihä/HS

Hankkiudu hoitoon Elämänohjeita s. 7

Yritä niellä kolikoita ja pissata kultaa Pissajuttuja s. 8

Pumppaa elimistösi täyteen mitä tahansa puhdistusainetta Liuotinta limakalvoille s. 10

Puhu edelleen vain itsestäsi, mutta nyt kolmannessa persoonassa Sika-kolumni s. 11

Lataa koko Rocco-pornotuotanto From a pornographic point of view! s. 12

Kehitä vihdoin ne epäonnistuneet matkakuvasi Kansi Taiteilia

Turisti kuvassa s. 14

Levittele ruumiinnesteitäsi ympäri yleisiä tiloja Helpdesk Jussi Palmén Petra Vallila

Eritemiesten tunnustukset s. 20

Aloita autofellaatioharjoitukset Bockin evankeliumi s. 22

Julkaisija Media Ry

Etsi välillä muutakin kuin hyväksyntää Pukkikilpa s. 26

Painos Tämä lehti + 299 muuta

Suistu rappiolliseen alamäkeen. Olet ansainnut sen Huipulla tuulee s. 27

Painopaikka Picaset Oy

Riistä itäistä pallonpuoliskoa Bochum-peli s. 28

ISSN 0782-0909

Älä ainakaan lue kirjoja DeSadepäivän klassikko s. 30

Kerro meille juttuja osoitteeseen groteski@mediary.fi

Debatioi selitettävissä olevan sensuurin puolesta Groteskin valpas oppositio s. 31

Tai lue lisää juttuja osoitteesta www.valt.helsinki.fi/blogs/groteski

Tee jotain kunnollista. Mene vaikka töihin Mun ammatti s. 32

Tee vahingossa itsemurha Heath Ledger in memoriam s. 34

Minua ärsyttää Teksti: Lauri Korolainen Ärsyttää, kun kaikki toimittajat kirjoittavat nykyään vain itsestään. Viimeksikin, kun ostin toiveikkaana lehden, joka ikinen juttu oli täynnä vain kuinka minä sitä ja minä tätä. Menin kotiin, vaihdoin verkkarit ja avasin tv:n. Katsoin Unelmien poikamiehen Roomassa, Greyn anatomian ja G-pisteen, ja silti ärsytti. G-pisteessäkin ne koko ajan yrittivät, että kun Minä silloin kerran. Ärsytti vain enemmän. Menin suihkuun ja tulin pois vasta, kun varpaat olivat rypyssä ja iho kireä. Eikö muka ketään muuta kuin minua väsytä se jatkuva itsestä jauhaminen? Minua korventaa, kun katson kerjäläistä silmiin. Minä tulen kyllä autolla, oli ruuhkamaksut tai ei. Minä tapasin Ville Loposen maskeeraajan enon. Minä kasvatin viikset. Minä minä minä. Minä. MINÄ. Olen niin kertakaikkisen väsynyt näihin yhdentekevyyksiin. Luuleeko joku todella, että minua kiinnostaa, mitä joku pahainen toimittaja ajattelee?

4 Kuvat: Veera Jussila

Huovuttajat Teksti: Mari Suonto Olemme siskoni kanssa tunnistaneet ja nimenneet ihmislajin alalahkon: huovuttajat. Ne ovat niitä lootusasennossa kohdusta ulostautuneita infrapunaviher-järjestöaktiiveja, joilla on vaatekomerossa hamppuviljelmä ja haaroissa rastoitetut häpykarvat. Ne tunnistaa siitä, että niiden sielut koostuvat 95 prosenttisesti tofu-parsakaalihöystöstä. Loppu on Bonon ja Desmond Tutun hyväntekeväisyysduettoa, johon Bob Geldof on tehnyt sanat. Puhe huovuttajista liippaa tietysti läheltä keskivartalolihavoituvan eläkeläisen väninää “puunhalaajista” ja “työtävieroksuvista hipeistä”. Viher-intoilijoille irvailulla kerskakuluttaja voi lääkitä elämäntyylinsä aiheuttamaa huonoa omaatuntoa. Kun toiset kierrättävät kaksin käsin ja neulovat varpaillaan villahousuja Vietnamin orvoille, minä selailen stokkan mainoskatalogia ja ostan opintolainalla espressokeittimen, joka tekee täydellisen creman. Maailmanpelastus jää halveksumieni huovuttajien harteille. Mutta silti. Voisivat ne herranjumala peseytyä.

Helsingin talvi Teksti: Johannes Koponen Liisankadun lamput eivät valaise märkää mustaa asfalttia. Taivas talojen lomassa on pimeä kanssaeläjien käpertyessä tummiin takkeihinsa raitiovaunupysäkin katoksessa. Askeleeni kaikuvat onton katukäytävän loskassa: koish-vosh, koishvosh, koish-vosh. Hyytävä tihku piiskaa rakennuksien seiniä ja valuu kadulle piirtäen pieniä arktisia puroja jalkakäytävän reunan harmaaseen moskakerrokseen. Valtsikan talon kulmalla minua vastaan kävelee kolme lasta kirjavissa talvitakeissa kuin 90-luvun TV-mainoksesta. He laulavat tutulla sävelellä, korottavat kohdallani heleää ääntään ja kuulen laulun sanatkin: ”Pimeys vie hengen multa” – laulu on Päivänsäde ja menninkäinen. Helsingissä on vihdoin talvi.

Elämänohjeita Teksti: Mari Suonto Katso peiliin. Mene itseesi. Hanki hoitoa. Asioita, joita jonkun pitäisi sanoa Matti-Esko Hytöselle? Niinpä. Mutta myös piintyneitä loukkauslauseita, jotka puskevat helposti esiin kotoisissa torailutilanteissa. Mielestäni on valitettavaa, että ritualistinen hokeminen on tehnyt näistä sinänsä asiallisista suosituksista tyhjiä ammuksia verbaalisesti kituliaisiin jankkaus-riitoihin. Siispä ehdotan, että lopetamme välittömästi tylpillä terillä tökkimisen ja otamme neuvosta vaarin. Koska mistä sen tietää? Itseensä meneminen voisi jarisarasvuomaisuudestaan huolimatta olla perin avartava vaihtoehto kylpylälomalle Turun Karibiassa. Ja mieluumminhan sitä peilikuvaa katsoo kuin neljädeetä naisesta, jolle kasvoi kyrpä otsaan. Sitten ihan vakavissaan: ei se hoidon hankkiminen mikään häpeä ole. Woody Allen teki paksusankaisista silmälaseista ja terapiasta älykkötrendejä jo pimeällä 70-luvulla. Olkaa rohkeita: katsokaa, menkää ja hankkikaa! Viimeisenä vaarina: korvat eivät palellu pakkasella, kun vetää jo kotona vitun päähän.

Pissajuttuja 8

Teksti:

Mari Suonto

Elämme ylenpalttisia aikoja! Kapitalismin riemukulkue kutsuu jokaisen torvisoittokuntaansa ja sulkee kulutuskielteisimmätkin saarekkeet tavaralogiikan suloiseen syleilyyn. Tällaisessa maailmassa on hyödykästä olla kusipää, koska oikealla pr-osaamisella pissakin on brändi. Toisille kultaisesta suihkusta on tullut oikea kultakaivos.

Näin pissataan rahaa: 1. Ilmarin ihme-pissa

3. Taidepissa

Kiinalainen firma Yangcheng Yonqing Biochemical Factory tuottaa netistä löytyvän kuvauksen mukaan “kellertävää, jauhemaista pulveria tuoreesta ihmisen virtsasta.” Epämääräiseltä kuulostavan tavaran nimi on urokinaasi. Ainetta voidaan ilmeisesti käyttää trombolyyttina eli verenohentajana, joita tarvitaan esimerkiksi suonitukosten liuotushoitoon. Jaa siis mitä? Vauhtia kallossa ja pissaa suonissa? Otamme yhteyttä Kiinaan, josta avuliaasti lähetetään seuraava kemianhepreankielinen selvenne: Identification: positive fibrindytic activity: N.L.T. 80,000iu/ mg, HMW:>80%. PH:6.0-7.5. Price 1070 dollars/ a hundred million unit. Tiedä siitä sitten, mitä ne Kiinassa oikein puuhaavat, mutta tietojemme mukaan urokinaasia ei enää juurikaan käytetä lääkkeissä. Ja vaikka käytettäisiin, sitä voitaisiin kyllä eristää muustakin kuin ihmisen ureasta. Mutta hei silti: onhan se makeeta, jos reilulla tonnilla saa sata miljoonaa yksikköä kuivaa pissaa!

Vaatii vähintään harrastelija-tason teemumäkeyttä, mutta parhaimmillaan pissan ja taiteen liitosta voi syntyä jotain samanaikaisesti iljettävää ja myyvää. Kysykää vaikka Andres Serranolta. Tämä amerikkalainen valokuvaaja esitteli vuonna 1989 maailmalle ”PissaKristuksen”. Serranon näyttelysarjaan kuuluneessa teoksessa oli kuvattu krusifiksi upotettuna taiteilijan omaan keltaiseen kehontuotteeseen. Nam. Esteettisesti varsin kauniista teoksesta nousi Jenkeissä kauhea kohu. Katkerinta konservatiiveille ei kuitenkaan ollut vain herra artistin pissi, vaan se, että Serrano perkele oli mennyt saamaan työhönsä 15 tonnia valtionlaitoksen rahoitusta. Siis on tää jotenkin ihan kauheeta tää meno nykyään. Täällä jumalauta kustannetaan veronmaksajien rahoilla toisten kusemiset ja runkkaamiset. Eikö apurahataiteilijoille voisi saman tien jakaa massin yhteydessä listan aiheista ja substansseista, jotka miellyttävät mahdollisimman suurta enemmistöä kansalaisista? Esimerkiksi tilataideteos ”Muumit on mukavia” toteutettuna lettuhillosta ja hissimusiikista hiertäisi harvempien haaroja. Joka tapauksessa on syytä muistaa, että taidevirtsaaminen on taitolaji.

2. Pissaporno Vaihtoehdoista klassisin. Aina joku jossain kaipaa päällensä pientä keltaista rakkauden noroa. Ja joku haluaa katsoa vierestä, ainakin päätellen pissanauhojen hyllymetrimäärästä pornokaupoissa. Huom! Jos harrastatte tätä Uudessa-Seelannissa, se kannattaa tehdä salaa, koska maassa seksuaalisten pissaleikkien julkisesta esittämisestä voi napsahtaa pahimmillaan kymmenen vuoden nakki. Lampaiden kanssa kopuloijiksi ovat tiukahkoa jengiä.

4. Pissaparisto Vapise Duracel-pupu! Poveria piisaa nyt myös pissasta. Singaporessa vuonna 2005 kehitetyn tekniikan pohjalta japanilainen Aqua Power System Japan valmistaa akkuja, pattereita, herätyskelloja ja laskimia, jotka käyttävät nesteen ja luonnonkemikaalien avulla tuotettua energiaa.

Firman lippulaiva NoPoPo (non-pollution power aqua battery) on herättänyt lievää mediahuomiota ”pissalla toimivana” paristona. Tosiasiassa patteri toimii millä tahansa muullakin nesteellä, vaikka hien ja kyynelten avulla, mutta tottahan se on, että virtsavoima tekee suurimman vaikutuksen. Hassusta maineestaan huolimatta NoPoPo on totta puhuen aika asiallinen keksintö: se on uudelleenladattava, eikä jätä jälkeensä törkeitä ongelmajätteitä. Ehkä vain vienon lemun.

5. Postimyynti-pissa Nettisaitti ureasample.com on pissabisneksen kelmeintä kärkeä. Ammattimaisen oloisilta sivuilta amerikkalaiset pilvipaavot ja piripirjot voivat tilata huumetestaajien huijaamista varten kirkasta kusta suoraan kotiinsa. Yksi kusiloota (89,95 dollaria plus verot) riittää kahteen testikertaan ja sisältää: > Hajulukollisen kuljetuspaketin > 90 sentin letkuston, jonka avulla kusipussin voi kiinnittää mihin tahansa kehossa > On/Off katkaisijan, joka mahdollistaa sujuvan pissuuoperaation (opetusvideo löytyy sivuilta) > Lämpömittarin ja kaksi tyynyä, jotka ylläpitävät pissan lämmön kuljetuksessa > 120senttiä puhdasta ureaa vakuumiin pakattuna > Muovisen ruiskun täyttöä varten > Kumihanskat > Käyttöohjeet Vaativammille miesasiakkaille tarjolla on myös hieman hintavampi ”Urinaattori” eli ultrarealistinen löysä muovipenis, jonka pitäisi testitilanteessa suoriutua pissaamisesta aivan oikean pippelin tavoin. Feikkipenis on saatavilla kolmella eri ihonsävyllä riippuen siitä kuuluuko asiakas ryhmään ”black”, ”latino” vai ”flesh”. Käyttö sujuu kuulemma yhdellä kädellä.

Ps. Jos näillä ei irtoa, voi tietenkin aina vaikka kirjoittaa pissasta.

Liuotinta limakalvoille

Teksti: Aurora Rämö

Liuottimien käyttäjäkunta on laajantunut tavallisesista sekopäistä tavalliseen sekopäiseen baarikansaan. Bensakanisteria tai tärpättipulloa ei kuitenkaan tarvitse trokata tanssilattialle, pieni nuhatippapullon omainen Poppers-purtilo riittää.

Poppers on nestemäisetä alkyylinitraattia, joka höyrystyy kun korkki avataan. Ainetta on perinteisesti käytetty videokasettien puhistamiseen ja yhdynnän helpottamiseen, erityisesti homoseksissä. Se rentouttaa lihakset, laajentaa verisuonia ja laskee äkillisesti verenpainetta. Kääntöpuolena Poppersin on väitetty edistävän AIDSia ja heikentävän immuunisysteemiä. Kyseinen liuotin ei ole mikään uusi ilmiö. Pieniä ruskeita lasipulloja on nähty useissa elokuvissa, kuten Fight Clubissa ja Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa, sekä tv-sarjassa Älä kerro äidille. Eminem mainitsee Poppersin eli ”rushin” lyriikoissaan kräkin ja kokaiinin ohella. Poppersin imppaaminen on yleistynyt erityisesti Iso-Britanniassa. jossa sitä myydään Ann Summererotiikkaketjun myymälöissä. Laillisuus vaihtelee maittain: Yhdysvalloissa pelkkä käyttö ei ole laitonta, mutta myynti on. Suomessa aine ei ole kiellettyä, mutta saatavuus on heikkoa. Netin lisäksi Poppersia myydään ainakin Kampin aikuisviihdekauppa Keltaisessa ruusussa. Hinnat liikkuvat 10-20 euron välillä. Pullosta nuuskaistaan kerran molempiin sieraimiin. Vaikutus tuntuu heti: kuumottaa, hikoiluttaa, punottaa ja naurattaa. Aineen voimalla ei kuitenkaan koko iltaa tanhuta, sillä efekti kestää puolisen minuuttia, korkeintaan kaksi. Jos alkoholi ei siis ole katkonut kaikkia verisuonia silmistäsi eikä baaritiskillä tanssiminen aiheuta tarpeeksi huimausta, niin ei muuta kun liuotinhöyryjä sieraimiin.

Olipa Kerran

SIK A

Teksti ja kuvat: Sika-Suonto

Sika pitää kliseistä. Mikään ei nosta mielialaa niin kuin maiseman postikorttimaisuus, ohikulkijan kompastuminen banaaninkuoreen tai poliitikon paljastuminen köyhiä kyykyttäväksi keplottelijaksi. On kerrassaan makoisaa, kun maailma mukailee tällaisia ikiaikaisia kulumia. Sian mielestä klisee on äärimmilleen kiteytynyttä kollektiivista kyllääntymisen kokemusta, jonka toteutuminen käytännössä, tässä hetkessä, tuottaa mieluisan turvallisuudentunteen. Kliseinen sattumus tukee uskoa toisinaan epävarmalta vaikuttavan maailmanjärjestyksen jatkuvuuteen. Tosin erityistä klisee-iloa toisi myös, jos joku viitsisi vihdoin toteennäyttää, että koko maailma on suuri salaliitto, mahdoton matriisi, jonka takana ovat yhteistuumin CIA, venäläinen mafia, maahanmuuttajat, robotit, Paavo Väyrynen, Astrid Lindgrenin perikunta ja Museovirasto. Vaikuttaisi, että ihmiset eivät arvosta kliseitä lainkaan sian tavoin. Kuluneisiin kaskuihin suhtaudutaan kuin johonkin kirvelevään kuppaan. Sian kokemus on, että turha klisee-kriittisyys johtaa helposti piinaavaan toimintaparalyysiin. Kun tietoisuus kaiken kuluneisuudesta saavuttaa huippunsa, ei enää uskalla kuin olla hiljaa paikallaan ja yrittää näyttää mahdollisimman ylemmyydentuntoiselta ympäristön kälyisyyttä kohtaan. Totuus kuitenkin on, että yritys luovia elämästä kliseittä on narsistinen ja naiivi. Harvanpa tekemiset tai sanomiset ovat millään tasolla uraauurtavia; suurimmaksi osaksi ne toistavat kaavoja ja kulkureittejä, jotka toiset ovat jo hyviksi havainneet. Sika ainakin antautuu mielellään kliseiden kannateltavaksi. Sanoo nähdessä hei ja lähtiessä hei hei. Juo keskiolutta Seppo Koskisen viheliäisissä kapakoissa, vaikka virallisesti vihaakin koko konseptia. Pitää oikeistoa liian oikeistolaisena, vasemmistoa liian vasemmistolaisena ja kaikkien politiikkaa yleensä aivan liian yhtäläisenä. Ihmiset pitävät kliseitä ja stereotypioita piintyneinä itsestäänselvyyksinä, jotka eivät kuitenkaan kuvaa asioiden kompleksista ja koko ajan eteenpäin kulkevaa tilaa. Sika on suhteellisen samaa mieltä. Maailma kieltämättä on mutkikkaampi ja toimii moninaisemmin kuin kliseiset käsitykset. Mutta siinäpä se koko viehätys (vittu soikoon) viihtyykin: kun kliseet tai stereotypiat todentuvat arjessa, sitä saa hetken kuvitella, että ei elämä nyt niin outoa ja odottamatonta olekaan. Se on pikemminkin hallittavissa ja tylsyyteen asti ennakoitavissa. ”Mä ainakin arvasin jo alkutekstien aikana miten tää pätkä päättyy.” Sen pituinen sika.

O AS M OM :I T T KS E T

I TT E N BE

”If porn has narrowed your definition of sexuality, we feel sorry for you ” againstpornography.org

Two days ago on the metro to Itäkeskus he finished a book by Chuck Palahniuk, Choking. Among other things, the book talks about people with sexual deviations. For Marcello, even after some days of immersion in those pages, the idea of putting his dick into a vacuum cleaner to know how it feels is still looking a bit odd. Simply, Marcello believes that pornography is the “action movie genre” of eroticism. He hesitates if somebody suggests that pornography conditions male orgasm to female subordination. “Is that true?”, he asks himself, but he has no answers. He finds it annoying that someone would consider men just a bunch of lobotomized pigs, without any capacity to discern reality from fiction. But this is also the way they are represented in porn movies: gonzos and brainless gorillas with a great sexual appetite and an issue with respect. He’s not a porn actor, he never will be, and he’s quite sure that even without special effects his sexuality and the one of his partner can be utterly fulfilled. Marcello reflects on the idea that the widespread porn-movie relationship of Master (man) - Servant (woman) is practically stating the inferiority of women and

club / Alleluja, Alleluja / I like metal and R&B / I downloaded tons of porn videos / I go to church and I do sports / I take pills containing / Paroxetine”. And no, he doesn’t need to jerk off to relax before hitting the sack. The name Marcello could easily be switched to Charlie, or Tommaso. Because Marcello, after all, is just a normal boy, with hopes, nightmares, questions and - more than anything else - contradictions he cannot solve.

PORNO ARVIO Pirates, 2005, ohjaus Joone, käsikirjoitus Max Massimo Näyttelijät: Jesse Jane, Devon, Carmen Luvana, Tommy Gunn... Jokainen mies on jossain vaiheessa elämäänsä joutunut leffahyllyä tarkastellessaan piinaavan valintatilanteen eteen: veivatako lapaseen vai katsoako miekkailevia luurankoja? Vaan eipä joudu enää! Nykyään on mahdollista syödä sekä kuorrutus kakusta että rusinat pullasta ja jättää jämät kokonaan muille. Kelatkaa tätä: sen lisäksi että Pirates on huikea merirosvoseikkailu, se on myös maailman kallein aikuisviihde-elokuva! Merten kauhuilla on silikonit, miekat on pitkiä ja tuon tuostakin piraatit äityvät penetroimaan toisiaan sapeleiden lisäksi sukuelimillään kesken kiivaimman aarrejahdin. Eeppinen tarina kertoo rinnoille tulemisen lisäksi hyvän ja pahan taistelusta muinaisten inkojen aarteesta. Laivat seilaa, tykit paukkuu, viulut soi ja mälli lentää! Huikeimmassa kohtauksessa köysiin sidottu kapteeni pelastaa itsensä kiipelistä panemalla niin penteleesti palavassa talossa. Kyseessä on siis mainio koko perheen pornofilmi jossa ei tarvita kelausnappulaa. No ainakaan niin paljon kuin yleensä. Yarr!

KO IV IS TO

PORNOGRAPHY = MISOGYNY. Don’t try to tell us pornography is not misogynistic! I am absolutely not saying that all pornography users are misogynists. I am saying that pornography reinforces misogyny in contemporary society, and encourages many men to normalize this type of hatred”. Still, Marcello can hardly see the connection.

reinforcing the status quo. This implies, he thinks, that sex is to be considered always violent, unpleasant and unidirectionally unconsensual. Second, in this picture, he can hardly understand where to place female users of lesbian and gay porn. Eventually, he is also asking himself what feminists are waiting for, not counterattacking the evil capitalistic misogynists with some politically correct porn. If the problem is the exploitation of (women in) sex, let’s start to explore the matter from the other side! He’s sure that everybody would warmly welcome some fresh air. In September he started studying a new language. It’s hard, and sometimes he would like to give up. His homework for tonight is not done yet. There are, however, enjoyable sides also, in the way this tongue configures itself. He cannot help but laughing every time he comes across the word “naida”. It means “to marry” and “to fuck” at the same time. Marcello wonders if this bothers someone, and closes the book. The night is falling and for Marcello it’s time to sleep. Being a random name on a sheet of paper and thus naked to readers’ eyes is exhausting, so he pulls on his earplugs and before falling into slumber he quietly sings along to a song that in English would go like this: Charlie is skating / Have no mercy / Crucify him, disfigure his face / With a golf

MA TT I

Marcello is a normal boy. He has a sister, a set of parents and a dog called Tomato. He recently moved to a new city and, as you say in these cases, so far so good. Marcello likes watching movies, every kind of. Yesterday he saw something with Bruce Willis. When he’d finished watching the film he didn’t feel like going out and jumping on a moving train, or shooting random people on the street. Marcello also plays videogames. But when he’s done with Mario, he usually doesn’t think it’s necessary to go out in search of magic mushrooms and gold coins (though some of his friends might have a different opinion on mushrooms). Marcello has a new girlfriend. She’s cute and sweet, but he likes her especially because there’s more to her than meets the eye. In her iris he finds something clean, and that’s all he needs and desires. What they do or don’t do under the covers you won’t find out here. If Marcello could speak to you now, he would say “That ain’t your business. It’s another story, pal”. This morning he was smoking a cigarette. Looking for an ashtray, he moved close to a garbage bin, where he saw this sticker saying: “Men are from Earth. Women are from Earth. Deal with it”. It made him smile. According to the stereotype of his gender, Marcello gets a kick out of pornography. When he tries to explain why, he feels at loss for words, but just for the first few moments. Porn has, he thinks, nothing to do with his sexual life, which has peeks and valleys like everyone else’s. Lack of action or not, RedTube and YouPorn are always there for him. It doesn’t result from a lack of love and tenderness, or an unhappy childhood. Mostly it has to do with the transcendent pleasure of being alone with his own body. He knows all the famous performers and directors and is familiar with the subgenres: some are good, some go too far for his tastes and he leaves that to others. Like all Italians he has great respect for Rocco Siffredi, and he’s always surprised when somebody pops out with the question: “Rocco who?”. Rocco is one of the reasons for Italians’ reputation as lovers, bad or good, you decide. He’s something very close to a national icon, a character so successful in his field that he was also the protagonist of an incredible promotional campaign for chips. In one of his movies Rocco is flushing the head of a girl in a toilet while fucking her. This, somehow, makes Marcello wonder if what he read on a website eventually makes some sense: “...it is undeniable, no matter how much the industry’s defenders try to deny it:

Riemukaari juhlistaa suurenpienen miehen sotavoittoa. Monumentin ympäristöä miinoittaa nykyään turistikenttä.

uristi kuvass a T Teksti ja kuvat: Maarit Mustonen

Maisema makaa edessäsi neitseellisenä. Kukaan koskaan ikinä ei ole nähnyt vastaavaa. Tällä valokuvalla käy kyllä kutsu Taikkiin tai vähintään Hesarin kesäkuvaajaksi. Nostat silmiesi eteen yhden kaulalla roikkuvista kameroistasi ja virittäydyt henkiseen yhteyteen ympäristön kanssa. Tarkennat kuvan. Ja näet Miken lippalakin. Suuren taiteilijan ikuiseen mestariveistokseen kiteytyy koko ihmiskunnan kärsimys ja nautinto. Valmistaudut tallentamaan kipsifalloksen lähes yhtä ikuisille pikseleille. Tähtäät, mutta

tulilinjalle eksyy Pirkko. Kuvia teettäessäsi huomaat, että kuvatessasi katsottavia asioita kuvasitkin katsovia ihmisiä. Pariisi, kaupunkimatkailijoiden mekka, ei ole rauhassa turisteilta edes harmaimpana keskitalvena. Metropolissa zoomaileva matkailija saa nopeasti kasaan kattavan potretin eri kansallisuuksien edustajista. Hamutessaan katsellaan aamupatonkia kantavaa Jacquesia kuvaan tarttuvatkin karttansa kanssa Ivan, Pert ja Asuka. Ja täydellisen sommitelman keskellä istuu Astrid sitomassa

kengännauhojaan. Päätän kiivetä niin korkealle kuin kaupungissa pääsee, kaikkien päiden yläpuolelle. Ylhäällä katson maisemaa. Otan muutaman askeleen taaksepäin ja huomaan astuvani jonkun varpaille. Samalla tunnen salamatulituksen niskassani. Ja juuri nyt jossain itävaltalaispariskunta katsoo Eiffeltornin huipulta otettua maisemakuvaa, jonka etualalla loistaa takaraivoni.

Notre-Damen kellojen kumina kuulostaa kyttyräiseltä. Katedraalin suunnittelija ennakoi jo kahdeksan vuosisataa sitten nykyiset lippujonot ja rakennutti jyrkät, kapeat kierreportaat, joita kivutessa karaistuneinkin turisti kärsii matkapahoinvoinnista. Heikkopäiset tuupertuvat portaikkoon ja talloutuvat ajan saatossa uusiksi askelmiksi. Huipulle pääsevät saavat hykerrellä rauhassa. Gargoilien ilmeet kertovat niiden heräävän öisin metsästämään onnellisten häkkituristien päänahkoja.

Pariisi on pyhää ja profaania. Ystävänpäivän aattona Jeesuksen kohurakastajattaren, Maria Madgalenan, muistoksi rakennettu Madeleine-kirkko vetää puoleensa niin pareja, parittomia kuin parittajiakin.

Nähdä Mona Lisa ja kuolla? Jo Louvren ulko-oven opaskyltit viittovat vierailijalle tietä talon kuuluisimman hoidokin luo. Hyväonninen turre saattaa nähdä maalauksen kokonaan yhdellä kertaa, mutta tyypillisesti Liisukan naamaa joutuu täydentämään mielessään vilaus vilaukselta palapelin tavoin. Putingin labyrinteissä voi uskottavalla japski-lookilla ja eksoottisella kielitaidolla pummia ilmaisen opaskierroksen.

Jokainen romanttinen, taiteilijasieluinen tyttö tahtoo olla Amèlie. Aurinkoisena kevätlauantaina heitä on elokuvan kuvausympäristössä, Montmartren taiteilijakukkulalla, aika monta.

tunnustuksia Teksti: Matti Koivisto

Jos ihan rehellisesti mietitään, mikä on hauskempaa kuin pissa ja kakka, ei tule mieleen muuta kuin pissa, kakka ja oksennus - kännissä. Tätä laadukkaan journalismin ohjenuoraa apunani käyttäen päädyin haastattelemaan kuvottaviin tempauksiin erikoistuneita nuoria miehiä. He ovat miehiä, joiden erikoisalana on päihtynyt oksentelu, kuseskelu, runkkailu ja kaiken mahdollisen visvan levitys, mieluiten samaan aikaan kaikista ruumiin aukoista. He toteuttavat itseään autuaasti kaikesta yleisöstä välittämättä.

keventämään diskreetisti rakkonsa painetta jakkaraa vasten. Sitkeästi elävän, tosin virheelliseksi väitetyn, legendan mukaan e- mies onnistui jopa tilaamaan samalla valkovenäläisen. Moinen suoriutumiskyky paineen alla ansaitsee kaikista eettisistä pulmistaan huolimatta arvostusta. Arvostusta ei välttämättä herunut kanssatilaajilta, jotka varmasti ihmettelivät onko henkilökohtainen talouskriisi edennyt siihen pisteeseen että kintuille kuseskelevat koirien lisäksi känniset urpot.

Luonto kutsuu

No shit?

21-vuotias poninhoitaja* pääkaupunkiseudulta tuli villissä nuoruudessaan tunnetuksi Erite-miehenä, eikä turhaan. Hurjimpina vuosinaan miehelle mikään eritteisiin liittyvä ei ollut vierasta eikä pyhää. - Ihminen on aina tehnyt tarpeensa luontoon, milloin mihinkin, kun hätä on päässyt yllättämään, hän kertoo. Miehen itsensä hätä on päässyt yllättämään mitä merkillisimmissä paikoissa ja tilanteissa. Kun luonto kutsuu, niin kutsuun on vastattava, ollaan sitä sitten ruotsinlaivan ikkunahississä, penkkarirekan lavalla tai kesämökin puuseessä. Yleisesti suomalaisessa kaupunkikulttuurissa kauhisteltu kadulle kuseminen on tapain turmeluksen sijaan E-mieheltä kohtelias ele kanssaihmisiä kohtaan. Parempi porttikongiin kun postilaatikosta sisään. Yleisten käymälöiden urinaaleilla kultaisen suihkunsa kanssa ujostelevat virtsaamisvammaiset voivat vain tuntea kateutta E-miehen huikeimpia urotöitä kohtaan. Harva pystyy ruuhkaisen baarin tiskillä tilausta odottaessaan

Nesteiden levittely ympäristöön on vielä kirjaimellisesti kevyttä kamaa, kun sitä verrataan eriteolympialaisten kuningaslajiin: armeijan ulostamiskäytäntöjen soveltamiseen siviilielämässä. 21-vuotias, rottafarmarina* työskentelevä pääkaupunkiseutulainen Fabio**, kertoo millaiset odottamattomat vaikeudet kohtaavat urhoollista kännikakkijaa: - Riehakkaan risteilyn yhteydessä saimme E-miehen kanssa mielestämme oivan idean kakkia laivan kannelle. Jokin meni kuitenkin kaameasti pieleen ja toimituksen päätteeksi huomasin bokserieni kärsineen huomattavaa vahinkoa. Pökäle pöksyissä ei heru edes ruotsinlaivalla, joten tilanne oli kerrassaan hälyttävä. Tällä kertaa Fabio selvisi rikollisista taipumuksistaan hetken häpeällä ja vaihtoboksereilla. Fabio jatkoi kuinkin eriteseikkailujaan kuin

anaalivaiheeseen jumittunut lapsi pakkasella, kieli viidettä kertaa metallitangossa. Taipumukset nostivat jälleen päätään sumuisen illan jälkeisenä sumuisena aamuna Helsingin rautatieasemalla. Fabiolla on hyvin vähän kerrottavaa toiminnan tarkoituksesta, sillä muistikuvat ja yksityiskohdat ovat jääneet maltaisen hyökyaallon alle. Valvontakameroiden nauhat ja sakkorangaistus puhuivat kuitenkin jälkeenpäin karua kieltään. Aamun ensimmäistä junaa odottaessaan Fabiolle oli syntynyt ajatus itsensä tyhjentämisestä. Kaikista mahdollisista paikoista operaatio suoritettiin raiteille, keskelle asemaa. Tilataideteos “ruskea tötterö kiskoilla” ja hygieniaratkaisu “perse puhtaaksi Satasella” ei riemastuttanut vartijoita. Putkareissun jälkeen Fabio on viettänyt pitkää hiljaiseloa eriterintamalla. Kun jotain on mennyt sisään niin maan helvetisti, ihminen voi olla aidosti onnellinen vasta sitten kun se tulee ulos. Paremmaksi tilanteen tekee mikäli tämä kaikki tapahtuu julkisessa tilassa, mieluiten täpötäydessä baarissa. - E-mies oli henkilö, joka kuoli jo vuosia sitten, toteaa E-mies nyt. Hän on väärässä. Kuin Mustanaamio, E-mies kulkee keskuudessamme: kiljuntäyteisissä kotibileissä, abiristeilyillä, k-18 seduloissa ja rokkikonserttien backstageilla. Näet hänet oksentamassa käsilaukkuusi tai paskomassa lavuaariin, kusemassa seinille ja masturboimassa hotellin käsipyyhkeisiin. Niin kauan kuin ihmisistä irtoaa eritteitä ja Suomessa myydään viinaa, kulkee jossain E-mies, sumea katse silmissään. * Ammatti muutettu ** Nimi muutettu

Kuva: Anna-Laura Markkanen

Bockin Evankeliumi Teksti: Aurora Rämö & Mari Suonto

Mihin tässä maailmassa ollaan menossa? Ulkoministerin viestinnällä on 160 merkin maksimipituus, saamelaisten olisi syytä keksiä lumen sijasta satoja synonyymejä kasvihuoneilmiölle ja globalisaatio ei pelastakaan kaikkia nälkäänäkeviä. Uskonlahkot vaahtoavat tuomiopäivästä ja talousteoreetikot pitävät vapaita markkinoita tienä maailmanrauhaan. Munkkiniemessä istuu alasti Suomen epätieteellisin historioitsija ja tietää paremmin: me olemme menossa paratiisiin. Ennen vapaalippua viinirypäleiden syötön luvattuun valtakuntaan on syytä tuntea historiansa. Kerrottakoon niille mörrimöykyn kolossa kasvaneille, jotka eivät ole kuulleetkaan vaihtoehtohistorioitsija Ior Bockista, että hän on 67-vuotias suomenruotsalainen kulttihahmo, joka tuli tunnetuksi jo 1970-luvulla teatraalisista Suomenlinnan opaskierroksistaan. Bock vietti aikansa kesäisin Suomenlinnan oppaana ja talvisin Intian Goalla, missä hän keräsi ympärilleen kansainvälisen ystäväpiirin. Syvempään kansantajuntaan Bockin maine laajeni kuitenkin vasta 80luvun loppupuolella, kun hän alkoi levittää ilosanomaa suvussaan suullisena perimätietona säilyneestä saagasta. Saaga käsittää maailman kansojen koko syntyhistorian, aina ammoisista paratiisin ajoista lähtien. Se johdattaa etsijän Suomesta löytyvien rajattoman arvokkaiden pakanaaarteistojen kätköpaikoille. Näiden pyhien talismaanien avulla jopa paratiisin portit voisivat jälleen aueta ihmiskunnalle. Tänä vuonna, 23 vuotta sen jälkeen, kun saaga ensikertaa paljastettiin maailmalle, emme kuitenkaan näytä olevan juurikaan lähempänä maanpäällistä taivasta. Vierailimme Iorin kotona kantakaupunkilaisessa kerrostaloasunnossa ja kysyimme herra Pukilta, mistä saagassa oikein on kysymys ja mikä kumma paratiisinportteja vielä telkeää.

Esihistoriaa ja äänneoppia Oven asuntoon avaa keski-ikäinen norjalainen Bo Olsson, joka tätä nykyä asuu kahden kämpässä Bockin kanssa. Bock istuu risti-istunnassa lattialla, alasti, kuten aina. Vaatteet eivät ole tuntuneet hyvältä päällä sen jälkeen kun mies halvaantui vuonna 1999 tuntemattoman miehen tunkeuduttua Bockin kotiin ja puukottettua häntä neljästi selkään. Teekupposen äärellä ryppyinen Ior vakuuttaa kuitenkin, ettei ole katkera puukottajalleen. Muutoinkin naavapartainen, vähän maahishahmoa muistuttava Bock on kerrassaan myönteinen mies. Hän loruilee mielellään pitkiä pätkiä saagasta ja sen pohjalla olevasta äännejärjestelmästä, alfabeetista, mutta halvaantumisen ja viime vuosien rahapulan hän kuittaa lähinnä olankohautuksin. – Täytyy elää toivossa, että jonain päivänä vielä tanssisin, Bock hymyilee. Vastaavaa zeniä ei totta vie kaikilta löydy, mutta Bock

onkin tietyn arvokkaan suvun viimeinen jäsen. Saagan mukaan kaikilla maailman ihmisillä on sama alkuperä, joka on lähtöisin nimenomaan Boxströmien (Bockin suvun ruotsinkielinen nimi) siemennesteestä ja siten nykyisestä Suomen maasta. Muutenkin perheen sukutarina on täynnä tällaisia suuruudenhullulta vaikuttavia väittämiä, joiden mukaan Suomi, eritoten Uusimaa, on maapallon keskipiste ja ihmisten alkukoti. Tällainen radikaali historiankirjoitus vaikuttaa ulkopuolisesta täysin absurdilta. Härskiin Suomikeskeisyyteen yhdistyvät jännittäviä reittejä pitkin peikot, Väinämöinen, Zeus ja spermanjuonti, joista jatketaan mutkattomasti Shakespeareen, jääkauteen ja Aleksanteri ensimmäiseen. Suomen Da Vinci koodi avautuu milloin minkäkinkielisellä äännejärjestelmällä. Lupaus paratiisista on kuitenkin houkutteleva ja kaikki eritteitä sivuava mielenkiintoista, joten asia on syytä selvittää pohjia myöten ennen kuin Bockin väittämien annetaan vaipua unholaan. Saaga ei perustu loogis-rationaalisiin syy-seurausyhteyksiin vaan suomen-, ruotsin- ja englanninkielisten äänteiden kautta tehtyihin assosiaatioihin. Bock esittelee, miten sanoja koodataan auki alfabeetin perusteella: – Otetaan sana rautatammi. Järnek. Hjärn on aivot ja ek on tammi. Hollyoak menee ukkoselle, thunder. Ukollakin on rautatammi symbolina. Sperma on ra, eli ra-ut-ta, ottaa sperma ulos, mytologi latelee. Jotta asia ei jäisi turhan simppeliksi, saagan kertaajalle paljastuu myös, että sana rakastaminen on samaa alkuperää: pakanallisen siittämisseremonian kohokohdassa muinainen hallitsija lausui alamaiselleen ”minä Ra-kastan sinua”, jonka jälkeen tuleva maaherra nieli kuninkaan siittiösolut. Näistä lähtökohdista siis kohti parempaa huomista.

ja muinaisten suomalaisten kerettiläiset uskomukset ja spermanluovutusriitit vaiettiin kuoliaaksi, kun valtauskonnot alkoivat valloittaa pohjolan perukoita 1000-luvulla. Pelon ilmapiirissä jouduttiin sulkemaan Sipoossa sijaitseva Lemminkäisen temppeli, jonne oli kautta aikain varastoitu menneiden hallitsijoiden kunniaksi valmistettuja taideesineitä kullalla vuorattuihin holveihin, eikä sitä ollut lupa avata tuhanteen vuoteen. Temppelin ulkopuolelle jätettiin kolme kultaista pukkia. Boxstömin perhe lähti kristillisiä valloittajia maanpakoon Korvatunturille, jolloin syntyi myös legenda joulupukista. Joulupukki on itse asiassa Lemminkäinen, kuten päätteestä –pukki on havaittavissa. Suvun sallittiin palata evakostaan, jos totuus historiankulusta pidettäisiin omana tietona siihen asti kunnes jääkauden loppumisesta olisi kulunut 10 000 vuotta. Boxströmien elämä kotikonnuilla jatkui rauhallisesti hamppua viljellessä ja luomiskertomusta jälkipolville välittäessä. Suvun viimeisin jäsen syntyi vuonna 1942, kun Bockin isoisä pakon edessä siitti oman tyttärensä. Isoisän kuoltua poika adoptoitiin äitinsä, joka oli siis samalla hänen siskonsa, aviomiehen perheeseen. Lapsi kastettiin Bror Holger Svedliniksi, joka myöhemmin alkoi kutsua itseään Ior Bockiksi. Hän oli perheensä ensimmäinen 27 vuotta täyttänyt poika, joka tekisi hänestä saagan perintöjärjestyksen mukaan Seppo Ilmarisen, kuninkaan. Tarun mukaan itämaisella matolla kököttävä ukko olisi siis Suomen kuningas, hallitsijasuvun viimeinen vesa, jonka harteille on langetettu velvollisuus kertoa sukunsa pakanatarina koko maailmalle.

Ior Bock ja tuomion temppeli Suomen kuningas Tolkullisen kokonaisuuden hahmottaminen Bockin luettelemista äänteistä ja merkityksistä vaatisi ehkä tajunnanlaajentamista niillä yrttituotteilla, joita Olsson ja Bock pössyttelevät Munkkiniemen kaksiossa lähestulkoon ketjussa. Onneksi tarina on toimitettu suhteellisen ymmärrettävässä muodossa kirjan kansien väliin. Helsingin Astangajoogakoulun toinen omistaja Juha Javanainen kokosi Bockin perheen saagan kirjaksi vuonna 2004. Kirjallinen muoto paljastaa, että Bockin perheen

Ior Bock on tarinankertojana varsin ansioitunut, kuten jo Suomenlinnan spektaakkelimaisten opaskierrosten suosio osoitti. Ei saagan paljastamisesta siltikään ihan kultakuume noussut, mutta korkealentoiseksi kertomukseksi, jonka alkuperää kukaan ei voi todistaa, se viehätti vielä 1980luvun lopun nousuhuumassa yllättävän rahakkaita tahoja. Se oli onni, sillä Lemminkäisen temppelin avaaminen on paremman maailman toteutumisen ehto. – Lämpötila kohoaa, palaamme takaisin paratiisiin. Kohta kaikki ovat taas nakuja Sampoja ja Ainoja Uudenmaan

lämmössä. Siitä ja sen keskuksesta, Pyhien laulujen paikasta eli Hellsingenistä, tulee maailman rauhan keskus, Bock veisaa. Sitä paitsi temppelinhän kerrotaan sisältävän metreittäin kultatapettia ja massoittain historiallisia estetiikka-artikkeleita. Ei kun kalliota louhimaan. Lemminkäisen temppelin kaivaukset aloitettiin ensin kaveriporukalla vuonna 1987, mutta pian mukaan riensi myös rakennusfirma Lemminkäinen. Saagan mukaan Helsinki on maailman keskipiste, joka oikeutetusti koettiin yhtä paljon kansallistunnetta nostattavaksi kuin Euroviisuvoitto. Ja mikä kunniallinen yritys haluaisi jäädä paitsioon kun sen nimeä kantava mittaamattoman tärkeä aarreaitta paljastetaan maailmalle? Ilmeni kuitenkin ongelmia: Vuoden 1990 syyskuussa Bock ystävineen jäi kiinni hasiksen polttelusta ja ikävän julkisuuden säikyttäminä rahoittajat, Lemminkäinen etunenässä, vetivät sijoituksensa pois. Kaivaustöitä jatkettiin vielä jonkin aikaa epäsäännöllisesti ja epämääräisellä rahoituksella, mutta kun louhinnan ja räjäyttelyn tuloksena ei tahtonutkaan löytyä rikkauksien temppeliä, myös kaivajien innostus loppui. Työtä ei kuitenkaan ollut tehty hyväntekeväisyyden nimessä, vaan siitä haluttiin myös rahaa, yhteensä 450 000 markkaa. Laskut osoitettiin projektin kasvoina toimineelle Bockille. Koska hänellä ei Suomenlinnan opastöiden loppumisen jälkeen ollut mainittavia tuloja, ei rahaa löytynyt. Vuosien jahkauksen tuloksena velat kasvoivat korkoineen yli miljoonaan markkaan ja lopulta vuonna 2000 Bockin koko omaisuus, mukaan lukien temppeli, pakkohuutokaupattiin. Velkojaksi ilmaantui kaivauksen suorittaneen yhtiön lisäksi Lemminkäinen Oy, jonka “sponsorirahat” olivatkin ilmeisesti takaisin perittäviä lainoja. Aarteita ei näy ja Bock on edelleen vyötäröään asti veloissa. Mutta eihän Kolumbuskaan löytänyt Amerikkaa hetkessä.

Paratiisin portinvartijat Kuten sanottu, Bock on lähes yltiöpositiivinen mies. Velkaantuneena ja halvaantuneena seitsemääkymppiä lähentelevä saagi jaksaa vielä elättää toivoa temppelin aukaisemisesta: – Olen varma temppelin sijainnista. Kaikki toivovat että kaivaukset jatkuvat. Siihen viereen voisi laittaa vaikka jonkun nakkikioskin, kun ihmiset käyvät katsomassa sitä, Bock hihittää. Nykyisin kallion mahdollisine temppeleineen omistaa Helsingin Astangajoogakoulu. Koulun omistajat Petri Räisänen ja Juha Javanainen ostivat paikan pakkohuutokaupassa noin 60 000 eurolla. Sillä summalla saisi esimerkiksi 120 kertaa lennot Goalle ja takaisin tai vaikka kolme kiloa puhdasta kultaa. – Lemminkäisen temppeli edustaa meille henkistä pääomaa ja suomalaista perus(kallio)arvoa, mutta joillakin tällainen henkinen taso menee pahasti yli ymmärryksen, Javanainen totesi sijoituksestaan vuonna 2000. Uusia kaivausyrityksiä henkinen pääoman levittämiseksi muulle maailmalle ei

kuitenkaan ole näillä näkymin tiedossa. – Me ei törsätä enempää, kuittaa Javanainen nyt. Olisi ehkä syytä. Bockin asuinkumppani Olsson, joka tahtoo tulla esitellyksi apulaisen tai opetuslapsen sijasta tittelillä investigator, on edelleen täysin vakuuttunut saagan todenperäisyydestä. – Minä olen nähnyt Lemminkäisen temppelin oven. Ei ole mitään mahdollisuutta ettei sitä olisi olemassa. Väitetään, että tämä kaikki on huumeiden aiheuttamaa hallusinaatioita, mutta hallusinaatioissa nähdään pinkkejä elefantteja eikä keksitä aakkosjärjestelmiä, jotka avaavat ovet pakanahistoriaan, hän vaahtoaa. Olssonin puheessa vilisevät teoriat Museoviraston johtamasta salaliitosta ja Aleksanteri ensimmäisen hiljaisesta tiedosta. Keisari kuulemma tiesi totuuden voittajien kirjoittamasta historiasta ja sen taakse haudatusta totuudesta. – Ihmiset eivät halua tietää, ettei heidän tarvitsisi ajatella. Siksi temppeliä ei louhita esiin, Olsson jatkaa. Olssonin paasatessa Museoviraston synneistä temppelin henkinen omistaja Ior Bock, sätkä koppuroituneessa kädessään, heijaa itseään edestakaisin ja päästää suustaan kaislikossa puhaltavalta tuulelta kuulostavaa suhinaa. Olssonin lisäksi saagan uskollisia seuraajia ei Bockin luona enää juuri näy. Se onkin ainoa asia, jonka suhteen Bock vaikuttaa hieman haikealta; hän muistelee ilolla aikoja, jolloin hänen kotonaan asusti vielä joukko intialaisia opetuslapsia: – Intialaisten kanssa kaikki kävi helpommin, kun oli monta ihmistä nostelemassa. Ajeltiin taksilla, käytiin Savonlinnassa kahvilla, Ursulassa, Aleksanterinteatterissa ja sirkuksessa. Seuralaiset muuttivat lopullisesti takaisin kotiseudulleen, kun Bockilla ei ollut enää varaa Goan ja Munkan välillä reissaamiseen. Mutta kas, asuntoon pelmahtaa kuitenkin yksi kyläilijä, joka esittelee itsensä Mikaksi. Hän näyttää täysveriseltä piripäältä ja vastailee yksinkertaisiinkin kysymyksiin pitkän taon jälkeen yhdellä tai kahdella sanalla. Katkeroitunut norjalainen ja nähtävästi kroonisesta univajeesta kärsivä suomalainenko ovat Suomen viimeisen kuninkaan hoviväki? Se tuntuu jo kohtuuttomalta vääryydeltä paratiisin etujoukon johtajaa kohtaan.

Uskon asioita Vaikka Bockin vaihtoehtoishistoria kuulostaa itsessään siltä, että historiantutkija olisi laajentanut tajuntaansa muutamalla grammalla hasista liikaa, kokenut seksuaalisen vapautumisen ja keksinyt niiden tuloksena koko historian uudestaan, sen vääräksi todistamiseksi on nähty vaivaa. Journalisti Magnus Londen teki Imagessa ja Huvudstadsbladetissa vuonna 2004 julkaistua artikkeliaan varten pitkän selivitystyön, jossa haastatteli Bockin perheen vanhoja naapureita ja ystäviä. Heidän mukaansa Bockin äiti ei synnyttänyt poikaa, vaan tämä on adoptoitu muualta. Näin saagalähetti ei olisi ollenkaan Boxströmin suvun jäsen, mikä vetäisi punaisen maton kuninkaan jalkojen alta. Gurun itsensä mukaan adoptio on peitetarina, joka oli pakko keksiä, ettei insesti

Lemminkäisen temppelikallio on sinänsä melko hauskannäköinen luonnonmuodostelma,

mutta

kaivausprojektin aikana kaivettu kuoppa on vain kivilohkareiden väliin kertynyt lätäkkö. Ei jälkeäkään kultaholveista tai kupoleista.

paljastuisi. Oli Bockin tarinoissa sitten mitään perää tai ei, siinä puukotuksessa halvaantunut saagi nyt kuitenkin istuu keskellä olohuonetta, kelaa äännesysteemiä ja haaveilee paratiisista. Hän on sukunsa viimeinen jäsen. Se kertoo joko siitä, että hän ajoitti mielivaltaisen satunsa siten, ettei suvusta ollut enää ketään jäljellä korjaamaan asiaa, tai sitten siitä, että maailman todellinen historiankertomus on vaarassa kuolla kertojansa mukana. Jälkimmäisen ei tarvitsisi tapahtua. Tarina on sen verran luovaa skifiä, että siitä saisi tehtyä vaikka kuinka mestarillisen elokuvasovituksen. Sitä paitsi, eikö meillä riittäisi lääniä vähän vähemmänkin tieteellisille perimätiedon tulkinnoille? Tuskin mikään suullisesti kulkeutunut historiantieto on täysin varmaa, vaan lähinnä käytössä vakiintunutta. Se on tavallaan uskon asia. Raamatussa kerrotaan paljon kummallisempia asioita kuin Bockin saagassa, mutta silti valtiopäivät avataan jumalanpalveluksella. Pakkohan tässä on johonkin uskoa. Mielellään uskoisimme johonkin terveen järjen rajoissa pysyvään, mutta kuten Olsson toteaa, se on toisaalta vain kognitiivista rajoittuneisuutta. Tarvitseeko tässä nyt ottaa sätkä käteen ja ruveta ymmärtämään asioita? Kyllä. Se saattaa olla jo sellaisenaan Bockin paratiisi. Lähes liikuntakyvyttömäksi kaupungin elätiksi, jolla on kaksi tuomiota, joista toinen veljensä kuolemantuottamuksesta ja toinen huumeiden hallussapidosta, Bock vaikuttaa äärimmäisen tyytyväiseltä. – Minä puhun vain positiivisista asioista. Jos joku puhuu negatiivisista, ne eivät ole minun asioitani, hän selittää filosofiaansa. Se jos mikä on uskon asia.

Kuva: Mikko Kuusisalo

Etsi Kultainen Pukki ja Voita Vuonna 2008 todennäköisyys Bockin perheen pakana-aarteiden löytymisestä näyttää perin laihalta. Museovirasto - tuo maanpäällinen saatana - estää Kultaisten Pukkien nostamisen Snappertunassa ja Kajaanissa eikä Lemminkäisen temppelin avajaispäivämäärästä ole tietoakaan. Vähentääkseen vääryydestä koituvaa mielipahaa Groteski piilotti keskustan kampusalueelle Kultaisen Pukin. Ole Indiana Jones, koe seikkailuromantiikka ja etsi Pukki! Lähetä todisteet löydöksestäsi päätoimitukselle groteski@ mediary.fi ja voita päätähuimaavia palkintoja, jotka ovat arvokkaampia kuin Fort Knoxin sisältö. Palkinnot ovat tarkoin varjeltu pyhä salaisuus, jota ei kerrota eteenpäin edes omassa suvussa. Etsijä löytää, sanoi mummo kun vaaria haudasta kaivoi.

Huipulla tuulee Teksti: Huippu-Suonto

Meeediassa on tapana jakaa erinäisiä asioita nousussa ja laskussa -kategorioihin. Se on kohtuullisen kuivaa. Me Groteskissa olemme kiinnostuneita vain ja ainoastaan huipuista. Huipulla oleminen on siitä hienoa puuhaa, että poistumistienä on vain alamäki.

Tunnetuiksi ovat tulleet ainakin seuraavaat huiput:

Jäävuoren huippu Oikeastaan aika heiveröinen tekele, jonka kasvihuoneilmiö uhkaa sulattaa sukupuuttoon. Lajin säilyttämiseksi meidän jokaisen tulisi ostaa itsellemme freonikäyttöinen pakastin ja säilöä sinne pala jäävuorta. Jäävuorilohko voisi tulevaisuudessa toimia käsinkosketeltavana nostalgiaartikkelina, sukupolvemme vastineena Berliinin muurin murenoille.

Huiputus Otetaan vaikka tämä: Jeesus kuoli ristillä syntiemme edestä. Sen vuoksi on tärkeää, että lapset pakotetaan töhrimään munia sormiväreillä, syömään kakannäköistä jälkiruokaa ja häiritsemään ihmisten kotirauhaa huitomalla heitä pajunoksilla kunnes he antavat kakaroille raha- tai makeislahjuksia. Tämä on näkökulmasta riippuen hilpeää henkisyyttä tai juurevaa traditiota. Tai jumalan hyvä läppä.

Huippuyliopisto Tai oikeastaan the Artist Formerly Known as Huippuyliopisto. Huippuakin korkeammalle tietoyhteiskunta-jargonin kilpailukykyisten menestystekijöiden listalla yltää näet termi innovaatio. Se tarkoittaa sitä, että keksitään kolmipyörä uudestaan. Taideteollinen on tietysti se kolmas rinkula, joka on mustasukkainen TKKn ja Artist Formerly Known as Kauppakorkeakoulun eli nykyisen HSEn kuhertelusta. On kuitenkin eri hauskaa, että Huippu-titteli on jälleen jaossa. Sen sieppaaminen sopii Helsingin yliopiston rooliin hyvin: syömme mielellämme muruja, jotka Innovaatioyliopiston kakusta rapisevat lattialle.

Kaiken huippu Saavutetaan silloin, kun joku kehtaa tehdä fiktiivisen teoksen, jossa 57 vuotta haudassa maannut ikipalvottu kansallisjohtaja kuvitellaan joksikin muuksi kuin änkyrämaskuliinisten heteronormien mukaiseksi soturijumalhahmoksi. Tai silloin kun yleisesti naistenmiehenä tunnettu keski-ikäinen sinkkuäijä lähettää tekstiviestejä naiselle. Eikö ministeri ole kuullut facebookista?

Huippumalli On jokaisen tytön unelma olla prinsessa. Eikun siis pitkä nälkiintynyt kepakko, joka koikkelehtii lavalla järjettömän kalliissa räätäliriesuissa. Tämä konsepti on niin kiehtova, että sen ympärille voi kehittää loputtomasti tosi-tv-kilpailuja, joissa epävarmoja syömishäröileviä teinejä kritisoidaan armottoman rakentavasti: “Sulla on kyllä 27 senttiä liian leveä lantio”. Olivathan Tuhkimon sisarpuoletkin valmiita tekemään pieniä uhrauksia mahtuakseen aikansa lasisiin kauneusihanteisiin.

Huippuosaajat Ne ovat niitä kiiluvasilmäisiä, kauniita ja karvattomia kauppatieteilijöitä, jotka vievät kaikki työpaikat ennen kuin valtiotieteilijä ehtii sanoa “fukoo”.

Suomalainen huippu-urheilu Vedämme dopingia huonommin kuin kukaan muu. Potkimme parhaan mäkihyppääjän ulos joukkueesta, koska hän kehtaa saada pesää. Jopa itse keksimämme lajin, eukonkannon, maailmanmestaruus on mennyt viimeiset kymmenen vuotta eestiläisille. Oikeastaan menestyminen on suomalaiselle urheilijalle mahdollista vain, jos urheilemisen sijasta saa ajaa autoa.

Evoluution huippu Minä ja sinä ja Matti Nykänen. Ihmiskunnan tähänastisten saavutusten laiva on lastattu muun muassa atomipommeilla, banaanivaltioilla, Chucky-elokuvilla, DDTllä, Emmerdalella, fasismilla, Guinnesin ennätyskirjoilla, HIV-epidemialla, itsensäpaljastajilla, jihadilla, keliaakikoilla, liikalihavuudella, mediaopiskelijoilla, nisteillä, orjuudella, punakhmereillä, q-kirjaimella, ristiinnaulitsemisella, Susan Ruususella, tyttöystävillä, ulkohuusseilla, valaanmetsästyksellä, Walesin prinsseillä, XL5:n albumeilla, ydinjätteellä, ZZ-top parroilla, Åålannin sodalla, äidinmurhilla ja öljykriiseillä

BOCHUM-PELI

Teksti: Johannes Koponen

Bochum on hauska seurapeli. Sitä voivat pelata kaikki, jotka ovat oppineet, ettei kolikoita kannata niellä. Pelaajia voi yhtä aikaa olla pelissä 3-6. Pelin tarkoitus on voittaa.

Bochumia pelataksesi tarvitset: Riittävän vanhan ja suurpiirteisen Euroopan kartaston (mielellään ajalta ennen Berliiniin muurin murtumista). Kartastossa pitää olla merkittynä muitakin kaupunkeja kuin pääkaupungit. 1.

Noin 20 eurolla 20 sentin kolikoita

Nopan

Huopakyniä

Vesa Kanniaisen Vaaroja, vapautta, viettelyksiä -kirjan, tai minkä tahansa muun romaanin

ITÄ Pelin aloittamiseksi on ensin päätettävä työläisten edustaja. Työläisten edustaja ei itse osallistu peliin, mutta hänen pitää heittää noppaa muiden pelaajien puolesta. Työläisten edustaja on aina pelin häviäjä. Epäselvässä valintatilanteessa edustajaksi valitaan se, jolla on tilillään pelin aloittamishetkellä vähiten rahaa. Pankkitilinsä perusteella rikkain pelaaja aloittaa. Työläisten edustaja sanoo yhden luvun väliltä 1 ja 12 ja toisen väliltä 100 ja 200. Jos työläinen sanoo vaikkapa 3 ja 123, avaa vuorossa oleva pelaaja romaanin sivulta 123 ja katsoo sieltä kolmannen sanan alkukirjaimen, olkoon se nyt vaikka V. Nyt hänen tulee etsiä pelilautana toimivasta Euroopan kartastosta mahdollisimman suuri Länsi-Euroopan kaupunki, joka alkaa tällä kirjaimella, esimerkiksi Vichy. DDR ei kuulu läntiseen Eurooppaan. Suomen asemasta pitää kiistellä. Pelaaja saa nyt asettaa kaupunkiin (Vichy) kolikon. Hänen tulee merkitä kolikko omalla huopakynällään. Kukaan muu pelaaja ei saa laittaa kolikkoa siten, että se koskettaa aiemmin kolikon laittaneen pelaajan kolikkoa. Jos kartastosta ei löydy yhtään kaupunkia jollain tietyllä kirjaimella, pelaaja menettää koko vuoronsa! Ensimmäinen kierros etenee tähän tapaan. On tyypillistä, että ensimmäisen kierroksen lopussa jokaisella pelaajalla on yksi kolikko pelilaudalla. Kolikot kuvastavat oivasti tehtaita. On huomattava, että noppaa ei vielä tarvita. Toisella kierroksella, ja jokaisella kierroksella tästä eteenpäin, pelaajan omat Länsi-Euroopan tehtaat tekevät tuottoa kunkin pelaajan omalla vuorolla. Tätä kuvatakseen jokaisen jo olemassa olevan tehtaan päälle laitetaan kolikko. Sitten toimitaan kuten ensimmäisellä kierroksella, eli arvotaan sijoituskohde. Jos saa sattumalta saman kirjaimen kuin aiemmin, voi sijoittaa jo olemassa olevaan tehtaaseen. Jos omistaa monta tehdasta, saa jokaiselle niistä tuoton. Näin jatketaan, kunnes jokin tehtaista saavuttaa viiden kolikon korkeuden. Välittömästi näin suuren tehtaan rakennettuaan saa pelaaja halutessaan siirtää sen Itä-Eurooppaan. Tehdasta siirretään noppaa heittämällä linnuntietä, mutta vesialueet kiertäen! Yksi nopan silmäluku vastaa 50 kilometriä kartalla (tehtaan siirtäminen on hidasta). Tehdas on siirrettävä kaupunkiin, joka alkaa samalla alkukirjaimella kuin lähtökaupunki (esimerkiksi Vilna). Itä-Euroopaksi lasketaan Baltian maat, Valko-Venäjä ja Ukraina sekä maat Ukrainasta itään. Kun tehdas ei ole lähtö eikä tulokaupungissa, ei vuoroilla saa sille tuottoa. Tehtaita saa olla siirtymässä kerrallaan niin monta kuin haluaa, mutta yksi nopanheitto on kohdistettava aina tietylle tehtaalle. Pelaajalla on tietysti käytössä vain yksi nopanheitto per kierros. Kuitenkin silloin kun tehdas on taas pystytetty Itä-Eurooppaan, se tekee tuottoa ottamalla kultakin vastustajalta enintään kahdesta tämän tehtaasta kolikon omaan tehtaaseensa! Tämä tehdas ei enää tuota muulla tavoin! Peli jatkuu kunnes kolikot loppuvat tai Länsi-Euroopassa ei ole yhtä kolikkoa suurempia tehtaita. Peli kestää kuitenkin vähintään kuusi kierrosta. Tasoittavaa kierrosta ei ole. Voittaja saa pitää rahat. Hävinneet pelaajat voivat parjata työläistä.

DeSadepäivän kirjallisuusklassikko Teksti: Matleena Kantola

Markiisi de Saden Justine – hyveellisen neidon kovat kokemukset kertoo siitä, kun kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Päähenkilö Justine on hyveellinen, uskovainen ja naiivi tyttö, joka uskoo vastavuoroisuuteen ja hyviin ihmisiin. Justine on köyhä ja orpo, joten hän etsiskelee koko kirjan ajan palvelijan paikkaa erilaisista linnoista ja taloista. Justine kuitenkin joutuu tuon tuosta epätavallisiin vaikeuksiin ja vaaroihin, kun lähes jokaikinen ensin kunnolliselta isännältä vaikuttanut henkilö paljastuukin sadistiseksi irstailijaksi, jolla on kaapeissaan ruoskia joka lähtöön. Ei mikään ihme, että Justine oli aikoinaan kielletty kirja ja aiheutti de Saden passittamisen mielisairaalaan, sillä kirja on melko roisi ja raaka vielä tänäkin päivänä. Justinesta löytyy niin sadomasokismia, pedofiliaa kuin homoseksuaalisuuttakin. De Sade kritisoi selkeästi 1700-luvun tekopyhää Ranskaa sanoessaan kirjassa, että kyseiset niin sanotut seksuaaliset poikkeavuudet on keksitty jo tuhansia vuosia sitten ja niitä on harjoitettu paitsi erilaisissa heimokulttuureissa, myös antiikin Kreikassa ja keskiaikana. De Saden mielestä ei pitäisi tuomita, millainen seksuaalisuus on normaalia ja millainen ei. Koska de Sadesta yhdynnän tarkoituksena ei ole lisääntyminen vaan nautinnon saavuttaminen, hän on vannoutunut anaaliseksin kannattaja, mikä näkyy Justinessa. Kirjassa on ärsyttävää sovinistisuus ja se, että Justinea alistetaan, hyväksikäytetään ja raiskataan koko ajan. Justine ei alistu vapaaehtoisesti eikä saa näistä akteista itse mitään. Kyynisen kirjan opetus on, että paha ei saa aina palkkaansa ja jos tekee jotain hyvää jollekin, ei voi olettaa tämän tekevän samoin muille. Kirja kritisoi myös kristinuskoa ja kirkon tekopyhyyttä terävästi. Justinessa on juonta ja syvällisempää yhteiskuntakriittistä sanomaa esimerkiksi vapaamielisyyden puolesta, mutta juonenkäänteet ovat todella absurdeja ja lukijan sietokyvyn rajaa koetellaan useampaan otteeseen. Justine on kuin kieroutunut Grimmin satu aikuisille, mutta mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Kirjan luettuaan ymmärtää, miksi sana ”sadismi” on johdettu juuri de Saden nimestä.

Groteski ja valpas oppositio Viestinnän laitoksella puhaltavat uudet tuulet. Joka suunnasta. Esimerkiksi idästä ja lännestä. Joskus myös pohjoisesta. Miksi?

Teksti: Hilkka Pöhönen Groteski on siitä poikkeuksellinen ainejärjestölehti, että se toimii selvästi erillään Media RY:n hallituksesta. G toteuttaa siis oivasti joukkoviestinten vahtikoirafunktiota, kuten vuoksi G:n toimitus on tässäkin asiassa päättänyt voivansa löytää ne rajat selvää, että kaikkia rajoja ei ole tarkoitettu ylitettäviksi. Aloitamme kritiikin esittämisestä rakkaan ainejärjestömme hallitukselle. Ensimmäinen epäkohta on varmasti hallituksen röyhkeä ekskursiopaikkojen kähmiminen ja todellisen asianlaidan pimittäminen hallituksen sisäisellä sähköpostilistalla. Missä on oikeus, missä kaivattu avoimmuus! Jalot periaatteet hukkuvat tuhnuttamiseen ja vatvomiseen lähes kusipäät. Entä sitten hallitusjäärien motiivit? Ei riitä, että kokouksissa on ajoittain tarjoilua, sen lisäksi olen kuullut huhua yöhön asti venyvistä edustustilaisuuksista, joihin ei riviainejärjestön perustaviksia ole kutsuttu! Osmo ”Lait” Wiion juhlatilaisuuteenkin kähmittiin kansan edustajan sijaan! Miksei kukaan sano mitään? Veljet! Meidän on tartuttava toimeen ja ryhdyttävä talikosta. Vesurikäteni on ruosteessa, tarvitsen apua. Sitä paitsi kuka sanoi, ettei CV-hyötyä ja pullaa! Naurettavaa! Vielä säälittävämpää on vain se, että vasta nyt kissa nostetaan pöydälle. Meidän on taisteluun, verta ja hikeä säästämättä! HYY on liikeyritys, rehtorinaan halpa Huippuyliopisto näivettää koulutuksemme ja päädymme sillan alle pitämään ja etnografia. Tilastotieteeseen pitäisi keskittyä, mutta ketä se todella auttaa? Kuka maksaa? Kenet? Eduskunta on uskonto, me sille marihuanaa. Kuinka saatamme ympäristöneuvos murehtii vain kokouslistan paperikokoa ja klemmarien väriä kokoustarjoiluista. Puunhalaajahipit ja muut kulttuuritutkimukseen kallellaan olevat voisi tai vaikka pidemmälle! Inkooseen tai Kuusamoon! Sinne ei enää pääse junalla Siellä on pieniä koivuja. Sadekin on hallituksen syy. Hallitus on viroa ja tarkoittaa hometta.

Mun ammatti Nimi: Riikka Haikarainen Ikä: 27 vuotta Ammatti: Toimittaja Työpaikka: Helsingin Sanomat, kaupunkitoimitus Valmistui viestinnästä: Keväällä 2006

Teksti: Lauri Korolainen Kuva: Sirpa Räihä/HS

Minkälainen on työviikkosi?

Työtä tehdään päivä- ja iltavuorossa. Kerran kuussa on myös yövuoroja ja viikonlopputöitä. Tänään olin aamureportteri. Tulin töihin kahdeksaksi ja pääsin puoli neljältä. Aamuisin tehdään uutisia lähinnä verkkoon ja reagoidaan kaikkeen, mitä pääkaupunkiseudulla tapahtuu. Ihmisiä kiinnostaa aamupäivisin esimerkiksi, kuinka liikenne sujuu, onko tapahtunut onnettomuuksia sekä millaista säätä on luvassa. Kävin myös tekemässä katugallupin matkakortin käytöstä.

Miten olet päätynyt tähän työpaikkaan?

Epätyypillisesti. Yleensä täällä aloitetaan kesätoimittajina, mutta itse en ollut koskaan työskennellyt toimituksessa ennen tänne tuloani. Voitin viimeisenä opiskeluvuotenani Planin ja Helsingin Sanomien järjestämän kolumninkirjoituskilpailun aiheesta ”kuinka puolittaa maailman köyhyys.” Palkintona oli Ugandan-matka ja kuukauden harjoittelu Hesarissa. Syksyllä 2006 lähdin Ugandaan ja tulin sen jälkeen tänne työharjoitteluun kotimaan osastolle. Harjoittelun jälkeen sain työtarjouksen kaupunkitoimituksesta tarvittaessa töihin tulevana keikkatyöläisenä. Viime syyskuusta alkaen olen tehnyt töitä kokopäiväisesti

Mitä töitä olet tehnyt ennen tätä työpaikkaa?

Lukiossa olin töissä hotelli Kämpin puhelinvaihteessa ja tarjoilijana Kämpin terassilla. Ravintola-ala kuitenkin jäi, koska aloin aina jutella asiakkaiden kanssa ja unohdin tilaukset. Valtsikan matkaprojektien kanssa olin monesti pakkaamassa ruokakasseja Stockmannin Herkussa. Työharjoiteluja olen tehnyt eräässä viestintätoimistossa Berliinissä sekä Suomen ympäristökeskuksessa kesätiedottajana ja verkkotoimittajana. Suomessa olin hetken toisessa viestintätoimistossa ja kirjoitin freelancerina juttuja opiskelija- ja aikakauslehtiin. Keväällä 2005 ja 2006 opetin myös Kannustimen valmennuskursseilla. Valmistuin viestinnästä 25-vuotiaana keväällä 2006. Aloitin seuraavana syksynä jatko-opinnot, ja 2007 alusta olin puoli vuotta töissä Viestintätieteiden tutkijakoulussa. Jatkoopinnot jäivät kuitenkin kesken, koska tuntui siltä, että tällä hetkellä haluan mieluummin tehdä journalismia käsityönä enkä vain tutkia sitä. Tutkimus kyllä kiinnostaa ja toivon, että vielä joskus palaan sen pariin, mutta nyt haluan kehittyä ammattilaiseksi toimittajana.

Mikä työssäsi on tyhmintä?

Jatkuva riittämättömyyden tunne. Aloittelevana toimittajan joudun aina kysymään itseltäni, olenko kertonut asiasta olennaisen, ja vastaako valittu näkökulma todellisuutta. Uutistyössä on jatkuva kiire, mutta toisaalta paineensietokyky on edellytys tässä ammatissa pärjäämiselle. Uuden oppiminen on paitsi paras myös huonoin puoli toimittajan työssä. On uskallettava olla avoimesti avuton ja kysyttävä tyhmiä kysymyksiä, jotta lukija saisi aiheesta selvän kuvan.

Entäs kivointa?

Joka päivä voi oppia uutta. On hauskaa ja haastavaa miettiä päivittäin, mikä raportoitavissa asioissa on ihmisille tärkeää, ja minkä mittaluokan asioita ne ovat. Pidän myös ryhmätyöstä, ja toimituksessa ajatuksia kehitellään paljon yhdessä. Kirjoituksesta jokainen tietysti vastaa alkuvaiheessa itse, mutta lopputulos on yhteispeliä. Tässä talossa pääsee myös tekemään hyvin monenlaista journalismia. Konsernin sisällä on mahdollista mennä vaihtoon vaikka Nyt-liitteeseen, Me Naisiin tai Radio Helsinkiin, ja vaihtoon jopa kannustetaan.

Kuka on työpaikan kivoin poika?

Valokuuvaaja Sami Kero. Monet työpaikan tytöt ovat tästä samaa mieltä. Sami on hauskaa seuraa ja loistava valokuvaaja.

Mikä on jännintä, mitä olet päässyt ammatissasi tekemään?

Helsingissä järjestettiin Ferrarien kokoontumisajot, joissa pääsin Vesa Keskisen omistaman ja Jani Wikholmin ohjastaman Ferrarin kyytiin. Toisen kerran kävi niin, että olimme kuvaajan kanssa palaamassa juttukeikalta Turun suunnalta, ja yhtäkkiä näytti siltä, että koko moottoritie on liekeissä. Kaksi rekkaa oli törmännyt toisiinsa hetkeä aikaisemmin, ja me satuimme paikalla ennen palokuntaa. Valokuvaaja otti kuvia aivan läheltä ja minä sanelin online-toimitukselle puhelimessa, mitä paikalla tapahtui. Palokunta eristi alueen, mutta epähuomiossa me jäimme saarron sisäpuolelle. Dramatiikkaa lisäsi toisen rekan räjähtelevä maalilasti.

Mikä on paras opiskelumuistosi?

Rakas mutta arkinen muisto on se, että aina kun aikaa liikeni, istuskelimme opiskelukavereiden kanssa Liisankadun Espresso Edgessä. Meillä oli tiivis neljän tytön kaveriporukka valtio-opissa samaan aikaan vuonna 2000 aloittaneiden kesken. Siinä seurueessa kahvila ehti tulla tutuksi. Tällä hetkellä tyttöporukasta yksi on töissä Stora Enson yhteiskuntavastuuviestinnässä, mutta palaa nyt gradun tekoon, toinen on New Yorkissa YK-hommissa ja kolmas viettää äitiyslomaa. Toinen rakas muisto on kaikessa mahtipontisuudessaan promootio, jota olin myös itse järjestämässä keväällä 2006. Juhla oli kolmipäiväinen akateemisuuden seremoniallinen ylistys. Nyt ei tarvitse päästä vähään aikaan naimisiin tai isoihin bileisiin, kun prinsessaleikkejä pääsi leikkimään silloin.

Pitääkö uran luominen aloittaa jo opiskeluaikana?

Kahtena ensimmäisenä opiskeluvuotena en tehnyt ollenkaan töitä, vaan elin opintolainalla, mikä tuntuu edelleenkin hyvältä ratkaisulta. Mutta jos toimittajan töistä on kiinnostunut, niin totta kai kannattaa hyödyntää esimerkiksi opiskelijalehtiä, kuten Ylkkäriä tai vaikka Groteskia. Mutta yleisesti ottaen ei ainakaan ennen maisterivaihetta tarvitse turhaan kiirehtiä työntekoon.

Mitä olisit tehnyt opiskeluaikanasi toisin?

Olin Berliinissä vaihdossa syksyllä 2003 ja jos jotain voisin muuttaa, olisin jäänyt sinne vielä kevääksikin. Tunnollisen tytön vaihde iski päälle, vaikka siinä vaiheessa saksan kieli alkoi juuri sujua, ja olin saanut vähän ystäviäkin. Palasin Berliiniin kuitenkin työharjoitteluun vuonna 2005.

Miksi Tuomo Mörä jäätyi telkkarissa?

Oma kokemukseni on, että haastateltavat usein jännittävät haastattelua ja helppoihinkin kysymyksiin voi olla vaikeaa antaa vastausta.

Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?

Pomoni kysyi samaa kehityskeskusteluissa ja vastasin, että toivoisin olevani tässä talossa toimittajana. Olisin myös kiinnostunut ottamaan jossain vaiheessa tuottamisvastuuta suuremmista kokonaisuuksista. Mutta jos Tuomo Mörä lukee tätä lehteä, niin täytyy ehkä sanoa, että voin mä Tuomo olla viiden vuoden päästä laitoksen tutkijanakin.

Mitä terveisiä lähettäisit viestinnänopiskelijoille?

Hmm, no olen esimerkki siitä, että alan ja suunnan vaihtoa ei kannata pelätä. Omalla uteliaisuudella ja fiksuudella pääsee pitkälle, eikä monenlaista ja ristiriitaistakaan työkokemusta pidä säikkyä. Ei elämä ole valmis polku.

Tuomo Mörä toimi Riikka haikaraisen graduohjaajana

In memoriam Heath Ledger

Elämä ei ole kivaa. Ihmiset eivät kuljeskele ojentelemassa toisilleen piiraita, vaan taivaalta sataa viistoräntää ja muilta tahoilta paskaa niskaan. Suurimman osan ajasta on varma, että on jopa tyhmempi kuin kaverinsa ja tylsempi kuin uuvuttava sunnuntaisaarna. Pääse yli siitä iänikuisesta omasta itsestäsi, askartele enemmän ja naura kakkaamiselle. Se on kivaa. Helvetin hyvää sadepäivää!