groteski_2009_1

Edunvalvontaa median ammattilaisille SJL on toimitus- ja ohjelmatyön ammattilaisten oma liitto.

Tutustu opiskelijajäsenen jäsenedellytyksiin ja -etuihin: http://www.journalistiliitto.fi/ >Jäsenpalvelut >Jäseneksi >Opiskelijajäseneksi

Sisältö 4 5 6 8 9 10 s. 12 Kuva olis kiva.

”

12 14 17

Virkamiehet ovat laskeneet, että siivoaminen on tuottamatonta työtä, koska se vie liikaa aikaa.

”

s. 25 Dr. Lefa tietää, miksi oma huone kannattaa jättää kaaoksen valtaan.

18 20 22 24 25 26 28 29 30 32 33

s. 30 Groteski testasi leikkipuistot.

Pääkirjoitus Sirpaleet Vallan kahvassa Tässä tulevat uudet hallitsijanne. Äiti 2.0 Kuka päästi mammat verkkoon – ja miksi?

Ei Pikku kakkosta puolipukeissa Kun totuus vain on liikaa.

HEL LOOKS lapsenkengissä Lasten asuvalinnat Groteskin syynissä. ”P.S. Ilmoitus ei vanhene” Kova rakkaus Iskä rakastaa sua ihan hirveästi.

Nalletohtorilla Kuka ompelee sinun pääsi takaisin paikoilleen?

Käpylehmät koetuksella Tunnistaako 2000-luvun lapsi lelun sellaisen nähdessään?

Pakko liikkua Toisin kuin Suomessa, maailmalla lapset eivät vain istu perseellään.

Virgin Oil Co. kello kolme Groteski kävi keikalla, jossa kaikki olivat sekaisin pelkästä ilosta.

Ein Volk, ein Reich, eine Mikkonen Ajattoman natsikortin jäljillä.

Dr. Lefa viestii viisaita Sijaiset Filmiä, samppanjaa ja sekoilua Jos lapselle antaa miljoonia, voiko se olla päätymättä pöllyssä putkaan?

Römpsä Tätä et näe Hesarin sunnuntaisarjakuvissa.

Riskirajoilla Mun duuni Konsultin arjessa on kaaos läsnä, muttei hajuakaan bifurkaatiosta.

Yliopistolakiahdistus Päätoimittaja äärimmäisten kysymysten äärellä.

Groteski 1/2009 Lapsuus

lapsista. ”En tykkää Yhtään. ” s. 26 Nyt puhuvat sijaisopettajat.

Päätoimitus Matleena Kantola, Matti Koivisto, Pekka Lehtinen Sisältö Noora Happonen, Petri Juntunen, Matleena Kantola, Kiira Keski-Nirva, Sara Keskinarkaus, Matti Koivisto, Lauri Korolainen, Anna Korvenoja, Katri Koskela, Lauri Laavakari, Emmi Lehikoinen, Pekka Lehtinen, Ida Martela, Outi Puukko, Tytti Rintanen, Kaisa Saario, Laura Salonen, Tomi Strömberg, Mari Suonto, Hannele Tavi, Sanna Tolmunen, Liisa Tuhkanen, Saara Väänänen, Leif Åberg Lainopillinen neuvonantaja Edward A. Murphy, Jr. Julkaisija Media ry ISSN 0782-0909 Painopaikka Picaset Oy, Helsinki Sähköposti groteski@mediary.fi Groteski verkossa http://www.valt.helsinki.fi/blogs/groteski/

Pääkirjoitus LAPSEN JA juopon suusta kuulee totuuden, tietää vanha sananlasku. Paskapuhetta ja totuuden vääristelyä, sanomme me, sillä kuvioon kuuluu kolmas peruspilari. Groteski on kautta aikojen sanonut asiat niin kuin ne ovat. Ei ehkä aina kovin kauniisti tai korrektisti, mutta on kuitenkin.

Ja sanoo myös tänä vuonna.

Jos tämä olisi motivointipuhe, saattaisimme hyvinkin hyödyntää kaikenlaista uuteen alkuun viittaavaa retoriikkaa, sillä juuri siitähän päätoimituksen vuosittaisessa vaihtumisessa on kyse. Maalailla vaikka kauniita kuvia feenikslinnusta, joka oikein antaumuksella roihuttuaan nousee tuhkasta uuteen kukoistukseen. Julistaa yleviä unelmia tai myötähäpeää herättävää haasteiden kautta kunniaan -soopaa. Mutta kun ei ole. Välillä pieni motivointi olisi tosin ollut ihan paikallaan, kun koko korttitalo meinasi luhistua niskaan ja kusaista vielä kyräilläkseen päälle useampaan otteeseen parin ikimuistoisen tammikuun viikon aikana.

KAIKESTA HUOLIMATTA Groteski ilmestyy myös vuonna 2009, ja uskokaa tai älkää – neljä kertaa vuodessa. Tässä ensimmäisessä numerossa Groteskia lapsettaa.

Ja lasten hankkiminen se vasta jännää puuhaa onkin, ihan alusta loppuun. Yksi valitsee abortin, koska lapsi on tulossa huonoon aikaan, toinen yrittää vuosikausia saada lasta hinnalla millä hyvänsä. Julkkisten adoptiomuotia on kritisoitu ja lestadiolaisten ehkäisykieltoa pidetty ihmisoikeusrikkomuksena, koska yhden muksun vuosittainen synnytystahti on kuulemma kymmenen vuoden aikajänteellä rahtusen vaarallinen äidin terveydelle.

Yliopiston päärakennuksen naistenvessassa käydään aina yhtä kovaa keskustelua siitä, onko lasten hankkiminen itsekästä, epäitsekästä vai vain pelkkää biologiaa ilman sen kummempia motiiveja. Miestenhuoneessa listataan ja tilastoidaan erilaisia kakkatyyppejä sekä pelataan ristinollaa.

Tässä Groteskin numerossa aborttikysymykseen, ehkäisykieltoihin tai pakkosterilointeihin ei oteta kantaa ainakaan tietoisesti. Sen sijaan lehden sivuilla käsitellään muita tärkeitä lapsuuteen ja lapsiin liittyviä asioita, kuten pukeutumista, leluja, lapsuusmuistoja, törppöjä äitejä ja perheväkivaltaa. Perintönä viime vuoden puolelta Dr. Lefan kyselypalsta on yhä paikallaan. Lehdessä käynnistyy lisäksi uusi sarjakuva: ensimmäinen Römpsä löytyy sivulta 29.

PERIMÄTIEDON MUKAAN ensimmäinen Groteski ilmestyi joulukuun viidentenä vuonna 1979.

Joudumme elämään toissijaisen lähteen (Groteskin kymmenvuotisjuhlanumeron 3–4/1989) varassa siksi, että ensimmäistä numeroa kukaan ei ilmeisesti ole aikoinaan katsonut aiheelliseksi säilyttää tuleville polville, tai sitten joku pienimunainen kelmi on joskus käynyt syyhkimässä sen opiskelijakirjaston lehtiarkistosta.

Keskeistä tässä on joka tapauksessa se, että kuluvana vuonna lehden mittariin kilahtaa pyöreät 30 vuotta. Päätoimitustiimi tekee kaikkensa pitääkseen ansiokkaasti aikuistuneen Groteskin suistumasta kolmenkympin kriisiin.

Juhlavuosi tulee olemaan tavalla tai toisella tapetilla koko vuoden ajan, ja kaikkein voimakkaimmin varsinaisessa juhlanumerossa 4/2009. Hartaana toiveenamme olisikin viimeistään silloin tietää lehdenteosta jotain ihan oikeasti – toisin kuin vielä nyt päätoimituskautemme alkutaipaleella.

4

Loskaisin kevätterveisin ja omasta esikoisestaan ylpeinä Matleena Kantola, Matti Koivisto ja Pekka Lehtinen Päätoimitus 2009

pa

Sir

t e le

Fucking uudissanat Kiira Keski-Nirva NYKYÄÄN EI enää jutella tai keskustella, vaan ihmiset ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Yhdistä seuraavat hienostelusanat arkikielisiin.

Maksutosite Liikennemyymälä Matkapuhelin Käsivalaisin Kouluravintola Jalkine WC-istuin Luentokuulustelu Paperiliitin Laitoshuoltaja Leif Åberg

Tentti Pönttö Lefa Ruokala Kuitti Huoltoasema Klemmari Kännykkä Kenkä Siivooja Taskulamppu

HIENOSTELUA ON myös joka paikkaan tungettu finglish. Miten ärsyttävää on, että englanninkielistä titteliä taivutetaan suomenkielisessä työpaikkailmoituksessa suomeksi!? ”Haemme Business Controlleria vastaamaan liiketoimintayksikköjen myynnin analysoinnista ja raportoinnista.” Ja millähän kielellä töitä sitten tehdään?

Sama homma pätee kaiken maailman kuppiloiden nimiin. Pian kadut ovat täynnä Pena’s ja Eki’s Bareja, joissa kukaan muu paitsi tv-ruudulla virnuileva Urheilukanavan toimittaja ei osaa englantia (ja sekin huonosti). How great is that?! Käyttäkää, kiltit, suomea niin kauan kuin kielemme vielä on olemassa.

Tikusta asiaa Pekka Lehtinen KÄVIN TAANNOIN kävelemässä Pasilan ratapihalla fiilistelemässä aikaa, jolloin höyryveturit olivat maailman siistein juttu. Vaikka päivä oli kaunis ja kiireetön, joku siinä tilanteessa tuntui silti olevan pielessä. Yritin kiivaasti sukeltaa takaisin nelivuotiaan minäni ajatusmaailmaan, mutta sydän vain ei pamppaillut kuten ennen. Äkkiä tajusin kasvaneeni vuosien varrella – en niinkään henkisesti, vaan fyysisesti. Ei ihmekään, ettei veturi kolahda samalla tavalla, kun sitä katsoo aikuisen perspektiivistä ja suhteuttaen sen ympäristöönsä.

PÄHKÄILIN KAUAN, miksi poikalapset ovat aivan mahdottoman innoissaan valtavista jutuista. Dinosaurukset, traktorit, kuorma-autot ja lentokoneethan nyrjäyttävät tuosta vain nappuloiden aivot sijoiltaan silkkaa suuruuttaan.

Arvoitus jätti minut ymmälleni. Lopulta turhauduin ja totesin homman varmaan liittyvän siihen, että lapsi on muutenkin täysin hukassa, kun ympäröivän maailman mittasuhteet muuttuvat hiljalleen mukulan kasvaessa. Todennäköisesti asia ei ole näin. Yhtä lailla luultavasti kukaan lapsipsykologi ei osaa koskaan antaa minulle oikeaa vastausta niin selkeästi, että pystyisin syyn ymmärtämään.

VAIKKA SUURUUDENVIEHÄTYKSEN syy jäi lopulta ratkaisemattomaksi mysteeriksi, eräs sen mahdollinen seuraus valkeni minulle aivan sattumalta.

Mistä muualtakaan miehisen riittämättömyyden tunne ja mittakateus muka voisivat myöhemmällä iällä kummuta?

5

Tältä näyttää Media ry:n hallitus vuonna 2009. Demokratian vahtikoiran roolille uskollisena Groteski otti saman tien selvittääkseen, kuka kukin todella on.

Vallan kahvassa Hallituksen jäsenille esitettiin seuraavat kysymykset: 1. Mitä teet hallituksessa tänä vuonna?

2. Millainen olit lapsena?

3. Mitä eläintä panisit, jos olisi ihan pakko?

Outi Puukko, puheenjohtaja 1. Aion luotsata kööriä sitkeästi mutta ilman verenmakua läpi vuoden.

2. Leikin yhden pojan kanssa oravanmetsästystä leikkipuiston viereisessä metsässä keinumisen sijaan.

3. Testasin ensi tilassa eläinpersoonallisuuteni, josta päätellen susi miellyttäisi eniten.

Katri Koskela, varapuheenjohtaja ja talousvastaava 1. Varjelen kassalipasta sekä varapuheenjohtajoin.

2. Puin mies-barbinuket naisten vaatteisiin. Luulin, että sanonta kuuluu: ”se parhaiten nauraa joka toiselle kuoppaa kaivaa”.

3. Mietitään sitä jos tilanne tulee vastaan.

Satu Pusa, opintovastaava 1. Pysyä edelleen edes joten kuten kartalla siitä, miten tää yliopisto toimii.

2. Olin ainut tyttö, joten yritin senkin edestä päsmäröidä pikkuveljiäni ja serkkujani.

3. En ole eläimiin sekaantuja.

Verneri Ruohoranta, urheilu- ja tutorvastaava 1. Tarkoitus olisi saada innostettua medialaisia käymään lystikkäissä urheilutapahtumissa vuotta 2008 enemmän. Lisäksi kannan korteni kekoon ensi syksyn uusien fuksien hyökkäyksessä.

2. Kaikkea mitä nytkin: söpö, huumorintajuinen, sympaattinen, verbaalisesti lahjakas ja pienimunainen.

3. Varmaan kilpikonnaa. Se ei pääse karkuun eikä huuda apua.

Lauri Laavakari, matka- ja kulttuurivastaava 1. Pitää hauskaa ja järjestää muikeita retkiä.

2. Päiväkotitätien mukaan individualisti.

3. Pingviiniä.

Sanna Tolmunen, yrityssuhde- ja juhlavastaava 1. Tänä vuonna aion hallitusvirassani juhlia loistavia yrityssuhteitamme.

2. Lapsena olin iloinen ja oranssi.

3. Jos kerta olisi ihan pakko niin sitten APINAA!

Laura Salonen, ympäristö- ja juhlavastaava 1. Pidän huolen siitä, että medialaiset viettävät vuoden 2009 pitkälti hilpeinä ja humalassa. Ympäristövastaavana aion pelastaa jääkarhut.

2. Ehkä vähän nykyistä fiksumpi ja rauhallisempi. Tykkäsin koirista ja päätin mennä isoveljeni kanssa naimisiin, koska kaikki muut pojat oli liian ällöjä.

3. Ehkä hyttystä, sillä se ei ole käytännössä mahdollista.

Lauri Korolainen, suhde- ja alumnivastaava 1. Poltan siltoja alumneihin ja järjestöihin. Suhteet Otaniemeen ja Tampereelle lämpenevät tänä vuonna entisestään.

2. Halusin näyttelijäksi. Sittemmin tajusin, etten osaa näytellä.

Ensimmäisen koulupäivän itkin alusta loppuun. Toisen päivän aamuna pyysin äitiä ilmoittamaan kouluun, että se on loppu nyt.

3. Åbergin koiraa (reittä pitkin Mestariluokkaan).

Tommaso De Benetti, kansainvälisyysvastaava 1. I’ll try to get exchange students to join Media activities as much as I can.

It’s going to be tough: if you don’t catch them in the beginning, it’s a lost war.

2. Very active, very creative. I liked to touch everything (and still like it).

3. Maybe a cat. Back home I have three. I’ve always had the feeling that they know more than meets the eye.

Ida Martela, tiedottaja ja sihteeri 1. Tiedottajana ja sihteerinä tiedän kaikista ja kaikesta kaiken!

2. Olin puhelias, vilkas, luova, esiintymishaluinen ja perheen drama queen. Rakastin vaatteita, Niiskuneitiä ja tanssimista. Mikään ei oikeastaan ole muuttunut.

3. No tietysti poikaystävääni.

Otto Uotila, verkkovastaava 1. Samaa kuin joka päivä kotona: istun tietokoneella ja surffaan Redtubessa.

2. Esikoisena ei hemmoteltu pahemmin, mutta olin silti mammanpoika.

Pomotin pikkuveljiä ja nuorempia kavereita, isojen poikien kanssa olin pelokkaana hiljaa.

3. Leif Segerstamia.

Mikä hallitus?

Puheenjohtajan tervehdys Media ry:llä on kerran vuodessa sääntöjensä mukaan tapana valita joukostaan yksi puheenjohtaja ja kuudesta kymmeneen muuta halukasta hallitukseksi. Tänä vuonna tuon ryppään muodostaa jokunen hölösuu, järjestöaktiivi ja tietysti asialleen omistautunut juhlija. Vajaan tusinan kirjavasta valikoimasta löytyy muun muassa kolme Lauria, kaksi Odea ja yksi Kalu.

He kokoontuvat, suunnittelevat ja toteuttavat. Juopuvat säilyttäen toimintavalmiutensa seuraavana aamuna ja huolehtivat. He toivovat vain parasta rakkaille opiskelutovereilleen. Te-

kevät tätä koko vuoden. Saattavat joskus huomata viettäneensä kolmen päivän viikonlopun keskellä viikkoa. He saavat siitä täytettä CV:hen ja opintopisteitäkin. Luultavasti he riekkuisivat muutenkin kaikissa juhlissa. Voisi olettaa, ettei heillä ole muutakaan elämää, mutta aktiivin kuori voi johdattaa harhaan. Jotkut heistä ovat jopa ihan kunnollisia, töissäkäyviä kansalaisia.

Vuonna 2009 heillä on aikomuksia. Kaikkiaan suunta myötäilee perinteitä, mutta jättää myös varaa uusien sykähdyttävien elämysten luomiselle. Liikkeessä hallituksen pitää vakaa pyrkimys taata medialaisille parhaat juhlat, kaverit, suhteet ja tulevaisuus.

Outi Puukko

Äiti 2.0 Teksti Lauri Laavakari

Päiväkoti on Hitlerin keksintö ja ainoastaan huono äiti menee töihin. Ikävä kyllä kaikki vanhemmat eivät osaa kasvattaa lapsiaan sydämellä: Stakesin tutkimuksesta päätellen 71 % suomalaisista lapsiraukoista kärsii huonoista vanhemmista ja totalitarismista. Onneksi ongelmaan löytyy apua netistä!

USEIMMITEN LAPSEN saaminen on vanhemmille hieno ja odotettu asia. Arjen muuttuminen kuitenkin herättää monia mieltä askarruttavia kysymyksiä. Uusavuttomat vanhemmat voivat jakaa mielipiteitään ja kysyä neuvoa kodinhoidosta, vauvakuumeesta, kasvatuksesta tai oikeankokoisen pipon ostamisesta.

Vuonna 2007 syntyi 58 915 lasta, joiden äitien ja isien keski-ikä oli noin 30 vuotta. Voisi siis olettaa että Vauva-, Kaksplus- ja Helistinkeskustelupalstoille kirjoittelevat ovat aikuisia ihmisiä, mutta välillä juttujen taso on samanlaista kuin Miss Mixin teineillä ja kysymykset voisi lähettää suoraan Suosikin Ekille. Osalle vanhemmista tuottaa ongelmia ostaa vauvalle oikeankokoinen pipo ja jotkut selvittävät gallupissa, kuinka monet kanssaäidit viskaavat paskat vaipoista pönttöön. Siis ihan oikeasti: kuka haluaa tietää?

Keskustelut vauvoihin liittyen alkavat jo raskausajan suurista pulmista. Onhan se uskomat-

toman hienoa, että odottavat äidit voivat yhdessä pohtia mieltä askarruttavia kysymyksiä, kuten ”Voinko mennä taksilla synnytyssairaalaan?” ”Voikohan raskausaikana käyttää Jomo Ice -kylmägeeliä?” tai ”Voiko käydä niin että toivoo lasta, tulee raskaaksi mutta sitten panikoituukin niin paljon että katuu asiaa?” Yksi huolestunut äiti pohti miltä äidin orgasmi tuntuu sikiöstä. Mahtaako olla maanjäristystä vastaava kauhukokemus? Tuskinpa.

ERÄÄN HUOLESTUNEEN vanhemman kissa söi vauvan tutit. Kuulemma jo kahdeksan tuttia viimeisen viiden viikon aikana, ja apua kaivattiin. Onneksi löytyi kohtalontoveri, jonka kissa harrasti käytettyjen kondomien kaivamista roskiksesta. Vesipyssyllä ampuminen on ilmeisesti toimiva rangaistus. Eemeli-81 pohtii, mistähän löytyisi hiekkalaatikkoon hiekkaa. Eivät taida Eemelille olla Google tai perinteinen puhelinluettelo tuttuja. Huolestuneella äidillä on on-

gelma: vauvani hakkaa minua! Onneksi hän saa huojentavan vastauksen pulmaansa. Vauvaa pitää käskeä lopettamaan.

Vuonna 2007 kuntien terveyspalveluihin kuului 126 kasvatus- ja perheneuvolaa sekä 188 palvelupistettä. Kasvatukseen liittyviä kirjoja on kirjoitettu hyllytolkulla. Eikö näistä lähteistä löytyisi luotettavampaa tietoa kuin keskustelupalstalta? Varmasti, mutta kokemuksien jakaminen ei onnistuisi ollenkaan niin hyvin.

Lapsen hoitaminen aiheuttaa monille äideille ärtymystä ja väsymystä, mistä seuraa mielenkiintoisia kommelluksia. Väsyneenä saattaa yrittää röyhtäyttää kissaa, antaa miehelle tutin, kävellä päin seiniä tai puhua vain puolikkaita lauseita. Muistin pätkiminen on ilmeisesti äideillä hyvinkin yleistä. Miehen pään luuleminen vauvaksi ei kuitenkaan kuulosta aivan normaalilta.

Ja voi vain kuvitella, miltä lapsista tuntuu, kun äiti kutsuu heitä koiran nimellä.

Ei Pikku kakkosta puolipukeissa Teksti Liisa Tuhkanen

Tulevatko pilvet savupiipuista? Tuovatko haikarat lapset? Elävätkö pehmolelut? Tulevat, tuovat ja elävät, uskoit sinäkin lapsuudessasi. Tietysti! Iskä sanoi niin.

PYÖRIIPÄ MAAPALLO nopeasti, ajattelin tuijottaessani taivasta eräänä erityisen tuulisena syyspäivänä reilusti yli kymmenen vuotta sitten.

Tähystelemäni pilvet tuntuivat liikkuvan monen kilometrin tuntivauhtia, mutta minä tiesin, että todellisuudessa ne pysyivät visusti paikallaan oman akselinsa ympäri kääntyvän kotiplaneettamme hoitaessa liikkumisen.

Samalla varmuudella olin muutamaa vuotta

aikaisemmin tiennyt, että menisin isona naimisiin maailman parhaimman miehen kanssa. Ja eihän maailmassa voinut olla ketään ihanampaa kuin minun isäni! Äidille tarjosin lohdutuspalkinnoksi Ridge Forresteria. Niin, jotkut asiat tiesin varmasti. Toisia taas en voinut ymmärtää, esimerkiksi sitä, miksen oppinutkaan lentämään sinnikkäistä harjoituksistani huolimatta.

Tutkittuani asiaa tarkemmin huomasin, ett-

en suinkaan ole ainoa, joka on uskonut saavansa kuivuneen tussin uuden veroiseksi kastamalla sen pensselin tapaan vesilasiin: lapsuus on vääriä luuloja täynnä. Osa niistä paljastui internetin keskustelupalstoja ja kavereita konsultoidessa yllättävän yleisiksi. Tunnistatko itsesi viidentoista vuoden takaa?

Ei pelkästään haikaroita

Kaupassa käydessämme vanhempani jättivät minut usein leikkipaikalle ostosreissunsa ajaksi. Inhosin sitä! Olin nimittäin varma, etteivät he palaisi. Mitä enemmän aikaa kului, sitä varmemmaksi tulin siitä, että minut on hylätty. Itkuksihan tilanne useimmiten päättyi. Sitten keksin pyytää, että vanhemmat jättäisivät myös laukkunsa tai takkinsa leikkipaikalle. Silloin heidän olisi pakko tulla takaisin: kuka nyt ei palaisi hakemaan tavaroitaan?

Nuorena luulin, että musiikkivideoissa lauletaan oikeasti. Jos joku esimerkiksi ajaa autolla ja putoaa rotkoon ja jatkaa laulamista, niin luulin että se laulu on ihan sillä hetkellä äänitetty.

Luulin, että vauvoja vaan kasvaa, kun kaksi aikuista on ollut tarpeeksi kauan naimisissa. Pojat synnyttävät poikia ja tytöt tyttöjä.

Yksi käsitykseni oli, että lapsia vaan putkahtelee äideille aina välillä, ihan tuosta noin. Mitään ei tarvitsisi sen eteen tehdä, eikä sitä voisi mitenkään estää.

Luulin, että kun ihmiset vanhetessaan kutistuvat, niistä tulee uudestaan vauvoja. Äidit ja isät saavat sitten hakea niitä sairaalasta.

Minä pelkäsin pienenä, että Pikku Kakkosen juontajatäti näkee jos katson telkkaria kalsareissa. Oli pakko aina pukea, ennen kuin aloitti katsomisen.

Miten mummi sai värit?

Kuka haluaa telkkariin?

Salaliittoteorioiden eliittiä

Olin varma, että jos television lasin rikkoo, pääsee mukaan ohjelmaan. Onneksi en kuitenkaan kokeillut sitä käytännössä.

Pelkäsin joskus, etteivät äiti ja isä olekaan oikeasti äiti ja isä, vaan joitain pahoja tyyppejä joilla on naamarit ja jotka vain näyttelevät minulle ja siskolle.

Luulin, että elokuvissa kuolevat kuolevat myös oikeasti ja että leffojen kuolinkohtaukset näyttelivätkin ihmiset, jotka halusivat tehdä itsemurhan.

Minä epäilin, ettei tuttujakaan ihmisiä ollut olemassa silloin, kun he eivät olleet minun kanssani.

Luulin, että prätkähiirillä on metalliset sukuelimet.

Olin varma, että maailma oli ennen mustavalkoinen, niin kuin kaikki elokuvatkin olivat. Myöhemmin oli sitten järkytys, kun tajusin, ettei asia ihan näin olekaan.

Luulin, että ennen vanhaan ei ollut olemassa värejä. Sen ajan ohjelmat ja vanhat valokuvathan ovat kaikki mustavalkoisia! Kysyin mummoltakin, missä vaiheessa ja miten hänestä oikein tuli värillinen.

Lainaukset ovat kirjoittajan ystäviltä ja keskustelupalstoilta.

HEL LOOKS Teksti ja kuvat Emmi Lehikoinen Haastattelut Noora Happonen, Emmi Lehikoinen ja Saara Väänänen

Internetissä helsinkiläiset fashionistat esittelevät uutta, räikeää ja ennakkoluulotonta katumuotia muun maailman nauraessa vieressä partaansa. Mutta missä vaiheessa nämä tyyliperhoset kuoriutuvat kurahaalareistaan? Menikö jotain vikaan jo lapsuudessa? Groteski selvittää, minkä näköisinä alakouluikäiset helsinkiläiset kulkevat kaupungin kaduilla.

LÄHDIMME KOLEANA helmikuun päivänä Helsingin keskustan kaduille selvittämään, miltä näyttää tämän päivän tyyli lasten keskuudessa. Tehtävä osoittautui yllättävän vaikeaksi, sillä Suomen tulevaisuuden toivot eivät selvästikään ole tottuneet kameralle poseeraamiseen ja tuntemattomien esittämiin hassuihin kysymyksiin. Jouduimme täten hylkäämään monia potentiaalisia yksilöitä joko kireiden vanhempien tai yllättäen iskeneen ujouskohtauksen vuoksi. Yllättävän hankalaa oli myös kohderyhmään soveltuvien lasten löytäminen kaupunkimme keskuskaduilta – lapset viettävät hiihtolomaansa selvästi muualla kuin vanhempiensa perässä kaupoissa roikkuen. Onneksemme törmäsimme kuitenkin kolmeen urheaan vapaaehtoiseen, jotka suostuivat valaisemaan meitä siitä, mikä lasten keskuudessa on juuri tällä hetkellä ”in”.

Oona, 7 Hetken ujosteltuaan Kampin kauppakeskuksessa ostoksilla ollut Oona suostui poseeraamaan kameralle ja paljastamaan lempivaatteikseen mekot ja pinkit vaatteet. Vaikutteita pukeutumiseensa hän kertoo saavansa kavereiltaan – varsinaista tyyli-idolia hänellä ei kuitenkaan ole. Oona on jo niin vanha, että sanoo valitsevansa itse omat vaatteensa. Äiti nyökyttelee hymyillen vieressä.

Tämän enempää iloinen mutta vähäpuheinen Oona ei meille tyylinsä saloista paljastanut.

10

lapsenkengissä Oliver, 6 ”Minkälaisia vaatteita sinä tykkäät käyttää?” Siinä kysymys, joka vetää Oliverin hiljaiseksi. Sen sijaan hän kertoo mielellään pitävänsä oranssista, mikä tosin ei näy hänen sinisessä asukokonaisuudessaan. Vanhaa kunnon kypärämyssyä mukisematta käyttävä Oliver myöntää avoimesti vanhempien valitsevan hänen vaatteensa.

Se ei sinänsä ole ihme, sillä kysymyksemme vaatteista ja tyylistä eivät ilmiselvästi olisi voineet Oliveria vähempää kiinnostaa. Täytynee palata asiaan kymmenen vuoden kuluttua.

Lumi, 8 Aleksanterinkadulla tapaamamme Lumi kertoi mielihyvin tyylistään. Hän pitää farkuista ja tavallisista paidoista – pakkasen vaatimat toppavaatteet siis saattavat hieman vääristää kuvaa hänen tyylistään. Talvivaatteetkin tosin on ilmiselvästi valittu värimieltymysten mukaan. Lumin lempivärejä ovat nimittäin turkoosi ja ”farkun sininen”. Hän erottuu täten ikäistensä tyttöjen massasta, joiden mielestä pinkki on the new black.

Oonan tapaan myös Lumi valitsee vaatteensa itse.

11

”P.S. Ilmoitus ei vanhene” Teksti Kaisa Saario

Suosikin Kirjefrendit-palstalla etsittiin kavereita kivoista kundeista ja gimmoista. Löytyikö niitä?

Vieläkö nimimerkki Snep-D tekee omia rap-biisejä? Groteski selvittää.

SATAA, on pimeää, kengistä tulee läpi eikä bussikuski odota vaikka juoksen ja huidon kohti kaikkea henkistä ja fyysistä kapasiteettiani käyttäen.

Lapsena kaikki oli helpompaa. Sai riehua sokerihumalassa ja oksentaa sen jälkeen kirkkaansinistä hattarayrjöä. Sai leikkiä pihalla polea ja rofea ilman että naapurit tuijottivat oudoksuen. Sai istua bussissa tuntemattoman viereen vaikka olisi ollut muitakin paikkoja jäljellä. Ja jos nukahti julkiselle paikalle, joku oli aina huolehtimassa ja kantoi kotiin.

Kavereiden saaminen oli tavattoman yksinkertaista – jos ei ollut uuden tuttavuuden kanssa mitään yhteistä, saattoi selittää tälle siitä mi-

12

ten hassua oli kun äidin ostaman kuviomakaronipussin seepralta puuttui pala takamusta, ja toisen mielestä se oli ihan yhtä hauskaa. Muutama vuosi myöhemmin lähetettiinkin jo äidiltä salaa Suosikin Kirjefrendit- palstalle ilmoituksia, joissa etsittiin kivoja kundeja tai gimmoja kavereix. Kaivelen nostalgianpuuskassa esiin vanhat Suosikit, Villivarsat ja Mekaks-lehdet ja ihastelen varhaisteinien ajatuksenjuoksua. Tyypilliset ilmoitukset alkavat perinteisillä tervehdyksillä, niissä kerrotaan omista harrastuksista ja kirjataan loppuun oma osoite, mutta nokkelimmat ovat tajunneet, että massasta on erotuttava.

Aloitukset ovat innovatiivisia, kuten ”Zink!”, ”Yo!” tai ”Banzai!” ja sisällöt sitäkin luovempia: ”Sinä

jätkä tai likka, hevari tai snobi, punkkari tai hikari, ujo, raju tai äidin poju! Kirjoita!” Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä lopetus, esimerkiksi: ”P.S Bailataa ja railataa ku tavataa.” Usko elämän pysyvyyteen on useimmilla tallella, sillä he lupaavat, etteivät ilmoitukset vanhene. Mitähän nämäkin ihmiset nykyään tekevät? Yhtäkkiä minut valtaa omituinen tunne. Minä haluan tietää, vieläkö nimimerkki Snep-D tekee omia rap-biisejä ja vieläkö Teija Törrösen lempibändi on New Kids on the Block. Kun kerta ilmoitukset eivät vanhene, minä otan esiin paperia, kynän ja kasan kirjekuoria ja selvitän.

VÄSÄÄN KOKOON kaksikymmentä kirjettä ja

ostan kaksikymmentä postimerkkiä. Journalistin ohjeiden nimessä paljastan mitä varten vastaanottajia lähestyn ja liitän kirjeeseen sekä sähköposti- että kotiosoitteeni. Kirjekuoria sulkiessani saan noin kahdeksantoista haavaa kieleeni ja ymmärrän vihdoin, miksi kirjeet ovat kuoleva kommunikointitapa. Kun pudotan kirjekuoret postilaatikkoon, tajuan samalla että kaikesta teknologiasta huolimatta nykyään ei ole vastinetta kirjekavereille, eikä useimmissa nuortenlehdissä enää ole kirjepalstoja. Teoriani mukaan Facebook ja muut sosiaalisen median ilmentymät ovat lähinnä olemassa olevien tai vanhojen ystävyyssuhteiden ylläpitoon sopivia, ja harvoin niistä löytää itselleen uusia ystäviä. Keskustelupalstoilla päämotiivi on mielipiteensä julkaiseminen, eikä sillä ole suurta merkitystä, minkälaiset ihmiset niitä lukevat, kunhan lukevat. Nykyään lähimpänä kirjepalstoja ovat netin treffipalvelut, jotka toimivat samalla idealla, mutta tähtäävät huomattavasti vähemmän platoniseen yhteydenpitoon. Toisaalta minulla ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, kuinka todellista ystävyyttä kirjepalstoilta voi löytää – vielä.

Kuluu muutama päivä ja alan menettää toivoani. Kukaan ei vastaa. En saa koskaan tietää, toimiko entinen järjestelmä – pystyvätkö tuntemattomat, fyysisesti toisistaan erossa olevat ihmiset solmimaan kestäviä ystävyyssuhteita. Sitten löydän postilaatikostani leppäkerttukirjekuoreen sullotun kirjeen Jukka Ahoselta. Ahosen ilmoitus ilmestyi Suosikissa 5/92: ”Moi! Haluaisin alkaa kirjeenvaihtoon kaikenikäisten tyttöjen kanssa, jotka pitävät bailaamisesta, sekoilusta ja musiikista. P.S Myös NKOTB-fanit, kirjoitelkaa.”

Ahosen kertomus ei ole teoriani kannalta kovin kannustava, sillä hän kertoo saaneensa noin 250 vastausta, mutta ei yhtään ystävää.

Ahonen kertoo olevansa keski-iän ylittänyt, ja ikä muodostuikin ongelmaksi kirjeenvaihdossa: ”Löysin paljon kirjekavereita, mutta suurin osa niistä oli teinityttöjä.” Ahonen kuitenkin korostaa kirjeessään, ettei ikä ole ratkaisevaa, vaan ajatukset ja mielipiteet. Joku jäi kuitenkin puuttumaan, ja kirjeenvaihto jotenkin vain lopahti.

TUNNEN OLONI tyhjäksi. Ja koska en ole enää lapsi, en voi puhdistaa sieluani itkupotku-

raivareilla. Joka tapauksessa seuraavana tiistaina avaan sähköpostini ja löydän sieltä uskoakseni Jumalan välittämän viestin Riitta Mäkelältä. Hän kertoo vanhempiensa toimittaneen kirjeeni perille: ”Muistan kyllä että joskus v. 1991 tai sinne päin laitoin kirjeenvaihtoilmoituksen Suosikki-lehteen. Ilmoituksessa mainitsin muistaakseni ’varma vastaus kuvansa lähettäneille’, ja sain ilmoitukseeni noin 100 vastausta, joista ainakin joka toisessa oli lähettäjän valokuvakin mukana...” Tarkalleen ottaen Mäkelän (os. Koski) ilmoitus oli niin ikään Suosikissa 5/92 ja se kuului näin: ”Moi! 12 v. tyttö haluaisi kirjeenvaihtoon saman ikäisten tyttöjen ja poikien kanssa. Harrastan lukemista, musan kuuntelua ja pianon soittoa. P.S Varma vastaus kuvansa lähettäneille. Kuva kuvasta.”

Sähköpostissaan Mäkelä jatkaa: ”No enhän minä tietenkään kaikille vastannut, vaan muutamalle ensimmäiselle vain, joista yhtenä mainittakoon helsinkiläinen tyttö nimeltä Elina Karhu.

Muiden kanssa kirjeenvaihto hiipui vuodessa tai parissa, mutta Elinasta ja minusta tuli todella hyvät kirjeystävät ja myöhemmin ystäviä muutenkin!”

Mistä kirjeystävien kanssa sitten juteltiin?

Mäkelä kertoo, että alkuun heidän kirjeensä olivat melko lyhyitä ja alkoivat perinteisellä ”mitä sulle kuuluu, mulle kuuluu hyvää”-fraasilla. Myöhemmin kirjeet olivat kuitenkin jo huomattavasti pidempiä ja myös monipuolisempia sisällöltään: ”Yläaste- ja lukioaikoina kirjoittelimme jo yli 10sivuisia kirjeitä toisillemme, ja kirjeet olivat ns. päiväkirjatyyppisiä, eli lähes päivittäin kirjoittelimme kirjeeseen jatkoa, päivän tapahtumat laidasta laitaan, koenumerot, ihastukset ym. ym.

Itse aloitin usein uuden kirjeen kirjoittamisen jo seuraavana päivänä, kun olin edellisen postittanut. Muistan että odotin Elinan kirjettä aina kuin ’kuuta nousevaa’, yleensä Elinan kirjeen saaminen oli aina kyseisen päivän kohokohta.”

OLEN SAANUT kaipaamani todisteen. Kirjeystävät voivat olla ystäviä siinä missä muutkin, tai jopa läheisempiä. Minulla ainakin on ystäviä, joihin en ole yhteydessä läheskään niin usein kuin Mäkelä ja Karhu olivat toisiinsa. Ja ovat yhä.

Vielä parempaa, kirjeystävyys voi laajentua

myös kirjeiden ulkopuolelle. Mäkelä ja Karhu kirjoittivat toisilleen tiiviisti vielä ylioppilaaksi pääsyn jälkeenkin, ja siirtyivät sitten käyttämään sähköpostia, kun kirjeenvaihto alkoi tuntua vanhanaikaiselta. Vuonna 1999 Elina Karhu tuli yllättäen tapaamaan Mäkelää tämän kotiin. ”Tapaaminen kasvotusten oli jännä kokemus vuosien tuntemisen jälkeen, ja sen jälkeenkin vielä yhteydenpitomme jatkui entiseen malliin – aina kirjekaverin tapaaminen ei ole onnistunut, näin olen kuullut,” Mäkelä jatkaa.

He tapasivat vielä useasti tämän jälkeenkin, kun opiskelut sattumalta toivat heidät samalle paikkakunnalle. Mäkelä oli jopa Karhun alivuokralaisena tämän ollessa opiskelijavaihdossa. Mäkelä korostaa, että he pysyivät ystävinä, vaikka elämä vei heitä eri suuntiin: ”Toivon että minun ja Elinan ystävyys säilyisi aina jollain tasolla läpi elämän, onhan sitä jatkunut jo melkein 20 vuotta! Ystävyys ja yhteydenpito on säilynyt, vaikka minä olen ns. maalaistyttö ja Elina kaupunkilainen, vaikka Elina on aina matkustellut paljon ja minä en, vaikka minä olen ollut jo pitkään kotiäitinä ja Elina on sinkku ja käy töissä… Elämäntilanteemme ja elämämme muutenkin ovat siis melko erilaisia, mutta siitä huolimatta yhteys on säilynyt.”

VAIKKA SAAN vain kaksi vastausta, Mäkelän kertomus riittää vakuuttamaan minut siitä, että tuon yhteyden säilyminen onnistuu myös modernimpien yhteydenpitotapojen avulla.

Lisään Facebookissa kaksikymmentä satunnaisotannalla valittua ihmistä ystävikseni ja odotan.

13

Heiluu karhun suuri tassu, punottaa jo nallen nassu. Kuinka syv채lle kulttuuriimme perhev채kivalta on juurtunut?

Kova rakkaus Teksti Tytti Rintanen ja Hannele Tavi

14

ISÄN LAITTAMA iltaruoka kärähtää pannulle ja äiti hermostuu pahanpäiväisesti. ”Et ole ihan viisas!” sanoo isä. ”Paraskin sanoja! Et osaa edes paistaa makkaraa!” äiti kivahtaa. ”Lopettakaa”, Moa yrittää kuiskata, mutta makkara ja muusi lentävät jo ilmassa. Äiti saa makkaraviipaleen silmäänsä. ”Muusi oli myös ällöttävää!” kiljuu hän. Isä paiskoo tavaroita ympäri huonetta ja karjuu: ”Kaikki oli hyvää!” Äiti hyppää ikkunan läpi ulos ja lasinsirpaleet täyttävät huoneen.

Teksti on kuvakirjasta Pang (2007), mutta se voisi yhtä hyvin olla kuvaus tavallisesta iltaruokailusta sadoissa suomalaisissa perheissä. Äskettäin ilmestyneen tutkimuksen mukaan vuonna 2007 Suomessa ilmoitettiin poliisille 2 024 alle 15-vuotiaisiin kohdistunutta väkivallantekoa. Yli puolissa näissä tapauksista väkivallan tekijä oli aikuinen. Vertailun vuoksi todettakoon, että vuonna 2007 Ruotsissa ilmoitettiin poliisille 9 619 alle 15-vuotiaaseen lapseen kohdistunutta väkivaltarikosta. Väkilukuun suhteutettuna tapauksia ilmoitettiin Suomessa 0,04 % kun taas Ruotsissa 0,1 %. Ruotsissa siis joko tehdään enemmän lapsiin kohdistuvia väkivaltarikoksia tai sitten tapaukset päätyvät herkemmin poliisin tietoon.

Tilastoharha Tutkijoiden mukaan tilastot antavat aina väkivallasta liian kauniin kuvan: arkana aiheena perheensisäinen väkivalta jää usein raportoimatta. Lisäksi se on vaikeasti tunnistettavissa ja vaatii monimutkaisten valta- ja riippuvuussuhteiden vuoksi aina ulkopuolista puuttumista. Lähisuhdeväkivalta poikkeaa henkilöiden läheisten suhteiden lisäksi muusta väkivallasta siinä, että se on luonteeltaan jatkuvaa. Pitkäkestoisena perheväkivalta on tuhoisinta, joten varhainen puuttuminen on erityisen tärkeää. ”Lastensuojelulle elintärkeitä ennaltaehkäiseviä palveluja on karsittu 1980-luvulta alkaen, joiltain osin jopa 60 %”, MLL:n johtava asiantuntija Esa Iivonen kertoo. Tämä on aiheuttanut ruuhkatilanteen lastensuojelun piirissä. Sosiaalipalveluihin ja perheterapiaan on kohtuuttomat jonot ja ongelmaperheitä on aivan liian monta yhtä työntekijää kohti. ”Nykyisen tilanteen parantaminen vaatisi sosiaalipoliittisia määrärahoja lastensuojelun palvelurakenteiden tehostamiseen ja työntekijöiden osaamisen parantamiseen”, toteaa puolestaan kehittämispäällikkö Helena Evalds Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta.

Lasten pahoinvointi voi helposti jäädä perheen muiden ongelmien, esimerkiksi päihde- tai mielenterveysongelmien varjoon. Tilanne ei kuitenkaan ole aivan synkkä, sillä lasten hyvinvoinnin huomioiminen ja ilmi tulleiden tapausten määrä on kasvanut vuoden 2008 uuden lastensuojelulain alentuneen ilmoituskynnyksen ansiosta. Samalla laki korostaa sosiaalityöntekijän ilmoitusvelvollisuutta vaitiolovelvollisuuden kustannuksella rikostapauksissa.

Väkivallan todistaminen Isänalle karjuu, huutaa, / huiskoo sinne tänne luutaa. / Pirstoutuu jo kuppi, kaksi, / melu yltyy hurjemmaksi. / Äiti itkee, isä riehuu, / iltapuuro liikaa kiehuu. / Nälkäinen on pikku massu. / Heiluu isän suuri tassu. (Kirjasta Urhea Pikku-Nalle).

Vuonna 2007 poliisin tietoon tuli 189 tapausta, joissa lapsi joutui todistamaan perheväkivaltaa. Ne olivat tapauksia, joissa isä lyö äitiä tai äiti lyö isää, kertoo Poliisiammattikorkeakoulun raportti 75/2008, Poliisin tietoon tullut lapsiin ja nuoriin kohdistunut väkivalta.

Vanhempien parisuhdeväkivalta voi olla lapselle yhtä tuhoavaa kuin häneen itseensä kohdistuva väkivalta. Ahdistus ja huoli kodin tilanteesta, pelko tekojen toistumisesta ja toisen vanhemman väkivaltaisesta kuolemasta vahingoittavat lapsen psyykettä. Evaldsin mukaan lapsi saattaa pelon ja huolen lisäksi tuntea olevansa vastuussa omasta pahasta olostaan ja vanhempiensa ongelmista. Vaikka konkreettisten tekojen välissä olisi seesteisempiä jaksoja, uhrin mielessä väkivallan uhka on läsnä aina ensimmäisestä kokemuksesta alkaen. ”Lapsi on uhrina avuton, sillä hän mukautuu perheeseensä”, Evalds selittää. ”Lapsesta asti väkivaltaa kokenut ei osaa kyseenalaistaa vanhempiensa toimintaa eikä tunnista omaa pahaa oloaan ja sen lähdettä.

Hän ei välttämättä edes ymmärrä olevansa uhri, vaan saattaa pitää jatkuvaa uhkaa ja pelkoa normaalina. Väkivallan tekijä taas näkee tilanteen hyvin eri tavalla. Hänelle vain konkreettiset tapahtumat ovat olennaisia ja hyvitettävissä pahoitteluin tai vähättelemällä tapahtunutta. Usein lapsia on myös kielletty kertomasta perheen salaisuutta tai uhkailtu kauheilla seurauksilla, jos asia tulee ilmi.”

tilanteen parantaminen vaatisi määrärahoja lasten”Nykyisen suojelun tehostamiseen. Sen ennaltaehkäiseviä palveluja on karsittu järjestelmällisesti 1980-luvulta alkaen. ”

15

että kunniamurhat ovat ”Sanotaan, osa muslimikulttuuria. Suomessa

sen sijaan väkivaltaa käyttävät perheissä aina yksilöt, eikä se kerro kulttuuristamme ikinä mitään.

”

Väkivallan ABC Perheväkivalta voi olla myös muuta kuin lyömistä. Juridisesti väkivallaksi katsotaan sekä aktiivinen että passiivinen väkivalta. Aktiivista fyysistä väkivaltaa voivat olla niin lyöminen, potkiminen, palovamman tuottaminen, hiuksista repiminen kuin kuristaminenkin. Passiiviseksi väkivallaksi katsotaan esimerkiksi hoidon laiminlyönti, joka voi olla sekä fyysistä että psyykkistä. Käytännössä hoito laiminlyödään yleensä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Lapsi ei saa kehitykselleen tarvitsemiansa puitteita kuten ruokaa, lääkkeitä ja juomaa, eikä toisaalta tarvitsemaansa hyväksynnän ja arvostuksen tunnetta.

Fyysinen laiminlyönti liittyy yleensä köyhyyteen, mutta on yllättävää, että 2000-luvun Suomessa näitä laiminlyöntejä esiintyy yhä enenevissä määrin. Esimerkiksi Vartti uutisoi 9.2.2009 näin: ”Helsinkiläismies jätti alle kaksivuotiaan poikansa yksin kotiin ja lähti juopottelemaan lauantaiyönä. Lapsi on kunnossa, mutta isää epäillään heitteillejättö- ja huumausainerikoksista.” Hyvinvointivaltio Suomessa vanhemmuus ja huvittelu yrittävät kulkea käsi kädessä.

Kuri ja väkivalta Vaikka juridisesti ja moraalisesti perheväkivalta on helppo tuomita, niin käytännön kasvatustyössä rajat ovat hyvin häilyviä. Helsingin Sanomien pikku-uutinen 23.1.2009 kertoi, että ”[e]spoolaisäiti sai sakkoja lapsensa läimäyttämisestä”. Äidin mielestä läpsäytys oli vahinko, mutta syyttäjä ilmoitti valittavansa sakkotuomiosta hovioikeuteen.

Ennen lapsen syntymää vanhemmuus on idylli, jossa lapset tottelevat ja kunnioittavat vanhempiaan. Totuus voi olla tästä utopiasta kaukana ja ylevät periaatteet keskustelevasta vanhemmuudesta joutavat leikkikalujen seuraksi romukoppaan, kun lapset eivät lakkaa itkemästä, lyövät tovereitaan päiväkodissa tai uhmaavat kieltoja.

16

Lasten ruumiillinen kuritus kiellettiin Ruotsissa vuonna 1976 ensimmäisenä maailmassa. Suomi seurasi perässä vuonna 1984. Käytännössä lasten pahoinpitelyä kasvatuksen nimessä harrastetaan edelleenkin Suomessa. Jo Raamatussa lukee: ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.”

Lapsen fyysiseen kurittamiseen suhtaudutaan yhä yllättävän sallivasti, Iivonen harmittelee. Esimerkiksi julkkis saattaa haastattelussa avoimesti myöntää hyväksyvänsä lapsen lievän fyysisen kurittamisen.

Ilmiöstä kertoo Kauppalehden verkkosivujen keskustelupalsta, jossa kiireiset uravanhemmat keskustelevat kiivaasti, miten lapsi pidetään kurissa ja Herran nuhteessa.

Esimerkiksi nimimerkki Oivallinen kommentoi asiaa näin: ”Lasta ei saa lyödä missään tapauksessa, mutta pieni kasvatusmielessä aiheesta annettu näpsy tai läpsy voi olla joskus paikallaan.” Sama nimimerkki jatkaa: ”Itse joudun joskus hakemaan kunnollisen risun kun ensin yrittää vedättää jollain minirisulla. Jep, mutta kyllä lapselle täytyy tehdä selväksi, että vitsan pelko ei ole hyvän käytöksen syy, vaikka vitsa voi olla huonon käytöksen seuraus.”

Kirjassaan Kateus, juoru, kiusaaminen. Esseitä henkisestä yhteisöväkivallasta Helena Saarikoski pohtii sitä, kuinka helposti tuomitsemme muiden maiden väkivaltateot kulttuuriin liittyviksi. Esimerkiksi sanotaan, että kunniamurhat ovat osa muslimikulttuuria. Sen sijaan omassa maassamme väkivaltaiset teot ovat yksilöiden tekemiä, eivätkä ne kerro kulttuuristamme mitään. Saarikoski argumentoi kuitenkin, että on olemassa myös pahaa perinnettä. Perinne ei ole pelkkää autuasta kuvitelmaa esi-isiemme teoista.

Ehkä perheväkivaltaankin olisi helpompi puuttua, jos ymmärtäisimme sen olevan osa suomalaista kulttuuria. Pelkkä yksilöiden saattaminen terapiaan ei riitä, jos ajattelumallit istuvat kulttuurissamme. Mutta kuka tekisi väkivallasta Pohjois-Karjala-projektin?

Nalletohtorilla Teksti ja kuva Matleena Kantola

Hakaniemen Ison karhun kaupan nostalgiamyymälään astuessa häkeltyy lelumäärästä. Pehmoeläimiä on joka sorttia lattiasta kattoon aina Ice Age -oravasta vasarahaihin, etanaan ja lunniin. Suosituin on edelleen nallekarhu, joka kestää vuosia ja joka rakastetaan puhki. Siksi nostalgiamyymälässä toimii myös Nallesairaala.

NALLESAIRAALA ON toiminut Hämeentiellä 15 vuotta ja nallet ovat Anne Kauton päätyö. Anne Kautto pyörittää Ison karhun kauppa -kompleksia eli Kampin kauppakeskuksen pehmomaailmaa, Hakaniemen nostalgiamyymälää, Nallesairaalaa ja Nallemuseota miehensä Hannu Kauton kanssa. Idea lähti pariskunnan nallekeräilyharrastuksesta. Nallemuseon 2000 nallesta suurin osa on Kauttojen omasta kokoelmasta. – Ei meillä kotona enää niin paljon nalleja ole, ehkä vaan joku sata. Me ajateltiin että

”Nyt saattaa vähän kirpaista!”

kun me tykätään nalleista niin ehkä joku muukin tykkää, Anne Kautto naurahtaa. – Nallekeräilyni alkoi kun opin kävelemään. Ensimmäinen nallekarhuni täyttää 54 vuotta.

– Työhöni kuuluu pehmolelujen korjaus, uusien nallejen teko, tukkureilta tulevien muiden pehmolelujen myynti sekä nallemuseon pyörittäminen, nalletohtori Kautto sanoo. Nallesairaala perustettiin, kun asiakkaat alkoivat tuoda vanhoja rikkinäisiä pehmolelujaan Ison Karhun kauppaan ja pakottivat korjaustöihin. Nallesai-

raalasta on tullut Ison karhun kauppaa ja Nallemuseota isompi bisnes ja potilasjonoissa onkin ruuhkaa. Työmäärä on kuitenkin tapauskohtainen.

– Korjaaminen on vaikeinta, kun lelu on palasina. Silmien kiinnittäminen taas on helpointa, Kautto sanoo. Potilaiden yleisimmät vaivat ovat irtonainen pää tai raaja, nenän purkautuminen tai aukinaiset tassunpohjat. Vammat ja kulumat ovat useimmiten ajan tekemiä, toisinaan myös koiran. Pehmolelujen hoitamisessa Kautto painottaa imurointia ja tuulettamista kerran vuodessa. Pehmoleluja ei saa missään tapauksessa laittaa pesukoneeseen.

– Vanhin Nallesairaalan potilas on ollut 80vuotias. Isäntä oli 86 ja saanut nallen kuusivuotiaana. Nalle oli hyväkuntoinen, siinä oli vain pientä ajan aiheuttamaa kulumaa. Nuorin potilas taas on ollut 1–2-vuotias unilelu. Kautto näyttää iäkkäimpiä potilaitaan ja itse tekemiään vanhanaikaisia nalleja. Lasisilmäiset, luonnonmateriaaleista tehdyt liikkuvaosaiset nallet ovat kuin eri maailmasta nykyajan oheiskrääsän kanssa.

Nostalgisissa nalleissa on aivan omaa viehätysvoimaansa. Toimittajan lapsuudessa ne tosin tuntuivat liian kovilta omaan, nykyään 17-vuotiaaseen ja nenän purkautumisesta kärsivään nalleen verrattuina.

Nallen kanssa eletään ja se kulkee joka paikassa. – Nalle on semmonen hyväkainaloinen.

Ei ole luotettavampaa kuin nallekarhu, se ei juorua kellekään, Kautto sanoo. Kauton mukaan moni haluaa viedä erityisesti vauvoille sen ensimmäisen ja tärkeimmän pehmolelun. Kautto on myynyt pehmoleluja niin syntymättömälle vauvalle kuin 99-vuotiallekin. Pehmolelujen omistajien ikäskaala on siis sata vuotta. Niistä pitävät kaikenikäiset, eikä niiden omistaminen ole koskaan liian lapsellista.

– Ihminen ei saa menettää lapsenmieltään, sillä lapsenmielinen ihminen pysyy aitona ja rehellisenä. Mitä kovemmaksi maailma tulee, sitä enemmän näitä pehmeitä tarvitaan, Kautto sanoo kuin Finlaysonin taannoista slogania lainaten.

17

Käpylehmät koetuksella Teksti Ida Martela ja Laura Salonen

Kun keskenkasvuisten suurimmaksi intohimoksi on noussut tietokoneella näpertely, ei voi olla miettimättä, mitä tunteita menneiden aikojen lelut heissä herättävät. Groteski otti asian selvittääkseen.

SAAVUMME PIENEN helsinkiläislähiössä sijaitsevan päiväkodin pihaan. Varhainen kevätaurinko lämmittää niskaa, ja lasten ruokailun äänet kaikuvat avoimesta ovesta ulos pihalle saakka. Rakennuksen puinen ovi on maalattu valkoiseksi, ja sen kauniisti kirjaillut pielet sointuvat yhteen kukkaruukuilla koristeltujen ikkunoiden kanssa.

Punaista taloa ympäröi hyvin hoidettu piha, jonka tuulessa huojuvat keinut tuovat aivan omat lapsuusajat mieleen. Äänistä päätellen lasten ruokatunti on lopuillaan ja otamme askelen kohti maailmaa, jossa emme ole 1990-luvun alun lamavuosien jälkeen käyneet.

Olemme saaneet tehtäväksemme selvittää, mitä 2000-luvun kasvatit, tulevaisuutemme toivot, ovat mieltä menneiden vuosikymmenten suosikkileluista, jotka hallitsivat lasten leikkihuoneita aikana ennen Habbo Hotelia. Raatiimme valikoituu neljä innokkainta lasta, ja yhdessä lähdemme heidän kanssaan matkalle kohti menneisyyttä.

RAATI KOOSTUU neljästä testaajasta. He ovat Janni (2), Pirkko (3) sekä kaksospojat Otto ja Lauri (4,5 – tai kuten Lauri muistaa huomauttaa: 4 vuotta, 6 kuukautta ja 13 päivää).

Aloitamme testauksen käpylehmistä, kaikkien lelujen esi-isistä, joilla isovanhempamme leikkivät jo Nikolain vallan aikaan. Pirkko innostuu ajatuksesta puissa kasvavista leluista ja saa myös Jannin kanssaan rakentamaan tallia nelijalkaisille, pihkalta tuoksuville otuksille. Poikien mielestä kävyt eivät muutu leluiksi, vaikka niihin tunkisi neljä tikkua. He keskittyvät lähinnä jalkojen irti repimiseen.

18

Käpylehmien jälkeen on vuorossa marionettien testaus. Testimme jää kuitenkin erittäin lyhyeksi, sillä jo viiden minuutin leikkien jälkeen marionettien langat ovat umpisolmussa ja päätämme suosiolla jättää Pinokkion kidutuksen sikseen. Tässä vaiheessa päätimme jättää jojot kokonaan testaamatta.

SEURAAVAKSI SIIRRYMME paperinukkejen pahviseen maailmaan. Kaikkihan muistavat Seurasta ja Seiskasta leikattavat Suomen seurapiirikuninkaalliset, joita sai stailata oman makunsa mukaan. Paperiset kuvat Riitta Väisäsestä ja Matti Nykäsestä eivät kuitenkaan näytä herättävän testiryhmämme kiinnostusta. Janni on ainoa, joka osoittaa edes jonkinlaista mielenkiintoa nukkeja kohtaan.

Valitettavan pian joudumme kuitenkin keskeyttämään Jannin testailut mustemyrkytyksen pelossa hänen tunkiessaan Armi Kuuselaa suuhunsa. Otto ei millään malttaisi pukea nukkejaan, vaan pitäisi ne mieluummin ilkosen alasti. Lauri haikailee ”oikeiden” barbien perään.

VIIMEIN PÄÄSEMME omasta mielestämme testin parhaaseen vaiheeseen, eli 90-luvun omatoimisten ja huomiota vaativien lelujen pariin. Baby Born oli tuolloin joka tytön unelma – kukapa ei haluaisi itselleen joka välissä kakkaavaa ja pissaavaa nukkea? Ilmeisesti tyttöjen ajatusmaailma ei ole noista päivistä paljoa muuttunut, sillä Pirkko ja Janni ottavat nuken heti omakseen. Nuken kakattua Laurin uusille turkooseille kurahousuilleen hänen vastaanottonsa on vähän hillitympi.

Pojat innostuvat enemmän tamagotcheista luullessaan niitä minigameboyksi, mutta etenkin Oton innostus laantuu hänen tajutessaan, että kyse on vain elektronisesta pissakakkaleikistä. Myös tyttöjen kiinnostus lopahtaa tässä vaiheessa päivää.

Kiitämme asiantuntevaa testiryhmäämme yhteistyöstä ja palaamme lelujen seasta tenttien ja deadlinejen täyttämään arkeen. Kaikki leikki loppuu aikanaan.

Testiryhmän reaktiot on kirjattu viereisen sivun taulukkoon.

Janni

Pirkko

Otto

Lauri

Käpylehmä

(Kikattaa)

”Näit voi ostaa kuusista niin paljon kuhaluu!”

”Ei tällasil kyl oikeesti leikitty.”

”Ei mun isoveli oo leikkiny näil vaik se onki vanha.”

Marionetti

(Tuijottaa hiljaa)

”Nää langat on kyl aika rumii, oikeet nuket on paljon kauniimpii!”

”Hei mä en saa tätä jalkaa täst päästä irti ku noi langat meni solmuun!”

”Miks Pinokkio ei tarvinnu näitä lankoja mut meijän pitää käyttää niitä? Sairaan epistä!”

Paperinukke

(Imeskelee Armi Kuuselaa)

”Tält mun lähti pää irti.”

”Ei nää vaatteet pysy tän päällä!”

”Must oikeet barbit on kivempii.”

Baby Born

”Tättättää... Pissa!”

”Tää on ihana, ihan ku oikee vauva!”

”Miksei tää osaa pierasta?”

”HYYIII! SE KAKKAAA!”

Tamagotchi

(Astuu epähuomiossa Laurin tamagotchin päälle)

”Isi osaa käyttää tämmösii tietokoneita tosi hyvin.”

”Meijän isä on salee parempi ku teijän! Tää on ihan tylsäää... Eiks teillä oo Guitar Heroa?”

”Mullon nälkä!”

Parichart Uppakit kasvoi yksin, Milton Aldrete sukulaisten ympäröimänä.

Molemmat ovat kuitenkin löytäneet paikkansa elämässä.

Pakko liikkua Teksti Sara Keskinarkaus ja Sanna Tolmunen

Parichart Uppakit, 29 ”SYNNYIN LAMPANGISSA, Pohjois-Thaimaassa 5. maaliskuuta vuonna 1979 ja nimekseni sain Parichart Uppakit. Vartuin PohjoisThaimaassa, mutta muutimme koko lapsuuteni paikasta toiseen. Asuimme Chiang Maissa, Takissa ja taas Chiang Maissa, Nanissa ja nyt perheeni on asettunut asumaan Phitsanulokiin.

Myös koulua vaihdoin liikkumisen myötä Lampangista Chiang Maihin ja sieltä Takiin. Minulla ei ollut juurikaan ystäviä lapsena, kenties juuri siksi, etten koskaan ollut samassa paikassa tarpeeksi pitkään rakentaakseni kestäviä ystävyyssuhteita. Uudessa paikassa oli aina vastassa uudet kasvot.

Isäni työskenteli rajavartiopoliisina ja äitini oli kotiäiti. Olin ainoa lapsi. En osaa sanoa kaipasinko varsinaisesti sisaruksia, sillä en tiennyt muusta kuin elämästä ainoana lapsena. Isäni työn vuoksi kasvoin erilaisten aseiden keskellä.

Silloin en ajatellut siinä olevan mitään erikoista.

En muista aikaa ilman aseita, minulle ne olivat itsestäänselvyys, osa arkipäiväämme. Näin jälkeenpäin ajatellen lapsuuteni oli aika erikoinen, mutta enhän minä lapsena niin ajatellut. Toisinaan isä lähti taistelemaan huumekauppiaita tai vuoristoheimoja vastaan.

Oikeastaan ainoat lapsuuteeni suuresti vaikuttaneet henkilöt olivat vanhempani. En ollut läheinen isovanhempieni tai muiden sukulaisten kanssa. Minulla oli koira ja pidin lukemisesta.

Chiang Maissa asuessani leikin paljon läheises-

20

sä temppelissä. Retkeily oli mielipuuhiani. En juurikaan leikkinyt lapsena muiden kanssa, sillä liikuimme paljon eikä minulla tosiaan ollut sisaruksia pitämässä seuraa. Lapsuuteni saattaa kuulostaa yksinäiseltä mutta olin, ja olen edelleen, todella läheinen vanhempieni kanssa juuri lapsuuteni vuoksi. Lapsena haaveilin vuorilla asumisesta ja maanviljelystä.

Paikasta toiseen liikkuminen kuuluu yhä vahvasti elämääni jo työn puolesta. Olen töissä elämysmatkaoppaana GAP Adventures -nimisessä firmassa. Tutustuttuani jatkuvasti uusiin ihmisiin ympäri maailmaa, olen adoptoinut nimen Pauline ja tunnen sen omakseni. Liikkuminen tuntuu olevan verissäni, mutta koti on siellä missä sydänkin.”

Milton Aldrete, 25 ”OLIN HYVIN aktiivinen lapsi ja harrastin paljon. Pelasin jalkapalloa ja olin siinä poikkeuksellisen hyvä. Viisivuotiaana kaikki kuitenkin muuttui. Olimme perheeni kanssa lomamatkalla ja isäni opetti kaksi vuotta vanhempaa veljeäni uimaan hotellin altaalla. Olin mustasukkainen veljeni saamasta huomiosta ja menin altaaseen, vaikken osannut uida. Olin hukkua. Silloin äitini päätti, että minun täytyy mennä uimakouluun.

Jouduin lopettamaan jalkapallon ja aloin harrastaa uintia. Yleensä menin aamulla kouluun ja sieltä urheilukeskukseen treeneihin. Parin tunnin harjoitusten jälkeen pelasin jalkapalloa veljeni kanssa kunnes äitimme tuli hakemaan meidät autolla. Veljeni oli samassa uimakoulussa, mutta hän kilpaili vanhempien sarjassa.

Kahdeksanvuotiaana olin ensimmäistä kertaa ulkomailla, kun edustin Meksikoa uintikisoissa Kuubassa. Kaikkien muiden lasten vanhemmat tai sukulaiset olivat mukana, mutta minä ja veljeni menimme kaksin. Äitini antoi minulle rahaa ja sanoi, että olen tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestäni. Olen onnellinen siitä, että vanhempani olivat niin avoimia ja luottivat meihin.

Vanhempani asuvat edelleen lapsuudenkodissani Tolucassa samalla kadulla sukulaisteni perheiden kanssa. Toluca on pinta-alaltaan Helsingin kokoinen, mutta siellä on enemmän asukkaita.

Opiskelin aluksi valtiollisessa peruskoulussa, joka on ilmainen. Olin silloin todella vilkas ja jouduin aina vaikeuksiin ja tappeluihin. Serkkuni

ja veljeni suunnittelivat tempaukset ja minä toteutin ne. Halusin aina saada kaikki muut viihtymään seurassani, ja se aiheutti ongelmia. Tästä huolimatta sain aina todella hyviä arvosanoja. Ensimmäisinä lukuvuosina minulla oli kuitenkin vaikeuksia oppia lukemaan kunnolla.

Seitsemänvuotiaana asuin isovanhempieni luona puoli vuotta, koska heillä oli enemmän aikaa opettaa minua. Muutos oli aluksi raskas ja itkin öisin; toisaalta se oli kasvattava kokemus.

Mummoni esimerkiksi vaati minua petaamaan sänkyni aamuisin.

Hyvien numeroiden ansiosta vanhempani laittoivat minut 12-vuotiaana yksityiseen kouluun, jossa oli lukukausimaksut ja englantia opiskeltiin ensimmäisestä luokasta lähtien. Valtion kouluissa englanti aloitetaan vasta 12-vuotiaana, mutta olin opiskellut sitä jo aiemmin yksityisen opettajan avustuksella. Vihasin sitä, mutta äitini uskoi, että emme tule aina asumaan Meksikossa, tai ainakaan Tolucassa. Tästä johtuen hän myös opetti minua ja veljiäni laittamaan ruokaa. Toinen veljeni on minua kolme vuotta nuorempi. Olemme kaikki todella läheisiä.

14-vuotiaana aloitin jälleen jalkapallon. Uinti on yhä intohimoni, mutta se ei koskaan mennyt jalkapallon ohi. Pari vuotta myöhemmin ymmärsin, että minulla oli ollut liian pitkä tauko eikä minusta voisi tulla ammattilaisjalkapalloilijaa.

Se oli todella surullista – olin syntynyt jalkapalloilijaksi. Lopetin ja keskityin muihin asioihin, kuten kavereiden kanssa hengailuun.

Lukion päätyttyä en oikein tiennyt, mitä haluan opiskella tai tehdä. Olin ajatellut jäädä Meksikoon, mutta haut yliopistoihin menivät jotenkin ohi. En oikein tiedä mitä tapahtui. Vanhempi veljeni pyysi minua Hollantiin ja niin lähdin Eurooppaan.”

21

Tulin, n채in, nuorruin.

Virgin Oil Co. kello kolme Teksti ja kuva Tytti Rintanen

ASTELEN YSTÄVÄNI kanssa hämyiseen Virgin Oiliin vähän ennen kolmea. Ovella hengaa oudon nuorta porukkaa ja mietimme hetken, kannattaako sisään edes vaivautua. Narikkamies flirttailee intensiviteetillä vaaleanpunaista toppatakkia ojentavan tytön kanssa. Neiti väläyttää kaljupäälle hymyn ja poninhäntä heilahtaa. Tatuoidulla narikkasedällä ei tunnu olevan mitään kiirettä palvella muita tiskiä ympäröiviä asiakkaita. Pakkohan hänen lopulta on, kun tyttö katoaa seuralaisineen yläkertaan varoen astumasta kivilattian saumojen päälle.

SUUREN LUOKAN journalistina nimeni on tietenkin listalla, joten minun ja ystäväni käteen sujautetaan ranneke lompakkoa raottamatta.

Kuten baareissa keskimäärin kolmen paikkeilla, täälläkin meteli on jo eteisessä huumaava.

Alakerta on täynnä iloisia vapaapäiväänsä viettäviä ihmisiä ja musiikki soi asteen liian lujaa.

Eräs asiakas juoksee ystävänsä perässä iloisesti nauraen ja kaataa mennessään jakkaran.

Vapautuneet äänet täyttävät ilman ja keikalle kiirehtivien asiakkaiden kengät sanovat töpötitöp.

KUN PÄÄSEMME keikkapaikalle odotus on jo kärsimätöntä. Lopulta lavan reunalta alkaa kuulua vingahtelua. Artisti loikkii lavalle uimahaalarissa punaista nenäänsä soitellen. Hmm, unohtuiko kitara? Huumaavat suosionosoitukset täyttävät ilman kun pienet tahmaiset räpylät sanovat litslitslits ja nuoret äänihuulet viritetään mitä korkeimpaan ja innostuneimpaan kirkunaan.

Toisin kuin keskimääräinen keikkayleisö, nämä asiakkaat eivät aseta aplodeilleen rajoja – keston tai volyymin suhteen. Artisti aloittaa vakuuttavasti laulamalla siitä, kuinka märkänä kärpänen painaa niin, ettei sitä jaksa teepussin narulla vetää kupista ylös. Tutkailen hämmentyneenä vieressäni ulvovaa sireeniä, joka alkaa pikkuhiljaa punottaa, kunnes hänet poistetaan paikalta takavasemmalle. Miten neljä keski-ikäistä muusikkoa pellehaalareissa voi saada aikaan tuon tasoisen fanireaktion? Tyydyn pitämään mieleni

avoimena: ehkä kyse onkin minulle vielä tuntemattomasta alakulttuurista.

SOITTO ALKAA ja liikehdintä yleisössä on heti rajua ja estotonta. Kerrankin kovatasoisella keikalla on suomalaisia, joilla on pokkaa tanssia!

Kaikkialla salissa vyötärönkorkuiset tapit vatkaavat polvenkorkuisia lantioitaan ja lattia tömisee makkaralla olevien sukkien alla. Lavan edustalla ohut tukka lentää ja välillä syntyy uhkaavan näköisiä kolaritilanteita. Haa, on siis empiirisesti todistettavissa, että kun on tarpeeksi matala, ei baarin lattialle kumoon kupsahtaminen tunnu missään. Tanssitykit singahtelevat seurueistaan sinne tänne riemusta hihkuen. Perinteiset paritanssiotteet ja hevihyppely elävät täällä sulassa sovussa rinnakkain. Fanien hymyissä hehkuvat kirkkaat maitohampaat discopallon välkkeessä.

tuuppaa toisen ku”Asiakas moon ja jälleen järjestyspartio saa puuttua tilanteeseen. ” VIIDEN MINUUTIN sisään yksi faneista on jo kiipeämässä lavalle ja artisti on ilmeisessä lähikontaktivaarassa. Virkavallan vastustaminen on ilmeistä ja äänekästä: ”Ää-ää-itiiimääeenhaluuuu-uu-uu!” Kymmenen minuutin kohdalla yleisön keskittymiskyky on selvästi alentunut, sillä väkijoukossa alkaa ilmetä perinteistä baarikäytöstä. Yksi asiakas tuuppaa toisen kumoon ja jälleen järjestyspartio saa puuttua tilanteeseen.

Aggressiivinen asiakas poistetaan tanssilattialta kiihtyneen korkeadesibelisen rääyn ja raajojen hallitsemattoman riuhdonnan saattelemana.

Ainahan keikalla annos draamaa tarvitaan. Artisti pelastaa tilanteen kertomalla tarinan valaskalasta makuuhuoneessaan.

TOISAALLA HARVINAINEN näky: mies makaa baarin lattialla rennosti sohvatyynyyn nojaten

täydessä tietoisuuden tilassa, kun hänen seuralaisensa alkaa varoittamatta hyppiä hänen vatsansa päällä. Jostain syystä tämä näyttäisi olevan miehestäkin mukavaa. Kaiken kaikkiaan on kummallista, että niin suuri osa yleisöstä haluaa kuunnella suosikkibändiään lattialla istuen. Konserttijärjestäjälle ilmiö on selvästi tuttu, sillä paikalle on tuotu tyynyjä. Tulisihan se kalliimmaksi korvata asiakkaiden siideritahmassa pilalle istumia polvisukkia, röyhelöhameita ja hopparihousuja. Kun lavalla siirrytään pitämään Heinähatun kutituskoulua, minä ja ystäväni otamme lähimpiin kanssakuuntelijoihin turvallisen etäisyyden.

KOHDERYHMÄSTÄ POIKKEAVAT vanhemman polven edustajat herättävät meissä melkein lapsiakin suurempaa ihastusta: aikuisethan nuortuvat ihan silmissä. Minne katsookin, näkee jammaavan äidin silmissä tähtiä tai lastaan roikottavan isän ankkamaista taaperrusta. Toisaalta – onko surullisempaa näkyä kuin keski-ikäiset kyllästyneet kasvot kaiken tämän värin ja ilon keskellä? Illan ehdottoman hitin ”Rottarockin” kajahtaessa ilmoille löydän itseni tanssimasta piirileikkiä itseäni puolta lyhyemmän partnerin kanssa. Ja pakko myöntää: nautin tilanteesta! Kumma kyllä kesken parhaan rockin soittajat nukahtavat vuorotellen. Yleisön täytyy meluta hurjasti saadakseen lisää musiikkia. Hei, eikös sen näin kuulu mennäkin? Toisaalta asiakastyytyväisyyttä voidaan tällä kertaa arvioida ”we want more” -indeksin lisäksi myös sillä, miten monta kuulijaa kaivaa nenäänsä välispiikin aikana. Mitä useampi, sen parempi.

ONNELLINEN NARIKKASETÄ, innostunutta ja sosiaalisesti varauksetonta bilekansaa, olematon baarijono, hyvää humppaa ja tyynyjä tanssilattialla – tarvitaanko keikkanautintoon muuta?

Bändin viimeinen lohkaisu räjäyttää potin: ”Kuuma oli niin, että kananmunakin paistui kanan sisälle!”

Ein Volk, ein Reich, eine Mikkonen Teksti Mari Suonto

Nina Mikkosen Aamu-tv-törttöilyn halveksuminen yhdisti suomalaisia kuin talvisodan henki ja lamanpelko. Mutta miltä Mikkosen fasismikommentit kuulostavat saksalaisista? Kysyimme parilta berliiniläiseltä, mitä yhteistä on tarhalla ja keskitysleirillä ja saako Natsi-Saksalle edelleenkään nauraa.

SYYLLISTÄ TYÖSSÄKÄYVIÄ äitejä, parjaa päivähoitajien työtä ja trivialisoi holokausti. Siinä Nina Mikkosen resepti pätevään argumentaatioon. Kotiäiti Mikkonen esitti Ylen lähetyksessä, että lasten kunnallinen päivähoito on Hitlerin, Stalinin ja Mussolinin hallinnoista tuttua totalitarismia.

Mikkosen käyttämää retoriikan muotoa kutsutaan saksalais-juutalaisen politiikanfilosofi Leo Straussin termillä reductio ad Hitlerum.

Se viittaa logiikan käsitteeseen reductio ad absurdum, joka tarkoittaa mielettömyyksiin etenevää argumentointia. Ad Hitlerumissa vastustajan väite assosioidaan tavalla tai toisella natsiSaksaan. Kas näin: kannatatte päivähoitoa. Hitlerkin kannatti päivähoitoa. Tästä seuraa, että päivähoito on holokaustista höpölöpölöllää ja sen kannattajat ja heidän tuomiopäivähoidetut lapsensa SS-joukkojen etulinjaa.

Logiikka on yhtä pitävä kuin kampojen uni-

versaali tuomitseminen sillä perusteella, että Hitlerkin suki lettinsä sellaisella. Paitsi että Hitler tosiasiassa kannatti Mikkosen tapaan kotiäitiyttä. Mutta samapa tuo, kunhan natsiviittaus on tuotu esiin.

SAKSASSA HOLOKAUSTIIN viittaaminen ei ole yhtä kepeä asia kuin suomalaisessa aamutelevisiossa. Kansallissosialistien hirmuteot ovat liittovaltion kollektiivinen trauma, eivätkä natsivitsit tai keskitysleirivertaukset ole yhtä helposti sivuutettavissa kuin ”kanssasotijoiden” Suomessa. Tai niin ainakin luulisi.

Frankfurtilainen opettajaopiskelija Christoph istuu pöytäämme Itä-Berliinin keskustassa, legendaarisessa Kaffee Burgerissa. Kahvilabaari on ollut tällä paikalla vuodesta 1890 ja saanut legendaarisen maineen kylmän sodan aikana itäberliiniläisen vaihtoehtoskenen pesäpaikkana. Vaihtoehtoista on myös Christophin huumori. Kysyn häneltä, miltä natsien ja suomalaisen päivähoidon linkkaaminen kuulostaa.

– Onko teillä Suomessa niin hyvä päivähoitosysteemi? Mahtavaa. Saksan kansalaisuushakemuksen saa täyttää tuolla baaritiskillä!

Hetken keskustelun jälkeen käy esille, että Christophin läpät ovat muutenkin aika härskiä laatua. Väitteet siitä, ettei saksalaisilla ole huumorintajua tai että natsismi puheenaiheena kiusaannuttaisi heidät totalitaarisesti, eivät ainakaan tässä tapauksessa pidä paikkaansa.

Christoph heittää niin avointa natsiherjaa, että poliittisesti korrektimpaa mimmiä huimaa. Jut-

tujen loukkaavuuden hän nollaa sanomalla aika ajoin ”joke, joke”. Keskustelun loppupuolella hän ehdottaa, että jatkamme aiheesta hänen kotonaan.

– Minulla on uuni. Voidaan pyydystää juutalainen matkalla.

KAIKKI EIVÄT toki ole yhtä roiseja kuin Christoph. Hostellityöntekijä Marie sanoo suoraan, ettei ikinä nauraisi natsijutuille julkisesti.

– Sama juttu kaiken rasistisen ja syrjivän huumorin kanssa. Jossain seurassa niille jutuille saattaa nauraa, mutta se ei ole julkisesti hyväksyttyä. Eikä pidäkään olla.

Marien mielestä Mikkosen kommentit olisivat nostattaneet Saksassa suuremman kohun.

– Ainakin päivähoidossa työskentelevät olisivat älähtäneet. Se on arvokasta työtä ja natsikortin käyttäminen siinä yhteydessä on halpamaista.

Myös Marien ystävä Felix pitää kommentteja riskialttiina.

– En usko, että saksalainen voi koskaan suhtautua natseja liippaaviin juttuihin samalla tavalla kuin muista maista tulevat. Holokaustin kieltämisestä voi joutua vankilaan, joten asiasta vitsailu ei ole kauhean turvallista.

Suomessa sen sijaan natsikommenttien heittelemisestä ja riipovasta typeryydestä palkitaan omalla tv-ohjelmalla. Mediakohu kannatteli Mikkoset Neloselle, joka alkaa pyörittää tämän ”mediaperheen” idyllisestä arjesta kertovaa sarjaa.

– Suomi olisi paljon tylsempi paikka ilman Mikkosia, sillä he synnyttävät hyödyllistä keskustelua tärkeistä asioista. Itseäni kiinnostaisi kuulla, mitä mieltä Nina Mikkonen on esimerkiksi uusavuttomuudesta, liikalihavuudesta tai päihdeäitien lasten pakkohuostaanotoista, toteaa Nelosen ohjelmapäällikkö Mikko Silvennoinen ohjelman nettisivuilla.

SEHR GUT. Ongelma vain on se, että Nina Mikkosen käytös ja väittämät ovat niin järjettömiä, että keskustelun huomio kohdistuu vain hänen persoonaansa – sen herättämään närkästykseen ja avuttomaan huvittuneisuuteen. Vaikeat kysymykset kasvatusvastuusta ja päivähoidon laadusta tulevat yhden öykkärin torspedoimiksi. Asiat ovat yhä ratkaisematta, mutta on meillä sentään uusi inhokki Tukiaisen ja Ruususen jatkoksi.

Dr. Lefastii viisaita vie

Organisaatioviestinnän professori Leif Åberg neuvoo Groteskin lukijoita elämän tyrskyissä. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen groteski@mediary.fi tai pistäydy vastaanotolla keskiviikkoisin kello 15–16 osoitteessa Unioninkatu 37, Helsinki.

Hei Tohtori!

Olen 17-vuotias, reippaan Taavetti-vauvan äiti Koivukylästä! Kuten jokainen äiti, minäkin toivon lapselleni ruusuista tulevaisuutta. Unelmanani on, että poikani valmistuisi aikanaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta viestintä pääaineenaan. Miten voisin parantaa Taavetin mahdollisuuksia ihan pienestä pitäen? Taavetti tykkää jo syödä sanomalehtiä ja itkee kovaan ääneen aina nähdessään televisioruudussa miestoimijoita.

Onko pääkaupunkiseudulla viestintään erikoistuneita tarhoja? hotMama-92 Parahin hotMama! Kysymyksestäsi ei tarkkaan käy ilmi Taavetin ikä. Jos hän on jo siinä 5-6 v, ei Piaget’n kehitysteorian mukaan enää olisi suotavaa syödä lehtiä. Toisaalta vuoden 1991 jälkeen syntyneet (ns. netizen, nettiväki) eivät oikein enää tiedä, mitä sanomalehdellä tehdään. Olen myös huolissani seurannut kuinka monet laatulehdet parantavat paperin makua sisällön kustannuksella. Minäkin itken usein televisiota katsellessani, joten ei huolta.

Jos tarkoitat lastentarhoja, niin on. Monet tarjoavat kielikylpyjä, ja Montessori-tarhassa saa ilmaista itseään. Lähin on Vuosaaressa, eikä matkaankaan kulu kuin 1 h 36 min suuntaansa (kätevästi bussi – K-juna – metro – bussi, ks. YTV:n reittiopas).

Viisas Dr!!!

Mistä lapset tulevat?

Ihmettelijä Dear Ihmettelijä! Tämä on ihan selvä juttu. Jos niillä on reppu selässä, ne tulevat tarhasta. Jos niillä on silmät punaiset, ne tulevat virtuaalimaailmasta.

Moikka Lefa!

Pojat koulus kutsuu mua pizzamallix. En haluu kertoo et en tiiä mikä se on. Muistan aapisen ”O niinkuin Organisaatioviestintä” aukeemalt et se liittyy työyhteisöviestinnän funktioihin. Kerronks maikalle vai onx tää vaan hyvä juttu? Oon 11v tyttis ja mitat on 140 ja 65, ok? Eniten mua kiusaa yx tyhmä bifurkaatio-Pekka.

Pizzamalli(ko?)

Moikka! Moni pizzamalli on urallaan päätynyt pitkälle. Olen monta kesää ollut Miss Loviisa-kilpailun tuomaristossa ja heitä on kyllä näkynyt... Pai-

noindeksisi on pizzamallin raameissa, hulppea 33,2 (=merkittävä lihavuus eli läski). Bifurkaatio-Pekasta ei tarvitse välittää, sen mallit on ihan kaoottiset. Muttei oo tyhmä...

Apua Lefa!

Mutsi ei anna mun huoneen ajautua kaaoksen reunalle. Oon yrittäny selittää mutsille Rowleyn ja Roevensin mallia mut se ei kuuntele. HELP!?

Revoluutioboy Äidit ei aina ymmärrä... Rowleyn ja Roevensin malli on siitä vähän huono, kun jäbät väittää että kaaokseen on mahdollista luoda paikallista järjestystä. Älä siis MISSÄÄN TAPAUKSESSA kerro äidillesi R&R:stä. Parempi argumentti olisi Kunta- ja palvelurakenneuudistus (KUPRU – eiku PARAShanke), ks. http://www.vm.fi/vm/fi/05_hankkeet/025_paras/index.jsp.

Virkamiehet ovat nimittäin laskeneet, että siivoaminen on tuottamatonta työtä, koska se vie liikaa aikaa.

Moikka Lefa.

Onks Joulupukkii ees olemas? Jos on nii asuuks se aina muulloin ku jouluna Unioninkadulla? Kutsutaanks tonttuja “tutkijoiks”? pikku-salapoliisi -02 Höh, kaikkihan tietää että Joulupukki on olemassa ja asuu välipäivät Lapin yliopistossa. Vastoin yleistä käsitystä kaikki tutkijat eivät ole tonttuja.

Kukkeliskuu-Lefa! tytöt on ärsyttävii ja niil on tyhmät jutut ja ne aina yrittää pussailla mua mut oon aika nopee juoksemaan ni ne ei oo viel saanu mua kiinni. mut mä haluisin isona viestinnän opiskelijaks koska ne on parhait!!! (paitsi likat). voiks opiskella viestintää ilman et tarvii puhuu tyttöjen kaa? voisko ne mennä opiskeleen vaik johonkin häkkiin aina!? ei jaksais aina juosta!!!!!

Tytöt on tyhmimpii Arvoisa nimimerkki. Tytöt eivät ole tyhmempiä, he ovat vain kypsempiä.

Juoksuharjoituksia kannattaa jatkaa, koska Median pesisjoukkue kaipaa etenijöitä. Yliopistolla on misantropisteja varten naisten- ja miestenhuoneita, joissa on langaton netti.

25

Yhdeksän vuoden kouluputki sosiaalistaa lapsoset irtonaisista osasista paikoilleen yhteiskunnan rattaisiin. Koululaitoksen merkitystä ei siis voi vähätellä, mutta omien kouluvuosien jäätyä taa harva tietää, mitä koulun betoniseinien sisällä opettajien ja oppilaiden sulkeutuneessa laitoskarusellissa päivästä toiseen tapahtuu.

Jotkut meistä pääsevät kurkistamaan.

Sijaiset Teksti Katri Koskela

26

”Lapset ovat yhteiskunnan syöpä.”

IDA ”TÄYTYY LAITTAA itsensä likoon – maalata sateenkaaria ja leikkiä hippaa”, pohtii Ida Martela nauraen opettajan työtä. Hän on tehnyt sijaisuuksia sekä ala- että yläasteella syksystä 2007 lähtien.

Ala-asteella lapset eivät pysty vielä niin itsenäiseen työskentelyyn kuin yläasteella, joten keskittymistä vaaditaan enemmän. Kuitenkin: ”Ykkös-kakkoset on ihania omalla tavallaan, niiden elämä on vielä niin yksinkertaista, ne saattavat ilahtua pienistä jutuista valtavasti. Siinä oma koulustressi unohtuu.”

IDAN KOKEMUKSET ovat olleet enimmäkseen positiivisia, mutta koulussa näkee tapahtumia ja tunteita laidasta laitaan. Ida puhuu koulukiusaamisesta (”se, kuka keksii miten se kitketään, on kyllä nero!”), lasten ja nuorten pahoinvoinnista, yksinäisyydestä ja opettajien resursseista.

Sijaisena ollessa puuttuu näkemäänsä sen minkä voi, mutta tilanne on hankala. ”Vakituiset opettajat näkevät ja tuntevat oppilaat ja tilanteet pitkällä aikavälillä. Sijaisen kohtaamissa tilanteissa voi olla kyse vakavista ongelmista tai vain siitä, että kyseisellä oppilaalla on huono päivä.”

KERRAN YHDELLÄ matikantunnilla eräs 10-vuotias tyttö oli vastaan kaikessa ja käytti kieltä, joka oli kuin kymmenen vuotta vanhemman suusta: ”Mikä vitun pissis meit on tullut opettaa, vittu mä en ainakaan tee yhtään mitään”. Kun tyttö yritti metsästää kaloja luokan akvaariosta, Ida otti häntä kädestä. ”Vittu sä et koske muhun.”

Jälkeenpäin Ida muistelee tapausta mietteliäänä. ”Se tyttö jäi mieleen. Täytyy olla tosi paha olla, jos on tarve haukkua vieraita ihmisiä noin. Säälitti tosi paljon.” ”OLIN SIJAISENA eräällä kasiluokalla, kun Kauhajoki tapahtui.” Tapahtumat eivät olleet vielä levinneet yleiseen tietoon, kun eräs oppilaista sai kesken päivän tekstiviestin, että jotain tapahtuu, ja että ampuja on yhä rakennuksessa.

Ida ei ollut ensin varma, mistä on kyse. Netistä ensimmäiset uutiset kuitenkin jo löytyivät. ”Oli kuviksen tunti ja oppilaat purkivat uutista puhumalla ja hälisemällä, tyylisesti ’miten voi olla niin tyhmä idiootti ihminen’.

Itseni yli kulki surun ja turvattomuuden aalto ja tajusin olevani onnellinen oppilaiden puolesta, jotka tuntuivat tajuavan tapauksen vielä paljon pinnallisemmalla tasolla.”

Tieto levisi nopeasti ja kohta luokassa kuunneltiin rehtorin kuulutusta aiheesta. Ida keskittyi pitämään tilanteen neutraalina. ”Kun pääsin kotiin, aloin itkeä.”

TIMO ”LAPSET OVAT yhteiskunnan syöpä.” Timo Niemen vuosien takaisten sijaistuskokemuksien haavat eivät selvästi ole umpeutuneet. Hänet houkutteli alun perin Järvenpään kouluinstituution leipiin korkea tuntipalkka. ”Menin sijaistamaan vapaaehtoisesti, hölmönä. En tykkää lapsista. Yhtään.”

Ensimmäinen kohde oli kakkosten musiikkiluokka hyvämaineisella ala-asteella. ”Ne olivat sellaisia pieniä ihmismarenkeja Kilttilän ala-asteelta, tekivät kortteja ja roikkuivat jalassa.” Opettajansijaisuuden tragiikka tuleekin Timon mukaan parhaiten esiin siinä, millainen pudotus oli siirtyä seuraavaksi erilaisiin kouluihin, joissa asiat eivät sujuneetkaan niin helposti.

MIELESSÄ KARVASTELEE esimerkiksi musiikintunti, jota vetämään Timo joutui, sijaisuudelle normaaliin tapaan, ilman ohjeita. Hän oli optimistinen, olihan taustalla jo kokemusta innokkaan musiikkiluokan opettamisesta. ”Sisään kävellessä oli viisi sekuntia aikaa päättää, mitä tekee. Aloin hoilata Vesivehmaan jenkkaa. Odotin, että oppilaat saman tien räjähtävät lauluun ja tanssiin.” Timo lauloi jonkin aikaa – yksin. Sen jälkeen kuvistyöt kaivettiin esiin.

KOKEMUKSEN KARTTUESSA Timosta kuoritui varsinainen pedagogi.

Erään kutosluokan kahden viikon historian opiskelu sijaisen johdolla kulminoitui siihen, että Timo keksi käsitellä spartalaissodan dramaturgisin keinoin – hän ehdotti luokalle näytelmää. ”Itse näytelmä ei ollut vielä niin paha virhe”, Timo muistelee virnistäen. ”Virhe oli antaa lupa aseistautua kevyesti.”

TIMO KERTOO jakavansa vanhemman polven uskomuksen siitä, että lapset ovat vuosi vuodelta yhä turmeltuneempia. Eroja on myös koulujen välillä: huono-osaisuus kasautuu tiettyihin, samoihin paikkoihin.

Erityisesti näiden koulujen meininkiä seurattuaan Timo toivoo, että opettajat saisivat lisää valtuuksia valvoa järjestystä. Poliisin kiertelyä kouluissa hän ei kuitenkaan kannata. ”Se luo liian suuren eron opettajiin: ’poliisi ei näe, nyt voi kivittää opettajaa’”.

Taannoinen kalapalakohu kirvoittaa Timosta ihmettynyttä hymähtelyä. ”Ainahan niitä lihapullia otetaan liikaa. Mutta ainakin itse ollessani ala-asteella, jos joku käski laittaa takaisin, kyllä laitoin. Saatoin olla vähän nössö.”

27

Filmiä, samppanjaa ja sekoilua

Niinhän sitä sanotaan että huipulla tuulee ja siellä on usein melko yksinäistä. Tämä yleissääntö näyttää pätevän usein myös nuoriin viihdeteollisuuden tähtiin: hittibiiseistä tuttuihin tai elokuvista suuren yleisön tietoisuuteen ponnahtaneisiin tyttöihin ja poikiin.

Teksti Anna Korvenoja

LAPSITÄHTEYS NÄYTTÄÄ usein niin sanotusti lähtevän lapasesta, mikä sinänsä ei ole yllättävää. Vai miten voikaan olettaa 10-vuotiaan suhtautuvan siihen, että tilille pamahtaa useita miljoonia ja kadulla kulkiessa ei voi olla rauhassa katseilta? Eikä vain juuri sinä hetkenä, vaan vielä 10 vuotta myöhemminkin? Kyllähän siinä vähemmästäkin nuppi sekoaa.

Juttua näistä lapsitähdistä ei voisi tietenkään kirjoittaa aloittamatta Macaulay Culkinista. Muistattehan, se vaalea, hassu poika Yksin kotona -leffoista? Kukapa voisi unohtaa. Vuonna 1980 syntynyt Culkin näytteli hittielokuvassa ”Yksin kotona” 10-vuotiaana vuonna 1990 ja samaisen elokuvan jatko-osassa kaksi vuotta myöhemmin. Kyseiset elokuvat myivät valtavia määriä ja niinpä Culkinista tuli 90luvun tunnetuimpia näyttelijöitä. Surulliseksi hänen tarinaansa ei tee vain se, että hänet leimattiin tästä lähtien aina vain ”pojaksi Yksin kotona -leffoista”, vaan myös hänen vanhempansa valtaisat riidat poikansa elokuvatähteyden mukana tulleista miljoonista. On myös liikkunut huhuja, että Culkin olisi ollut vieroitushoidossa, vankilassa ja pidätettynä monta kertaa, mutta nämä puheet hän on itse aina kiistänyt.

Jos Culkinin kohdalla on vain huhuttu sekoiluista ja huumeiden käytöstä, niin epäilemättä kenellekään ei tule yllätyksenä, että Britney Spearsin kohdalla nämä tarinat eivät ole aivan tuulesta temmattuja. Vuonna 1981 syntynyt Spears taisi laulaa vuosituhannen vaihteessa joitain hittejäkin, joihin kuului mm. ”Oops, I Did it Again”, mutta nykyisin hänet muistettaneen paremmin Las Vegasissa solmitusta 55 tunnin avioliitosta, vieroitushoidosta karkaamisesta ja riitelystä kahden lapsensa huoltajuudesta.

Britney Spears nousi julkisuuteen 13-vuotiaana

päästessään mukaan suosittuun ”Mickey Mouse Club”-lastenohjelmaan, jossa uraansa viihdealalla aloittelivat samoihin aikoihin myös Justin Timberlake ja Christina Aguilera. Spearsin ensimmäinen hitti, ”Baby One More Time” ilmestyi 1998, jolloin neito vannoi vielä neitsyyden ja puhtauden nimeen ennen avioliittoa. Sekopäisyys on sittemmin ilmennyt hänen kohdallaan mm. paparazzeille vilautteluna, josta muodostui ajoittain pikemmin sääntö kuin poikkeus.

Entäs Lindsay Lohan? Mitä hän onkaan tehnyt – siis muuta kuin pidätetty rattijuopumuksesta ja kokaiinin hallussapidosta sekä ollut useita kertoja vieroitushoidossa? Lindsay Lohan aloitti uransa mallina 3-vuotiaana ja esiintyi sen jälkeen useissa tv-mainoksissa. Ensimmäisen elokuvansa ”Ansa vanhemmille” Lohan teki 12-vuotiaana vuonna 1998. Kenties muistamme paremmin hänen elokuvansa ”Perjantai on pahin” (2003), jonka jälkeen Lohanin filmografia kasvoi vain muutamista raapaisuista. Nykyisin 22-vuotias Lohan on malliesimerkki entisestä lapsitähdestä: hän on jäänyt mieliimme lähinnä kaikesta muusta paitsi siitä, minkä vuoksi alun perin nousi julkisuuteen.

KOKO TÄMÄN jutun alku käsitteli näitä surullisen kohtalon lapsitähtiä, jotka ovat nykyisin tunnettuja jostain muusta kuin heidän alkuperäisistä saavutuksistaan näyttelijöinä tai laulajina. Tulee kuitenkin ehkä tässä vaiheessa tarinaa muistuttaa, että kaikilla sanoilla on konnotaationsa, eikä ”lapsitähti” jää poikkeukseksi. Se, ovatko kyseisen sanan negatiiviset juuret juuri edellä mainituissa henkilöissä, jäänee arvoitukseksi. Nyt lienee kuitenkin parasta tehdä hetkeksi täyskäännös kertomalla miten meillä täällä Suomessa on mennyt paremmin, ainakin seuraavi-

Römpsä Sarjakuva Tomi Strömberg

en henkilöiden osalta.

Kaikki 90-luvulla lapsuuttaan ja varhaisnuoruuttaan viettäneet muistavat Konsta Hietasen. Nuori Hietanen sulatti koko kansan sydämet 10-vuotiaana voittaessaan Tenavatähti-laulukilpailun. Kyllä, biisinä oli Daa-da daa-da. Sittemmin tv-sarjassa ”Konstan koukkuja” ja elokuvassa ”Poika ja ilves” näytellyt poika sai kuin saikin laulun sanojen mukaisesti hien pintaan, muttei suinkaan huumeita käyttämällä tai sellissä lojumalla, vaan FC Lahden veikkausliigajoukkueessa. Konsta näet kieltäytyi teini-ikäisenä leffarooleista ja siirtyi jalkapalloon, johon hänen nimensä nykyisin liitetäänkin. Jotkut meistä saattavat tosin muistaa hänet siitä söpöstä hymystäkin.

Vuonna 1983 Syksyn sävel -kilpailun voitto vietiin kappaleella ”Minttu sekä Ville”. Laulaja oli 10-vuotias forssalaistyttö, joka sittemmin on esittänyt tunnetut kappaleet ”Suljettu sydän”, ”Yhtä en saa” ja ”Myöhemmin”. Tämä sukupolvensa tunteiden tulkki on tietenkin Jonna Tervomaa. Syksyn sävelen voittoa seurasi vuonna 1984 albumi ”Jonna”, joka rikkoi platinamyynnin rajan. Nuoruusaikansa Tervomaa piti taukoa laulamisesta ja esiintymisestä, mutta vuonna 1998 levyllään ”Jonna Tervomaa” hän palasi Suomen popin kärkikaartiin ja seisoo siellä edelleen tukevasti.

KUTEN HUOMATTU, löytyy siis myös onnellisen kohtalon lapsitähtiä. Tähän juttuun heitä on kuitenkin kertynyt vain kaksi, sillä mieleen ei yksinkertaisesti muistunut enempää. Sekoiluista tunnettuja olisi ollut sen sijaan pilvin pimein, mutta johonkin se täytyy raja vetää. Selvää kuitenkin lienee, että pää pilvissä voi olla vaikeaa kasvaa aikuiseksi.

29

Miten lapsuuden suosikkilaitteet soveltuvat aikuisten käyttöön? Kolmihenkinen testiryhmämme otti selvää Viiripuiston, Ruskeasuon puiston ja Leikkipuisto Tullinpuomin valikoimasta.

Riskirajoilla

Teksti Sara Keskinarkaus Kuvat Lauri Laavakari Testiryhmä Noora Happonen, Sara Keskinarkaus ja Saara Väänänen

A-keinu, kuten testiryhmämme laitteen nimesi, oli ehdottomasti kierroksen hurjin laite. Talvikäytössä se on hieman ongelmallinen, sillä jäisellä maalla vauhtia on vaikea saada ilman vauhdinantajaa. Kun laite on vauhdissa, se luo upean lentämisen tunteen. Negatiivista laitteessa ovat vauhdinoton vaikeuksien lisäksi tömähtelevät alastulot sekä liian vauhdikkaasta pyörimisestä seuraava huono olo.

Ruskeasuon leikkipuistossa majailevien pikkuponien funktio jäi vanhemmille vierailijoille arvoitukseksi. Ne eivät liikkuneet, tehneet temppuja eivätkä mitään muutakaan. Tylsää! Mitä kivaa on puupalikan selässä istumisessa? Lapsille ne toiminevat lumiheppojen korvaajina ja allergiselle hevostytölle jollain tasolla myös oikean höristelijän korvikkeena.

”Kilppari” osoittautui puistokierroksen ehdottomaksi superyllättäjäksi.

Perheen pienimmille suunnattu rauhalliselta näyttävä laite sai aikaan uskomattomia riemunhetkiä! Liekö testaajien lievästä ylipainosta vai pakkasen purevuudesta johtuvaa, tuntui laitteen vieteri melko löysältä. Itsensä kampeaminen ylös hangesta vaatii useamman Pump-tunnin työn.

Muovipussin kanssa vai ilman? Vauhdin kannalta sillä ei ollut mitään merkitystä. Laskutyylistä riippumatta yksikään testin liukumäistä ei tarjonnut päätähuimaavaa menoa. Ehkä kurahaalareista olisi ollut apua. Suurin jännitysmomentti liittyi alastuloon – herkille pakaroille vai sulavasti kahdelle jalalle?

30

palauttaa ”Kiipeilyteline mieleen lapsuuden haaveet telinevoimistelu-urasta. ”

Leikkipuistolaitteiden ylivoimainen klassikko, perinteinen keinu, löytyi jokaisesta testaamastamme leikkipuistosta. Kaikkien erikoisuuksien jälkeen ymmärsimme, että keinu on kokonaisuudessaan paras laite – leikkipuistojen kuningas. Keinuissa saa hyvin kiinni vauhdin hurmasta, mutta toisaalta ne sopivat yhtä hyvin iltahämärässä istuskeluun ja fiilistelyyn.

Uhkarohkeimmat voivat hypellä vauhdista. Jos kaipaa keinumiseen lisähaastetta, kannattaa kokeilla vauvakeinuja. Niissä istuminen ja vauhdinotto vaativat mielikuvitusta.

Kiipeilyteline palauttaa mieleen lapsuuden haaveet telinevoimisteluurasta ja poikien voimamiesesitykset. Roiku, riipu, heijaa. Veri pakkaantuu päähän ja mukavan pökerryttävä olo iskee nopeasti. Verkossa voi myös vaihtoehtoisesti lepuuttaa muusta riehumisesta uupuneita raajoja. Koolla ei ole väliä.

Seikkailurata saattaa kuulostaa jännittävältä haasteelta, jossa nuoret voivat ottaa mittaa toisistaan, mutta todellisuus on siitä kaukana: Tolppa siellä, toinen täällä ja välissä muutama seinä. Testaajien huomion varasti lopulta nuorten hämmentävä töherrys.

31

Mun ammatti Haastattelu Lauri Korolainen Kuva Petri Juntunen

Sara Lindström, 32 Viestintäkonsultti Viestintätoimisto Pohjoisranta Valmistunut laitokselta v. 2000 Palkka 3000–5000 €/kk

Olet konsultti. Mitä se tarkoittaa?

KONSULTIN TOIMENKUVA on järjettömän monipuolinen niin hyvässä kuin pahassa. Täällä tehdään kaikkea lehdistötiedotteista viestintästrategioihin, asiakaslehdistä mediakoulutuksiin ja juttuvinkeistä toimittajavierailuihin.

Hommat ovat tosi projektiluontoisia. Kun projekti on valmis, niin mennään eteenpäin. Se sopii hyvin, jos on kärsimätön luonne.

Neljävuotias kummityttöni kysyy usein, mitä teen työkseni. Konsultin toimenkuva saattaa ahdistaa monia, koska se on todella vaikea selittää yhdellä sanalla. Kirjoitan on lähimpänä totuutta. Mutta kirjoitan ja suunnittelen, jos saisi laajentaa kahteen sanaan.

32

Miten olet päätynyt Pohjoisrantaan?

KUN LÄHDIN opiskelemaan, mietin kovasti, pyrkisinkö valtsikaan vai maatalous-metsätieteelliseen. En osannut päättää, joten viestinnästä valmistuttuani meninkin metsätieteelliseen.

Kirjoitin myös friikkuna tekniikan alan lehtiin, mutta jossain vaiheessa töitä rupesi olemaan niin paljon, ettei metsäopinnoille jäänyt aikaa.

Toimittajan ja toimitussihteerin töiden jälkeen olin töissä mainostutkimustoimistossa ja työnantajamielikuvaan erikoistuneessa viestintätoimistossa. Pohjoisrannassa aloitin marraskuussa 2006.

Lisäksi olen vielä tehnyt tuulienergiaan ja juniorijalkapalloon liittyviä projekteja sekä pyytänyt tarjouksia valokuvaajilta ja graafikoilta. Siinä tämä viikko.

Millainen on hyvä konsultti?

SEN SISÄISTÄMINEN, että on asiakaspalveluammatissa, on ainoa mahdollisuus olla hyvä tässä työssä.

Ei ylimielistä asennetta, mutta rohkeutta tarvitaan. Asiakkaalle pitää uskaltaa sanoa, vaikka olisi radikaalistikin eri mieltä asioista. Kaiken, mitä tehdään, pitää tukea asiakkaan liiketoimintaa.

Millainen on työviikkosi?

Mikä on kivointa työssäsi?

TÄLLÄ VIIKOLLA olen tehnyt Fortumin ja EU: n energialinjauksiin liittyvää projektia sekä laatinut suunnitelmatarjouksen kustantamolle, joka haluaa promota kirjailijansa julkisuuteen. Sen lisäksi olen pitänyt yhteyttä toimittajiin ja järjestänyt julkkistapahtumaa eräälle pelifirmalle, joka haluaa näkyä viihdelehdissä.

HYVIN ERILAISTEN ihmisten tapaaminen.

Ja työkaverit. Työpaikan kivoin poika on Timo [viestintäkonsultti Timo Paloste]. Me tehdään paljon töitä yhdessä, ja Timoa sanotaankin täällä mun aviomieheksi.

Mikä on tyhmintä Pohjoisrannassa?

ENNAKOIMATON KIIRE. Asiakas voi soittaa kahdelta iltapäivällä, että tässä on tämä homma, joka pitää saada huomiseksi. Ei siinä kysellä, oletko sopinut meneväsi kuudelta leffaan jonkun kanssa.

Onko konsultin työ julkisuuden manipulointia?

Mitä hyötyä viestinnän opinnoista on ammatissasi?

Mitä terveisiä lähettäisit viestinnän opiskelijoille?

USKON, että yliopiston tehtävä on opettaa kriittisyyttä ja yleissivistystä. Työnhän oppii vain työssä. Se, miten yliopistolla oppimaasi sovellat, on tiedostamatonta. Ei sitä mieti niin selkeästi, että tulisiko minun tässä kohtaa miettiä framing-teoriaa, mutta kyllä ne asiat yhdistää.

JOS HALUAA olla tosi ura-orientoitunut, niin kannattaa hankkia joku oma juttu, johon alkaa erikoistua. Olen itse aikoinani kirjoittanut tekniikasta ja tiedän esimerkiksi, mitä erilaisilla ohjelmistoratkaisuilla tarkoitetaan. Sen ymmärtääkseen ei tarvitse olla insinööri, mutta erikoistuneella on heti useampi työpaikka auki.

Toisaalta käytin opiskeluaikana kamalasti aikaa sen stressaamiseen, että valmistunko mä koskaan ja pääsenkö mihinkään töihin ja tuleeko musta mitään. Toivottavasti tämä ei kuulosta siltä, että täti täällä neuvoo, mutta se stressi kannattaa unohtaa. Tällaisilla asioilla on tapana järjestyä.

Mikä on bifurkaatio?

KUN LOPETIN opiskelut, mulle kirkastui ristiriita opintojen ja työelämän välillä. Viestinnän opiskelu perustui hyviin ja järkeenkäyviin teorioihin, miten asioiden pitäisi mennä. Kun menee töihin viestintätoimistoon, tajuaa, että talouden lait ohjaavat korostetusti myös viestintää.

Uutisia katsoessa me mieheni kanssa nauretaan, että kukakohan tuon jutun on myynyt tuonne ja onpa hyvin saatu juttu läpi. Tosi moni uutisvinkki tulee toimittajille nykyään suoraan viestintätoimistolta, ja se on molempia hyödyttävää yhteistyötä.

MIKÄ!? En ole kuullutkaan! [Kuulee vastauksen.] Pekkahan on Pohjoisrannan hallituksessa, ja pidän häntä työkaverina. Anteeksi Pekka, en tiennyt tätä!

Tärkeintä, mitä viestinnän laitokselta jäi käteen, ovat ihmiset. Verkostot. Joskus se nauratti, että osallistukaa kaikkeen ja verkostoitukaa hehheh. Ajattelin, että ei se voi olla niin tärkeätä, mutta mulle se on kyllä ollut.

Toim.huom. Bifurkaatio on professori Pekka Aulan kehittämä organisaatioviestinnän malli.

Yliopistolakiahdistus Teksti Matti Koivisto

Uusi yliopistolaki on outo uusliberalistisen eetoksen ja kunnianhimoisen koulutuspoliitiikan äpärälapsi. Helsingin yliopistossa sillä ovat leikkikaverit vähissä. Joko sitä ei tunneta, tai sitä vihataan intohimoisesti.

UUSI YLIOPISTOLAKI vahvistaa yliopistojen autonomiaa tehden niistä nykyisten tilivirastojen sijaan itsenäisiä oikeushenkilöitä. Samalla se mahdollistaa ulkopuolisen rahoituksen. Jotta kaiken maailman humanistit eivät pääsisi torspoilemaan raha-asioita hunningolle, varmistetaan että yliopistojen hallituksissa istuu enemmistönä yliopiston ulkopuolisia – aina hallituksen puheenjohtajaa myöten. Näin vältetään näppärästi kaaos, joka seuraisi siitä, että yliopistolaiset päästettäisiin sekoilemaan omien rahojensa kanssa. Varojahan saatettaisiin kohdentaa vaikka vinkuintiaanien vinkumisen tutkimiseen tai kuolleiden kielien opiskeluun. Urpot. Ne on

kuolleita kieliä koska niitä ei enää käytetä!

Yksityinen rahoitus ja ulkopuolisten enemmistö yliopistojen hallituksissa on herättänyt uhkakuvia. Rahoittaja odottaa eurojensa vastineeksi konkreettista hyötyä. Varsinkin yhteiskuntatieteissä ulkopuolisen tahon hyötyyn tähtäävä tutkimus kuulostaa lähtökohdiltaan arveluttavalta. Odotettavissa oleva rahoituksen epätasainen jakautuminen eri tiedekuntien ja yliopistojen välillä johtaa merkittäviin tasoeroihin, ja ajan mittaan esimerkiksi humanistiset tiedekunnat tulevat näivettymään.

Viestinnän laitoksella, valtsikan omalla kultapossulla, tulee tuskin olemaan ulkopuolisen

33

rahoituksen kanssa vaikeuksia. Ongelma onkin periaatteellinen: mitä tapahtuu tuottamattomalle perustutkimukselle?

MAAILMA LOPPUU. Tulee talvisota ja Harmageddon. Yksityisen rahoituksen varassa toimiva Harvardin yliopisto otti sijoituksineen juuri 12 miljardin dollarin edestä osumaa. Yliopistojen toiminnan sitominen taloudellisten suhdanteiden heilahteluun tuntuu tässä tilanteessa fiksulta kuin lapsen opettaminen uimaan hukuttamalla. Koska pelastusliiveiksi tarjotun valtion perusrahoituksen kustannuksia ei kompensoida edes ansiotason nousua vastaavasti, on palkkojen parempi olla nousematta tai koko perusrahoitukselta putoaa pohja.

Kaiken muun hyvän lisäksi opetusministeriö varaa itselleen oikeuden antaa ehtoja yliopistojen määrärahojen myöntämiselle ja luo raskaan byrokraattisen kontrollijärjestelmän valvoakseen näiden ehtojen toteutumista. Oikeustieteellisen tiedekunnan dekanaatin mukaan tämä kaventaa yliopistojen päätäntävaltaa jopa nykyiseen tilanteeseen verrattuna. Hyvää itsenäisyyspäivää, Helsingin yliopisto!

Miten on mahdollista, että aloite on valmisteluvaiheessa onnistunut kiertämään läpi kaikki yliopistodemokratiaan kuuluvat elimet, joissa sille on näytetty loppuun asti vihreää valoa? Kaiken järjen mukaan lain kuuluisi tämän jälkeen olla yleisesti hyväkstty yliopistolla. Näin asia ei kuitenkaan ole. Sosiaalipolitiikan professori J.P. Roosin HY:n professorien keskuudessa tekemän kyselyn mukaan 220 vastaajasta vain 47 hyväksyy yliopistolakiesityksen. Oman empiirisen analyysini mukaan opiskelijat taas eivät tiedä mitään koko asiasta tai vastustavat sitä raivokkaasti vuoden 1968 mustavalkokuvat silmissä loistaen.

VANHALLA YLIOPPILASTALOLLA 3.2.2009 järjestetyssä kuulemistilaisuudessa projektinjohtaja Ulla Mansikkamäki kertoi kuinka salamyhkäisesti valmistelluksi väitetystä uudistuksesta onkin itseasiassa tiedotettu yhteistyössä koko yliopiston viestinnän kanssa! Mansikkamäki oli vilpittömän hämmentynyt lakiin koh-

34

distuneesta kritiikistä, olihan kaikki informaatio ollut selkeästi haudattuna internetin perimmäiseen nurkkaan jo ties kuinka kauan. Sinne eksyneet ovat saaneet lähettää mielipiteitään ja kehitysehdotuksiaan aivan vapaasti. Viestintä epäonnistuu aina, paitsi silloin kun se onnistuu epäonnistumaan oikein kunnolla.

Kansleri Ilkka Niiniluodon mukaan ylioppilaskunta on ollut päätöksenteossa hyvin edustettuna. SYL:n edustajat ovat ilmeisesti olleet onnesta soikeina jo mahdollisuudesta päästä päättävän elimeen kuultaviksi ja lamaantuneet täysin euforiasta, kun heille on selvinnyt, ettei uudistuksen myötä ole luvassa lukukausimaksuja ainakaan suomalaisille. Hienosti tehty!

Muutenkin päättävissä elimissä päätöksiä tekevien päiden toiminta tuntuu kummalliselta.

Eräs konsistorin jäsenenä toiminut professori ilmoitti, ettei osaa ottaa kantaa konsistorin päätökseen, jota oli ollut itse mukana tekemässä.

En tiedä mitä näissä kokouksissa nappaillaan, mutta minä haluan mukaan!

Suunta on selvä – päin vittua!

HELSINGIN YLIOPISTOSSA lähdetään samaan konkurssiin ajamaan läpi uutta johtosääntöä. En tiedä kuinka hyvin Mansikkamäen blogissa olisi asiasta tiedotettu, mutta minulle ilmoitus hallintorakenteen uudistuksesta tuli vasta syksyllä. Media ry:n hallituksen opintoneuvos Satu Pusa oli saanut tietää asiasta laitoskokouksessa, jossa henkilökunta oli ollut vähintään yhtä ihmeissään. Opiskelijoiden vaikutusmahdollisuudet pelkistyivät arpomiseen kahden huo-

non vaihtoehdon välillä.

Hallintorakenneuudistusta ei juridisesti vaadita uudessa yliopistolakiuudistuksessa. Jostakin syystä sitä kuitenkin ajetaan kovaa kyytiä eteenpäin. Kuulemistilaisuudessa rehtori Thomas Wilhelmssonkaan ei osannut perustella tarvetta uudistukselle. Parhaassa tapauksessa nyt toteutuvassa suurlaitosmallissa asiat pysyvät suurin piirtein ennallaan nimikkeiden vaihtuessa. Pahimmassa tapauksessa rahoituksen jakamisesta eri oppiaineiden kesken tulee täysi farssi.

KAIKKI RUTINA ja mutina voi olla aiheetonta.

Ehkäpä kansleri Niiniluoto ja rehtori Wilhelmsson ovat oikeassa: yliopistolla on uudistuksissa pelkästään voitettavaa. Uudesta yliopistolaista on tullut mörkö, johon voi projisoisoida kaikki pelkonsa työttömyydestä paskaduuneihin. Uutta ylioppilaslakia vastustavan Opiskelijatoiminnan julkilausuma sisältää asian lisäksi myös korvia kuumottavan määrän prekariaattinönnönnöötä.

Yliopiston pitää uudistua, se on selvää, mutta ollaanko nyt menossa perse edellä puuhun ja toteuttamassa uudistuksia vääristä lähtökohdista käsin? Jos vastustus on näin suurta, voidaanko kaikki kritiikki ohittaa huonosti asian sisäistäneiden ihmisten oikutteluna? Miksi yliopiston hallintoon tarvitaan ulkopuolisten enemmistö?

Onko ihmekään, että Elinkeinoelämän Keskusliitto on innoissaan uudistuksesta, joka mahdollistaa valtion rahoituspohjalta luotujen tutkimusyksiköiden valjastamisen yrityksille tärkeiden asioiden tutkimiseen? Eikö tässä ihan oikeasti ole mitään kummaa?

Kritiikin määrä ei ole näkynyt tahdissa, jolla uudistusta runnotaan läpi. Koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Ohjaksissa on istuvinaan hämmentynyt opetusministeri Henna Virkkunen, joka kertoo NYT-liitteen haastattelussa nokkelan itseironisesti osaavansa sanoa hallituksessa oikeissa paikoissa ”yhdyn”. Tehkää kansalle palvelus ja kieltäkää huumori paskoja päätöksiä tehtailevilta kokoomuksen naisministereiltä. http://opiskelijatoiminta.net/