groteski_2009_3 by Groteski

Groteski

Sisältö 4 5

3/2009 Aikuisuus

oatk k ku . , jo ukia a m ea uk aan a o lem ull up ilutte k k un n he p e 19 n ku viere , a Ain velee ä k

Toimitusneuvosto Matleena Kantola Matti Koivisto Pekka Lehtinen Sisältö Tommaso De Benetti Osma Harvilahti Tapio Ikkala Matleena Kantola Kiira Keski-Nirva Matti Koivisto Lauri Korolainen Katri Koskela Anssi Kytönen Lauri Laavakari Iiris Lagus Lennart Lang Emmi Lehikoinen Pekka Lehtinen Jukka-Pekka Myllys Satu Pusa Tytti Rintanen Verneri Ruohoranta Sonja Saarikoski Tomi Strömberg Sanna Tolmunen Sarika Vij Leif Åberg Kannen kuva Osma Harvilahti http://osmahoo.blogspot.com/

”

16 19 26 30 33 34 36 38 41

Julkaisija Media ry

”

ISSN 0782-0909 Painopaikka Picaset Oy, Helsinki

Voisiko Groteski arvojohtaa poliitikkoja, kun keulakuva on hiljaa ja moraalinvartijoiden viitta on iltapäivälehdillä?”

Painos 300 kpl

Sähköposti groteski@mediary.fi

–Professori Leif Åberg

Groteski verkossa http://www.valt.helsinki.fi/blogs/groteski/

Pääkirjoitus Aikuisuuden aika Kypsyys on paljon muutakin kuin karvoja uusissa paikoissa. Sirpaleet Näin sirpaloituu Media maailmalla. Aikuisuuden porteilla Fuksiaisia ja silvottuja esinahkoja Oma tupa, oma lupa Mikseivät suomalaiset nuoret hässi autossa? Leikkimielinen aikuinen Groteski kohtasi työllistyneen sosiologin. Päivä spurguna Vähän erilainen excu Alumni Missä näet itsesi kymmenen vuoden päästä? Kaivopihan päiväristeilyllä Groteski jäi seinäruusuksi. Römpsä Viihteen jäljillä Kansa haluaa leipää ja juopuneita julkkiksia. Dr. Lefa viestii viisaita Mun ammatti Miika Nousiaisella on työ, jossa ei tarvitse herätä aamuisin. Lehden poliittisin sivu

Pääkirjoitus Ei auta. Vaikka se viettää talvet Sri Lankalla surffaten. Vaikka sen vakavimmat ihmissuhteet solmitaan abiturienttien kanssa Onnelassa. Vaikka sen roikkuva gradu pitää sen Unicafe-leivän syrjässä kiinni. Se on silti kolmekymppinen. Groteskista tuli tänä vuonna ihan oikea aikuinen. Toisille se tarkoittaa vastuuta, lapsia, vakiintumista ja perheen perustamista. Groteskille se tarkoittaa sitä, että hämärimmät ajat suhruisena opiskelijavitsien hautausmaana ovat jo takanapäin. Ja vaikka maailma edelleen nähdään melko mustavalkoisena, on sentään kansissa värit. Lapsena Groteski oli pieni, 36-sivuinen rääpäle. Teini-iän kasvupyrähdyksen seurauksena se venähti 42 sivuun. Aikuisena pituuskasvu loppui, mutta leviäminen jatkui: yksittäiset jutut ovat tällä kertaa pidempiä kuin koskaan. ”Mutta mieleltäni minä olen vielä nuori! Katsokaa vaikka, kuinka häröilen ja porsastelen!” huutaa kolmekymppinen, rupsahtanut reppana joka luisuu jo miltei satavuotiaan Ylkkärin rollaattorillaan auraamaa latua. Merkit ovat jo ilmassa: kirjoituksissa pohditaan yliopistolakiuudistusta, haastatellaan kansanedustajaa, ja viimeisellä sivulla lukijoita kehotetaan aktivoitumaan opiskelijapolitiikassa. Pian toimittajamme alkavat fantasioida kummallisissa paikoissa tapahtuvista Harlequin-akteista. Vanhenemisen myötä ihmiskontaktien määrällä on tapana huveta. Lapsuuden ja nuoruuden hulvaton ja laaja toveripiiri jää taa, kun aikuisuuteen kuuluvat velvollisuudet syövät kaiken vapaa-ajan. Näin on käymässä myös elämänsä ehtoopuolelle ehtineelle Groteskille 2009. Ensin päätoimittajista Matleena Kantola katosi Müncheniin, sen jälkeen allekirjoittanut hiipi Etelä-Amerikkaan. Syrjäytynyt ja laiminlyöty Groteski-vanhus löydetään muumioituneena Aleksandriasta vain Pekka Lehtinen seuranaan. Toivotan vuoden viimeiselle Groteskille onnistunutta saattohoitoa ja kiitän kuluneesta vuodesta! Näin lahjakkaiden kirjoittajien ja kuvaajien kanssa ei ole mahdollista tehdä huonoa ainejärjestölehteä.

Matti Koivisto Päätoimittaja

Aikuisuuden aika Teksti ja kuva Tytti Rintanen

SINÄKÖ AIKUINEN, joka kaivat nenääsi ja pieret luennolla? Sinäkö kypsä, joka kiukuttelet vanhuksenakin kuin pikkulapsi? Sinäkö vastuullinen, joka osoitat hädässä muiden syyllisyyttä? Sinäkö itsenäinen, joka verhoudut muodin oikkuihin? Sinäkö vanhempi, joka odotat huolenpitoa lapseltasi? AIKUISUUS JA IKÄ ovat harvoin tekemisissä keskenään. Aikuisuus ja aika taas ovat kumppaneita. Aikuisuudelle, kypsymiselle ja itsensä tuntemiselle kun antaa aikaa, niin johan alkaa tapahtua. Jos taas elämässä on liian paljon tärkeämpää tekemistä, saattaa omena tipahtaa hyvinkin raakana läheisten päähän. Monen aikuisikäisen käytös on kuin suoraan hiekkalaatikolta – joskin hiekkakakkujen sijaan aikuiset lyttäävät toinen toisensa omanarvontuntoa. Kaikkien kliseiden äidin mukaan aikuisuus

on vastuuta ja velvollisuuksia. Ystäväni totesi: vastuunkantoa silloinkin kun kukaan ei vahdi. Sellainenhan vaatii yli-ihmisyyttä tai yliherkkää omaatuntoa. Aikuisuus vaatii, että sille annetaan, mutta siltä myös saa (ei kai kukaan nykypäivänä tyytyisikään yksipuoliseen suhteeseen). Onhan se elämä lupsakkaa, kun yhtäkkiä voi valita ettei laitakaan kurahousuja jalkaan, eikä kukaan pakota tulemaan jo iltakymmeneltä kotiin. Toisaalta aikuisuus pakottaa epämiellyttävästi luopumaan nuoruuden hölmöstä huumasta ja vastuuvapaista seikkailuista. Ulkoisen pärjäämisen ja aikuistelun rinnalla usein unohtuu kasvun vähemmän näkyvä puoli – sisältä kypsyminen. Kun kahdenkympin maailmankriisi alkaa olla takana, omenan pinta vasta punertaa. Pitää selvittää kuka ja millainen itse asiassa on. Millainen on oma tahto verrattuna ympäristön laatimiin määritelmiin? Kun tuntee it-

sensä, kykenee tuntemaan myös muut. Sama pätee ymmärrykseen erilaisuudesta ja jokaisen oikeudesta omaan minäänsä. En ole tavannut yhtään rasistia, joka olisi ollut selvillä omasta ihmisyydestään. Mutta olen toki tavannut monia aikuisikäisiä rasisteja. Haluaisin nähdä kaikkien olevan kyllin aikuisia katsoakseen kaduilla muita silmiin, hyväksyäkseen toisenlaisen aikuisen ja hymyilläkseen lempeästi ei-niin-aikuiselle. Sitä en kuitenkaan tule näkemään, ainakaan tässä suomalaisessa katseenpakoilukulttuurissa, enkä siihen itsekään yllä. AIKUISUUS JÄÄKÖÖN siis sovinnaisiksi käytösnormeiksi: julkisissa hiljaa, työpaikalla tunnollisena, kotona kodinkoneena ja kavereiden kanssa hyvänä seurana. Äh, kannattaako tuon vuoksi edes nuoruuttaan jättää taa?

Sirpaleet

Guilty Feet Have Got No Rhythm Sensuellilla saksofonin lurituksella alkava George Michaelin Careless Whisper edustaa parhaimmillaan juuri sellaista pehmeää suosikkia, jota niin sanotut aikuiset tykkäävät kuunnella autoradioistaan Novalta tai Aallolta. Päätin kuunnella kappaletta yhtä soittoa 24 tuntia, vaipua adult contemporary music -transsiin ja ymmärtää samalla jotain niin sanottujen aikuisten niin sanotusta musiikkimausta.

Mademoisellet

Kun minustakin tuli muotitietoinen

Me olemme Kiira ja Sarika Lyonista, hei! Kuukauden kokemuksella kerromme teille, että tämä on kaupunki, jossa suudellaan kiihkeästi ja kaikkialla, epäonnistutaan poikkeuksetta minkä tahansa asian organisoimisessa, autetaan ystävällisesti turisteja ja tuntemattomia, liikutaan polkupyörällä, syödään sisäelinsalaattia ja muhkuraisia makkaroita, ehdotetaan treffejä ohikulkijoille ja kävellään talojen läpi toisille kaduille. Tämä on kaupunki kukkuroillaan kauneutta, kulttuuria ja elämää. Olemmekin priorisoineet Beaujolais’n ohi opiskelujen, ja meillä on äärimmäisen kivaa.

Aika harvoin pystyy tunnistamaan sen hetken, kun jokin muuttuu mauttomasta todella siistiksi. Yleensä vain huomaa, että ysärihtävät värisävyt alkavatkin taas vuosikymmenen tauon jälkeen näyttää ihan hyvältä, tai että isän jäämistökravattien kuviointi on suoraan jostain Maximilianstraßen kauppojen syysbrosyyrista. Mutta että nahkahousut, aidot eteläsaksalaiset Lederhosenit! Ne eivät onnistuneet viehättäneet minua edes baijerilaisten vaatekauppojen näyteikkunassa, luontaisessa ympäristössään. Suhtauduin epäilevästi yhä silloinkin, kun Oktoberfest oli enää parin päivän päässä ja vaatekaupoissa pyöri ihmisiä kuin Glockenspielin alla turisteja. Yritin kuvitella housut jalkaani, mutta siviilirohkeuteni ei riittänyt sovittamaan asti, kun ympärilläni toistakymmentä saksalaista kiskoi nahkaa ylleen Village Peoplen laulaessa YMCA:ta putiikin stereoissa. Mutta kun aivan liian lyhyen yöunen jälkeen pakottaa itsensä ylös sängystä ja astuu metroon, jonka lähes jokainen miesmatkustaja on vetänyt nahkapöksyt jalkaansa, tajuaa Oktoberfestin avajaispäivän juuri muotoilleen käsitteen ”muoti” vähän uuteen uskoon. Ylipitkä vappu ei kysy ihmisiltä, mikä heistä näyttää hyvältä – se kertoo sen heille.

Bisous! Kiira Keski-Nirva ja Sarika Vij, Lyon

Ein Paar Velominuten Vuorenrinteitä, linkkuveitsiä ja salaisia pankkitilejä? Vai sittenkin pinnoja, venttiilejä, dynamoja ja jarruvaijereita? Jos haluaa päästä sisään sveitsiläiseen sielunmaisemaan, kannattaa Alppien sijasta nousta satulaan. Kaupungeissa kadut ovat kapeat, etäisyydet lyhyet ja useimmista autoista löytyy kaasun lisäksi myös jarrut. Ja koska kaikki pyöräilevät, ei etäisyyksiä tarvitse kertoa kilometreissä vaan pyörä- eli velo-minuuteissa. Poliisit kannattaa kuitenkin kiertää kaukaa. Valotta ajamisesta rapsahtaa pahimmillaan 40 euron ja hidastelusta liikenteessä 15 euron muistutusmaksu. Lauri Korolainen, Basel

Ulkona Mozartstraßella näkyy vain Lederhoseneita ja Dirndleita; jopa siinä määrin, että omat farkut ja t-paita alkavat tuntua nololta asuvalinnalta Theresienwiesen kaljakekkereille. Huomaan silmäileväni miesten jalkoja. Minäkin haluan Lederhosenit! Onneksi muutaman litraisen nelosoluttuopin jälkeen kukaan ei enää välitä vaatetuksesta. Baijerilaiset, saksalaiset, eurooppalaiset, aussit ja suomalainen hikoilevat yhdessä teltassa, yhtyvät torvisoittokunnan vetämään lauluun ja lyövät tuopit yhteen. Prost! Pian koko teltta lausuu kauniisti saksaa, vaikka vielä muutamaa vuotta aiemmin en itsekään osannut sanoa juuri muuta kuin Ich komme ja Lederhosen.

Kuuntelin kappaleesta erilaisia versioita, kunnes uskoin pystyväni soittamaan saksofoni-intron silmät kiinni varpaillani. Lopulta pelkäsin ajautuvani psykoosiin tai vähintäänkin kyseisen kappaleen soivan päässäni vuosikausia. En pystynytkään kuin kuuden tunnin kuunteluun. Oli pakko lopettaa. George Michaelin arvoa on vaikea ymmärtää, jos on elänyt 1980-luvulla vain kolme vuotta, kuten minä, ja ensimmäisenä miehestä tulee mieleen hänen homosekoilunsa vessassa. Tulin siihen tulokseen, että herra Michael on loppujen lopuksi sykähdyttävä laulaja ja Careless Whisperkin ihan jees biisi pehmeäksi suosikiksi. Silti kaikkein eniten biisissä jäivät tökkimään sen sanat. En tanssi enää ikinä, ei ois pitänyt pettää sua, kukas nyt mun kaa tanssii. Laulun kertojaa ei vaan jaksa ymmärtää. Oma mokasi, älä kitise! Mutta kyllä Georgekin sen myöntää – syyllisillä jaloilla ei ole rytmiä. Matleena Kantola

Jotkut müncheniläiset ottavat tietoisesti etäisyyttä juhla-alueeseen parin hullun viikon ajaksi. Kovimmankin Oktoberfest-kriitikon on kuitenkin pakko myöntää tapahtumassa olevan jotain aivan erityistä, kun sunnuntaisena aamupäivänä pitkin Saksan kolmanneksi suurimman kaupungin pääkatuja marssii soittokuntineen ja oluttuoppeineen kaksituntinen kulkue Baijerin joka kylästä. Ja onhan se nyt oikeasti aika hienoa, että vielä 199 vuotta häiden jälkeen müncheniläiset jaksavat juhlia sitä, että kruununprinssi Ludwig keksi antaa tulevalle puolisolleen Thereselle häälahjaksi niityn. Niityn, jolle sitten kutsui koko kansan häitä juhlimaan. Jukka-Pekka Myllys, München

Aikuisuuden voi sanoa olevan saavutettu tavoite. Koko lapsuutemme meitä kasvatetaan toimimaan aikuisina aikuisten johtamassa yhteiskunnassa. Mutta milloin tämä paljon puhuttu aikuisuus alkaa? Yhden näkökulman tähän tarjoavat siirtymäriitit, kuten kristittyjen konfirmaatio, juutalaisten bar mitzva sekä yliopisto-opiskelijoiden fuksiaiset.

Aikuisuuden

porteilla Teksti Sonja Saarikoski

RIITTIEN LÄHTEILLE päästään tutustumalla alkuperäiskansojen tapoihin. Perinteet ovat usein ikivanhoja ja säilyneet muuttumattomina jopa tuhansia vuosia. Aboriginaali on noin 10–16-vuotias saadessaan täysivaltaisen heimon jäsenen oikeudet. Tätä ennen on lapsi saanut useita vuosia opetusta heimon johtajilta. Kaikki kulminoituu seremoniaan, johon osallistuakseen lapsen on todistettava vastuullisuutensa ja kyvykkyytensä aikuisuuteen. Seremoniassa tulevien aikuisten iho koristellaan ja heidän ihoonsa voidaan tatuoida symboli uuden elämänvaiheen merkiksi. Juhlassa kansa saattaa aluksi surra kuollutta lasta ja sen jälkeen iloita uuden aikuisen syntymästä. Kenian alkuperäisasukkaiden, okiekien, aikuistumisriitissä nuoret eristetään vastakkaisesta sukupuolesta jopa kuukausien ajaksi. Suomalaisten riittien yhteydessä tapaan ei juurikaan törmää sen vaativan luonteen takia. Yhtäläisyyksiä suomalaisiin opiskelijoihin löytyy sen sijaan muista okiekien tavoista: ennen aikuistumista okiekien pitää muun muassa opetella karjumaan. KAIKISSA SUURISSA maailmanuskonnoissa aikuistumisriitit yhdistyvät ennen kaikkea nuoren hengelliseen kasvuun. Aikuistumisriitti symboloi taitekohtaa elämässä: itsenäistymistä ja oman paikkansa ottamista uskonnollisessa yhteisössä. Erityisesti voimakkaan uskonnollisis-

sa maissa ja yhteisöissä merkitys saattaa olla hyvin konkreettinen. Muslimitytön asema yhteisössä kohoaa hänen avioiduttuaan, bar mitzva -poika alkaa vastata itse juutalaisen lain noudattamisesta elämässään ja amisheilla rumspringaksi kutsuttu ajanjakso tarkoittaa lopullista sitoutumista uskontoon – tai yhteisön jättämistä. JUUTALAISPOJASTA TULEE täysi-ikäinen 13vuotiaana, tytöstä jo vuotta aiemmin. Aikuistumisriittiä kutsutaan nimellä bar tai bat mitzva. Termillä viitataan sekä tietyn iän saavuttaneeseen nuoreen että itse seremoniaan. Suomeksi se tarkoittaa sitoumuksen tyttöä (bat) tai poikaa (bar). Juutalaisen ollessa uskonnollisessa mielessä aikuinen hän alkaa itse huolehtia uskonnon tapojen ja sääntöjen noudattamisesta. Juutalaisten lakien mukaan hän on tällöin valmis myös solmimaan avioliiton. Olisiko Helsingin juutalaiseen seurakuntaan kuuluva Kaj Stiller ollut valmis menemään naimisiin kolmentoista vuoden kypsässä iässä? ”No en kyllä olisi. Minusta maan lait menevät uskonnollisen tavan edelle. Enkä kyllä tiedä ketään juutalaista, joka olisi sen ikäisenä mennyt naimisiin.” Hän kuitenkin sanoo bar mitzvan olleen monella tapaa merkittävä virstanpylväs matkalla kohti aikuisuutta. ”Kyllä jokaisen juutalaispojan päähän on iskostunut kuva bar mitzvan merkittävyydestä.

Bat mitzvalla ei jostain syystä ole samanlaista merkitystä. Ehkä juutalaisuus sitten on niin sovinistinen uskonto”, hän letkauttaa. Stiller painottaa kuitenkin, että juutalaisuus periytyy äidin mukaan, joten jokin tasa-arvo sukupuolten välillä sentään on. EVANKELIS-LUTERILAISEEN kirkkoon kuuluvien aikuistumisriittinä pidetään rippikoulua ja erityisesti konfirmaatiota. Monet konfirmoidun oikeudet on sidottu Suomen lakiin, joten esimerkiksi seurakuntavaaleissa rippikoulun käynyt saa äänestää vasta 18 vuotta täytettyään. Onko rippikoululla siis mitään konkreettista merkitystä matkalla kohti aikuisuutta? ”Luterilaisuus eroaa monista muista kristinuskon suuntauksista siinä, että kaste annetaan jo pian syntymän jälkeen. Konfirmaatiossa usko vahvistetaan, mutta liittyminen uskontoon on tapahtunut jo kasteen yhteydessä. Ehkä tämän takia rippikoulun merkityskään ei ole yhtä konkreettinen kuin monissa muissa suuntauksissa ja uskonnoissa”, sanoo teologian opiskelija Elina Antikainen. ”Vapaissa suunnissa, kuten helluntalaisuudessa, on käytössä aikuiskaste, jolloin nuori sitoutuu uskontoon vasta saatuaan opetusta siitä. Tällöin kasteen merkitys korostuu myös nuoren tiellä kohti aikuisuutta.” Antikainen kuitenkin muistuttaa, että myös luterilaisessa kirkossa nuoren itsenäisyys li-

”

Forever young? Aikuistumisriittejä tarkastellessa tulee absurdi olo: Kärjistetysti voisi sanoa, että siinä missä buddhalaispoika 10-vuotiaana meditoi luostarissa valaistuminen päämääränään ja suunnilleen samanikäinen muslimityttö saattaa solmia avioliiton, juoksentelee suomalainen parikymppinen puolialastonna ympäri kaupunkia tekotissit maata viistäen. Mistä moinen voisi johtua? Osittain varmaan länsimaiden maallistumisesta – useinhan perinteisiin aikuistumisriitteihin sisältyy voimakkaan hengellinen aspekti. Toisaalta ero johtunee myös vaurauseroista: esimerkiksi Suomessa elävän nuoren on taloudellisesti mahdollista kouluttautua pitkään ja siinä sivussa ottaa osaa railakkaaseen opiskelijaelämään tekemättä kohtuuttoman paljon töitä. Lapsuuden ja aikuisuuden erottava välitila, nuoruus, valtaa koko ajan lisää tilaa ihmisen elämänkaaresta. Onko mahdollista, että aikuisuus on katoava luonnonvara? Nuori voi olla ryppyinenkin, onhan kyse kuitenkin ennen kaikkea asenteesta.

Seitsemän ihmistä sai vakavia palovammoja yliopiston oppilaskunnan polttomerkittyä heidät.”

sääntyy konfirmaation jälkeen. Hän saa oikeuden mennä yksin ehtoolliselle ja toimia kummina, mikä uskonnollisessa mielessä tarkoittaa kummilapsen hengellisestä kasvusta huolehtimista. VAIKKA SUOMEN luterilaisen kirkon voi sanoa olevan kriisissä tai vähintäänkin murroskohdassa yhä useamman etsiessä elämänsä tarkoitusta sen seinien ulkopuolelta, osallistuu suurin osa suomalaisista 15-kesäisistä edelleen rippileirille. Vaihtoehtoja kuitenkin on: alun perin uskonnottomille suunnattu Prometheus-leiri kasvattaa suosiotaan koko ajan. Germaanisen filologian opiskelija Siri Leijo on osallistunut protulle neljänä kesänä, aluksi leiriläisenä ja sittemmin apuohjaajana eli apparina. Aikuisuus siis lienee tarttunut, jos on tarttuakseen. ”En koe aikuistuneeni protulla, mutta ajatusmaailmani laajeni ja sain uutta perspektiiviä asioihin”, Leijo sanoo. Tällä tavalla riparin ja protun merkitystä nuoren kehitykseen on kuvailtu myös aiheesta tehdyssä tutkimuksessa. UUTEEN YHTEISÖÖN liittymiseen kuuluu yleensä jonkinlainen kastajaisrituaali. Erityisen tyypillisiä rituaalit ovat armeijassa sekä kouluja yliopistomaailmassa. Suomessa kastaijaistilaisuudet ovat yleensä humoristisia tapahtumia, joiden tarkoituksena on yhteinen hauskanpito. Monissa maissa, erityisesti Yhdysvalloissa, rituaalit ovat kuitenkin saaneet kyseenalaisia piirteitä. Esimerkiksi Harvardin yliopistolla on oma simputuksen (hazing) vastainen sivustonsa. Usein simputus on hengenvaarallista: The New York Times uutisoi vuosi sitten tapauksesta, jossa seitsemän ihmistä oli saanut vakavia palovammoja yliopiston oppilaskunnan polttomerkittyä heidät.

SUOMESSA UUDET lukiolaiset vaihtavat oppivelvollisuuden kuristavan ikeen oppivapaaehtoisuuteen nahkiaisissa tai nasujaisissa. Pari vuotta sitten tapahtuman luonteesta ja tarpeellisuudesta keskusteltiin lehtien mielipidepalstoilla kiivaasti vanhemmilta ja opiskelijoilta tulleiden valitusten takia. Suurimmassa osassa lukioista nahkiaiset kritiikistä huolimatta pidetään edelleen ja yleensä osanottoprosentit puhuvat tapahtuman puolesta. Tietyt tehtävät, kuten eläimen ulosteessa uimaan pakottaminen, on kuitenkin käydyn keskustelun jälkeen kielletty. Ressun lukiossa tie kohti suurempaa vapautta ja vastuuta kuljettiin paradoksaalisesti vaipoissa. Horisontissa häämöttävästä keski-iästä muistuttivat tuulipuvut. Kaupungilla elämöitiin ja lauleskeltiin. Syksyllä Ressussa aloittanut Stella Qin kertoo aikuistuneensa, ainakin jälkeenpäin ajateltuna. ”Paikan päällä ollessa tuntui siltä, että saa olla lapsi vielä. Nasujaiset olivat kesyt, mutta hauskat.” SUOMALAISEN MIEHEN jonkinasteinen pakkoaikuistuminen tapahtunee armeijassa.

Asepalveluksen suorittamisen jälkeen poliittisen historian opinnot valtiotieteellisessä tiedekunnassa aloittava Ilmar Metsalo kertoo, että erään upseerin mukaan kuusi kuukautta armeijassa viettävistä tulee miehiä, sitä kauemmin viihtyvistä poikamiehiä. ”Olen oppinut täällä joitakin asioita, lähinnä kuitenkin kriittistä suhtautumista armeijaa kohtaan.” Simputusta tai minkäänlaista syrjintää ei Metsalon mukaan ainakaan Santahaminassa ole esiintynyt. ”Jos jotain on, siihen puututaan äärimmäisen tiukasti. Kaikenlaista kiusaamista kohtaan on nollatoleranssi.” Kypsältä ja fiksulta kuulostaa. Oletko aikuistunut? ”En.” Palvelusaikaa Ilmarilla on jäljellä puolisen vuotta, joten vastauksella on vielä aikaa muuttua. AIKUISTUMISRIITTIEN AATELIA ovat yliopisto-opiskelijoiden fuksiaiset, joissa hyppy tuntemattomaan viimeistään tapahtuu. Metodit untu-

vikko-opiskelijoiden koulimiseksi ovat moninaiset ja tehokkaiksi todetut. Tänä vuonna viestinnän fuksiaisiin osallistui ennennäkemättömän paljon uusia opiskelijoita. Tiistaina 8.9. kaupungilla nähtiin muun muassa ryhmä Johanna Tukiaisia, Kimi Räikkösiä sekä Jorma Uotisia suorittamassa vaativia, henkistä ja fyysistä pääomaa kasvattavia tehtäviä. Kyllä, fuksiaisissa aina sattuu ja tapahtuu – mutta se onkin jo toinen tarina.

Aiheesta verkossa: http://www.indigenousaustralia.info/culture/ initiation-ceremonies.html http://www.evl.fi/kkh/ktk/rippikoul.htm http://www.hazing.college.harvard.edu/ http://www.bbc.co.uk/schools/religion/

Alastomuutta, eläimiä ja tietenkin ryyppäämistä. Fuksiaiset, mursujaiset, varsajaiset… rakkaalla lapsella on monta nimeä. On kuitenkin muutamia ilmiöitä, jotka yhdistävät näitä kaikkia vuodesta toiseen. Opiskelijat kertovat, mitä heille on jäänyt mieleen siirtymästä todelliseksi opiskelijaksi. Koostanut Sanna Tolmunen Eläimiä ”Ryhmämme ensimmäinen rasti oli amerikkalaista jalkapalloa, jota pelattiin pallon sijasta kalalla. Noin viiden minuutin temmellyksen jälkeen itse peliväline oli niin monessa osassa, että peli piti keskeyttää. ” ”Ryhmien oli haettava paikalle mielivaltaisesti keksimiämme objekteja kukista ruokiin ja ehkäisyvälineisiin. Ehkä paras osoitus tuoreiden fuksien mielikuvituksesta, liberaalista kyvystä rajojen rikkomiseen sekä yleisesti medialaisiksi sopivuudesta saatiin, kun eräs ryhmä toi puolipakolla paikalle isoäiti-ikäisen naisihmisen kohdassa ’eläin’. Erityisesti komento ’hauku! hauku nyt!’ herätti hilpeyttä ja hämmennystä niin rastin pitäjissä, ohikulkijoissa kuin varmasti naisessa itsessäänkin – joka kuitenkin totteli.”

Alastomuutta ”Piti täyttää kaksi jätesäkkiä joukkueen vaatteilla. Sen jälkeen jäsenistä muodostettiin joulupukin reki, eli muutama konttasi poroina ratsastajat selässään, pari kantoi säkkejä ja joku ohjasti rekeä. Näin piti edetä merkitty rata laulaen samalla Petteri Punakuonoa. Vaatteeni päätyivät säkkiin, mutta onneksi olin laittanut jalkaan sydänkuvioiset silkkibokserit.” ”Tarkoitus oli vaihtaa jotain pientä suurempaan. Suunnistuksen viime metreillä törmäsimme pariin turistimieheen ja aloimme käydä kauppaa heidän kalsareistaan. Niinhän siinä kävi, että luovutin alushousuni vieraalle miehelle keskellä katua. Tilalle saatuja kalsareita en kuitenkaan laittanut päälleni, vaan ne kannettiin pussissa näytille palkintojenjakoon. Ja muuten voitettiin.” Pornoa ”- - lasten uima-allas, joka oli täytetty puolilleen vedellä ja öljyllä sekä pumpattava sika, joka kellui altaassa. Kun tulimme rastille, saimme 4 minuuttia aikaa miettiä altaassa tapahtuvaa minuutin mittaista pornoleffakohtausta, jossa myös sian piti olla osallisena. Nolaavuusarvoa lisäsi se, että rastia oli kerääntynyt katsomaan joukko ihmisiä. Isot aplodit ja loppuillan kestänyt vartalon öljyhoito olivat näyttelijöiden palkkana.”

Kisakunto ”- - se kesti 24 tuntia, eli paikalla piti olla kuudelta torstaiaamuna. Jos jaksoi vielä jatkoilla aamukuuteen asti perjantaina, sai Supermursumerkin.”

Kaikkea, mitä sairas mieli keksii ”Ryömin jossain pilkkopimeässä tietämättä, minne pitää mennä, samalla kun ulkopuolelta kuului kauhuleffat mieleen tuovia kiljahduksia. Käytävän lattia oli täynnä ”jotain” märkää, kylmää ja limaista ja kun lopulta ulostulo löytyi, tervetuliaisiksi naamaan lätkäistiin kourallinen maalia.”

”Kuvaavaa lienee se, että joissain ryhmissä jotkut osanottajat olivat kulkeneet koko kierroksen puolialasti. Omat vaatteeni lensivät suosiolla suoraan roskiin, kun yhteensä kaksitoista tuntia kestäneet rastit ja jatkobileet oli saatu päätökseen.” ”Kolmen sepän patsaan pesu hammasharjoilla, kulkue Aleksia pitkin Senaatintorille, rastirata Helsingin puistoja pitkin ja sitten tietty etkot, kuntis ja jatkot.”

Oksentamista ”Noh, paras rasti oli varmaankin leijonaviesti, jossa oli tarkoituksena juoda joukkueella puolen litran pullo Leijonaa. Porukka meni jonoon, ensimmäinen joi ja samalla viimeinen lähti pomppimaan välissä olevien yli pukkihyppymenetelmällä. Päästessään ensimmäiseksi jatkoi hän juomista. Ennätys taisi olla jotain 20–30 sekunnin välissä. Ja laatta lensi.”

”Erilaisia kapistuksia piti yrittää kaupata mahdollisimman tehokkaasti rastinpitäjille vierailla kielillä. Mulle laitettiin päähän vanha kaasunaamari, riisuttiin pois kaikki muut paitsi kengät ja bokserit. Kädet laitettiin selän taakse poseerausasentoon ja tytöt hieroivat aurinkorasvaa atleettiselle vartalolleni hyvinkin runsaasti.” ”Oon kuullut että joissain kouluissa läheskään kaikki ei edes osallistu fuksiaisiin. Ei kyllä tullut mieleenkään skipata!”

Oma tupa, oma lupa Teksti Iiris Lagus

Kuvat Iiris Lagus, Osma Harvilahti, Tommaso De Benetti

Omaan kotiin muuttaminen on perinteisesti nähty itsenäistymisen symbolina. Nuoret haluavat omaa tilaa ja rauhaa, mutta esteitä tiellä kohti omaa kotia on paljon. Pienin niistä ei suinkaan ole raha.

”

Joskus tuntuu, ettette oikein Suomessa ymmärräkään, kuinka onnekkaita olette.”

nen muutossaan meni nappiin. ”Se oli aika pehmeä lasku.” Onko kotoa muuttaminen sitten aikuistumisriiteistä tärkein? ”Mun mielestä itsenäistyminen ja aikuistuminen lähtee halusta muuttaa omilleen. Siitä tunteesta, että pärjäisi jo omillaan. Muutto on sitten vain luonnollinen seuraus.”

Taloudelliset syyt vaikeuttavat italialaisnuorten muuttoa

Tiina Mykkänen JOS KOTOA muuttaminen on aikuistumista, eri EU-maissa aikuistutaan hyvin eri aikoihin. Suomessa nuoret muuttavat omilleen verrattain aikaisin. Yliopisto-opiskelijoista vain noin 4 prosenttia asuu yhä vanhempiensa luona. Toisin on eteläisessä Euroopassa. Esimerkiksi Italiassa ei ole lainkaan tavatonta, että kotoa muutto ajoittuu avioliiton solmimiseen. 18–24-vuotiaista italialaisnuorista 95 prosenttia asuu perheensä kanssa. Mikä selittää mittavia eroja maiden välillä? Groteskin haastattelemat nuoret Suomesta ja Italiasta kertovat mietteitään kotoa muuttamisesta.

Aikuistuminen lähtee halusta muuttaa omilleen Tiina Mykkänen, 20, muutti kotoaan aikaisin. ”Se tapahtui abivuoden syksyllä. Olin silloin 18 vuotta”, Tiina kertoo. Hänen kohdallaan ratkaisu oli helppo: Tii-

na sai muuttaa isovanhempiensa omistamaan asuntoon, josta hänen ei tarvinnut maksaa vuokraa. ”Olin miettinyt jo kuusitoistavuotiaana muuttamista, ja kun tajusin mahdollisuuden, päätin toimia.” Miksi niin kova kiire? Lukiokaan ei ollut vielä käyty loppuun, kun Tiina hoppusi pois vanhempiensa helmoista. ”Musta tuntui, että pärjäisin, ja siksi halusin muuttaa. Ja onhan oma tila ja rauha ihan mahtavaa.” Oli muutto silti pieni mietinnän paikka. ”Kyllä sitä täytyi vähän harkita, kun oli kirjoitukset ja muut tulossa, että pärjääkö sitä kaiken arjen pyörittämisen kanssa itsekseen.” Tiinan mielestä kotoa muuttaminen merkitsee itsenäistymistä. Vastuuta tulee kerralla paljon. ”Muutettua ei enää tukeudu vanhempiin. Vastuu syntyy ihan pienen tuntuisistakin asioista, kaupassakäynnistä, siivoamisesta ja sen sellaisesta. Kun on itsekseen kaikkien asioiden

kanssa eikä kukaan patista mihinkään.” ITSEKSEEN ASUMISEN hyväksi puoleksi Tiina listaa vapauden. ”Saa tehdä ja toisaalta olla tekemättä kaikki asiat silloin kun itse haluaa.” Huonoa on rahanmeno ja yksinäisyys. ”Rahaa menee uskomattoman paljon. Tovi menee totutellessa päivittäistavaroiden hintoihin.” Tiina sanoo omaan kotiin muuttamisen tuoneen uudenlaista yhteisöllisyyttä perheeseen. ”Ennen meillä ei ollut yhteistä sunnuntailounasperinnettä, mutta se alkoi muutettuani.” Yhteydenpito vanhempien ja sisarusten kanssa on totta kai harventunut siitä, kun asuttiin saman katon alla, mutta Tiina sanoo soittelevansa viikoittain ja näkevänsä perhettään pari kertaa viikossa. Nyt Tiina opiskelee Helsingin yliopistolla toista vuotta englantilaista filologiaa. ”Nyt tuntuu, että olen ihan itsenäistynyt ja omillani, ja kaikki sujuu.” Tiinan sanojen mukaan kaikki hä-

Italialaisnuorten joukossa Tommaso De Benetti on poikkeus. Toisin kuin monet ikätoverinsa, hän lensi pesästä pois parikymppisenä. ”Muutin pois 22-vuotiaana, vaihto-oppilasvuoteni jälkeen. Oltuani vuoden ajan omillani en olisi enää voinut asua vanhempieni kanssa.” Tommaso sanoo, että muuttaminen oli hänelle helpompi ratkaisu kuin monille muille, sillä hän sai olla äitinsä omistamassa asunnossa, eikä hänen tarvinnut maksaa siitä mitään. Tivaan, miksi italialaiset muuttavat kotoaan niin myöhään. Tekeekö äiti liian hyvää ruokaa? Ovatko italialaiset ihan mammanpoikia? Tommaso huokaa. ”Et ole suinkaan ainoa, jolle olen tätä selitellyt. Suomalaiset kysyvät sitä usein.” Syitä sille, miksi italialaisnuoret muuttavat niin myöhään pois kodeistaan, Tommaso tietää useita: ”Ensinnäkään meillä ei ole Suomen

kaltaista opintotukijärjestelmää, joka esimerkiksi kattaisi valtaosan asumismenoista. Joskus tuntuu, ettette oikein Suomessa ymmärräkään, kuinka onnekkaita olette.” Asuminen on siis kustannettava kokonaan itse. Se ei ole kovin helppoa, varsinkin jos opiskelee samalla. ”Vuokra-asuntojen hinnat kaupungeissa ovat todella korkeat. Palkkataso taas on alhainen. Vuokranmaksuun ei riitä pari työvuoroa viikossa. Itse en maksanut vuokraa, ja vaikka kävin töissä noin kolmena iltana viikossa, minulla oli juuri ja juuri rahaa laskuihin ja välttämättömiin menoihin”, Tommaso kertoo. Rahaa ei juuri tule vanhemmiltakaan. ”Vanhemmat eivät yleensä tue muuttamista sen kalleuden vuoksi, tai muutenkaan.” Myös lainanotto on Tommason mukaan takkuista. ”Jos aikoo saada opiskeluajaksi lainaa pankista, pitää olla miltei talo sen panttina. Minulle naurettiin päin naamaa, kun yritin pyytää lainaa.” Tommason mukaan suurin syy myöhäiseen poismuuttoon on raha. ”Toki myös kulttuuriset syyt painavat. Osa on laiskoja muuttamaan pois ja itsenäistymään. Heistä on ihan ok asua kotona.” Ja onhan kotona asuminen helppoa. Ruokaja vaatehuolto pelaa, mitään ei tarvitse maksaa, mistään ei tarvitse huolehtia yksinään. Mutta eikö vanhempien nurkissa nyhjäämi-

nen parikymppisenä ala jo hiukan nyppiä? ”Alkaahan se. Paljon riippuu totta kai myös perheestä. Italiassa perheen merkitys on muutenkin suurempi kuin vaikkapa Suomessa.” Tommaso näkee parikin ongelmaa vanhempien luona asumisessa. ”Oma tila puuttuu. Jos esimerkiksi seurustelee, se on ongelmallista. Eikä baarista voi oikein tuoda ketään kotiin, joten nuoret tekevät sitä usein autoissa”, Tommaso nauraa. Tommason mielestä monille nuorille todella tekisi hyvää päästä olemaan omillaan. ”Onhan esimerkiksi hiukan noloa, jos ei parikymmenvuotiaana osaa lainkaan laittaa ruokaa tai pestä pyykkiä.” MIKÄ SITTEN olisi sopiva aika lentää pesästä pois? Vai voiko peräkammarin pojaksi jäädä avioliittoon asti? ”Parastahan olisi muuttaa niin pian kuin mahdollista. Raha on vain suuri este muutolle.” Tommaso arvelee, että jos taloudelliset mahdollisuudet olisivat paremmat, vain noin puolet 18–24-vuotiaista asuisi kotonaan. Jos omaan kotiin ei pääse, voiko vanhempiensa hoteissa itsenäistyä? ”Kyllä ainakin osin voi. Jos käy töissä, opiskelee, hoitaa askareensa ja huolehtii itse itsestään. Kutsuisikohan sitä joksikin ’paraitsenäisyydeksi’”, Tommaso pohtii.

15 Tommaso De Benetti

Leikkimielinen aikuinen Teksti Sonja Saarikoski

Kansanedustaja Johanna Sumuvuori, 32, saattaa tehdä töitä kellon ympäri tai lomailla hyvällä omallatunnolla – mitä milloinkin. Hän tykkää kutomisesta, listojen tekemisestä, Eero Heinäluomasta ja on kokenut hullun vuoden. Kesäkuun alussa hänestä tuli äiti. Kaavoihin kangistunutta, perinteistä perhearkea urbaani helsinkiläispoliitikko ei kuitenkaan kaipaa.

ENNEN KUIN olen edes käynnistänyt nauhurini, Johanna on jo ehtinyt puhua ummet ja lammet päivästään, päivän politiikasta ja poliittisista teemoista, jotka tällä hetkellä puhututtavat. Taustalla pyörii eduskunnan budjettikeskustelu. ”Onhan se vähän oudon tuntuista, kun tuolla Sadun [Taiveaho] vieressä on tyhjä paikka ja mä täällä vaan kahvittelen. Mutta kyllä mä nautin vauvan kanssa kotona olemisesta – siitä, että kerrankin on aikaa pysähtyä ajattelemaan muutakin kuin työasioita.” Johanna on ollut yhdistetyllä kesä- ja äitiyslomalla vauvan syntymästä lähtien. Istuntosaliin hän palaa tammikuussa. Poliitikko sanoo vauvan hoidon ihanuudesta huolimatta, että odottaa töihin paluuta. ”Ei musta tällä luonteella varmaan kotirouvaa sais.” Politiikka lienee siis työn lisäksi myös elämäntapa? ”Niin, kyllähän sitä on nyt äitiyslomalla ollessa huomannut, ettei pysty pitämään näppejään erossa politiikasta. Että on pakko seurata, missä mennään.” PYSÄHTYNEELTÄ EI Johannan elämä äitiyslomasta huolimatta vaikuta. Päinvastoin, hän on täynnä energiaa esittäessään mielipiteitä tasa-arvosta naisten asepalveluksen kautta vaalirahakohuun ja median ja politiikan suhteeseen. Hän seuraa äitiyslomallakin aktiivisesti politiikkaa. Nyt hän on tosin ollut viikon lukulakossa ”kuullakseen paremmin mitä pääs-

sä liikkuu”. ”On hassua huomata, että monet asiat vaikuttavat lehdestä luettuina paljon dramaattisemmilta kuin mitä ne poliitikon näkökulmasta ovat. Ja ihan hyvä näin. Eihän mitään työtä jaksaisi, jos se olisi ainaista draamaa.” Yrittääkö media siis tietoisesti valjastaa poliitikot mukaan ties minkälaisiin skandaaleihin mielenkiintoisia juttuja saadakseen? ”En näe sitä skandaalihakuisuutena. Mielestäni toimittajan työhön kuuluu nähdä asioissa draaman kaari ja tuoda se lukijalle mielenkiintoiseen muotoon. Eivätkä toimittajat ole mitään hirviöitä, jotka kiusaavat poliitikko-poloista, vaan poliitikko pystyy itse vaikuttamaan siihen, millaiset asiat häneen julkisuudessa liitetään.” Hänestä on kuitenkin hassua, miten ihmisistä julkisuuteen pääsevät kuvat ovat välillä kovin yksipuolisia. ”Esimerkiksi mun mielestä Eero Heinäluoma on huomattavasti huumorintajuisempi ja monipuolisempi ihminen kuin mitä media hänen puheenjohtajakaudellaan antoi ymmärtää. Hän on itse asiassa todella hyvä tyyppi.” POLIITIKKO TUNTUU olevan vastakkainasettelua vastaan, oli kysymys sitten toimittajien ja poliitikkojen yhteistyöstä, sukupuolten välisistä kysymyksistä tai puoluerajoista. ”Mielestäni yhteiskunnassa ei voi olla instituutioita, jotka ovat kiellet-

tyjä toiselta sukupuolelta”, hän sanoo viitaten asepalvelukseen, joka sallittiin naisille vasta vuonna 1995. ”Tosin minusta kaikilla pitäisi olla vapaus valita. Kannatan lakiuudistusta, joka poistaisi pakollisen asepalveluksen kokonaan.” Johannalle vihreys oli itsestään selvä valinta, mutta hän kannattaa puoluerajat ylittävää politiikkaa. ”Asenteeni on se, että itse asian pitää aina olla tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Se, kenen kanssa asia tehdään, ei oikeastaan ole kovin merkityksellistä. Usein yhteinen sävel saattaa löytyä täysin ennalta arvaamattomasta suunnasta.” Johanna sanoo, että politikointi on ollut myös kasvattavaa. Hän oli HYY:n edustajistossa koko opiskeluaikansa, yhteensä 7 vuotta. ”Nuorena helposti teki vastakkainasetteluja ja näki asiat vain yhdestä suunnasta. Kun teki töitä sellaisten ihmisten kanssa, joilla on erilaiset mielipiteet kuin itsellä, oppi kärsivällisyyttä ja sietokykyä.” Kokeeko poliitikko nyt, politiikan tekemisen karaisemana, olevansa aikuinen? ”Kai sitä yli kolmikymppisenä on aikuinen.” Hän kuitenkin tarkentaa nopeasti: ”Mutta jos aikuisuus tarkoittaa leikkisyyden katoamista ja jämähtäneisyyttä, niin sit musta ei ehkä koskaan tule aikuista. Siihen, mitä aikuisuus itselle on, voi vaikuttaa, ja se on ihan mahtavaa. Mulle se on vastuun kantamista ja toisten ihmisten huomioon ottamista.” Ilmeisesti tuore äiti ei ole kokenut tarvetta muuttaa elämäänsä perinteisen kaavan lapsiperhearjeksi? ”En todellakaan. Musta vauvan voi ottaa mukaan omannäköiseen elämään, eikä kopioida valmista mallia jostain vauvalehdestä. Esimerkiksi Välimeren maissa lapset ovat paljon luonnollisempi osa arkea kuin meillä. Olisi kiva, että lapsia ei koettaisi jonain rasitteena, että voi ei, tuolta tulee vaunut ja mamma. Lapset ovat pieniä ihmisiä, joista tulee osa tätä yhteiskuntaa. Ei ne ole mitään hankalahoitoisia lemmikkieläimiä.” JOHANNA ON millä tahansa mittapuulla katsottuna ehtinyt paljon. Hän on tehnyt lukuisia vaalikampanjoita, useimmiten tullut myös valituksi, toiminut järjestöissä – ja valmistunut, mistä hän sanoo olevansa erityisen ylpeä. ”Eduskunta on drop-outien paratiisi. Oli mullekin vuosi 2004 sellainen hullu vuosi, kun tein kunnallis- ja eurovaalit, olin eduskunta-avustajana ja kirjoitin gradua.” Valtiotieteiden maisteriksi Johanna valmistui keväällä 2005. Pääaineenaan hänellä oli sosiologia, mutta talous- ja sosiaalihistoria kiinnosti myös kovasti. Politiikka uravaihtoehtona ei ollut itsestään selvä valinta. ”Valtsikaan tullessani ajattelin suuntautuvani pikemmin järjestötoimintaan kuin politiikkaan. Tietoinen tavoite poliitikon ura ei missään vai-

heessa ollut. Asiat vain ovat seuranneet toisiaan luontevassa järjestyksessä.” Johanna kuitenkin toteaa, että tavallaan elää unelmaansa. ”Onhan se mahtavaa, että on kiinnostunut siitä, mitä tekee ja kaiken lisäksi siitä maksetaan palkkaa.” Hän sanoo, että jos kansanedustajan työ jonain päivänä alkaa maistua puulta, saattaa edessä olla alan vaihto. Hän kuitenkin pitää kyllästymistä epätodennäköisenä. ”Tottakai silloin, jos on saanut monta kertaa peräkkäin takkiinsa, saattaa tulla olo, ettei mistään tule mitään. Olen kuitenkin saanut tehdä töitä inspiroivien ihmisten kanssa, jotka ovat tehneet politiikkaa pitkään idealismiaan menettämättä. Satu Hassi ja Heidi Hautala ovat hyviä esimerkkejä tästä.” EDUSKUNNAN KANSALAISINFON kahvilassa istuessamme Johanna on kuin kotonaan. Hän on ottanut kengät pois jaloistaan ja asettunut mukavan näköiseen asentoon sohvalle. Hän moikkailee keskustelumme lomasta kahvia hakemaan tulleita kollegoitaan. Välillä vieressä istuva vanha nainen kyselee tv-ruudusta näkyvistä poliitikoista. Johanna vastailee kiireettömästi, jutustellen. Stereotyyppisen kuivakkaa poliitikkoa hänestä ei saisi tekemälläkään. ”On terveen ihmisen merkki, että elämässä on monia erilaisia asioita. Mulla on poliitikkoystäviä ja ei-poliitikkoystäviä, kuuntelen paljon musiikkia, mutta sekin on vain yksi puoli minusta.” Tällä hän kuittaa taannoin saamansa ”pop-poliitikon” tittelin. TUNNIN KESKUSTELTUAMME asiaa riittäisi edelleen, vaikka Johanna on tapansa mukaan, kuten hän itse asian ilmaisi, puhunut nopeasti ja paljon. Kerro vielä joku kirjavinkki, pyydän lopuksi. Saan puheliaan poliitikon mietteliääksi. ”Tällä hetkellä luen Jari Tervon Koljattia, jonka huumori kyllä puree. Mutta mitäs mä sitä ennen luin, odotas nyt. Oon lukenut äitiyslomalla tosi paljon, siinä taas yksi huhupuhe äitiydestä, joka ei pitänyt paikkansa. Siis ettei muka ehtisi lukea. Mutta tietysti sekin on henkilökohtaista.” Hetken mietittyään hän kertoo pitävänsä Paul Austerista kovasti, erityisesti Illuusioiden kirjasta. ”Ja pieni ja helppolukuinen, mutta tavallaan isoja asioita käsittelevä kirja oli Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus.” Seuraavana päivänä, lukulakon päätyttyä, Johanna sanoo lukevansa Koljatin loppuun, koska se ”on menossa Sinnemäelle seuraavaksi”. Kahvilasta lähtiessäni päässäni pyörii miljoona asiaa lukemattomista lukemisen arvoisista kirjoista seuraavana päivänä avautuvaan Picasso-näyttelyyn. Sumuvuoren nopea rytmi on tainnut tarttua minuunkin.

Muiden opiskelijalehtien bilereportaaseissa siemaillaan ujosti skumppaa sitseillä. Groteski vie homman astetta pidemmälle ja pyörii päivän kaupungilla, kuset housussa ja flinda kourassa.

Päivä

spurg

Tekst i Matt iK Kuva t Anss oivisto ja L a i Kytö nen, L uri Laavak ari auri L aavak ari ja Len

una nart L

ang

KASVOISTAHAN SEN näkee: syrjäytymiskierre on vasta aluillaan. Nuoria kundeja, eivät kovin tyylitietoisia. Samat kuteet ilmeisesti päällä jo ties kuinka monetta päivää. Farkut ylittäneet kauan sitten pisteen, jossa kuluminen muuttuu coolista surkeaksi. Henkilökohtaisessa hygieniassakin taitaa olla toivomisen varaa: naamassa epämääräistä tummaa paskaa ja juomat nautittu paidan kautta. Halpa punaviini löyhkää metrien päähän. Turpa täynnä keskellä kirkasta päivää. Normaali aikuinen on yhteiskunnan keskiössä. Syrjäytynyt kurkistaa sen reunalta: istuu työmatkalla sporassa viereen, kusee rappukäytävään ja metelöi kadulla. Kohtaaminen pelottaa, säälittää ja vituttaa. Kun elämänhallinnassa ongelmat kasaantuvat, ollaan pahimmillaan tilanteessa, jossa kaupassa käydessä muututaan asiakkaasta ongelmaksi. Groteski kokeilee, onnistuuko se päivässä. Rautatieasema–Hakaniemi, kello 9.00 Normaalin aikuisen arki alkaa matkalla töihin. Myös pitkäaikaistyöttömän päihdeongelmaisen aamu on varhainen. Vaikka yösija löytyisikin lämpimästä, ei pahasti alkoholisoituneelle Nukkumatti tule kylään. Aamulla vieroitusoireet, ahdistus, mahdolliset paniikkikohtaukset ja tärinä pakottavat hakemaan helpotusta kadulta. Todella pahoihin tiloihin eivät auta alkoholin lisäksi kuin diatsepaamit tai muut bentsodiatsepiinit, bentsot. Kävelemme työmatkalaisten virrassa. Ulkomuoto on ehkä resuinen, mutta ulkopuolinen aavistaa, ettemme ole viettäneet yötämme asuntolassa tai kadulla. Etenemme määrätietoisesti samaa tahtia muiden kanssa. Ehkäpä kaverukset vain ovat villin illan jälkeen viemässä vaatteitaan pesulaan? Ympyrätalon Alkossa myyjä katsoo meitä vaivaantuneena ja kysyy paperit. Pojat sekoilemassa kun pitäisi olla koulussa. Tiskille on ladottu halvinta viiniä, jota Suomen valtion monopoli tarjoaa. Kilisevän kassin kanssa emme pääse kovin pitkälle eteenpäin, kun saamme seuraa. Matkalla metroasemalle kaksi miestä hoippuu Tokoinrannan suunnalta ja sammaltaa: ”Anteeks, anteeks, saako ihan vähän häiritä?”

Päätoimittajan päivä lähdössä käyntiin.

Vaasanaukio, kello 10.00 Jos yhteiskunnan turvaverkko pettää, putoa Kallioon! Täältä löytyy palveluja hätään kuin hätään. Päihdeongelmaisten asuntolasta katto pään päälle, leipäjonosta safkat, neulanvaihtopisteeltä pelit ja vehkeet. Täällä ei aamupunkkuja ihmetellä. Istumme ikuisen vapun aukion reunalla paistattelemassa päivää. Ohitsemme kulkee koko suomalaisen syrjäytymisen kirjo: vanhuksia, työttömiä, mielenterveysongelmaisia, juoppoja, nistejä ja Median alumneja. Seassa tavallisia tallaajia, joita ei päivittäisessä hulinassa muutama resuinen nuorimies hämmästytä. Poliisi ajaa ohi. Virkavaltaakaan ei kiinnosta. Tasaisin väliajoin esitetään vaatimuksia levottomaksi tiedettyjen alueiden siistimisestä. Viime kesänä tapetilla oli Kallion seutu ja erityisesti Vaasanaukion, Vaasankadun ja Helsinginkadun pätkä Kurvista Fleminginkadun kulmaan. Helsingin Sanomien haastattelemat poliisit nostivat ongelman edessä kätensä ilmaan. Juopot voidaan hätistellä syrjemmälle, mutta jos ei ole

”Anteeks kaveri hei! Voitko vähän jeesaa?”

paikkaa minne mennä, jää poliisien epäkiitolliseksi tehtäväksi siirrellä veijareita pisteestä A pisteeseen B. Niinpä syyskuinen vappupiknikkimme saa jatkua. Kuraviinin maku alkaa tökkiä kitalaessa. Suuntaamme kauppaan. Oluttölkkien kanssa jonottaessamme herätämme ensimmäistä kertaa pahennusta. Vanhat, hyvin pukeutuneet rouvat luovat pitkiä silmäyksiä ja keskustelevat kuuluvaan ääneen keskenään. Eikö sitä tähän aikaan päivästä olisi muuta tekemistä? Luimistelemme. Tietäisivätpä rouvat, että oikeasti olemme kunnianhimoisia journalisteja työn touhussa. Fleminginaukio, kello 11.00 Leipää ei Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyön pisteellä tänään jaeta. Istumme kuitenkin pisteen eteen. Kyltissä takanamme lukee: ”Asiaton oleskelu kielletty”. Meillä on asiaa. Juomme nimittäin viinaa. Monet muutkin ovat paikalla samalla asialla. Suurten ikäluokkien edustajat istuvat omalla rapullaan: viinan turvottamia naamoja, hitaita

liikkeitä ja sammaltavaa puhetta. Leijonapullosta kaadetaan kirkasta mukiin, joka kiertää ringissä. Vanhan liiton miehiä. Lääkkeitäkin käytetään, mutta alkoholi on tälle sukupolvelle vielä kuningas. Omassa porukassaan Helsinginkatua päivystää kaksi nuoremman polven edustajaa. Kasvot ovat kuihtuneet ja silmät lasittuneet. Molemmat nykivät ympäriinsä ylienergisinä. Päät kääntyilevät hermostuneina ja kädet käyvät taskunpohjalla. Ohikulkijoita kätellään ja samalla raha vaihtaa omistajaa. Piripäät käyvät kauppaa. Hesarin putiikinpitäjistä nuorempi näyttäisi ikänsä puolesta kuuluvan vielä ammattikouluun. Spora tuo seuraksemme kaksi aikaisemmin Ympyrätalon edessä näkemäämme herraa, vanhan liiton miehiä. Molempien kasvoista löytyy pieniä rupeutuneita haavoja ja vanhemman kämmenen ympärille on kiedottu side. Tuttavalliset kaverukset astelevat luoksemme ja kysyvät jälleen kohteliaasti, saavatko keskustella kanssamme. Kun vaihtoehtona on dialogi kuumottuneen oloisten pirinistien kanssa, otamme tarjouksen vastaan.

Kohta juhlitaan pyöreitä. Vanhempi kaveruksista, karvalakkipäinen romanimies Raineri, täyttää pian 70. Palvelutalossa on kuun lopussa juhlat. Saamme kutsun. Juhliin ostetaan satasella viinaa ja juodaan. Juhlat olisivat muuten täydelliset, mutta palvelutalossa ei saa laulaa. Tämä harmittaa Raineria, vanhaa tangolaulajaa, joka on kiertänyt aikoinaan samoja lavoja Olavi Virran kanssa. Ei ollut raitis mies hänkään. ”Saako vähän laulaa”, Raineri kysyy ja kajauttaa yhden ja saman säkeen uudestaan ja uudestaan: ”Älä juo paloviinaa, koska se sut linnaan pistää”. Seitsemän vuotta taposta istunut mies tietää mistä laulaa. Kalliit ovat laulujen lunnaat. Viisikymppinen Ville on Raineriin verrattuna nuori mies vielä. Hänen sisällään asuu humanisti. ”Mitä on todellisuus?” tahtoo Ville tietää. ”Kolikossa on kaksi puolta”, kuuluu vastaus. Emme epäile hetkeäkään, etteikö vanha merimies olisi nähnyt niitä molempia. Kahdeksankymmentäluvulla hän on tavannut Delhissä Dalai-Laman, kokenut villit Buenos Airesin yöt ja todistanut äärimmäistä köyhyyttä Filippiineillä. ”Ei mulla oo koskaan asiat niin huonosti, aina mulla on kaks euroa millä mä saan itelleni makkaraa”. Kun kurjuutta kauhistelee Villen näköinen mies, ei auta kuin uskoa. ”NO NIIN POJAT, nyt pitäis siirtyä!” Hurstin tavaratoimitus saapuu ja rekkaa purkavat miehet huutavat laitapuolen kulkijoita pois tieltä. Siirrymme sivummalle. Aukiolla raahustajat kiertävät rinkiämme. Aina kun punkkupullo aukeaa, joku katkokävelee verkkareissaan heiluttelemaan mukia viereen. Muovimuki on joka hörhön vakiovaruste. Vaikka edes puhuminen ei enää onnistu, jossain selkäytimessä tajutaan, että vieraista pulloista tarjotaan helpommin mukiin kuin suoraan epäilyttävän näköiseen suuhun. Olemme kaikki ylimpiä ystävyksiä. Tapamme tarjota hövelisti punaviiniä tuo meille paljon uusia ja innokkaita kavereita. Noin kolmikymppinen mies nahkatakissaan yrittää myydä kamerakännykkää. Mies ei vaikuttaisi olevan minkään aineen vaikutuksen alaisena. Fleminginaukion mölisevässä ja kusenhajuisessa yhteisössä on friikki.

Tallinnanaukio, kello 13.00 Kauppakeskus Itäkeskuksen kupeessa Puotinharjun ostoskeskuksessa toimii Diakonissalaitoksen päiväkeskus Stoori. Stoori tarjoaa alkoholisteille ja narkkareille edullista ruokaa, terveyspalveluita ja ruiskujenvaihtoa. Päiväkeskuksesta onkin helppoa siirtyä henkilökohtaisen huollon jälkeen aukiolle vetämään pää täyteen. Tallinnanaukiolle on jo alkuiltapäivästä kerääntynyt paljon väkeä. Vanhan liiton miehet ovat kerääntyneet aukion keskellä oleville penkeille nauttimaan virvokkeita. Aukion toiseen laitaan ovat kasaantuneet nuoremman sukupolven sekakäyttäjät. Kauppakeskuksen edessä nuoret ja vanhat romanimiehet viihtyvät keskenään ja teinilauma on tukkinut metron oviaukon. Siirrymme istumaan Aktia-pankin oven viereen, josta oletamme saavan varman häädön. Paljon väkeä kulkee ohi mutta ketään ei kiinnosta läsnäolomme. Tarjoamme viereisillä penkeillä istuville nuorille miehille Leijonaa. Ei kelpaa. Aukiolla hengaava teini on harvan mielestä vakavissa ongelmissa. Nuoret nyt ovat aina maleksineet pitkin raittia. Toki teini voisi olla harrastamassa tai tekemässä läksyjä. Mietityttää, mitäköhän tuostakin vielä tulee. Parikymppiset miehet alkavat olla jo niillä rajoilla. Täydellinen pohjakosketus voidaan vielä estää, mutta jokaiselle vastaantulijalle olemme tienviittoja alamäkeen. Tallinnanaukiota on yritetty rauhoittaa monin eri keinoin. On kokeiltu lähipoliisiprojektia ja sosiaalityöntekijän jalkautumista aukiolle. Aukio ei kuulu kauppakeskuksen kiinteistöihin, joten järjestyksen ylläpidosta vastaa poliisi. Vuonna 2007 poliisipartio jalkautui aukiolle keskimäärin viisi kertaa päivässä. Tänään poliisilla on ilmeisesti parempaakin tekemistä kuin meidän ja kirjavan kaveripiirimme hätyyttely. Kauppakeskus Itäkeskus, kello 13.30 Kauppakeskukset ovat puolijulkista tilaa. Alkoholistit, resupekat ja teinilaumat eivät ole toivottu näky. Katu on täysin julkinen tila, mutta kun se katetaan, on katon omistajalla mahdollisuus vaikuttaa tilan käyttöön. Poliisin sijaan kauppa-

keskuksissa tilan käyttäjiä valvovat yksityisten yritysten vartijat. Ylittäisikö epäsiisti olemuksemme virkaintoisten stevarien kipukynnyksen? Kauppakeskus Itäkeskuksessa juhlitaan 25vuotissyntymäpäiviä. Pääsemme heti juhlahumuun mukaan, kun saamme hienot ilmapallot. Suuntaamme H&M:iin sovittelemaan aurinkolaseja ja etsimään boksereita. Myyjien katseet ovat pitkiä, mutta saamme kulkea rauhassa. Yläkerrasta löydämme Indiskan, jossa pääseekin testailemaan tyynyjä. Siniset tyynyt ovat ehdottomasti mukavampia kuin vihreät. Optimaalinen mukavuus saavutetaan kahdella tyynyllä. Lattia on tosin hieman kova ja epämukava. Myyjiltä tulee vihaisia katseita hyllyjen takaa. Meillä on hauskempaa kuin Uudella Ylioppilastalolla puolenyön jälkeen. Muut asiakkaat yrittävät näyttää siltä etteivät huomaa meitä. Heillä ei ole hauskaa. Ulos lähtiessämme huomaamme, kuinka myyjä kumartuu tiskin taakse painamaan paniikkinappulaa. Jatkamme alakertaan Stockmannille. Ruoka- ja juomaostokset saamme tehdä aivan rauhassa. Lakia rikotaan, kun päihtyneet saavat jälleen uudet kaljat. Siirrymme hetkeksi ulkoilmaan rentoutumaan hektisestä kauppakeskuksen juhlatunnelmasta ja ihmisvilinästä. Leiriydymme kauppakeskuksen ovien viereen. Huomaamme transformaation reippaista nuorista miehistä päättömyyksiä ohikulkijoille möliseviksi rapajuopoiksi, kun yritämme huonolla menestyksellä saada ohikulkijoita ottamaan meistä kuvaa: ”Anteeks, anteeks, saako ihan vähän häiritä?” KOLMEKYMPPINEN ROMANIMIES yrittää myydä meille kartongin savukkeita. Kuulemma kaikkea löytyy, mutta jätämme ostokset kuitenkin tekemättä. Ensin meille tyrkytettiin Kalliossa kamerakännykkää ja nyt sitten röökiä. Miksi juuri tänään meidän kanssamme halutaan hieroa kauppaa kaikesta mahdollisesta? Kauppakeskuksessa on jo vietetty lähes tunti. Ulkoasumme ei ilmeisesti herätä häiriötä, joten selvitämme, miten julkijuopotteluun suhtaudutaan. Viinipullot kädessä lähdemme jatkamaan kierrosta. ”Hyvältä näyttää, Masa!” huutaa liukupor-

taissa toiseen suuntaan menevä entinen työkaveri. Ilmeisesti habituksemme alkaa jo herättää huomiota. Löydämme Hesburgerin mukavan sisäterassin. Saamme istua ja tarkkailla ohitse kiitävää ihmismassaa parikymmentä minuuttia. Lopulta vihainen työntekijä tulee ilmoittamaan: ”Tämä on jätkät perheravintola. Menkää muualle dokaamaan!” Kysymme, minne voisimme mennä. ”No vaikka tohon Tallinnanaukiolle.” Päätämme lähteä takaisin Kallioon.

Sörnäisistä Karhupuistoon, kello 15.00 Astuessamme ulos metrosta Sörnäisissä on olo kuin kotiin palatessa. Alamme selvästi jo sopeutua ja sulautua katukuvaan. Lähdemme haistelemaan Karhupuiston tunnelmaa. Karhupuistossa on toteutettu vapaaehtoisvoimin hanketta puiston siistimiseksi jo vuodesta 1997 lähtien. Sitä ennen puisto oli huonosti hoidettu juoppojen ja nistien kokoontumispaikka.

Puiston kukkaistutuksia hoidetaan kesäkaudella talkoovoimin päivittäin ja saavumme paikalle juuri talkooaikaan. Kukkaistutuksia kastellaan, nurmikkoa trimmataan ja lippakioskin katveessa ihmiset ryystävät iltapäiväkahvejaan. Tällaisen touhuilun ja aktiivisuuden keskellä rappiossa rypeminen tuntuu väärältä. Tunnemme olomme hieman epämukavaksi, mutta nautimme hetken syysauringosta. Keskustan kutsu voimistuu hetki hetkeltä, joten matka jatkuu sporalla kohti kaupungin ydintä.

”

Olut tai ostokset, ei molempia samaan aikaan.”

Kaivokatu ja Lasipalatsi, kello 16.00 Sporamatkalla keskustelumme hiljentää kanssamatkustajat. Uteliaat korvaparit haluavat ilmeisesti kaikki kuulla, miten sekaisin kaverimme Pena on taas ollut ja mistä ojasta Saku tänään heräsi. Pohdimme kovaan ääneen, mistä lainaisimme lisää kaljarahaa ja kenelle emme ole vielä liikaa velkaa. Kanssamatkustajilta tulee hyvin pitkiä katseita, mutta ei taaskaan kommentteja. Kaltaistemme kaverusten loppumattomat bileet keskellä arkea kyllä tiedetään. Jäämme pois rautatieaseman pysäkillä, jossa tapaamme Keijon ja hänen nimettömänä pysyttelevän ystävänsä. Molemmat ovat vanhan liiton miehiä. Keijo kertoo olevansa entinen nyrkkeilijä ja suostuu jopa vähän esittelemään varjonyrkkeilytaitojaan. Kadehdimme myös Keijon pitkää kieltä, joka yltää nenään asti. Itse emme samaan kipparikallemaiseen suoritukseen kovasta yrityksestä huolimatta pysty. Hieman pettyneinä ja tässä vaiheessa jo voimakkaasti punaviinin tanniineilta ja oluen maltaalta tuoksuvina päädymme Lasipalatsin aukiolle MetropoliAreena-tapahtumaan. Suunnitelmissamme on esittää julkisen keskustelun

kentällä voimakkaita kannanottoja Länsimetron puolesta. Tahtoisimme käydä välillä iänikuisen Tallinnanaukion sijaan myös Espoossa dokailemassa ja kuseksimassa. Paikalla on järjestyksenvalvojia ja televisiokameroita. Matti Vanhanen ja Jan Vapaavuori puhumassa. Pukumiesten välissä istuessamme alamme ujostella yhteiskunnallista vaikuttamista. Tajuamme, ettemme kuulu tänne ja livahdamme pois paikalta. Mehän voidaan vaikka myöhemmin lähettää tekstari ilmaisjakelulehteen. Kampin keskus, kello 17.00 Teinit pitävät Kampissa hengailusta. Miksemme siis mekin? Aloitamme Kampin keskuksen valloituksen ruokakaupasta. Ostoskärryillä ajaminen tai meistä lähtevä hien ja viinan aiheuttama sieraimia ärsyttävä aromi ei kuitenkaan aiheuta suurempaa hämmennystä, ja jälleen päihtyneille myydään alkoholituotteita. Lisävirvokkeet muovikassissa siirrymme tutustumaan muutamaan liikkeeseen, mutta meihin ei kiinnitetä huomiota. Jäämme hetkeksi kolmoskerrokseen rentoutumaan ja seuraamaan kauppakeskuksen menoa. Istuskelemme kes-

kellä Kampin keskusta kaidelasiin nojaillen. Vartin verran jaksamme seurata menoa, joka on kuin Himoshoppaajan salaisista unelmista, mutta ketään ei läsnäolomme haittaa. Saamme idean käydä itsekin vähän ostoksilla viidennen kerroksen kaupoissa. Viidennessä kerroksessa ehdimme tosin olla noin kolme minuuttia. Kaksi vartijaa asettaa meidät vaikean valinnan eteen: olut tai ostokset, ei molempia samaan aikaan. Päädymme ensimmäiseen vaihtoehtoon ja harmaa-asuiset, isokokoiset herrasmiehet saattavat meidät ulos. Hissimatkan aikana toinen vartijoista on ensimmäinen, joka esittää kysymyksiä räjähtäneestä ulkomuodostamme. ”Mites sulla on noin likainen paita? Ootko kaatunut?” Keksimme selitykseksi että edellisillan jatkot olivat hieman rankat, samalla reissulla ollaan vieläkin.”Eiks teillä jätkät ole koulua, duunia tai mitään?” ”Ei, ihan lomalla ollaan kun ei duunia ole löytynyt” ”Niin, nyt on kyllä vaikeat ajat löytää mitään. Ruvetkaa vartijoiksi. Tai no älkää ruvetko – palkat on niin perseestä.” Artikkelissa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.

ALUMNI Teksti ja kuvat Osma Harvilahti

Takana loistava tulevaisuus.

PUKU JA äärimmilleen kiristetty skraga ovat viimeiset jäänteet valtiotieteilijäuntuvikon unelmasta. Paperipinojen siirtelyyn ja hiirellä klikkailuun ei edustusasua kuitenkaan oikeasti tarvita. Valtion virkamies vakuuttelee itselleen tekevänsä työtä, jolla on tarkoitus. Todelliset päätökset tekevät kuitenkin hänen ekonomistiystävänsä.

Pikkujouluaikaan virkamiehestä kuoriutuu se entinen järjestöaktiivi ja sitsien kingi.

Mielipuolinen ääliö, joka kerran vuodessa viinaa nautittuaan kirjaimellisesti kastelee sihteeriosaston pöksyt.

Jossain vaiheessa virkamieskin ymmärtää roolinsa valtion organisaatiossa.

Kun pomo on poissa, jalat kohoavat väkisinkin pöydälle. Ei työ tekemällä lopu. Raskas, tylsä ja kuluttava työ johtaa ajan myötä läheisten ihmissuhteiden kuihtumiseen ja rakkauden tuhoon. Onneksi ”työt” voi viedä kotiin.

Kunhan muistaa tyhjentää sivuhistorian käytön jälkeen.

Kaivopihan Teksti Verneri Ruohoranta Kuvat Lauri Laavakari

päiväristeilyllä

Wanhan Tanssikellarissa näkyy historian havinaa niin ympäristön kuin ihmistenkin puolesta. Paikka profiloituu vahvasti kypsien aikuisten paikaksi, jossa tanssitaidottomat eivät kauaa pinnalla polski. Groteskin tönkköjalkaiset siloposket menivät tutkimaan tilannetta.

ILTA HÄMÄRTYY kerätessämme kuvaajan kanssa rohkeutta astua sisään Wanhan Tanssikellariin. Kaivopihalla tunnelma on tuttua: yksi baari tykittää raskasta mättöä ohikulkeville viattomille ihmisille, toisessa yökerhossa mainostetaan alkuillan karaokea. Muutama nuorisopoppoo kaljoittelee nurkissa, ja sieraimissa velloo

viereiseltä käytävältä leijaileva virtsan tuoksu. ODOTUKSET OVAT ristiriitaisia, kun annamme takkejamme narikkaan. Henkilökunta pälyilee epäilyttävästi. Emme taida olla ihan tyypillisen asiakaskunnan edustajia iltapäivätansseissa. Kun pääsemme salin puolelle, näky on kuin

päiväristeilyltä: eläkeikäiset parit humppaavat iskelmien tahtiin, pöydissä on vesilaseja, kahvikuppeja sekä muutama olut- ja lonkerotuoppi. Paikka on tyylikkään hämärästi valaistu. Luovimme kohti baaritiskiä, ja saamme heti alkajaisiksi kuulla, että tänään on naisten haku. Tyypillistä taktiikkaa noudattaen tilaamme

oluet ja menemme pöytään tarkkailemaan tilannetta ja odottelemaan tanssiin hakijoita.a. OLEMME 30 vuotta nuorempia kuin seuraavaksi nuorimmat asiakkaat. Nimettömänä pysyttelevä poke puhuu niin sanotusta kolmen kattauksesta: ”Iltapäivällä tanssimassa käyvät iäkkäimmät ihmiset. He myös lähtevät alkuillasta pois. Illalla, kun esiintyjät soittavat, porukka nuorenee jonkun verran. Yöllä tulevat nuoremmat, keskimäärin kolmekymppiset joraamaan.” Paikan ikäraja on kuitenkin 18 vuotta. Toisena illan DJ:nä toimiva Arna kertoo porukan nuortuvan viikon myötä: ”Lauantaisin meillä on bileiltoja, ja silloin porukka on keskimäärin selvästi nuorempaa. Meillä käyvät ihmiset ovat myös oikeasti tanssitaitoisia. Tänne tullaan ennen kaikkea tanssimaan eikä dokaamaan. Näin tekevät myös meillä käyvät nuoret.” PUHUESSAAN NUOREMMISTA asiakkaista henkilökunta painottaa käytöstä ja hyviä tapoja. Nuorison edustajat ovat enemmän kuin tervetulleita, kunhan osaavat olla ihmisiksi. Narikan poke jopa sanoo, että nuoria toivotaan paikalle enemmänkin. On harvinaista, että illanviettopaikoissa ei tarvitse kävellä fakiirimaisesti lasinsirujen päällä, repiä kenkiä taltan kanssa irti tahmaiselta tanssilattialta, päästä vessaan kahlaamatta kusen ja oksennuksen läpi tai saada hyvää palvelua narikassa. Jonkinlainen käytössuodatin on tosiaan paikallaan. KAHDEN TUNNIN odottelun jälkeen bändi alkaa viritellä instrumenttejaan illan esitystä varten. Kukaan ei ole toistaiseksi hakenut meitä tanssimaan. Epäluulo taitaa olla vähän molemminpuolista. Muuten tanssimassa käydään, ja parit vaihtuvat tiuhaan. Pariutumista tapahtuu kuitenkin vähän. DJ suostuu juoruamaan sen verran, että on täällä romanssejakin syntynyt. Paritansseihin liittyvää etikettiä ihmiset noudattavat melko tiukasti. Naisten haku -päivinä tosiaan vain naiset pyytävät tanssimaan, käytöstavoista pidetään huolta, ja askelkuviot muuttuvat taidokkaasti humpan vaihtuessa tangoon. Tanssista ei saa kieltäytyä, ellei jalka ole poikki tai humalatila karmaiseva. Omia tekosyitämme joudumme vielä miettimään, jos tilanne käy liian tukalaksi.

TUNNELMA ON aidosti lämmin, sivistynyt ja iloinen. Siististi pukeutuneet ihmiset pitävät hauskaa ja tanssivat hiki valuen. Hauskaa voi ilmeisesti pitää ilman seitsemän promillen humalaa, pöydissä nuokkuvia ihmisiä, ympärillä tappelevia teinejä ja Tinakenkätyttöä. Ilta päättyy kuitenkin pettymykseen, kun allapäin olevat sankarit joutuvat poistumaan ravintolasta ja luovuttamaan seinäruusun halutun tittelin muille asiakkaille. Ovella saamme vielä henkilökunnalta kannustavia sanoja ja hehkutusta tulevasta Aikakoneen keikasta. Ehkä aika ei ole ihan kypsä vielä. Itsetunto vielä hieman maassa nousemme portaita takaisin Kaivopihan rockia raikuvaan vilinään.

Römpsä Sarjakuva Tomi Strömberg

Viihteen jäljillä Teksti Tapio Ikkala Kuva Pekka Lehtinen

Seurapiiribileitä, glamouria ja härskiä skuuppien kalastelua. Mistä suomalaisessa viihdejournalismissa oikein on kysymys?

”

Nykyajan suurin poliittinen vaikuttajamedia on Seiska, eikä esimerkiksi Suomen Kuvalehti.”

VIIHDETOIMITTAJIEN MAINETTA ei voi kuvailla erityisen imartelevaksi. Ensimmäisenä mieleen piirtyy kuva julkkisten pihoilla piileskelevistä paparazzeista sekä julkisuuden henkilöiden yksityiselämää häpeilemättömästi revittelevistä toimittajista. On aika kuulla, mitä nämä skuuppeja metsästävät asfalttiviidakon indianajonesit itse ajattelevat työstään. Viihteen parissa jo reilut 20 vuotta työskennellyt Iltalehden toimittaja Arja Nieminen pitää viihdetoimittajien huonoa mainetta perusteettomana. ”Viihdetoimittajat ovat pääsääntöisesti korkeatasoista porukkaa, Seiskaa myöten. Mitään ei lähdetä julkaisemaan ennen kuin jutun todenperäisyys on tarkistettu. Joitakin ihmisiä julkkisten yksityiselämän tarkastelu saattaa oksettaa. Viihdetoimittajan onkin tärkeää osata suhtautua työhönsä pilke silmäkulmassa.” Myös Seiskassa työskentelevä Mia Malmi ihmettelee viihdetoimittajiin ja Seiskaan kohdistuvaa negatiivisuutta. ”Juoru- ja iltapäivälehdet tekevät ihan samaa kamaa, mutta Seiskalla on silti huonompi maine. Seiskan toimittaja on juorutoimittaja, kun taas iltapäivälehden toimittaja on viihdetoimittaja. Seiska tarkistaa aina vihjeensä eikä halua kalliita oikeusjuttuja väärien tietojen levittelystä.” Sekä Nieminen että Malmi nauttivat työstään suuresti. ”Viihdetoimittajan työssä parasta on alati muuttuva työnkuva, lukuisat ilmaiset tapahtumat sekä mielenkiintoisiin ihmisiin ja ilmiöihin tutustuminen. Ylipäätään tämä on maailman mielenkiintoisin työ!” Malmi summaa. Viihdetoimittajan arkeen kuuluvat myös ainainen stressi ja kiire. Internet on tehnyt työstä entistä hektisempää, mutta toisaalta se on myös helpottanut ja nopeuttanut tiedonhakua. Niemisen mukaan netti on osittain vienyt hohtoa viihdetoimittajan arjesta. ”Työn puitteissa tapahtuva matkustelu on vähentynyt huomattavasti. Samat tiedot, joita toimittaja ja kuvaaja lähtivät ennen hakemaan itse, löytyvät nykyään netistä.” Hän muistelee lämmöllä esimerkiksi entisaikojen Euroviisuja, jolloin pääsi työn puolesta viikoksi ulkomaille tekemään juttua. JULKKISTEN PARISSA työskentely voi olla myös toimittajan omalle psyykelle kuormittavaa. ”Seurapiirimaailma on aina ulkonäkökeskeistä ja pinnallista, joten omakin itseluottamus saattaa välillä horjua. Onneksi itselläni ’oikea’ elämä on kuitenkin muualla, omassa perheessä”, Malmi kertoo. Malmin ja Niemisen mukaan Suomen julkkispiirit ovat suhteellisen

pienet ja niistä saa nopeasti kattavan kuvan. Toimittajiin suhtaudutaan yleisesti ottaen positiivisesti, sillä monelle julkkikselle medianäkyvyys on elinehto. ”Joskus toimittaja voi olla ’paras kaveri’, toisinaan pahin vihamies”, kertoo Malmi. ”Suhtautuminen riippuu usein siitä, mitä kyseisestä julkkiksesta on viimeksi kirjoitettu missäkin lehdessä. Oikeasti toimittaja ja julkkis ovat harvoin niitä läheisimpiä ystäviä. Se on teknisesti aika mahdotonta, kun toisesta joutuu kirjoittamaan. Toki poikkeuksiakin on.” Kokemuksesta on viihdemaailmassa tietenkin hyötyä. Nieminen kertoo, että vuosien varrella hänen välinsä moniin vanhemman polven julkkiksiin on lähentynyt huomattavasti. Kaikki eivät kuitenkaan suhtaudu toimittajiin suopeasti. ”Esimerkiksi Idols-kilpailujen kautta julkisuuteen ponnahtaneet nuoret antavat nihkeästi haastatteluja.” Iltapäivälehtien lööpeissä loistavatkin ymmärrettävästi samat vanhat naamat, jotka on aina helppo tavoittaa. VIIHDETOIMITTAJAN TYÖHÖN kuuluu myös erilaisten cocktailtilaisuuksien ja seurapiirijuhlien kiertämistä. Toimituksiin satelee kutsuja päivittäin eikä kaikkiin edes mennä työmielessä. ”Yleensä toimittajan toivotaan tekevän juttu, mutta välillä hekin vain hengaavat ’vapaalla’. Viihdetoimittajan on hyvä käydä paljon ulkona, sillä siellä ne jutut ja uutiset luuravaat”, Malmi kertoo. Huhut viihdetoimittajien ahkerasta biletyksestä pitävät siis ainakin osittain paikkansa. ”Rankimmat juhlat pidetään kyllä toimittajilta piilossa, mikäli niiden järjestäjä ei halua otsikoihin”, Malmi jatkaa. Niemisen mukaan nykyinen meininki on näiltäkin osin entistä laimeampaa. ”Julkkikset käyvät juhlissa lähinnä näyttäytymässä.” Nykyinen kova työtahti on johtanut siihen, että toimittajatkaan eivät enää voi juhlia samaan tyyliin kuin ennen. Viihteen asema on Suomen journalistisessa kulttuurissa vankka. Sekä Malmi että Nieminen uskovat viihteellistymisen olevan kasvava trendi. ”Uskon, että viihteellisempään suuntaan ollaan menossa, vaikka samaan aikaan tulee toki uusiakin ilmiöitä. Viihteen säännöillä pelataan jopa Hesarissa. Nykyajan suurin poliittinen vaikuttajamedia onkin Seiska, eikä esimerkiksi Suomen Kuvalehti”, Malmi esittää. Nieminen toivoisi viihdepuolelle lisää omaperäisyyttä ja särmikkyyttä. ”Informaatiota tulee joka suunnasta, joten juttuihin olisi tärkeää saada persoonallisuutta.”

Dr. Lefa

a t i a s i i v viestii

Organisaatioviestinnän professori Leif Åberg neuvoo Groteskin lukijoita elämän tyrskyissä. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen groteski@mediary.fi tai pistäydy vastaanotolla keskiviikkoisin kello 15–16 osoitteessa Unioninkatu 37, Helsinki.

HEI, RAKAS lukijakuntani! Kun katson nimimerkkejänne, tämänkertainen kysyjäjoukko muistuttaa ihan normipäivävastaanottoa (ke 15–16, huone 1095 muistaakseni – tai sitten se on laitoksen tarvikevarasto, siis huonenumero). Nythän suuri haaste on saada Avioliittoonsa pettynyt, Traumatisoitunut opiskelija ja Rapistunut tiedottaja ym. kokemaan tekstieni kautta professori Mihály Csíkszentmihályin (jota ymmärrettävästi me kollegat nimitämme ”Mikeksi”) kuvaama flow-ilmiö ja sitä kautta tiedostuneena ja valaistuneena nousemaan kons. Rowleyn ja prof. Roevensin mallin mukaiseen uuteen dynaamiseen, joskin ehdottomasti kyseenalaistettavaan tasapainotilaan.

Heipähei tohtori! Yliopistossa on kivaa. Pidän Unicafen spagetista ja Kuppalassa kuppaamisesta. Onko ok venyttää valmistumista ikuisesti ja käydä joka syksy bailaamassa uusien fuksien kanssa? Pitäisikö minun ruveta tutkijaksi? Ikuinen fuksi(ko?) Parahin Ikuinen fuksi(ko). Nimimerkkisi muodostaa ns hermeneuttisen kehän (ikuinen fuksi voit olla vain jos laitos ikuisesti lopettaa sisäänoton), vaan who cares. Minäkin pidän Unicafen spagetista, tuplajuuston kanssa. Myös monet nuoremmat tutkijat pitävät spagetista. - Toisaalta voisit harkita vaihtamista pizzaan.

Ja sitten kysymyksiin:

Moikka Lefa! Olen töihini leipiintynyt Seiskan toimittaja. Suunnittelen uraa palmusaarilla. Miten sinne pääsee? Ps. Olen velho kuvankäsittelyssä! Nykäsen kaveri Moi! On varmaan fifty-sixty, kannattaako OIKEESTI mennä palmusaarille. Joku tutkimus muistaakseni osoitti, ettei Seiskaa siellä selaa kuin muutama ristiverinen ja nekin kattoo vain kuvat.

…mutta sitten jos kuitenkin valmistun: onko aikuisuuteni oleva onnellisempi ja täysipainoisempi joukko- vai organisaatioviestijänä? Fuksi4Ever Heinytvasta tajusin tuon fuksinimimerkin, sori hitaus :(. Vaan täsäpä vastaus: Tähän on olemassa kaksi kuhnilaista koulukuntaa (ks. http://translate.google.fi/translate?hl=fi&langp air=en|fi&u=http://www.worldwidehealth.com/ health-article-Detox-Bath-An-Ancestral-Detox-

Method-with-Profound-Potential.html&prev=/ translate_s%3Fhl%3Dfi%26q%3Dkuhneamme%26tq%3DKuhne-bath%26sl%3Dfi%26tl %3Den), jotka kuhnilaisen paradigman rakentumisen teorian mukaan kilvoittelevat keskenään. Joukkoviestinnässä paino nousee alussa nopeammin, organisaatioviestinnässä vasta viestintäjohtajavaiheessa... Täysi paino saavutetaan ajankohtana t+x(subj).

Moikkis Dr! Olen elämästä nautiskeleva VTM. Kesällä tuli juotua vähän liikaa Pommacia ja syötyä reippaasti varhaisperunoita. Miten pääsen eroon kesäkiloista? Vai tarvitseeko minun? Lisääkö viestinnän massa organisaation vakuuttavuutta? Rapistunut tiedottaja Kaikella kunnialla hei, oletko joku toimituksen keksimä hahmo? “Elämästä nautiskeleva VTM”, OMG! Onko semmoisia!!? Elämän nautiskeluhan päättyy kandiin… Yritän kuitenkin vastata. Aivan ensiksi haluan kiittää (ks. http://www. youtube.com/watch?v=iBY2bbggxyE) kaikkia teitä, rakkaat lukijani. Kesäilot muuttuvat viimeistään normaaliaikaan siirryttäessä syysiloiksi. Ei tarvitse. Totta mooses lisää!

Hei tohtori! Olen miettinyt jo pitkään, mikä on laitoksen pesäpallomenestyksen salaisuus. Onko pesäpallo vain niitä lajeja jotka, kuten iskelmän kuuntelu, aukeavat kunnolla vasta kypsemmällä iällä? Traumatisoitunut opiskelija No hätä, helppo nakki. Meillä on ollut hyvää nuorisotoimintaa. Lisäksi scouttaamme jatkuvasti maakuntayliopistoja, ollen pesäpallo maakuntalaji. Jo varhaisissa vuoropareissa pyrimme saamaan hitaammat proffat sairastuvalle. Iskelmämusiikki (kansainvälisesti saks. Schlager) on historiallisesti tarkoittanut 1800luvun lopulla Yhdysvalloissa ja suurissa Euroopan maissa syntynyttä helposti omaksuttavaa musiikkia. Nykyään iskelmällä viitataan aikuisille suunnattuun populaarimusiikin tyyliin (http:// fi.wikipedia.org/wiki/Iskelm%C3%A4musiikki; poimittu 23.09.09). Testaa oletko jo kypsä: tsekkaa YouTubesta Dannyn ja Armin Tahdon Sulle olla hyvin hellä ja kato kolahtaako.

Hei dr.Lefa! Milloin ja mistä tietää että on aikuinen? Karvankasvattaja Arvoisa Karvankasvattaja! Siitä, kun kaunis neitonen hakee sinua tanssiin ja vasta parketilla sanoo että isi tuntee sut (koettu on, KY:llä).

Moi. Olen naistutkimuksen sivuaineopiskelija. Aviomieheni vänkää ettei hän halua synnyttää lastamme. Missä mättää? Avioliittoonsa pettynyt Arvoisa AP. Tää voi olla geeneissä: naisethan pelkää hiiriä ja miehetpä synnytystä. Toisekseen, 5.11. alkoi naistutkimuksessa kurssi Queer-teorioita II (5 op (WNA238, WNA250, MNA/WNA313, MNA 330/WNA 330 MNA/ WNA333). Koetapa vielä tuupata ukkosi sinne.

Hei tohtori Leif Åberg! Perinteisenä miehuusriittinä suomalainen mies rakentaa itselleen talon. Seurauksena on yleensä bifurkaatiota ja avioero. Onko viestinnän maisterin suotavaa edes lähteä yrittämään? Bifurkaatiokämmen Bi-kämmen, rakenna ensin virtuaalinen talo vaikka second lifeen (meillä on siellä oma saari!). Ja ehkä auttaisi, jos rakentaisit HÄNELLE talon (ja kellariin tietty lämpimät tekniset tilat). Bifurkaatiosta en olisi kovin huolissani, sitä nimittäin aina kuluu paljon rakennustöissä. Foster’s on tällä hetkellä suosikkini. Karhukin käy.

Tsaukkis Lefa! Olen the big Veetä (eli tietenkin funky fiftiesiä) lähentelevä (enkä todellakaan pelkästään sitä ;D) viestintäalalla toimiva herrasmies. Vaikka olenkin aina ollut aika wild childi, niin nyt kuitenkin on käymässä, kuten Pelle Miljoona laulaa laulussaan ”moottoritie on kuuma”, että hormonit ovat alkaneet hyristä oikein toden teolla. Nykyinen mamma ei oikein tahdo pysyä uuden harrikkani perässä, sen tietenkin vaihdan nuorempaan (mamman siis). Mitä sen jälkeen suosittelet? Perustanko uuden viestintätoimiston? Haastanko Pekka Aulan kädenvääntöön? Ryhdynkö Groteskin päätoimittajaksi? Miten itse ratkaisit ongelman? Tsäbädäm mitäs giltsit No huhhuh TMG! Älä sano mitään, se on Sun Julma Luontosi. En osaa neuvoa muuta kuin yhen opetusvideon: katso YouTubesta Studio Julmahuvi - Roudasta Rospuuttoon (opetusvideoiden aatelia). Siinä kans hormonit jyllää, paitti lopussa avannossa... Kädenvääntö on yliopiston sikainfluenssaohjeissa kielletty toistaiseksi, kuten ranskalaiset poskisuudelmat ja papualainen nenänhierontakin. Lentosuukot ovat sallitut, jos etäisyyttä on yli 1,30 m. Jos ryhdyt Groteskin päätoimittajaksi, voisit ensi pääkirjoituksessasi pohtia, voisiko Groteski arvojohtaa poliitikkoja, kun keulakuva on hiljaa ja moraalinvartijoiden viitta on iltapäivälehdillä...

Parhain terveisin

”

Mun ammatti

En ole mikään kirjallisuuden suurkuluttaja. Saan joululahjaksi pari kirjaa ja luen ne.”

Haastattelu ja kuvat Emmi Lehikoinen

Miltä tavallinen työviikkosi tällä hetkellä näyttää?

MIIKA NOUSIAINEN, 36, on yksi tämän hetken kuumimmista suomalaisista kirjailijanimistä. Vietettyään muutaman vuoden aktiivisena medialaisena Nousiainen on sittemmin työskennellyt toimittajana, käsikirjoittajana ja kirjailijana. Hänen käsialaansa ovat suomalaisten Ruotsi-suhdetta tragikoomisesti käsittelevä Vadelmavenepakolainen (2007) sekä kestävyysjuoksun ytimeen pureutuva Maaninkavaara (2009). Esikoisromaani on vastikään julkaistu myös länsinaapurissa. Käännöksen vuoksi Nousiaisella riittääkin puuhaa ulkomaita myöten. Groteski laittoi Miikan vastaamaan kysymyksiin urastaan, opiskeluajoistaan – ja jostain aivan muusta.

Miten päädyit kirjailijaksi? Se lähti ihan sattumalta. Hain viestintään sen takia, että toimittajan työt kiinnostivat, ja sitähän minä teinkin melkein kymmenen vuotta. Minua kiinnosti lähinnä tehdä myös tv-käsikirjoituksia, mutta ne eivät sitten jostain syystä lähteneet vetämään. Olisko se sitten ollut Itkosen Juha ja pari muuta, jotka ehdottivat, että eikö kannattaisi yrittää tehdä kirjaa. Ammattivalintaani vaikutti lähinnä halu kertoa omat tarinani julki ikään kuin jonkun muun suulla. Ei tämä kirjailijan homma kuitenkaan koko aikaa ihan täyspäiväistä ole vielä, ja varmaan vapaa kirjottaja sopii ammattinimikkeeksi paremmin kuin kirjailija.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että pitää vähän vetää henkeä kirjottamisen suhteen – siitä on kuitenkin yllättävän vähän aikaa, kun uusin kirja (Maaninkavaara) meni painoon. Juuri kirjan julkaisemisen jälkeen on aika kiireistä: on paljon haastatteluja ja messuja Tukholmaa ja Göteborgia myöten. En edes voi kuvitella, että lupautuisin juuri nyt mihinkään täypäiväiseen työhön. Yritän tällä hetkellä markkinoinnin ohella muokata tietokoneella olevia keskeneräisiä kirjotusprojekteja sellaisiksi, että niitä voisi jollekin tarjotakin. Käytännössä kyse on tv-sarjojen käsikirjoituksista. Mikä kirjailijan työssä on hauskinta? Se, että ei ole pakollisia aikatauluja samalla lailla kuin monissa muissa töissä. Voi vaikka oikeasti lähteä aamulla lenkille, mistä sitten saa lisävirtaa työpäivään. Ei tarvitse sinänsä olla aikatauluissa kiinni. Pakollisten aikataulujen puuttuminen vaatii tosin myös vastuun ottamista: deadlinet on pidettävä. Työ ei myöskään ole sidottu työpöytään: mielestäni erittäin hyvin voi ideoida esimerkiksi Töölönlahtea ympäri kulkemalla ja vihkoon ranskalaisia viivoja tekemällä, mikä on positiivista. Entä ikävintä? Yksinäisyys. Tv-työ, jota olen aiemmin tehnyt, on niin älyttömän sosiaalista: aina on keikalla kuvaaja, äänittäjä ja editoija mukana. Kirjaa tehdessä kustannustoimittajan saattaa tavata kerran kahdessa kuukaudessa, kun esimerkiksi uutisia tehdessä uutispäällikön tapaa kerran 20 minuutissa. Yhdellä kustannustoimittajalla voi olla vaikkapa kahdeksan kirjailijaa, joten hän ei yksinkertaisesti pysty tavata kirjailijoita kovin usein. Olen kuitenkin perussosiaalinen tyyppi, niin kyllä se välillä ärsyttää olla yksin. Mutta kaikille kirjailijoille yksinäisyys ei kuitenkaan ole ikävä puoli. Mistä aiot kirjottaa seuraavaksi? Vielä mennään ihan ranskalaisilla viivoilla. Ideoita on, mutta ne ovat vielä puoliksi alkutekijöissään. Kenties voisin kirjoittaa jotain siitä, minkälaista oli kasvaa nuorena miehenä silloin kun on itse kasvanut, 70-luvun puolenvälin tietämillä. Siinä on kuitenkin kohdattu isoja murroksia; teollisuusyhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan ollaan siirrytty aikamoisella rysäyksellä. Olen joskus puhunut halukkuudesta kirjoittaa kolmesta suomalaisuudelle ominaisesta osa-alueesta, Ruotsi-suhteesta, kestävyysurheilusta ja viinasta. Enää puuttuu siis viina. En ole sitä hylännyt, mutta en ole vielä keksinyt siihen mitään ideaakaan.

Nousiainen on loppujen lopuksi hieman ihmeissään päätymisestään kirjailijaksi. Hän kuvailee olevansa kirjallisuuden suhteen tuikitavallinen suomalainen – hän lukee vuoden mittaan joululahjakirjojen lisäksi muutaman muun teoksen, mutta siihen se usein jääkin. Toista tosin on silloin, kun taustatiedon hankkiminen uutta kirjaa varten on meneillään. Hän paljastaa lukeneensa molempia romaanejaan varten useita kymmeniä teoksia saadakseen kasaan tarpeellisen taustamateriaalin. Tälläinen työmäärä on välttämätöntä siitäkin huolimatta, että kirjojen käsittelemät aiheet ovat kirjailijalle itselleen uskomattoman läheisiä. Nousiainen tuntuukin olevan kiinnostunut miltei kaikesta, ja hänen puheensa ajautuukin usein aivan muille raiteille, pois kirjailijan työstä. Vadelmavenepakolaisesta on suunnitteilla elokuva, ja olet itse osallisena sen teossa ainakin käsikirjoittamisen suhteen. Kiinnostaisiko elokuva-ala laajemminkin? Ei oikeastaan. Olen aina ollut enemmän kiinnostunut tv-sarjoista, ja elokuva ei kiinnosta lajityyppinä kovinkaan paljon. Enkä ole koskaan ollut varsinainen elokuvafriikki. On hauskaa huomata, että olen päätynyt tekemään juuri kirjoja ja elokuvakäsikirjoitusta, vaikka tv-sarjat ja teatteri ovat minua lähtökohtaisesti paljon enemmän kiinnostaneet. Mutta niin se elämä heittelee, jälkikäteen huomaa, ettei itsellä ole ollut paljon valtaa siihen mitä päätyy tekemään. Varsinkaan valtsikalaiset eivät voi tietää mihin lopulta päätyvät. Monesti työtarjouksille ei vaan ole varaa sanoa ei. Mikä on paras opiskelumuistosi? Ei se ainakaan luentoihin liity, vaikka ei niissäkään mitään vikaa ollut. Minulle sosiaalinen puoli, ainejärjestössä toimiminen ja juttujen järjestäminen olivat tärkeämpiä. Parhaat muistot liittyvät heti alkuaikaan, kun kokoonnuttiin fuksiryhmiin ja huomasi, että ihmisten kanssa synkkasi heti. Olen edelleenkin paljon enemmän tekemisissä valtsikalaisten kuin esimerkiksi lukioaikaisten kavereideni kanssa. Mitä kaipaat opiskeluajoilta? Sellaisia pitkiä lounaita Valtsikan ruokalassa. Sinne mentiin istumaan yhdeltätoista ja porukka vaihtui muutamaan kertaan ja kolmelta pitikin ottaa itselleen uusi lounas. Kaipaan lähinnä ehkä juuri sitä hengailua - vaikka en tiedä onko elämäni tällä hetkellä hirveän paljon erilaista! Mutta kyllä niitä sosiaalisia kontakteja oli opiskeluaikana enemmän, sillä meillä on tapana vanhemmiten vetäytyä enemmän koteihimme.

Miten viestinnän opinnoista on ollut hyötyä kirjailijan ammatissa? En oikein tiedä. Kyllä niistä on ainakin siinä mielessä ollut hyötyä, että osaa hakea tietoa ja eritellä sitä: on sellainen yliopistollinen tapa prosessoida tietoa. En tiedä onko niistä sisällöistä sinänsä ollut suoraa apua. Toimittajankin töissä ollessa eniten hyötyä oli tiedonhakutaidosta ja tietynlaisesta järjestelmällisyydestä. Jos saisit tehtäväksesi kirjoittaa tarinan viestinnän laitoksen elämästä, kuka olisi päähenkilö? Lefan ympärille varmaan muodostuisi jonkinlainen purjehtija-/merikarhuhahmo. Se haaksirikkoutuisi jollekin kaukaiselle saarelle ja alkaisi opettaa siellä asuvalle heimolle yhteisöviestintää, veisi sinne pizzamallin ja tuhoaisi lopulta alkuperäisasukkaiden kulttuurin. Kyllä Lefa tyyppinä jäi ehdottomasti mieleen, sellaisena rempseänä ja nallekarhumaisena hahmona. Selvitetäänkö Olof Palmen murhaa koskaan? Uskon, että murhaaja on se Pettersson, se kuollut mies. Harmi, ettei ole sen suurempaa tuntemusta rikostekniikasta, niin en oikein tiedä, kuinka paljon vaikeampaa on selvittää murha silloin, kun epäilty on kuollut. No on se varmasti vaikeampaa, kun se ei elä eikä ole paikalla vastailemassa kysymyksiin. En tiedä, ehkä se jää mysteeriksi. Minkälaisia terveisiä lähettäisit viestinnän opiskelijoille? Pidä silmät auki, lue, tutustu erilaisiin aineisiin ja kokeile mitkä niistä tuntuvat omalta. Sivuaineita miettiessä jonkinlainen sosiologis-poliittishistoriallinen ajattelutapa olisi hyvä. Itse tein vain appron verran sosiologiaa, mutta tunnistan silti itsessäni sosiologisen ajattelutavan. Muista myös, että kaikessa on humoristinen puoli! Kun Nousiainen lopuksi mainitsee, että hänen vaimonsa on entinen KTTO:lainen, on helppoa oivaltaa, että kaikki medialaiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia.

Ilmaista vaalipullaa!

Miksei kylteri kapinoi? Teksti Satu Pusa

YLIOPISTOUUDISTUS KÄYNNISTETTIIN kolmesta syystä. Ensinnäkin pienellä maallamme menee suhteellisen surkeasti tuotannon siirtyessä maihin, joissa pieniä käsiä riittää. Rahaa on tahkottava jatkossa koulutetun väestön pään sisällöstä. Toiseksi: myös muut länsimaat ovat tajunneet tämän ja fiksuista päistä käydään nyt kamppailua. Kolmanneksi: valtiolla ei ole rahaa fiksujen päiden koulutukseen, joten valtion mielestä yritykset voisivat hoitaa maksupuolen. Niiden palvelukseenhan nämä fiksut päät lopulta menevät. Lähtökohdat ovat ymmärrettävät, vaikkei niitä kovin monesti olekaan lausuttu ääneen. Tai ainakaan ymmärrettävällä kielellä. Uudistuksen ehkä merkittävin muutos on taloudellisen vastuun siirtyminen yliopistoille. Yliopistot eivät enää ole osa valtion budjettia, vaan niiden täytyy itse ansaita rahansa. Tämä

tarkoittaa rahan kinuamista yrityksiltä ja pennin venyttämistä. Jatkossa yliopisto voi mennä konkurssiin. Rahan säästämiseen käytetään erilaisia keinoja. Hallinnon keskittäminen on trendi, jolla voidaan ehkä säästää rahaa, jos se osataan toteuttaa. Valtiotieteellisessä tiedekunnassa on vielä tällä hetkellä kymmenen laitosta, joista vain murto-osa pystyy hoitamaan taloutensa kunnolla, osa on konkurssin partaalla. Korkeampien tahojen mukaan syy tähän on huono johtaminen ja taloudellinen osaamattomuus. Huono johtajuus johtuu siitä, että nykyisellään laitosjohtajaksi ei haluta, siihen pakotetaan. Tulos: laitoksien yhdistämisessä käytettiin yhtä paljon harkintaa kuin arpapelissä, eikä tulevien suurlaitosten johtajiksi tahdo kukaan, koska homma on niin mahdoton, eikä siitä makseta kunnolla. Kauhistuttavinta koko uudistuksessa on kuitenkin rahan kinuaminen yrityksiltä. Miten yksikään humanistinen oppiaine voi tulevaisuudessa pärjätä, jos rahat tutkimukseen ja opetukseen pitäisi saada ulkopuolisilta tahoilta? Eiväthän nämä tahot pysty ymmärtämään, miksi heidän pitäisi antaa rahaa swahilin kielen filosofisen sivujuonteen tutkimiseen. Miksi yritys haluaisi antaa rahojaan tutkimukselle, josta ei ole heille hyötyä? Tässä vaiheessa olisi jo hyvä ymmärtää, että tieteestä on oltava hyötyä myös kansantaloudelle, eläkeläisille ja Suomen valtion brändityöryhmälle. Ei ole mikään yllätys, että yliopistouudistusta vastustavat kaikista äänekkäimmin ne tieteenalat, joiden on vaikeinta kinuta rahaa ulkopuolisilta tahoilta. Oletteko nähneet yhtään kylteriä vastustamassa tätä kaikkea?

On taas se aika, kun kampukset täyttyvät flaikkujen jakajista ja syysruska loistaa kilpaa sateenkaaren väreissä välkehtivän kampanjajulistekavalkadin kanssa. Kahden vuoden välein käytävät HYY:n edustajiston vaalit ovat taas täällä. Mutta kuinka moni medialainen tietää, miksi edarin kokoonpanoon vaikuttamisella on väliä? Tai mikä ylipäätään on edustajisto? Muun muassa se, painottuuko HYY:n toiminta järjestöpalvelujen tukemiseen vai aivan muuhun, on ylioppilaskunnan ylimmän päättävän elimen eli edustajiston vallassa. Samoin kuin se, miten ylioppilaskunnan varat käytetään – sattumalta esimerkiksi oman ainejärjestömme toiminta perustuu lähestulkoon kokonaan HYY:n vuosittaiseen toiminta-avustukseen. Lisäksi Media hyödyntää HYY:n palveluita monin eri tavoin erilaisista väline- ja laitevuokrista tiloihin – ovathan jatkot jatkossakin Alina-salissa? Myös Groteskin ilmestymisen edellytyksistä yksi on HYY:n järjestölehtiavustus – jonka leikkaamisesta tai jopa poistamisesta on viime vuosina käyty jatkuvaa keskustelua. On totta, että edustajistosta syntyvä vaikutelma on monelle etäinen. Edustajistoa on myös kritisoitu: sitä on esimerkiksi haukuttu pelkäksi tahdottomaksi kumileimasimeksi. Yllättävän konkreettisiin, medialaisten arkipäivään kuuluviin asioihin se sieltä etäältä kuitenkin vaikuttaa. Ja vaikka leimasin olisikin, onko silti ihan sama, kuka leimaa lätkii? Sitä paitsi äänestämällä irtoaa Unicafesta ilmaiseksi kaffe & bulla. Katri Koskela HYY:n edustajiston vaalit 3.–4.11. Ennakkoäänestys 28.–29.10. Mediasta ehdolla olivat Katri Koskela (HYAL) sekä opintovastaava Satu Pusa (vihreät). Groteski onnittelee lämpimästi Satua sekä muita edustajistoon valittuja ja pahoittelee julkaisuaikataulun venähtämistä vaalien ohi.

Satu aloittaa päivänsä mestarien aamiaisella. Aloita sinäkin!

��