Groteski 1/2014 by Groteski

t s

o e

k Hiki & Hki Kev채t 2014

i 1

4 JULKAISIJA: Media ry. Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijat.

Alkusanat 7

PÄÄTOIMITTAJAT: Melissa Heikkilä Kristiina Markkanen Antti-Juhani Piirainen Sonja Ulma VERKKOTOIMITUS: Jani Hellström Riku Mattila Saara Laaksonen Kristian Hansson

Tärkeä taukojumppa 10

ART DIRECTOR: Matts Bjolin KIRJOITTAJAT: Antti Ahonen Melina Curiqueo Katriina Helkkula Jani Hellström Ronja Inkovaara Isa Kaipainen Paula Kallio Tanja Kallioinen Netta Karttunen Kira Keini Nella Kelkka Kristiina Markkanen Antti-Juhani Piirainen Saarlotta Virri Melissa Heikkilä KUVAAJAT: Aya Brace Mette Bremer Joona Raudaskoski Saarlotta Virri Kristiina Markkanen Jalmari Sarla

Rakas Helsinki 8

Kasvisbaarin perilliset 12

Kuka luulet olevasi, Juhani Mykkänen? 20 Paskapuhetta 16

KUVITUS: Matts Bjolin Ulla Donner Matilda Kivelä Kristiina Markkanen

Pyhää ja puhetta perkeleestä 22

Painopaikka: Uniprint Lehdessä käytetyt paperit ovat FSC- ja PEFC-setifikoituja Ilmoitusmyynti: groteski.lehti@gmail.com Instagram: groteskimagazine Twitter: Groteski www.groteski-magazine.fi Jakelu: Helsingin yliopisto, Aalto-yliopisto, kantakaupungin baarit, kahvilat ja museot

Bonjaaksä? 26

Sacha o Ygöne 28

Äkkilähtö 36

Jooga sydämellä Helsingin ytimessä 46

Diplomaatin fuksivuosi 50 Somessa jo ennen syntymäänsä 54

Jumalten laji 58

Kainalojuttu 66 Julkinen löyly 70 Stadin tähdet 76 Loppusanat 80 5

Alkusanat Antti-Juhani Piirainen

Pienenä minulla oli tapana aina haistella lukemaani. En oikein tiedä miksi, ehkä asialla on jotain tekemistä nenäni koon kanssa? Lukukokemus ei ollut vain lukukokemus, se oli aistikokemus. Hetken selailtuani avasin keskiaukeaman ja nuuhkaisin, ainakin mikäli julkaisu oli yhtään kutsuva. Koulukirjat haisivat pahalle jo kauas, joten jätin ne rauhaan. Romaanit olivat sen sijaan liian raskaita. Näppituntuma oli tärkeä osa elämystä. Erityisen huonoiksi siinä suhteessa paljastuivat Seuran ja Apun kaltaiset lärpäkkeet, joiden vanhoja vuosikertoja kolusin mummolan vintillä. Ihan vain tylsyyteeni. Sivut repeilivät, niitä oli liikaa eikä sisältökään aivan kohdannut teini-ikäisen makua. Nyt antaisin melko paljon, että pääsisin lukemaan mummolan vintille ilman kiireitä. Melko paljon – paitsi aikaani, näköjään. Voimakkain muisto liittyy erääseen Numero-nimiseen lehteen. Paperi oli paksua ja mattaista, mutta sekään ei pärjännyt vakuuttavuudessa teoksen vahvalle aromille. Haju loi käsinkosketeltavan herkkyyden kuviin ja tarinoihin. Sen avulla pääsi paikan päälle. Tämänkertaisen painotuotteemme teemoilla näyttää olevan yhteistä vain alkukirjaimet, mutta jokin kuitenkin ottaa syleilyynsä ne kaikki; lehden, hien ja Helsingin. Toivottavasti Groteski tuoksuu kuten kuvittelin sen tuoksuvan.

Rakas Helsinki Kristiina Markkanen Kuva: Jalmari Sarla

”Kaupunkiin ei kannata raka stua, sillä se ei pysty rakastamaan sinua takaisin”, sanoi muuan laulaja bändinsä keikalla Tavastialla vuosia sitten. Laskin katseeni hieman häpei len alas, sillä vahinko oli jo tapahtunut. Ihastuin sinuun, Helsinki, ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä keräillessäni olutpullojen korkkeja Sibeliuspuistossa. Varttuessani aloin pikku hiljaa rakastua raitio vaunuihisi, joissa on etenkin sunnuntai-iltaisin niin tyhjää, että matkat tuntuvat suorastaan terapeuttisilta. En kerro sinulle tunteistani tarpeeksi usein, mutta toivon, että aistit kiintymykseni kepeistä askelistani ja kevyestä hengityksestäni kävellessäni pitkin katujasi. On kuitenkin myönnettävä, etten aina kuule rakkauteni sointuvaa vastakaikua. Tallatessani vahingossa takana huojuvan eläkeläisen hintelälle jalalle ruuhkabussissa tai juostessani maallinen omaisuuteni kainalossa pakoon Koffin puiston sadettajia olen lähinnä ärsyyntynyt sinuun. Olet niin pieni paikka, ettei kukaan voi mennä minnekään törmäämättä kolmeen lukiokaveriin, kahteen yhden illan juttuun ja ala-asteen ruotsinopettajaan.

Mutta meillä kaikilla on puutteemme, ja jos minun on välil lä siedettävä pieniä piirejäsi, voin ainakin luvata yrittää. Polkiessani pyörälläni Pitkänsillan yli kohti Haka niemen katoilla siintäviä valo kirjaimia, ympärilläni peilityyntä vettä, tunnen jotakin. Kun kesäinen aamuyön auringonnousu valaisee Viiskulman mukulakivet ja postinjakaja nakkelee hesareita Punavuoren postilaatikoihin, tunne vahvistuu. Ja kun helvetillisen suuri lokki, joka rääkyy kuin teuras tettava, viuhahtaa korvani ohi ja ulostaa salaattikippooni Tuomiokirkon portailla, tunne saa nimen: olen onnellinen. Ja siitähän rakkaudessa pohjimmiltaan on kyse, onnellisuudesta. Haluaisin ajatella, että keikalla kuulemani fraasi oli vain välispiikki – olen nimittäin varma, että sinäkin rakas tat minua. Miten muuten oli sin saanut sinulta niin paljon? Ilman sinua minä en olisi minä. Äläkä huoli, en ole lähdössä mihinkään. Sinulla on aikaa oppia sitoutumaan.

TÄRKEÄ TAUKOJUMPPA Nella Kelkka Kuvat: Joona Raudaskoski

Kaisa-kirjaston aulassa tapahtuu. Kymmenkunta ihmistä venyttelee ja heiluttelee istumisen jäykistämiä raajojaan siniseen fleeceen pukeutuneen naisen opastamana. Huolettomat hartiat -heilutteluhetki saattaa himo urheilijan mielestä näyttää ja kuulostaa tehottomalta, mutta on yhtä tärkeä liikuntamuoto kuin hikinen ja raskas urheilukin.

Jenni Rajala on töissä Unisportilla ja ohjaa keskiviikkoisin Kaisatalon taukojumppia. Ne ovat maksut tomia vartin mittaisia tuokioita, joihin osallistuu vaihteleva määrä opiskelijoita ja kirjaston henkilökuntaa. Rajala kertoo Groteskille, miksi heilutteluhetket ovat tärkeitä. ”Ne pistävät veren kiertämään pitkän paikallaan olemisen jälkeen ja parantavat ryhtiä. On vähintään yhtä tärkeää välttää passiivisuutta kuin liikkua itsensä hikiseksi, minkä vuoksi kannattaa passiivisina päivinä ravistella raajoja kerran tunnissa. Jos meillä töissä ei hetkeen käy asiakkaita tai puhelin ei soi, venyttelen itsekin kepin tai foam rollerin avulla.”

Kasvisbaarin perilliset Paula Kallio Kuvitukset: Matts Bjolin

Perjantaina 13.12. Kuvataide akatemian tiloissa Hämeentiellä sijainnut Kasvisbaari sulki ovensa viimeisen kerran. Jäähyväislounaan teema oli Makumatka maailmalle. Koska kasvisruokavaliota noudattavat korkeakouluopiskelijat tarvit sevat nyt uuden luottoruokkijan, täten esittelen teille Makumatkan keskustakampuksen UniCafeihin. Bonarina Taideteollisen korkeakoulun hyvin Kasvisbaari’esque opiskelijaravintola Kipsari.

1. Vierailuaika 2. Testiannos 3. Tilat 4. Ilmapiiri 5. Spesiaalimainintoja

Metsätalo 1.

Kello 14:15 eli nippa nappa pahimman ruuhkan jälkeen. Kannattaa suosia ajankoh tia puolenpäivän ja ennen puoltapäivää ja kahden jälkeen.

Pinaattitofukastike riisin ja raastesalaatin kera – rehellistä ruokalamättöä. Kasvissyö jälle on tarjolla useampaakin laatua.

Suht kaoottiset. Pitää tietää täsmälleen mitä haluaa, tai menee sekoiluksi. Erityisesti keskittymistä tarvitaan kohdassa, jossa lämpimän ruoan linjasto kohtaa salaattibaarin ja välipalatiskin. Haalistuneen pastellinsävyinen, kouluruokalamainen miljöö. Ahdasta ja meluisaa. Toi saalta hyvät juoruilumahdollisuudet, koska kukaan ulkopuolinen ei kuule – tosin aina ei myöskään oma keskustelukumppani. Vuodenvaihteen jälkeen ollut tarjolla tuoretta leipää pariakin sorttia. Siitä sata plussa pistettä. Erityistä myös salaattibaari – näitä on keskustassa Metsätalon lisäksi ainoas taan Ylioppilasaukiolla ja käyttäytymistieteellisen Oliviassa.

Porthania 1.

Puoli kahden pintaan. Suositan kaikesta sydämestäni välttämään tätä kellonaikaa, jos haluaa paitsi säilyttää mielenterveytensä, myös saada ruokaa. Ihan järkyttävä ryysis. Soijaa thaikastikkeessa plus lisukkeet.Yllättäen ainut kasvisvaihtoehto – jopa salaa tissa on nautaa. Arvosana 2 / 5: maistui kumilta tomaattikastikkeessa (ensimmäinen piste), mutta nälkä lähti (toinen piste). Tosi ahtaat. Jengi istuu tietysti pitkien pöytien uloimmilla tuoleilla, jolloin vapaiksi jää yksittäisiä, vaikeasti saavutettavia väliinputoajapaikkoja. Terdestä plussapisteitä, vaikka se ei helmikuun alussa valitettavasti esiinnykään edukseen. Läpikulkumeininki. Ei tee mieli jäädä pitkäksi aikaa istumaan. Sijainniltaan kylläkin passeli juuri pikalounaille – kaikki tärkeimmät pänttäyspaikat mukavan sisäkävely reitin päässä. Testaushetkellä Pentti Arajärvi istuu kahvilla viereisessä pöydässä. What’s good enough for Pentti is good enough for me. Täällä on myös keskustakampuksen paras tarjanbongauspotentiaali. Toinen erityismaininta: kastiketilanteeseen toivotaan pikaista parannusta. Eräällä ruokailukerralla kaalilaatikkoon lipsahti opasteiden puutteessa mansikkahilloa, ja tuttavalle on suositeltu loppumaan päässeen kasvispihvisoossin tilalle ”lähes saman makuista salaatinkastiketta”.

Ylioppilasaukio 1. 2.

Jälleen keskieurooppalaisittain kello 15. Ei ruuhkaa mailla halmeilla. Itse koottava lounassalaatti, joka saa arvosanan leveästi 5/5. Tarjolla paljon kaikkea hyvää marinoiduista kesäkurpitsaviipaleista eksoottiseen kuskusiin; lisukevaihto ehtoina muun muassa lohta ja katkarapuja! Täydelliset krutongit (mausteiset, öljyiset, rapeat) sinetöivät diilin. UniCafeista suurimpia. Erilaisia istumavaihtoehtoja löytyy – on perinteistä ikkuna pöytää, hektisempää keskipöytää, intiimiä pikkupöytää sekä baaritiskimäistä ratkai sua.Vessassa huumevalaistus ja liitutaulu. Yllättävän mukava buugi niin isoksi paikaksi. Aikaisemmilta käyntikerroilta hyvinkin tutuksi tullut kovaääninen keittiösetä ei ollut tällä kertaa jakamassa annoksia, mikä jätti oudon kolkon fiiliksen. Ainut UniCafe, josta safkaa saa iltaseitsemään asti ja lauantaisin kuuteen.

Päärakennus 1.

4. 5.

Aika tasan kello 15. Mainio saapumisajankohta, ei jonoa nimeksikään. Tosin osa safkoista on ehtinyt jo loppua. Sieni-kasvisrisotto. Arvosana 1 / 5, koska sisälsi yhden kappaleen sientä. Plussaa keittiötädin annostelemasta valtavasta ruokakasasta, mutta tällä kertaa määrä voitti laadun. Lounasseuran lohimurekepihvi sitruunakermaviilikastikkeella synnytti piinaavan annoskateuden. Yksi ainoista UniCafeista, jossa ison lautasen saa käsiinsä ennen salaattipöytää. Näin ei tarvitse ahtaa raaste- ja papukekoa vauvojen lautaselle, vaan voi halutessaan asetella sen pääruoan kylkeen. Arvostan. Kansainvälinen. Testaushetkellä naapuripöydässä japanilaisia puhumassa muumeista. Hieno liukuhihna, jolla voi lähettää likaiset astiat dramaattisesti menemään.Yllät tävän mukavat tuolit.Vapaassa käytössä oleva mikroaaltouuni, jossa voi lämmittää vaikka omia eväitä. Täältä saa myös kotikaljaa.

Osakuntabaari 1.

Puoli yhden maissa.Voisi luulla ruuhka-ajaksi, mutta tilaa on runsaasti. Jopa päivän Hesari lojuu pöydällä vapaana. Kasvisrisotto paistetuilla vihanneksilla ja sienikastikkeella.Ystävällinen henkilökunta kertoo, missä laarissa on mitäkin. Tarjolla myös tuoretta sämpylää ja KAKSI mehu vaihtoehtoa. Tänne pitää tulla toistamiseen. Miellyttävä, ei-laitosmainen miljöö. Isot ikkunat, luonnollinen valaistus, seinillä öljyväriportretteja. Keskeinen sijainti Kampin kauppakeskusta vastapäätä, Tavastian vieressä. Rento ja jollain tavalla juhlava. Ehkä johtuu testauspäivästä, joka on perjantai. Täällä viihtyy pitkän tovin. Jos viipyy tarpeeksi pitkään, voi saada ilmaisen jälkiruoan. Tuhat plussapojoa siitä.

Kipsari 1. 2.

Kello puoli neljä. Myös täällä saa lounasta iltaseitsemään, joten kiirettä ei ole. Kasvispaella savupaprikakastikkeella. Ei valittamista, mutta ei päihitä kasvisbaaria. Tosin erehdyttävästi samannäköistä leipää ja levitettä tarjolla – näiden takia suositte len käymään. Sijainti TaiKin yhteydessä Arabiassa, eli ei ylitsepääsemättömän kaukana, muttei välttämättä jokapäiväiseen lounastamiseen soveltuva. Mukavan avoin, mutta hämärä tila. Sisustus karhea ja viimeistelemätön – tosin varmasti loppuun asti mietitty.Vähän kuin olisi ulkomailla. Rauhallinen ja boheemi. Ihmiset ruokailevat joko suurissa seurueissa tai yksin kirjan äärellä. Puolivälissä lounasta taustamusiikki alkaa hämmentää: ensin radiosta kuuluu paneskelun ääniä, sitten vuohen ulinaa. Ja kukaan ei reagoi mitenkään. Valitettavasti ei yhtä komeita miehiä kuin Kasvisbaarissa.

Paskapuhetta Kira Keini Kuva: Matilda Kivelä

\ / Naistenvessat ovat epäilemättä yksi avoimimmista tietämistäni keskusteluväylistä: niiden seiniltä tuntuu löytyvän vastaus kysymykseen kuin kysymykseen. Mutta voiko mikä tahansa aihe saada akateemisten naisten huomion, vai ansaitsevatko jotkut teemat sitä enemmän kuin toiset? Mikä aktivoi satunnaista kävijää vastaamaan kirjoituksiin? Aloitan kokeilun Twitterin beta-versiossa – yliopiston vessassa. / \ Astun nolona Porthanian naistenvessan koppiin. En ole koskaan kirjoittanut vessan seinälle. Tuntuu kuin olisin tekemässä jotain hyvinkin radikaalia. Olen varma, että kaikki taakseni jäävässä jonossa vaistoavat aikeeni.

Twitterissä ja muualla sosiaalisessa mediassa olen pikemminkin hiljainen seuraaja kuin aktiivinen sisällöntuottaja. Seinäkirjoittelun autuas ni mettömyys tuntuu erittäin helpottavalta. Ei tarvitse hävetä tai pelätä paljastuvansa. Anonyymiys näkyy myös aiheissa. Vessassa jutellaan avoimesti seksikokemuksista (legendaarinen ”Kuinka moni on harrastanut seksiä jonkun Antin kanssa?”-gallup), yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta (”Free Pussy Riot – Onko tissit paljaana riehuminen ainut tapa vaikuttaa?” ) ja annetaan mieleenpainuvia elämänohjeita (”Tyydy siihen mitä on. That’s the only way.”). Kokemattomuus kuultaa läpi ensimmäisestä kirjoituksestani, jossa utelen opiskelijoiden yleistä mielipidettä tutkintouudistuksista. Raapustelu saa oloni tuntumaan samanaikaisesti kapinalliselta ja äärimmäisen nössöltä. Sivusilmällä seinältä erottuu tikkukirjaimin kirjoitettu ”ILKKA KANERVA” ja sen viereen töherretty kirkkovene. Parin seuraavan päivän aikana kyselen kontrastiksi muutamalla seinällä treffivinkkejä. Vaihdan vielä varmuuden

vuoksi kynäni paksumpaan tussiin ja ympyröin tekstini muiden kirjoitusten seasta. Odotusten mukaisesti – mutta kuitenkin hienoiseksi pettymykseksi – kysymykseni eivät kirvoita yhtäkään vastausta. Onko syy twiittieni aiheissa vai muotoilussa? Yliopiston vessakoppikirjoitusten parhaimmistoon verratessa on helppo huomata, miksi vastausta ei kuulu. Sekä kirjoitusten muodossa että sisällössä on keskustelun aikaansaamiseksi vielä reilusti parantamisen varaa. On oltava röyhkeä ja provosoiva. Ja täysin eri mieltä kaikesta. Kun kommentteja ei satele vielä viikonkaan kuluttua keskustelunavauksesta, kokeilen uutta taktiikkaa. Päätän vessatwiitata päivämäärällä varustetun suoran kysymyksen: ”Kirjoittaako tänne enää kukaan?” Päiväyksellä on ainakin jonkinlainen aktivoiva vaikutus, sillä parin päivän päästä twiittini viereen on ilmesty nyt yksiselitteinen ”ei”. Oheen on piirretty vihainen hymiö. Oloni on sankarillinen. Kommentti tuntuu yhtä

hyvältä kuin ilmoitus uudesta Twitter-seuraajasta. Ensimmäisestä vastauksesta innostuneena aloitan ahkeran seinäspämmäyksen. Vietän pitkiä aikoja keskustakampuksen naistenvessoissa vaihtaen kopista toiseen mahdollisimman huomaamattomasti. Tarkkaillen tekstieni keräämää huomiota. Haluan saada irti enemmän: ylireagointia, närkästystä, avautumista, epäuskoa. Päädyn lähestymään kirjoittelullani kahta seinä twiittailijan perustyyppiä: omia kokemuksiaan jakavia, ihmissuhdeasioista kiinnostuvia sunnuntaikirjoittelijoita ja helposti provosoituvia mielensäpahoittajia. Ensiksi mainittua ryhmää ovat yliopiston naisten vessoissa aktivoineet muun muassa ”Voiko fuckbuddysuhde toimia?”- ja ”Kokemuksia anaaliseksistä?”-tyyppiset kysymykset. Tämänkaltaiset twiitit saavat aikaan pääosin satunnaista huutelua, mutta parhaimmillaan tuloksena on jopa hämmentävää avautumista. Jatkan teeman mukaisesti kysymällä kokemuksia kimppakivasta ja toisaalla polyamoriasta. 17

Jälkimmäistä ryhmää, mielensäpahoittajia, on lähes tyttävä kritisoiden ja röyhkeästi provosoiden. Valitsen seinälle solvattavaksi sellaisia ryhmiä, joihin itsekin kuulun. Ensimmäisenä kohteeksi joutuvat valtsikalaiset, joita haukun ylimielisiksi tyhjän toimittajiksi. Ei mene kokonaista päivääkään, kun tekstini on jo saanut vastauksen: ”Joku on mahdollisesti hieman katkera :)”. Kaipaamaani haastavaa uhittelua kirjoitus ei kuitenkaan synnytä. Varsinainen menestys on kuitenkin vasta seuraava, naissukupuolta alistava raapustukseni: ”Naisen paikka on keittiössä, ei yliopistolla!” Solvaukseni ei onnistu herättämään närkästynyttä keskustelua naisten oikeuk sista, mutta miehiä sarkastisesti kritisoiva manifesti on sitä vastoin valmis:

”Miehen paikka on makuuhuoneessa, ei yliopistolla.” ”Totta! Miehiä ei muuhun tarvita!” ”Miehet vittuun tästä vessasta!” Olen samanaikaisesti ihmeissäni ja innoissani. Anonyymi twiittailuni on tehnyt minusta naisten silmissä miehen. Vaikken varsinaisesti saa aikaan keskustelua – puhumattakaan pätevästä argumentoinnista –, kirjoittelu ei kuitenkaan ole ollut täysin hyödytöntä: olenhan synnyttänyt edes pientä liikehdintää ja muodostanut samanmielisten sarkasmin ystävättärien yhteisön Porthanian vessaan. Some-addiktille satunnainen provosointi naistenhuoneen seinällä on kutkuttavaa – olen jättänyt merkkini satojen päivittäisten seuraajien nähtäville.

KUKA LUULET OLEVASI, JUHANI MYKKÄNEN? Melissa Heikkilä Kuva: Kristiina Markkanen

Juhani Mykkänen, Nyt-liitteen entinen esimies, athenelainen ja media-alan monitoimimies, kuka luulet olevasi? (Päivä)työtön alkoholisti. Oikeasti? Joo joo! [Mykkänen hörppää oluttaan] Mitä sitten teet jos et ole päivätöissä? Olen yrittänyt hakeutua kivoihin proggiksiin fiksujen ja huumorintajuisten ihmisten kanssa, ja katsella, mitä elämä toisi. Yritän tehdä juttuja, joista tulee sellainen fiilis, että jos en ole mukana, niistä ei tule samanlaisia taikka niitä ei tapahdu ollenkaan. Ykkösasia ei ole massin saaminen. Lähdit Hesarilta etsimään uusia haasteita. Kaduttaako? Ei millään tavalla, vaikka olikin todella haikeaa lähteä sieltä. Halusin lähteä silloin kun oli sellainen olo, että oli tosi kivaa vielä.

Eli luovutit? Tavallaan joo. Mitäs muuta se on kuin luovuttamista, jos irtisanoutuu työpaikastaan. Päämotiivina ei ollut halu luovuttaa, vaan halu päästä tekemään uusia juttuja. Poltteli päästä tekemään muutakin kuin journalismia ja näin, että vaikeat ajat olivat tulossa taloon, enkä pystyisi tuottamaan haluamaani laatua.

Miten myllyssä olevalta alalta saa helpoiten töitä? Helpointa on koko ajan pyrkiä alalle, muttei ottaa stressiä siitä, että pääsisi heti alan palkkatöihin. Kun porukkaa voidaan palkata lisää, sisään pääsevät kaikkein parhaimmat tyypit. Ei kannata vaipua epätoivoon, vaan hankkia tarvittavia taitoja. Free-duuneja on aina tarjolla oli kyse sitten verkosta, ainejärjestölehdestä tai ylioppilaslehdestä, tai oman aktiivisen some-profiilin tai blogin ylläpitämisestä. Kunhan pitää itsensä kartalla ja teroittelee kynsiään. Mitä katsoit ensimmäisenä työhakemuksessa? Rehellisesti sanottuna katsoin sitä, onko nimi entuudestaan tuttu. Sinä aikana kun oli Nytin esimies, juuri kukaan ei soittanut ja kysellyt, mikä tilanne on ja onko hakemus tullut perille. Sehän on ihan hullua! Mikä olisi parempi tapa kuin soittaa suoraan päätöksen tekevälle tyypille ja kertoa itsestään suoraan? Jollakin tavalla kannattaa erottua joukosta. Hyvä tapa erottautua on tehdä napakka ja mietitty hakemus, josta jättää esimerkiksi kaikki adjektiivit pois. Ei mitään ”ulospäin suuntautunutta”, ”avarakatseista” tai ”innovatiivista”. Kerro mitä olet tehnyt, mitä haluat saada aikaan, mistä jutusta olet tykännyt ja miten haluaisit kehittää asioita. Esitä konkreettisia juttuideoita. Luetuta hakemus kaverilla.

Kun lopetit Hesarilla, kouluttauduit personal traineriksi. Miksi? Halusin keskittyä asioihin, joita en voisi tehdä päivätöissä. Hyvin harvoin töistä voi ottaa vapaata kahden viikon intensiivikurssia varten maanantaista lauantaihin aamusta iltaan. Olin omalla salillani ja näin ilmoituksen, että kurssi oli -70% alennuksessa. Olen käynyt puolitoista vuotta ahkerasti salilla ja ajattelin, kuinka siistiä olisi vain istua kaksi viikkoa ja oppia ihmisen anatomiasta ja fysiologiasta, terveellisestä liikkumisesta ja syömisestä. Kehoni on työkaluni kaikessa tekemisessä, ja tunnen sen aika huonosti. En ajatellut, että tekisin PT:n hommia työkseni. Se tuntui hyvältä läpältä, jonka voi kertoa baaritiskillä. Mitä yhteistä on personal trainingilla ja journalismilla? Kummassakin paneutuminen yksityiskohtiin tekee lopputuloksen. Oikeasti hyvä juttu syntyy, kun kaivetaan tarkat tiedot ja luvut, ja jätetään turhat koristelut pois. Personal traineirille taas maksetaan siitä, että hän opettaa juuri eikä melkein oikean tekniikan, koska detskut ratkaisevat liikkeen tehon ja sen, ettei loukkaannu. Lähes jokaisen liikkeessä on jotain hiottavaa. Paljon nostat penkistä? [Mykkänen pohtii hetken] Tekisi mieli vastata jotain nokkelaa. Oikeasti se on yli 90 mutta alle 100.

PYHÄÄ JA PUHETTA PERKELEESTÄ Melina Curiqueo ja Saarlotta Virri Kuva: Matts Bjolin

Toinen meistä on sittemmin kirkosta eronnut entinen tapakristitty, toinen ateistiperheen kasvatti. Vierailemme Suur-Helsingin seurakunnassa selvittääksemme, miten uskoa tunnustavat nuoret viettävät aikaansa, mitä he ajattelevat ja millaisia he ovat. Suhe on onnistunut tavoittamaan nuoret paremmin kuin jäsenkadon kanssa kamppailevat perinteiset seurakunnat, mistä kertovat muun muassa lukuisat Facebook-tykkäykset ja ”dominoefekti”-hashtagin aktiivinen käyttö Instagramissa ja Twitterissä.

On sunnuntai-ilta ja seisomme hyvin pukeutuneiden kaupunkilaisnuorten keskellä. Miehet ovat merkittävän komeita ja naiset raikkaan huoliteltuja. Voisimme olla Kattilahallissa loppukesän kaupunkifestareilla. Lavalle nousee bändi ja yleisö nostaa kätensä ilmaan. Monien silmissä näkyy ensimmäisen biisin aikana kyyneliä ja tunnelma on hurmoksellinen. Vieressämme tyttö kuiskaa kaverilleen: “Mulle tuli kylmät väreet.” Alun herkistelyn jälkeen tunnelma muuttuu täysin. Musiikki vaihtuu tanssittavaksi ja ympärillämme olevat nuoret riehaantuvat joraamaan. Olo on ulkopuolinen ja hämmentynyt, kämmenet ovat hikiset. Välttelemme katsekontaktia ettemme repeäisi hermostuneeseen nauruun.

“Me ollaan kaikki täällä Jeesuksen takia ja Jeesus tietää sen.” — Suhen pastori Emme ole kaupunkifestareilla, vaan Suur-Helsingin seurakunnan, tuttavallisemmin Suhen, sunnuntai-illan jumalanpalveluksessa. Kallion Pengerkujalla sijaitsevassa seurakunnassa osallistujat toivotetaan ovella kädestä pitäen tervetulleeksi. Tilat ovat ajan hengen mukaisesti sisustetut sekä viihtyisät, ja paikalla on dj. Valtavalle kankaalle on heijastettu videoshow, joka muistuttaa ulkoasultaan Pinterest- ja Tumblraforismikuvia. Nettilatteuksien sijaan vaihtuvissa kuvissa ylistetään Jumalaa ja kankaalle heijastetaan muun muassa kuva auton huurteisesta ikkunasta, johon on sormella kirjoitettu: “Hän on <3”.

Ihmiset tervehtivät toisiaan tuttavallisesti ja vaihtavat kuulumisia kahvin äärellä: tänne on selvästi tultu viihtymään. Tunnemme silti itsemme kuokkavieraiksi. Valitsemme huomaamattomuusstrategian ja hakeudumme turvallisen etäisyyden päähän päivittelemään Suhen mieskomeutta pikkuleivät ja kahvikupit kourassa. Yritämme pysytellä piilossa, sillä pelkäämme paljastuvamme vääräuskoisiksi. Mitä jos Jeesus tietää, ettemme kuulu kirkkoon? “Kaikkien lempiaihe nyt puhutaan synnistä!” — Suhen pastori

–

Alun bileiden jälkeen lavalle astelee nuorehko pastori. Hän on pukeutunut tyylikkäästi villapaitaan ja farkkuihin. Ympärillämme raamatut aukeavat siitä kohtaa, mihin viime sunnuntain saarna päättyi. Pastori alkaa käydä Timoteus-kirjettä läpi systemaattisesti kohta kohdalta ja korostaa vähän väliä Raamatun lukemisen tärkeyttä. Käsiteltäviä aiheita ovat seurakunnan johtajat ja johtaminen, seurakunnan jäsenet ja synti. Synnin kerrotaan olevan ihmiseen ohjelmoitua ja seurausta Jumalan ja ihmisen yhteyden katkeamisesta. Syntien hyvittämiseksi löytyy kuitenkin keinoja. Korviimme särähtää erityisesti jatkuva puhe niin sanotusta puhtauden teologiasta: seurakunnan, sen johtajien ja jäsenten, on pyrittävä kaikissa teoissaan

täydellisyyteen. Pastori painottaa, että hyvyyden ja puhtauden on käytävä ilmi kaikin mahdollisin tavoin. On elettävä terveellisesti ja pidettävä huolta itsestään, kodistaan sekä ihmissuhteistaan. Täydellisyyden tavoittelu taivaspaikan toivossa tuntuu ahdistavalta ajatukselta varsinkin pienissä sunnuntai-illan tärinöissä. Mitä sanottavaa uskosta on Suhella itsekin vierailleella, “Beefin edessä polvet loskassa Tinderiä läpi selaavalla” teologian ylioppilaalla Manuelilla? Mies näyttää samalta kuin muutkin Suhen jäsenet: hän on tyylikkäästi pukeutunut hurmaava nuori. Meistä poiketen Manuel ei koe täydellisyyden tavoittelua painostavaksi. “En näe sitä suorittamisena, vaan itsensä kehittämisenä. Parin viime vuoden aikana olen kasvanut henkisesti tosi paljon: yritän olla niin hyvä jäbä kuin mahdollista.” Manuelin mukaan puhtauden teologia ja nuoren miehen viikonloppujen rappioelämä eivät ole ristiriidassa keskenään. Vaikka uskovaisen pitäisi elää nuhteetonta elämää eikä saisi olla niin sanottua ilmaista armoa, on kirkon mahdotonta pitää kiinni samoista asioista, jotka 1500-luvulla olivat tärkeitä. Manuelin mielestä nuorten tavoittaminen edellyttää kirkon kehittymistä liberaalimpaan suuntaan. “Jengi keskittyy sellaisiin juttuihin, joilla ei lopulta ole mitään väliä: ne ei näe metsää puilta. Olennaista on yleisen hyvän edistäminen.”

Nuorukaisen olemus rikkoo stereotypian uskovaisen arkkityypistä. Suhe-kokemustemme jälkeen ”hunningolla” olevan teologin kanssa on suorastaan helpottavaa keskustella. Vaikka Manuel puhuu uskon lahjasta, suhteiden hoitamisesta ylöspäin ja meille luvatusta armahduksesta, ei hän silti edusta niitä “ himouskovaisia, jotka asuvat omassa kommuunissaan ja ovat herran pelkoa täynnä”. Sellaisiakin teologisesta tiedekunnasta kuulemma löytyy. “Meitsi tykkää ainakin omasta elämästä niin paljon, että ois vitun ankeeta olla 80 vuotta täällä pyörimässä herran pelossa, kun voi elää täällä hyvin ja mennä sitten Pietarin porteista tuuletellen sisään.” Sunnuntain jumalanpalveluksessa eksyneet lampaat bongattiin heti ja houkuteltiin mukaan laumaan. Ystävällisen oloinen henkilökunta vietteli meidät taivaallisilla leivoksillaan ja seuraavana keskiviikkona löydämme itsemme keskeltä kristinuskostarttia, kahdeksan viikon pituista valmennuskurssia aloitteleville suhelaisille. Jatkamme hiljaista tarkkailua edelleen pettureiksi paljastumisen pelossa. Alkuesittelyssä vältämme syvällisemmät pohdiskelut toteamalla, että olemme päätyneet paikalle ystävien kehotuksesta. Kokouksen aikana pohditaan muun muassa sitä, miksi ihmisten on niin vaikeaa uskoa ja miten isäsuhde vaikuttaa

suhteeseen Jumalan kanssa. Huolta kannetaan lähimmäisistä, jotka eivät ole ottaneet Herraa sydämeensä. Keskustelu herättää meissä lähinnä hämmennystä – alkuperäinen suunnitelmamme uskovaisten nuorten sielunmaiseman kartoittamisesta tuntuu entistä hankalammalta. On vaikeaa keksiä sanottavaa tai kysyttävää. Vaikka Suhe on helposti lähestyttävä ja seurakunta antaa hyvän ensivaikutelman, hartaiden nuorten sosiaalinen kupla on todella kaukana omastamme. Kokousten jälkeen tuntuu kuin olisi vieraillut rinnakkaisuniversumissa. Suhe-käynti haastoi hetkeksi pohdiskelemaan omaa vakaumustamme ja irrottautumaan arkikokemuksista. Jumalanpalvelus valotti myös sitä, miksi uskoon voi olla helppoa hurahtaa – joku saattaa varmasti löytää Suhesta kaipaamaansa yhteisöllisyyttä ja kosketuspintaa omiin ajatuksiin. Jeesuksen ottaminen sydämeen tuntuu meistä kuitenkin toistaiseksi kaukaiselta ja hieman radikaalilta ajatukselta. Omien elämäntarkoituksiemme etsiminen jatkuu tulevaisuudessakin jossakin toisaalla.

Haastateltavan nimi on muutettu

Bonjaaksä? Netta Karttunen

Stadin slangi on yksi helsinkiläisyyden keskeisiä tunnusmerkkejä. Hiipuuko paikalliskielemme pois vai löytyykö jostain vielä sen puhujia - onko aika kypsä jopa slangin uuteen nousuun? / \ Juska Teittinen ei äkkiseltään vaikuta stereotyyppiseltä slangis tilta. 26-vuotias mies on Stadin Slangi ry:n nuorimpia jäseniä ja kuuluu sen hallitukseen. Kotiseutuyhdistyksen tarkoituksena on ylläpitää slangikulttuuria ja helsinkiläisyyttä. Yli 3800 jäse nellään se on yksi Suomen suurimmista yhdistyksistä. Suuntaamme Teittisen kanssa Senaatintorin kupeeseen ankkuroidun Nikolaj II -aluksen kahvilaan. ”Tämä on hyvin helsinkiläinen miljöö”, hän toteaa. Paikan kaltaisissa persoonalli-

semmissa ympäristöissä puhetyyli onkin tutumpi. ”Todennäköisemmin kuulet slangia Kauppahallissa kuin Kampin K-Marketissa. Mutta kyllä siihen törmää vähän kaikkialla, jos vain kuuntelee.” Teittisen mielestä kyseessä ei suinkaan ole vain vanhemman polven puhetapa: hän itse puhuu slangia monien eri ikäisten tuttujensa kanssa. Eroja ryhmien puheenparsissa kuitenkin on. ”Nuoremmat käyttävät slangia, jossa kuuluu vahvemmin englannin kielen vaikutus.” Verrattuna vanhempiin taitajiin on Teittinen omien sanojensa mukaan ottanut puheeseensa sanastoa ehkä laajemmalta spektriltä, koska ei ole voinut omaksua kaikkea ympäristöstä – toisin kuin slangin kulta-aikaa eläneet. Dosentti Hanna Lappalainen Helsingin yliopiston suomen kielen laitokselta kertoo, että perinteisellä stadin slangilla tarkoitetaan yleensä niin sanot tua vanhaa slangia, joka on syn tynyt Helsingin kaksikielisissä kortteleissa. Tämä oli toiseen maailmansotaan asti lähinnä työväenluokan poikien puhetapa, jonka sanasto muodostui pääosin suomen, ruotsin ja venäjän kielen sanoista. Sodan jälkeen se levisi nuorison

keskuuteen ja alkoi suomalaistua niin sanastonsa kuin äännepiirteidensäkin osalta. Mielikuva vanhan liiton stadilaisduunareista tuntuu elävän vahvana. Onko puhetavassa sitten edelleen nähtävissä jonkinlaista sidonnaisuutta sosiaaliseen asemaan? ”Monet slangia puhuvista frendeistä ovat duunareita ja käsillä tekijöitä”, Teittinen kertoo, mutta toteaa perään, että sen käyttäjiä löytyy toisaalta myös hipstereistä. Täyttä slangia puhutaan vähemmän. ”Sellaiset tyypit ovat enemmänkin karikatyyrejä”, Teittinen pohtii. Varsinkin ympäristössä, jossa muut eivät juurikaan puhu slangia, tuntuisi puhetyylin käyttäminen hänen mielestään hölmöltä. Viesti ei menisi perille. Toisin on tuttavaporukassa: ”Se on vähän sellaista nykyaikaista kilpalaulantaa”, hän hymähtää. Slangin voi pohjimmiltaan liittää kaupunkikulttuuriin: se on tapa korostaa helsinkiläisiä juuria. Ylimielisyydestä siinä ei kuitenkaan ole kyse, vaikka Teittinen myöntääkin kielellä olevan nuorten keskuudessa vähän diivaileva maine. Aito stadilainen tahtoo kehittää itseään ja yhteisöään. Puhetavan voi myös oppia: ”Sini Sabotage on hyvä esimerkki – tuusulalainen friidu,

joka puhuu parempaa slangia kuin moni stadilainen itse”, Teittinen heittää. Myös Bassoradiossa juontava Reino Nordin saa Teittiseltä kehuja tavastaan käyttää radiojuonnoissa usein junttina pidettyä Hesa-sanaa. ”Todellista junttiutta on mielestäni se, että yrittää omia kieltä itselleen ja vertailee muita. Olen ylpeä Hesan kundi siinä missä stadin kundikin.” Lappalainen näkee puhetavan tulevaisuuden valoisana. Vaikka se on kokenut muutoksia vuosikymmenten saatossa, voidaan nykyslangi mieltää aivan yhtä oikeaksi kuin alkuperäinen versionsakin. ”Slangille on tyypillistä nopea uusiutuminen.Siihen liittyy paljon tunneilmaisuja, jotka ajan myötä neutralisoituvat ja korvautuvat tehokkaammilla. Nuorisolla on tarve erottua edellisestä sukupolvesta ja rakentaa oma tapansa puhua, mutta toi saalta he käyttävät edelleen osittain samoja sanoja kuin sata vuotta sitten”, hän valaisee. Teittinen on samaa mieltä. ”Slangi muuttaa muotoaan koko ajan, mutta on kuitenkin joitain sanoja, jotka pysyvät ikuisesti. Siksi viinalle, seksille ja krapu lalle tulee aina olemaan lukuisia eri ilmaisuja.” 27

SACHA O YGÖNE Antti-Juhani Piirainen Kuvat: Mette Bremer ja Joona Raudaskoski

Toimittaja, ravintoloitsija ja mediapersoona. Helsingin suomalaisin ruotsalainen Sacha Remling juontaa radiossa suorapuheisesti ja kiertelemättä. Elämän varrelle mutkia on sen sijaan sattunut hieman enemmänkin.

”Ehdinkö käydä kaupassa?” Remling kysyy ennen haastattelua. Toki, eihän tässä mikään kiire ole. ”Aina on kiire”, hän myhäilee ja painelee lähikauppaan. Jäämme valokuvaajan kanssa hiljaiseen ja tyhjään We Got Beef -ravintolaan. Yksinäisellä pöydällä lojuu laatikollinen uunituoreita EHK Nation -pipoja, joiden tuotoilla on maksetaan osa Etelä-Helsingin Kendo -jääkiekko joukkueen vuoromaksuista. Niihin on kuljettu pitkä matka. Remling marsii sisään lava palautusjuomaa kainalossaan ja aloittaa. Nuorena musiikkidiggarina Remling löysi itsensä 80- ja 90-lukujen taitteessa pukukoppien sijasta A-Panimon ja Vuoritalon tyyppisistä keikkaluolista pian sen jälkeen, kun Rolling Stonesin ja David Bowien kaltainen klassinen rokki oli ensin saanut siirtyä syrjään. Tilalle tuli hevi. Siitä lähti kuitenkin maku nopeasti. ”Kiinnostuin punkista ja aloin käydä Lepakossa. Olin ruotsinkielisessä koulussa ja meno oli vähän nihkeetä, mutta siellä tajusi, että on olemassa semmonen ihan erilainen kuvio.” Sitten yhdellä punkkikeikalla se iski: ”Noihan on ihan urpoja. Täysin idiootteja!”

”Alkoholisteja ja toisistaan piittaamattomia mulkkuja jotka haluaa vaan myllyttää ja sekoilla keikoilla, nussia ja varastaa sun rahat. Olin vaan, että tää on ihan paskaa jengiä... Ei kiinnosta.” Ruusuinen kuva punkkareista haihtui, mutta tilalle tuli jotain sopivampaa – nykyisen kollegan avustuksella. ”Njassa soitti Hevitaivaassa Murphy’s Law:ta, Cro-Magsia ja Crumbsuckersia. Olin vaan, että mitä tää on? Vähän niin kuin metalli, mutta paljon paljon aggressiivisempaa. Sitten näin jotain kuvia bändeistä ja olin, että toihan sopii mulle ku nenä päähän. Juuri tätä!” Newyorkilaisessa hardcore-kulttuurissa vahvasti läsnäolleet rap-musiikki, tietynlaiset kengät ja lippikset vetosivat. ”Se näytti semmoselta tosi oudolta hybridiltä. Kun oli skedejutuissa sisällä niin sit se vaan natsas”, hän viittaa taustaansa paitsi rullalautailun harrastajana myös Psycho Skate -kaupan myyjänä. Skene oli tuolloin Suomessa vielä hyvin pieni, ja menikin muutamia vuosia ennen kuin sillä saralla tapahtui mitään. Vuoden -92 ja -93 kieppeille Remling tutustui olarilaisiin tyyppeihin, joiden kanssa perusti bändejä. Sellaisia, kuten Down My Throat, jonka laulajana hän oli pari vuotta ennen muuttoa Englantiin.

Sinne hän lähti yliopistoon. ”Oon elokuvahistorian kandi, oli tarkotus tehdä enemmän semmosta”, Remling toteaa. Uudehkolla teknologialla – sähköpostilla – oli muuton kanssa näppinsä pelissä. ”Mulla oli joku ihan käsittämätön yks kaks kuus iso x pieni f joku q z viis seitsemän ät joku yliopisto -osoite.” Niinpä opinnoille tärkeät elokuvayhtiön ja mainostoimiston työtarjoukset menivät sivu suun.

Opiskelumotivaatio ymmärrettävästi laski tapauksen myötä, mutta suurin syy paluumuuttoon liittyy kuitenkin kulttimainetta nauttivaan MoonTV:hen. Kanavan ex-juontaja iskee pillin palautusjuomapurkkiin ja imaisee pitkän hörpyn. ”Mun frendi Terja Salaspuro meilas, että on tullu tämmönen uusi kanava ja kysyi kiinnostaako? Itse asiassa sillä verukkeella surffasin viimeiset puoli vuotta siellä koulussaJoku opettaja oli mulle vaan, että mitä sä täällä missään koulussa käyt, mitä järkee? Sinne vaan duuniin. Sitähän sä haet tällä kuitenkin.” Remling kertoo toimineensa ensin epävirallisena konsulttina, kunnes ajautui tekemään useita ohjelmia. Oli nousukausi ja alalla meni hyvin. ”Bailattiin tosi paljon ja olin periaatteessa koditon vuoden ajan. Tehtiin samalla kuusi tai melkein seitsemän päivää viikossa töitä aamusta yöhön, ja loppuajan oltiin dokaamassa duunikavereiden tai ohjelman vieraiden kanssa.”

”Olin kesällä vaan jotain sekoillu enkä ollut tietokonetta nähnytkään”, hän kertaa ja tuhahtaa perään: ”Eihän kukaan enää lähetä mitään duunitarjouksia tänä päivänä!”

Lopulta paletti kasvoi turhan isoksi. Remling oli ensin mukana tekemässä Rec-nimistä lumi- ja rullalautailuohjelmaa, johon katsojat saivat itse lähettää omia videoitaan. Sitten alkoi Mustapippuri-kokkiohjelma, jonka jälkeen kuvioihin tulivatkin jo

Pornostara ja Radalla – ajankohtaisohjelmat – aiheina yllättäen porno ja alkoholi. ”Yhtäkkiä oli kymmenen ohjelmaa ja semmonen oma elämäntapa joka ei sopinu. Siinä ois pitänyt olla monta ihmistä: Yksi touhuamassa tosi skarppina ysistä viiteen konttorilla, toinen kuvaamassa ja kolmas vielä iltaisin ryyppäämässä.”

Vaikka mediapersoona lähti kanavalta ennen sen kuoppaamista, hän näkee näin jälkikäteen siinä olleen potentiaalia vaikka mihin. ”Se oli tosi edellä aikaansa. Uskottava, aika reality-henkinen ja melkeinpä Suomen isoin musiikkimedia, joka breikattiin paljon Suomi-bändejä. Mutta se ei aina riitä ja oli paljon asioita, jotka ei menny ihan yhteen.”

Tarkennus viimeiseen tulee pyytämättä. ”Ennen sosiaalista mediaa ynnä muuta tosi paljon tästä bisneksestä oli face-to-face, että tavattiin jengiä.” Siispä jos halusit vaikkapa hyviä vieraita ohjelmiin, oli Muhammedin mentävä vuoren luokse eikä toisin päin. Asiaa ei helpottanut MoonTV:n maine. Kanavaa, joka tuotti ohjelmia pornosta ja alkoholista oli vaikea ottaa tosissaan. Kaapelikanava olikin Remlingin mukaan koko ikänsä väärinymmärretty: ”Siellä oli 20 tyyppiä selvänä kuin tikka 12 tuntia päivässä painamassa hommia. Väänsin siitä joskus Ylen toimittajan kanssa, joka vittuili, että mitäköhän tosta teidän hommasta tulee ja että paljonko materiaalia tuotatte? Sanoin, että me tehdään parhaimmillaan 24 tuntia viikossa uutta matskua. Mitä sä teet kuukausliksalla? Hyvä jos saat tehtyä vartin insertin johonkin paskaan ohjelmaa.”

Esimerkiksi hän nostaa kanavan asettamisen konkurssiin: ”Tilintarkastaja pyöritteli vaan päätään, että minkä takia tää vedetään konkkaan? Pelkästään näyttämällä uusintoja puoli vuotta eteenpäin te saisitte ihan yhtä paljon rahaa sisään kuin alkuvuodesta.”

MoonTV:n jälkeen Remling oli hetken töissä mainostoimisto Taivaassa, mutta päätyi lopulta perustamaan ystäviensä kanssa We Got Beef -ravintolan vanhan kantakapakan Jump Innin tilalle. ”Siihen aikaan käytiin tosi paljon Sodassa ja Kermassa ja mitä näitä nyt oli... Sitten ne meni kaikki kiinni. Tuli mahdollisuus ostaa tää, niin me ostettiin tää.” Hän saa baarin pystyttämisen ja pitämisen kuulostamaan naurettavan helpolta. Liian helpolta. Kenties juuri tuon asenteen takia aikaa on jäänyt myös kaikelle muulle. Kun uudistuneesta Radio Helsingistä pyydettiin lähtemään mukaan juontamaan, päätös oli helppo. ”Se on mun mielestä mahtava helsinkiläinen media. Olisi tosi erikoinen homma, jos tämän kokoinen kaupunki ei pystyisi elättämään muuta kuin jotain pilipali-radioasemia.” Termillä hän viittaa erääseen vastikään lanseerattuun kilpailijaan, jonka kanssa on ollut ns. beeffia.  ”Ne pölli We Got Beeffin markkinointikampanjan, mikä oli tosi väsynyttä”, Remling tuhahtaa ja kertoo ohimennen pipokampanjasta, jossa päähineitä jaettiin muusikkotutuille ja muille silmäätekeville. ”Olin vaan, että mitä vittuu? Keksi joku oma. Joo eiku me kelattiin et se toimi teillä niin hyvin et meki tehään se”, hän imitoi naljailevalla äänellä. ”Kysyin, että saat sä palkkaa tosta? Että pöllit muiden ihmisten ideoita?”

Remling imee palautusjuoman tyhjäksi ja ottaa hörpyn vesilasista kyytipojaksi. Hän on vasta pääsemässä vauhtiin. ”Niillä on niin interaktiivinen radiokanava, että siellä käydään aamulla vetämässä juonnot purkkiin ja sitten soitetaan robottimusaa. Ei ne spiikit liity mihinkään. Tsuippa duippa, hyvä meininki. Kyllä nyt on tiätsä hyvä meno, joo. Tsuippa duippa. Millä tasolla se on muka interaktiivinen radio?” hän naurahtaa. Uudesta työpaikastaan Remling ei kuitenkaan ole huolissaan. Radio Helsingillä ei uutisoidusta ahdingosta huolimatta ole hätää: ” Eihän Suomessa ole yhtään mediataloa,

joka ei tekis persettä kellon ympäri. Ennen kuin ne kaikki laitetaan yhteen nippuun SBS:n tyyppisiksi monikansallisiksi mediayhtiöiksi, niin ei ne tee penniäkään rahaa.” Keskustelu ajautuu laajemmin Suomen mediakentän murrokseen. Remlingilla on siitä selkeä näkemys: esimerkiksi Ylen hän ennustaa katoavannykyisessä muodossaan kymmenen vuoden päästä. “Eihän sillä oo mitään funktiota, se vaan vääristää kilpailua. Jos saat pelkällä Putouksen mainonnalla jotain miljoonia niin miten sitten joku Ajankohtainen kakkonen… Kuka siitä maksaa penniäkään?” Kysyn varoen, toisiko verorahoitus kenties mukanaan jonkinlaista poliittista ja taloudellista riippumattomuutta? Remling nousee pöydästä hakemaan täydennystä lasiinsa. ”Varmaan päinvastoin... Mut en mä tiedä. Massi noissa on aina tärkein. Vaikka kaikki sanoo, että rahalla ei oo mitään merkitystä, niin se nyt on ainoa, millä sitä merkitystä pystyy mittaamaan jotenkin.” Lause jää leijumaan ilmaan, ja minä jumitun tuijottamaan ulos baarista Iso Roobertinkadulle. Muistan, kuinka haastatteluun kävellessäni näin siellä tyhjänä möllöttäviä liiketiloja ja pahoinvoivan oloisia puita.

Meneillään oleva märkä ja pimeä vuodenaika piirsi katukuvasta suorastaan lohduttoman. Lukioikäisestä alueella asunut Remling ei kuitenkaan piittaa keskustelusta, jota kävelykadusta ollaan lähiaikoina käyty. ”Roba on aina ollu ihan perseestä. Täällä ei ole ikinä ollut mitään siistiä. Tää on aina ollut ihan vehkeestä mun mielestä. Kaikilla on jotain valitettavaa. Tota äijää tossa naapurissa vituttaa, että jengi on kymmenen jälkeen kadulla”, hän viittaa ongelmiin, joita on syntynyt ravintolassa järjestetyistä keikoista. Remling istahtaa takaisin pöytään ja huokaisee: ”Mä oon silleen, että miks sä asut keskustassa? Muuta jonnekin vitun Viikkiin istuu, mikä tää keskustelu edes on?” Kaupunginosan muutoksessa – tässä tapauksessa töölöläistymisessä – on kuulemma kuitenkin jotain luonnollista. Ja hyvää. ”Punavuori oli johonki 60-70-luvulle asti tosi getto. Kämpät oli pieniä ja tehoja lisäsi se, että täällä ei sisävessoja. Kusi valui kaduilla ja sisäpihoilla haisi huussit. Mutsi sanoi aina, että tää oli ihan hirvee mesta.” Sittemmin alue siistiytyi ja on Remlingin mukaan nykyään viihtyisämpi kuin koskaan. Kaupunginosan vahva henkilöityminen erään tietyn nuorisomuodin edustajiin muuttuu hänen suustaan kuultuna suorastaan vallankumoukselliseksi ja voimaannuttavaksi ilosanomaksi.

”Jos miettii kaikkea mikä jengiä ärsyttää, niinku joku hipsterisana, parasta siinä tuntuu olevan, että voi taas haukkuu jengiä niinku ennen vanhaan. Siitähän siinä on kyse eikä mistään muusta! Mua vituttaa nää nuoret tai mua vituttaa toi äijä ku se on paremman näkönen ku minä ja sitten sen taakse sitten piiloudutaan.” Omista tulevaisuuden suunnitelmistaan kysyttäessä Remling hiljenee hetkeksi, pyörittelee vesilasia pöydällä ja hörppää lopuksi napakan huikan. ”Haluaisin tehdä enemmän raflahommia, mutta ei se tunnu hirveen järkevältä. Kaikki nää aukioloajat ja muut, millä täällä Suomessa sekoillaan. Ei niissä oo mitään järkeä.” Käskyt tulevat tällä hetkellä väärästä suunnasta, sillä ravintola-alan pitäisi olla Elinkeinoministeriön pöydällä. ”Yhtäkkiä tulee joku lestadiolainen jostain Terveysministeriöstä, että nyt kuppilat kiinni. Ne ei tajua, että nää on kuitenkin ihan oikeita bisneksiä.” Osaansa kritiikistä ei saa ainoastaan Helsinki ja ravintola-ala, vaan koko Suomi. ”Kotimaisen työn ja teollisuuden merkitys vähenee. Tehtaat lähtee pois täältä, koska Suomessa on niin kallista teettää duunia. Ei täällä ole kohta kukaan, kun on mahikset siirtää firman

paperit Viroon kahdella tonnilla. Aivopako on tosiasia monella alalla, mutta seuraavaksi Suomesta lähtevät yrittäjätkin. Sitten jonkun pitää jo oikeasti miettiä, että mitä Suomessa oikein tehdään. Miksi täällä kannattaa kenenkään olla? Tästä tulee pikkuhiljaa venäläisten kesämökkimaa. Se on ihan fakta.” Maahanmuuttokriittisyyttä äänessä ei kuulu pisaraakaan, ja olisihan se hänen kohdallaan hieman outoa – perhe muutti Ruotsista Helsingin Puotinharjuun Remlingin ollessa 6-vuotias. Kiireisen miehen luuri on haastattelun mittaan täyttynyt viesteistä ja puheluista. Tekemistä tuntuu riittävän. Omien sanojensa mukaan hänellä onkin elämässään ”aika toimia”. Lähtökohdat sille ovat paremmat kuin koskaan. ”Joo, joo mä oon raitis!” Remling hymähtää virne naamallaan. Aikaisemmin kuppi maistui, ja täysin raittiit ihmiset tuntuivat epäilyttäviltä. Miksi sitten lopettaa juominen? ”Jossain vaiheessa se rupesi tuntumaan tosi raskaalta. Kelasin, että onko tässä nyt mitään järkeä. Oot pari-kolme päivää jossain ulkona ja sitten saman verran ihan toimintakyvyttömänä. Sitten saat jonkun duunimeilin ja oot, että apua, maailma kaatuu päälle”, hän kuvailee.

”Sanoin mun elämän valolle Valpurille, että sitten kun täytän neljäkymmentä, niin lopetan vuodeksi. Ihan vaan katon millasta se on.” Ja sellaistahan se oli. Pitkäaikainen marinoituminen jätti jälkeensä parin kuukauden krapulan. Kahdeksannen kuukauden kohdalla Remling kuvailee huomanneensa, millaisessa usvassa koko aikuinen elämä oli kuljettu. Vuoden jälkeen kävi selväksi, ettei paluuta entiseen ole. Muistot saavat riittää. ”Kaikki hauskimmat asiat, mitä mulle on tapahtunut, on tapahtunut kun mä oon ollut kännissä tai kamoissa. Se oli tosi hauskaa! Kaikki tämmöset, mitkä liittyy seksiin tai hauskanpitoon, niin niissä oli tosi usein alkoholi läsnä. Nyt on kuitenki havahtunut myös siihen, että aika paljon on kävelly kepeillä tässä elämässä… Ei ole hirveästi tarvinnut miettiä tai sulatella asioita.” Hän vakavoituu ja miettii perimmäisiä syitä päihteettömyydelle. Samankaltainen tilanne tuli vastaan nuorempana, tosin eri tavaran kanssa.

Yli-ihmisen tunne kävi taas kääntymässä, mutta poistui pian. Tällä hetkellä motiivi löytyy yksinkertaisesta yhteenlaskusta: Mikäli mahdollisuutta sekoilemalla tehtyihin virheisiin ei ole, niitä ei ole mahdollista tehdä, jolloin turhat riskit vaikkapa ihmissuhteiden ja laittomuuksien suhteen eliminoituvat kuin itsestään. ”Jotkut on silleen, että vau, onpas sulla tahdonvoimaa ja kaikkee. Eihän siinä oo mitään tahdonvoimaa, jos sä lopetat jonkun asian. Se on luovuttamista! Tajusin kuitenkin, että oon edelleen se sama tyyppi. Ei viina periaatteessa vaikuttanu siihen mitä tein muuta kun sen, että oli vähemmän pelipäiviä, koska oli darrassa sata päivää vuodessa.” Pelipäiviä on tätä nykyä enemmän myös sanan alkuperäisessä merkityksessä, varsinkin jos jääkiekkojoukkue Etelä-Helsingin Kendo nousee ylemmälle sarjatasolle. Silloin tulisi aiheelliseksi vaihtaa hallia ja hommata lisää vuoroja. ”Se on maanantai-iltaisin. Ennen ku dokas niin saatto olla suht sippi, mutta nykyään se on viikon kohokohta!”

”Mietin, haluanko olla kasvissyöjä sen takia, että säälin eläimiä vai siksi, että koen olevani jotenkin parempi kuin muut.”

Äkkilähtö

Hanki matkakuume joka vie sinut kauas Arkea pakoon

Mallit: Erika/Brand (tumma), Nelli/Paparazzi (vaalea) Meikki: Henna Haapala

Kuva 1.

Erika jykevät korkokengät Minna Parikka Kuva 2.

Nelli trenssi ja näyttävä kaulakoru BikBok shortsit Lindex toppi Gina Tricot kengät Vagabond

Kuva: Aya Brace

Kuva 3.

Stylisti: Elina Hyvölä

Kuva 4.

Avustaja: Juulia Kraft Kiitos: Kasvitieteellinen puutarha

Nelli viidakkokuosine kauluspaita ja kellohel mainen hame Zara Nelli Rennosti laskeutuva jakku,pitsihousut ja puiset korkokengät, Zara toppi Ginatricot Erika Oversize mallinen jakkupuku Philosophy Blues Original paita tupsuilla, Lindex sandaalit, Ellos Kuva 5.

Erika pitsikoristeinen mekko ja kolikkokorut BikBok Kuva 6.

Erika mekko vekkiyksityiskohdilla Supertrash lierihattu huopaa BikBok

Joogaa sydämellä Helsingin ytimessä Katriina Helkkula Kuvitus: Ulla Donner

Satu Tuomelan Pranama-jooga uudistaa käsitystä lajista. Tunneista ei peritä tiettyä pääsymaksua, vaan jokainen maksaa sopivaksi katsomansa summan omantunnon mukaan. Tunneista saadut tulot menevät kokonaan tunnin opettajalle. Istumme Satu Tuomelan kanssa säkkituoleilla Pranamajoogasalin tiloissa. Suuri ja valoisa studio on vielä tyhjillään, seuraava tunti alkaa pian. Toistaiseksi studio sijaitsee Kluuvissa, mutta maaliskuun jälkeen alkaa uuden lokaation metsästys. Alunperin idea Pranaman perustamisesta syntyi Tuomelan omista negatiivisista kokemuksista joogapiireistä. Perusongelmana joogamaailmassa hän näkee sen, miten raha ja bisnes muuttavat turhan usein toimintaa. Hän halusikin tehdä kaiken omalla tavallaan, ja välttää samalla konflikteja ja vastakkainasetteluja. ”Kun

minulle tarjoutui tällainen tilaisuus, ajattelin, että repäisen. Seuraan paljon sydäntäni ja omaa intuitiotani. Jos tuntee, että joku asia pitää tehdä, silloin se pitää tehdä”, Tuomela miettii. Pranamaa on ollut perustamassa kahdeksan hengen ydinjoukko ja alun perin mukaan lähti reilu tusina joogaopettajaa. Tuomelan mukaan salin perustaminen oli alusta lähtien mutkaton prosessi – “meant to be”. Tuomela korostaa, että Pranaman toiminta ei ole bisnestä. Siellä ei arvoteta toimintaa rahalla, vaan ilmapiiri on tarkoitus pitää mahdollisimman

puhtaana ja pyhänä. Tuomelalle on myös tärkeää, että joogaajat saavat Pranamassa maksaa juuri sen verran kuin haluavat - tai ei mitään, jos siltä tuntuu. Pranama on saavuttanut lyhyessä ajassa suuren suosion. Tuomela arvioi, että tunneilla käy satoja asiakkaita viikossa. Pranama ei silti tavoittele suuria asiakasmääriä, sillä sen tarkoitus ei ole tuottaa ensisijaisesti voittoa, vaan hyvää oloa. ”Meille on aivan sama, onko tunnilla kaksi vai 80 ihmistä” , Tuomela kertaa. Harvoin tunneilla kuitenkin käy vain muutama joogaaja. Etenkin Tuomelan itsensä vetämät tunnit ja Yin & Yang- sekä Flow-joogat ovat Pranaman vetonauloja. 47

Pranaman tunneilla viihtyvät niin teinit kuin keski-ikäisetkin. Asiakkailta saatu palaute on ollut positiivista. Tuomelasta on mukavaa kuulla, että Pranama on onnistunut auttamaan esimerkiksi työnsä menettäneitä ihmisiä, joilla raha on tiukilla. ”Monet ovat tulleet kiittämään ja sanoneet, etteivät olisi mitenkään jaksaneet ilman Pranamaa. Maksa mitä haluat -idea on mahdollistanut heillekin joogan harrastamisen. Kohtaamani rehellisyys on ihanaa.”

Laadukkaasta opetuksesta ja hyvästä fiiliksestä huolimatta Pranama ei ole välttynyt ennakkoluuloilta. Perustamisvaiheessa Tuomela tukijoukkoineen otti yhteyttä kaikkiin Helsingin joogastudioihin, ja tarjosi studioille mahdollisuutta esitellä toimintaansa ja opettajiaan Pranamassa. Vastaanotto tuotti pettymyksen: vain kaksi studiota vastasi. Tuomela ymmärtävää kuitenkin joogastudioiden reaktiot ja jopa hieman pelokkaat asenteet.

Vaihtoehtoisella maksutavalla on kuitenkin kääntöpuolensa: opettajien ansiot voivat olla hyvin epävakaita. Tuomela on ollut otettu heidän asenteestaan. ”Olen niin ylpeä opettajistamme! He tulevat aina paikan päälle ja suunnittelevat tuntinsa, vaikkei ole minkäänlaista takuuta, että he saisivat siitä pennin penniä.”

”Studioissa pelätään, etteivät ihmiset halua enää maksaa niiden tarjoamista palveluista, ja että opettajat eivät halua enää olla heillä töissä.” Toisaalta Tuomelan mielestä Pranamaa ja muita joogastudioita ei pitäisi vertailla keskenään tai ajatella kilpailijoina, sillä ne ovat toimintatavoiltaan niin erilaisia. ”Luulin että muut

studiot olisivat olleet innoissaan Pranamasta, sillä toimintamme madaltaa kynnystä joogan harrastamiseen.” Suurin osa Pranaman opettajista löytyikin Tuomelan lähipiiristä. Studion tultua tunnetummaksi se on vetänyt puoleensä paljon joogaopettajan pestistä kiinnostuneita. Koska Tuomela luottaa siihen, että Pranaman hyvästä hengestä vastaavat nimenomaan opettajat, hän on yrittänyt ottaa mahdollisimman paljon halukkaita mukaan studion toimintaan. ”On aivan sama missä paikassa ollaan, jos mukana on hyvät opettajat. Ihmiset äänestävät jaloillaan”, hän toteaa.

Pranamassa järjestetään myös avoimia joogabileitä, joissa joogataan tuntikausia DJ:n soittaessa taustalla. Joogatuntien tapaan myös bileiden ansaintalogiikka on “maksa mitä haluat”. Ensimmäiset joogabileet järjestettiin tammikuussa 2014. Satu Tuomela ohjasi, ja paikalle saapui miltei sata innokasta joogaajaa. ”Saimme paljon kiitosta siitä, että järjestimme erilaisen lauantai-illan. On mukavaa, että on vähän terveellistäkin meininkiä. Viime kerralla joogasimme, mantrasimme, lauloimme ja lopuksi vain hilluimme ja joimme smoothieita sekä raakamehuja”, Tuomela muistelee. Joogabileet kuulostivat niin mielenkiintoiselta tapahtumalta, että päätin

Joogas eka joogas vika mennä katsastamaan, minkälainen meininki niissä on. Helmikuisena iltana sali oli täynnä joogamattoja ja värikkäitä leggingsejä. Bileet aloitettiin laulamalla “Hare Krishna” -mantraa yhdessä opettaja Tiina Mankin johdolla. Uskonnollisten laulujen sekoittaminen urheiluun tuntui aluksi hieman epämukavalta, mutta yhdistelmää perusteltiin hyvin äänenavauksen ja vetreytymisen avulla. Mantrojen jälkeen päästiin itse asiaan. Kun salillinen ihmisiä joogaa Mustan Barbaarin tahtiin, ei voi olla hytkymättä itsekin mukana. Kokemus olikin hieman tavallisista joogatunneista poikkeava miksi aina pitäisi pitää kiinni vanhoista malleista ja joogata vakavassa hiljaisuudessa?

Tunnelma kolme tuntia kestävässä tapahtumassa oli jotain tavallisen joogatunnin ja kotibileiden väliltä. Erityisen miellyttävän tunnista teki kannustava ohjaaja ja poikkeuksellisen pitkä treeniaika. Joogaamiseen pystyi keskittymään paremmin kuin tavallisessa tunnin kestävässä treenissä. Bileiden jälkeen Pranaman salille sai halutessaan jäädä vielä hetkeksi joogailemaan itsenäisesti tai juttelemaan muiden kanssa. Bileiden ohjaajalle ja dj:lle sai jättää sopivaksi katsomansa rahasumman palkaksi. Lähdin joogabileistä fyysisen treenin jälkeen rentoutuneena eikä tehnyt enää mieli lähteä muihin lauantai-illan rientoihin.

DIPLOMAATIN FUKSIVUOSI Kristiina Markkanen

Salissa istuu yksi hakija ja tusina haastattelijaa. Aikaa on puoli tuntia, ja nyt on viimeinen mahdollisuus vakuuttaa raati. ”Kun löytää itsensä näin kuumottavasta tilanteesta, tietää tehneensä jotain todella oikein tai todella väärin”, valtiotieteen maisteri Ari Honkanen toteaa. Hän on Kavakun, ulkoministeriön kansainvälisten asioiden valmennuskurssin, pääsykokeiden loppuhaastattelussa. Noin kuukauden päästä Honkasen puhelin soi – paikka on plakkarissa, diplomaatin ura edessä. Kavakussa koulutetaan melkein jokainen suomalainen diplomaatti. Moni rivikansalainen tietää, että sen pääsykokeissa on aikaisem pina vuosina kysytty suomalaisesta porokannasta ja pyydetty piirtämään loppuun keskeneräisiä kuvia. Tiedetään, että hakijoilla

on oltava ylempi korkeakoulututkinto. Harvempi sen sijaan tietää, mikä Kavaku itse asiassa on. Viime vuonna Kavakussa aloittanut Honkanen kertoo, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu – tai ainakin sen verran, mitä vaitiolovelvollisuus antaa myöten. Kaksivuotiseen kurssiin sisältyy muun muassa intensiivisiä luentojaksoja, osastoharjoitteluita sekä ulkomaanekskursioita. Päästäkseen nauttimaan niistä hakijat rämpivät monivaiheisen pääsykoeprosessin läpi alun paperikarsinnasta loppuhaastatteluun. Rekrytoinnin aikana arvioidaan muun muassa hakijoiden tiedon omaksumis- ja soveltamiskykyä, kielitaitoa sekä sosiaalista pelisilmää. Viiden hakuvaiheen jälkeen yli 500:a hakijasta jäljelle jää vain 28.

Kavaku-hakuprosessi ei ole perin teinen pääsykoe, jossa hakija voi ensin käydä läpi kaikki koekysymykset ja vastata niihin sittenhaluamassaan järjestyksessä. Virkamiesehdokkaalla ei ole valin nanvaraa – hänen on vastattava parhaansa mukaan siihen, mikä tulee vastaan, ja toivoa parasta. Hakijan on jatkuvasti oltava suorituskykynsä huipulla, sillä varmuutta seuraavaan vaiheeseen pääsemisestä ei ole. Suunnilleen puolen vuoden mittaisen haun aikana Honkanen kävi läpi tiedon soveltamista testaavan aineistokokeen, haastattelut, soveltuvuusarvioinnin sekä kieli kokeet. Rekrytointi pitää psyykettä kovilla, ja diplomaatti kandidaatin on kyettävä sietämään epä varmuutta pitkällä aikavälillä.

Honkanen valmistautui Kavakuun käytännössä katsoen vuosikymmenen ajan sekä maailmanpolitiikan opintojen että yleisen kiinnostuksen avulla. Hän neuvoo kurssista kiinnostuneita seuraamaan Suomeen ja kansainväliseen politiikkaan liittyviä asioita niin paljon kuin mahdollista. Kumuloitunut tietopohja on hyvä ponnahduslauta, sillä kukaan ei pysty omaksumaan tarpeeksi tietoa yhdessä keväässä. Olennaista on se, miten nopeasti ja hyvin pystyy soveltamaan juuri oppimaansa paineen alla. ”Samanlaista jakamatonta älyllistä ja kriittistä huomiota en usko saavani vähään aikaan. Tilanteet, joissa seurataan näin tiiviisti mitä ja miten sanon, ovat harvassa,” Honkanen sanoo.

Diplomaatin ei tarvitse olla valtiotieteilijä, entinen oppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja tai ainejärjestöaktiivi. Sopassa on sekaisin maantieteilijöitä, kauppislaisia, oikeustieteilijöitä ja historian tutkijoita. Diversiteettiä siis on, eikä sisäänpääsylle ole kiveen kirjoitettua menestysreseptiä. ”Mun urani alkoi, kun pääsin harjoittelijana struittaamaan käsidesiä ministerin käsiin”, Honkanen hymähtää. Diplomaatin elämä kuulostaa hohdokkaalta: diplomaattipassi, oma kulkuväylä lentokentällä ja diplomaattinen koskemattomuus. Mutta millaista työ on oikeasti? Honkanen miettii tovin. ”Diplomaatti on Suomen poliittisen johdon ja kansalaisten työrukkanen ja palomies”, hän lausuu lopulta. Näin enigmaattinen vastaus vaatii hieman tarkennusta. ”Työtä voi tarkastella kahdella tasolla. Abstraktista näkökulmasta diplomaatin työn tarkoitus on edistää Suomen turvallisuutta ja hyvinvointia. Käytännön tasolla taas kyse on arkisemmasta aherruksesta, kuten tapaamisten

valmisteluista.” Palomiehen tavoin diplomaatti toimii hyödyntäessään kokemuksen ja hiljaisen tiedon mahdollistamaa ripeää toimintakykyä. Pääsykoejärjestelmä heijastelee hyvin työn vaatimuksia. Tulevan diplomaatin on kyettävä kiinnostumaan useista asioista, sopeutumaan nopeasti uusiin tilanteisiin sekä ottamaan laajoja kokonaisuuksia haltuun tiukkojen aikapaineiden puitteissa. Yllättäviinkin tilanteisiin törmätään. ”Kukaan ei voi Kavakulle tullessaan tietää kaikkea kaikesta – yhtäkkiä saattaa päätyä tekemisiin vaikkapa ydinsulkusopimusten kanssa. Myös pääsykoehaastattelussa voi joutua täysin puun takaa lausumaan runon”, Honkanen kertoo. Kavaku pitää suojattinsa varpaillaan jatkuvasti. Siitä huolimatta (tai kenties sen ansiosta) Honkanen on nauttinut Kavaku-kokemuksestaan: ”Tää työ auttaa mua ymmärtään maailmaa syvemmin.” Haastavaa diplomaatin työssä on luonnollisesti myös sen kansainvälisen luonteen tiedostaminen

ja sovittaminen yhteen perhe-elämän kanssa. Vaikka virkamies on velvollinen siirtymään maasta toiseen tytötilanteesta riippuen, Honkasen mukaan ulkoministeriö huomioi henkilökohtaiset syyt paremmin kuin aiemmin. Kavakullakin on perheellisiä ja osalla on lapsia. Perhehaaveista ei siis tarvitse luopua, mutta tarkkaa urasuunnittelua ei pysty tekemään. Valmistunut VTM ei voi olla varma työllistymisestään. ”Omaan urakehitykseen vaikuttaa myös sattuma – milloin mikäkin paikka sattuu aukeamaan, ja milloin satun olemaan siihen paras hakija. En näe uraputken päähän, mutta nyt tiedän putken olevan olemassa, ja se merkitsee paljon.” Kavakua käyvä on periaatteessa vakavasti otettava ulkoministeriön virkamies, joskin vasta uransa lähtöuomissa. Jos ulkoministeriö olisi yliopisto, Kavakulainen olisi fuksi. Honkanen pitää fuksivuosianalogiasta. ”Kun Kavaku alkoi syksyllä, sisäänpääsyn hypetys oli jo ehtinyt laantua. Haluttiin silti hyödyntää toinen tilaisuus fuksivuosihenkiseen ryhmäytymiseen

ja samanmielisiin ihmisiin tutustumiseen ammatin oppimisen lomassa.” Yhteishengen muodostumista vauhdittaa se, että valtaosa luennoitsijoista on talon omaa väkeä. Sitä kautta tuoreet Kavakulaiset pääsevät tutustumaan myös vanhempiin kolleegoihinsa, jotka ovat osa olennaista vertaistukiryhmää läpi uran. Valmennuskurssin epävirallisina tuutoreina häärii edellinen vuosikurssi, jonka kanssa järjestetään esimerkiksi pikkujoulut. Yrittäessäni tiedustella, minkälainen meno on virkamiesten pikkujouluissa, saan vastaukseksi – no, diplomaattista kiertelyä. Lentokentällä odottaa tyttöystävä ja tusina turistia. Honkanen on juuri viettänyt pari viikkoa Brysselissä ensimmäisellä Kavakun ulkomaanreissullaan. Viime kuukausien aikana hän on tehnyt pitkää päivää toimistolla, vahtinut hissiä itsenäisyyspäivän vastaanotolla ja juossut lenkkiä vuosikurssilaistensa kanssa. Tällaisessa tilanteessa tietää tehneensä jotain todella oikein.

SOMESSA JO ENNEN SYNTYMÄÄNSÄ Jani Hellström Kuvat: Shutterstock

oh just #love

on, going h <3 muc hair ot n w e n eup hai, my #nomak with e m g # in y r pla #nofilte lfie e s # it

Verkon parissa kasvanut sukupolvi on lisääntymisiässä. Kun elämän merkittäviä hetkiä on jo vuosia jakanut sosiaalisessa mediassa, on vaikea sulkea perheenlisäystä sen ulkopuolelle. On syntynyt sukupolvi, joka on somessa jo ennen syntymäänsä.

Olen tullut siihen ikään, että tuttavapiirini kreisibailaus-pävitykset ovat vähentymään päin. Some-feedeissäni pomppii pääosin uutisia, työpäivityksiä ja muita hauskoja, mutta hillittyjä kommelluksia arkipäivästä. Nykyään näytölleni pamahtaa yhä enemmän myös kuvia raskaustesteistä, ultraäänistä ja vastasyntyneistä pienokaisista. Päivitykset aiheuttavat toisille iloa, toisille taas ärsytystä. Joillekin jopa moraalista paniikkia. Ilmiö on mielenkiintoinen juurikin moraalisen paniikin kannalta. Ikäiseni saivat valita, mitä tietoja he laittavat verkkoon. Useat palvelut olivat tuolloin vasta kehittymässä, ja harvan vanhemmat osasivat käyttää niitä. Näin ollen myös nolot lapsuuskuvat ja -muistot säilyivät visusti pienen piirin tietona. Omat syntymäkuvani ovat edelleen äitini kuva-albumissa kaukana bittimaailmasta. Nyt syntyvät lapset ovat verkossa jo ennen kuin he sitä käsittävätkään. Onko se väärin?

Sääntöviidakossa korostetaan vanhempien vastuuta Perehtyminen Facebookin, Instagramin ja Twitterin käyttösääntöihin paljastaa, ettei mikään palvelu suoranaisesti kiellä vanhempia julkaisemasta päivityksiä omasta jälkikasvustaan. Ainakaan niin kauan, kun ne eivät edistä laittomuuksia tai ole huonon maun vastaisia.

Käyttösäännöissä 13 vuoden ikä on maaginen luku, jota toistetaan monessa kohdassa. Jokainen palveluntarjoaja korostaa, ettei heidän tarjoamiaan palveluita ole tarkoitettu alle 13-vuotiaille. Jokaisella palvelulla on myös ilmoitusjärjestelmä, jolla alle 13-vuotiaan kuvan saa poistettua, jos joku muu sattuu sellaisen julkaisemaan ilman lupaa. Alle 13-vuotiaista ei myöskään kerätä dataa Twitterissä tai Instagramissa. Sosiaalisen median asiantuntija Aamer Chaichee painottaa vanhempien harkintaa. Palvelut sysäävät käyttösäännöillään lähes kaiken vastuun lapsen vanhemmille. ”Eri asia onkin, miten hyvin käyttösäännöt tunnetaan. Esimerkiksi Facebook ei muistuta erikseen säännöistä kuvien julkaisun yhteydessä, vaan ne pitää itse etsiä.” ”Lapsia koskevia käyttösääntöjä ei juurikaan ole, enkä usko, että ohjeistusta tullaan tulevaisuudessa tarkentamaankaan. Käytännössä palvelut haluavat vain pitää alle 13-vuotiaat käyttäjät poissa piiristään.”

Mihin vanhempi vetää rajan? 25-vuotias Piia harrastaa lapsipäivityksiä. Kymmenkuisen tyttären äiti korostaa lapsen olevan yksi suurimmista muutoksista elämässä. Kun on jakanut suuren osan elämänsä merkityksellisimmistä asioista verkossa, on vaikea olla näkemättä omaa lastaan yhtenä niistä.

”Päivityksiä tehdään niille, joita kuulumiset kiinnostavat, kuten esimerkiksi sukulaiset ja läheiset ystävät. Kaikkia ne eivät todellakaan kiinnosta”, Piia hymähtää rauhallisesti. Piia päivittää Facebookia harvakseltaan. Huomattavasti kovemmassa käytössä on kuvapalvelu Instagram, joka on hänestä luontevampi paikka lapsipäivityksille. Instagram tuntuu usein myös turvallisemmalta, sillä sieltä häntä ei ole yhtä helppoa etsiä kuin Facebookista. Twitteriä Piia ei käytä ollenkaan. ”Pohjimmaltaan päivitykseni ovat asioita, jotka minä koen hauskoina – ja varsin usein niihin liittyy lapseni. En todellakaan julkaise joka ikistä kuvaa, jonka otan.” Vanhemmuus näkyy somessa paitsi omasta lapsesta tehtyinä päivityksinä, myös aktiivisena yhteydenpitona muihin vanhempiin. Muiden lasten kuvista tykkäillään ja niitä jaetaan. Päivitysten yhteydessä ihastellaan sekä vaihdetaan kuulumisia ja kokemuksia vastaavista tilanteista. ”Some-toimintaa voisi hyvin verrata esimerkiksi keskusteluihin, joita vanhemmat käyvät hiekkalaatikon vierellä lasten leikkiessä. Tulevaisuudessa yhä suurempi osa näistä keskusteluista käydään verkossa. Pidän sitä hyvänä asiana, sillä se antaa mahdollisuuden jakaa kokemuksia laajemman porukan kanssa. On hyvä kuitenkin muistaa välillä myös oikeasti käydä siellä hiekkalaatikolla”, Chaichee toteaa. Some-julkaisemiselle on kuitenkin

vedettävä raja. Piian mukaan julkaisemisessa on käytettävä tervettä järkeä. Esimerkiksi naku- ja vatsamakkarakuvat ovat hänestä liikaa, sillä ne lapsi saattaa kokea myöhemmin noloina. Lapsi ei myöskään saa toimia hölmöyden ylistyksenä. ”Vanhemman on tärkeä toimia suodattimena, kun pienokaisen mielipidettä ei voi vielä kysyä. Mitä enemmän lapsi kasvaa, sitä tarkemmin julkaisemista kannattaa miettiä, sillä hän muuttuu koko ajan tunnistettavammaksi”, Piia pohtii.

Ovatko pelot aiheellisia? Sekä Piia että Aamer Chaichee mainitsevat ensimmäisenä mieleen tulevana pelkona lapsen negatiivisen reaktion kuviin, jotka hänestä on julkaistu lapsuusvuosina. Chaichee kuitenkin huomauttaa, että tuleville sukupolville verkossa olevat kuvat ovat eri asia kuin some-palveluiden nykyisille suurkäyttäjille, palveluiden kanssa kasvaneille sukupolville. ”Pitää muistaa myös, että lapsen kavereilla on luultavasti sama tilanne. Jos suurella osalla lapsista on lapsuuskuvia netissä, tuskin niistä kukaan jaksaa kiusata.” ”Kauheinta olisi, että oman lapsen naama pamahtaisi meemiksi, joka lähtisi leviämään ympäri maailmaa”, Piia jatkaa. Pelko ei ole tavaton ja esimerkkejä meemi-lapsista on jo. Pikainen googlaus tuottaa lähes loputtoman määrän tuloksia. Ja kuvia tulee koko ajan lisää.

Onko olemassa vaara, että lasten kuvia vuodetaan kolmansille osa puolille? Teknologiaoikeuteen erikoistunut tekniikan tohtori ja juristi Ville Oksanen ei muista törmänneensä tapauksiin, joissa käyttäjien henkilö tietoja olisi annettu eteenpäin sosiaalisen median palveluissa. Tietojen jakaminen kielletään myös Instagramin ja Twitterin käyttösäännöissä. ”Turvallisuusviranomaisethan ovat joitain tietoja keränneet itselleen. Esimerkiksi on NSA seurasi Yahoo Chatissa käytyjä keskusteluja. Jos chatissa on lapsiasioita vaihdettu, ne ovat menneet NSA:lle talteen samalla”, Oksanen kertoo. Suuria uhkia hän ei lapsipäivittelyssä näe. Hän ei usko, että lapsista tehdyt päivitykset kiinnostaisivat ketään ulkopuolista. ”Tällä asialla pelotellaan ehkä vähän liikaakin. En henkilökohtaisesti näe tässä mitään suuria vaaroja.”

Naistoimittajat ry Lue lisää opiskelijajäsenyydesta täältä: www.naistoimittajat.fi Naistoimittajat ry – Kvinnliga journalister rf @Naistoimittajat

OMG this feels SOO like yesterday ! 2 weeks ag o! #throwback #t b #latergram #s elfie

JUMALTEN LAJI Isa Kaipainen Kuvat: Joona Raudaskoski

Suomalaiset ovat vaihtaneet crosstrainerit CrossFittiin. Uudessa treenimuodossa tavoitteena on mahdollisimman monipuolisen urheilijan perikuva. Lajiin hurahtanut toimittaja kävi tarkastamassa sen SM-kisat. Winter War ei ole isänmaallinen muistotilaisuus tai hevikeikka. Sillä nimellä kulkee helmikuun alussa Tampereella järjestetyt CrossFitin SM-kisat. Täällä talvisodan henki on vähän erilainen. Kaksituhatpäinen yleisö huutaa ja seuraa yhtä ainoaa urheilijaa keskellä suurta mustaa kenttää. Naisella on edessään 70 kilon painoinen levytanko, ja tavoitteena saada se suorille käsille pään päälle. Hetkeä aiemmin hän on suorittanut saman liikkeen 11 kertaa hieman pienemmillä painoilla. Urheilija astuu levytangon taakse, jännittää lihaksensa kireiksi ja vetää tangon vauhdilla ylös maasta. Sen jälkeen hän sinkoaa nopeasti tangon alle ja punnertaa sieltä vielä itsensä ylös. Tuomari heilauttaa kätensä eteen hyväksytyn suorituksen merkiksi.

Nainen pudottaa helpottuneena painot maahan ja yleisö räjähtää suosionosoituksiin. Suomen kovakuntoisin nainen Saara Laaksonen on juuri suorittanut Snatch ladder –nimisen lajin loppuun Crossfitin SM-kisoissa. Hän on ensimmäinen nainen, joka siinä on onnistunut. CrossFitin SM-kisoissa kilpaillaan aikaa vastaan yhteensä yhdeksässä lajissa. Kaksi ensimmäistä kisattiin jo perjantaina ja ne sisälsivät sisäsoutua. Itse kisapäivinä nähtiin perinteisiä metconeita eli treenejä, joissa suoritetaan eri liikkeitä aikaa vastaan sekä tämä painonnosto tyyppinen ”ladder”. Lajivoittoja ottivat niin kärkiurheilijat kuin myös lopputuloksissa huonommin pärjänneet. Kisojen idea onkin selvittää, kuka on kaikista monipuolisin urheilija ja pärjää yhteistuloksissa parhaiten. Tänä vuonna naisissa Laaksonen selvitti tiensä yhteispisteissä selvästi muita korkeammalle ja miehissä hieman niukemman voiton vei maailmallakin kilpaillut Mikko Aronpää. CrossFitistä on lyhyen ajan sisällä tullut suosittu urheilulaji. Laji rantautui Suomeen vuonna 2007 ensimmäisen boksin eli salin myötä. Viime vuosien aikana boksien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti, ja niitä onkin tällä hetkellä jo yli 40. Jokaisella salilla on satoja jäseniä, ja yhteensä CrossFitintoilijoita on noin viisituhatta. Jos laskuihin otettaisiin mukaan myös

crosstraining-salit, luvut kaksinkertaistuisivat. CrossFitiä ja crosstrainingia ei kuitenkaan pidä sekoittaa keskenään. Vain salit, jotka ovat saaneet virallisen luvan ja koulutuksen harjoittaa CrossFitiä saavat käyttää itse sanaa. Muut käyttävät sanaa crosstraining. Tavalliselle kuntoilijalle ne ovat sama asia, mutta itselleni CrossFit on kilpaurheilua, kun taas crosstrainingia pidän kuntoilumuotona siinä missä zumbaakin. Takaisin kisoihin. Kentällä olevien urheilijoiden ohimoilla valuvat hikipisarat. Katse on keskittynyt. Aika alkaa! Kahdeksan urheilijaa alkaa kävellä käsillään rivissä. Parhaat etenevät 16 metriä putkeen kerta toisensa jälkeen, kun taas toiset pääsevät vain muutamia senttejä eteenpäin. Kahden minuutin jälkeen aika loppuu ja parhaimpienkin tahti on hiipunut. Edessä on minuutti lepoa, ennen kuin suoritus jatkuu. Urheilijat siirtyvät 50-kiloisten levytankojen taakse ja nostavat niitä rinnalle tasaisella tahdilla toisen kahden minuutin ajan. Seuraa toinen minuutin tauko, joka tuntuu varmasti puolet lyhyemmältä. Pian urheilijat hyppäävät kiinni leuanvetotankoihin ja alkavat nostella varpaitaan niihin kiinni niin nopeasti kuin pystyvät. Se ei tosin riitä aidan toisella puolella olevalle yleisölle, joka janoaa lisää.

”Kiinni tankoon vaan!” ”Loppuun asti nyt!” Aika loppuu, ja ennen kuin hengitys ehtii tasaantua, on jo hypättävä kiinni renkaisiin. Voimavetoja, puuh! Niissä urheilijan on kammettava itsensä roikunnasta suorille käsille renkaiden päälle. Vain muutama onnistuu. Aika loppuu ja yleisö taputtaa kunnioittaen urheilijoiden ponnistuksia. Juuri tällaista tunnelmaa urheilu parhaimmillaan luo. Lajin perustaneen Greg Glassmanin mukaan CrossFitin tavoitteena on luoda ideaalin urheilijan perikuva, joka on samaan aikaan voimistelija, painonnostaja sekä pikajuoksija. Lajin kehityttyä vaatimuksiin on näköjään lisätty myös ainakin kestävyysurheilijan sekä uimarin ominaisuudet. Vaikka laji on kilpatasolla todella haastava ja intensiivinen, se sopii myös täysin nollasta aloittelevalle kuntoilijalle. Yksi CrossFitin keskeisiä ideoita onkin liikkeiden skaalaaminen itselleen sopivaksi. Vaikka treeniohjelman mukaan pitäisi tehdä käsilläseisontapunnerruksia, jollekin urheilijalle seinäänpunnerrukset saattavat olla kehityksen kannalta parempia liikkeitä. Skaalausta käytetään kaikkiin liikkeisiin ja sen avulla jokainen saa omantasoisensa mutta silti haastavan treenin aikaiseksi.

Tutustuin CrossFitiin Youtubevideoiden innoittamana noin vuosi sitten. Olin kuullut lajista joskus jotain, mutten koskaan oikein hahmottanut, mistä siinä on kyse. Aloitin CrossFitin noin puoli vuotta sitten, kun lähelleni avattiin uusi sali. Lapsena omistin aikani telinevoimistelulle ja sen lopetettuani olen pelannut koripalloa sekä käynyt kuntosalilla. Tavalliset treenini Crossfitissä alkavat soudulla tai tuplanaruhypyillä. Itse voima- tai taito-osuudessa harjoittelemme joko tekniikkaa tai teemme puhdasta voimaa. Loppuun tehdään ”metcon” eli treenin sykettä nostava osuus. Se voi kestää minuutista puoleen tuntiin, ja siinä yhdistellään kaikkia eri ominaisuuksia. CrossFitissä ei melkein koskaan tiedä mitä on tulossa, mutta kaikkeen on osattava varautua. Urheiluvälineet, treenit tai kilpailut eivät ole ennalta määriteltyjä. Niiden sisältö saattaa

selvitä kisaajalle vasta muutamia minuutteja ennen suorituksen alkamista. Laji saattaa kestää sekunteja tai kymmeniä minuutteja. CrossFitissa on hyvin paljon vaativia liikkeitä, joita ei opi vain pomppimalla ohjaajan perässä epämääräisesti vähän sinne päin kolmenkymmenen muun ihmisen kanssa. CrossFitin liikkeet ovat vaativia ja väärillä tekniikoilla toteutettuina jopa vaarallisia. Tästä syystä jokaisen lajin aloittavan on käytävä niin kutsuttu On Ramp –kurssi, jossa käydään perusteet läpi. Ilman sitä lajia ei saa harjoitella virallisilla saleilla. Oma treeniboksini CrossFit10K, iso halli autokorjaamon vieressä, sijaitsee Konalassa. Lattia on betonia ja tilaa on paljon, katosta roikkuu renkaita ja köysiä. Jokaisella kahvakuulalla ja käsipainolla on oma paikkansa, ja välineiden siivoaminen

käytön jälkeen takaisin on jokaiselle itsestäänselvyys. Eniten tilaa vie musta kehikko, jossa on lukemattomia erilaisia tankoja ja kyykkytelineitä. Oman boksini ohjelmointi koostuu kolmesta treenipäivästä ja yhdestä lepopäivästä. Syklin ensimmäisenä päivänä harjoittelemme painonnostoa, toisena voimistamme ylävartaloa ja teemme voimisteluliikkeitä, ja kolmantena yleensä kyykätään. CrossFit-sali on kaukana tavallisen kuntosalin ahtaudesta ja ankeudesta. Täällä ei tarvitse pelätä, että hauiskääntöön seläntaivutuksella vauhtia ottava hikinen möhkäle törmää levytankooni kriittisellä hetkellä valakyykyn ala-asennossa. CrossFitissä tärkeää on yhteisöllisyys. Treenaajat eivät puuskuta salilla yksinään tai kyräile toisiaan, vaan treenaavat yhdessä samaa asiaa valmentajan opastuksella. Yhdessä selvitetään, miksi ja miten liikkeitä tehdään. Valmentaja huomauttaa, jos jonkun liikkeen tekee päin seiniä. Yhteisöllisyyden tunne syntyy pitkälti siitä, että ihmiset käyvät samaan kellonaikaan tekemässä samaa treeniä ja kamppailevat samojen ongelmien kanssa: joidenkin kyykkyasennon liikkuvuudessa on puutteita, toisten kädet aukeilevat. Lepopäivä on hankala malttaa pitää. Yhteisiä puheenaiheita löytyy helposti ja huumori on hyvää.

Askelkyykkykävely, jes! Käsi verillä, jes! Minuutin ajan burpeita, jes! CrossFit on brändännyt aina inhoamani asiat maailman siisteimmiksi. Lajia hehkutetaan netissä, treeneissä ja mediassa. Ketäpä ei kiinnostaisi äärettömän tehokas treeni, joka lupaa hioa kenen tahansa fyysiset ominaisudet huippuunsa? Lopetin aikoinani ryhmäliikuntatunneilla käymisen, koska en voinut sietää askelkyykkyä. Nyt saatan fiilistellä sitä jo edellisenä iltana, kun seuraavan päivän treeni julkaistaan netissä. Uskon, että CrossFit koukuttaa ihmisiä sen yhteisöllisyyden lisäksi monipuolisuudella. Tarvitaan liikkuvuutta, nopeutta, voimaa, ketteryyttä, kestävyyttä ja huumoria: esimerkiksi ensimmäinen käsilläseisonta ei ole välttämättä järin esteettinen. Jokainen onnistuu kuitenkin jossain, ja pääsee hyödyntämään vahvuuksiaan. Jokaiselle jää vielä paljon opittavaa ja haasteita. CrossFit ei lopu kesken. Urheilijat hymyilevät helpottuneena palkintopalleillaan, mitalit roikkuvat kaulassa. Areenalla on pitkän päivän jälkeen tunkkaista. Vaikka tila hiljenee nopeasti ja ihmiset alkavat lipua kohti uloskäyntejä, omat ajatukseni eivät rauhoitu. Näen uudestaan päivän parhaimmat onnistumiset ja tylsimmät mokat. Päätän, että joku päivä minä olen aidan toisella puolella. CrossFit on lopullisesti aivopessyt minutkin.

Kainalojuttu Saarlotta Virri

Maaliskuun 20. päivä Instagramissa kohisi. Madonna oli juuri lisännyt itsestään selfien, jossa hän esitteli seksikkäissä alusvaatteissa muhkeita kainalokarvojaan. Kuvatekstissä luki: ”Long hair...... Don’t Care!!!!!! #artforfreedom #rebelheart #revolutionoflove”.

Kuva levisi nopeasti perinteiseen mediaan ja kaikki suuret lehdet tarttuivat aiheeseen – Suomessa asiaa sivusi muun muassa Sami Sykkö Helsingin Sanomien blogissaan. Groteskin toimittaja suoritti vastaavan kokeilun jo kuukautta aiemmin, ja oli ajelematta kainalokarvojaan kuukauden ajan. Tabu naisten kainalokarvoista on ja elää yhä.

1. päivä Vastaanotan luomukuukauteni sekavissa tunnelmissa. Ajatus karvojen kasvattamisesta pelottaa - varsinkin saamieni kauhistuneiden reaktioiden takia. Mietin, miten karvat tulevat vaikuttamaan elämääni. Koenko vapautuksen ja murtuvatko naiseuden kahleeni?

huipentumana. Juttu oli ajatuksen tasolla hauska, mutta karvoja kasvattavan tytön kanssa ei haluttu joutua liian läheisiin tekemisiin. Naisten reaktiot eivät paljoa näistä poikenneet. Heidän mielikuvissaan kainalokarvat rinnastuivat hikeen ja epähygieenisyyteen.

Madonnan Instagram-kuva on kerännyt tähän päivään mennessä 50 058 tykkäystä ja lähes 13 000 kommenttia. Suurin osa kommenteista on negatiivisia kuvaa haukutaan vastenmieliseksi ja ällöttäväksi. ”She has nothing left to show except this”, toteaa eräs käyttäjä. Toisaalta on myös kannustavia kommentteja: ”I love how you don’t care about what other people say.” Yllättävän suuri joukko kommentoijia epäili kainalokarvojen aitoutta.

Onneksi on Internet. Löydän nopeasti verkosta samanmielisten yhteisön. Tumblrissa kainalokarvojen kasvattajilla on oma hairy pits club. Samalla hashtagilla löytyy sadoittain kuvia viehättävistä naisista esittelemässä kainalokarvojaan. He eivät häpeile pehkojaan, vaan julistavat itsevarmoina naiseuden ja karvojen ilosanomaa. Kuvia on niin rannalta bikineissä kuin juhlista cocktail-mekoissa. Kuvatekstitkin ovat itsetietoisia:

Madonnan selfien keräämät kommentit eivät eronneet niistä, joita sain lähipiiriltäni testikuukauteni aikana. Karvojen kasvatukseni herätti vähän sympatiaa. Miehet, joiden kanssa keskustelin kokeilusta pitivät sitä poikkeuksetta vastenmielisyyden

”Who the fuck said being hairy isn’t feminine?” ”They keep the poisonous boys away”

5. päivä Erehdyn melkein ajelemaan kainalokarvani. Jos en viettäisi karvakuukautta, olisin sheivannut tänään. Lasken säästäväni suihkussa aikaa noin 15 sekuntia. Kuukauden aikana tulen siis säästämään jopa 3 minuuttia. Jos jatkaisin koko vuoden, säästäisin 36 minuuttia. Suihkusta poistuessa olo on voimaantunut. Madonna on kertonut olleensa nuorena koulukiusattu, koska ei ajellut kainalokarvojaan eikä halunnut miellyttää poikia. Nähtävästi kainalokarvoja esittelevällä kuvallaan Madonna haluaa viestittää, että hän on edelleen – huolimatta pitkäaikaisesta asemastaan seksi-ikonina– se sama tyttö, joka kieltäytyi lukiossa ajamasta kainalokarvojaan ja käyttämästä meikkiä vain poikien iloksi. Madonnan seksiä tihkuva karvakuva kalpenee Tumblrin luonnollisen itsevarmojen ja aidosti kauneusihanteista piittaamattomien naisten rinnalla. En voi kuitenkaan olla tuntematta kiitollisuudenvelkaa Madonnalle. Vaikka karvat olisivatkin feikkejä tai huomionhakuisia, pieni karvafobiaa potevan yhteiskuntamme ravistelu on aina tervetullutta.

15. päivä

Parin päivän takaisen hurmoksen jälkeen koen takapakin: en edelleenkään uskaltaudu lähtemään salille hihattomassa. Olo on irstas ja häveliäisyyteni nolottaa. Mitä hyötyä testijaksosta on, jos en kehtaa näyttäytyä karvoineni? 15 päivää on kulunut, ja olen edelleen pinttyneiden kauneusihanteiden vanki.

Harmittaa etten ollut testikuukauteni aikana itsevarmempi. Kävin salilla muutaman kerran hihattomassa, enkä uskaltanut katsoa ketään silmiin. Kylpylään menemistä aloin pelätä jo viikko ennen h-hetkeä. Testikuukauden viimeisenä iltana iloitsin sitsimekkoa sovittaessani siitä, ettei seuraavana päivänä tarvitsisi juhlia karvat valtoimenaan. Pääsisin ajelemaan pimeän salaisuuteni pois.

26. päivä Testijaksoa on jäljellä enää pari hassua päivää. Aika on kulunut yllättävän nopeasti. Loppuaikoina olen jo uskaltautunut ujosti vilauttamaan pusikkojani tutuille. Kuukauden jälkeen olen sekä ylpeä että pettynyt. Halusin olla rohkea ja vallankumouksellinen tabujen rikkoja, mutta todellisuudessa olin irstas salailija, joka kasvatteli karvoja jylhässä yksinäisyydessään. Ylpeä olen kuitenkin siitä, että en lopettanut kesken. Testikuukaudesta ei jäänyt päällimmäisenä mieleen vapautuminen ja itsetunnon kohennus, vaan nöyryytys ja piilottelu. Minulla oli koko ajan sellainen olo kuin olisin varjellut suurta salaisuutta. Kätkin paitani alle jotain, joka ei ollut hyväksyttävää. Kartoin liian läheiseksi yltyviä mieskontakteja, koska epäilin suurimman osan miehistä olevan juuri sellaisia myrkyllisiä tyyppejä, jotka kaikkoaisivat karvat nähdessään. Haluaisin uskoa, että suhtaudun nyt itseeni rennommin, ja että miljoonien muiden ihmisten kanssa jakamani karvafobia olisi edes vähän hellittänyt. Silti kauhistun, kun huomaan salilla unohtaneeni aamulla ajella kainalokarvani. Posliini-ihot ovat pesiytyneet syvälle yhteiskuntamme rakenteisiin. Hairy pits club jää kuitenkin kirjanmerkkeihini ilahduttamaan päiviäni. 69

Julkinen lรถyly Antti Ahonen Kuvat: Mette Bremer

Groteskin toimittaja löylytti itseään kolme päivää putkeen Helsingin saunoissa.

Kotiharjun Sauna on Helsingin ainoan täysin puulämmitteinen yleinen sauna. Sörnäisiin saavuttuani huomaan ensimmäisenä saunan ulkopuolella muovituoleissa pyyhkeet lanteillaan istuskelevat hilpeät miehet. Suunnilleen joka kolmannella saunaan menijällä näyttää olevan olutta mukanaan, ja harmittelen, että unohdin ostaa oman. Onneksi yleisissä saunoissa on tapana myydä virvokkeita. Alkuvaiheissa saunaa ylläpiti taloyhtiö, ja toiminnasta vastasivat talonmies ja lämmittäjä. 1970–80-lukujen taitteessa taloyhtiö lopetti toimintansa ja vuokrasi tilan eteenpäin nykyisen omistajan vanhemmille. Sisään astuu pari vakioasiakasta, jotka kyselevät Runebergin torttujen perään. Ei kuulemma ole tarjolla. Miehet ovat kuitenkin varautuneet pahimpaan ja lyövät omat tortut pöydälle. Vastaanottovirkailija laittaa kahvin heti valumaan, ja yllätyn tuttavallisesta meiningistä. Asiakkaiden määrä Kotiharjun saunassa vaihtelee: viikonloppuna kävijöitä saattaa olla päivässä satoja, alkuviikosta taas noin kuusikymmentä. Heti tiistaina tulevat ne, joille

sauna on viikon kohokohta. Kävijöistä selkeä enemmistö on miehiä, mutta viime aikoina naissaunojien määrä on ollut kovassa kasvussa. Myös turisteja käy paljon, ja lauteilla kuulee suomen lisäksi monia muita kieliä. Vastaanottovirkailija hyvästelee ranskankielisen asiakkaan suvereenisti tämän äidinkielellä. Saatuni opastuksen yleisestä saunaetiketistä siirryn pukuhuoneen puolelle, survon kalsarit kaappiin ja suuntaan laudeliinoineni pesuhuoneeseen. Aikaisemmin olin tarkistanut netistä, että miesten saunan päivän ylin lämpötila oli 116 astetta. Lukema kuumottaa hieman, mutta perääntyminen ei enää tässä vaiheessa tule kuulonkaan. Olen ennakkoluuloissani profiloinut saunan Helvetin esikartanoksi. Yleisessä saunassa hyviin tapoihin kuuluu, että ovesta astuttaessa kysytään lauteilta tarvitaanko lisää löylyä. Löylykomennot tulevat Kotiharjun saunassa piippuhyllyltä, ylintä laudetta hieman korkeammalla olevalta tasolta, jolle mahtuu istumaan kerrallaan viitisen ihmistä. Piippuhylly on kuin valtaistuin, josta löylyä pelkäämättömät saunojat valvovat

valtakuntaansa. Vaikka hyllyllä näyttää olevan tilaa, jätän ensikertalaisena väliin. Tiedä vaikka keltanokille järjestettäisiin jonkinlainen rituaalinen sisäänpääsykoe, joka kulminoituu siihen että löylykauhalla poltetaan veljeskunnan salainen symboli kokelaan vasempaan kivekseen. Löyly tuntuu varsin pehmeältä, ja vaikka asteita on, olo ei äidy missään vaiheessa tukalaksi. Myös ilmapiiri on miellyttävä: lauteilla käyttäydytään kuin oltaisiin vanhoja tuttuja, mikä aiheuttaa yleisissä tiloissa kontaktiin tottumattomassa suomalaisessa lähes pelonsekaisia tunteita. Vaikka juttuun pääsee helposti mukaan, osa ihmisistä haluaa istua saunassa hiljaa, ja sitäkin on syytä kunnioittaa. Tähänhän voisi melkein tottua, jos vain matkaa tänne ei Espoosta olisi kuin Mordoriin konsanaan. Suomessa sauna on tasa-arvoinen instituutio. Kun vaatteet otetaan pois, ovat herrat ja narrit lauteilla sekaisin - Kotiharjun saunassa tunnetutkin kasvot saavat saunarauhan.

Kulttuurisauna sijaitsee Helsingin Merihaassa. Veden äärellä sijaitseva sauna muistuttaa suurta valkoista tiiliskiveä. Tunnistan sen saunaksi lähinnä katolla olevasta kyltistä, ja sisään astuessani yllätyn täysin. Vastaanottotila on sekoitus aasialaista kulttuuria ja karua suomalaista alkukantaisuutta. Kengät jätetään heti eteiseen niille varatulle matolle samaan tapaan kuin Japanissa pyhiin paikkoihin astuttaessa. Pukuhuone onkin sitten karumpaa osastoa. Haaleat kiviseinät ja pelkistetyt kaapit puhuvat omaa kieltään, samoin seuraavan oven takana sijaitseva suihkuosasto. Jos tästä vielä karummaksi menee, en yllättyisi, jos lauteetkin olisi

upotettu suoraan peruskallioon. Pian kuitenkin tajuan, etten ole Glorian toimittaja, joten jätän sisustuksen syväluotauksen sikseen. Puheet Helsingin hipster-saunasta voidaan unohtaa. Sakki on samanlaista kuin muissa testikohteissa. Päädyssä on ikkuna suoraan Suomenlahdelle, ja parimetrisellä löylykauhalla kaadetaan vettä valtavan kiukaan luukusta sisään. Löyly on varsin hyvä ja pehmeä täälläkin, mutta lauteilla on melko hiljaista. Hetken löylyssä rentouduttuani siirryn ulkotilaan, jonne mennään vastaanoton kautta. Vastaanotossa on jatkuvasti

tarjolla vettä, mikä on varsin hyvä ajatus löylyjen välissä. Terassille on tehty talveksi avanto, ja kesällä pääsee uimaan suoraan mereen. Jos veteen mielii, mukaan pitää kuitenkin ottaa omat uimahousut. Palattuani suihkun kautta saunaan alan uskoa siihen, että käynti yleisessä saunassa tosiaan on reilun kymmenen euron arvoinen. Fiilis on erilainen verrattuna uimahallin saunaan tai lenkkisaunaan. Yhden käyntikerran perusteella vaikuttaisi siltä, että Kulttuurisaunalla käy enemmän yksittäisiä saunojia kaveriporukoiden tai vakioasiakkaiden sijasta.

Sauna Arlan tunnistaa massiivisesta metalliportista. Kulttuurisaunan jälkeen palaan taas vanhan liiton meininkiin. Kävelen sisäpihalta saunaan, jossa minua on vastassa saunan nykyinen omistaja Kimmo Helistö. Saunaa nyt kahdeksan vuoden ajan pyörittänyt Helistö ihastui asiakkaana ollessaan saunan hieman kulahtaneeseen mutta alkuperäiseen ulkoasuun. Hän kuitenkin mietti, voisiko antaa saunan rapistua tekemättä asialle mitään, ja lopulta päivänä saunan edellinen omistaja tarjosi Helistölle viestikapulaa kannettavaksi eteenpäin. Sauna Arla haluaa olla nimenomaan yleinen sauna, ei tilaussauna. Esimerkiksi polttariporukoita pyritään välttämään yleisen rauhan säilyttämiseksi. Kuitenkin omat saunakaljat saa ottaa mukaan eikä lasiin syljetä täälläkään. Helistön mukaan yleisiä saunoja voi pitää korttelikapakoiden kaltaisina sosiaalisina tiloina. Toki saunassa peseydytään, muttei enää samasta

syystä kuin vuosikymmeniä sitten. Yleiseen saunaan tullaan hyvän löylyn takia, joka on erilainen kuin esimerkiksi sähkölämmitteisen kiukaan löyly. Sauna Arla on lämmennyt kaasulla vuosikymmeniä. Helistön mukaan asuntoihin rakennettavat saunat eivät kuitenkaan ole uhka yleisille saunoille. ”Pääkaupunkiseudulla asuminen on tänä päivänä järkyttävän kallista. Ihmiset eivät halua maksaa pienestä kopista suuria summia. Varsinkin kun saunasta tehdään yleensä muutaman vuoden sisällä jonkinlainen varasto.” Helistön mukaan oli kulttuurisesta näkökulmasta vakava moka hävittää Helsingin yleisiä saunoja vuosikymmeniä sitten. Hän kuitenkin uskoo yleisen saunan uuteen tulemiseen. Helistöllä on työn alla hanke, jonka tarkoituksena on tuoda Jätkäsaareen uusi saunan ja ravintolan yhdistävä kompleksi. Sauna Arlan hän sen sijaan haluaa säilyttää ja kehittää sitä nimenomaan alkuperäisenä kohteena.

On aika siirtyä saunatestin viimeisiin löylyihin. Pääni yläpuolella on luukku, johon löylyvettä heitetään. Siitä on vastaanottotiskin ja saunan välillä varoitettu kahteen kertaan. Jos heittää paljon löylyä, naama kannattaa ottaa pois luukun edestä, muuten tulee vettä visiiriin. Kolmannen varoituksen saattelemana siirryn lauteille muiden arjen ritarien joukkoon. Meininki on todella hyvä, samoin löyly. Juttu lentää lauteilla ja hetken päästä muuan partasuu aloittaa keskustelun kanssani. Tunnistan ammattilaisen kumisandaaleista. Vieressäni istuvalla miehellä on päässään harmaa saunahattu, jonka tarkoituksena on kuulemma suojata päätä ja korvia löylyiltä sekä estää huonoa oloa. Ilmeisesti myös saunominen on välineurheilua. Pikku hiljaa kolmen päivän saunaputki alkaa painaa. Lähtiessäni huikkaan Helistölle kiitokset loistavasta löylystä ja meiningistä.

Stadin tähdet

Median uusi hallitus paljastaa Groteskille, mikä on Helsingissä parasta.

Mira Matilainen

Sylvia Sene

Mette Bremer

Ikä: 23

Ikä: 22

Ikä: 24

Kuka:

Puheenjohtaja

varapuheenjohtaja, yritys suhdevastaava

taloudenhoitaja, opintovas taava

Mikä on Helsingistä parasta?

Mitä on Helsinki?

Mihin voisit muuttaa?

Yhdysvaltoihin joko New Yorkiin tai Los Angelesiin. Voisin myös kuvitella asu vani Tampereella – siellä on delfiinejä! Mitä aiot tehdä?

Puheenjohtajana aion var mistaa, että Medialla olisi paljon tapahtumia, uusia kuin vanhojakin. Minulla on myös suuri tavoite: yri tän tehdä kappaletta Kevät ja minä tunnetummaksi.

Parasta Helsingissä on sil loin, kun täällä tapahtuu: kirpparit, keikat, Ravin tolapäivät ja niin edelleen. Kallion syke sävähdyttää Missä asuisit, jos et Helsingissä?

Lontoossa tai Kööpenha minassa. Molemmissa on rento tunnelma.. Mitä aiot tehdä hallituksessa?

Aion hankkia Medialle yritysfrendejä!

Helsinki on melko suuri kaupunki pienessä pake tissa. Parasta kaupungissa ovat ratikat, puistot ja se, miltä kesäisin tuoksuu. Missä muualla voisi olla koti?

Muuttaisin paljon suurem paan kaupunkiin: New Yorkiin. Ison kaupungin pienet kylämaiset kaupun ginosat tuntuvat kotoisilta, mutta samaan aikaan kaupunki on massiivinen ja energinen. Kuinka turvassa Median varat ovat?

Median kirstunvartijana aion hikoilla sen eteen, et ten saata ainejärjestöämme perikatoon.

Ronja Inkovaara Kuvitukset: Kristiina Markkanen

Saarlotta Virri

Melina Curiqueo

Jenni Jääskeläinen

Ikä: 23

Ikä: 24

Ikä: 19

Kuka:

kulttuurivastaava, sihteeri ja tiedottaja

juhlavastaava

juhla- sekä ympäristövas taava

Mikä on parasta Helsingissä?

Eiranranta. Paras aika fiilistellä merta siellä on aamulla ennen kuutta. Olen kokenut paikassa monia pieniä ja suuria oivalluksen hetkiä.

Oma koti Kalliossa. Jos kotoa tarvitsisi poistua, niin hyviä paikkoja ovat myös kesäiltainen Kulos aaren Casinon viereinen laituri sekä ”se Larun edustalla sijaitseva saari, johon voi kävellä”.

Missä muualla voisit asua?

Entä maailmalla?

1960-luvun Pariisissa Ser ge Gainsbourgin rakasta jattarena. Koska mahdot tomia unelmia täytyy olla.

Toinen kotikaupunkini Santiago Chilessä, jossa voi makoilla sukulaismummo jen luona auringon pais taessa, koira kainalossa. Unohtamatta punaviiniä ja reggaetonia!

Mitä on kulttuuri?

Mae Westiä lainaten: ”Too much of a good thing is wonderful!” Kaikilla pitäisi olla hauskaa!

Parasta Helsingissä?

Minkälaiset Median bileet tulevat olemaan?

Paljasta Helsingin paras anti.

Kesäisin järjestettä vät puistokirppikset. Jos Helsinki joskus kyllästyt täisi, suuntaisin Turkuun, Raaheen tai Lontooseen. Lontoo on lempikaupun kini! Mitä aiot tehdä hallituksessa?

Aion hikoilla sen eteen, että Media kierrättää. Suunnitelmissa on ainakin Median oma kirppis! Juh lavastaavana pidän huolen siitä, että vuosijuhlista tulee erityisen mahtavat.

Ehdotan hauskuuspakkoa: juhlissa on oltava hauskaa ja huikaisevaa. 77

Anki Sipilä

Vilja Haapanen

Kira Keini

Ikä: 20

Kuka:

opinto- ja matkavastaava

tutor- ja tasa-arvovastaa va

kansainvälisyys- ja matka vastaava

Mitä fiilistelet Helsingissä?

Missä haluaisit asua?

Vanhoja rakennuksia ja Suomenlinnaa. Mieluiten asuisin jossain pienessä ky lässä vaikkapa Espanjassa, Ranskassa tai Italiassa. Pääasia olisi, että kylästä löytyisi lämpöä, rauhaa ja yhteisöllisyyttä.

Haaveilen Madridista, sillä pidän espanjan kielestä sekä kaupungin kotoisasta tunnelmasta ja elämän menosta. Buenos Aireskin on ihana kaupunki, mutta tarvitsen elämääni euroop palaista järjestystä. Buenos Airesissa kaikki on liian odottamatonta.

Parasta Helsingissä?

Helsinki on parhaimmil laan kesällä: silloin voi viettää koko päivän ulko na ja nauttia lämpimästä merivedestä. Maailman paras kaupunki on kuiten kin Rio, joka on täydellinen yhdistelmä kaupunkia, rantaa ja viidakkoa. Asioista ei niuhoteta ja kaikki tapahtuu omalla painollaan. Mitä aiot tehdä opinto- ja matkavastaavana?

Tämän vuoden aion huhkia opintovastaavana varjo-opinto-oppaan sekä vaihtoehtoisten kurssien suoritustapojen eteen. Mat kavastaavana lupaan, että Median matkasta Tbilisiin tulee huikea!

Mitä tutor-vastaava tekee?

Tutor-vastaavana aion hikoilla sen eteen, että fuksit pääsevät hyvin mu kaan yliopisto-opiskeluun ja -elämään. Kaikilla on hauskaa, ja kukaan ei jää yksin.

Miten Mediaa kansainvälistetään?

Aion toivottaa vaihtarit tervetulleeksi medialaisten pariiin. Lisäksi Median matkasta Tbilisiin tulee huippu!

Laura Takki

Siiri Hakulinen

Anna Peltonen

Ikä: 19

Ikä: 23

Kuka:

urheilu- ja ainejärjestövas taava

alumni- ja ammattijärjes tövastaava

some- ja HYY-vastaava

Kerro lempipaikastasi Helsingissä.

Lempipaikkasi?

Rakastan kaupungin kult tuuritarjontaa: musiikki-, elokuva- ja taidefestivaa leja, ulkoilmatapahtumia ja juhlaviikkoja. Kau punkilaisten oma aktiivi suus Ravintolapäivän ja Siivouspäivän kaltaisissa tapahtumissa on mahta vaa.

Kaivarin ranta. Se tuo mieleen hyviä muistoja: maailman parhaan jääte lön, lapsuuden, vapun ja purjehtimisen. Jos muut taisin muualle, suuntaisin johonkin idylliseen alppi kylään. Sydän on jo jäänyt Alpeille. Mitä aiot tehdä hallitusvuotena?

Haluan, että medialaiset hikoilevat ja huhkivat hy vällä meningillä. Medialai set näkyisivät siellä missä Kannukin, ja kantaisivat medialaisuuttaan ylpey dellä. Samalla toivon, että medialaiset saisivat paljon kavereita myös oman aine järjestönsä ulkopuolelta.

Kaivarin ranta! Toisaalta jos muuttaisin ulkomaille niin muuttaisin Havan naan tai Barcelonaan. Jonnekin, missä saisi kuul la espanjaa, tanssia hiek karannalla aamunkoittoon ja olla oma itsensä. Mitkä ovat tavoitteesi hallitusvuodelle?

Minulle on tärkeää, että alumni- ja ammattijärjes tötoiminnasta tulisi yhä kiinnostavampi ja täysi painoisempi osa hallituksen toimintaa.

Parasta Helsingissä?

Mitä aiot tehdä hallitusvuotenasi?

Aion kehittää Median some-profiilia. Muuten annan tilaa innokkaille fukseille, ja ojennan tarvit taessa auttavaa kättä.

Loppusanat Kristiina Markkanen Kuva: Mette Bremer

Suomalainenkin kyllästyy joskus. Siispä hän lähtee ulkomaille, missä ihmiset ovat kauniita ja boheemeja. Jos integraatio onnistuu, elämä on siellä parempaa ja jännittävämpää kuin harmaassa kotimaassa. Voi unohtaa hetkeksi olevansa kotoisin maasta, jossa ei oteta riskejä. Perinteinen kansallishäpeä on saanut nuorekkaan twistin. Nyt tosin ei hävetä oman, vaan muiden suomalaisuuden puolesta. Siinä missä omat oikut ovat skandinaavisen eksoottisia, muiden aiheuttavat lähinnä myötä häpeää. Suomi-shame ruumiillistuu, kun ulkomaille emigroitunut palaa hetkeksi pohjoiseen. Saludo kiehuu yli ja huhtikuussa sataa lunta. Suomalaista vituttaa. Onneksi kukaan uusista ystävistä ei ole todistamassa hetkellistä paluuta juurille.

Myönnettäköön, täällä käytetään hengettömiä silmälaseja ja syödään illallista viideltä. Mutta helvetti soikoon niin tehdään muuallakin maailmalla. Muualla maailmalla ihmiset ovat luovia ja mielenkiintoisia. Mutta helvetti soikoon niin he ovat täälläkin. Olkoon tämä julkaisu ihmisineen, ilmiöineen ja teemoinen osoitus siitä.

ät ä p kko r e V

ja a t t o ied t o kk lija Ver e k va a pis a o t as än v n i t n k i a oje elij est r i t t P i V nn u u ns kö kkö a i ä k j l i i n l l l l ää ää tte stin i p e ä i n t ö V uun stin likk s l e i i t ä V in pä i o t n i n rkk noi i a taja k M h k r o tti j n s e Ma u r t e sis ann s t nag a s a ä ö m int ikk Ku t n l s l o e i ä Vi pä cat i u eri s n i e u t a m sih s Julk u t a Com do taj t e i i T ja toim a o t k t rk i imi e t aja t o t V l t t i u ä ä oim ons t k s ä u ot int t d ö s e k i e T Vi llik ä ä ? täp n a ? ? i j t ä ä s a t ä t e i t s t V nä tin do

ssis a ä int t s e aja Vi t t do Tie 82

s n e i i e t t i s v o i e i t k t v n i e l o o k O n t r i e a k a k t r nag ? s a a a a j m m V a d t n it ? ja etkö ö Bra a m t i k t a t o ä t jok estönä imi Te , ä o o ö t t j nd verkk pää rjes attijär ä o ä r j k k B etu amm o n Ver k e s- ja t n n u i t ä e a o l i val estinn O t ied a t t k l i a a v a su

n on i knöa ysturv ille. o t a k k s a o i j ä e l n i t in itta V oäapaäaäil ttömy ttilais t s m i e a rjt yö to n m Vi a t i s t m a u j s a ot Vie tukea äalan Tied tint ti.ﬁ s a e v a i taa ttavj w.vies i s a m ww toi ktiv ä e j ä Pro kop k ja r Ve teli

Groteski on Helsingin yliopiston viestinn채n opiskelijoiden lehti