Wetterhoff 1885–2025

Wetterhoff 1885–2025 Mervi Friman

Arttu Åfeldt aloitti vaatetusalan opintonsa Tavastiassa. Vuonna 2024 hänet valittiin Vuoden nuoreksi suunnittelijaksi.

Kuva: Mortti Saarnia.

Pukuesitys kokoaa yhteen kolmannen vuoden opiskelijoiden tekemät mallistot. Näyttävä alusasu on vuodelta 2007.

Kuva: Jussi Manni.

Omin käsin kudottu kangas ja itse ommeltu asu kuuluivat 1950-luvun opettajankoulutuksen opetusohjelmaan.

Kuva: Valokuvaamo Luoma.

Wetterhoff 1885–2025 Mervi Friman

HAMKin e-julkaisuja 1/2025 Kustantaja Hämeen Ammattikorkeakoulu Taitto Pasi Nuutinen Kansi Kollaasi: Taina Maria Savimäki Kuvat Fredrika Wetterhof -säätiö, Hämeen Ammattikorkeakoulu, Koulutuskuntayhtymä Tavastia ISSN: 1795-424X ISBN: 978-951-784-856-5

Alkusanat

K

un astuin noin neljä vuotta sitten ensimmäistä kertaa Hämeen ammattikorkeakoulun ovista sisään uutena muotoilun koulutuspäällikkönä, tunsin ylpeyttä ja kunnioitusta muotoilun koulutuksen ja kädentaitojen osaamisen ainutlaatuisesta ja pitkästä historiasta Hämeenlinnassa. Pian ”wetterhoflaisuus” tuli tutuksi vahvana ammattiylpeytenä ja osaamisen vaalimisena sekä kykynä uudistua ja vastata ajan haasteisiin.

Fredrika Wetterhofn edelläkävijyys sosiaalisen ja kulttuurisen kestävyyden edistämiseksi on ajankohtaisempaa kuin koskaan. Fredrikan rohkeus, kansainvälisyys ja uteliaisuus heittäytyä ovat arvoja, jotka puhuttelevat. Fredrika uskoi, että koulutus ja kulttuuri voivat olla välineitä yhteiskunnan ja yksilöiden kehittymiselle.

Fredrikan näkemyksellisyys pysähdyttää, kun pohtii sitä, mihin muotoilun rooli on kehittynyt.

Tänä päivänä muotoilu on yhä enemmän laaja-alaista osaamista soveltavaa ongelmanratkaisua siitä, kuinka elämme, työskentelemme ja luomme ympäristön, joka tukee ihmisten hyvinvointia ja planeettamme kestävyyttä. Muotoilu on ajattelua ja toimintaa, jossa yhdistyvät käytännön taidot, luovuus ja käyttäjien tarpeet. Materiaalien ja tekniikoiden osaaminen antaa ymmärrystä siitä, miten materiaaleja ja resursseja käytetään kestävästi. Rinnalle on tullut runsaasti digitaalisia työvälineitä, joiden rooli kasvaa jatkuvasti.

Muotoiluajattelu, ennakointiosaaminen, liiketoimintaosaaminen ja vastuullisuusosaaminen antavat edellytyksiä käyttäjälähtöisten ja vastuullisten tuotteiden ja palvelujen suunnitteluun, ja samalla ne mahdollistavat omien arvojen mukaisen polun työelämässä.

Kädentaitojen arvostus on kasvamassa osana isompaa muutosta kohti kiertotaloutta. Tekijöitä ja osaajia tarvitaan, kun tuotteiden elinkaaria pyritään pidentämään huolto- ja korjauspalveluilla. Osaajapulasta puhutaan jo. Kiertotaloustaitojen kehittämiseen kuuluvat sekä kädentaitoja että käyttäjälähtöisiä innovaatiotaitoja. Yhteistyötä Hämeenlinnassa Wetterhoffn perinnön jatkajien, HAMKin ja Tavastian, kesken on jo tehty jatkuvan oppimisen hankkeiden parissa.

Muotoilu ja kädentaidot ovat tulevaisuuden aloja.

Muotoilun kenttä ei ole koskaan valmis; uusia haasteita syntyy ratkottavaksi, ja uuden oppimisen ja ymmärtämisen edessä täytyy kyetä uteliaasti ja rohkeasti heittäytymään, kuten Fredrikakin aikanaan.

Juhlavuoden historiikin julkaiseminen Hämeen ammattikorkeakoulun julkaisusarjassa on kunnianosoitus Fredrika Wetterhofn elämäntyölle ja innostaa kaikkia meitä tämän päivän perinteen jatkajia.

Anna Huoviala Koulutuspäällikkö Hämeen ammattikorkeakoulu

–4–

Sisällysluettelo

Alkusanat ............................................................................................................................................................................. 4 Lukijalle ................................................................................................................................................................................ 6 Osa 1 – Historiaa................................................................................................................................................................. 8 Hämeenlinnan Työkoulun perustaminen ja ensimmäiset vuosikymmenet .......................................................... 9 Rakkaan koulun monet nimet ................................................................................................................................... 15 Johtajat ja rehtorit – monenlaiset voimanaiset ........................................................................................................ 17 Wetterhof-kortteli Hämeenlinnan kaupunkikuvassa ............................................................................................ 21 Osa 2 – Koulutuksen vuosikymmenet............................................................................................................................ 25 Fredrikan viitoittamalla tiellä .................................................................................................................................... 26 Osa 3 – Wetterhof nykyään............................................................................................................................................. 44 Wetterhof toisen asteen koulutuksessa .................................................................................................................... 45 Wetterhof osana ammattikorkeakoulua .................................................................................................................. 52 Laajat kokoelmat ja näyttelyt aikansa tulkkeina ...................................................................................................... 69 Fredrika ja elämän kehät ............................................................................................................................................ 75 LIITE 1. Rehtorit, koulutusohjelmajohtajat ja koulutuspäälliköt 1885–2025 ............................................................ 79 LIITE 2. Rakennukset ....................................................................................................................................................... 80 Liite 3. Näyttelytoiminta 1887-........................................................................................................................................ 81

–5–

Lukijalle

M

aaliskuussa 1885 kahdeksan hämeenlinnalaisen nuoren naisen elämässä kääntyi uusi lehti. He lukivat Hämeen Sanomista, että Hämeenlinnan Työkoulun aloittaisi toimintansa.

Siellä opetettaisiin liinavaatteiden ompelua, neulomista, virkkaustöitä, olkitöitä, puunveistoa ja geometristä piirustusta. Maksua ei kerättäisi, ja oppilaalle riittäisi kahdentoista vuoden ikä. Ihan täydellistä – paitsi että epävarmuutta toi koulun johtaja, joka oli Fredrika Wetterhof. Osa tytöistä muisti tavanneensa tuikean, joskin samalla lempeän Fredrikan vankilassa tuomassa ruokaa ja lukemista – ja ennen kaikkea kohtaamassa heidät tasavertaisina ihmisinä. Toiset taasen tunsivat hänet katukuvasta ylväsryhtisenä, herrainhattua käyttävänä itsevarmana naisena, josta huokui hyväntahtoisuus. Tahto muutokseen ja usko parempaan tulevaisuuteen voitti epävarmuuden, ja nuoret naiset ottivat elämänsä tärkeimmän askeleen – askeleen kohti itsenäistä arvokasta elämää.

Wetterhof vuonna 2025 on kokonaisuus, johon kuuluvat muotoilun koulutus Hämeen ammattikorkeakoulussa ja käsi- ja taideteollisuusalan koulutus Koulutuskuntayhtymä Tavastiassa, liiketoimintaa harjoittava Wetterhof Osakeyhtiö sekä Fredrika Wetterhofn perintöä ylläpitävä ja kiinteistön omistava Fredrika Wetterhof -säätiö. Tässä julkaisussa katse kohdistetaan Fredrika Wetterhofn vuonna 1885 aloittamaan koulutustoimintaan. Vuoteen 1976 asti, jolloin oppilaitos siirtyi säätiöltä valtiolle, säätiö ja oppilaitos tekivät kiinteää yhteistyötä. Valtiollistamisen jälkeen yhteistyö oheni. Koulutuskokonaisuus jakaantui vuon-

na 1992 Hämeen ammattikorkeakouluun liittyneeseen opistoasteen koulutukseen sekä Koulutuskeskus Tavastiaan (nyk. Ammattiopisto Tavastia) integroituneeseen ammatilliseen toisen asteen koulutukseen.

Fredrika Wetterhofa kutsun jatkossa tuttavallisesti Fredrikaksi, jonka hän edistyksellisenä vaikkakin myös hyviä tapoja vaalivana naisena toivottavasti hyväksyisi. Koulussa opiskelevista ja opiskelleista käytetään sanaa opiskelija, vaikkakin Wetterhofn historiaa käsittelevissä teksteissä puhutaan pitkään oppilaista. Fredrikan perustamalla Hämeenlinnan työkoululla on ollut 140 vuoden aikana useita nimiä.

Tekstissä käytetään sanaa koulu läpi historian. Tämän on tarkoitus tehdä kunniaa Fredrikan perustamalle Työkoululle.

Niin ikään Wetterhofn koulutusalalla on yli sadan vuoden aikana ollut useita nimiä: kotiteollisuus, koti- ja taideteollisuus, käsi- ja taideteollisuus sekä muotoilu. Keskiasteen uudistuksessa 1970–1980-luvuilla alalle tuli nimitys käsi- ja taideteollisuus, joka jakaantui toisen asteen ammatilliseen koulutukseen ja opistoasteen koulutukseen. Tutkintonimikkeiksi vakiintuivat artesaani ja artenomi. Ammattikorkeakoulureformissa käsi- ja taideteollisuuden opinnot asemoituivat kulttuurialalle ja siinä tarkemmin muotoilun lohkoon. Tutkintonimike on artenomi (amk).

Toisen asteen koulutuksessa käsi- ja taideteollisuus asemoituu niin ikään kulttuurialalle ja tutkintonimike on artesaani.

Ensimmäisessä luvussa kerron Wetterhofn työkoulusta Fredrikan elinaikana eli vuosina 1885–1905.

6

Seuraavissa luvuissa rakennetaan historiikin juoni esittelemällä päähenkilöt, koulun johtajat sekä kulissit eli rakennukset, joissa opiskelijat ja henkilöstö elivät, oppivat ja opettivat, itkivät ja nauroivat. Koulutuksen vuosikymmenet käyn läpi kronologisessa järjestyksessä 1990-luvun alkuun asti. Sen jälkeen kerron Wetterhofsta tänä päivänä Tavastiassa ja HAMKissa Wetterhofn historia asettuu laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin, ja se ilmentää Wetterhofn merkityksellisyyttä kansallisessa ammatillisen koulutuksen kertomuksessa. Lopuksi pohdin Fredrikan perinnön merkitystä tämän päivän muotoilukoulutukselle.

Lähdeaineisto koostuu aiemmin kirjoitetuista Wetterhofn historiateoksista, joita on kirjoitettu tasavuosina. Teoksia on näin ollen vuosilta 1935, 1960 ja 1885. Yksi muista lähteistä, Taitavat taitajat -julkaisu 110-vuotisjuhlaan liittyen 1995, sisältää artikkeleita, joissa historiaa valotetaan eri näkökulmista (kirjoittajina muun muassa rehtori Sirkka Hämäläinen, yliopettaja Eija Karppinen ja lehtori Elsa Silpala). Hämeen ammattikorkeakoulun Kulttuuri elää HAMKissa on koulutuspäällikkö Juha Laurikaisen artikkeli, jossa käydään läpi 130-toimintavuotta ja sen hetkistä toimintaa. Lisäksi on mainittava artenomi Eila Anttilan kirjoittama Wetterhofn värikkäät vuodet -artikkelisarja, joka löytyy Wetterhofn säätiön ylläpitämiltä kotisivuilta. Sarjan neljä laajaa artikkelia luovat katseen Wetterhofn toimintaan eri näkökulmista. Inka-Maria Laitilan lumoava teos Fredrika valottaa oppilaitoksen perustajan elämää ja oppilaitoksen alkuvuosia perusteellisesti. Fredrikan elämästä kertoo kiehtovasti Pirjo

Seddiki väitöskirjassaan (2010) Naisen kuvia – Sievän ja koristeellisen merkityksiä. Tutkimuksessaan Seddiki sukeltaa syvälle naisliikkeen alkuvuosiin ja Fredrikan verkostoihin ajan keskeisiin vaikuttajapiireihin.

Oppilaitoksen vuosikertomukset ja opiskelijoiden Sukkulan suhina -lehdet ovat syventäneet ajankuvaa milloin hämmentäen, milloin liikuttaen. Näitä tunnelmia pyrin välittämään lukijoille sekä kuvin että tekstilainauksin. 1990-luvulta alkaen kertojina ovat entiset ja nykyiset opettajat. Lähdekirjallisuus on lueteltu julkaisun lopussa.

Elämänpolkuni on kulkenut useampaan otteeseen Wetterhoflla. Vuosina 1976–78 opiskelin kotiteollisuuskoulussa kutojaksi ja vuosina 1989–92 ensimmäisessä monimuotokoulutuksessa artenomiksi. Töitä olen tehnyt 1980-luvulla sekä oppilaitoksen kansliassa että säätiössä mallipalvelussa ja myymälässä.

Artenomikoulutuksen aikana siirryin oppilaitoksen tiedottajaksi, ja jatkoin samoissa tehtävissä Hämeen ammattikorkeakoulussa. Osaksi Wetterhof-koulutuksen jatkumoa näen käsityötieteen maisteriopinnot 1990-luvulla, jolloin pro gradu -tutkielmassani tarkastelin Wetterhofn arvomaailmaa.

Henkilökohtaisten kokemusten myötä on syntynyt laaja verkosto, josta on ollut tavattomasti hyötyä tätä julkaisua kirjoittaessani. Lukuisat Wetterhof-kollegat eri ajoilta ovat paitsi inspiroineet ja informoineet myös toimineet faktantarkistajina. Ammattikorkeakouluajalta olen saanut valmiita tekstejä useilta opetus- ja hallintotehtävissä toimineilta.

Lämpimät kiitokset jokaiselle haastatellulle, kirjoit-

tajalle ja myötäeläneelle. Akateeminen äitini emerita professori Pirkko Anttila on kannustanut, Juha Laurikainen ja Pirjolle Kuisma ovat kulkeneet väsymättä vierellä ja Pirjo Seddiki avannut laajan kuva-arkistonsa. Hyvästä yhteistyöstä kiitän Suomen käsityön museota sekä Riihimäen lasimuseota.

Ilman Fredrika Wetterhof -säätiön vahvaa sitoutumista ei historiikki olisi toteutunut. Olen saanut käyttööni arvokkaita kirjallisia dokumentteja, ainutlaatuista kuvamateriaalia ja työtilan Fredrikan ajan kutomosta. Paitsi näistä, olen voinut iloita Hillevi Kaarlenkasken kanssa käydyistä innostavista keskusteluista.

Nyt ymmärrän miksi oikeat kirjailijat huiputtavat kustannustoimittajaansa – kiitos Senja asiantuntevista kommenteista, ohjeista ja kärsivällisyydestä.

Yhdessä olemme saaneet kirjattua meille jokaiselle tärkeitä tapahtumia talteen. Toivottavasti Wetterhofn historian tutkiminen jatkuu.

Hämeenlinnassa 1.4.2025 Mervi Friman

7

– OSA 1 | HISTORIAA –

Osa 1

Historiaa

Wetterhoffin osasto Saksalais-Pohjoismaisilla käsityö- ja teollisuusmessuilla Lyypekissä vuonna 1895. Kuva: Fredrika Wetterhoff -säätiön kokoelma.

8

–8–

– OSA 1 | HISTORIAA –

Hämeenlinnan Työkoulun perustaminen ja ensimmäiset vuosikymmenet Fredrikan elämänkatsomukselle oli leimallista velvollisuudentunto ja pyrkimys yhteiskunnan epäkohtien korjaamiseen.

Hänen näkemyksellisyytensä ja innovatiivisuutensa tekivät hänestä aikansa ”bossladyn”, jolle kaikki ongelmat olivat ratkaistavissa tavoitteellisuudella, tinkimättömyydellä ja sitoutumisella. Seuraavassa kerron koulun perustamisesta ja Fredrikan johtaja-ajasta.

Verkakutomoista alkuun Hämeenlinna on ollut osa suomalaisen tekstiilin valmistuksen historiaa jo 1500-luvulla. Suomen ensimmäiset verkakutomot toimivat Hämeen ja Turun linnojen yhteydessä, ja ne palvelivat toiminnallaan lähinnä linnassa asuvia. Pari sataa vuotta myöhemmin tekstiiliteollisuus oli edelläkävijöitä teollisessa vallankumouksessa, ja suomalaisen teollisuuden alan johtoon siirtyivät Turku ja Tampere. 1700-luvun keskivaiheille tultaessa tekstiiliteollisuuden keskus asettui Tampereelle osin Hans Henrik Boijen perustaman Messukylän kehruukoulun ansiosta.

Kun Suomi siirtyi Venäjän vallan alle Suomen suuriruhtinaskunnaksi vuonna 1809, suomalainen tekstiiliteollisuus sai uusia markkinoita ja teollisuus lähti nopeaan nousuun. James Finlaysonin vuonna 1820 Tampereelle perustama puuvillatehdas kasvoi parissa kymmenessä vuodessa koko maan suurimmaksi teollisuuslaitokseksi. Siellä oli 1860-luvun lopulla jo 2 000 työntekijää, kun koko kaupungissa oli asukkaita 5 600. Tampereen pellavatehdas perustettiin vuonna

1856, ja se alkoi jalostaa kotimaista raaka-ainetta.

Samoihin aikoihin syntyivät myös Liljeroosin ja Petersonin kehräämöt. Tekstiilin toimialan näin kasvaessa tarvittiin alalle johtavaa koulutusta. Ensimmäiset pellava-, villakehruu- ja kutomakoulut perustettiin 1700-luvulla Suomen Talousseuran tukemana. Vuonna 1821 aloitti toimintansa Benvikin pellanvanjalostusopisto Kaskisten lähelle.

Suomen Talousseura, joka oli perustettu vuonna 1797 eurooppalaista mallia seuraten, edisti alkujaan maatalouselinkeinon kehittämistä. Seura lähti kuitenkin rohkeasti mukaan vahvistamaan myös tekstiiliteollisuutta ja kotiteollisuutta. Työmahdollisuuksien kasvattaminen kansansivistystyöllä, tässä tapauksessa alan koulutusta lisäämällä, oli sen johtoajatus. Jopa kansakoulunopettajille Uno Cygnaeus ehdotti hampun- ja pellavanviljelyn sekä kehräämisen koulutusta.

Taiteen ja käsityön koulutuksen ensi askeleet Suomen Taideteollisen koulutuksen juuret ulottuvat –9–

niin ikään 1800-luvulle, kun Veistokoulu (nyk. Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, aik. Taideteollinen korkeakoulu) aloitti toimintansa Helsingissä vuonna 1871. Veistokoulun toiminnan käynnistyminen oli osa 1860-luvulta alkanutta Suomen koulutusjärjestelmän uudistumista, minkä yhteydessä kirkko oli luopunut suuresta osasta opetusvastuutaan. Tämän tilalle oli syntynyt kansakoululaitos. Lisäksi ammattikuntalaitos, joka aiemmin oli vastannut käsityöläisten koulutuksesta, oli hiipumassa.

Suomalaisen taideteollisuusosaamisen tietoinen rakentaminen kulki käsi kädessä myös autonomisen Suomen voimakkaan teollistumisen kanssa. Veistokoulu vakiinnutti asemaansa vuonna 1885, kun Venäjän keisari julisti sen autonomisen Suomen Taideteollisuuden keskuskouluksi. Ateneum-rakennus Helsingin rautatieaseman kupeessa vihittiin käyttöön 1887, ja näin ylemmän taideteollisuuden opetuksella oli erinomaiset puitteet kehittää toimintaansa.

Helsingin käsityökoulu aloitti toimintansa vuonna 1881 tarkoituksenaan naisten käsityötaidon edistä-

Opiskelijoilla oli yhteistä ohjelmaa koulupäivien ulkopuolella. Fredrika ja opiskelijat Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa vuonna 1898. Fredrika alarivissä toinen oikealta. Kuva: Fredrika Wetterhoff -säätiön kokoelma.

minen. Vuonna 1886 kouluun perustettiin opettajatar-osasto, 1889 kutomakurssi ja 1928 ompelimo-osasto. Vuonna 1933 koulun nimi muutettiin Helsingin käsityöopistoksi ja 1949 Helsingin käsityönopettajaopistoksi. Opistoon kuuluivat tuolloin käsityöseminaari, käsityökoulu, kutomakoulu, ompelimo ja modistiosasto. Opisto muuttui 1949 suomenkieliseksi oltuaan sitä ennen suomen- ja ruotsinkielinen.

Vuonna 1967 opisto siirtyi valtion haltuun. Helsingin käsityönopettajaopisto lakkautettiin vuonna 1975, ja käsityönopettajien koulutus jatkui neljässä yliopistossa käsityöpedagogiikkana.

Tekstiiliteollisuuden rinnalla ei-teollinen tekstiilituotanto oli tarpeen. 1800-luvun loppupuoliskolla

perustettiin muun muassa Raahessa Lybeckerin naiskotiteollisuuskoulu, Oulun kotiteollisuuskoulu sekä Kuopion Rouvasväenyhdistyksen ylläpitämä käsityökoulu. Hämeenlinnan Työkoululle tuli olemaan ominaista sen suuntautuminen työelämään ja ammatillisuuteen.

Fredrika syntyy, nuoren naisen opettamisen halu syttyy Tällaiseen tekstiilialan kannalta toiveikkaaseen ja kasvuorientoituneeseen aikaan asettuu Fredrika Wetterhofn syntymä vuonna 1844. Georg Aadolf ja Sofa Wetterhofn perhe asui tuohon aikaan 1844 Helsingissä, mutta muutti muutaman vuoden

– 10 –

kuluttua Hattulaan, Inkalan kartanoon, Krimin sodan pommitusten pelossa. Koulua Fredrika ja hänen sisarensa Rosina kävivät kotiopettajan johdolla Kuljun kartanossa Sofa-äidin sisaren luona. Alli Blomstedt kertoo vuonna 1944 ilmestyneessä vihkosessa Piirteitä Fredrika Wetterhofn elämästä kirjeiden ja kirjoitelmien valossa Fredrikan nuoruusvuosista seuraavasti: ”Ahkera työntuohu niityillä ja pelloilla, metsässä ja kotitanhuvilla toi vilkkautta muuten hiljaiseen sydänmaan elämään. Koko luonto sellaisenaan niin kotona kuin metsässä kiinnitti suuresti Fredrikan mieltä. Siinä riitti salaisuuksia, joita piti koittaa selvitellä. Se oli ystävä, jonka luona aina oli hyvä viipyä.”

Samaan aikaan alkoi herätä Fredrikan tietoisuus yhteiskunnallisesta epätasa-arvoisuudesta. Fredrika pääsi äitinsä kanssa tutustumaan kartanon työntekijöiden koteihin. Huomio maailman osuuksien epätasaisesta jakautumisesta jäi kalvamaan hänen mieltään. ”Onkohan edes oikeutta nauttia kaikesta siitä hyvästä ja kauniisa ja onnellisesta, minkä koti tarjoo, kun muut ovat siitä niin osattomia”, aprikoi Alli Blomstedt Fredrikan mielessä liikkuneita ajatuksia.

Fredrika kummeksui käsitystä siitä, että tytöille riittäisi kasvaminen ”kyökkiä, salonkia ja lastenkamaria” varten. Sievä seurustelutaito, ranskan kieli ja koristeelliset käsityöt tuntuivat Fredrikasta vähäpätöisiltä, ja hän näki niiden kasvattavan juopaa säätyläisten ja muun kansanosan välillä.

Fredrikaan syttyi halu tuon juovan kiinnikuromiseen omilla toimilla. Itsekin vielä koululaisena hän aloitti suomen kielellä koulunpidon kartanon työntekijöiden lapsille. Sunnuntaisin hän opetti lukutaitoa aikuisille, joiden joukossa oli paljon vielä lukutaidottomia. Fredrika uskoi oppimisen edistävän ihmisten välistä tasa-arvoa ja heidän mahdollisuuksiaan vaikuttaa oman elämän kulkuunsa ja laajemmin yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tämä koulunpito oli

– OSA 1 | HISTORIAA –

ensimmäinen näyttö Fredrikalle ominaisesta tekojen kautta vaikuttamisesta ja päämäärätietoisesta henkilökohtaisen vastuun ottamisesta. Hänen identiteettinsä muutoksen tekijänä kasvatuksen ja koulutuksen avulla alkoi kasvaa.

Suomalainen kosmopolitismi Fredrikan toiminnassa kulki vahvan kansallisaatteen rinnalla kansainvälisyys. Hän oli aikansa kosmopoliitti, joka näki Suomen osana Eurooppaa, ja niin teknisen kuin pedagogisen osaamisen oli herkeämättä seurattava kansainvälisiä virtauksia. Edistyksellisen ja suhteellisen varakkaan perhetaustansa vuoksi Fredrikalla oli mahdollisuus opiskella eri elämänvaiheissa ja kokea eurooppalaisuus voimavarana ja inspiraation lähteenä. Vuonna 1873 hän opiskeli kieliä ja piirustuksen opetuksen uusimpia menetelmiä Pariisissa ja tutustui Leipzigissa arkkitehtuuriin ja puutarhoihin. Tukholmassa vuonna 1884 Fredrika opiskeli piirustusta, veistoa, geometristä konstruktio-oppia sekä kasvatusoppia. Kenties näitä oppeja tärkeämpää oli tutustuminen ajan merkittävimpiin naisasianaisiin ja heidän ajatteluunsa sekä Tukholmassa käynnissä oleviin projekteihin työväestön sivistystason nostamiseksi.

Ennen Hämeenlinnan työkoulun perustamista Wetterhofn perhe oli muuttanut kaupunkiin (Hämeenlinnaan), missä Fredrika oli hankkinut opettamis- ja johtamiskokemusta. Hämeenlinna oli 1800-luvun lopussa vahva koulutuskaupunki: Suomalainen normaalilyseo oli siirretty Helsingistä Hämeenlinnan ja Suomalainen tyttökoulu perustettiin vuonna 1878. Ensin mainitussa Fredrika toimi opettajana ja jälkimmäisessä johtajana ja opettajana. Koulut toivat mukaan vireitä, yliopistoissa kouluttautuneita opettajia, mikä vahvisti Hämeenlinnan asemaa paitsi koulutus- myös kulttuurikaupunkina. Kaupungissa

toimi myös naisyhdistys, jonka toimintaan Fredrika osallistui. Koulutuskaupungin imagoa Hämeenlinnassa on pyritty ylläpitämään, vaikka vuosikymmenten varrella on ollut huonojakin hetkiä.

Fredrika naisliikkeen aktiivina Huoli osattomuudesta ja eriarvoisuudesta, vahva yhtäaikainen tahto kansallisen identiteetin vahvistamiseen ja kansainvälistymiseen sekä usko naisten koulutuksen mahdollisuuksiin yhteiskunnallisen tasa-arvon toteuttajana olivat Fredrikan johtoajatuksia.

Fredrika ei ollut ajatuksineen yksin, sen hän oli havainnut eritoten Tukholmassa. 1800-luvun loppupuolella naisten yhteiskunnallisia oikeuksia, kuten koulunkäyntiä, ajava liike voimistui koko Euroopassa ja Ruotsin kautta myös Suomessa. Tukholmassa Fredrika oli tutustunut ajan johtaviin naisasianaisiin ja omaksunut heidän aatemaailmaansa. Kirjailija ja pedagogi Ellen Key vaikutti voimakkaasti Fredrikaan korostaessaan rakkauden ja huolenpidon merkityksiä yhteiskunnan koossapitävinä voimina. Pirjo Seddiki toteaa tutkimuksensa perusteella Ellen Keyn vaikuttaneet Fredrikaan eritoten suhteessa äitiyteen.

Ellen Keyn idea yhteiskunnallisesta äitiydestä toteutui Fredrikan elämässä veljensä lasten Hannan ja Fritzin samoin kuin koulun oppilaiden kasvattajana. Ellen Key ja Fredrika kävivät kirjeenvaihtoa usean vuoden ajan. Lucina Hagmanin ja Fredrikan tiet puolestaan kohtasivat Tukholmassa, jossa Lucina Hagman oli kirjoittamassa naisliikkeen historiaa ja hänen kauttaan Fredrika pääsi verkostoitumaan eurooppalaisten aatesisartensa kanssa. Myöhemmin Lucina toimi Hämeenlinnassa opettajana, ja naisten suhde syveni elinikäiseksi ystävyydeksi. Fredrikan sisar Rosina sekä Minna Canth olivat keskeisiä suomalaisia naisasianaisia ja Fredrikan ystäväpiiriä. Suomalainen Naisyhdistys perustettiin vuonna 1884, ja Rosina oli siinä – 11 –

Fredrika ja kasvattityttärensä Hanna vuonna 1899.

Kuva: Wetterhoffin kuva-arkisto.

Mielenkiintoista on, että 1865 Hämeenlinnassa syntynyt Jean Sibelius eli lapsuus- ja nuoruusvuosiaan samaan aikaan kuin Fredrika, joka oli parikymmentä vuotta vanhempi. Fredrika toimi Sibeliuksen opettajana ranskan kielessä ja piirustuksessa Hämeenlinnan lyseossa.

Fredrika oli todennäköisesti lyseon ainoa naisopettaja.

Maaliskuussa vuonna 1885 julkaistiin Hämeen Sanomissa ilmoitus Hämeenlinnan Työkoulusta. Opetusta annettaisiin ompelussa, olkitöissä, puunleikkauksessa ja piirustuksessa. Kuva: Fredrika Wetterhoff -säätiön arkisto.

aktiivinen toimija alusta pitäen.

Kansallisen heräämisen aika 1850-luvulta vuosisadan loppuun hallitsi suomalaista mielenmaisemaa.

Johan Wilhelm Snellman ja Uno Cygneaus kävivät taistelua suomalaisen erityisyyden löytämiseksi ja suomen kielen puolesta. Esimerkiksi kuvataiteessa Akseli Gallen-Kallela, musiikissa Jean Sibelius ja kirjallisuudessa Johan Ludwig Runeberg loivat kansallista kulttuuriomaisuuttamme.

Rataosuus Hämeenlinnasta Helsinkiin valmistui vuonna 1862 ja vuonna 1870 Riihimäen kautta Pietariin. Näin Hämeenlinnaan ylsivät kansainvälinen kulttuuritarjonta ja aatteelliset virtaukset.

Konserttien ja teatterivierailujen lisäksi kaupungissa kuultiin myös esitelmiä yhteiskunnallisista aiheista. Juuri esitelmätilaisuudesta helmikuussa 1885 kirkastuikin Fredrikan idea koulun perustamisesta.

Tuolloin Ruotsista saapunut Nathalie Andersson-Meijerhelm esitelmöi siveellisyysasiasta ehdottaen raittius- ja siveellisyysasioita ajavan seuran perustamista kaupunkiin. Rouva Andersson-Meijerhelm oli Ruotsissa arvostettu naisten asemaa ja yhteiskunnallista tasa-arvoa edistävä henkilö. Fredrika oli toiminnan ihminen, eikä hänelle riittänyt aiheen ympärillä keskusteleminen tai illanviettojen järjestäminen. Hän kaipasi konkreettisia toimia vähävaraisten tyttöjen ja eritoten vankilasta vapautuneiden nuorten naisten hyväksi. Ei kulunut kuin kuukausi esitelmätilaisuudesta, kun paikallisessa sanomalehdessä Hämeen Sanomissa (20.3.1885) julkaistiin seuraava uutinen: ”Muutamien yksityisten naisten toimesta pannaan näinä päivinä toimeen käsityökoulu, jossa nuorille tytöille opetetaan kaikenlaista käsityötä, pääasiassa liinavaatteiden ja hameiden ompelua. Kahdeksan oppilasta on heti ensi päivänä ilmoittanut itsensä kouluun pyrkiväksi. Tämä yritys on kaikin puolin kiitettävä, kun koulun perustajien ainoa tarkoitus on antaa nuorille – 12 –

tytöille, jotka ovat kansakoulusta päässeet, siis liian nuoret palvelukseen, opetusta niin tärkeissä aineissa sekä totuttaa heitä järjestettyyn työhön.”

Fredrika piti taloudellista itsenäisyyttä naiselle välttämättömänä ja näki riippumattomuuden syntyvän omaa ammattityötä tekemällä. Hänen mielestään suomalaisten kotiteollisuuskoulujen opetus vahvisti naisten perinteistä roolia, ja tästä haluttiin Työkoulussa irtaantua suunnaten työelämän tarpeisiin.

Liikenaisen kyvyt koetuksella Mitä lie Fredrikan mielessä liikkunut, kun Hämeenlinnan kaupunki myönsi keväällä 1885 Siveellisyysseuralle 3 000 markan avustuksen. Fredrikan perustamalle Hämeenlinnan Työkoululle ei kaupungilla ollut osoittaa maksutonta tilaa, mutta sen sijaan siltä löytyi kuitenkin 200 markkaa vuokranmaksuun. Siveellisyysseuran elinkaari oli vain keväästä syksyyn, kun taas Fredrikan perustama koulu aloittaa vuonna 2025 jo 141. toimintavuottaan. Taloudellinen kamppailu tuli Fredrikalle tutuksi kotikaupungissa. Hänen liikenaisen kykynsä joutuivat koetukselle moneen kertaan myös valtion avustuksia haettaessa. Työkoulu oli ensimmäiset vuotensa yksityinen koulu, jolloin taloudellinen toimeliaisuus oli välttämätöntä. Fredrika sai ylläpidettyä koulua vähäisten valtiolta ja kaupungilta saatujen avustusten sekä tuotemyynnin turvin.

Hämeenlinnan Työkoulun perustaminen tapahtui aikana, jolloin ammatillinen koulutus alkoi irrottautua ammattikuntalaitoksen mestari-oppipoika-mallista.

Tämä perinne takasi taidon siirtymiseen sukupolvelta seuraavalle, mutta oppiminen oli muutoin sisällöllisesti varsin kapeaa. Koulutuksen uudistamistarve alkoi osoittautua välttämättömäksi teollistumisen ja kansainvälisyyden lisääntyessä. Kun lähestyttiin 1900-luvun vaihdetta, valtiovalta halusi kehittää ammatillista koulutusta palvelemaan elinkeinoelämää

– OSA 1 | HISTORIAA –

ja samalla rikastaa ammatin oppimista yleissivistävillä sisällöillä. Ammatillisen koulutuksen hallinto rakennettiin toimialaministeriöihin. Tämä rakenne säilyi 1830-luvulta aina 1960-luvulle. Käsi- ja taideteollisuus sijoittui teollisuuden alalle, josta löytyi elinkeinoa jossain määrin ymmärtäviä virkamiehiä. Toimialahallinnoilla oli aktiivinen halu kehittää ammatillisesta koulutuksesta vaihtoehto yleissivistävälle ja akateemiselle koulutukselle.

Carl Neu löytyy Saksasta Fredrika etsi suuntaa ompelun opetukselle: millaisia tuotteita olisi kannattavaa valmistaa ja millaiset laatuvaatimukset tulisi täyttää. Hän matkusti vuonna 1890 Sveitsiin, jonka oli kuullut olevan ompelualan koulutuksessa pisimmällä Euroopassa. Sveitsin tuliaisina hän toi kouluun paitsi ompeluteknisiä ratkaisuja myös ideoita koneiden hankkimiseen. Fredrika ihastui myös sveitsiläisen koulun tapaan, jossa opiskelijat käyttivät valkoisia työtakkeja ommellessaan, mutta ei tuota käytäntöä kuitenkaan alkanut soveltaa Työkoulussa.

Jo muutaman toimintavuoden jälkeen osoittautui, että oli tarpeellista lisätä kudonta koulun opetusohjelmaan. Fredrika ja kudonnan opettaja, jotka tiesivät Saksan johtavaksi maaksi kudonta-alalla, suuntasivat matkansa Saksaan. Aachenilainen kutojamestari Carl Neu täytti naisten vaatimukset, ja hänet rekrytoitiin opettajaksi Suomeen vuonna 1891. Lähtökohdat eivät olleet helpot: oppimateriaalia ei ollut saatavilla suomen kielellä eikä Neu puhunut suomea. Opetusta toteutettiin saksan kielellä, jota jotkut opiskelijoista osasivat. Tämä kertoo samalla siitä, että osalla heistä oli jo varsin paljon koulutusta taustallaan. Kieltä osaavat toimivat tulkkeina ja mentoreina, jotta Neun opit saatiin siirrettyä koko joukolle. Carl Neu saapui vuonna 1935 koulun 50-vuotisjuhlaan tehden lahjoituksen opettajien stipendirahastoon, mikä vastaan-

otettiin suurena kunnianosoituksena uraauurtaneelta kudonnan opettajalta.

Tilaustyöt olivat oppilaitokselle taloudellisen toimeentulon kannalta välttämätöntä. Kankaita ja sisustustekstiilejä tehtiin tilaustöinä yksityishenkilöille, erilaisille laitoksille ja liikkeille eri puolilla Suomea sekä jonkin verran ulkomaillekin. Koulun muutti Wetterhofn kortteliin, ja sen yhteyteen avattiin myymälä.

Osa oppilaista jäi valmistuttuaan taloon kutojiksi.

Vuosi vuodelta koulun yhteyteen kasvoi laajeneva tuotannollinen toiminta ammatti- ja mallikutomoineen sekä vuodesta 1927 myös värjäämöineen. Wetterhof tarjosi näin käsityön parissa ansaintamahdollisuuden useille hämeenlinnalaisille naisille.

Samanlaista edelläkävijyyttä kuin kudonnan oppien hakeminen Saksasta sataa vuotta aiemmin, oli vuonna 1985 aloitetussa jalkinealan opistoasteen koulutuksessa. Aiemmin Suomessa oli ollut vain ammatillista toisen asteen suutarikoulutusta. Jalkinealan koulutus alkoi englanninkielisin oppimateriaalein, ja sitä johti Iso-Britanniassa tutkintonsa suorittanut opettaja tosin suomenkielinen. Kielimentori-mallilla puolestaan on yhtymäkohtansa maahanmuuttajakoulutuksessa käytettyyn kumppanuusoppimiseen.

Fredrika, opettaja Carl Neu ja opiskelijoita keväisellä retkellä. Kuva: Fredrika Wetterhoff -säätiön kokoelma.

– 13 –

Uusia aluevaltauksia Eino Leinoa unohtamatta Kun kudonta oli saatu mukaan opetukseen, Fredrika otti uudeksi haasteeksi opettajankoulutuksen järjestämisen. Valtakunnan eri puolille perustetuista kotiteollisuusalan oppilaitoksista puuttuivat koulutetut opettajat. Lisäksi opettajia tarvittiin vapaan sivistystyön sektorille kansalais- ja työväenopistoihin. Opettajankoulutusosasto perustettiin vastaamaan näihin tarpeisiin. Opetusohjelmaan kuului käytännöllisen ja teoreettisen kutomataidon ohella yleissivistäviä aineita, kuten äidinkieltä, matematiikkaa ja kirjanpitoa.

Fredrika korosti opetussuunnitelmassa niin kutsuttua kokonaisopetusta sekä kasvatusta. Koulutus piteni jo vuonna 1893 kaksivuotiseksi, vaikka varsinaisia pedagogisia opintoja ei vielä ollutkaan. Työkoulun opettajaosastolta valmistuneita arvostettiin opettajina sekä kotimaassa että maan rajojen ulkopuolella.

Opettajien koulutus takasi Wetterhoflle johtavan aseman valtakunnan käsi- ja taideteollisuusoppilaitosten joukossa. Koulun vaikuttavuus moninkertaistui opettajien levittäessä tietojaan ja taitojaan kymmeniin kotiteollisuuskouluihin sekä lukuisiin kansan- ja

työväenopistoihin.

Fredrika korosti kudontatekniikan pysymistä kansainvälisellä tasolla. Carl Neu oli ehdoton asiantuntija, ja vuonna 1893 koulun yhteyteen perustettiin puusepänverstas, jossa kehitettiin edelleen käytössä olevat polkukangaspuut. Verstaassa valmistettiin myös puuosat Saksasta tuotuihin konekangaspuihin.

Muutamassa vuodessa kangaspuista tuli menestyksekäs myyntiartikkeli kankaiden ja lankojen oheen.

Tilauksia tuli sekä Suomesta että ulkomailta. Verstas toimi vuoteen 1928 asti. Kangaspuissa käytettävien kudontakaiteiden tehdasmainen rakentaminen alkoi Toijalan kaidetehtaassa (Toika), jonka kanssa yhteistyö jatkui 1980-luvulla tietokoneavusteisten kangaspuiden kehittämisessä.

Wetterhofn alkuvuosista ei voi kertoa mainitsematta runoilija Eino Leinoa, joka oli Fredrikan veljenpojan Fritzin luottoystävä. Nuoret miehet viettivät paljon aikaa nunnaluostariksi kutsumansa koulun liepeillä. Eino Leino on kirjoittanut: ”Wetterhofn tyttöset on kuin tulitikkuset. Hetken vain he hehkuvat ja sitten sammuvat.” Liekö hänellä ollut onneton rakkausseikkailu mielessä rivejä kirjoittaessaan. Eino

Joulumyyjäisiä pidettiin Helsingissä asti. Ilmoitus vuodelta 1895.

– 14 –

Leino kirjoitti myös kunnianhimoisemman, Wetterhoflle omistetun isänmaallisen runon 15.12.1893 pidettyyn joulujuhlaan. Runo oli nimeltään Myrskyilma.

Fredrika näki Eino Leinon lahjakkuuden, vaikka nuori mies oli vasta vajaa kaksikymmenvuotias. Eino Leino opetti Fredrikalle suomen kielioppia ja sai vastapalvelukseksi kannustusta omalle runoilijan työlleen. Carl Neulle Eino Leino opetti niin ikään suomen kieltä ja Neu puolestaan shakkipelin saloja Leinolle.

Myrskyilma-runossa on viisitoista säettä. Se alkaa kuvauksella viimaisesta, kylmästä illasta, jossa ukkonen raivoaa. Viimeisessä säkeessä tunnelma muuttuu toiveikkaaksi: ”Kun taukos sitten tuuli ja lauhtui ilma vaan, Niin sulin syömmin kansa sai työhön uutteraan.

Jos yöllä talven tuiskut tiet umpeen meillä loi, Niin aamuvoimin kansa ne auki lapioi.”

Fredrika menehtyi vuonna 1905, ja koulun hallinto järjestettiin uudelleen. Fredrika turvasi jälkisäädöksessään työnsä jatkumisen määräämällä Työkoulua johtamaan kolmijäsenisen johtokunnan. Ensimmäiset jäsenet hän nimesi itse: tehtailija V. von Wright, insinööri T. Durchman ja vankilanjohtaja K. U. Chydenius. Fredrikan säätiöity omaisuus muodosti koulun toiminnan taloudellisen perustan. Senaatti puolestaan esitti koulun valtionavun jatkamisen yhdeksi ehdoksi, että Työkoulun johtoon nimetään ”uskottava, asianymmärtävä naispuolinen henkilö.” Senaatin asettama ehto olisi todennäköisesti ollut Fredrikalle mieleen, vaikkakin hänen ajatuksena työnsä jatkajaksi oli hänen veljenpoikansa Fritz Wetterhof. Tämä kuitenkin kieltäytyi tehtävästä vedoten haluunsa lähteä lakitieteellisiin opintoihin. Myöskään veljentytär Hanna ei heikkoon terveyteensä vedoten ollut valmis jatkamaan tätinsä työtä. Johtajan työn otti vastaan opettaja Helmi Grönlund.

– OSA 1 | HISTORIAA –

Rakkaan koulun monet nimet

Hämeenlinnan Työkoulun nimi muuttui vuonna 1905 Fredrika Wetterhofn Työkouluksi. Koulun hallinnossa tapahtui muutoksia 1920–30‐lukujen vaihteessa, kun vuonna 1929 säädettiin laki kotiteollisuusoppilaitoksista. Valtionavun saamiseksi laki edellytti, että oppilaitoksella tuli olla oma johtokunta. Koulun säännöt uusittiin, mikä johti koulun ja säätiön hallinnollisen ja tilinpidollisen erottamisen toisistaan. Samalla koulun nimi piteni muotoon Kotiteollisuusopisto Fredrika Wetterhofn työkoulu.

Koulutalo irtaimistoineen jäi Fredrika Wetterhof -säätiön omistukseen, kun taas vastuu koulutuksesta jäi oppilaitokselle. Säätiön hallituksen jäsenten valinta siirtyi Fredrikan jälkisäädoksen mukaisesti kaupunginvaltuustolle vuonna 1934, jolloin kuoli viimeinen Fredrikan itsensä nimeämä hallituksen jäsen. Koulu toimi koko sotien ajan, mutta monenlaisia poikkeusjärjestelyjä tehtiin. Koulurakennukset olivat sotasairaalan käytössä ja opetusta annettiin muualla kaupungissa varsin vaatimattomissa tiloissa. Lukukausia lyhennettiin, sillä oppilaita tarvittiin maataloustöihin.

Wetterhofsta tuli valtion oppilaitos vuonna 1976. Siihen asti oppilaitos oli Fredrika Wetterhof -säätiön ylläpitämä, valtionavustusta saava oppilaitos.

Samainen muutos koski suurta osaa ammatillisia oppilaitoksia mm. luonnonvara-aloilla sekä kotitalousja hoitoaloilla.

Suomessa Wetterhof oli yksi käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksista, joka tarjosi sekä kouluasteen (nyt ammatillisen toisen asteen koulutus) että opistoasteen

koulutusta (nyt ammattikorkeakoulutus). Tämän lisäksi Wetterhoflle oli ominaista opettajankoulutus, johon opistokoulutus johti aina vuoteen 1981 asti. Tällöin opettajankoulutus erotettiin omaksi yksivuotiseksi koulutukseksi, mikä merkitsi mahdollisuutta Wetterhofn ulkopuolelta tuleville hakijoille.

Kulttuurin muutos oli tuntuva, sillä uudet opiskelijat toivat mukanaan tietoa, taitoa ja käytänteitä ympäri Suomea. Kymmenen vuotta myöhemmin valtakunnallinen koulutuspolitiikka linjasi ammattialakohtaiset eriytyneet opettajankoulutukset yhdistettäviksi viiteen ammatillista opettajankoulutusta antavaan yksikköön.

Nämä yksiköt sijoittuivat ammattikorkeakouluihin Helsingissä, Hämeenlinnassa, Jyväskylässä, Oulussa ja Tampereella. Hämeenlinnassa oli entuudestaan vuonna 1959 perustettu Ammatillinen opettajakorkeakoulu, joka oli keskittynyt teknisen alan opettajien kouluttamiseen. Hämeen ammattikorkeakoulun (HAMK) Wetterhofn ja Lepaan puutarhaoppilaitoksen opettajankoulutusosastot siirtyivät HAMKin opettajankoulutusyksikköön.

Seuraavan sivun taulukossa ovat Wetterhofn koulutuksen sisällön ja nimen muutokset 1992 asti.

Koulun nimiasia ei ole koskaan ollut yksinkertainen asia. Vuonna 1991 kysyttiin neuvoa Suomen kielen lautakunnalta, joka vastasi seuraavasti: ”Fredrika Wetterhofn kotiteollisuusopettajaopisto oli kysynyt lautakunnan kantaa laitoksensa nimenmuutokseen. Uudeksi nimeksi oli ehdotettu seuraavia: – 15 –

1) Wetterhofn käsi- ja taideteollisuusinstituutti, 2) Wetterhofn käsityötieteen akatemia, 3) Wetterhofn käsitaideteollinen oppilaitos, 4) Wetterhof-akatemia, 5) Wetterhof-instituutti ja 6) Wetterhofn artenomian laitos.

Tämän pyynnön jälkeen oli Fredrika Wetterhofn kotiteollisuusopettajaopiston oppilaskunta esittänyt oman ehdotuksensa: Fredrika Wetterhofn käsi- ja taideteollisuusoppilaitos. Lautakunta päätti suosittaa nimeä Wetterhofn käsi- ja taideteollisuusoppilaitos.

Nimi rinnastuu muiden vastaavien laitosten nimiin.

Jos halutaan lyhyempää ja kevyempää nimeä, tulisivat erittäin hyvin kysymykseen nimet Wetterhofn käsiteollisuusoppilaitos ja Wetterhofn oppilaitos. Sanaa käsitaideteollinen lautakunta piti kielellisesti mahdollisena mutta kömpelönä ja mutkikkaana.”

Käsitteellinen ja terminologinen kysymys liittyy käsija taideteollisuuden ja muotoilun käsitteisiin, joiden ero alkoi liudentua 1980-luvulle tultaessa. Muotoilua oli totuttu käyttämään kovista materiaaleista, kuten puusta, metallista tai kivestä, valmistettujen tuotteiden yhteydessä. Vähitellen se on kuitenkin irtautunut materiaaleista ja laajentunut käsittämään myös muun muassa vaatetuksen, jalkineet ja asusteet ja samalla myös muun kuin puhtaasti käsityöllisen valmistuksen. Hämeen ammattikorkeakoulussa muotoilu on omaksuttu vaatetus-, jalkine- ja lasialojen koulutusta koskevaksi yläkäsitteeksi, vaikkakin tutkintonimike on artenomi (amk) eikä muotoilija.

Rakkaan koulun monet nimet

Vuodet

Oppilaitoksen nimi

Lainsäädännöllinen ja hallinnollinen tausta

1885

Fredrika Wetterhoffin johdolla toimiva yksityinen oppilaitos

Fredrika Wetterhoffin johdolla toimiva yksityinen oppilaitos.

1887

Koulu siirtyy valtionavun piiriin ja Teollisuushallituksen valvontaan.

1905

Fredrika Wetterhoffin Työkoulu

Fredrika Wetterhoff kuolee, ja hänen säätiöity omaisuutensa muodostaa koulun toiminnan taloudellisen perustan.

1929

Kotiteollisuusopisto Fredrika Wetterhoffin Työkoulu

1929 uudet hallintomääräykset astuvat voimaan.

Valtionapu alkaa ja edellyttää omaa johtokuntaa ja tilinpitoa. Valtiollinen ohjaus laajenee mm. opetussuunnitelmiin. Säätiö jatkaa ylläpitävänä organisaationa sekä koulutalon ja irtaimiston omistajana.

1930

Fredrika Wetterhoffin Kotiteollisuusopisto

1930 Laki ja asetus kotiteollisuusopistoista: koulutuksen antaminen kotiteollisuusopettajille ja -neuvojille.

Maataloushallitus toimii valtiollisena ohjausviranomaisena.

1944

Kudonnan ja ompelun kurssit organisoidaan kotiteollisuuskouluksi, jossa opettajakokelaat suorittavat opetusharjoittelun.

1950-luku

Koulutoiminta ja liiketoiminta myymälässä, värjäämössä ja ammattikutomossa erotettiin kirjanpidollisesti toisistaan.

1949-1951

Fredrika Wetterhoffin Naiskotiteollisuuskoulu

Laki naisten ja miesten kotiteollisuusopistoista edellyttää nimen muutosta.

1962

Fredrika Wetterhoffin Kotiteollisuusopettajaopisto

Laki ja asetus kotiteollisuusopettajaopistoista.

1970–1980

Keskiasteen koulunuudistus

1982

Opettajankoulutus opistoasteen koulutus muuttuu omaksi yksivuotiseksi kokonaisuudeksi.

1991

Wetterhoffin käsi- ja taideteollisuusoppilaitos

1992–2003

Hämeen ammattikorkeakoulu/ Muotoilun koulutusohjelma Ammattiopisto Tavastia/ Taideteollisuusalan perustutkinto

– 16 –

Koulu liittyy ammattikorkeakoulukokeiluun.

Toisen asteen koulutus liittyy vaiheittain Ammattiopisto Tavastiaan.

– OSA 1 | HISTORIAA –

Johtajat ja rehtorit – monenlaiset voimanaiset Vahvat naiset johtivat Wetterhoffia Fredrikan jälkeen vuoden 1990-luvun muutoksiin asti. Heidän erilaisuutensa on ollut voima, jonka varassa koulua on kehitetty monipuolisesti. Joukossa on sekä pedagogisia uudistajia, rakentamisen asiantuntijoita sekä hallinnon osaajia. Koko Suomen itsenäisyyden ajan ja jo ennen sitä koulun ylläpitäminen ja jatkuva kehittäminen ovat vaatineet uskoa omaan asiaan, toivoa yhä paremmasta tulevaisuudesta ja sitkeyttä unelmien toteuttamiseen.

Johtajia yhdisti usko koulutuksen voimaan yhteiskunnan muuttajana, tahto naisten aseman vahvistamiseen ja sitoutuminen Wetterhofin instituutiona. Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 ja toisen maailmansodan vuodet 1939–45 ovat voimakkaasti määrittäneet Wetterhoflla tehtyjä ratkaisuja. Johtajissa oli sekä hallinnollisesti että pedagogisesti lahjakkaita henkilöitä, kudonnan teorian kehittäjiä ja rakentamiseen suuntautuneita johtajia. Wetterhofn johtaminen avasi portteja valtakunnallisiin ja vaikutusvaltaisiin kouluhallinnon luottamustehtäviin.

Luettelo johtajista toimikausineen on liitteessä 1. Seuraavassa luonnehdin johtajia ja oppilaitoksen kehityksen kannalta kunkin johtajakauden keskeisimpiä uudistuksia.

Fredrika toimi koulun johtajana kahteen otteeseen: perustamisvuodesta eteenpäin kaksi vuotta ja uudelleen vuodesta 1893 menehtymiseensä asti vuoteen 1905. Vuosien 1887–1893 aikana johtamisvastuu oli Nanny Odenvalilla. Fredrikan kuoltua siirtymäkauden johtajana toimi opettaja Helmi Grönlund.

Vuosien 1909–1919 välillä rehtorin pestissä oli Anna Henriksson, jota pidetään kotiteollisuuden hallinnon uranuurtajia. Hän toimi aktiivisesti käsi- ja

Juhlat katkaisivat arjen puurtamista. Opettajakunta eturivissä katsomassa opiskelijoiden joulunäytelmää 1950-luvulla. Kuva: Wetterhoffin kuva-arkisto.

– 17 –

taideteollisuuden luottamustehtävissä ja pyrki siten nostamaan suomalaisen osaamisen ja alan ammattilaisten arvostusta. Wetterhoflle Henriksson tuli Porvoon kutomakoulun johtajan tehtävästä. Henrikssonin tekemistä muutoksista tärkein oli vuonna 1911 alkanut kotiteollisuusopettajien pedagoginen kouluttaminen. Henrikssonin toimeenpanemilla muutoksilla luotiin opettajankoulutukselle malli, joka säilyi perusratkaisuna seuraavat 35 vuotta. Anna Henrikssonin työkokemus sai valtakunnallista arvostusta ja Wetterhoflta hän siirtyikin Kauppa- ja teollisuushallituksen palvelukseen.

Henrikssonin työn jatkajaksi tuli Helena Brander vuoteen 1940 asti. Hän oli valmistunut sekä käsityönopettajaksi että kudonnanopettajaksi. Ennen Wetterhoflle tuloaan hän oli työskennellyt Viipurin läänin maaviljelysseuran käsityönopettajana, käsityönopettajana Kiteellä, Kotkan naiskäsityökoulun johtajana sekä Suomen talousseuran käsityökoulun johtajana Turussa. Hänellä oli vankka tietämys valtakunnallisesta käsi- ja taideteollisuuden alan tilanteesta ja tarpeista, sillä hän oli toiminut kansanedustajana ja Suomen kotiteollisuuden valtuuskunnassa. Wetterhoflla Brander muistetaan ennen kaikkea rohkeana rakentajana.

Helena Branderin, kutsunimeltään Arjan, aikana valmistui nykyisen Wetterhofnkadun, silloisen Linnankadun, varrella oleva kolmikerroksinen rakennus, joka toimi alkujaan oppilasasuntona. Branderin suurpiirteistä luonnetta kuvaa tarina pianon hankinnasta.

Opiskelijat suunnittelivat pianon lainaamista koulun juhlaan. Branderin mukaan viritys kärsisi pahan kerran siirrosta ja kehotti ostamaan pianon. Varmuuden vuoksi johtaja soitti muutaman puhelun säätiön johtokunnan jäsenille, joilta ei tullut poikkipuolista sanaa.

Piano palvelikin koulua aina 1990-luvun alkuun asti.

Uuden rakennuksen valmistuttua vuonna 1993 rehtori Sirkka Hämäläinen samanlaisella varmuudella päätti

ostaa säästyneillä kalustorahoilla valkoisen fyygelin uuteen auditorioon. Flyygeli on nyttemmin Hämeen ammattikorkeakoulun Korkeakoulukeskuksessa ruokasalissa vapaasti kaikkien käytettävissä.

Sota-aikana rehtorikautensa aloitti Alli Blomstedt jatkaen sitä vuoteen 1954. Hänet muistetaan ennen kaikkea eteenpäin katsovana vakauttajana. Sotien ja niiden päättymisen jälkeinen aika oli vaativaa.

Blomstedtin aikana opetussuunnitelmaa oli tilanteiden mukaan aikataulutettava moneen kertaan, opetusta oli hajautettava eri puolille kaupunkia koulun toimiessa sotasairaalana, opiskelijoita vapautettava maataloustöihin ja työtoimintaa suunnattava sodan käynnin tarpeisiin. Johtajan ja opettajakunnan luovuutta tarvittiin, sillä sodan loppuminen merkitsi vakaampaa arkea, mutta myös pulaa materiaaleista. Luovia ratkaisuja tehtiin niin erilaisten materiaalien, kuten paperinarun, kuin niihin soveltuvien tekniikoiden keksimisessä ja tiedon levittämisessä.

Rehtori Veera Vallinheimon johtajakausi kesti vain kaksi vuotta, mutta sinä aikana hän ennätti tehdä merkittävää työtä sodan aikana rapistuneiden tilojen kunnostamisessa. Hän myös uudisti opettajankoulutusta vastaamaan ja ennakoimaan uuden ajan vaatimuksia. Veera Vallinheimon intohimona oli kehrääminen, josta hän teki väitöskirjansa. Wetterhoflta hän siirtyi valtakunnallisiin käsi- ja taideteollisuusalan hallinnollisiin tehtäviin maataloushallitukseen ensin tarkastajiksi ja myöhemmin kotiteollisuusneuvokseksi.

Helvi Pyysalo oli valmistunut Wetterhoflta vuonna 1927. Hän palasi taloon johtajan tehtävään neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Hänelle oli ehtinyt kertyä monipuolinen kokemus kotiteollisuuskouluista. Pyysalo oli toiminut Mikkelin läänin kiertävän naiskotiteollisuuskoulun opettajan, Tornion naiskotiteteollisuuskoulun johtajana sekä Savonlinnan kotiteollisuuskoulussa sekä Wetterhofn kudon– 18 –

nan opettajan työstä. Pyysalolla oli monia käsi- ja taideteollisuusalan luottamustehtäviä. Parhaiten hänet kuitenkin muistetaan lukuisista julkaisemistaan kudonnan alan oppikirjoista, joiden lisäksi hän myös suunnitteli ja ohjasi käsi- ja taideteollisuusalan opetuselokuvia sekä kansatieteellisiä elokuvia. Pyysalon julkaisuista sidosopin, laskuopin ja työvälineopin kirjoja käytettiin vielä 1980-luvulla.

Rehtori Pirkko Miikkulaisen johdolla vuosien 1967 ja 1975 välillä pantiin Wetterhoflla toimeen useat valtakunnalliset linjaukset. Osana keskiasteen koulunuudistusta aiemmat luettelomaiset opetussuunnitelmat kirjoitettiin uudelleen tavoitelähtöiseen muotoon, mikä merkitsi muutoksia opettajan työhön.

Opettajankoulutuksessa kasvatustieteeseen ankkuroituva pedagogiikka sai aiempaa suuremman roolin.

Omassa pedagogiikassaan Miikkulainen arvosti vuorovaikutusta opiskelijoiden kanssa. Hänessä oli silminnähtävää kärsimättömyyttä, kun ei saanut opiskelijoita rohkaistua esittämään omia ajatuksiaan.

Tellervo Strömmer on johtajavitjan ainoa, jolla oli kuvataiteen taustakoulutus, jota hän oli täydentänyt taiteen alan yliopisto-opinnoilla. Hän oli valmistunut kuvaamataidon opettajaksi vuonna 1949 Taideteollisuuskoulusta. Strömmerillä oli monipuolinen opettajakokemus ottaessaan vastaan rehtorin tehtävät.

Hän oli toiminut piirustuksen opettajana muun muassa Aitoon kotiteollisuuskoulussa sekä Hämeenlinnan tyttölyseossa. Wetterhoflla hän oli aloittanut kuvaamataidon opettajana vuonna 1958 ja työskennellyt varajohtajana viidentoista vuoden ajan. Strömmer harjoitti opetus- ja hallintotyönsä rinnalla tekstiilitaiteilijan uraansa. Hänet tunnetaan erityisesti ryijyjen ja kirkkotekstiilien suunnittelijana. Wetterhofn edelleen myynnissä olevista ryijyistä monet ovat Strömmerin suunnittelemia. Huomattavimmat kirkkotekstiilit ovat Temppeliaukion kirkossa Helsingissä.

– OSA 1 | HISTORIAA –

Opiskelijat odottavat rehtorin lusikan kilahtavan. Sen jälkeen hekin saavat aloittaa ruokailun. Kuva: Wetterhoffin kuva-arkisto.

Wetterhofn oppilaitoksen viimeinen rehtori vuodesta 1981 alkaen Hämeen Ammattikorkeakoulu liittymiseen asti vuonna 1996 oli Sirkka Hämäläinen. Hän oli koulutukseltaan kotiteollisuusopettaja kudonnan alalta ja suoritti kasvatustieteen maisterin tutkinnon käsityötieteen kokeilukoulutusryhmässä 1990-luvun alussa. Hämäläinen oli avainroolissa Wetterhofn päästessä liittymään Hämeen ammattikorkeakoulun kokeilulupahakemukseen. Toinen merkittävä saavutus oli vuonna 1992 valmistuneen uudisrakennuksen suunnittelu- ja rakentamisprosessi. Hämäläinen oli väsymätön neuvottelija rakennushankkeen alusta alkaen niin kaupungin, arkkitehtien kuin rakennuttajien ja rakentajien suuntiin. Häntä arvostettiin asiantuntevana ja lujatahtoisena rehtorina, joka tinkimättä

piti kiinni opettajakunnalta tulleista odotuksista ja ehdotuksista parhaiden mahdollisten tilojen aikaansaamiseksi.

Opettajien monet roolit Fredrikaa pidetään usein äitihahmona, jonka perhekuntaa olivat oppilaat ja opettajakollegat. Näin varmasti olikin, mutta Fredrika oli myös paljon muuta.

Kuten aiemmin kerroin, hän oli piinkova liikenainen ja yhteiskunnallinen uudistaja. Hän rekrytoi opettajakuntaa, johon saattoi varauksetta luottaa. Koulun alkuvuosina hän oli pitkiä aikoja poissa työpaikaltaan hakemassa uusinta tietotaitoa eri puolilta Eurooppaa.

Fredrikan aikana opettajien roolissa korostui kasvattaminen, jolla tarkoitettiin nuoren naisen kas– 19 –

vua ihmisenä, kansalaisena ja alansa ammattilaisena.

Naisten koulutustaso oli tuohon aikaan huomattavasti miehiä alhaisempi, eikä naisten ammatillista osaamista pidetty suuressa arvossa. Jokainen opettaja oli näin myös yhteiskunnallinen toimija ja naisten aseman puolesta taisteleva.

Kasvatustehtävän voi katsoa kuuluneen Wetterhofn opettajan identiteettiin aina 1980-luvulle asti.

Opiskelijoita tuli eri puolilta Suomea, monet heistä ensimmäistä kertaa kauaksi kotoa. Opettajat tunsivat vastuuta opiskelijoiden hyvinvoinnista ja kotiutumisesta opiskelun lisäksi. Niin kauan kuin opisto johti kotiteollisuusopettajan tutkintoon, opettajat olivat myös opiskelijoiden tulevan ammatin esimerkkejä.

Opettajien joukossa oli aina myös vahvoja

tekstiilisuunnittelun osaajia, jotka olivat vähintään kansallisesti tunnettuja. Joukossa oli varmasti myös opiskelijoita, jotka opettajankoulutuksesta huolimatta haaveilivat tekstiilitaiteilijan työstä. Piirustuksen ja tuotesuunnittelun opettajissa oli myös heitä, jotka toteuttivat opetustyön rinnalla taiteellista työtä.

Taiteilija-opettajat toivat mukanaan omat näkemyksensä värien käytöstä, ornamentiikasta ja kuvioinnista. Opiskelijoiden keskuudessa liikkui ”varmoja tietoja” siitä, mitkä värit opettajaa miellyttävät.

Opettajina toimivista taiteilijoista merkittävimpiä olivat 1920–1930-luvuilla Impi Sotavalta, Inkeri Koskimies ja Laila Karttunen. Karttunen työskenteli 1930-luvun Suomen Käsityön Ystävissä, jonka jälkeen hän palasi takaisin. Hän jatkoi työtään vuoteen 1958, jolloin opettajaksi tuli kolmenkymmen vuoden ajaksi Tellervo Strömmer. Kun opettajankoulutus irtautui opistoasteen koulutuksesta, oli muu kuin opettajan ammatti tyypillinen valmistuville artenomeille.

Akateemisen tutkinnon suorittaneita opettajia oli äidinkielessä, yhteiskunta- ja talousaineissa, kulttuuri- ja taidehistoriassa sekä kuvallisessa ilmaisussa.

Ammatinopettajat olivat lähes poikkeuksetta valmistuneet Wetterhoflta. Joukossa oli aina 1990-luvulle asti opettajia, jotka olivat tehneet koko työuransa oppilaitoksessa.

Opettajuus on muuttunut pedagogiikan uudistuessa taloudellisten resurssien niukentuessa ja työelämän vaatimusten muutoksissa. Kasvatuksellisuus on väistynyt, kun opiskelijan ammatillista kasvua on alettu edistää itseohjautuvuuden ja ongelmalähtöisyyden menetelmin. Opetussuunnitelman valinnaisuuden kasvaessa ohjauksen ja viestinnän vaatimukset ovat lisääntyneet opettajan osaamisodotuksissa. Suuri muutos opettajien muodollisiin ja käytännön työn vaatimuksiin ajoittuu ammattikorkeakoulutuksen alkamiseen.

Wetterhoffin tiloissa toimi salainen laskuvarjo-ompelimo. Turvallisuussyistä ompelimo toimi salanimellä A. Airola Oy. Kuva: Fredrika Wetterhoff -säätiön arkisto.

Koulun vastavalmistunut keittiö oli tarpeen potilaiden ja henkilökunnan ruokahuollossa. Kuva: Fredrika Wetterhoff -säätiön arkisto.

– 20 –

Toisen maailmansodan aikana Wetterhoffin tilat olivat sotilashallinnon käytössä. Wetterhoffilla toimi sotasairaala. Kuva: Fredrika Wetterhoff -säätiön arkisto.

– OSA 1 | HISTORIAA –

Wetterhoff-kortteli Hämeenlinnan kaupunkikuvassa Wetterhoffin rakennukset Hämeenlinnan keskustan etelälaidalla ovat erottamaton osa kaupunkikuvaa ja paikallishistoriaa.

Rakennushistoriallisen selvityksen tehnyt Aku-Ville Jäntti (2011) toteaa korttelilla ja sen rakennuksilla olevan jopa symbolista arvoa kuvastaessaan miesten ja naisten tasa-arvoista oikeutta koulutukseen. Wetterhoffin kortteli on kasvanut nykyiseen muotoonsa pala palalta vuosikymmenten kuluessa.

Wetterhoffin kortteli vuodelta 2023. Kuva: Toni Rasinkangas

– 21 –

Koulun paikka löytyy Hämeenlinnan Työkoulu toimi aluksi Kaivokadulla Hämeenlinnan rouvasseuran omistaman lastenkodin tiloissa, ja siirtyi Fredrikan isän menehdyttyä vuonna 1886 kodin tyhjiksi jääneisiin huoneisiin Raatihuoneenkadun ja Kasarmikadun kulmalle. Koulutoimintaa haittasi jatkuva tilan puute ja ahtaus. Vuonna 1890 Fredrika löysi koululle sopivat tilat nykyiseltä paikaltaan Palokunnankadulta, joka silloin oli nimeltään Panimokatu. Panimokadun varrella oli ilmeisestikin useampia värjäämöitä Vanajaveden läheisyyden vuoksi, mikä oli myös yksi syy Fredrikan päätökselle siirtää koulu tälle paikalle. Ensimmäiset kolme vuotta rakennus oli vuokralla, mutta kolmea vuotta myöhemmin Fredrika teki rohkean ratkaisun ostamalla talon omakseen. Talon hinta oli 55 000 markkaa, joka oli saman verran kuin kaupungin koko verokertymä vuonna 1885. Kaksikerroksinen kivirakennus oli aikanaan yksi kaupungin komeimpia. Rakennusta alettiin ripeästi korjata sopivaksi koululle; yläkertaan tehtiin avarat kutomosalit, Fredrikalle oma asunto sekä huoneet 15 opiskelijalle. Alakertaan valmistuivat luentosali, oppilashuoneita, värjäystilat, puusepänverstas ja myymälä.

Koulun yhteydessä oli puutarha sekä hyöty- että koristekasveille. Luonto oli Fredrikalle tärkeä ja kaupunkiympäristössä sitä edusti kukoistava pihamaa.

Puutarhanhoito oli vastapainoa hallinnollisille ja opetuksellisille tehtäville. Sotien jälkeen pihasta tehtiin koristepuutarha, josta tontilla asuva talonmies perheineen huolehti aina 1980-luvulle asti. Fredrikan aikaan niin hänen henkilökohtaisissa kuin koulun kansliatiloissakin kukoistivat useat ajan hengen mukaiset huonekasvit. Huonekasvit koristivat koulun tiloja seuraavat sata vuotta. Rehtori Tellervo Strömmerin muistetaan 1980-luvulla vieneen Saintpaulioita kotiinsa talvehtimaan. Sekä huonekasveista huo-

lehtivat siistijät että Kauha-ruokalan henkilökunta ja pihan puutarhaa hoitava talonmies olivat koulun henkilökuntaa ja tasavertaisia kasvattajia opiskelijoille ja kollegoilta opettajille ja kansliahenkilöille. Tästä on oivallinen esimerkki siistijänä toimineelle Hilkka Rajapurolle osoitettu kiitos eläköitymispäivänä: ”Hilkka Rajapuro toimi 17 vuotta oppilaitoksen siivoustehtävissä esimerkillisen tunnollisesti ja kasvatustehtävästään tietoisena.”

Rohkeaa rakentamista Opiskelijamäärän kasvaessa oli edessä tilojen laajentaminen. Se tapahtui lisäämällä kerros jokaiseen olemassa olevaan rakennukseen. Palokunnankadun puoleista rakennusta korotettiin vuonna 1922 ja itäistä osaa vuonna 1925. Näin kokonaisuus oli kolmikerroksinen, ja nyt sinne mahtui jopa 80 kangaspuut, eli sinne sopi lähes kaksi kertaa useammat kangaspuut kuin aiempiin tiloihin. Tyylillisesti korotukset mukailivat aikaisempaa esimerkiksi ottaen kolmannen kerroksen ikkunoiden koristeaiheet ensimmäisen kerroksen vastaavista koristeista. Näihin päiviin asti säilynyt yksityiskohta on niin sanottu ristikko-ovi, joka johtaa sisäpihan puolelle. Oven edessä on aikojen saatossa otettu perinteisesti valmistumispäivänä luokkakuvat.

Niin ikään monien vaatetuksen tuotekuvauksien taustana on käytetty taidokasta ristikko-ovea.

Koulutukselle oli saatu lisätilaa kerrosalaa kasvattamalla. Uusi haaste oli värjäystoiminnan kasvaminen.

Suora yhteys Vanajaveteen tarjosi hyvän mahdollisuuden lankojen värjäämiselle paitsi oppilaitoksen omaan käyttöön myös myyntiin. Värjäämö rakennettiin päärakennuksen eteläpuolella vuonna 1927. Se oli Suomen ensimmäisiä täysbetonisia rakennuksia. Alakerrassa oli myös puusepänpaja, jossa sekä valmistettiin että korjattiin työvälineitä. Värjäämössä syntyivät vuosikymmenten ajan Wetterhoflle tunnusomaiset – 22 –

Näihin päiviin asti säilynyt yksityiskohta on niin sanottu ristikko-ovi, joka johtaa sisäpihan puolelle. Kuva: Toni Rasinkangas.

rikkaat värivalikoimat ja luonteenomaiset sävyt villa-, pellava- ja puuvillalangoille. Työ oli fyysisesti raskasta, sillä vasta 1950-luvulla saatiin värjäyskoneet ja sähköinen hissi. Enimmillään 1950–70-luvuilla tarjonta käsitti yli 500 värisävyä. Tällä hetkellä Wetterhofn villa- ja silkkivillalangat värjätään Hämeenkyrössä.

Värjäämön jälkeen vuosina 1932–1933 nousi Arjanlinnaksi kutsuttu rakennus paitsi opetustiloiksi myös opiskelija-asuntolaksi. Koulun maine oli kiirinyt, ja opiskelijoita tuli yhä enemmän Hämeenlinnan ulkopuolelta. Kaupungin vuokra- ja alivuokralaisasunnot eivät pystyneet vastaamaan kysyntään, vaikka Wetterhofn tytöt olivat hyvämaineisia vuokralaisia.

Sisäoppilaitoksille tyypilliseen tapaan siellä asuvien opiskelijoiden välille muodostui kiinteät, vuosikymmeniä kestäneet suhteet. Sisäoppilaitoselämään kuuluivat kertomukset öisistä seikkailuista kuin myös tiukasta kurista. Palokunnantalolla, joka myös sijaitsi Rantatorin laidalla, järjestettiin tansseja. Ne olivat yksi

– OSA 1 | HISTORIAA –

vakiokohde, johon öiset karkumatkat suuntautuivat.

Tärkeänä pidettiin myös opiskelijakunnan tilojen kasvamista. ”Tämä rakennus on erittäin suureksi hyödyksi opiston kasvatustyössä, sillä se on koonnut opiskelijajoukot kehittävään, rakentavaan ja oma-aloitteiseen oppilaskunnan toiminnan piiriin”, totesi johtaja Helvi Pyysalo koulun 75-vuotishistoriikissa vuonna 1960.

Opiskelija kuvailee Sukkulan suhina -lehdessä vuonna 1935 Arjanlinnassa asumista. Tekstissä mainitaan myös henkilö Eepee, joka tarkoitettiin opettaja Ester Perheentupaa. ”...siirtykäämme Arjanlinnan puolelle! Se on komea 3-kerroksinen palatsi pihan toiselle laidalla. Ylimmässä kerroksessa on oppilasasuntoja sekä Eepeemme oma pesä. Toisessa kerroksessa keittiö sekä kodikas ruokasali, jossa saamme ravita ruumistamme kolme kertaa päivässä. Ensimmäisessä kerroksessa on juhlasali, jota käytämme myös voimistelusalina. Tämän vieressä on valkoinen suihkuhuoneemme, jonka virkistävään syleilyyn riemuiten painumme jumppatunnin päätyttyä.

Et uskokaan, kuinka nykyaikainen tämä laitos on, ei suihku katosta tule, kuten muinoin, vaan syrjästä se tihkuu, etteivät kiharat kastu. Arjanlinnan kellarikerroksessa on vielä puhtaanapitolaitos nim. herttainen saunamme. Se on paras paikka koko talossa. Kyllä me lauantai-iltaa jo pyhästä asti hartaasti odotammekin ja sitten koko rahan edestä nautimme kiukaan sihinästä, löylystä, suihkusta y.m. saunamme antimista. Kuten kuvasta näkyy, ei tämä koulumme mikään antiikkilaitos ole, kaukana siitä.”

Asuinrakentamista funkkiksen hengessä Todennäköisesti jo Arjanlinnan rakentamisvaiheessa oli suunnitelmissa sen yhdistäminen vanhaan päärakennukseen, sillä pohjoispuolen seinälle ei tehty lainkaan ikkunoita. Jo vuonna 1937 nousikin Torniksi kutsuttu viisikerroksinen rakennus. Nyt valmistunut

kokonaisuus noudatteli samaa funkkishenkeä kuin muutkin keskustaan nousseet, 1930-luvun rakennukset. Rantatorin vastakkaisen kulman (Sibeliuksenkatu 3) Etelä-Hämeen Osuuskaupalle rakennettu kokonaisuus noudattelee samaa muotokieltä kuin Arjanlinna.

Vaiheittainen rakentaminen aiheutti epäkäytännöllisyyttä, ja tilojen saavutettavuutta onkin parannettu 1990-luvulta alkaen monin tavoin muun muassa lisäämällä kaksi hissiä.

Hämeenlinnaa matkailukohteena esitelleessä julkaisussa vuonna 1946 Wetterhofsta mainitaan: ”Hämeenlinnan Rantatorin laidassa on laajalti Euroopassa ja Amerikassa kuuluisaksi tullut Kotiteollisuusopisto osin viisikerroksisena.”

1960-luvun alussa sisäpihalle valmistui Maijalaksi kutsuttu rakennus, jonka pohjakerroksesta tehtiin tekstiilikokoelmien säilytyksen vaatimukset vastaavaksi. Maijala purettiin 2010-luvulla asuinrakennuksen alta, ja kokoelmat siirrettiin Jyväskylään Suomen Käsityön museoon.

Luovaa hajasijoittamista Koulun tilat alkoivat käydä ahtaiksi 1970-luvun lopulla. Uutena aloitettu keramiikka-alan koulutus vaati runsaasti tilaa dreijoille ja polttouuneille. Vanajaveden toiselta rannalta saatiin kaupungilta vuokralle vanhan Verkatehtaan tiloja. Verkatehtaalle sijoittui keramiikkakoulutuksen lisäksi neule- ja vaatetusalan oppimistiloja. Opetusta oli lisäksi Hopeakeskuksen tiloissa Vanajan rannalla Taidemuseota vastapäätä. Vaikka lukujärjestys pyrittiin tekemään niin, ettei opiskelijoiden tai henkilöstön tarvinnut kesken päivän siirtyä tilojen välillä, tuulinen Paasikiventien silta tuli silti hyvinkin tutuksi. Apulaisrehtorina ja vaatetuksen lehtorina toiminut Virpi Mikkola muistelee pakanneensa joka aamu kolme ”koululaukkua”: yhteen hallinnon paperit, toiseen Maijala-rakennuksen ja kolmanteen

– 23 –

Verkatehtaan opetukseen liittyvät materiaalit. Usean toimipisteen malli ei ollut yhteisöllisyyden kannalta paras mahdollinen, ja toive uudesta Wetterhofn kortteliin sijoittuvasta päärakennuksesta eli vahvasti. Uhka Wetterhofn siirtämisestä Lahteen vauhditti toiveen toteutumista.

Uuden rakennuksen suunnittelutyö päästiin aloittamaan 1980-luvun lopussa, ja Esko Kahrin arkkitehtitoimiston suunnittelema rakennus valmistui vuonna 1992. Viimein päättyi 15 vuotta kestänyt monipaikkainen opiskelu- ja opetustyö. Kuusikerroksisen rakennuksen leimallinen piirre on pohjoisen puoleinen viisto lasiseinä, joka tuo mielleyhtymiä kuvataiteilijoiden studioihin. Työsalit olivatkin sijoitettuna pohjoisen puolelle ja luokkatilat sekä opettajien huoneet etelän puolelle. Opiskelijoille järjestettiin kilpailu 150-paikkaisen auditorion esiripun ja verhoilukankaiden suunnittelusta. Voittajan valitsi kymmenestä ehdotuksesta arkkitehtitoimisto Kahri. Voittajaksi valikoitui Mervi Kauppisen ehdotus Hilversum. Hän toteutti tekstiilit yhdessä opiskelijatoverinsa Minna Poluksen kanssa.

Rakennus herätti runsaasti kiinnostusta valmistuessaan rakennusalan laman aikana. Ensimmäisen vuoden aikana koti- ja ulkomaisia vierailijaryhmiä kävi viikoittain tutustumassa tilaratkaisuihin.

Kun 1990-luvun alussa koulutustehtävä jakaantui Ammattiopisto Tavastiaan ja Hämeen ammattikorkeakouluun (HAMK), opetus siirtyi uusiin kotipaikkoihinsa. Kun viimeisetkin muuttajat vuonna 2008 jättivät Wetterhofn korttelin tontin, rakennuksien tiloja on vuokrattu toimistotiloiksi yksityisille ihmisille ja luovan alan yrityksille. Uudessa rakennuksessa toimii vuonna 2024 Hämeenlinnan kaupungin virastoja.

Rakennus on näyttävä Hämeenlinnan maamerkki pohjoispuolen viistoine lasiseinineen. Fredrika Wetterhof -säätiö sekä osakeyhtiön myymälä toimivat edelleen Palokunnankadun varrella olevissa tiloissa.

Koulurakennuksen paikka Vanajaveden rannalla mahdollisti lankojen värjäyksen. Myöhemmin siirryttiin teollisiin väriaineisiin, mutta kasvivärjäys säilyi koulutustarjonnassa 2000-luvun alkuun asti.

Kuva Marjukka Vainio.

Talonmies lankakuormineen oli tuttu näky Palokunnankadun iltapäivässä. Lankatilauksia lähti kymmeniä kiloja päivittäin eri puolille Suomea. Kuva: Wetterhoffin kuva-arkisto.

– 24 –

Osa 2

Koulutuksen vuosikymmenet

– 25 –

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

Fredrikan viitoittamalla tiellä Koulu jatkoi toimintaansa Fredrikan viitoittamalla tiellä. Ammattitaito, korkea laatu ja yhteiskunnallinen aktiivisuus olivat johtotähtinä. Kansallinen herääminen, sota-aikoja seurannut jälleen rakentaminen ja materiaalipula heijastuivat koulun toimintaan. Opetusta uudistettiin ja suunnattiin tarpeiden mukaisesti ja opettajakunta opiskeli pystyäkseen vastaamaan uusiin haasteisiin.

Opiskelijoiden elämään kurkistetaan Sukkulan suhina -lehtien välittämänä. Sukkulan suhina oli opiskelijakunnan vuonna 1906 perustama lehti, jota tehtiin joko luokittain tai useamman luokan yhteistyönä vaihdellen kahdesta seitsemään numeroon lukuvuodessa.

Jugend kirittää tuotesuunnittelun opetusta Fredrikan menehdyttyä johtajana jatkoi Helmi Grönlund vuonna 1905. Hänen kautensa päättyi jo neljän vuoden kuluttua dramaattisesti, kun vt. kotiteollisuustarkastaja Lauri Mäkinen raportoi tekemänsä tarkastuksen tuloksena Työkoulun ”heikosta kuntoisuudesta”. Hänen mukaansa käytännön työskentelyä oli harjoitettu liiaksi tietopuolisten opiskelujen kustannuksella. Mäkinen arvosteli myös sitä, ettei tuotteissa ilmene sellaista ”taideteollista leimaa, joka niillä tulisi olla maan johtavan oppilaitoksen tuotteina”. Mäkinen ehdotti henkilömuutoksia, ja niin Helmi Grönlundin työn jatkajaksi valittiin koulun entinen opiskelija Anna Henriksson. Hän ryhtyikin topakasti opetusohjelman uudistamiseen.

Vuonna 1890 alkanutta opettajankoulutusta alettiin kuvata pedagogiseksi kotiteollisuusopettajain valmistukseksi. Tällä tarkoitettiin kasvatusopin sisäl-

lyttämistä opetussuunnitelmaan sekä viikoittaisten harjoitus- ja näytetuntien pitämistä kotiteollisuuskoulun opiskelijoille. Tuntien arvostelijoina toimivat opettajat, opiskelijakollegat sekä koulun opiskelijat.

Kielitaidottomat opettajat lähtivät rohkeasti viemään kudonnan oppia Venäjälle ja eri puolille Eurooppaa.

Koulutus perustui edelleen vahvasti kudontaan.

Koulupäivät olivat pitkiä: maanantaista perjantaihin opiskeltiin kello 8–18 ja lauantaisin lopetettiin kello 15. Kudotut tuotteet olivat kodintekstiilejä liinavaatteista sisustustekstiileihin. Fredrikan opein ”kaunis ympäristö osaltaan kasvattaa hyvää ihmistä ”.

Kauneutta, mutta samalla tarkoituksenmukaisuutta, pyrittiin määrätietoisesi levittämään suomalaisiin koteihin.

Vaikka Suomi olikin vielä suuriruhtinaskuntana osa Venäjää vuonna 1900, osallistuminen Pariisin maailmannäyttelyyn Käsityön Ystävien kokoamalla ja Akseli Gallen-Kallelan suunnittelemalla osastol– 26 –

la oli suomalaisen tekstiilisuunnittelun uusi alku.

Kansanomaisten mallien sovelluksista vapauduttiin taiteellisesti itsenäisempien mallien suunnitteluun.

Wetterhoflla omintakeinen suunnittelu alkoi jugendin myötä 1900-luvun alussa. Jugend‐tyyli koettiin niin vaativaksi, että piirustuksen ja tuotesuunnittelun opetusta päätettiin lisätä kutsumalla jo mainetta saavuttanut tekstiilitaiteilija Irma Hirn opettajaksi.

Vähemmän aikaa keveille huvituksille Sukkulan suhina oli opiskelijoiden lehti, joka ilmestyi parhaimmillaan jopa seitsemän kertaa vuodessa. Toimitusvastuu kiersi opettajaopiskelijoilla vuosikursseittain. Vakituista toimittajaa ei ollut, vaan kukin opiskelijaryhmä teki alusta alkaen oman näköisensä lehden.

Lehteä tehtiin yksi kappale ja se luettiin usein ääneen opiskelijoiden illanvietossa. 1970-luvun lopulle asti lehti kirjoitettiin käsin. Visuaalisuus oli tärkeää: kansikuvat olivat kuin taideteoksia ja kuvitus sisäsivuillakin

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

Opiskelijat liittivät hakukirjeeseensä suosituksia päästäkseen opiskelemaan Wetterhoffille. Kuva: Wetterhoffin kuva-arkisto.

– 27 –

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

Ajan henki: ”On uhrattava enemmän aikaa ja innostusta vakavalle edistystyölle ja vähemmän aikaa keveille huvituksille.”

näyttävää. Viimeinen lehti on vuodelta 1982, jolloin se tehtiin osana viestinnän opintoja. Lehti on kirjoitettu koneella, rikastettu piirroksin ja ilmeisesti monistettu ainakin lehden tehneelle opiskelijaryhmälle.

Vanhin tallessa oleva opiskelijakunnan Sukkulan suhina on vuodelta 1906. Sen jutut ovat tyyliltään vakavasti pohdiskelevia ja jopa runollisia. Vuoden 1916 lehdessä otsikolla ”Mietteitä nuoruudesta” kirjoittaa Siviä seuraavasti: ”Oi nuoruus, oi nuoruus! Se on ihmisen kultaisin aika, mutta sen myöskin vastuunalaisin, sillä silloin tehdään usein myöskin elämänuran valinta. Silloin on mieli avoin elämän suurelle ja ihanalle, mutta voi helposti sortua niiden kiusausten ympäröimänä, jotka alituiseen houkuttelevat mukaansa. Nuoruusaikana elämä suuntautuu joko hyveen tai paheen poluille, uhrautuvaisuuden ja kieltäymyksen tai itsekkyyden ja nautinnon teille.”

Teksti loppuu ylevästi: ”On uhrattava enemmän aikaa ja innostusta vakavalle edistystyölle ja vähemmän aikaa keveille huvituksille.”

Itsenäisyyden ajan ensimmäinen Sukkulan suhina ilmestyi syyskuussa 1918. Siitä löytyy kirjoitus Unelmia: ”Tunnettua on, millaista nykyään on maailmassa.

Sodan riehuessa ihmiset ovat useat aivan kiihkeitä. He unohtavat velvollisuutensa, kaiken mikä heissä on jaloa, kaunista, korkeaa ja pyhää. - Oi luoja kallis, miksi maailman tuet rakkaus, kunto, maine ja rehellisyys horjuvat!”

Itsenäistä Suomea rakentamassa Suomen valtion itsenäisyyden ensimmäinen vuosikymmen oli voimakasta henkisen ja taloudellisen kehityksen aikaa. Omien oikeuksien puolesta oli taisteltu sitkeästi vuosien ajan. Oli pitänyt pysyä valppaana suomalaista kulttuuria uhkaavia vaaroja vastaan, kuten toimintakertomuksessa kuvattiin. Nyt päästiin helpottunein mielin rakentamaan omaa kansallista identiteettiä. Kutominen ja kudotut tuotteet olivat keskeinen osa kulttuuria, joka ylsi kotiin ja arkeen.

Tämä näkyi myös Wetterhoflla, jonne hakeutui jatkuvasti uusia opiskelijoita, eikä opettajien rekrytointi ollut vaikeaa. Työkoulusta valmistuneiden naisten kutomayrityksiä alkoi syntyä 1900-luvun alussa ja yrittäjyyttä tukevia aineita, kuten kirjanpitoa, lisättiin opetussuunnitelmaan. Fredrika oli jo omalla esimerkillään rohkaisemassa opiskelijoita oman näkemyksen mukaiseen yrittämiseen ja yrityksen perustamiseen.

Naisyrittäjyys ei vuosisadan alussa ollut yleistä.

Toimintakertomuksista 1920-luvulta käy ilmi johtokunnan jäsenten merkitys oppilaitoksen taloudellisessa selviytymisestä sekä aseman vahvistumisesta suomalaisessa kotiteollisuuskoulutuksen kentässä.

Fredrika oli nimennyt ensimmäiseen johtokuntaan hänen ”täydellistä luottamustaan nauttivat henkilöt”.

Heitä olivat laamanni K. U. Chydenius Hämeenlinnasta, insinööri T. J. Durchman Tampereelta ja kunnallisneuvos V. von Wright Helsingistä. Chydenius menehtyi vuonna 1923, ja häntä muistettiin ”Kiitollisuudella ja kaipauksella”. Vuoden 1927 toimintakertomus alkaa näin: ”Murhemielin aloitettiin vuosi 1927”, sillä vuoden kolmantena päivänä oli tullut uutinen Durchmanin poismenosta. Hänen merkityksensä oli ollut ammattinsa kautta nimenomaan koulun teknisenä asiantuntijana toimiminen. Uusien laitteiden ja välineiden ostaminen ja jopa niiden rakentaminen oli vaatinut Durchmanin insinööriosaamista onnistuak– 28 –

seen. Fredrikan nimeämän johtokunnan jäsenistä oli nyt menehtynyt kaksi, ja heidän tilalleen valittiin uudet. Kun viimeinenkin Fredrikan itsensä nimittämän johtokunnan jäsenistä kuoli vuonna 1934, johtokunnan jäsenten valinta siirtyi Fredrikan jälkisäädöksen mukaisesti Hämeenlinnan kaupunginvaltuustolle.

Opiskelijoita ympäri Suomenmaata Opiskelijamäärä nousi 1920-luvulla sadasta sataanviiteenkymmeneen. Noin kolmannes tuli Hämeen läänistä. Muu opiskelijajoukko oli pääosin Etelä-Suomesta, kuten Turun ja Porin sekä Uudenmaan ja Viipurin lääneistä, mutta myös Oulun suunnalta. Valmistavalle luokalle vaadittiin 18 vuoden ikä ja kansakoulun tietomäärä ja ensimmäiselle luokalle 18 vuoden ikä ja keskikoulun oppimäärä tai kansakoulun ja valmistavaa luokkaa vastaavat taidot kudonnassa ja ompelussa. Lukukausimaksut vaihtelivat 200 markasta 300 markkaan. Ilmoittautumiseen tarvittiin mainetodistus, lääkärintodistus ja jäljennökset koulutodistuksista.

Koulu hankki kutomatöihin tarvittavat materiaalit, ja valmiit työt olivat koulun omaisuutta. Opettaja Katri Laine kuvaa, että 1920-luvulla koululle oli ominaista kaikessa tekemisessä työn selkeys, johdonmukaisuus sekä tarkoituksellisuus. Tunnuslause ”Aika kaikella, kaikki ajallaan. Paikka kaikella, kaikki paikallaan” luki suurin kirjaimin kutomon seinällä.

Opettajia oli vuosikymmenen loppuun mennessä yhdeksän, ja heidän oppiaineensa olivat sidosoppi ja kutominen, työvälineoppi, värjäysoppi ja käytännöllinen värjääminen, ompelu, kaunokirjoitus, piirustus ja tyylioppi, taloustiede, laskento, kirjanpito, yhteiskunta- ja kauppaoppi sekä suomen kieli ja ainekirjoitus.

Wetterhofn opettajaopiskelijoille kuului lisäksi kasvatusoppi. Lankakaupasta kehittyi Suomessa sotien välisenä aikana merkittävää liiketoimintaa, ja lankoja markkinoitiin tehokkaasti käsityön harrastajille sekä

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

käsiteollisille kutomoille, joille laaja värivalikoima oli vetovoimatekijä. Päivittäin värjättiin jopa yli 60 kg lankaa. Seuraavien vuosikymmenten aikana värjättyjen lankojen myynti jatkoi kasvuaan ja laitekantaa päivitettiin. Suomessa ei värjärikoulutusta ollut, vaan oppi haettiin Saksasta.

Piirustuksen ja tyyliopin asema vahvistuu Keskeinen opetussuunnitelman uudistus oli piirustuksen ja tyyliopin tuntien lisääntyminen kudonnan opiskelussa. Syynä tähän oli tekstiilitaiteilija Laila Karttunen (1895–1981), joka aloitti työnsä Wetterhofflla vuonna 1922. Karttunen oli yksi vuosisadan alun naistaiteilijoista, jotka kiinnostuivat tekstiilitaiteesta saatuaan taidemaalarikoulutuksen Taideteollisuuden keskuskoulussa (entinen Veistokoulu, nykyään Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu).

Karttusen lisäksi esimerkiksi Eva Anttila, Greta Skogster ja Impi Sotavalta hakeutuivat Wetterhoflle täydentämään opintojaan kudonnan tekniikoista.

Aiemmin kudonnanopintoja oli voinut harjoittaa Suomen Yleisen Käsiteollisuusyhdistyksen mallikutomossa, jonka toiminta oli kuitenkin päättynyt 1920‐luvun alussa. Wetterhofn kudontaosaaminen sai tunnustusta Kauppa- ja teollisuushallituksesta, kun se vuonna 1929 päätti perustaa Wetterhoflle mallikutomon, jota valvoi taiteellinen arvostelulautakunta.

Tämä päätös antoi Wetterhoflle selkeän johtoaseman suomalaisen kudotun tekstiilin suunnittelun ja valmistuksen toimialalla. Mallikutomoon jäivät työskentelemään taitavimmat opiskelijat, jotka muodostivat arvostetun ammattikutojien yhteisön. He työskentelivät yhdessä arvostettujen tekstiilitaiteilijoiden kanssa ja samalla kehittyivät kutojina kokeneempien kutojien opissa. Kutomossa valmistettiin sekä myynti- että tilaustöitä yksityishenkilöille ja laitoksille.

Valmiiden tekstiilien lisäksi ammattikutomosta

vuokrattiin kudontamalleja, joiden kysyntä oli suurta koko maassa. Aikamoista ahkeruutta vaadittiin, sillä esimerkiksi kymmeniä työtunteja vaativan ryijymallin vuokra-aika oli kuukausi. Mallien piirtäminen oli taitolaji, sillä käytössä olivat millimetripaperi, värikynät ja lankakartat siinä missä tänä päivänä sama työ tehdään tietokoneohjelmilla.

Omien kudontamallien suunnittelu alkoi 1910-luvun lopulla. Siihen asti opiskelijat käyttivät vanhoja malleja, joita sovelsivat omiin kudonnaisiinsa.

Kuva: Marjukka Vainio.

– 29 –

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET – – OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

Sukkulan suhina Sukkulan suhina oli opiskelijoiden lehti, joka ilmestyi parhaimmillaan jopa seitsemän kertaa vuodessa. Toimitusvastuu kiersi opettajaopiskelijoilla vuosikursseittain. Lehteä tehtiin yksi kappale ja se luettiin usein ääneen opiskelijoiden illanvietossa. 1970-luvun lopulle asti lehti kirjoitettiin käsin. Visuaalisuus oli tärkeää: kansikuvat olivat kuin taideteoksia ja kuvitus sisäsivuillakin näyttävää. Viimeinen lehti on vuodelta 1982, jolloin se tehtiin osana viestinnän opintoja. Lehti on kirjoitettu koneella, rikastettu piirroksin ja ilmeisesti monistettu ainakin lehden tehneelle opiskelijaryhmälle.

Sukkulan Suhina 28.4.1947.

– 30 – – 30 –

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET – – OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

Sukkulan suhina Vuoden 1916 lehdessä otsikolla ”Mietteitä nuoruudesta” kirjoittaa Siviä seuraavasti: ”Oi nuoruus, oi nuoruus! Se on ihmisen kultaisin aika, mutta sen myöskin vastuunalaisin, sillä silloin tehdään usein myöskin elämänuran valinta. Silloin on mieli avoin elämän suurelle ja ihanalle, mutta voi helposti sortua niiden kiusausten ympäröimänä, jotka alituiseen houkuttelevat mukaansa. Nuoruusaikana elämä suuntautuu joko hyveen tai paheen poluille, uhrautuvaisuuden ja kieltäymyksen tai itsekkyyden ja nautinnon teille.”

Sukkulan Suhina 19.9.1961 – 31 – – 31 –

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

Kiertävät kotiteollisuuskoulut tarjoavat työtä Vuonna 1930 annetun kotiteollisuusasetuksen myötä opettajankoulutus muuttui kolmivuotiseksi. Valmistava luokka laskettiin näin virallisesti osaksi opintoja.

Ohjesääntö määräsi opetusta annattavaksi ammatillisissa käytännön töissä sekä sommittelupiirustuksessa, tyyliopissa, laskento- ja mittausopissa, liikeopissa, kirjanpidossa. äidinkielessä ja yhteiskunnallisissa aineissa. Lisäksi oli ammattialan teoriaa, kuten sidosoppia tai kaavaoppia. Kasvatus- ja opetusoppi olivat keskeisessä osassa, antoihan opettajakurssi pätevyyden kotiteollisuus- ja kotitalouskouluihin sekä kansanopistoihin kuten myös käsityökurssien ohjaajiksi.

Opiskelijamäärä kohosi lähes kahteensataan, sillä uusia työpaikkoja tarjosivat kiertävät kotiteollisuuskoulut, joita oli perustettu vuodesta 1930 alkaen.

Kiertävän kotiteollisuuskoulun tarkoituksena oli

Hetken tauko hoitamisessa ja sairaalan henkilökunta ennätti yhteiskuvaan koulun pihalle. Kuva: Fredrika Wetterhoff -säätiön arkisto.

edistää käsityötaitoa ja kotiteollisuustoimintaa yleensä sekä herättää käsityöharrastusta. Kyseessä ei ollut ammatillisuuteen tähtäävä koulutus, vaan maaseudun sivuelinkeinoksi ja kotitarpeisiin riittävä osaaminen ja harrastustoiminta. Työkausi kesti seitsemän kuukautta. Kiertävät kotiteollisuuskoulut olivat yksi- tai kaksiosastoisia, mies- tai naisoppilaita varten, ja ne olivat maataloushallituksen valvonnan alaisia. Koulun omistaja saattoi olla kunta, kotiteollisuusyhdistys, maanviljelysseura tai talousseura, mutta määräykset opetettavista tekniikoista tulivat maataloushallitukselta Opetus keskittyi entiseen tapaan ammattiaineiden, kutomisen ja ompelemisen, taidon oppimiseen sekä niiden ”aputieteisiin”. Esimerkiksi kudonnan työtunteja oli luokkatasosta riippuen 12–19 tuntia viikossa. Kolmannella luokalla kutomatyöt tehtiin ”täysin omintakeisesti, jotta saataisiin tottumusta aiheiden, värien, sidosten, tiheyden ja suuruuden sopusuhtaisessa sovituksessa”. Kaikkia oppikirjoja ei edelleenkään ollut saatavilla suomen kielellä. Esimerkiksi kudonnan tehtäviä laskettiin Nicolas Reiserin saksankielisen Die Betriebs- und Warenkalkulation für Textilstofe -teoksen mukaan.

hän kirjoitti myös artikkeleita esimerkiksi Kotiliesi ja Omin käsin -lehdissä. Lastu ja lanka oli 1930-luvulla Hämeenlinnassa painettu lehti, jonka vastaavana päätoimittajana Perhentupa toimi. Lehdessä julkaistiin malleja kudonta- ja neuletöihin, mutta myös kansatieteellisiä tekstejä. Perheentupa oli monipuolinen uranuurtaja: hän oli ensimmäinen Hämeenlinnassa ajokortin saanut nainen.

Ennakkoluuloton uranuurtaja Eepee Pellavan kehruu on kuulunut kudonnan opetukseen koulun alkuvuosista alkaen. Pellavaa kasvoi esimerkiksi Lammilla, noin kolmenkymmentä kilometriä Hämeenlinnan keskustasta länteen, missä opeteltiin pellavan korjuuseen ja käsittelyyn kuuluvat vaiheet.

Johtaja Helvi Pyysalo 1950-luvulla oli innostunut opetusvideoiden tekijä, ja tuolta ajalta on tallella pellavan käsittelyvaiheita kuvaava flmi. Kehruuta opeteltiin 1930-luvulla Ester Perheentuvan eli Eepeen johdolla.

Ester Perheentupa oli aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja käsi- ja taideteollisuusalalla. Hänen kudontamallejaan julkaistiin useissa lehdissä, mutta

Kirjoittaja kuvaa elävästi omaa kehruun oppimisen polkuaan, joka ei ole helppo. Kirjoitus päättyy kuitenkin seuraavasti:

– 32 –

Vuoden 1934 Sukkulan suhina -lehdessä kehruun opiskelua kuvataan seuraavasti: ”...näen 15 upeata rukkia ja huomaan että olen hirveän mylläkän keskellä op. Perheentupa häärii ja me pyörimme hänen kintereillään.

Kaikkien pyöristyneet silmät ilmaisevat, että jotakin ihmeellistä on tekeillä. Opettaja Perheentupa esittää akrobatiaa jos minkälaista.

Milloin hän ottaa karttakeppiä muistuttavan kepin ja kopasta tukun pellavarohtimia. Sitten hän vatkuttaa ja vitkuttaa sitä tuppua kepin nenässä ja miten kummallista muodostuu venyvä tekele, jota kutsutaan kuontaloksi.

Rinnastani pusertuu ilmoille syvä henkäys.”

”Kehräys on ihanaa. Tekisi mieli kirjoittaa kehräykselle ylistyslaulu…Tuleville kehrääjille sanon, että odottakaa kehräystä ilolla, sillä se on niin hirveän ihanaa.”

Rohkenen nöyrimmästi kääntyä puoleenne Opiskelijavalinta oli kaukana yhteisvalinnan aikakaudesta. Opiskelijat kirjoittivat käsin henkilökohtaisia

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

kirjeitä koulun johtajalle perustellen haluaan ja kykyään Wetterhoflla opiskeluun. Kirjeen liitteenä tuli olla papintodistus, lääkärintodistus sekä koulutodistukset. Anne Westerberg Helsingistä kirjoittaa vuonna 1932 seuraavasti: ”Täten rohkenen nöyrimmästi kääntyä puoleenne jos olisi mahdollisuus tulla hyväksytyksi opistoonne opettajanosastolle oppilaaksi. Mukaan liitän kansakoulu, Ammattikoulu ja työtodistus sekä papintodistus.

Arv. vast. jään odottamaaan. J.k. olen hiukan saanut opetusta Ryijyjen kudonnassa myöskin, jonkinverran lukenut keskikoulu kurssia, vaan en ole mitään suorittanut.”

Erään toisen opiskelijan lääkärintodistus on niin ikään käsin kirjoitettu, ja siinä todetaan, että “keskus ja periferinen hermosto terve, näkö ja kuulo säännölliset, hengityselimet, verenkiertoelimet ja ruuansulatuselimet terveet samoin kuin iho ja ruumiinrakenne tavallinen.

Tuberkuloosia ei ole todettu eikä myöskään muita tarttuvia tauteja, jotka olisivat vaaraksi tai vaikeuttaisivat hänen toimintaansa sillä alalla, jolle hän pyrkii.”

Ennen kuin Arjanlinna valmistui 1930-luvun alussa, koulu välitti opiskelijoille asuntoja, ja ruokala, jota kutsuttiin osuusruokalaksi, tarjosi päivittäin kaksi ruokaa edulliseen 200 markan hintaan kuukaudessa (nykyrahassa noin 74 €).

Opiskelijoita asui Arjanlinnan lisäksi kaupungilla.

Oppilaitos välitti kaupungin vuokranantajien osoitteita opiskelijoille. Asuntojen hinnat vaihtelivat 90–150 markkaa kuukaudelta asukasmäärästä riippuen. Sata markkaa on nykyrahassa noin 47 euroa.

Opiskelijat olivat hyvässä maineessa kaupungilla ja useat liikkeet myönsivät alennuksia, kuten opiskelija kirjoitti Sukkulan suhinassa 1940-luvulla: ”...Minunkin muistisani välähti 10% alennuskortti eräästä kemikaaliliikkeestä. Niin riensimme kemikaaliaan ja pyysimme 2 mklla etikkaa tukanhuuhteluun ja saunaharjan, joka maksoi 2 mk 50p. Kaikesta tästä

saimme vielä 10 % alennuksen. Onnellisina tulimme sieltä ulos. Tämän voittomme kunniaksi menimme päiväkahveille.”

Koulunpitoa sodan varjossa Vielä vuoden 1938 toimintakertomuksessa kerrotaan huviretkistä Kaupunginpuistoon, Aulangolle sekä Helsingin museoihin. Vuoden aikana kävi myös runsaasti vieraita Norjasta, Saksasta ja Virosta sekä suomalaisia kotiteollisuuskoulujen, kansanopistojen ja Marttayhdistysten retkikuntia. Myös naiskansanedustajat vierailivat oppilaitoksessa.

Mieliala muuttui talvisodan syttyessä ja edelleen sotien jatkuessa aina vuoteen 1945 asti. Koulun toiminta oli epäsäännöllistä, kun opiskelijat siirtyivät välillä maanpuolustustehtäviin ynnä muita kansalaisvelvollisuuksiaan suorittamaan. Monet lähtivät kotiseuduilleen maataloustöihin. Näin ollen vuoden opiskelut saattoivat venyä kahteen vuoteen ennen kuin kaikki suoritukset olivat koossa ja todistus kädessä.

Jatkosodan syttyessä kesällä 1941 oppilaitoksen tilat varattiin armeijan huoltotarkoituksiin, ja elokuusta tammikuuhun 1942 Wetterhofn tiloissa toimi sotasairaala. Opiskelua pyrittiin kuitenkin mahdollisuuksien mukaan järjestämään, vaikka osa opettajista oli sotasairaalan palveluksessa. Opetusta oli eri puolilla kaupunkia, ja koska ruokala ei ollut toiminnassa, opiskelijoiden oli syötävä kaupungin ravintoloissa, mikä ”rasitti oppilaiden opiskelukassaa ainakin kolminkertaisesti entiseen verrattuna”. Toimintakertomuksessa vuosilta 1941–42 annetaan kiitosta opiskelijoille, jotka ”puutteellisuuksista lannistumatta ja ymmärtäen vaikeudet yhteisen isänmaan edun sanelemiksi” ponnistautuivat eteenpäin vapaapäivänsäkin varuskorjaamoissa ahertaen. He perustivat Karjalakerhon, jossa valmistettiin sukkia ja lapasia rajan taakse Karjalaan.

Kerho piti lopettaa lankavarastojen loppuessa.

– 33 –

Sukkulan suhinassa (19.9.1925) runoiltiin ruokalasta: ”Oottako kuulleet tuotakaan, Että meillä on osuusruokala, Josta puuroa oivallista saa.

Se tyttöjä todella lihottaa.

Se tuumapa oiva ol’ paikallaan, Ei sitä pysty moittimaan, Että hankkia patoja pannua Ja tuoppia piimäkannuja.

Ja uskallan lyödä vetoa Ettei edes tupentekoa Ole suoritettu niin äkkiä Ja samalla saatu niin nättiä, Kuin tuo meidän ruokala, Jossa ruokakin on niin huokea, Että viikon saa syödä Huoletta Eikä hinnasta puhuta kuin puolesta.”

Rehtorin kanslia sai uuden ilmeen, kun pöydän taakse asettui univormuasuinen mieshenkilö. Vasemman puoleinen henkilö lienee Laila Karttunen. Sota-ajan kuvat olivat kooltaan 6x6cm ja ne löytyivät kirjekuoresta, jonka päällä teksti ”Taiteilija Laila Karttusen”.

Kuva: Fredrika Wetterhoff -säätiön arkisto.

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

Talonpoikaiseen sohvaan on kudottu asiakkaan toivoma folklore-henkinen verhoilukangas 1980-luvulla.

Kankaan suunnittelussa ovat inspiroineet tekstiilikokoelmien mallit. Kuva: Marjukka Vainio.

Vuodelle 1942 oli leimallista työvoimapula erityisesti maataloudessa. Niinpä lukukausi lopetettiin kylvöaikaan ja uusi työvuosi aloitettiin sadonkorjuun päätyttyä. Vaikka käytännön ongelmat olivat häkellyttävän moninaiset, eli Wetterhofssa luja usko kotiteollisuuden merkitykseen juuri vaikeina aikoina.

Se tarjosi työ- ja ansiomahdollisuuksia heille, joita vakinaisten työmuotojen häiriintyminen pahiten koski.

Kansantaloudellista merkitystä nähtiin myös pula-ajan raaka-ainekokeilujen tekemisessä ja työtapojen kehittämisessä. Koristetekstiilien tai juhlamekkojen sijaan kudonta- ja ompelutuotteita tehtiin kotien arkisiin tarpeisiin.

1940-luku alkoi paitsi yhteiskunnallisesti raskaissa merkeissä myös Wetterhoflla luopumisella. Helena

Branderin eläköityminen vuonna 1940, yli kahdenkymmen työvuoden jälkeen, oli haikeaa. Säätiön hallituksen puheenjohtaja A. Gust. Skogster lausui muun muassa seuraavaa: ”…kun Te nyt luotte katseenne taaksepäin siihen kokonaisuuteen, mikä on muodostunut Teidän toimintanne kautta, niin voitte mielestäni tuntea täyttä tyydytystä siitä, että tämä laitos on Teidän johtonne alaisena saanut niin valtavat mittasuhteet, ja että Kohtalo on antanut Teille kykyä ja mahdollisuuksia jatkaa tämän laitoksen perustajan Fredrika Wetterhofn työtä tavalla, josta tämä ei olisi voinut uneksiakaan. …Te olette aivankuin taikasauvalla loihtinut esiin ne useiden miljoonien pääomat, joilla on voitu rakentaa laitoksen kasvavien tarpeiden vaatimat huoneistotilat.”

– 34 –

Laila Karttunen käynnistää tekstiilikeräyksen Yksi ilon päiväkin mahtui 1940-luvulla joukkoon, kun taiteilija Laila Karttunen haki avoimeksi tullutta piirustuksen opettajan paikkaa ja tuli valituksi virkaan 30.11.1940. Hänen työnsä kautta ”voi toivoa suomalaisen kulttuurikäsitteen kirkastumista ja syvenemistä opettajiksi valmistuvien oppilaiden mielissä ja heidän kauttaan laajoissa piireissä ympäri Suomen maata”, kuten johtokunnan ilmoituksessa kerrottiin. Karttunen kiinnostui sidosopin saloista enemmän kuin kukaan toinen aikansa kollegoista. Hän tunnisti kudontatekniset vaatimukset ja rajoitukset mutta myös ne runsaat mahdollisuudet, jotka rikastavat tekstiilisuunnittelua.

Laila Karttunen oli tehnyt 1930-luvun lopussa matkan Raja-Karjalaan saaden siellä herätteen kansallisen tekstiiliperinnön keräämiseen. Vuonna 1943 alkoi opiston opiskelijoilla kenttätyöjakso, joka sisältyi opetussuunnitelmaan yli neljänkymmenen vuoden ajan. Kesään sijoittuvan jakson eli niin kutsutun ”rättiretken” aikana opistoasteen opiskelijat keräsivät valitsemaltaan alueelta tekstiilinäytteitä ja kirjoittivat raportit, joissa he sanoin ja piirroksin kuvailivat talot ja kylät, joista näytteet olivat peräisin. Raportteja täydennettiin mahdollisuuksien mukaan haastatteluin. Opiskelijoiden raportit on sijoitettu Jyväskylään Suomen Käsityön museoon.

Wetterhof oli saanut vuonna 1914 museostatuksen jo silloin laajojen tekstiilikokoelmien perusteella.

Museotoimintaa ei kuitenkaan koskaan aloitettu, vaikka tekstiilikokoelmia jatkuvasti ylläpidettiin ja kartutettiin.

Laila Karttunen palkittiin lukuisissa kansallisissa ja kansainvälisissä näyttelyissä, joista arvokkaimmat tunnustukset olivat Milanon triennaalin palkintosijat vuosina 1933, 1951 ja 1954. Hänelle myönnettiin Pro Finlandia mitali vuonna 1959. Karttusen luomisvoima

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

jatkui yhteensä 60 vuotta. Hänen viimeinen julkinen työnsä on Hämeen linnaan sijoittuva kuvakudos Birger Jaarli vuodelta 1978. Sen on toteuttanut hänen luottokutojansa Hanna Heinonen. Karttusen tuotantoa tutkinut Sinikka Peltovuori kirjoittaa kuvatekstiilien suunnitelmia olevan tuhansia, joista on toteutettu noin kaksi tuhatta – puolet niistä taiteilijan itsensä toteuttamina.

Opiskelijoiden kummipoika Seppo Sota-ajan läheisyys vaikutti myös opiskelijakunnan toimintaan. Se päätti ottaa kummilapsekseen hämeenlinnalaisen sotaorvon Sepon. Seppo oli huoltosuhteen alkaessa 1.1. 1944 kaksivuotias. Hänen isänsä oli kaatunut Kannaksella pojan ollessa kuukauden ikäinen.

Kukin opiskelija sitoutui maksamaan kummilapselle 15 markkaa kuukaudessa ja valmistuttuaan ensimmäisestä palkastaan haluamansa summan. Seppo äiteineen osallistui koulun juhliin, ja hän sai joulu- ja syntymäpäivälahjoja. Vuonna 1948 Seppo oli saanut housu- ja puserokankaat sekä perinteisen suomalaisen puulelun, Jukka-laivan, ja nimipäivänä Tikka-pelin.

Selostus kummipojan tileistä ja rahasaamisista seuraa opiskelijakunnan pöytäkirjoissa vuoteen 1959 eli hänen 18. syntymäpäiväänsä. Tuossa vaiheessa Seppo opiskeli ammattikoulussa. Vaikka Sepon jälkeen ei uutta kummilasta otettu, oppilaskunta osallistui säännöllisesti Sotaveteraanien ovelta ovelle -keräykseen samoin kuin Suomen Punaisen Ristin keräyksiin 1980-luvulle asti.

Sukkulan suhina -lehdessä kirjoitukset olivat sodan jälkeen varsin vakavia ja pohdiskelevia. Nimimerkki Xyz aloittaa Isänmaa-otsikoidun kirjoituksensa: ”Pitkä sota on päättynyt, mutta siitä huolimatta on monen mieli raskas. Onhan isänmaamme kohtalo vieläkin monessa suhteessa epävarma. Jospa edes

kykenesimme toimimaan itse kukin kohdaltamme sen vaikean asian helpoittamiseksi.”

Toimeliasta jälleenrakentamista Kun sodasta oli selviydytty, päästiin vähitellen siirtymään takaisin arkiseen opiskeluun. Jälleenrakentamiseen osallistuttiin aloittamalla vuonna 1947 liikelinja, jolla vastattiin vastikään perustettujen, niin sanottujen käsityöneuvoloiden tarpeisiin. Tarvittiin sekä hoitajia että johtajia, jotka hallitsisivat kädentaitojen lisäksi talouden pidon ja johtamisen. Johtaja Alli Blomstedtin mukaan aloitteen takana oli se, että ”köyhtynyt maamme saisi pula‐ajan tavarasäännöstelystä päästyään kotiteollisuudesta huomattavan kansantaloudellisen tulolähteen pieneläjien toimeentuloa ja tarvikkeiden ulkomaista vientiä ajatellen”. Liikelinja toimi vuoteen 1965 asti.

Uusi Suomi ja Hämeen Sanomat uutisoivat liikelinjan alkamisesti innostuneesti otsikolla ”Naiskotiteollisuuden korkeinta opetusta tehostetaan”.

Lehtiartikkelin mukaan maassamme oli ”meneillään kotikudonnan ja kudontakurssitoiminnan uusi kukoistusaika”, ja naiskotiteollisuusopettajista oli ollut puutetta. Samalla ”olisi kuitenkin luotava kotiteollisuusopetukselle uusia, nykyajan tarpeen luomia muotoja”.

Opettajien määrä oli 1940-luvulle siirryttäessä noussut kahteentoista. Viivi Merisalo, joka oli yksi pitkäaikaisimmista opettajista, aloitti työnsä 1945. Merisalo oli vahva kudonnan opetuksen kehittäjä, jonka asiantuntemus nauhojen kudonnassa oli ylivertaista.

Hän julkaisi edelleen käytössä olevan nauhojen kudonnan oppikirjan. Merisalon kerrottiin olleen herkkä havaitsemaan ja välittämään kulttuuri-ilmiöistä ”laajemmastikin”. Merisalo jäi eläkkeelle vuonna 1972.

Opettajissa oli neljä miestä: taloustieteessä, suomen kielessä, kirjanpidossa sekä laulussa. Laulun – 35 –

lisäksi uusina oppiaineina tulivat mukaan voimistelu sekä terveystieto. Laulua oli kaikilla luokilla kaksi tuntia viikossa ja lisäksi oli oppilaskuoro. Kuorolla oli varsin kunnianhimoinen kolmi- ja neliäänisistä lauluista koostuva ohjelmisto. Se esiintyi paitsi toverikunnan illoissa myös koulun ulkopuolella isänmaallisissa tilaisuuksissa sekä sairaaloissa ja sotilaskodeissa.

Terveystietoa ja voimistelua oli kumpaakin yksi viikkotunti.

Kuvalliset aineet säilyivät edelleen tärkeinä, ja piirustuksen, tyyliopin, kaunokirjoituksen ja tekstauksen opettajaksi sekä mallien piirtäjäksi ja suunnittelijaksi saatiin Ester Ax (1906–1946) vuosiksi 1931–1936.

Ax oli tuottelias suunnittelija, jolle oli tyypillistä funktionaalinen, yksinkertainen ja selkeä muotokieli.

Myöhemmin myös kasvi- ja eläinaiheet löysivät tiensä Axin (myöhemmin Ax-Tokkola) malleihin, joita on tallennettu toista tuhatta mukaan lukien luonnokset, työpiirrokset ja mallipiirrokset. Ax oli erikoistunut ryijyihin, mutta hän suunnitteli myös täkänöitä sekä kuvakudoksia. Värit olivat Axin mielenkiinnon kohde, ja hän kirjoittikin oppikirjan Väreistä ja värisoinnuista kansanopistonopettajille ja -oppilaille.

Ompelun opetuksen tueksi perustettiin vuonna 1947 tilausompelimo, joka toimi kolmisenkymmentä vuotta. Sen alkuperäinen tehtävä oli toimia harjoitteluympäristönä opettajaopiskelijoille. Ompelimossa käytettiin pääosin käsinkudottuja kankaita, joiden työstäminen vaatii pitkää opintietä. Laaja vakituisten, uskollisten asiakkaiden piiri käytti ateljeeompelimon palveluja. Tunnetuin asiakas oli presidentin rouva Sylvi Kekkonen.

Käytännön ja teorian koettelua Opettajalinjan pääsykokeet erottelivat jyvät akanoista, sillä ne kestivät 1950-luvulla kaksi viikkoa, ja ne sisälsivät sekä teorian että käytännön osaamista.

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

sikan suuhunsa, saivat muutkin aloittaa. Aamuhartaus aloitti jokaisen päivän, ja myös siinä hetkessä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus ja suorat jonot. Tällaisen peräti holhoavan otteen tarkoitus oli hyvä, mutta se aiheutti opiskelijoissa myös epävarmuutta – mitä sitten kun täältä lähdetään, kantavatko omat siivet työelämässä?

Fredrikan pyrkimyshän oli ollut nimenomaan vahvojen, omilla jaloillaan ja ansioillaan elävä nainen.

Luokkakuva toukokuulta 1950. ”Opiskelijat ovat itse kehränneet pukukankaiden langat, kutoneet kankaat ja ommelleet puvut. Asut olivat niin sanottua new lookia. Helman pituus oli mitattu lattiasta, vartalon suhteista ei otettu huomioon”, kertoo Anja Korpela-Hämäläinen (keskirivissä toinen oikealta). Kuva: Fredrika Wetterhoff -säätiön kokoelma.

Pääsyvaatimuksena oli kaksivuotisen kotiteollisuuskoulun oppimäärä. Kudontavaltaiselle linjalle pyrkivät pääsivät näyttämään taitojaan esimerkiksi sotkuisten niisinippujen selvittelyssä ja epämääräisten pellavakuitujen käsittelyssä. Tämän lisäksi toki myös kudottiin, kehrättiin ja ratkottiin sidosopillisia tehtäviä. Tarkasta seulonnasta huolimatta ensimmäinen lukuvuosi oli koeaikaa. Vuoden päätteessä opettaja ja opiskelija yhdessä harkitsivat, onko opiskelun jatkaminen tarkoituksenmukaista ja opiskelijan taipumusten mukaista.

Opettajankoulutuksen jännittävin osuus olivat kolmannen luokan harjoitustunnit, joita oli 1950‐luvulla kuusi: yksi oli nimeltään havaintotunti, yhteensä kaksi tuntia oli sidosoppia ja ompelua ja yksi jotain muuta ainetta. Niin sanottuja näytetunteja oli kaksi.

Opetukseen kuului lisäksi kuuntelutunteja, joilla arvioitiin opiskelijakollegojen opetusta. 1950-luvulla alkoivat työnjohtoharjoitukset sekä ammattityönäyte, joka tehtiin arvotusta sidoksesta. Kaikesta työskentelystä tehtiin aikansa portfolioita eli työkirjoja ja mallikansiota. Opintoihin kuului myös kuukausittainen illanvietto, jota opiskelijat järjestivät vuosikursseittain ja johon osallistuminen oli pakollista. Vuosina 1957–58 toteutettiin terapeuttikurssit, joilla opettajaksi valmistuneet saattoivat erikoistua työskentelemään parantoloissa ja sairaaloissa.

Päivittäinen järjestys, vai oliko peräti kuri, oli ankaraa. Opettajat tulivat jonossa ruokalaan, luonnollisesti omaan pöytäänsä. Vasta heidän istuuduttuaan saivat opiskelijat istuutua, ja kun rehtori oli pannut lu– 36 –

Jatkuvan kilvoittelun tärkeyttä Huoli opiskelijoiden ja opettajien jaksamisesta nosti päätään 1950-luvun puolivälissä. Opiskelijoiden keskuudessa oli vastarintaa liian suureksi koettuja työmääriä kohtaan. Tammikuussa 1956 pidetyssä opettajainkokouksessa opettajat totesivat, että ”opiston oppilaissa oli havaittavissa yleistä herpaantumista tehtäviensä hoitamisessa”. Tilanteen korjaamiseksi valtuutettiin johtaja Vallinheimo ”yleisellä varoituksella muistuttamaan jatkuvan kilvoituksen tärkeyttä opiskelussa.”

Opettajatkaan eivät olleet tyytyväisiä, vaan kokivat työmääränsä liian suureksi. He kokivat, ettei opetusta voitu tehokkaasti ja ajan vaatimuksia vastaavasti sovituilla aikaresursseilla. Lisäksi he totesivat lisäkoulutuksen välttämättömäksi. Palkkatasoon ei myöskään oltu tyytyväisiä, vaan se todettiin alhaiseksi verrattuna ammatti- ja kansakoulunopettajien palkkoihin.

Korjaaviin toimiin ryhdyttiin, eikä irtisanoutumisia tapahtunut, vaan kaikki opettajat jatkoivat työtään.

Yhteiskunnalliset muutokset heijastuivat niin koulun hakijamääriin kuin valmistuneiden työllistymiseen.

Opiston liikelinjalla, jolla oli vastattu sodanjälkeiseen tarpeeseen, oli vähenevät hakijamäärät, ja neuvonta-asemien työvoiman tarve oli täytetty. Koulutus lopetettiin, ja myös kotiteollisuusteknikoiden kouluttaminen lakkautettiin. Muutamaa vuotta myöhemmin

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

kotiteollisuuskoulun puolelle perustettiin erilliset ompelu- ja kudontalinjat, mikä takasi syvemmän ammatillisen osaamisen molemmilla alueilla.

Marimekko hämmentää Kotiteollisuusopettajaopistoissa otettiin 1960‐luvulla askel kohti kansainvälistymistä ja annettiin ohjesääntö, jonka mukaan opistoissa oli opetettava myös toista kotimaista tai vierasta kieltä. Opiskelijoiden mielipidettä kuultiin, ja Wetterhoflla päätettiin aloittaa englannin kielen opetus vuoden 1963 syksyllä.

Myös tuotesuunnittelun opetukseen puhalsivat uudet tuulet. Suomalaisten painokankaiden historia juontaa 1930-luvun lopulle, mutta vasta suomalainen painokankaiden uranuurtajayritys Marimekko (1951) merkitsi painokankaiden ja niistä valmistettujen vaatteiden läpimurtoa. Painokankaiden voimallinen värimaailma ja pelkistetty kuviointi haastoivat käsinkudottujen kankaiden hienopiirteisyyden, harmoniset värit ja vaatimattoman sommitteluun.

Kodeissa ja julkisissa tiloissa käsinkudottujen tekstiilin asema heikkeni painettujen kankaiden vallatessa alaa esimerkiksi verhoissa ja pöytäliinoissa. Wetterhofflla kankaanpainannan opetus sai odottaa vuoroaan 1980-luvun lopulle.

Marimekko vaikutti kankaiden lisäksi myös vaatetusalalle. Vaatteiden istuvuus ja vaativat kaavoitukselliset ratkaisut väistyä leikkauksiltaan yksinkertaisten ja monille vartaloille sopivien vaatteiden tieltä. Aili Henriksson toimi vaatetusalan lehtorina vuodesta 1951 alkaen 36 vuotta. Hän näki urallaan monet alan muutokset ja vastasi niihin kouluttautumalla, suurelta osin omin varoin, Tukholmassa ja Pariisissa. Yhdysvalloissa Henriksson kiersi 1970-luvulla muotoilukoulutusta tarjoavissa yliopistoissa hakien viitteitä siitä, mihin suuntaan suomalainen alan koulutus alkaisi hakeutua.

Wetterhoflta pyrittiin 1960‐luvulla suuntau-

tumaan entistä aktiivisemmin koulusta ulospäin.

Kotimaassa oli tehty retkiä alusta pitäen lähinnä museoiden näyttelyihin, mutta nyt retkillä alettiin ottaa kohteeksi myös muita kouluja sekä tehtaita. Koulua haluttiin aktiivisesti tehdä tunnetuksi Hämeenlinnassa aloittamalla ”Avointen ovien päivän” viettäminen vuonna 1968 sekä järjestämällä kevätnäyttely ja pukuesitys Hämeenlinnan Taidemuseossa. Järjestäminen oli osa opettajankoulutusta. Tämän oman näyttelyn lisäksi koulusta osallistuttiin aiempaa aktiivisemmin muiden toimijoiden järjestämiin näyttelyihin Suomessa ja ulkomailla.

Sukkulan suhinassa pohditaan suurella ihailulla johtaja Helvi Pyysalon vastuullista työtä: ”Moninainen on se päiväohjelma, jonka johtaja Pyysalo päivittäin joutuu suorittamaan. Siitä huolimatta on johtajallamme aina aikaa ja halua auttaa oppilasta, joka on tullut kysymää neuvoa. …Johtajan huumorintaju ja leppoisa, mutta silti täsmällinen ja määrätietoinen suhtautuminen asioihin ovat ne pääpiirteet, joista me oppilaat eniten pidämme.”

Käsillä tekemisen merkityksiä pohdittiin Sukkulan suhinassa seuraavasti: ”Teollistuneena aikanamme yhä harvemmalla on tilaisuus iloon kättensä töistä. Ajatelkaamme vain ’koneenosana’ toimivaan tehtaan työläistä. Ei voi hän ilmaista itseään työssään, ei liioin iloita edistymisestään, ei nähdä aikaansaannosta omana tai lähimmäistensä ilona, ei tuntea tarvitsevansa kaikkensa työn onnistumiseen.”

Valtiollistaminen ravistelee arkea Keskiasteen koulunuudistus, joka eteni vaiheittain 1970-luvun lopulta yli 1980-luvun puolivälin, merkitsi monia muutoksia Wetterhoflle. Jo valmisteluvaiheessa oli ollut jännitteitä ammatillisten oppilaitosten teollisuuteen tähtäävän vaatetusalan ja käsi- ja – 37 –

taideteollisuusalan koulutusten välillä. Suunnitelmissa oli koulutusten tavoitteiden ja sisältöjen yhdenmukaistaminen, jossa käsi- ja taideteollisuusala olisi ollut alan toimijoiden mielestä häviäjä. Lobbausta tehtiin voimakkaasti, vahvana vaikuttajana Wetterhofn vaatetuksen opettaja Aili Henriksson. Lopputuloksena koulutukset profloitiin omiksi kokonaisuuksiksi.

Uudistus merkitsi useiden kymmenien käsi- ja taideteollisuusoppilaitosten lopettamista ja siten myös opettajien tarpeen vähenemistä. Muutokseen vastattiin erottamalla kolmivuotinen ammatillinen opistoasteen koulutus ja opettajankoulutus toisistaan.

Tätä vaihetta oli edeltänyt opettajankoulutuksen integroiminen tiedekorkeakouluihin siinä määrin, että opettajankoulutukseen kuuluva kasvatustieteen perusteiden oppimäärä suoritettiin Jyväskylän ja myöhemmin Tampereen yliopistoon.

Uusimuotoinen opistokoulutus alkoi vuonna 1979, jolloin opettajankoulutus eriytettiin opistoasteen koulutuksesta. Tämä merkitsi tuotesuunnittelun osuuden kasvamista sekä tutkielmien painottumista muuhun kuin opetukseen tai ohjaukseen. Koulutuksen uudistaminen ei riittänyt, vaan Fredrika Wetterhofn Työkoulun säätiössä ja Wetterhofn Kotiteollisuusopistossa alettiin 1970-luvun alkupuolella suunnitella koulun valtiollistamista. Koulutuksen ylläpito alkoi osoittautua ylivoimaiseksi yksityiselle säätiölle. Valtiollistaminen toteutettiin vuonna 1976, mikä edellytti suurta määrää käytännön kysymysten ratkaisemista muun muassa tilaratkaisuista opettajien vakansseihin.

Tilanne saatiin kuitenkin vakautettua vuosikymmenen loppuun mennessä ja toimijat löysivät omat roolinsa muuttuneessa tilanteessa.

Wetterhoflla ei kannettu vastuuta vain sen hetkisistä opiskelijoista, vaan kentällä olevien opettajien osaamisesta haluttiin pitää huolta. 1960-luvulla alkanut lisä- ja täydennyskurssitoiminta vahvistui

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

Wetterin vala Todennäköisesti vuodelta 1980 on peräisin seuraava opiskelijoiden illanvietossa ensiesityksensä saanut Wetterin vala: Me wetteriläiset vannomme neulan ja niidensilmän kautta, että puhallamme hengen hengettömään ja vanhaan perinteeseen.

Lupaamme ettemme vaaranna henkeämme hirttäytymällä pitkään keskinyöriin tai surmansilmukkaestesolmuun.

Lupaamme ettemme pistä asiakasta ytimeen, ettemme puno juonia vaan nyöriä.

Lupaamme olla pingoittamatta liikaa sillä reunoillakin on rajansa.

Lupaamme ettemme pelaa napeilla.

Lupaamme ettemme kudo puikoilla vaan neulomme.

Lupaamme myös ettemme vaaranna varpaitamme painojen putoillessa.

entisestään. Esimerkiksi vuonna 1970 toteutettiin kaksi kuukauden mittaista kudontakurssia, kaksi kahdenkymmenen tunnin nypläyskurssia, 25 tunnin pukuompelukurssi sekä lyhyempiä liinavaatteiden valmistuskursseja. Kurssitusta järjestettiin myös harrastajille esimerkiksi vaateompelussa sekä erikoistekniikoissa, joita olivat esimerkiksi nypläys, fransujen solminta, revinnäisompelu sekä frivolité-pitsi ja makramé. Lisäksi opettajat pitivät kesäkursseja eri puolilla Suomea.

Opiskelijakunnan uusi suunta Jos koulun hallinnon järjestämisen aikaan oli myrskyisää, ei ollut seesteistä opiskelijoidenkaan keskuudessa eurooppalaisen opiskelijaliikkeen levitessä Suomeen 1960–70 lukujen taitteessa. Opiskelijoille vaadittiin aiempaa enemmän äänivaltaa korkeakoulujen päätöksenteossa ja parempia taloudellisia mahdollisuuksia opiskeluun. Suomessa niin Teiniliitto kuin Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) elivät aktiivista aikaa, mikä ilmeni myös politisoitumisena. SYLin aikaansaama ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö (YTHS) ulottui Hämeenlinnaan asti ottaen hoitoonsa myös Wetterhofn opiskelijat.

Oppilaskunnan kokouspöytäkirjat kertovat muutoksen tuulista Wetterhoflla. Siinä missä aina 1960-luvulle asti keskityttiin myyjäisten, illanviettojen ja juhlien kuvauksiin, alkoi aktiivisuus muuttua vuosikymmenen vaihduttua. Vuoden 1971 alussa oppilaskunta lähetti opetusministerille kirjelmän, jossa se ilmoitti huolensa opettajankoulutuksen vanhanaikaisuudesta. Oppilaskunta toivoi, että huomiota kiinnitettäisiin pikaisesti koulutuksen uudistamiseen.

Myös arjen asioista oltiin huolissaan, kuten vuonna 1973 ruuan määrästä ja laadusta, jotka kumpikaan eivät tuntuneet olleen riittävällä tasolla. Emännältä tuli hetimmiten napakkaa palautetta, jossa pyydettiin – 38 –

noudattamaan parempaa siisteyttä ja järjestystä Wetterhoflaisuuteen lienee aina kuulunut, ettei sen enempää opettajien kuin opiskelijoidenkaan työskentely rajautunut viralliseen kouluaikaan ja määriteltyihin tunteihin. Lukujärjestyksessä kerrottujen tuntien jälkeen jäätiin koulun tiloihin jatkamaan töitä tai tavattiin jonkun asunnolla kirjomukset tai neulomukset mukana. Keväällä 1974 oppilaskunnan kokouksissa keskusteltiin ”ylitöistä”. Eräässä kokouksessa todettiin, että nykyinen työmäärä on huomattavan suuri ja se pitäisi huomioida paremmin opetussuunnitelmaa tehtäessä. Vastauksessaan opettajakunta moitti sanontaa ”ylityöt” todeten niiden olevan opiskeluun kuuluvia koulutöitä ja että ”opiskelu ei rajoitu klo 7.55 ja 16.30 välille”. Kokouksessa päätettiin, että opettajat jatkossa antavat ohjetuntimäärän kuhunkin tehtävään.

Opettajien ja opiskelijoiden yhteistyö lisääntyi ja vakiintui, kun vuonna 1975 perustettiin yhteistyöelin ja hyväksyttiin opiskelijaedustajan läsnäolo opettajakunnan kokouksissa. Myöhemmin samana syksynä aloitettiin oppilaitosneuvostokokeilu, jonka tavoitteena oli muun muassa kasvattaa demokraattista päätöksentekoa, kasvattaa opiskelumotivaatiota sekä lisätä koulun ja ympäröivän yhteiskunnan välistä yhteistyötä.

ATK astuu arkeen Käsi‐ ja taideteollisuusalan keskiasteen koulunuudistuksen mukaisiin opetusohjelmiin siirryttiin syksyllä 1985 heti koulun satavuotisjuhlien jälkeen. Uudistuksen myötä tehtiin yhteishaussa ero ylioppilaiden ja ei-ylioppilaiden välillä. Kouluun tuli vuoden mittainen yleisjakso peruskoulupohjaisille opiskelijoille. Sen jälkeen jatkettiin kaksivuotisella kudonta-, ompelu-, turkisompelu- tai savenvalajalinjalla. Kouluasteen suorittaneille avautui mahdollisuus hakeutua opistoasteelle ompelu-, neule- tai kudontalinjalle, jossa opiskelu

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

kesti kolme vuotta.

Opiskelijamäärä liikkui 250 molemmin puolin.

Käsityöllisten tuotteiden arvostuksen kasvu näkyi alalle pyrkivien määrässä niin, että oli vuosia, jolloin opistoasteelle pääsi vain 5–10 prosenttia hakijoista.

Tällöin mukaan pääsi kaksi ensimmäistä miespuolista opiskelijaa. Toinen aloitti kouluasteen ompelulinjalla ja toinen keramiikkaosastolla.

Opetussuunnitelmaan tuli entuudestaan vakiintuneiden äidinkielen ja vieraiden kielten, matematiikan ja yhteiskunnallisten aineiden lisäksi työpolitiikkaa työpolitiikka ja yritystietoaineita, kuten taloussuunnittelua ja markkinointia. Tietotekniikka alkoi vallata alaa myös Wetterhoflla. ATK-opetus opetus oli perinteisesti kuulunut matemaattisten aineiden opettajille, mutta huhtikuussa Ammattikasvatushallituksesta tuli aloite, että myös ammatillisten aineiden opettajien tulisi kouluttautua tietotekniikan opettamiseen omalla alallaan. Virpi Mikkola lähti opintielle, vaikkakaan ei kertomansa mukaan lainkaan innostuneena. Takana olivat lähes kolmenkymmenen vuoden takaiset lyhyen matematiikan opinnot, ja ATK-alan englannin kielikin oli kaikkea muuta kuin tuttua. Välillä oli tunne, että olisi ”aivan sama puhuisiko luennoitsija japania, yhtä paljon hän siitä ymmärtää.” Kun parin vuoden rupeama työn ohella suoritettuja opintoja oli ohi, Mikkola ei katunut, vaikka osaamisen soveltaminen vaatetus- ja neulealoille olikin aloitettava aivan alusta. Vuosikymmenen lopulla wetterhoflaiset naiset kuitenkin jo kuuluivat siihen kymmenen prosentin joukkoon, joka käytti tietotekniikkaa päivittäisessä työssään.

Tietotekniikka ja kankaanpainanta uudistajina Wetterhofn tekstiilialan opinnot sekä artesaani- että artenomikoulutuksessa elivät 1980-luvulla muutoksen aikaa. Tietokoneavusteinen kudonta ja Jacquard-ku-

dontatekniikka otettiin koulutuksessa haltuun ensimmäisenä valtakunnassa. Se mahdollisti jälleen uudenlaisen pinnan kuvioimisen ja tuoteajattelun käytön ja sen myötä suunnitteluosaamisen laajenemisen opetuksessa. Tietokoneavusteisia kangaspuita hankittiin eri valmistajilta sekä kotimaasta että ulkomailta. 1990-luvulla katseet kääntyivät myös teolliseen kutomiseen. Yhteistyötä alettiin tehdä sekä Tampereen teknillisen korkeakoulun että Tampereen teknillisen opiston tekstiiliosastojen kanssa. Näiden yhteyksien innoittamana alkoi itää suunnitelma omasta teollisesta studiokutomosta, josta muotoutui tulevina vuosina Tekstiiliverstas. Kutomisen teknistymisen ohella monipuolistuivat myös kudottujen kankaiden viimeistelymenetelmät.

Vaatetusala murroksessa Vaatetuslinjalla kohdattiin uusi tilanne 1980–1990-lukujen vaihteessa, kun vaatetusteollisuus suurena työllistäjänä otti vastaan kolhut sekä Neuvostoliiton hajoamisesta että globalisaation valmistusketjun uudelleen järjestymisestä. 1980-luvun alkupuolella vaatteiden vienti oli jopa neljä kertaa suurempi kuin tuonti, eikä ulkomaisia vaatteita ja vaateliikkeitä ei ollut. Kymmenien tuhansien suomalaisten leipä tuli vaatetusalan tehtaista tai kaupasta.

Vaatetusalan opetusta rikastettiin neule- ja turkisalojen koulutuksella 1980-luvun puolivälissä.

Molemmat olivat itsenäisiä pääaineita, ja ammatilliset oppisisällöt kaavoituksesta valmistustekniikoihin ja viimeistelyyn oli mahdollista opiskella oman pääaineen sisällä.

Neulealan lehtorina toiminut Aulikki Uusitalo-Kasvio kirjoittaa: ”Lehtorit Virpi Mikkola ja Terttu Heikkinen kehittivät merkittävästi käsi- ja taideteollisuuden eri kouluasteilla neulealan opetusta ja muokkasivat samalla – 39 –

Wellamo Honkasen suunnittelema poncho vuodelta 1993. Aulangon puistometsä on toiminut paitsi retkikohteena myös kuvausympäristönä useasti koulun historian ajan. Kuva: Marjukka Vainio.

vallitsevia asenteita. Lehtori Virpi Mikkola oli opiskelut tietotekniikkaa ja alkoi soveltaa oppimaansa opetustyöhön, erityisesti käytännön tekemiseen. Vaikutus alkoi näkyä, kun tietokoneavusteisuus otettiin osaksi suunnittelua, kaavoitusta ja neulealan merkkikieltä.

Koska ammatillisia sovellusohjelmia ei vielä ollut, käytettiin järeitä tekniikan ja ammattisuunnittelijoiden ohjelmia. 1980–90-luvuilla neulominen miellettiin käsin silmukka silmukalta tehtäväksi, joten oli rohkeaa siirtää opetuksen painopistettä koneelliseen neulontaan. Wetterhoflla opeteltiin valmistamaan asiakkaille ateljeetyönä neuleasuja neulekoneilla ja etsittiin kokoonpanoa nopeuttavia menetelmiä. Opiskelijat tekivät harjoitustyönä neuleiden rakennenäytteitä ja -ohjeita, jotka kartuttivat samalla oppimateriaalikokoelmaa.

Keväällä 1985 valmistuivat ensimmäiset neulealaan erikoistuneet suunnittelijaohjaajat, joista useat suuntasivat pienyrittäjyyteen. Ammattikorkeakoulutukseen

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

Tietotekniikan ohella toinen uusi aluevaltaus oli kankaanpainanta, jonka toi muassaan lehtori Juha Laurikainen. Hän kertoo seuraavaa:

Pellava on säilyttänyt suosionsa sisustustekstiileissä.

Opiskelijat käyttivät lähes yksinomaan Wetterhoffin oman värjäämön pellavalankoja 1990-luvulle asti.

Kuva: Marjukka Vainio.

siirryttäessä pääainevalikko oli liian laaja käytettäviin taloudellisiin resursseihin nähden. Neule- ja nahka-turkis-alojen suuntautumisvaihtoehdoista jouduttiin luopumaan 1990-luvun loppupuolella taloudellisten resurssien riittämättömyyden vuoksi. Asiakastöitä tehtiin ateljeeompelun tapaan yksittäisille asiakkaille sekä pieninä sarjoina esimerkiksi alan pienyrittäjille ja harrastajaryhmille.

Hyppy uuteen – jalkinekoulutus alkaa Uutena koulutusalana alkoi kokeilumuotoisena jalkinealan opistoasteen koulutus vuonna 1989. Aloite tuli sekä koulutuksen hallinnosta että jalkineteollisuuden suunnasta. Wetterhofn etuja olivat tekstiili- ja vaatetusalan vahva tuntemus, valmius tietokoneavusteisen tietokoneohjelmien käyttöön, kuvallisten aineiden opetus sekä sijainti lähellä Tamperetta, missä olivat valmistuksessa tarvittavat koneet ja laitteet. Opettajan-

”Kankaan ja tekstiilipinnan/materiaalin muokkaamisen opetus jäsentyi kankaanpainannan opetukseksi ja tekstiili- ja tuotesuunnittelun osaamisen käsitteen laajentumisen myötä myös kuosinsuunnitteluosaamiseksi. Opetuksessa käytiin perusteellisesti läpi kankaan painamisen perustekniikat käsin painamisen ja myös osin teollisen kankaan painamisen ja pinnansuunnittelun näkökulmasta. Opetuksessa keskityttiin painamisen tekniikoiden ja painovärien mahdollisuuksiin sekä kappaletavaran että jatkuvan pinnan kuvioimisen, mutta myös taidetekstiilien toteutuksissa.

Valotetun kaavion mahdollisuuksien tekninen osaaminen pinnan ja tuotteen kuvioimisessa toivat uusia ulottuvuuksia paljolti vielä usein kudonnan tekniikoin toteutettuihin töihin, mutta myös aivan uusiin tuoteryhmiin ja vaatesuunnitteluun. Koulutus tapahtui jo tuolloin laajalti yhteistyössä eri toimijoiden kanssa toteutetuissa työelämälähtöisissä projekteissa, joihin painamisen ja monipuoliset pinnan kuvioimisen tekniikat ja osaaminen loivat uusia mahdollisuuksia sekä tilaajille että suunnittelijoille.

Hämeenlinnan kaupunkikuvassa näkyi Enduron maailmanmestaruuskisoihin tehdyt kookkaat tekstiilit.

Kankaanpainamiselle ja värjäyk-

– 40 –

selle saatiin hyvin toimivat tilat koulun vanhasta keittiöstä ja ruokalasta, kun uusi rakennus valmistui ja tilat vapautuivat opetuksen käyttöön. Vastaavat tilat näihin tarkoituksiin saatiin myös Hattelmalan sairaalan vanhasta laitoskeittiöstä, kun muotoilun koulutus siirtyi Korkeakoulukeskukseen.

Tekstiilimateriaalien ja kankaiden muokkaamiseen tuli 90-luvulla valtavasti uusia menetelmiä ja oppimateriaalia, joita aiheisiin perehtyneet opettajat Päivi Vaarula ja Juha Laurikainen ottivat haltuun ja toivat mukaan opetukseen.

Uusien tekniikoiden osaamisen alueella tehtiin paljon kansainvälistä yhteistyötä, joissa kehitettiin osaamista ja vaihdettiin kokemuksia alan huippuosaajien kesken monin erin tavoin. Uudet tekniikat palvelivat myös 1990-luvun alussa perustettujen Tekstiiliverstaan ja Neulestudion asiakasprojekteja.

Kuosinsuunnittelun osaamisessa päästiin 90-luvulla jo niin pitkälle, että opiskelijoille tarjoutui mahdollisuus osallistua alan keskeisemmälle kansainvälisille painokuosien Heimtextil myyntimessuille Frankfurtissa Five Finns projektissa.

Mallienmyyntiprojekti toteutettiin yhdessä Taideteollisen korkeakoulun, Savonia ammattikorkeakoulun ja kahden muun yksittäisen toimijatahon kanssa.”

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

koulutus puolestaan oli tae siitä, että uusin pedagoginen tieto oli käytettävissä ja rohkeisiin kokeiluihin oltiin valmiita.

Jalkinealan tehtaita oli koulutusta perustettaessa Suomessa yli kaksikymmentä. Koulutusta annettiin Tampereella ja Kankaanpäässä suutarin ja jalkinekorjaajan tutkintoihin. Taideteollisen korkeakoulun vaatesuunnittelijalinjalla oli mahdollista suorittaa tutkinnon sisällä lyhytkurssi jalkineen suunnittelusta ja täydentää sitä Tampereen Teknillisessä korkeakoulussa. Lisäksi Tampereella järjestettiin 1970-luvulla kuuden kuukauden mittainen täsmäkoulutus mallimestarin ammattiin.

Wetterhofn koulutusta alettiin suunnitella 1986 vastaamaan jalkineteollisuuden odotuksia artenomin koulutusta koskevat muodolliset raamit huomioiden.

Uuden koulutuksen suunnittelijana, kehittäjänä ja monivuotisena lehtorina toimi ulkomailta oppinsa saanut Merianne Nebo (aiemmin Syrjälä). Tavoitteena olivat valmistuvat jalkinealan artenomit, jotka sijoittuisivat valmistuttuaan jalkinetehtaiden malliosastoille mallisuunnittelijoiksi ja -mestareiksi. Jalkineteollisuudessa suunnittelijan tulee hallita tuotteen valmistuksen rakenne sekä jalkineen kaavoitus ja sarjonta.

Opetussuunnitelma sisälsi paljon jalkineen ja valmistukseen liittyvää opetusta mestari- kisälli-mallilla. Kielitaidon merkitys jalkinealan opiskelussa on alusta pitäen ollut suuri, sillä suomen kielellä oli vain yksi oppikirja kaiken muun materiaalin ollessa vieraskielistä. Ulkomailta saadun tiedon ja kokemusten perusteella Wetterhoflle hankittiin 1990-luvun alussa korkealaatuiset CAD- tietokoneavusteiset suunnitteluohjelmat, joiden opetusta ja (käyttöaikaa) myytiin yrityksille.

Murros jalkineteollisuudessa alkoi 1990 luvun lopulla. Globalisoitumiskehitys johti jalkineteollisuuden hajaantumiseen valmistuksen siirtyessä voimakkaasti

Työskentely saven parissa vaatii tiloja paitsi esinemuotoiluun myös materiaalien sekoittamiseen ja asianmukaiseen säilytykseen. Kuva: Marjukka Vainio.

Verkatehtaan tiloissa toimi 1980-luvulla myös puutyöpaja, jossa tehtiin materiaalikokeiluja ja opittiin perustekniikoita. Kuva: Marjukka Vainio.

– 41 –

Keramiikkaverstas on kokenut monia muuttoja: Verkatehtaalta uuteen päärakennukseen ja sieltä nykypaikalleen HAMKin Korkeakoulukeskukseen lasialan kanssa yhteisiin tiloihin. Kuva: Marjukka Vainio.

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

ensin Baltian maihin sekä Etelä- ja Itä-Eurooppaan ja sittemmin Kaukoitään. Kansainvälistymistaitojen merkitys suunnittelijan työssä kasvoi jatkuvasti. Jäljelle jääneistä tehtaista monet suuntautuivat erityisryhmille, harrastuslajien toimijoille sekä vaativiin olosuhteisiin esimerkiksi työjalkineina tarjoten työpaikkoja valmistuville.

Ennen Hämeen ammattikorkeakoulun Korkeakoulukampukselle siirtymistä osa opinnoista tapahtui Tampereella, mutta Korkeakoulukeskuksen jalkinestudion valmistuttua siellä opiskelivat vuoteen 2013 asti myös Tavastian suutariopiskelijat.

Jalkinealan merkittävä tukija on ollut vuonna 1950 perustettu Emil Aaltosen Muistorahasto. Se on jakanut apurahoja opiskelijoille, tukenut yrityksiä alkuun ja rahoittanut näyttelytoimintaa.

Ei kai sentään Lahteen?

Kuohuttavia viikkoja elettiin vuoden 1988 syksyllä, kun Ammattikasvatushallituksen (AKH) toimistopäällikkö Heikki Jarva kertoi julkisuuteen ehdotuksen Wetterhofn yhdistämisestä Lahden Muotoiluinstituuttiin. Ehdotus tarkoitti sitä, että kaikki Wetterhofn koulutustoiminta Hämeenlinnassa olisi loppunut.

Pöyristyneitä eivät olleet vain Wetterhofn henkilöstö ja opiskelijat, vaan myös kaupungin, läänin ja seutukaavaliiton viranhaltijat ja luottamushenkilöt sekä kaupunkilaiset.

Kun ehdotuksen perusteluja ryhdyttiin peräämään AKH:sta, alkoi vaikuttaa ehdotuksen olleen pikemminkin yhden henkilön kuin koko viraston ajatus. Hämeenlinnassa aloitettiin kuitenkin laaja julkinen keskustelu ja suorastaan kansanliike adressin, yleisönosastokirjoitusten kuin myös lehtien pääkirjoituksien muodoissa. Wetterhofn pitkä historia ja Fredrikan testamentti sekä koulun merkitys kaupungin elinvoimalle ja maineelle olivat keskeisiä perusteita.

Suuruuden flosofan ei nähty sopivan koulutuksen maailmaan – todettiin muun muassa, että se ”mikä ehkä pätee elinkeinoelämässä, ei toimi koulutuksen maailmassa”.

Marras-joulukuun aikana kerättiin yli 13 000 nimeä siirtoa vastustavaan adressiin. Opetusministeri Anna-Liisa Piiparin puheille lähti joulun alla arvovaltainen delegaatio, jossa oli edustus Wetterhofn oppilaitoksesta ja säätiöstä, Hämeenlinnan kaupungilta sekä Etelä-Hämeen kansanedustajia. Siirtopäätös peruutettiin ja tilanne rauhoittui.

Hämmentävällä välikohtauksella oli Wetterhoflle positiivisia seurauksia. Pitkään paikallaan vellonut keskustelu uudesta koulurakennuksesta sai vauhtia.

Wetterhoflla koettiin, että AKH oli jäädyttänyt lisärakentamissuunnitelman, eikä kaupunki toiminut riittävän aktiivisesti tilanteessa. Siirtoepisodin jälkeen Hämeenlinnassa haluttiin osoittaa näkyvästi sitoutumista ja arvostusta Wetterhoflle. Jo viittä vuotta myöhemmin, syyskuussa 1993, vietettiin uuden rakennuksen vihkiäisiä Tasavallan Presidentin rouva Tellervo Koiviston ollessa arvovieraana. Kesän aikana muuttoa oli tehty loma-aika unohtaen, sillä ilo ja innostus uusista tiloista oli käsinkosketeltava.

Lasikoulutukselle aloituspuhallus Lasialan koulutus perustui mestari-kisälli-perinteeseen 1990-luvun alkuun asti. Uusia puhaltajia oli edeltävinä vuosikymmeninä koulutettu lyhytkursseilla yhteistyössä tehtaiden kanssa Iittalassa ja Nuutajärvellä, mutta tutkintotavoitteista koulutusta ei ollut. Lasialalla kannettiin huolta uudesta puhaltajasukupolvesta, pienyritysten kentällä oli runsaasti tilaa. Lasitaiteilija Oiva Toikka (1931–2019) oli teollisuuden suunnalta avainhenkilö, kun opetusministeriölle ilmaistiin huoli alalta puuttuvasta ammatillisesta tutkinnosta.

Kuten jalkineopetusta aloitettaessa kymmenen – 42 –

Lasialan artesaanikoulutus alkoi vuonna 1993. Opiskelu tapahtui sekä Hämeenlinnassa että Nuutajärvellä.

Opettajissa oli paljon lasinpuhalluksen mestareita.

Kuva: Marjukka Vainio.

vuotta aiemmin myös nyt Wetterhoflla oli kunnia olla taho, jolle tarjottiin koulutusvastuuta. Perusteluina oli nopea toimeen tarttuminen, luotettavuus sekä pedagoginen edelläkävijyys. Toki myös maantieteellinen sijainti suhteellisen lähellä kahta merkittävää lasitehdasta painoi vaakakupissa Wetterhofn hyväksi.

Koulutusta alettiin suunnitella ja rakentaa yhteistyössä rahoittajatahon, Hämeen lääninhallituksen, kanssa.

Opettajiksi oli mahdotonta kuvitellakaan muita kuin lasinpuhaltajamestareita, joiden osaaminen ja kokemus olivat vertaansa vailla. Koska kyseessä oli muodollinen tutkintotavoitteinen koulutus, oli kuitenkin tarpeen järjestää pedagoginen oppimisjakso. Mestareiden oppiin oli tulossa ryhmä erilaisia oppijoita kenties vailla mitään ennakkoaavistusta lasialan työskentelystä. Apuun pyydettiin kaksi kokenutta, Hämeenlinnan ammatillisesta opettajaopistosta eläköitynyttä pedagogiikan asiantuntijaa. Markus Sauri ja Armas Räsänen vakuuttivat osaamisellaan

– OSA 2 | KOULUTUKSEN VUOSIKYMMENET –

Getting old is to grow Wetterhoffilaista globaalia vastuuta edisti 1980-luvulta 2000-luvun alkuun jatkunut projekti Tansaniassa.

Lehtori Elsa Silpala ja Käsiteollisuuden tutkimusseura olivat avaintoimijoita, kun Getting old is to grow -projekti (GOIG) aloitettiin Tansaniassa ulkoministeriön rahoituksen turvin. Hankkeen tavoitteena oli tarjota käsityön oppimismahdollisuus ikääntyville naisille. Heillä monella oli taustalla moniavioisuus, josta olivat tulleet syrjäytetyiksi iän karttuessa.

GOIGissa vierailivat Wetterhoffin opettajat rakentamassa koulutusta, ja GOIGin opettajia oli lukukauden mittaisilla jaksoilla Wetterhoffilla kudonnan ja myös hallinnon opissa.

Opiskelijavaihdossa suomalaisopiskelijat oppivat afrikkalaisia kudonta- ja punontatekniikoita sekä inspiraatiota uusiin malleihin ja materiaalien käyttöön.

ja käytäntölähtöisellä otteellaan puhaltajamestarit.

Alkuvuosien kehittäjänä ja myöhemmin opettajana toiminut Antero Tammisto oli merkittävä hahmo, jonka monitahoinen asiantuntemus alalta konkretisoitui opetussuunnitelmien laatimisessa ja käytännön opiskelun organisoinnissa.

Ensimmäiset opiskelijat aloittivat syksyllä 1993.

Heidän koulutuksensa sijoittui osaksi viikkoa Wetterhoflle ja osaksi viikkoa Nuutajärvelle, missä he myös majoittuivat. Lasialan artesaanikoulutus jatkui

Hämeen ammattikorkeakoulun (HAMK) sisarorganisaatiossa Hämeen ammatti-instituutissa (HAMI) vuoteen 2003 ja siirtyi sen jälkeen Ammattiopisto Tavastiaan. Artenomikoulutus integroitiin muotoilun keramiikka-alan pääaineeseen.

Kansainvälisestä yhteistyöstä tuli lasikoulutuksen kivijalka. Nuutajärvi tarjosi ainutlaatuisen toiminnallisen ja tuotannollisen ympäristön ennen kaikkea poikkeuksellisen korkean tehdashyttinsä ansiosta.

Lasikoulutuksen kummeiksi nimitettiin Oiva Toikka sekä Fiskarsin tiedotusjohtaja Päivi Jantunen. Heidän suhteidensa myötä maailmankuuluja lasitaiteilijoita vieraili Nuutajärvellä 1990-luvun lopulla useaan otteeseen. Opiskelijoilla oli tilaisuus toimia assistentteina ja tutustua työskentelyyn maailman huippujen, kuten seattlelaisen Dale Chihulyn ja työryhmän sekä italialaisen Lino Tagliapietran workshopeissa. Kokemukset vahvistivat opiskelijoiden näkemystä alansa kansainvälisyydestä ja verkostoitumisen merkityksestä omalle urakehitykselle.

Julkaisut jakavat tietoa Wetterhofn julkaisusarja näki päivänvalon 1980-luvun alussa. Julkaisusarjan tavoitteena oli jakaa käsi- ja taideteollisuusalan ammattilaisille ja harrastajille tietoa Wetterhofn koulutustoiminnan tuloksista.

Sarjan synnystä saadaan kiittää viestinnän opettaja Einikki Sauria ja kudonnan lehtori Elsa Silpalaa, jotka toimivat alkuvuosien kokoomajulkaisujen toimittajina.

Heitä motivoi alan olematon tutkimus- ja julkaisutoiminta alan korkeakoulun ja tutkimuslaitoksen puuttuessa. Toimittajat kirjoittavat ensimmäisessä julkaisussa Tutkielmia kudonnan alueelta, että sarjassa ”…on mahdollista vuosittain julkaista sellaisia tutkielmia, joita kohtaan voidaan olettaa olevan laajempaa mielenkiintoa tai jotka antavat uutta perustietoa kotiteollisuusalan kehittämiselle.”

– 43 –

Kangaspuut eivät ole vuosien kuluessa ratkaisevasti muuttuneet. Onnistuneen kankaan aikaansaaminen vaatii sidosopillista tietoa ja tasaisen kutomisen taitoa.

Kuva: Marjukka Vainio.

Useat julkaisut perustuivat opettajaopiskelijoiden tutkielmiin, jotka käsittelivät käsi- ja taideteollisuusopetuksen kehittämistä joko pedagogisesta näkökulmasta tai jonkun käsityötekniikan osalta.

Myös tekstiilikokoelmat tarjosivat aineistoa useisiin tutkielmiin ja edelleen julkaisuihin. Käsi- ja taideteollisuusalan ensimmäinen tekstiiliopin oppikirja sekä tuotannonsuunnittelun oppikirja ilmestyivät opettaja Irma Boncamperin kirjoittamina 1990-luvun alussa.

Hämeen ammattikorkeakoulun aloittaessa Wetterhof oli ainoa yksikkö, jolla oli julkaisusarja. Sen hyvä käytänteitä soveltamalla luotiin Hämeen ammattikorkeakoulun oma julkaisusarja.

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

Osa 3

Wetterhoff nykyään

– 44 –

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

Wetterhoff toisen asteen koulutuksessa

Ammattikorkeakoulujen perustamisella 1990-luvulla oli vaikutuksensa Wetterhoffiin.

Koulutus jakaantui ammattikorkeakouluun ja ammattiopistoon. Pitkään valmistellut peruskoulun jälkeisen koulutuksen kehittämissuunnitelmat konkretisoituivat vuonna 1992 lakiin, joka johti kokeiluihin nuorisoasteella ja ammattikorkeakoulukokeilun aloittamiseen. Tämä uudistus jakoi Wetterhoffin kahtia. Koulutuksen jakaantuminen oli monitasoinen ja hankala tila-, laite- ja henkilöstöjärjestelyineen. Monikymmenvuotinen työyhteisö hajosi, eikä uuden organisaation yhteisenä nimittäjänä ollut enää Fredrikan perintö.

Fredrikan arvomaailman kantaminen uusiin työyhteisöihin oli velvollisuus ja etuoikeus.

Tavastia sijaitsee pari kilometriä keskustasta Hattelmalantien varrella. Kuva: Ammattiopisto Tavastian arkisto.

– 45 –

Ammatillisen koulutuksen normiohjaus purkautuu Toisen asteen ammatillinen koulutus oli kokenut suuren muutoksen vuonna 1966. Tällöin Ammattikasvatushallituksen (AKH) perustaminen johti siihen, että aiemmin toimialaministeriöiden alaisuudessa ollutta koulutusta alettiin hallinnoida yhteisestä virastosta.

Wetterhofn koulutus oli kuulunut maatalousministeriön toimialalle. Käsi- ja taideteollisuusalan opettajat joutuivat taistelemaan alan säilymisestä.

Kotiteollisuusopettajain liiton hallituksen puheenjohtajana lehtori Aili Henriksson muistelee tehneensä pyöreitä päiviä taistelussa käsi- ja taideteollisuusoppilaitosten säilymiseksi erillään ammattikouluista. AKH:n johtamana koulutuksesta tuli vahvasti normiohjattua. Wettehofn neuleopettajana viidellä vuosikymmenellä toiminut Terttu Heikkinen kertoo haastattelussa vuonna 2000 seuraavaa: ”Vuodesta 1975 lähtien tehtiin opetussuunnitelma melkein vuosittain. Aina kun tuolla Helsingissä Ammattikasvatushallituksessa vaihtui pomo, aina tehtiin uudet opetussuunnitelmat… Muutettiin jotain pieniä asioita, joilla ei ollut mitään virkaa, kun ei niitä ehditty ees soveltaa käytäntöön, kun taas piti muuttaa jotain.”

Viraston toiminnan arviointi 1970-luvun lopulla johti keskiasteen koulunuudistukseen, joka käsi- ja taideteollisuusalalla merkitsi teoria- ja suunnitteluaineiden lisääntymistä ja työharjoittelun liittämistä opetussuunnitelmaan. Samalla koulutus pidentyi siten, että peruskoulupohjaisten opiskelijoiden opiskeluaika oli kolme vuotta ja ylioppilastutkinnon suorittaneiden kaksi ja puoli vuotta. Opetussisällöt tuntimäärineen

Ammattiopisto Tavastian messuosasto Kädentaidot-messuilla 2024. Kuva: Laura Peltonen.

olivat valtakunnallisesti linjattu, ja oppilaitoksen liikkumavara oli kapea.

Normiohjauksen purku alkoi 1990-luvun alussa uuden opetushallituksen myötä, ja se lisäsi olennaisesti kuntien ja oppilaitosten toimintavapautta. Tavoitteina olivat koulutustason nosto, laadun parantaminen, rakenteellisen jouston lisääminen, toiminnan tehostaminen, jatko-opintojen kehittäminen sekä ammatillisen ja lukiokoulutuksen yhteistyön kasvattaminen.

Nuko-kokeilu tiivistää paikallista yhteistyötä Osana koulutuksen uudistamista säädettiin samassa laissa kuin ammattikorkeakoulukokeilusta myös toisen asteen koulutuskokeilusta (käytetään myös nimeä nuorisokoulukokeilu, nuko), joka toteutettiin vuosina 1992–2001. Hämeenlinna oli yksi 16 paikkakunnasta, jossa kokeiluun ryhdyttiin.

Toisen asteen koulutuskokeilujen tarkoituksena

oli edistää eri oppilaitosmuotojen välistä yhteistoimintaa ja kohottaa koulutuksen tasoa vastaamaan työelämän muuttuvia tieto- ja taitotarpeita. Opiskelijoille haluttiin tarjota aiempia joustavampia mahdollisuuksia yksilöllisten opintokokonaisuuksien muodostamiseen sekä monipuolisempia kouluttautumismahdollisuuksia. Hallinnon näkökulmasta pyrittiin parantamaan koulutusjärjestelmän toimintakykyä. Wetterhofn kannalta nuko-kokeilu oli merkityksellinen. Se antoi mahdollisuuden integroitua kaupungin ammatillisen koulutuksen toimijoihin osana Tavastiaa. Valtio-omisteisena oppilaitoksena yhteistyö paikallisten ammatillisten oppilaitosten kanssa oli aiemmin ollut ohutta ja tapauskohtaista.

Valtakunnallisesti nuko-kokeilussa oli mukana 97 oppilaitosta ja 36 000 opiskelijaa. Hämeenlinnan kokeilusta on saatu tiedot projektinjohtaja Leena Nikanderilta. Hämeenlinnasta olivat mukana kaikki kolme päivälukiota sekä viisi ammatillista oppilaitosta: – 46 –

Tavastia, Hämeenlinnan liiketalouden ja tietotekniikan instituutti, Hämeenlinnan meijerioppilaitos, Hämeenlinnan sosiaalialan oppilaitos sekä Hämeenlinnan terveydenhuolto-oppilaitos. Valinnaisiin opintoihin osallistuvien opiskelijoiden määrä vaihteli vuosittain 600:n ja 800:n välillä. Koko kokeilun aikana siihen osallistui yli kolmetuhatta opiskelijaa.

Kokeilu mahdollisti Hämeenlinnassa sen, että ensimmäistä kertaa ammatillisten oppilaitosten ja lukioiden rehtorit, opintojen ohjaajat sekä opettajat kokoontuivat yhdessä suunnittelemaan toisen asteen koulutuksen toteuttamista ja kehittämistä Hämeenlinnassa. Toimijoilta vaadittiin sekä opetussuunnitelmien kehittämistä, ristiinopiskelun mahdollistavia työjärjestysratkaisuja että monitasoista onnistunutta viestintää.

Apulaisrehtori Raija Loikkanen osallistui Wetterhofn edustajana nuko-yhteistyöhön ja muistelee kulttuurierojen lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten välillä olleen suuri. Hän kuvaa ammatillisten oppilaitosten edustajien ihmetelleen lukioiden paikoitellen ”paikalleen jämähtänyttä käytäntöä, jota ei ollut mahdollista muuttaa.” Ammatillisessa koulutuksessa oli käyty läpi monia myllerryksiä, joten joustavuus oli soljunut osaksi toimintakulttuuria. Oppilaanohjaajien (opot) rooli oli keskeinen tiedottamisessa sekä opiskelijan yksilöllisen opintopolun suunnittelijana ja tukijana.

Käsi- ja taideteollisuuskoulutuksen tarjonta tuli nuko-kokeilun laajasti tutuksi, kun opintoina tarjottiin seuraavia opintojaksoja: langan valmistus, lanka- ja pitsityöt, joustavien vaatteiden ompelu, kesävaatteiden ompelu, käsinneulonnan perusteet, kankaanpainanta, elävän mallin piirustus, tuotekuvauksen kurssi, huovutus-, nauha-, keramiikka-, koru- ja kivityökurssit, pukuhistoria, taide ja kulttuurit sekä artesaanina yrittäjäksi -kurssi. Koulutustarjonta herätti kiinnostusta, ja artesaaniopiskelijat olivat kiinnostuneita erityisesti lukio-opinnoista.

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

Ammattiopisto Tavastian Wetterhoff-koulutukset Taideteollisuusala Taideteollisuusalan perustutkinto, artesaani Verhoilualan osaamisala

Tekstiili- ja muotiala Tekstiili- ja muotialan perustutkinto mittatilausompelija

Tuotteen valmistuksen osaamisala kudonta

kudonta

Taideteollisuusalan ammattitutkinto käsityöntekijä

lasinpuhaltaja

Taideteollisuusalan ammattitutkinto Lasinpuhalluksen osaamisala

Tutkinnon osien tarjontaa Lukuvuosittain vaihtuvaa tarjontaa. Tutkinnon osa (koulutuksen nimi)

suutari Nahan valmistus 15 osp (Kalanahan parkituskurssi Erikoismateriaalien ja tekniikoiden käyttäminen 15 osp (Päähinekoulutus) Verkkokauppaympäristössä toimiminen 15 osp (Käsityön verkkokaupassa toimiminen) Nahkatuotteiden valmistaminen 15 osp Erikoismateriaalien ja tekniikoiden käyttäminen 15 osp (Sisustusompelun koulutus)

Tavastiassa voi suorittaa tutkinnon taideteollisuusalalla sekä tekstiili- ja muotialalla. Vuosittain on lisäksi tarjolla 15 osaamispisteen laajuisia tutkinnon osia, joiden suosio on koko ajan kasvussa.

Tavastian monipuolinen tarjonta Tavastiaan siirtyi Wetterhoflta tekstiili-, vaatetus- ja lasikoulutukset, joista kaikissa tutkintonimike on artesaani. Seuraavassa kerron Tavastian artesaanikoulutuksen yhteisistä tavoitteista ja sen jälkeen eri koulutusohjelmien ominaispiirteistä.

Ammatillista koulutusta on uudistettu vuodesta 2015 alkaen osaamisperusteisella otteella, mikä tarkoittaa aiempaa parempaa kyvykkyyttä vastata työelämän ja yhteiskunnan muuttuviin odotuksiin.

Tavoitteet ovat edelleen hyvinkin siis samat kuin 1990-luvun alkaessa. Uutta on kuitenkin se, että yhä paremmin opiskelijoilla jo oleva osaaminen voidaan huomioida osaksi opintosuorituksia. Lisäksi tutkintojen rinnalla tarjotaan vaihtelevan laajuisia tutkintojen

osia. Työpaikoilla järjestettävää koulutusta on lisätty, mikä on vastaavasti kasvattanut työpaikkaohjaajien koulutustarvetta. Heidän kouluttamisensa on sekä oppilaitoksen että työpaikkojen haaste ja tämän hetken yhteinen projekti. Opinnoissa tieto- ja viestintätekniikka, viestintävalmiudet ja yrittäjyysosaaminen ovat tärkeitä kaikissa tutkinnoissa ja tarjolla myös tutkinnon osina. Tavastiassa on myös ylläpidetty sisustus- ja modistikoulutusta, joita opiskelija voi tällä hetkellä sisällyttää valinnaisiin opintoihin.

Käsityöntekijän ammattitutkinnon voivat suorittaa mittatilausompelijan, sisustustekstiilien valmistajan, kutojan, verhoilijan, modistin tai suutarin tutkinnon tai vastaavat taidot omaavat henkilöt.

Käsityöntekijän ammattitutkintoa suorittavat pääsevät – 47 –

tekemään monialaista yhteistyötä vertaisryhmässä.

Koulutuksen kesto on keskimäärin 2–2,5 vuotta.

Kansainvälisyyttä ja kestävää kehitystä Syksyllä 2024 Tavastiassa tekstiili- ja muotikoulutuksissa oli 82 opiskelijaa ja taideteollisuudessa 67 opiskelijaa. Opiskelijoista valtaosa on aikuisia, joilla on jo yksi tutkinto suoritettuna ja vuosienkin työkokemus.

Opiskelijoita kannustetaan yrittäjyyteen alan hankalaa tilannetta kuitenkaan kaunistelematta. Parhaimmillaan yritys syntyy siten, että alkuvaiheessa rinnalla olisi toinen työ, vaikkakin tämä on raskas yhdistelmä.

Tavastian kansainvälinen toiminta on vilkasta sekä vaihto-opiskelijoita vastaanottavana että lähettävänä oppilaitoksena. Kumppanimaita ovat esimerkiksi Ranska, Viro ja Tšekki. Opiskelijavaihdon lisäksi on mahdollista mennä työpaikalla järjestettävään koulutukseen myös Suomen ulkopuolelle. Kansainvälistymisellä on samat tavoitteet kuin jo Fredrikan aikana: ajankohtaisten uusien materiaalien ja tekniikoiden haltuunotto, inhimilliset kontaktit ja maailmankatsomuksen laajeneminen.

Kestävä kehitys on ollut jo yli kymmenen vuotta vahvasti mukana kaikessa opetuksessa ja päivittäisessä toiminnassa. Tavastialle on myönnetty ensimmäisten ammatillisten oppilaitosten joukossa kestävän kehityksen sertifkaatti.

Tulppaanidamasti päivittyi 2020-luvulle Kudonnan koulutuksessa keskitytään kangaspuissa kudottujen tekstiilien valmistamiseen. Tekstiilit ovat sekä sisustuksessa, vaatetuksessa että asusteissa käytettäviä. Teoriaopinnoissa painotetaan sidosopin osaamista, materiaalitietoutta, perinnettä, suunnittelua myös tietokoneavusteisesti sekä kestävien ja ekologisten tuotteiden tekemiseen tarvittavaa vankkaa käsityötaitoa. Käytännön opintoihin kuuluu värjäystä,

Tekstiilitaiteilija, kuvataiteilija ja väitöskirjatutkija Niina Hiltunen kertoo opintoihinsa sisältyneestä Wetterhoff-yhteistyöstä Tulppaanidamastin parissa:

Lapuan Kankureiden kutomaa Tulpaanidamastia valmiiksi kaitaliinoiksi ommeltuina myyntivyötteissään Wetterhoff 130 -juhlavuonna vuonna 2015. Kuva: Niina Hiltunen.

kankaanpainantaa ja erilaisia viimeistysmenetelmiä.

Valinnaisia tutkinnon osia ovat esimerkiksi teollinen kudonta, erikoismateriaalit ja -tekniikat sekä ohjaustehtävissä toimiminen. Kutoja-artesaanit löytävät työpaikkansa esimerkiksi erilaisissa ohjaustehtävissä tai yrittäjinä yksin tai osuuskunnan jäseninä. Työelämäyhteistyön tärkeä osa on harjoittelujakso, jota voi tänä päivänä tehdä esimerkiksi päivän viikossa, jos se parhaiten elämäntilanteeseen sopii.

Tekstiilitaiteilija, kuvataiteilija ja väitöskirjatutkija Niina Hiltunen kertoo seuraavassa opintoihinsa sisältyneestä Wetterhof-yhteistyöstä Tulppaanidamastin parissa. Tulppaanidamasti-kuvio juontaa juurensa 1910-luvulle, jolloin Fredrika Wetterhofn työkoulu sai tehtäväkseen kutoa Wrede-suvulle hienoa pellavadamastia, jossa vuorottelevat tulppaani- ja auringonkukkakuviot. Kuvion vuosisatojen takaa tulleena perintönä on läsnä vertauskuvallisesti rakkaus, valo ja lämpö. Wetterhof on ainoa paikka, missä Tulppaanidamastin malli on olemassa.

”Opiskelin 2013–2015 Ammattiopisto Tavastiassa tekstiiliartesaaniksi aikuiskoulutuksessa. Yhtenä tutkinnon osana ja näyttönä tein Wetterhoffin 130-vuotisjuhlavuonna yhteistyössä Wetterhoff-säätiön ja Oy:n kanssa Tulppaanidamastikuosin uudelleen sovittamisen sekä vetovarsipuissa käsinkudottavaksi että teollisesti kudotuksi damastiksi Lapuan Kankureilla keväällä 2015.

Työskentely kotimaisen teollisen kutomon kanssa avarsi näkökulmaa teolliseen tuotantoon, siihen mikä on mahdollista ja miten se saadaan aikaan.

Valmiin, Lapualla kudotun liinan myyntipakkauksena käytettävän vyötteen suunnittelu sisältyi projektiin ja on myös suunnittelemani. Käsinkudottavan mallin muokkaus jakautui kahteen osaan.

Tulppaanidamasti-projektin ensimmäisessä osassa haluttiin luoda koulun opiskelijoiden ja opettajien käyttöön mahdollisimman monikäyttöinen yhteisloimi, joka sopii monen tasoiselle kutojalle. Sen tuli sallia mahdollisimman laajan kirjon erilaisia kudemateriaaleja (mm. puuvilla, pellava, puuvillapellava, erilaiset villat) ja siten myös mahdollisimman monenlaisia lopputuotteita (esim. pikkupyyhe, kaitaliina, pikkuliina, tabletti, tyyny) kunkin kutojan toiveiden mukai-

– 48 –

sesti. Tavoitteena oli myös uudistaa sekä värein että kudemateriaalein perinteistä tulppaanidamastikuosia, katsoa mitä siitä on saatavissa ”irti”. Huomattavaa on, että kuviovarsien käyttö koululla edelleen käytössä olevassa mallissa on suunniteltu siten, että kuvio-osat on mahdollista kutoa vapaasti valiten, ts. esim. pystyboordien kutominen ei ole automaattista, kuten alkuperäisessä mallissa.

Projektin toisena osana oli kansalaisja työväenopistoihin ja Taitokeskuksiin/ käsityökeskuksiin sähköpostitse lähetetty kirje ja kysely, jossa tiedusteltiin sekä vetovarsipuiden että tietokoneavusteisten kangaspuiden olemassaoloa ja käyttöä. Ajatuksena oli muokata Tulppaanidamastista joko vetovarsipuissa tai mahdollisesti tietokoneavusteisten kangaspuiden avulla kudottava malli julkiseen käyttöön. Vastausprosentit olivat yli 50 prosenttia, usein osattiin kertoa naapurikunnista ja tilanteesta laajemminkin. Koska tietokoneavusteisia kangaspuita ja vetovarsikangaspuita oli tuolloin kentällä hyvin vähän, tai niiden varsimäärä suhteellisen vähäinen Tulppaanidamastissa oleviin kuvio-osiin ja tarvittaviin varsiin nähden, ei Tulppaanidamastista muokattu mallia harrastajakutojille julkiseen käyttöön.”

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

taiteen tuotantoprojektit, joissa oman kiinnostuksen mukaista osaamista voi kasvattaa. Valmistuttuaan opiskelijat ovat työllistyneet ompelimoihin sekä vaateja kangasmyymälöihin, jotka ovat myös työharjoittelupaikkojen tarjoajia. Teatteri- ja tv-projektit ovat työssäoppimispaikkoina haluttuja. Mittatilausompelijat toimivat usein myös itsenäisinä yrittäjinä usein erikoistuen joko tiettyyn asiakassegmenttiin tai materiaaliin.

Paitapuseron kauluksen ompelu kuuluu mittatilausompelijan opintoihin. Kuva: Mikaela Holmberg.

Ompelun moniosaajat Mittatilausompelijaksi tullakseen on opiskeltava vaatteiden suunnittelua, kaavoitusta ja valmistusta erilaisista materiaaleista erilaisiin tilanteisiin arjesta juhlaan. Yksilöllisiä pukuja tehdäänkin vuosittain esimerkiksi vanhojen päivän tansseihin. Urheilujoukkueiden, kuorojen ja muiden harrastajaryhmien tilaukset puolestaan avaavat sarjatuotannon saloja.

Kiertotalous on vahvasti mukana opiskelussa.

Paitsi että koulutuksessa valmistetaan uusia vaatteita, siellä myös yhä enemmän ja mielikuvituksellisemmin korjataan vanhoja ja vanhoista muokataan uutta.

Ajatus parsimisesta ja paikkaamisesta on muuttunut positiiviseen suuntaan.

Aiempi rakenne, jossa yksi opettaja opetti yhtä

luokkaa, on purkaantunut. Opiskelijat kulkevat omilla oppimispoluillaan kohdaten monia opettajia.

Aiempi oman luokan tarjoama tuki on muuttunut eri ryhmiin kuulumiseksi, jolloin yhdistävänä tekijänä on kulloinenkin opintojakso. Kuuluminen useisiin ryhmiin lisää opiskelijan verkostoja, mikä työelämään siirryttäessä on tärkeää. Pitkän uran ompelunopettajana tehnyt Päivi Malinen toteaa erikoistekniikoiden, kuten kirjonnan ja lankatöiden, väistyneen opetussuunnitelmasta. Tällä hetkellä niille on työelämässä vain vähän tarvetta. Ekologisuuteen, vuorovaikutukseen ja yrittäjyyteen liittyvät oppikokonaisuudet ovat tänä päivänä keskeisiä.

Työssäoppimisen ja työharjoittelun paikkoja ovat vaate- ja kangaskaupat, osuuskunnat ja esittävän – 49 –

Suutari materiaalinsa tuntijana Suutarikoulutus päättyi Tampereen Hervannassa keväällä 2013, minkä jälkeen koulutus siirtyi Ammattiopisto Tavastiaan. Ammattiopisto Tavastia hankki Tampereen suutarikoulutuksen koneet ja laitteet.

Ensimmäiset suutariopiskelijat aloittivat Tavastiassa syksyllä 2013. Ensin suutarikoulutus järjestettiin HAMKin Korkeakoulukeskuksessa yhteisessä jalkinekoulutuksen työpajassa, joka toimi vuoteen 2018.

Opetus siirrettiin Tavastian kampukselle syksyllä 2018.

Näin saatiin syntymään synergiaa taideteollisuus- sekä tekstiili- ja muotialan kanssa. Opiskelijan on mahdollista valita opintoja myös muilta aloilta.

Suutarikoulutus sisältää jalkineiden kaavoitusta, valmistusta ja korjaamista. Suutarin ammattitaidon ydintä on jalkineissa käytettävien materiaalien tuntemus. Nahan työstämisen osaaminen mahdollistaa jalkineiden lisäksi myös vöiden ja laukkujen valmistamisen. Suutarit työllistyvät jalkinealan yrityksiin tai itsenäiseksi yrittäjäksi. Myös teattereiden puvustamot työllistävät suutareita. Lisäksi vuosittain on opiskelijoita, jotka jatkavat opintojaan HAMKissa.

Opettaja Jenny Saarimaa kertoo seuraavaa: ”Käden taitojen lisäksi on tärkeää oppia toimimaan moniammatillisissa työyhteisöissä yhtenä tärkeänä lenkkinä. Opiskelijoiden into uuden oppimiseen

suutarialalla on tärkein asia opiskelun onnistumisessa. Toki nykyisen opetussuunnitelman mukaan opiskelu antaa laaja-alaiset taidot suoriutua monesta alan työtehtävästä. Lähiopetuksen ja taitoaineiden määrän takaaminen varmistaa uusien suutareiden perusosaamisen tulevaisuudessa.”

Suutarikoulutuksessa opitaan valmistamaan jalkine alusta loppuun omin käsin. Kenkä on valmistumassa pinkomisvaiheessa.

Kuva: Mikaela Holmberg.

Lasialan opiskelija kerää sulaa, noin 1100 asteista, lasia uunista. Lasikoulutuksen tilat ovat yhdessä Nuutajärven lasikylän lasihytissä.

Kuva: Mikaela Holmberg.

Nuutajärven Lasikylä autenttisena oppimisympäristönä Lasialan koulutus siirtyi Wetterhoflta Tavastiaan vuonna 2003. Lasikoulutukselle oli rakennettu opetussuunnitelma ja vahva kansainvälisyyden perusta.

osaamista ja hiljaista tietoa, jota pyrimme koulutuksessa avaamaan sanallisesti.

Tulevaisuudessa on tärkeää, että oppilaitoksilla on tarpeeksi resursseja käytössä kouluttaa myös pienempiä ja harvinaisempia aloja, jotka ovat tärkeitä erityisesti kansalliselle kulttuurillemme, mutta mahdollisesti tärkeitä myös huoltovarmuuden kannalta. Kannustamme meiltä valmistuneita jatko- ja lisäopintoihin, jotta ammatillinen osaaminen kehittyisi perustutkintoa pidemmälle. Osa valmistuvista työllistyy teollisuuteen tai kausiluonteisesti pieniin lasistudioihin, osa lähtee kokeilemaan siipiään yrittäjinä. Osalle koulutus tuo lisäosaamista aiempaan ammattiinsa, esim. muotoilijan työhön. Opiskelijamme ovat aktiivisia hakeutumaan työelämäjaksoille myös ulkomaille, esimerkiksi Erasmus+-tuella.”

Lasikoulutuksen opettaja Marika Kinnunen kertoo seuraavaa: ”Ammatillisen koulutuksen resurssien väheneminen tuo huolta pienelle alalle, jonka jatkuvuudelle koulutus on elintärkeää. Perustaidot lasin tekemiselle hankitaan nimenomaan oppilaitoksissa lähiopinnoissa ja työelämäjaksoilla, koska alan työpaikkoja on vain vähän ja valtaosa niistä on pieniä yrityksiä, joilla ei ole resursseja kouluttaa.

Lasialan koulutuksessa on tärkeintä käden taitojen harjaannuttaminen lähiopetuksessa toistoja tekemällä. Ammatin ydin ei ole muuttunut miksikään maailman ja teknologian kehittyessä.

Teknisen taidon lisäksi lasintekijällä tulee olla hyvät tiimityötaidot, koska lasia tehdään useimmiten ryhmätyönä.

Lasin tekemiseen liittyy paljon kehollista

Lasin Protopajoissa tehdään yhteistyötä eri koulujen ja koulutusasteiden välillä. Protopajoissa opitaan lasihytissä paitsi kuuman lasin valmistuksen prosesseja myös vuorovaikutuksesta ammattitermein. Eri korkeakouluista, Suomesta ja ulkomailta, vierailevat muotoilun opiskelijat pääsevät näkemään läheltä kuuman lasin valmistusta hytissä ja vaikuttamaan protokappaleiden valmistumiseen. Lasialan opiskelijoille tilanteet ovat arvokkaita kokemuksia asiakaskohtaamisista ja verstakkotyöskentelystä. Verstakossa työskentelee muutaman neliömetrin tilassa neljästä seitsemään tarkasti roolitettua ammattilaista. He käsittelevät tulikuuman uunin äärellä sulaa lasimassaa ja siirtävät sen työvaiheittain seuraavalle tekijälle. Työn on sujuttava sentilleen ja sekunnilleen oikein, jottei vahinkoja tapahdu.

Wetterhofn aikana alkanut kansainvälisten työpajojen perinne jatkuu vahvana. Opettajia, asiantuntijoita ja taiteilijoita niin Yhdysvalloista kuin Euroopasta osallistuu ohjelmaan vuosittain.

– 50 –

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

Asiakkaita riittää verhoilun opiskelijoille. Kuvassa tuoleja odottamassa verhoilua. Kuva: Mikaela Holmberg.

Verhoilija kestävän kehityksen keskiössä Verhoilualalla tarvitaan kädentaitojen lisäksi esteettistä, visuaalista ja kulttuurista osaamista, jotta oikeat materiaalit ja tekniikat tulevat valituiksi. Verhoiltavat tuotteet vaihtelevat tyylihuoneryhmistä vintage-kalusteisiin ja 1950-luvun autonistuimiin. Verhoilualalla on lisäksi muun muassa paloturvallisuuteen liittyviä säädöksiä, jotka verhoilijan tulee ottaa valinnoissaan huomioon.

Verhoilualan opettaja Virve Juola kertoo seuraavaa: ”Verhoilualan koulutus alkoi Tavastiassa 1990-luvulla. Se oli tekniikan- ja liikenteen koulutusalan alaista vuoteen 2017 asti, minkä jälkeen se siirrettiin valtakunnallisesti Taideteollisuusalan koulutukseksi.

Samalla nimike vaihtui verhoilijasta artesaaniksi.

Koulutuksessa opitaan tekemään erilaisia huonekalujen ja ajoneuvojen verhoilutöitä. Verhoilualan artesaanin ammattitaitoon kuuluu myös ompeluosaamista, vahvaa tekstiilimateriaalien tuntemusta ja asiakaspalvelua. Artesaani tuntee sisustuksen historiaa ja osaa valita eri tyylikausille sopivat materiaalit, värit

ja työmenetelmät. Huonekalujen ja ajoneuvojen korjaaminen on kestävää elämäntapaa tukevaa toimintaa, joka jatkaa tuotteen elinkaarta. Koulutuksen jälkeen voi työllistyä huonekaluteollisuuteen tai ajoneuvoverhoilutehtäviin. Työpaikkana ovat myös yksityiset verhoilualan yritykset tai oma yritys.

Huonekaluteollisuus vähenee Suomessa, ja verhoilijoiden työ siirtyy enemmän ja enemmän vanhan korjaamiseen. Alan näkymät ovat siltä osin hyvät, koska kiertotalous ja esineiden korjaaminen on ollut nouseva trendi jo jonkin aikaa. Alalla opetellaan luontaisesti materiaalien kierrätystä, ja kiertotalouden uusia innovaatioita tulee markkinoille verhoilijoiden hyödynnettäväksi. Alalla rakennetaan kestävää tulevaisuutta joskus jopa satoja vuosia vanhoja tekniikoita hyödyntäen.”

Kohti valoisaa tulevaisuutta Tavastian taideteollisuus- ja tekstiili- ja muotialan koulutus on vakaalla pohjalla ja samalla pitkän historian ja innostuneen kehittämistyön risteyskohdassa.

Opiskelijoiden lähtökohdat opiskeluun ovat moninaiset. Koulutuksen on palveltava erilaisissa elämäntilanteissa olevia opiskelijoita. Toinen selkeä trendi on tutkintojen merkityksen väheneminen. Valtakunnallisen linjauksen mukaan oppilaitoksen on tarjottava eri laajuisia tutkinnon osia yksilöiden osaamistarpeiden mukaan.

Nämä seikat yhteen laskien viestinnän on oltava selkeää ja houkuttelevaa. Työjärjestyksen on oltava vuositasolla suunniteltu, sillä opiskelijat tasapainoilevat työn, perheen ja opiskelun välillä. Vuosisuunnitelma palvelee myös opettajia, joskin monenlaisiin muutoksiin on oltava valmis ajatellen monia erilaisia opiskelijoita. Suunnittelu- ja kehittämistyö onkin kasvava osa opettajan työkokonaisuutta.

Opiskelijan kannalta on mielekästä koota opintoja siten, että voi parhaansa mukaan hyödyntää aiem– 51 –

Kutojan jouluaiheinen damasti on valmistunut.

Kuvioinniltaan vaativimmat kudontatyöt syntyvät damastipuissa. Kuva: Mikaela Holmberg.

min oppimaansa. ”Opiskelussa olisi tärkeää löytää paras mahdollinen kombinaatio oman kiinnostuksen kohteista, oman jutun löytyminen ja kirkastuminen”, toteavat koulutuspäällikkö Minna Leminen ja opettaja Pirjo Ervasti-Saksala.

Fredrika Wetterhof -säätiöön ja Wetterhof osakeyhtiöön on Tavastiasta kiinteät suhteet. Yhteistyössä on tutustuttu muun muassa käsityöalojen verkkokaupankäynnin kehittämiseen. Opiskelijoille kerrotaan Wetterhofn historiasta ja tutustutaan Fredrikaan henkilönä osana oman ammattialan historiaa. Ammattiopisto Tavastian taideteollisuus- sekä tekstiili- ja muotialan koulutustarjontaa kehitetään vastaamaan yhä enemmän sekä tulevaisuuden työelämän että yksittäisen opiskelijan tarpeita. Kuten vuoden 1992 koulutuskokeilun tavoitteissa kirjoitettiin, pyrkimyksenä oli ammatillisen toisen asteen tutkinnon suorittaneiden hakeutuminen jatko-opintoihin ammattikorkeakouluihin. Tavastiassa ja HAMKissa rakennetaan parastaikaa polkuopintoja Tavastiasta muotoilun koulutusohjelmaan.

Wetterhoff osana ammattikorkeakoulua

Uusien mahdollisuuksien korkeakoulu Idea ammattikorkeakoulusta tuli laajasti keskusteluun suomalaisessa yhteiskunnassa 1980-luvun lopulla.

Ensimmäisiä aloitteita oli tehty jo 1970-luvulla lähinnä insinöörikoulutusta koskien. Ajatukset kuitenkin hautautuivat, kun laaja keskiasteen koulutusuudistus käynnistyi. Opistoasteen uudistuksessa päädyttiin 1980-luvun lopulla kokonaan uutta korkeakouluinsti-

tuutiota – ammattikorkeakoulua. Suunnittelun alkaessa Suomen talous oli nopeassa kasvussa 1980-luvun lopulla. Uudistus saatiin etenemään, vaikka talous suistui syvään lamaan 1990-luvun alkupuolella.

Ammattikorkeakoulureformilla oli aluepoliittinen tavoite synnyttää korkeakoulu jokaiseen maakuntaan.

Kanta-Hämeessä ei yliopistoa ollut, joten seitsemällä paikkakunnalla toimiva Hämeen ammattikorkeakoulu otettiin ilolla vastaan eritoten, kun maakunnan koulutustaso oli valtakunnallisesti suhteellisen alhainen.

Ammattikorkeakouluilla pyrittiin luomaan työelämää lähellä olevaa koulutustoimintaa: teorian ja käytännön yhdistämistä ja elävää vuorovaikutusta alueen yritysten kanssa. Samalla luotiin ammatillisen koulutuksen suorittaneille väylä korkeakouluopintoihin, olihan tavoitteena saada yli puolet opiskelijoista ammatillisen tutkinnon suorittaneista.

Ammattikorkeakoulujen taival alkoi kokeilujen kautta. Kokeiluhakemuksia tehtiin eri puolilta Suomea lähes kuudessakymmessä oppilaitosryppäässä. Näistä 19 pääsi aloittamaan kolmivuotisen kokeilun. Yhtenä näistä oli Hämeen ammattikorkeakoulu (HAMK), jossa Wetterhof oli mukana. Muita muotoilualalta mukaan päässeitä olivat Lahden muotoiluinstituutti (Lahden ammattikorkeakoulu, nykyisin LAB) sekä Kuopion Muotoiluakatemia (Pohjois-Savon ammattikorkeakoulu, nykyisin Savonia-ammattikorkeakoulu).

Wetterhofn liittyminen kokeiluhakemukseen ei ollut itsestään selvää. Alkuperäisessä suunnitelmassa HAMKiin olisivat kuuluneet vain alueen neljä teknillistä oppilaitosta Hämeenlinnan lisäksi Forssasta, Riihimäeltä ja Valkeakoskelta. Myöhemmin mukaan – 52 –

tulivat kolme luonnonvara-alan oppilaitosta Evolta, Lepaalta ja Mustialasta. Ovea kuitenkin raotettiin viime hetkillä, ja rehtori Sirkka Hämäläinen ja apulaisrehtori Virpi Mikkola joukkoineen tekivät viikon ajan yötä päivää töitä kirjoittaessaan perusteluja Wetterhofn mukaan ottamiselle. Kokeilulaissa määriteltyjä kriteerejä oli 14. Niitä olivat muun muassa koulutusohjelman ajanmukaisuus, työelämäsuhteet, yhteistyö tiede- ja taidekorkeakoulujen kanssa, kansainvälinen yhteistyö opettajien koulutustaso ja oppimisympäristöt. Vastausten muodostaminen oli samalla silloisen vallitsevan tilanteen läpivalaisu ja antoi viitteitä tulevasta. Wetterhoflla sorvattiin vakuuttavat vastaukset kriteereihin, ja näin alkoi korkeakoulutasoinen koulutus Fredrikan 110 vuotta aiemmin perustamassa Hämeenlinnan Työkoulussa. HAMKiin tuli 1990-luvun lopussa mukaan sosiaali- ja terveysalan sekä hallinnon ja kaupan alan koulutukset, mikä lisäsi muotoilun koulutukselle uusia yhteistyömahdollisuuksia HAMKin sisällä.

Millä mielellä uuteen?

Askeleen ottaminen kohti uutta ei ymmärrettävästi ollut helppoa. Vaikka Wetterhofn henkilöstö tunnisti muutoksen välttämättömyyden, sen mukanaan tuoman statuksen nousun ja tulevat synergiaedut, oli ilmassa myös ennakkoluuloja ja epäilyksiä. Ammattikorkeakouluun liittyminen merkitsi itsenäisten päätöksenteon mahdollisuuksien kaventumista ja kamppailua yli satavuotisen identiteetin säilymisen puolesta. Millä mielin ammattikorkeakoulu-uudistus otettiin vastaan? Tähän kysymykseen hain vastausta

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

Graafiset pinnat ja voimakkaat värit olivat pinnalla1990-luvun neuleissa.

Kuva: Marjukka Vainio.

Vanhaa ja uutta yhdistäen ideoitu hiihtoasu 1990-luvulta.

Kuva: Wetterhoffin kuva-arkisto.

– 53 –

Theseus-tietokannasta löytyvät kaikki ammattikorkeakouluissa tehdyt opinnäytetyöt. HAMKin muotoilun koulutuksessa niitä on tehty lähes tuhat.

pro gradu -tutkimuksessani keväällä 1995.

Wetterhofn henkilöstölle suunnatussa tutkimuksessa selvitin wetterhoflaisia arvoja ja niiden ilmenemistä päivittäisessä toiminnassa. Keskeisiksi arvoiksi nousivat sivistys, ahkeruus, esteettisyys sekä yhtäaikaisesti kansainvälisyys ja suomalaisuus.

Tyypillisiä organisaatiokulttuurin piirteitä olivat konfiktien välttäminen, yhteisvastuullisuus ja jatkuva oppiminen. Myös sopeutuvaisuus ja uteliaisuus olivat tunnistettuja arvoja ja käytännön toiminnan piirteitä.

Nämä kantoivat muutosvaiheessa, eikä dramaattisia ristiriitoja ilmennyt. Vastaajat kokivat Wetterhof-hengen konkretisoituvan vahvimmin yhteisissä koulutuksen projekteissa, mutta myös teemavuosissa, vuoden Fredrikan valinnassa ja historiaa uudistavissa tapahtumissa. Jo Fredrikan ajasta alkaen olivat kuukausittaiset iltamat olleet osa opettajankoulutuslinjan opintoja.

Vaikka tapahtumat olivat harventuneet ja muuttaneet muotoaan, ne rytmittivät lukuvuoden kulkua ja olivat yhteisön kulttuurista pääomaa. Organisaatiot tarvitsevat sankareita, sellainen oli Fredrika ja suurta huolta kannettiinkin Wetterhof-nimen säilymisestä HAMKissa.

Kun yhteistyöverkostoja kysyttiin keskeisiksi kumppaneiksi, ennen ammattikorkeakoulu-uudistusta he nimesivät kiinnostaviksi toimijoiksi muut alan oppilaitokset sekä neuvonta-asemat. Tämä on ymmärrettävää, sillä käsi- ja taideteollisuusoppilaitokset

eri puolilla Suomea olivat toimineet vuosikymmeniä opettajaopiskelijoiden harjoittelupaikkoina. Sekä henkilö- että organisaatiotasoilla vuorovaikutus oli vilkasta ja systemaattista. Niin ikään valtakunnallinen Taito-liiton koordinoima käsityöalan neuvonta-asemaverkosto oli tuttu esimerkiksi erilaisten tuotekehitysprojektien kautta. Yritysyhteistyö, jota ammattikorkeakoulu edellytti, oli ohuempaa. Aistittavissa oli, että jatkossa on opeteltava lisäksi yhteistyö muiden HAMKin muodostaneiden oppilaitosten kanssa.

Uuteen astuttiin siis ”muina fredrikoina”, rohkeasti ja realistisesti.

Käsityötiede yhteisenä nimittäjänä Käsi- ja taideteollisuusala joutui uuden eteen ammattikorkeakouluja rakennettaessa. Alaa vastaavaa koulutusta ei tiede- tai taidekorkeakouluissa ollut. Näin ollen vältettiin jännitteiset tilanteet, joita työmarkkinoilla syntyi esimerkiksi sosiaali- ja insinöörialoilla.

Kääntöpuolena oli se, että käsi- ja taideteollisuusalalle ei ollut olemassa sellaista teoreettista pohjaa kuin olemassa olevien tieteenalojen traditioille pohjaavilla koulutusaloilla.

Polttavaan tarpeeseen oli professori Pirkko Anttila tarttunut jo 1980-luvun alussa: hän oli raivannut tilan uudelle tieteenalalle, käsityötieteelle, Helsingin yliopistoon. Hänet nimitettiin tieteenalan ensimmäiseksi professoriksi vuonna 1986. Käsityötieteen ensimmäiseen kokeilukoulutusryhmään kuului Wetterhofn opettajien ohella Lahden Muotoiluinstituutin sekä Kuopion Muotoiluakatemian opettajia.

Uuden tieteenalan pioneeriryhmä oli monialainen sitoutunut joukko, joka käsitti taiteeseen, tekniikkaan, eri materiaaleihin erikoistuneita ja erilaisen arvoperustan omaavia henkilöitä. Tieteenala vahvistui, leveni ja syveni samalla, kun ammattikorkeakoulujen muotoilualan koulutus rikastui jatkuvasti lisääntyvän – 54 –

tutkimustoiminnan tuloksilla. Tällä uraauurtavalla, yhteisöllisellä toiminnalla koeteltiin käsityötieteen teoreettisia ja metodologisia perusteita.

Samanaikaisesti kouluttauduttiin ammattikorkeakoulun vaatimaan maisterin tutkintoon. Kun HAMKille myönnettiin vakinaistamislupa yhdeksän ensimmäisen joukossa vuonna 1996, valmiita maisterintutkintoja oli jo useita. Kussakin oppilaitoksessa oli entuudestaan korkea-asteen tutkinnon suorittaneita opettajia, mutta opinnot olivat esimerkiksi kansatieteen, taidehistorian tai kasvatustieteiden alalta.

Prisma valaisee opinnäytetyöt Käsityötiede on kantava ja hedelmällinen perusta muotoilualan opettamiselle, tekemiselle ja kehittämiselle, sillä se kattoi koko tuotteen suunnittelu- ja valmistusprosessin alkumielikuvasta valmiiseen tuotokseen. Teoreettinen kehys käsittää psyykkisen, sosiaalisen, kulttuurisen, taloudellisen, teknisen ja ekologisen näkökulman. Tästä ”prismasta” jokainen muotoilualalla toimiva löytää paikan ja oikeutuksen omalle työlleen, samalla kun joutuu altistamaan ideansa läpivalaisulle kokonaisuutena. Käsityötiede kokonaisvaltaisena muotoilualan käsite- ja toimintajärjestelmä loi kehykset opinnäytetyöprosessille ja jäsensi valmiin työn eheäksi kokonaisuudeksi.

Ekologisuus, yksi ”prisman” sivuista, ei 1990-luvun alussa ollut siinä määrin esillä kuin tänä päivänä.

Tuotteen elinkaariajattelussa muotoilun koulutusohjelmassa oltiin niin HAMKissa kuin valtakunnallisesti etujoukoissa hakemassa vastauksia kysymyksiin tuotteen hävittämisestä, korjaamisesta ja kierrättämisestä. Opinnäytetyön tekijä joutui ottamaan kantaa tuotteen ekologiseen kestävyyteen ja vastuullisuuteen.

Muotoilun opinnäytetöiden ohjaajat olivatkin kysyttyjä kouluttajia ja asiantuntijoita ammatti- ja taidekorkeakoulujen piirissä.

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

Päästä varpaisiin nahkassa 1990-luvulla.

Kuva: Muotoilukoulutuksen arkisto.

Rakenteelliset muutokset ravistelevat Ammattikorkeakoulukokeilun alkaessa Wetterhoffn käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksesta tuli yksi HAMKin kahdeksasta koulutusohjelmasta, muotoilun koulutusohjelma. Wetterhof säilyi kuitenkin koulutusohjelman brändinimenä. Opettajankoulutus Wetterhoflta ja Lepaalta siirtyivät HAMKin yhteyteen liitettyyn ammatillisen opettajakoulutusyksikköön vuonna 1995. HAMKin organisaatio on kokenut monia vaiheita, joissa koulutuksia on ryhmitelty eri tavoin, samoin kuin tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminnan rajoja on siirretty moneen asentoon.

Koska muotoilu on ollut ainoa kulttuurialan koulutusohjelma, sitä on sijoitettu sekä tekniikan että liiketalouden alan ryppäisiin. Sijoituspaikalla on ollut vaikutuksensa intressien suuntautumisella HAMKin sisällä. Muotoilun koulutusohjelma on hyödyntänyt aktiivisesti monialaisen HAMKin mahdollisuuksia sekä jakaen että saaden osaamista. Yhteistyötä on vahvistanut 2000-luvun alussa tapahtunut muutto Wetterhofn korttelista yhteiselle kampukselle Korkeakoulukeskukseen, Hämeenlinnan Visamäkeen.

Muotoilun koulutuksen pääaineet ammattikorkeakoulukokeilun alkaessa olivat vaatetus, tekstiili, neule, jalkine, nahka-turkis ja lasi-keramiikka. Koulutusohjelman johtajan kannalta 2000-luvun taite oli raskas aika. Opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan rahoitusleikkaukset ulottuivat muotoilun koulutukseen, sillä oli välttämättömyys vähentää pääaineita.

Muotoilun opetus vaati huomattavasti runsaampia taloudellisia resursseja kuin esimerkiksi tekniikan tai hallinnon ja kaupan alat. Opetus vaati tiloja, laitteita ja yksilöllistä opetusta. Tämä merkitsi yt-neuvotteluja, irtisanomisia ja -sanoutumisia sekä opettajien siirtymisiä muihin tehtäviin HAMKissa. Osasta neulealan sekä nahka- ja turkisalan pääaineista tehtiin valinnaisia opintoja, lasi- ja keramiikka-alat yhdistettiin – 55 –

yhdeksi pääaineeksi.

Vuonna 1997 HAMKiin luotiin koulutusalarajat ylittävä tuotekehityksen ja tuotemuotoilun koulutusohjelma, josta saattoi saada joko insinöörin tai muotoilijan tutkinnon. Koulutusohjelman elinkaari oli kuitenkin lyhyt. Vuonna 1999 Riihimäellä toimineen Ohjaajainstituutin (entinen Valtion Askartelunohjaajaopisto) ohjaajakoulutus siirtyi Wetterhofn yksikköön.

Itsenäisen koulutusohjelman viimeiset opiskelijat aloittivat vuonna 2012, minkä jälkeen se liitettiin sosionomiopintojen suuntautumisvaihtoehdoksi.

Keväällä 2024 muotoilun koulutusta tarjotaan suomenkielisessä Älykkään ja kestävän muotoilun koulutuksessa ja englanninkielisessä Smart and Sustainable Design -koulutuksessa. Molemmissa koulutusohjelmissa voi suuntautua vaatetus- ja jalkinemuotoiluun tai lasi- ja keramiikkamuotoiluun. Kummassakin koulutuksessa on sama painotus kestävien ja vastuullisten tuotteiden suunnittelemisesta digitaalisia mahdollisuuksia käyttäen.

Opetussuunnitelma uusiksi Ammattikorkeakouluaika on aiheuttanut tuntuvia muutoksia opetussuunnitelmaan ja opetuksen toteutukseen. Sisällöllisesti opetussuunnitelma laajeni visuaalisen viestinnän sekä liiketoiminnan ja yrittäjyyden suuntiin, joita opiskeltiin osittain yhdessä muiden koulutusohjelmien opiskelijoiden kanssa. Lisäksi ammattiopintoihin sisällytettiin jatkuvasti lisää digitaalisten ohjelmien ja sovellusten käyttöä. Ammattikorkeakoulututkinnon laajuudeksi tuli 240 opintopistettä eli laskennallisesti neljä vuotta. Itsenäisen opiskelun osuus kasvoi, mikä edellytti opiskelijoilta itseohjautuvuutta ja aiempaa suuremman vastuun ottamista opintojen etenemisestä. Opetussuunnitelmia laadittaessa käytiin ja käydään yhä aktiivisesti ja systemaattisesti vuoropuhelua työelämän edustajien kanssa.

Rakenteellisesti koulutuksia tuli järjestää monimuotoisesti, mikä tarkoitti perinteisen arkipäiviin sijoittuvan opetuksen lisäksi työelämässä toimiville sopivia viikonloppu- tai intensiivitoteutuksia. Wetterhofn ensimmäinen opistoasteen artenomin tutkintoon johtava aikuiskoulutus oli alkanut vuonna 1989, ja kun erilaisia viikonvaihteisiin sijoittuneita täydennyskoulutuksia oli toteutettu jo 1960-luvulta alkaen, olivat monimuotototeutukset tuttuja. Digitaalisuus on tuonut helpotusta ja joustavuutta niin opettajille kuin opiskelijoillekin. Tutkintokoulutuksen lisäksi järjestettiin niin sanottua erotuskoulutusta, joka tarjosi mahdollisuuden täydentää aiempi artenomitutkinto ammattikorkeakoulututkinnoksi.

Opetussuunnitelmien uudistukset merkitsivät aina muutosta opettajien työhön. Opettajakuntaan oli vahvasti juurtunut Fredrikan perintöä. Alati uutta etsivää, olemassa olevaa päivittävää ja uteliaasti heittäytyvää on opettajien suhtautuminen ollut koko Wetterhofn toiminnan ajan. Akateemisia opintoja teki toistakymmentä opettajaa siirryttäessä ammattikorkeakouluun. Ylempi korkeakoulututkinto oli lehtorin kelpoisuusehtona. Sen jälkeen akateemisella polulla on kulkenut opettajia tehden lisensiaatin ja tohtorin tutkintoja. Oman ammattialan lisäoppia opettajat ovat hakeneet sekä kotimaasta että ulkomailta. Uuden tiedon jakaminen kollegoille on aina ollut organisaatiokulttuurille ominainen piirre.

Pedagogiikka koulutuksen ytimessä Pedagoginen kehittäminen on ollut itsestäänselvyys Wetterhoflla koko toiminnan ajan, olihan kyseessä opettajankoulutuslaitos. Ensimmäisten vuosien pedagogisesta orientaatiosta kertovat koulutusohjelmajohtaja Virpi Mikkola ja yliopettaja Maritta Päivinen HAMKin perustamisesta kertovassa julkaisussa Hämeen Härkätieltä tiedon valtateille. Ammatti-

korkeakoulutukselle asetetut pedagogiset linjaukset opiskelijakeskeisyydestä, projektioppimisesta ja ongelmalähtöisestä, itseohjautuvasta oppimisesta olivat Wetterhofssa tuttuja malleja, joita oli opettajankoulutuksessa kehitetty ja rohkeasti kokeiltu. Merkittävinä henkilökohtaisen ammatillista kasvun edistäjinä oli tunnistettu oppimis- ja refektointipäiväkirjat, jotka kannustivat elämyksien ja kokemuksien sanallistamiseen. Portfolio-oppimista kehittivät yliopettaja Maritta Päivinen ja lehtori Tarja Saari. He punoivat yhteen henkilökohtaisen ja ammatillisen kasvun näkyväksi tekemisen.

Ammatillista kasvua mahdollistettiin myös antamalla opiskelijoille laajasti vastuuta projektien toteuttajina eri rooleissa. Opiskelijat toimivat eri rooleissa projektinjohtajasta viestintävastaavaan, ja näin he oppivat myös metataitoja organisoinnista, ajankäytöstä ja vuorovaikutuksesta.

Valtakunnallinen tunnustus Pedagoginen kehittäminen oli määrätietoista, kokeilevaa ja innostavaa. Sitä tehtiin koulutusohjelmajohtaja Pirjo Kuisman johdolla kunkin opettajan erityisosaamista hyödyntäen. Muotoilun koulutusohjelma valittiin edustamaan HAMKia valtakunnallisessa Koulutuksen laatuyksikkö -valinnassa vuonna 2002.

Tuloksena muotoilun koulutusohjelman sai Korkeakoulujen arviointineuvoston (nykyinen Kansallinen koulutuksen arviointikeskus Karvi) Koulutuksen laatuyksikkö -palkinnon. Se oli tunnustus sitoutuneisuudesta ja pitkäjänteisyydestä, jolla opettajat olivat uudistaneen koulutusta itsekin jatkuvasti uutta opiskellen. Arviointiprosessi sisälsi sekä kirjallisen materiaalin että arvioijien paikan päällä tekemät haastattelut ja havainnot koulutuksen arjessa. Tunnustuksen perusteissa kirjoitettiin muun muassa seuraavasti: ”Muotoilun suuntautumisvaihtoehdon selvänä – 56 –

Neuleiden rikas pintakuviointi oli tyypillistä 1990luvun neuleissa. Kuva: Muotoilukoulutuksen arkisto.

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

vahvuusalueena on erinomainen pedagoginen toiminta, joka kasvattaa persoonallisia osaajia. Monet yksikön opiskelijoiden saamat kansainväliset palkinnot ja tunnustukset osoittavat vakuuttavasti koulutuksen laadun olevan erittäin korkeatasoista. Korkeatasoisen ammattikorkeakoulupedagogiikan ydintä ja erinomaista koulutuksen laatua edustavat myös muotoilun koulutuksen sisään rakennettavat tuotekehitysyksiköt ja niiden kestävään kehitykseen ja lyhyeen tuotantoketjuun perustuva toimintatapa. Nämä ovat tietoisia valintoja ja innovaatiot poikkeavat edukseen vastaavan suuntaisista kehittämiskohteista. Toiseksi koulutuksessa kehitetyllä uudella toimintatavalla on mahdollisuuksia kehittää varsin perustavanlaatuisella tavalla alan yrityksiä ja niiden säilymistä kilpailukykyisinä Suomessa.

Tavoitteena on kehittää yhteisöllisen toiminnan ja työelämäyhteyksien avulla koulutusorganisaatio, jossa kehitetään nykyaikaisia tuotantomalleja lyhyillä tuotantoketjuilla kestävän kehityksen ulottuvuudet huomioiden. Kehittämisen kohteena yksikön strategiassa voi nähdä innovatiivisen yrittäjyyden merkityksen.

Kehittämisessä korostuu yrityksiä palveleva tuotekehityskeskus, joka lienee realistinen tavoite ja on linjassa HAMK:n kokonaisstrategian kanssa. Osaamiskeskittymät voisivat myös toimia yrityshautomoina.

Toiminnan muita vahvuuksia ovat: opiskelijan vastuullinen rooli oman ammatillisen kasvun kehittäjänä, vuorovaikutus työelämän kanssa, kehittynyt hanke- ja palvelutoiminta, korkeatasoiset opetuksen kehittämiskäytänteet sekä teorian että käytännön tason toiminta perinteisen käsityömuotoilun kehittäjänä. Koulutuksen suunnittelun ja kehittämisen lähtökohdat on määritelty erinomaisesti. Tämä ymmärrys näyttää perustuvan tutkimukselliseen otteeseen, vankkaan yhteisöllisen kokemustiedon jalostamiseen sekä tutkimustietoon työelämän ja ammatillisten käytäntöjen muuttumisesta.

Sekä hakemus että näyttö osoittivat selkeästi, että

käytetyt opetusmenetelmät ovat tutkivaa oppimista ja vastuullista ryhmätoimintaa monipuolisesti tukevia.

Monet opiskelijat antoivat vakuuttavaa osoitusta sekä taitojensa että tietämyksensä tasosta. Opettajille yksikön pedagoginen toimintamalli vaikuttaa vaativalta ja edellyttää uudenlaista roolia asiantuntijana, oppimisen ohjaajana ja konsulttina verrattuna tavanomaiseen opettajan rooliin. Vaikutti siltä, että opettajat ovat yhteistoiminnallisesti uutta roolia toteuttamassa ja kehittämässä sitä edelleen.”

Viimeistään tämän arviointimenestyksen jälkeen Wetterhof tunnistettiin HAMKissa opetuksen ja oppimisen asiantuntijaksi. Tunnustuksen jälkeen muotoilukoulutuksen hyviä käytänteitä jaettiin HAMKin pedagogisessa kehittämisohjelmassa. Se herätti myös valtakunnallista kiinnostusta.

Tämän päivän pedagogista kehittämistä Hämeen ammattikorkeakoulussa ohjaavat strategiset linjaukset tutkivasta oppimisesta, ilmiöpohjaisesta oppimisesta, hyvinvoinnin merkityksestä opiskelun edistymisessä sekä Design Based Education -oppimismallista. Näistä yhteisistä linjauksista koulutukset muovaavat itselleen sopivimmat arjen käytänteet.

Visuaalinen osaaminen ytimessä Visuaalinen osaaminen ja tuotesuunnittelu ovat olleet Wetterhofn opetuksen ytimessä alusta alkaen.

Fredrika lähti aikanaan opiskelemaan piirustusta Tukholmaan ja toimi koulun ensimmäisenä piirustuksen opettajana. Kuvallisen ilmaisun ja tuotesuunnittelun vahvistamisella on reagoitu moniin muutoksiin: kun perinnemallien kopioinnista siirryttiin omien mallien tekemiseen, kun jugend alkoi hakea tilaa tekstiilisuunnittelussa tai kun painokankaat alkoivat syrjäyttää kudottuja sisustustekstiilejä.

Muotoilun koulutusohjelman kuvallisen ilmaisun opetuksesta vastasi yli kolmenkymmenen vuoden ajan – 57 –

yliopettaja Pirjo Seddiki, joka kirjoittaa seuraavasti: ”Muotoilijalta edellytetään taitoa tehdä moninaisia esteettisiä valintoja. Ne voivat liittyä tuotteiden visuaalisiin ominaisuuksiin, väreihin, muotoihin, materiaaleihin tai konsepteihin, ideoihin tuotteiden taustalla.

Valinnat perustuvat kykyyn tehdä havaintoja näistä ilmiöistä. Visuaalisia perusvalmiuksia harjoitellaan erilaisissa taideaineissa. Muotoilun tärkeää perusosaamista on myös kyky havainnollistaa ja tehdä ideoita näkyväksi piirtämällä, sommittelemalla materiaaleja ja tuottamalla digitaalisia visualisointeja.

Aikojen kuluessa muotoilun perusteita on opiskeltu kursseilla kuten piirustus ja maalaus, elävän mallin piirtäminen, kolmiulotteinen sommittelu (kuvanveisto), valokuvaus, perspektiivioppi sekä muoto ja väri (teoria). 2000-luvulla oman osansa ovat muodostaneet uusien digitaalisten välineiden avulla tehtävät visualisoinnit ja graafsen suunnittelun osaaminen.

Ohjelmisto-osaaminen on kuitenkin vain tekniikkaa.

Itse näkemys ja merkityssisältö kasvavat niin sanotuissa taideaineissa harjoittelemalla omaa esteettistä ilmaisua. Ilman ideaa ja konseptia muotoilu on vain pintaa.

Vielä 1990-luvulla taideaineiden osuus opinnoissa oli kohtalaisen suuri. Kursseja oli pakollisten perusteiden lisäksi valinnaisia syventäviä kursseja. Vaikkapa muodon hahmottamisen kannalta tärkeää elävän mallin piirtämistä oli tarjolla kolmelle vuosikurssille, piirtämistä ja maalaamista saattoi harjoitella neljänä opiskeluvuotena sekä valokuvauksesta oli useampi kurssi tarjolla. Myöhemmin näihin ei enää ole ollut mahdollisuutta ja esteettinen osaaminen on jäänyt paljolti opiskelijoiden oman harrastuneisuuden ja kiinnostuksen varaan. Monet taideaineiden valmiudet edellyttävät harjaantumista, vaikkapa piirtämistä oppii vain piirtämällä. Visuaaliset perusopinnot painottuvat nykyisin ensimmäiselle ja toiselle vuosikurssille.

Taideaineet ovat myös tarjonneet opiskelijoille mahdollisuuksia ylittää muotoilun rajoja ja laajentaa näkemyksiään. Eri pääaineita opiskelevat ovat työskennelleet usein yhdessä sekaryhmissä. Taideaineet ovat sisältäneet lisäksi paljon kulttuurista yleissivistystä, kokemusta taidehistoriasta ja muotoilun taustalla vaikuttavista muutoksista visuaalisessa ympäristössä.

Täten ne ovat syventäneet teoreettisia taiteen ja muotoilun historian kursseja.”

Tuotekehitysyksiköt tki-toiminnan toteuttamisessa Ammattikorkeakoulutuksen ydinajatuksena on läheinen yhteistyö yritysten kanssa. Lakiteksteissä 1991 ja 2003 ammattikorkeakoulujen tehtäväksi on määritelty oman toiminta-alueen elinkeinoelämän ja yritysten tukeminen. Tämä on muotoilukoulutusta samassa määrin kuin esimerkiksi kaupallisen, teknisen tai hoiva-alojen koulutusta. Muotoilu toimialana on luonteeltaan vahvemmin valtakunnallinen kuin maakunnallinen.

Opetussuunnitelmatyön alkaessa vuonna 1996 vakinaistetussa Hämeen ammattikorkeakoulussa opettajat jalkautuivat haastattelemaan alansa yrityksiä työelämän tulevaisuuden näkymistä ja ammatillisilta asiantuntijoilta vaadittavasta osaamisesta. Wetterhoffn opettajat tekivät haastatteluja eri puolilla Suomea, ja he keräsivät tietoa eritoten pk-yrityksiltä. Samalla he loivat uusia kumppanuuksia, joista oli tarvetta muun muassa työharjoittelupaikkoina. Opetussuunnitelmia päivitetään vuosittain yhdessä työelämän edustajien kanssa. Muotoilun koulutusohjelman tutkimus- kehittämis- ja innovaatiotoiminnan (tki) ensimmäisinä puitteina olivat tuotekehitysyksiköt Tekstiiliverstas, Neulestudio sekä LAKERA-verstas, jotka tekivät yhteistyötä vuosittain yli sadan yrityksen kanssa.

Kudonnan pääaine loppui vuonna 2012. Päätös

Lehtori Aija Lundahl työskenteli pitkään Tekstiiliverstaan toiminnanjohtajana ja kertoo sen vaiheista: ”Tekstiiliopintojen ydin oli kankaiden ja tekstiilituotteiden, erityisesti sisustustekstiilien suunnittelu-, tuotekehitys-, valmistus- ja valmistuttamisosaamisessa.

Ammatilliset perusopinnot muodostuivat kankaan kuvioinnin tekniikoista kuten sidosten suunnittelusta, kudonnan tekniikoista, paino- ja tulostus- ja värjäysmenetelmistä sekä laserleikkuusta. Koulutuksessa huomioitiin erilaiset valmistus- ja toimintatavat uniikkituotannosta ja käsiteollisesta valmistuksesta teolliseen toimintatapaan.

Valtakunnallinen Taito tuottamaan -kehittämishanke alkoi vuonna 1998. Se tarjosi mahdollisuuden tekstiilikoulutuksen kehittämiseen tuottamalla alalta puuttuvia palveluita varmistaen samalla opiskelijoiden työllistymistä teksitiilitekstiili-- ja vaatetusalojen pirstaloituneessa tilanteessa. Tekstiilimuotoilijan odotettiin olevan tuottaja, joka suunnittelee, kehittää, selvittää, toimii, tekee protoja, kommunikoi, konseptoi, tuotteistaa, toimittaa, visualisoi, viimeistelee, muuttaa ja muokkaa, hinnoittelee, hioo, raportoi, dokumentoi, budjetoi. Nämä osaamisen

perustui valtakunnalliseen skenaarioon, jossa tekstiiliopetus on keskitetty Aalto-yliopistoon. Tekstiili jatkuu HAMKissa sivuaineena, jossa rungon muodostavat uudet digitaaliset tekstiilin suunnittelu- ja valmistustekniikat. Vuonna 2015 Tekstiiliverstas irtautui HAM– 58 –

elementit näyttäytyivät Tekstiiliverstaan projekteissa alusta alkaen. Toimintamalli oli tiimimäinen, jossa jokainen tunsi kokonaisuuden. Opiskelijat, opettajat ja tekniset asiantuntijat olivat tasavertaisia osallistujia. Tekstiiliverstastoiminta noudatti avoimen oppimisympäristön periaatteita, jossa oppija oli aktiivinen toimija tiedon rakentajana. Ammattilaisen roolina oli olla osa tiimiä vastaten viimekädessä onnistumisesta asiakkaalle. Avoimuus merkitsi myös sitä, että kansainväliset asiantuntijat ovat toteuttaneet Tekstiiliverstaassa uniikkitekstiilejään ja olleet mukana teknologien kehittämisessä.”

Tuotteet syntyivät asiakkaiden tarpeista ja olemassa olevista trendeistä ja ajatuksista sekä innovatiivisesta yhteistoiminnasta. Ne kehittyivät yksittäisiksi myyntituotteiksi, mallistoiksi tai alan palveluiksi. Uudet tuotteet pitivät yllä toimijoiden motivaatiota ja mahdollistavat ”oman” tekemisen ja ”omien siipien” kokeilun markkinoilla. Uudet tuotteet saattoivat olla myös ”asiakaslähtöistä tuotetutkimusta.”

Kista ja toimii nykyään TaTe-Team Oy:nä. Toimintaan kuuluu koulutusten järjestämistä, käsityöläisten, taiteilijoiden, yritysten kankaiden tuotekehitystä ja valmistamista projekteina hyvin laajalla skaalalla. Asiakkaina on edelleen myös taideyliopistojen opiskelijatiimejä.

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

Vuosina 1999–2010 toteutettiin satakunta isoa projektia eri yritysten ja yhteisöjen kanssa. Seuraavassa muutamia poimintoja: 1999 EU-huippukokouksen vieraille kudottiin 2000 huivia.

2002 Mikkelin Päämajamuseon verhokankaita sata metriä. Suunnittelija opiskelija Lauratuulia Rissanen.

2003 Eduskunnan valtiosalin verhoilukankaat kudottiin tekstiilitaiteilija Irma Kukkasjärven suunnitelmien mukaan.

2004 Eduskunnan lisärakennukseen kudottiin 230 torkkupeittoa ja myöhemmin täydennyssarja.

2004 Salon kaupungin kirjaston esirippu-, verhoilu- ja seinäkekankaat valmistettiin tekstiiliopiskelija Emma Kuoppamäen suunnitelmien mukaan. Lagosesirippu oli 108 m2:n kokoinen.

2009 Annaliisa-oopperan puvustus tehtiin Aleksanterin teatteriin. Asiantuntijana toimi taiteilija Marjatta Nissinen 2012 Luontokeskus Naavan julkitilatekstiilit valmistettiin suunnittelutoimisto TAKTin kanssa.

2012 Hyvinkään rautatiemuseon museojunien verhot uusittiin.

Heini Hirvelä ja Linda Keinänen suunnittelivat ja toteuttivat sisustustekstiilit ja koko asunnon sisustuksen Hämeenlinnan Asuntomessuille 2007 yhteistyökumppanina rakennuttaa Peab Seicon. Kuva: Tekstiiliverstaan arkisto.

– 59 –

Lisäksi on tehty sisustuksia asuntomessuille.

Tekstiilin opiskelijoiden työryhmä tuotekehitti ja valmisti painokankaat Annaliisa–opperaan yhteistyössä pukusuunnittelija Marjatta Nissisen kanssa. Kuva kenraaliharjoituksesta Aleksanterin teatterissa 2008. Kuva: Tekstiliverstaan arkisto.

Neulestudion toiminta niveltyi läheisesti neulealan pääaineopetukseen. Opettajat Aulikki Uusitalo-Kasvio ja Tarjaleena Tuukkanen olivat tietotekniikkasuuntautuneita osaajia. He valmistivat oppimateriaaleja ja kehittivät opiskelijaprojekteissa neulonnan eri osa-alueita. Tietotekniikkaa oli keskeisessä roolissa kaavoituksessa ja sarjonnassa sekä kuosien suunnittelussa. Opiskelijalle syntyi kokonaiskuva neulealan prosesseista, kun hän vei neulottavia kappaleita koskevat suunnittelutiedot teollisuuskoneelle, jonka toimintaa sitten itse valvoi. Projektista riippuen opiskelija osallistui myös tuotteiden kokoonpanoon ja viimeistykseen Lehtori Tarjaleena Tuukkanen kirjoittaa vuonna 2011 opinnäytetyössään Lankaportaali, tekstiilialan verkkopalvelu seuraavasti:

”Neulestudio syntyi samoihin aikoihin tekstiiliverstaan kanssa alan tarpeisiin vastaten. Studiossa opiskeltiin neuleteknologiaa ja tuotannon prosesseja työelämää vastaavissa olosuhteissa, sillä se oli miljööltään, koneistukseltaan ja toiminnoiltaan miniatyyrikokoinen neuletehdas. Studiossa tehtiin tuotekehitystä suomalaisille vaatetusalan designer-yrittäjille, joille kehitetään visuaalisen aineiston pohjalta tuotteet prototyypeiksi tai mallisarjoiksi asti. Asiakkaiden suostumuksella opiskelijoita otettiin mukaan tehtäviin erikoistumaan haluamilleen osa-alueille. Opiskelijoille avautui mahdollisuus työskennellä yrittäjämäisessä ilmapiirissä käyttäen hyväksi Neulestudion fasiliteetteja. Kuten Tekstiiliverstas myös Neulestudio toimi BtoB-periaatteilla.”

– 60 –

Rakennetun ympäristön muotoilua Kun muotoilukoulutus oli osa tekniikan alan koulutusrypästä, lasi- ja keramiikkakoulutukselle tarjoutui luonteva mahdollisuus tehdä yhteistyötä rakennusalan toimijoiden kanssa. Se johti LAKERA-hankkeen ja -oppimisympäristön toteuttamiseen. Hanke loi pohjan koulutuksen jatkokehitykselle ja uusille valinnoille.

Keskittyminen rakennetun ympäristön muotoiluun oli profloitumista alalle, johon Suomessa ei ollut erikoistunutta koulutusta. Poikkialainen yhteistyö arkkitehtien ja rakennuttajien kanssa tarjosi antoisia mahdollisuuksia tuotekehitykselle ja uusien innovaatioiden syntymiselle. LAKERAn oppimisympäristönä toimi Hämeenlinnan Korkeakoulukeskuksessa sijaitseva verstas.

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

Eräs toinen merkittävimmistä yhteistyöhankkeista oli Helsingin Kampin keskuksessa, jonne opiskelijat kehittivät keskuksen sisätilojen keraamiset näkövammaisten opasteet. Keskuksen ulkoseinäpintoja varten syntyi innovatiivisia lasi- ja tiiliratkaisuja, jotka johtivat yhteistyöhön paitsi arkkitehtien ja rakennuttajien myös tiilitehtaan kanssa. Opiskelijoiden kädenjälki näkyy Hämeenlinnassa muun muassa Vanajanrannalla sijaitsevassa Virvelinrannan päivätoimintakeskuksessa, Tiiriön liikekeskuksessa ja HAMKin kampuksella sekä lukuisissa yksityiskiinteistöissä. Opiskelijoiden tuotoksia on myös muissa kaupungeissa. Art Zoo Tampereen (Urkin piilopirtin) kanssa on tehty useiden vuosien ajan rakennettuun ympäristöön suunniteltuja lasia, keramiikkaa ja muun muassa metallia yhdistäviä teoksia.

Tänä päivänä lasin ja keramiikan opiskelijat ovat ensimmäisen vuoden yhdessä oppimassa molempien materiaalien perusosaamista ja valitsevat sen jälkeen lasin tai keramiikan pääosaamisekseen. Opiskelijat tekevät opiskeluaikanaan asiakkaille kolmesta neljään työelämäprojektia. Niissä opitaan tiimityöskentelyä, taustatiedon hakua, kohderyhmän määrittelyä, projektinhallintaa sekä muotoilijana toimimista monialaisessa ryhmässä. Sisältö painottuu nykykoulutuksissa lasin ja keramiikan ekologisuuteen, kiertotalouteen, materiaaliosaamiseen ja -kokeisiin, tutkimukseen ja kehittämiseen sekä muotoilu- ja valmistusprosessiin.

Sportswear Design – suomalaisbrittiläistä osaamista Wetterhofn kansainväliselle opettajavaihdolle oli ominaista, ettei kumppanikorkeakouluun menty tutustumaan paikkoihin tai ihmisiin vaan töitä tekemään ja siinä ohessa tutuiksi tulemaan. Vastavuoroisesti tulevien opettajien kanssa sovittiin opintojakso, jolloin he tulivat Wetterhoflle opettamaan. Opettajat lähtivät

ennen digiaikaa eri puolille Eurooppaa kantaen mukanaan opetusmateriaaleja kalvoista kangasnäytteisiin.

Yksi kansainvälisen toiminnan uranuurtajia oli vaatetuksen lehtori Sirpa Mörsky, jonka kertomaan tämä kappale pohjaa. Sportswear Design Project oli yhteistyöhanke brittiläisen Derbyn yliopiston kanssa vuosina 1994–2001. Suomalainen urheilu- ja ulkoilupukeutuminen oli laajalti tunnettua ja arvostettua, joten se oli luonteva teema yhteistyöhön. Projekti käynnistyi marraskuussa, jolloin pimeään syksyyn tuli Derbyn yliopistosta vaatetussuunnittelun opettaja Jane McCann ja graafsen suunnittelun opettaja Nigel Billson kymmenen opiskelijan kanssa. Wetterhoflla oli valmistauduttu vastaanottamaan tulijat esimerkiksi talkooilloissa neulomalla lapasia ja sukkia viimaiseen loppusyksyyn.

Kurssi oli neljän viikon mittainen, jolloin ensimmäisellä viikolla oli luentojen lisäksi ekskursiot projektiin osallistuviin tehtaisiin. Tehtaat olivat edustava joukko suomalaista vaatetuksen tietotaitoa: Valtion pukutehdas, Suomen höyhen, P&J Muoti, Edustusasu Oy, Gimex Oy, Neuletuote Koivunen, Espe Oy, Tricol, Finlayson ja Finnpile. Toisella ja kolmannella projektiviikolla opiskelijat suunnittelivat, kaavoittivat, kokeilivat ja valmistivat viisi temaattista kokonaisuutta: purjehdus-, lumilautailu-, vaellus- ja citysport-asut sekä arktisten olosuhteiden asut. Neljännen viikon lopulla projekti huipentui mahtavaan pukuesitykseen sekä portfolioiden esittelyyn. Osa Derbyn yliopiston opiskelijoista jäi työharjoitteluun projektissa mukana olleisiin yrityksiin.

Opettaja- ja opiskelijavaihto Derbyn yliopiston ja muotoilun koulutusohjelman välillä vakiintui jokavuotiseksi, kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin vuonna 1995 ja Erasmus-vaihdot mahdollistuivat. Lisäksi Leonardo-hankkeet Performance Sportswear Design 1996–1998 sekä Performance Sportswear Design – 61 –

and Development 2000–2001 tiivistivät yhteistyötä, jolloin mukana oli useita muotoilun lehtoreita. Alussa keskityttiin teknisten urheiluvaatteiden suunnitteluun ja valmistukseen tiiviissä yhteistyössä yritysten, muun muassa Rukan ja Laihon, kanssa. Myöhemmin vaatetuksen pääaineessa opintojakson nimeksi muotoutui ”toiminnallinen vaatetus”, jolloin mukaan tulivat myös työvaatteiden suunnittelu ja valmistus.

Digiajan askellusta Seuraava teksti on tiivistetty jalkinekoulutuksen käynnistäjän ja pitkäaikaisen lehtorin Merianne Nebon teksteistä, jotka hän on kirjoittanut Emil Aaltosen museon näyttelyyn (25.1.–25.5.2025) Jalkine – menneen ja tulevan askeleissa. HAMKin jalkinesuunnittelun koulutuksen historiaa 30-vuodelta. ”Viime vuosina voimakas digitalisoituminen, uudet teknologiat, kestävä kehitys ja luova yrittäjyys ovat muovanneet jalkinealan, kuten laajemminkin muotoilualan, koulutusta voimakkaasti. Jalkinesuunnittelija ammattiosaaminen perustuu kuitenkin edelleen vahvaan suunnittelu- ja valmistustekniikoiden hallintaan.

Jalkineiden proto eli ensimmäinen kappale valmistetaan edelleen useimmiten käsityömäisesti.

Tietotekniikan käyttö jalkinesuunnittelussa on ollut Wetterhofssa käytössä 1990-luvulta lähtien. Jalkineen kaavat on tehty CAD-suunnitteluohjelmilla 1990-luvulta lähtien, mikä oli suomalaisittain uraauurtavaa.

Tällöin Wetterhoflla koulutettiin myös yritysten henkilöstöä. 2010-luvulla CAD-ohjelmistoihin liitettiin graafsia ominaisuuksia ja laserleikkuutoimintoja, joiden myötä suunnittelija pystyy toteuttamaan ideoitaan entistä paremmin. 2020-luvulla uudet tietokoneavusteiset suunnitteluohjelmat antavat mahdollisuuden muotoilla jalkineen päällistä ja pohjaa 3-ulotteisesti.

3D-tulostettua digitaalista pohjaa voi myös käyttää itse jalkineessa. Erilaisten suunnitteluohjelmien määrä ja

1989 Jalkinesuunnittelun koulutus alkaa kokeilumuotoisen osana muotoilun koulutusta Fredrika Wetterhoffin kotiteollisuusopistossa 1990 Jalkineiden tietokoneavusteinen suunnittelu tulee osaksi koulutusta 1992 Jalkinekoulutus esittäytyy ensimmäisen kerran Muotimessuilla Helsingissä 1996 Jalkinekoulutus vakinaistetaan osaksi Hämeen ammattikorkeakoulua 2004–2010 Jalkinekoulutus julkaisee omaa Shoesletter-lehteä 1999–2011 HAMKin opiskelijat harjoittelevat jalkineen valmistusta Tampereen ammattiopiston suutarikoulutuksen jalkinetyöpajassa 2013 HAMK perustaa Hämeenlinnaan yhteisen työpajan suutari- ja jalkinekoulutuksille

kirjo on laaja. Viime vuonna tekoälyn käyttö on lisääntynyt myös suunnittelutyössä.

Jalkinemallistoja suunnitellaan koko opintojen ajan ulkopuolisille toimeksiantajille.

Tunnelma- ja konseptiesityksiä ei enää piirretä käsin vaan ne tehdään digitaalisin ohjelmin, malleja tehdään ja esitetään myös tekoälyn avulla. Opiskelijoita kannustetaan ilmaisemaan ja toteuttamaan omaa näkemystään rohkeasti käyttötarkoitusta ja -mukavuutta unohtamatta.”

Ekologisuus haastaa Kestävän kehityksen huomioiminen on ollut osa jalkinesuunnittelua vuosituhannen vaihteesta lähtien.

Ekologinen jalkine on pitkäikäinen ja jalan liikkeisiin sopiva, se on valmistettu vastuullisesti ja materiaalit

on valittu ekologisin perustein. Siinä on huomioitu kestävän kehityksen mukaiset materiaalit. Tänä päivänä opiskelijat tekevät enenevästi tutkimusta muun muassa käsityömäisestä, liimattomasta valmistuksesta, kromittoman nahan käytöstä ja kestävän kehityksen mukaisesta muotisuunnittelusta. Esimerkkeinä materiaalitutkimuksesta ovat kokonaan selluloosasta, banaanikuiduista ja vastuullisesti tuotetusta nahasta valmistetut jalkineet. Myös vegaanisia vaihtoehtoja ja niiden työstämistä kokeillaan.

Emil Aaltosen muistorahaston taloudellinen tuki on mahdollistanut jalkinekoulutuksen kehittymistä ja erilaisten projektien, kuten näyttelyiden ja messuosallistumisten, toteuttamista.

2014 Jalkinekoulutuksen 25-vuotisjuhlanäyttely Pinkoen huomiseen Vapriikin Kenkämuseossa 2015 Fredrikan jalanjäljissä – HAMKin jalkinekoulutus muotoilualan ytimessä -kirja julkaistaan. Kirjoittajat Merianne Nebo ja Lea Mustonen 2018 Suutarikoulutus siirtyy Tavastian tiloihin ja HAMKin työpaja kehittyy muotoilun opiskelijoiden omaksi studioksi 2020 Muotoilun koulutus muuttuu kaksikieliseksi Älykäs ja kestävä muotoilu/ Smart and Sustainable Design -ohjelmaksi. Opiskelijat esittäytyvät kansainvälisillä jalkinealan MICAM-messuilla Milanossa.

2023 HAMKin jalkineen ja vaatetuksen profilointiopinnot yhdistyvät yhteiseksi Muotialan profiiliksi 2025 Emil Aaltosen museossa näyttely Jalkine – menneen ja tulevan askeleissa. HAMKin jalkinesuunnittelukoulutuksen historiaa 30 vuodelta.

25.1.–25.5.2025.

MOD-jalkineet - modulaarinen jalkinekonsepti. Kokonaisuus on tehty Emil Aaltosen museon näyttelyyn kevääksi 2025. Kuva: Ville Siipola

– 62 –

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

Tuotekehitysprojektina vuonna 2018 tehtiin Sneaker-mallisto Cobblerina tuotemerkille. Kuvassa yrittäjä Sanna Niskanen. Kuva: Merianne Nebo.

Tilaa kasvulle – muotoilun koulutus tänään HAMKissa muotoilun koulutus kuuluu samaan koulutusyksikköön hallinnon ja kaupan sekä tekniikan alojen kanssa. Keväällä 2024 muotoilun koulutusta tarjotaan suomenkielisessä Älykkään ja kestävän muotoilun koulutuksessa ja englanninkielisessä Smart and Sustainable Design koulutuksessa. Molemmissa koulutusohjelmissa voi suuntautua vaatetus- ja jalkinemuotoiluun tai lasi- ja keramiikkamuotoiluun. Kummassakin koulutuksessa on sama painotus kestävien ja vastuullisten tuotteiden suunnittelemisessa digitaalisia mahdollisuuksia käyttäen. Opiskelijoita on noin 200 ja henkilöstöä 15. Koulutus on hakijoiden keskuudessa

Jalkinekoulutuksen työsali sijaitsee Korkeakoulukeskuksessa. Työsalissa on kaikki jalkineen valmistukseen tarvittavat koneet ja laitteet. Kuva: Ville Siipola

tasaisen suosittu erikoisalojen ja englanninkielisyyden vuoksi.

Koulutuspäällikkö Anna Huoviala kertoo seuraavaa muotoilukoulutuksen nykyhetkestä: ”Opiskelijat tulevat ympäri maailman ja muotoilun koulutus onkin viime vuosina kansainvälistynyt isoin harppauksin. He tekevät paljon yhteistyötä projektien ja oppimistehtävien parissa. Koulutuksen tavoite on jatkossakin olla vahvasti kansainvälinen. Jo nyt siinä tehdään kansainvälistä yritysyhteistyötä ja opiskelijat ovat kivasti lähteneet maailmalle töihin.

Koulutus painottuu muotoiluajattelun hyödyntämisen monialaisissa projekteissa. Luova yrittäjyys, – 63 –

visusaaliset ja digitaaliset taidot, palvelumuotoilu ja kestävyysosaaminen ovat tässä kehitystyössä vahvasti mukana. Aineettoman muotoilun osaaminen ja yhteistyö nykyisten tuotekehitysosaajin kanssa on kantavana ajatuksena.

Koulutuksen ytimessä on yhäkin vahva materiaalien ja valmistusmenetelmien osaamiseen perustuva tuotekehitysosaaminen. Tätä osaamista kartutetaan käytännön tekemisellä muotoilun oppimisympäristöissä. Suuri osa opetussuunnitelman sisällöistä onkin erilaisia tuotekehitysprojekteja, joita tehdään yksin sekä yhteistyössä toisten opiskelijoiden ja työelämäkumppanien kanssa. Käytännön tekemisen rinnalla sisällössä on paljon muotoilun prosesseihin, käyttäjälähtöiseen

älykkyyden puolella on tehty yhteistyötä tutkimusyksikönkin kanssa.

Työllistymisnäkymät ovat sekä haastavia että innostavia. Suoria työpaikkoja ei ole paljon tarjolla, mutta osaaminen soveltuu moneen ja sen näkee työllistyvistä. Monet myös ryhtyvät yrittäjiksi ja työllistävät itsensä, tämä onkin tyypillistä luoville aloille. Muotoiluosaamista tarvitaan ja sitä voidaan soveltaa laajasti.

Annamme paljon tilaa oman ammatillisen identiteetin kasvulle ja tilaa kehittää osaamista omien kiinnostuksen ja vahvuuksien mukaan.”

Tuotesuunnittelun opettajan Juha Laurikaisen vuonna 1997 suunnittelema silkkihuivi oli HAMKin ensimmäisiä lahjatuotteita. Kuva: Marjukka Vainio.

muotoiluun ja kestävään muotoiluun liittyviä sisältöjä.

Kestävyyttä ja vastuullisuutta sisältyy vahvasti monista eri näkökulmista myös kaikkeen projektitekemiseen ja tuotekehitysosaamiseen. Erityisesti kiertotalouden ratkaisut muotoilussa ja uudet kestävät liiketoimintamallit ovat keskiössä. Muotoiluajattelun prosessia sovelletaan tekemiseen. Tavoitteena on kouluttaa muotoilun kentälle osaajia, jotka pystyvät tuomaan uusia taitoja ja uudistumista alalle työllistyessään ja yrittäjiksi ryhtyessään. Tekemisestä syntyvä osaaminen ja teoria on hyödyllistä ja vaikuttavaa.

Uusien valmistus- ja suunnittelutekniikoiden ja teknologioiden hyödyntäminen on isossa roolissa koulutuksessa, ja siihen panostamme jatkossakin. Hyödynnämme erilaisia 3D-suunnittelun, mallintamisen (prototypointi) ja valmistamisen menetelmät ovat osana opetusta ja projekteja. Jalkineopiskelijat esimerkiksi mallintavat ja 3D-tulostavat omia komponenttejaan, kuten pohjia, ja digitaalisen muodin ja puettavan

Fredrikat yhteistä HAMKia rakentamassa Wetterhoflainen asenne työhön ja sitoutuminen koko HAMKin kehittämiseen on näkynyt monin eri tavoin.

Wetterhoflaiset ovat paitsi jatkuvasti kehittäneet muotoilun koulutusta vastaamaan työelämän tarpeita ja ammattikorkeakoulun tavoitteita, he ovat myös osallistuneet aktiivisesti koko HAMKin kehittämiseen. Iso organisaatio on tarjonnut osaavalle ja motivoituneelle henkilökunnalle mahdollisuuksia kehittää ammattikorkeakoulun yhteisiä toimintoja niin pedagogiikassa, opetussuunnitelmatyössä, opintojen ohjauksessa kuin toimintaa tukevien järjestelmien kehittämisessä.

Muotoilun koulutusohjelmajohtaja Pirjo Kuisma siirtyi 2004 HAMKin koulutuksen kehittämispalveluihin ja toimi siellä koulutuksen kehittämispäällikkönä eläkkeelle jäämiseen asti. Hänen vastuualueitaan olivat mm. opetussuunnitelmatyön kehittäminen ja koordinointi, opintojen ohjauksen koordinointi sekä koulutuksen tietojärjestelmien kehittäminen.

Muotoilun yliopettajana toiminut Birgitta Varjonen siirtyi muotoilusta ylempien AMK-tutkintojen yksikön johtajaksi ja teki merkittävää työtä ylempien ammattikorkeakoulututkintojen käynnistämisessä ja kehittämisessä. Neulestudiosta Tarjaleena Tuukkanen on tätä nykyä kehittämässä HAMKin verkko-opetusta – 64 –

Learning Design -tiimissä.

HAMKissa Wetterhofn visuaalista osaamista on siis arvostettu ja käytetty. Muotoilun yliopettaja, visuaalisten aineiden opettaja Pirjo Seddiki on suunnittelut HAMKin viestintämateriaalia ja toiminut graafsen asiantuntijan tehtävissä. Muotoilun koulutuspäällikkö, tuotesuunnittelun opettaja Juha Laurikainen on puolestaan itse ja opiskelijaryhmien kanssa vastannut useista HAMKissa käytetyistä lahjaesineistä ja näyttelyistä.

Itse toimin Wetterhoflla tiedottajana, josta siirryin HAMKin tiedottajaksi ja edelleen päällikkötehtäviin viestinnän, laadun ja strategiatyön pariin.

Korkeakoulutuksen tutkimus on koko ajan kulkenut työn rinnalla. Niin ikään olin alkuvuosina HAMKin julkaisutoimittaja. Julkaisutoiminta oli alkanut Wetterhoflla 1980-luvun alussa. HAMK-toiminnan alkaessa ilmeni, ettei muissa oppilaitoksissa ollut kokemusta julkaisemisesta, joten oli luontevaa olla käynnistämässä HAMKin julkaisusarjaa.

Wetterhoflaiset eivät erilaisista taustoista tulleille HAMK-kollegoille aina ole olleet helpoimpia työtovereita. Jämäkkyys, perusteellisuus ja rohkeat ideat ovat hämmentäneet. Yhteisten sopimusten ja aikataulujen noudattaminen puolestaan ovat keränneet kiitosta.

Fredrikan arvomaailmaan ollaan sitoutuneita edelleen 140. toimintavuonna.

Ohjaustoiminta mukaan muotoilukoulutukseen Askartelunohjaajakoulutus alkoi 1950-luvun puolivälissä Riihimäellä, jonne yksittäisten kurssien jälkeen perustettiin askartelutoiminnan kurssikeskus. Keskus tarjosi täydennyskoulutuksena askartelukursseja nuoriso-ohjaajille, opettajille ja laitosten ohjaajille. Vuonna 1956 koulutustoiminta vakiintui, kun opetusministeriö antoi perustamispäätöksen pysyvän oppilaitoksen

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

Lumenveisto-kurssin satoa. Kuva: Ohjaustoiminnan CuRec-verkkolehden kuvapankki.

Näyttelystä: huovutustyö. Kuva: Ohjaustoiminnan CuRec-verkkolehden kuvapankki.

Kuvallinen ilmaisu: ohjaustoiminnan artenomiopiskelija työhönsä syventyneenä Kuva: Ohjaustoiminnan CuRec-verkkolehden kuvapankki.

– 65 –

perustamiseksi. Vuonna 1957 oppilaitoksen nimeksi tuli Valtion Askarteluopisto. Tällä nimellä oppilaitos toimi vuoteen 1966 asti, jonka jälkeen nimenä oli Valtion askarteluohjaajaopisto vuoteen 1993 asti. Vuosina 1994–2003 oppilaitoksen nimenä oli Riihimäen ohjaajainstituutti.

Vuodesta 1996 alkaen koulutusnimike oli artenomi (ohjaustoiminta). Kun 1990-luvun suomalaisessa koulutusuudistuksessa opistokoulutusta siirrettiin ammattikorkeakouluihin, ohjaustoiminnan koulutuksesta tuli osa Hämeen ammattikorkeakoulun toimintaa ja paikkakunta vaihtui Riihimäeltä Hämeenlinnaan. Ensimmäiset ohjaustoiminnan AMK-opiskelijat aloittivat vuonna 1999.

Ohjaustoiminnasta kertoo seuraavassa lehtorina ja koulutuspäällikkönä toiminut Paula Rantamaa: ”Kun ammattikorkeakoulutus käynnistyi, ohjaustoiminnan koulutuksessa oli valittavana pedagogis- ja terapeuttistavoitteiset pääainevaihtoehdot. Pedagogisessa ohjaustoiminnassa korostettiin taito- ja taideaineiden ohjaamista, terapeuttistavoitteisessa vaihtoehdossa hyvinvoinnin ja kuntoutuksen edistämistä. Kaikille yhteisinä opintoina koulutus sisälsi tuotesuunnittelua, vuorovaikutus- ja ohjaustaitoja sekä laajat käsityömenetelmien opinnot. Tämän lisäksi opetusohjelmassa oli runsaasti muita taidelähtöisiä ja luovia menetelmiä; visuaalisia menetelmiä eri muodoissa, draamamenetelmiä sekä erilaisia toiminnallisia menetelmiä.

Kun Riihimäen ohjaajainstituutti siirtyi osaksi HAMKia, sen opetushenkilöstö pysyi suurelta osin samana, vaikka fyysinen toimintaympäristö vaihtui.

Toiminta jatkui Wetterhofn uudessa rakennuksessa.

Hämeen ammattikorkeakoulussa ohjaustoiminnan koulutus sijoittui osaksi kulttuurialan koulutusta yhdessä muotoilun koulutuksen kanssa. Täysin vierasta ohjaustoiminnan kaltainen opetus ei ollut Wetterhofflla, sillä jo vuosina 1957–58 siellä oli ollut vuoden

Kansainvälisissä muotitaloissa uraa tekevä Tuomas Merikoski aloitti opiskelun HAMKin muotoilukoulutuksessa.

Kuva on hänen mallistostaan vuodelta 2007. Kuva: Wetterhoffin arkisto.

mittainen terapeuttinen koulutus.

Yhtenä ohjaustoiminnan koulutuksen tärkeänä juonteena oli käsityöteoria ja -taito. Jo Riihimäellä opettaneet opettajat jatkoivat työtään Hämeenlinnassa.

Heidän vahva osaamisensa mm. tuotteensuunnittelusta, käsityöstä ja taidon ohjaamisesta tekivät yhteistyöstä muotoilun koulutuksen kanssa helppoa ja loi luontevan yhteyden Wetterhofn historiaan ja toimintaan.

Ohjaustoiminnan koulutus muotoilun koulutuksen kanssa jatkui syksyyn 2008 asti. HAMKin organisaatiomuutoksessa ohjaustoiminnan ja muotoilun koulutusten fyysinen yhteys muuttui, kun ohjaustoiminnan koulutus siirtyi Lahdensivuntielle ja muotoilun koulutus Visamäkeen. Ohjaustoiminnan koulutus itsenäisenä kulttuurialan koulutusohjelmana samoin kuin yhteistyö muotoilun kanssa kuitenkin jatkuivat edelleen.”

– 66 –

CuRec – palkittu verkkolehti Perinteisen koulutuksen ohella ohjaustoiminnan koulutusohjelmassa toteutettiin toimintaa, jolla osallistuttiin ajankohtaiseen keskusteluun taito- ja taideaineiden merkityksestä ja hyödyistä yhteiskunnan eri sektoreilla. Yhtenä esimerkkinä tästä voi mainita verkkolehden CuRec, joka oli ohjaustoiminnan ensimmäisen koulutusohjelmajohtajan Merja Saarelan idea vuonna 2001. CuRecista kirjoittaa päätoimittajan työtä tehnyt viestinnän lehtori Saija Karevaara (ent.

Honkanen) seuraavasti: ”Nimi tuli käsitteestä cultural recreation. Ensimmäinen numero ilmestyi 2001 ja viimeinen 2013 koulutusohjelman lakkauttamisen jälkeen. Lukuvuoden aikana julkaistiin neljä teemanumeroa, joiden sisällöntuottajina olivat opiskelijat palkkionaan opintopisteet.

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

Kankaat mitä erilaisempiin tarkoituksiin kudottiin Tesktiiliverstaan kutomakoneilla.Kuvassa kutomomestari Arto Laine ja Eesti Kunstiakadeemian opiskelija 2013. Kuva Tiina Saivo.

Toimitukseen kuuluivat vakituisena päätoimittaja, lehtori Saija Karevaara sekä muina jäseninä toimituspäällikkö (opiskelija-assistentteina tai palvelukoordinaattoreina työskennelleet Virpi Niemi ent. Harju, Riikka Kekäläinen-Alkio ja pisimpään Jemina Salonen ent. Harju), käsityön/kuvataiteen opettaja sekä 6–8 vapaaehtoista opiskelijaa. Graafsesta suunnittelusta vastasivat muotoilun lehtori Pirjo Seddiki sekä opiskelijat. It-asiantuntijana oli Sami Kapanen, joka toimii nykyään HAMKin ICT-päällikkönä.

Lehti sai kaksi kertaa 3. sijan Suomen parhaat verkkosivut kilpailussa satojen osallistujien joukosta.

CuRec oli monin tavoin edelläkävijä niin verkkolehtenä kuin kulttuurihyvinvoinnin sananviejänä. Myös markkinointiarvo oli iso: opiskelijahakuhaastatteluissa ilmeni, että moni oli päätynyt lehden sivujen kautta hakusivuille. Lehteä kehitettiin trendien muuttuessa ja verkkotekniikan kehittyessä. Se sai myös sosiaalisen

median kanavan. Uusimmat osastojen nimet kuvastivat käsityötä ja kulttuuria: Käden jälki, Ideavakka, Tiedon jyvät, Sanakannel, Viisasten kivi, Kulttuuripeili ja Galleria.”

Edelleen kehittämisen kärjessä Wetterhoflaiset ovat toimineet alusta pitäen aktiivisesti oman alansa koulutuksen kehittämisryhmissä.

Ensimmäisten vuosikymmenten johtajista Anna Henriksson ja Veera Vallinheimo olivat aktiivisia käsi- ja taideteollisuusalan koulutuksen ja hallinnon edistämisessä, Ester Perheentupa puolestaan järjestötyössä. Jatkuvan kehittämisen ja yhteisöllisen toimimisen orientaatio on oleellinen osa Fredrikan perintönä siirtynyttä ammatillista identiteettiä.

Koulutusohjelmajohtajana pitkään toimineelta Juha Laurikaiselta kysyin Wetterhofn vaikuttavuudesta valtakunnallisella muotoilukoulutuksen kentällä.

– 67 –

Hänen muistiinpanoistaan on koottu seuraavat viime vuosien kehittämishankkeet.

Muotoilun koulutusohjelma on ollut kansainvälisessä Cumulus-verkostossa, joka on kansainvälinen taiteiden, muotoilun ja median koulutusta ja tutkimusta edustava yliopistojen ja korkeakoulujen verkosto.

Vuonna 2019 HAMKin muotoilun koulutusohjelma järjesti Cumulus PreConferenssin, johon osallistui muotoilun asiantuntijoita useista kansainvälisistä korkeakouluista.

Valtakunnallisessa Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvoston ARENEn Muotoilun jaoksen toimintaan muotoilun koulutusohjelma on osallistunut aktiivisesti. Jaoksen puitteissa on tehty projekteja erityisesti pk-yritysten ja muotoilukoulutuksen integroimiseksi. Vuosien 2007–2008 Muotoiluareena-hanketta hallinnoi Fredrika Wetterhof -säätiö, ja siinä oli laaja kokoonpano taide- ja muotoilualan järjestöjä sekä yrityksiä (mm. Design Forum Finland, Ornamo ry, Sitra, Suomalais-Tanskalainen kulttuurirahasto, Design Ofce Saha Oy, Unicode Oy, Skaala Oy) sekä muotoilutoimistoja.

Euroopan Unionin rahastojen tuelle on kehitetty muotoilun tuotekehitysympäristöjä sekä palvelutarjonnan toimintamalleja. Sitran rahoittamassa projektikokonaisuudessa vuosina 2017–2020 syntyi Finnish Design Academy FDA. Projektissa kehitettiin korkeakoulujen yhteistyötä, valtakunnallista koulutustarjontaa, koulutussisältöjä ja opetusmenetelmiä.

FDAssa syntyi myös yhteistyöverkosto ja toimintamalli elinkeinoelämän kohtaamiseksi.

Hämeen ammattikorkeakoulun ja Aalto Yliopiston solmittua strategisen kumppanuuden vuonna 2017 muotoilun koulutusohjelma on ollut käynnistämässä HAMK Design Factory -tutkimus- ja oppimiskonseptia ja tuotekehityslaboratorion toimintaa.

Vaatetusmuotoilun koulutuksessa opitaan koko prosessi vaatteen suunnittelusta tuotekuvauksiin. Kuva: Samuli Ranta.

Lasi- ja keramiikka-alan opiskelijoille materiaalien tuntemus on tärkeää muun muassa tuotteiden elinkaariajattelun vuoksi. Kuva: Lotta Polviander.

– 68 –

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

Laajat kokoelmat ja näyttelyt aikansa tulkkeina Opettajakokelaiden kolmen vuosikymmenen aikana eri puolilta Suomea keräämät tekstiilinäytteet niihin liitettyine kertomuksineen tekevät kunniaa suomalaiselle tekstiiliperinteelle. Koulun omasta osaamisesta puolestaan viestivät näyttelyt, joita on monimuotoisesti järjestetty koko koulun toiminnan ajan sekä Hämeenlinnassa että muualla Suomessa. Viime vuosikymmeninä on esiinnytty myös kansainvälisillä messuilla.

Wetterhoff Suomen käsityön museossa Wetterhoflla ajateltiin ja toimittiin yli oman koulun rajojen, siellä tunnettiin vahvasti kansallista ja kansainvälistä vastuuta käsi- ja taideteollisuusalasta.

Kokoelma sai vuonna 1914 museon statuksen, mutta varsinaista museotoimintaa ei ole koskaan harjoitettu.

Kokoelmaa hoidettiin asianmukaisesti ja ammattitaitoisesti vuoteen 2013 asti. Tällöin korttelin sisäpihalla sijainneen Maijala-rakennuksen purkamisen johdosta osa kokoelmasta ja sähköiset kokoelmatiedot siirtyivät Suomen käsityön museoon Jyväskylään. Osa kokoelmasta on edelleen Fredrika Wetterhof -säätiön hallussa.

Kokoelmat sisältävät suuren määrän tekstiileihin liittyvää materiaalia: näytetilkkuja, mallipiirustuksia, luonnoksia, kirjallista materiaalia, työvälineitä, valokuvia sekä tekstiilejä nenäliinoista ryijyihin. Arkistoituna on yhteensä yli 150 000 näytettä Suomen kansan tekstiiliperinteestä 1850-luvulta asti. Tekstiilikokoelmat ovat karttuneet sekä oppilaiden ympäri Suomea keräämistä materiaaleista sekä yksityisten henkilöiden tekemistä lahjoituksista. Kokoelmiin on tallennettu myös paljon Wetterhofn oppi- ja työmateriaalia kuten käsintehtyjä kudonnan kirjoja, mallipiirroksia ja kangasnäytteitä.

Koulujen Kompassivierailu Suomen käsityön museon vaihtuvassa näyttelyssä 2023. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

– 69 –

Systemaattisen opiskelijoiden tekstiilien keruun käynnisti tuotesuunnittelun opettaja Laila Karttunen vuonna 1943. Hän palasi tällöin takaisin Wetterhofflle työskenneltyään kymmenisen vuotta Suomen Käsityön Ystävissä. Karttunen oli tehnyt vuonna 1939 matkan Karjalaan, mikä toimi vahvana herätteenä tekstiilikokoelmien määrätietoiseen kartuttamiseen.

Wetterhoflta kotiteollisuusopettajiksi valmistuvat oppilaat keräsivät vuosina 1943–75 tekstiilinäytteitä kotipitäjästään tai valitsemaltaan muulta paikkakunnalta. Kerääjä kiersi taloissa, pyysi näytetilkkuja vanhoista tekstiileistä ja kirjasi tiedot niiden alkuperästä.

Tavoitteena oli kerätä talteen kansanomaisia tekstiilejä ja tekstiilinäytteitä opetusmateriaaliksi ja ideamateriaaliksi opiskelijoille.

Kenttätöiden tuloksena kertyi yli 100 000 tekstiilinäytettä 378 kunnasta. Keruutöitä tehtiin kaikkiaan 869 kappaletta, sillä samassa kunnassa voitiin käydä useamman kerran joko eri kylissä tai eri aikana. Keruun yhteydessä saatiin myös kokonaisia tekstiilejä.

Vuosina 1976–1998 lehtori Elsa Silpalan johdolla tehtiin kenttätöitä kymmenellä paikkakunnalla – yhteensä 133 kertaa. Kenttätyöraportteihin on tallennettu valokuvia, haastattelumateriaalia sekä esineanalyysejä.

Kokoelma oli asianmukaisesti säilytetty Maijala-rakennuksen pohjakerroksessa. Kokoelman kaikenpuolisesta hoitamisesta, kuten luetteloinnista ja uusien tekstiilien vastaanottamisesta, oli kantanut vastuuta lehtori Elsa Silpala. Lisätyövoimaa oli saatu vaihtuvista tilapäistyöntekijöistä. Yhteistyössä Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen kanssa tehtiin digitaalista tallennusta Tekstiilikokoelmat-projektissa vuosina 2001–2003. Projekti kuului Euroopan Unionin rakennerahaston digitalisaatiota edistävään hankekokonaisuuteen. Forssan museon Kuosikeskus on erikoistunut suomalaisen painokankaan historiaan

ja Forssassa sijainneen Finlaysonin tehtaan vanhojen kuosien tallentamiseen. Muotoilun koulutusohjelma tekee edelleen yhteistyötä vuosittaisen Forssa Textile Week -tapahtuman kanssa.

Kokoelmasta valtaosa lahjoitettiin vuonna 2013 Suomen käsityön museoon Jyväskylään. Museossa on tänä päivänä keruuretkien tuloksina tilkkukansioita noin 40 hyllymetriä, 1,4 metriä keruukertomuksia sekä 7,5 hyllymetriä kenttätöiden aineistoa kuten interiööri- ja keruukertomuksia. Aineisto sisältää lisäksi Wetterhoflla valmistettuja tekstiilejä, kuten opettajien opinnäytetyöpukujen kokoelma. Mukana on myös Wetterhoflle lahjoitettuja tekstiilejä, joita on käytetty opetuksessa. Fredrika Wetterhof -säätiön haltuun jäi talossa toimineiden taiteilijoiden mallipiirustuksia ja työohjeita sekä tekstiilejä, joissa ei ollut taustatietoja.

Myös opiskelijakunnan Sukkulan suhina -lehdet jäivät säätiölle. Suomen käsityön museo kerää verkkosivuillaanWetterhofin liittyvää muistitietoa ja muistoja eri vuosikymmeniltä osana nykytallennustyötään. ”Jakamalla omia muistojasi muodostuu yhteinen, juuri sinun tarinastasi koostuva wetterhoflainen kertomus luettavaksi myös tuleville sukupolville”, kirjotetaan sivuilla.

Tekstiilikokoelma on vuosien varrella toiminut ideoiden lähteenä, havainto- ja virikemateriaalina eri oppiaineissa sekä lähdeaineistona tutkimuksissa ja opinnäytetöissä. Kokoelmista vastannut lehtori Silpala on julkaissut useita teoksia kokoelmien innoittamana sekä tekstiilihistorian näkökulmasta että tehden työohjeita vanhojen mallien pohjalta.

Peruskalliona Fredrikan testamentti ja säätiö Fredrika Wetterhofn testamentissaan perustaman säätiön tehtävänä on vaalia Fredrikan perintöä, edistää käsi- ja taideteollisuutta sekä muotoilua ja vahvis– 70 –

taa alan ammattitaitoa ja kulttuuria. Säätiö omistaa vuonna 1993 perustetun Wetterhof Osakeyhtiön, joka vastaa liiketoiminnasta ja myymälästä. Säätiö omistaa koko yhtiön osakekannan.

Koulun ja säätiön yhteistyö oli päivittäistä ja saumatonta vuosikymmenien ajan. Opiskelijoille löytyi työpaikkoja, kuvaamataidon opettajat suunnittelivat Wetterhofn nimen alla malleja ja messuilla esiinnyttiin yhteisillä osastoilla. Yhteistyö oheni vuonna 1976 koulun valtiollistamisen jälkeen. Koulusta tuli säätiön tilojen vuokralainen, opiskelijat olivat edelleen keskeinen myymälän asiakasryhmä, mutta muuten yhteisiä pyrkimyksiä oli niukasti. Ammattikutomon toiminta hiipui kutojien eläköitymisen myötä, mutta kotikutojien verkosto on edelleen vahva ja hyvin työllistynyt.

Säätiö joutui uuden tilanteen eteen koulun muutettua HAMKin kampukselle Visamäkeen 2000-luvun alussa. Säätiön omistaman Palokunnantalon suuntaisen Fredrika-talon ja Arjanlinnan tilat tyhjenivät vuoden 2008 aikana. Ratkaisuja on sen jälkeen löytynyt yhteistyössä rakennuttajien kanssa. Värjäämö ja Maijala purettiin uudisrakennuksen alta 2010-luvulla, ja samoihin aikoihin myytiin Arjanlinna, joka niin ikään muutettiin asunnoiksi. Arjanlinnan pohjakerroksessa toimii edelleen Wetterhof-myymälä.

Fredrika-talo on edelleen säätiön omistuksessa. Tiloja on vuokrattu käsityö- ja hyvinvointialan yrittäjille. Tilanne ei ole viime vuosina ollut helppo. Covid19-pandemia ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ovat ajaneet yrittäjät tilanteisiin, joissa toimitiloista tai jopa toiminnasta kokonaisuudessaan on pitänyt luopua. Toisen kerroksen aiemman ammattikutomon tila tunnetaan nimellä Wanha Kutomo.

Se on osoittautunut erinomaiseksi paikaksi 60–80 henkilön konserttien ja muiden yleisötilaisuuksien pitämiseen. Kutomossa soi on vakiintunut korkeatasoisten Hämeenlinnan Sibelius-seuran järjestämäksi

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

Säätiö omistaa vuonna 1993 perustetun Wetterhoff Osakeyhtiön, joka vastaa liiketoiminnasta ja myymälästä. Säätiö omistaa koko yhtiön osakekannan. konserttisarjaksi.

Kun vuonna 2022 tehty asuinrakentamisen mahdollistava kaavamuutosehdotus hyväksytään, voi taloa alkaa aktiivisesti tarjota kiinteistöalan toimijoille.

Kun tilojen ylläpito-ongelmat ratkeavat esimerkiksi kiinteistökaupalla, voi säätiö keskittyä ydintehtäväänsä Fredrikan perinnön, käsityön ja muotoilun edistäjänä.

Wetterhof-myymälä toimii katutasossa. Valikoimassa on lankoja, ryijyjä, käsityötarvikkeita sekä sisustus- ja lahjatuotteita. Laadukas tuotevalikoima on suunniteltu ja valmistettu pääosin Suomessa.

Talouden tukipilari Ensimmäisiin näyttelyihin osallistuttiin jo Fredrikan aikana. Silloin tavoitteena oli viestiä uuden koulun perustamisesta, sen osaamisesta sekä tuotevalikoimasta ja laadusta. Tavoite toteutuikin vähintään odotetusti, sillä vuonna 1887 koulu palkittiin maanviljelysseurojen tapahtumissa sekä opiskelijatöistä että kahta vuotta myöhemmin Fredrikan ja Nanny Odenwallin henkilökohtaisista saavutuksista. Maanviljelysseurat järjestivät näyttelyitä vuosittain, ja joka kerta Wettehof oli palkittujen joukossa. Vuosittain osallistuttiin myös Taideteollisuusyhdistyksen syysnäyttelyihin hyvällä menestyksellä.

Näyttelyiden kautta tavoiteltiin uusia asiakkaita, olihan koulun talous suurelta osin tilaustöiden varassa.

Taloudellisten motiivien rinnalla oli vahva kansallistunne ja halu rakentaa omaleimaista suomalaisen käsi- ja taideteollisuuden traditiota. Kansallisuusaate eli vahvana kirjallisuuden, maalaustaiteen ja musiikin alueilla koko 1900-luvun alkuvuosikymmenten ajan.

Saksalais-pohjoismaisessa kauppa- ja teollisuusnäyttelyssä Lyypekissä vuonna 1894 Wetterhof sai kutomatuotteistaan kultamitalin ja neljä vuotta myöhemmin Nizhni-Novgorodin näyttelyssä Venäjällä ensimmäisen palkinnon kutomatöistä. Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyn vierailijamäärä oli yli 50 miljoonaa, ja paikalla oli 76 000 näytteilleasettajaa, joista yksi oli Wetterhof. Puitteet olivat erinomaiset, sillä Suomen Paviljongin olivat suunnitelleet Armas Lindgren, Herman Gesellius ja Eliel Saarinen.

Maailmannäyttely painottui vahvemmin kulttuuriin kuin teollisuuteen, joten Wetterhoflta esiteltiin taidetekstiilejä, joilla saavutettiin pronssimitali. Kaiken kaikkiaan Suomesta vietiin Pariisiin 213 kilo erilaisia kudonnaisia.

Ensimmäiset palkinnot, joissa Wetterhofn tunnistettiin pedagogisena edelläkävijänä, saatiin vuosina 1906 Kuopiossa sekä 1913 Pietarissa. Pietarissa saadun kunniadiplomin perusteluissa kirjoitetaan seuraavaa: ”Kutomataidon opettajattaria valmistava Wetterhofn koulu Hämeenlinnassa on oivallisesta kutomataidon teknillisestä kehittämisestä, aivan moitteettomista teknillisistä töistä, mattojen valmistamisesta, sekä koko opetustyön asettamisesta hyvällä kannalle katsottu ansaitsevan korkeimman palkinnon, kunniadiplomin.”

Barcelonan maailmannäyttely pidettiin vuonna 1929. Suomen osastolla oli Wetterhofn tekstiilejä, mutta tällä kertaa ne eivät yltäneet palkintosijoille.

Suomalainen tekstiilitaide oli runsaasti edustettuna ja palkintoja myönnettiin ryijyistä Maija Kanaselle ja Eeva Anttilalle, joka oli opiskellut kudonnan tekniikoita Wetterhoflla Helena Branderin johdolla. Vuoden – 71 –

1933 Milanon Triennale oli menestyksellinen. Siellä tekstiilit palkittiin kahdella diplomilla. Lisäksi suunnittelun opettaja Laila Karttunen sai kultaisen mitalin tekstiilitaideteoksistaan. Pohjoismaiset kotiteollisuuskäräjät järjestettiin 1934 Hämeenlinnassa ja se oli mahdollisuus tehdä koulun toimintaa monipuolisesti tunnetuksi. Käsityön harrastajiin vedottiin laajalla valikoimalla ryijyjen ja täkänöiden malleja, joita vuokrattiin mallipalvelun kautta. Mallit perustuivat Wetterhofn värjäämön villa- ja pellavalankoihin.

Lankavalikoima oli laaja ja värjäämö takasi omintakeisen värivalikoiman, joka sisälsi yli 500 vaihtoehtoa.

Juha Laurikainen: Levolliset esineet. Ryijy, villa.

Kuva: Wetterhoffin kuva-arkisto.

Näyttelyprojektien vetäjänä kolmisenkymmentä vuotta toiminut lehtori Tarja Saari kertoo: ”Ihan eka näytösprojekti, missä minä olin, tapahtui 1992; aiheena olivat fantasiahääpuvut. Opiskelijat loivat hääpukuja kaikesta mahdollisesta – kuten esimerkiksi valkoiseksi maalatuista kaljapullon korkeista, sanomalehdistä ja tulitikuista. Aika ihania olivat!”

Hämeenlinnan Taidemuseo näyttämönä Maailmansotien vuoksi näyttelytoiminta oli jokseenkin lamaantunut 1950-luvun alkupuolella saakka, kunnes vuonna 1955 alkoi kevätnäyttelyperinne Hämeenlinnan Taidemuseossa. Kevätnäyttelyitä pidettiin vuosien 1955–1984 välillä 17 kertaa. Ne ajoittuivat huhti-kesäkuulle, ja ne olivat useiden käsi- ja taideteollisten oppilaitosten samoin kuin harrastajaryhmien kevätretkikohde. Rohkeailla raaka-aine-, materiaali- ja tekniikkakokeiluilla viestittiin edelläkävijyydestä, ja samalla – Fredrikan koululle ominaisesti – välitettiin osaamista alan toimijoille.

Wetterhofn viimeiseksi näyttelyksi Hämeenlinna Taidemuseossa jäi 100-vuotisjuhlanäyttely vuonna 1985. Tämän, kuten aiempienkin näyttelyiden yhteydessä, oli pukuesityksiä. Oman malliston, vaatteen tai pukineen näkeminen catwalkilla oli opiskelijoita ja opiskelijaryhmiä motivoiva kannustin. Opiskelijat toimivat paitsi mannekiineina myös näyttelyiden oppaina ja valvojina, hyvin pitkään kansallispukuihin sonnustautuneina. Lehtori Virpi Mikkola muistelee vuonna 2000 juhlavuoden näyttelystä seuraavasti: Yhteen pukuesitykseenkin oli menossa kaksikym-

Pukunäytösten catwalkit ovat paitsi vaatteiden ja asusteiden myös värien, musiikin ja liikkeen performanceja.

Kuva: Muotoilukoulutuksen arkisto.

mentä bussilastillista ihmisiä. Sen jälkeen kaupungin palopäällikkö kielsi, että Wetterhof ei saa enää pitää pukuesityksiä Taidemuseossa.”

Liekö niin, että kielto otettiin vakavasti, sillä tosiaankin näyttely jäi viimeiseksi Hämeenlinnan Taidemuseossa pidetyksi. Näyttelyt siirtyivät Wetterhofn korttelin opetustiloihin.

Opiskelijarekrytointia ja yritysyhteyksiä Uuden koulurakennuksen valmistuttua vuonna 1993 näyttelyt pukuesityksineen siirtyivät sinne. Tilat eivät olleet parhaat mahdolliset näyttelyn kannalta, mutta vieraille tarjottiin tilaisuus tutustua uusiin oppimistiloihin, laitteisiin ja välineisiin. Näyttelyillä halutiin myös rekrytoida opiskelijoita, olihan Wetterhofn uusi rakennus jo arkkitehtuuriltaan houkutteleva oppimisympäristö. Pukuesityksille uuden rakennuksen auditorio oli erinomainen ympäristö. Aikaan – 72 –

hyvin modernit ääni- ja valolaitteistot mahdollistivat näyttävät catwalkit. Opiskelijoiden projektiosaaminen kasvoi, ja sitä tehtiin näkyväksi näyttely- ja pukuesityskokonaisuuksissa. Koko prosessi suunnittelusta toteutukseen oli kolmannen vuoden vaatetusopiskelijoiden opintojakson tulosta Yritysten edustajat alkoivat 2000-luvun alussa nousta yhä tärkeämmäksi koulutuksen ja tällöin myös näyttelyiden kohderyhmäksi. Tällöin myös Opiskelijoiden työllistymistä pidettiin nimettiin koulutuksen keskeisimpänä tavoitteena. Tämän vuoksi näyttelyt muotoutuivat pukuesitykseksi, joissa tekstiili-, vaatetus- ja jalkineosastojen opiskelijat esiintyivät ammattimaisesti toteutetuissa näytöksissä mitä erilaisemmissa ympäristöissä, ensin Hämeenlinnassa ja vuodesta 2001 Helsingissä. Juha Laurikainen kertoo 2010-luvun näyttelyistä seuraavaa: ”Näyttelykokonaisuus on osa vaatetus- ja jalki-

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

nemuotoilun opintoja. Näyttelyprojektissa opiskelijaa autetaan ymmärtämään ja oppimaan, miten oma luova suunnittelutyö saavuttaa kuluttajat, valmistajat ja markkinat. Se on myös näyttö siitä, miten opettajat ja opiskelijat näkevät muotialan uudistumisen ja toimisen siellä. Muotinäytös luo näkyvyyttä ja samalla uudet valmistuvat opiskelijat löytävät ammatillisen polkunsa tienviittoja.”

Näyttelyt on lueteltu liitteessä 3. Luettelossa ei ole täydellinen. Siitä puuttuvat messuosallistumiset Suomessa ja ulkomailla. Mainittujen lisäksi opiskelijat ovat 2000-luvulla menestyksekkäästi osallistuneet kansainvälisiin kilpailuihin.

Lasialalla opiskelu autenttisessa tehdas- tai studioympäristössä integroi opiskelijat lasitaiteen perinteeseen, jossa omalla nimellä on keskeinen merkitys.

Mahdollisuus opiskella ja työskennellä nimekkäiden kansallisten ja kansainvälisten lasitaiteilijoiden johdolla edistää ammatillista kasvua ja oman imagon rakentamista. Lasialan näyttelyiden kotipaikkana on ollut Riihimäen lasimuseo.

Lasiopiskelijoiden näyttelyt ovat alusta pitäen viestineet paitsi wetterhoflaisesta lasiosaamisesta myös opiskelijan omasta taitavuudesta. Tässä suhteessa lasiala on toiminut edelläkävijänä herättäen myös muita koulutuksia nostamaan opiskelijat yksilöinä entistä paremmin näkyviin tuotteiden takaa.

Tässä olisi oikea kohta nostaa esiin upeita, wetterhoflaisia tekijöitä, jotka ovat tulleet tunnetuksi omalla alallaan. Heitä löytyy Suomesta ja ulkomailta mitä erilaisimmissa tehtävissä. Opettajat ovat teksteissään heitä maininneet ilolla ja arvostuksella.

Olen kuitenkin päättänyt olla mainitsematta nimiä.

Perustelen päätöstäni rajaamisen ja tiedonhankinnan vaikeudella. Reiluun lopputulokseen pääseminen on mielestäni mahdotonta.

Vuoden 1998 näyttely ja pukuesitykset toteutettiin Into Galleriassa Helsingissä. Sisua Innossa -juliste oli varsin rohkea Wetterhoff-ulostulo. Kuva: Juha Laurikainen.

– 73 –

Uusi koulurakennus tarjosi ateljeetyyppisiä valoisia tiloja pohjoisenpuoleisen viiston ikkunaseinän ansiosta.

Lasiesineen taustalla olevaan tekstiiliin on painettu otteita Fredrikan kirjeestä 1890-luvulta. Kuva: Marjukka Vainio.

Maailmankuulun seattlelaisen (USA) lasitaiteilija Dale Chihulyn workshopit 1990-luvulla Nuutajärvellä inspiroivat mukana olleita opiskelijoita rohkeaan värien käyttöön. Kuva: Marjukka Vainio.

– 74 –

Vuonna 1993 valmistuneessa uudessa päärakennuksessa oli monia kuvauksellisia kohteita. Ensimmäisen ja toisen kerroksen yhdistävä portaikko tähtitaivaineen oli yksi niistä. Kuva: Marjukka Vainio.

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

Fredrika ja elämän kehät

N

äin otsikoi puheensa Fredrikan syntymän 150-vuotisjuhlassa 14.1.1995 kaupungin kulttuuritoimenjohtaja Martti Qvist.

Sanoillaan hän kuvasi kiveä, joka heitettiin yli sata vuotta sitten Wetterhofn rannasta Vanajaveteen.

Heittopaikan ympärille muodostui kehä kehältä kiven jättämää jälkeä. Martti Qvistin sanat ovat vertaansa vailla ajateltaessa Fredrikan koulun vaikuttavuutta suomalaiselle muotoilulle, alan koulutukselle ja paikkakunnan imagolle.

Fredrika oli tasa-arvon edistäjä toimiessaan aktiivisesti aikansa naisasialiikkeessä yhdessä eurooppalaisten naisemansipaation uranuurtajien rinnalla.

Hän toteutti ihanteitaan perustamalla naisille koulun, joka valmisti taloudelliseen itsenäisyyteen oman osaamisen ja sen jakamisen vahvistamana. Koulunpito oli pedagogiikaltaan kokonaisvaltaista ihmiseksi ja ihmisenä kasvamista ankarassa, mutta sydämellisessä ja luottavaisessa ilmapiirissä. Käsi- ja taideteollisuusalan edistäjänä Fredrika kurkotti rohkeasti Suomen rajojen ulkopuolelle. Kansainvälisten verkostojensa myötä Työkouluun saatiin tietotaitoa Euroopasta ja sieltä valmistuneet opettajat löysivät työpaikkoja.

Fredrika tunnisti historian merkityksen tulevaisuutta tehtäessä. Suomalaista käsityöperinnettä vaalittiin malleja kopioimalla ja toistamalla, mutta koko ajan piirtäen esiin omaa wetterhoflaista esteettistä suuntaa. Yksinkertaisuus, käytännöllisyys ja turhuuksien karsiminen tulivat vuosikymmeniä säilyviksi tunnusomaisiksi piirteiksi wetterhoflaisuudelle. ”Kaunis arki kasvattaa osaltaan hyvää ihmistä”, oli Fredrikan esteettinen julistus.

Fredrikan jälkeensä jättämät elämän kehät ovat vuosikymmenien aikana tavoittaneet yhä uusia suku-

polvia. Rohkeus, yhdenvertaisuus, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, edelläkävijyys, yhdessä tekeminen jatkuvat kehissä voimaannuttaen ja innostaen uusi Wetterhof-sukupolvia.

Martti Qvistin puhe jatkuu: ”’Hehkun malttamattomuudesta’, kirjoitti Fredrika suomen kielen vihkoonsa. Kyllä hän sitä hehkua on tarvinnutkin voidakseen uneksi suuria asioita ja toteuttaa mahdottomina pidettyjä suunnitelmia päättäväisesti, tarmokkaasti, tehokkaasti kuin ’la femme d’avenir’, kuin tulevaisuuden naiset vastuunalaisilla paikoilla Suomessa ja Euroopassa. Eikä kukaan olisi ilman kestävää sisäistä ’hehkua’ jaksanut aloittaa ja pitää yllä koulua, hankkia tilat, välineet, opettajat, oppilaat, rahoituksen ja yhteydet kaikkiin suuntiin.”

Mitä tuo Fredrikan hehku on tuonut suomalaiselle muotoilualalla?

Tätä kysyin kahdelta pitkän uran tehneeltä suomalaiselta asiantuntijalta.

Käsityön tieteenalan perustaja, tienraivaaja ja monien wetterhoflaisten oppiäiti professori emerita Pirkko Anttila kirjoittaa 3.3.2025: ”Valmistuin Wetterhoflta 1952 kotiteollisuusopettajaksi silloisen ammattinimikkeen mukaan.

Valinta oli silloisissa olosuhteissa nuorelle ylioppilaalle erinomainen. Joskin akateemisia opintoja arvottavassa ilmapiirissä yllättävä. Sodan jälkeisissä olosuhteissa työsarkaa oli riittämiin, piti rakentaa, piti korjata, piti kutoa, ommella, paikata ja parsia. Ohjatessani maaseudun emäntiä, tyttäriä ja miniöitä, jouduin pohtimaan kädentaidon merkitystä monelta suunnal– 75 –

ta. Aloin kiinnostua asiasta laajemminkin. Mukaan tulivat opinnot käsityön pedagogiikan lisäksi mm. kansatieteen, taidehistorian, psykologian, sosiologian, taloustieteiden ja kulttuurihistorian sekä arkeologian aloilta. Näillä kaikilla tieteen aloilla huomasin olevan vahvaa kosketuspintaa Wetterhofn käsi-ja taideteollisuusalan opintoihin.

Monien erilaisten vaiheiden jälkeen oli mahdollista perustaa käsityötieteen oppituoli Helsingin yliopistoon 1991. Sen tarkoituksena on tutkia käsin tekemisen prosessia, valmista tuotetta ja niihin vaikuttavia tekijöitä.

Wetterhofn koulutusohjelma on osaltaan tarjonnut erinomaisen lähtöalustan tutkimuksen monille ulottuvuuksille. Käden ja siihen liittyvän ajattelun taidoilla saattaa olla suurtakin merkitystä tekniikan kehittyessä jopa tekoälyn käytön suuntaan.

Käsityöalan monimateriaalinen ammattikoulutus ongelmanratkaisuineen antaa mahdollisuuksia vaikuttaa ekologisesti ja eettisesti vastuullisiin kulttuurituotantoa ja tuotantotaloutta koskeviin päätöksiin.”

Taito-liiton pitkäaikainen toiminnanjohtaja, käsityökulttuurin tutkija, dosentti Marketta Luutonen nostaa Wetterhofn merkityksistä tärkeimmäksi ammatillisen osaaminen edistämisen ja kehittämisen kunkin ajan vaatimuksia vastaamaan. Fredrikan aikana tarvittiin arjen tekstiilejä ja työntekijöitä. Käsityökeskuksiin on saatu Wetterhoflta osaavia, sitoutuneita työntekijöitä.

Heillä on osaamista luovien ratkaisujen löytämiseen ja ongelmanratkaisuun. Samalla kuitenkin omattava ammatillinen osaaminen, usein myös johtaminen, talous- ja hallintotehtävät kuuluvat käsityökeskusten toimijoille. 1950–90-luvulla Wetterhoflla oli tärkeä rooli erityisesti kudottujen tekstiilien mallien tuotta-

jana. Niiden tarve oli suuri, samoin kuin laadukkaiden lankojen, joita Wetterhof tarjosi. Valmistuneet opiskelijat ovat rikastaneet käsi- ja taideteollisuuden yrittäjäkenttää.

Fredrikan elämän kehät ovat yltäneet laajasti kulttuurin alalle. Kansallisoopperan päädramaturgina elämäntyönsä tehnyt Juhani Koivisto on paneutunut suomalaiseen kulttuurielämään 1900-luvun alkupuolella. Hänen Eino Leinon viimeisistä vuosista kertova Jumalten keinu -konserttidraama esitettiin helmikuussa 2025 Wetterhofn Wanhassa Kutomossa. Tilaisuuden aluksi Juhani Koivisto luonnehti Eino Leinon Wetterhofn vuosien merkitystä seuraavasti: ”Mutta olisiko tällä Wetterhofn kutomolla ollut vaikutusta koko Leinon tuotantoon? Ainakin hän tämän kokemuksen jälkeen on käyttänyt huomattavan asiantuntevasti kutomiseen liittyviä termejä. Tunnetuin lienee Elegian säepari, jossa ’haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta, langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta’. Olisiko lyseolainen ilman Wetterhof-kokemuksia tiennyt, mikä on pirta? …

Näkyvimmin kutominen on esillä Eino Leinon 18-vuotiaana julkaisemassa esikoiskokoelmassa Maaliskuun lauluja. Runossa Aatekuteet, toiveniidet kaksi ihmistä on kesäisessä luonnossa, tulee ilta, ja silloin ’äänetönnä, sanatonna siinä istuttiin vaan käsi kättä vasten – tunteet yhtyi, aate toistaan etsi.’

Kumma kudos, tunnehuntu hieno tuntui yhdistävän meitä silloin, kuteet toivehista kultaisista, niidet siinä aueraattehista.

Yö se kuteet kutoi, nitoi niidet, metsärastas polkusia polki, sukkulata heitti illan henki, pirtaa veti rannan lainekeiju.

Fredrika ja Wetterhoffin ainutlaatuinen tulppaanidamasti. Kuvaa käytettiin Wetterhoffin satavuotisjuhlan kunniaksi painetussa postimerkissä. Kuva: Wetterhoffin kuva-arkisto.

Runo ilmestyi vain pari vuotta Leinon Wetterhoflla asumisen jälkeen. Esikoiskokoelman runoista monet olivat jo kouluaikana kirjoitettuja, joten tässä voi hyvin kuulla kaikuja hetkistä jolloin lyseolainen on katsellut tuolta ovelta kutomosalin työtä - ja ennen kaikkea tyttöjä. Onervaa siteeraten voi kuvitella, miten täällä – 76 –

ovat sukkuloiden lisäksi suihkineet Amorin nuolet.

Oletan, että juuri täältä kutomosta Leinon runoon ovat siirtynyt tuo asiantunteva kangaspuusanasto. Näin juuri tämä huone on jättänyt oman jälkensä suomalaiseen runouteen.”

– O S A 3 | W E T T E R H O F F N Y K YÄ Ä N –

Esitin muutamille Fredrikan elämän historiaa tunteville henkilöille kysymyksen ”mitä Fredrika tekisi tänään.” Vastaukset kertovat rohkeudesta, vastuullisuudesta ja ajassa elämisestä. ”Fredrikaa huolestuttaisi nykytilanne Suomessa. Ilmastomuutos, halpatuonti ulkomailta, huonosti toimiva kierrätys. Materiaalit monimutkaistuvat ja vaikeuttavat vaatteiden huoltamista ja uudelleen muokkaamista.

Tavallisen ihmisen käsityöosaaminen on minimaalista. Fredrika alkaisi edistää käsityökoulutusta pakollisen aineena peruskoulujen ohjelmaan. Hän edistäisi opettajien koulutusta, jotta jokaisessa oppilaitoksessa olisi ammatillisesti ja pedagogisesti pätevät opettajat.”

”Jos Fredrika eläisi tänään, hän perustaisi yhteisöllisiä tiloja, sekä fyysisiä eri paikkakunnille että virtuaalisia verkkoon. Näissä yhteisöissä jaettaisiin osaamista tekstiilien ja vaatteiden huoltamisesta, korjaamisesta ja materiaalien uudelleen käytöstä. Virtuaaliset verkkoyhteisöt toimisivat myös kansainvälisesti. Yhteisöllisiä tiloja organisoivat sekä alan ammattilaiset että kestävään tekstiilien käyttöön sitoutuneet vapaaehtoiset.”

”Fredrika olisi mukana kehittämässä yhdessä Wetterhoff Oy:n ja säätiön, Tekstiiliverstaan sekä HAMKin toimijoiden kanssa Hämeenlinnan keskustan kampusta. Hän perustaisi Wetterin tiloihin kansainvälisen muotoilun tutkimus-kehittämis- ja koulutuskeskuksen, johon älykkään ja kestävän muotoilun kou-

lutus siirtyisi Visamäestä. Nykyisten vaatemuotoilun ja maassamme lajissaan ainoiden korkeakoulutasoisten lasi/keramiikka- sekä jalkinemuotoilun lisäksi kokonaisuuteen kuuluisi tekstiilitaiteen koulutuksen osasto, koska tekstiilitaiteeseen keskittyvää koulutusta ei sellaisenaan ole juuri enää missään päin maailmassa tarjolla.”

”Fredrika oli hyvin tietoinen yhteiskunnan ongelmista, ja erityisesti häntä kiinnosti naisten asema. Syrjäytettyjen nuorten naisten tilannetta hän paransi kouluttamalla vankilasta vapautuvia tyttöjä. Sitä työtä riittäisi tänä päivänäkin. Sosiaalisesti heikossa asemassa olevat eivät ole keskuudestamme kadonneet.

Sisarensa Rosina oli kirjoittanut toisaalta aviottomien lasten oikeuksista ja sekin liittyy sosiaaliseen omatuntoon. Eli Fredrika toimisi syrjäytymisvaarassa olevien lasten ja naisten tilanteen parantamiseksi. Toisaalta uudet tekniset innovaatiot olivat hänestä kiinnostavia eli Fredrika ei vierastaisi nykypäivän kehittynyttä digimaailmaakaan. Kulttuurin vaaliminen oli Fredrikan toiminnan ydintä kulttuurivaikuttajien verkoston ylläpitäjänä kirjallisuuspiireineen ja tapaamisineen. Hän taistelisi tänään kulttuurin puolesta kaikin keinoin.””Fredrika olisi kaikkien naisten

– 77 –

puolella, hän auttaisi nuoria naisia ja vähän vanhempiakin vahvistamaan osaamistaan muuttuvan maailman vaatimusten mukaiseen työelämään. Tämä toteutuisi esim. uusien materiaalien kehittämistyönä, johon kuuluisi myös tekstiilin kierrätys. Fredrika ymmärtäisi myös maahanmuuttajanaisten uuden oppimisen tarpeen. Hän auttaisi heitä hankkimaan itsenäisen toimeentulon mahdollistavia taitoja uudessa ympäristössä. Tämä tapahtuisi siten, että maahanmuuttajanaiset saisivat mahdollisuuden osoittaa myös oman lähtömaansa kulttuurin arvot. Näin kaikki voittaisivat – Suomi saisi piristävän lisän vieraita vaikutteita muotoilukulttuuriimme ja naiset mahdollisuuden tulla osaksi meidän kulttuuriamme.”

”Fredrika olisi kiinnostunut maahanmuuttajien kouluttamisesta ja heidän integroimisestaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Hän haluaisi, että kädentaitoja arvostettaisiin kaikilla koulutusasteilla peruskoulusta aina yliopistoon. Hän järjestäisi tilaisuuksia, jossa erilaiset ihmiset kohtaisivat kulttuurin äärellä.

Fredrika kannustaisi naisia uskaltamaan tehdä heille tärkeitä asioita ja kannustaisi yrittäjyyteen. Fredrika tänään olisi kansainvälinen henkilö, joka kuitenkin painottaisi kotimaisen työn, käsityön ja laadun arvostamista.” ”Fredrika olisi uudistaja vankalta arvopohjalta.”

Hehkukoon malttamattomuus, laajentukoot Fredrikan synnyttämät elämän kehät ja eläköön rohkeus seuraavat 140 vuotta!

Fredrika ja todennäköisesti Fritz Wetterhoff opiskelijoiden kanssa retkellä Kaupunginpuistossa. Fredrika alarivissä toinen vasemmalla herrainhattu sylissään.

Kuva: Fredrika Wetterhoff -säätiön kokoelma.

– 78 –

LIITE 1.

LIITE 1. Rehtorit, koulutusohjelmajohtajat ja koulutuspäälliköt 1885–2025 Aika

Henkilö

Tärkeimmät tapahtumat

ITSENÄISEN WETTERHOFFIN OPPILAITOKSEN REHTORIT 1885–87

Fredrika Wetterhoff

Oppilaitoksen perustaminen, opetuksen aloittaminen.

1887–93

Nanny Odenwall

Sijaisuus Fredrikan ollessa Helsingissä ja ulkomailla, työvälineiden kehittäminen.

1893–1905

Fredrika Wetterhoff

Toiminnan vakiinnuttaminen, opettajankoulutuksen aloittaminen.

1905–09

Helmi Grönlund

Siirtymävaiheesta selviytyminen Fredrikan menehdyttyä.

1909–19

Anna Henriksson

Ammatillisen opetuksen uudistaminen. Opiskelijamäärä ylitti sadan.

1919–40

Helena Brander

Oppikurssien kehittäminen, Arjanlinnan ja Tornin rakennuttaminen.

1940–54

Alli Blomstedt

Sota- ja pula-ajassa selviytyminen opetusta keskeyttämättä. Liikelinjan aloittaminen, kudonta- ja

1954–56

Veera Vallinheimo

Hallinnon uudistaminen ja valtakunnallisten yhteyksien luominen.

1956–67

Helvi Pyysalo

Alan oppikirjojen kirjoittaminen ja julkaiseminen. Korttelipihan Maijalan rakennuttaminen.

1967–75

Pirkko Miikkulainen

Opetussuunnitelmien uudistaminen tavoitelähtöisiksi, pedagogisten kokeilujen toteuttminen.

1975–80

Tellervo Strömmer

Oppilaitoksen siirtyminen valtiolle. Tuotesuunnittelun opetuksen lisääminen.

1981–92

Sirkka Hämäläinen

Liittyminen Hämeen ammattikorkeakouluun, uudisrakennuksen suunnittelu ja toteutus.

ompelulinjojen eriyttäminen.

MUOTOILUN KOULUTUSOHJELMAN JOHTAJAT JA KOULUTUSPÄÄLLIKÖT 1992–96

Virpi Mikkola

Integroituminen HAMKiin.

1996–2004

Pirjo Kuisma

Koulutuksen laatupalkinto Korkeakoulujen arviointineuvostolta 2002.

2007–11

Juha Laurikainen

Koulutuksen muutto Wetterhoff-korttelista Korkeakoulukeskukseen Visamäen kampukselle.

Kansainvälisen opiskelija- ja opettajavaihdon kasvaminen.

2012–14

Mirja Niemelä

Artenomin tutkintonimike käyttöön. Koulutuksen uudistaminen.

2014–20

Juha Laurikainen

Kansainvälisen koulutuksen opetussuunnitelman laadinta, koronapandemian poikkeusjärjestelyt.

2020–21

Mirja Niemelä

Koronapandemia-ajan koulutuksen toteutus. Kansainvälisen koulutuksen aloittaminen.

2021–

Anna Huoviala

Kansainvälisen koulutuksen vahvistaminen.

AMMATILLISEN KOULUTUKSEN KOULUTUSPÄÄLLIKÖT, VUOTEEN 2014 ASTI OSASTONJOHTAJA-NIMIKE v. 2002 asti

Tuija Kuisma (nyk. Saarinen)

Käsi- ja taideteollisuusalan perustutkinnon koulutuksen siirtyminen Hämeen ammatti-instituutista Koulutuskeskus Tavastiaan.

2002–

Minna Leminen

Jalkine- ja verhoilukoulutuksen alkaminen. Tutkinnon sisällölliset muutokset. Kätevä-konseptin luominen.

– 79 –

LIITE 2.

LIITE 2. Rakennukset

Aika

Rakennus

Arkkitehti

1860-luku

Vanhin tiilirakenteinen osa rakennettu on alunperin asuinkäyttöön.

1893

Fredrika ostaa talon ja se korjataan työkoulun käyttöön sopivaksi.

1922

Palokunnankadun suuntaisen rakennuksen (käytetään myös nimeä Fredrikatalo) korotus yhdellä kerroksella.

Arkkitehti Lambert Pettersson

1929

Itäisen siiven korotus yhdellä kerroksella.

Rakennusmestari Onni A. Puranen

1927

Värjäämörakennus valmistuu pihan puolelle.

1932-33

Arjanlinna rakennetaan opetus- ja asuntolakäyttöön tontin länsisivulle.

Rakennusmestari Vihtori Lonka

1937

Torni, joka yhdistää vanhan tiilirakennuksen Arjanlinnaan, rakennetaan.

Arkkitehti Harry W. Schreck.

1960

Maijala-niminen rakennus valmistuu pihan puolelle. Pohjakerrokseen sijoitetaan tekstiilikokoelmat, muilta osin opetustiloja.

Arkkitehti Mika Erno

1991-92

Uusi rakennus tontin eteläsivulle. Kerrokset 1-5 opetustiloja ja ylin kerros hallinnon käytössä.

Arkkitehtitoimisto Esko Kahri, pääarkkitehtina Petri Viita

2009

Värjäämön purkaminen uudisrakennuksen tieltä

2012

Maijalan purkaminen uudisrakennuksen tieltä

1930-luku

Pihasuunnitelma ja toteutus

Veli Sorma

– 80 –

LIITE 3.

Liite 3. Osallistuminen näyttelyihin Suomessa ja ulkomailla. Luettelo ei ole täydellinen.

Luettelo ei ole täydellinen.

1929 Barcelona International Exposition.

1887 Yhdeksäs yleinen Suomen maanviljelyskokous Viipurissa.

Kolmas palkinto kokoelmasta opiskelijatöitä.

1933 V Triennale di Milano, Exhibition of Modern Industrial, Architectural and Decorative Arts. Diploma di medaglio sekä Diploma dicollaborazione.

1889 Uudenmaan ja Hämeen läänien maanviljelysseuran näyttely Hämeenlinnassa. Fredrika Wetterhoffille hopeamitali Hämeenlinnan Kutomakoulun perustamisesta. Nanny Odenwallille ja koululle kunniakirjat.

1934 Pohjoismaiset Kotiteollisuuskäräjät Hämeenlinnassa.

Mukana Ruotsi, Norja. Tanska, Islanti, Eesti ja Suomi.

Maanviljelysseuran näyttelyt jatkuivat joka toinen vuosi ja Wetterhoffille tuli kaikissa näyttelyissä palkintoja kudontatuotteista. Lisäksi vuosittain osallistuttiin Taideteollisuusyhdistyksen syysnäyttelyihin Helsingissä.

1959 Pohjoismaiset Kotiteollisuuskäräjät Uumajassa.

1891 Lappeenrannan kotiteollisuusnäyttely, jossa vieraana keisari Aleksanteri III.

Wetterhoffin käytössä olivat Hämeenlinnan taidemuseon Engel-rakennuksen molemmat kerrokset. Pukuesityksiä pidettiin lähes päivittäin.

1894 Saksalais-Pohjoismainen kauppa- ja teollisuusnäyttely Lyypekissä.

Kultamitali kutomatuotteista.

1913 Koko Venäjän toinen käsityönäyttely Pietarissa “Kutomataidon opettajattaria valmistava Wetterhoffin koulu Hämeenlinnassa on oivallisesta kutomataidon teknillisestä kehittämisestä, aivan moitteettomista teknillisistä töistä, mattojen valmistamisesta, sekä koko opetustyön asettamisesta hyvällä kannalle katsottu ansaitsevan korkeimman palkinnon, kunniadiplomin.”

21.5. – 30.6.1955 Wetterhoffin 70-vuotisjuhlanäyttely 1.6. – noin 30.6. 1956 26.5. – 23.6.1960 21.5. – 28.5.1961 27.5. – 3.6.1962 19.4. – 6.5.1973 25.4. – 12.5.1974 24.4. – 18.5.1975 13.5. – 28.5.1976 5.5. – 22.5.1977 11.5. – 28.5.1978 10.5. – 23.5.1979 15.5. – 25.5.1980 15.5. – 29.5.1981 14.5. – 23.5.1982 20.5. – 29.5.1983 18.5. – 27.5.1984 31.3. – 28.4.1985 Wetterhoffin 100-vuotisjuhlanäyttely

1920 Itsenäisen Suomen ensimmäiset messut Helsingissä.

1982 Neulealan erikoiskoulutuksen näyttely ja pukuesitykset Helsingissä.

HÄMEENLINNAN TAIDEMUSEOSSA OLLEET NÄYTTELYT

1898 Nizhni-Novgorodin näyttely Venäjällä. Ensimmäinen palkinto kutomatöistä.

1900 Maailmannäyttely Pariisissa. Pronssimitali kudontatöistä.

1906 Yleinen kotiteollisuusnäyttely Kuopiossa.

Ensimmäiset palkinnot Wetterhoffin Työkoululle pedagogisena laitoksena sekä koulussa kehitetyille kangaspuille.

1986-1992 Näyttelyt pidettiin Wetterhoff-korttelissa Maijalassa.

– 81 –

LIITE 3.

6.5.2015 Nosturissa Helsingissä W15-muotinäytös sekä Fredrikan jalanjäljissä – HAMKin jalkinekoulutus muotoilualan ytimessä -kirjan julkistaminen, joka oli samalla Wetterhoffin 130-vuotisjulkaisu.

VUOSIJUHLIEN NÄYTTELYITÄ 1975 Finnish Design Centerissä sekä Suomen Käsityön Ystävien myymälässä Helsingissä.

13.-15.11.2015 yhteisosasto Ammattiopisto Tavastian kanssa Suomen kädentaidot -messuilla Tampereella.

1985 100-vuotisjuhlanäyttely Taideteollisuusmuseo Helsingissä (nykyisin Design-museo) ja Kanta-Hämeen Säästöpankin konttoreissa kiertänyt pienoisnäyttely.

2021 koronarajoitusten aikaan näytös toteutettiin Zoomissa ja taltioitiin jaettavaksi instagrammissa. Tapahtumapaikkana oli HAMK campuksen Stage.

HAMK-AJAN NÄYTTELYIDEN JA PUKUESITYSTEN PAIKAT 1993–

Lisäksi osallistumisia messuille, kuten Habitare Helsingissä ja Heimtextil Frankfurtissa, Saksassa.

1993–1998 Näyttelyt eri puolilla uutta rakennusta. Pukuesitykset auditoriossa.

1998 Helsingin Muotimessuilla Tuulentekjä-mallisto.

1999 Viihdekeskus Sirkus, Hämeenlinna.

2000 Senaatintori ”Pyryä ja Viimaa” -kokonaisuus osana Hämeen Maakuntatapahtumaa.

2001 Vanha Ylioppilastalo, Helsinki.

2003 Kaapelitehtaalla Helsingissä Asua-näytös yhteistyössä Design Partners 03 -tapahtuman kanssa.

2009 Wetterhoff BLANCO Design Forumissa 8.-13.5., muotinäytös Gloriassa 14.5. Helsingissä.

2010 End of an Eira Studio Tähtitornissa Helsingissä 5.5.2010.

2011 Off the Rails Suvilahdessa Kattilahallissa 12.5.2011. Lisäksi Wetterhoff Wintage -mallisto, jossa tekstiili- ja jalkineosastot mukana.

Näyttely oli osa Helsinki Design 2012 -vuotta.

2012 W012 Vanha Ylioppilastalo W12-muotinäytös. Vaatemallistojen lisäksi jalkineopiskelijoiden kanssa yhteistyössä suunniteltu tuotemerkki OKAY’S -mallisto.

– 82 –

LÄHTEET

Lähteet Aalto yliopisto (2024). Tulevaisuuden rakentajat.

Friman, M. (1996). Arvot ja niiden ilmeneminen Wetterhoff-toimintaympä-

https://aaltouniversity.shorthandstories.com/tulevaisuuden-rakentajat/

ristössä [pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto].

index.html Heikkilä, Daria (2021). Käsityön ammatillinen opetus Suomessa 1700-luvulAmmattiopisto Tavastia. Kätevä-koulutus.

ta nykypäiviin.

https://www.kktavastia.fi/ammattiopisto/kateva-koulutus-tavastia/

https://craftstories.fi/wp-content/uploads/2021/11/heikkila.pdf

Anon. (1991/391). Laki nuorisoasteen koulutuksen ja ammattikorkeakoulu-

Heikkinen, A., Borgman, M., Henriksson, L., Korkiakangas, M., Kuusisto, L.,

jen kokeiluista.

Nuotio, P., Tiilikkala, L. (2001). Niin vähän on aikaa - ammatillisen kasvu

https://www.finlex.fi/fi/laki/smur/1991/19910391?search%5Btype%5D=pi-

katoava aika, paikka ja tila? Tampereen yliopiston Ammattikasvatuksen

ka&search%5Bpika%5D=koulutuskokeilu

tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja.

Anon. (1999). Viittä vaille valmis? Ammattikorkeakouluhakemusten arvioin-

Huttula, T. (2003). Koulutuksen laatuyksiköt. Korkeakoulujen arviointineu-

ti 1999. Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja 1/1999.

voston julkaisuja 12:2002.

Anon. (2003/351). Ammattikorkeakoululaki. https://www.finlex.fi/fi/laki/

Huttunen, K., Kaija, E., Mikkola, L. & Tammisto, A. (1993). Lasista. Wetter-

smur/2003/20030351

hoffin lasikoulutuksen 10-vuotisnäyttely. Hämeen ammattikorkeakoulu.

Anttila, A. (2012). Ohjaustoiminnan artenomin ammatti-identiteetti [pro

Hämeenlinnan kaupunki (2014). Hämeenlinnan rakennushistoriallinen sel-

gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.

vitys. Kaupunkisuunnittelu ja -rakentaminen keskustassa ja Keinusaaressa

https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/83166/gradu05585.pdf;jses-

1778–2014. Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy.

sionid=F18DE13E3A9FEB232C3A06213E2179C8?sequence=1

https://www.hameenlinna.fi/wp-content/uploads/2019/01/Hameenlinnan-rakennushistoriallinen-selvitys-B-Yleisesitys.pdf

Anttila, E. (n.d.). Wetterhoffin historia. https://www.wetterhoff.fi/historia/ Jäntti, A-V. (2011). Wetterhoff - rakennushistoriallinen selvitys 26.5.2011.

varikkaat-vuodet

wetterhoff-rakennushistoria1.pdf (hameenlinna.fi) Anttila, P. (2005). Ilmaisu, teos, tekeminen ja tutkiva toiminta. Artefakta 16.

Järnefelt, H. (2014). Kestävään käsityöosaamisen. Julkaisussa M. Friman

Akatiimi.

(toim.) Artelogi 15. Käsiteollisuuden tutkimusseuran julkaisuja 15.

Anttila, P. (2003). Käsityön korkea-asteen koulutus Suomessa.

Kaaria, S. (2009). Wetterhoffin opiskelijatöitä Design Forumissa. Helsingin

https://www3.jkl.fi/craft/craftmuseum/kassaatko/anttila.pdf

Sanomat. https://www.hs.fi/koti/art-2000004650938.html Boncamper, I. (1991). Tekstiilioppi. Fredrika Wetterhoffin kotiteollisuusKananen, A. (1993, huhtikuu 2). Mediakeskus Lybeckerin kiehtova historia.

opettajaopiston julkaisuja B3.

https://www.brahe.fi/koulutukset/luovat-alat/mediakeskus-lybeckeBoncamper, I. (1992). Tuotannonsuunnittelu. Fredrika Wetterhoffin kotite-

rin-kiehtova-historia.

ollisuusopettajaopiston julkaisuja B4.

– 83 –

LÄHTEET

Karttunen, L. (1948). Kehräten, kutoen, ommellen. Wetterhoffin naiskotiteolli-

Nebo, M. & Friman, M. (2012). Suomalaista korkeakoulutusta jalkinealalla.

suuskoulu. Arvi A. Kariston kirjapaino.

Tiedepolitiikka 37(3), 51-56

Kortesoja, M. & Nurmivaara, S. (2011). Ohjaustoiminnan artenomi ja käsityö-

Nebo, M., & Friman, M. (2013). Jalkinesuunnittelija eilen – tänään – huomenna.

osaaminen: tutkimus koulutuksen tuottamista tiedoista ja taidoista [opinnäy-

Ammattikasvatuksen aikakauskirja, 15(4), 11–23.

tetyö, Hämeen ammattikorkeakoulu]. https://www.theseus.fi/handle/10024/32103?show=full

Nebo, M. & Mustonen, L. (toim.) (2015). Fredrikan jalanjäljissä. HAMKin jalkinekoulutus muotoilualan ytimessä. Hämeen ammattikorkeakoulun julkaisuja

Kotilainen, S. & Simpanen, M-R. (2003). Suomalaisen käsityökoulutuksen vai-

2/2015. https://issuu.com/hamkuas/docs/hamk_fredrikan_jalanjaljissa_2015

heita 1700-luvulta 2000-luvulle. Suomen käsityön museon julkaisuja 22. https://craftstories.fi/project/suomalaisen-kasityokoulutuksen-vaihei-

Peltovuori, S. (1995). Linnut liiteli sanoja. Laila Karttusen kuvatekstiilien proble-

ta-1700-luvulta-2000-luvulle-2003/

matiikka. Helsingin yliopiston taidehistorian laitos XIV.

Kouri, P., Pyysalo, H., Vallinheimo, V., Tarvajärvi, H. & Vällä, R. (1960). Fredrika

Pitkänen, K. (1999). Ammatillisen koulutuksen rahoitus Suomessa.

Wetterhoffin Kotiteollisuusopisto 1885–1960. Karisto.

https://www.cedefop.europa.eu/files/5095_fi.pdf

Kuopion Rouvasväen yhdistys ry. (n.d.). Kuopion Rouvasväenyhdistyksen toi-

Pulkkinen, C. (2020). Kotimaisten painokangaskuosien suunnittelu vaate-

minta ja historia. https://www.muotoiluakatemia.fi/fi/6/1/0/yhdistys

tusyrityksille – kehityskulkuja 1940-luvulta 1970-luvulle. https://tekstiililehti.fi/ artikkelit/kotimaisten-painokangaskuosien-suunnittelu-vaatetusyrityksille-ke-

Laitila, I-M. (2015). Fredrika. Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo,

hityskulkuja-1940-luvulta-1970-luvulle/

Laukia, J., & Korkiakangas, M. (2014). Ammatillisen koulutuksen kehityslinjoja.

Sauri, E. & Silpala, E. (1983). Tutkielmia kudonnan alueelta. Fredrika Wetterhof-

Ammattikasvatuksen aikakauskirja, 16(4), 4–8.

fin kotiteollisuusopisto. Julkaisuja 1/1983.

https://journal.fi/akakk/article/view/113844 Seddiki, P. (2010). Naisen kuvia - Sievän ja koristeellisen merkityksiä. [VäitöskirMustonen, L. (toim.) (2000). Hämeen Härkätieltä tiedon valtateille. Hämeen

ja, Helsingin yliopisto].

ammattikorkeakoulun synty ja kehitys. Hämeen ammattikorkeakoulun julkaisuja.

Silpala, E. & Heinänen, T. (1985). Wetterhoff sata vuotta. Fredrika Wetterhoff –säätiö. Hämeenlinna.

Lindberg Johansson, B. (n.d.). Svenskt kvinnobiografiskt lexikon. Ulrika Natalia (Nathalie) Teresia Andersson-Meijerhelm.

Suolahti, E. (1935). Kotitellisuusopisto Fredrika Wetterhoffin Työkoulu Hämeen-

https://skbl.se/sv/artikel/UlrikaNataliaNathalieTeresiaAnderssonMeijerhelm

linnassa 1885-1935. Karisto.

Mikkola, V. (2002). Wetterhoffilaisten kertomaa opiskelijoiden haastattelemi-

Suomen käsityön museo (n.d.). Muistele Wetterhoffin aikaasi.

na. Käsityökulttuurin opintojen projektityö.

https://wetterhoff.muistele.fi/

Nebo, M. (2025). Jalkine – menneen ja tulevan askeleissa -näyttely. Emil Aalto-

Svinhufvud, L. (2009). Moderneja ryijyjä, metritavaraa ja käsityötä. Tekstiilitaide

sen museon jalkinenäyttely. HAMKin jalkinesuunnittelukoulutuksen historiaa

ja nykyaikaistuva taideteollisuus Suomessa maailmansotien välisenä aikana.

30-vuodelta. Esitystaulutekstit. Emil Aaltosen museo 25.1.2025- 25.5.2025.

Designmuseo.

– 84 –

LÄHTEET

Tiilikkala. L. (2004). Mestarista tuutoriksi. Suomalaisen ammatillisen opetta-

Luutonen, Marketta (24.10.2024). Haastattelu.

juuden muutos ja jatkuvuus. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and

Malinen, Päivi (7.12.2024-19.1.2025). Haastattelut sähköpostitse.

Social Sciences 236.

Nebo, Merianne (15.1.-25.2.2025). Haastattelu sähköpostitse ja useita sähköpostiviestejä.

Tulonen, H. (8.2.2001). Nuorisoasteen koulutuskokeilu teki itsensä tarpeetto-

Nikander, Leena (5.11.2024). Haastattelu sähköpostitse.

maksi. Helsingin Sanomat.

Qvist, Martti (14.1994). Fredrika Wetterhoff ja elämän kehät. Juhlaesitelmä Fred-

https://www.hs.fi/suomi/art-2000003946007.html

rika Wetterhoffin syntymän 150-vuotisjuhlassa Wetterhoffilla.

Päivinen, Maritta (11.11.2024). Haastattelu.

Tuukkanen, T. (2011). Lankaportaali, tekstiilialan verkkopalvelu. [ylemmän

Pääskynen, Taina. Sähköpostitiedonanto Hämeenlinnan taidemuseon näytte-

ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyö].

lyistä 14.6.2024.

https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201104174416

Rantamaa, Paula (4.11.2024, 13.1.2025). Haastattelu ja sähköpostitiedonannot.

Viljakainen, S. (2021). Spektri – opiskelijoiden järjestämä muotinäytös.

Saari, Tarja (24.1. ja 27.1.2025). Haastattelut ja sähköpostitiedonannot.

https://blog.hamk.fi/yrli/spektri21/

Saarimaa, Jenny (28.1.2025). Haastattelu sähköpostitse.

Seddiki, Pirjo (8.3.2011). Todennäköisesti Kansainvälisen naistenpäivän tilaisuu-

Virtamaa, A. (1980). Vuosisata käsityönopetusta 1881–1981. Helsingin yliopisto.

dessa Hämeenlinnassa pidetyn esitelmän tekstivastine.

Opettajankoulutuslaitos käsityönopettajan koulutuslinja.

Siipola, Ville (1.-25.2.2025). Sähköpostitiedonantoja.

Wetterhoffin toimintakertomukset vuosilta 1923–1996.

MUUT LÄHTEET

Oppilaskunnan pöytäkirjat 1920-1980.

Wetterhoffin siirtoon liittyviä artikkeleita joulukuussa 1988 ja tammikuussa 1989 oli lähes päivittäin Hämeen Sanomissa muun muassa seuraavasti:

HAASTATTELUT JA PAINAMATTOMAT LÄHTEET

1.12.1988: ”Siirtäminen olisi kulttuuriskandaali. Wetterhoffin väki tyrmistyi.

Anttila, Pirkko (1.11.2024-4.3.2025). Useita keskusteluja ja sähköpostiviestejä.

Lakkautusuhka yllätti Wetterhoffin.”

Hietala, Katri (14.1.2025). Haastattelu.

Huoviala, Anna (8.11.2024). Haastattelu sähköpostitse.

13.12.1988: ”Yritämme suhtautua viileästi”, sanoo apulaiskaupunginjohtaja

Juola, Virve (4.2.2025). Haastattelu sähköpostitse.

Veikko Syyrakki

Kaarlenkaski, Hillevi (1.9.2024-31.3.2025). Lukuisia keskusteluja ja tutkimusmateriaalin hakemista.

6.1.1989: Opetusministeri Anna-Liisa Piipari vakuutti Wetterhoffin pysyvän

Karevaara, Saija (13.1.2025). Haastattelu sähköpostitse.

Hämeenlinnassa.

Kinnunen, Marika (28.1.2025). Haastattelu sähköpostitse.

Koivisto, Juhani (23.2.2025). Alkusanat Jumalten keinu -konserttidraamaan

6.12. 1988 paikallislehti Linnan Valtikka otsikoi kirjoituksensa ”Fredrika kääntyy

Wetterhoffin Wanhassa kutomossa.

haudassaan”.

Kuisma, Pirjo (1.6.2024-31.3.2025). Useita keskusteluja ja sähköpostiviestejä.

Etelä-Suomen Sanomissa vakuuteltiin, ettei siirtoajatus ole lähtöisin Lahdesta.

Laurikainen, Juha (1.6.2024-31.3.2025). Useita keskusteluja ja sähköpostiviestejä.

Leminen, Minna ja Ervasti-Saksala, Pirjo (28.10.2024-31.3.2025). Haastattelu ja

2.12.1988: ”Lahti ei ole idean isä”, toteaa kaupunginjohtaja Kari Salmi

lisäksi sähköpostikeskusteluja.

– 85 –

Wetterhoff 1885–2025

– 86 –