Imetystarinani

TEKSTI ELINA KANNINEN

Olin 26-vuotias toimintaterapeuttiopiskelija, kun aloin odottaa esikoistani vuonna 2010. Odotusaika oli leppoisaa ja helppoa, oli hyvin aikaa perehtyä vauvoihin, kokemusta kun ei sellaisista vielä ollut. Törmäsin tilastoon, että täysimetettyjä lapsia Suomessa on vain alle prosentti, siis 1 %! Siis mitä ihmettä, eikös sitä suositella 6 kk? Alkoi perehtyminen imettämiseen, teoriaan, kikkakonsteihin ja asentoihin. Sain tuttavaltani imetysoppaan saatteena: ”jos pärjäätte ilman tuttia ensimmäisen kuukauden niin kaikki menee hyvin!” ja tästä tuli ohjenuorani. Neuvolassa puhuttiin tuolloin imetyksestä vähän. Kun kerroin tavoitteestani päästä 6 kk täysimetykseen, annettiin ymmärtää tavoitteen olevan utopistinen. Pyh, jos WHO suosittelee jotain, sen teen.

Teoriassa kaikki oli suunniteltu: vauva maailmaan, vaunulenkkejä ihanassa kesäsäässä, 6 kk täysimetystä, opiskelua luppoaikoina ja äidille omaa aikaa pumpatun maidon turvin. Tutit annettu pois, imetystä tukevat tuttipullot hankittu, mies perehdytetty, neuvola vakuutettu tavoitteen helppoudesta ja läheiset tinkimättömyydestäni asian suhteen. Lasketun päivän aattona synnytys alkoi ja vuorokautta myöhemmin, täpärästi hätäsektio väistäen, pieni rääpäle oli siinä.

Synnyttäminen ei sitten ollutkaan ihan niin helppoa kuin opetusvideolla annettiin ymmärtää, mutta heti kun pääsin jaloilleni, aloin jo odottelemaan maidonnousua. Meni yö, meni toinen yö. Meni viikko ja heräsin kun rintojeni tilalla oli räjähtämispisteessä olevat ilmapallot. Se huvitti peilissä jonkin aikaa, kunnes näkyyn alkoi liittyä myös mustat rinkulat silmien alla ja käsittämättömästi sotkeutuneet hiukset. Tilannetta ei helpottanut kuumin kesä vuosikausiin. Vauvalle ei voinut pukea juurikaan vaatteita, itselläkin oli hiki pelkästä olemisesta. Neljä lasta tuosta noin vain imettänyt isoäiti vaati, että vauvalle pitää antaa vettä pullosta. Istuin 6. kerroksessa olleen asuntomme sohvalla, pelkissä pikkuhousuissa, vauva pelkissä vaipoissa sylissäni, ihanassa hikisessä symbioosissa, kun ikkunan taakse nousi nosturillinen työmiehiä korjauspuuhiin. Vilkuttelin ikkunaan ja mietin, miksi sälekaihtimiin ei ole keksitty kaukosäädintä. Neuvolassa vihjailtiin, että pitäisikö tavoitetta vielä miettiä, mutta pidin pääni väkisin. Nyt mietin, että elämäni oli melkoinen farssi sen kaiken keskellä.

Opinnot olivat hyvällä mallilla, tein opinnäytetyötä sekä suoritin jonkun kurssinkin vauvan kanssa. Tämä tuntui ihan helpolta, kun kotona oli mies, joka oli töissä vain iltaisin. Pumppasin maitoa varastoon ja pääsin kouluun ja tapaamaan ystäviä. Kun esikoinen oli noin 4kk ikäinen, jatkoin opintoja tiiviimmin ja koulupäivien jälkeen palasin vauvantuoksuiseen idylliin, jossa minua tarvittiin lähinnä maidontuotantoon. Iltaisin ja öisin, kun olin vauvan kanssa kahden, mietin, miten tästä selvitään. Halusin kuitenkin saada opinnot loppuun mahdollisimman pian ja aloittaa töiden etsimisen.

Jälkeenpäin ajateltuna, en ymmärrä miten pystyin siihen kaikkeen. Lähtemään aamulla töihin, kun muut jäävät nukkumaan. Valvomaan illat odottaen, että vauva osoittaisi edes hiukan väsymyksen merkkejä. Mutta lapsi kasvoi pelkällä äidinmaidolla, joten koin onnistumisen iloa, vaikka väsynyt siitä kaikesta olinkin. Olin kuullut, että kaikki pienten lasten vanhemmat ovat! Imetyksestä luovuin osin haikeasti, mutta toisaalta helpottuneena 1 v 2 kk iässä.

Olenkin monta kertaa miettinyt, että olisinpa osannut pyytää apua.

Esikoinen oli 3-vuotias, kun aloin odottaa kuopustani. Raskauden loppuvaiheessa kävin monet keskustelut itseni kanssa tuntien kaikkea epätoivosta onneen, kun mietin, että kaikki alkaa alusta. Esikoinen oli oppinut omatoimiseksi ja oli ikäisekseen taitava pakkaus kaikin puolin, yötkin nukuttiin hyvin. Kaikki oli jotenkin muuttunut niin vapaaksi, eikä aika ollut vielä kullannut muistoja vauvavuoden uuvuttavuudesta. Toisaalta oli ihanaa, koska edessä olisi oikea äitiysloma. Suunnittelin, että pystytän takapihalle aurinkotuolin ja nautin vauvan kanssa kesästä. Satoi koko kesän, aurinko näyttäytyi yhtenä viikonloppuna neljän kuukauden aikana.

Imetys oli saanut selvästi enemmän jalansijaa terveydenhuollossa ja neuvolassa arvostettiin esikoisen onnistunutta täysimetystä, tuettiin ja kannustettiin. Ollakseen yhtä täsmällinen, pikkusiskokin syntyi laskettuna päivänään. Synnytys oli voimauttava ja neljässä vuodessa askelia kohti vauvamyönteistä sairaalaa oli otettu. Vauva nostettiin rinnalle, ihokontaktin merkitystä korostettiin ja imetyksen ensihetkiä tuettiin.

Ei mennyt kauaa, kun huomasin, että vauva oli aivan toista maata kuin siskonsa. Vauva saikin pian lempinimen ”terapiavauva”. Asiaan saattoi tietenkin vaikuttaa se, että olin oikealla äitiyslomalla ja muutkin perheessä elivät normaalissa päivärytmissä. Aloin huomata, että imetys olikin aika helppoa ja vaivatonta. Ei kipua, raivareita, äheltämistä, asentorajoitteita, imetys sujui missä tahansa. Ainoa rajoite oli, että vauva oli totaalikieltäytyjä. Kokeiltiin kymmeniä tutteja ja tuttipulloja, hörpytystä, huijaamista, kaikkea. Mutta ei, vauva ei suostunut mihinkään temppuun. Pumppasin alussa maitoa varastoon ja pakastimesta löytyi vielä viime vuonna muutama hautautunut aarre. Täysimetys oli todella helppoa, kun mikään muu ei kelvannut.

Neuvolassa kasvua seurattiin esikoista rennommin, olihan edellinenkin ollut pikkuinen ja silti kasvanut lopulta omalla käyrällään varsin hyvin. Terapiavauva kasvoi ja samalla opetti. Opetti huomaamaan, miten temperamentti ja luonne voi näkyä vahvasti jo vauvana. Sittemmin myös moni esikoisen kanssa käyty epätoivoinen taistelu sai selityksensä. Esikoinen on herkkä, yhtä herkkä kuin äitinsäkin. Kiinnostunut jokaisesta äänestä ja huomaa ympäristöstään ihan kaiken, haluamattaankin. Jos vauva olisi osannut puhua, olisiko hän kertonut, että vaatteet tuntuvat liikaa ja äidin syömät ruuat maistuvat maidossa tai valot ja äänet sattuu?

Olenkin monta kertaa miettinyt, että olisinpa osannut pyytää apua. Kuvittelin, että vaikeudet kuuluvat asiaan ja pitää vain olla sitkeä. Olisinpa ymmärtänyt, että kyse oli luonteesta ja ominaisuuksista, ihanista rikkauksista ja piirteistä, joita esikoinen kantaa tänäkin päivänä. Monesti olen yllättänyt itseni haaveilemasta imetyksestä. Voisinpa olla raskaana, imettää ja lojua loputtomiin vauva sylissäni. Elää esikoisen vauva-ajan uudelleen ja kokeilla, olisiko kaikki helpompaa nyt. Todennäköisesti ei, mutta tietäisin, että kaikesta selviää, varsinkin jos osaa laskea rimaa ja puhua.

Onko sinulla oma imetystarina, jonka haluaisit jakaa lukijoidemme kanssa? Kirjoita noin 5000 merkin pituinen teksti ja lähetä se meillle. Pidätämme oikeuden muokata tekstiä ja valita julkaistavat tarinat. Voit kirjoittaa halutessasi nimettömänä. Tarinat voi lähettää osoitteeseen imetysuutisia @imetys.fi