Chicksit menee viimeisenä” - kolmen naisen kokemuksia asepalveluksesta

”Chicksit menee viimeisenä”

- kolmen naisen kokemuksia asepalveluksesta

Vuonna 2017 Tampereen yliopiston työelämän tutkimuskeskuksen Puolustusvoimille tekemän kyselytutkimuksen mukaan jopa yli puolet varusnaisista kokee kiusaamista ja/tai eriarvoista kohtelua. Miehistä kiusaamisesta raportoi 32 prosenttia. Naisista häirintää oli kokenut 35 prosenttia ja miehistä 14 prosenttia. Jopa puolet varusnaisista kärsii rasitusvammoista.

Tässä jutussa kolme naista kertoo kokemuksistaan varusmiespalveluksesta.

#1

”Chicksit menee viimesenä”, ”Tytöt voi hoitaa”, ”Vittu pidä se turpas kiinni, ku et mistään mitään tiedä” ”Te ootteki naisia, ette te mitään osaa” ja muita vastaavia sanontoja on saanut kuulla useita päivässä tähän mennessä armeijassa. Armeijassa kohtelun ja kaveruuden määrittelee sukupuoli; ei se mitä on. On erikseen tytöt ja pojat.

P-kausi meni yllättävän hyvin: pojat tulivat toimeen tyttöjen kanssa hyvin, eikä moisia tarvinnut kuulla koskaan. Kai samanlainen tilanne ajoi siihen, että kaikki sopeutuivat ja hakivat toisistaan turvaa.

Asiat muuttuivat E-kaudelle ja eri yksikköön siirryttäessä. Pojat olivat kaverustuneet ja tytöt olivat selvästi tietyssä paikassa ja tietyssä roolissa yksikössä. En olisi koskaan uskonut armeijaan tullessani saavani yhtä huonoa vastaanottoa joiltakin pojilta, mitä olen tähän mennessä saanut.

Liekö se, että on vahvat mielipiteet ja hieman muita vanhempi, vaikuttaa siihen, että pojat eivät voi sietää naiselta vahvempaa ulostuloa verbaalisesti: tämän vuoksi kohtelu on sitä mitä on. Oman mielipiteen ilmaiseminen ja vastaansanominen on monelle pojalle punainen lakana: kuin naisen tulisi olla vain hiljaa ja tyytyä siihen mitä on.

Pojat eivät voi myöskään sietää sitä, että heitä neuvoisi naispuolinen henkilö jossain asiassa. Vastaukseksi tulee silmienpyörittelyä, naureskelua tai vitsiä joko naispuolisuudesta tai jostain muusta typerästä asiasta. Tähän mennessä sitä on suurimmaksi osaksi oppinut olemaan hiljaa monissa tilanteissa: sitä tietää, että lopulta ns. ”häviää”, kun pojat kuorossa huutavat ja nauravat päälle. Osa pojista myöskin kohtelee naista kuin ruttoa, jos he ”joutuvat” jostain syystä tämän viereen esimerkiksi muotoon asettuessa tai pariksi jossain tehtävässä: inhoava katse takaisin, eikä tehtävää voi suorittaa kunnolla juuri naisen kanssa. “ Vastaukseksi tulee silmienpyörittelyä, naureskelua tai vitsiä joko naispuolisuudesta tai jostain muusta typerästä asiasta.

Tätä asennetta en voi käsittää joillakin pojilla. En halua yleistää, sillä todella monen pojan kanssa tulen toimeen erittäin hyvin ja heidän kanssaan voi pitää hauskaa ja jutella. Nämä muutamat ääritapaukset vain vetävät mielen erittäin matalaksi: varsinkin jos joutuu varomaan olemistaan ja sanomistaan joka päivä, ettei vain tulisi taas haukutuksi. Kuten moni kantahenkilökuntaan kuuluva on sanonut ”Te itse teette ja muodostatte joukkuehengen, sitä emme puolestanne voi tehdä”. Tämä on totta, valitettavasti se henki on vain erittäin huono, mikä latistaa armeijakokemuksen niin, että odotan vain kotiutumista.”

#2

“Ongelmat alkoivat, kun tuvan esimiehenä toimiva alikersantti oli meitä kaikkia kohtaan etäinen. Hänen kanssaan ei pystynyt puhumaan yhtään rennommin ja kaikki oli hirveän virallista. Jouduin heti alikersantin silmätikuksi ja hän osoitti mieltään, että minä olin sellainen ihminen, joista hän ei pidä. Hän teki paljon asioita, joilla osoitti, ettei hän pitänyt minusta. Päällimmäisenä jäi mieleen se, kun alikersantti vei maiharini sänkyni vierestä päivystäjän pöydälle kadonneena, vaikka olin itse koko ajan kenkien välittömässä läheisyydessä. Kun sain tietää asiasta, tulin aivan äärettömän vihaiseksi. Asia meni kapteenille asti selvittelyyn. Onneksi kapteenin puhuttelun jälkeen asiat kyseisen alikersantin kanssa rupesivat sujumaan paremmin.

Peruskoulutuskauden loppuvaiheessa alkoi ilmaantumaan syrjimistä ihan selkeästi meidän tuvassa. Samassa tuvassa meitä oli 4 tyttöä. Ihan perusasiat alkoivat minua ärsyttämään. Tupalaiset saattoivat esimerkiksi pyytää mukaan iltapalalle, mutta eivät jääneet odottamaan minua. ”Ei me nyt sua jakseta oottaa, kun oot niin hidas.” Kun pääsin ruokalaan, olivat he kadonneet johonkin ihmispaljouteen. Sitten jälkikäteen he ihmettelivät, miksen ollut tullut syömään. Minulle jatkuvasti tuittuiltiin, jos en tanssinut heidän pillinsä mukaan. Varsinkin yksi tytöistä rupesi sunkuttamaan minua vastaan. Rupesin ihan selkeästi jäämään ulkopuolelle. “ Päällimmäisenä jäi mieleen se, kun alikersantti vei maiharini sänkyni vierestä päivystäjän pöydälle kadonneena, vaikka olin itse koko ajan kenkien välittömässä läheisyydessä.

Harjoituksissa metsässä syrjiminen oli pahinta. Muut tytöt hengasivat yhdessä äijien kanssa nakkipiilossa ja minut jätettiin syömään yksin johonkin kannonnokkaan. Kukaan ei välittänyt minusta. Ketään ei kiinnostanut olla minun kanssani tai minkälainen fiilis minulla oli. Olin aina yksin kaikissa harjoituksissa. Viimeisessä P-kauden metsäharjoituksessa iskettiin viimeinen naula arkkuun. Jakauduttaessa kolmen hengen partioihin muut tytöt junailivat niin, että he muodostaisivat yhden partion, eivätkä täyttäneet kolmiriviä järjestyksessä. Kun huomautin asiasta ja korjautin muodon, tytöt huomauttivat toisilleen, etteivät olleetkaan päässeet samaan partioon. Myöhemmin muut tytöt muodostivat siitä huolimatta oman partionsa, vaikka kaikki muut menivät aiemmin sovittuihin partioihinsa. Minut siis pullautettiin partiosta ulos ja jouduin etsimään uuden partion. Siinä vaiheessa hajotti todella paljon. Nämä esimerkit eivät kuulosta siviilissä isoilta asioilta, mutta siellä se on sitä jokapäiväistä elämää, eikä sitä pääse pakoon. Tuollaiset asiat tuntuvat aivan järkyttävän isoilta siellä. “Nämä esimerkit eivät kuulosta siviilissä isoilta asioilta, mutta siellä se on sitä jokapäiväistä elämää, eikä sitä pääse pakoon. Tuollaiset asiat tuntuvat aivan järkyttävän isoilta siellä.

Kesken harjoituksen menin kertomaan tuvan ilmapiiristä ja omasta yksinäisyydestäni luutnantille, joka onneksi ymmärsi tilanteen. Hän oli kiitollinen, että tulin puhumaan asiasta. Luutnantti lupasi katsoa, että olisiko minun mahdollista päästä eri yksikköön peruskauden tupalaisten kanssa. Siinä vaiheessa minulla ei ollut enää mitään halua puhua tupalaisilleni. Armeija on niin joukkuelaji, ettei siellä yksin pärjää.

Peruskoulutuskauden jälkeen minut siirrettiin toiseen yksikköön. Uudessa yksikössä meitä oli yhteensä 12 tyttöä samassa tuvassa. 4 tyttöä oli ollut jo P-kaudesta lähtien samassa tuvassa, 3 oli ollut samassa yksikössä ja me loput tulimme eri yksiköistä. Porukka oli ihan mukava, mutta siinä ajassa ei oikein saanut kavereita kunnolla. Linjallani lähes kaikki halusivat RUK:in, joten paineet pärjätä olivat kovat. Keskinäinen kilpailu näkyi muun muassa toisten tönimisenä ruokajonossa. Tätä en voinut millään ymmärtää.

Olin AUK:ssa yhteensä kolme viikkoa, joista yhden viikon olin mukana ja kaksi viikkoa olin sairaana. Minulla oli ulkopalvelus kokonaan kielletty, koska olin aivan voimaton. En saanut harrastaa mitään liikuntaa. Se söi ihmistä aivan todella paljon ja jäin lähes kaikista harjoituksista pois. Jäin koulutuksessa väkisinkin jälkeen, koska en pystynyt niihin osallistumaan. Kokeet jäivät myös rästiin, koska en ollut saanut aiheista minkäänlaista koulutusta.

Pian alkoi rastien pitäminen. Jouduin pitämään rastikoulutuksia vertaisilleni aiheista, joista en ollut ikinä kuullutkaan, koska olin ollut kipeänä. Minulle tuli aivan jumalattomat paineet ja yritin opetella aiheita omalla vapaa-ajallani alikersantin kanssa, mutta alikersantti oli aivan hiiltyneenä siihen, että hän joutui minua opettamaan. Hän pilkkasi minua siitä, kun en oppinut asioita tarpeeksi nopeasti. Vaikka yritin oppia ja kuunnella, se oli äärimmäisen vaikeaa oppimishäiriöni vuoksi. Tuntui, ettei sitä otettu kenenkään puolelta huomioon: ei henkilökunnan eikä varusmiesjohtajien.

Sain kuulla kahta päivää aikaisemmin, että minulla on rästikoe aiheesta sulkeiset. En ollut vieläkään saanut koulutusta aiheeseen, mutta yritin opiskella itsenäisesti. Olin aivan paineissa, koska kirjasta opiskelu ei ole koskaan ollut minulle luontaista. Vielä edellisenä yönäkin opiskelin koetta varten ollessani apupäivystäjänä. Koepäivänä – tai sitä ennen – kukaan ei informoinut minulle, että missä, milloin tai miten koe suoritetaan ja sain tietää siitä hetkeä ennen koetta. Muut olivat pitäneet harjoituksen viidelle ihmiselle, kun minä jouduin pitämään harjoituksen koko linjalle. Ihmettelin, miten sellainen ihminen, joka ei ole päässyt yhteenkään harjoitukseen mukaan, voidaan laittaa esiintymään koko linjan edessä. Tuntui, että minulle kostetaan sitä, että olen oikeasti ollut sairaana. Olin aivan paniikissa ja poissaoleva koko kokeen ajan. Siitä voi päätellä, miten hyvin se suoritus meni. Unohdin käskyjä, kun kaikki keskittymiseni meni siihen, että pysyn kasassa enkä hajoa kaikkien edessä. “ Ihmettelin, miten sellainen ihminen, joka ei ole päässyt yhteenkään harjoitukseen mukaan, voidaan laittaa esiintymään koko linjan edessä. Tuntui, että minulle kostetaan sitä, että olen oikeasti ollut sairaana.

Kun koe oli ohi, ei siinä muuta voinut kuin pistää tekohymyn naamalle ja pyytää palautetta. Alikersantit kysyivät minulta, olinko edes harjoitellut asiaa. Yritin selittää, että olen tehnyt kaikkeni opiskellen itsenäisesti enkä ollut saanut koulutusta. Sitten kantahenkilökuntaan kuuluva ylikersantti tuli paikalle ja sanoi: ”Nyt on kyllä pakko kommentoida: tuo oli niin paska veto, että jos tuon jälkeen kehtaa edes hymyillä, niin silloin on jotakin tosi pahasti vialla. Tuo on semmoinen aihe, mikä pitäisi osata, kun sitä ollaan tehty jo P-kaudella.” Ylikersantin purkauksen jälkeen menin ilmoittamaan kapteenille tapahtuneesta ja siitä, että olin käynyt puhumassa asiasta kuraattorin kanssa. Itse tapahtumien sijaan kapteeni oli kiinnostunut siitä, keille kaikille olin kertonut asiasta. Kapteeni kysyi, etten vaan olisi kuullut väärin. Myöhemmin kapteeni pyysi minut uudestaan juttusille ja kertoi, että oli käynyt puhumassa minun kuraattorini kanssa. Kun toin lopettamispäätöksen esille, koska henkilökunta kiusaa eikä kunnioita ketään, hän kysyi: ”Ei millään pahalla, mutta otetaankohan teitä naisia liian helposti tänne armeijaan? Ymmärrätkö, ettet saa välttämättä lopettaa?” Minulla oli niin huono olo, että minun oli pakko päästä sieltä pois. “ ”Ei millään pahalla, mutta otetaankohan teitä naisia liian helposti tänne armeijaan?”

Jouduin menemään juttelemaan tälle ylikersantille, joka kyseenalaisti motivaationi kokonaan. ”Pahoittelut, että sanoin aika suoraan, mutta mä en vaan yhtään tykkää tuosta sun asenteesta. Oletko edes halunnut armeijaan?” Olin niin täynnä sitä henkilöä, etten jaksanut vastata kunnolla. Sanoin vain, että olen huomenna lähdössä.

Yritin loppuun asti todella rohkeasti pitää koulutuksia, mutta lopussa en vaan kyennyt. Sain jatkuvasti paniikkikohtauksia ja minulle puhkesi esiintymispelko, jota minulla ei ole ikinä ennen ollut. Se, miten kolmessa kuukaudessa ihmisen motivaatio ja toimintakyky saadaan laskettua lähelle nollaa, on täysin uskomatonta. Minua ihmetyttää, miten kyseistä toimintaa perustellaan sillä, että sillä valmistetaan varusmiehiä henkisesti sotaan. Ihmisiä ei valmistella sotaan henkisellä väkivallalla ja kiusaamisella.”

#3

“Peruskoulutuskausi meni minulla todella hyvin ja viihdyin armeijassa. Fyysisestä rasituksesta huolimatta tuntui kuin olisin ollut lomalla. Joukkueessa ja varsinkin tuvassamme oli hyvä yhteishenki, ja vertaisiin pystyi tukeutumaan, jos vähänkään ärsytti tai väsytti. Jos olisin saanut jatkaa samassa porukassa palveluksen loppuun asti, mitään ongelmia tuskin olisi tullutkaan.

P-kauden jälkeen minut siirrettiin toiseen komppaniaan. Olimme kahden muun naisen kanssa ensimmäiset naiset pitkään aikaan ja alussa olimmekin yleisen ihmettelyn aihe. Päät kääntyivät sinne, missä kuljin ja alkuun monet halusivat myös jutella. Alkuinnostuksen laannuttua ymmärsin kuitenkin nopeasti, etten tule pääsemään porukkaan mukaan.

“Olimme kahden muun naisen kanssa ensimmäiset naiset pitkään aikaan ja alussa olimmekin yleisen ihmettelyn aihe. Päät kääntyivät sinne, missä kuljin ja alkuun monet halusivat myös jutella.

Informaation kulkeminen meille naisille oli tahmeaa. Muiden kohdalla kyse varmasti suurimmaksi osaksi oli puhtaasti unohtamisesta, mutta yksi selvästi kiusasi minua niin, että tahallaan pimitti tietoa aikatauluista ja varustuksesta. Hän saattoi jättää ohjeistuksen kertomatta, vaikka kysyin sitä häneltä suoraan. Kerran minulle jäi 10 minuuttia aikaa pakata, pukea ja syödä lähtiessämme takaisin metsäharjoitukseen, koska hän jätti kertomatta minulle lähtöaikataulusta. Muut olivat saaneet tunnin varoitusajan. Sama henkilö käyttäytyi minua kohtaan muutenkin vihamielisesti. Aina, kun avasin suuni, hän ilmaisi hyvin selkeästi, että minun olisi parempi olla vain hiljaa. Hän pyöritteli silmiään ja keskeytti minut nopeasti. Jos käskin häntä, reaktio oli sama. Hän oli jatkuvasti käskemässä ja neuvomassa minua, vaikka minulla oli homma täysin hanskassa. Kommunikaatio tapahtui pääasiassa huutamalla. Hän oli myös muita kohtaan epäasiallinen, mutta minun kanssani hän ei kyennyt lainkaan neutraaliin viestintään. Muut myös kohtelivat minua huomattavasti paremmin, kun hän ei ollut paikalla. “Kerran minulle jäi 10 minuuttia aikaa pakata, pukea ja syödä lähtiessämme takaisin metsäharjoitukseen, koska hän jätti kertomatta minulle lähtöaikataulusta.

Yritin olla hyvä alainen vertaisilleni ja olla koko ajan saatavilla, kun he tarvitsevat apua. Oletin, että näin myös minua olisi ollut miellyttävä palvella, kun oli minun vuoroni olla johtotehtävissä. Ilmeisesti epäonnistuin, kun sain osakseni lähinnä vastaan sanomista tai käskyjen sivuuttamista. ”Tee ite” oli yleinen vastaus antamiini käskyihin. Myös muun muassa juuri löytynyt hyvä istuma-asento oli syy, miksei käskyjäni voitu toteuttaa. Usein minulle ei vastattu lainkaan tai käännettiin selkä. Kun viimeisessä metsäharjoituksessani selkäkipuni menivät niin pahaksi, etten pystynyt osallistumaan mihinkään, jouduin kuuntelemaan aiheesta piikittelyä koko loppuharjoituksen ajan. Yhtäkkiä muillakin oli selkä kipeä ja minun odotettiin nostavan sekä kantavan painavaa kalustoa, vaikka kaikille oli hyvin selvää, etten siihen kykene. Aiemmin korkea palvelusmotivaationi tippui lähelle nollaa nopeasti yksikkösiirron jälkeen, enkä jaksanut enää edes yrittää. Kerroin kouluttajille tilanteesta, mutta useista yrityksistä huolimatta meno ei muuttunut parempaan suuntaan. Vertaisteni lisäksi varusmiesjohtajat sivuuttivat sanomiseni. Kysymyksiini vastattiin asian vierestä ja usein vastauksella pyrittiin saamaan minut näyttämään tyhmältä tai vähintäänkin yksinkertaiselta. Minulle saatettiin jäädä inttämään asioista, jotka olin jo ensimmäisellä selityskerralla ymmärtänyt tai joita olin jo tekemässä. Tuntui, että sanomisillani ei ollut mitään merkitystä, sillä toinen osapuoli oli jo päättänyt, että olen väärässä. Varusmiesjohtajat myös jatkuvasti toivat P-kauden yksikköni keskusteluun mukaan negatiivisesti. Jos en osannut jotain tai tein asiat eri tavalla, johtui se siitä, kuinka huono aikaisempi yksikköni oli ollut. Varusmiesjohtajien mielestä oli todella hauskaa kertoa, miten tyhmiä kaikki P-kauden komppaniassani ovat ja samalla viitata siihen, kuinka minä olen aivan yhtä tyhmä ja huono. “”Tee ite” oli yleinen vastaus antamiini käskyihin. Myös muun muassa juuri löytynyt hyvä istuma-asento oli syy, miksei käskyjäni voitu toteuttaa.

Yhteishenki linjallamme oli muutenkin todella huono. Kaikista puhuttiin isolla porukalla avoimesti paskaa. Välillä tämä tehtiin kyseessä olleen henkilön selän takana, välillä taas puheiden aiheena ollut henkilö oli paikalla. Varusmiesjohtajat osallistuivat paskanpuhumiseen aktiivisesti. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, mitä mieltä johtajat olivat kahdesta oppilaasta, joita haukuttiin toistavasti kaikkien voimin. Kouluttajat ottivat huonon yhteishengen useaan otteeseen esille, mutta mitään ei tapahtunut. Myöhemmin linjallemme tulleet palveluksen jatkajat ihmettelivät linjamme ilmapiiriä. Olin tyytyväinen, koska ehkä en ollutkaan kuvitellut kaikkea.

Koko komppaniassa minulla oli yksi henkilö, jota pystyin kutsumaan kaveriksi, jopa ystäväksi. Hän kuunteli ja tuki minua, kun minulla oli vaikeaa ja saman tein hänelle. Hän oli ainoa, jonka kanssa vietin vapaa-ajalla aikaa. Kun hän sai kuulla siviilissä odottavasta poikaystävästäni, kaikki muuttui. Työskentelystä hänen kanssaan tuli käytännössä mahdotonta. Ystävällisyys vaihtui mykkäkouluun, passiivisaggressiiviseen piikittelyyn sekä huutamiseen. Jos muita oli läsnä, keskustelu käytiin kolmannen henkilön kautta niin kuin minä en muka olisi ollut paikalla. Hän ei enää edes katsonut minuun päin.

Olin aivan yksin ihmisten keskellä, jotka eivät pitäneet minusta ja joita minä en voinut sietää. Loppuvaiheessa minua ei kiinnostanut muiden seura lainkaan ja esimerkiksi kaikilla ruokailuilla söin yksin, kun aiemmin olin mennyt muiden linjalaisteni kanssa samaan pöytään ja yrittänyt tutustua. Käytävällä vastaan kävellessä olin aiemmin yrittänyt hakea linjalaisiini katsekontaktia ja tervehtiä heitä, mutta suurin osa käänsi katseensa poispäin minusta ja esittivät kuin minua ei olisi olemassa. Enää en vain yksinkertaisesti jaksanut yrittää. En voinut tehdä enää yhtään enempää sen eteen, että minut otettaisiin porukkaan mukaan. Paine pärjäämiseen oli erittäin kova, eikä mikään määrä yrittämistä riittänyt arvostuksen ansaitsemiseen vertaisten silmissä. Olin lähes joka päivä fyysisen jaksamisen äärirajoilla, koska koko ajan piti olla vähintään yhtä hyvä kuin pojat. En saanut minkäänlaista kiitosta hyvistä suorituksista, tehtävien hoitamisesta tai edes konkreettisesti muiden auttamisesta. Piilottelin vammaani pitkään ja tein täysin samat asiat kuin muutkin kivusta huolimatta. Viimeisessä harjoituksessani fyysinen kipu ja turhautuminen koko tilanteeseen oli niin sietämätöntä, että vakavasti suunnittelin ampuvani itseäni jalkaan, jotta joku ottaisi minut tosissaan. “ Jos muita oli läsnä, keskustelu käytiin kolmannen henkilön kautta niin kuin minä en muka olisi ollut paikalla. Hän ei enää edes katsonut minuun päin.

Palvelusmukavuus ja -motivaatio ovat todella paljon kiinni niistä ihmisistä, joiden kanssa sen puoli vuotta tai vuoden joutuu viettämään. Siviilissä pystyy vaikuttamaan siihen, keiden kanssa tekee töitä ja viettää vapaa-aikaansa, mutta armeijassa on täysin sattuman varassa. Tietenkin ryhmähenkeen voi vaikuttaa, mutta sitäkään ei pysty yksin muuttamaan. Vaikka yhteistupia kannatankin, olin erittäin onnellinen, että pääsin omaan tupaan tilannetta aina päivän päätteeksi pakoon.”

Välikevennykseksi kuvia alkukeväisestä Turusta