Dialectica: Filosofian tulevaisuus akatemiassa

Filosofian tulevaisuus akatemiassa

Teksti Matti Eskelinen & Eero Suorsa

Viime vuosikymmenien aikana yleistyneen tuottavuutta ja tulosvastuuta koskevan normatiivisen puheen myötä myös yliopistoilta odotetaan näitä edellä mainittuja asioita, jonka myötä yliopistoja on alettu kohdella koulutuspolitiikassa sivistysyliopistojen sijaan markkinayliopistoina. Tämä ei ole suinkaan tilanne, johon olisi ajauduttu, vaan taustalla on ideologia, jota kutsutaan uusliberalismiksi. Uusliberalismin poliittiset keulakuvat eivät välttämättä ole enää yksittäisiä hahmoja, vaan uusliberalismi on asettunut osaksi politiikan tekoa ja taloustieteen valtavirtaa. Tällaisessa tilanteessa herää kysymys, miten tieteet ja tutkimusalat, jotka eivät tuota liukuhihnalta helposti kaupallistettavia innovaatioita, saati selkeän urapolun työntekijöitä, asettuvat markkinayliopistojen pirtaan?

juristi ekonomi lääkäri diplomi-insinööri luokanopettaja filosofi?

Esimerkkejä tästä jo on: Kenan Malik kiinnitti tähän huomiota kolumnissaan The Guardianlehdessä alkuvuodesta kirjoittaessaan Sunderlandin yliopiston suunnitelmasta muuttaa opetuksensa siten, että yliopistosta karsitaan pois kaikki koulutusohjelmat, jotka eivät tähtää suoraan työllistymiseen. Suomessa Tampereen uuden yliopiston tilanne, kuten Hanna Kuusela on monissa yhteyksissä raportoinut, osoittaa huolestuttavan kehityskulun yliopistojen autonomian systemaattisesta rapauttamisesta, missä korostetaan perustutkimuksen ja aidosti uusien ajatusten sijaan sosiaalisen median näkyvyyttä, jolloin tutkimus redusoidaan ja akatemian luonne näivettyy taloudellisesti realisoitaviin tuloksiin. Aikaisemmin Itä-Suomen yliopiston syntyessä filosofian pääaineopetus lakkautettiin Joensuun kampukselta. Hyväuskoinen kommentaattori saattaisi puolustaa Itä-Suomen yliopiston päätöstä sillä, että Kuopion kampuksen lääketieteellinen koulutus sai näin enemmän resursseja. Tosiaan, jos pistät pääsi leikilläsi sirkkeliin niin haetko apua filosofilta vai lääkäriltä? Luultavasti lääkäriltä, mutta mikäli lääkärin hoidon taustalla ei ole mitään hoitotyön etiikkaa koskevaa opetusta, niin hoidon lopputulos voisi olla arveluttava, mikäli lääkäri esimerkiksi pitäisi vammaa ikävänä, mutta henkilökohtaisen valinnan tuloksena, jota hänen ei tarvitse hoitaa. Ajatuskoe on karkea ja karrikoiva, mutta aiheellinen: niin sanottujen “itseaiheutettujen sairauksien” kuten keuhkosyövän tai rasvamaksan kohdalla esiintyy julkisessa keskustelussa toisinaan puheenvuoroja, joissa nämä sairaudet halutaan rajata julkisen terveydenhuollon ulkopuolelle, koska niitä pidetään potilaan omien epäterveellisten elämäntapavalintojen seurauksena. Näihin kysymyksiin ei voida vastata vain lääketieteellisestä näkökulmasta, vaan nämä kysymykset vaativat filosofiaa.

“- - filosofia on tieteiden äiti, joka antaa harjoittajalleen keinot, nöyryyden ja taidon maailman ja sen huutavien ongelmien ratkaisemiseen.

Edellä mainitut kysymykset johdattavat kirjoituksemme aiheeseen, filosofian tulevaisuuteen akatemiassa. Mikä on filosofian tehtävä sen jälkeen, kun siitä on erkaantunut joukko erityistieteitä, jotka tarkastelevat yhteiskuntaa ja ihmistä koskevia kysymyksiä kuin eläintentäyttäjä elotonta tutkimusmateriaaliaan? Monitieteellisyys, jonka tärkeyttä korostetaan nykyään kaikkialla, voi hämärtää sitä, että kaikki tieteet eivät jaa keskenään samoja olettamuksia. Esimerkiksi taloustieteen valmiina hyväksymät lähtökohdat, kuten jatkuva talouskasvu, ovat harvoin, jos ollenkaan, aidon kriittisen tarkastelun piirissä taloustieteessä, mutta filosofian kriittisenä tehtävänä juurikin on tällaisten pyhinä lehminä pidettyjen ‘totuuksien’ kyseenalaistaminen. Voidaankin sanoa, että kaikki tieteet eivät ole tässä suhteessa samanarvoisia, kuten eivät ole kaikki mielipiteetkään, vaikka kaikilla onkin oikeus mielipiteeseen. Filosofian voima nousee sen kaksoisluonteesta: samaan aikaan jokaisella erityistieteellä on oma filosofiansa, siis pohdintaa siitä miten tätä erityistiedettä tulisi harjoittaa tai minkälainen on vallitseva paradigma tämän erityistieteen parissa, mutta samanaikaisesti filosofialla on kuitenkin oma, kirkas asemansa erityistieteistä erillään. Tämän kirkkaan asemansa tähden filosofia on tieteiden äiti, joka antaa harjoittajalleen keinot, nöyryyden ja taidon maailman ja sen huutavien ongelmien ratkaisemiseen.

Mitä filosofian olisi siis tehtävä? Filosofia ei voi käpertyä vain itseensä ja antaa markkinayliopistojen sanella sen paikkaa osana yrittäjyysopintoja ja monitieteellisiä opintokokonaisuuksia kertomassa hyvästä tieteellisestä käytännöstä samalla, kun filosofian perusopetus ja kriittisen ajattelun taidot ruostuvat yliopistojen rahoituksen keskittyessä tutkimusprojekteihin, jotka tuottavat välitöntä taloudellista voittoa. Se, että filosofia ei ole pitkän historiansa aikana antanut tarjolle selkeitä urapolkuja, on eräs filosofian rikkauksia. Sokrates totesi, että “tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoinen”. Tämän oivalsi moni hänen seuraajansa. Filosofit, kuten Platon, Karl Marx, Simone de Beauvoir tai Frantz Fanon, eivät ole tulleet samasta muotista. Filosofian kriittisen ja maailmaa muuttavan lupauksen muistaminen on tarpeellista ja oikeastaan välttämätöntä nykyisten kriisien maailmassa. Marxin sanoin: “Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen”. Vastataksemme kysymykseen filosofian tehtävästä on hyödyllistä tarkastella erästä vaikutusvaltaista, mutta liian usein laiminlyötyä, ajattelijaa, edellä mainittua Fanonia, jonka esimerkkiä tarkastelemalla voidaan löytää tapoja, joilla filosofien pitäisi suhtautua filosofiaan ja heidän kriittiseen tehtäväänsä yhteiskunnassa.

Fanon (1925-1961) on erityisen osuva esimerkki Sokrateen edustamasta elämästä, jossa teoria ja käytäntö yhdistyvät. Fanon syntyi Ranskan Martiniquella, taisteli Vapaan Ranskan joukoissa natsi-Saksaa vastaan, opiskeli psykiatriksi ja toimi Algerian vapautusliikkeessä. Fanonin vaikutus filosofiaan on kiistaton, ja hänen työnsä jäljet voidaan nähdä niin eksistentialismissa, koko 1900-luvun lopun ranskalainen filosofiassa ja marxilaisessa filosofiassa. Näistä jälkimmäisen suhteen Fanon oli luomassa historiallista tilannetta, jossa marxilaisuus sovitettiin kolonialismista vapautuvaan globaaliin etelään, jolloin hän myös ennakoi syyt 1900-luvun jälkipuoliskon marxilaisen filosofian ja teorianmuodostuksen keskeisimmälle tapahtumalle, eli Kiinan ja Neuvostoliiton ideologiselle välirikolle, jonka myötä Neuvostoliitto menetti ideologisen suunnannäyttäjän asemansa globaalin etelän marxilaisuudessa ja siirtomaavallan vastaisessa taistelussa.

“Aikana, jolloin suurimmat taistelut tuntuvat tapahtuvan sosiaalisessa mediassa ja aktivismin redusoituvan tykkäyksiin ja samanmielisten twiittien eteenpäin jakamiseen, Fanonin aktiivinen toiminta, vaikkakin äärimmäinen esimerkki sellaisesta, osoittaa sosiaalisessa mediassa liian usein tapahtuvan näennäisen vaikuttavuuden ja maailmaa todella muuttamaan pyrkivän toiminnan eron.

Fanon voidaan nähdä ns. taistelevan tutkimuksen edelläkävijänä, koska hänen ajattelunsa ja toimintansa välillä oli selvä ja johdonmukainen yhteys. Taistelevalla tutkimuksella tarkoitetaan nykyään yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa ja maailman muuttamiseen sitoutuvaa käytännönläheistä tutkimusta ja toimintaa. Fanonin nostaminen esiin esimerkkinä filosofista ja tutkijasta, jossa ruumiillistuu taisteleva tutkimus, ei tarkoita hänen esimerkkinsä, taistelua sodassa, ottamista kirjaimellisesti. Fanon on kuitenkin oiva esimerkki joka tapauksessa sitoutumisesta Marxin teesiin maailman muuttamisesta, johon akatemiassa, ja filosofiassa erityisesti, pitäisi pyrkiä. Aikana, jolloin suurimmat taistelut tuntuvat tapahtuvan sosiaalisessa mediassa ja aktivismin redusoituvan tykkäyksiin ja samanmielisten twiittien eteenpäin jakamiseen, Fanonin aktiivinen toiminta, vaikkakin äärimmäinen esimerkki sellaisesta, osoittaa sosiaalisessa mediassa liian usein tapahtuvan näennäisen vaikuttavuuden ja maailmaa todella muuttamaan pyrkivän toiminnan eron.

Täyttääkseen kriittisen ja muutokseen tähtäävään tehtävänsä filosofian on kysyttävä itseltään, missä se voi parhaiten toteuttaa tehtäväänsä. Vaikka filosofian tutkimusalueena on koko maailma, jo Platon ymmärsi tarpeen akatemialle, jossa ajatte-lua opetetaan ja kehitetään edelleen ennakoiden nykyisen kaltaista yliopistolaitosta. Yliopistojen muuttuessa yhä enemmän markkinayliopistoiksi on syytä kysyä, onko filosofian paikka ylipäänsä yliopistossa. Vastaus on kyllä, mutta tämä edellyttää akateemisen maailman uudelleen asennoitumista filosofiaan, sen arvoon ja sen materiaalisiin käytäntöihin ja filosofisen ajattelun arvon tunnustamiseen. Filosofia on kaiken ajattelun, teoreettisen ja materiaalisen maailman muuttamisen hiomaton timantti, jopa silloin, kun sen asema kiistetään.