Maaret Kallio

Ovatko toivotaitosi kunnossa?

Maaret Kallion uusi kirja kertoo toivosta. Kallion mielestä toivotaidot ovat ihmisen tärkeimpiä taitoja, joita kannattaisi peräänkuuluttaa työhaastattelussa ja puolisonvalinnassa.

Toivo on supervoima. Ihminen voi kestää paljonkin pahaa, mutta toivottomuutta vain hetken. Hoitamaton masennus lopettaa kaiken toivon. Siksi se on tappava sairaus.

Hyvä elämä syntyy siitä, että säilytämme toivon kaikesta vaikeasta huolimatta. Tämän takia psykoterapeutti ja tietokirjailija Maaret Kallio halusi kirjoittaa kirjan toivosta.

Kun Kallio alkoi kirjoittaa Voimana toivo -teosta, ei kukaan olisi voinut kuvitella, millaisen eriskummallisen kevään keskelle se ilmestyy. Nyt koronan myötä taidoille ylläpitää toivoa on tavallistakin enemmän tarvetta.

Kirjan ilmestymisen hujakoilla piti alkaa myös Kallion koko maan kattava Toivo-kiertue, jolla hän olisi luennoinut toivosta ja hyvästä elämästä monisatapäisille yleisöille Helsingistä Rovaniemelle.

HARHA NIMELTÄ HALLINTA Kiertue on siirretty syksyyn. Sen siirtyminen on Maaret Kallion yritykselle kova taloudellinen isku. Maaret Kallio on paitsi psykoterapeutti ja kouluttajapsykoterapeutti myös yksi niistä lukemattomista suomalaisista, joiden yritykselle koronan takia annetut kokoontumiskiellot merkitsevät rahan menetystä.

Ennen yrittäjyyttä hän toimi Väestöliiton seksuaaliterveysklinikan erityisasiantuntijana kymmenen vuotta. Hän on työskennellyt seksuaalista väkivaltaa kokeneiden kanssa ja kohdannut työssään paljon kurjaa ja kovaa. ”Halusin viedä toivon sanomaa joka puolelle Suomea. Toivorikkaana otin ison riskin ja järjestin kiertueen. Se meni koronan takia PROFIILI Maaret Kallio on espoolainen psykoterapeutti, yrittäjä ja tietokirjailija. Maaretin perheeseen kuuluu kaksi lasta, aviomies ja koira, ja hän harrastaa joogaa. Hän on kirjoittanut 10 tietokirjaa, muun muassa Voimana toivo 2020, Inhimillisiä kohtaamisia 2017 ja Lujasti lempeä 2016.

pieleen. Olen todellakin kokenut epätoivon hetkiä, mutta päässyt sinuiksi sen ajatuksen kanssa, että yritetään syksyllä uudestaan”, Maaret Kallio kertoo.

Sosiaalisen eristäytymisen takia hän puhuu videokokoussovelluksella espoolaiskotinsa keittiöstä. Taustalla väikkyy kevääseen heräilevä aurinkoinen takapiha. Myös suurin osa hänen psykoterapeutin vastaanottotyöstään on siirtynyt etänä pidettäväksi.

Maaret Kallio ei olisi se kaikkien tuntema lujasti lempeä mielen ammattilainen, ellei hän löytäisi tästäkin koronakokemuksesta jotain, mikä opettaa elämästä. ”Jotkut sanovat, että elämässä kaikki on vain itsestä kiinni. Pitää vain olla hienoja suunnitelmia ja tavoitteita, niin kaikki onnistuu.

Höpölöpö, ei todellakaan kaikki ole itsestä

kiinni, ja tämä epidemia on meille hyvä muistutus siitä.”

Kallio huomauttaa, että kun tapahtuu asioita, joita ei voi kontrolloida, meille jää vain toivo. Toivo antaa kykyä sietää pientä ja isoa epämukavuutta.

Yksi aikamme suurimmista harhoista on elämänhallinta. Kallio epäilee, että tämä koronakevät saattaa hälventää tuota harhaa.

Toivo on navigaattori, jonka avulla voi etsiä uusia reittejä, kun edellinen osoittautuu umpikujaksi.

SE LUJASTI LEMPEÄ TYYPPI Maaret Kallio on Suomen tunnetuin psykoterapeutti, jonka herkät kasvot ovat tutut muun muassa Helsingin Sanomien blogikuvasta. Hän kirjoittaa Lujasti lempeä -blogia, joka rikkoo lukijaennätyksiä. Kun hän kirjoitti yksinäisyydestä parisuhteessa, tekstin luki puoli miljoonaa suomalaista.

Kun julkisuuteen tarvitaan mielen ammattilaista kertomaan, miten selvitään pahasta paikasta, kuten koronasta, tunteista puhumisen vaikeudesta, pinnan palamisesta lasten kanssa tai kyllästymisestä elämänkumppaniin, toimittajien yhteydenottolistan kärjessä on Maaret Kallio.

Hän on antanut kasvot suomalaiselle psykoterapialle. Kuitenkin edelleen vain murto-osa hänen työstään on massoille näkyvää. Suurin osa työstä näkyy yhdelle ihmiselle kerrallaan. ”Suurin osa työstäni on joko yksinäistä, kuten kirjoittaminen, tai semiyksinäistä, intiimiä vastaanottotyötä, jossa kohtaan ihmisen tai pari kerrallaan.”

Maaret Kallio rakastaa kirjoittamista, ja hän kirjoittaa siitä, minkä parhaiten tuntee: ihmismielestä. Ihmisen mieli ja ihmisten eriskummalliset psyykkiset tilat ovat aina olleet hänestä ”törkeen kiinnostavia”. (Kyllä, törkeen. Kallion kielenkäytössä sekoittuvat iloisesti psykologiset ammattitermit ja lähinnä yläasteen käytäviltä tutut vahvistussanat.) ”Vastaanottotyön vastapainoksi tykkään olla yksin, miettiä, pelailla sanoilla, sanoittaa asioita. Nautin sellaisesta ihan itsekkäästi. Mutta se, että tuloksena on blogipostaus tai kirja, josta voi olla apua muille — se vie homman toiselle tasolle.”

Tämä toinen, parempi taso ovat toiset ihmiset.

Kallio on vahvasti sitä mieltä, että toisten auttaminen on perustehtävämme elämässä. Jos haikailet elämän tarkoituksen perään, auta muita. Me emme ole täällä vain itseämme varten. ”Tutkimusten mukaan se, että ihminen ajaa vain omaa etuaan tai pyrkii pääasiassa hedonistiseen nautintoon, ei koskaan luo hyvää elämää.”

SINÄ RIITÄT -VOIMALAUSE EI RIITÄ Korona pakotti meidät eristäytymään koteihimme, ja se on ollut monelle kova paikka. Vähiten kova paikka se on varmastikin ollut työkseen kirjoittaville. Heille pitkät sosiaalisen eristäytymisen kaudet ovat tuttuja. Luovuus on aina vaatinut autiota tilaa ja hiljaisuutta ympärilleen. ”Olen ollut yrittäjänä viisi vuotta ja sinä aikana olen oppinut, että jos kirjoja ja kolumneja aikoo kirjoittaa, on pakko varata kalenterista tyhjää aikaa paitsi kirjoittamiselle myös ajattelemiselle ja prosessille, jota sanon mielen tulostamiseksi.

Pohdiskelu ja palasten yhdistely vie aikaa ja pakottaa eristäytymään”, sanoo Kallio kymmenen tietokirjan kokemuksella.

Hän haluaa kirjoittaa niin, että se tavis — jos sellainen on olemassa, kaikki me olemme ainutlaatuisia — ymmärtää psykologisia ilmiöitä. Silloin sääntö numero yksi on se, että pitää luopua tämänkaltaisesta ajattelusta: nyt näytän, mitä tiedän asioista ja kirjoitan niin hienosti, että kollegat varmasti vaikuttuvat ja pitävät minua entistä pätevämpänä.

Tuloksena on jotain ihan muuta kuin kiinnostavaa ja koskettavaa tekstiä. Ei, se ei toimi. Mutta liian helppoakaan ei saa olla.

”Ei se riitä, että lätkäisee pöytään ’sinä riität’ tai ’keskity hyvään’. Täytyy osoittaa, että taustalla on vuosien kokemus potilastyöstä. Jos joku arvostelee, että taas se Kallio vain heittää mutu-tuntumalla, niin sekin on ihan OK. Itse tiedän, että taustalla on teoriaa ja paljon miettimistä.”

TOIVO ON AAVISTUS HYVÄSTÄ Toivo on navigaattori, jonka avulla voi etsiä uusia reittejä, kun edellinen osoittautuu umpikujaksi. Toivo on syvä kokemus siitä, että tulevaisuudella on jotain hyvää tarjottavanaan.

Maaret Kallio kirjoittaa toivotaidoista. Kun menee hyvin, toivotaidoilla ei ole niin väliä.

Elämässä väistämättä vuorottelevat epätoivo ja toivo. Kuinka paljon toivoa pitää olla, että se peittoaa epätoivon?

Mutta elämän vaikeina aikoina toivotaidot syttyvät kuin katulamput hämärään iltaan. ”Toivo ei merkitse väkinäistä piristämistä tai hankalien asioiden sivuuttamista, vaan kykyä olla yhdessä epätoivossa ja nähdä valoa tunnelin päässä”, hän kiteyttää.

Pitäisikö toivotaitoja alkaa tentata työhönottohaastatteluissa? Kannattaisiko niitä alkaa mainostaa Tinderissä? ”Kyllä! Ja ne kannattaisi vaikkapa liittää vihkikaavaan”, Maaret Kallio naurahtaa.

Elämässä väistämättä vuorottelevat epätoivo ja toivo. Kuinka paljon toivoa pitää olla, että se peittoaa epätoivon?

Kallio katsoo suoraan silmiin ja vakavoituu. ”Toivo ja epätoivo saavat vuorotella, tulla aaltoina. Kunhan epätoivo ei käänny toivottomuudeksi. Se on aina huonompi juttu”, hän sanoo. Epätoivon ja toivottomuuden välillä on hiuksenhieno ero.

Myös toivottomuudessa on tärkeää olla läheiselleen läsnä, vaikka se onkin erityisen vaikeaa. Eniten lohtua tuo usein se, että kulkee vierellä, antaa toisen surulle tilaa eikä lupaa tyhjiä. Kuten että kohta helpottaa. ”Jos jotain ihan hirveää on tapahtunut, voi toivottomalle sanoa, että tämäkin vaihe päättyy. Nyt on kamalaa, mutta tämä menee ohi ja tilalle tulee jotain muuta. Se on se pieni lupaus, jonka voi antaa, sillä varmaa on vain se, että kaikki muuttuu.”

Kallio kävi kirjansa taustatyötä tehdessään etsimässä toivoa myös sieltä, missä sitä ajattelisi olevan hyvin vähän: saattohoitokodista.

Mutta kyllä toivo asui sielläkin. Toivo asui etenkin niiden ihmisten mielissä, jotka olivat eläneet sellaisen elämän, että siitä saattoi luopua katumatta. ”Viimeisten aikojen toivoa syö suru siitä, ettei uskaltanut elää elämää, joka olisi ollut merkityksellisintä itselle ja toisille. Jos on sovussa elämänsä kanssa, voi olla levollisempi myös kuolemansa kanssa.”