Saara Turunen

Päähenkilö

Saara Turunen on kirjailija ja ohjaaja, jonka oivaltavat ja tarkat teokset ovat jo muuttaneet suomalaista kulttuurimaailmaa – ja ne naurattavat myös.

Virpi Salmi  Tiiu Kaitalo

Keskellä viikkoa Helsinki on harmaa, hiljainen ja sateinen. Kirjailija ja ohjaaja Saara Turunen on juuri tullut Ruotsista kotiin. Tyhjässä kahvilassa työntekijä suihkuttaa ja pyyhkii perusteellisesti pöytien pintoja, tuolien istuinosia ja jalkoja. Kalusteet kirskahtelevat piinaavasti lattiaa vasten. Turusta, 38, naurattaa tilanteen komiikka: tyhjä kahvila ja kaamea meteli.

Ruotsissa Turunen on ollut siksi, että ”Sivis”, Turusen kaksi vuotta sitten kotimaassa ilmestynyt Sivuhenkilö (Tammi) on juuri ilmestynyt ruotsiksi. Turunen on muun muassa ollut mukana Årets

Selma -gaalassa, kirjallisuustapahtumassa, jossa on palkittu feministisiä vaikuttajia. ”Kyllähän Ruotsi on meitä yhä näissä asioissa edellä monella tavalla”, Turunen sanoo ja sekoittaa teetään.

Gaalassa Göta Lejon -teatterissa on paitsi puhuttu vakavia myös bailattu lavalla Jennifer Lopezin soidessa, jaettu palkintoja ja hassuteltu. ”Olen miettinyt sanontaa, että on radikaalia pitää naisista. Kun sitä soveltaa kirjailijoihin, me voimme tällä hetkellä vaikuttaa siihen, mitkä kirjat ovat tulevaisuuden klassikoita. Kyse on siitä, mitä teoksia nostamme esiin ja keiden kirjoista puhumme”, Turunen sanoi haastattelussa Årets Selman lavalla.

Klassikot on arka aihe, mutta sitäkin Turunen on sörkkinyt rohkeasti. Näytelmä- ja kaunokirjallisuus on sakeana miehisiä klassikkoasemaan nostettuja tekijöitä. Etenkin teatterissa Tšehovit ja

Shakespearet pyörivät vuodesta toiseen. PROFIILI Saara Turunen, 38, on helsinkiläinen palkittu kirjailija ja ohjaaja. Hänen näytelmiään ovat Puputyttö (2007), Broken Heart Story (2011), Tavallisuuden aave (2016) ja Medusan huone (2019). Esikoiskirja Rakkaudenhirviö (2015) sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, toinen romaani Sivuhenkilö ilmestyi 2018. Saara Turusen seuraava romaani ilmestyy keväällä 2021.

”Ei oikeastaan riitä enää se, että Hamletin pääosanesittäjäksi vaihdetaan nainen, vaan pitää miettiä, mitä uutta annettavaa näiden näytelmien ihmis- ja maailmankuvilla todella vielä on. Itse en omalla toiminnallani jaksa enää pitää pystyssä naiset ulos sulkevaa kaanonia”, Turunen sanoo. Häntä naurattaa, kun hän kuvailee, kuinka hänen ”aivonsa saastutettiin” teatterikorkeakoulussa, jossa oli pakko lukea läpi miehiset klassikot, joissa naiset ovat hermoheikkoja vaimoja, kaatavat sulokkaasti teetä tai ovat huoria.

Se sai pitkään Turusenkin uskomaan, että hänen osansa on tehdä jotain pienempää kuin miesten.

Kun Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviö ilmestyi vuonna 2015, Helsingin Sanomien arviossa päähenkilöä kutsuttiin muun muassa ”neidoksi”. Keski-ikäinen mieskriitikko sanaili myös, että kirjan rakenne on tylsä, sisältö äkkiseltään

kuvailtuna vielä tylsempi ja aihe on kuin tavanomaisimmissa debyyteissä. Eli sellaisissa nuorten naisten kirjoittamissa.

Rakkaudenhirviö sai kuitenkin samana vuonna Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon.

Turunen palasi asiaan seuraavassa romaanissaan Sivuhenkilössä. Sen päähenkilö saa tympeän oloisen kritiikin esikoisromaanistaan, lamaantuu siitä, kirjasta ei puhuta missään puoleen vuoteen, kunnes hän yhtäkkiä saa siitä palkinnon.

Turusen tuotannossa, niin romaaneissa kuin näytelmissäkin on usein käsitelty sitä, keiden näkökulmat ja tarinat ovat yhteiskunnassamme virallisesti kiinnostavia: onko niin, ja tietysti on, että tyttöjen ja naisten kokemuksiin suhtaudutaan vähemmän arvokkaina kuin miesten. Miehet puhuvat yleisinhimillisiä suuria, muut marginaalisia pikkuajatuksia.

Suomessa keskustelu Sivuhenkilöstä kiertyi nopeasti miesten kokemuksien ympärille, koska moni kulttuurialan mies pahoitti siitä mielensä. Miksi mieskuva on niin kapea, on kyselty Sivuhenkilön jälkeen miesten kirjoittamissa teksteissä.

Turunen naurahtaa. Ei sillä, että hän nauraisi kirjansa mieskuvasta pahastuneille, vaan sille, kuinka eri lailla kirja otettiin vastaan Ruotsissa.

Naapurimaan kritiikeissä on muun muassa kiitelty Turusen happaman hauskaa huomiokykyä. SVT:n eli Ruotsin Ylen merkittävä kirjallisuuskriitikko Ingrid Elam kehui erityisesti Turusen kykyä rakentaa pienistä arkisista tilanteista kohtauksia, joissa naurun kohteena on patriarkaatin hullunkurisuus. ”Hän myös sanoi, että tämä on hauskinta mitä hän on lukenut pitkään aikaan.”

Muun muassa tällä tavalla feminismi on Ruotsissa Suomea edellä. Feminististä huumoria osataan lukea. Suomessa monet näkyvät keskustelijat vielä ihmettelevät ääneen, mikä sellainen patriarkaatti edes on.

Siihen sopii vastauksesi Turusen kommentti Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen haastattelusta kahden vuoden takaa: ”Patriarkaatin valta ei ole vain sitä, että joku kähmisi rintoja joka päivä, vaan enemmän sitä, kuka ottaa tilan julkisessa keskustelussa tai kenelle se annetaan.”

Turusen edellinen näytelmä, viime vuonna Q-teatterissa ensi-iltansa saanut Medusan huone oli loppuunmyyty menestys. Yksi sen teemoja oli tutkiskella sitä, kuinka sukupuolittunutta valta usein on ja miten erilaisilla tavoilla naisia hiljennetään.

Myös Turusen aiempaa näytelmää Tavallisuuden aavetta kiiteltiin vuolaasti. Se ”ymmärtää suomalaista ihmistä, se ei vain anna sille armoa” (Teatteri & Tanssi -lehti).

Syksyllä Turusen on tarkoitus ohjata Tavallisuuden aave Schauspielhaus Bochumissa Saksassa.

Turusen yleisö katsoisi häneltä niin paljon näytelmiä ja ahmisi romaaneja kuin hän vain ehtii tehdä. Uutta näytelmää ei tällä hetkellä ole työn alla, mutta keväällä 2021 on tulossa romaani, jonka teemana on rakkaus. Hän kokoaa myös antologiaa, jossa kiinnostavat kirjoittajat kirjoittavat heille rakkaista teksteistä.

Ammattitaitoa on se, ettet hermostu, vaikka olet neljä kuukautta tehnyt jotain, etkä oikein vielä tiedä, mitä se on.

Turusen työtapa on ”kirjoittaa tunteiden varassa”. Hän naputtaa talteen ajatuksia ja huomiota, vaikka junassa puhelimen muistiinpanosovellukseen, ja alkaa sitten tarkastella, mistä ne voisivat kertoa. ”Vaikeinta on tunnistaa materiaalista se, millä on väliä.”

Turusen kirjoittamiseen ei kuulu kikkoja tai sääntöjä. Hän ei laita kelloa soimaan seitsemältä eikä vaadi itseltään kolmea liuskaa päivässä. ”Herään myöhään ja tunnen siitä syyllisyyttä joka aamu. Sitten lohduttaudun, että minulla ei ole ansiosidonnaista työttömyysturvaa eikä isoa eläkettä tulossa, joten myöhään herääminen on oikeuteni. Sitten syön aamupalaa ja olen tunnin pari netissä, se riistäytyy usein käsistä.”

Esikoisromaanin kirjoittamiseen kului 4 ½ vuotta. Näytelmän tekeminen vie yleensä vuoden pari. ”Ammattitaitoa on se, ettet hermostu, vaikka olet neljä kuukautta tehnyt jotain, etkä oikein vielä tiedä, mitä se on”, Turunen kuvailee. ”Usein ajattelen, että aihe on ihan muu kuin mikä se lopulta tulee olemaan. Sen näkee selkeästi vasta jälkeenpäin.”