Kolumni

MIKI LIUKKONEN Hetkien nerous

Omaehtoista karanteenia on kestänyt yli vuoden, puolitoista jos tarkkoja ollaan. Samalla tuolilla, samaa seinää tuijottaen. Olen luultavasti vaurioittanut selkäni lopullisesti pelkästä istumisesta. Päivät nivoutuvat yhteen kuin junanvaunut sumussa. Ja silti, vuosi 2020 tuli ja meni yllättävän nopeasti. Aika on kummallinen asia. Vuosi tuntui yhtä aikaa piinallisen pitkältä, mutta samaan aikaan se hujahti ohi niin ettei sitä aivan ehtinyt tajutakaan. Elämäni ei muuttunut juurikaan. En usko että kovinkaan monen kirjailijan elämä koki merkittäviä muutoksia. Työnkuva on kuitenkin sellainen, että istutaan kotona tietokoneen ääressä ja ladotaan sanoja peräkkäin. Ei tarvetta nousta aamuisin ratikkaan tai bussiin ja matkata työpaikalle. Kaikki tapahtuu kotona. Mutta silti, jokin oli toisin. Kenties pelkkä tieto siitä, että kaikenlaisia kokoontumisia, seurustelua, tulisi välttää. En käynyt kahvilassa kertaakaan koko vuoden aikana, enkä ole käynyt kyllä vieläkään. Olen istunut kotonani niin paljon, samassa asennossa, samassa paikassa, että tunnen jo, kuinka sieluni, ja kenties myös ruumiini ikään kuin petrifioituu ja päässä on alituisen pölyinen tunne.

Mutta jos vuosi 2020 jotain minulle opetti, niin tietynlaisen ihoakiristävän tylsyyden voittamisen keskittymällä yksittäisten hetkien sisäisiin ulottuvuuksiin, olivat tapahtumat sitten kuinka mitättömiä tahansa. Tuollaisen taidon oppiminen tuntui lähes välttämättömältä. Ei kyse mistään valaistumisesta ole, ehkä pikemminkin siitä, että opin selättämään korventavan pitkäveteisyyden alettuani arvostamaan hetkiä. Yksittäisiä tuokioita. Sitä ikään kuin kiinnittää huomiota asioihin, jotka ennen tuntuivat niin triviaaleilta. Astioiden tiskaaminen, istuminen, ikkunasta ulos toljottaminen. Kaikki sinänsä merkityksettömiä, hiljaisia juttuja, jotka ennen lähinnä rytmittivät kaikkien muiden, rikkaiden tapahtumien välitiloja. Mutta nyt kun päivät, viikot, kuukaudet eivät muusta koostuneetkaan, kuin uskomattomiin ulottuvuuksiin viedystä toljottamisesta, ainoa keino pysyä järjissään oli ruveta arvostamaan niin sanotusti hetkiin sisältyvien kosmosten syvyyttä. Huomasin, että mikä tahansa mitätön välitila, staattinen

Sitä ikään kuin kiinnittää huomiota asioihin, jotka ennen tuntuivat niin triviaaleilta. Astioiden tiskaaminen, istuminen, ikkunasta ulos toljottaminen.

Huomasin etten enää paennut suurten kertomusten äärelle, vaan aloin keskittyä ja kirjoittaa asioista, jotka usein jäävät noteeraamatta.

ja päällepäin katsottuna liikkumaton, sisälsi miljoonia mikrotekijöitä, yhden pisteen universumin.

Huomasin keskittyväni enemmän kuin ennen. Onko se nyt sitten sitä mindfulnessia, mene ja tiedä. Mutta kun käsittää kaiken pisteisen hajanaisuuden ja yhteydet, ennustamattomuudet ja ylinarratiivisen kompleksisuuden, on oikeastaan mikä tahansa minuutti, sekunti, merkityksellinen. Jokaisella hetkellä on monia mahdollisia seurauksia ja sisältöjä. Kun pääsee pisteen sisään, liukuu pienimpien tapahtumien infrastruktuuriin ja avaa näin kaiken levälleen kuin teuraseläimen. Piste on merkityksellinen, ei kokonaisuus. Keskityin seiniin ja väreihin, niiden rytmiin, keskityin neliömetreihin, mistä suunnasta valo tulee ja mitä materiaaleja jokin asia on. Välillä tunsin etääntyväni itsestäni. Ja etääntymisessä, itsestä erkaantumisessa on merkillistä epäemotionaalista voimaa, tai ei se ole oikeastaan voimaa, päinvastoin, eikä se ole lähelläkään minkäänlaista zeniläistä puhtauden ja autuuden tilaa, ennemmin kyse on kaikkien häiriötekijöiden poistumisesta. Tästä kaikesta oli hyötyä kirjoittaessa. Huomasin etten enää paennut suurten kertomusten äärelle, vaan aloin keskittyä ja kirjoittaa asioista, jotka usein jäävät noteeraamatta. Minusta on tullut jonkinlainen arkisen tutkija. Ja vaikka ei olisi missään tekemisissä kirjoittamisen tai kirjallisuuden kanssa, eikä siis panostaisi tylsistymisessä hekumointiin kunnianhimoisin aikein, kehotan kaikkia kokeilemaan, edes vartiksi, vain istua ja tuntea, kuinka todellinen hiljaisuus, jonka ennen sivuutti jatkuvien ärsykkeiden ja toimeliaisuuden aseilla, alkaa ilmentää itseään. Ja se mitä tuo hiljaisuus saa meissä aikaan, kertoo kenties jotain meistä itsestämme, niistä asioista jotka olemme aina halunneet sivuuttaa syystä tai toisesta. Näin luulen.  PROFIILI Miki Liukkonen on julkaissut kolme oikullista runokokoelmaa ja kolme moniaineksista romaania. Hänen romaaninsa O (2017) oli sekä Runeberg- että Finlandia-ehdokkaana, ja Le Monde kutsui sitä ”oppineeksi labyrintiksi ja magneettiseksi kirjahirviöksi”. Uusi romaani Elämä: esipuhe ilmestyy syksyllä.