MIKI LIUKKONEN
Hetkien nerous
O
maehtoista karanteenia on kestänyt yli vuoden, puolitoista jos tarkkoja ollaan. Samalla tuolilla, samaa seinää tuijottaen. Olen luultavasti vaurioittanut selkäni lopullisesti pelkästä istumisesta. Päivät nivoutuvat yhteen kuin junanvaunut sumussa. Ja silti, vuosi 2020 tuli ja meni yllättävän nopeasti. Aika on kummallinen asia. Vuosi tuntui yhtä aikaa piinallisen pitkältä, mutta samaan aikaan se hujahti ohi niin ettei sitä aivan ehtinyt tajutakaan. Elämäni ei muuttunut juurikaan. En usko että kovinkaan monen kirjailijan elämä koki merkittäviä muutoksia. Työnkuva on kuitenkin sellainen, että istutaan kotona tietokoneen ääressä ja ladotaan sanoja peräkkäin. Ei tarvetta nousta aamuisin ratikkaan tai bussiin ja matkata työpaikalle. Kaikki tapahtuu kotona. Mutta silti, jokin oli toisin. Kenties pelkkä tieto siitä, että kaikenlaisia kokoontumisia, seurustelua, tulisi välttää. En käynyt kahvilassa kertaakaan koko vuoden aikana, enkä ole käynyt kyllä vieläkään. Olen istunut kotonani niin paljon, samassa asennossa, samassa paikassa, että tunnen jo, kuinka sieluni, ja kenties myös ruumiini ikään kuin petrifioituu ja päässä on alituisen pölyinen tunne. Mutta jos vuosi 2020 jotain minulle opetti, niin tietynlaisen ihoakiristävän tylsyyden voittamisen keskittymällä yksittäisten hetkien sisäisiin ulottuvuuksiin, olivat tapahtumat sitten kuinka mitättömiä tahansa. Tuollaisen taidon oppiminen tuntui lähes välttämättömältä. Ei kyse mistään valaistumisesta ole, ehkä pikemminkin siitä, että opin selättämään korventavan pitkäveteisyyden alettuani arvostamaan hetkiä. Yksittäisiä tuokioita. Sitä ikään kuin kiinnittää huomiota asioihin, jotka ennen tuntuivat niin triviaaleilta. Astioiden tiskaaminen, istuminen, ikkunasta ulos toljottaminen. Kaikki sinänsä merkityksettömiä, hiljaisia juttuja, jotka ennen lähinnä rytmittivät kaikkien muiden, rikkaiden tapahtumien välitiloja. Mutta nyt kun päivät, viikot, kuukaudet eivät muusta koostuneetkaan, kuin uskomattomiin ulottuvuuksiin viedystä toljottamisesta, ainoa keino pysyä järjissään oli ruveta arvostamaan niin sanotusti hetkiin sisältyvien kosmosten syvyyttä. Huomasin, että mikä tahansa mitätön välitila, staattinen 126
Sitä ikään kuin kiinnittää huomiota asioihin, jotka ennen tuntuivat niin triviaaleilta. Astioiden tiskaaminen, istuminen, ikkunasta ulos toljottaminen.
