Haluan elää niin, että se on totta minulle

Tanssitaiteilija Hanna Brotheruksen esikoiskirja Ainoa kotini esittelee syvämietteisen ja kehollisen kirjoittajan, joka ei arastele tarttua vaikeisiin aiheisiin.

Kaikki alkoi Pariisista kaksi vuotta sitten, kun Hanna Brotherus lähti sinne yksin. Takana oli rankkoja vuosia, sisaren kuolema ja oma avioero pitkästä liitosta. Uusi avioliitto sielunkumppanin kanssa tuntui hyvin oikealta.

Ranska ja Pariisi on rakas paikka, äidin kaupunki ja toinen kieli.

Brotheruskin puhuu ranskaa. —Olin ensimmäistä kertaa yksin Pariisissa. Irti kaikesta, irti kaikista. Tunsin pakahduttavaa tarvetta kirjoittaa.

Kirjoittaminen oli aina ollut häilyvä haave, näkymättömiä muistilappuja, juostessa kitalakeen kielellä kirjoitettuja sanoja.

Brotherus suunnitteli käyvänsä kirjoittamassa kirjastoissa ja kahviloissa, mutta niissä häntä vain ahdisti. Liikkuminen on tanssijan tapa olla, ei paikallaan istuminen. —Juoksin ja tanssin Seinen rantaa edestakaisin. Juoksin ja kirjoitin. Tajusin, että tarvitsen liikkeen, jotta saan ajatukset ulos. Vihko oli repussa, kynä, paperia ja puhelin trikoiden taskussa.

Olen keskeneräinen vajaa ja rikki. Haluan ihoni kääntyvän loppuun asti. Haluan juurakon irtoavan. Aion tehdä kaiken, mitä se vaatii. Ainoa kotini

Kirjan päähenkilö on viisikymppinen nainen, tanssija, kehollinen ajattelija, kirjailijaa itseään muistuttava. —Totta kai se kertoo minusta. Olen taiteilija ja olen 30 vuoden ajan tehnyt samalla tavalla teoksia: ne ovat suodattuneet siitä, mitä olen kokenut. Tämä ei ole elämäkerta, vaikka se seurailee elämääni. Kaikessa hyvässä taiteessa on oltava jotakin henkilökohtaista, jotakin lainattua, mielikuvituksen tuotetta ja jotakin surullista.

Kuukaudessa Brotherus siivilöi mielestään kirjan tärkeimmät PROFIILI Hanna Brotherus on helsinkiläinen koreografi, ohjaaja ja tanssitaiteilija. Ainoa kotini on hänen esikoisromaaninsa.

Minusta tuntuu, että liikkeen suhde kirjoittamiseen on kuin lumisadepallo, jota ravistelemalla saa tekstin liikkeelle. Kun antaa muistojen hiutaleiden leijua, niitä on ihan valtavasti.

ajatukset. Ne eivät kaikki olleet kepeitä tai iloisia, mutta ne halusivat tulla kerrotuksi. —Kirjan suunnitelma oli nippu juostessa syntyneitä ajatuksia ja tekstinpätkiä puhelimessa. Ne kädessä menin kustantajalle, että tällaista olisi sielussa.

Brotherus kirjoitti paljon maalla, luonnon keskellä. Istui lattialla, terassilla ja laiturilla ja kirjoitti. Lintujen sirkutus ei häirinnyt, katse hakeutui horisonttiin järven selän yli. —Ymmärsin, että tanssin puolelta minulle tulee tyhjän tilan tarve. Esineet ja tavarat tilassa häiritsevät, kaipaan tyhjää tilaa, jossa voin keskittyä ilman mitään virikkeitä.

Kirjoittaminen olikin elämän katsomista samaan aikaan sisältä ja ulkoa. —Minusta tuntuu, että kirjoittamalla tutkin

ensimmäistä kertaa asioita sisältäni, mielestä ja muistoista. Sitä kautta syntyy romaani, joka saa olla autofiktiivinen.

Kirjan suunnitelma oli nippu juostessa syntyneitä ajatuksia ja tekstinpätkiä puhelimessa.

Kirjan teksti on paikoin hyvin rajua: vanhemmuudesta ja sen vaikeudesta, riippuvuuksista, syömishäiriöistä, kuolemasta, odotusten täyttämisestä, itsensä kadottamisesta, rakastamisen vaikeudesta sekä rakkaudesta. —Ajattelen, että kirja on myös valinnoista, joista osan teemme tiedostamatta. Usein elämä tuo eteen tilanteen, jossa voi miettiä, miten siihen asennoituu: Voi ottaa oikeuden valita asioita ja tapaansa suhtautua niihin. Voi mennä kohti pelkoa tai jäädä pelkäämään. Minusta tuntuu, että laitoin kirjan päähenkilön kärsimään. Nyt katsot elämää oikeasti ja valintoja, joita olet tehnyt.

Lapsen hyvästeleminen alkaa jo iholta irtautuessa. Pienokainen oppii ryömimään, konttaamaan, kävelemään ja juoksemaan ollakseen vapaa. Hän ajaa Perhe tiesi, että Brotherus kirjoitti kirjaa, mutta hän ei näyttänyt tekstiä kenellekään. Brotherus halusi olla suojassa. Joulun alla, kun kirja oli jo pitkällä, hän näytti sitä miehelleen. Mutta kukaan läheinen ei lukenut kirjaa ennen julkaisua. —Ei tässä romaanissa esiinny suoraan perheenjäseniä. Minä en paljasta tässä kirjassa mitään, se ei ole kiinnostavaa. Ajattelen, että se mikä on lukijalle totta, on totta - minun elämäni on toissijaista.

Siskoni kuolema ja avioeromme merkitsivät ensimmäistä kertaa elämässäni uskallusta olla yksin. Ainoa kotini

Brotherus puhuu kirjassaan ikääntymisestä, eri-ikäisistä ystävistä, joita ihmisellä olisi hyvä olla. Sen kautta tulee luonnollinen suhde myös omiin elettyihin vuosiin, ikään. Vanhenemista ei voi estää, mutta voi olla armollisempi itselle ja muille.

Yhtäkkiä keho, ihmisen ainoa koti, onkin toisenlainen. —Minusta on ihmeellistä, ettei ikääntymistä koe itse. Olen 52, mutta minusta tuntuu samalta kuin kolmekymppisenä. Sitten jostakin tulee salama, joka näyttää, että olen tämän ikäinen. Mihin vuodet menivät? En tajua, ja se on vilpitön tunne. Mitä tapahtui ikävuosien 25-50 välillä?

Ura tanssitaiteilijana ja koreografina, neljä lasta ja pitkä avioliitto. —Koko suhteeni elämään on ortoreksisintohimoinen. Olen organisoija ja pyrin kaiken kontrolliin ja täydellisyyteen. Tässä iässä tajuan, että haluan elää niin, että se on totta minulle.

Tanssitaide on itsessään sanatonta viestintää, mutta ei tarvinnut olla mestari, jotta ymmärsi, että hoikkuus oli ilman muuta yksi tärkeimmistä hyveistä. Ainoa kotini

Ainoa kotini on osa Brotheruksen töiden jatkoa, samanlainen kuin tanssiteos, hän sanoo. Kirjoittaminen tuntui hyvältä, se on niin lähellä tanssimista. —Puhuminen on minulle vaikeaa verrattuna kirjoittamiseen tai tanssimiseen. Nyt aukesi ihana tyhjä tila, johon saan laittaa kaiken. Kukaan ei keskeytä, kun kirjoitan. Suurin ero tanssiin on se, että tämä on ensimmäinen työ, jonka teen aivan yksin. Olen kauhean ylpeä siitä. Minusta on ihana kirjoittaa.