Äkäslompolo by Kirjakaari

Kalervo Niskakoski ja Keijo Taskinen

채k채slompolo

seitsem채n tunturin kyl채 ajan virrassa

sisällys

1.painos © Kirjakaari ja tekijät, 2012

Ajan lyhyt historia

Talojen tarinat

Kyläelämää

Erällä

Korsia kekoamassa

Leipäpuun antimia

100

Turisti tuli kylään

126

Teksti: Kalervo Niskakoski ja Keijo Taskinen Kuvien keruu ja albumeista kuvaaminen: Kalervo Niskakoski Suunnittelu ja kuvatoimitus: Keijo Taskinen Ulkoasu, taitto ja kuvankäsittely: Heikki Riikonen, Laboratorio Uleåborg Kustantaja: Kirjakaari Paino: Saarijärven Offset, Saarijärvi 2012 ISBN: 978-952-5969-08-5

Esipuhetta ja kiitokset Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja miettinyt, miten nykytilanteeseen on tultu. Äkäslompolo on niin hieno kylä, että sen menneisyys on syytä tallettaa. Tämän vuoksi aloin koota tietoja ja valokuvia kyläläisiltä. Kerätyn aineiston talletus- ja lukupaikaksi perustin Äkäslompolo.fi -sivuston, johon aineistoa alkoi alusta lähtien kertyä melkoisesti ja työ jatkuu edelleen. Monta asiaa on mennyt jo hautaan, mutta paljon on saatu talteenkin. Olen käynyt läpi museoita sekä sanomalehtiä ja kerännyt niistä Äkäslompoloa koskevaa aineistoa. Äkäslompolo on ollut kevätlomieni viettopaikka jo vuodesta 1986. Meillä on lasten kanssa Kaulavaarassa oma mökki, ja itse olen asunut vuodesta 2009 lähtien Äkäslompolossa. Koska lapsuudenkotini on täällä Tornionlaaksossa, murre ja entisajan elämä ovat minulle kovin tuttuja. Kirjaa tehdessäni elin uudelleen lapsuuden kokemuksia, kuten paimenessa olon, metsätyöt, kämpät, uitot ja muut sen ajan askareet ja olosuhteet. Heinäpellolle ei tosin tee vieläkään mieli palata. Ajatus valokuviin perustuvasta kirjasta tuntui ensi hetkestä lähtien hyvältä. Itse vastasin projektissa aineiston keruusta sekä osasta tekstejä. Onnistuneen lopputuloksen takana oli toimiva yhteistyö kirjan toisen tekijän, Keijo Taskisen kanssa. Alan ammattilaisena Keijo on ollut ratkaiseva tekijä hyvän lopputuloksen kannalta. Aivan korvaamaton henkilö kylän tietojen keruussa ja tarkastuksessa on ollut Markku Kurkkio. Markku on kylän ja sen historian läpikotaisin tuntevana kirjoittanut kirjan historiaosuutta sekä kappaleet nimistöstä ja paikallisista sanoista. Markun äidin Anja Kurkkion hienoja tekstejä on lainattu, kuten muitakin kirjoittajia kirjasta ”Lehon torpan tarinoita”. Toinen arvokas ja lainattu teos on Maila Alatalon ”Elämän eväät Äkäslompolosta”.

Kiitos kaikille kyläläisille, jotka ovat suhtautuneet hankkeeseen positiivisesti ja antaneet kirjaa varten valokuvia sekä muita tietoja. Eniten olen vaivannut joukkoa Maila Alatalo, Emmi ja Tatu Friman, Sirkka Friman, Aatos Kaulanen, Heli Kaulanen, Kauno Kaulanen, Liisa Kyrö, Heino ja Orvokki Tapojärvi, Reijo Viuhkola sekä Elsa Äkäslompolo. Äkäslompolon kyläyhdistys ja Äkäslompolon sukuseura ovat olleet myötämielisiä hankkeelle ja nimenneet projektissa tarvitut tukihenkilöt. Myös museot ovat olleet tärkeitä yhteistyökumppaneita lähdeaineiston osalta. Erityisesti kiitos Länsi-Uudenmaan maakuntamuseolle tutkimuksista ja monista Torsten Ranckenin kuvista. Seppo ja Arja Saarinen ovat antaneet UA Saarisen kuvia ja niihin liittyviä tietoja. Valitettavasti paikallisilla sanomalehdillä ei ollut tallessa kirjan ajankohtaan kuuluvia valokuvia. Kylän kotialbumeista saatujen valokuvien ottajat ovat yleensä tuntemattomia. Suurkiitos silti näille kuvaajille, jotka ovat tallettaneet Äkäslompolon elämää tuleville polville. Kuvalähteistä on luettelo kirjan lopussa. Kuvia ja kirjaa voi kommentoida esimerkiksi Äkäslompolo.fi -sivustolla olevan Palaute-lomakkeen avulla. Mukavia luku- ja katselunautintoja kirjan parissa! Äkäslompolossa 18.1.2012 Kalervo Niskakoski

Kun tein Ylläs – elämää tuntureiden kupeissa -kuvateosta, yksi toive toistui keskusteluissa kyläläisten kanssa: ”Kunpa Äkäslompolon historiasta tehtäisiin kirja.” Idea oli mielestäni mainio, mutta en kokenut olevani oikea ihminen toteuttamaan sitä. Kului vuosi. Tutustuin Kalervo Niskakoskeen ja mittavaan työhön, jota hän oli tehnyt tallentaessaan kyläläisten vanhoja valokuvia. Ja millaisia kuvia Äkäslompolosta onkaan vuosien varrella otettu! Hienoja kuvia oli niin paljon, että sain idean tehdä niistä kirjan. Pyysin Kalervoa kumppanikseni. Oli aika siirtyä tuumasta toimeen.

Mutta ajattomia ovat myös keltaisena läikkyvä hillasuo, ruskalehtien kirjoma poropolku, revontulten tanssi taivaalla...Vaikka vanhat kuvat ovat mustavalkoisia, ihmiset elivät värillisessä maailmassa. Ja tekivät käsillään, kuten mekin. Ikiaikaisten kädentaitojen kunniaksi kuvasin opukseen nykykyläläisten käsiä entisajan arkiaskareissa.

Tutkailen maailmaa yksilön kautta. Mietin, miltä tuoksui turisti äkäslompololaislapsen nenään (Kauno Kaulanen: ”appelsiinin, suklaan ja kuuman rommin sekaiselta, kiihottavalta parfyymilta”); mitä mietti Pikku-Kusti hiihdellessään kohti karhun talvipesää. Jotkut asiat on helppo jakaa esiisiemme kanssa: syntymä, rakkaus, kuolema – elämän ajaton kiertokulku.

Elämänluukussa 22.2.2012 Keijo Joten sanotaan oikein käsipäivää, kun kohdataan.

Ylläksen Ykkös Caravan

Mäkelän Mökkija talomajoitus

Lyhty Kahvila

Oravanpesä

Mailan Putiikki

Mäntymajat

Ylläksen Kiinteistöhuolto Tunturioravat

Kesängin Keidas

Parturi-Kampaamo Tarja

Mäkelä

Ruskapirtti

Kullervo Gardin

Jakola

1927

Haapalan Mökit

Jounin Kauppa

Ylläksen Yöpuu

Destination Lapland

Haapala

Jounila

Purola

Peltola

1962

1949

1954

1939

Riihi 1849

Stiina Heikintytär s. 1850

Keski-Kaulanen 1884

Arvid Juhaninpoika s. 1853

Kenttä 1917

Humina

Taneli Juhaninpoika Matilda Heikintytär s. 1834

s. 1841

Heikki Heikinpoika s. 1808 selitykset:

Heikki Juhaninpoika s. 1777

henkilöt taloja yrityksiä

Taneli äkäslompolo s. 1712

Kirsti Juhontytär s. 1726

YlläsSähkö

äkäsSolmu

Kauno Kaulanen

Hilkka Tolonen

Navettagalleria

Vihertunturi

Selvä Pyy

TunturiTohtori

Harjun Mökit

Ylläksen Revontulet

Lomakiekerö

Lumiperhonen

Velhon Kota

Kuoppa 1885

Lahti 1912

Kotila 1955

TaloYlläs

Kurula

Kukaslompolo

Kuukkeli

1800-luku

Nilivaara

Lomakeskus Seita

1896

1935

Lehto 1959

Tano 1887

Lehto 1915

Tiina Kaisa Juhanintytär, s. 1844

Juhani Heikinpoika s. 1807

Harju 1959

Möyhölä 1800-luku

Johan Petter Juhaninpoika, s. 1838

Karila 1953

Kumpu

1920-luku

Takalehto 1950

Sivula 1937

Kustaa Juhaninpoika, s. 1835

äkäslompolon talot Talot on nimetty niiden vanhojen kutsumanimien mukaan. Nimen alla on talon rakentamisvuosi. Nykyisistä taloista vain Mäkelällä ja Nilivaaralla ei ole yhteyttä Äkäslompolon sukuun. Myös Riihen talon vanha side Äkäslompolon sukuun katkesi 1950-luvulla.

Juhani Tanelinpoika s. 1749

Yrityksiin päättyviä nuoliviivoja seuraamalla näkee, miten Taneli ja Kirsti Äkäslompolon perilliset ovat kylää rakentaneet. Erämaatalosta on kehittynyt menestyvä kylä ja matkailukeskus.

ajan lyhyt historia

Ennen tulitikkujen aikaa kipinä saatiin kaivamalla esiin nahkaisesta kukkarosta tulukset (taula, piikivi ja tulusrauta). Sen jälkeen iskettiin raudalla piikivestä kipinöitä tervaslastuille tai taulalevyyn – ja pian nautittiin liekkien ikiaikaisesta tanssista. Täysikuun aikaan pyytömiesten kelpasi kulkea keinojaan yötä myöten. Liekin leimahdus yhdistää väsyneen kulkijan Äkäslompolon asentopaikoilla elpyneiden eränkävijöiden vuosituhantiseen ketjuun.

”Miehet korven kulkijat, naiset taipalen tallaajat. Erämaa antautuu vain jalan taivaltavalle. Tunturikin on valloitettava askel askeleelta. Näköalat ovat vain kuvia, ellei niitä saa myös ruumiillisesti tuntea.” - Ilmari Manninen Metsähallituksen retkikunta etsii tielinjaa Äkäsjoelta Sirkan kylälle kesällä 1955.

ajan lyhyt historia Äkäslompoloa, yhdeksän tunturin välistä pikkujärveä, josta vain kolme aukkoa vie muuhun maailman, piti Mämmilän ukko, Martin Pietari, kalavetenään, ja oli hänellä kalakenttänsä Autioniemessä, lompolon pohjoisrannalla, mutta sitten tuli Ruotsin puolelta Jarhoisten Taneli, teki talon järven rannalle ja valtasi Pietarin kala-apajat.”

- Samuli Paulaharju

ajan lyhyt historia /

pyytäjistä uudisasukkaisiin

Py ytäjistä uudisasukkaisiin

ääkausi väistyi uusimpien arkeologisten löytöjen perusteella Äkäslompolon alueelta jo yli 11 000 vuotta sitten. Koska Ancylusjärven ranta ulottui Hannukaisen tienoille, Äkäslompolo oli jääkauden jälkeen Itämerta edeltäneen suurjärven rannan tuntumassa.

Äkäslompolojärven ympärillä on asuttu jo kivikaudella. Kylästä on löydetty muun muassa kivikautinen tuuran pala ja kaksi ikivanhaa suksea, joiden ikää ei ole määritetty. Ulkutievan rannasta on kaivettu esiin kivikautisesta aseiden valmistuksesta kertovia kvartsi-iskoksia. Emme tiedä varmasti, keitä nämä kivikautiset asukkaat olivat. Ennen suomalaista uudisasutusta Äkäslompolossa asuivat metsästäjä- ja kalastajalappalaiset. Heidän elostaan ei jäänyt paljon merkkejä maastoon, sillä he käyttivät rakennelmissaan ja työkaluissaan luonnonmateriaaleja, jotka hävisivät muutamassa vuosikymmenessä. Parhaiten ovat säilyneet peuranpyyntikuopat, joita on näkyvissä mm. Kesänkijärvelle menevän tien varressa. Kulttuuri on säilyttänyt historiaa luontoa paremmin: tunturien ja muiden merkittävien maastonkohtien vanhat nimet ovat paikallisessa murteessa metsäsaamelaisperäisiä. Esimerkiksi nimistön peuranpyyntiaitaa tarkoittavat hangas- ja äkäs-alkuiset sanat muistuttavat ikiaikaisesta peuranpyyntiperinteestä. Metsäsaamelaiset kesyttivät peuroista poroja. Vähiä porojaan he käyttivät ajokkaina, takkaporoina ja houkutuseläiminä metsäpeurojen pyynnissä. Poroja myös lypsettiin. Poronhoidosta tuli peuranpyynnin korvaava elinkeino vasta, kun alueen villipeurat oli hävitetty niin vähiin, että niiden varassa ei voitu ylläpitää lihataloutta. Osa metsälappalaisista sulautui suomalaisiin uudisasukkaisiin ja omaksui heidän pienimuotoiseen karjatalouteen perustuneen elinkeinonsa. Vastaavasti uudisasukkaiden eloon punoutui perinteisen pyyntikulttuurin palasia. Osa metsälappalaisista siirtyi harvenevien peuralaumojen perässä pohjoiseen jo 1700-luvun puolivälissä. Samuli Paulaharjun mukaan he palasivat myöhemmin takaisin harjoittamaan porotaloutta.

Eurooppalaiset vallanpitäjät kiinnostuivat myyttisestä Lapista jo 2 000 vuotta sitten. Vuosisatojen varrella pohjoisessa liikkui useita tutkimusmatkailijoita ottamassa selvää alueen kulttuurista ja taloudellisista resursseista. Länsi-Lapin kansainvälinen merkitys kasvoi, kun Pajalan Könkäseen perustettiin ruukki vuonna 1646. Ruukki vilkastutti seuraavina vuosisatoina lähiseutujen elämää Äkäslompoloa myöten. Äkäslompolon lähistöllä liikkui muun muassa Giuseppe Acerbi, joka seurueineen teki vuonna 1799 Jäämerelle asti ulottuneen retken. Tutkimusmatkan tunnelmia taltioi A. F. Skjöldebrand.

pyyt채jist채 uudisasukkaisiin

/ ajan lyhyt historia

ajan lyhyt historia /

pyytäjistä uudisasukkaisiin

”Siellä täällä eroittaa ihmisten asuntopaikkoja, mutta ne hukkuvat kuin pisara mereen tuohon äärettömään erämaan alaan. Suurimman osan näköpiiriä täyttävät synkät metsät ja aavat nevat sekä niitten keskestä kohoavat aukeat tunturin laet. Suurenmoista ja vakavaa on näköalan luonto ja sellaisen vaikutuksen se syvästi painaa mieleen. Kuinka vähäpätöisiltä tuntuvatkaan mielessä tätä katsellessa Etelä-Suomen hymyilevät, pieneen rajoitetut järvimaisemat.” - Aatto S-nen, Suomen Urheilulehti 3/1900 Lapin lumo kasvaa maisemista. Pyhätunturin ajatonta kauneutta.

Pääosin porosaamelaissuvut tulivat Äkäslompolon alueelle vasta 1800-luvulla. Perimätieto kertoo Äkäslompolon ympäristössä olleen useita lappalaisten elämään liittyneitä olinpaikkoja ja rakenteita, kuten lypsykaarteita ja nilejä. Emme tiedä, kertovatko tarinat metsä- vai porosaamelaisista – vai kenties molemmista. Metsäsaamelaiset rakensivat tärkeille pyyntialueilleen kotakenttiä. Kodat olivat ilmeisesti alun perin riukurunkoisia ja tuohella katettuja. Tämä pirrikodaksi kutsuttu kotamalli siirtyi sellaisenaan myös uudisasukkaille, minkä vuoksi pirrikotien jäänteitä on yhä näkyvissä entisten niittyjen rantamilla esimerkiksi Niesajoen latvoilla, Lalvavuomassa ja Ahojänkässä. Yliperältä tulleet porosaamelaiset toivat myöhemmin mukanaan siirrettävien kotien käytön myös Kolarin seudulle. Äkäslompolon alueen porosaamelaissukuja olivat Junkat, Nutit, Taskiset, Vasarat ja Suikit. Suvut tulivat tänne poroineen Muoniosta, Enontekiöltä tai Ruotsin ja Norjan tunturialueilta. Taskisen suvun viimeinen merkittävä poronhoitaja oli Simon Salmijärvi, Salmi-Simu, joka asui jo taloa Salmijärven rannassa. Vasaroiden kenttä oli Ruonajoen suussa,

Äkäsjärven eteläpäässä. Suikkien suku eleli Pakajärven rannassa ja Pakasaivon ympäristön kankailla. Nutit asustelivat Tiurajärvessä. Junkan suvusta kertovat maastonnimet: Junkanpalo Kiuaskeron lähellä ja Junkanvaara Ison Kaupinjärven pohjoispuolella. Useimmissa Äkäslompolon kanta-asukkaissa virtaa näiden lappalaissukujen verta. Heikki Kaartinen muutti tarinan mukaan Pohjois-Savosta Kärsämäelle. Kun vihavenäläinen poltti hänen talonsa 1500-luvun lopussa, jatkui matka uudisasukkaaksi Pellon pohjoispuolelle Väylän länsirannalle, jonne hän perusti Kaartisen kylän. Hänen jälkeläisensä, Taneli Kaartinen, muutti Äkäslompoloon vuonna 1748 kylän ensimmäiseksi pysyväksi asukkaaksi. Tanelin sukunimi muuttui asuinpaikan mukaan Äkäslompoloksi.”

- Markku Kurkkio

Äkäslompolon merkkivuosia

Ensimmäinen vakinainen asukas

1748 jaa.

Osa sukulaisista Ruotsin kansalaisiksi

1809

Äkäslompolon tilan halkominen 4 savua eli taloa

1870-luku

1. maja Kariniva Yksi puhelin kylään

Ensimmäiset turistiryhmät 1915

1934

Koulu alkoi kylällä 200 asukasta

Ensimmäiset kaupat

Koululle oma rakennus

Talvitie kylään

1. hiihtohissi

1939–1945

1940-luku

1946

1948

1950

1953

Sähköt kylään

Parannettu tie

SOTA-AIKA 1939

Ensimmäinen matkailuyritys Seita

Puhelinkeskus

1956

1957

1966

1967

Vanhoista kartoista Äkäslompoloa on yleensä turha etsiä. Merkittävän poikkeuksen tekee Samuel Hermelinin vuonna 1796 toimittama, pitkään käytössä ollut maakuntakartasto. 1860-luvulla tehdyssä Kolarin pitäjänkartassa näkyvät Äkäslompolon ja Kaulan tilat.

Tunturipeurasta kesytetty poro on pohjoisen tärkein hoitoeläin.

Äkäslompolon merkkivuosia Uusi sähköhissi rinteeseen

Puhelimet automaattiverkkoon

Finnairin lennot Kittilään

TV-masto ja tie tunturiin

Riemuliiteri

1. hotelli (Äkäshotelli)

1968

1973

1974

Matkustajaliikenne junalla Kolariin

Äkäslompolon Matkailu ja latuverkosto 1983

1984

Velho-oopperat

300 asukasta

1986

1990

400 asukasta Kappeli ja liikuntasali

1993-2001

1999

500 asukasta Maisematie Ylläsjärvelle

2005

2006

2010

Eila (vas.), Eeva, Kustaava ja Pauli Äkäslompolo matalan majansa edessä. Mökissä oli lämmitykseen ja ruoanlaittoon vain piisi. Molemmilla seinillä oli ritsit nukkumista varten. Perheen asuinpaikka Kumpu oli lähellä Pikku-Kaupinjärveä ja niinpä kylällä oli loru: ”Pikku-Kustin Pikku-Pauli meni Pikku-Kaupille onkimaan pikku ahvenia.”

tähelliset tilat

/ ajan lyhyt historia

Tähelliset tilat

ylän ensimmäiset asumukset olivat alkeellisia: pimeitä, savuisia ja kylmiä. Ainoa lämmönlähde oli piisi, joten esimerkiksi leivänpaisto ei ollut mahdollista. Tomerat uudisasukkaat eivät moisissa tölleissä pitkään viihtyneet, vaan veistivät perheilleen kunnon talot. Kuitenkin vielä 1900-luvulla, kun suurin osa kyläläisistä oli jo sukupolvien ajan asunut hirsitaloissa, majaili Mölö-Heikki multakodassa. Taloissa oli niukasti säilytystiloja tavaroille. Eteisessä oli ruokakomero, pirtin katossa orsi ja seinillä tappeja sekä muita ripustimia. Esimerkiksi ohrasato ei sopinut taloon säilöön. Tämän vuoksi lähes jokaisessa pihapiirissä oli ruoka-aitta, jossa säilytettiin usein myös vaatteita. Kellari oli entisajan jääkaappi. Pirtin lattian alla oli pieni kellari, jossa säilytettiin perunoita ja muita viikoittain tarvittavia murkinoita. Pihapiirissä oli paksulla maakatolla suojattu iso kellari, jonne säilöttiin marjoja, lihaa ja suolakalaa. Riihi oli ennen tuiki tärkeä rakennus. Pelloilla kuivatettu vilja tuotiin sinne loppukuivaukseen, jota varten riihessä oli sisäänlämpiävä uuni tai kiuas. Riihen lämmössä ja savussa kuivatetut jyvät säilyivät hyvin.

Kaivo ratkaisi ennen usein talon paikan. Hyvä kaivo helpotti arjen askareita, huono saattoi viedä voimat ja terveyden. Kylän taloissa oli yleensä vinttikaivo, mutta Jakolassa oli tyylikäs rataskaivo. Puisen rattaan hahlossa on kettinki, jonka toisessa päässä on ämpäri ja toisessa vastapaino.

Riihi oli paloherkkä, minkä vuoksi se rakennettiin omiin oloihinsa. Puintiaika oli lyhyt, joten muun ajan vuotta riihi oli varasto. Riihi oli myös ruumishuone, minkä takia sen ohi hipsittiin pimeässä nopeasti. Talon lehmät asustivat navetassa parsiin kytkettyinä. Pienet vasikat olivat karsinoissa. Äkäslompolon pellot ja niityt olivat pieniä, joten talon lehmät olivat laskettavissa yhden käden sormin. Navetta oli emännän valtakuntaa; talli hevosineen kuului isännälle. Karja oli kesät vapaana laitumilla. Kuivaa heinää säilytettiin ladossa. Isoissa ladoissa oli oven yläpuolella luukku, josta lato sullottiin täyteen heinää. Navetalla ja tallilla oli usein omat latonsa. Sauna oli pihapiirissä tai veden lähellä. Taidokkaasti veistetyissä savusaunoissa oli suuri, sisäänlämpiävä rauniokivikiuas. Sauna oli myös lapsenpäästäjän valtakunta, sillä naiset pääsivät maalikylille synnyttämään vasta vuonna 1953.

Riihen talon aitta kesällä 1958. Aitta on nykyään taiteilija Veli Koljosen pihapiirissä Muoniossa.

ajan lyhyt historia /

elämän eväät

Hyvät kalavedet olivat uudisasukkaille elinehto. Pikku-Kusti tulossa verkoilta Äkäslompolojärveltä.

nyriä tervaa. Tervat myytiin jopparille ja samalta jopparilta ostettiin

”Olin lapsena tuohustamassa Äkässaivolla. Meillä oli arinassa oikea tervastuli, ja Mikko näki kirkkaassa vedessä ison hauen. Hän pisti sitä, mutta hauki ei edes liikkunut. Mikko surautti koko atraimen varren veteen, mutta se ei vieläkään yltänyt haukeen asti. Nyt kala kuitenkin totesi häiriön ja ui pois. Seuraavana päivänä verkon vieressä oli valtava siika. Mikko sai pyöräytettyä verkon niin, että siika jäi pussiin. Kalasta keitettiin keitto, mutta syöjät valittivat siian puista ja rasvatonta makua.”

hevonen, joka sitten sai suolisolmun ja kuoli. Siinä menivät meidän

- Liisa Kyrö (o.s. Kangosjärvi)

Elämän eväät Äkäslompolon asukkaiden elanto oli savuntuoksuisena aikana pieninä palasina tuntureiden kupeissa. Viljeltiin peltotilkkuja ja hoidettiin karjaa. Luontaistalous eli kalastus, metsästys ja marjastus olivat välttämätön osa toimeentuloa. Myöhemmin leipää alettiin saada myös metsästä: ensin tervanpoltosta ja sitten savotoilta sekä uitoilta.

”Meillä oli ennen sotaa nostetut tervakset ja niinpä me aloimme pruukaamaan tervahautaa. Se onnistuikin niin, että siitä saatiin 35 tyn-

tervarahat.”

- Aatos Kaulanen

Ankaran talven jälkeen kylän asukkaiden elämä oli tappelua nälkää vastaan. Kevät toi taivaallisia apuja – vesilintuja. Rasvaisia lintuja pyydettiin ahkerasti ansoilla ja ampumalla. Eivätkä ateriat lintukeittoon jääneet, sillä vesilintuja myös munitettiin uutuissa. Esimerkiksi sotkan saattoi taitava ryöstelijä saada pusertamaan parikymmentä munaa. Kesänkijärven rantametsässä olevasta uutusta on kerätty talteen monta makoisaa munaa.

elämän eväät

Riistaa pyydettiin kaikin konstein eikä rauhoitusaikoja tunnettu. Motivaatiota pyytäjillä riitti, sillä vielä sata vuotta sitten suurperhe eli kuukauden myymällä pari ketunnahkaa. Tehopyynnillä oli seurauksensa: esimerkiksi villipeurat ja majavat metsästettiin seudulta loppuun. Viimeisen majavan tappoi perimätiedon mukaan Äkäslompolon Jussa (s. 1807) Äkäsjoen Karinivasta. Erilaiset ansat ja loukut olivat yleisiä pyyntikeinoja. Käpälälauta on ikivanha ketunpyydys. Kantoon veistetty julma ansa on syöttiä vaille valmis pyyntiin (Pyhätunturi 1936). Myöhempinä aikoina petoja pyydettiin jopa syötteihin kätketyllä myrkyllä. Viljo Pakasmaa Pallasjärveltä tekee ketulle myrkkykapselia.

”Oman pellon raivaaminen oli pelkkää käsityötä. Onneksi räjähteitä sai helpommin kuin nykyään. Kannot räjäytettiin hajalleen ja revittiin maasta ylös. Oksista ja kannoista tehtiin isoja kasoja, jotka sitten poltettiin. Meistä lapsista oli hauskaa polttaa katajaa, kun se rätisi.”

- Raimo Tolonen

/ ajan lyhyt historia

Poro oli selkostalonpoikien vetojuhta, joten melkein kaikissa kylän taloissa oli porokarjaa vähintään ajoporojen verran. Muutamassa talossa poronhoito oli pääelinkeino. Lenna Friman kulkee poroerotuksessa karvalakki tyypillisesti kallellaan.

Ennen vanhaan porovilja käytettiin tarkoin, sorkkia ja jänteitä myöten. Sarvia oli kuitenkin liikaa. Niinpä tirehtööri Anders Hellant perusti 1700-luvun puolivälissä Tornioon poronsarviliimatehtaan. Sarviliiman valmistus oli yksinkertaista: pilkottuja sarvia keitettiin hissukseen pari kolme vuorokautta, valmis liimavesi siivilöitiin, jäähdytettiin ja leikeltiin sopiviksi paloiksi. Liimaa keitettiin sekä omiksi tarpeiksi että myyntiin. Tornioon liima uitettiin tynnyreissä. Liimakokiksi eivät köyhät kyenneet – tarvittiin suuri ja kallis muuripata sekä ison elon sarvet. Marja Äkäslompolo poseeraa turistien iloksi komeiden poronsarvien kanssa.

ajan lyhyt historia /

sodasta rauhaan

Jatkosodan alussa sodanjohdolla oli kiire saada takaisin Neuvostoliiton talvisodassa valtaamat alueet. Kiireestä seurasi huonosti suunniteltuja hyökkäyksiä ja raskaita tappioita. Kelsinkäisen toivottomissa taisteluissa päättyi monen lappilaisen nuoren miehen elämä. Äkäslompolon miehistä mukana olivat Jouni Kaulanen, Pontus Ristimella (haavoittui 27.8.1941), Kauno Äkäslompolo (haavoittui 11.7.) ja Pauli Äkäslompolo (kaatui 8.9.).

Sodasta rauha an

yrjäinen tunturikylä tempaistiin mukaan maailmanmelskeisiin 30.11.1939, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Kaikkia tarvittiin: miehet lähtivät rintamalle, muut pitivät kylän toiminnassa. Sota-aikana Äkäslompolossa oli rauhallista, mutta kaikesta tavarasta oli puutetta. Syrjäistä kylää onnisti, sillä Lapin sodan aikana saksalaiset eivät polttaneet Äkäslompoloa. Huoli, pelko ja suru olivat sota-ajan arkea niin kotirintamalla kuin etulinjassa. Äkäslompolon koulupiirin alueelta toinen maailmansota vei yhdeksän miestä.

”Kun tulin kuorma-auton lavalla Kolariin, oli näky lohduton: vain

Syksyllä 1944 lappilaiset määrättiin evakkoon. Länsi-Lapin väestö siirrettiin Ruotsiin, muu pohjoisen väki evakuoitiin Pohjanmaalle. Mukaan sai ottaa vain vähän tavaraa, lehmät ja hevoset. Kissat ja koirat piti tappaa; lampaat, siat ja kanat teurastettiin eväiksi tai jätettiin oman onnensa nojaan. Kolarista evakuoitiin Ruotsiin 3 800 henkeä karjoineen. Äkäslompolosta kertyi evakkotielle 50 lehmän lauma. Ihmiset pohtivat tarkkaan lähtöpäätöstä. Kaikki eivät lähteneet evakkoon, joten kylä oli asuttu koko Lapin sodan ajan. Karhu-Kusti lähti, mutta kyllästyi pian ruotsalaisten kohteluun ja karkasi takaisin kotiin. Evakkoajan jälkeen oli kaikesta pulaa. Arkea olivat säännöstely, ostokortit ja kupongit. Elämä kuitenkin elpyi pian; suuret ikäluokat syntyivät ja yhteiskunnan rattaat alkoivat pyöriä. Kärsimykset eivät kokonaan katkenneet rauhan tuloon – monien veteraaniperheiden elämää sotatraumat kalvoivat vuosikymmeniä.

riika ja Helvi olivat myös Huukissa ja heillä oli lehmät mukana. Niin-

pelkkiä savupiippuja. Ainoa merkki oli vanha kirkko, joka oli jäänyt polttamatta, vain siitä tiesi, että tämä oli vanha Jokijalka. Äkäsjokisuulla jäin autosta ja kävelin Huukin kylään Ruotsin puolelle. Kaikki ihmiset olivat vielä sotaa paossa Ruotsissa ja suurin osa Etelä-Ruotsissa. Isä oli kuitenkin Huukissa ja Milja-sisko Kaunisvaarassa, jonne oli jäänyt Lampisen taloon apulaiseksi. Kaulasen Freetpä me sitten lähdimme Äkäslompoloon tuomaan heidän karjaansa. Kaulasen Jouni tuli myös lomalle ja niin me sitten porukalla taluttelimme lehmät miinakenttien läpi kotiin. Tuure Kaulanen toi hevosella Freetriikan ja muut tavarat, hän oli ollut koko sodan ajan kotonaan.”

- Toivo Kaulanen

Äkäslompolon ihmiset vietiin aluksi evakkoon Pajalaan ja Täräntöön. Edessä oli täisauna, lääkärintarkastus, rokotukset ja kolmen viikon karanteeni, jonka jälkeen väki siirrettiin eri puolille Pohjois-Ruotsia. Jeris-, särki- ja kangosjärveläisiä evakkopaikkansa edessä Backessa, Uumajan lähellä, vuonna 1945.

sodasta rauhaan

”Sille tielle Armas jäi. Koko sen joulun äiti oli itkenyt. Sanottiin, että sinä jouluna oli kyynelillä suolattu joulupuuro.”

- Maila Alatalo

/ ajan lyhyt historia

Lorens Gardin oli tietämättään Ruotsin kansalainen. Kun tämä tuli sota-aikana ilmi, Lorens ja kaksi hänen poikaansa, Pauli ja Jaakko, joutuivat hakemaan muukalaispassit.

Taloista määrättiin sotaan myös hevosia. Kuopan Mikko-hevonen menetti talvisodan tuoksinassa rekensä ja valjaansa, mutta henki säästyi. Jatkosotaan Frimanien tuli taas lähettää hevonen – ja niin Mikkoa vietiin. Lauri Ristimella vei rintamalle mennessään tutun työhevosensa armeijan leipiin. Kun Lauri sodan jälkeen tuli Kemiin, näki hän asemalla olevien hevosten joukossa Mikon, joka tervehti ystäväänsä iloisesti höristen. Kahden sodan veteraani rauhan ajan metsätöissä.

ajan lyhyt historia /

kohti nykyaikaa

Vielä 1920-luvulla pohjoisessa liikuttiin pääasiassa hevosilla. Vähitellen autot syrjäyttivät hevoset. Ensimmäiset nopeusrajoitukset kertovat paljon sekä autoista että teistä: päivällä 20 ja pimeällä 15 kilometriä tunnissa. Lossit olivat pitkään maksullisia. Halvimmalla pääsi jalankulkija, joka maksoi kyydistä 25 penniä. Kolarista pohjoiseen tie kulki Kolarinsaaren kahden lossin kautta. Saarenputaan lossi 1920–30-lukujen taitteessa. Autoa ajetaan oikealta, joten se on ruotsalainen. Nahkatakkinen mies on ilmeisesti lossimestari.

Harva matkailija poikkesi Väylänvarresta Äkäslompoloon tiettömän pistotaipaleen taakse. Yksi ensimmäisistä vierailijoista oli metsänhoitaja Torsten Rancken, joka kylään saavuttuaan vuonna 1933 otti naisväestä yhteiskuvan. Ylärivissä: Kentän Saimi Äkäslompolo (vas.), Tanon talon Amanda Äkäslompolo, Hilda Holck, Linda Viuhkola, Aili Äkäslompolo ja Riihen Amanda Äkäslompolo. Alarivissä: Sirkka Äkäslompolo, Anja Kaulanen, Nanni Äkäslompolo, Stiina Ulrika Äkäslompolo, Maija Ristimella ja Alli Gardin.

Ensimmäiset turistit olivat naisia, jotka tulivat Lappiin hiihtokursseille. Junaradan pääteasemalta Kaulirannasta matkaa jatkettiin linjaautolla. Suomenkieliset naiset matkasivat Muonion kautta Pallakselle. Ruotsinkieliset jäivät pois kyydistä Äkäsjokisuulla ja taivalsivat sieltä Äkäslompoloon. SNLL:n järjestämän vuoden 1934 hiihtokurssin matka linja-autolla Kaulirannasta Muonioon on alkamassa.

Turistit rikastuttivat kylän elämää sekä aineellisesti että henkisesti. Vuorovaikutus oli läheistä; oppia saatiin puolin ja toisin. Aurinkoisen hiihtopäivän huipentaa evästauko tunturissa. Varusteet ovat ajalle tyypilliset: hitsarinlasit, isosompaiset sauvat ja leveät, tunturisiteiset sukset.

kohti nykyaikaa

Kylän ensimmäinen taksi oli Antti Kurun Popeda. Kaulaseen ja Peltolaan ei ollut kunnollista talvitietä, joten Antin taksi oli usein parkissa Riihen talolla. Ennen kuin Peltolaan saatiin kunnon puhelin, juoksivat Riihen lapset sanomaan Antille kyydin tarvitsijoista. Antti, säännösten vaatima taksiasu ja Popeda 1950-luvun loppupuolella. Kun länsiauton hankkiminen tuli mahdolliseksi, Antti vaihtoi Mersuun.

/ ajan lyhyt historia

Kohtaaminen vuonna 1949. Pojalla on ihmettelemistä, sillä vuosimallia 1938 oleva Plymouth lienee toinen tai kolmas kylässä käynyt auto. Taustalla näkyy lato ja riukurakenteinen saura.

Koneellistuminen mullisti lappilaisen elämäntavan. Moottorikelkka tuli Lappiin vuonna 1961. Pian peltipailakalla päräytettiin enemmän tai vähemmän hallitusti liikkeelle joka toisen talon pihasta. Martti Kaulanen palaamassa Ockelbo-kelkallaan katsomasta tonttia kevättalvella 1975.

talojen tarinat

Äkäslompolon talon ovenavaajissa on menossa kymmenes sukupolvi.

Lompolon puolen taloja lämmitetään helmikuun paukkupakkasessa. Lienee lauantai, koska savupatsas nousee myös Frimanin punaisesta saunasta. Torsten Ranckenin vuonna 1960 taltioimasta kyläidyllistä tehtiin postikortti.

talojen tarinat Äkäslompolossa ei ollut minun ensimmäisten muistojeni aikana kovin monta taloa. Kylä oli silloin kolmijakoinen: oli Kaulasen puoli, Lompolon puoli ja Poikkijärven puoli. Äkäsjoki erotti Kaulasen Lompolosta ja Kaupinjoki tämän Poikkijärven Lompolosta. Me Lehon torppalaiset olimme vähän kuin syrjäkyläläisiä, ja jos Kentän taloa ei olisi ollut, niin varmaan olisimme olleet aika lailla eristettyjä ja monesti umpisen takana. Lähimmät naapurit olivat Kenttä ja Lahti. Sitten olivat vasemmalta järveä kiertäen Nilivaara, Heikinkota, Kaulanen, Riihi, Pekanpirtti eli Pekka, Kamari tai Villenpirtti. Välistä jäi pois iso talo, Tano, tai Uusipuoli kuten sanottiin. Sitten oli Konitieva.”

- Anja Kurkkio 1920-luvun Äkäslompolosta

talojen tarinat /

lompolon puoli

Lompolon puoli

Taneli Alarikin puoliso Matilda Katarina Äkäslompolo (s. 1841) saattoi maailmaan 11 lasta. Samuli Paulaharju kuvasi kylän kantaäiteihin lukeutuvan Matildan vuonna 1922.

Äkäslompolon talo

ellon Jarhoisista muuttanut Taneli Tanelinpoika (s. 1712) perusti Äkäslompolon tilan vuonna 1748. Verotila Äkäslompolosta tuli vuonna 1793. Tanelilla oli seitsemän lasta, joista nuorimmaisesta, Mikko Tanelinpojasta, tuli talon seuraava isäntä. Hyvin Mikko tilaa hoiti, sillä vuonna 1820 hän omisti 75 poroa, 6 lehmää, härän, hiehon ja 10 lammasta. Olipa Mikko aikanaan peräti koko Tornionjokilaakson suurin talonpoikainen poronomistaja. Tummia pilviä kertyi erämaatilan ylle 1830-luvun alussa, kun perimätiedon mukaan Äkäslompolon vanha, iso ”kaksivooninkinen” talo paloi maan tasalle tammikuun pakkasilla. Talonväki joutui asumaan riihessä, kunnes uusi talo valmistui noin vuonna 1835. Tämä rakennus eli ”Vanhapuoli” purettiin vasta 1950-luvulla. Äkäslompolon tilaan kuului 1850-luvulla kaksi savua eli Äkäslompolon ja Riihen talot. Pari vuosikymmentä myöhemmin savuja oli tullut yksi lisää. Äkäslompolon talossa on asunut monenlaista väkeä sen neljännesvuosituhantisen historian aikana. Välillä hirsiseinien sisällä on majaillut monta perhettä. Rinnakkaiselo ei ole aina ollut sopuisaa, sillä 1800-luvun loppupuolella tanolaiset ratkoivat omistussuhteitaan käräjillä tämän tästä. Finlands Allmänna Tidning kertoo 13.4.1861 Taneli Alarikin (s. 1834) jopa valittaneen senaattiin asti. Yksi toisensa jälkeen lainhuudot hylättiin. Lopulta vuonna 1915 Äkäslompolon tila kuitenkin halottiin kolmeen osaan. Tanon talon ”Uusipuoli” rakennettiin noin vuonna 1887. Elämää pursunnut talo autioitui 1950-luvun lopussa sen viimeisen asukkaan, Teutu Äkäslompolon, siirryttyä ajasta ikuisuuteen. Tänä päivänä Tano kukoistaa taas, sillä Ahti Kaulanen on entisöinyt kylämaisemaa kappelin edessä komistavan rakennuksen. Niin kukoistavat myös Tanon perilliset: tilan mailla asuu ”komean kuistin siskoksien” jälkeläisiä kolmessa polvessa.

Tanon eli Äkäslompolon talon väkeä potretissa vuonna 1940. Essuihin ovat pukeutuneet leskiemäntä Amanda Äkäslompolo (vas.) tyttärineen (Sirkka ja Irma). Amanda eli leskenä 52 vuotta. Irman takaa kurkistaa Lilja Heikkinen ja oikealla on Saimi Äkäslompolo, jonka vieressä nauraa vanhapoika Teodor ”Teutu” Äkäslompolo, kantatilan isäntä kuudennessa polvessa.

lompolon puoli

/ talojen tarinat

Riihi Heikki Heikinpoika Äkäslompolo (s. 1808) rakensi vuonna 1849 talon Äkäslompolon talon vanhan riihen tilalle. Uudisrakennus sai perintönä nimen Riihi. Talon omat pojat eivät olleet terveitä, joten Arvidista, Tanon talosta tulleesta vävypojasta, tuli Heikin jälkeen isäntä. Arvid ja Stiina Ulriika Äkäslompolo saivat kuusi lasta. Vuonna 1916 he testamenttasivat omaisuutensa syytinkiä vastaan pojalleen Einarille, joka kuitenkin muutti samana vuonna Amerikkaan. Tämän vuoksi Arvid ja Stiina päättivät vuokrata tilan lapsilleen Hilmalle ja Otolle. Otto meni vuonna 1922 naimisiin talon piian Amanda Viuhkolan (s. 1892) kanssa. Vanhaemäntä Stiina ei pitänyt naimakaupasta ja vihoitteli miniälle loppuelämänsä. Otto ja Amanda eivät saaneet yhteisiä lapsia. Amandan tytär Linda meni naimisiin Armas Frimanin kanssa. Nuorelle parille syntyi neljä lasta nopeaan tahtiin. Perheonni loppui lyhyeen, sillä Armas kaatui talvisodan alussa. Lisäsurua seurasi, sillä Otto kuoli vuonna 1952 ja uudelleen naimisiin mennyt Linda 1959. Amanda-mummosta tuli matriarkka, joka hoiti omia ja kasvattilapsia suurella lämmöllä. Ajan saatossa Riihen talosta tuli kylän keskuspaikka. Kylän matkailu alkoi Riiheltä, jossa vuosikymmenien ajan pidettiin ja ruokittiin paljon turisteja. Tie päättyi aluksi Riihelle. Talo oli linkki ulkomaailmaan, sillä Riihellä oli vuoteen 1956 saakka kylän ainoa puhelin. Riihen roolia korosti myös se, että peräti neljä vuotta kansakoulua käynyt Amanda oli kirjoitustaitoinen ja aikaansaapa nainen. Monet kylän vanhat asiakirjat ovat hänen kirjoittamiaan. Amandan aloitteesta kylään saatiin koulu, jota pidettiin aluksi kaksi vuotta Riihen Paakari-rakennuksessa. Myöhemmin samassa rakennuksessa oli muutaman vuoden ajan Tornionlaakson Osuusliikkeen myymälä. Riihen rakennukset ovat purettuja lukuun ottamatta päärakennusta, josta on tehty majoitustiloja. Lindan lapsia jälkeläisineen asuu yhä vanhoilla tilan mailla molemmilla puolilla Äkäsjokea.

Tanon talon Erkki Vilho Äkäslompolo (s. 1875) kiljukannu kädessään Riihen talon edessä vuonna 1933. Iso-Vilkon kanssa rupattelevat insinöörit Matti Andelin Hangosta (vas.) ja Wrede Teijosta. Ilta Äkäslompolo ja Alli Gardin leikkivät kuistin vieressä.

Jakola Riihen Oton sisar Hilma Kristiina Äkäslompolo (s. 1888) meni vuonna 1918 naimisiin poromies Lorens Gardinin kanssa. Aviopari asui Riihen tuvassa vuoteen 1939 asti, jolloin he muuttivat joen toiselle puolelle rakentamaansa taloon, Jakolaan. Gardinien poronhoitosuku asuu edelleen Riihen maille rakennetun Jakolan ympäristössä. Tanon, Riihen ja Jakolan väkeä Riihen pirtin edessä otetussa kuvassa kesällä 1933 tai 1934. Ossi Holck on kiivennyt tikkaille. Hänen edessään ovat Hilkka Friman (vas.), Ilta Äkäslompolo (myöh. Kaulanen), Alli Gardin (myöh. Ristimella), Hilma Gardin, Ville Äkäslompolo, Jaakko Gardin, Amanda Äkäslompolo ja Pauli Gardin. Talonvahti Leijua laiskottaa.

talojen tarinat /

lompolon puoli

Möyhölä Kylän vanhin asuinrakennus on Möyhölän tievalla oleva hirsimökki, joka alun perin sijaitsi Äkäslompolon talon pihassa. Johan Petter Äkäslompolo (s. 1838) asui tässä Pekan pirtissä vaimonsa Kristiina Luttusen (s. 1856) kanssa. Taloa kutsuttiin myös nimellä Rantala. Pariskunnan kolmesta lapsesta nuorin, Johan Valerius (s. 1894), jäi asumaan kotitilalleen. Hän meni vuonna 1922 naimisiin kittiläläisen Saimi Maria Kurkkion kanssa. He saivat kahdeksan lasta. Johan eli Jonne haki kylän postin Äkäsjokisuulta. Kun Jonne kuoli vuonna 1944 evakkomatkalla Ruotsissa, peri posteljoonin työn hänen tyttärensä Elsa. Äkäslompolo sai vuonna 1946 oman postin, jonka luonteva sijoituspaikka oli Möyhölä. Tilaa alettiin kutsua Postin paikaksi ja lapsia Postin Elsaksi, Antiksi jne.

Leskeksi jäänyt Saimi majoitti mökkiinsä myös turisteja. Lisää tilaa saatiin 1950-luvulla, kun rintamalla olleet pojat Antti ja Heimo rakensivat tontille talon. Posti siirtyi uuteen taloon, mutta muutti sesongin ajaksi takaisin vanhaan mökkiin. Muutossa riitti haastetta, sillä painava kassakaappi piti miehissä raahata rekeen ja vetää pihan yli talosta toiseen. Vasarat paukkuivat taas vuonna 1966, jolloin Heimo rakensi rantaan talon ja Elsalle valmistui Pikku-Tievaksi nimetty rakennus. Möyhölän mäki on yhä tiiviisti Johan Petterin ja Kristiinan jälkeläisten asuttama. Äkäslompolon perhe Möyhölän oven edustalla vuonna 1937. Saimin sylissä Leena; takana Elsa ja perheenpää Jonne; edessä Inkeri, Heimo ja Antti.

kaulasen puoli

/ talojen tarinat

Kaulasen puoli

käslompolon talo sai naapurin, kun Erkki Ollinpoika Luosujärvi (s. 1811) rakensi nykyisen Ylläksen Kaivohuoneen paikkeille pienen, pari syltä kanttiinsa olleen pirtin. Uutta Kaulan tilaa verotettiin ensimmäisen kerran vuonna 1844. Nimensä tila sai läheisestä Kaulavaarasta. Erkin kätten jäljet näkyvät yhä Kaulan mailla, sillä kolme hänen kaivamaansa kuivatusojanaveroa on vesi syövyttänyt pieniksi kuruiksi. Verovelat ja vuosien 1866–1868 suuret nälkävuodet olivat Erkille liikaa, sillä Kaulan tila autioitui vuonna 1869. Virallisten lähteitten mukaan tila asutettiin uudelleen jo neljän vuoden kuluttua, mutta perinnetiedot kertovat, että Johan Eevanpoika Pudas (s. 1847) ja Greta Matilda Koskenniemi muuttivat neljän lapsensa kera tilalle vasta vuonna 1878. Aviottomana lapsena Johan oli jäämässä ilman perintöosaa, joten hän pakkasi Saarenputaalla omaisuutensa kahteen veneeseen ja sauvoi ylös Äkäsjokea uuteen elämään. Vanhin lapsi Herman Yrjö (s. 1872) kertoi lapsenlapsilleen, kuinka Äkäslompolon talon lapset tulivat rantaan vilkuttamaan jokea nouseville uusille naapureilleen. Nimet muuttuivat myöhemmin: isännästä tuli Juho ja emännästä Matilda Kaulanen. Kaikki Kaulasen nimeä kantavat ovat lähtöisin Juhon ja Matildan mökistä.

Erkin vanha pirtti kävi pian pieneksi uudisasukkaille, sillä perheeseen syntyi 13 lasta. Niinpä vuonna 1884 rakennettiin uusi talo, Keski-Kaulanen. Talon pojat jäivät kotiseudulle, mutta tyttäret naitettiin maailmalle. Yksi tytöistä, Laura Matilda, on monitoimitaiteilija Kalervo Uutun äidinäiti. Kaulan tilasta muodostettiin perintötila vuonna 1892. Perittävää ei kuitenkaan piisannut: Juho Kaulasen kuoltua ei Matilda-leski pystynyt hoitamaan velkaantunutta tilaa, minkä takia Kaulan tila jouduttiin helmikuussa 1912 myymään 20 000 markalla oululaiselle metsäyhtiölle. Maat ja metsät menivät, mutta perheelle jäi sentään asumisoikeus taloon.

Kylän isoin talo, Keski-Kaulanen, purettiin vuonna 1990 Tunturintien uudistuksen alta. Keski-Kaulasen pihalla talon vävy Antti Kuru vaimonsa Helvin kanssa. Hevosta pitelee Helvin veli Martti Kaulanen.

talojen tarinat /

kaulasen puoli

Mäkelä Kymmenen vuotta myöhemmin Juho ja Matilda Kaulasen pojat Herman, Tuure (s. 1879) ja Evert (s. 1893) ostivat Kaulan tilan takaisin Snellmanin firmalta 15 000 markalla. Yhteiselossa oli ongelmansa – varsinkin sen jälkeen, kun kaikki olivat perheellisiä. Isossa talossa oli sopivasti kolme isoa huonetta, mutta navettoja oli vain yksi, mikä osaltaan kiristi talon tunnelmaa. Niinpä Evert rakensi oman navetan nykyisen Mäkelän paikkeille ja Herman omansa Kurulan pihapiiriin. Evert sai kasaan talorahat ensin, Herman rakensi talonsa myöhemmin. Tuure ja Fredrika Kaulanen jäivät asumaan Keski-Kaulaseen. He saivat kahdeksan lasta, joista osa rakensi aikanaan talonsa naapuristoon. Keski-Kaulasen viimeinen asukas oli Tuuren ja Fredrikan vanhin poika Martti.

Keski-Kaulasen emäntä Fredrika oli Riihen Otto Äkäslompolon ja Kentän Simpan sisar. Viimeisillään raskaana ollut talon tytär laittoi Kaulasen Tuuren totuuden eteen ja pari vihittiin. Suhteessa lienee ollut myrskynsä, koska Fredrikan vihkisormus on päivätty kaksi vuotta ennen häitä. Fredrika kuoli 75-vuotiaana navettatöissä.

Keski-Kaulasen isäntä Tuure Kaulanen. Helmikuussa 1945 Tuure lähti kokemaan ansoja, mutta jäi sille tielle. Tuure löydettiin Telajänkältä kuolleena riekko povessaan.

Aino Jolla tuli Keski-Kaulaseen lastenhoitajaksi ja piiaksi Fredrikalle. Kun Markku-vauva varttui, siirtyi Aino piiaksi Evertille, jolla oli lehmiä mutta ei emäntää. Evert ja Aino alkoivat seurustella ja pian kutsui alttari. Keski-Kaulanen kävi pieneksi kolmelle perheelle, joten pariskunnan seuraava askel oli oman pesän perustaminen. Ainon ja Evertin Mäkelän talo valmistui vuonna 1927. Pian tontilla oli myös sauna ja muut tarpeelliset rakennukset. Hirsitalo päällystettiin myöhemmin laudoilla ja maalattiin ensin valkeaksi, sitten keltaiseksi ja lopuksi vaaleanvihreäksi. Sattumalta sekä Mäkelän että Keski-Kaulasen talot purettiin samana päivänä vuonna 1990. Mäkelän vanha talo purettiin Ainon toivomuksesta vasta hänen kuolemansa jälkeen. Vanhat hirret lahjoitettiin Velho-oopperoiden lavasteiksi. Ainolle ja Evertille syntyi seitsemän lasta. Heistä suvun mailla asuvat vielä Emmi, Esko ja Paavo. Myös seuraavaa sukupolvea on asettunut Mäkelän tiluksille.

Mäkelän asukkaat talonsa rappusilla vuonna 1939. Perhekuvassa ovat: Aino sylissään Hannu (vas.), Emmi, Teuvo ja Evert Kaulanen.

kaulasen puoli

/ talojen tarinat

Kurula Herman Kaulanen asui ensimmäisen vaimonsa Maria Kustaava Äkäslompolon kanssa jonkin aikaa Kukaslompolon kruununtilalla. Vaimo ei viihtynyt syrjäisessä talossa, joten perhe muutti takaisin Keski-Kaulaseen. Herman jäi leskeksi, sillä Maria Kustaava ja kaksi tytärtä kuolivat keuhkotautiin. Kun vielä Toivo, perheen pojista toinen, kuoli myöhemmin jäätyään tukkien ruhjomaksi, jäi lapsista henkiin vain Hille Hilarius Kaulanen, jonka jälkeläisiä on kylällä runsaasti. Vuonna 1920 Herman avioitui taloon palkolliseksi otetun Johanna Kivijärven kanssa, jolla oli ennestään poika, Väinö Kivijärvi. Herman siirsi Kaulasen pihapiiristä Kurulaan ison ulkorakennuksen, josta salvattiin hirsinen päärakennus. Talo valmistui vuonna 1935. Hermannin ja Johannan poika Kauko sairastui ja jäi poliovammaiseksi. Väinöstä piti tulla Kurulan isäntä, mutta hän katosi tykistökeskityksessä Äyräpäässä. Hermannin pojanpoika Aatos Kaulanen tuli taloon

rengiksi. Vanha pariskunta tarvitsi huolenpitäjää, joten Kurula siirtyi syytinkisopimuksella Aatokselle 11.9.1949. Aatos meni vuonna 1952 naimisiin Irma Äkäslompolon kanssa. Kasvavaa perhettä varten remontoitiin Kurulan kylmään päähän kaksi kamaria. Turistien käyttöön rakennettiin yläkertaan kaksi huonetta ja takkatila. Aatos ja Irma sekä heidän jälkeläisiään kolmessa polvessa asuu edelleen Kurulan mailla.

Oikealla on Kurulan talo, joka nykyisin on osa Sportshopin myymälää. Vasemmalla oleva navetta purettiin myöhemmin ja uusi rakennettiin päärakennuksen oikealle puolen. Uudessa navetassa on nykyään galleria Lumiperhonen.

talojen tarinat /

kaulasen puoli

Jounila

Purola

Keski-Kaulasen poika Jouni vei vihille Terttu Ristimellan ja alkoi rakentaa perheelleen taloa. Eversti Terichoff sanoi Jounille: ”Ala kauppiaaksi.” Tuumasta toimeen: Julius Tallberg -yhtiö antoi Jounille pienen lainan kauppaa varten ja niin keväällä 1950 taloon avattiin kylän ensimmäinen kauppa sekä Tallbergin suksihuolto. Taustalla rakennetaan Jouni Kaulasen taloa talvella 1948–49. Etualalla naapuri Jaako Gardin ajaa porolla polttopuita.

Markku rakensi talon veljensä Jounin viereen. Kaulasen Markun ja Sennin (o.s. Pietikäinen) leipä oli ajalle tyypillisesti pieninä paloina maailmalla: pienviljelyä, karjanhoitoa, metsätöitä ja turismia. Purolan väki perhekuvassa 1960-luvun alussa: Senni Kaulanen (vas.), Veikko-vauva, Heikki, Erkki, Jukka ja Markku sylissään Kaisa.

Keski-Kaulasen väkeä 7.4.1937 otetussa kuvassa. Vasemmalta Martti, Jouni, Tuure ja Fredrika käsipuolessaan Maija. Poroja pitelevät perheen kuopus Lauri ja talon piika Eila Pietikäinen. Aino Kaulanen (oik.) on tullut poikansa Teuvon kanssa sopivasti kyläilemään.

kaulasen puoli

/ talojen tarinat

Peltola

Haapala

Fredrika Kaulasen tytär Helvi majoitti ja ruokki turisteja lähes koko ikänsä. Helvi meni naimisiin Antti Kurun kanssa. Nuori pari asui aluksi KeskiKaulasessa. Vuonna 1954 he rakensivat talon nykyisen Peltotievantien varteen. Helvi Kuru uuden kotinsa portailla.

Tuuren ja Fredrikan kuopus Lauri rakensi vuonna 1961 tien toiselle puolelle punaisen poikamiesmökin. Pian oli edessä perheasunnon pykääminen, sillä vuonna 1965 jerisjärveläinen Enni Oja tuli Haapalaan emännäksi. Perheen lapset Jouko ja Heli Kaulanen kotipihallaan vuonna 1970. Taustalla näkyy Keski-Kaulanen.

Fredrika Kaulanen juhlii 70-vuotispäiviään tyttärensä Helvin ja tyttärentyttärensä Paulan kanssa 15.4.1956.

Kaulasen tyttäret Alma Avita (vas.), Laura Matilda ja Sandra Eufemia 1950-luvulla.

talojen tarinat /

kaulasen puoli

Nilivaara Perimätiedon mukaan Kaulan tilalla asuneen Luosujärven perheen kolmas Erkki eli Erkki Erkinpoika Luosujärvi (s. 1855) perusti uuden tilan Nilivaaraan, korkealle hallan ulottumattomiin. Nilivaarasta tuli kruununmetsätorppa jo vuonna 1896, mutta veroa tilalta alettiin kantaa vasta vuonna 1931. Tämän nuorimman Erkin jälkeen Nilivaaran tilaa alkoi pitää hänen tyttärensä Olga (s. 1882) muoniolaisen miehensä Kusti Kangosjärven kanssa. Olgan ja Kustin lapsikatraaseen kuuluivat Einari, Tuure, Helli, Kalle, Eelis, Väinö ja Sylvi. Kalle alkoi rakentaa taloa Nilivaaraan, mutta sai Hannukaisesta rintamamiestilan ja muutti sinne. Eelis Kangosjärvi (s. 1912) jäi isännäksi Nilivaaraan ja meni naimisiin kukaslompololai-

sen Veera Maria Palomaan (s. 1922) kanssa. He saivat kymmenen lasta, joista kaksi kuoli nuorina. Suurperheen äitiys ja maatalon töiden tekeminen vaativat järjestelyitä. Kun Veera lähti niitylle, hän lastasi pienet lapset kärryihin ja veti heidät työmaalle. Kerran puolitoistavuotias Pekka taapersi joelle ja hukkui. Yksi toisensa jälkeen lapset muuttivat pois Nilivaarasta. Taloa jäi pitämään nuorin poika Matti. Myös neljä muuta sisarusta asuu edelleen kotiseudullaan. Nilivaaran lapset kotipihassaan 1960-luvun puolivälissä. Ylärivissä Eetu (vas.), Salmo, Seppo, Jussi ja Elli. Alhaalla Hellevi (vas.), Kaarina ja Matti Kangosjärvi.

kaulasen puoli

On kevättalvi 1959. Vieno Kangosjärvi katselee Sivulan ikkunasta turistien lähtöä poroajelulle. Reino Gardin pitelee poroaan ja talon tyttö Kirsti (myöh. Uuttu) tarkkailee touhua oven edessä. Portaiden edessä seisovat Tauno Kangosjärvi (vas., kädet taskussa), Aimo Gardin ja Tuomo Kangosjärvi (selin).

/ talojen tarinat

Einari ja Vieno Kangosjärvi vuonna 1951.

Sivula Kustaa Äkäslompolon tyttären Eliisin tytär Vieno (s. 1909) meni vuonna 1932 naimisiin nilivaaralaisen Einari Kangosjärven (s. 1904) kanssa. Vieno ja Einari asuivat ensin tilapäistiloissa Einarin kotona ja sitten jonkin aikaa Lehon torpassa. Vuonna 1933 he muuttivat vuokralle Kukaslompoloon. Einari sai isältään Telajänkän alueen, joten seuraavaksi oli edessä paluu Äkäslompoloon. Vuonna 1937 Einari rakensi veljiensä kanssa tontilleen mökin, joka syrjäisen sijaintinsa vuoksi sai nimekseen Sivula. Talousrakennusten tekeminen otti aikansa, joten alussa talonväki kävi saunassa Kurulas-

sa. Mökki kävi pieneksi, sillä Vieno ja Einari saivat 13 lasta, joista kaksi kuoli nuorena. Niinpä vuonna 1956 valmistui iso talo, johon sesonkiaikaan mahtui myös turisteja. Myöhemmin Tuomo rakensi taloon lisäsiiven vanhempiaan varten ja asui itse vanhassa pirtissä. Vienon ja Einarin siirryttyä ajasta ikuisuuteen Tuomo muutti siipeen ja vanhasta puolesta tuli varasto. Sivulan mailla on talot myös neljällä Tuomon sisaruksella sekä kahdella Einarin ja Vienon lapsenlapsella.

talojen tarinat /

poikkijärven puoli

Poikkijärven puoli Kumpu

uhani Äkäslompolon poika Heikki Kustaa eli Kusto (s. 1835) meni naimisiin Stiina Karoliina Muotkavaaran kanssa. Kusto voimasi verkkoaitasta perheelleen asunnon kutsuen sitä Luusteriksi. Pariskunnan lapsista pojat Hannu Kustaa (Karhu-Kusti) ja Vilho (PikkuVilkko) sekä tytär Eliisi jäivät asumaan kylälle. Pikku-Vilkko rakensi Möyhölän lähelle oman mökin, josta hän sai valmiiksi vain kamarin. Siksi mökin nimeksi tuli Kamari. Karhu-Kusti rakensi perheelleen vaatimattoman rakennuksen Konikumpuun, toiselle puolelle Kaupinjokea. Kusti sai vaimonsa Kustaavan (o.s. Palomaa) kanssa kaksi tytärtä ja Pauli-pojan, joka kaatui sodassa vuonna 1941. Sodan jälkeen perhe muutti Lompolon puolelle Kamariin ja Pikku-Vilkko muutti toisaalle. Tyttäristä Eila avioitui Ruotsiin ja Eevan mies Erkki Mäkitalo rakensi Kumpuun uuden talon. Kumpu on edelleen suvun asuttama.

Kustaa ja Kustaava Äkäslompolo juhlatunnelmissa Kustaan 80-vuotispäivänä 24.5.1952.

Kusto ja Stiina saivat kuusi lasta, joista yksi kuoli pienenä. Heidän tyttärensä Hedvig eli Viiki muutti siirtolaiseksi Amerikkaan.

Seisomassa Kustaan ja Kustaavan tyttäret Eila (vas.) ja Eeva Äkäslompolo. Tuolilla istuu heidän serkkunsa Vaili Äkäslompolo.

poikkijärven puoli

Kenttä Vanhimmat talot tehtiin parhaille asuinpaikoille. Tämä pätee myös Kenttään, sillä Samuli Paulaharjun mukaan jo pellolainen Martin Pietari rakensi kalamajansa aurinkoiselle rantarinteelle 1700-luvulla. Riihen Simo Äkäslompolo meni vuonna 1902 naimisiin Kurtakosta kotoisin olevan Sandra Palovaaran (s. 1881) kanssa. He asuivat ensin Simon kotona Riihellä, mutta ostivat 28.12.1916 Kentän alueen eli kolmanneksen Riihen tilasta 4000 markalla.

/ talojen tarinat

Kenttä vuonna 1954.

Sandra sai mukaansa maailmalle vain keinutuolin, sillä hän oli luopunut perintöosastaan veljiensä hyväksi. Simoa tämä harmitti, joten keinutuolissa istuskellessaan hän tokaisi: ”Tässä soon tunturin kalhein soututooli.” Sandra korjasi tilanteen pyytämällä veljiään tekemään heille talon. Niinpä Kentän hirsitalo hakattiin ja pystytettiin ensin Kurtakkoon, minkä jälkeen hirret kuljetettiin hevoskyydillä Luosun kautta Kenttään, jossa talo valmistui ilmeisesti vuonna 1917.

talojen tarinat /

poikkijärven puoli

Simo ja Sandra saivat 11 lasta, joista Saimi, Sigurd, Aapo ja Hannes jäivät asumaan tilalle. Hannes kuoli talonsa rakennustöissä ja hänen lapsensa tulivat Sandra-mummon ja Aapon hoitoon. Sandran tyttäret pääsivät kansakouluun jo ennen kuin kylässä oli koulu. Hyväpäiset Aili ja Ulla jatkoivat opintoja jopa kauppaopistoon saakka. Kentän mailla asuu edelleen Simpan ja Sandran jälkeläisiä. Vanha päärakennus on kunnostettu kesäpaikaksi ja ”soututooli” keinuu yhä Kentän pirtissä.

Ristimella Iisakki eli Iisko Ristimella (s. 1859) tuli Äkäslompolon taloon Taneli Alarikin rengiksi ja vävyksi. Vaimonsa Maijun kanssa he hankkivat Kentän Sandra oli hyvä suustaan, ja hänen sanomuksiaan muistetaan paljon. Sandra piiputtelee Kentän pirtin portailla vuonna 1958. Birgitta-tyttönen oli niin paljon mummonsa matkassa, että häntä kutsuttiin Pikku-Muoriksi.

Lahden kruununtilan Äkäslompolon pohjoisrannalta. Heidän poikansa Onne (s. 1889) meni naimisiin Rosinda Eufemia ”Mia” Eeron kanssa. Pariskunta asui Lahden talossa koko ikänsä. Heidän jälkeensä talo autioitui. Onnelle ja Mialle syntyi tyttö ja kuusi poikaa. Vanhin poika Ilmo asusteli poikamiehenä usein ämminsä talossa Tanossa. Ilmo rakensi talon Vilho Äkäslompolon hänelle Tanon talon vierestä testamenttaamalle maalle. Pontus meni naimisiin Riihen Linda Viuhkolan kanssa. Oiva vei vihille Alli Gardinin ja Osvald Anna-Liisa Heikkolan. Olavi asettui vaimonsa Anja Lahdenperän kanssa tilan maille Karilantien varteen. Lahden talon nuorin poika Vilho nikkaroi Uutelan talon, jonne myös Mia-äiti muutti asumaan. Koko joukko poikien jälkeläisiä asuu yhä Ristimellan tilan mailla.

Ristimellan portailla Mia Ristimella (toinen vas.) poikiensa Osvaldin ja Pontuksen kanssa. Kuvassa on myös kolme turistinaista ja tunnistamaton nainen vaalea liina päässään.

poikkijärven puoli

/ talojen tarinat

Lehto Lehon kruununmetsätorppa rakennettiin vuonna 1916. Torpassa oli vain yksi 6 x 6 -metrinen huone – normaali aikakautensa perheasunto. Seinät ja muuri olivat kalkitut ajan tavan mukaan. Mökin ensimmäiset asukkaat muuttivat etelään ja myivät torpan Saima ja Hille Kaulaselle, jotka vihittiin vuonna 1918. He saivat kahdeksan lasta. Lapsikatraan makuusijat raivattiin päiväksi pois lattialta. Tilaa tarvittiin joskus myös reen tai muun ison tarvekalun korjaamista varten. Köyhän suurperheen elämästä tuli selviämistaistelua Saiman kuoltua syöpään vuonna 1931. Anja-tytär joutui 10-vuotiaana ottamaan perheen äidin roolin. Samaan aikaan alkoi yleismaailmallinen lama, jonka seurauksena vähäisetkin työt ja ansiot loppuivat. Suomessa oli paikoin

Naapurukset Lehon torpan Milja Kaulanen (myöh. Tolonen) ja Kentän Stiina Ulrika Äkäslompolo (myöh. Välimaa) yhteiskuvassa 1940-luvun alussa.

Saima Josefiina (o.s. Friman, s. 1897) ja Hille Hilarius Kaulanen (s. 1897) 1920-luvun puolivälissä.

paha nälänhätä ja ihmiset vaelsivat työn ja ruuan perässä. Vyötä kiristäen ja yhtä köyttä vetäen Lehon torpan väki selvisi vaikeasta ajasta. Kirjassa ”Lehon torpan tarinoita” torpan lapset ja lastenlapset kertovat entisaikojen elämästä. Monet tämän kirjan lainauksista ovat Lehon torppalaisten muisteluita.

Monen äkäslompololaisen sukujuuret ovat Lehon torpassa. 1950-luvulla mökki siirrettiin nykyiselle paikalleen Tiukupuljuun, Äkäsjoen rantaan.

talojen tarinat /

poikkijärven puoli

Takalehto Lehon torpan Anja muutti avioiduttuaan miehensä Vertti Kurkkion kotitilalle Kittilän Muusaan, kolmen talon erämaakylään. Perheen esikoinen kuoli vajaan kuukauden ikäisenä kurkkutulehdukseen. Seuraava lapsi, Markku, sairastui myös myöhemmin mutta sai lääkkeet ja parani. Niinpä Vertti-isä kantoi hänet verkkokontissa asumattoman kairan Anjan kotikylään. Äkäslompolossa nuoripari asui ensin Lehdossa. Töitä oli tiedossa: pariskunta alkoi hoitaa vastavalmistunutta Stenan majaa. Anja siivosi ja laittoi ruokaa. Vertti pilkkoi puut, lämmitti saunan ja teki muut talonmiehen askareet. Lisäksi hän haki hevosella kurssilaisten tavarat Äkäsjokisuusta ja eväät Tapojärvestä. Stenassa pidettiin 12 kymmenen päivän leiriä vuodessa. Töitä riitti, sillä kurssilaisia oli yleensä kaksi tusinaa. Työstä piti luopua, kun Anja vuonna 1949 sai tyttären.

Takalehdon pieni tila muodostettiin vuonna 1947 Anjan kahden hehtaarin ennakkoperintöpalstasta ja hänen isältään ostetusta samankokoisesta lisämaasta. Takalehdon asuinrakennus valmistui vuonna 1950. Vuosien saatossa pariskunta totesi, että pieni maapala ja muutama lehmä eivät riitä elannoksi. Niinpä he vuonna 1966 lopettivat maatalouden ja ryhtyivät majoitusyrittäjiksi. Takalehdon talo on edelleen Seitahotellin pihapiirissä.

Anja, Vertti, Marketta ja Markku Kurkkio pyhävaatteissa uuden kotinsa seinustalla vuonna 1951. Markku kiipesi hienossa merimiespuvussaan aidan yli. Ulun oksa repäisi upouusien housujen takamukseen palkeenkielen. Seinässä näkyy hirsien tiivisteenä käytettyä ”pokalmusta”, pitkää jokisammalta.

poikkijärven puoli

/ talojen tarinat

Karila Lehon torpan poika Heino Kaulanen meni sota-aikana naimisiin Lahja Sylvia Kurkkion kanssa. Sodan päätyttyä perhe rakensi pienen mökin torpan maalle. Rintamamiehenä Heinolla oli mahdollisuus saada valtiolta maata vuonna 1945 säädetyn maahankintalain perusteella. Heinoa onnisti: syksyllä 1951 perheelle erotettiin tila kylänlaidan valtionmaasta. Äkäsjoen kivisen kosken rannalla olevalle tilalle annettiin nimeksi Karila. Seuraavana vuonna Heino raivasi käsipelillä talolle paikan ja kaivoi perustukset. Vuonna 1953 rakennettiin Karilan asuinrakennus ja navetta. Siinä sivussa Heino alkoi raivata asutusviranomaisten määräyksestä Nilijänkää pelloksi – toivoton urakka, jota kuitenkin piti jatkaa kymmenen vuotta. Karilan viereen raivatut pellot antoivat onneksi karjalle heinää ja turistit toivat voita leivän päälle. Lahjalle ja Heinolle syntyi viisi lasta, joista kaksi asuu edelleen Äkäslompolossa. Nuorimmainen Lea on nykyään Karilan emäntä. Navetasta löytyy lehmien sijaan Lean luoma satumaailma. Karila huhtikuussa 1961. Karila on Äkäslompolon ainoa rintamamiestila.

Eira Kaulanen hymyilee Karilan pihassa 1960-luvulla. Turisti paistattelee päivää ja Heino taluttaa Ilpo-hevosta talliin.

talojen tarinat /

muut talot

Muut talot Äkäslompolon lähellä on kaksi taloa, jotka ovat pitkään olleet osa kylän elämää. Kukaslompolo ja Kuoppa kuuluvat mukaan talojen tarinoihin.

Kukaslompolo Kukaslompolon talon alkuperää ei tunneta. Talon aitassa on vuosiluku 1881, mutta rakennuksen tekijä on tuntematon. Alun perin tila oli Kukastunturin rinteellä, missä näkyy vieläkin vanhoja viljelyksen jälkiä. Uudemmassa Kukaslompolon talossa oli kaksi päätyä, joissa asui vuokralaisia. Hannukaisesta muuttaneet Juho ja Aino Palomaa asuivat toisessa päädyssä. Toisella puolella asuivat mm. Herman ja Maria Kustaava Kaulanen. Muistellaan, että joku kyläläinen aikoi ostaa Kukaslompolon. Lahen Onne hiihti illalla Juhon luo kertomaan tekeillä olevasta kaupasta. Juho laittoi hevosensa valjaisiin, ajoi yötä myöten Muonioon ja osti aamul-

la 25.3.1912 veljensä Kallen kanssa talon. Juho ja Aino jatkoivat asumistaan toisessa päädyssä. Naapurit vaihtuivat, sillä toisella puolella asuivat aikansa Einari ja Vieno Kangosjärvi sekä Nili-Vilkko Nilivaara. Myöhemmin Juho ja Aino jakoivat talon tyttärensä Veeran perheen kanssa. Veeran muutettua Nilivaaraan vanha pari asui erämaatilalla Veeran kolmen lapsen kanssa. Kukaslompolon rakennukset on vuosien saatossa purettu. Viimeisenä Kukaslompolossa asui vanhapoika Mauno Samulin, joka rakensi uuden talon maantien varteen. Kukaslompolon pihalle ovat vuonna 1937 kokoontuneet Einari Kangosjärvi (vas.), Einarin vaimo Vieno (esiliinassa) tyttärensä Helgan kanssa, lettipäinen Veera Palomaa ja Veeran äiti Aino sylissään Liisa Kangosjärvi. Koiraa pitelevän miehen takana on Otto Äkäslompolo, hänen oikealla puolellaan seisoo Tanon Iso-Vilkko vieressään karvalakkipäinen Juho Palomaa.

muut talot

Kuopan talon talousrakennuksia vuonna 1933. Muutettuaan Kuopalle Kilian ja perhe asuivat ensin äkäslompololaisten tervankeittäjien multakodassa. Sitten Kilian rakensi mökin, joka on kuvassa vasemmalla. Uuden talon valmistuttua mökki palveli ensin riihenä ja sitten kesänavettana. Keskellä lämpiää savusauna. Rakennuksen vasen puoli oli sauna, oikea puoli paja.

/ talojen tarinat

Kilian Friman 1930-luvun alussa.

Kuoppa Kuopalla olevan Frimanin talon perusti Kilian Friman (s. 1854), joka tuli Ruotsin Kieksiäisvaaralta Kuopalle 1870-luvun jälkipuoliskolla. Kuopan tilasta tehtiin kruununmetsätorppa vuonna 1885 ja metsänvartijantorppa vuonna 1901. Kilian eli 86-vuotiaaksi ja sai vaimonsa Hilda Maria Gardinin (s. 1856) kanssa 16 lasta. Kuopan tila on ihannepaikalla: aurinkoisella etelärinteellä lähellä kahden joen yhtymäkohtaa. Ei siis ihme, että talon läheltä on löydetty kolme kivikautista asuinpaikkaa. Kuopan talo oli kulkijoiden luonteva taukopaikka, sillä Äkäsjokisuulta Äkäslompoloon vievä polku ja myöhemmin kärrytie kulkivat talon kautta. Naimakauppojen myötä syntyi myös sukulaissuhteita Äkäslompoloon. Kuopan tilan elämään vaikuttivat myös lähellä olleet suuret savotat ja niiden kämpät.

Kilianin poika Kaarlo (Kalle), Juho Friman (s. 1875) ja tämän Tanon talosta kotoisin ollut vaimo Lydia Matilda Äkäslompolo (s. 1878) asuivat torpassa Kilianin kanssa. Pariskunta sai 11 lasta, joten vilskettä riitti edelleen. Seuraavaksi tilalla asuivat Kallen ja Lydia Matildan pojat Svante ja Usko. Svante ja Ellen Eufemia Joki menivät naimisiin vuonna 1933. He saivat yhdeksän lasta, joista kaksi kuoli. Usko meni naimisiin samana vuonna kuin Svante. Vuonna 1952 Usko rakensi talon, joka on nykyisin sisustusliike Groopin omistajilla. Talo rakennettiin vanhan rakennuksen paikalle. Uskolla ei ollut lapsia. Nykyään Kuopan tilalla asuu Svanten pojanpoika perheineen. Tilan mailla on myös useita loma-asuntoja.

kyläelämää

”Linda menee keittämään perunoita kämpän pränttijalan päällä. Kastikkeeksi sulatetaan voita emalimukissa perunapadan päällä ja sekaan laitetaan sipulinvarsia. Perunat syödään suolakalan ja voikastikkeen kanssa.”

Britta Äkäslompolo ja Orvokki Viuhkola lähdössä hiihtämään lompolon ympäri 1950-luvun puolivälissä. Orvokki on hopussa tempaissut käteensä mummon vanttuut.

- Maila Alatalo

Präntinjalka on mainio apuväline avotulella kokkaavalle tai kahvittelevalle. Kylän tulisijoihin haettiin kivet tietopaikasta Lalvavuomasta.

kyläelämää Isot pojat tekivät suksia vanhoista katkenneista suksista, kun sellaiset jostain saivat. Niistä vain teroitettiin nokat, tervattiin, piisin loisteessa kuumennettiin ja kiireesti nurkan rakoon painumaan, ja niin olivat aamulla valmiina hienot sukset. Sauvat vuoltiin sopivanpaksuisesta puusta. Yleisimmin ne olivat koivusta, että ne kestivät jarruttaa tai piirättää, kun jarrutusta ei ollut vielä silloin keksitty, vaan laskettiin reisisauvassa, jossa sai istua sauvan päälle sen mukaan, kuinka oli kova mäki ja rohkea laskija. Suovero tehtiin nuuskatuusin peltistä. Silloin käytettiin ruotsalaista nuuskaa, joka oli kilon peltipurkeissa. Sillä purkilla oli monta käyttöä. Suovero tarkoitti sellaista peltihulkkia, joka laitettiin sauvan kärkeen, että se paremmin kestäisi, kun siihen lyötiin hevosenkenkänaula piikiksi, joka hiottiin teräväksi, jotta se paremmin sopsaisi.”

- Anja Kurkkio

Alli Gardin ja Maija Ristimella pyykkäävät Äkäsjoen rannalla kesällä 1933. Aikuisina tytöt vaihtoivat sukunimiä keskenään.

arkiaskareita

/ kyläelämää

”Lauantaina lämmitetään sauna. Maija ja Linda laittavat lakanat, pyyheliinat ja tyynyliinat kädenlämpöiseen veteen likoamaan. Linda hakee tuhkat ja laittaa ne saunan pataan veteen kiehahtamaan ja jättää veden yöksi istumaan. Aamuksi vesi on kirkastunut. Linda nostaa veden padasta saaviin ja puhdistaa padan. Maija pesee liossa ollutta pyykkiä pyykkilaudalla. Lipeävesi pannaan uudelleen pataan ja pyykit pannaan siihen kiehumaan. Padasta pyykki nostetaan uudelleen saaviin ja hangataan vielä pyykkilaudassa. Pyykit käytiin huuhtomassa joen jäällä survomalla niitä saavissa aina vettä vaihtaen.” - Maila Alatalo Orvokki Viuhkola ja Anne Ristimella pyykillä.

Irma Äkäslompolo täyttää saunavesisaavia, joka odottaa kuljetusta kovia kokeneen kelkan päällä. Karjaa varten vintattu vesi huilasi takana näkyvää ränniä pitkin suoraan navettaan.

Saunassa käytiin vähintään kerran viikossa, paitsi kovilla pakkasilla harvemmin. Talvivastat tehtiin keskikesällä. Tuoreet vastat kuivattiin käyttöä odottamaan. Tammitievalainen turisti Gertrud Bäck (kesk.) on poikennut ihailemaan, kuinka taidokkaasti Johanna Kaulanen sitoo saunavastoja poikansa Kaukon kanssa.

kyläelämää /

kädentaitoja

”Vaikka äiti sanoikin, että Hille yksin tienaa leivän, niin kyllä äiti oli siinä hyvänä apuna, sillä hän oli hyvä käsityöihminen, joka karttasi ja kehräsi kaiken aikaa omien lisäksi kylälle. Tikkurilankoja hän kehräsi paljon, samoin välihousulankoja. Niiden piti olla hienoja lankoja, että menivät koneessa läpi. Sukkia ja käsineitä hän kutoi paljon ja pauloja myös. Hän ompeli omien lisäksi myös kylälle miesten sarkahousuja ja tietysti myös muita housuja. Puseroita hän neuloi paljon, vaikka hänellä ei ollut konetta, niin että piti käydä kylällä ompelemassa. Kurulan äiji antoi sen Kustaavaämmin koneen vasta evakkoon lähtiessä minulle.”

- Anja Kurkkio

Sepän pajasta kuului kalke aamusta iltaan, sillä työkalujen tekemisessä ja huollossa riitti hommaa. Hyvän kyläsepän tuotteet levisivät laajalle. Seppä ”kallittee vikatetta” Kolarissa vuonna 1929. Pajan nurkassa on tynnyristä tehty palje, jolla ahjon hiilet pumpataan hehkuviksi. Seppä kuumentaa viikatteen terän ensin ahjossa hehkuvaksi ja takoo terän sitten pajavasarallaan ohuemmaksi. Alasimen alusta on omaperäinen: ylösalaisin oleva kanto.

Puulaji valittiin käyttötarkoituksen mukaan. Esimerkiksi haravan piikit tehtiin kulutuskestävästä pihlajasta ja reen jalakset sidottiin sitkeällä raidalla. Riihen Otto Äkäslompolo on hakenut metsästä takkaraidan rekeään varten. Raidan työstämisen Otto tekee pirtin lämmössä.

Töihin ja askareisiin oli yleensä omat erikoistyövälineensä. Kirves oli aikakautensa monitoimityökalu.

kädentaitoja

Eliisi Äkäslompolo karstaa villoja. Seuraavassa työvaiheessa villahahtuvat kehrättiin rukilla langaksi. Elämän nautinnot eli kahvipannu ja piippu ovat kuvassa mukana.

Tuohi oli pitkään yleisin kattomateriaali. Pärekatot yleistyivät teollisten rautanaulojen myötä. Kylän taloihin paukuteltiin päreitä vielä 1950-luvulla. Pärepölkkyjen päät kasteltiin punamullalla, jotta päreet osattiin naulata katolle samansuuntaisesti. Katonteko oli työlästä, sillä päreitä meni noin 170 kappaletta neliölle. Luttusen talon väki käyttää naapureiden avustuksella pärehöylää vuonna 1921.

/ kyläelämää

kyläelämää /

pirtissä

”Muutimme omaan mökkiin 19.7.1946. Ensimmäinen yö oli kamala. Hyttysiä oli valtavasti. Mökki oli vielä tilkitsemättä, toisessa huoneessa ei ollut ikkunoitakaan ja väliovessa oli vain vanha viltti. Hyttysiä tuli niin paljon, ettei nukkumisesta tullut mitään. Poikamme, yhdeksän kuukauden ikäinen, nukkui lattialla. Hänellä oli vanha rankinen ja hyttysverkko peittona. Vaimoni meni sinne pojan viereen, ja mie menin ulos ja siellä saatoin peiton alla vähän nukahtaa. Seuraava yö oli jo paljon parempi, mökkiä tilkittiin joka päivä. Ja voi sitä tunnetta, kun sade ropisi ensi kertaa omalle katolle, se tuntui ihanalle.”

- Heino Kaulanen

Rankinen takasi kesällä rauhaisat unet.

Amanda Äkäslompolo tekee rekkilö kädessään leipäjuustoa Riihen pirtissä vuonna 1940. Martta Friman pitää seuraa isoäidilleen.

Taloissa oli talvisin pimeää. Piisin valossa ja lämmössä tehtiin käsitöitä, leikittiin, tarinoitiin sekä vaihdettiin kuulumisia. Päivän hiihdon, saunan ja aterian jälkeen etelänvieraat nauttivat lukutuokiosta piisivalkean loisteessa.

pirtissä

Kurulan isäntäväki Herman ja Johanna Kaulanen turisevat piisin ääressä. Johanna leipoi herkullisia, keltaisia pikkuleipiä, ”mettäkakkoja”. Emännän kädet olivat niin parkkiintuneet, että hän nappasi kuuman kahvipannun ilman patalappua. Johanna oli kovasti kiltti, hän esimerkiksi kulki puolijuoksua passaamassa vanhemmiten kärtyksi tullutta Hermania.

Musiikki kuului monen talon arkeen. Pelimanneja löytyi sekä omasta takaa että vieraista. Turisti soittaa harmonia Riihen tuvan hämyssä. Amanda Äkäslompolo kuuntelee lapsi sylissään.

/ kyläelämää

kyläelämää /

yhdessä

Talkoilla oli tärkeä rooli yhteisten asioiden tekemisessä ja toisten auttamisessa. Äkäslompolossa on vuosien saatossa tehty talkoilla kaikenlaista sadonkorjuusta köyhänapuun, tanssilavasta puhelinlinjaan. Talkooväki kunnostaa kesällä 1952 Kuopan ja Äkäslompolon välistä kärrytietä. Vasemmalla kolmantena on Lenna Friman, etualalla istuu vaaleapuseroinen Kauko Kyrö ja oikealla juo kahvia hattupäinen Hille Kaulanen.

Sodasta palanneet miehet perustivat urheiluseura Ylläksen Nousun vuonna 1945. Seuran toiminta ei ollut pelkkää kilvoittelua, sillä myös yhdessäolo koettiin tärkeäksi. Nousu oli koko kylän yhteinen asia, kuten seuran tilaisuuteen Kurkkiolle vuonna 1953 kokoontunut sankka joukko kyläläisiä osoittaa.

Toukokuussa 1941 järjestettiin yhteishengen nostattamiseksi maaottelumarssi Ruotsia vastaan. Marssin innoittamana samanlaisia tempauksia järjestettiin myöhemminkin. Yksi tällainen oli äkäslompololaisten kävelyretki Kuopalle ja takaisin vuonna 1964. Kuopan isäntä Svante Friman (edessä vasemmalla vaaleissa henkseleissä) on mielissään tapahtuman suosiosta.

yhdessä

Juhannus oli koko kylän juhla. Pohjoisen tunturikylän juhannukseen lisämausteen toi se, että viimeistään silloin alkoi oikea kesä. Joskus käytiin Aavasaksalla juhannusjuhlilla, mutta yleensä kiikuttiin Ylläkselle. Kylän nuorisoa vastaanottamassa juhannusta 1950-luvun lopulla Yllästunturilla. Menossa mukana ovat Urho Kangosjärvi (vas.), Eero Äkäslompolo, Tatu Friman ja Kauko Kyrö. Naiskauneutta edustavat Rauha Kangosjärvi (takana vas.) ja tunnistamaton neitokainen. Heinäkuiset Kittilän markkinat olivat iso tapahtuma, johon kerääntyi väkeä läheltä ja kaukaa. Monelle kyläläiselle markkinareissu oli perinne. Markkinoilla käytiin pikemminkin viikkoseltaan kuin päiväseltään, sillä ennen maantietä matkat taitettiin kairan halki kävellen. Liisa Kangosjärvi serkkunsa kanssa Kittilän raitilla. ”Kesäisin tanssittiin viikonloput melkein maanantaiaamuun asti. Ei paljon joutanut nukkumaan. En tiedä, miten sitä keksittiinkin aina jotakin hauskaa. Ei tullut koskaan vapaa-aika ikäväksi eikä ollut vapaa-aikaongelmia.” - Anja Kurkkio Sodan tanssikiellon päätyttyä ja aikojen parannuttua rakennettiin Suomeen runsaasti kylätanssilavoja. Jalalla haluttiin pistää koreasti myös Äkäslompolossa, joten tanssilava oli saatava. Siis talkoilemaan: lavan puutavara sahattiin Nilivaarassa, josta rakennustarpeet kuljetettiin ensin veneillä järven yli ja sitten hevosella perille Helukan soramontun lähelle. Helukan lavan avajaistahteja tanssitaan vuonna 1951.

/ kyläelämää

kyläelämää /

toisten varassa

Naisten ja miesten perintö- sekä naimaosien tasoituksesta säädettiin lailla vuonna 1878. Sitä ennen vanhin poika peri yleensä leijonanosan. Vuonna 1919 naiset saivat oikeuden tehdä työtä ilman miehen lupaa. Aviopuolisoista tuli oikeudellisesti yhdenvertaisia vuonna 1929.

Toisten varassa

oska ennen ei ollut eläkejärjestelmää, vanha pari yleensä luovutti tilansa lapselleen syytinkiä vastaan. Syytinkisopimuksen mukaan vanha pari sai asunnon ja lämmön sekä määritellyn ylläpidon. Jos nuoripari kuoli ennen vanhuksia tai syytinkiä muutoin muutettiin, tilanteesta seurasi perintöriitoja. Arvid ja Stiina Äkäslompolo luovuttivat Riihen tilan pojalleen Otolle 17.3.1917 allekirjoitetulla syytinkisopimuksella. Vastineeksi vanhukset saivat ylöspidon, johon kuului: - 2 litraa maitoa päivässä - kilo voita kuukaudessa - 200 kiloa ohra- ja ruisjauhoja vuodessa - 25 kiloa lihaa vuodessa - 25 kiloa kalaa vuodessa - 25 kiloa suoloja vuodessa - 5 kiloa tupakkaa vuodessa - 2 kiloa kahvinpööniä kuukaudessa - 2 kiloa sokeria kuukaudessa - vuosittain pari sukkia ja vanttuita sekä 80 markkaa vaaterahaa. Viiden vuoden päästä Otto meni naimisiin Amanda Viuhkolan kanssa. Vanhaemäntä Stiina ei pitänyt miniästään lainkaan. Moitittavaa löytyi lähes kaikesta, alkaen maidon päivittäisestä määrästä. Kerran Amandalla paloi päreet: hän kaatoi ja kaatoi maitoa kannuun niin kauan, että maito tulvi pöydälle. Moitteet saatuaan hän vain kysyi: ”Joko siinä on kaksi litraa?”

Entisajan ratkaisu päivähoitoon ja vanhushuoltoon: puun juurella istuu lastenvahtina Vilho Äkäslompolo (s. 1876), jota Elsa Äkäslompolo huolsi kunnalta saatua pientä korvausta vastaan. Vilho laittaa luudan eteen, jos Marja Äkäslompolo yrittää lähteä mierontielle.

toisten varassa

/ kyläelämää

”Salmi-Simu on kyllä huolehtinut ja elättänyt sivuvaimonsa Kaijan kanssa saamiaan lapsia ja on laittanut Kustaavalle kaiken minkä omallekin tyttärelleen, kuten väävistoolit, piirongin ja tietenkin poroja. Kaija-tädin oma elämä ei ole kyllä ollut kovin helppoa, kun ei ollut omaa kotia, vaan on asunut milloin missäkin. On ollut sellainen Vanhapirtti, jossa ovat asuneet sellaiset, joilla ei ole ollut omaa asuntoa. Loppuelämänsä hän asui Riihellä kunnanhoidokkina, kuten sen ajan köyhät yleensä.”

- Anja Kurkkio

Sota-aikana kaikki kynnelle kykenevät joutuivat miesten töihin. Anja Friman ja Kauko Kaulanen antavat polttopuusavotassa justeerille kyytiä.

”Illalla kun pääsin kotiin, minulla oli selässä kova pistos, jota isä koetti parantaa vanhalla konstilla. Laitettiin sanomalehtipalanen juomalasiin ja sytytettiin palamaan. Sitten se tupattiin ihoa vasten, johon se veti kiinni kuin kuppisarvi. Mutta ei tämä konsti auttanut.” - Anja Kurkkio Vanhaan aikaan lääkärireissut kestivät jopa viikon ja maksoivat maltaita. Siksi kansanparantajat olivat tärkeitä. Monissa asioissa, kuten jäsenten hoidossa, he olivat vähintään lääkäreiden veroisia. Toisaalta ainoita apuja moniin vaivoihin olivat taikauskon sävyttämät loitsut ja taiat. Kolarilainen Ville Palomaa parantaa kuvassa ”koskemaa” eli ihottumaa vuonna 1922.

Vammaisten asema perheyhteisössä vaihteli. Yhteistä oli se, että kaikki tekivät töitä minkä pystyivät. Kuuron Helli Kangosjärven asiat olivat hyvin: hän asui erillisessä majassa Nilivaaran pihapiirissä, teki töitä ja söi pirtissä. Muiden töiden ohessa Helli toimi kokkina Lehtosten Nilipirtillä, jonka väki on kirjoittanut kuvatekstiksi: ”Helli Kangosjärvi, iloinen kokki.”

kyläelämää /

kyläliikennettä

Jos ajokas oli joutilaana, niin isommat lapset saivat lainata sitä kyläreissuihin. Eero Äkäslompolo on talvella 1950 ajanut tyylikkäällä rislareellä Kalle Frimanin vieraaksi Kuopalle. Kivijalkaan on valettu vasittu lenkki poroparkkia varten.

Kyläliikenne Riiheltä pohjoiseen oli 1960-luvulla sujuvaa, koska maantie aurattiin Tiurajärvelle asti. Kaulasen puolen asukkailla ei ollut talvitietä, joten he saivat pitää kulku-urat avoimina omin voimin.

Upottavassa lumessa pystyi liikkumaan vain pitkillä ja leveillä sivakoilla. Umpihankihiihtäjän varustuksen täydensivät luomusauvat, poronnahkasiepakat ja säpikkäät, joita Juho Palomaa piti aina sääriä lämmittämässä. Poikkijärven puolen ja muun kylän väliä kuljettiin usein veneellä. Äkäslompolojärvellä juhannustunnelmissa matkaavat Maija Ristimella (edessä), Anja Kaulanen ja Aili Äkäslompolo.

Pyörällä poljettiin asioimassa Kolaria myöten. Sisarukset Lauri ja Helvi Kaulanen matkaavat 1950-luvulla kylästelemään Luosuun. Takana näkyy Puolimatkanmänty, vanhan Luosuntien varressa oleva taukopaikka.

Uittoyhdistys rakensi Äkäsjokeen tammen, jonka päälle tehtiin silta. Kyläläiset eivät perustellusti halunneet osallistua sillankannen kustannuksiin, mikä korpesi yhdistystä: kapean sillan keskelle tehtiin kiusallaan varasto, joka esti hevosilla ajon sillan kautta. Sirkka Äkäslompolo suksii tammisillan yli sotavuosina.

Kapeasta sillasta aiheutui ylimääräistä riesaa kyläläisille. Hevoset oli kahluutettava joen yli sillan alapuolelta, Maitonivan kohdalta. Hankalinta joen ylitys oli tulvan ja heikkojen jäiden aikaan, jolloin kärryt piti purkaa ja kantaa siltaa pitkin joen toiselle puolelle. Jokea ylitetään kesävedellä. Vaalea hevonen on Tuure Kaulasen Voikko.

Turisteilla ei ollut polkupyöriä mukanaan, joten he yleensä kävelivät kauppareissut. Annukka Nurmela ja Sapo Stude matkalla Jounin Kaupalta Ylläskerhon Röhkömukka-majaan kesällä 1956.

Uuttu-Kalle lähdössä töihin Kotamajalle, jonka latukahviota hän piti vaimonsa Kirstin kanssa. Työmatka on vaativa, joten Kalle tasapainottaa menoaan minisuksilla.

kyläelämää /

lasten maailma

Orvokki Viuhkola opettaa pikkuveljeään Reijoa lukemaan. Taitaa opettajalla itselläänkin olla vielä pukstaavit hakusessa.

”Ei meillä ollut vapaa-ajan ongelmia, vaikka ei oltu oikeita leikkikaluja edes nähty koskaan. Piti vain itse keksiä leikit ja leikkikalut. Enimmäkseen me leikimme ulkona, jos oli paljon porukkaa. Talven aikana taas pirtissä, missä oli omat leikkinsä. Kaikki leikit opittiin vanhempia ihmisiä seuraten. Oli jopparit ja tullimiehet. Yksi oli tullimiehenä, ja toisilla oli povessa tai repussa jotakin roinaa, joka oli olevinaan tullinalaista tavaraa. Tullimies seisoi jossakin määrätyssä paikassa, ja kun joppari tuli, se karsi kimppuun ja otti tavarat pois jos sai. Se oli kauhean jännää, kun lähti juoksemaan tullimiehen ohi. Joskus tullimies sai kiinni, joskus ei.”

- Anja Kurkkio

Matkailukylänä Äkäslompolo oli ajan hermolla. Niinpä hulavannevillitys oli jo vuonna 1960 vallannut kylän. Nelivuotiaalla Marja Äkäslompololla oli lanneliike hallussa niin hyvin, että turistiesityksiä riitti.

Mäkelän talon Hannu Kaulasen hiihtovarusteissa on kasvunvaraa. Ahkerasti on Hannu hiihtänyt, kun suksen toinen sidekin on katkennut.

lasten maailma

/ kyläelämää

”Lapsuuteni leikkikavereista muistuu mieleen Kentän Tiina, jota myöhemmin kutsuttiin Ullaksi. Siinä Kentän puolella oli kukkula, jota kutsuimme pikkutunturiksi. Siinä me lapset vietimme monet kesäpäivät leikkien talosilla oloa. Me olimme Tiinan kanssa isä ja äiti ja Milja meidän lapsi.”

- Aatos Kaulanen

Vuonna 1957 kylänraitilla oli rauhallista pyöräillä. Kaulasen klaania eli vasemmalta Heikki, Erkki ja Ahti.

Gardinin veljekset Aimo (vas.), Timo ja Reino sekä naapuri Reijo Viuhkola. Aimo ei ole huolinut pikkupoikien henkseleitä, vaan on tehnyt narusta vyön.

Turistit kuvasivat innokkaasti lapinlakkipäisiä lapsia, kuten kuvan Birgitta Äkäslompoloa. Kerran Birgitan sisko Pirkko tuli äksynä kotiin, heitti lapinlakkinsa menemään ja tokaisi: ”Ei turistit minua halua kuvata, vaan tuota lakkia.”

Riihen lapsilla oli hauska maitokärryleikki. Yksi peiteltiin viltin alle kärryihin ja muut kuljettivat kyyditettävää tuttuihin paikkoihin. Viltin alla sokkona olevan piti arvata, missä milloinkin oltiin. Nilivaaran tytöt Hellevi (vas.), Elli ja Kaarina Kangosjärvi maitokärryissä 1960-luvun puolivälissä.

Koulun penkillä

ielä 1930-luvulla Äkäslompolossa oli vanhoja ihmisiä, jotka eivät osanneet kirjoittaa edes omaa nimeään, vaan laittoivat ”puumerkin”. Hyvä kirjoitustaito oli harvinainen, joten tärkeissä asioissa turvauduttiin luotettuihin kynäniekkoihin. Äkäslompolon ”kirjuri” oli kauniin käsialan omannut Amanda Äkäslompolo.

Asuntolanhoitaja piti oppilaille kuria ja paimensi heitä läksyjen tekoon. Koulua oli myös lauantaisin, joten koululaiset saapuivat kotiin vasta myöhään lauantai-iltana. Paluumatkalle piti lähteä jo maanantaiaamuna varttia yli neljä.

Monet kylän lapset kävivät koulua vain pari viikkoa syksyisin ja keväisin. Lisäksi he suorittivat samanmittaisen rippikoulun. Näillä eväillä piti oppia luku- ja kirjoitustaidon alkeet. Kun Äkäsjokisuulle tuli kansakoulu, alkoi osa lapsista käydä koulua siellä. Riihen Amanda Äkäslompolo ei tyytynyt tähän, vaan alkoi puuhata kylälle omaa koulua. Pitkän kädenväännön jälkeen tämä onnistui, ja koulu aloitti toimintansa vuonna 1946 Riihen Paakari-rakennuksessa. Ensimmäinen opettaja oli Eino Saarnio. Koulunkäynti vakiintui osaksi äkäslompololaisten lapsuutta vuonna 1948, kun kylä sai oman koulurakennuksen. Toisen opettajan Äkäslompolon koulu sai vuonna 1960, jolloin oppilaita oli 30.

”Minä kadehdin, kun toiset pääsivät kouluun. Varsinkin kun Nanni lähti, vaikka sen kyllä tiesin varsin hyvin, että minulla ei ole pienintäkään mahdollisuutta siihen. En kovin paljon joutanut kiertokouluakaan käymään, koska ensin oli aina lehmät hoidettava. Joskus oli leivottava, joskus oli kirnuttavakin, ja milloin mitäkin esteitä oli. Kiertokoulun päätarkoitus oli vain, että päästään rippikoulusta, vaikka kyllä laskento ja kirjoitus olisivat myös olleet tärkeät oppia.”

Keskikoulua käytiin aluksi Pellossa omalla kustannuksella. Tilanne parani, kun Sieppijärvelle saatiin vuonna 1959 kunnallinen keskikoulu. Sieppijärvellä oli yhteismajoitus.

- Anja Kurkkio

koulun penkillä

/ kyläelämää

Koulun juhlapäivinä keräännyttiin katsomaan lasten esityksiä. Aurinko hellii juhlakansaa äitienpäivänä 1962.

Monet tytöt jatkoivat kansakoulun jälkeen opintoja Ylitornion kristillisessä kansanopistossa. Vuoden 1949 ryhmäkuvassa mukana ovat eturivissä Impi Torvinen (toinen vas.) ja Irma Äkäslompolo (toinen oik.) sekä takarivissä Emmi Kaulanen (oik.).

Kentän Sandran tyttäret kävivät kansakoulun, ennen kuin kylässä oli edes koulua. Myös jatkoopinnot sujuivat, sillä Stiina Ulrika valmistui Raahen kauppaopistosta 30.4.1948.

Vuonna 1950 Äkäslompolon koululaiset tekivät turistien antamien lahjoitusten turvin retken Helsinkiin. Evääksi otettiin maitohinkki ja säilyvää evästä, kuten kuivalihaa. Retkeläiset asuivat makuuvaunussa junaasemalla. Reissussa sattui ja tapahtui, esimerkiksi vesivessa hämmensi tunturikyläläisiä: kun pojat vetivät ensimmäisen kerran narusta, vesi tulvi pönttöön sellaisella metakalla, että pojat juoksivat opettajan luo kertomaan vessan hajonneen. Retkeläiset majapaikkansa edessä. Takarivissä: opettaja Aino Joro, tukihenkilö Irma Äkäslompolo, Martta Friman, Vilho Ristimella (kurkkii), Leena Äkäslompolo, Liisa Kangosjärvi, Kerttu Kaulanen ja Esko Kaulanen. Eturivissä: Toini Kangosjärvi (vas.), Saara Ala, Kalevi Friman, Kalle Friman, Tatu Friman ja Maila Friman.

Kylän ensimmäinen ylioppilas oli Sauli Kaulanen. Seuraavaksi valkolakin saivat Britta Äkäslompolo ja Markku Kurkkio. Britta ylioppilaskuvassaan vuonna 1967.

kyläelämää /

posti kulkee

Posti kulkee

ostinkantaja kävi ennen hakemassa postin kerran viikossa Äkäsjokisuulta. Työhön pestattiin ainakin Kusti Kangosjärvi, Heikki Mölö, Hille ja Heino Kaulanen sekä Jonne Äkäslompolo, jonka 13-vuotiaan tyttären Elsan pitkä posteljooninura alkoi vuonna 1940, kun hän joutui tuuraamaan isäänsä. Kävellen ja tangon välistä isän pyörää polkien Elsa taivalsi 60 kilometrin lenkin. Vuosien saatossa reitti kävi Elsalle turhankin tutuksi. Kerran Elsaa tympäisi paluumatkalla: hän laittoi hevosen menemään saatekirjeen kera kotiin ja jäi itse Kuopan taloon yöksi. Huonolla kelillä Elsa muutenkin usein yöpyi reitinvarren taloissa. Sodan jälkeen Äkäslompoloon perustettiin postiasema, jonka hoitajaksi Elsa nimitettiin. Elsa kuljetti edelleen myös postin joko pyörällä, suksilla, porolla, hevosella tai moottoripyörällä. Posti tuli perille pelkällä nimellä, sillä Elsa tunsi kaikki. Postilähetykset siirtyivät autokyytiin 1950-luvun puolivälissä. Samoihin aikoihin Äkäslompolon postista tuli ykkösluokan konttori, jossa hoidettiin postin lisäksi myös Postisäästöpankin rahaliikennettä. Elsa sai palkankorotuksen ja kaksi alaista. Kevätsesonkina riitti vilskettä, sillä pelkästään postikorttien leimaukseen meni viisi tuntia päivässä. Elsa jäi eläkkeelle tammikuussa 1990 palveltuaan postia 42 vuotta.

”Viikon mittaan Elsa saa, / kolme kertaa taivaltaa, / pitkän postitaipaleen / painavine laukkuineen.”

- Reino Helismaa

Postinhoitaja Elsa Äkäslompolon tytär Marja istuu kylän postin portailla vuonna 1958. Neljännesvuosisata myöhemmin kuva komeili Penninki-lehden kannessa.

puhelinlangat laulaa

/ kyläelämää

Vanhinta puhelinluetteloa • • • • • • • • • •

Riihen talon väen lisäksi keskusta hoitivat kylän nuoret. Keskuksenhoitajana Anneli Palomaa (myöh. Erkheikki).

Puhelinlangat laulaa Äkäslompololaisten matka puhelimeen lyheni 1930-luvulla, kun Kuopalle saatiin suurten savotoiden ansiosta puhelinlinja. Vuonna 1939 kyläläiset jatkoivat linjan osin talkootyönä Äkäslompoloon asti. Kuoppa oli yksi soitto ja Äkäslompolo kaksi soittoa. Puhelinkeskus kylään tuli vuonna 1956. Koska ulos oli vain kolme linjaa, niin soittajat joutuivat joskus odottamaan tilaamaansa puhelua tuntikausia. Aika oli rahaa, sillä pikapuhelu maksoi kaksin- ja salamapuhelu kymmenkertaisesti. Keskus automatisoitiin vuonna 1973. Riihen talolla ollutta puhelinkeskusta hoiti pääasiassa talon oma väki eli äiti Linda ja isoäiti Amanda muun perheen avustuksella. Muita työn-

Kotila 1 Karila 2 Jounila 3 Kurula 4 Mäkelä 5 Peltola 6 Takalehto 7 Möyhölä 8 Kenttä 9 Stenan maja 10

Tornionlaakso 11 Svante Friman 12 Ylläskartano 13 Lehto 14 Kemi-yhtiö 15 Ristimella 16 Usko Friman 17 Välimaa 18 Posti 19 Mäkitalo 20

tekijöitä olivat mm. Impi Friman, Leila Kangosjärvi, Anneli Palomaa, Raila Gardin ja Pirjo Komulainen. Hoitajan palkka oli sidottu puheluiden määrään ja vuorokaudenaikaan. Vuonna 1969 keskukseen oli liitetty 32 puhelinta, 4 automaattia sekä puhelupaikat Hannukaisessa ja Luosussa. Riihellä oli myös yleisöpuhelin, johon joutui usein jonottamaan. Ei puhelimesta pelkkää hyötyä ollut. Salama iski puhelinjohtoa pitkin 12.9.1963 Svante Frimanin taloon Kuopalla. Navettaan salama löi maata myöten – pihaan jäi muistoksi auranviiltomainen jälki. Talo ja navetta paloivat poroksi. Kuin ihmeen kaupalla kukaan ei kuollut.

”Äkäslompolo oli talvisodan aikana täysin eristyksissä muusta maailmasta. Yhtään radiota ei ollut kylässä ja me Valtin kanssa kävimme illalla soittamassa Komulaiseen uutisia, jotka Kerttuemäntä meille selosti.”

- Aatos Kaulanen

kyläelämää /

kuuluisuuksia kylässä

Kansanperinteen kerääjä, professori Samuli Paulaharju patikoi matkoillaan kahdesti Äkäslompoloon. Hänen kyläilyistään taltioitui kirjoihin vain kolme kuvaa ja kaksi tekstinpätkää. Jenny ja Samuli Paulaharju haastattelevat Stålnacken pariskuntaa Ylitorniolla vuonna 1921. Uutteran pariskunnan työnjako oli selvä: Samuli haastatteli sekä luonnosteli piirroksia ja Jenny kirjoitti tarinat talteen. Naisten haastattelu oli kuitenkin Jennyn heiniä. Pariskunnan retkistä on säilynyt paljon kuvia, sillä kumpainenkin osasi käyttää kameraa.

Valtaosa vanhimmista Äkäslompolossa otetuista valokuvista on ylimetsänhoitaja Torsten Ranckenin (s. 1889), joka kävi ensimmäisen kerran kylässä vuonna 1933. Torsten myös rakennutti vuonna 1939 kylän ensimmäisen majan, Karinivan, jossa hän vietti paljon aikaa perheen ja ystävien kanssa. Torsten syntyi Oulussa, mistä elämänaallot rantauttivat hänet Tammisaareen. Tämän vuoksi pääosa hänen valokuvistaan on Länsi-Uudenmaan maakuntamuseossa. Ranckenin suku vaikuttaa kyläelämään edelleen: Riemuliiterin omistaa Torstenin lapsenlapsi Kåre Lagerbohm, joka on myös auttanut kuvien ja tietojen hankkimisessa. Torsten veneretkellä tuttaviensa lasten kanssa kesällä 1956.

Hjalmar Siilasvuolla oli yleensä keppi kädessään, sillä äkkipikainen kenraaliluutnantti purki kiukkuaan hakkaamalla keppiä maahan tai saapasvarteensa. Siilasvuo asui Lapin sodan loppuvaiheessa Keski-Kaulasessa. Kerran kenraalin poissa ollessa hiipi Lauri, talon pojista nuorimmainen, salaa sovittamaan Siilasvuon komeaa natsojen ja rähinävyön koristamaa takkia. Lauri röyhisteli peilin edessä, kun kenraali yllättäen palasi. Laurin suunnattomaksi helpotukseksi temperamenttinen sotaherra kysäisi vain: ”No, sopiiko se takki?” Äkäslompoloon tykästynyt sotasankari osallistui kylän elämään myös sodan jälkeen. Hjalmar Siilasvuo elementissään ”siellä jossakin” eli rintamalla.

kuuluisuuksia kylässä

/ kyläelämää

Reino Helismaa ja Tapio Rautavaara vierailivat Äkäslompolossa ensimmäisen kerran 1940-luvun lopulla. Tuolloin syntyi yksi kauneimmista lapinlauluista, ”Rakovalkealla”, ja lyhytelokuva ”Laulu tunturille”. Äkäslompolosta tuli taiteilijoiden suosikkikohde, ja ajan myötä he tunsivat kylän talot ja asukkaat. Repe rustasi kylästä ja kyläläisistä laulun, jonka Ahti Kaulanen kirjasi talteen: ”Luona Yllästunturin, Kukaksen ja Kuerin, Kesängin ja Lainion pieni kaunis kylä on. Heipä hei hellurei kylä Äkäslompolon varmaan Lapin kaikkein paras paikka on. Kylän kaikki asukkaat heti ystäviksi saat, sillä kansa kylän sen reipas on ja iloinen.” Reino ja Lempi Helismaa antoivat möyhöläläisille kuvansa, joka on vuosien saatossa ihailtu koirankorville.

Reidar Särestöniemi oli 1950-luvulla vielä ulkoilmamaalari, jonka lempikohteita olivat Särestö, Pietarinoja ja Ylläs. Ensimmäisen maalausretkensä Ylläkselle Reidar teki kesäkuussa 1950 Pyykön veljesten Allanin ja Olavin sekä Robert Gunstin kanssa. Matkaa taitettiin Kaukosesta ensin jokea sauvoen, sitten kuljettiin kärrytietä ja lopuksi ylitettiin kaira pitkospuita ja poropolkuja myöten. Hauskuutta matkalla riitti, sillä Reidar puhui ja lauloi yhtä soittoa. Paluumatkalla Kurtakkoselässä oli tietyömaa. Joku työmiehistä vilkaisi ohikulkijoihin ja kysyi: ”Tuoko se on se Särestön hullu poika?” Reidar kuuli kysymyksen, nosti rintaansa ja sanoi ”Miehän se!” Reidar istuu kesäkuussa 1950 Ylläksen huipulla lukemassa ääneen Nietzschen Näin puhui Zarathustra -teosta.

Valokuvaaja Urho Aarre Saarinen (s. 1927) ihastui 1950-luvulla Lapin upeisiin maisemiin ja välittömiin ihmisiin. Taiteilijanimellä UA Saarinen tunnettu valokuvaaja majoittui Kurkkiolla ja rahoitti hiihtolomansa ottamalla kuvia. Saarisen ajoporosta ja lapinpukuisesta Markku Kurkkiosta ottama kuva päätyi amerikkalaiseen aikakauslehteen ja maantietokirjaan, jonka seurauksena Markku sai postia muun muassa alaskalaiselta koululuokalta. Oppilaiden kirjoittamat kirjeet koottiin kuoreen ja nivaska lähetettiin matkaan osoitteella ”Markku and Musta, Lapland, Finland”. Perille tuli. Muun muassa Suomen Kuvalehden valokuvaajana työskennellyt UA Saarinen työn touhussa 1950-luvulla.

Näkymä Ylläkseltä. Reidar pystytti lukuisina kesinä maalaustelineensä tunturiin.

kyläelämää /

elämän kiertokulku

Niin kuin päivä illaksi kääntyy, kulkee ihmiselo rataansa. Elämän aamussa kasteenraikkaina kirmaamme, keskipäivässä kaikkivoipina kuljemme, illan tullessa mennyttä peilaamme. Mitä jää sinusta, minusta – meistä? Sukupolvet toisiaan seuraavat; harmaahapset illanhämyyn haipuvat, kirkasotsat aamunkajoon heräävät.

Paljon on vettä virrannut Äkäsjoessa siitä, kun Aapi Äkäslompolo oli veljensä pojanpojan Hannes Halosen kokoinen.

Koska Riihen talo oli kylän keskuspaikka, sen asukkaita kuvattiin paljon. Esimerkiksi Orvokki Viuhkolasta on kuvia kahden tunnin ikäisestä alkaen. Ainutlaatuisen vauvakuvan otti Gunnar Stenfors, joka sattui sopivasti paikalle.

Opettaja kirjoitti kuvaan: ”Reipas koulutyttö Orvokki 13-kesäisenä.” Orvokin äiti Linda kuoli samana kesänä 1959.

Orvokki meni naimisiin Heino Tapojärven kanssa 6.1.1968.

elämän kiertokulku

/ kyläelämää

Pienessä kylässä seurustelu oli herkkä asia, josta tuppasi seuraamaan kiusoittelua ja vanhempien kuulusteluja. Tämän vuoksi nuoret yleensä tapasivat toisiaan vaivihkaa. Julkinen yhdessäolo tarkoitti, että suhde oli jo vakava.

”Niin meidät vihittiin Satan pirtissä 12.2.1950. Häät kestivät kolmatta päivää. Tiistaina jouduin vaimojen pyynnöstä kaatamaan kaljaa maahan, kun juhlat eivät olisi vieläkään loppuneet.”

Lauri Kaulanen ja Mäkelässä piikana ollut Pirkko Satta (myöh. Lompolojärvi) kulkevat kohti Keski-Kaulasta keväällä 1960. Romanssia ystävysten välillä ei kuulemma ollut.

Sirkka Äkäslompolo ja Lenna Friman vihittiin 18.6.1950. Hääväkeä Tanon talon kuistilla: Irma Äkäslompolo (vas.), Amanda Äkäslompolo, Sirkka-morsian, Impi Friman, Lenna, Teutu Äkäslompolo, Emmi Kaulanen, Ilta Äkäslompolo ja Lennan sisar Eini Friman.

Vuonna 1952 automatka Äkäslompolosta Hannukaiseen oli vielä yhtä röykytystä. Tämän vuoksi Otto Äkäslompolo toivoi viimeisen matkansa alkavan arvokkaasti veneellä. Markku Kaulanen (oik.) ja Pauli Gardin lähdössä laskemaan arkkuveneellä Hannukaiseen, josta Oton matka jatkui Aukusti Raittimon auton kyydissä Kolarin kirkkomaalle.

- Esko Vapa

kyläelämää /

tarinoita

Maria Johanna Ristimella (s. 1865) kuoli illalla ja jätettiin virren veisauksen jälkeen kamariin. Aamulla hän ilmestyi perheen hämmästykseksi aamiaiselle, mutta kuoli sen päivän aikana uudestaan – tällä kertaa lopullisesti. Kuolleet merkittiin usein vanhoihin kuviin ristillä, kuten Hannukai-

”Aapi on sytyttämässä lamppua hämärässä pirtissä kun kuulee oven käyvän. – Ka Reitari, mistä sie kuljet ja mitä sulle kuuluu? Aapi kyselee hämmästyneenä. – Tulin kattomhan sinua, jos se nyt selviäis kummala meistä on komeampi parta, Reidar vastaa partaansa silittäen. Siitä, kummalla on komeampi parta, on ollut ennenkin väittelyä.”

- Maila Alatalo

sessa 1900-luvun alussa otettu kuva osoittaa. Ihmisestä aika jättää, tarinat elävät. ”Ei ole kuin kuutisenkymmentä vuotta siitä, kun ihmiset aivan täydellisesti uskoivat, että maahiaiset ja manalaiset voivat näyttäytyä koska hyvänsä ja missä tahansa. Silloin ei ollut radiota puhumattakaan televisiosta. Varsinkin miehet kokoontuivat iltapuhteella johonkin piisitulen ääreen, ja melkein aina olivat pääaiheena manalaiset ja maahiaiset. Harva oli se mies, joka ei jossain vaiheessa olisi nähnyt tai ainakin kuullut jotain yliluonnollista. Ja kaikki näyttivät olevan aivan tosissaan.”

- Anja Kurkkio

”Lorens Gardinilla oli pieniä muistikirjoja, joihin hän merkitsi poroasioita sekä saamisia ja velkoja. Merkintä vihosta: ” Wille Nilivaara on ottanut heinäntekoa vastaan voita 1 kilo, pikanälli 1 rulla, voita 1,200 ram., kahvia 1 kilo, pikanälli 1 rulla. Lopputilissä Kukaslompolossa rahaa 50 markkaa 2/12 1932.”

- Aimo Gardin

”Muistan kuinka meistä lapsista oli mukavaa, kun Kustaava tuli meille leipomaan. Konitievassa ei ollut uunia ja Kustaava kävi meillä leipomassa, meillä kun oli hyvä leivinuuni. Hän toi jauhot ja omat halot kelkassa mukanaan ja usein myös lapset tulivat leikkikavereiksemme. Usein Kustaava leipomisen jälkeen teki meille lämpimäisleivät ja mustalla peukalolla hän levitti voita lämpimälle leivälle. Meistä lapsista se oli suurta herkkua.”

- Aatos Kaulanen

”Saimi-mummo nukutti pikkuista Hannua työntäen poikaa vaaleanpunaisissa kärryissä jalalla kauemmaksi ja vetämällä kärryjä matonkuteella takaisin. Samalla hän joikasi: ’Lol lo lolloo, lolo loi lolloo, lol lol loo’. Kun Saimi meni nukuttamaan Päiviä, niin tämä vastasi laulukysymykseen: ’Ei ainakhaan lolloa’!”

- Marja Äkäslompolo

”Sitä jonka vaimoksi olisin halunnu, en saanu ja sitä jonka olisin saanu en huolinu. Ne vehkeet jokka mulle on vaimoa varten annettu vien Jumalalle takaisin ja kiitän lainasta.”

- Teudor Äkäslompolo

tarinoita

Ruotsin rannalla. Kun lautta ’vahingossa’ lähti uimaan virrassa, niin se meni Ruotsiin ilman, että kukaan salakuljetti sitä.”

Einar Äkäslompolo lähti vuonna 1916 Amerikan Seattleen. Hän kuoli siellä onnettomuudessa 1929 ja rytäkässä vaurioitui Einarin kultakellokin. Kello toimitettiin Suomeen ja tuli perinnönjaossa Einarin sisarelle Fredrikalle.

”Riihen talon Pekka Aadolf Äkäslompolo (s. 1844) sairasti erikoisen taudin, jonka seurauksena häneltä irtosi varvas. Tautia pidettiin hiilitautina eli pernaruttona, koska varvas meni mustaksi ja lähti pois. Irronnut varvas laitettiin pussissa vintille odottamaan Pekan arkkuun laittamista. Pekka kuoli ja haudattiin – ilman varvastaan. Vintille unohtuneen varpaan kohtaloa ei tunneta, mikä oli omiaan synnyttämään kummitustarinoita. Riihen vanha puutalo natisi ja paukkui pakkasella. Silloin sanottiin: ’Pekka se siellä etsii varvastaan’. Vintistä tuli lapsille jännittävä ja pelottava paikka, jonne ei juuri uskallettu mennä.”

- Maila Alatalo

”Silloin ei vielä kerrottu lapsille kaikkia asioita oikealla tavalla, kuten esimerkiksi lapsen syntymää, vaan siitä keksittiin jos jonkinlaista versiota. Milloin ne löydettiin virttakuopasta, milloin kaivosta, milloin ne toi metsänpeikko. Siinä sitä sai itse kukin miettiä, mistä oli löytynyt. Kentässä oli tapana lapset löytää kaivosta, ja kun Hannes oli syntynyt, se oli tullut kaivosta. Aapo oli pari vuotta vanhempi, ja hänen mielestään lapsia oli jo kylliksi. Se oli kiikkunut kaivon kannelle, kurkistanut kaivoon ja nähnyt oman kuvansa veden pinnalta. Hän oli juossut sisälle ja huutanut, että ’Jo oli taasen yksi perkele kurkistelemassa’.”

- Anja Kurkkio

”Vanhemmat naisenpuolet polttivat piippua aamulla ensin ja illalla viimeiseksi. Syntymästä saakka: ’toisessa suupielessä tissi, toisessa piippu’. Moni muori tuumasi, että tupakka terästää, myrkyt pitävät riskinä. Suosikkimerkkejä olivat ’Tukkimiehen väkevä’ ja ’Väkevä Matti’. Toisilla kesti viiden markan paketti viikon rennosti, toisilla ei oikein komiasti. Pula-aikana poltettiin pietarinkukkia.”

- Ilmari Manninen

”Sodan jälkeen tervan vienti Ruotsiin oli kiellettyä, mutta Ruotsin lain mukaan tuonti oli sallittua. Äkäsjokisuulla tehtiin pieniä lauttoja uitettavaksi Muoniojoessa. Lauttaan kiinnitettiin salaa paksu rautalanka, joka oli kiinni

/ kyläelämää

- Tatu Friman

”Silloin ei kylään ollut minkäänlaista tietä ja lähimmät kaupat olivat Kolarissa ja Tapojärvellä. Tavarat haettiin talvella hevosilla ja poroilla. Itsekin kävin ensikertaa Kolarissa poroilla. Niesassa olin yötä ja illalla käytiin katsomassa sähkövaloja Ruotsin puolella. Oli jotain ihmeellistä, kun napista painoi niin valo syttyi.”

- Aatos Kaulanen

”Postipäivät! Kolme kertaa viikossa meille tänne napapiiriin tulee posti. Harmaa henkilöauto puurtaa leveää viittatietä myöten lumisen maiseman halki ja pysähtyy punaiseksi maalatun kylän laitaan. Autonkuljettaja heittää postisäkin selkäänsä ja tarpoo jalan viimeisen puolenkilometrin matkan miltei umpihangessa.Tuleekohan mihinkään sadan asukkaan kyläseen niin paljon postia kuin tähän vuodenaikaan Äkäslompoloon? Yllästunturiryhmästähän on viime vuosina tullut maamme suosituin tunturihiihtokeskus. Kyselyjä ja majoitustilauksia tulee etelästä yhtenään. Parhaiden keväthankien aikana täällä on samanaikaisesti majaillut 500–1000 hiihtäjää. Silloin kylä herää talvihorteestaan, ja maalis-toukokuussa on tunturiladuilla menoa ja vilskettä.”

- Vappu Roos

”Hienoa sokeria ei silloin tietty olevankaan, vaan se ravattiin puukolla sokeritopasta puuron päälle. Palasokeri tuli myös paljon myöhemmin tietoisuuteen samoin kuin paahdettu kahvikin, ja vielä paljon myöhemmin tuli jauhettu kahvi. Silloin ostettiin kahvinpöönät raakoina ja rahavarojen mukaan. Olikin aika työ se kahvin polttaminen.”

- Anja Kurkkio

”Jo ennen sotia Äkäslompoloon ilmestyivät ensimmäiset etelänvieraat, joita myöhemmin alettiin kutsua turisteiksi. Kyläläisiä ihmetytti, miten joku haluaa tulla hyvinvointietelästä köyhään, tiettömien taipaleiden takana olevaan pieneen kylään. He saivat kuulla, että alue oli näiden mielestä kaunis. Moiseen seikkaan paikalliset asukkaat eivät olleet kiinnittäneet huomiota, eikä heillä ollut mitään, mihin maisemaa verratakaan. Useimmat syntyivät ja kuolivat Äkäslompolossa käymättä juuri kirkonkylää kauempana.”

- Aatos Kaulanen

erällä Äkäslompolosta 15 kilometriä luoteeseen on pieni Salmijärven tila, jota vuosikymmenien ajan asutti rikkaan porolappalaisen Matti Siepin poika Simu Salmijärvi (s. 1841). Paimentolaiselämää viettänyt Simu asettui Salmijärveen hoitamaan poroja ja viljelemään peltotilkkuja. Erämaatila oli vauras, sillä vuonna 1902 Salmi-Simulla oli 200–250 poroa. Tuimaluontoisen Simun aseella on tarinoiden mukaan tähdätty muutakin kuin eläimiä.

erällä Erilaiset olivat pyyntövälineet ennen. Verkot kudottiin kotona paksusta kalalangasta, paulat niihin punottiin hevosen jouhista, tuohirullat tai puulautaset tehtiin yläpaulan kellukkeiksi. Alapaulan koppaset tehtiin tuohesta ja niiden sisälle pantiin painoksi sopiva kivi, joka sidottiin kiinni koivunjuuripunoksella. Koivunjuurista punottiin myöskin nuottauksessa tarvittavat taukoköydet. Talvi-iltoina piisin loisteessa paikattiin verkkoja ja tehtiin uusia pyyntivälineitä. Keväällä kunnostettiin veneet ja tervattiin ne itse valmistetulla hautatervalla.” - Maila Alatalo

Salmi-Simulla oli Äkäslompolossa sivuvaimo Tiina Kaisa Äkäslompolo. Heidän lapsensa Maria Kustaava on monen äkäslompololaisen kantaäiti. Samuli Paulaharju ikuisti Simun vaimoineen vuonna 1922.

Äkäslompolon kalarikkaiden vesien äärellä oli tavallista, että emännät lähettivät poikia hakemaan ruokakalaa. Siis hatut päähän, tuohikontit selkään, puuvavat käteen ja suomukansan pyyntiin. Noin 12-vuotiaat toiset serkut Antti Pietari Äkäslompolo (vas.) ja Pauli Immanuel Äkäslompolo lähdössä kesällä 1933 Riihen talon luota tekemään työtä käskettyä.

veden viljaa

/ erällä

”Jokainen ranta, saari, lahti, joki ja puro tarjoaa siellä ylenpalttisesti kalaa kautta vuoden.”

- Olaus Magnus 1555

Syystalven teräsjäillä kalamiehet kiisivät kenkään kiinnitettävillä terillä. Verkkojen soutajan piti olla tarkkana, sillä pienikin virhe saattoi kirvoittaa verkkomieheltä kipakan kommentin. Yhteistyö punnittiin varsinkin puhurin puhaltaessa. Antti Äkäslompolo verkon laskussa.

”Nuotta oli yleensä useamman talon yhteisomistuksessa. Äkäslompolossa yhteinen nuotta oli Kaulasen ja Riihen taloilla. Siinä nuotassa keluköydet olivat kyllä jo manillaköyttä. Nuottauksessa tarvittiin aina useampi työntekijä ja kaksi venettä. Monet kerrat kävimme Kaulasen miesten kanssa Kesänkijärvellä pyytämässä heinänteko- ja talvikalat.”

- Maila Alatalo

Miehet vetävät nuottaa veneisiin Jerisjärvellä kesällä 1933. Naiset estävät kaloja karkaamasta tarpomalla vettä nuotan suulla.

Näillä puupohjaisilla kengillä Ilta Äkäslompolo käveli evakkomatkat Ruotsiin ja takaisin.

veden viljaa

erällä /

Äkäslompolon kuuluisin kalanpyydys oli omintakeinen, vitsaksista punottu Kuerlinkkojen kontti. Pyydyksen keksijä Kilian Friman joutui oikeuden eteen syytettynä ryöstökalastuksesta: ”Sattui se papalle seuraavanlainen tapaus. Kun Kuerjoki virtasi Kuopan tilan läpi usean kilometrin matkalla, alkoi pappa seurata joessa olevien kahden linkan kohdalla, kuinka kalat nousuaikana suorittivat nousun alimmaisessa linkassa aina samasta kapeasta kohdasta ja epäonnistuessaan putosivat alas määrätystä paikasta. Silloin papalle välähti. Hän kutoi vitsaksista harvasilmäisen kontin, jonka asetti kahden seipään väliin kiinnitettynä nojalleen siihen kohtaan kuohua, josta kalat putosivat alas. Kun linkasta eivät päässeet ollenkaan ylös muut kuin punalihaiset kalat, niin Kuopalla hyvän kalan saanti oli turvattu. Kun kontti laitettiin pyytämään, oli se koettava 2–3 tunnin välein, muuten virta painoi kalat rikki. Olin minäkin kokijana kesällä 1942, kun olimme Helli-äidin kanssa Kuopalla kylässä ja vakituinen kokija oli käymässä jossakin. Mutta papalle tästä kalastuksesta tuli harmia, kun muutamat Äkäslompolon miehet kateudessaan tekivät kantelun Oulun lääninhallitukseen. Heinäntekoaikaan tuli haaste papalle Oulun raastupaan vastaamaan ryöstökalastuksesta. Sillä Ouluun, kun Lappi kuului silloin Oulun lääniin. Pappa oli ennakoinut tätä ja ostanut Yrjö-isälle valokuvauskoneen, jotka kuvat Yrjö oli myös opetellut kehittämään. Tällä koneella otettiin sitten linkasta kontteineen kuvia, joista selvisi, kuinka pieneltä alalta virrasta kontti pyytää, että kyse ei ole ryöstökalastuksesta. Nämä todisteet mukanaan pappa lähti käymään raastuvassa, joka ei ollut aivan pikku homma. Ensin hevosella kolukärryissä Tornioon, siitä junalla Ouluun. Raastuvassa asiaa tutkittiin ja pappa julistettiin syyttömäksi ryöstökalastukseen. Pappa ei tyytynyt tähän, vaan vaati korvausta kaikista kuluistaan ilmiantajiltaan, jotka oikeus myös velvoitti tekemään. Tämä aiheutti pahaa verta aina papan kuolemaan asti.”

- Esko Vapa

Kalastettiin sitä vapavehkeilläkin. Ongittiin tammukoita, perhosteltiin harrilaudalla Äkäsjoen purje-eväkkäitä ja soudettiin lohta Väylällä. Perhot, uistimet ja vaaput tehtiin pitkään itse. Metsänhoitaja ja eräkirjailija A. E. Järvinen näyttää herraskaisen perhokalastuksen mallia Äkäslinkalla vuonna 1955.

Kusti Kangosjärvi tilasi nuorelle Jouni Kaulaselle oikein tehdasvalmisteisen uistimen. Kerran Jouni oli riipimässä karjalle lehtiä, kun hän päätti kokeilla uutta uistintaan. Poika laittoi uistimeen saman reivin (siiman), jota hän oli käyttänyt metsälintujen ansalankana. ”Ison kiven kuopalta” tärppäsi: reivin päässä teutaroi nelikiloinen taimen. Lehtien riipiminen jäi, sillä Jouni lähti kiireen vilkkaa kotiin näyttämään komeaa kalaansa. Jouni paistaa tammukoita pojilleen Tapiolle ja Esalle.

Miehet kokemassa Kilian Frimanin kiistelty채 konttipyydyst채.

erällä /

viimeinen mohikaani

VIIMEINEN MOHIKAANI

ans Kustaa Äkäslompolo eli Pikku-Kusti (1872–1960) oli oman aikansa merkkihenkilö ja julkimo, jota haastateltiin ja valokuvattiin. Hän oli myös viimeinen metsän riistan ja veden viljan varassa elänyt äkäslompololainen. Isoisänsä Jussan tavoin Pikku-Kusti tappoi yhdeksän karhua. Lisäksi hän sai eräksi ahmoja, ilveksiä, läjäpäin muita turkiseläimiä ja kolmisenkymmentä tuohon aikaan harvinaista hirveä. Kusti kulki yleensä aina pyssyn kanssa ja saattoi lähteä metsälle jopa kesken heinänteon. Kesät hän kalasteli eikä viljellyt muiden tapaan maata pientä peltotilkkua ja pottumaata lukuun ottamatta.

Lehtijuttu 1950-luvulta: ”Kustun tuntee jokainen Länsi-Lapin palkisten vaeltaja. Kasteessa annetulta nimeltään hän on Kustaa ja peränimeltään tietysti Äkäslompolo, koska sen nimisessä pikku kylässä asuu. Koska ukolla on ikää alun yhdeksänkymmentä vuotta ja koska hän takaaladattavallaan ehti miehuusvuosinaan kaataa yhdeksän korven kuningasta ja kolmisenkymmentä hirveä, sopii kulkijan istahtaa ukon tupasen sängynlaidalle kuuntelemaan. ’Toista oli ennen vanhaan, kun käytiin kaksinkamppailua elämästä ja kuolemasta. Oli silloinkin leikki kaukana, kun minä 22-vuotiaana ensimmäisen karhuni kimppuun uskaltauduin. Jo edellisenä talvena olin löytänyt karhun pesän suuren luppokuusen alta, mutta en ollut vielä uskaltautunut häntä hätistelemään. Kontio palaisi varmaan samaan pesäänsä tulevanakin talvena ja minulla oli aikaa hankkia hyvä pyssy ja sen käsittelytaito. Ja niinpä sitten seuraavan lumen aikana lähdettiin, apupoika ja minä, sivakoimaan kohti tunturia. Pesän henkireikä oli ruskeareunainen, karhu siis kuorsasi hangen alla. Otin pitkän seipään ja rupesin sillä sohimaan pesään. Eikä muuta tarvittu. Pari kumeata karjahdusta ja samassa seisoi korven kuningas koko mahtavuudessaan edessäni kita ammollaan ja hakkasi raivoissaan etukämmeniä yhteen. Pamautin häntä keskelle otsaa ja luulin jo kamppailun olevan lopussa, mutta toisin kävi. Luoti olikin vain raapaissut karhun otsanahkaa, mutta sen verran hän kuitenkin kunnioitti pyssyäni – onneksi, sillä se oli vain kertaladattava ja tuskinpa kontion

hyökätessä olisin ehtinyt tuiskauttaa uutta panosta piippuun – että pyörähti kannoillaan ja säntäsi möyryten suoraan kohti aseetonta apupoikaani. Huusin: Hyppää puuhun, hyppää puuhun! Poika kapusi kuuseen kuin orava, mutta en ollut uskoa silmiäni nähdessäni karhun ryntäävän perässä niin että puu ryskyi. Se oli kauhea paikka. En uskaltanut ampua pojan takia ja toivoin vain tämän ehtivän korkealle, etteivät oksat enää kontion painoa kestäisi. Ja silloin loppui ryske kuusesta. Hetken oli aivan hiljaista ja sitten putosi ruskea möhkäle puusta alas, lumen alle, aina kesämaahan saakka. Odotin hetken, mutta kun hän ei liikahtanut, uskalsin mennä katsomaan. Kontio oli kuollut. Luoti oli sittenkin tehnyt tehtävänsä.”

Kustaa Äkäslompolo oli syntyessään niin heiveröinen, että kerrotaan hänen isänsä lausuneen: ”Tapetaanko poika pois kärsimästä?” Ei miestä koolla pilattu aikuisenakaan, mittaa PikkuKustille kertyi 150 senttimetriä.

Kustin sisko Hedvig muutti Amerikkaan ja lähetti sieltä veljelleen vipulukkoisen Winchester-kiväärin. Kustille kivääri oli aarre, koska sillä saattoi ampua monta laukausta panostamatta.

Erämies tunnettiin koko Suomessa, kuten Päivälehden uutinen vuodelta 1901 osoittaa.

Aapi Äkäslompolo oli kylällä tunnettu railakkaasta aseenkäytöstä. Nuorena hän ampui kukkuvan käen pirtin seinällä olleesta kellosta. Toisen kerran kuumaverinen mies ampui haulikolla suolapanoksella irti ollutta Riihen sonnia sukukalleuksille. Sonni jouduttiin lopettamaan. Karkasipa Aapilta laukaus myös naapuritalon akkunaan. Kerran Aapin isä Simppa oli suuttunut kärkeväkieliselle vaimolleen Sandralle ja sanonut ”Aapi hyä poika, ammu tuo helvetin kinni”.

poronhoito

Porojen Ruotsin-reissu

nnen porot vaelsivat rajajoen jään yli tämän tästä. Uipa sarvipäitä myös sulan veden aikaan Väylän poikki valtakunnasta toiseen. Kerran 1970-luvun alussa noin 300 poron tokka oli vaeltanut Ruotsiin. Heino Tapojärvi, Jaakko Gardin ja Nilimaan Vilho lähtivät porokoirineen ohjaamaan tokkaa takaisin Suomeen. Porojen piti tietojen mukaan olla rajan lähellä, mutta ne olivatkin vaeltaneet kauas kiveliöön. Miehillä oli mukanaan vain kahvivehkeet ja niukasti evästä. Marraskuinen yö saartoi poronhakijat ja he joutuivat yöpymään löytämässään metsätyömiesten taukokopissa. Oli Pyhäinmiesten aika ja lunta satoi polveen asti. Ruotsin puolen poromiehiä, kuten Uno Sevä veljensä Isakin kanssa, oli suomalaisten apuna. Uno palkkasi avuksi kaksi miestä moottorikelkkojen kanssa. Toinen heistä juopotteli illalla niin paljon, että hänestä ei aamulla ollut mukaan lähtijäksi. Toinen lähti, mutta sen ajan moottorikelkat eivät pehmeässä lumessa kulkeneet. Niin suomalaiset jäivät Unon avustamina jatkamaan työtään. Tokkaa kerättiin lähellä olevaan poroaitaan. Heino laittoi luuhkansa (hupullisen hartiaviittansa) portille ja käski koiraansa olemaan sen päällä vahtina. Kun pieniä ryhmiä saatiin ajettua lähelle, niin koira paimensi porot sisälle aitaan. Portti oli koko ajan auki, mutta vahtikoira esti poroja karkaamasta aidasta.

Poroerotukset olivat suuria tapahtumia, joihin kerääntyi väkeä läheltä ja kaukaa. Haitaristi Jauho-Kalle eli Kalle Jauhojärvi viihdyttää väkeä Lamunmaan poroaidalla. Kallen takana on Linda Viuhkola. Takaporukassa ovat menossa mukana Aukusti Raittimo, Tuure Friman, valkeahuivinen Hulda Förlund, esiliinaan pukeutunut Elli Tiensuu, mursuviiksinen Arvid Kangas, Kalle Kangas ja Kalle Immonen. Edessä kolmas oikealta on Mauno Nivala Kihlangista ja äärimmäisenä oikealla on Armas Friman. Vasemmalla istuvat Nelly ja Kaino Friman.

Suurin osa tokasta saatiin viimein kasaan ja sitä ryhdyttiin lajistushärän (kellokkaan) ja koirien avulla vedättämään Suomeen. Hidasta työ oli ja hikipäissään miehet tulivat viimein Kangosselkään, jonne tokka jätettiin. Vasta yöllä poromiehet pääsivät väsyneinä ja nälissään Kangosjärvelle, josta he saivat ruokaa ja yösijan. Kotiin palattuaan päätin, että tällaiset ulkomaanmatkat saavat jatkossa jäädä.” - Heino Tapojärvi Porotöissä vierähti viikkoja poissa ihmisten ilmoilta. Niinpä porokaarteiden lähelle rakennettiin pirrikotia tai kämppiä. Kielisen kämpällä otetun ryhmäkuvan takarivissä ovat Jaako Gardin (vas.), Martti Kaulanen, Einari Kitkiöjoki eli Kitki-Einari, Lasse Suikki, Juho Salmijärvi ja Ville Markkala. Eturivissä hymyilevät Erkki Muotka (vas.), Lassi Muotka, Eelis Jolla, Lenna Friman ja Juho Heikkilä.

Pikku-Erkki eli Erkki Pudas (oik.) ihastelee kaverinsa Paalumaan Aukun (August Jerisjärven) partaa poroaidalla.

/ erällä

erällä /

poronhoito

Erotuksessa teurasporot viedään omiin konttoreihinsa eli aitauksiinsa. Samoin erotellaan Ruotsista tai vieropalkisesta tulleet porot. Porojen kyljissä olevat piirrot kertovat, että ne on luettu. Poroerotuksen vilskettä kirnussa UA Saarisen 1950-luvulla ikuistamana.

Poromiesten talvet kuluivat poroja paimentaessa. Töitä riitti kesälläkin, silloin niitettiin kortetta ja tehtiin lehtisauroja ajokkaiden talviruoaksi. Märällä kelillä jäkälästä puristettiin limppuja. Paliskunnat myös palkkasivat poropaimenia. Kolarin ylisen palkisen paimenelle maksettiin 1930-luvulla 30 markkaa porolta. Kun palkiseen kuului noin 400 poroa, nousi paimenen vuosipalkka noin 12 000 markkaan. Paimen hiihti päivittäin tokan ympäri koiran kanssa. Myrskyt teettivät töitä, koska tokka hajosi ellei, sitä saanut ajettua kaarteeseen. Keväthangilla elon annettiin hajaantua. Toukokuusta elokuun loppuun paimenella oli vapaata, lukuun ottamatta kesä–heinäkuun vaihteen vasanmerkitysaikaa. Erotuksille palkattiin lisäväkeä. Erkin Kalle (Kalle Pudas) Saarenputaalta työn touhussa.

Suuri osa 3–4-vuotiaista hirvaista salvettiin puremalla, etteivät ne laihtuisi syksyn rykimänä. Purtavaa riitti, sillä myös vetojuhtina käytettiin härkiä, purtuja hirvaita. Vilho Friman pitelee poroa ja purija kaivaa kiveksiä hollille.

”Aivan rouskutetaan palasiksi ja koetetaan sormilla sen jälkeen, onko hienona. Ne on poron kivekset syksyllä mureat. Se on niin kuin sokeria purisi. Turtolan Laurilla on 15-vuotias poika, sillä on hyvät hampaat. Se poika ei muuta kuin ratistaa kivekset pois poroilta.”

- Ilmari Manninen

korsia kekoamassa Otto ”Ottu” Äkäslompolon siipiviikate ja Aavavuoman heinät olivat kesätuttuja vuosikymmenien ajan.

korsia kekoamassa Meidän pellot olivat hyvin pieniä, ja usein se vilja, mitä niistä saatiin, oli vihantaa tai pakkasen panemaa, mutta kyllä sitä uutisleipää vain jännityksellä odotettiin, vaikka se usein oli pettymys. Perunaa meille kyllä tuli useimmiten hyvin, vaikka saattoivat ne siemenperunat keväällä olla vähissäkin. Sipulia meillä on aina kylvetty pitkät penkit, ja nauriita myöskin. Joskus tulikin suuria nauriita, joista isä sitten puukolla rapasi ja vuoron perään meille pienimmille jakoi sitä raastetta, joka oli herkkua siihen aikaan, kun ei juuri muuta makeaa ollutkaan. Unohtamatta kuitenkaan siirappia pyhävellin päällä.”

- Anja Kurkkio

Ennen kylvöä peltoja karhittiin ahkerasti. Jerisjärveläinen Eevert Oja ja Raanakka-poro työn touhussa 1950-luvun loppupuolella.

Otti ohraleipä

käslompolon ensimmäiset viljelijät raivasivat lihasvoimalla pienet peltonsa. Pelloilla viljeltiin lyhyeen ja viileään kasvukauteen sopeutunutta ohraa. Peruna saapui pohjoiseen vasta 1800-luvun puolivälissä. 1930-luvun lämpiminä vuosina yritettiin kasvattaa myös vehnää ja ruista. Viljely Äkäslompolossa oli riskialtista, sillä halla korjasi usein sadon. Maatalouden painopiste siirtyikin 1800-luvulla karjanhoitoon, sillä jokivarsien luonnonniityt ja heinäiset jänkät loivat hyvät edellytykset pitää karjaa. Satokauden työt alkoivat syksyllä, jolloin pellot kynnettiin. Maajussin uurastus jatkui keväällä, jolloin talven karjanlannat ajettiin pelloille. Sonnan ajo ja levittäminen olivat rankkaa hommaa, johon tarvittiin kaikkia. Kesän korvalla pellot tasoitettiin. Kylvöpäivä valittiin tarkoin kuun vaiheiden ja sään enteiden mukaan. Tuleentunut vilja leikattiin loppukesällä sirpillä. Leikattaessa koottiin toiseen käteen kouran täydeltä olkia, jotka katkaistiin sirpin nykäyksellä. Vilja sidottiin lyhteiksi kuivumaan. Kuiva vilja puitiin riihissä käsin, kunnes 1920-luvun lopulla kylän isännät hankkivat yhteisen puimakoneen. Puinti- eli ryskäyspäivät olivat iso tapahtuma kasvavalle kylälle.

”Ryskäyspäivät olivat juhlatapahtuma kylänväelle. Ryskiä kuljetettiin hevosilla talosta taloon ja talkooväki kulki mukana. Porukka oli kovaäänistä, joskus kinasteltiinkin, mutta enimmäkseen se oli iloista melskausta. Aina siinä talossa, jossa kulloinkin työtä tehtiin, keitettiin isolla padalla ruokaa. Paljon kulki mukana lapsia ja sellaista väkeä, joka ei osallistunut töihin, mutta yleensä ruokaa riitti kaikille.”

- Maila Alatalo

”Entisillä kylväjäemännillä oli vartavastinen kylvöpuku. Niin oli ennen vanhalla Tanon emännällä Kolarin Äkäslompolossa samoin kuin hänen äidilläänkin valkea ’kampriisipaita’, pitkähihainen, alle polven ylettyvä, ’niinkuin on herroilla nukkumapaita’, jonka hän aina pisti päällensä, kun astui vakkoineen pellolle. Ja valkean huivin eukko sitoi päähänsä. Muulloin paitaa ei käytetty.” - Samuli Paulaharju Kreeta-Stiina Sakrila käsikylvää Kaukosessa vuonna 1922.

otti ohraleip채

/ korsia kekoamassa

jyvistä jauhoksi

Kuvan jerisjärveläiset käsikivet ovat itäsuomalaista tyyppiä, jonka pitkällä väänninvarrella yläkiveä on kevyt pyörittää.

Äkäsmyllyn mylläri, monitoimimies Kalervo Uuttu takasi, että matkailijat lähtivät Äkäsmyllyltä puhtaat jauhot pussissaan.

Käsijauhajat Viljan jauhaminen käsikivillä kuului entisaikaan naisten töiseviin askareisiin. Usein kiviä pyörittivät nuoret naiset, kuten piiat ja miniät. Jyviä jauhaessaan naiset kevensivät tunnelmaa jauhinlauluilla. Jauhojen karkeuden kotimylläri määräsi päällimmäistä kiveä nostamalla tai laskemalla. Vielä myllyjen aikakaudellakin uutta satoa juhlistettiin käsikivillä jauhetulla uutispuurolla.

Vesivoimalla Naisten arkinen työtaakka keveni rutkasti, kun lihasvoima korvattiin vesivoimalla. Äkäslompolon ympäristössä myllyt ovat aikojen saatossa jauhaneet jyviä ainakin Kaupinjoessa, Niliojassa ja Äkäsjoessa. Kaikki kolme olivat simppelisti toimivia hierinmyllyjä: ränniin johdettiin virtaavaa vettä, joka pyöritti pystyä siipitukkia ja siihen yhteydessä olevaa myllynkiveä. Tulvavesien aikaan härkinmyllyt toimivat pienissäkin ojissa. Kun omaa myllyä ei kylässä enää ollut, jyvät käytiin jauhamassa Niesassa tai Äkäsmyllyllä. Yhteiskunnan modernisoituessa myllyt ränsistyivät käyttämättömyyttään. Äkäsmylly sentään kunnostettiin myllyhaltioiden ajan muistoksi ja nähtävyydeksi.

/ korsia kekoamassa

korsia kekoamassa /

elämän eläimet Pystykorva ja poro ovat vuosisatojen ajan olleet pohjoisen ihmisten tärkeimpiä kumppaneita. Markku Kurkkio, Murre ja Musta poseeraavat suuren maailman tyyliin.

Elämän eläimet

iehen ja naisen roolit olivat entisaikaan jämäkät. Sen sijaan ihmisen ja eläimen ero ei ollut itsestään selvä. Ihmisten ja eläinten arki oli yhtä. Talvet asuttiin samoissa kämpissä lämpöä jakaen. Ihminen ja hevonen jopa söivät tiukkoina aikoina samoja pettuleivän kannikoita. Eläimet eivät siis olleet kylän ensimmäisten talonpoikaissukupolvien silmissä alempia luontokappaleita. Asetelmaa vahvisti se, että hyvä lehmä tai hevonen oli tuolloin taloudellisesti jopa arvokkaampi kuin piika tai renki.

Ilman pohjoisiin oloihin sopeutuneita kotieläimiä ei Äkäslompolon kylää olisi syntynyt. Uudisasukkaiden tärkeimpiä elämänkumppaneita olivat koira, poro, lehmä ja lammas. Metsätöiden leventäessä leipää nelikosta tuli hevosen myötä viisikko. Ensimmäinen sika saapui kylään polkupyörällä Elsa Äkäslompolon postikuorman päällä. Kotieläimet olivat pitkään kotoisia maatiaisrotuja; vasta 1900-luvulla alkoivat tuontirodut yleistyä.

Lapinlehmä Kun asukkaat asettuivat Lappiin, nousi tarun mukaan lähteestä heille kumppaniksi valkoinen lehmä. Niin tai näin – utelias, älykäs, ystävällinen, sisukas ja vähällä pärjäävä lapinlehmä kuului jokaiseen pihaan. Sääsket eivät syöneet valkeaa vasikkaa, pakkanen ei purrut nupopäätä. Sota oli kuitenkin liikaa tunturikarjalle: lypsylehmät palasivat talonväen mukana evakosta Ruotsista, mutta sonnit jäivät svenskeille.

Työvarustus Työhevonen täydessä sotisovassa on uljas näky. Hevosta ohjataan päässä olevien suittien ja suuhun pantavien rautaisten kuolainten avulla. Kaulassa hummalla on länget, joiden avulla se vetää aisoja ja kuormaa. Länkien alla on pehmusteena hamutat. Aisoihin on rahkeilla kiinnitetty hevosen yli menevä kaareva luokki, joka vakavoittaa valjastusta. Selän päällä on setolkka ja sen tiuku. Setolkan päällä kulkee aisoihin kiinnitetty remmi. Hevosen peräpäässä on mäkivyö, joka estää kuormaa tulemasta hevosen päälle. Vetoporoilla käytetään pienempiä ja yksinkertaisempia valjaita.

korsia kekoamassa /

el채m채n el채imet

elämän eläimet

Monessa perheessä oli rakkaita lemmikkejä. Juha Kaulasen Misse katosi eräänä kesänä. Etsinnöistä huolimatta kattia ei löytynyt. Vasta paljon myöhem min vanhemmat tohtivat kertoa suru-uutisen: hiirenpyynnissä ollut kissa oli jäänyt niittokoneen alle. Kaksi pikisilmää. Samuli Palomaa pystykorvansa kanssa.

Eläimistä huolehtiminen teetti töitä. Lehmät oli lypsettävä, hevoset suittava, lampaat kerittävä. Eläinten juottaminen, syöttäminen ja lämpimänä pitäminen oli talvella jokapäiväinen urakka. Aamunkajon syttyessä taivaalle roihusivat jo tulet navettojen muuripatojen alla emäntien lämmittäessä vettä karjalle. Kesällä helpotti: silloin lehmät kulkivat päivät vapaana metsälaitumilla ja lampaat viettivät koko kesän tuntureilla. Myös hevoset saatettiin päästää pitkiksi ajoiksi kesälaitumille. Vapauden makuun päässeet elikot eivät aina halunneet palata talvehtimaan ihmisten ilmoille. Porsaat routa ajoi kotiin, mutta muiden villikkojen kiinnisaanti teetti joskus töitä. Porukalla karkulaiset saatiin kuitenkin aisoihin. Vaikka karja vietti kesät villiä elämää kiveliöitten kupeessa, eivät eläintenhoitajat laiskotelleet. Paimenessa oli käytävä ja tietenkin kerättävä kotieläimille talviravintoa, mikä olikin elintärkeää hommaa. Anja Kurkkion sanoin:

”Kaikkein vaikeinta oli alussa, kun Vertti toi Muusasta orivarsansa, eikä ollut pilkkaakaan heinämaata, missä sitä olisi nyittänyt, vaan Vertin oli itse nyittävä kaikista pensaikoista sellaista luonnon takkuheinää useita kontillisia päivässä. Kyllä siinä kynnet aristuivat, mutta niin se vain elätti hevosta viikkokaupalla. Syntyi vankkumaton päätös, että omaa peltoa pitää saada mahdollisimman pian.”

Eläimiä kohdeltiin hyvin ja ne hyödynnettiin tarkoin. Porosta saatiin lihan ja maidon lisäksi talja, sarvet, suonia, luita ja koipinahkoja. Eevert Oja syöttää vastasyntynyttä, orpoa vassua.

/ korsia kekoamassa

Kauno Kaulanen karkasi 3-vuotiaana talon taakse katsomaan kanoja. Isä Aatos otti kanavahdista kuvan.

elämän eläimet

”Siihen aikaan oli tapana kutsua lehmiä kotiin huutamalla, kun joi-

/ korsia kekoamassa

Jokaisella suvulla oli omat luonnonniittynsä. Pienetkin tunturien takaiset jänkäpilkat hyödynnettiin, sillä parhaillakaan isännillä ei ollut tarpeeksi peltoja karjan pitämiseksi hengissä pitkän talven yli. Parhaat niityt olivat jokivarsilla, kuten kuvan Tiuramatalassa.

denkin lehmät makasivat mettää. Kun syyspuolen ilta alkoi hämärtyä, niin alkoi kylältä kuulua korkeaääninen huijaus, joka kuului varmaan neljä viisi kilometriä. Riihen Mantalla oli korkea ääni, mutta kun Hilma loikasi, niin Mantankin ääni hävisi. En muista enää niitä sanoja, jotka sisältyivät siihen kutsuun, mutta lopussa oli pitkä ’suuhuuuu’. Välillä mainittiin lehmien nimiä, ja sanottiin, että tule kotiin.”

- Anja Kurkkio

”Heinänteko lehmällemme ei ollut aivan helppo juttu. Keräsin sitä korvesta suopilkoista yhteensä 27:stä eri paikasta ja syksyllä hain ne

Amanda Äkäslompolo ruokkii vasikkaa Äkäsjoen tammisillan kupeessa. Leena Äkäslompolo (vas.), Maila Friman ja Martta Friman istuvat sahausrenkulla, jossa erityisellä lankkusahalla sahattiin lattialankkuja ja muuta tarvepuuta. Sahureita tarvittiin kaksi: toinen sahasi päältä ja toinen alta. Lankkurenkkuja oli monissa taloissa.

porolla kotiin.”

- Heino Kaulanen

korsia kekoamassa /

niityllä Muotkavaaran koulun opettaja käytti 1950-luvun puolivälissä saksalaisia käypäläisiä Jerisjärvellä. Ulkomaanelävät ikuistivat vierailullaan Ojan perheen heinätöissä.

Niityllä

oppukesäiseen niittoreissuun valmistauduttiin huolella, sillä heinänteon tulos ratkaisi seuraavan talvikauden karjanelannon. Valmistautuminen alkoi jo hankikelien aikaan, jolloin vietiin piimäankkoja säilöön niittopaikkojen kaltioihin. Jopa parin viikon mittaiseen reissuun lähdössä oli juhlan tuntua. Naiset tekivät eväät. Miehet teroittivat viikatteet ja huolsivat haravat. Heinänteko oli ryhmätyötä, joten mukaan lähtivät kaikki kynnelle kykenevät. Elämä niityllä oli yksinkertaista: aamukasteen aikaan ylös, kahvit, pikiöljyä pintaan, siipiviikate teräväksi ja töihin. Työrupeaman jälkeen syötiin aamupuuro, jonka päälle otettiin nokoset. Puoliseksi nautittiin kuivaa leipää, suolakalaa ja piimää. Iltapäivän kahvitauolla pantiin kuivalihaa kiehumaan. Päivän päätteeksi keitos suurustettiin ohrajauhoilla ja syötiin iltaseksi. Pari päivää kuivahtaneet heinät kannettiin sapilailla latoihin tai sauroihin kuivumaan.

”Olimme Maunon ja Vilhon kanssa Kutujärvessä heinätöissä, kun alkoi sataa vettä. Vilho sanoi, että lähdetään kämpälle kortille. Kun sade lakkasi, menimme jatkamaan töitä, mutta järven vesi olikin noussut ja vienyt kaiken niittämämme luo’on mennessään. Ei auttanut kuin koota kamppeet ja lähteä kotia. Kutujärvessä vedenpinta saattoi nousta sateella vuorokaudessa puolikin metriä.”

- Samuli Palomaa

niityllä

Asemasotavaiheen aikana sotilaat pääsivät lomille auttamaan kotitöissä. Heinäntekoaikaan riuskat viikatemiehet kiersivät katkomassa korsia kyläläisten niityillä. Naiset pitivät ennen esiliinaa heinätöissäkin. Tanon niityllä heinäsauraa tekemässä oli myös turisti (edessä vasemmalla).

Heinää kuivatettiin monenlaisilla rakennelmilla, joiden nimet vaihtelivat eri kylissä. Vanhanaikainen saura syntyi pystyttämällä pitkäoksaisia puita riviin niitylle. Rakennus rustattiin kolmesta vankasta, tapitetusta puusta. Tappien päälle laitettiin poikittain pitkiä ulkupuita, joiden päälle heinät ladottiin kuivumaan. Uudenaikaisessa saurassa eli haasiossa riukujen riviin sidottiin kerroksittain rautalankaa. Heinäsauroja Kukaslompolon pihapiirissä.

Heinät haettiin niityiltä talvella hevosella tai porolla. Samuli Palomaa heinänhakureissulla Kukaslompolon jäällä.

/ korsia kekoamassa

korsia kekoamassa /

niityllä

Niittokoneen käyttö tuli mahdolliseksi, kun luonnonheinästä siirryttiin kylvöheinään. Äkäslompolossa ei ollut kahden hevosen vetämiä niittokoneita, mutta kahden hevosen auroja oli. Eelis Kangosjärvi niittää koneella heinää. Apuri kulkee vieressä siirtämässä niitettyjä heiniä ja puhdistamassa terän tukkeumia.

Viljelty timotei on luonnonheinää karkeampaa, joten sitä voidaan kuivattaa tuutteroilla eli seipäillä. Elsa Äkäslompolo hankoaa turistipojan kanssa heiniä seipäille Postin rannassa. Heimo Äkäslompolo tupruttelee piippua työnteon lomassa.

niityllä

Karjan lisärehuksi riivittiin koivunlehtiä, kuivatettiin lehtikerppuja ja niitettiin kortetta. Kaikista ponnisteluista huolimatta karjan ruoka tuppasi lopputalvesta olemaan tiukassa. Niinpä lehmät menivät talvisin umpeen ja alkoivat herua vasta kesän tulon myötä. Kevättalvella heinät olivat arvossaan; ne jopa punnittiin käsin hinnan määrittämiseksi. Eelis Kangosjärvi (vas.) ja Juho Palomaa (oik.) hierovat heinäkauppoja Kukaslompolossa.

Myöhempinä aikoina heinästä tuli kauppatavaraa, jota tuotiin etelästä pohjoiseen. Jounin kaupalle heinäpaalilastin tuonut Tukkuliike Eino Aho Oy:n kuorma-auto oli kaikille Tornionlaakson asukkaille tuttu.

/ korsia kekoamassa

elämäntavan loppu Volvo oli aikansa hybriditraktori – se startattiin bensiinillä ja moottorin lämmettyä käännettiin vivusta polttoaineeksi edullisempi petroli. Einari Kangosjärvi katselee poikansa Tuomon lähtöä heinänniittoon 1970-luvun jälkipuoliskolla.

Elämäntavan loppu

uomen maatalouspolitiikka kallistui 1960-luvulla suurtilojen suuntaan. Pientilojen peltoja alettiin paketoida ja karjoja lopettaa. Muutos kosketti myös Äkäslompoloa: parissa vuosikymmenessä viljapellot, lehmät ja lampaat katosivat kylän maisemasta. Vuosisataisen maatalousperinteen jäljet näkyvät kuitenkin vielä ympäristön luonnonniityillä pystyssä tököttävinä sauransankoina ja rapistuvina latoina. Niittokansan tunnelmiin pääsee onneksi kunnostetuissa niittypirteissä, kuten Kutujärven autiotuvalla tai Riihen talon Aavavuoman kämpällä.

”Eräänä aamuna sitten kuului kolina toiselta puolen järveä, ja sanottiin, että nyt sieltä traktori tulee. Traktorit olivat vielä silloin alkeellista tekoa, ja olihan se tiekin heikonlainen, vaikka isä oli ennen evakkoon lähtöä pahimpia paikkoja korjannut pääasiassa lapsityövoimaa apuna käyttäen. Niin alkoivat maat kääntyä Lompolossa konevoimin.”

- Anja Kurkkio

/ korsia kekoamassa

leipäpuun antimia Savottakokin työpäivät kestivät aamuvarhaisesta iltamyöhään. Turvallisuussyistä emäntien ja työmiesten tiloja yhdisti ainoastaan keittiön seinässä ollut elämänluukku, jonka kautta kokit antoivat sapuskat jätkille. Raskas työ, tuhdit eväät – käristys ja potut oli savottajätkien normaali aamupala. Kemi-yhtiön kämppien elämänluukuista on tarjoiltu miljoonia ruoka-annoksia.

leipäpuun antimia Armeijasta päästyäni olivat metsätyöt edessä ainoina työmahdollisuuksina, keväällä uitot, missä tienasi vähän paremmin ja työ oli helpompaa. Mieleeni on jäänyt se, kuinka uittotilin saatuani ostin oman polkupyörän. Se oli Jaguar-merkkinen ja mielestäni erityisen komea. Elämäni aikana olen ostanut monta autoa, mutta onko koskaan tuntunut niin mukavalta kuin silloin, kun sai ihan oman polkupyörän.” - Aatos Kaulanen

Kylänmiehet ajavat tukkeja varsitietä pitkin Kaupinjärven takamaastoissa. Aatos Kaulanen seisoo tukkikuorman vierellä.

101

102

leipäpuun antimia /

puiden takana metsä

Puiden takana metsä

uuta tarvittiin Äkäslompolossa lähes kaikkeen rakennuksista lämmitykseen, tarve-esineistä valaistukseen. Poltto- ja rakennuspuiden lisäksi metsä oli laidunmaa sekä riistan ja marjojen lähde. Puu oli laajemminkin arvossaan, esimerkiksi suurin osa maailman käsityöläisyydestä ja teollisuudesta oli vielä 1700-luvulla metsien resurssien varassa. Äkäslompolon metsät saivat taloudellista arvoa vasta 1800-luvulla tervanpolton kaupallistumisen ja sahateollisuuden kehityksen myötä. Ennen kaupallisen metsätalouden aikaa niityt ja viljelykelpoinen maa olivat talollisille huomattavasti metsää tärkeämpiä. Metsää pidettiin arvottomana,joten talolliset eivät isossajaossa useinkaan vaatineet tilansa yhteyteen runsaasti metsää. Tämän vuoksi suurin osa seutukunnan metsistä päätyi kruunun haltuun. Puun arvonnousu ja Etelä-Suomen puupula saivat kruunun kiinnostumaan pohjoisista metsistään. Valtion metsiä alettiin inventoida ja hyödyntää. Valtiolla oli mistä ammentaa, sillä harvaan asutun seudun kotitarvekäyttö oli jättänyt laajat metsäerämaat lähes kirveen koskemattomiksi.

Osana valtakunnallisia metsäinventointeja kartoitettiin 1900-luvun alkupuolella myös Äkäslompolon seudun metsävaroja ja luokiteltiin kasvupaikkoja. Metsänhoidon tarkastaja Torsten Nystenin vuonna 1913 tekemä Kolarin hoitoalueen kasvoskartta.

Tunturikylän asukkaat saivat harvasta työstä rahapalkkaa, joten tervanpoltto sekä savotta- ja uittotyöt olivat monissa perheissä tuiki tärkeä osa toimeentuloa. Savotoiden ansiosta kylään tuli työväkeä eri puolilta Suomea. Kaupallisen metsätalouden myötä Äkäslompolossa alkoi rahatalouden aika.

puiden takana metsä Erämaametsien arviointi oli vaativaa hommaa. Päivän ikimetsiä, jänkiä ja vuomia rämmittyään inventoija tiesi tehneensä töitä leipänsä eteen. Vuoden 1922 työporukka vetisessä paikassa Lainiotunturin takaisella Kellojänkällä.

/ leipäpuun antimia

103

104

leipäpuun antimia /

tervanpoltto

Tervanpoltto Kotipolttoa

ervaa tarvittiin entisaikaan joka talossa pärekattoihin, veneisiin, rekiin, suksiin, työkaluihin ja haavojen hoitoon. Tervasta tehtiin myös pikiöljyä, jolla torjuttiin sääskiä. Niinpä juhannuksen aikoihin tervahaudat savusivat kylän ympäristön hiekkaisissa joentörmissä: kotipoltto oli maan tapa.

Tervasta tuli myös Suomen ensimmäinen todellinen maailmankauppatuote, sillä vuosisatojen ajan maailman meriä kyntivät suomalaisella tervalla tervatut purjelaivastot. Vilkkaimmillaan 1600-luvulla alkanut tervakauppa oli 1800-luvun puolenvälin jälkeen, jolloin suomalaisen tervan maailmanvalloitukseen osallistui innolla myös piskuisen Äkäslompolon kylän asujaimisto. Ei ihme, sillä tervanpoltto oli pitkään eniten rahaa kylään tuonut työ.

Purjelaivojen aikakauden loppuessa tervan vienti tyrehtyi. Kun myös kotimaan kysyntä laski, polttivat kyläläiset tervaa jälleen enää kotitarpeiksi. Viimeinen merkittävä tervanpolttaja oli Iisko Ristimella, jolla oli tervahauta Rautuojan suussa lähellä nykyistä Stenan majaa. Viimeisen haudan poltti Aapo Äkäslompolo 1960-luvun vaihteessa Konijänkän rantatörmässä.

”Kolari ei olisi nimensä arvoinen, ellei siellä olisi ollut tervakolareita joka kylässä ja juurakkohauta höyrynnyt jokaisella kankaalla.”

- Samuli Paulaharju

Äkäslompolon ympäristön mäntykankailla riitti raaka-ainetta tervanpolttoon. Aluksi haettiin metsänhoitajalta lupa kantojen ja kaatuneiden puiden keruuseen. Sitten pilkottiin kannot ja kuljetettiin pilkkeet tervahautoihin. Pilkkeet ladottiin kaivettuun kuoppaan ja peitettiin sopivasti maalla ja turpeella. Seuraavaksi hautaa poltettiin kytevällä tulella, joka oikean lämpöisenä irrotti tervan puusta. Hauta ei saanut roihuta roviona, joten tulta piti ruokkia hapella vain kytemiseen asti. Siksi hautaa piti hoitaa ja vartioida jatkuvasti. Samuli Paulaharjun vuonna 1922 Niesajoella ikuistama tervahauta.

Syrjäisten tervahautojen lähelle tehtiin usein pirrikota tai kämppä, jota käytettiin myös erä- ja niittyreissuilla. Kotamajan lähellä sijainnut Multakota oli alun perin tervapuiden tekijöiden tukikohta. Myöhemmin Multakodasta tuli retkeilijöiden ja tunturihiihtäjien taukopaikka, jonka kautta kulki myös SMY:n merkitsemä Pallas–Ylläs-reitti.

Jonne Äkäslompolo laskemassa tervaa puuränniä pitkin tynnyriin. Käsissään Jonnella on keppi, jolla tervanjuoksu saatiin pysäytettyä tynnyrinvaihdon ajaksi.

106

leipäpuun antimia /

tervanpoltto

Tervahautoja oli kaikkien Äkäslompoloon laskevien vesien varsilla. Parhailla paikoilla olleet haudat olivat käytössä vuosikymmeniä. Kylän ympäristössä hautoja oli Ison Kaupinjärven, Pikku-Kaupin, Kesänkijärven ja Äkäsjoen rannoilla. Tervahaudat olivat rannoilla siksi, että tervatynnyrit kuljetettiin irtouittona Muonionjokeen asti. Tervatynnyrit matkaavat Äkäslompolosta maailmanmarkkinoille juhannustulvan aikaan.

”Silloin on vielä tervanuittoveet, ko tunturissa on vasikannahan kokonen lumipilkka.”

- Iisko Ristimella

Tervatynnyrit uitettiin alas Äkäsjokea ja tuotiin Väylän rantaan. Rannassa tynnyrit asetettiin veteen tappi ylöspäin ja sidottiin toisiinsa koivuvitsaksin.

Väylällä tervatynnyreistä tehtiin iso lautta, jonka joka kulmassa oli isot airot. Ennen Torniota ja laivausta kohti maailmanmarkkinoita oli vielä laskettava 200 kilometriä koskista Väylää. Taustalla oikealla näkyy Kolarin vanha kirkko.

Tervatynnyrit joutuivat koville uidessaan irrallaan Äkäsjoen koskissa, joten tynnyrit oli valmistettava huolella. Hajonnut tai vuotanut tynnyri tiesi tilipussin kevenemistä. Kylässä olikin omat tynnyrimestarinsa, joilla oli erikoistyökaluja tiiviiden ja vahvojen tynnyreiden tekemiseen. Ristimellan Iisko oli oman aikansa tunnettu tynnyrintekijä. Tanon talossa on nähtävissä sekä vanha tervatynnyri että sen tekemiseen tarvittuja työkaluja, kuten pyöreä höylä.

Savotat Vihreän kullan kaatajat

emijoen suulle rakennetut sahat olivat 1800-luvun loppupuolella nielleet lähiseutujen metsät. Niinpä savotat levisivät nopeasti jokivarsia pitkin pohjoista kohti. 1870-luvun alkupuolella alkoivat suuret metsätyösavotat eteläisessä Kolarissa, ja seuraavalla vuosikymmenellä aloitettiin hakkuut Äkäsjokivarressa. Ensin kaadettiin vain isoja tukkeja sahatavaraa varten, mutta myöhemmin myös pinotavaraa paperiteollisuudelle. Koivuja kaadettiin vanerin ja haapoja tulitikkujen tekoa varten. Kylän muutama mies ja pari hevosta eivät riittäneet savotoiden tarpeisiin, joten työntekijöitä houkuteltiin muualta mm. lehti-ilmoituksilla. Suurin osa työväestä tulikin muualta aina Etelä-Suomea myöten. Työmaa oli useimmiten kaukana asutuksesta eikä Äkäslompolosta muutoinkaan löytynyt sopivia majapaikkoja isolle tilapäiselle joukolle. Ongelma ratkaistiin rakentamalla työmaiden lähelle kämppiä. Savottakämpät tehtiin hirsistä, joiden tilkkeeksi laitettiin sammalta. Lämmityslaitteena oli peltinen kamiina, joka vaati jatkuvaa tulenpitoa. Kovalla pakkasella sisällä tuli silti niin kylmä, että kämpän seinään jäätynyt tukka ei ollut tavaton tapaus. Jos erityistä kipinämikkoa ei ollut, viluisin heräsi ensin ja laittoi kamiinaan tulet.

Savotoilla oli omat lakinsa, joista kolme oli ylitse muiden: 1.

Leimaamattoman puun kaadosta sai heti lopputilin.

Tappelunnujakat kuuluivat asiaan, mutta miehen taposta

joutui vastuuseen.

Kämppäemäntään koskemisesta seurasi ankarin rangaistus eli

sakinhivutus. Siinä oli hengenlähtö lähellä. Hivutukseen joutui,

vaikka emäntä olisi ollut myötämielinen. Rangaistusuhka oli näin ankara eripuran välttämiseksi ja siksi, että savotoille tarvittiin naisia ruoanlaittoon. Miesporukan keskellä heille piti taata turvalliset olot.

”Kovaa on kun korvesta kannikan koppaa./ Hiki siinä souvissa paitahan toppaa.”

- Tapio Rautavaara kappaleessa Jätkän lauantai

savotat

Äkäslompolon ympäristössä on ollut aikojen saatossa kymmeniä savottakämppiä. Osa on edelleen käytössä, osasta on jäljellä enää rauniot. Kämppiä on ollut monen tasoisia ja kokoisia; osassa savotoista asui jopa kylällinen väkeä. Esimerkiksi Linkkojen suurten savotoiden kahdessa kämpässä oli tilat 90 miehelle ja savotan johdolle toimistoineen. Lisäksi osa miehistä asui lähiseudun taloissa. Hannukaisen suurten savotoiden työväkeä poseeraa ajalle tyypillisessä yhteiskuvassa. Savottaemäntä näyttää olevan pieniin päin. Pokasaha ja kehäksi kierretty justeeri ovat kunniapaikalla.

Metsätöiden tärkeyttä todistaa kansakoulujen seiniä 1930-luvulla koristanut opetustaulu.

/ leipäpuun antimia

109

Savotat Vihreän kullan kaatajat

eKemijoen suulle rakennetut sahat olivat 1800-luvun loppupuolella nielleet lähiseutujen metsät. Niinpä savotat levisivät nopeasti jokivarsia pitkin pohjoista kohti. 1870-luvun alkupuolella alkoivat suuret metsätyösavotat eteläisessä Kolarissa, ja seuraavalla vuosikymmenellä aloitettiin hakkuut Äkäsjokivarressa. Ensin kaadettiin vain isoja tukkeja sahatavaraa varten, mutta myöhemmin myös pinotavaraa paperiteollisuutta varten. Koivuja kaadettiin vaneria ja haapoja tulitikkuja varten. Kylän muutama mies ja pari hevosta eivät riittäneet savotoiden tarpeisiin, joten työntekijöitä houkuteltiin muualta mm. lehti-ilmoituksilla. Suurin osa työväestä tulikin muualta aina Etelä-Suomea myöten. Työmaa oli useimmiten kaukana asutuksesta eikä Äkäslompolosta muutoinkaan löytynyt sopivia majapaikkoja isolle ja tilapäiselle joukolle. Ongelma ratkaistiin rakentamalla työmaiden lähelle kämppiä. Savottakämpät tehtiin hirsistä, joiden tilkkeeksi laitettiin sammalta. Lämmityslaitteena oli peltinen kamiina, joka vaati jatkuvaa tulenpitoa. Kovalla pakkasella sisällä tuli silti niin kylmä, että kämpän seinään jäätynyt tukka ei ollut tavaton tapaus. Jos erityistä kipinämikkoa ei ollut, niin viluisin heräsi ensin ja laittoi kamiinaan tulet.

Savotoilla oli omat lakinsa, joista kolme oli ylitse muiden: 1.

Leimaamattoman puun kaadosta sai heti lopputilin.

2. Tappelunnujakat kuuluivat asiaan, mutta miehen taposta

joutui vastuuseen.

3. Kämppäemäntään koskemisesta seurasi ankarin rangaistus eli

sakinhivutus. Siinä oli hengenlähtö lähellä. Hivutukseen joutui,

vaikka emäntä olisi ollut myötämielinen. Rangaistusuhka oli näin

ankara eripuran välttämiseksi ja siksi, että savotoille tarvittiin naisia

ruuanlaittoon ja miesporukan keskellä heille piti taata turvalliset olot.

”Kovaa on kun korvesta kannikan koppaa, Hiki siinä souvissa paitahan toppaa”

- Tapio Rautavaara kappaleessa Jätkän lauantai

savotat

Iso savottakämppä oli jaettu osastoihin. ”Tylsään päähän” kuuluivat työmiesten tilat. Miesten huoneen ympäri kiersi yleensä nukkumalavitsa, myöhempinä aikoina kerrossängyt. Keskellä huonetta oli kamiina. Lisäksi työmiesten tiloissa oli iso ruokapöytä ja pieni kuivaushuone hevosten ja miesten varusteille. ”Terävässä päässä” piti majaa kokki sekä savotan johto eli ukkoherra, kasööri ja mittamies. Kassanhoitajan eli kasöörin huone oli samalla savotan toimisto. Kokilla oli oma valtakuntansa: keittiö ja huone sen vieressä. Keittiössä oli iso hella, jolla ruoka laitettiin. Sotien jälkeen kämppien rakentamisessa alettiin käyttää mallipiirustuksia, minkä seurauksena asumistaso yhtenäistyi ja hygienia parani. Kämpässä oli tiivis tunnelma ja omat arominsa. Ennen sotia otetussa kuvassa ovat mukana Heino Kaulanen (edessä toinen vas.) ja nuoren savottaemännän edessä kurkistava Markku Kaulanen.

/ leipäpuun antimia

Suurilla savotoilla oli oma kasööri, joka tarkasti hakattujen puiden mittaukset ja maksoi palkat. Pienillä savotoilla oli kiertävä kasööri. Työmailla ja niiden liepeillä pyöri kirjavaa sakkia, joten kasööri kantoi usein pistoolia varmistaakseen kuljetusten ja rahanjaon turvallisuuden. Kasöörin toimistossa oli myös jonkinlainen kassakaappi. Savotan kasööri Arvi Muotka maksaa tiliä hevosmiehelle Kuerjoella vuonna 1950. Setelinippu on paksu, mutta ei tili silti iso ole. Setelit olivat kookkaita, ja 1000 markan seteli oli arvoltaan vain 35 euroa. Paksukaan setelitukko ei siis hevosmiestä rikkaaksi tehnyt. Ylimuoniolainen Arvi haavoittui sodassa pahasti päähän eikä pystynyt enää raskaisiin metsätöihin. Kasöörinä ja aputyönjohtajana hän tuli tutuksi monelle äkäslompololaiselle.

111

112

leipäpuun antimia /

savotat

Savottajätkien elämä oli yksinkertaista ja rankkaa. Päivät menivät rataansa: Herätys kuudelta. Tuhti annos käristystä napaan. Ajomiehet valjastamaan hevosiaan ja muut suksimaan työmaalle. Lapioimaan lumet pois kahden metrin säteeltä kaadettavan puun ympäriltä. Montun piti olla suuri, jotta kahden miehen justeerisahalla pystyi kaatamaan puun vaadittuun lyhyeen kantoon. Kaadon jälkeen kirves käteen ja oksat pois. Sahaamaan puu sovitun mittaisiksi tukeiksi. Ja taas lunta lapioimaan uuden rungon ympäriltä... Ruokatauko tulilla: rasvaan kastettua ruisleipää ja kahvia. Välillä auttamaan ajomiestä kuorman teossa. Iltahämärissä tunnin hiihto takaisin kämpille. Päivälliseksi lihakeittoa. Iltaohjelmana varusteiden huoltoa, kortinpeluuta ja tarinaniskentää. Iltapalaksi puuroa ja leipää. Unta ei tarvinnut kutsua... Kalle Kangosjärvi (s. 1910) ja Heikki/Henne Äkäslompolo (s. 1905) Luosusta metsätöissä.

Savottamiehen eväsrepusta löytyi leipää, silavaa, voita ja kahvitarpeet. Silavaa sulatettiin paistinpannulla rasvaksi tai käristettiin nuotiolla tikun nokassa. Ruokatauon huipensivat pannukahvit. Pyhien jälkeen matkassa saattoi olla kotijoukkojen leipomaa mettäkakkoa. Einari Kangosjärvi (vas.), Eelis Kangosjärvi, Jussa Utterström ja Arvid Utterström kahvitauolla. Eelis keittää kahvia ja Jussa lämmittää kipossa syötävää.

savotat

/ leipäpuun antimia

Kautta aikojen ammattimies on huolehtinut työkaluistaan. Kukaslompolon isäntä Juho Palomaa teroittaa pokasahaansa, jota käytettiin pienempien puiden kaatoon ja katkomiseen. Antti Kuru samassa puuhassa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Pyöreä viila kertoo, että moottorisaha ei ole aivan ensimmäisiä malleja.

113

114

leipäpuun antimia /

savotat

Hevonen oli työmiehen tärkein apuri, joka lihotti isäntänsä tilipussia tuntuvasti. Niinpä hevosen hyvinvoinnista huolehdittiin tunnollisesti. Työpäivän jälkeen hevonen tarkastettiin, harjattiin ja ruokittiin. Aamuvarhaisella hevosmiehet antoivat työparilleen kauroja tai apetta eli lämpimällä vedellä kasteltuja jauhotettuja heiniä. Hyvin hoidettu hevonen jaksoi kahlata päivän paksussa lumessa ja vetää isoja kuormia kohti tukkivarastoa eli lanssia. 1930-luvulla otetussa kuvassa Tuure/Tyyre Kaulanen kyydissään hakkuri Tuure Friman ajaa Voikko-hevosellaan tukkikuormaa kohti lanssia.

Sopivan myötäisissä maastoissa tukkeja ajettiin myös porohärillä. Poron ylläpito oli edullista, ja poron sai halvemmalla kuin hevosen. Toisaalta poron kuormat olivat pienempiä ja rahantulo siten vähäisempää. Paras tapa ajaa puita porolla oli hiihtää sen edellä, jolloin härkä seurasi perässä, kuten oli oppinut pororaidossa kulkiessaan. Turistit tekevät tietä polttopuukuormaa vetävälle porolle.

savotat

Sotien jälkeen metsätöihin saatiin traktoreita. Heikkotehoiset traktorit olivat kuitenkin käyttökelvottomia lumisessa metsämaastossa, joten puut kerättiin hevosilla metsästä välilanssiin, josta ne kuljetettiin edelleen traktorilla uittopaikalle. Traktori on tuonut lastin parkattuja puita Äkäslompolojärven jäälle maaliskuussa 1958. Loppukeväästä lompolon jää oli puukasojen peitossa.

Aukusti Raittimon urakehitys oli vauhdikasta. Kerran metsätöissä Aukustilta katkesi sahasta terä. Kun aamu oli muutenkin vastustanut, niin miehen mitta täyttyi: hän löi sahanjämän puuhun ja lähti. Aukustin käytyä autokoulun hän onnistui ostamaan kuorma-auton. Niin uranvaihtajasta tuli seudun ensimmäisiä autoilijoita. Aukusti ajamassa tukkeja uuden ajan vehkeellä.

/ leipäpuun antimia

115

116

leipäpuun antimia /

uitolla

Uitolla

käslompolon metsävarat olivat suuret, mutta puun kuljetus teki metsien hyödyntämisestä ongelmallista. Etäisyydet olivat pitkiä ja Äkäslompoloon tuli tie vasta 1950-luvulla, joten puiden uittaminen jokia pitkin Tornioon oli ainut keino kuljettaa metsien vihreä kulta maailmalle. Uiton onnistuminen vaati mittavia valmisteluita, jotka vaikuttivat myös jokiluontoon. Koskia perattiin kivistä ja jokien mutkakohtiin rakennettiin järeitä ohjausvalleja. Toisin paikoin jokeen laitettiin vain puomeja ohjaamaan puita haluttuun väylään. Heti jäiden lähdettyä Äkäsjoen ja Kuerjoen sivujokia ja ojia tammettiin, jotta saatiin varastoon lisävettä uittoa varten. Äkäslompolon kylämaisemassa uitto näkyi vuosikymmeniä, sillä Äkäsjokeen rakennettiin iso tammi, jonka sulkumekanismeista osa on edelleen näkyvissä nykyisen sillan kupeessa. Tammella padotun veden avulla puut saatiin uitettua kivistä ja matalaa Äkäsjokea myöten Muonionjokeen. Kun jäiden lähtö läheni, kylän miehet valmistautuivat uittoon. Keksin varreksi kuorittiin ja kuivattiin pitkä, ranteen paksuinen kuusi. Varteen kiinnitettiin rautainen kappale eli keksi, jossa oli kaksi piikkiä eli tiikkaa; toinen puun vetämistä ja toinen työntämistä varten. Uittoyhtiö teetti lisäksi puisia kankia, joiden avulla puut väännettiin jokeen. Kankia käytettiin myös puuruuhkien eli sumien purkamiseen. Työmiehen varustuksena olivat tavalliset työvaatteet, hattu ja eväsreppu. Uittomiehen tunnisti tavallista pitkävartisemmista nahkasaappaista, jotka rasvattiin vedenpitäviksi. Kumisaappaat rantautuivat Suomeen vasta 1900-luvun alussa ja pohjoiseen nokialaiset kulkeutuivat vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Talvella puut ajettiin hevosilla järvien jäälle tai jokien varsilla oleviin lansseihin odottamaan uittoa, joka aloitettiin puroilta ja latvavesiltä heti jäiden lähdettyä. Puut vyörytettiin jokeen, ja pitkä matka merelle alkoi. Huolellisten valmisteluiden ansiosta Äkäsjoen uitto ei kestänyt kauan, mutta työpäivät olivat pitkiä ja raskaita. Tiedetyissä ruuhkapaikoissa olivat miehet passissa valvomassa, että sumaa ei päässyt syntymään. Viimeisenä tuli häntäroikka, joka perkasi maalle tai jokeen juuttuneet puut isolle joelle asti. Väylää pitkin puut uitettiin Tornionjoen suulle Hellälän sortteeriin, jossa puut eroteltiin ne ostaneille yhtiölle.

Uittomiehen arki oli kylmää ja märkää. Päivät kuluivat päivystäessä, rannoilla rämpiessä ja tukkien kanssa teutaroidessa. Myös väsymys väijyi, sillä töitä saatettiin paiskia päiväkausia samoilla silmillä. Venemiehet pääsivät välillä koskenlaskijoiksi. Svante Friman ohjaa ja Pekka Halonen tähystää keulalla Äkäsjoen Maijankoskella kesäkuussa 1955. Pekan kerrottiin selvinneen Kuerlinkasta hengissä.

Uittomiehiä keksineen Kuerjoen sillalla. Kuva on 1960-luvun vaihteesta, koska miehillä on päässään lippalakit hattujen sijaan. Kyläläisistä mukana ovat Olavi Ristimella (vas.), Heimo Äkäslompolo toppatakissa ja vaaleassa lippiksessä sekä edessä poispäin kääntyneenä seisova Aapi Äkäslompolo.

118

leipäpuun antimia /

uitolla

Latvavesissä uiton piti tapahtua nopeasti, koska tulva-aika oli lyhyt. Jäät lähtivät virtavesistä nopeasti, mutta kestivät järvissä niin pitkään, että jokitulva ehti loppua. Siksi uiton onnistuminen vaati, että Äkäslompoloon ja muihin jokijärviin sahattiin uoma. Sahatut jäätelit työnnettiin rännin reunajään alle, jolloin järveen syntyi virtaava uoma puiden huilata. Jäätä saattoi olla lähes metri, joten äkäslompololaisilla oli toista kilometriä pitkän uoman sahaamisessa urakkaa kerrakseen. Äkäsjoelta on annettu lupa aloittaa Kuerjoen uitto. Vuonna 1933 otetussa kuvassa tukit matkaavat kohti merta Jokijärven jäähän sahattua väylää pitkin.

Joet laitettiin uittokuntoon. Niittykohdille sidottiin puita peräkkäin, jotta uittopuut eivät leviäisi alaville rannoille. Kuerjoen putouksien eli linkkojen alapuolella oli jo vuonna 1933 vahva ohjausvalli eli kossa estämässä sumien syntymistä.

uitolla

Osa kuoripäällisistä pölleistä vettyi ja upposi. Tämän vuoksi puut ostaneet yhtiöt alkoivat vaatia puiden kuorimista eli parkkaamista. Puiden parkkaus käsin oli työlästä ja tekijälle melko kannattamatonta. Siksi kuorintaan kehitettiin kone. Kuorensuikaleet lentävät Ahojänkän laidassa vuonna 1963, kun parkkaajamestari Markku Kaulanen pistää parastaan. Parkkuupukissa roikkuu porrikoukku, jota käytetään apuna puiden käsittelyssä ja vetämisessä pinosta.

Tukit vieritettiin rannalta veteen aluspuita eli kaljuja pitkin. Vanhaan aikaan tämä tehtiin käsivoimin kankeamalla. Koska vierittämisessä oli hoppu, niin isommilla lansseilla alettiin käyttää apuna puskutraktoreita ja myöhemmin kauhakuormaajia. Koneet veivät leivän monelta jätkältä. Telakoneita kutsuttiin yleisnimellä ”pillari”, koska Caterpillar oli pitkään yleisin konemerkki. Telatraktorit vierittävät vuonna 1949 puita veteen Pakajoella. Miehet päivystävät valmiina selvittämään rantasumat lihasvoimin.

/ leipäpuun antimia

119

120

leipäpuun antimia /

uitolla

Koska puita ostivat useat yhtiöt, tehtiin tukkeihin erilaisia merkkejä hakkuuvaiheessa, lanssissa tai uiton alkaessa. Savotalla yhtiöiden merkit hakattiin kirveellä. Uima-asennon löytänyt puu harvoin enää käänsi kylkeään, joten jos merkin löi vasta uivan puun pintaan, näkyi merkki helposti myös merenrannan loppuerottelupaikalla. Tukkeihin lyödään pintamerkkiä Kuerjoen Jokijärven tammella vuonna 1933. Rakennelmaa, jolla merkkejä lyövät miehet istuvat, kutsuttiin merkkisaapponiksi.

Kuerjoki oli uittokelpoinen vain lyhyen tulvan ajan. Vuolaassa koskessa suma kasvoi äkkiä niin isoksi, että sen purkamisessa saattoi mennä hukkaan koko päivä. Ruuhka piti siis saada purettua nopeasti. Tähän tarvittiin paljon miehiä. Kiire oli myös siksi, että vesi nousi nopeasti kapeassa ja syvässä kanjoniuomassa, jolloin vonkamiehille tuli uupelo pelastuspaikoista. Ongelmaa helpottamaan rakennettiin Linkkojen yläpuolella tukeista rakennelma, saapponi. Kun linkoilla tuli suma, niin miesketjua pitkin kaikui ”puomi kiinni!” -huuto ja samalla näytettiin sovittua merkkiä. Saapponin päällä työskennelleet laittoivat silloin puomin kiinni. Kun suma oli selvitetty, ketjua pitkin kiiri viesti: ”Antaa pölkyn juosta!” Suman purkamisen aikana yläpuomille oli kuitenkin kertynyt kasa puita, jotka helposti aiheuttivat uuden suman. Uittoroikka seisoo kaplastuksen päällä vahdissa alimman Kuerlinkan niskalla 1930-luvulla.

Suman purkaminen ei ollut vaaratonta puuhaa. Kun esteenä ollut puu saatiin laukaistua liikkeelle, oli usein loikittava maalle turvaan – joskus jopa henkensä kaupalla. Kalle (Kaarle) Kangosjärvi (vas.) ja Aukusti Raittimo purkavat tukkisumaa Äkäsjoen Niverkoskella.

Äkäslompolon miehillä oli ainakin 21 vuotena yhteisenä urakkana uittaa Äkäsjoen yläjuoksun vesistöjen varrelle varastoidut puut Muonionjokeen. Myös Kuerjoen ja Valkeajoen puut kuuluivat urakkaan. Uitto kuului kylän kevätkuvaan kaikkiaan lähes vuosisadan ajan, sillä uitto loppui Tornionjoelta ja sen sivujoilta vasta vuonna 1971. Kun viimeinen uitto oli ohi, uittopäällikkö tarjosi kylän miehille päivällisen. Uittomiehiä tauolla. Kuvasta on tunnistettu Tuure Kangosjärvi, Arvo Friman, Aukusti Raittimo, Kaarle Kangosjärvi, Tuure Friman ja Oskar Förlund.

savottaemännät

/ leipäpuun antimia

savottaemännät Kaiken takana on nainen ”Hoitaessaan omin päin talouttaan miesväki harvoin jaksaa pitää

alkuperäisyyttä on tietysti kadonnut edellisen suorasukaisen järjes-

turhantarkkaa huolta siisteydestä ja muista pikkuseikoista, ja ahtaas-

telmän mukana, mutta tappiota ei ole valitettu asianomaisten tahol-

sa metsäsaunassa olot menevät suoraan sanoen hunningolle. Tukki-

ta. Naisten tulo metsätyömaille on ollut tämän elämän alan suurin

miehet ovat itsekin huomanneet vajavuutensa ja alkaneet hankkia

tapahtuma.”

naisia emänniksi metsäsaunoihin. Naisten tulo on perin pohjin muut-

tanut saunain asun ja olot. Hyvä joukko erämaaelämän voimaa ja

Lappilaiset naiset joutuivat sopeutumaan perheensä ja yhteisönsä asettamiin vaatimuksiin. Naisten työmarkkinat olivat rajalliset, sillä kotoaan lähteneille tytöille oli tarjolla lähinnä huonosti palkattuja piian tai kotiapulaisen töitä. Kämppäemännän työ oli tämän vuoksi naisille houkutteleva vaihtoehto. Emännän ruoka ja asunto olivat ilmaiset eikä palkassakaan ollut moittimista. Lisäksi savottakokin kesät olivat vapaat, joten työnteko ei estänyt kotitilan hoitoa. Niinpä monet Äkäslompolon naiset olivat tavalla tai toisella mukana savottojen muonahuollossa. Savottakokilla oli töitä niin paljon, että 20–30 miestä kohden tarvittiin kaksi kokkia. Suurilla savotoilla kämppiä oli monta ja kokkeja liuta. Savottakokki Laura Hoppari apulaisineen työntouhussa Kolarin Väylänpäässä vuonna 1938.

- Pälsi 1923

123

124

leipäpuun antimia /

kauhanvarressa Kämppäemäntien avuksi järjestettiin kursseja ja tehtiin oppaita. Vuonna 1948 painetussa käsikirjassa emäntiä opastetaan siisteyteen ja järjestykseen. Annetaanpa opuksessa myös oivia vinkkejä, esimerkiksi miten pohjaan palanut velli pelastetaan. Se kaadetaan nopeasti puhtaaseen keittoastiaan ja kiehautetaan uudestaan. Lisäksi kirjassa on ruokaohjeita.

Kauhanvarressa

avotoiden kokkausevoluutio oli kolmiportainen: aluksi jokainen teki omat ruokansa, seuraavassa vaiheessa äijäporukka kokkaili yhdessä ja lopuksi päädyttiin palkkaamaan sakille kokki. Yleensä kämpän miehet muodostivat yhteisen ruokakunnan, jolla oli yksi tai useampi emäntä sekä miesten keskuudesta valittu isäntä. Isännän tehtävänä oli ynnätä ns. ruokatili eli laskuttaa miehiltä ruokaan kulunut summa, joka tilitettiin edelleen kauppaan. Kokki oli töissä aamuvarhaisesta iltamyöhään laittaen päivän ruoat ja hoitaen keittiön. Toisilla savotoilla kokki piti myös pientä kauppaa useimmiten tarvittavista tarvikkeista. Suurilla savotoilla yhtiö järjesti kokin ja ruokahuollon. Miehillä oli alussa epäluuloa tätä järjestelmää ja sen kustannuksia kohtaan. ”Herroihin ei piä luottaa eikä mettäherroihin varsinkhaan.” Vaikka metsätyömiehet maksoivat itse ruokakuntansa kulut, niin savotoiden huoltokustannukset olivat yhtiöille suuri menoerä. Emännän säästäväisyys ja tehokkuus olivat siksi kaikille tärkeitä. Kämppäemännillä oli myös tärkeä missio: miesten ruokavaliota oli muutettava vähärasvaisemmaksi ja monipuolisemmaksi. Kotitalouskoulutuksen saaneet pääemännät opettivat kämppäemännille terveellisen ruokavalion perusteita. Emännät sovelsivat oppejaan nokkelasti käytäntöön juurruttamalla esimerkiksi kasvikset osaksi kämppien ruokalistaa. Valistus tuotti tulosta, sillä työmiesten ravinto muuttui vähitellen terveellisemmäksi.

Luukeitto (10 hengelle): • 1,5 kg luita • 5–6 l vettä • 400 g lanttuja • 400 g porkkanoita

• 1 kkp ohrasuurimoita • 8–10 maustepippuria • 1–2 sipulia • suolaa

• 5 kg perunoita Rikotut ja ruskistetut luut pannaan tulelle kylmään veteen ja keitetään 4–5 tuntia, minkä jälkeen luut siivilöidään pois ja lisätään huuhdotut ja hyvin liuotetut suurimot sekä kuoritut ja paloitellut lantut, porkkanat ja mausteet. Kun ainekset ovat puolikypsiä, lisätään lohkotut perunat ja keitto saa kiehua kypsäksi. Jos luissa on ollut lihaa, se irrotetaan, paloitellaan ja tarjotaan keiton joukossa.

kauhanvarressa

Ilta Äkäslompolo (myöh. Kaulanen) talvehti kokkina savotalla, jonka kämppä sijaitsi Äkäsjoella Kuopan lähellä. Ilta ja tukit odottavat tulvan nousua ja kevään 1947 uiton alkamista.

/ leipäpuun antimia

125

turisti tuli kylään

Matkailusesongit olivat kyläläisille työntäyteisiä. Pelkästään etelänvieraiden ruokkimisessa oli puuhaa kerrakseen. Isännät hakivat turisteille ruokaa Tapojärven kaupalta asti. Emännät leipoivat, paistoivat ja keittivät täyshoitovierailleen parasta pöytään. Taikinannapsijat ovat leipurin ikiaikaisia seuralaisia.

turisti tuli kylään Turistit saapuivat 1950-luvulla usein keskellä yötä ja tulivat heti ruokailemaan. Ruokailu tapahtui tuvassa, joka oli samalla keittiö ja myös perheen ainoa asuinhuone. Tuvasta oli verhoilla erotettu pieni nurkkaus apulaisen makuutilaksi, ja sinne me laitoimme neljä lastamme puolittain istuvaan asentoon siksi aikaa, mitä ruokailu kesti. Lapsille oli tietysti selostettu, että yön aikana on useitakin siirtoja, ja he nukkuivat koko ajan. Tilanne helpottui vuonna 1960, kun rakensin huoneen navetan vintille.” - Heino Kaulanen

”Me etelänasukkaat olemme olleet ihastuneita tuntureihinne ja ennen kaikkea hyvään huolenpitoonne!”

- Vieraskirjaan maaliskuussa 1951

Heino Kaulanen ajaa hevosellaan turisteja tienvarteen keväällä 1961. Taustalla lähtöpaikka, Karinivan maja.

127

128

turisti tuli kylään /

matkailun historia

Kielikylpyjä

ntisaikaan Lapissa vain kievaritalot saivat merkittävää matkailutuloa. Tilanne muuttui 1930-luvulla, jolloin lapinkuume alkoi levitä Etelä-Suomessa. Ei aikaakaan kun matkailijoita varten rakennettiin retkeilymajoja ja hotelleja eri puolille Lappia. Osansa etelänvieraista sai myös syrjäinen tunturikylä.

Matkailun markkinointi kulki pitkään suusta suuhun. Yhteyttä turistien ja kyläläisten välillä pidettiin pääasiassa postitse. Tilanne muuttui, kun kylään saatiin maantie ja puhelinkeskus. Puhelimien yleistyessä matkailijat alkoivat varata lomansa postikorttien sijaan puhelimella. Yhteismarkkinoinnin ensi askelia otettiin parina vuonna toivottamalla Sävellahja-ohjelmassa turistit tervetulleiksi Äkäslompoloon. Matkailumainos vuoden 1955 Hufvudstadsbladetissa.

Äkäslompolon matkailun pioneeri oli Runa Lindfors, joka 1930-luvun alussa ihastui kylään. Svenskt förbund för fysisk fostran för Finlands kvinnor -klubin (FFF) aktiivisena jäsenenä hän toi keväällä 1934 yhdistyksen ensimmäisen hiihtokurssin Riihen ja Kaulasen taloihin. Runa kehitti matkailua käynnistämällä ruokakursseja kylän emännille. Hän myös sivisti kyläläisiä olemalla mukana hankkimassa kylään pientä kirjakokoelmaa, ”Äkäslompolon ja Kukaslompolon lainakirjastoa”, jota säilytettiin Riihen talossa. Merkittävin matkailun edelläkävijöistä oli Gunnar Stenfors. Hän opetti kyläläisille matkailuyrittämisen alkeet tuomalla ryhmiä useaan taloon. Työmaata Gunnarilla riitti, sillä kyläläiset olivat alussa niin otettuja kaukaisista vieraistaan, etteivät perineet heiltä kuin nimellisen maksun. Näiden suomenruotsalaisten pioneerien ansiosta suurin osa kylän ensimmäisistä matkailijoista oli ruotsinkielisiä. Suomenruotsalaiset myös rakensivat suurimman osan kylän vanhimmista majoista.

Vuonna 1922 sähköttäjä Gunnar Stenfors innostui laskettelusta ja Lapista. Laskettelua 19-vuotias nuorukainen opiskeli kirjoista ja harjoitteli Lauttasaaren kallioilla. Jo seuraavana talvena Stenfors lähti Lappiin hiihtämään tanskalaisten työtovereidensa kanssa. Tunturihiihto vei miehen mukanaan, sillä vuosien saatossa Stenforsista kehkeytyi lasketteluharrastuksen uranuurtaja. Maailmaa nähnyt mies teki Äkäslompolosta toisen kotinsa rakentamalla tukikohdakseen Stenan majan vuonna 1947. Hän myös osallistui kylän kehittämiseen ideoimalla ja tukemalla muun muassa kylän nuoren urheiluseuran toimintaa, vanhan Riemuriihen rakentamista sekä ensimmäistä hissihanketta. Stenfors kuoli Äkäsjoella kanoottionnettomuuden jälkeiseen sairauskohtaukseen jo vuonna 1955. Hänen muistolaattansa on Kesänkitunturin laella.

Lapsia kiinnostivat kovasti matkailijoiden tavat, vaatteet, varusteet ja autot. Riihen talon turistien lähtöä ihmettelevät kylän lapsista Reijo Viuhkola (vas.) sekä Aimo ja Reino Gardin. Orvokki Viuhkola rupattelee matkalaisten kanssa (1954).

130

turisti tuli kylään /

matkailun historia

Sotien jälkeen lähes kaikissa kylän taloissa pidettiin turisteja. 1950-luvun lopussa majoittajia oli reilu tusina.

matkailun historia

/ turisti tuli kylään

Hilja a hy vä tulee

Kuuluisuudet Tapio Rautavaara ja Reino Helismaa vierailivat viihdyttämässä 1940-luvun lopulla valmistuneessa Ylläs-Huminassa. Rakennus oli tuulisella paikalla, ja taisipa kovan puhurin aikaan huoneissa humista. Niinpä artistit antoivat paikalle runollisen nimen Hotelli Humina. Matkailun kehitys oli maltillista ja hintataso kohtuullinen. Kaudella 1957–58 Huminassa oli 160 vierasta ja täyshoitovuorokausi maksoi 550 mk (reilut 12 euroa).

Tunturikylän matkailu kasvoi sotien jälkeen kukonaskelin, joten Äkäslompolo oli vielä 1960-luvun lopulla tavallinen lapinkylä. Vaikka kevätsesonki oli tärkeä, matkailutulojen lisäksi elantoa toivat myös maatalous, metsätyöt ja poronhoito. Edes maatalousyhteiskunnan murtuminen ja suurtyöttömyys, jotka synnyttivät Lapissa siirtolaisaallon, eivät muuttaneet Äkäslompoloa. Ruotsiin lähti vain muutama kyläläinen, ja heistäkin useimmat palasivat takaisin ajan saatossa. Maastamuuton asemesta useat perheet alkoivat panostaa majoitustilojen kehittämiseen.

Lomalainen Marjatta Kaarineva (o.s. Nurminen) Ylläs-Huminan pihalla huhtikuussa 1955.

käslompololaiset alkoivat Gunnar Stenforsin houkuttelemina kehitellä matkailusta itselleen sivuelinkeinoa. Vuonna 1939 kylässä oli viisi majoitustaloa: Riihi, Keski-Kaulanen, Kenttä, Rinne ja Mäkelä. Toinen maailmansota katkaisi uuden elinkeinon lennon. Kylä säästyi sodan tuhoilta, joten majoitustoimintaa voitiin jatkaa heti rauhan palattua.

Niinpä 1970-luvulla matkailuelinkeino alkoi kukoistaa, mitä edesauttoi Kehitysaluerahasto myöntämällä ensimmäiset lainat majoitusrakennuksiin. Tanssiaskeleet tulivat osaksi iltaohjelmaa uuden Riemuliiterin avattua ovensa vuonna 1973. Iso askel nykyaikaan otettiin vuonna 1974, jolloin Äkäs-Hotelli valmistui. Lapinkylästä oli kasvanut matkailukeskus.

”Tulin keskiyön hämyssä ja lähden ilta-auringon loisteessa, olen nähnyt sinut, Äkäslompolo, sateessa ja sumussa – ja aina pidän sinusta yhtä paljon.”

- Vieraskirjaan elokuussa 1948

Kurkkion Anja ja Vertti luopuivat karjataloudesta vuonna 1966 ja heittäytyivät ensimmäisinä kyläläisinä kokonaan matkailuelinkeinon varaan. He rakensivat Seitapirtin, Äkäslompolon ensimmäisen majoitusyrityksen, jolta vaadittiin elinkeinolupa. Seita oli kylän suurin majoitusliike 1970-luvun loppupuolelle asti. Vastavalmistunut Seitapirtti odottaa kevään 1967 turisteja saapuviksi.

131

132

turisti tuli kylään /

matkantekoa

Parempi virsta vä ärä ä

apin-reissut kysyivät reipasta mieltä, istumalihaksia ja kuntoa. Matka Helsingistä Äkäslompoloon juna-, bussi- ja hevoskyydillä kesti aluksi puolitoista vuorokautta. Rautatie päättyi Ylitornion Kaulirantaan (nykyään Kaulinranta), mistä matka jatkui linja-autolla Äkäsjokisuuhun. Kemin lentoasema avattiin kesäkuussa 1939. Aero Oy lensi Dragon Rapide ”Lappi”-koneella reittiä Helsinki–Tampere–Vaasa–Kemi. Ensimmäisten ryhmien matkatavarat haettiin hevosilla Äkäsjokisuusta, ja lomalaiset hiihtivät 27 kilometrin matkan perille Äkäslompoloon. Koska linja-auto oli Äkäsjokisuulla vasta ennen puoliyötä, väsyneet matkalaiset yöpyivät usein välillä olleissa taloissa. Ulko-ovet olivat aina lukitsematta, joten aamutouhujaan aloittava talonväki saattoi yllätyksekseen todeta pirtin lattian olevan täynnä nukkuvia vieraita. Kuorma-autoilla ajettava talvitie aurattiin Äkäsjokisuulta Kuerjoelle 1940-luvun lopussa. Autoilla kuljettava talvitie Äkäslompoloon avattiin tiistaina 1.4.1953. Silloin kylään tuli ensimmäistä kertaa turisteja kahdella linja-autolla ja henkilöautojakin kävi parisenkymmentä. Varsinainen ympärivuotinen maantie kylään saatiin vasta 1950-luvun lopulla, jolloin myös liikennöitsijä Niskala aloitti päivittäisen linja-autovuoron Torniosta Äkäslompoloon.

”Siihen aikaan oli kymmenen päivän kursseja. Keväällä oli viisi kurssia ja kesällä seitsemän eli yhteensä seitsemänkymmentä päivää.

Piirros Bernhard M. Lehtonen.

Äkäsjokisuulta asti turistien piti kävellä, reput vain tuotiin hevosella. Tietysti jos joku täysin väsyi, se otettiin kolakärryyn, mutta ei sekään kyyti helppo ollut sille, joka ei siihen ollut tottunut.”

- Anja Kurkkio

”Kulkurit kävivät talossa, kiitollisuudella muistavat.”

- Vieraskirjaan huhtikuussa 1949

Lapin pääteiden ulkopuolella seikkailemaan lähteneiden autoilijoiden piti olla omatoimisia ja kaikkeen varautuneita. Joskus olosuhteet veivät silti voiton. Esimerkiksi Kuopan ja Äkäslompolon välillä olleeseen Karittaojan rapakkoon katkesi monen uskalikon matkanteko. Näin kävi vuonna 1933 myös Torsten Ranckenin seurueelle. Onneksi apu löytyi läheltä, sillä Kuopalta haettiin paikalle Usko Friman Poju-hevosineen. Poju oli alun perin Kalle Frimanin ruuna, jonka Usko huusi itselleen perikunnalta. Myös Tatu Friman joutui useasti tuomaan ehtaa hevosvoimaa samaan rapakkoon juuttuneille autoille.

Linja-autojen tavaratilat olivat vaatimattomat, joten matkatavarat ja sukset pakattiin usein katolle. Kuvassa oikealla on rekiperävaunu, jota vedettiin kumitelaketjutraktorilla (”larvtraktor”) tai kuorma-autolla. Perävaunuyhdistelmää kutsuttiin halstrakiksi (Ranckenin mukaan ”rokotiiliksi”). Kuorma-auton vetämänä laitteen matka katkesi Hannukaisen jyrkkiin mäkiin. Maaliskuussa 1951 suksia siirretään Äkäsjokisuulla linja-auton katolta rekiperävaunun katolle.

matkantekoa

Lomalaiskuljetus palaamassa Äkäslompolosta Äkäsjokisuulle maaliskuussa 1950. Vieruskaverit ovat turvavöitä ja lämmittimiä.

Kun sodanjälkeinen tuontisäännöstely helpottui, sai jonottamalla luvan ostaa länsiauton. Kuplavolkkari oli luotettavana menopelinä suosittu. Kuplan moottori oli takana, joten pitoa riitti. Tavaratila oli sen sijaan pohjoisen reissuille auttamattoman pieni. Tammitievan vieraat pakkaamassa lomavarusteita ja tuliaisia kattotelineelle.

/ turisti tuli kylään

135

136

turisti tuli kylään /

matkantekoa

Äkäslompolon autotie päättyi pitkään talvella Riihen talolle. Siitä eteenpäin matkatavarat kuljetettiin mökeille porolla tai hevosella. Lomalaiset hiihtivät majapaikkaansa. Väki touhuaa Riihen pihalla ja pakkaa tavaroita Karinivan majalle menevään rekeen.

Kylän pojat haistoivat tilaisuuden tienata taskurahaa ja alkoivat kuskata porolla lomalaisten matkatavaroita majapaikkoihin ja mökeille. Paikallistaksia ohjastavat Seppo Välimaa (vas.) ja Simo Äkäslompolo (1965).

Ison ryhmän kuljettamiseen tarvittiin monta rekimatkaa. Karinivan majan kyytiläiset tavaroineen eivät ole sopineet taksihevosen rekeen, joten läheisen Ristimellan talosta on tilattu poro viemään osa matkatavaroista autotien varteen. Karinivan vieraista osa aloittaa kotimatkansa. Lomaansa jatkavat saattavat lähtijöitä (1955).

138

turisti tuli kylään /

ensimmäiset majat

Matkailu täydensi kylän elinkeinopalettia monella tavalla. Esimerkiksi majojen rakentaminen, isännöinti ja emännöinti tarjosivat kaivattuja ansiotöitä kyläläisille. Työmiehet Tuure Kangosjärvi (vas.), Eino Nuottila ja Heikki Äkäslompolo kaatavat ja sahaavat puita Valkeajoella Karinivan mökkiä varten. Heikillä on kädessään halkaisusaha, jolla tukeista tehtiin lankkuja.

Kylän matkailun airueita olivat turistien rakentamat majat, joista ensimmäisenä valmistui Karinivan maja (1939). Seuraavalla vuosikymmenellä se sai seurakseen Nilipirtin (1941), Stenan majan (1947), Tammitievan (1948), Kruununmajan ja Ylläsmajan (1949). 1950-luvulla valmistuivat esimerkiksi Ylläskartano, Tuulentupa, Pellaksen maja, Wihvelimaja, Röhkömukka ja Kuerkievari. Vanhat majat pitävät edelleen yllä alkuperäistä Äkäslompolon matkailutunnelmaa. Ajan suksivalikoimaa vaasalaisten rakennuttaman Tammitievan seinustalla.

ensimmäiset majat

Karinivan mökki nousi Äkäsjoen törmälle metsänhoitaja Torsten Ranckenin aloitteesta. Majaa ovat vastaanottamassa ylpeistä rakennuttajista muun muassa Jarl ”Lale” Lindfors, Magnus Rancken ja Benny Schauman.

Helsinkiläiset ystävykset Bernhard Lehtonen ja Eino Westerback kävivät vuonna 1938 ensimmäisellä Lapinmatkallaan Pallaksen uudessa hotellissa. Paikan meininki muistutti miehistä liikaa Helsingin Kämp-hotellia. Lapin luonto kuitenkin lumosi, joten Bernhard ja Eino päättivät hankkia yhteisen lomapaikan pohjoisesta. Valinta osui Äkäslompolon Nilivaaraan. Vuodesta 1941 alkaen on Nilipirtin elämää Kangosjärvien naapurissa kirjattu ylös.

/ turisti tuli kylään

139

Kyläläisten ja lomalaisten elämät kietoutuivat yhteen. Jaettiin ilot ja surut; arjen askareet ja juhlavat hetket. Tuloksena syntyi kestäviä ystävyys- ja perhesuhteita, jotka ovat Äkäslompolon matkailun perusta ja ominaispiirre.

”Silloin 30.3. oli siellä pienessä kamarissa neljä hiihtäjäpoikaa etelästä, ja pirtissä tuli synnyttämisen aika. Jos meillä pirtissä oli suuri jännitys, oli se pojilla siellä kamarissa vielä suurempi. Kello 22.15 tyttö rääkäisi ensimmäisen kerran. Se oli heillekin helpotus. Menin kamariin 22.30 ja ilmoitin, että kaikki on onnellisesti ohi. Siellä pojat istuivat rinnakkain järkyttyneinä, mutta samalla iloisina. He olivat kokeneet sen, mitä vain harvat saavat kokea. Nämä neljä poikaa tulivat myös Eira Sylvian kummeiksi. Varmaan Lapin äidin kehtolaulu tulee heille mieleen aina, kun muistavat tuon hiihtoloman Lapissa 1953.” - Heino Kaulanen

”Me lapset opimme tuntemaan turistit ja turistit meidät. Harjoittelimme kaupankäyntiä huoltamalla suksia ja lämmittämällä saunoja pientä maksua vastaan. Kepposiakin tuli tehtyä. Kerran heitimme lumipallolla vanhaa vuorineuvosta. Hän kääntyi, loi tuiman katseen ja heristi sormeaan. Olimme kauhusta kankeina. Värisevä, vahva ääni sanoi: ’Lapset, elämässä tärkeintä on hyvä käytös.’ Vanhus jatkoi matkaansa eikä katsonut taakseen. Hyvän käytöksen merkitys meni kerrasta perille!” - Mauri Kuru

yhteiseloa

Rinnakkaiselo näkyi myös päälle, sillä turisteista oli sekä hauskaa että käytännöllistä pukeutua lapinpukuihin. Kukaslompolon vakiovieras Wava von Essen lähdössä rekiajelulle vuonna 1939. Hän käytti Aino ja Juho Palomaata vastavierailulla Helsingissä.

Majojen asukkaat kutsuivat kyläläisiä tämän tästä iltavierailuille. Arvid Äkäslompolo (vas.), Tuure Kaulanen, Kentän Sandra Äkäslompolo, Nili-Kusti Kangosjärvi, Riihen Amanda Äkäslompolo, Hille Kaulanen ja Otto Äkäslompolo kyläilemässä Stenan majalla. Oton vieressä istuva Gunnar Stenfors on jäänyt puoliksi pimentoon naisystävänsä taakse.

/ turisti tuli kylään

141

142

turisti tuli kylään /

täyshoitoa

Aluksi hiihtokursseilla olivat omat emännät mukana. Tilanne muuttui, kun Äkäslompolon naiset paneutuivat tosissaan matkailijoiden muonitukseen. Kylässä järjestettiin useita kursseja hygienian tärkeydestä ja monipuolisen ruoan valmistuksesta. Uutuuksina ruokalistalle tulivat kasvikset, joita kylässä ei aikaisemmin ollut juuri käytetty.

Helvi Kuru laittaa matkailijoille syötävää Keski-Kaulasen pirtissä. Paula-tytär seuraa hämmästyneenä toisen turistin taikatemppua.

täyshoitoa

”Olin jälleen täällä käymässä, ja kahvia sekä lättyjä törsättiin.”

- Vieraskirjaan marraskuussa 1946

”Turistit olivat vasta kokeneet pula-ajan, pahemman kuin me olimmekaan, joten eivät ne kovin vaativaisia olleet. Stena sanoikin, että ’kun ei pääse ulkomaille, niin ne tulee tänne’.”

- Anja Kurkkio

/ turisti tuli kylään

Porin Valun valmistama ”Kotiliesi” on ällistyttävän monipuolinen laite, jolla kelpaa kokata suurelle ryhmälle. Hellan vasemmalla puolella on kaksi tulipesää. Keskellä ovat leivinuunit, joista ylemmässä on kovempi lämpö. Oikealla on lämminvesisäiliö. Hellan päällä on keittorenkaita. Lisäksi rautakantinen hella lämmittää suurenkin keittiön. Sirkka Äkäslompolo (myöh. Friman) Tanon talossa uskollisen hellansa kanssa. Sirkka onnistui paistamaan jopa ruisleipää hellan yläuunin tiiliarinalla.

143

144

turisti tuli kylään /

täyshoitoa

Vieraat majoitettiin talon parhaisiin tiloihin. Lomalaiset nukkuivat etualan pirtissä isäntäväen ahtautuessa taustalla olevan verhon taakse. Päivän viimeinen tarjoilu oli iltatee, jota kaataa Ilta Kaulanen.

Erkki Liuksiala hauskuttaa Tammitievan porukkaa pääsiäisnoitana (1954).

täyshoitoa

/ turisti tuli kylään

”Tervetuloa väsynyt matkamies, käy pirthiin.”

- Tyyre Kaulanen

Kurssilaisia varten tehtiin laudasta tilapäissänkyjä, jotka purettiin sesongin jälkeen. Joskus tunnelma tiivistyi liikaa. Heimo Äkäslompolo teki Rantalassa sänkyjä. Kerran yhteen sänkyyn meni kaksi aikuista ja sänky hajosi. Putoajat valittivat tästä Heimolle, mutta tämä totesi, ”ettei sitä oltu rikisteröitykhään ko yhele”. Suomen Latu toi kylään suuria ryhmiä. Ryhmäkuva 1950-luvulta.

Kylällä ei ollut iltaohjelmaa matkailijoille. Tämän vuoksi ryhmät järjestivät omia illanviettoja majapaikoissaan. Yksi lähes pakollinen ohjelmanumero oli ensikertalaisille tehty lapinkaste. Seremonia piti sisällään mystisiä loitsuja, nokimeikkausta ja poronmaitoa matkivia väkeviä naukkuja. Tammitievan perinteisiin kuuluivat värikkäät naamiaiset.

145

146

turisti tuli kylään /

hiihto

HIIHTO Ajan hermolla

erinteisessä lappilaisessa elämäntavassa luonnossa ei liikuttu huvikseen. Tämän vuoksi tuntureilla ”seku vain” suksilla viilettäviä lomalaisia aluksi ihmeteltiin. Hiihtokilpailut olivat kyläläisille tuttuja, mutta laskettelu oli lajina outo. Suomeen Norjan Telemarkissa 1800-luvulla syntynyt laskettelu levisi 1900-luvun alussa. Aikaansa seurasi mm. taidemaalari Akseli GallenKallela, joka kävi vuonna 1903 opettelemassa lajin saloja Itävallassa. Hän kuvasi lajia osuvasti: ”Melkein päivä meni ylösmennessä, mutta alas tultiin muutamassa tuokiossa.” Slalom-sanalle etsittiin vastinetta suomen kielestä, jolloin alppihiihdon, mutkamäenlaskun ja laskettelun rinnalla ehdolla oli myös luikertelu. Naisten täytyi aluksi järjestää omia hiihtokurssejaan, koska ajan hengen mukaisesti laskettelun katsottiin vaarantavan naisten ruumiinrakenteen, hermoston ja naisellisuuden. Äkäslompolon ensimmäinen naishiihtokurssi lasketteli Kuertunturilla ja Yllästunturilla. Vuonna 1936 kursseja oli jo kolme ja laskettelijat piti runsaan osanoton vuoksi jakaa tasoryhmiin. Päämajapaikkanaan Riihen taloa pitänyt kurssitoiminta jatkui samankaltaisena kevääseen 1941 asti. Koululaisten hiihtolomat ottivat ensiaskeleitaan helmikuussa 1941, jolloin järjestettiin hiihtokurssi töölöläislapsille. Sodan jälkeen tunturihiihtokursseja jatkettiin keväästä 1947 alkaen.

Äkäslompolon hiihtokurssien opetus oli huippuluokkaa, siitä pitivät huolen maamme eturivin laskettelijoihin kuuluneet opettajat, kuten Gunnar Stenfors ja Rabbe Schauman. Molemmat herrasmiehet mm. toivat alan uusinta oppia Ruotsin Storlienissä vuodenvaihteessa 1936– 37 pidetyltä hiihdonopettajien kertauskurssilta. Osallistuipa Stenfors myös vuoden 1939 MM-kisojen syöksylaskuun Puolan Zakopanessa.

Retkeilyhiihdon kursseja järjestettiin reitillä Sirkka–Äkäslompolo–Pallas keväällä 1939.

Alussa hiiht채minen tarkoitti tuntureille menoa. Kukin aukaisi latua vuorollaan. Metsiss채 ei hiihdetty kuin tuntureiden v채liset siirtym채taipaleet.

148

turisti tuli kylään

Tukevan aamiaisen syötyään ja eväät tehtyään lomalaiset tekevät lähtöä päivän hiihtoretkelle. Hiihtäjiä saattelevat taipaleelle Keski-Kaulasesta esiliinaan pukeutunut Helvi Kaulanen (myöh. Kuru) pikkuveljensä Laurin kanssa.

Metsäylioppilaat aurinkokylpevät Pyhätunturilla keväällä 1937.

Kilometriset tunturilaskut huipensivat hiihtopäivän. Laskettelijoiden suksissa on erikoiset kärjet.

hiihto

/ turisti tuli kylään

Osattiin sitä ennenkin.

Herrasmiehet eivät tingi tyylistään tunturissakaan.

Suksien voitelussa on aina ollut niksinsä: ”On ollut tyyntä ja myrskysäätä, on voidevirheitä sattunut mut’ hurttihuumori loppuun asti, on joukon reippaana pitänyt.”

- Vieraskirjaan 1954

Työpaikat järjestivät usein ryhmämatkoja. Wärtsilän tehtaiden työntekijöitä Kurkkion talon päädyssä vuonna 1960.

149

Vuosien saatossa myös osa kylän nuorisosta innostui tunturihiihdosta. Laskettelun suosio kasvoi vähitellen vapaa-ajan lisääntyessä ja varusteiden kehittyessä. Äkäslompolon sisarukset Irma Kaulanen (vas.) ja Sirkka Friman upeissa hiihtovarusteissaan. Sisarukset ovat varmistaneet liinalla hienojen hiihtohattujen päässä pysymisen. Kuvan kelo oli Sirkan lempipuu, johon hän kiipesi hiihtäessään Yllästunturiin tai Ylläsjärvelle.

hiihto

Ylläksen ensimmäinen ”rinnekuppila” kaivettiin Varkaankurun kinokseen. Lumipyryn jälkeen kahvila piti löytää ja kaivaa esiin. Kauko Komulainen avasi Varkaanjänkälle Ylläksen ensimmäisen varsinaisen rinne- ja latukahvilan keväällä 1953. Taisi Kauko olla aikaansa edellä, sillä hiihtäjät saivat päivän eväät majapaikoistaan. Niinpä Kauko piti kahvilaansa vain yhden kevään. Seuraavana vuonna Paavo Komulainen perusti kovalevyrunkoisen rinnekahvilan Varkaankurun alapäähän. Paavon jälkeen remmiin astui Aatos Kaulanen. Nämä kahvilat toimivat muutaman vuoden. Aika oli kypsä latukahvioille vasta vuonna 1968, jolloin Kotamaja avattiin. Varkaanjänkän kahvion seinustalla elvistelee Kaukon veli Antti Komulainen.

Metsähallitus aloitti Ylläksen latujen koneellisen hoidon 1970-luvun puolivälissä. Kyläläisistä latupioneereja olivat Kalervo Uuttu ja Ahti Tolonen. Metsähallituksen ideana oli se, että hoidettujen latujen myötä hiihtäjät eivät eksyisi eivätkä käyttäisi ylen määrin keloja polttopuiksi. Idean lanseeranneen aluemetsänhoitaja Yrjö Hämäläisen keskeinen ajatus oli, että valtion on edistettävä matkailua Lapissa luonnonsuojelusta tinkimättä. Kelkkaa ajava Ahti ja latuhöylän päällä istuva Yrjö olivat vuosien ajan tuttu näky Ylläksen laduilla. Kaikkia tämä ei miellyttänyt, sillä eräällä laduntekomatkalla tuli parivaljakkoa vastaan Metsähallituksen ylijohtaja Eirik Arnkil ja tokaisi: ”Sieltäpäs se tulee itse valvoja ja latuhöylän painona toimiikin itse aluemetsänhoitaja. Eikös sitä metsänhoitajalla olisi tärkeämpääkin tekemistä?” Metsien monipuolisen käytön edelläkävijä Yrjö Hämäläinen (vas.) ja aluevalvoja Ahti Tolonen tauolla laturisteyksessä.

/ turisti tuli kylään

151

152

turisti tuli kylään /

hiihto

Laskettelussa koitti uusi aika vuonna 1957, kun Yllästunturille valmistui ensimmäinen hiihtohissi. Varkaankurun yläpuolella sijainneen hissin pituus oli 300 metriä ja korkeusero 80 metriä. Vetovoiman takasi Volkswagenin moottori, jonka kuluttama polttoaine kannettiin kanistereissa alhaalta kylältä ylös hissiasemalle. Hissi oli valtion maalla, minkä takia avajaisia johti Metsähallituksen piiripäällikkö Matti Korkala. Hissijonoa avajaisista.

Hissin käyttö oli konstikasta. Laskettelija tarvitsi hissiä varten vyön ja siihen narun, jonka molemmissa päissä oli kapula. Vyöhön narulla laitetusta puukapulasta pidettiin kiinni ja rautakapulan lovi asetettiin hissin pyörivälle vaijerille, joka kiskoi hiihtäjän ylös. Ylhäällä piti vielä vetäistä itsensä irti vaijerista. Hissivöitä oli käytössä 120, ja ne vuokrattiin päiväksi. Aatos Kaulanen valmistautuu auttamaan laskettelijattaren hissivyön kiinni. Molemmilla on nilkoissaan kätevät ”lumistopit”.

hiihto

Joskus lähtö epäonnistui ja laskettelija kupsahti nousuladulle. Hänen avukseen rynnättiin, sillä kaatuneen hiihtäjän oli vaikeaa itse irrottaa kapulaa vaijerista. Ellei irrotus onnistunut, pysäytettiin vaijerin liike. Tilannetta hankaloitti se, että ylhäällä ollut hissin käyttäjä ei nähnyt koko nousulatua, joten kaatunut laskettelija saattoi raahautua lumessa pitkään, ennen kuin konemies näki hänet ja pysäytti moottorin. Niinpä epäonninen hiihtäjä vei toisinaan mennessään jopa hissivaijerin tukitelineitä, ennen kuin laite saatiin pysähtymään. Hille Kaulanen rientää auttamaan pulassa olevaa laskettelijaa.

Homma ei lyönyt leiville, joten Kolarin kunta lopetti hissin toiminnan jo vuonna 1963. Seuraavat viisi vuotta Yllästunturille noustiin perinteisesti lihasvoimalla. Vasta vuonna 1968 saatiin tien ja sähköjen myötä uusi hissi Äkäslompolon eturinteeseen. Idean isä oli Jorma Raudasvirta, joka perusti Yllästunturi Oy:n hissitoimintaa pyörittämään. Yrittäjähenkeä ei porukalta puuttunut, sillä Jorman järjestämän rahoituksen vakuutena olivat kivijalat. Mannajärveltä siirrettiin entinen metsäkämppä rinnekahvilaksi, ja niin uusi hiihtokeskus oli valmis. Keväällä 1968 tienvarsi täyttyy laskettelijoiden autoista tunturista melkein kylälle asti.

/ turisti tuli kylään

153

154

turisti tuli kylään /

palvelut paranevat

Huminan kaupan perusti Stiina Ulrika Välimaa (o.s. Äkäslompolo) vuonna 1958. Kauppa toimi vanhassa Huminassa kolme vuotta, minkä jälkeen putiikki muutti perheen mukana uudisrakennukseen. Välimaan perhe piti kauppaa vuoteen 1988 asti.

palvelut paranevat

/ turisti tuli kylään

Matkailulla oli suuri vaikutus Äkäslompolon kehitykseen. Uuden elinkeinon ansiosta kylän väkiluku kasvoi, syntyi uusia palveluja ja työpaikkoja. Matkailun piristävää vaikutusta osoittavat esimerkiksi kaupat, joita oli pienessä kylässä parhaimmillaan kolme. Jouni Kaulanen avasi Äkäslompolon ensimmäisen kaupan 23.3.1950. Alkuajan myydyin artikkeli olivat karamellit, joita ei sotien takia ollut saanut vuosiin. Tavaravalikoimaa laajennettiin vähitellen. Rahoitus oli alussa vekseliperusteista, ja korko oli jopa 22 %. Tukkukauppaliike Eino Aho Oy järjesti Jounille oikean pankkilainan ja niin kauppa laajeni. Jounilla oli vastuullaan myös Luosun savotan muonat ja polttoaineet. Savotassa oli 150 miestä, 30 hevosta ja noin 20 traktoria, joille piti pakkasessa yötä myöten pumpata käsipumpulla polttoainetta. Putiikki oli periaatteessa aina auki eli Jouni oli modernisti aito 24/7-kauppias. Joskus asiakas saattoi yhyttää pitkien työpäivien uuvuttaman kauppiaan nokosilta tiskin takaa.

Tornionlaakson osuusliike avattiin Riihen talon Paakarirakennukseen vuonna 1950. Kauppiaana oli Kauko Kyrö vuodesta 1952 alkaen. Pihalla olevissa tynnyreissä on valopetrolia, jota käytettiin ”kaasareissa”, hehkusukkavalaisimissa. Kirkkaat kaasarit syrjäyttivät hetkessä muut valolaitteet. Oikealla oleva leipälaatikkopino kertoo, että emännät eivät enää leivo vanhaan malliin.

Vuosikymmenen puolivälissä Tornionlaakson osuusliike muutti parakkiin tien toiselle puolen. Matkan varrella nimi vaihtui E-liikkeeksi. Osuusliikkeen kolmas rakennus valmistui vuonna 1964 pääteiden risteykseen. E-Eväskorin nimellä viimeiseksi toiminut kauppa suljettiin vuonna 1991. Pohjolan Liikenteen linja-auto on lähdössä Tornioon. Amanda Äkäslompolo saattaa turistia matkaan parakkikaupan pihalla.

155

156

turisti tuli kylään /

uuden ajan kynnyksellä

Helmikuussa 1974 kylä astui uuteen aikaan – silloin valmistui Jorma Raudasvirran aloitteesta rakennettu 22-huoneinen Äkäs-Hotelli. Uuden hotellin osakkaina oli myös kyläläisiä. Hotellia tärkeämmäksi tekijäksi osoittautui kylän uusi ihme, anniskeluravintola. Ei aikaakaan kun paikan riehakas meno iltaisin synnytti Pirtukirkon legendan, jota sekä matkailijat että paikalliset ruokkivat ja vaalivat. Ravintolassa kyläläiset oppivat maailman tavoille; parketin pyörteissä syntyi ystävyysja rakkaussuhteita. Hotellin työntekijöistä suurin osa tuli muualta, joten kylään saatiin uutta elämää. Ihan kirjaimellisestikin, sillä osa junantuomista otti ja jäi. Äkäs-Hotellin avaaminen on myös sopiva vanhan ja uuden elämäntyylin välinen rajapyykki päättää tämä piskuisesta erämaakylästä ajan virrassa kertova kirja.

Ensimmäisten hotellien ja ravintoloiden asiakkaina oli kuuluisuuksia läheltä ja kaukaa. Syntyi legendoja: ”Hotelli Äkäskeron ravintolassa pidettiin aina varastossa sisäfileetä Reidar Särestöniemeä varten. Kun Reidarin ja seurueen ruokailuun kuului aina lautasen kokoinen tartarpihvi, niin keskieurooppalaisten turistien ihmetykseksi Reidarin iso koira Pikkusielu söi ravintolareissulla vain sisäfileetä. Reidarilla oli sama ruokamenu myös Äkäshotellissa.” - Helena Ollila (o.s. Ristimella).

”Kun tammikuussa 1945 siirsimme kelkalla maallista omaisuuttamme Riihen taloon, kelkassa oli pieni puulaatikko ja sekin vain puolillaan. Siinä oli koko meän yhteinen omaisuus. Tämä laatikko on vieläkin tallella. Toivon, että se säilyy kauan meän jälkeenkin muistuttamassa siitä, että köyhäkin voi olla onnellinen, sillä me olimme silloin onnellisia.”

- Heino Kaulanen

Nili-Kusti Kangosjärvi pihamaallaan Nilivaarassa turisti Pällisen kanssa.

158

liitteet

Kirjallisuutta

Suomen itsenäisyyden puolustajia

Alatalo, Maila: Elämän eväät Äkäslompolosta. Alatalon käsityö Ky 1995

01.

Jakola = Einari Gardin (kaatui 4.3.1940), Jaako Gardin ja Pauli Gardin. Pauli ja Jaako vapautettiin 1.9.1943, kun huomattiin heidän olevan Ruotsin kansalaisia.

02.

Kenttä = Aapo Äkäslompolo ja Johannes (Hannes) Äkäslompolo.

03.

Keski-Kaulanen = Jouni Kaulanen, Markus (Markku) Kaulanen ja Martti Kaulanen (haavoittui 14.12.1939, 10.3.1940 ja 9.11.1941).

04.

Kämppäemännän käsikirja (näköispainos vuodelta1948). Suomen uittoperinneyhdistys ry 2006

Konikumpu = Pauli Äkäslompolo (kaatui 8.9.1941), vävy Erkki Juho Mäkitalo (henkilötäydennyskeskus, haavoittui kranaatista käteen 1944).

05.

Kurula = Väinö Kivijärvi (kaatui 9.7.1944).

Manninen, Ilmari: Pohjan pitkiltä periltä. WSOY 1936

06.

Lehto = Isä Hille Kaulanen ja pojat Heino Kaulanen ja Toivo Kaulanen sekä vävy Vertti Kurkkio.

07.

Möyhölä =Antti Äkäslompolo ja Heimo Äkäslompolo.

08.

Nilivaara = Eelis Vilhelm Kangosjärvi (haavoittui 13.12.1939), Einari Henrik Kangosjärvi, Kaarle (Kalle) Kustaa Kangosjärvi (haavoittui 8.2.1940) ja Tuure Aukusti Kangosjärvi.

09.

Riihi = Armas Friman (kaatui 19.12.1939), Lauri Ristimella.

10.

Ristimella = Ilmo Ristimella (haavoittui 22.8.1941 ja 12.11.1942), Oiva Ristimella, Pontus Ristimella (haavoittui 17.8.1941) ja Osvald (Valtti) Ristimella.

11.

Tano = Kauno Äkäslompolo (kuoli kenttäsairaalassa 13.11.1943).

Jaako, Kaisa: Kolarin asutuskehitys autonomian aikana. Oulun yliopiston Pro gradu 1994 Jaako, Pentti: Suomussalmelta Ihantalaan; kolarilaisten sotatie 1939–1945. Kolarin seurakunta ja Kolarin kunta 1992 Kaulanen, Kari (toim.): Lehon torpan tarinoita Hille ja Saima Kaulasen lasten ja lastenlasten kertomina. Tornionlaakson Kustannus Oy 2011 Kortesalmi, J. Juhani: Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa. SKS 2008

Oksanen, Hilkka (toim.): Saariputhaan juurila. Väylä-Yhtiöt 2008 Paulaharju, Samuli: Lapin muisteluksia. WSOY 1962 Paulaharju, Samuli: Vanhaa Lappia ja Perä-Pohjaa. SKS 3. painos 2010 Peura, Kaija ja Paavo: Joppareita, tullihurttia ja rajakyyliä. Medi-Väylä Oy 2004 Rasmussen, Siv: ...Vellikaara Vettasia... Muonion ja Äkäslompolon alueen saamen historia. Muonion kunta 2008

Kirjan tukijat Destination Lapland Jounin Kauppa Kolarin kunta Lomakeskus Seita Mailan Putiikki Metsähallitus / Kellokas Ylläksen Matkailuyhdistys Ylläshumina Äkäslompolon sukuseura

Lisäksi Äkäslompoloon kuuluvista Kuopalta, Hannukaisesta ja Luosusta: 12. Hannukainen/Kuoppa/Äkäsjoki: Einari Emanuel Friman (haavoittui 4.1.1940 ja 9.11.1941), Eino Alvari Friman (kaatui 16.3.1944), Juhani Olavi Friman (kaatui/katosi taistelussa 24.6.1944), Lauri Kustaa Friman (haavoittui 22.6.1944), Osmo Sigvart Friman/Raittimo (haavoittui 2.2.1940), Svante Alarik Friman (haavoittui ja jäi sotavangiksi 14.12.1939), Usko Friman, Väinö Lennard (Lenna) Friman, Usko Ferdinand Komulainen, Väinö Johannes Leppälä (savotalta), Johan Ernst Utterström ja Yrjö Arvid Utterström. 13. Luosu: Aarne Johannes Kihlanki, Eeli Johannes Kihlanki (kaatui 12.7.1944), Eino Jalmari Lompolojärvi, Kaarle Kustaa Lompolojärvi, Lenna Johannes Lompolojärvi (haavoittui 7.8.1944), Osmo Jalo Lompolojärvi, Veikko Samuel Lompolojärvi, Reino Jalmari Äkäslompolo (haavoittui 15.2.1940 ja kuoli sotasairaalassa 21.2.1940).

159

liitteet

Kuvat Numero = sivunumero, A = alhaalla, Y = ylhäällä, K = keskellä, V = vasemmalla, O = oikealla Alatalo, Maila

17YV, 17YK

Qvist, Meeri;

Friman, Sirkka

17AO, 22A, 28K, 54AK, 55YV, 65YO, 76, 95Y, 143

Luopakka, Saara

35, 36V, 55AV, 64Y, 66K, 131Y, 136A

Rancken, Torsten

14V, 18YO, 21, 25, 134, 135Y, 138Y

Fotolia.com

146Y

Rancken, Torsten/

Friman, Emmi ja Tatu

28O, 41O, 54YV, 59YO

Länsi-Uudenmaan

Gardin, Aimo

13V, 17YO, 30YV, 50A, 57YV, 66V

maakuntamuseo

Gunst, Robert

63AV

Kangosjärvi, Matti

32, 54AV, 57AO, 96Y, 121, 157

Takakansi, 10, 19Y, 24, 39A, 40, 41V, 44, 62K, 70, 94, 97A, 113V, 115Y, 116A, 118O, 127, 129, 133, 136Y, 137, 139Y, 141, 153A

Kaulanen, Aatos

29, 31AO, 34Y, 37YO, 45AV, 49Y, 51A, 57YO, 59YV, 89,101, 104, 150, 151Y, 152A, 153Y

Reku, Oiva

154A

Ristimella, Anja

36O, 57AV, 59AO

Kaulanen, Heikki

Ristimella, Anne

48YO

Kaulanen, Ilta

88YV, 125, 144Y

Saarinen UA

15YO, 63YO, 74, 78V, 78O, 79, 86O, 87

Kaulanen, Lauri

17AV, 30AV, 31YO, 65YV, 83Y, 88O, 93

Siilasvuon perheen

Kaulanen, Veikko

30O, 119Y

kokoelmat

Kurkkio, Markku

16, 37AO, 38, 50K, 110, 131A, 149AO

SKS

23, 83A, 105V

Kuru, Mauri

Esipuhe yläkuva

Stenfors, Gunnar

54AK, 90, 128, 141V

Kuru Mauri; Kuru Sirpa

Kansikuva, 18AO, 19AV, 19AO, 27, 28V, 31YV, 31AV, 48AO, 54AO, 56AO, 65A, 113O, 114A, 142O, 146A, 147, 148Y, 148A, 149YV, 149YO

Suomen metsämuseo

7, 15V, 48V, 72Y, 91,103, 119A, 148K

Suomen metsästysmuseo

15K (Aapo-Matti Salmi)

Suomen valokuvataiteen museo

33V (Vesa Mäkinen)

Särestöniemen museo

63AO, 66O, 156A

Tammitievan maja

135A, 138A, 144A

Tapojärvi, Orvokki ja Heino

43, 45Y, 46AO, 49A, 53YO, 56Y, 61, 64A (4 kpl), 77Y, 77A, 155O

Taskinen, Keijo

Esipuhetta alakuva, 6, 8, 14YO, 14AO, 20, 22Y, 42, 46AV, 68, 71O, 80, 81, 92, 99, 100, 107O, 108, 116Y, 126, 140, 142AV

Urheilumuseo

18AV

Uuttu, Kirsti

33O, 55AO, 85, 86V, 98, 117

Vastavalo.fi

Kyrö, Liisa

12, 34AV, 34AO, 37V, 45AO, 47Y, 50Y, 51YV, 51YO, 73, 97Y, 106Y, 109Y, 112V, 112O, 114Y, 115A, 122, 142YV, 155V

Lapin Kansa/arkisto

54YO

Lapin metsämuseo

111, 118V, 120Y, 120A, 123

Lehtonen, Yrjö M.

53AO

Museovirasto

9, 13O, 18YV, 46YO, 47A, 53V, 62Y, 69, 71AV, 84, 106A, 107V, 156Y

Niskakoski, Kalervo

60, 67, 102, 109A, 124, 132, 139A

Nurmela-Antikainen, Marjukka

55YO

Palomaa, Samuli ja Raija

39Y, 72A, 88AV, 95A

Peltonen, Pauli ja Äkäslompolon sukuseura

130, 145Y, 145A, 149AV, 150Y, 151A, 152Y, 153A, 154Y

62A

Äkäslompolo Elsa; Äkäslompolo Kirsi

15A, 26, 52, 56AV, 58, 59AV, 63YV, 71Y, 96A, 105O

160

liitteet

Sanasto ”Siellä päin oli tapana, että naisilla oli vain harava, jolla ne panivat heiniä sutille, minä taasen tehin nökköjä. Sille sanalle kyllä naurettiin. Meillä heinät rakennettiin, kun tehtiin kuivosuovia, Muusassa tehtiin roikosia. Kun meillä talveksi jätettiin heinät, niistä meillä tehtiin saura, mutta siellä suova.” - Anja Kurkkio

Seku vain Ensimmäisenä murteessamme pistää korvaan h-kirjaimen runsas käyttö, vaikka ei tääläkhän senthän hoota ihan jokhaisseen sanhan panna. Suomen kielen vanha h-äänne on säilynyt, ja sitä edeltävä vokaali on heittynyt pois. Lisäksi h-kirjain on usein vaihtanut paikkaa edellä olevan konsonantin kanssa: tekehmän. Vaikeasti määriteltävä piirre erottaa syntyperäisen peräpohjalaisen välittömästi imitoijista. Puhumme Tornionlaakson murretta. Vaiheikkaasta asutushistoriastamme johtuen siinä on niin hämäläisiä, lounaissuomalaisia, karjalaisia kuin savolaisiakin piirteitä. Rajan läheisyys ja evakkoaika ovat tuoneet sanastoon ruotsalaisuuksia. Varsinkin lappalaisten naapuruus on tarjonnut runsaasti aineksia nimistöön ja poronhoitosanastoon. Rajan pinnassa olevista kylistä poiketen Äkäslompolon kieli on saanut runsaasti vaikutteita myös Ounasjokivarren murteesta, mikä kertoo tiiviistä kanssakäymisestä Kittilän kanssa. Vanhat sukumme eivät ole naineet poikki Väylän, vaan poikki kairan. Murteemme on säilyttänyt paljon vanhaa sanastoa. Sanan viltto (’kalteva’) paljastaa vanhaksi vironkielinen sana viltus (’vinossa’), eli sana on säilynyt ajalta ennen viron ja suomen kielen eriytymistä. On myös mahdollista, että sana on lainautunut virosta lounaismurteiden kautta. Poromiehet kantavat suopunkia sevikossa. Vanhastaan sepä tarkoitti ’kaulaa’, ja siitä on johdettu murteeseemme sana sevikko. Suopunki on sevikossa, kun naru on vyyhdettynä olalla ja kulkee vinottain vastakkaisen kainalon alitse. Vanhaa suomea on myös sana pohjuni, jossa on säilynyt yleiskielestä hävinnyt sijamuoto, terminatiivi. Asia voidaan selvittää pohjuni eli

’pohjia myöten’ tai voidaan tehdä pohjunikorju eli ’suursiivous’. Terminatiivin merkitys on ollut ’johonkin asti’. Siepakka eli ’nutukas’ on selvästi lapinlähtöinen sana, jota ei esiinny nykysaamessa. Äkäslompolossa ei ole koskaan puhuttu nutukkaista, vaan karvakenkä on aina ollut siepakka. Luultavimmin sana on Tornionjokivarressa muinoin puhuttua lapin kieltä, joka on kadonnut mutta jäänyt elämään joissakin reliktisanoissa. Kaikille sanoillemme ei yleiskielessä ole vastinetta lainkaan. Sellainen sana on seku. Seku vain ei tarkoita paljon mitään, sillä jos jotakin tehdään seku vain, se tehdään ilman tiettyä tarkoitusta, ’huvikseen’ tai ’muuten vaan’. Omintakeinen sana on myös sipsu, joka syö karvan oikean nutukkaan vasemmalta puolelta ja vasemman jalkineen oikealta puolelta. Sama sipsu voi kuluttaa karvan myös eläimen jaloista. Mikä sana mahtaisi vastata sipsua suomen yleiskielessä? Kätevä sana on havillinen. Havillinen esine ei välttämättä ole käyttötarkoitukseensa paras, mutta sillä ei ole arvokkaampaa käyttöä. Yleiskielen vastine voisi olla ’omiaan’. Myöskään haas-sanalla ei ole vastinetta suomen kielessä. Sen voisi kääntää sanaparilla ’luulenpa että’. Haas tuo auto kääntyy tänne tarkoittaa ’Luulenpa, että auto kääntyy tänne’. Sana sati on monimerkityksinen. Yleiskieli tuntee merkitykset ’jos’ ja ’saatikka’. Murteessamme sanan käyttö on kuitenkin laajempi. Sati se ei tule tarkoittaa ’epäilenpä, että se tulee’. Sati ny joku taasen tarkoittaa, ettei sillä ole niin väliä kuka, kunhan joku. Sana nulistaa ei näytä kuuluvan yleiskieleen. Kun kotieläin saa keinotelluksi päänsä pannan läpi ja pääsee irti, se nulistaa. Kalle Päätalon romaanien kieli nulistamisen tuntee, mutta onko sana käytössä Suomen eteläisissä murteissa? Ihmetellä sopii, kuinka suomen yleiskieli voi ollenkaan tulla toimeen ilman näin tärkeitä sanoja.