Meremme – Itämeri monessa valossa by Kirjakaari

eremme

m e m r e e m It채meri monessa valossa

Lukijalle Meri ja rannikko ovat osa suomalaisen sielun maisemaa. Meri herättää mieltä kouraisevan tunteen, jolle vertoja vetää vain metsän ja saunan lumo. Tämä kirja syntyi, kun huomasimme, miten monilla on henkilökohtainen side lähimereemme ja miten valtavasti omakohtaisia muistoja ja tarinoita siihen liittyy. Niitä on kerrottavana jokaisella tässä kirjassa haastatellulla, merellemme sydämensä menettäneellä suomalaisella. Tunnettujen yhteiskunnan ja talouden vaikuttajien, kulttuurin ja urheilun tähtien tai meren ääressä arkeaan elävien kertomuksista huomataan, miten monin tavoin liitymme rantojamme huuhtovaan mereen, yhteen maailman kiehtovimmista. Haastateltavien tarinat tukevat Johannes Lahden ja Pekka Vainion upeita kuvia, joissa on esillä tunnelmia Suomenlahdelta Saaristomeren kautta Selkämerelle. Kuvat todistavat, että yksi meri voi olla monta eri maailmaa. Itämeren päästäminen nykyiseen huonoon tilaansa on monen mielestä kansallisomaisuutemme tärväämistä. Jos Itämeri pilataan, tuhoutuu korvaamaton osa suomalaista identiteettiä. Tarinoittensa kertojat tuovat Itämeri-keskusteluun kukin oman näkökulmansa. Tämä kirjakin tukee omalta pieneltä osaltaan Itämeren hyväksi tehtävää työtä. Jokaisesta myydystä kirjasta lahjoitetaan xx euroa yy:n zzz tukemiseen. Toivotamme koskettavia hetkiä merellisissä tunnelmissa! Harri Ekebom

Markku Heikkilä

Meren puolustajat Itämeri on pieni ja muista meristä lähes eristäytynyt. Se on maailman toiseksi suurin murtovesiallas, jonka suolapitoisuus on alhainen. Vedestä jopa neljä viidesosaa on peräisin mereen laskevista joista, loppuosa virtaa Pohjanmereltä. Itämeri on erittäin matala ja sen vesi vaihtuu hitaasti. Ominaispiirteidensä vuoksi Itämeri on hyvin herkkä häiriöille ja sen tila on viimeisen sadan vuoden aikana heikentynyt. Mahdollisuus nähdä metrien syvyydessä siintävä vaalea hiekkapohja tutussa mökkirannassa on kuitenkin tänään lähempänä kuin parikymmentä vuotta sitten. Kiitos niiden, jotka tekevät väsymättä työtä Itämeren hyväksi. Usein näkymättömästi ja takaiskujakin kokien. Itämeren suojelemiseksi on meillä toimittu 1950-luvulta lähtien. Roolistamme kertoo se, että Itämeren merellisen ympäristön suojelusopimus tunnetaan Helsingin sopimuksena. Sitä valvoo Itämeren suojelukomissio HELCOM, jossa kaikki rantavaltiot toimivat yhdessä Euroopan komission kanssa. Omiin rannikkovesiimme kohdistuvia toimiamme ohjaa Suomen Itämeren suojeluohjelma vuodelta 2002. Itämeren pelastamisessa riittää sarkaa jokaiselle ja pienilläkin teoilla on vaikutusta. Suomessa on kymmenkunta säätiötä ja valtakunnallista järjestöä, jotka toimivat lähivesillämme tai koko Itämeren mittakaavassa. Lisäksi vapaaehtoistyötä tehdään kymmenissä muissa organisaatioissa, kyläyhdistyksissä, puhumattakaan porukoista, joita ei ole minnekään kirjattu. Vähämerkityksellisiä eivät ole nekään toimet, joita itse kukin meistä tekee mökkirannassaan.

”Iltarusko tuulen nostaa, aamurusko kaavun kastaa, Iltarusko hyvä usko, aamurusko päivän pasko ”. Iltarusko läntisellä taivaalla on ollut satojen kirjailijoiden, lauluntekijöiden ja maalareiden innoittaja. Se on synnyttänyt lukemattoman määrän sananparsia. Iltaruskon maagisessa tunnelmassa kokee saaristoluonnon herkkyyden vastaansanomattomalla tavalla. Meille sateet tulevat usein lännestä. Iltarusko on siis merkkinä siitä, että sadealue ei ole heti uhkaamassa. Punaisen värin taas aiheuttaa se, että Illalla valosta on varissut enin osa lyhyistä aallonpituuksista pois ja jäljelle ovat jääneet vain pitkät eli punertavat sävyt.

SUOPÖLLÖ 1959 Elokuun alku 1959, avomeren kohina ulkoluotojen rantakiviin ja liihotteleva suopöllö kallioiden yllä auringonlaskun aikaan. Aika harvoin voinee nimetä jonkin yksittäisen hetken, joka on vaikuttanut koko loppuelämän sisältöön. Minulle tuollainen hetki iski pikkupoikana biologi-isäni Rauno Tenovuon mukana Kökarin puuttomilla luodoilla ja sittemmin en ole tuntenut oloani täysin kotoisaksi muualla kuin Saaristomeren äärireunoilla, avomeren äärellä. Jo koulupoikana vietin kuukausia Isokarissa, Jurmossa ja Vänössä ja myöhemmin Kustavin ulkosaarilla, Rauman Kylmäpihlajalla ja Bengtskärin majakalla. Erityisesti juuri majakkasaaret kiehtoivat, ovathan ne myös erinomaisia lintusaaria ja lintuharrastuksesta kasvoi isäni jalanjäljissä tärkeä osa identiteettiäni. Purjehtimalla tulivat muutkin Itämeren ja osin Pohjanmerenkin rannat tutuiksi kunnes tuli aika asettua aloilleen: koti löytyi Utön majakkasaarelta vajaat 6 vuotta sitten.

Nyt katselen ulkosaaristoa levollisemmin. En enää poukkoile saaresta toiseen, nautin muuttuvista sääilmiöistä, aina eloisasta merestä ja valoista, jatkuvasti vaihtuvasta lintumaailmasta, luonnon rikkaudesta. Nautin ihmisistäkin koska näen kuinka innokkaasti monet hakevat saariston eksotiikkaa - pitkiä viikonloppuja, kaveriporukoiden saaristoretkiä, jopa sapattivuosia ulkosaarilla. Veneilijöitäkin on vuosi vuodelta yhä lukuisammin, paikoin jo ruuhkaksi asti. Pieni huoli hiipiikin taustalla: miten saariston, saaristolaisten ja saariston luonnon tässä jatkuvassa muutoksessa käy? Mitä ulommas saaristossa matkataan sitä voimallisemmin luonto säätelee kaikkea elämänmenoa - työntekoa, liikkumista, harrastuksia ja kontakteja ystäviin. Opimmeko me ei-syntyperäiset tulijat ja vierailijat koskaan elämään saariston olosuhteissa, luonnon ehdoilla, perinteitä kunnioittaen? Vaikka olen paljon saaristossa ollut - ja nyt pysyvästi - niin itsekin opettelen vielä. Siksi jokainen päivä on seikkailu. Oman kertomuksensa arvoinen. JORMA TENOVUO

Turun

Tenovuo on Utön majakkasaarella vuoden ympäri asuva lintu- ja luontoharrastaja, porvarilliselta ammatiltaan hammaslääketieteen professori Turun yliopistossa. Tenovuon isä, professori Rauno Tenovuo (1917-2008) oli ympäristönsuojelun opetuksen uranuurtaja maassamme. 8

yliopiston Jorma

Lämmin rantavesi, varpaat pehmeässä hiekassa. Lapset keräämässä simpukoita. Harva tulee ajatelleeksi, että hiekkarannalla tallustelu auttaa näitä harvinaistuvia luontotyyppejä pysymään avoimina ja säilymään. Rantojen elämä on ilman ihmistäkin vilkasta, sillä maan ja veden kohtaamispaikkana sen lajistoon kuuluu lajeja molemmista. Hiekan kätköissä ja kasvien suojassa elää vaativiin olosuhteisiin erikoistunut ainutlaatuinen hyönteislajisto. Vaaleakylkinen hietasimpukka on yksi harvoista simpukkalajeistamme. Itämeren lajimäärä on muutenkin vähäinen. Rinta rinnan elää sekä suolaisen että makean veden lajeja, jotka ovat onnistuneet sopeutumaan kylmiin olosuhteisiin. 12

Ympäristömaaottelu Suomi-Ruotsi päättyi tasapeliin Kaj Bärlund on porvoolainen raskaan sarjan sosialidemokraattinen vaikuttaja. Ympäristökysymyksissä hänen kokemuksensa on vertaansa vailla. Yli 20 vuotta ympäristöhallinnon huipulla ympäristöministerinä, Suomen ympäristökeskuksen pääjohtajana sekä YK:n Euroopan talouskomission (ECE) ympäristökomitean puheenjohtajana sekä ECE:n ympäristö- ja asunto-osaston pääjohtajana antavat melkoisesti perspektiiviä.

mediakiinnostuksen myötä kävimme paikan päällä ja todettiin, että puolin ja toisin asiat hoidetaan kuntoon. Outokummun tehdas ei sitä paitsi ollut sen pahempi päästölähde kuin Rönnskärsverketkään. ”

Olet seurannut ympäristöasioita avainpaikoilta. Milloin Itämeren tilaan toden teolla havahduttiin?

”Kysymyksessä oli vaikea poliittinen prosessi. Kepu olisi halunnut rakentaa ministeriön maa- ja metsätalousministeriön ympärille, kun taas demarit pyrkivät itsenäisen uuden ministeriön perustamiseen. Perustelimme asiaa muun muassa sillä, että maa- ja metsätalous on saastuttaja. Kovan kädenväännön jälkeen demarien kanta sai eduskunnassa enemmistön taakseen ja ministeriö aloitti vuonna 1983.”

”Jo 1960-luvulla todettiin, että PCB-yhdisteillä on vakava vaikutus hylkeiden tilaan ja lisääntymiseen. Itämeren suojelukomission Helcomin puitteissa asiaa käsiteltiin ja päästiin sopimukseen joidenkin yhdisteiden käyttökiellosta. Siitä keskustelu laajeni. Vasta käänteentekevässä vuoden 1988 Helcomin ministerikokouksessa sovimme määrällisistä päästöjen vähennystavoitteista useiden haitallisten aineiden osalta. Olimme Ruotsin ympäristöministeri Birgitta Dahlin kanssa keskeisesti ajamassa päätöstä. Birgitta Dahliin liittyy muuten erikoinen tapahtumaketju, joka sai julkisuudessa nimen Suomi-Ruotsi ympäristömaaottelu. Haaparannassa oli järjestetty laajoja mielenosoituksia Outokummun Tornion tehtaan ilmapäästöjen vuoksi. Suomessa tätä pidettiin yliampuvana muun muassa siksi, että Ruotsin puolella oleva paljon vanhanaikaisempi Rönnskärsverket-tehdas ei ollut suinkaan viaton vesistöpäästäjä. Esitin Dahlille, että käytäisiin yhdessä katsomassa molempia tehtaita. Laajan 14

Miksi ympäristöministeriön perustaminen Suomeen oli niin vaivalloista? Tämän päivän näkökulmasta sitä on vähän vaikea ymmärtää.

Itämeren suojelussa tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä. Miten tässä on onnistuttu? ”Pohjoismaiden ympäristörahoitusyhtiö NEFCOn perustaminen vuonna 1990 oli merkittävä rajapyykki. Ruotsi oli hyvin nihkeä yhtiön perustamiselle, mutta tanskalaisen kollegani kanssa onnistuimme ajamaan sen läpi. NEFCO on osoittautunut erittäin toimivaksi. Se on myöntänyt ympäristötukea kymmenille hankkeille Baltiassa, Puolassa ja Ukrainassa. Näiden hankkeiden myönteistä vaikutusta myös Itämereen tuskin voi yliarvioida.

Merkittävin muutos on kuitenkin muiden Itämeren reunavaltioiden, paitsi Venäjän, EU-jäsenyys. Se on tuonut lisää voimavaroja suojeluun sekä parantanut koordinaatiota. Samalla tutkimus on kuitenkin tuonut esille uutta tietoa Itämeren veden laadusta ja siihen liittyvistä mekanismeista. Kouriintuntuvien suojelutulosten aikaansaaminen on osoittautunut luultua monimutkaisemmaksi. Myös Venäjän tilanne on parantunut, mutta tuskallisen hitaasti. Venäjän ympäristönsuojelun kehno tila avautui Neuvostoliiton luhistuttua. Tietoisuus ongelmista on parantunut, mutta aktiivista ympäristön parantamisen harrastusta vieläkin liian niukalti.” Katselet Itämerta myös porvoolaisena. Mitä tuntoja se herättää? ”Porvoo on merellinen kaupunki erityisesti laajan saaristonsa vuoksi. Porvoonjoen kautta tulevat päästöt ovat vuosikymmeniä olleet ongelma myös merelliselle ympäristölle, vaikka tilanne onkin parantunut aiemmasta. Porvoo pyrkii osaltaan vesistöpäästöjen minimoimiseen vedenpuhdistusta tehostamalla. Itsekin opin uimaan Porvoonjoessa toimineessa uimalassa 1950-luvun alussa. Pian tämän jälkeen uimala suljettiin veden saastuneisuuden vuoksi. Jo pienenä lapsena ällistyin siitä, miten ihminen saattoi ’ampua itseään jalkaan’ saastuttamalla itse käyttämiään vesistöjä. Toinen vastaavanlainen ahaa-elämys tuli muutama päivä ympäristöministeriksi nimitykseni jälkeen. Kävin tarkastamassa neuvostoliittolaisen tankkerin Antonio Gramscin karilleajon aiheuttamaa öljypäästöä Porvoon saaristossa. Näky oli lohduton ja se osoitti kouriintuntuvalla tavalla, mikä vastuu meillä on huolehtia ympäristöstämme paikallisesti, valtakunnallisesti ja kansainvälisesti.” 15

Suomenlinna rakennettiin 1700-luvulla lähes puuttomille luodoille. Nykyään sen luonto on monimuotoista puistoineen, ryytimaineen ja luonnonmukaisine rantoineen. Sadat tuhannet kävijät ovat kuitenkin myös uhka tämän herkän Unescon maailmanperintökohteen luonnolle. Valistunut matkailija osaa onneksi ihailla hienoa kohdetta sovittuja reittejä käyttäen. Suomenlinna on historian käänteissä ollut vuorollaan osa Ruotsin, Venäjän ja Suomen puolustusta. Alueen jännittävimpiä kohteita on sukellusvene Vesikko. Ahtautumalla sen sisätiloihin voi kuvitella, millaisissa oloissa parikymmenpäinen miehistö on toiminut kymmenien metrien syvyydessä.

Kivikkoiset rannat, siirtolohkareet, silokalliot, hiidenkirnut. Jääkauden jäljet näkyvät kaikkialla saaristossa ja rannikolla. Kilometrien paksuisen mannerjään voima oli mahtava. Se siirteli valtavia maamassoja, painoi Itämeren alueen lommolle ja ruhjoi sen perusmuodot esiin. Maankohoamisena tunnettu ilmiö loihti myös tuhannet saaret. Kohoaminen jatkuu yhä. Se muovaa rantaviivaa uuteen uskoon, kun lahtia kuroutuu järviksi, saaret kasvavat kiinni toisiinsa, uusia kareja ja saaria nousee pinnalle. Kenties mullistavimman muutoksen kokevat aikanaan pohjalaiset, kun Merenkurkku umpeutuu ja Perämeri eristäytyy omaksi järvekseen.

Paljon puhetta, vähän tekoja Stefan Lindforsin CV on pitkä ja uskomattoman monipuolinen. Hän on muotoilija, kuvanveistäjä, sisustusarkkitehti, toiminut elokuva- ja tv-ohjaajana, tuottanut mainoksia sekä tehnyt HIM:lle musiikkivideon, opettanut korkeakouluissa. Tällaiselle ihmiselle tulvii haastattelupyyntöjä ja ehdotuksia osallistua erilaisiin produktioihin. Lindfors päättää itse, mihin lähtee mukaan. ”Hylkään ainakin kaksi kolmasosaa niistä. En hirveästi välitä siitä, mitä tekemisistäni ajatellaan. Pääasia on, että olen itse varma, että asia on järkevä ja mielellään tärkeäkin.” Meri ja varsinkin Itämeri merkitsevät Lindforsille valtavasti sekä henkilökohtaisesti että maapallon tulevaisuuden kannalta. Hän viettää 1-2 kuukautta vuodesta Itämerellä ja muilla merillä ja on monien muiden tavoin nähnyt meren tilan heikkenemisen. ”Vaikka olen aika paljon puhunut Itämeren tilasta ja tehnytkin jotain asian hyväksi, en ole lainkaan varma, olenko aidosti onnistunut muuttamaan kenenkään käsityksiä. Minusta näyttää siltä, että on jonkinlainen trendi, että Itämerestä pitää puhua. Aika monille tuo puhe taitaa kuitenkin olla markkinointikikka. Jos meri tuhoutuu, tuhoutuu koko tellus. On käsittämätöntä, että tätä yhteyttä ei ymmärretä. Ihminen on pohjimmaltaan yksinkertainen. Ehkä on niin, että pitää hypätä mereen, joka täynnä sinilevää ennen kuin alkaa ymmärtää, mistä oikeastaan on kysymys.

Luulen, että perusongelma on se, että Itämeri ei ole samalla tavalla osa kansallista identiteettiämme niin kuin esimerkiksi metsä on. Meri on arvo vain niille, jotka tavalla tai toisella elävät merestä. Itämeri nähdään vain väylänä, jota pitkin tavaroita kuljetetaan. Silloin ei ole juuri väliä, minkälaisessa mönjässä laivassa seilaavat. Jos haluamme, että Itämeri alkaa oikeasti parantua, se vaatii paljon rahaa. Valtiolta ja EU:lta sitä ei näy heruvan läheskään tarpeeksi. Eikä suurimpien saastuttajavaltioiden tekemisiinkään voi olla kovin tyytyväinen. Meillä on menossa monenlaisia rahankeräyksiä Itämeren hyväksi, mikä on hyvä juttu. Olen kuitenkin huolestunut siitä, käytetäänkö rahoja järkevästi. Kuka monitoroi varojen käyttöä? Kuka osaa sanoa, mihin varat oikeasti pitäisi suunnata? On kummallista, että tästä ei puhuta enempää.” Stefan Lindfors viettää suuren osan ajastaan muualla kuin Suomessa, viimeiset vuodet enimmäkseen USA:n itä- ja länsirannikoilla. Tämä tarjoaa yhden näkökulman myös Itämeri-keskusteluun. ”On sanottu, että Itämeri on maailman saastunein meri. En ole kuitenkaan huomannut, että Itämerestä puhuttaisiin missään muualla. Ja jos siitä ylimalkaan jotain puhutaan, ei ainakaan sen kunnosta. Meidän ja muiden Itämeren valtioiden poliitikkojen ei voi sanoa tässä suhteessa onnistuneen kovin hyvin tai sitten aihe ei vielä ole mahtunut agendalle.”

Stefan Lindfors suunnitteli Turun kulttuuripääkaupunkivuoteen kuuluneen

Hej Hylje-

kampanjan hylkeen pro bono. Kampanjalle kerättiin varoja Saaristomeren suojelutyöhön.

Merellä eri vuodenaikojen erot ovat jyrkät. Tulevaisuudessa ei näin välttämättä ole, kun ilmastonmuutoksen vaikutukset voimistuvat Itämerelläkin. On sanottu, että leudontuvat talvet lyhentävät jääpeitteistä aikaa, merivesi lämpiää ja sen suolapitoisuus laskee, sateet ja tulvat lisääntyvät. Tämä kaikki vaikuttaa myös ekosysteemiin. Mutta millä tavalla – siitä on toistaiseksi pitkälti vasta valistuneita arvauksia.

Ahdinparran peittämät rantakivet ja tyvenessä lilluvat levämassat ovat nykyisin turhan tuttuja näkyjä. Sinileväkukinnat kuuluvat luontaisesti Itämereen. Lisääntyneet levälautat, rakkolevän väheneminen ja samentunut vesi ovat todisteita rehevöitymisestä. Syynä on yli sata vuotta jatkunut ravinnekuormitus, jonka suurimmat aiheuttajat ovat maa- ja metsätalous, asutus ja teollisuus. Toimeen on vihdoin tartuttu. Pahimpia pistekuormittajia on saatu kuriin meillä ja muualla ja maatalouden vesiensuojelussa on edistytty. Ihmisten tietoisuus on huimasti lisääntynyt. Nyt arvellaan, että rehevöitymisen kasvu olisi taittunut. Paljon on silti vielä tehtävää.

Kysymys on arvostuksista Euroopan tilintarkastustuomioistuimen jäsen Ville Itälä toimi seitsemän vuotta europarlamentaarikkona. Tätä ennen Itälä oli pitkään kotimaan politiikan keskeisissä tehtävissä. Olet puhunut paljon Itämereen liittyvistä asioista ja ollut niissä hyvin aktiivinen. Mikä sinua näissä asioissa kiehtoo? Kun on vuosikaudet mökkeillyt Velkualla Turun saaristossa, meren arvon tunnistaa ja tunnustaa monessa merkityksessä. Ja kun kesäillan aurinko laskee sinilevälauttaan, niin mieleen nousevat ajatukset ovat aivan muita kuin sinisiä. Ei ole uutinen, että Itämeri on heikossa hapessa ja että asialle pitäisi tehdä jotakin. Tuntuu kuitenkin siltä, että yhteinen tahto on jatkuvasti liian heikko tarttumaan yhteiseen huoleen. Kerro pari esimerkkiä tahdon puutteesta? ”Jos maatalouden ympäristötuet kohdistettaisiin paremmin, suurimman hajakuormittajamme vaikutukset vähenisivät merkittävästi. Suomenlahdella taas tarvittaisiin paljon tiukempaa otetta Venäjältä tuleviin päästöihin. Ja aina, kun olen tavannut eurooppalaisia johtajia, olen kertonut heille Itämeren tilanteesta. Muun muassa komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso, Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Venäjän duuman puhemies Boris Grislov ovat kaikki jakaneet vilpittömästi tämän huolen. Valitettavasti tulokset ovat olleet laihoja.” Miltä Suomen toiminta näyttää EU:n näkökulmasta? ”Olen ollut yllättynyt, kuinka lepsusti Suomi Itämereen suhtautuu. Suomalaismeppien keskuudessa on kyllä ollut näkemystä ja yhteistyötä Itämeren 30

hyväksi. Näkyvin tulos tästä oli Itämeri-strategialle luotu budjettilinja ja sitten sille saatu rahoitus. Rahaa saatiin, vaikka Suomen ja Ruotsin hallitukset eivät sitä olisi halunneet. Budjettikohdasta varoja on sen jälkeen ammennettu muun muassa Suomen lähialueille kuormitusta lievittäviin hankkeisiin. Suomi voisi siirtää pohjoismaisen yhteistyön painotusta Itämeren suuntaan ja pyrkiä luomaan EU:n sisälle vaikuttavampaa Itämeri-blokkia. Välimeren maat tämän ovat osanneet jo pitkään.” Itämeri-strategia ei ole vain ympäristöasioita. Miten näet Itämeren taloudellisen merkityksen Suomelle? ”Tästä hyvä ja ajankohtainen esimerkki on merenkulun rikkidirektiiviin liittyvä laskelma. Laivojen polttoaineen rikkipitoisuuden pudottaminen 0,1 prosenttiin vuoden 2015 alusta merkitsee Suomen elinkeinoelämälle noin 1,2 miljardin euron kustannusta. Laskun maksavat vientiteollisuus ja varustamot. Paremmalla edunvalvonnalla olisi voitu päästä siihen, että olisimme saaneet pienemmällä pudotuksella samat terveyshyödyt, mutta alle kymmenesosalla nyt koituvista kustannuksista. Sekin pitää sanoa, että rikkipitoisuutta ei alenneta Itämeren puhtauden, vaan ihmisten terveyden tähden. Laivojen rikkipäästöt eivät nimittäin juurikaan heikennä Itämeren tilaa. Tämä on valtaisasti paljon tärkeämpi asia kuin vaikkapa Kreikalta saadut lainavakuudet, puhumattakaan Romanian ja Bulgarian Schengen-jäsenyydestä. Silti poliittista energiaa näkyy asiaan käytetyn murto-osa näistä. Voi kysyä jopa sitäkin, onko Suomi heikentänyt neuvotteluvaraansa tärkeissä Itämereen liittyvissä kysymyksissä pullistelemalla lihaksiaan toisarvoisissa asioissa.”

Sanoit, että Itämeri-asioissa pettää logiikkakin aina välillä. Mitä tällä tarkoitat? ”Kansallinen logiikka petti pahasti esimerkiksi Itämeren lohen avomerikalastusasiassa. Pieni eturyhmä sai tahtonsa läpi, vaikka asian kansantaloudellinen merkitys on kuin pisara Itämeressä. Itämeren lohikannat ovat heikentyneet voimakkaasti laillisen ja laittoman liikakalastuksen vuoksi. Ja niin kuin tämäkään ei riittäisi, on lohen dioksiinipitoisuus niin korkea, että sen syömistä suositellaan rajoitettavaksi. Lohen kaupallinen pyynti pitäisi kieltää määräajaksi koko Itämeren merialueella. Näin ei tarvitsisi miettiä sitäkään, mikä lohenpyynti on laillista, mikä laitonta. Asian taloudellisesta merkityksestä kertoo se, että ammattikalastajien mereltä saaman lohisaaliin arvo on liikkunut alle miljoonassa eurossa. Tämä tulonmenetys olisi varsin vaivattomasti korvattu valtion varoista vaikka kokonaan. Kyse onkin vain siitä kuinka tärkeäksi Itämeren lohikannan säilyttäminen nähdään. Itämeren suojelussa on loppujen lopuksi muutenkin kysymys arvostuksista.”

Harmaahaikara kuuluu näyttävimpiin tulokaslajeihimme. Siihen voi törmätä tätä nykyä aiempaa useammin, sillä sen kanta on voimakkaasti kasvanut. Näin on käynyt useimmille meri- ja rantalinnuille mm. talvien leudontumisen sekä ympäristömyrkkyjen ja vainon vähentymisen ansiosta. Itämeri on linnuillekin ankara asuinpaikka. Meillä on lintulajeja yli 460, mutta niistä varsinaisia saaristolajeja vain 21. Merikotkan selviytyminen sukupuuton partaalta on Itämeren suojelun menestystarina. Merimetsokannan kasvusta kaikki eivät ole yhtä ilahtuneita. Harmi, sillä tutkimustietoa hyödyntäen ja intressejä yhteen sovittaen kaikille lajeille löytyy sijansa.

Perinteiset saaristoelinkeinot eivät ole aikoihin yksin riittäneet takaamaan saariston asukkaiden toimeentuloa. Matkailun merkitys leivän leventäjänä on kasvanut vuosi vuodelta. Tämän päivän matkailija on entistä vaativampi eikä aina tyydy askeettiseen omatoimisuuteen. Korkeatasoisten ohjelma- ja majoituspalveluiden rinnalla arvostetaan alkuperäisiä asioita. Historialliset linnake- ja majakkasaaret ovat toki kävijätilastojen kärjessä, mutta nopeimmin kasvaa luontomatkailu. Herkkä saaristoluonto kestää mainiosti lisääkin kävijöitä. Ehtona on, että osaamme kulkea luontoa ja saariston identiteettiä kunnioittaen.

Meren lapset Lapsuuden kesät, loppumattoman pitkät. Vesi lämmintä ja kirkasta, aurinko hellii täydeltä terältä. Kalaretki isän kanssa, nukahtaminen kajuutassa veneen laitaan liplattavan laineen ääneen. Yhä uudelleen uimaan ja takaisin savuntuoksuisen saunan lämpöön. Rantanuotiolla kypsynyttä kalakeittoa ei mikään gourmet -herkku koskaan voita. Suomessa on puoli miljoonaa kesäasuntoa, niistä joka neljäs meren rannalla tai saarissa. Eikä kesänviettäjä pysähdy rantaviivalle. Vesille on päästävä tavalla tai toisella ja jonkinmoinen oma pursi saatava alle. Jokaiseen kesämökkiin ja jokaiseen paattiin liittyy mieluisia muistoja, kokijoilleen ainutkertaisia ja unohtumattomia. Meremme on miljoonien muistojen meri. Koskettavimmat muistot syntyvät lapsuudessa ja nuoruudessa. Kun suomalainen hankkii tai rakentaa kesäasunnon, hän voi salaisesti uskoa palaavansa menneisiin onnen hetkiin. Kun ympäristö muuttuu huonompaan suuntaan, kun vesi ei enää olekaan läpikuultavaa ja kalaverkkojen anti muuttuu onnettomaksi, hän loukkaantuu henkilökohtaisesti. On kuin oma lapsuus olisi runneltu. Melkein aina mieluisimmat muistot liittyvät kesään. Usein toistuva on tarina kesäasukkaasta, joka vannoo viihtyvänsä mökillään ympäri vuoden, mutta hipsii kaupunkiin keskuslämmityksensä ja porsliinipyttynsä turviin marraskuun mustan hupun laskeutuessa saariston kasvoille. Akkujen latausta, rauhoittumista luonnossa, omaa aikaa, yhdessäoloa lähimpien kanssa. Sitä kaikkea kaikenikäiset meren lapset etsivät. Ja löytävät yhä uudestaan.

Saunarannassa soi Mårtenson ja Steppenwolf

Kun sopraano Karita Mattila pääsee maailman oopperalavoja vuoden kierrettyään kesälomabreikille Saaristomerelle, vääntyy saunan terassin gramofonista ensimmäiseksi soimaan Lasse Mårtensonin Kaikki paitsi purjehdus on turhaa. Alkumaljojen jälkeen Karita tarttuu kapulaan ja soittaa säveltäjägurulle perinteisen kesäpuhelun. - Olen tosi onnellinen siitä, että olen saanut tehdä ihailemani Lassen kanssa yhdessä musiikkia. Hänen tuotannossaan on Purjehduksen ohella monta koskettavaa suosikkinumeroa. Yksi erityisesti mieleeni nouseva on Ankkuripaikka, se on tosi hieno biisi! Kesän ensimmäinen mökki-ilta jatkuu toisinaan auringonnousuun saakka. Hohtavan kiekon kohotessa horisonttiin kääntyy soittimen volyyminuppi jälleen kaakkoon ja kesäaamun täyttävät Sibeliuksen Finlandian sävelet. - Naapurit eivät ole vielä valittaneet, varmaan siksi, että Finlandia sulautuu luontoon ja juuri tuohon hetkeen niin täydellisesti. Viime vuosina on kyllä käynyt muutaman kerran niin, että uni on yllättänyt ennen kuin Finlandiaa päästään soittamaan, mahtaako olla jo ikä kysymyksessä... Peltomaisemissa lapsuutensa eläneestä Karita Mattilasta tuli merenkävijä aikuisella iällä, kun piti ostaa auto. Automyyjä Tapio Kuneisesta tuli matkakumppani, manageri ja aviopuoliso. Ja kippari yhteisillä veneretkillä.

- Tapiolla oli H-vene ja sen kyydissä pääsin ekan kerran purjehtimaan. Se oli romanttista aikaa. Veneessä ei ollut edes vessaa, niin että oli pakko tulla tosi hyvin toimeen. Ja kyllä me tultiin. Karita Mattila lähti maailmalle jo nuorena, ensin opiskelemaan, sitten oopperatalojen ja konserttilavojen kiintotähdeksi. Maailmankansalainen ei pode kroonista koti-ikävää vaan on kotonaan kaikkialla. Ystäväpiirikin on ripoteltu ympäri maailmaa. Toki juuri ennen kesälomaa alkaa mieleen hiipiä ajatus veneilystä, Suomen ystävien tapaamisesta ja oman rantasaunan löylyistä. - Sauna lämpiää meillä kesälomalla joka päivä ja uimassa käydään. Tai enemmän se kyllä on kastautumista, vallankin alkukesästä. Ja grillataan, tietysti. Takaisin kesämökin gramofoniin (todellisuudessa soittopeli on ihan moderni). Voisi kuvitella, että New Yorkin Metropolitanissa, Milanon La Scalassa ja Wienin oopperatalossa loistanut sopraano ja Turun yliopiston kunniatohtori asettaisi koneeseen aarioiden parhaita tai kuorokohtausten jylhimpiä. Musiikkimaku on kuitenkin vapaampi ja villimpi. - Minulla soi J. Karjalainen, vanhat Mamban biisit, Vesku Loiri, Matti Salmisen tangolevy, vaikka ketkä! Musiikkimakuni on aika laaja. Joskus revitän ja laitan soimaan Steppenwolf’ia, Joe Cockeria, Tina Turneria tai Bruce Springsteeniä. George Thorogoodin Bad to the Bone on yksi suosikeistani. Meditointiin kelpaa jazz, vaikkapa Abbey Lincoln ja kaikki klassikot Ellasta alkaen. Tai sitten Jaska Ryhäsen Ystävän Laulu!

Kolmen kilometrin paksuinen jäämassa höylää graniittia kuin gigatonninen tasohiomakone. Rannalla kävelijä voi sormellaan tunnustelemalla todeta, mihin suuntaan jää liikkui. Jäätikön sulaessa syntyvä käsittämättömän suuri vesimäärä lajitteli irtonaisen aineksen siististi kuin jättiläisen vaskooli. Tuohon syntyi harjuja, tuohon moreeniröykkiöitä, tuohon irtokivien pirunpeltoja. Jääkaudet tulevat ja menevät, synnyttävät vesistöjä ja siirtävät niitä. Meidänkin meremme on jäätikön jäänne. Seuraavakin jääkausi tulee. Valistunut veikkaus sen ajankohdasta vaihtelee. Kun ottaa käteensä jääkauden muovaaman litteän kiven ja heittää taitavasti, voi pompuista arvailla aikaa seuraavaan suureen talveen. Jokainen ponnahdus vastaa viittä vuosituhatta. Muinaisen Litorinameren ja tulevan paksun jään väliin osuvassa historian välähdyksessä on rantakallion uurteita nyt tunnustelevalla tai kivivoileivällä pomppuja tavoittelevalla kädellisellä oma rooli.

”Mä olen.. ..Benjamin, mä olen kymmenen vuotta ja tässä on mun sisko Bettina, joka on 8. Kesä tarkoittaa meille sitä, että ollaan aina merellä meidän veneellä. Äiskää ja iskää nauratti kerran talvella, kun mä kysyin, että mitä me tehtiin ennen kuin meillä oli vene? Meidän paatti ei ole ihan tavallinen. Se on vähän niin kuin uiva kesämökki, mikä on tehty sellaisesta troolarista. Siihen on tehty iso terassi ja grilli ja kaikki kalusteet. Se on tosi kivaa, että mukaan mahtuu pleikkari, telkkari, potkulauta ja optimistijolla. Vaikka me kyllä katsotaan kesällä telkkaria tosi paljon vähemmän kuin kotona. Aika usein me pelataan pelejä koko perheen kanssa. Muutenkin me tehdään kaikkea aina yhdessä. Joka paikassa, mihin me pysähdytään, on vaikka mitä kivaa tekemistä. Vierasvenesatamassa on aina uusia kavereita, joiden kanssa voi uida ja kalastaa. Meillä on sellaiset pitkävartiset haavit, millä voi pyydystää kaikkea merestä. Kerrankin saatiin kavereiden kanssa kaksi ämpärillistä meduusoja ja kaloja. Me

yleensä grillataan kaikki kalat, mitkä me on saatu ja tiedetään tarkkaan, minkä kalan kumpikin on pyydystänyt. Kalasoppaa me ei kauhean usein syödä. Jos ihan totta puhutaan, niin meidän äiskä ei osaa hirveän hyvin tehdä sitä. Aina joskus äiskä kiusaa iskää, että se on maakrapu. Ennen kuin meille tuli vene, iskä ei käynyt paljon ollenkaan merellä. Oikeasti iskä on tosi hyvä kapteeni. Me ollaan käyty tosi jännissäkin paikoissa. Esimerkiksi sellaisissa linnakkeissa kuin Jussarö ja Katanpää. Niihin ei ole kuka vaan ennen vanhaan päässyt. Ja ollaan me oltu Isokarin majakallakin. Joskus kesällä sataa ja voi tuullakin aika kovaa. Kerrankin jouduttiin jäämään koko päiväksi suojaan saaren taakse. Se ei mitään haittaa, mutta tosi kurjaa on se, kun on levää. Kerrankin tultiin yhteen hienoon paikkaan ja piti päästä heti uimaan. Me ei saatukaan mennä, kun meri oli täynnä sinilevää. Se oli ihan hernekeittoa. Ja kerran Bettinaa alkoi aika paljon pelottaa, kun hän oli optimistijollalla ja tuuli alkoi pyöriä ihan kummallisesti.”

Tässä

kuvassa me ollaan matkalla meidän omalla veneellä.

Kun

tullaan isoksi, me varmasti halutaan silti olla aina kesät merellä.

Se, mitä kutsumme koskemattomaksi saaristoluonnoksi, on usein ihmisen toiminnan vain muutamassa sadassa vuodessa muovaamaa. Upeat tammimetsiköt syntyivät karjan laiduntamisen raivatessa pitkän heinän ja vesakon. Nykyään saariston kotieläimet ovat usein paitsi lihan, maidon tai turkisten lähteitä, myös maisemanhoitajia. Toimenkuvaansa ei liikaa märehdi tämä Nauvon Berghamnissa ikuistettu ympäristönhoitoammattilainen. Saariston linnustoon laidunnus on niin ikään vaikuttanut. Sorkanjälkien liepeillä viihtyvät monet hyönteissyöjät. Pohjoisen soilla pesivän kapustarinnankin näkee toisinaan harppovan avoimilla rantaniityillä.

Meri rauhoittaa Kun Petri Vehasen perhe hankki oman kesämökin Rauman edustalta, toteutui yksi elämän mittainen haave. ”Äitini on kertonut, että kun synnyin lokakuussa 1977, heti seuraavasta kesästä lähtien oltiin aina meren äärellä. Meri on elementti, joka on minuun sisään rakentunut. On mahdotonta kuvitella, mitä kesä ilman merta olisi. Varmaan on niin, että meri kuuluu raumalaisuuteen. Vapaa-aika omissa oloissa mökillä perheen kanssa tai kalastus kaveriporukassa on täydellistä vastapainoa pitkän pelikauden hektisyydelle. Kun minulta on kysytty, mitä pidän mökillä olemisesta, vastaan usein, että huonomminkin ajan voisi käyttää.” Jääkiekko on Suomen seuratuin urheilulaji. On helppoa kuvitella, millaiseen pyöritykseen Vehanen joutui keväällä 2011 Suomen voitettua pitkään odotetun maailmanmestaruuden. Ykkösmaalivahtina Pete oli mestaruuden tärkeimpiä lenkkejä ja joukkueen suurimpia tähtiä. ”Ennen mestaruutta olin pelannut pari edellistä kautta Venäjällä KHL-liigan Kazanissa ja saanut olla julkisuudelta aika rauhassa. Mestaruuden aikaansaama hulina Suomessa oli siihen verrattuna melkoinen kontrasti. Kaiken sen jälkeen oli todella rentouttavaa vetäytyä hyvien kavereiden kanssa mökille saunomaan. Ne ehkä olivat ne parhaat mestaruusjuhlat. Olen usein sanonut, että minulle meri on ennen kaikkea rauhoittava elementti. ”

Petri Vehanen näkee meriluonnon osana suurempaa kokonaisuutta, jonka kestämistä nykymeno koettelee. ”On ihan selvää, että emme voi enää kauan elää tällä tavoin yli luonnon sietokyvyn. Meidän on pakko alkaa ajatella kulutustamme sen mukaan, mitä luonto voi pitkällä tähtäimellä kestää. Tämä tarkoittaa, että jostain on luovuttava ja tingittävä. Tuleville sukupolville ei saa jättää kohtuutonta taakkaa meidän nykyisten kulutustapojemme seurauksena.” Läpikotaisin joukkueurheilija korostaa tässä kohtaa nimenomaan yksilön panosta. ”Kukaan meistä voi väistää vastuutaan. Jos siirrämme vastuun isommalle yhteisölle, se muuttuu kasvottomaksi ja samalla vastuunkanto heikkenee.” Petri Vehanen on urallaan saavuttanut jo paljon. Plakkarissa on maailmanmestaruuden lisäksi myös mm. KHL-liigan mestaruus. Tästä huolimatta pelinälkää kokeneella pelimiehellä riittää. Kun sopimus Ak Bars Kazanin kanssa päättyy, suuntaa Pete askeleensa taas kohti tuttua Äijänsuon hallia, Rauman Lukon areenaa. Taskussa on kahden vuoden mittainen sopimus, jonka myötä ympyrä tavallaan sulkeutuu. Samalla toteutuu myös yksi Peten haave. ”Odotan innolla pelaamista taas Lukossa. Se mahdollistaa sen, että voin täysipainoisesti sekä pelata että mökkeillä.” Urheilullisten tavoitteiden lisäksi sarkaa riittää myös mökille. ”Kalastus on rakkaimpia harrastuksiani. Hyvä maali sillä puolella on tuplata nykyinen ennätyshaukeni ja päästä kymppikerhoon.”

“Et sää sit menis mun kans kihloihi” Suomenlinnan kallioisen saaren korkeimmalta kohdalta avautuu merelle sydäntä kouraiseva näköala. Kallion laella ovat vaellelleet monet rakastavat parit ja saaren graniittipaadet ovat kuulleet sadat lemmenvalat. Elokuussa 1965 tehtiin paikalla kysymys, jonka tuloksena syntyi yksi Suomen tunnetuimmista perheyrityksistä. Juuri ammattikouluista valmistuneet Heikki Salmela ja Kirsti Sivula olivat päätyneet työtovereiksi kesäravintola Walhallaan Suomenlinnan Kustaanmiekkaan, Heikki keittiömestariksi, Kirsti kylmäköksi. Kesäpestin päättyessä oli ratkaistava, onko edessä surullinen ero vai yhteinen tulevaisuus. - Et sää sit menis mun kans kihloihi? Heikki kysyi. Kirsti vastasi esittämällä koirakuvioiseen pikku vihkoon kirjoittamansa vaatimuslistan: nämä asiat haluan aviomieheni lupaavan. Mies ei saa olla juoppo. Miehen on pidettävä vaimostaan huolta ja oltava hellä. Hänen on aina pidettävä sormusta kädessään. Heikki lupasi noudattaa listaa ja Kirsti vastasi kosintaan myönteisesti. Heikistä ja Kirstistä tuli puolisoita, työtovereita, työhulluuteen saakka yhdessä yrittäjiä. Heidän perustamansa Hesburger -ketju työllistää nykyään 4000 ihmistä ja tahkoaa vuodessa 200 miljoonan euron liikevaihdon. Nyt, neljä vuosikymmentä myöhemmin, Salmelan perheyhtiössä myös katsotaan merelle aivan uudella tavalla. Kun Hesburgerin logistiikkakeskuksen ja keskusvaraston jätevesien rasvaisuus aiheutti neuvotteluja ympäristöviranomaisen kanssa, alkoi Heikki Salmela tutkia, millaisia innovaatioita jätevesien käsittelyssä on tehty. Näin Salmelat päätyivät ympäristöteknologia-alalla toimivan Clewer Oy:n omistajaksi. Heikki Salmela intoilee saavutetuista tuloksista: 56

- Jäteveden puhdistukseen on kehitetty teknologia, joka on aikaisempiin verrattuna kuin digitelkkari analogitekniikan rinnalla. Mikä huiminta, järjestelmä näyttää akvaariokokeiden perusteella toimivan myös kalankasvatuksessa. Uskomme, että tulevaisuudessa kalaa voidaan tuottaa ruokapöytään ilman, että liataan lainkaan vesistöjä. Kalojen uimavesi voidaan kierrättää puhdistamon kautta ja poistaa siitä lika ja ravinnejäämät. Sama teknologia toimii jo nyt yhtiömme omistamilla autonpesulinjoilla. Yhden auton pesemiseen käytetään vain 50 litraa uutta vettä, 500 litraa on jatkuvassa kierrossa. Vanhanaikaisissa autopesuloissa nuo sadat litrat raskasmetalleja ja kovia pesuaineita sisältävää pesuvettä lorotetaan viemäriin. - Tästä piti tulla eläkeäijän ratto, mutta nyt huomaan, että vanhoilla päivillään on opittava kemistiksi ja biologiksi, naureskelee Heikki Salmela. Sitten hän vakavoituu ja sanoo: - Maailma on täynnä likavettä. Me täällä Suomessa kohauttelemme olkapäitämme ja sanomme, että Pietarihan se sinilevää vesiin tuottaa. Kysyn vaan, onko sinilevä lohen sukua ja nousee järviinkin? Suomi valuttaa nykyään heikkotehoisten puhdistamojensa kautta kauheat määrät typpipitoista vettä vesistöihin. - Kalastimme viisi vuosikymmentä sitten isäni kanssa Turun edustan Airistolla Saappaanklopoksi kutsumallamme karilla. Muistan, kuinka näin kalaparvien uivan kymmenen metrin syvyydessä. Äskettäin vein pojanpoikani samalle paikalle. Näkyvyyttä taisi olla kymmenen senttiä. Kyllä meidän on tämä asia korjattava.

Taiteilijalle meri on loppumaton innoituksen lähde. Rantakallioon takertuva mänty oli kansan taittumattoman tahdon symboli kokonaiselle runoilijasukupolvelle. Kaislikkoon unohtunut vene on tallennettu lukemattomiin kankaisiin ja kaihoisien laulujen sanoihin. Pullistuvat purjeet, siinäpä vapauden ja uuden ajan symboli. Laivaa odottava satama voi olla viiltävän ikävän vertauskuva. Ja jossakin tuolla kaukana liplattaa laine onnen satumaan ikuisesti aurinkoiseen rantaan, vaikka jäisen maan vanki ei sinne konsanaan ennä.

Kymmenet tuhannet suuriin ikäluokkiin kuuluvat suomalaiset olisivat tutkimuksen mukaan halukkaita muuttamaan kesäasunnolleen ympärivuotisesti. Kaavoitusvaltaa pitävissä kunnissa innostukseen on suhtauduttu vaihtelevasti. Toisaalta uudet veronmaksajat ovat tervetulleita, toisaalta arveluttaa vakituiseksi muuttuvan mökkiasutuksen vaikutus taajamarakenteeseen. Todellisuudessa suuri muutto mökille on ollut käynnissä koko uuden vuosituhannen ajan. Kakkosasunnolla asutaan helposti puolet vuodesta ja ylikin ilman, että muutetaan kirjoja mökkikuntaan. Eläköityvien ikäluokkien kasvu vauhdittaa kehitystä ja pilkkimiehen näkee saariston jäällä entistä useammin arkipäivänäkin.

Meren kävijät Merten luonne ihmisiä ja kansakuntia erottavana ja yhdistävänä tekijänä on aikojen kuluessa perustavalla tavalla muuttunut. Vielä sata vuotta sitten merimatka vaikkapa Turusta Tukholmaan kesti päiväkausia. Matkaan ei lähdetty ilman oikeaa syytä. Jäitten aikaan lähtöä ei voinut ajatellakaan. Nyt miljoonat ihmiset reissaavat vuosittain saman välin edestakaisin vuorokaudessa ja suurin jäihin liittyvä pelko lienee niiden loppuminen drinkkilasista. On tavattu sanoa että Suomi elää metsästä. Tämä pitää jossain määrin edelleen paikkansa, mutta merestä Suomi on suorastaan riippuvainen. Viennistämme 90 % ja tuonnistamme 70 % kulkee meriteitse. Itämeri on tätä nykyä yksi vilkkaimmin liikennöidyistä meriväylistä. Sitä kyntää joka hetki parituhatta alusta öljytankkereista ja rahtialuksista matkustajalauttoihin. Meriklusteri tuo monelle leivän. Merenkulun, satamatoimintojen ja meriteollisuuden parissa työskentelee yli 43 000 ihmistä, heistä ”laivan päällä” on lähes 7 500. Vapaa-ajan lisääntymisen myötä veneilystä on tullut satojentuhansien suomalaisten tärkein virkistysmuoto. Veneitä arvioidaan olevan 750 000, mutta kukaan ei tarkkaan tiedä, kuinka monta missään kirjoissa ja kansissa olematonta soutupaattia, jollaa, kanoottia tai muuta purtiloa aalloilla lopulta kelluu. Rajusti kasvanut meriliikenne tuo mukanaan myös uhkatekijöitä. Päästöt rehevöittävät ja vakavan öljyonnettomuuden todennäköisyys kasvaa. Meriturvallisuuden lisäämiseksi tehdään jatkuvasti kansainvälistä yhteistyötä ja tuloksia on saatu aikaan. Veneilijöiden tietoisuus alkaa olla hyvällä tolalla ja veneilyn haitat ovat nykyisin jo aika pienet.

Suomen rannikko on varsinkin vaikeissa säissä niin vaikeakulkuinen, että maanpuolustusväki toisinaan vertaa rikkonaista vesistöä luonnon miinakenttään, joka ei salli reittejä tuntemattoman lähestyä. Meriturvallisuudesta vastaavien ammattiylpeys on syystä suurta. Merelle lähdetään pelastustoimiin silloinkin, kun säätiedotus merenkulkijoille alkaa ankarilla varoituksilla. Näkyvät ja kunnossa olevat väylämerkit ovat meriturvallisuuden perusta.

Reposaari -melkein pääkaupunki Reposaari, ruotsiksi Räfsö ja paikallisessa puhekielessä Räpsöö, on omaperäinen 1 000 asukkaan kaupunginosa Porin edustalla Kokemäenjoen suistossa Selkämeren ulapan äärellä. Vierailleen se esittäytyy ystävällisenä ja kiehtovana pienoiskaupunkina. Se tarjoaa uljaita merinäkymiä ja kiinnostavia yksityiskohtia. Moni-ilmeiset puutalot ja rehevä satamapuisto tekevät saaresta maalauksellisen. Nimen suomennos on muuten erehdys, sillä sana Räf ei viittaa suinkaan kettuun, vaan riuttaan. Oikea nimitys juontuu vedenalaisesta riutasta, joka nousi aikojen kuluessa maankohoamisen myötä saareksi. Reposaaren Pelastusrengas ry:n puheenjohtaja Laila Vainio harmittelee upean kotisaarensa huonoa tunnettuutta. - Toisaalta ei ole ihme, että Reposaarta ei laajemmalti tunneta, kun se on suurimmalle osalle porilaisiakin vieras. Reposaarta on sentään esitetty ihan tosissaan Suomen pääkaupungiksikin. Tämä kummalliselta kuulostava asia on kuin onkin totta! 1700-luvun alussa nimittäin esitti Turun yliopiston professori Israel Nesselius suunnitelman Reposaaren muodostamiseksi pääkaupungiksi. Suunnitelmassa avattiin yhtenäinen vesireitti Saimaasta Päijänteen ja Kokemäenjoen kautta Pohjanlahteen. Tähän liittyi esitys Reposaaresta pääkaupungiksi ja suursatamaksi. Hanketta puolsi saaren sijainti etäällä Itärajasta ja lähellä Ruotsi-Suomen pääkaupunkia sekä saaren hyvä linnoitettavuus. Nesseliuksen suuret suunnitelmat, jotka edustivat aikansa edistykseen tähtäävää ajattelua, eivät tunnetusti koskaan toteutuneet… Laila Vainion vetämä meripelastusyhdistys ylläpitää yhtä harvoista alkuperäisellä paikallaan ulkosaaristossa kaukana mantereesta toimivista asemista. Ihan tavallista ei ole löytää naispuolista meripelastusseuran puheenjohtajaakaan. Heistä nytkin

vain viitisen prosenttia on naisia ja puolivahingossa Vainionkin ura alkoi. - 90-luvun alussa työkaverini houkutteli mukaan vuosikokoukseen ja sillä tielle olen jäänyt. Elämänmittainen yhteys mereen alkoi paljon aikaisemmin lapsuuden kesistä isovanhempien kalastajatilalla Luvialla. Intohimoinen kalastusharrastus lienee saanut alkunsa samasta paikasta. - Kalastan monin eri tavoin, mutta kyllä rääkääminen on hienointa, sanoo Laila. Siis mikä? Rääkääminen on niin reposaarelainen nimitys ajoverkkokalastukselle, että sitä ei löydy edes Googlesta. Suomessa vapaaehtoista meripelastustyötä tekee 57 yhdistystä. Reposaaren Pelastusrengas rahoittaa muiden tavoin toimintansa omalla varainhankinnalla. 300 jäsenen 8 euron vuosimaksuilla tai kaupungin muutaman satasen avustuksella ei vielä paljon tehdä. Laila Vainio kiittelee vuolaasti yhdistyksen aktiivien talkoohenkeä. Vapaa-aikana tehtävät asiakasajot, tekstiilimyynti, trossi- eli hinauspalvelumaksut ja yrityksiltä hankittu tuki ovat meille ratkaisevan tärkeitä. Ja tietysti pääseuran tuki, jota ilman toiminta ei pyörisi. Vainio painottaa trossijäsenyyden merkitystä. Ihmiset tuodaan totta kai turvaan aina ilmaiseksi, mutta veneen avustamisesta aiheutuvat kulut maksaa veneen omistaja. Trossi-jäsen saa maksutta apua matkan keskeytyessä. Keskeytyksen syy korjataan paikan päällä tai vene hinataan lähimpään satamaan. Vuotuinen trossi-maksu on hyvin pieni verrattuna hinaamisesta syntyviin todellisiin kuluihin. Vainio kertoo, että uudempi ja yhä kysytympi palvelu on uurnan lasku mereen. Tähän tarkoitukseen on osoitettu paikka Mäntyluodon lähellä olevan Kallon majakkasaaren edustalta. Se tulee olemaan minunkin viimeinen leposijani.

Yhä harvempi saariston asukas jää jäitten tai kelirikon vangiksi. Elintason nousu on tuonut kiinteän tieyhteyden monille kaukaisillekin saarille. Silti Suomessa on edelleen nelisensataa pysyvästi asuttua saarta, joiden tuhannet kanta-asukkaat ja kymmenet tuhannet mökkiläiset ovat lossi- tai yhteysalusliikenteen varassa. Näiden saarten vakinaisestakin väestä jopa puolen on järjestettävä kulkunsa itse omin venein ja varoin. Losseja on jäljellä vielä nelisenkymmentä, puolet niistä merialueilla. Kuljettajat ovat todistuksella varustettuja tutkat ja VHF:t hallitsevia ammattimiehiä. Rannikkoalueiden 16 yhteysalusreitillä on tärkeä rooli ihmisten ja tavaroiden kuljetuksessa. Kesäkauden suositut rengastiet täydentävät verkostoa. 70

Unohtumattomat purret Harro Koskinen osaa sanoa tarkalleen, missä oli ja mitä teki silloin, kun näki ensimmäistä kertaa perinnepurjeveneen. Kesällä 1971 oli Koskisen perheen moottoripaatti taas kerran piiputtanut. Oltiin paluumatkalla Ruotsista, kiinni Kökarin Karlbyn satamassa. Tällä kertaa oli hajalla pakkilaitteisto. Isä oli jo luopunut toivosta saada konetta korjattua. Nuori Harro taisteli edelleen sinnikkäästi. Hän oli sitonut pakkivanteen köydellä kiinni laituritolppaan ja koetti hartiat särkien viilata sitä lyhyemmäksi. Silloin lipui lahdelle purjeet vienossa tuulessa pullistuen pieni alus, jonka vanhahtava muoto ja kepeä kulku koskettivat heti. Oman allmoge-veneensä Harro sai pitkän etsinnän jälkeen ostettua vasta kolmetoista vuotta myöhemmin. Purren kanssa tehtiin aluksi pitkiäkin retkiä. Myöhemmin alettiin osallistua talonpoikaisveneiden kisoihin ja menestystä tuli heti kun veneeseen hankittiin isommat purjeet. Palkinnot eivät 1980 -luvulla tosin enää olleet niin ruhtinaallisia kuin siihen aikaan, kun tehtailija Rettig, innokas purjehtija ja Airisto Segelsällskapin sielu, lupasi Houtskarin Kittuisten kisan voittajalle koko vuoden tupakat.

ovat taidemuseoitten arvostettuja aarteita. “Jumalanpilkkaajasta” on tullut koirasruustinna: Harro Koskisen puoliso on Iniön kappalainen Eeva Vuola. Kesät kuluvat Iniön pappilassa, talvet enimmäkseen vanhassa saaristolaistalossa Merimaskun maisemissa. Taiteen tekemiseen taiteilijaeläkeläinen sanoo kyllästyneensä. Merelliset askareet kiinnostavat enemmän.

Harro Koskinen on ollut purjeiden ja rikien tekijä, veneiden linjapiirtäjä ja venerakennuksen konsultti jo 20 vuoden ajan. Pohjan antoivat elinikäinen harrastuneisuus, jo omalta isältä saadut veneensuunnitteluneuvot ja puuveneopinnot kunnianarvoisassa Pernajan Kuggomskolanissa. Silti Harro yhä parhaiten muistetaan nuorena kapinallisena taiteilijana, jonka sikamaiset työt järisyttivät koko maata. Suomi-undergroundin sisäpiirissä pyörivät kumppaneina Jarkko Laine, Markku Into, Mauri Antero Numminen ja muut aikansa kauhukakarat. Joskus jälkeenpäin harmitti, että ei voinut tehdä mitään ilman, että ensimmäiseksi mainittiin Sikamessias, josta vuonna 1969 seurasi jumalanpilkkatuomio. Nyt voi jo hymyillen huomata, että hirveät sikateokset

- Isällä oli vene, isoisällä oli vene, isoisän isällä oli vene. Kahdella pojistani on vene. Minä olen niitä korjannut aika monta ja vielä useamman piirtänyt. Purjeet ompelen useammin nykyaikaisesta purjekankaasta kuin puuvillasta, joka sekin kyllä on hieno materiaali.

Nykyajan mies ei voi muistaa kaikkia omistamiaan autoja. Veneet hän muistaa. Harro luettelee helposti myös Wärtsilän telakalla laivan levyjä liittäneen ja uusia levyseppiä ammattikoulussa opettaneen isänsä venepaikat puolen vuosisadan takaa. - Ensimmäinen vene ostettiin 1953, silloin menin kouluun. Venepaikat olivat Hirvensalossa, Pihlajaniemessä, Förin luona, siinä oli paattikraanakin veneiden nostoa varten, sitten kaupunginteatterin kohdalla, lopuksi vielä Multavierussa tuomiokirkkoa vastapäätä.

Tutuksi ovat tulleet soutusumput, skötbåtit, storbåtit ja muut saariston kulkijat. Viimeksi Koskinen osti Ruotsista kosterin. Kosteri on leveä venemalli, joka on kotoisin Ruotsin länsirannikolta, Koster -saarelta. Koster-valssin sävelsi Strömstadin rantaravintolassa David Hällström. Sitä osaa hyräillä melkein jokainen, joka vähänkin on veneellä liikkunut. 73

Satamakapakoita ei enää juuri ole ja satamaromantiikkaakin on vain mielikuvissamme. Satamien merkitys ei ole silti vähentynyt. Päinvastoin, olemme täysin riippuvaisia ympäri vuoden toimivista merikuljetusyhteyksistä. Viennistämme ja tuonnistamme neljä viidesosaa kulkee 50 ulkomaanliikennettä harjoittavan satamamme kautta. 76

Vesille venosen mieli. Ja rantaankin pitää päästä. Huviveneiden määrä on tasaisessa kasvussa. Vaikka vierassatamia ja -laitureita on tuhansia, venepaikoista on pulaa. Tämän päivän veneilijä arvostaa sitä, että pääsee matkaan helposti läheltä kotia ja autolla veneen viereen ajaen. Vastaavasti satamaan tultaessa palveluiden pitää olla lähellä. Monet suurista sijaitsevatkin aivan kaupunkien ytimissä. Meri on monen vesiurheilulajin areena. Suomalaiset ovat menestyneet niissä perinteisesti mainiosti. Osoituksena ovat esimerkiksi seitsemän soudun ja yhdeksän purjehduksen olympiamitalia, muissa arvokilpailuissa pärjäämisestä puhumattakaan. Onpa meillä juhlittu Formula 1-veneiden maailmanmestaruuttakin. Hauska yksityiskohta on, että Helsingin olympiakisoissa melottiin meriradalla - ainoan kerran olympiahistoriassa.

Rakkaus ja kunnioitus Sisko ja Sari uittivat muovista leikkivenettä isän ohjaaman purren vanavedessä. Illan tullen rantauduttiin. Tytöt viilettivät leikeissään saaressa tai pulikoivat meressä. Näin kuluivat lapsuuden huolettoman pitkiltä tuntuneet kesälomat. Veneet ovat muuttuneet suuremmiksi, mutta rakkaus mereen säilynyt. Sari Multala on kautta aikojen menestyneimpiä purjehtijoitamme, kolminkertainen maailmanmestari ja kaksinkertainen Euroopan mestari. Kun Multala puhuu merestä, hän mainitsee niin kuin monet meri-ihmiset, rakkauden rinnalla kunnioituksen: - Merta pitää kunnioittaa. Omat taidot ja veneen kunto on aina punnittava tarkkaan. Jos merimiestaitojen riittävyydestä ei ole varma, kannattaa jäädä rannalle. Kovalla kelillä merellä on toimittava varmasti ja oikein, sillä meren ja tuulen voima ovat ihmisen voimia suuremmat.

Kaikilla maailman merillä kilpailleelle Sari Multalalle Itämeri on aina -On meidän kaikkien asia huolehtia meren kunnosta, hän muistuttaa. 80

kotimeri.

Käytännön opetusta asiasta Sari Multala sai Sydneyn lahdella vuonna 2000. Kovaksi äitynyt tuuli kaatoi Sarin veneen, joka ajautui saavuttamattomiin. Sari koetti pelastautua belgialaisen harjoittelutoverin E-jollaan, mutta se täyttyi vedellä ja kumppanukset joutuivat uimasilleen puoleksi tunniksi. Rannikkovartiosto saapui hätiin ohi kulkeneen aluksen nähtyä aallokossa huitovan parivaljakon. Kun lehdessä kerrottiin, että valkohai oli hyökännyt surffarin kimppuun samana päivänä viereisessä poukamassa, oli olo jonkun aikaa “melko epämiellyttävä”. Myös koko purjehdusmaailmaa järkyttänyt ruotsalaisvalmentajan hukkuminen Espanjan vesillä kertoo meren armottomuudesta.

Kilpapurjehtiminen ei, toisin kuin helposti kuvittelisi, ole yksinäistä puurtamista. -Vaikka olen yksin veneessäni, olen harvoin itsekseni. Seurassani on valmentaja sekä kilpa- ja harjoituskumppanit omilla veneillään. Laser Radial -purjehdus on minulle työ eikä harjoittelu ole aina vain hauskaa. Vesillä olo on keskittynyttä ja kanssapurjehtijat fokusoituvat omaan harjoitteluunsa. Veneessäni olen kuitenkin yksin, joten huvipurjehduksilla purjehdin mielelläni muiden kanssa. Silloin tunnelma on hyvin erilainen, kuvailee Multala. Sari Multala viihtyy vähänä vapaa-aikanaankin merellä, sekä pinnalla että pinnan alla. -Rakastan sukeltamista ja tunnetta, jonka siitä saan. Aikaa sukeltamiseen on aivan liian harvoin, mutta toivon ehtiväni tulevaisuudessa harrastaa sitä enemmän. Pidän myös melomisesta ja joskus lähden mieheni seuraksi kalaan. Australiassa olen kokeillut surffaamista , joka kuitenkin vaatisi vielä aika paljon harjoittelua. Huolimatta monista koetuista hienoista hetkistä maailman parhaan purjehtijan huippuhetket merellä kuulostavat kovin samanlaisilta kuin jokamiehen: - Parasta on, kun pääsen lomailemaan saaristossa mieheni kanssa. Eläminen ilman aikatauluja ja reittien suunnitteleminen tuulen suunnan mukaan irrottaa ajatukset arjesta. Vaikka etäisyyttä kotiin on vähän, pääsee merellä nopeasti omaan maailmaan ja suorittaminen unohtuu.

Sumun heikentämä näkyvyys harhauttaa kokeneemmankin suuntavaiston. Hyvät navigointitaidot ovat silloin kullan arvoisia. Kokenut miehistö pärjää edelleen merikartalla, kompassilla, astelevyllä, harpilla sekä kynällä ja paperilla. Teknologia on tuonut onneksemme liikkumista helpottavia apuvälineitä. Gps-laitteet auttavat paljon, mutta paras apuväline sumussa on tutka. Monet käyttävät myös tietokonepohjaisia laitteita, joissa karttaohjelma ja tutkan antama informaatio ovat käytettävissä samalla kuvaruudulla.

Sumu luo merelle aavemaisen hienon tunnelman. Värit vaihtavat sävyjään ja rantojen muodot sulautuvat yhteen. Muodollisemmin määriteltynä sumu ja usva ovat ilmassa olevaa kosteaa sameutta. Havaintoasemilla todetaan sumu, kun näkyvyyttä on alle kilometri. Tutussa merisäätiedotuksessa sumusta varoitetaan silloin, että näkyvyys on erittäin huono. Ilma voi olla myös autereinen. Auer on kuivaa sameutta, joka muodostuu pienistä hiukkasista, esimerkiksi pölystä tai savusta.

Myrskyävä meri ja rantaan iskeytyvät tyrskyt ovat vaikuttavaa katsottavaa. Jos ilmastotutkijoiden ennusteet toteutuvat, näky voi olla entistä yleisempi. Vaikka viime aikoina on koettu poikkeuksellisenkin kovia tuulia, ei olosuhteita rannikoillamme voi pitää erityisen myrskyisinä. Myrskypäiviä meillä on keskimäärin 20 vuodessa eikä esimerkiksi yli 33 sekuntimetrin hirmumyrskyä ole mitattu meriasemilla koskaan. Merellä liikkujille myrskytuulet eivät ole lasten leikkiä. Pulaan joutuneille on onneksi apua saatavilla ja usein sitä myös tarvitaan. Viranomaisista Rajavartiolaitoksella on vuosittain yli 500 pelastustehtävää ja pari sataa avustustehtävää. Arvokasta työtä tehdään myös vapaaehtoisissa meripelastusyhdistyksissä. Niiden 150 alusta lähtevät avustustoimiin yli tuhat kertaa vuodessa. Aina apu ei ole tullut ajoissa. Suomen rannikkovesiltä on löydetty sadoittain hylkyjä. Etsijäänsä yhä löytävien määrää voi sukellusharrastajien iloksi vain arvailla. 86

Rannikkovetemme ovat normaalitalvina jään peitossa marraskuusta toukokuuhun asti. Elintärkeän talvimerenkulun mahdollistavat jäänmurtajat ovat upea kappale laivanrakennusteollisuutemme historiaa. Ensimmäinen jäissä liikkumiseen tarkoitettu höyrylaiva Express II aloitti liikennöinnin vuonna 1877 Helsingin ja Tukholman reitillä. Silloin ei kukaan osannut aavistaa, millaisia tehomyllyjä tämän päivän monitoimimurtajat ovat. Jäänmurtajilla on aina ollut oma erityinen paikkansa kansakunnan historiassa. Ehkä tunnetuin niistä on nimetty presidentti Kekkosen mukaan ja onpa niillä kuljetettu valtiovieraitakin suurvaltajohtajia myöten.

Suomen Joutsenelta Estonian yöhön Suomen Joutsen, Ilmarinen, Keihässalmi, Malmi, Estonia. Suomen merenkulun historian tunnetuimmat alukset kuuluvat kaikki kommodori Raimo Tiilikaisen merelliseen historiaan. Koko kansan tietoisuuteen Tiilikainen tuli johtaessaan vuonna 1994 uponneen autolautta Estonian pelastusoperaatiota. Vain 12 tuntia ennen traagisia tapahtumia Tiilikainen oli ilmoittanut irtisanoutuvansa palveluksesta. ”Nautimme vaimoni kanssa viiniä viimeisen varsinaisen loman kunniaksi, kun tieto tuli. Lomasuunnitelmat jäivät saman tien.” Estonia-operaatioon päättyi siis 36-vuotinen meriupseerin ura, johon on mahtunut koko joukko erikoisia episodeja. Tämä haastattelu tehtiin syyskuun 13. päivänä 2011, tarkalleen 70 vuotta panssarilaiva Ilmarisen uppoamisen jälkeen. Päivä on varsin luonteva Naantalissa kasvaneelle ja koulunsa käyneelle meriupseerille, ei vähiten siksi, että Tiilikaisen isä oli panssarilaivan tuhosta pelastunut veteraani. Isän tarinat Suomen Joutsenen Välimeren matkalta tai Ilmarisen tuhosta vaikuttivat pikkupoikaan ja tulevaan uravalintaan ”Ei meriupseerin ura silti vielä varusmiesaikanakaan ollut itsestään selvyys. Vakavasti mietin lääkäriopintoihin pyrkimistä, kun huomasin, etteivät ne pääsykoekirjat niin kummallisia olleet ja matikkakin oli hyvin hallussa. Sukeltajakurssin johtaja ei paljon aikeistani kysellyt, vaan antoi muutaman päivän aikaa jättää paperit kadettikouluun. Asia oli sillä selvä.”

Tiilikainen toimi uransa alkuvaiheissa usean vuoden ajan myös sukeltajatehtävissä ja mm. sukeltajakurssin johtajana. Vedenalainen maailma ja sen muutokset ovat tulleet hyvin tutuiksi. ”Huonoimmillaan vaakanäkyvyys Itämerellä oli 60-luvun lopulla vain muutamia metrejä, kun se valtamerillä oli parhaimmillaan jopa 40 metriä. Etsintätehtävissä joudutaan usein turvautumaan käsin tunnusteluun.” Ura eteni Raivaajaviirikön ja miinalaiva Keihässalmen päällikkyyden kautta Merivoimien esikuntaan. Väliin mahtuivat opinnot Sotakorkeakoulussa. Ura merivoimissa päättyi miinalaivueen komentajana, edessä oli siirtyminen rajavartiolaitoksen palvelukseen. Tiilikaisen kädenjälki näkyy vahvasti Suomen nykyisessä meripelastusjärjestelmässä. Näissä tehtävissä myös kansainvälinen yhteistyö naapurivaltioidemme kanssa sekä YK:n puitteissa tuli tutuksi. ”Sotilasurani huipentui Saaristomeren merivartioston komentajana 1988–1994. Vastuualue ylimpänä rajavartioviranomaisena oli laaja, se ulottui Hangosta Ahvenanmaan kautta Selkämeren puoliväliin.” Näihin vuosiin osui eräs omalaatuinen, jopa ainutlaatuinen sattumus. Merihätään joutunut ja ilman miehistöä ajelehtinut troolari oli ajautumassa kansainvälisille vesille ja Suomen viranomaisten ulottumattomiin. ”Konsultoin muiden viranomaisten, mm. ympäristöministeriön kanssa, joiden mielestä alus merenkululle vaarallinen. Tämän jälkeen annoin käskyn upottaa alus. Näin sitten tehtiinkin. Taidan olla ainoa meriupseeri, joka on antanut upotuskäskyn rauhan ajan oloissa.”

Leppoisampi tarina liittyy presidentti Koiviston Ahvenanmaalle suuntautuneeseen kalamatkaan. ”Kansanedustaja Jansson ja minä saimme kalan, mutta Koivisto ei. Eräs toimittaja arveli, että tällainen ei olisi ollut mahdollista Kekkosen kaudella. Tähän Koivisto lausui, että ´Urho oli hyvä kalamies, mutta huono häviäjä.` Koivisto ei ollut yhtä innostunut kalastuksesta kuin edeltäjänsä ja sittemmin kalastus vaihtuikin lentopalloon Kultarannassa.” Raimo Tiilikaisen työt eivät päättyneet sotilasuran myötä. Vuoden 1995 vaaleissa hänet valittiin sitoutumattomana suomenkielisenä ehdokkaana RKP:n edustajaksi eduskuntaan, jossa hän toimi yhden nelivuotiskauden. Vielä tämän jälkeen Tiilikainen jatkoi merellistä uraansa toimien nelisen vuotta Suomen Meripelastusseuran toiminnanjohtajana. Työuralle kertyi näin pituutta kaiken kaikkiaan 44 vuotta.

Merestä leipää Hän, joka aikoo merestä elää, ei voi olla mikään pehmolelu ja väpäleuka. Itämeri osaa sille päälle sattuessaan olla hengenvaarallinen työhuone. Meriammattilaisten merimuistot eivät ole niin auvoisia kuin kesäloma-auringon kilossa fiilistelevien ja muotiliikkeestä purjehduskenkänsä ostavien. Ammatikseen kalastavien määrä on Suomen merialueilla pienentynyt. Vuotuisella noin sadan miljoonan kilon saaliilla on enää puolentuhatta päätoimista pyytäjää. Tärkein saaliskala on silakka. Kalataloudella on muutakin merkitystä kuin elintarvikkeiden tuottaminen kuluttajille. Vähäpätöisintä ei ole se, että ammatti pitää omalta osaltaan saaristoa asuttuna ympärivuotisesti. - Olemme onnellisia jokaisesta lampusta, joka loistaa asutun talon ikkunasta, sanoo vanha saarelainen. Saaristoluonnon vaalijoiden ja ammattikalastajien mielipiteiden yhteentörmäykset ovat olleet väistämättömiä. Luontoväki tervehtii runsastuneita tulokaslajeja luonnon rikastuttajina, ammattikalastaja näkee uhkan toimeentulolle. Hylje ja merimetso ovat helppoja väittelynaiheita, mutta kiusankappale voi olla paljon pienempikin. Esimerkiksi painolastitankkien kautta mereen levinnyt petovesikirppu muodostaa liisterimäistä massaa, joka tekee verkon tai troolin käyttökelvottomaksi. Toisaalta ötökkä maistuu erinomaisesti silakalle, mikä saattaa jatkossa näkyä entistä lihavampina hopeakylkinä. Tulokaslaji solahtaa ekosysteemiin. Siihen samaan, missä kalastaja vanhastaan on.

Merten vapaus “Olen liikkunut merellä ja saaristossa koko ikäni. Lapsuudestani muistan, miten perheemme vene puksutti kohti Airiston kesäpaikkaa läpi Aurajoen suun paukkuvan telakka-alueen. Verkkokalastusta olen harrastanut yli viisi vuosikymmentä. Saaliin laatu ja verkkojen kunto ovat kertoneet minulle meren tilasta. Nykyään on muotia sanoa, että “saaristo kuuluu meille kaikille”. Huomautan, että saaristo kuuluu saaristolaisille. He ovat asuneet kotiseudullaan satoja vuosia ja pitäneet huolta saaristosta, sen rakennetusta ja luonnonympäristöstä myös silloin, kun saaret eivät edustaneet minkäänlaista taloudellista arvoa. Kun viime vuosikymmeninä on huomattu, että saariston kauneutta voi rahallakin mitata, on puolestapuhujia kyllä löytynyt.

Suomalaisilla on saaristoon emotionaalinen ja rationaalinen suhde. Yleensä keskustelu nykyään velloo emootioiden puolella. Ei silti saisi sivuuttaa meren rationaalista merkitystä. Logistisessa mielessä Suomi on saari. 80 prosenttia ulkomaankaupastamme kulkee vettä pitkin. Siitä huolimatta merenkulku ei tunnu poliittisesti kiinnostavan juuri ketään. Laivojen ulosliputus ja merialan yritysten siirtyminen ulkomaiseen omistukseen eivät ole päättäjiä hetkauttaneet. Pohjanmerta ja Englannin kanaalia varten laaditut päästörajoitukset ovat purreet Itämeren liikenteen kannattavuutta, samoin veronkantoa muistuttavat korkeat väylä- ja satamamaksut. Meri on paljon muuta kuin saaristo. Se on avannut maailman suomalaisille.

Meri on aina yhdistänyt ja erottanut. Historiallisesti ajatellen selvästi enemmän Saaristossa selviytyminen on edellyttänyt yksin pärjäämistä ja omapäisyyttä mutta yhdistänyt. Kotikaupunkini Turku sai aikanaan merkittävää etua siitä, että tänne tuli opiskelijoita Tukholmasta. Posti kulki nopeammin Turun ja Tuholman kuin myös yhteistyötä. Turunmaan Kalastajaliiton puheenjohtajana vitsailin joskus, että Tukholman ja Göteborgin välin. Kun ajattelen tätä, ajattelen merten vapautta. 20 hengen kokouksessa saattoi tulla esiin 30 mielipidettä. Toisaalta saaristolaiset Juuri vapautta meri edustaa minulle ihmisenä. Vaikka pidän paljon loistavan onnistuivat erinomaisesti yhteishankkeissa kuten purjealuksien rakentamisessa ja varustamisessa. Tunnetuin kuvaus asiasta on Volter Kilven “Alastalon salissa”. Kirja kauniista Suomen järviseuduista, tunnen itseni aina henkisesti merenrannan asukkaaksi.” lienee pääosin kirjoitettu nykyisen olohuoneemme pöydän ääressä, asumme sattumoisin nykyään samassa huoneistossa kuin Kilpi. Christoffer Taxell ministeri

Ministeri Christoffer Taxell ja museolaiva Sigyn, joka on Taxellin Akademin säätiön suursatsaus merihistorian säilyttämiseksi.

johtaman

Åbo 99

Perinteiset elinkeinot eivät kokonaan katoa, mutta niistä on tullut vain yksi osa saaristolaisten elämänmuotoa. Nykypäivän saarelainen on moniosaaja, joka hankkii leipää paitsi veden viljaa korjaamalla, myös matkailusta, erilaisten palvelujen pyörittämisestä ja etätyöstäkin. Ajan patinoimia pumpulilankaverkkoja ja aitokorkkisia verkonmerkkejä näkee myytävänä pääkaupunkiseudun antiikkiliikkeissä hyvään hintaan.

100

101

102

103

Huvin vuoksi kalastelu on monen intohimo. Tärppiä odottava tietää, että arjen huolet katoavat ihmeesti vavan varressa. Jymäkkä potkaisu siiman päässä tuo enemmän iloa kuin vuosineljänneksen budjettitavoitteen täyttö. Vaikka virveleittensä kanssa rantavesiä koluavat elämyksen ja itse pyydetyn kalapaistoksen metsästäjät eivät ole suuri uhka ammattimiesten saaliille, on reviiriä aina puolustettu. Kun pilkkimisestä aikanaan tehtiin jokamiehenoikeus, päätti eduskunta asiasta perustuslain säätämisjärjestyksessä. Viehekalastuksen vapautuminen aiheutti taas hammasten kiristelyä. Yhä useammin vallitsee jo yhteisymmärrys siitä, että vastuullinen harrastaja ja ammattilainen ovat samalla asialla. Puhdas meri ja kalakannan keston mukainen verottaminen on molempien etu.

104

105

Kalamiehen kiusat ”Täytyy olla täysin kahjo tai ainakin puolihullu, kun on tähän touhuun ryhtynyt.” kommentoi hankolainen ammattikalastaja ja monitoimiyrittäjä Magnus Ekström ammatinvalintaansa. Magnus Ekström tietää, mistä puhuu. Hän on viettänyt Hangon saaristossa 45 vuotta. Tulevan elämänuransa hän tuli valinneeksi jo pikkupoikana käydessään paikallisten sotaveteraanien kanssa usein kalassa. Ekströmin pilke silmäkulmassa heittämän puuskahduksen ymmärtää, kun kuuntelee hänen pitkää luetteloaan tämän päivän kalastuselinkeinon riesoista. Hangon suojattomat vedet kovine tuulineen ovat sinänsä haasteellinen lähtökohta. Mutta ei siinä kaikki, ei läheskään. ”Joka puolella Hankoniemeä on hylkeitä, jotka tulevat kuin katettuun pöytään. Sen lisäksi, että ne syövät kalat verkoista, ne myös rikkovat niitä. Minultakin on mennyt tuhansia euroja tähän. Merimetsot ovat toinen kasvava riesa. Ne syövät puoli kiloa kalaa päivässä. Eivätkä mitä tahansa kalaa, vaan lohta, taimenta ja siikaa. Kuin kiusaksi ne välttelevät vähämerkityksellisiä kalalajeja, kuten särkikaloja. Pisteenä iin päälle tulevat meduusat. Joskus niitä on niin paljon, että verkot painuvat niiden painosta pohjaan eivätkä ne siellä tietenkään kalasta kunnolla.” Ekström on yksi tämän päivän reilusta 500 ammattikalastajasta. Rankasta alasta kielii se, että 1980-luvun puolivälissä heitä oli vielä lähes 2000. Hangonkylän satama on Ekströmin liiketoimintojen ydin. Siellä sijaitsevat kalapuoti ja maankuulu På Kroken -kala- ja äyriäisravintola. Myös pääkaupunginseudulla on voitu nauttia Ekströmin herkuista, sillä Hakaniemen hallissa on jo pitkään toiminut

106

Ekströmin kalamyymälä. Myymälä on hyvin tunnettu mm. suurlähetystöjen piirissä. Se on pitkään ollut Venäjän lähetystön hovihankkija ja ovatpa sen tuotteet päätyneet Kremlinkin juhlapöytiin. Ekströmin pitkäaikainen projekti toteutuu vihdoin, kun satamaan valmistuu uusi kalanjalostuslaitos savustamoineen ja kylmähuoneineen. ”Uusi tehdas on vienyt 2,5 vuotta, mutta nyt pääsemme vihdoin valmistamaan korkealaatuista kalaa hyvän kalan ystäville. Minun on kuitenkin sanottava, että kalatuotteiden valmistus Suomessa on osin älyttömien määräysten takia tehty todella hankalaksi. Täällä käydään mittaamassa kalan lämpötilaa, vaikka se olisi jäätynyt torilla tiskille! EteläEuroopassa myyjä pyyhkäisee kärpäset kalasta ja paketoi sen sanomalehtipaperiin ja laittaa pussiin.” Täysin tyytyväinen ei Ekström ole kotikaupunkinsakaan tekemisiin. ”Hanko on kaunis ja hieno kaupunki. Mutta näkemykseni on, että täällä olisi voitu käyttää resursseja paremminkin. Tänne ei ole esimerkiksi ollut mahdollista saada kalankasvatuslaitosta, vaikka se toisi paljon uusia työpaikkoja.” Haasteista huolimatta, tai ehkä osittain myös niiden vuoksi, Magnus Ekström on varsin tyytyväinen mies. ”Ei voi hirveästi valittaa, kun on koko ikänsä saanut tehdä työtä ja toimia meren kanssa ja tuottaa ihmisille hienoja makukokemuksia.” Magnus Ekströmin ideamyllyssä pyörivät koko ajan uudet suunnitelmat. Ei olisi välttämättä suuri ihme, jos seuraavat projektit liittyisivät laajempaankin kansainvälistymiseen.

107

Saariston maisema vaihtelee suuresti sen mukaan, missä osassa Itämeren rannikkoa liikutaan. Uloimman, liki puuttoman saariston ympärivuotiset asukit voidaan laskea muutaman käden sormilla. Aika, jolloin hylkeenmetsästäjä yöpyi kallioluotojen väliaikaissuojissa, on jäänyt taakse. Sata vuotta sitten hylkeitä oli Itämeressä n. 200 000. Suuri hyljemäärä johti turskakannan romahtamiseen. Kun hylkeet metsästettiin lähes sukupuuttoon, turskat palasivat. Turskan runsastuminen pysähtyi meren rehevöitymiseen, samalla alkoi sillikalojen valtakausi. Karuilla kareilla ei enää tarvita majakanvartijaakaan. Legendojen joukkoon voi sijoittaa tarinan, jonka mukaan majakanvartija sitoi lapsensa jalasta köydellä kiinni kivenmurikkaan, jotta tuuli ei olisi pyyhkäissyt pienokaista mereen.

108

109

Meriläinen makeassa vedessä Muusikko Erkki Liikanen laskee joutuneensa kahdesti evakkoon. Ensimmäisestä lähdöstä Uuraan saaresta Viipurin edustalla ei jäänyt henkilökohtaisia mielikuvia: paosta sodan jaloista neljän lapsen kanssa on kertonut oma Aini -äiti, merikapteenin ja Viipurin läänin merenkuluntarkastajan tytär. Äidin velikin oli merimies, hän seilasi s/s Tirrenialla ja pelastui täpärästi, kun aluksen lannoite- ja ammuslasti räjähti Punaisella merellä 1953. Toinen “evakkomatka” riipaisi enemmän. Ekin lapsuusmaisema, Hietasen saaren sahayhdyskunta Kotkan edustalla hävitettiin rakentamalla pengertie ja purkamalla pytingit laajenevan sataman tieltä 1970 -luvulla. Eki Liikanen kirjoitti suorastaan sydänverellään laulun “Hietanen Euroopan helmi” käytyään veljensä kanssa kyynelsilmin hyvästelemässä lapsuuden maisemat:

“Olit Hietanen helmi sä Euroopan Olit lapsuuden pehmoinen peti Olit kaunis kun aamulla herätä sain lautatarhas mua puoleensa veti” Hietasen sahayhdyskunnan rakennukset ovat jäljellä enää muistoissa ja pienoismallissa, jota voi tutkiskella Kotkan merikeskus Vellamossa. Pienoismallista voi laskea, että Hietasen saarella seisoi Gutzeitin sahan kulta-aikana 700 lautataapelia.

Eki Liikasen lapsuudessa ei Hietasesta Kotkan keskustaan niin vaan piipahdettu. Päästäkseen voittamaan Kotkan kansakoulujen kulttuurikilpailut piti saada soutuvenekyyti kalasatamaan ja sotkea sieltä lainapolkupyörällä keskuskoululle. Pahojen kelirikkojen aikaan hietaslaisten ei auttanut muu kuin pysyä saarellaan. Meri toi 1950 -luvulla monille kotkalaisille elannon. Erkki Liikasen sukupolven kotkalaismuusikoille se toi yleisön. Suosittujen kapakoiden Fennian, Seiskan ja Meritornin asiakkaat olivat paljolti merimiehiä ja sataman liepeillä liehuvia naisia. Soittokavereiksi saatiin jazzista innostuneita seiloreita. Mustaihoista miestä ei 50-luvun Kotkassa tuijotettu ihmeenä. Kotka oli Suomen New Orleans, joka kasvatti persoonia: Juha Vainio, Veikko Lavi, Pertti Metsärinteen orkesteri, Erik Lindström ja monet muut tulivat nuorelle Erkki Liikaselle tutuiksi. Sittemmin jazz-mies helsinkiläistyi, forssalaistui ja muuntautui tanssimuusikoksi, televisiokoomikoksi ja voittoisien Syksyn Sävel -rallien tekijäksi. Kotka on silti aina pysynyt sydämessä. Oman isän meriläismallinen puuvene muutti Kotkasta järviseuduille ja putputtaa makeassa vedessä Tammelan ja Forssan välin puolessa tunnissa. Kun korviin kantautuu Junnu Vainion “Yksinäinen saarnipuu” tai “Ääretön aava” kihoaa silmänurkkiin kosteutta. Lapsuuden Hietasesta on jäänyt elävänä mieleen naapurin vanhan miehen kommentti pihan omistusoikeudesta riidelleille pojille: Se on Jumalan, Gutzeitin, ei meidän...

110

111

112

113

Yhdessä vuodessa, 1906, rakennettiin paljaalle kalliolle Pohjoismaiden korkein majakka. Bengtskärin mittasuhteet paljastuvat vasta, kun seisoo pää kenossa merenpinnasta 52 metrin korkeuteen kohoavan graniittisormen juurella. Yli 120 Rosalan ja Hiittisten saarten miestä ja naista ahersi kuin Kheopsin pyramidilla. Koleaa tunnelmaa luo tieto siitä, että heinäkuussa 1941 virtasi kalliolla veri. Hankoa hallinneet venäläiset yrittivät räjäyttää merialueen silmän, mutta kohtasivat raivoisan vastarinnan. 30 suomalaista ja liki sata venäläistä kuoli luotien lävistäminä, sirpaleiden ruhjomina tai rantaveteen hukkuen taistossa, josta ei ollut pakotietä. Maihinnousijoista ei yksikään antautunut. Tietojen sovittaminen pienen kallioluodon mittoihin järkyttää. Muutaman metrin matka rantakiviltä majakan alakertaan oli verinen taival. Jokainen kallionkolo oli turvapaikka tai kuolemanloukko. Yläkerroksissa taistelleiden suomalaisten hengen pelastamiseksi tarvittiin viimeinenkin käsikranaatti. Iskemä näkyy yhä kiviportaissa. Bengtskär on suosittu matkailukohde. Sen kunnostus turkulaisen yliopistoväen voimin oli kelpo kulttuuriteko.

114

115

“Luonto korjaa itsensä”

Runeberginpäivä sattui vuonna 2012 sunnuntaiksi. Vaalihuoneistoissa tuikkivat valot, kansa valitsi itselleen presidenttiä seuraavaksi kuusivuotiskaudeksi. Viola Gustafssonille päivä oli työpäivä ja iloinen sellainen. 20 asteessa paukkunut pakkanen lauhtui kymmenasteiseksi pöllyäväksi lumipyryksi. Paksuuntuneen jääkannen alle sujutetuista verkoista nousi komeata kuhaa niin paljon, että sitä sai kantaa monta styroksilaatikollista välivarastoon kalatehtaan autoa odottamaan. Tämä oli suorastaan unelmasaalis! Aina ei ole kalaonni myötä, vaikka olisi kuinka tietävinään hyvät paikat. Pari viikkoa aikaisemmin saaliiksi saatiin samalla työllä tasan yksi kuha. Viola Gustafsson on yritteliäs ja isänmaallinen suomalainen, joka hoitaa työnsä suurta ammattiylpeyttä tuntien ja osallistuu luottamusmiehenä kotiseutunsa yhteisten asioitten hoitoon. Hän ilmaisee asiansa selkeästi omalla äidinkielellään, ruotsiksi. - Ei, ei missään tapauksessa ollut självklart, että minusta tulee kalastaja. Vanhempani olivat kalastajia ja kun katsoin, miten ankaraa työtä he tekivät, sanoin että ei koskaan: minusta tulee kaupanmyyjä tai vaikka juristi. Mitä vaan, mutta ei ainakaan kalastaja! Mutta niin kävi kuin saariston tytöille usein käy: rakkaus päätti toisin. Elämään astui aviopuoliso Torolf ja Viola löysi itsensä laskemasta verkkoja Kemiön itäpuolisilla vesillä ja hoitamasta Träskön saaressa kalastustilaa, joka on kuulunut Gustafssonin suvulle 11 sukupolvea. - Aloitimme nollasta ja olemme ihan hyvin pärjänneet. Elämäntapa tämä tietysti on yhtä paljon kuin ammattikin. Kerran tuli laskettua, paljonko jää tuntipalkaksi keskimääräisenä vuotena. Viiden euron paikkeille se jäi. Mutta tuntejahan ei yleensä lasketa.

116

Kalastajan ammatti on neljässä vuosikymmenessä muuttunut niin paljon, että sitä ei kalatiskillä nirsoileva kuluttaja voi ymmärtää. Violan vanhemmat saattoivat aikanaan Särkisalon Ramsön saarella myydä kiertävälle ostajalle muutaman kymmenen silakkakilon tynnyrin. Nykyistä teollisuutta ei juuri kiinnosta alle viiden tonnin silakkaerä. Viola Gustafssonilta on turha odottaa valitusvirttä siitä, kuinka kaikki oli ennen paremmin. Hän suhtautuu positiivisesti Itämeren ja ammattinsa tulevaisuuteen. - Vesi oli välillä tosi paljon huonommassa kunnossa kuin nyt, nyt ollaan menty kohti kirkkaampia aikoja. Saaliin laatukin on parantunut. Nyt esimerkiksi saadaan taas niin hienon näköistä ja tervettä silakkaa, että on suorastaan hyvä mieli. Välillä oli vuosia, jolloin silakka näytti niin kurjalta, ettei oikein kehdannut katsoa asiakasta silmiin. Näinä vuosikymmeninä on ehtinyt nähdä, että luonnossa toimii oma kiertokulkunsa. Minusta tuntuu, että luonto lopulta korjaa itsensä. Sitkeä saaristolainen lähtee verkoilleen säässä kuin säässä. 20 astetta pakkasta ja pureva viima eivät ole este, kun Viola ja Torolf upottavat kätensä avantoon. - Vaatetta pitää olla paljon päällä ja isot rukkaset kädessä. Sulan veden aikaan ei kovalla tuulella kannata kalastaa, silloin ei saa kuin rikkinäiset ja likaantuneet verkot palkakseen. Mutta pakkasrajaa ei ole. Urbaanin legendan mukaan saaristolainen ei osaa uida eikä käy saunassa. Viola nauraa näille luuloille: - Kyllä minä tykkään uida ja saunonkin mielelläni. Mutta kylmään veteen minua ei saa: uimahallissakin suosin mieluummin lämmintä lastenallasta. Kylmästä vedestä saa verkoilla ihan tarpeekseen. 117

118

119

Meremme – Itämeri monessa valossa © Markku Heikkilä, Harri Ekebom, Johannes Lahti, Pekka Vainio, Kirjakaari Jyväskylä 2012 • Kuvat: Johannes Lahti ja Pekka Vainio • Teksti: Markku Heikkilä ja Harri Ekebom • Graafinen suunnittelu ja taitto: Kati Lähdemäki, Kirjakaari • Paino: Bookwell Oy, Porvoo 2012 • Kustantaja: Kirjakaari • ISBN

Henkilökuvat - Kuvaajat:

120

Jorma Tenovuo: Kaj Bärlund: Stefan Lindfors: Ville Itälä: Karita Mattila: Lapset: Petri Vehanen: Heikki ja Kirsti Salmela:

Outi Sarjakoski Pekka Vainio? John Hackman Roni Lehti ? uusi Fellmanien perhealbumi Kari Mankonen Markku Heikkilä

Laila Vainio: Harro Koskinen: Sari Multala: Raimo Tiilikainen: Christoffer Taxell: Magnus Exström: Erkki Liikanen: Viola Gustafsson:

Kari Pärnänen Markku Heikkilä Inka Porttila Johannes Lahti Markku Heikkilä Pekka Vainio ? Tapio Tuomela Markku Heikkilä