Kammit ja autiotuvat - Lapin kairojen kulttuuriperintö by Kirjakaari

manu humppi

Kammit ja autiotuvat lapin kairojen kulttuuipeintö

manu humppi

Kammit ja autiotuvat

lapin kairojen kulttuuriperintรถ

kustantaja Kirjakaari Oy 1. painos teksti © Manu Humppi 2014 kuvat © Manu Humppi (ellei toisin mainita) graafinen suunnittelu Marko Pylvänäinen etukannen kuva Jussi Luostarinen (Haltin autiotupa) painopaikka Saarijärven Offset Oy isbn 978-952-5969-75-7

SISÄLLYS Lukijalle........................................................................................................ 8 I Rakennushistoriaa retkeilijöille.............................................10 II Turverakennusten tuhatvuotinen historia.........................14 Esihistoria ja asutuksen leviäminen Lappiin...............................15 Kivikautiset asuinrakennukset Suomen Lapissa........................15 Arktisten kansojen turve- ja kotarakennuksia...........................17 III Kammit ja kodat...........................................................................18 Saamelaisten kodat..........................................................................18 Kammien käyttäjät ja käyttötavat.................................................28 Omistussuhteet ja käyttöoikeudet................................................38 Luonnon asettamat ehdot rakentamiselle...................................38 IV Autiotupien historia......................................................................54 Poluttomien teiden lumikuopista autiotupiin............................54 Autiotupien erilaisia synty- ja käyttöhistorioita........................76 Postinkantajia ja turhankävelijöitä...............................................79 Käyttöoikeudet ja -säännöt............................................................84 Rouhea työn jälki – rakentaminen ja rakenteet.........................86 V Retkeilijöiden erämaakämpät....................................................95 Autiotuvat tänään............................................................................95 Modernit kammit...........................................................................101 Erämaiden rakennusperintö........................................................104 Ruotsin ja Norjan palvelutuvat....................................................110 Tupakierros Urho Kekkosen kansallispuistossa.......................112 VI Erämaarakentaminen.................................................................122 Arkkitehtoniset lähtökohdat....................................................... 122 Autiotupien suunnitteluperusteet..............................................124 Korjaus- ja rakentamistapaohjeet...............................................127 Erämaarakentamisen erikoistapauksia......................................143 Uusi autiotupa................................................................................148 Uusi kammi.....................................................................................154 VII Autiotupien korvaamaton tunnelma.....................................160 Hakemisto............................................................................ 162 Liitteet Talonkorjaajan kymmenen käskyä.............................................170 Karttaliitteet................................................................................... 172

Lapinmaata sanotaan kauniiksi. Ja totta onkin, että siellä on mitä viehättävimpiä seutuja – varsinkin virtain laaksoissa, joista Ivalojoen ja Tenojoen ovat erittäin huomattavat. Niissä pitäisi jokaisen lapinkäviän käydä. Ylipäänsä on kuitenkin Lapin maisemassa jotain köyhää ja yksitoikkoista. Mutta samalla on se omituisen, sanomattoman viehättävää, johon on syynä tuo valtava jylhyys, tuo syvä hiljaisuus, ihmeellinen, uneksiva, melkein kirkastettu luonto valoisina kesäöinä. Siinä on epäilemättä syy Lapin luonnon suureen viehätysvoimaan. Matkasuuntia Suomessa I–IV, 1888–1890

Lukijalle

len kulkenut Lapin erämaissa viidentoista vuoden ajan. Kulkiessani olen arkkitehtinä ja aiemmin alan opiskelijana pohtinut kammeja ja autiotupia sekä retkeilijän että arkkitehtuurin näkökulmista. Perehdyttyäni asiaan huomasin, ettei näistä rakennuksista ollut olemassa juurikaan koottua tietoa. Autiotuvista löytyi kyllä retkeilijälle suunnattuja luettelomaisia teoksia, mutta niiden rakennustyypin historiaa taustoittavat tekstit tarjosivat aiheesta melko vähän tietoa. Kammien osalta tilanne oli vielä heikompi, sillä niistä ei ollut olemassa minkäänlaista koottua teosta – vain tiedon murusia ripoteltuina useisiin eri lähteisiin. Tieto oli mielestäni koottava yksiin kansiin, ja pian huomasin jo tekeväni sitä itse. Tiedonkeruu johti diplomityöni Kammit ja autiotuvat tekemiseen vuosina 2007–2008 Tampereen teknillisen yliopiston (tty) Arkkitehtuurin osastolle. Arkkitehdin näkökulmasta autiotuvat ja kammit ovat marginaalisia, mutta hyvin mielenkiintoisia rakennuksia. Niiden ympäristö ja käyttötavat ovat poikkeuksellisia suhteessa arkkitehdin tavanomaiseen työkenttään. Tämä kontrasti tekee niistä aivan erityislaatuisia asumuksia. Ne ovat pohjimmiltaan myös hyvin funktionaalisia – niissä ei ole mitään turhaa, kuten koristelua tai epäkäytännöllisiä tilaratkaisuja. Julkisivuiltaan tai yksityiskohdiltaan nämä rakennukset eivät liity mihinkään rakennetun ympäristön tyylisuuntaan, vaan ne edustavat omaa hiljaista erämaan arkkitehtuuriaan. Lapin rakennushistoriaan syventymisen lisäksi koin tarpeellisena pohtia erämaan ja rakennuksen välistä suhdetta. Erämaarakentaminen on Suomessa hyvin pieni, usein vapaa-ajan asuntojen ja taloteollisuuden hallitsema osa rakentamista. Arkkitehdit eivät mahdu projektiin, jossa parinkymmenen neliön mökki viedään tunturiin. Luonnontilaisen ympäristön herkkyyden ja paikallisen rakennuskulttuurin vaalimisen kannalta olisi kuitenkin toivottavaa, että rakennussuunnittelun ammattilaisetkin olisivat prosessissa edes jollain tavalla mukana – vaikka sitten aiheesta kirjoitetun kirjan kautta. Erämaassa hyvinkin vaatimattoman kokoinen mökki on äärimmäisen merkittävässä roolissa koko suurmaiseman kannalta. Kammit ja autiotuvat antaa lukijalle kuvan Suomen Lapin erämaarakentamisesta kahden rakennustyypin kautta. Kammit tunnetaan eteläisessä Suomessa huonosti, ja pohjoisessakin ne ovat hyvää vauhtia häviämässä maisemasta. Turvekodat ovat historiallisena rakennustyyppinä suojelemisen ja säilyttämisen arvoinen osa saamelaisten ja koko Lapin rakennusja kulttuurihistoriaa. Rakennushistorian osuus on suurin, mutta kirjassa tarkastellaan myös kammien ja autiotupien nykytilannetta. Tulevaisuutta ajatellen kirja tarjoaa suunnitelmaosassaan yleispätevät eväät autiotupien ja erämaakämppien korjausja uudisrakentamiseen. Sieltä löytyvät myös suunnitelmat uuden kammin rakentamista varten. Toivon niiden antavan mahdollisuudet hiipuneen kammiperinteen elvyttämiseen. Tarkat lähdeviitteet on poistettu luettavuuden vuoksi , mutta lisätietoja sisältävät viitteet löytyvät sivun marginaalista. Aiheesta enemmän kiinnostuvat löytävät tarkempaa tietoa lähteistä diplomityöstäni Kammit ja autiotuvat, joka löytyy kirjastoista tai tekijältä. Tampereella 27. 10. 2014 Manu Humppi

Salmikuru, Kilpisj채rvi.

Rakennushistoriaa retkeilijöille Harva suomalainen tietää, mitä tarkoitetaan kammilla. Autiotupa on useammalle tuttu, mutta senkin merkitys saattaa täsmentämättömänä jäädä monelle hämäräksi. Seuraavaksi esittelen lyhyesti molemmat rakennustyypit ja niiden tärkeimmät ominaisuudet. Autiotupa! Sen sanan oikeata kaikua ei tajua kukaan muu kuin lapinkävijä, joka joutuu sellaisen tuvan hyötyä ja viehätystä tuntemaan. – – Pitkän, monipenikulmaisen asumattoman taipaleen jälkeen rankkasateessa, ukonilmassa ja myrskyssä on vihdoin päässyt tienvarrelle rakennettuun autiotupaan, sytyttänyt takassa valmiina olevat kuivat puut uuninreunustalta löytämillään kuivilla tulitikuilla, kun omilla kastuneilla ei tulta olisi saanutkaan, nostanut kahvipannun – jossa jo on vesikin valmiina – tulelle ja sen poristessa kuivaillut märkiä vaatteitaan ja lämmitellyt kangistuneita jäseniään. Lauri Hannikainen, 1927 Autiotupa on pieni ja avoin erämaarakennus. Se on tarkoitettu lyhytaikaiseen, yhden tai kaksi yötä kestävään oleskeluun. Autiotuvan käyttö on maksutonta ja sallittua kaikille

ilman moottorivoimaa liikkuville kulkijoille eli jalankulkijoille, hiihtäjille ja melojille. Yleensä hirsistä tehdyt kämpät sijaitsevat retkeilyreittien varsilla kansallispuistoissa tai erämaissa. Autiotupa tarjoaa yksinkertaisimmillaan keittonurkkauksen, makuulaverit ja kamiinan polttopuineen, mutta usein myös joitain muitakin mukavuuksia, kuten kaasulieden ja keittoastioita. Tarkoituksenmukaisuus sanelee autiotuvan muodon. Tupa on yksinkertainen, suorakaiteen muotoinen ja ilmeeltään vaatimaton hirsistä salvettu kämppä. Kattomuotona on aina harjakatto ja julkisivut ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hirsipintaisia ja käsittelemättömiä. Autiotuvan sisustus on askeettinen mutta tarkoituksenmukainen. Autiotupaan ei tarvitse tehdä ennakkovarausta. Varaustupiin voi sen sijaan maksua vastaan varata itselleen vuodepaikan yöksi tai pariksi. Huollettujen, avointen ja ilmaisten tupien verkosto jatkaa suomalaista eräperinnettä, joka on ainutlaatuinen koko maailmassa.

Vongoivan varauskammi, UK-puisto. 1

Kota on hyvin vanha nimitys asuinrakennukselle, ja sen johdannaisia ovat koti ja koto. Koti on siellä missä kotakin. Tässä kirjassa kodalla tarkoitetaan saamelaisten siirreltäviä ja kiinteitä asumuksia1. Kotatyypit eroavat toisistaan rakenteensa perusteella, ja niille on omat nimityksensä (keila-, korvakko-, alasalvos- ja harjakota). Siirreltävä kota rakennetaan luonnonkäyrien tai suorien puunrunkojen muodostamaksi rakenteeksi, joka päällystetään ruoderiu’uilla ja katetaan kankaalla. Kota on paimentolaisasumus, joten sen rakenne perustuu siirreltävyyteen eli keveyteen ja helppoon pystytettävyyteen.

1. Eri lähteissä sana ”kota” tarkoittaa joko loudetai turvekotaa, eikä asiayhteydestä voi aina päätellä, kumpi on kyseessä. Eri rakennustyyppien välillä ei ole ilmeisesti nähty merkittävää eroa – toinen on vuorattu kankailla tai nahoilla ja toinen turpeilla.

Kammi tarkoittaa turpeella katettua kotarakennusta. Saamelaiset ovat käyttäneet turvekotia sekä talous- että asuinrakennuksinaan. Ne ovat olleet käytössä vielä 1900-luvun puolivälissä Lapin puuttomilla tuntureilla eli niissä osissa, joissa tukkipuuta ei ole ollut saatavilla rakennuspuuksi. Kammeja on rakennettu myös Metsä-Lapissa.

Kammin kantavana rakenteena ovat puunrungot (käyrät korvakot tai suorat orret), hirret tai niiden yhdistelmä2. Entisaikaan kammin kaikki rakennusmateriaalit löytyivät suoraan rakennuspaikalta tai lähimaastosta, mutta nykyään niitä tehdään moderneista rakennusmateriaaleista. 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen asti kammeja käytettiin pysyvinä asumuksina, mutta viime vuosisadalla niitä on tehty lähinnä tilapäisasumuksiksi, esimerkiksi metsästysmaille. Rakennuksen koko on vaihdellut muutaman neliön kalastuskammista kymmenien neliöiden kokoiseen 2–3 perheen kiinteään asumukseen.

2. Nykyaikaiset kammit tehdään rankarakenteisina sahatavarasta.

Kammille ja autiotuvalle on yhteistä se, että ne ovat Lapin erämaiden rakennuksia. Ne kuuluvat harvoin käytyihin kairoihin, rakennetun ympäristön ulkopuolelle. Kumpikin rakennus menettää funktionsa, jos se tuodaan infrastruktuurin ulottuville. Autiotupaa ei tarvita siellä, missä on teitä ja asuinrakennuksia, eikä kammi primitiivisenä rakennelmana pärjää silloin, kun on mahdollista rakentaa helpommin nykyaikaisilla menetelmillä. Toinen rakennustyyppejä yhdistävä tekijä on se, että molemmat ovat aina olleet avoimia ja kaikkien kulkijoiden käytössä.

Sanasto Autiotuvista puhuttaessa olen käyttänyt useita synonyymejä: kämppä, tupa, kunnantupa, kruununtupa, postitupa, mökki ja maja. Ne kaikki tarkoittavat samaa asiaa. Tekstissä ei ole pyritty tieteelliseen tarkkuuteen, sillä rakennustyyppiä käsitellään yksittäisten tupien muodostamina kokonaisuuksina. Mikäli tekstissä viitataan muun tyyppiseen rakennukseen, se on kussakin kohdassa selitetty erikseen. Erämaasta käytetään synonyymeinä kairaa, kiveliötä ja selkosta. Erämaa tarkoittaa laajaa asumatonta aluetta. Suomen Lapissa erämaat ovat Inarijärvelle asti lähinnä havumetsiä ja avosoita. Siitä pohjoiseen metsät vaihtuvat puuttomaksi tunturiylängöksi. Metsästä puhutaan myös outana tai outamaana. Jänkä tarkoittaa suota. Metsä-Lapista löytyviä maan sisään kaivettuja hirsirakennuksia kutsutaan kammeiksi, mutta ne ovat lähempänä korsua kuin saamelaista kotaa. Ne liittyvät rakenteensa puolesta suoraan hirsirakentamisperinteeseen eivätkä kotarakentamiseen, joten niiden nimittäminen kammeiksi on harhaanjohtavaa. Kenttä eli kotakenttä tarkoittaa kodan ympäristöä tai kota- eli asuinpaikkaa. Kulkuväylien kohdalla puhutaan keinoista, teistä ja poluista, jotka tarkoittavat kutakuinkin samaa asiaa eli yleensä rakentamatonta kulkureittiä. Maantiet ja ratsutiet tarkoittavat rakennettuja teitä. Keinoja on kuljettu esimerkiksi pororaitolla, mikä tarkoittaa jonoon valjastettuja poroja ja niiden vetämiä ahkioita. Saamenkielisistä paikannimistä on käytetty suomenkielisiä vastineita. Nimien kirjoitusasu vaihtelee kartasta ja käännöksestä riippuen, joten sama paikka voi esiintyä eri lähteissä eri nimellä. Tästä johtuen paikannimissä saattaa esiintyä virheitä. Esimerkiksi saamenkielinen Dierpmesvárri esiintyy myös Tierbmešvarrina, ja se on lähteestä riippuen käännetty joko Termisvaaraksi tai Terbmisvaaraksi.

II Turverakennusten tuhatvuotinen historia 14

esihistoria ja asutuksen leviäminen lappiin Fennoskandian varhaisin asutus on sijoittunut Pohjoiskalotin alueelle. Alattionvuonosta Murmanskiin ulottuvaa Jäämeren rantakaistaa asutti arviolta vuosina 8000–5000 eaa. niin sanottu Komsan kulttuuri. Tämänhetkinen tieto Suomen ensimmäisestä asutuksesta sijoittuu noin 10 000 vuoden taakse, ajalle 8290–7820 eaa. Utsjoen Vetsijärven Sujalan asuinpaikka on yksi Suomen vanhimmista asuinpaikoista. Saamelaiset asuttivat nykyistä Suomea, kunnes suomalaiset heimot levisivät Suomenniemelle etelästä. Ne alkoivat työntää saamelaisasutusta vuosisatojen kuluessa yhä pohjoisemmaksi. Suomalaisasutuksen siirtyminen pohjoiseen kulki Perämeren kautta Kemi- ja Torniojokia pitkin kohti pohjoista Lappia. Tornionjokilaakson asutus vakiintui jo 1050-luvulla. Rovaniemelle ja Pelloon asutus muodostui ympärivuotiseksi 1300–1400-luvulla. 1500-luvulla asutustoiminta voimistui, ja 1600-luvulla suomalaisasutuksen pohjoisraja alkoi edetä edelleen pohjoisemmaksi, kun Kuningas Kaarle IX antoi Lapin asuttamista koskevia määräyksiä. Tämän jälkeen Lappi suomalaistui. Saamelaisten varhainen asutus perustui metsästykseen ja kalastukseen. Liikkuvaa elämäntapaa sääteli riistan vuotuiskierto eli siirtyminen uusille pyyntialueille. Siita (saam. sijd) oli perhekuntien yhteinen talvikylä, mutta kevät-, kesä- ja syyspaikat olivat perhekohtaisia. Tätä kesti 1600-luvulle saakka, jolloin poronhoito alkoi yleistyä saamelaisten keskuudessa. Paimentolaisuutta harjoittivat vain vähemmistönä olleet tunturisaamelaiset eli porosaamelaiset. He asuivat siirreltävissä loudekodissa aina 1900-luvulle asti.

kivikautiset asuinrakennukset Suomen Lapissa Suomalaisen rakennusperinteen vanhin kerrostuma löytyy pohjoisesta pyyntikulttuurista. Kota on varhaisin asuinrakennus sekä kielitieteellisten että arkeologisten todisteiden mukaan. Kota-asumisen vaihetta nimitetään kotakulttuuriksi, ja arkeologisesti se kuuluu kivikauteen. Saamelaisella turverakentamisella on siten hyvin pitkä historia. Myös vanhimmat kirjalliset lähteet saamelaisalueelta kertovat turvekodista paikallisten asuntoina, esimerkiksi Johannes Schefferus vuodelta 16743. Kivikautiset kammit lienevät olleet historiallisen ajan turvekotien näköisiä. Esimerkiksi Pulmankijärvellä tutkitut kivikautisten asumusten pohjat ovat olleet suorakulmaisia, pienehköjä turvekammeja, joiden lattia-ala on ollut todennäköisesti noin 12–16 neliömetriä. Kammien lattiat on kaivettu hieman maanpintaa alemmas, ja niiden keskellä on ollut suorakulmainen kivistä ladottu liesi. Rakennukset ovat sijainneet rivitalomaisesti tiiviissä rivissä rinneterassilla, jolloin yhtä neljän kodan rivistöä on saattanut asuttaa neljä perhettä tai sukukuntaa. Näiden rakennusten aiempi käyttövaihe on ajoitettu noin 6000-luvulle eaa. ja myöhempi noin 2000-luvulle eaa. Tuhansien vuosien kuluessa rakennusten pohjamuoto ja osin rakennekin on varmasti muuttunut useaan otteeseen, mutta materiaalit ja perusratkaisut ovat säilyneet samanlaisina lähes näihin aikoihin saakka. Viimeiset kodat olivat käytössä sekä saamelaisten kesäasuntoina että suomalaisen maanviljelyskulttuurin kausiasuntoina ja talousrakennuksina. Turvekammeja käytettiin aktiivisesti vielä 1950-luvulla, joten Suomen Lapissa on vielä verraten äskettäin ollut käytössä kivikautisiksi luokiteltavia rakennuksia.

3. Johannes Schefferus oli ruotsalainen tiedemies, jonka kirjoittama Lapponia vuodelta 1678 oli ensimmäinen kattava ja vakavasti otettava teos Lapin maasta ja sen kansasta.

Saamelaisen loudekodan runko. Kaarimainen sisärakenne mahdollistaa verrattain suurten asumusten tekemisen myös lyhyistä rakennuspuista.

Grönlannin eskimoiden kesäkota. Runkorakenne takaa ja ulkonäkymä.

Grönlannin eskimoiden talviasunnon leikkauspiirros.

Arktisten kansojen turve- ja kotarakennuksia Turve on ollut kautta aikojen tärkeä rakennusmateriaali pohjoisten kansojen asumuksissa. Arktisilla alueilla puuta on ollut niukasti tarjolla, kun taas turvetta on ollut saatavilla runsaasti. Turpeen nostaminen on ollut helppoa, sillä se onnistuu ilman kehittyneitä työkaluja. Turve on pitänyt lämmön yhtä lailla pohjoisamerikkalaisen eskimon kuin Lapin saamelaisenkin majassa. Kiinteisiin arktisiin asumuksiin liittyy turpeen käytön ohella myös kaivautuminen osittain tai lähes kokonaan maan sisään. Tällä tavalla pienennettiin rakennettavien ulkoseinien ja katon osuutta ja vähennettiin maanpinnan tasosta tulevaa vetoa. Paksut maakerrokset toimivat tietenkin myös hyvänä lämmöneristeenä. Saamelaiseen rakennusperinteeseen ei yleensä kuulu rakennusten kaivaminen maan sisään, vaikka joissain tapauksissa kota on kaivettu osin sopivan hiekkarinteen sisälle. Kiinteät turverakennukset ovat soveltuneet metsästykseen ja kalastukseen perustuviin elinkeinoihin, joissa elämä on keskittynyt yhden tai muutaman saalistuspaikan ympärille. Saamelaisten elinkeinot perustuivat alun perin myös kalan- ja peuranpyyntiin, mutta historiallisella ajalla tapahtunut poronhoidon yleistyminen mahdollisti myös liikkuvan paimentolaiselämän. Karjansa mukana kulkenut porosaamelainen ei voinut asua kiinteissä asumuksissa, vaan mukana oli kuljetettava telttamaista kotaa, joka pystytettiin tarpeen vaatimaan paikkaan. Samalla tavalla ovat eläneet myös esimerkiksi Siperian paimentolaiset, joiden asumukset ovat perustuneet samaan liikuteltavuuden periaatteeseen. Islannin pysyvän asuttamisen aloittivat viikingit. Islannissa oli vielä tuohon aikaan koivumetsiä, mutta suoraa rakennuspuuta ei ollut. Viikingit rakensivat talonsa käyttäen turvetta, kiviä ja ajopuuta. Stöngin tila Islannin etelärannikolla hautautui Heklan purkauksessa vuonna 1104 ja kaivettiin esiin 1939. Tuhkassa säilyneen maatalon seinät oli tehty kiviperustalle ladotuista paksuista turvelevyistä. Puupilareilla kannateltu katto oli katettu turpeella. Sisäseinät oli vuorattu sisäpuolelta ja turpeen väliin oli jätetty tuuletusrako kosteuden siirtymisen estämiseksi turpeesta sisävuoraukseen. Nämä pitkätaloiksi (isl. langhus, engl. longhouse) kutsutut useamman huoneen rakennukset olivat suuria, usean kymmenen metrin pituisia asumuksia, joissa asui isäntäperheen lisäksi palvelusväkeä. Islantilainen talo muistuttaa saamelaisten kammia katteena käytetyn turpeensa vuoksi. Islantilaisten maatalojen kantava rakenne oli tehty massiivisista puupilareista ja -palkeista, joten kyseessä on erilainen rakennustyyppi kuin korvakkopareihin perustunut turvekömmänä. Pitkätalot olivat kokonsa puolesta huomattavasti massiivisempia. Eskimot käyttivät kesäasumuksinaan Grönlannin itä- ja länsirannikoilla kaaritelttoja (tupeq). Teltta muistutti vain etäisesti saamelaista kotaa. Sen kantava rakenne oli erilainen, ja katteena käytettiin kaksinkertaista hylkeennahkaa. Talviasunto oli kivistä ja turpeesta kasattu aumakattoinen talo, jossa ikkuna oli katossa ja sisäänkäynti kaivettu tunneliin. Talvella sisäänkäynnin eteen rakennettiin lumesta iglumainen kuisti. Tämäkään rakennustyyppi ei muistuttanut kammia muuten kuin seinien ja katon lämmöneristeturpeen takia. Kiven ohella kantavina rakenteina käytettiin ajopuuta ja valaanluita.

III Kammit ja kodat saamelaisten kodat Turvekammi ei ole ainoa kotatyyppi saamelaisessa rakennusperinteessä. Kiinteästä turvekatteisesta kodasta löytyy erilaisia variaatioita, joiden lisäksi on olemassa erilaisia keveitä ja mukana kuljetettavia kotatyyppejä. Kotatyyppien ja -rakenteiden eroihin ovat vaikuttaneet käyttötarkoitus, saatavilla olevat rakennusmateriaalit ja rakennusperinne. Merkittävin rakennustyyppien ero liittyy elinkeinon luonteeseen eli pyyntiin tai paimentolaisuuteen, mikä määrittelee rakennuksen joko kiinteäksi tai siirreltäväksi. Näiden ryhmien sisällä erot liittyvät ennen kaikkea rakennuksen kantavaan runkoon, joka on toteutettu eri kotatyypeissä eri tavoin. Arkeologian kannalta kotatyypit jaetaan pohjan muotojen mukaan, mutta rakennushistorian kannalta on mielekkäämpää tarkastella tyyppejä niiden runkorakenteen kannalta. Seuraavaksi esiteltyjen saamelaisten kotamallien lisäksi käytössä on ollut epäilemättä muitakin perusmalleista tehtyjä harvinaisia ja yksittäisiä muunnoksia.

Pirrikota, loudekota, turvekota ja alasalvoskammi Kartio- eli keila-, pirri- tai pistekota on kartiomainen rakennus, jonka pohjamuoto on pyöreä. Sen kantava rakenne perustuu kärjistään toisiinsa nojaaviin kotapuihin. Pirrikota on siirreltävä ja helposti pystytettävä alkeellinen paimentolaisasumus, joka on tunnettu eri nimillä ympäri maailman. Pohjois-Amerikan intiaanien tiipii on populaarikulttuurista tuttu esimerkki kartiokodasta, vaikka se onkin rakenteensa puolesta hieman yksinkertaista kartiokotaa kehittyneempi (epäsymmetrinen kartio ja säädeltävä savuläppä). Muita esimerkkejä kartiokodasta ovat Pohjois-Amerikan taiga-alueen penobscot -kodat, Grönlannin kartiokodat ja Siperian nganasanien kodat. Saamelaiset ovat käyttäneet riu’uista rakennettuja pistekotia keittokotina, kalavarastoina tai muina talousrakennuksina, mutta asumiseen niitä on käytetty vain tilapäisesti. Pirrikodan runkona on esimerkiksi kolme haarapäistä riukua, joiden varaan pystytetään muita riukuja siten, että pohjasta muodostuu ympyrä. Pohjan halkaisija on voinut olla esimerkiksi 3–3,5 metriä. Kateaine ulottuu maanpinnasta miltei huipulle asti.

Kodan yläpäähän jätetään savulle avoin aukko eli räppänä. Kodan keskelle ympäröidään kivillä tulisija eli liesi. Matkakota tehdään parkatuista nahoista elikkä [tai] karkiasta vaatteesta. Paikalta, johon tämä kota rakennetaan, luuaan pois enin osa pehmiää lunta, jos ilma niin sallii, sitten lawotaan risuja erinomattain hakoja ympäristöön kowalle lumelle, paitsi sille paikalle, johonka tulisia rakennetaan kiweistä, joita kuljetetaan muassansa. Nyt pistetään 6 eli 9 hienoa seiwästä lumeen, niin että yhtenewät ylipäästä, ja niitten päälle eli ulkopuolelle pannaan nahka eli waatet, ja nyt on matkakota walmis. Kun kohtulaisesti pitkä mies seisoo suorana keskellä kotaa, ulettuu pää ulos sawureijistä. Pohjois-Suomi n:o 52, 1877 Edellinen lainaus on 1820-luvun lopulla Lapissa matkustaneelta pastori Stodslethiltä4. Kuvauksen mukaisia pirrikotia käytettiin matkakotina pitkillä välimatkoilla todennäköisesti sen vuoksi, että ne oli helppo pystyttää ja suorat runkopuut kulkivat vaivattomasti mukana ahkioissa. Puuruoteiden päällysteinä on käytetty enimmäkseen kangasta, mutta myös tuohta ja turvetta. Turvekatetut keilakodat ovat vielä hiljattain kuuluneet poronhoitoon, sillä esimerkiksi Urho Kekkosen kansallispuistossa sijaitsee edelleen toistaiseksi kohtalaisen hyvin säilyneitä turpeella katettuja pistekotia5. Kesäasumuksena käytetyn pirrikodan runko jätettiin käytön jälkeen pystyyn. Mukana kuljetettiin vain päällyskangasta, mikä helpotti alituiseen liikkumiseen 4. Pastori jatkaa kertomustaan pororaiperustuvaa elämäntapaa. Saamelaisten kesäpaikkajärjestelmän myötä vandossa matkaamisesta: ”Päiwä on jo laskeunut. Pimeys enenee aina enemmin, hoille kotapaikoille palattiin vuosittain, joten vanhalle sijalle voitiin jättää porot, uupuneet, eiwät tahdo enään kodan runko valmiiksi seuraavaa käyttökertaa varten. Samalla säästyttiin wetää, matkustaja, wäsynyt halajaapi muutosta tilassaan; että saada oikia lieden rakentamisen vaivalta. lepoa täällä ei ole mahdollinen. WihSiirreltävistä rakennuksista saamelaisten varsinainen asuinkota oli kordoin on nyt tultu siihen paikkaan, jossa vakkokota eli loudekota. Sama kotatyyppi tunnetaan myös korva-, laaLappalainen päättää yöpyä; ajo- ja weto-porot päästetään waljaista, kota vu- ja beälje-kotana (saam. bealljegoahti). Siitä on kirjallisia tietoja vasrakennetaan, tuli sytytetään. Pappi on ta 1800-luvun alkupuolelta, mutta todennäköisesti rakennusmuoto on jo ottanut hartioittaan suuren karhunahka kauluksensa, samate kaikki laphuomattavasti vanhempi. Korvakkokodan rakentaminen ei vaadi kirvestä palaiset. Ettei lumi, sulattua, tekisi erikoisempia työkaluja. Se on lisäksi helppo pystyttää, purkaa ja siirtää, waatteet märiksi, piestään net hywin ja rakennusaineita saa kaikkialta luonnosta. Korvakkokota on ollut vain tarkkaan ulkona, jos ilma niin myöten antaa. Kaikki konttaavat nyt käsillä ja saamelaisten käytössä, eikä sitä tunneta muilla paimentolaiskansoilla. jaloilla ahtaaseen kotaan; täällä riiLoudekodan muoto muistuttaa halkaistua palloa. Sen pohjan muoto suwat heti Lapin saappaat eli kengät, komagit nimeltä, jotka myös piestään ja on pyöreä tai soikea, ja joskus muodossa on havaittavissa heikko kuusi- tai puhistetaan lumesta.” kahdeksankulmainen linja. Rakenne muodostuu neljästä kaarevasta runpohjois-suomi n:o 52, 1877. kopuusta eli kotakorvasta, jotka liitetään yhteen pareiksi. Korvakset ovat 5. Esimerkiksi Apujoukkojen vaaran noin käsivarren vahvuista kuorittua tunturikoivua. Korvasparien väliin poroerotuspaikan tuntumassa sijaitliitetään sivuille poikkipuut, harjalle savupuu ja niiden päälle ladotaan see yksi, ja alle kahden kilometrin kuorituista koivunriu’uista tehdyt ruoteet. päässä Pikku-Luirojärvestä laskevan puron varrelta löytyy kaksi lisää. Katemateriaaleja olivat aluksi tuohi (kesällä) ja porontaljat (talvella). Lisätietoja ja sijainnit löytyvät Myöhemmin runkopuiden muodostama rakenne verhoiltiin louteella eli Internetistä Turhankävelijän kämppäkortistosta. talvisin villaraanuilla ja kesällä purjekankaalla. Yläosaa ei peitetä, vaan

sinne jätetään avoin räppänä savun poistamiseksi ja valoaukoksi. Keskellä kotaa on kivistä harvaksi ladottu liesi. Jatkuvasti ylläpidetty nuotio piti huolen sisään sataneesta vedestä ja lumesta. Kovalla pakkasella ei savu jaksa kohota ylös reppänästä, vaan täyttää kodan; lisäksi tulee höyryä kattilasta ja ihmisten hengityksestä, joten ilma on täynnä kylmää huurua. Samuli Paulaharju, 1922 Kovalla pakkasella ja tuulella räppänä peitetään yöksi taljalla. Ovena toimii Stodslethin mukaan ”poikkilistoilla pingoitettu vaate, joka tuulisäällä sidottiin kiinni”. Ovi on usein myös sangen pieni: ”Kidan owi on noin matala ja kapia, että ihminen waan konttaamalla pääsee ulos ja sisälle.” Lattia peitellään varvuilla tai koivun lehdeksillä. Etelän asumuksiin tottuneelle kota on ollut kelillä kuin kelillä koettelemus. Edellä mainittu pastori Stodsleth jatkaa kertomustaan kodassa vietetyistä öistään: ”Silmiä, kurkkua ja rintaa turmeleva sawu, polttava kuumuus nuotiosta yhellä puolen ja jäätävä kylmyys toisella puolen.” Matkustavaiset eivät olleet tottuneet saamelaisten loudekotiin, mutta niiden isäntiä kodat palvelivat hyvin. Keveän rakenteensa ansiosta kodat olivat helposti liikuteltavia ja nopeasti pystytettäviä, mikä oli poropaimentolaisuuden kannalta tärkeä ominaisuus.

Saamelaisperhe ja kankailla verhottu loudekota Ruijassa vuoden 1900 tienoilla. Etualan kota on tyypiltään saamelainen korvakkokota ja taustalla on pistekota. Eron voi nähdä sekä rakennelman muodosta että kattoaukosta pilkistävistä ruodepuiden päistä. Korvakkokodan ruodepuut eivät muodosta kantavaa rakennetta joten niiden ei tarvitse tukeutua toisiinsa. Library of Congress, Washington D.C.

Pororaitoin liikkunut paimentolaisperhe vaihtoi asuinsijaansa noin parin viikon välein, joten asumuksen siirtämisen oli tapahduttava ketterästi. Kesän räkkäaikana laavukota tarjosi myös helpotuksen ja suojan kiusallisilta hyönteisiltä. Kodat eivät yleensä olleet järin suuria – erään vuonna 1918 tavatun kodan halkaisija oli neljä metriä. Korkeutta riitti sen verran, että kodassa saattoi juuri ja juuri seistä suorana. Kodan kekseliään rakenteen ansiosta lattian pinta-alaa voitiin esimerkiksi vieraiden saapuessa kuitenkin helposti laajentaa. Tämä onnistui myös pystytetyn kodan kanssa. Korvakkoparien alapäitä yksinkertaisesti levitettiin ulospäin, jolloin kodan pinta-ala kasvoi sisätilan korkeuden kustannuksella. Levitettävät korvakkoparit olivat siis mainio keksintö kodan monipuolisen käytön kannalta.

6. Keskeltä pituussuunnassa halkaistu puu. Käytetään myös nimitystä kelles, hales- tai halaspuolikas.

Kun siirrettävä kota peitetään kankaan sijasta turpeella, tuohilla ja puilla, sitä kutsutaan turvekodaksi eli kammiksi (saam. gámme). Kammi on kiinteä asumus, toisin kuin porosaamelaisten liikkuvaan elämäntapaan paremmin soveltuva loudetai pirrikota. Turvekotia käyttivät asumuksinaan etenkin Jäämeren, jokien ja järvien rannoilla asuneet kalastajasaamelaiset. Kammi on voitu rakentaa joko korvakodan tai pirrikodan rungon päälle ja myöhemmin myös puutaloista tutulle ranka- eli patsasrakenteelle. Outamailla turvekodan perustuksena on käytetty hirsisalvosta. Kammin lämmöneristeenä käytettävä turve on painavahkoa, ja se asettaa rakenteille suurempia vaatimuksia kuin keveät loudekankaat. Kotapuut ovat lyhyempiä ja vahvempia, ja ruoteina käytettyjä koivun riukuja tai haljispuolikkaita6 on tiiviisti rinnakkain. Ruoteiden päälle asetellaan tuohet ja niiden päälle turpeet, joita painavat paikoilleen rangat kammin ulkopuolella. Turvekammin seinät ovat pystymmät turpeen painosta johtuen. Turvekota on yleensä yksihuoneinen rakennus. Talviasuttavaan kotaan on voitu tehdä myös tuulikaappina toiminut eteinen. Eteisessä on säilytetty ruokaa ja polttopuita eikä siinä ole ollut ikkunaa tai räppänää. Tällaisesta rakennuksesta on säilynyt esimerkkinä Välimaan kammi. Se on siirretty Välimaan museotilalle Utsjoen kirkon luota, jossa se oli kirkkotupana. Etuhuoneellinen kammi lienee ollut lähinnä asuinkäytössä, sillä tuntureiden metsä- ja kalakammeissa tuskin tarvittiin ilmanpaineita tasaavaa huonetta. Paulaharju kuvaakin saamelaisten kammien tyypin olevan ”lapintalojen tapaan useinkin porstuaton. Suoraan ulkoilmasta siihen vain työnnytään, pakkasen ja lumipyryn puhaltaessa kintereillä aina peräseinään asti”. Jäämeren rannikon merisaamelaisten pysyvät asumukset ovat olleet useampihuoneisia turvekotia. Runkorakenteina on käytetty erilaisia patsas- ja korvakkorakenteiden yhdistelmiä, joihin on lisäilty vielä esimerkiksi pistekotamallisia eteistiloja. Varanginvuonolla tällaiset kodat ovat olleet yleisiä vielä 1930-luvulla. Monihuoneisissa turvekodissa ihmiset ja eläimet ovat asuneet saman katon alla, joskin eri huoneissa, ainakin 1900-luvulle tultaessa. Monihuoneinen rakennus soveltui hyvin yhteen paikkaan sidottuun asumiseen, muttei ollut luontevaa vuotuiskierron mukaan eläneille sisämaan ihmisille, joilla oli useampia kiinteitä asumuksia eri puolilla nautinta-alueitaan. Rakennustyyppinä turvekota tuntuu olleen muodoltaan jokseenkin moninainen aina 1900-luvun puoliväliin asti. Erilaiset pirri- ja korvakkokotaan perustuvat ratkaisut ja niiden yhdistelmät ovat olleet vallitsevia kammityyppejä. Tyypillisistä saamelaisista kotamalleista tunnetaan kuitenkin yksi paikallinen poikkeus.

Pirrikodan runko tehdään kolmesta riu’usta, joiden päälle ladotaan 20 –30 riukua. Kota katetaan kankaalla. Siirryttäessä seuraavaan asuinpaikkaan runko jätetään pystyyn, ja pelkkä kangas kuljetetaan mukana.

Välimaa. Kaksihuoneinen kammi Utsjoelta. Museovirasto on dokumentoinut ja korjannut kammin. Museovirasto.

Pirrikota Urho Kekkosen kansallispuistossa. Sisäkuva kodasta sivulla 19.1

Enontekiön Kilpisjärvellä on 1930-luvun lopulla ollut pyöreitä turpeella katettuja kesäkotia, jotka olivat puoliväliin pystyseinäisiä ja siitä eteenpäin loivakattoisia. Seinät rakentuivat vieri viereen pystytetyistä koivunrungoista ja kattoa kannattelivat vahvat koivunrungot. Kotamalli on todennäköisesti saanut vaikutteita norjalaisesta turvemökistä, jonka rakenne on perustunut pystysuoriin nurkkapilareihin ja loivaan pyramidinmalliseen kattoon, joka on tehty suorasta puutavarasta. Norjalainen kota on ollut pohjaltaan pikemminkin suorakaiteen kuin ympyrän muotoinen. Metsäisillä seuduilla on tehty turvekotia matalan hirsisalvoksen päälle. Käytän tästä kotatyypistä nimitystä alasalvoskammi erottamaan sen muihin kotatyyppeihin perustuvista kammeista. Lähteissä tästä kotatyypistä käytetään joskus nimitystä puukota ja turvekota. Kotatyyppi tunnetaan Schefferuksen mainitsemana metsäsaamelaisten asumuksena jo 1600-luvulta alkaen. Edelleen vuonna 1740 on mainittu Kemin Lapissa olleen nelikulmaisia kotia, joiden pohjana olleet 4–6 hirsikertaa oli katettu laudoilla, kaarnalla, tuohella ja turpeella. Myöhemmin kotatyyppi on pysynyt luultavasti kutakuinkin samanlaisena. Tapausja paikkakuntakohtaisia eroja on esiintynyt sekä hirsikertojen että salvosnurkkien määrässä. Esimerkiksi kolttasaamelaiset ovat asuneet nelikulmaisten rakennusten lisäksi myös kuusi- ja jopa kahdeksankulmaisissa kodissa. Itkonen kertoo kolttien asumuksesta 1900-luvun alussa: ”Puolitoistametriä korkea kuusikulmainen hirsikehä, halaispuolikkaista tehty lattia, yksiruutuinen ikkuna ja pieni lapintakka toisessa ovinurkassa.” Hirsialustainen kota oli koltilla melko yleinen keittorakennus kesä- ja syyspaikoilla 1920-luvulle asti, ja Petsamon Suonikylässä niitä käytettiin kesäasuntoina aina toiseen maailmansotaan asti. Hirsikerralle rakennetut kodat ovat olleet tyypillisimpiä metsäisillä alueilla, joilla suoraa rakennuspuuta on ollut hyvin saatavilla. Kotien ulkomuoto alkaakin hirsiseinineen

muistuttaa hirsikämppää. Alasalvoskammia voi ajatella rakennustekniikan kehityksen välimuodoksi siirryttäessä kodasta tupaan. Hirsitupa on kuitenkin todennäköisimmin saapunut Lappiin etelästä tulleiden uudisasukkaiden mukana. On vaikea sanoa, onko alasalvoskammin pohjana toiminut hirsikehikko myös tätä perua. Kota- ja tupatyyppien eri kehityskulkuja puolustaa se, että alasalvoskammin kattorakenne on pohjoisen kotarakentamisen mukainen, ja se poikkeaa siis täysin eteläisestä hirsirakennusperinteestä. Alasalvoskammien kattorakenne muodostui joko korvaspareista (kuten halkaistu tynnyri) tai suorista puista rakennetusta (pyramidin muoto) kehikosta, kun taas etelästä saapuneet hirsituvat katettiin kaksisivuisin lapekatoin. Harjahirrestä ja kattolappeista tehtyä vesikattoa tuskin siis tunnettiin saamelaisessa rakennusperinteessä.

Alasalvoskota. Pikku-Luirojärvi, UK-puisto. 2

Hirsipirtti Hirsitupia rakennettiin pohjoisessakin Lapissa jo 1700-luvulla. Nämä ensimmäiset oikeat hirsitalot olivat etelästä valtion virkaa hoitamaan saapuneiden pappien ja nimismiesten asuntoja, ja niiden rakentajat olivat epäilemättä saapuneet Suomen eteläosista. Saamelaisille aluksi tuntematon hirsirakennustekniikka levisi vähitellen myös rahvaan pariin, joten puutalojen suosio kasvoi hiljalleen. Esimerkiksi 1820-luvulla Utsjoen 40 kalastajaperheestä jo 30 asutti hirsistä pirttiä. Hirsitalojen suosion kasvuun oli varmasti useampia syitä. Innoittajana on luultavasti ollut pyrkimys sosiaalisen statuksen nostamiseen virkamiesten asuntojen esimerkin mukaisesti. Asumismukavuuden parantuminen kertoi myös elintason noususta. Hirsinen asuinrakennus ei kuitenkaan ollut tae helpommasta elämästä, sillä puutteellisilla taidoilla rakennettu tupa ei välttämättä täyttänyt edes perustehtäväänsä säänsuojana kuten seuraavasta 1800-luvun lopulla kirjoitetusta matkakertomuksen katkelmasta voi päätellä.

”Kaunis ilma oli muuttunut rankaksi sateeksi, tuuli winkui ulkona ja lapin ukon kamari, jossa olimme, oli sitä laatua, että wesi, joka walui wirtana, tunki sisälle katosta ja seinän saumoista.”

1800-luvun alun inarilainen talvitupa oli varsin yksinkertainen. Ovinurkassa oli takka, peräseinällä penkki, pieni ikkuna ja sivuseinillä lavitsat nukkumista ja istumista varten. Laipioton katto oli niin matalalla, ettei kookas mies välttämättä mahtunut seisomaan suorassa edes keskilattialla. Usein lapintalot ovat olleet kuitenkin suurempia. Kolmihuoneisen ja pitkänomaisen Suomalainen n:o 18, 1889 rakennuksen keskellä oli kylmä porstua, jonka molemmilla puolilla olivat takalliset kamarit. Katossa oli laipio, ja lattiat olivat laudoitettuja. Pororikkailla tunturisaamelaisilla saattoi 1900-luvun alkua kohden tultaessa olla huomattavan komeat talot muuhun väestöön nähden. Esimerkiksi inarilaisen Nils Kitin pirtistä kerrotaan, että ”seinät on paperoitu (tapiseerattu) oikein uusimman muodin seinäpapereilla, ja kamarissa on hienot huonekalut, kaapit sängyt, tuolit jne.”. Vaikka tavallisen kansan tuvat olivatkin pieniä ja vaatimattomia, ovet olivat aina auki vieraalle. Sama tinkimättömän vieraanvaraisuuden käytäntö koski niin autiotupaa,

kalakammia kuin ihmisten omia kotejakin. 1940-luvulta peräisin oleva kuvaus kertoo lappilaisesta vieraanvaraisuudesta tunturierakon vaatimattomassa pirtissä Utsjoen Vetsimukassa: Kolmattakymmentä törötukkaista poromiestä istui ja ojentui lianmustalla lattialla, vieri viereen kuin tukit suomustukseen ahdettuina – – oli siinä kerrakseen ruuhkautumaa pienessä tilassa! Mikä poronnahkaisen vaatetuksen, koskaan saunomattoman ihmisihon sekä piipunkatkun kurkkua karvasteleva patoutuma. Huone ei venynyt kolmea askelta laajemmaksi mihinkään suuntaan. Siihen oli ahdettu kivinen takka, seinävuode, hyllyntapainen pöytä sekä jakkara niin matala, että sen tarvittaessa saattoi työntää sängyn alle. E.N. Manninen, Suomen Kuvalehti, 1945

Harjakota 1900-luvun puolella harjakota tuli uutena rakennustyyppinä korvakkorakenteisen kammin rinnalle. Harjakota perustuu puunrungoista tai sahatavarasta koottuun pilari-palkkirunkoon, jonka rakentaminen vaatii rautanauloja ja työvälineitä. Rakenne on tuttu myös tavallisista rankarakenteisista puutaloista, ja sitä kutsutaan patsasrakenteeksi. Uuden kammityypin syntymiseen vaikuttivat työkalujen, naulojen ja sahatun puutavaran saatavuuden paraneminen ja hinnan laskeminen. Harjakota mahdollisti myös suuremmat ja käytännöllisemmän muotoiset sisätilat, kun rakenteen mitat eivät riippuneet enää metsästä löydetyistä runkopuista. Tämä kotatyyppi oli pitkään suhteellisen harvinainen, mutta nykyään kaikki uudet kammit rakennetaan sahatavarasta rankarakenteisiksi harjakodiksi. Patsasrakenteisia turvekotia on käytetty 1800-luvun loppupuolelta alkaen Ruijan rannikon merisaamelaisten keskuudessa. Tässä mallissa suoriin nurkkapilareihin on yhdistetty korvakkorakenteinen katto, ja näin on saatu kotaan lisää huonekorkeutta. Patsasrakenne on lainaa joko itäsaamelaisesta tai norjalaisesta rakennusperinteestä.

Árkomarasin vanha harjakota Utsjoen Linkinjängällä on rakennettu puunrungoista ja sahatavarasta. 1

Korsut ja maakuopat Kammit liitetään usein virheellisesti korsuihin ja maahan kaivettuihin rakennelmiin. Saamelaisen kammin tai kodan rakentamiseen ei kuulu maan alle kaivautuminen. Toisinaan kammeja on kyllä rakennettu osin maan sisään, kun on haluttu käyttää rinnemaastoa hyödyksi, mutta normaalisti turvekota tehdään tasamaalle korvakkorakenteisena. Metsä-Lapissa kammeiksi kutsutaan kotien lisäksi hirsirakenteisia osittain maan sisään rakennettuja tupia7. Sopivalla paikalla olleeseen hietaiseen rinteeseen voitiin kaivaa kuoppa, johon hirsirakennus pystytettiin niin, että vain ovipääty jäi kokonaan näkyviin.

7. Esimerkistä käyvät UK-puistossa sijaitsevat Sudenpesän ja Muorravaarakan varauskammit (ks. Sudenpesä s. 28 ja Muorravaarakka s. 121).

Sudenpesä.1 Raappanan kammi.2 Mikko Hakala

8.Vintilän erotusaidalle Ettisselkään vuoden 1930 tienoilla rakennetussa kämpässä oli eräkämpälle ominaisesti piisi ovisuunurkassa ja makuulaverit kahdella seinustalla. Vuonna 1990 Museoviraston autiotuvaksi kunnostama kämppä on myöhemmin poltettu.

Tällainen tupa oli talvella lämmin ja kesällä viileä. Esimerkiksi Aleksi Hihnavaaralla eli Moskulla oli osin maahan kaivettu porokämppä8. Kultaryntäyksen ajan 1870-luvulla Ivalojoella rakennettiin, ainakin aluksi, asunnoiksi muiden muassa turvemajoja, jotka lienevät olleet tyypiltään edellisen kaltaisia turvekattoisia ja osin rinteeseen rakennettuja hirsitupia. Saamelainen kotarakenne on tuskin ollut tuttu etelästä saapuneille kullankaivajille. Lappilaisessa rakennusperinnössä on viitteitä eräänlaiseen poikkeusaikojen korsurakentamiseen, jossa asumus on kaivettu maan sisään. Vanhojen sotien aikoina ennen 1900-lukua ihmiset piiloutuivat vainolaista maakuoppiin. Tällaisista asumuksista on tietoja kolttien alueilta Itä-Lapista. Rakenteellisesti tai rakennustapansa puolesta nämä maakuopat eivät kuitenkaan liity saamelaiseen kammiin, vaan ne ovat oma rakennustyyppinsä.

Kammien käyttäjät ja käyttötavat

9. Esimerkiksi Rauduskaidi Utsjoella on rakennettu poropaimentolaisten pysyväksi asunnoksi 1890-luvun molemmin puolin. Tila sijaitsee entisellä poroerotuspaikalla vanhan kulkukeinon varrella. Se sijaitsee poikkeuksellisesti ylhäällä tunturissa eikä jokilaaksossa, kuten muut talot. Osa tilan rakennuksista on edelleen olemassa tiettömässä erämaassa.

Lapinkylä muodosti yksikön, jonka taloudet kiersivät vuodenaikojen mukaan omilla nautinta-alueillaan. Talveksi koko kyläkunta asettui talvikylään, joka oli useiden kiinteiden asuinrakennusten muodostama kokonaisuus. Kylät olivat muun Suomen mittakaavassa kuitenkin vaatimattoman kokoisia, sillä esimerkiksi vuonna 1620 talvikylässä mainitaan olleen 5–6 savua (taloutta). Kevään, kesän ja syksyn kukin perhe vietti omilla kalavesillään, heinäniityillään ja riista-alueillaan. Kesäpaikat sijaitsivat tuottoisimmilla seuduilla. Elämäntapaan liittyi myös poronhoito, joskin enemmän tai vähemmän sivutoimeentulona. Elinkeino muodostui kalastuksen, metsästyksen ja poronhoidon yhdistelmästä. Tätä kutsutaan puolinomadistiseksi elinkeinoksi. Täysnomadinen saamelaiskulttuuri oli täysin riippuvainen porotaloudesta. Porojen luontaiset kulkureitit ja laidunmaat ohjasivat talouden vuotuisen kiertoalueen ja asuntopaikat. Tähän ei liittynyt kiinteää asumista, vaan mukana kuljetettava loudekota pystytettiin tarpeen mukaan milloin mihinkin. 1900-luvulle tultaessa osa porosaamelaisista rakensi kuitenkin jo hirsitupia kesäasunnoiksi tai pysyviksi asuinrakennuksiksi9. Kesäpaikkajärjestelmä perustui kalastukseen ja metsästykseen eli niin sanottuihin

anastaviin elinkeinoihin, joiden kausittainen tuottoisuus määritteli perheen siirtymisen asuinsijojen välillä. Karjatalous muutti myöhemmin vuotuiskiertojärjestelmän eri osien painotusta. Tenon kalasaamelaisilla tiedetään olleen 2–4 erillistä kesäpaikkaa. Yleensä ne olivat Tenon pääväylän varrella, mutta 1800-luvun loppupuolella yhden kesäpaikan järjestelmä oli yleisempi. Kierrossa kuljetettiin mukana koko talous: taloustavarat, perhekunta ja karja eli naudat ja lampaat. Vuosikierron aikana kesäpaikoissa asuttiin oletettavasti turvekammeissa. Tenon asukkailla kesäpaikan tarkoitus oli säästää kotikenttää heinänviljelyyn ja hyödyntää luonnonlaitumia kesäpaikoilla heinänkasvun aikana. Kalastus Tenossa liittyi myös oleellisesti kesäpaikkakiertoon.

Adolfin kammi Kaldoaivin erämaassa ei ole Metsähallituksen huoltama. Turun yliopiston Lapin tutkimuslaitoksen opiskelijat rakensivat sen 1969. Hiljattain korjattu kammi on avoinna kaikille kulkijoille.3

Kammit palvelivat vuodenaikojen mukaan Kammi oli metsä- ja kalasaamelaisten vuosikiertoon liittyvä asumus, jota vaihdettiin vuodenaikojen mukaan, mutta meren rannalla eläneillä saamelaisilla saman kammin asuinkäyttö jatkui ympäri vuoden. Esimerkiksi helpomman elinkeinon perässä Norjan Ruijaan muuttaneet suomalaiset rakensivat Jäämeren rannalle ensin kammin tilapäisasunnoksi10. Turpeella vuorattu kota oli puuttomilla Jäämeren rannoilla pitkään järkevin rakennustyyppi, ja se on nauttinut jonkinlaista suosiota toiseen maailmansotaan asti. Pysyvään asumiseen tehdyt kodat olivat myös suurempia11 ja paremmin varusteltuja. Samassa rakennuksessa, joskin eri huoneessa, asuivat ihmisten lisäksi myös kotieläimet. Vielä 1820 utsjokelaiset kalastajasaamelaiset asuivat talvisin ”turpeista kyhätyissä hökkeleissään”. Norjan puolella ei oltu sitä parempia, sillä Varanginvuonon rannalla Morttisen kylässä oli vuonna 1821 vain viisi ”turvekojua”. Samalla vuonolla asui noihin aikoihin turvekodassa jopa paikallinen nimismies, vaikka Suomessa valtion virkamiehille oli rakennettu hirsiset tuvat. 1800-luvun puolenvälin jälkeen rakennettiin Tenojoen varren asuinrakennukset jo puusta. Esimerkiksi Talvadaksen kylän ensimmäinen pysyvä asukas muutti turvekodasta puutaloon vuonna 1875. Toisaalta vielä 1910-luvulla oli niinkin etelässä kuin Vuotsossa kammi asumiskäytössä talojen rinnalla: ”Puista ja turpeista kyhätty tilava kota.” Utsjoella

10. Pysyvästi asumaan jääneet ja eniten meren antimiin mieltyneet uudisasukkaat rakensivat myöhemmin tilalle hirsiset pirttinsä. 11. Finnmarkin kammit olivat useampihuoneisia rakennuksia, joissa erilaisia kotarakenteita (piste- ja korvakota) yhdisteltiin toisiinsa.

”Lapin tupa” ja kammi Ruijassa. Samuli Paulaharju 1931, Museovirasto.

12. Tanssijoen kaksihuoneista ja rautahellallista kotaa asuttiin oletettavasti 1950-luvun loppuun saakka. 13. Rinkiojalla sijainneen lautarakenteisen kammin pohja-ala oli 18 m2 (4,5 m × 4 m) ja sisäkorkeus 2,5 m (seinänvierillä 1,7 m). Asuinkammin lisäksi paikalla oli myös saunakammi, josta on kerrottu lisää sivulla 35.

on 1920–30-luvuilla tavattu pysyvässä asuinkäytössä olleita kammeja, ja vielä vuonna 1954 on ainakin yksi kota ollut vakinaisena asuntona12. Vuonna 1945 ”talvikotia” tiedetään olleen Inarissa kaksi, Enontekiöllä ja Sodankylässä yksi kummassakin. Utsjokinen Reino Puustinen oli tiettävästi viimeinen kammissa asunut suomalainen. Hän asui turvemajassaan kuolemaansa saakka vuoteen 197013. Ennen 1800-luvun loppua Utsjoen porosaamelaiset eivät yleensä tehneet kammeja tai tupia asunnoikseen. Enimmäkseen he asuivat siirrettävissä loudekodissaan ja toisinaan muiden ihmisten kammeissa jaksoittain. Paimentolaisina he muuttivat porojensa perässä jatkuvasti uusille seuduille, kun jäkälä oli paikalta syöty. Siirrettävä kota kerättiin kokoon ja pystytettiin uuteen paikkaan lähes viikon välein ympäri vuoden. Käsivarren Lapin saamelaiset sen sijaan rakensivat jopa kyliä, vaikka he kulkivatkin porojensa perässä vuodenaikojen ja tokan liikkeiden mukaisesti. Vaikka puhuttiin kylistä, taloyhdyskuntia ei ollut, vaan perheet asuivat laavukodissa tai kammeissa. Varsinaisia taloja rakennettiin Kilpisjärven seudulla vasta toisen maailmansodan jälkeen saksalaisten jättämästä puutavarasta. Kolttasaamelaiset rytmittivät elämänsä vuodenaikojen mukaan ja asuivat kunakin vuodenaikana eri paikassa. Esimerkiksi Suonikylän alueella Kuolassa kukin perhe omisti neljä eri paikoissa sijaitsevaa asuntoa eli tupaa tai kotaa, joista kutakin käytettiin tiettyyn

vuodenaikaan. Talvikylä oli alueen koko väestön yhteinen asuinpaikka talven yli. Talvitupa oli tavallisesti puusta tehty, mutta kevät-, kesä- ja syyspaikan asumukset saattoivat olla yhtä lailla kotia puisen mökin sijaan. Vielä vuonna 1930 kolttien kerrottiin asuvan ”surkean pienissä likaisissa turve- ja hirsimajoissaan” ja noudattavan kesäpaikkajärjestelmää. Sodan jälkeen Petsamon alueelta evakuoidut koltat asutettiin Inarijärven ympäristöön omiin kyliinsä, mikä yhdessä kiinteiden asumusten kanssa lopetti kolttien vuodenaikojen mukaan limittyvän elämäntavan. Tupien yleistyttyä perhe saattoi asua talven hirsisessä talossa mutta muuttaa kesäksi turvekotaan. Kesäpaikkajärjestelmän vallitessa paikan vaihto oli luonnollista, mutta turvekammeja pidettiin myös parempina kesäasumuksina viileytensä vuoksi. Toinen vielä painavampi syy kota-asumisen suosimiseen kesäaikana hirsikämppien sijaan oli se, että ”sauwusessa kodassa itikaiset eiwät riko rauhaa”.

Metsästysmailta niittotöihin Laajoissa ja karuissa erämaissa eläneet ihmiset joutuivat haalimaan elantonsa useilta suunnilta ja pitkien matkojen takaa. Mikä tahansa elinkeinon hankintaan liittyvä matka vaati helposti yöpymisen. Koska nautintaoikeudet eri alueisiin olivat kiinteitä ja kulkivat sukupolvelta toiselle, oli talousmaille järkevää rakentaa kiinteitä rakennuksia yöpymistä ja tavaroiden säilytystä varten. Varastointiin oli tilaa niukasti, mutta eipä ollut käyttäjällä yleensä paljoa varastoitavaakaan. Joskus kammin lisäksi rakennettiin erillinen varastokota tai lato. Sellainen oli tarpeen kalastuksessa.14 Eniten kammeja rakennettiin suoraan elinkeinon hankintaan liittyviin tarpeisiin eli metsästykseen ja kalastukseen. Samaa kammia käytettiin useampaan tarkoitukseen, mikäli ympäristö tarjosi siihen mahdollisuuden. Olikin tavallista, että riekonpyyntikota oli samalla kalastuskäytössä, sillä riekot viihtyvät talvisin pajukkoisilla jokivarsilla, joten lähettyviltä löytyi yleensä kesäkalastukseen sopiva järvi tai suvanto. Mikäli lähettyvillä kasvoi luhtaheinää, saattoi kota palvella myös heinäntekoa, jolloin sillä oli kolme päällekkäistä käyttötarkoitusta. Samalla perheellä oli myös useampi kammi samaan käyttötarkoitukseen. Riekonpyynnin luonteesta johtuen yksi kammi ei aina riittänyt metsästyskäyttöön, varsinkaan jos omistaja oli tavallista ahkerampi lintumies. Metsästyskammeja oli käytännöllistä rakentaa ja hyödyntää myös yhdessä toisen talouden kanssa. Tässä tapauksessa molemmilla oli omat pyyntialueensa. Kaksin oli ennen kaikkea turvallisempaa metsästää, sillä tunturissa loukkaantunut metsästäjä ei pääse yksin ihmisten ilmoille. Erämaita riitti harvaan asutuilla seuduilla jokaisen pyydettäviksi, joten metsästysalueet olivat laajat. Aivan kotipihalta pääsi metsästämään harvemmin, sillä parhaat riekkomaat olivat tavallisesti kaukana, jopa 15–30 kilometrin päässä kotitalosta. Riekostamaan mentiinkin noin kahdeksi viikoksi kerrallaan, vähintään yhdeksi. Kammin haltija saattoi viihtyä kodallaan tavallista enemmän myös siitä syystä, että ”vaimo oli luonteeltaan ikään kuin vihainen”. Riekkoa ei pyydetty niinkään omiksi tarpeiksi vaan myytäväksi, koska linnusta maksettiin hyvä hinta Ruijan markkinapaikoilla. Enimmäkseen luontaistaloudessa elävillä ihmisillä on aina ollut rahalle käyttöä, ja riekko oli esimerkiksi tenolaisille keskeisessä taloudellisessa roolissa aina 1960-luvulle asti. Nykyään riekonpyynti on harrastusluonteista. Metsästysmatkalla riistakammissa säilytettiin saalista turvassa ketuilta, pöllöiltä ja

14. Kalavarastot tehtiin kammin kaltaisiksi turvehtimalla koivuista rakennettu runko. Tällaisessa rakennelmassa tärkein osa oli katto auringonsuojana. Kalat säilytettiin tynnyreissä, joten kodan koon tuli riittää esimerkiksi kahden 115 litran puutynnyrin varastointiin.

15. Antero Laiti kertoo kesällä pyydetyn kalan säilömisestä: ”Harrit [kalat] yleensä suolattiin jos oli suolaa. Jos suolaa ei ollut, kalat silloin kesääntyivät. Silloin syötiin kesääntynyttä eli hapanta kalaa. Kalastuksella oli se merkitys, että saatiin talvikalaa. Kalaa syötiin siihen aikaan hyvin paljon.” Pieski, 1993.

16. Pehmitetyllä heinällä vuorattu kenkä on hyvin lämmin, ja jotkut käyttävät kenkäheinää edelleenkin.

susilta. Pedot saattoivat oppia nauttimaan ruokansa suoraan pyyntimiehen ansoista, minkä vuoksi ansat oli koettava päivittäin. Kun saalista oli kertynyt riittävä määrä, noudettiin kuormat poroilla kotiin. Pelkästään kalastukseen rakennettuja kammeja oli paljon suurten järvien rannoilla ja saarissa, kuten Inarijärvellä, Pöyrisjärvellä ja Vetsijärvellä. Kalastusta harjoitettiin sekä kesällä että talvella. Esimerkiksi Pöyrisjärven Isosaaressa oli 1900-luvun jälkipuoliskolla kalastajien rakennusryhmä, jossa oli kaksi takallista turvekotaa ja joitain lämmittämättömiä varastokotia. Kesällä saadun kalan säilöntään15 käytetyt varastokodat oli toisinaan tehty turpeesta, jolloin ne olivat asuinkammin kaltaiset. Talvikalastuksessa varastokota oli tarpeeton, koska saaliin annettiin yksinkertaisesti jäätyä ulos, minkä jälkeen se peitettiin kinokseen. Niillä kodilla, joiden ympäristöstä niitettiin heinää, saattoi olla myös erillinen heinälato. Tällainen oli esimerkiksi Árkomarasin kammilla Utsjoella. Heinäntekoon tarkoitetut kodat (saam. ladjo-kota) rakennettiin niin, että niittomaat olivat lähistöllä ja usein aivan kammin tuntumassa. Eläinten rehuksi niitettiin luhtaheinää ja kenkäheinäksi kerättiin rannan pajukoista saraheinää. Saamelaiset eivät käyttäneet jalkineissaan sukkia, vaan paljas jalka työnnettiin heinillä vuorattuun nahkaiseen kenkään16. Niittotöiden lisäksi kammeja tarvittiin eläinten rehuksi käytetyn jäkälän nostoon. Kesällä kerätyt heinät säilöttiin suoviin (stavra), joita saattoi olla kodan ympäristössä useita. Heinät haettiin kotiin talvella hevos- tai porokyydillä. Suo tarjosi kammin käyttäjälle heinien lisäksi hillaa (suomuurain eli lakka). Hillastamaan lähdettiin koko perheen voimin kerran vuodessa, ja rupeama kesti kahdesta kolmeen viikkoon. Yöpymiseen käytettiin tavallisesti heinänniittoon tai riekostukseen rakennettua kammia. Ennen toista maailmansotaa hillaa kerättiin vain oman ruokapöydän lisäksi, mutta sen jälkeen marjoilla alkoi olla myös kaupallista arvoa. Hillamaita ei erikseen jaettu, mutta jonkinlainen heinä- ja riekkomaihin perustuva alueellinen jako oli olemassa. Myös mustikkaa ja puolukkaa kerättiin sekä väinönputkea mausteeksi ja eläinten lääkintään.

Erotuksissa, matkoilla ja markkinoilla

Pyyntikammi Enontekiön Pöyrisjärveltä. Kodassa on näyttävä luonnonkivistä muurattu savupiippu.1 Martti Linkola 1964, Museovirasto.

Kullakin perheellä oli kammi tai hirsitupa kirkon läheisyydessä sijainneella markkinapaikalla. Tärkeiden kirkollisten pyhien yhteydessä pidettiin markkinat, kun koko seutu kerran oli koolla. Samalla tavattiin ystäviä ja kauppakumppaneita. Yhteensä kaikki menot kestivät useita päiviä, joten kiinteälle asuinrakennukselle oli tarvetta. Joulun aikaan kirkkokansa viipyi esimerkiksi 1800-luvun alun Inarissa tuvillaan ”jonkun viikon”, kun kirkkoherra järjesti uskonnollisia menoja ja -opetusta. Loppuaika kului maallisten asioiden parissa markkinoilla. Toiset isot markkinat pidettiin kesällä kirkkopäivien yhteydessä. Vuonna 1765 kerrotaan Inarin Markkinassa (yleinen nimitys kirkko- eli markkinapaikalle) olleen kotia ja tupia. Vuonna 1821 Inarissa oli 70–80 kirkkotupaa, kaikki hirsistä tehtyjä takallisia tupia. Poroerotus on vuoden merkittävin tapahtuma porotaloudessa. Ensilumien aikaan tapahtuvassa erotuksessa jopa tuhatpäisestä tokasta erotellaan porot omistajilleen. Eläimet merkitään, tarvittaessa kuohitaan ja osa myydään eteenpäin tai teurastetaan omiksi tarpeiksi. Poroerotus on myös tärkeä sosiaalinen tapahtuma, jonka merkitys korostui

17. Jokea myöten matkustaminen käy joutuisasti myötävirtaan, mutta paluumatkalla samat virrat on kuljettava vastaiseen. Etenkin koskien nouseminen oli rankkaa työtä, sillä sauvominen oli ainoa tapa ylittää ne. Kovimmat kosket ja könkäät (putoukset) muotkattiin eli venettä kuljetettiin maata pitkin.

Árkomarasin uusi kammi sijaitsee laakean jänkämaiseman keskellä. 1

etenkin vanhaan aikaan, kun yhteisön jäsenet elivät kaukana toisistaan. Erotuspaikat olivat kaukana erämaassa, joten useimmat perheet rakensivat kiinteän asumuksen tätä monta päivää kestänyttä tapahtumaa varten. Jotkut perheet käyttivät siirreltäviä loudetai pirrikotia ja toiset kokosivat paikalle kamminsa tai mökkinsä. Esimerkiksi Čohkavaaran poroerotuksella Vetsikkojoella on ollut vuonna 1951 kaksi hirsitupaa, ja muut ”ovat tyytyneet vain turvemökkeihin”. Pitkät matkat kirkkotuville ja erotuspaikoille vaativat monilta perheiltä yöpymistä matkan varrella. Lepopaikaksi käyvän kömmänän rakennustöihin tuskin ryhdyttiin pelkästään välimatkan majoitusta helpottamaan, vaan samalla kammi palveli jotain muuta tarkoitusta, kuten riekostusta. Tenojokea kulkeneet ihmiset rakensivat joen varrelle lepokotia17, joita käytettiin myös lohenpyyntiin. Saunominen ei kuulu saamelaiseen perinteeseen, joten Lapissa ei ole rakennettu saunoja vanhaan aikaan. 1900-luvun puolelta on tiedossa kuitenkin kaksi turvesaunaa. Utsjoen Akukoskella vuonna 1935 rakennettu sisäänlämpiävä sauna oli yksihuoneinen, ja kiukaana toimivat tulisijan päälle rautatankojen varaan kasatut kivet. Kylän ainoassa saunassa pyykättiin ja peseydyttiin. Toinen tiedetty kammisauna on saman pitäjän

Pienen poikkeuksen paikallisten rakentamien turvekotien joukossa muodostavat Tunturilatu-yhdistyksen rakentamat kammit. Suomen Ladun alainen Lapin-retkeilyyn erikoistunut järjestö on rakentanut Lappiin ainakin neljä kammia. Morishvein kammi sijaitsee Kaldoaivin erämaan itäosassa Norjan rajan tuntumassa. Se on rakennettu vuonna 1960, peruskorjattu 1980 ja kirjoitushetkellä taas korjauksen tarpeessa. Toinen, paremmin tunnettu ja enemmän käytetty Akukammi sijaitsee Kevon luonnonpuiston rajalla merkityn reitin varressa. Se on rakennettu alun perin 1959. Poikkeuksellisesti kammissa on kamiinan sijasta pieni avonainen lapintakka. Akukammin viereen on vuonna 2006 rakennettu myös uusi kammi moderneilla rakennusmenetelmillä ja -materiaaleilla.

18. Sauna liittyy sivulla 30 esiteltyyn asuinkammiin. Saunan pohja-ala oli 6 m2 ja suurin korkeus 2,2 m.

Maanmittauslaitoksen maastotietokannan 12/2012 aineistoa.

toisella puolella sijainnut Rinkiojan asuinkammin sauna, joka on ollut ainakin vielä 1990-luvulla käytössä18. Koivurunkoisessa kammissa oli betonilattia ja lauteet sahatavarasta. Rajavartiolaitos rakensi 1950-luvulla Utsjoelle partiomatkojen yöpymispaikoiksi kammeja. Ennen rajateitä ja moottorikelkkoja partiomatkat taittuivat veneellä, jalkaisin ja talvella suksilla, joten yöpymispaikkoja tarvittiin rajavartiostojen välille useita. Ne olivat pieniä, 2–3 hengen kaminallisia ympärivuotiseen käyttöön tarkoitettuja kotia. Esimerkiksi Vaisjoen kammi on tätä perua. Kammien käyttö partiomatkoilla loppui 1970-luvun aikana, kun tilalle rakennettiin puisia partiomajoja. Mielenkiintoinen seikka rajakammeissa on niiden lukitsemattomuus. Kodat olivat kaikille avoimia, kuten tapana oli, ja rajavartijat käyttivät tehtävissään myös muiden turvekotia. Nykyään tällainen käytäntö olisi tyystin mahdotonta. Poroja ja lampaita varten rakennettiin eläinsuojia. Edellistä kutsuttiin poroladoksi (liemu tai leäkk) ja jälkimmäistä puuraksi. Utsjoen Välimaan museotilan entisöidyn poroladon pohja on mitoiltaan 3,5 x 3,5 metriä, mutta karjan koosta riippuen rakennus saattoi olla parikymmentäkin metriä pitkä ja kolme metriä leveä. Porolatoa käytettiin kesäisin, kun eläimet haluttiin viedä suojaan räkältä. Talvisin porot eivät tarvinneet rakennuksen suojaa, mutta lampaille tehtiin kamminkaltaisia suojia eli puuria. Kalastamisesta pääelinkeinonsa hankkineet saamelaiset kasvattivat myös nautakarjaa. Talossa saattoi olla yksi tai kaksi lehmää, joiden navettana toimi turvekammi. Itkonen kuvailee kolttaperheen navettakammia vuodelta 1926 seuraavalla tavalla: ”Tuvan lähelle rakennettu isohko puu- ja turvekota [alasalvoskammi] neljän kaarevan korvakon varaan ja sen sisällä seisoi havualustalla – – lehmä.” Karjanhoidon aloittaminen merkitsi vuodenkiertoon perustuvan asuinpaikkajärjestelmän vaihtumista pysyvään asumiseen.

• Njiljohmohávži. • Árkomaras

Monenlaisia käyttötarkoituksia Njiljohmohávžin kota Utsjoella on hyvä esimerkki kammien monikäyttöisyydestä. Päätarkoitukseltaan se oli riekko- ja heinäntekokota, mutta hillastusaikaan sitä käytettiin myös marjastukseen. Oman väen lisäksi sitä käyttivät poromiehet. Kodan viereen oli rakennettu puoliksi avoin harjakota hevosen talliksi. Hevosta käytettiin huoltotöihin, kuten polttopuiden kuljettamiseen. Tallin lisäksi paikalla oli stavroja (suovia) heinän kuivatusta varten. Kodalla on sivurooli kotimaisen politiikan historiassa, sillä presidentti Kekkosen kerrotaan yöpyneen täällä.

Myös Saariselän maastoon on rakennettu 1950-luvun lopulla kaksi turvekammia. Vongoivan kammi vuodelta 1956 on edelleen käytössä varauskammina, mutta vuonna 1957 tehty Immon kammi on jo vuosikymmeniä sitten purettu huonokuntoisena. Vongoivan kammin rakenne mukailee saamelaista kotaperinnettä, toisin kuin muut Saariselän alueen hirsikammit (ks. s. 120). Turvekota kaipaa ajoittain kunnostamista, joten Vongoivan kammiakin on korjattu usein. Ensimmäinen pelkästään retkeily- ja virkistyskäyttöön rakennettu kammi lienee Petsamon Nurmensänttiin vuonna 1936 matkailijoita varten tehty turvekota, jonka edustalta avautui näkymä avomerelle. Kammissa oli neliön muotoinen pohja ja kupolimainen katto, ja se palveli läheisen Liinahamarin matkailuhotellin asiakkaita. Samaan aikaan turvekodat olivat alueella käytössä paikallisten kausiasuntoina. Eräs mielenkiintoinen esimerkki virkistyskäyttöön rakennetusta kammista on Sodankylän nimismiehen Aaro Raappanan Saariselän Luirojärven rantaan vuonna 1949 kalastus- ja metsästystukikohdakseen rakentama ”korsu” eli kammi. Rakennus ei ole saamelaistyyppinen kotamallinen kammi, vaan hiekkatörmään kaivettu pikkuruinen hirsirakennus. Saman järven rannalla on ollut autiotupa jo 1700-luvulla. Nykyään Metsähallituksen huoltama Raappanan kammi on pystyssä, joskin useaan kertaan korjattuna. Luirojärven rannalle on myöhemmin rakennettu kolme muutakin tupaa, joissa on tilaa yhteensä noin 30 retkeilijälle. Rakennuksia on saunoineen ja ulkorakennuksineen jo pienen mökkikylän verran. Seutu on Suomen suosituimpia vaellusretkikohteita.

Raappanan kammi.1 Vongoivan varauskammi on rakennettu ympäröivän tunturikoivikon puista.2

Omistussuhteet ja käyttöoikeudet Hyvin vain ihmiset päästivät palelluksissa ja nälkiintyneinä raahautuvat matkamiehet asumuksiinsa: he tiesivät täällä tiettömissä ja kaupattomissa erämaissa omankin henkiriepunsa riippuvan joskus toisen avusta – ja tulijahan oli sen ajan ainoa sanomalehti sekä usein vielä rahankin jätti. K. M. Wallenius, 1954 Laajoissa yksinäisissä tunturierämaissa osataan arvostaa suojaavaa tupaa, vaikka siitä puuttuisi ikkuna tai yönsä joutuisi viettämään pelkillä risuilla peitetyllä maalattialla. Talven ankarassa myrskyssä autio mökki saattaa olla kulkijan terveyden tai jopa hengen pelastus. Näihin totuuksiin perustuu Lapin kiveliöiden ikivanha tapa olla lukitsematta tupia, kotia tai kammeja, olivat ne sitten tarkoitettu pysyvään asumiseen tai tilapäiseen käyttöön. Suojan tarpeessa oleva kulkija sai muinoin käyttää hyvällä omallatunnolla vierasta tunturikammia tietäen, että mökin isäntä saattoi seuraavalla kerralla yöpyä hänen kokoamiensa turpeiden suojissa. Hyvät käytöstavat olivat itsestäänselvyys: polttopuita täydennettiin lähtiessä käytettyjen verran ja huolehdittiin, että paikka jäi muutenkin samaan kuntoon kuin sinne saavuttaessa. Kulkija oli aina tervetullut levähtämään Lapin asukkaan kodissa, vaikka keskellä yötä, kun talon asukkaat olivat jo yöpuulla. Siihen aikaan ei ovissa ollut lukkoja, ei kodissa eikä edes asuinrakennuksissa. Jos ohikulkija tuli kotaan tai taloon yöllä, niin se keitti vaikka kahvit ja talosteli niin kuin muutkin. Etsi makuupaikan ja yöpyi. Uula Guttorm Kammien omistusmuoto oli vapaista käyttöoikeuksista huolimatta yksityis- tai yhteisomistus. Kunkin kodan tai kammin rakentaja tunnettiin hyvin pienessä yhteisössä, joten tuvan varsinaisesta omistajasta ei ollut epäselvyyttä: ”Oma kota oli oma, siellä sai itse olla isäntänä. Muiden kodassa asuessa sinne saattoi tulla kodan oma väki.” Ovissa ei ollut lukkoja, mutta toisen riekkokammia ei myöskään käytetty luvatta riekostamiseen, sillä nautintaoikeudet metsästysmaihin olivat yksityisomistusta. Kullakin perhekunnalla oli omat perinteiset nautintamaansa, ja oikeudet niihin olivat periytyviä. Nautintaoikeus on ollut vanhastaan niin selvä, että paikallisten kesken kiistoja ei juurikaan ollut. 1900-luvun puolivälin jälkeen pyyntikammeja käyttivät kuitenkin muutkin paikalliset jo ilmeisen vapaasti, mikä johtui isojaon mukana muuttuneista nautintaoikeuksista ja metsästyksen merkityksen pienenemisestä.

Luonnon asettamat ehdot rakentamiselle Pysyvään asumiseen tarkoitetut kammit rakennettiin tavallisesti kalaisten vesien lähettyville eli merten, jokien ja järvien rannoille. Talousrakennuksiksi tarkoitetut kodat tehtiin perheiden nautinta-alueille peninkulmienkin päähän kotoa. Kammin tai siirrettävän kodan sijaintipaikkaa kutsutaan kotakentäksi. Se on tavallisesti melko tasainen maastonkohta

mielellään puuston tai maastonmuotojen tarjoamassa suojassa. Vanhat kotakentät ovat kymmenienkin vuosien päästä erotettavissa ympäristöstään, vaikka kaikki ihmisen tekemiksi tunnistettavat rakenteet olisivatkin jo kauan aikaa sitten paikalta hävinneet. Helppoja tunnusmerkkejä ovat ympäristöään rehevämpi tai siitä poikkeava kasvillisuus selkeällä tasaisella kohdalla vedenottopaikan läheisyydessä.

Kota rakennetaan etelärinteelle, kernaammin jäkälä- kuin sammalmaalle, missä jälkimmäisessä metsänhaltiain luullaan asustavan, alalle, jossa ei ole kasvavia puita eikä kantoja. Vesiojan, kaltion tai sulan kosken pitää olla lähellä, vierellä sijaitseva jänkä ei haittaa; jos vesipaikka on jäässä, hakataan avanto kirveellä.

Turvekodan paikan valinta on tärkein osa rakentamista, sillä sijainti määrittelee kammin käyttökelpoisuuden ja kestävyyden. Sijainti nautinta-alueen läheisyydessä on luonnollisesti tärkein ominaisuus, jottei kulku esimerkiksi riekkomaille käy turhan pitkäksi. Toivo Itkonen, 1984 (1948) Kuiva, jäkäläinen etelärinne on ilmansuuntansa ja maaperänsä puolesta hyvä paikka. Se sulaa keväällä nopeasti ja on kesällä lämmin. Sade- ja sulamisvedet juoksevat rinnettä alas eivätkä jää kastelemaan kodan rakenteita. Rinteen on luonnollisesti hyvä olla loiva. Jäkälää kasvava tunturikangas on kovaa, joten sen päälle kelpaa rakentaa. Kuiva maa myös routii vähemmän. Ympäristöä korkeammalle kohdalle on hyvä rakentaa myös siksi, että ilmavirrat nousevat rinnettä ylöspäin ja parantavat näin tulisijan vetoa.

Árkomarasin kentällä on kolme eri-ikäistä kammia. Etualalla näkyy vanhimman kammin osin romahtanut korvakkorakenne. Keskellä on harjakodan raunio, ja taustalla näkyy sahatavarasta ja patolevystä tehty uusi kammi.1

Vaisjoen autiokammi sijaitsee suojaisessa paikassa Vais- ja Vetsijokien yhtymäkohdassa. Seutu on tunnettu hyvänä riekonmetsästysalueena, joten siellä on ollut lukuisia pyyntikotia. Kyseinen kammi on alkujaan rajavartiolaitoksen tupa vuodelta 1969.2

Pakanallisina aikoina kota suunnattiin siten, että oviaukko tehtiin etelää kohti. Näin kunnioitettiin aurinkoa. Myöhemmin kodan suuntaamiseen ei liene ollut mitään sääntöjä, vaan kota suunnattiin niin kuin se rakennuspaikkaan parhaiten sopi. Oviaukko on ollut tärkeää suunnata vallitseviin tuulensuuntiin nähden siten, ettei tuuli kasaa oven eteen kovaa kinosta. Ikkuna on luonnollisesti suunnattu mielenkiintoiseen katselusuuntaan polulle, rantaan tai muuhun ympäristön tarkkailun kannalta suotuisaan ilmansuuntaan.

Kerran löydetyt ja hyväksi havaitut kamminpaikat säilyivät yleensä käyttäjiensä vakinaisina sijoina sukupolvesta toiseen. Uusi kammi rakennettiin usein käytöstä poistuvan kammin pihapiiriin. Hyväksi havaitun sijainnin lisäksi vanhalta kotakentältä saatiin hyvää kenttäturvetta ja samalla voitiin hyödyntää vanhan kodan turpeita. Rohtoluobbalin kotapaikalla arvellaan esimerkiksi olleen kodan jo 1800-luvulla. Jatkuvasti kunnostettuna ja todennäköisesti myös uusittuna kota on ollut käytössä vielä 1900-luvun lopulla. Nautintaoikeuksien periytymisen vuoksi samalla ikiaikaisella kotakentällä saattoi olla uuden kammin lisäksi käytöstä poistuneen kodan romahtanut raunio ja kolmannen turvekömmänän hitaasti maatuvista jäännöksistä kertova heinäkumpu. Tällainen sukupolvien ylitse jatkuvasta käytöstä kertova kenttä löytyy esimerkiksi Utsjoen Linkinjängältä. Aina vanhat kotapaikat eivät kuitenkaan säilyneet, sillä ympäröivien polttopuumetsien ehdyttyä voitiin kammin sijaintia joutua vaihtamaan. Polttopuuhuolto oli myös yksi tärkeä kriteeri kotakentän valinnassa. «Tässä järvessä on varmasti tammukkaa ja nieriäistä, koska näkyy olevan latvajärvi, josta nousukala ei enää ylemmäs pääse. Sopii täällä vain jään alta juomustaa. Ja tämä niemeke on kuin luotu kammin paikaksi.» – – Ja kovasti oli rinteillä piiperrellyt harmahtavia kiirunoita ja jänkärannoilla kaikunut riekkojen ilkkuva nauru. Täällä järven rannalla oli taas metsää sen verran, mikä tarvittiin rakennuspuuksi ja poltoksi, sekä turvetta seiniin ja kattoon. «On tässä paikka!» Hiltunen sanoi. «Paratiisista seuraava», täydensi Veripää. K.M. Wallenius, 1954 Metsästyskammin oli tärkeää sijaita riekkomaiden ytimessä, sillä sydäntalven lyhyt päivä vaatii, että valoisa aika hyödynnetään tehokkaasti. Paras ansastusaika on tammi-maaliskuu, jolloin lumi on vielä pehmeää ja riekko oleilee jokivarren pajukoissa ja koivikkopusikoissa. Kaamosaikaan ansoja oli oltava kokemassa heti ensimmäisestä valonkajosta alkaen, joten turvemökin oli syytä olla lähellä pyyntialuetta. Pusikkoiset jokilaaksot ja -notkelmat tarjosivat riekoille suojaa ja ravintoa tunturien ankarassa talvessa, joten näiltä seuduilta löytyi yleensä myös riekko- ja kalakammeja. Edellä mainituista käytännön sanelemista ehdoista huolimatta kammeja on rakennettu myös varsin epäsuotuisiin paikkoihin. Suolle rakentaminen on melko yleistä. Tällaisessa paikassa kammi maatuu tavallista nopeammin, mutta se on tilapäisluontoiselle rakennukselle hyväksyttävää. Kuivempi, mutta todennäköisesti vielä epäkäytännöllisempi paikka on kivilouhikko, mutta sellaiseenkin paikkaan on rakennettu tiettävästi ainakin yksi kota.19

19. Kodan paikan valinnalle oli syynä halu saada juokseva vesi tupaan, joten kota rakennettiin puron päälle. Vedestä noussut kosteus altisti toisen asukin keuhkotaudille, johon tämä myös kuoli. Toinenkin rakentaja kuoli myöhemmin samaan tautiin.

Maahiaisten naapurina Eräs rakennuspaikan valintaan vaikuttavista seikoista oli vanhaan aikaan maahiset eli maahiaiset. Modernin ihmisen mielestä kenties huvittava seikka oli tärkeä peruste sekä rakennus- että tilapäisen asentopaikan valinnassa. Mikäli paikka tiedettiin maahisten asuttamaksi, ”ihmisellä ei ole lupa siihen majoittua”. Metsähallituksen kerrotaan suunnitelleen Meekonjärven tupaa juuri maahisten kentälle, mutta paikalliset ihmiset varoittivat tästä, ja maja rakennettiin toiseen paikkaan.

Korvakkorakenteisen kammin kantava rakenne perustuu luonnonkaareviin kotapuihin, joiden muodostamat parit kiinnitetään toisiinsa harjalle tulevalla savupuulla ja kahdella sivuriu’ulla. Rakenne vuorataan kauttaaltaan ruodepuilla. Metallisia kiinnikkeitä ei tarvita.

Poikkileikkaukset tyypillisestä autiotuvasta ja muutamasta olemassaolevasta kammista. Piirustukset ovat samassa mittakaavassa.

Tyyppitupa 1967

Raappanan autiokammi

Vaisjoen autiokammi

Aadolfin kammi

Vongoivan varauskammi

Utsjoen kirkkotupakammi

Myös hautojen päälle rakentaminen on ollut kiellettyä, mikäli vainajan luita ei ole pystytty siirtämään asialliseen kalmistoon. Väkivaltaisesti kuolleiden kerrotaan palanneen sijoilleen siitäkin huolimatta, joten kuolleiden hautapaikat on ollut syytä jättää kokonaan rakentamatta. Joskus asuintalo pystytettiin huolimattomasti maanalaisen asunnon päälle, ”vaikka sen kyllä huomaa, kun vain tarkastelee maanpintaa: siinä kohdassa, missä on maahiaisasunto, nousee maasta haileata savua niin kuin hienoa höyryä”. Silloin sanottiin, että onni ei pysy talossa20. Yönuotiolla asennoimiseenkin oli pyydettävä maahiaiselta lupa, mikäli tällaiselle paikalle mieli asettua. ”Kiroilijat tai muuten huonot ihmiset” eivät kelvanneet maahiaisille missään tapauksessa, mutta siivoille kulkijoille ne antoivat rauhan21. Lähteiden on vanhastaan uskottu omaavan maagisia voimia. Tietäjät ovat käyttäneet maan sisästä pulppuavaa vettä parantaviin tarkoituksiin. Lähde eli kaltio on pyhä paikka, eikä sen läheisyyteen ole tavattu rakentaa, vaikka se tuntuisikin vesihuollon suhteen käytännölliseltä ratkaisulta22.

20. ”Maahiainen ei näet pidä siitä, että kukaan asettuu rehkimään hänen päänsä päälle ja häiritsee häntä.” Paulaharju kertoo myös sen, että, että etenkin navetan rakentaminen maahiaisen talon kohdalle tietää turmiota karjanpidolle. Maahiainen ei ymmärrettävästi pidä siitä että ”kaikki lanta ja likavesi tippuu pöyälle ja maitopunkkeihin”.

Kodan koko Tilaa ei muutoinkain ole paljon itsiänsä käännellä; sillä monessakin kodasja, joka on ainoastaan 6 kyynärää [3,6 m] joka suunnalta, asuu 7 eli 8 henkeä. Oulun Lehti n:o 26, 1881 Kammit olivat mitoiltaan varsin pieniä. Pyyntiin ja luonnon antimiin perustuva elinkeino piti ihmiset liikkeellä, joten tilaa ei tarvittu ylenpalttista sisällä oleskelua varten. Käyttötarkoitus määritteli rakennuksen koon, joten asuinkota oli luonnollisesti pyyntikotaa suurempi. Metsästysmatkalla tilaa tarvittiin lähinnä pyyntimiehen makuulle oikaisemiseen ja kodan lämmittämiseen. Asumuksen koko taas riippui perheen koosta, joka oli saamelaisilla huomattavasti eteläsuomalaista pienempi. Asuinkotaa pidettiinkin suurena, kun sinne mahtui 10 miestä. Metsästyskammi taas tehtiin 2–4 miehen yövyttäväksi. Tarpeen tullen, eli yleensä surkean kelin sattuessa, tällaiseen pyyntikotaan pystyi majoittumaan kuitenkin jopa 8 ihmistä. Keskimääräisiä tai yleisiä kotapohjien pinta-aloja on hankala sanoa jo pelkästään siitä syystä, että harvoista kodista on olemassa mitattua tietoa. Kammien koko vaihteli melko paljon, minkä voi päätellä seuraavista esimerkeistä. Asuinkammeista erään 1800-luvun alun kodan pohja-ala oli 8–10 neliömetriä, kaksiperheisen Vuotson kodan ala oli 1910-luvulla vajaat 30 neliömetriä ja merisaamelaisten turvemökki noin 10 neliömetriä. Pyyntikodat olivat pienempiä, tavallisesti parin hengen rakennuksia. Esimerkiksi vuoden 1957 tienoilla rakennetun riekonpyyntikammin (harjakota) mitat olivat 2 × 2,5 metriä eli pinta-ala oli vain 5 neliömetriä, mikä oli tavallinen pyynti- ja talousrakennuksen pohja-ala. Kodat olivat sisältä yleensä aikuisen miehen korkuisia eli noin 170 senttimetriä korkeita, harvoin korkeampia. Rakennusten kokoon vaikuttivat saatavilla olevan rakennuspuun mitat, mutta ennen kaikkea tilankäytön taloudellisuus. Pieni ilmamäärä oli vaivatonta pitää lämpimänä, eikä puhdetöihin tai joutenoloon tarvittu makuusijaa kummempaa pinta-alaa. Kammissa saattoi asua kaksikin perhettä, jolloin perheet asuivat omaa puoltaan kammista. Tällaiset rakennukset ovat todennäköisesti olleet useampihuoneisia.

21. Saattaapa maahiainen myös avustaa kelvollista erämiestä metsänkäynnissä ja poropaimenessa, etenkin jos tämä muistaa yönuo-tiolle asettuessaan pyytää vanhojen tavalla: ”Maahiainen, maanalainen, maata pyydän maatakseni, mutta en iäkseni.” 22. Kaltioita käytettiin lihan ja maidon säilömiseen, sillä maan sisästä tuleva vesi on kylmää. ”’Lihakaltiossa’ saattoivat syksyllä pyydettyjen peurojen lihat talveen mennessä hapata ja toukittuakin, mutta kelpasivat silti ruoaksi.” Itkonen 1984.

Kammin rakentaminen Kodan rakentaminen ei ole kovin vaikea operaatio, kellosepän tarkkuuttahan siihen ei tarvita.

Olavi Holmberg

Kammi on suhteellisen helppo ja nopea tehdä. Vanhaan aikaan kammi tehtiin suoraan rakennuspaikalta saatavista materiaaleista, joten se oli pystytyksen helppouden lisäksi myös materiaaliensa puolesta ilmainen. Rakennusaineita olivat tunturikoivut ja turve sekä joissain tapauksissa myös tuohi. Myöhemmin käytettävissä oli sahatavaraa. Näistä aineksista tehtiin turvekodat tuntureille, puronvarsiin ja jänkien reunoille. Kodan rakentaminen kävi nopeasti. Kokeneelle tekijälle rupeama ei ole ollut järin aikaavievä, sillä rakenne on yksinkertainen ja rakennuksen koko pieni. Hyvissä oloissa kolme miestä rakensi kammin yhdessä vuorokaudessa. Haastavammissa oloissa, kuten lumiselle maalle rakennettaessa, saattoi saman kodan pystyttämiseen kulua kaksikin päivää. Seuraavassa kuvauksessa Josef Antti Helander (s. 1925) kertoo rakentaneensa kammin Utsjoen Petsikkoon yhdessä toverinsa kanssa yhden yön aikana: Marraskuussa menimme eräänä iltana paikalle ja laitoimme isot tulet. Nuotion valossa rakensimme kodan, joka oli aamulla valmis. Kotoa olimme ottaneet kelkkaan lapion, kirveen, vasaran ja sahan. Paikalla oli lunta n. 30 cm, paikalta otimme turpeet. Puut kaadoimme lähettyviltä, nauloja olimme tuoneet mukanamme. Ja niin saimme kodan tehdyksi yhdessä yössä. Aamulla pistimme kotaan tulet, niin kodan rakennusaineena käytetyt tuohet syttyivät palamaan. Pakenimme ulos tavaroinemme, mutta ei siinä käynyt muuta kuin tuohet hieman kärähtivät. Käytössä kota on ollut myöhemminkin, mutta sinä talvena hyvin vähän. Josef Antti Helander 23. Kivistä ladottuja kammin tai kodan kehiä kerrotaan löytyneen, joten poikkeuksiakin on ollut, mutta niiden yleisyydestä ei ole tietoa.

Turvekotiin tai siirreltäviin kotiin ei yleensä tehty perustuksia. Kodan kohdalta siivottiin pintamaa ja poistettiin vähintään heinäkasvit ja joskus myös maata hiekkakerrokseen asti. Sokkeli oli usein tarpeeton siitä syystä, että tunturikangas on sekä erittäin kovaa että kuivaa. Talviasuttavan kammin ulkopuolelle saatettiin tehdä multapenkki kivistä, joiden päälle laitettiin sammalturvetta ja hiekkaa. Kyse ei ole varsinaisesta sokkelista, vaan ulkopuolisesta vedon- ja lämmöneristeestä23. Kammeja tehtiin myös kostealle maalle, jolloin kotakorvien maata vasten tulevat päät saatettiin hiiltää nuotiossa. Hiiltyneitä kotakorvien jäännöksiä on löytynyt arkeologisissa kaivauksissa vanhoilta rakennuspaikoilta. Kammin kantava rakenne on erityyppisissä kodissa hieman erilainen. Pirri- ja korvakkokodan rakenne muodostuu päistään yhdistetyistä koivunrungoista, ja harjakota tehdään samasta materiaalista mutta patsasrakenteisena. Alasalvoskodan perustuksena on hirsisalvos, ja sen vesikattorakenne on kuten pirri- tai korvakkokodan runko. Kotatyypit on esitelty luvussa ”Saamelaisten kodat” (kts. s. 18). Korvakkokotaan perustuva kammi oli yleinen etenkin Utsjoen puuttomilla tunturialueilla, ja niiden jäänteitä on vieläkin olemassa. Sen rakenne muodostuu kahdesta kaarevasta korvakkoparista, jotka on tehty tukevista luonnonvääristä tunturikoivuista. Kuoritut korvasparit pystytetään niin, että ne ovat jonkin verran kallellaan toisiaan

Puurunko on vesieristetty kauttaaltaan bitumikermillä. Vongoivan varauskammin käymälä. Uutta turveseinää. Kammin rungon puurakenteita suojaava patolevy pilkistää katon ja ulkoseinän välisestä liitoksesta, koska seinäturpeet ovat painuneet tai varisseet. Árkomaras.

vasten. Kotakaaret yhdistetään toisiinsa harja- eli savupuulla, jota kannattelemaan tarvitaan vielä pystypuut kumpaankin päätyyn. Rungon sivuille kiinnitetään neljä harjapuun suuntaista ortta, joita vasten ladotaan ruodepuut. Ruodepuina käytetään joko pyöreätä koivua, haljispuolikkaita tai lautoja. Pyöreät rungot täytyy kuoria, jolloin puun lahonkesto paranee huomattavasti. Rungon kattavat ruoteet ladotaan tiheään. Valmis runko riukukatteineen vuorataan perinteisesti tuohikerroksella. Hirsitupienkin vesikattojen aluskatteena käytetty koivuntuohi ohjaa veden pois rakenteesta ja suojaa samalla tuulelta. Männyn- ja kuusenkuorilevyt eivät ole koivuntuohen veroisia, mutta myös niitä voi käyttää samaan tarkoitukseen havumetsäalueella. Myös erilaisia lehdellisiä varpuja, tervapaperia ja kattohuopaa voi käyttää, ja 1900-luvun loppupuolella on käytetty jopa muovia. Kateaineen valintaan vaikuttavat ennen kaikkea rakennuspaikan ympäristöstä löytyvät materiaalit.

Kammin turvehtimisesta

24. Kenttä tarkoittaa pihaa tai asumusta välittömästi ympäröivää aluetta. 25. Turpeiden valinnalla on vaikutuksensa myös kodan palonkestoon. Esimerkiksi tuli-palossa tuhoutunut Njahgajärven kota ”oli turpeista, ei kunnon kuntasta tehty, joten se paloi kuin ruuti”.

Rungon pystyttämisen ja tuohien latomisen jälkeen on turpeiden valinnan ja ladonnan vuoro. Turvekerroksen onnistumisesta riippuu kodan huoltotarve ja käyttöikä, joten sen tekemiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Turpeen koostumus riippuu siitä, millaisissa oloissa ja mistä kasveista se on kehittynyt. Rakenteeseen vaikuttaa muodostumispaikan kosteus- ja lämpöolot sekä kasvupaikan kulutus. Suomen Lapin alueella turvetta on ainakin kolmea eri tyyppiä: metsä-, suoja kenttäturvetta. Jälkimmäinen on kehittynyt piha-alueilla24, ja se on kiinteää ja kuivaa. Savisessa tai tiiviissä hiekkamaassa kehittynyttä kenttäturvetta on pidetty parhaana rakennusmateriaalina, sillä se painuu vähän ja eristää parhaiten lämpöä. Metsäturve on usein kevyttä ja huokoista, joten se painuu huomattavan paljon ja vaatii siten ylläpitoa. Suoturve on taas syytä kuivattaa ennen käyttöä. Sekä metsä- että suoturve ovat käyttökelpoisia25, mutta parempi tulos saadaan kenttäturpeella. Parasta materiaalia kodan turvehtimiseen on vanhasta kotasijasta kerätty valmiiksi painunut kuiva seinäturve. Vanhojen kotapaikkojen uhanalaisuuden vuoksi viimeinen vaihtoehto on nykyään poissuljettu. Erilaatuisia turpeita on käytetty rakennuksen eri kohdissa sopivuutensa mukaan. Turpeiden latomiseen on myös omat keinonsa, joilla turvekatteesta saadaan kestävä

ja helppohoitoinen. On olemassa kaksi tapaa latoa turpeet, ja niitä 26. T.I. Itkonen kuvailee kirjassaan Suomen kuvaavat pohjoissaamen verbit loavdit, eli ’kattaa kota turpeella siten, lappalaiset (1948) ”turvehtimista” seuraavasti: ”Turvehtiminen (levdńem) aloitetaan oviseiettä laajat turvepalat nojaavat seinä- tai kattopintaa vasten’, ja muttar- nältä, joka katetaan maasta ylös n. puolivädit, eli ’kattaa kota turpeella siten, että paksut turveharkot ladotaan liin, sitten mennään järjestyksessä ympäri myötäpäivään. Turpeita on kahta lajia: toinen toisensa päälle, kuten tiilet tiiliseinässä’. Verbejä vastaavat subs- 1) tuol’bâ-lâvdńi, kooltaan 1 knr × 12/3 knr tantiivit loavdinlavdnjil-darfi ja muttarlavdnjil-darfi, jotka kuvaavat (noin 60 × 100 cm); ne pannaan limittäin; ne tahtovat laskeutua, jonka tähden seinää erilaisia kattamistapoja varten käytettyjä turpeita26. on vähän väliä korjattava, 2) mudłâr, koolLatomalla kammin seinät tiilimuurin tapaan itsekantaviksi saavu- taan 1 vaaksa × vajaa kyynärä (noin 20 × 50 tetaan paras tulos turpeiden painumisen suhteen. Katto voidaan latoa cm), ladotaan tiilten tavoin päällekkäin lujaan polkien; kestävät ulkopuolelta ruohotturvelevyistä. Turpeen painumisen vuoksi seinäturpeiden on tällöin tuneina vuosikymmeniä. Edellinen turve otehyvä nousta toivottua räystäslinjaa korkeammalle, etteivät kattotur- taan mustikoita kasvavasta varpumaasta, peet valu painuneiden seinäturpeiden ylitse ja tipu maahan. Tärkeä mudłâr taas sammalmaasta – – Kodan kattamiseen on paras kenttäturve (kied’de-lâvseikka turvehtimisessa on latoa turpeet siten, että niiden ruohopuo- dńi), joka tuol’bâ-lâvdńina asetetaan niin, että li tulee kodan seinää vasten. Tällöin vesi ei jää pysyvästi turpeen ja ruohopuoli tulee kotapuita vasten. Sadevesi valuu siitä hyvin pois. Toiseksi paras on kuituohen tai ruoteiden väliin lahottamaan rakennetta. Ajan kuluessa van maan sammalturve (sāmel-lâvdńi); turve ruohottuu myös ulkopuolelta, jolloin loppuu myös painuminen. se on talvella lämmin, mutta kesällä ei oikein Turpeiden päälle ulommaisiksi tulevat painorangat sekä sivuille pidä vettä – – Kotaturpeet eivät lakkaa solumasta, ennen kuin ruohottuvat umpeen.” että katolle. Tuoreita turpeita täytyy painaa paikalleen tuulen voimaa vastaan. Samalla turpeet kasvavat paremmin kiinni alustaansa, eli kodan tuohivuoraukseen tai ruoteisiin. Kammin katolle pääsemiseksi rakennetaan tikapuut. Turpeet valuvat jatkuvasti alaspäin, etenkin kammin ollessa nuori, joten kotaa joudutaan korjaamaan aluksi miltei vuosittain. Korjaaminen onnistuu sulan ja kuivan maan aikaan kesällä tai viimeistään syksyllä, ennen kuin maa jäätyy.

Turvekodan sisustustyöt Kammin sisäpuoliset rakenteet ovat vaihdelleet huomattavasti rakennuksen käytön luonteen ja aikakauden mukaan. Lyhytaikaiseen käyttöön tarkoitetut metsästystukikohdat saattoivat olla hyvin yksinkertaisia vielä 1900-luvun puolivälissä, kun taas paljon aiemmin pysyvässä asuinkäytössä olleet kodat muistuttivat joskus sisäpuoliltaan täysin aikakaudelle tyypillisiä hirsitaloja. Yksinkertaisimmillaan kammeissa on ollut paljas lattia ja keskellä avoin laakakivistä ladottu liesi27. Tällaisen sisäänlämpiävän kodan katossa oli avoin räppänä, josta savu kulkeutui ulos. Huonolla ilmalla räppänä peitettiin porontaljalla. Tulen palamista auttoi vetoa varten maanrajaan kaivettu ilmakanava, joka voitiin tukkia taljalla yön ajaksi. Avoliedellisessä kammissa ikkunaa ei tarvittu, sillä katon räppänä antoi majaan riittävästi valoa. Liedellisten kammien lattia jaettiin käyttötarkoituksen mukaan eri alueisiin. Makuualueet eli loidot käsittivät suurimman osan lattiapinta-alasta lieden molemmin puolin, ja ne katettiin vaivaiskoivun risuilla tai havuilla. Kodan osa liedestä takaseinään oli nimeltään posio, ja siellä säilytettiin keitto- ja ruoka-astioita. Ovialue voitiin rajata loidoista puunrungoilla.

27. Tällainen liesi on saameksi ara, jolloin kodan nimitys on ara-goahte.

Kammin ovi tehtiin aluksi todennäköisesti porontaljasta tai esimerkiksi säkistä ja myöhemmin laudoista. Lautarakenteinen ovi rakennettiin kotona valmiiksi ennen

28. Suoran rakennuspuun eli käytännössä männyn pohjoisimmat kasvupaikat ovat Outakoski Tenon laaksossa ja Utsjokisuu, mutta näissäkin paikoissa metsistä on jo varhain hyödynnetty rakentamiseen kelpaava tukkipuu. Puuta saatiin kuitenkin vaivalloisesti uitetuksi jokia pitkin, ja tällä keinolla havumetsävyöhykkeen pohjoispuolella asuvat tenolaisetkin saivat puiset tupansa.

rakennuspaikalle viemistä. Ovet kiinnitettiin ennen metallisten helojen yleistymistä kotarunkoon nahka- tai puusaranoin. Tavallisesti kammien ovet olivat kaikille avoimia, mutta joskus käytettiin myös puisia lukkoja. Ruoteet eli kuorittujen koivunriukujen rivit muodostivat tavallisesti kammin näkyvät sisäpinnat. Riukujen takaa pilkistivät tuohet, joiden takana oli lämpöä eristävä turve ja lopulta pakkanen. Talouskäytössä olleen rakennuksen sisäpuolia ei ollut tarpeen verhoilla, ja asuinkodan sisäverhoiluun tarvittavaa valmista sahatavaraa oli sisämaassa käytännössä mahdotonta saada. Lautojen valmistaminen itse oli huomattavien ponnistelujen takana, sillä tukkien kuljettaminen oli vaivalloista vesiteitä pitkin. Vaikeasti saatava hyvä tukkipuu käytettiin asuintalojen rakentamiseen eikä sitä riittänyt tunturikammien tekemiseen28. Seuraava lainaus kertoo sahatavaran hankintaan kuluneesta työmäärästä ajalta ennen maanteitä: – – Muista kodista poikkeava kammi, suippoharjainen, pystyseinäinen lautamaja, oikein neliruutuisine laseineen. Aslak ja Josef sen tekasivat. Uittivat tukkeja ensin puolisentoistasataa kilometriä Tenolla, sahasivat käsisahalla ja vedättivät poroilla tänne parin peninkulman päähän korpeen. Tunturisanomat n:o 2, 1951

29. T. I. Itkonen kuvailee piisin rakentamista näin: ”Takan alustaksi tehtiin paljaalle maalle neliömäinen 1–2 hirsi-kertaa käsittävä, enintään 2/3 knr. (n. 40 cm) korkea kehä (pankkokerta), joka myöhemmin salvottiin tasanurkalle, mutta varhemmin tuettiin vain maahan isketyillä vaajoilla. Sen sisäpuoli täytettiin hiekalla, jonka päälle asetettiin kookas tasainen arinakivi, sitten laaoista savella laastiten kyhättiin muurintapainen, mikä oli edestä avoin, sivuilta kiinni seinässä, takaa vähän ulompana nurkkaa.”

Näistä syistä lautaverhoilu yleistyi vasta 1900-luvun puolivälissä, jolloin tieverkko käsitti jo Suomen pohjoisimmatkin perukat. Merisaamelaisten ja Jäämeren vaikutuspiirissä eläneiden kammit saattoivat olla sisältä lautaverhoillut jo aiemminkin, sillä meriteitse puutavaraa on ollut saatavilla pidempään. Lautatavaran saatavuuden parannuttua kotien sisustus lisääntyi. Penkit ja pöydät olivat todennäköisesti ensimmäisinä listalla, samoin hyllyt, makuulaverit ja lattialaudat löysivät paikkansa turvekodissa. Asuinkäytössä olleet turvekodat muistuttivat sisäpuoliltaan aikalaisia hirsitupia. Norjan Finnmarkin rannikolla asuttiin ympärivuotisesti suurissa turvekodissa noin 1930-luvulle asti, ja nämä kammit olivat todella hyvin varustettuja. Sisäseinät oli laudoitettu ja vuorattu sanomalehdillä tai suurilla kivilaatoilla, lattia oli puuta ja lämmönlähteenä toimi kamiina tai rautahella. Puhtaanapidon kannalta tällainen kota oli hyvä mutta rakenteeltaan ongelmallinen, sillä puutteellisen ilmanvaihdon vuoksi puiset sisäverhoukset saattoivat alkaa homehtua.

Piisit ja rautauunit Ensimmäinen ja merkittävin uudistus turvekodissa tapahtui silloin, kun niitä alettiin rakentaa uloslämpiäviksi. Hirsitupien innoittamana myös turvekotiin muurattiin tulisijoja. Takka eli piisi voitiin rakentaa suoraan maan päälle tai perustaa hirsisalvokselle29. Piisit tehtiin laakakivistä ja muurattiin siihen soveltuvalla savella. Muuraamiseen sopivaa savea saatiin tiedetyistä paikoista, joista se takkakivien tapaan kuljetettiin hevos- tai porokyydillä rakennuspaikalle, jollei paikalta sitten löytynyt sopivia takkakiviä. Takalliseen kammiin tehtiin perä- tai sivuseinään ikkuna luonnonvaloa varten, koska räppänästä tuli tarpeeton. Myös lattia voitiin laudoittaa, kun rakennuksesta tuli joka sivultaan umpinainen. Piisin savupiippu on tulipesän tapaan kivistä muurattu, suora ja pellitön hormi. Ainoa lämmönsäätelymekanismi oli heinätuppo tai muu täyte, jolla piippu peitettiin pakkasella.

Muorravaarakanruoktun kammin piisi piippuineen on muurattu luonnonkivist채.

Suorasta hormista johtuen avotakan energiataloudellisuus oli huono, minkä vuoksi takkavalkeaa jouduttiin polttamaan asuinrakennuksissa miltei kaiken päivää30. Meillä oli kotona lapinuuni, joka oli polttopuukadotus. Puusavotta oli ympäri vuoden ja kun isäni hankki rautauunin, puumenekki putosi noin puoleen. Heikki Aikio 30. Huomattavan paljon aikaa vienyt polttopuun hankinta aloitettiin kesällä, ja vielä syysmyöhällä saatettiin kaataa märkiä puita kaiken varalle. Näin varmistettiin puun riittävyys, sillä märkä puu palaa kuivaa hitaammin. Puun kuljettamiseen käytettiin sonnia, porohärkää tai hevosta, joka oli ylivertainen juhta.

Valurautainen kamiina korvasi 1900-luvun alkupuolella piisin rakennusten lämmönlähteenä. Kamiina säästi polttopuuta avotakkaan verrattuna, mikä oli huomattava etu lämmitysmuotoja vertailtaessa. Puun kulutuksella oli merkitystä erityisesti tunturikoivuisilla seuduilla, esimerkiksi Utsjoella, missä polttopuun hankkiminen oli työlästä. Kamiinaa puolsi myös se, ettei piisin rakentamiseen kelpaavia kiviä tai savea aina löytynyt rakennuspaikalta tai niitä ei ollut järkevää kuljettaa pitkän matkan päästä. ”Rautauuni” oli myös helppo asentaa ja kuljettaa paikalle. Kamiina lisättiin tavallisesti suoraan vanhaan liedelliseen kotaan, jolloin se sijoitettiin keskelle lattiaa. Räppänä katettiin peltilevyillä, joihin oli jätetty reikä kamiinan hormia varten. Takan rakentaminen esimerkiksi metsästyskammiin oli varsin työlästä suhteessa käytön määrään, joten uloslämpiävät uunikodat olivat harvinaisia muuten kuin pysyvinä asumuksina. Vasta kamiinoiden yleistyttyä pyyntikotiakin alettiin tehdä uloslämpiäviksi, kun lämmönlähteen järjestäminen tuntureille helpottui huomattavasti. Liedelliset pyyntikodat olivat jokseenkin yleisiä vielä 1900-luvun puolivälissä. Kodista hirsitupiin muuttaneet ihmiset lämmittivät ja valaisivat pirttinsä avotakoin siihen asti, kunnes parempia vaihtoehtoja tuli saataville. 1900-luvun puolivälissä rautainen hella oli jo takkaa tavallisempi, ja kamareihin tehtiin kakluuneja kamiinoiden rinnalle. Rautainen kamiina lämmittää huoneen nopeasti, mutta koska se ei varaa lämpöä, vetoisa tupa kylmenee usein aamuun mennessä. Hirsikehikolle perustettu lapintakka olikin melko yleinen näky lappilaisissa taloissa vielä 1940-luvulla.

Harjakodat Harjakota on pylväiden varaan pystytetty vajamainen turvekota. Se rakennettiin pystyttämällä kuusi pylvästä: neljä nurkkiin ja kaksi päätyjen keskelle harjapuuta kantamaan. Nurkkapylväiden päälle nostettiin harjan suuntaiset palkit, jotka harjapuun kanssa kannattelivat kattoruoteita. Kammi oli siis harjakattoinen, toisin kuin puolipallon muotoinen korvakkokota. Seinät ja katto tehtiin kapeista vierekkäin ladotuista koivunrungoista. Turpeet ladottiin seinille tiilenmuotoisina kappaleina ja katto tehtiin suuremmista turvelevyistä. Harjakodan rakennusmateriaalina käytettiin suoraa paikallista puuta tai sahatavaraa – tai näiden yhdistelmää. Kiinnityksiin tarvittiin nauloja ja työkaluja. Harjakodassa kohtaavat kivikautinen kotarakentaminen ja teollinen rankarakentaminen. Rakennuksen typologinen lähtökohta on ikivanha yksihuoneinen turvekota, jonka kantava runko on tehty modernilla lautarakenteella. Rakennuksen käyttötapa, ympäristö ja ulkoinen ilme ovat pysyneet käytännössä samana kuin ennenkin.

Árkomarasin harjakodan rakenteesta puuttuvat vinotuet, minkä vuoksi runko on kallistunut. Rakentamiseen käytetty puutavara on enimmäkseen koivuriukuja ja vahvempia männyn runkoja.

Alasalvoskammi Kalanpyydöllä ja karjanhoidolla eläwäin kota tehdään niissä paikoissa, joissa metsää on, hirsistä ja laudoista. Hakataan ensin kolme hirsikertaa, tästä alkaa katto käymään winoon, joka neljältä seinältä, ja yhdistyy keskellä huonetta kapiaksi huipuksi, johonka jätetään savureikä. Oulun Lehti 1881 Alasalvoskammin rakentaminen alkoi hirsikehikon salvomisesta. Kesä- tai tilapäiskäyttöön tarkoitetun kodan hirret voitiin veistää ohuiksi, jotta ne olisi helpompi vetää rakennuspaikalle. Samasta syystä hirren päähän hakattiin reikä silloin, kun puut kuljetettiin paikalle sulanmaan aikana. Hirret salvottiin pitkälle nurkalle ja alimmat päätyhirret upotettiin puoliksi maahan. Ulkopuolelle voitiin tehdä matala multapenkki. Hirsikehän korkeus vaihteli melkoisesti käyttötarkoituksesta riippuen: vajaasta puolesta metristä lähes kahteen. Hirsikehän päälle rakennettiin katto kotarakentamisesta tuttujen korvaspuiden varaan. Katon yläosaan jätettiin räppänä, jos takkaa ei muurattu. Korvaspuut tehtiin

Poaskejuuhan kammin jäännökset Kaldoaivin erämaassa. Vanhasta kammista kertovat enää turvekasan alta pilkistävät kotapuut ja ympärillä ruostuvat kamiinan osat.1 Jouni Laaksonen 2005. Vuonna 2007 palanut Hammaskota edusti viimeisenä yhtä vanhimmista autiotupatyypeistämme. Metsäsaamelaisten ja myöhemmin suomalaistenkin käyttämä alasalvoskammi on pian häviämässä kokonaan erämaistamme.2 Vaisjoen kammin turveseinistä kasvaa sieniä ja koivuja. Kammi on muuttunut osaksi ympäristöään jo käyttöaikanaan.3

31. 1870-luvulla tavatussa rakennuksessa yksi- ja kaksihirsisen kehän päällä oli kaksilappeinen katto, jota kannatteli päätypilareille nostettu harjavuoliainen. Kodassa ei ollut käyriä korvakoita, mikä oli T. I. Itkosen (1984, 197) mukaan syy ”degeneroituneelle” muodolle. Vastaavan tyyppisiä mutta paremmin varusteltuja kotia on tavattu myöhemmin Utsjoella.

saatavilla olevasta puusta (koivusta tai männystä) riippuen joko suorina tai kaarevina. Korvasparit asetettiin ylimpään hirsikertaan tehtyihin koloihin. Kotapuut laudoitettiin ja peiteltiin vielä turpeilla. Turpeiden ja ruoteiden väliin saatettiin laittaa vielä kerros joko koivun tuohta tai männyn kuorta, etenkin jos kota tuli talvikäyttöön. Katon muoto oli joko korvakkorakenteen mukainen pallon puolikas tai suorista puista rakennettuna pyramidi. Turpeiden päälle laitettiin painopuu Kodan lattiana oli yksinkertaisimmillaan paljas maa, joka peitettiin kesällä lehdeksillä ja talvella koivunvarvuilla. Joskus saatettiin tehdä jonkinlainen lattiakin. Kodan keskelle rakennettiin matala kiviliesi, kuten korvakkokodassa. Kodan tilajärjestely oli samanlainen kuin loude- ja turvekodissa. Ovi oli pieni, eräässä tapauksessa kooltaan noin 60 × 90 senttimetriä. Hirsisalvoksellisen turvekodan pohjamuoto oli yleensä hirsirakentamiselle tyypillisesti nelikulmainen, mutta kolttasaamelaisilla oli myös kuusikulmaiselle hirsikehikolle perustettuja kammeja. Tällaisen salvoskodan pohja-ala oli Itkosen mukaan noin 3,5 x 3 metriä ja korkeus noin 2 metriä. Kolttien tiedetään rakentaneen kotia jopa kahdeksankulmaiselle hirsikerralle. Alasalvoskammin variaatioita tunnetaan vähän. Kausiasuntona käytetty salvoskota lienee saanut toisinaan vaikutteita hirsituvista, kun hirsikehikon päälle rakennettiin harjariu’un kannattelema lapekatto sen sijaan, että olisi rakennettu perinteisempi pyramidinmallinen vesikatto. Näissä tapauksissa pohjoinen kotarakentaminen ja eteläinen hirsirakennusperintö ovat kohdanneet saman rakennuksen eri osissa31.

Takaisin turpeeksi Hyvin rakennettu kammi pysyy käyttökelpoisena noin kolme vuosikymmentä. Ajoittaisilla kunnostuksilla sen elinikää voidaan pidentää huomattavasti. Jossain vaiheessa kammin käyttö lakkaa tai sen huolto laiminlyödään riittävän pitkäksi ajaksi. Orgaanisena materiaalina turve lahoaa ja niin tekevät myös sen alla olevat rakenteet. Vähitellen kammi rapistuu. Täydentämättömät turpeet painuvat ajan mittaan alas ja kellahtavat kumoon seinustalta. Koivurunkoinen kammin luuranko jää pystyyn muistuttamaan paikalla olleesta rakennuksesta. Kantavan rakenteen sorruttua ja lahottua kammista jää jäljelle vain heinää kasvava turvekehä. Kammi palaa takaisin luontoon jättämättä edes kunnolla havaittavaa rauniota. Kammia rakennettaessa tarkoitus ei ole tehdä erityisen pysyvää rakennusta. Kota tehdään tarpeeseen ja hylätään sitten, kun sille ei ole enää käyttöä. Erästä riekonpyyntikammia on käytetty esimerkiksi vain kuutena talvena. Tiensä päähän tullut kammi hylätään paikoilleen. Kotaturpeet voidaan käyttää uudelleen toisen kammin kattamiseen, ja kamiina siirretään muualle. Romahtanut runkokin on usein käyttökelpoinen nuotion sytykkeinä. Se on kodan viimeinen käyttömuoto. Rakennuspaikalta löytyvistä materiaaleista tehty kammi on mitä ekologisin rakennus. Pystyyn maatuva ja itsestään maisemaan sulautuva mökki sopeutuu esimerkillisesti luonnon kiertokulkuun. Väliaikaisuus kuuluu rakennuksen luonteeseen, joten rakennuksen ylläpito ei tuota omistajalle paineita. Jos käyttöä ei ole, paikkoja ei tarvitse korjata. Kun kotaa taas tarvitaan, voidaan tilalle rakentaa uusi.

Poaskevarrin kurun törmään rakennetun kammin raunioista pystyy vielä päättelemään kodan rakenteen. Kaldoaivin erämaasta löytyy yhä useiden kammien jäännöksiä. Jouni Laaksonen 2005.

IV Autiotupien historia Poluttomien teiden lumikuopista autiotupiin Harvat matkailijat ovat kuitenkin Lapin tien löytäneet ja niinpä se onkin, että älköön kukaan muu kuin se, joka on tottunut vaivoihin ja rasituksiin, sinne lähtekö. Liiketiet ovat siellä hyvin alkuperäisellä kannalla – mitättömiä, joskus näkymättömiä polkuja, suoteitä ja perkaamattomia koskuisia virtoja – siinä Lapin maantiet. Matkasuuntia Suomessa i-iv, 1888–1890

32. Edellä kuvailtua reittiä Ylitorniosta Palojärven kautta Jäämerelle kulki muun muassa italialainen matkamies Giuseppe Acerbi seurueineen vuonna 1799.

Rakennetut tiet ylsivät Pohjois-Lappiin vasta 1800-luvun lopulla. Rovaniemi oli pitkään Suomen pohjoisin kolkka, jonne pääsi jonkinlaista maantietä pitkin. Tätä ennen erämaiden kulkukeinoina käytettiin luonnon muovaamia väyliä eli enimmäkseen vesistöjä. Jokija järviyhteyksien puuttuessa vakinaiset kulkureitit merkittiin maastoon. Vesistöt ovat kuitenkin olleet tärkeimpiä kulkuväyliä, sillä ne ovat kuljettavissa sekä kesällä että talvella. Entisajan matkamiehen kulkureitit selviävät ilman matkakertomusten tai reittioppaiden lukemista katsomalla Pohjois-Suomen karttaa. Tornionjokea ja edelleen Muonionjokea pitkin pääsi Pohjanlahden suulta Palojoensuuhun, josta Könkämäenoa myöten pääsi luoteeseen Kilpisjärvelle. Koillinen reitti taas kuljetti Palojoen kautta Palojärvelle, josta maakannaksen yli kävelemällä saavutti Bievjavegjoen ja Kautokeinon, josta päästiin edelleen Altajokea myöten Jäämerelle asti32. Kemijoki puolestaan vei matkalaisen ensin Rovaniemelle, josta matka jatkui Kemijärven kautta Kemijokea ylös Sodankylään. Rovaniemellä Kemijokeen yhtyvä Ounasjoki toimi puolestaan linkkinä Kittilään ja Enontekiölle. Kittilästä pääsi Jeesiöjokea myöten Sodankylään. Pohjoisemmaksi eli Inariin ja Utsjoelle pyrittäessä edessä oli väistämätön vedenjakaja, joka ylitettiin maareittejä pitkin. Lapin kylät ovat aina sijainneet vesireittien varrella, joten veneet ja porojen vetämät ahkiot ovat olleet matkustavaisten tärkeimpiä kulkuneuvoja.

Heinäraito Inarinjärvellä, 1930-luku. Norah Gourlie.

Liikkumisen kannalta suotuisin vuodenaika oli talvi, jolloin jäätyneitä vesistöjä ja jänkiä pitkin voitiin kulkea pororaitossa eikä virran suunta vaikuttanut etenemiseen. Talvitiet olivatkin tärkeitä juuri tavarankuljetuksen kannalta, joten kaikki suuret kuljetukset tehtiin jäätyneen maan aikana. Reitit järvien selkien ylitse merkittiin tikkaamalla eli jäädyttämällä nuoria koivuja pystyyn avantoihin. Esimerkiksi Inarijärven pohjoisrannoille tikattu Inarin ja Reisivuonon välinen kauppatie on ollut käytössä vielä 1930-luvulla. Kesätiet noudattelivat enimmäkseen talviteiden linjauksia. Kesällä matkat kuljettiin pääasiassa venein, mikä tarkoitti pohjoista kohti kuljettaessa pahimmillaan kymmenien koskien sauvomista vastavirtaan. Vesiä pitkin matkustaminen oli siitä huolimatta patikointia vaivattomampaa. Jalkapelillä kuljettiin lähinnä välttämättömät etapit, kuten vesistöjen väliset maakannakset ja vedenjakajalinjojen ylitykset (esimerkiksi Saariselkä). Maalla kuljettavat kesäkeinot merkittiin maastoon, koska rakennettuja teitä ei ollut. Metsässä reitit osoitettiin männyn runkoihin veistetyin pilkoin. Tuntureilla ja jängillä oli pystyseipäitä (neljännestolppia), joiden yläpäähän oli naulattu poikkipuu ikään kuin ristiksi. Neljännestolpan pää saattoi olla myös veistetty esimerkiksi lohenpyrstölle. Avotunturissa käytettiin vanhastaan tienviittoina päällekkäin kasattuja kiviä. Tierakennelmia tehtiin hyvin vähän, vain joitain pitkospuita tai siltoja purojen ylitse. Niitäkin rakennettiin vasta 1800-luvun lopulla. Merkittävin reitti Sodankylän kautta perimmäiseen Lappiin oli pitkään niin sanottu Ruijan polku tai Jäämeren polku, joka kulki Sodankylästä Inariin Saariselän itäpuolelta. Nykyään retkikohteena suositun Luirojärven kautta ja Luirojokea pitkin kulkenut reitti on hyvin vanha kulku- ja kauppareitti: Etelä-Suomen ja Lapin yhdistävä tietön side. Ensimmäinen maininta tämän reitin kulkemisesta on vuodelta 1598. Jäämeren rannikolle

päästiin kyllä muitakin teitä, mutta Ruijan polku oli niistä tärkein. Sitä käytettiin erityisen paljon 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun Ruijan kauppa- ja kalastusmatkat lisääntyivät. Samoihin aikoihin osui myös Lapin-liikennettä kasvattanut kultaryntäys. Nykyinen e4-tie seurailee samansuuntaisena vanhaa keinoa ja yhdistää nykypäivän Itä-Lapin muuhun Suomeen. Tottumattomalle kulkijalle poluttomien teiden kulkeminen oli vaivalloista ja epävarmaa, minkä takia paikallisia käytettiin matkoilla oppaina. Ilman opasta eksymisiä ja katoamisia tapahtui etenkin murkukeleillä eli sumussa ja muuten huonolla säällä, kun näkyvyys oli heikko. Kuolemantapauksia sattui harvemmin. Metsän pedoista ei ollut matkamiehelle vaaraa, vaikka niitä kulki erämaissa huomattavasti nykyistä runsaammin.33

Yösijat tunturissa ja pirtissä Majatalolaitos syntyi 1600-luvun Pohjanmaalla, mutta ennen 1800-luvun puoliväliä Lappiin ei perustettu varsinaisia kestikievareita tai majataloja. Alueen harvaan liikennöity luonne ei edellyttänyt majatalon tasoisia palveluja. Valtiovalta tarjosi suurten tiettömien erämaiden kulkijoiden helpotukseksi kuitenkin varustukseltaan vaatimattomia ja isännättömiä autiotupia. Niitä oli suhteellisen harvassa ennen kunnollisia teitä, ja välimatkat majojen välillä olivat paikoin useiden päivien mittaisia. Niinpä kulkija saattoi yöpyä matkansa varrella autiotuvissa, uudistiloilla tai taivasalla. Asutuksen harvuudesta johtuen kulkijan suojana oli näistä vaihtoehdoista useimmiten pelkkä taivaan kansi tai tilapäiseksi leiripaikaksi pystytetty laavu. Matkan aikana puhjennut myrsky saattoikin pysäyttää koko matkanteon useaksi päiväksi. Paikalliset ihmiset olivat tottuneet viettämään myrskyöitä kaivautumalla lumikuoppiin keliä pitämään, mutta esimerkiksi etelästä saapuneelle virkamiehelle tilanne oli täysin uusi. Jaakko Fellman kertoo yöpymisestään ulkosalla Inarin ja Utsjoen välisellä matkallaan 1820-luvulla: Peltovuomatunturin juurella puhkesi kauhea rajuilma, ja meidän täytyi viettää neljäs ja viideskin päivä hirveässä tunturiseudussa, ilman tulta, ja vilua ja ilmaa vastaan etsien suojaa kuopissa ja rotkoissa, sillä semmoisissa oloissa emme rohjenneet jatkaa matkaa tuntureilla. Siellä uhkasi hautautuminen tunturin kuiluihin.

33. Vuonna 1894 Kaiku-lehdessä julkaistussa artikkelissa (n:o 132) kerrotaan yllättävistä vastaantulijoista: ”Karhut kuuluwat kesällä olewan jotenkin kesyjä ja kulkijat näkewät niitä usein. Kun karhu näkee yksinäisen matkamiehen, nousee se takajaloilleen ja tähystelee tarkkaan kulkijaa päästäen sen aiwan lähelle. Sitten heittää se kuperkeikan ja pötkii metsään wihellellen mennessään. Se ei koskaan tule ihmisen kimppuun, ellei tämä sitä haawoita. Nämä erämaan asukkaat, joiden usein täytyy yksin kulkea pitkiä, yksinäisiä taipaleita, eiwät pelkää karhua wähääkään.”

Matkan varrella olevien talojen tarjoama yösija saattoi olla ainoa lämmitetty suoja päiväkausiin, sillä autiotuvasta löytyivät joskus pelkät seinät ja katto ilman säältä suojaavaa ovilevyä. Saamelaisten tai suomalaisten uudisasukkaiden tiloilta matkustava virkamies sai yösijan ja ruoan. Näiden talojen tarjoama majoitus oli usein hyvinkin alkeellinen, varsinkin pohjoisemmassa Lapissa. Fellman kuvaa erästä tilaa ”kurjaksi hökkeliksi”, jossa ”hirveä haju saastutti ilmaa ja syöpäläisiä vilisi kaikkialla”. Kaiken kaikkiaan 1800-luvun alkupuoliskon majoitustavat ja niiden laadun Fellman kiteyttää muistelmiensa loppupuolella tähän tapaan: Oli kyllä hanki minulle mieluisampi yösija kuin Unarinperän, ja osaksi Sompion uutisasukkaitten haisevat pirtit. Eikä katonkaan suojassa mukavuudet ole suuria teltoissa ja kosteissa risuja turvemajoissa. Jos joutuukin hirsimajaan, joko autioon pirttiin tai lappalaisen asuntoon, ei niissäkään usein ole sen parempaa.

Kaikille matkustavaisille yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta olot olivat perimmäisessä Lapissa yhtä hankalat. Virkamiesten ja muiden säätyläisten matkan varrelle osuneet harvat pappilat tarjosivat kuitenkin helpotusta matkan rasituksiin, sillä kulkijat otettiin niissä avosylin vastaan. Sivistyneet vieraat toivat vaihtelua yksinäiseen erämaa-asumiseen ja samalla tietoja ja uutisia maailmalta. Italialainen Giuseppe Acerbi suositteli tätä majoitusmuotoa seuraavaan tapaan: Sitä paitsi on yleisenä tapana kaikkialla Ruotsissa, valtatien varsia lukuun ottamatta, että matkailija menee suoraan pappilaan ja pyytää yösijaa yhtä kursailemattomasti kuin hän pyytäisi sitä majatalosta, sillä talonpoikien majatalot ovat niin kehnot, että säädyllisen seurueen on mahdotonta niihin asettua. Papit ovat enimmäkseen varakkaita, ja ikävystyneitä yksitoikkoiseen elämäänsä noissa syrjäisissä maanäärissä. He ovat ylen onnellisia, kun heidän luokseen saapuu vieras, joka on perillä suuren maailman tapahtumista ja jonka kanssa he voivat keskustella yleisistä ja yksityisistä asioista. Vieras saa osakseen suurenmoisen vastaanoton, ja häntä kestitään parhailla herkuilla mitä talo vain voi tarjota. Giuseppe Acerbi, 1953 (1799) 1890-luvulla ilmestynyt matkaopas Matkasuuntia Suomessa i-iv suositteli matkailijoille edelleen yöpymistä virkamiesten taloissa. Matkamiehen olot eivät nimittäin olleet vielä sanottavasti parantuneet autiotupien määrän lisääntymisestä huolimatta. Ystävällinen kohtelu ja hyvä yösija olivat arvossaan, sillä Lapissa kulkevan matkustajan majoitusvaihtoehdot olivat edelleen kehnot: Penikulmittain autioita, kurjia maita on köyhien talojen välillä. Usein on siis täytymys asua paljaan taivaan alla – sillä, jolla on teltti muassaan varmaankin joka tapauksessa mieluummin oleskelee siinä kuin ahtaissa, siivottomissa, ihmisillä täytetyissä lappalaiskodissa. Matkasuuntia Suomessa i-iv, 1888–1890

Ensimmäiset autiotuvat: liesikodasta hirsitupaan Autiotupia on ollut Lapin erämaissa todennäköisesti niin pitkään kuin alue on kuulunut jonkin valtiovallan vaikutuspiiriin. Ainakin 1700-luvulta alkaen matkustajia varten rakennettiin ”autiokotia”. Autiokodalla tarkoitetaan tapauksesta riippuen joko liesikotaa (ks. jäljempänä) tai kammia, joka taas voi olla turpeilla katettu pirrikota, korvakota tai alasalvoskota. Varmuudella voidaan sanoa, että Luirojärvellä on ollut olemassa autiotupa jo 1700-luvulla. Toinen tupa on ollut Sompion Marjavaarassa vielä vuonna 1729. Molemmat olivat saman keinon eli Ruijan polun varrella. Ensimmäiset autiotuvat sijaitsivat siis maastoon merkittyjen reittien varsilla, ennen kuin yhtäkään tietä oli erämaihin rakennettu. 1700-luvulla on varmasti ollut enemmänkin kruunun tupia, mutta niistä ei ole säilynyt tietoja jälkipolville. 1800-luvun alkupuolelta tuvista on jo enemmän merkintöjä. 1820-luvun tupia ovat esimerkiksi Utsjoen ja Inarin väliset Mierasjärven ja Lastumuotkan tuvat. Jaakko Fellman kertoo muistelmissaan yöpyneensä 1820-luvulla useassa autiokodassa. Suomun kodassa viettivät jouluaattoa vuonna 1841 Elias Lönnrot ja M. A. Castrén.

1800-luvun loppupuolella alkoi tupien aktiivinen rakentaminen kruunun polkuteiden rakentamisen myötä. Osansa kämppätarjontaan toivat samoihin aikoihin myös kultaryntäyksen mukanaan tuomia kulkijoita varten rakennetut tuvat, jotka keskittyivät Ivalojoen seudulle. Virallisten tupien lisäksi erämaissa oli pyyntiin liittyviä yksityisten tai yhteisöjen rakentamia kämppiä. Etenkin kalamajoja oli vesistöjen rannoilla joskus runsaastikin. Autiotuvat olivat nimensä mukaisesti autioita eli asumattomia majoja, joiden ylläpito saattoi olla puutteellista. Karvaselän tupa Kittilän–Inarin tiellä on ollut ainakin 1800-luvun viimeisinä vuosina inarilaisten miehittämä. Tämä lienee ollut ainutlaatuinen ja todennäköisesti tilapäinen poikkeus käytännössä, sillä muita merkintöjä kyseisen pirtin tai muiden tupien asuttamisesta ei lähteistä löydy. Ensimmäisten autiotupien rakennustyypistä ei ole varmaa tietoa. Avotunturiin ja tunturikoivikoihin rakennetut ensimmäiset autiotuvat olivat oletettavasti korvakkorakenteisia tai hirsikerralle perustettuja kammeja, sillä majat tehtiin todennäköisesti paikallisten rakennustapojen mukaisesti. Outamaiden autiokämpät olivat joko alasalvoskammeja, hirsitupia tai liesikotia. Liesikota on alasalvoskodan ja savupirtin välimuoto, jossa matalan hirsikerroksen päälle rakennetun kaksilappeisen katon katkaisee sen harjalla oleva savuaukko. Räppänä on harjan suuntainen ja koko rakennuksen pituinen tai vain keskelle jätetty savuaukko. Lämmön lähteenä on lattian keskellä avoliesi.

Liesikota on hirsitupia edeltänyt rakennustyyppi. Pasasjärven kota 1 on yksi viimeisistä tämän tyypin rakennuksista. Sisäkuvassa näkyy koko harjan levyinen savuräppänä. Seinähirsissä on vuosilukukaiverruksia ainakin vuodelta 1900. Jouni Laaksonen 2002.

34. Korhosen (1994, 95–127) mukaan Hurulan kalamaja oli viimeinen liesikotatyyppinen rakennus maassamme, mutta Korhonen on tuskin ollut tietoinen Pasasjärven liesikodasta Ivalossa (Laaksonen 2007a.), joka oli ainakin vuonna 2002 vielä kohtalaisessa kunnossa. Rakennus on tuskin erityisen vanha muuten kuin typologialtaan.

Liesikota nähdään harjakattoisen hirsirakennuksen varhaisena kehitysmuotona. Sen ajatellaan kehittyneen kahdesta vastakkain asetetusta laavusta, joiden välissä on nuotiopaikka. Evolutionistisen käsityksen mukaan laavut muuttuivat vähitellen pysyviksi ja niitä alettiin rakentaa yhteen, jolloin laavun nuotionpuoleisesta korkeammasta päädystä muodostui rakennuksen keskelle harja. Lähtökohta hirsipirtille oli valmis, kun rakennusta korotettiin mukavuussyistä muutamalla hirsikerralla. Harjan etureunaa kannattelevista riu’uista muodostui kaksi rinnakkaista kattovasaa, jotka myöhemmin korvattiin yhdellä kurkihirrellä. Kehityksen myötä huoneen keskellä ollut tulisija siirtyi nurkkaan tai ovenpieleen ja sai samalla pesämäisen, lämpöä varaavan muodon. Liesikota kuului Pohjois-Euroopan asumiskulttuuriin rautakauden ja keskiajan vaihteeseen asti, jolloin se alkoi väistyä kiukaallisen eli takallisen pirtin tieltä. Rakennustyyppi jäi kuitenkin käyttöön pyyntiretkien kausiasuntona. Tästä ovat esimerkkinä Muonion Jerisjärven rannalla jo 1500-luvulla sijainneet kalamajat, joista 1990-luvulle asti selvinneestä Hurulan majasta on tehty rakennushistoriallinen selvitys34. Ivalon Pasasjärvellä on olemassa vielä yksi erittäin harvinainen kappale tätä rakennustyyppiä, jonka henkiset juuret yltävät tuhannen vuoden taakse. Liesikodan tyyppi kulkeutui Lappiin etelästä saapuneiden pyyntimiesten mukana. Tämän vuoksi on hyvin mahdollista, että 1600-luvulta alkaen suomalaistuvaan pohjoiseen Lappiin tehtiin autiotuvat maan eteläisistä osista saapuneen rakennustavan mukaan, paikallisesta kotakulttuurista välittämättä. Rakennettavan majan tyypin lienee sanellut paljolti myös rakentajien tausta: mikäli nimismies myönsi urakan saamelaisille, tekivät he epäilemättä turvekodan joko hirsisalvokselle tai suoraan maahan. Suomalaiset rakentajat suosivat todennäköisesti heille tutumpaa hirsipirttiä. 1800-luvun matkakertomukset eivät tarjoa juuri vihjeitä tupien rakennustyypin määrittelemiseksi. Suomun kodasta on kuitenkin säilynyt M. A. Castrénin kuvaus vuodelta 1841, jolloin hän vietti joulunsa Lönnrotin kanssa tässä autiotuvassa. Sen perusteella

Hurulan liesikodan rekonstruoitu leikkauspiirros vuodelta 1991. Rakennuksen keskellä on liesi, ja samalla kohdalla katossa räppänä. Sivuilla on laverit. Ikkunaa tai hormia ei ole. Alfred Kolehmaisen mittauspiirros. Museovirasto.

tuvan voi päätellä olleen tyypiltään joko alasalvoskammi tai vielä todennäköisemmin liesikota35: ”Maapermanto, seinustalla lautsat 6–8 tuumaa (15–20 cm) korkealla maasta ja ½ knr. (noin 30 cm) levyinen reppänä pitkin kattoa sekä liesi keskellä kotamaata, joka oli katettu männynhavuilla.” Samuli Paulaharjun kuvaus Luirojärven autiotuvasta 1900-luvun alusta kertoo myös sen olleen todennäköisesti liesikota36: ”Asujaimeton tupa kyllä vastasi kylmältä, kun sinne astuttiin, mutta sittenkin se jo etäältä viittoi ja kumotti lumikinoksista kuin harmaa kotipirtti. Rätisevä tuli, joka kohta loimotti tuvan arinalla, keskellä permantoa, lämmitti kuin kotoinen roihu.” Tunturi-Lapin autiokodat olivat kovassa kulutuksessa ankaran sään armoilla. Seuraavassa lainauksessa esitelty Mierasjärven autiotupa Inarin ja Utsjoen välillä oli ainakin 1820-luvulla tyypiltään alasalvoskammi. Kirjoittajan kuvauksesta voi päätellä rakennusten ikääntymisen olleen nopeaa. Tupia lienee myös rakennettu kehnosti, minkä vuoksi niitä on ilmeisesti pitänyt uusia tiuhaan tahtiin.

35. Pitkin kattoa kulkeva savuaukko viittaa harjamalliseen liesikotaan. Toisaalta myös turvekodassa on saattanut olla vastaavanlainen räppänä. 36. Liesikota muistuttaa vahvasti hirsitupaa, kuten vaikkapa kirjoittajan ”harmaata kotipirttiä”, miltä turvekota taas ei ole näyttänyt. Hirsituvassa ei ole ollut liettä keskellä lattiaa.

Mökki oli neliönmuotoinen, sen kukin sivu kuusi kyynärää, kussakin vain kolme kerrosta, ja niin pieniä hirsiä, että ne latvapäässä täyttivät vain kolme tuumaa. Matalista seinistä kohosi suippopäinen, 10 korttelia korkea, laudanpätkistä kyhätty ja kaarnalla peitetty katto. Rakennus oli 20 vuoden vanha ja nyt lopen ränsistynyt, niin että lumi kaikilta tahoilta tunki sisään. Eikä siinä ollut edes ovea, vaan oli sen sijalle ripustettu porontalja. Jaakko Fellman, 1980 (1907) Liesikodat ja salvoskammit ovat oletettavasti olleet käytössä autiotupina suunnilleen 1800-luvun puoliväliin asti. Näiden tyyppien lisäksi on samaan aikaan todennäköisesti tehty myös rakennusteknisesti kehittyneempiä hirsitupia. Lähteistä voi päätellä hirsitupien

korvanneen kodat ja kammit 1800-luvun toisella puoliskolla. Tupatyypin muuttumiseen ovat vaikuttaneet ainakin uuden rakennustekniikan omaksuminen, työkalujen kehittyminen ja poliittinen tahto, kun Lappi haluttiin liittää uusin tein kiinteämmäksi osaksi valtakuntaa.

Ratsutiet ja 1800-luvun lopun tuvat Tiehallinto uudistui vuonna 1860, mistä lähtien Lappiinkin ruvettiin rakentamaan kruunun varoilla ratsu- ja maanteitä. Autiotupien määrä alkoi kasvaa, kun teiden varsille rakennettiin tupia päivämatkan päähän toisistaan. Esimerkiksi Kittilän ja Utsjoen välisen ratsutien varteen rakennettiin 12 autiotupaa37. Saman matkan varrella oli myös kohtalaisesti asutusta, joten noin 300 kilometrin ahkiomatkalla kulkija pääsi kylmän autiotuvan lisäksi myös valmiiksi lämmitetyn pirtin suojiin. 1800-luvun loppupuolelta alkaen tuvat rakennettiin yksinkertaisiksi uloslämpiäviksi hirsimökeiksi. Kodat ja kammit jäivät korkeintaan syrjäseutujen ja tuntureiden rakennuksiksi. Karvaselän tupa on vuoden 1859 piirroksessa jo selkeästi uloslämpiävä hirsimökki. 1870-luvulla Utsjoen postipolun varteen tehdyt Kenesjärven ja Mierasjärven postituvat ovat myös hirsitupia. Vuonna 1894 ilmestyneen sanomalehtiartikkelin38 mukaan jälkimmäinen oli malliltaan ”kaksiosainen isoilla ikkunoilla warustettu tupa”, ja siinä oli takan lisäksi jopa ”iso rautakamiini, jossa woi keittää kuin hällässä ikään”. Saman lähteen mukaan päivämatkan päässä sijainnut Säytsjärven tupa oli uusi ja iso, ja siinä oli vesikaton lisäksi myös välikatto. Sisällä oli iso takka, penkit, pöytä kuusiruutuisen ikkunan vieressä ja peräseinällä laverit kahdessa kerroksessa. Selkosilta löytyi tuohon aikaan paljon myös huonokuntoisia tupia. Siitä huolimatta ne ovat palvelleet tarkoitustaan tarjoamalla kulkijoille säänsuojaa rasittavilla matkoilla, kun muita yöpymismahdollisuuksia ei ole ollut. Yksittäisen tuvan yöpymiskelpoisuudesta kertoo seuraava lainaus, jossa kuvaillaan Mirhaminpirttiä Inarin ja Kittilän välillä vuonna 1899.

Nämä autiotuwat, joita waltio on rakennuttanut Lappiin, owat erinomaisen hywään tarpeeseen matkailijoille. Niitä on pisimmillä talottomilla taipaleilla. Monen matkailijan owat ne pelastaneet wilusta ja kuolemasta. Warsinkin talwella ne owat wälttämättömät.

He havaitsivat katon osaksi luhistuneen, joten lämmittämisestä ei ollut taikaa, ilman koleudesta huolimatta. Kun lattiakin oli kovin siivoton, he nostivat oven saranoiltaan lattialle – – ja ryhtyivät nukkumaan tunkeuduttuaan tyhjennettyyn säkkiin, selät vastakkain tarjetakseen. Aamulla herättyään he havaitsivat maan olevan valkoisena, ja lunta oli satanut oviaukostakin sisään. Toivo Itkonen, 1991

Kaiku n:o 136, 1894

Meneslatvan tupa alkuperäisellä paikallaan. Matti Rekola 1965.

37. Nämä olivat Korsatupa, Nilitupa, Mirhamin tupa, Karvaselän uusi tupa, Meneslatvan tupa, Ison Säytsjärven tupa, Perum-Ämmirin tupa, Petsikon tupa, Mierasjärven tupa ja Kenesjärven tupa. 38. Kaiku, ”Sanomia Oulun kaupungista ja läänistä”, julkaisi jatkokertomuksen ”Matka Suomen ja Norjan Lappiin” vuonna 1894.

Kenesjärven autiotupa 1930-luvulla. Talviaikaan matka taittui helposti poron vetämässä ahkiossa. Norah Gourlie.

39. Esimerkiksi matkailijoiden suosiman Rovaniemi–Ivalo-maantien varrella oli yhteensä 18 kestikievaria. Perinteiseen suorakulman malliin aseteltuine piharakennuksineen ne muistuttivat kovasti peräpohjalaisia taloja. Rakennuksissa oli esimerkiksi punamullatut ja usein laudoitetut seinät. Toisen maailmansodan yhteydessä kaikki kestikievarit tuhoutuivat.

Ratsutiet oli tehty hevosella kulkemista varten, mutta tallien puuttumisen vuoksi niitä voitiin käyttää vain kesäisin. Tässä mielessä ne olivat vain vanhojen polkuteiden parannettuja versioita. Maanteitä alettiin rakentaa 1800-luvun puolivälissä, ja vuonna 1896 valmistui tie Rovaniemeltä Sodankylään. Sodankylästä saatiin Ruijan polun linjausta noudatteleva tie Ivaloon vuonna 1913. Ivalosta rakennettiin maantie edelleen Inariin vuonna 1926. Ajokuntoinen autotie Inarista Utsjoelle kulki talvisodan puhkeamiseen mennessä Syysjärvelle asti. Saksalaiset auttoivat Lapin tienrakennusurakassa rakentamalla Kaamanen–Karigasniemi osuuden 1942. Sodan jälkeen tietyöt Utsjoen suuntaan jatkuivat ja kirkonkylä yhdistyi muun valtakunnan kanssa samaan tieverkkoon viimein vuonna 1959. Utsjoen pienemmille paikkakunnille johtavia teitä rakennettiin 1970-luvun puoliväliin asti. Kittiläänkin tie saatiin vasta 1970-luvulla, jolloin hiihtoturismi otti jo ensiaskeleitaan läheisessä Äkäslompolon kylässä.

Autiotuvat 1900-luvun alussa 1800-luvun lopulta alkaen tieverkosto kehittyi ja autiotupia rakennettiin polkuteiden varsille tarpeen mukaan. Tässä vaiheessa tuvat palvelivat postinkantoa, virkamiehiä, kauppiaita ja muilla asioilla liikkuneita pitkien matkojen kulkijoita. Aluksi kärryillä ja myöhemmin moottoriajoneuvoilla kuljettavien maanteiden varsille rakennettiin jo kestikievareitakin, jotka oli tarkoitettu muun muassa kasvavaa matkailijajoukkoa varten. Tie- ja vesirakennusten ylihallituksen arkkitehti Thure Hellström laati tyyppipiirustukset kestikievarista, joita toteutettiin pitkin Lapin vastavalmistuneita maanteitä.39

”Kestikiewari!” huudahtanee lukija, ”onko Lapissakin kestikiewareja?” Onhan siellä, waan paljon harwemmassa kuin muualla Suomessa, toisinaan 4:kin peninkulman [noin 40 km] päässä toisistaan. Kiewareista saa talvella porokyytiä ja kesällä kantajan tahi oppaan. Kaiku n:o 132, 1894 Lapin maanteiden40 varsille rakennettujen kestikievareiden ilmestymisestä huolimatta autiotuvat pitivät edelleen pintansa erämaataipaleiden tukikohtina. Siellä missä posti kulki jalkapelillä, oli myös perinteisiä pieniä autiomajoja. Inarijärven saarissa oli myös tupia, mutta niitä käyttivät etenkin kauppamatkalaiset41. 1920-luvun lopulta alkaen ulkoilusta ja ruumiinkulttuurista tuli tärkeä osa kaikkien kansanluokkien elämää. Tuon ajan ihmiskäsitys arvosti hyvää fyysistä kuntoa, jota lisääntyneen vapaa-ajan myötä voitiin vahvistaa. Ajan henkeen mainiosti vastannut retkeilyharrastus alkoi kehittyä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ja autiotuvat palvelivat vanhan käyttäjäkunnan lisäksi myös hiljalleen kasvavaa retkeilijöiden eli turhankävelijöiden joukkoa. Autiotupien retkeilykäyttö lienee ollut 1900-luvun puoliväliin asti hyvin vähäistä pienen harrastajamäärän ja toisaalta tupien sijainnin vuoksi. Maanteiden rakentamiseen asti autiotupien ainoat sijoituspaikat olivat polkujen ja keinojen varsilla. Erämaat olivat vielä autioita. Talvilomailun puolesta alettiin kampanjoida 1930-luvulla, samoihin aikoihin kun alettiin järjestää talviurheilukilpailuja. Myös koululaisten talvilomat alkoivat. Eräretkeilyyn ja tunturihiihtoon soveltuvat alueet oli juuri löydetty, ja esimerkkiä haettiin Ruotsista ja Norjasta, joissa talvimatkailulla oli jo perinteitä. Suomen matkailijayhdistys viitoitti Hetasta Pallakselle vuonna 1936 reitin, jonka varrelle se rakensi kaksi autiotupaa ja turvekodan. Autokelpoinen tie Hettaan oli valmistunut vuotta aiemmin, ja kaksi vuotta myöhemmin perustettiin Pallas-Ounastunturin kansallispuisto. Tässä vaiheessa retkeily ja Lapin-matkailu ylipäätään olivat vielä varakkaan ja pienen väestönosan etuoikeuksia. 1950-luvulla retkeilyharrastus oli vahvassa kasvussa. Suomen Ladun alaisuudessa toimiva Lapin-retkeilyyn ja -vaeltamiseen keskittyvä Tunturilatu oli perustettu 1946. Tunturiladun silloiset tai tulevat paikallisjärjestöt alkoivat rakentaa erämaihin omia tupiaan, kun valtio ei niitä vielä tehnyt. Vanhat postituvat eivät palvelleet retkeilyä, sillä niitä oli vain kyliä yhdistävien reittien varsilla. Retkeilijöiden suosiossa oli erityisesti nykyisen Urho Kekkosen kansallispuiston alue, joten järjestöjen tupia rakennettiin eniten sinne. Alueella ei ollut ennestään Ruijan polun vanhojen tupien raunioiden lisäksi valtion ylläpitämiä nimismiehentupia, vain jonkin verran luontaistalouteen liittyviä eräkämppiä ja kotia sekä savottakämppiä. Suomen Latu oli hankkinut jo 1943 kämpän retkeilijöiden käyttöön, kun se osti Suomunruoktun kultakämpän Saariselältä. Paikalliset retkeilykerhot seurasivat Suomen Ladun esimerkkiä ja alkoivat itsekin rakentaa autiotupia tulevan kansallispuiston alueelle. Esimerkiksi Imatran Lapinkävijät rakensivat vuonna 1953 Muorravaarakanruoktun tuvan. Lapin Jokos ry:n ponnistuksen tuloksena nousi Siulan ruoktu pari vuotta myöhemmin. Takallista pientä Muorravaarakanruoktua kutsutaan nykyään kammiksi, ja se toimii varaustupana. Kämppä on hirsirakenteinen, joten se ei liity saamelaiseen kotakulttuuriin (ks. kuva s. 119).

40. Vuonna 1910 Lapissa kulki yhteensä neljä maantietä. Kemistä pääsi Tenojokivartta pitkin Enontekiölle, ja Rovaniemeltä lähti tiet Kittilään, Sodankylään ja Sallaan. Seuraavat kolme vuosikymmentä olivat ahkeraa teiden rakentamisen aikaa myös Lapissa, etenkin Jäämerentien rakentamisen vuoksi. Tämänkin jälkeen tieverkosto oli muuhun Suomeen verrattuna hyvin harva. 41. 1920-luvulla, ja mahdollisesti jo paljon aiemminkin, oli Inarijärven kulkijoilla käytössään ainakin neljä tupaa: Pisterin, Kahkusaaren, Kärppäsaaren ja Petäjäsaaren tuvat. Kaikista edellä mainituista paikoista löytyy tupa myös nykyään.

Metsähallitus rakensi majan lähistölle huomattavasti suuremman autio-varaustuvan vuonna 1969 ja kunnosti molemmat rakennukset vuonna 1984. Siulanruoktukin siirtyi Metsähallituksen omistukseen 1972. Samankaltainen historia pätee myös useisiin muihin Saariselän järjestötupiin. Nykyisin nämä järjestöjen itse rakentamat tuvat ovat vaeltajien keskuudessa hyvin suosittuja vaellusten tukikohtia.

Tyyppitupia retkeilijöille

Muorravaarakan autio-varaustupa1 on tyypillinen lajinsa edustaja. ”Autiotupa malli T2A” on yleinen etenkin UK-puiston alueella. Saman alueen kaakkoislaidalla sijaitseva Tahvontupa2 on myös yhdistelmätupa, mutta mitoiltaan puolet edellistä pienempi. Järjestötuvat rakennettiin selvästi pienemmille käyttäjämäärille.

Valtio aloitti pääasiassa retkeilyä palvelevien autiotupien rakentamisen 1960-luvulla. Metsähallitus pyysi vuonna 1964 keskeisiä ulkoilujärjestöjä laatimaan Lapin autiotupaverkkoa koskevan kokonaissuunnitelman. Tämä suunnitelma oli pohjana tulevalle rakennustoiminnalle. Osaa suunnitelmasta ei toteutettu, sillä tietyt erämaa-alueet haluttiin säästää ja jättää rakentamisen ulkopuolelle. Autiotupien haluttiin palvelevan retkeilijöiden ohella myös luontaiselinkeinojen harjoittajia. 1960-luvun puolivälissä kehitettiin myös uusi tupatyyppi, varaustupa. Autiotuvat olivat olleet tähän asti pieniä nelinurkkaisia ja yksihuoneisia erämaakämppiä. Metsähallituksen rakentamat uudet kämpät tehtiin palvelemaan kasvavia retkeilijäjoukkoja, joten ne suunniteltiin jonkin verran vanhoja tupia suuremmiksi. Retkeilykerhojen omat majat oli tehty majoittamaan 4–6 henkeä, mutta uusissa tuvissa oli lavereilla tilaa yleensä 10 hengelle. Metsähallituksen kämppien laverit olivat kahdessa kerroksessa, joten retkeilijää kohti varattu tila pikemminkin pieneni. Uusien tupien rakentamisen yhteydessä parannettiin palvelutasoa sijoittamalla uusiin kämppiin kaasuliesiä. Tyyppikuvissa neliseinäisen tuvan jatkeeksi oli piirretty myös pieni tuulikaappi ja varasto. Näistä lisäyksistä johtuen autiotuvan perusmalli muuttui noppamaisesta hieman pitkänomaiseksi. Tupien rakennusbuumin aikana ei pyritty kehittämään toiminnallisesti uutta autiotupatyyppiä, vaan suunnitelmat pohjautuivat vakiintuneeseen eräperinteeseen. Metsähallituksen tuvat tehtiin 1960-luvulta alkaen ajan hengen mukaisesti tyyppipiirroksin. Tuvan sisämitat olivat tavallisesti noin 3,5 × 5 metriä. Kalustuksena oli kamiina, kaasuliesi, penkit ja pöytä sekä peräseinällä koko seinän mittainen laveri. Jonkinlainen keittotilakin saatettiin tehdä ja mahdollisesti kaappeja. Takkoja ei enää rakennettu. Viimeiset takalliset tuvat tehtiin 1950-luvulla, Uittipiekan tupaa lukuun ottamatta. Julkisivuiltaan tuvat pyrkivät muistuttamaan 1950-luvulla tehtyjä kämppiä. Teollisen hirsihuvilarakentamisen vaikutus oli kuitenkin aistittavissa tyyppitupien julkisivuista siitäkin huolimatta, ettei kämppiä ollut tarkoitus tehdä elementeistä. Yleisesti ottaen tuvat säilyttivät perinteisen ilmeensä kohtalaisen

Rautulammen tupa on rakennettu alla esitettyjen piirustusten pohjalta. UK-puisto.

Kämpät tehtiin 1960-luvun lopulta alkaen tyyppikuvin. Kuvan kämppä edustaa nykyisten autiotupien standardiratkaisua mitoitukseltaan ja toiminnoiltaan. Tuvan sisämitat ovat kaikissa tyyppiratkaisuissa pääsääntöisesti samat. eräkämppä I, Kemijoki Oy, 1967. Metsähallituksen piirustuskokoelma. Metsähallitus

hyvin. Teollisen rakentamisen vaikutelma syntyi ennen kaikkea tyyppitaloluonteesta johtuvasta toistosta. Tyyppisuunnitelmia noudatettiin hämmästyttävän uskollisesti: silmiin pistäviä kirvesmiesten ”omia ratkaisuja” ei ollut nähtävissä, vaikka eri porukat pystyttivät kämppiä ympäri Lappia. Metsähallituksen kämppien tyyppisuunnitelmia tehtiin Metsähallituksen järjestelytoimistossa (Autiomaja 2k vuodelta 1969), ja niitä tilattiin myös suunnittelutoimistoilta. Ulkopuolisista ainakin Kemijoki Oy (Eräkämppä i vuodelta 1967) ja insinööritoimisto Y. Pitkänen suunnittelivat uusia autiotupia. Metsähallituksella tupien suunnitelmia tekivät 1960-luvulla tunturitupatoimikunnassa toiminut rakennusmestari Vilho Säkkinen ja rakennusmestari Aatos Koskenniemi. Metsähallituksen itse tekemissä ja alihankintana teettämissä rakennussuunnitelmissa on pieniä eroavaisuuksia. Esimerkiksi

Suomunruoktun autio-varaustupa on tyypillinen lajinsa edustaja. 1966 rakennettu kämppä on peruskorjattu vuonna 2007.

Pitkänmallinen ”Autiotupa malli T2A” lienee Suomen erämaiden yleisin autiovaraustupa. Massiivisia yhteishormeja ei ole ylipitkän harjapuun ohella toteutettu. UK-puisto. Insinööritoimisto Y. Pitkänen 1966. Metsähallituksen piirustuskokoelma. Metsähallitus

Pitkänmallisen autiovaraustuvan lisäksi tehtiin suunnitelma myös L-mallisesta tuvasta. Sarviojan tupa on esimerkki tästä kuistillisesta tupatyypistä. Metsähallituksen järjestelytoimisto 1969. Metsähallituksen piirustuskokoelma. Metsähallitus

Kuisti on käytännöllinen sisätilan jatke autiotuvassa. Sarvioja, UK-puisto.

Sorvorttan eli Uittipiekan tuvan toiselle puolelle on piirretty avoin lapintakka eli piisi. Metsähallitus 1969. Metsähallituksen piirustuskokoelma. Metsähallitus

Metsähallituksen tekemissä Sevettijärven autiotuvan suunnitelmissa (1968) tupaan on liitetty sauna ja itse tuvan mitoitus on erilainen (pienempi ja matalampi) verrattuna esimerkiksi Kemijoki Oy:n Eräkämppä ii:een (1967). Eroavaisuudet ovat kuitenkin hyvin pieniä. Samanaikaisesti uusien tyyppitupien kanssa kehiteltiin uutta varaustupatyyppiä, jolle haettiin esikuvaa Ruotsin ja Norjan retkeilyjärjestöjen tuvista. Ensimmäisen uudentyyppisen tuvan rakensi 1965 Suomen Matkailijayhdistys Kilpisjärven Saarijärvelle. Metsähallitus ja Metsäntutkimuslaitos ryhtyivät samoihin aikoihin rakentamaan omia yhdistettyjä autioja varaustupiaan, joita kutsuttiin aluksi tunturituviksi. Varaustuvan toiminta-ajatus on pysynyt näihin päiviin asti samana. Varaustuvat ovat lukittuja kämppiä, joiden varustelutaso on hieman tavanomaista autiotupaa parempi ja joissa retkeilijät voivat yöpyä maksamalla varausmaksun. Varaustupia on kahdenlaisia: erillisiä ja autiotupaan yhdistettyjä. Jälkimmäisissä toinen puoli rakennuksesta on avoin (autiotupa) ja toinen lukittu (varaustupa). Varaustuvassa on normaalin autiotupavarustuksen lisäksi patjat ja keittoastioita. Niissä on sesonkiaikoina yleensä myös enemmän tilaa kuin autiotuvissa, koska ilmaiset puolet täyttyvät luonnollisesti nopeasti retkeilijöistä. Varsinkin huonolla säällä väkeä voi olla tungokseksi asti. Varaustuvat on tarkoitettu myös ryhmille, toisin kuin autiotuvat. Autio- ja varaustuvan tuominen vanhan autiotupatyypin rinnalle oli ehkä dramaattisin muutos suomalaisessa tupaperinteessä sekä rakennustyypin että toiminta-ajatuksen kannalta. Ensimmäistä kertaa jo vuosisatoja kaikille tasapuolisesti avoinna ollut tupa sai rinnalleen lukitun, maksullisen puolen. Toiminnaltaan muuttuneen tuvan ulkonäkökin oli uusi, vaikka muutokset olivat melko pieniä.

Autio-varaustuvista tehtiin kahdet melko vähän toisistaan poikkeavat tyyppikuvat. Molemmissa tyypeissä rakennuksen massa on noin tuplasti perinteistä autiotupaa pidempi. Suositummassa mallissa rakennuksen pohjana on pitkä nelinurkkainen suorakaide, johon liittyy tuulikaappi pitkällä sivulla. Toinen tyyppi on L-mallinen, ja sen sisäänkäynnin päälle jää katettu kuisti. Julkisivut olivat uusissa autio-varaustuvissa rakennusmassan lisäksi varsin poikkeukselliset suhteessa vanhempiin tupiin. Suositumman autio-varaustupamallin suunnitteli Insinööritoimisto Y. Pitkänen vuonna 1966. ”Autiotupa malli t2a” on selvästi tehokkuuden ehdoilla suunniteltu rakennus. Puikkomaisen rakennuksen ilme on monotoninen, ja sen pitkälle sivulle sijoitettu sisäänkäynti on mitäänsanomaton. Ulko-oven ylitse suorana jatkuva kattolape päättyy liian lähelle oven etureunaa, mikä tekee sisäänkäynnistä sekä toiminnallisesti (portaille satava lumi ja vesi) että arkkitehtonisesti huonon. Sisäänkäyntisivun pitkä kattolape tarjoaa sateensuojan retkeilijöiden seinälle ripustamille varusteille, mutta sekään ei ole toiminnallisesti täysin valmis ratkaisu. Avotunturissa myrskyt ovat usein niin kovia, että rinkat täytyy seinälle ripustettuinakin suojata sateelta vedenpitävin kankain. Katos on myös riittämätön suojaamaan sateelta esimerkiksi ulkona tapahtuvaa ruoanvalmistusta, eikä tuvan suunnitelmassa ole muutenkaan huomioitu ulkotiloja. Standardimallisten autioja varaustupien ulkotilojen käyttöä hankaloittaa myös laudoitetun kuistin puuttuminen. Toisessa tyyppipiirustuksessa rakennuksen sisäänkäyntisivu on katettu kuistilla. Tupia tehtiin myös tällä mallilla, joista esimerkiksi Terbmisjärven autioja varaustuvan kuisti toimii mainiosti. Insinööritoimistojen tekemien suosituimpien autio-varaustupakuvien lisäksi Metsähallitus teki omana työnään yhden varsin poikkeuksellisen kämpän suunnitelmat. Sorvortan eli Uittipiekan kaksipuoliseen autiotupaan tehtiin toiselle puolelle lämmityslaitteeksi kamiina ja toiselle puolelle avotakka. Suoraan ulos lämpiävän ja polttopuusyöpön piisin suunnitteleminen autiotupaan on hyvin kummallista, joten selitykseksi voisi kuvitella nostalgian vanhoja takallisia eräkämppiä kohtaan. Tuvan toinen puoli toimi aluksi Metsähallituksen huoltotupana, mutta se muutettiin myöhemmin varaustuvaksi. Todennäköisesti samaan aikaan vaihdettiin myös kamiina huonosti lämpöä pitävän avotakan tilalle. Tuvan mitat (4 × 3 m) ovat myös normaalia (5 × 3,5 m) pienemmät, ja sisäkorkeus on piirustuksissa alimmillaan 190 senttimetriä, kun se normaalisti on 220 senttimetriä.

Hikisiä muovimökkejä ja Hiltoneja Metsähallitus teki vuonna 1972 poikkeuksellisen kokeilun, kun Saariselälle palkattiin niin sanottu opasvalvoja. Hänen tehtäviinsä kuului retkeilijöiden opastuksen lisäksi tupien valvonta sekä pienten korjaustöiden tekeminen. Kokeilua pidettiin onnistuneena ja palvelua tarpeellisena, mutta on epäselvää, miksei kokeilua jatkettu. Syynä olivat todennäköisesti korkeat palkkakustannukset, joita valvojan jatkuva läsnäolo aiheuttaa. Mielenkiintoinen poikkeama hirsikämppäperinteestä nähtiin 1970-luvulla. Metsähallitus teki sopimuksen Huurre Oy:n kanssa neljän lujitemuovista tehdyn tuvan toimittamisesta Käsivarren erämaahan. Vuonna 1972 pystytetyt tuvat sijaitsivat Ailakkajärvellä, Kaskasjoella (2 tupaa) ja Aatsassa. Helikopterilla kolmena kappaleena kuljetetut muoviset tuvat olivat epäilemättä käteviä pystyttää, mutta muovisten mökkien kehno ilmanvaihto

Käsivarren erämaahan tehdyt muovituvat olivat parakkimaisia mökkejä. Ne tehtiin elementeistä, jotka kuljetettiin paikoilleen helikopterilla. Katto tehtiin alumiinipellistä ja ulkoseinien väri oli keltainen. Elementit valmisti tamperelainen Huurre Oy.

Epäkäytännöllisistä muovituvista luovuttiin 1990-luvun alussa. Muovirakentaminen ei löytänyt paikkaansa Suomen tuntureilta. Aatsan tupa. Erkki Tuovinen 1986.

Metsähallituksen järjestelytoimisto 1972. Metsähallituksen piirustusarkisto.

Meekonjärven keskustuvan suunnitelmiin haettiin mallia Ruotsin tupakonseptista. Suunnitelmassa on autioja päivätupapuolten lisäksi tupaisännän huone ja erillinen keittiö. Rakennusta ei ole toteutettu. Metsähallituksen järjestelytoimisto 1975. metsähallituksen piirustusarkisto.

Nuorttijoen kämpässä oli ensimmäistä kertaa erillinen kuivaushuone tupien välissä. Rakennuksen arkkitehtuuriin on haettu vaikutteita lappilaisesta rakennusperinnöstä. Arkkitehtitoimisto Esko Lehmola 1985. Metsähallituksen piirustuskokoelma. Metsähallitus

”Vaellusmaja tunturi” on mitoitukseltaan huomattavasti nykyisiä tupia väljempi. Rungon sisään sijoitettu sauna on sekä kosteus- että palotekninen riski. Rakennusta ei ole toteutettu. Insinööritoimisto Väylä 1988. Metsähallituksen piirustuskokoelma. Metsähallitus

teki niistä epämiellyttävän kosteita. Muovirakenne ei hengitä, ja koska muovi johtaa puuta paremmin lämpöä, oli muovinen tupa pakkasella todella kylmä. Loivakattoiset, kirkkaankeltaisiksi maalatut tuvat epäilemättä erottuivat maisemasta, kenties liiankin hyvin. Ailakkajärven muovitupa poistettiin käytöstä 1990 ja loputkin vuoden 1994 tietämillä. Samoilla paikoilla on nykyään hirsituvat. 1970-luvun alussa Metsähallituksen autiotupatoimikunta harkitsi Ruotsin mallin palvelutupien tuomista Suomeen. Asia jäi kuitenkin mietinnön asteelle, eikä sitä pohtimaan perustettu edes erillistä työryhmää. Tupakulttuuri jatkui entisenlaisena. Vilkkaimmille retkeilyreiteille luotiin 1980-luvun puolivälissä uutena tupatyyppinä päivätupa, joka on tarkoitettu taukopaikaksi vain päiväkäyttöön. Päivätuvassa ei saa yöpyä, ja se poikkeaa muista tuvista myös varustukseltaan. Ensimmäiset päivätuvat rakennettiin vuonna 1984 Ylläs-Aakenuksen alueelle. Monet päivätuvat ovat ilmeeltään kuin suoraan teollisen hirsimökkivalmistajan mallistosta. Ne eivät kuulu käyttötarkoitukseltaan eräperinteeseen, ja vaikuttaakin siltä kuin tupien suunnittelija olisi tietoisesti halunnut korostaa tätä eroa tekemällä päivätuvasta leikkimökkimäisen teollisen tuotteen hiihtokansan riemuksi. Päivätuvilla on paikkansa murtomaahiihtäjien tukikohtina, mutta yhteydet autiotupaperinteeseen ovat pieniä. Melko tarkasti vanhassa eräperinteessä pysytellyt autiotupien suunnittelu alkoi 1980-luvulla ottaa varovaisia askeleita eteenpäin, kun Nuorttijoen autioja varaustuvan suunnitelmaan sijoitettiin keskelle rakennusrunkoa erillinen lämmin kuivatushuone. Vaatimattoman oloista lisäystä voisi tupien rakennushistoriaan suhteutettuna pitää jopa mullistavana uudistuksena. Nyt kosteat varusteet voitiin siirtää kuivumaan erilliseen tilaan sen sijaan, että niitä ripustellaan kamiinan tuntumaan tai ympäri tupaa. Rakennuksen ulkonäköön suunnittelija on ottanut vaikutteita erämaaperinteestä, sillä julkisivuissa on esitetty räystään kannattelijaksi vanhoista turvekatoista periytyvää juurakkopuuta ja ikkunat ovat pienehköt. Vuonna 1985 tehty suunnitelma on rovaniemeläisen Arkkitehtitoimisto Esko Lehmolan työtä. Hän suunnitteli samoihin aikoihin myös Koilliskairan luontokeskusta. Metsähallitus on ottanut rakennuksen suunnitelmat ulkoilurakennusten tyyppikuvakokoelmaan, mutta samalla siitä on karsittu pois ”ylimääräiset” detaljit, kuten edellä mainitut juurakot. Jostain syystä näitä tupia rakennettiin kuitenkin vain kaksi; Karhuojalle ja Nuorttijoelle Urho Kekkosen kansallispuistoon vuonna 1986. Toinen irtiotto vanhasta perinteestä tehtiin 1988 valmistuneessa ”vaellusmajan” suunnitelmassa, jossa kaksitupaisen rakennuksen keskelle on sijoitettu sauna, pukuhuone ja omat kuivaushuoneet kummankin tuvan yhteyteen. Mittavat kuivatustilat, tuulikaappiin piirretyt säilytyskaapit ja kosteusvaurioille alttiin saunan sijoittaminen keskelle rakennusta antavat vaikutelman siitä, ettei suunnittelija (Insinööritoimisto Oy Väylä, Joensuu) ole osannut eläytyä tuvan käyttöön. Tuvan mitoitus on merkittävästi väljempi kuin aiemmissa autiotuvissa. Esimerkiksi sisäkorkeus on 3,5 metriä aiempien tyyppikuvien 2,5 metrin sijaan. Kämpän suunnittelija ei ole myöskään ymmärtänyt autiotupien erämaista luonnetta, sillä julkisivut muistuttavat hyvin vahvasti teollista loma-asuntorakentamista.

Päivätupien arkkitehtuuriin ei haettu vaikutteita vanhasta tupaperinteestä eikä uusistakaan autiotuvista. Aihkipetsin päivätuvan1 ilme muistuttaa teollisesti valmistettua vapaa-ajan asuntoa, vaikka onkin tehty paikallisista hirsistä. Mahdollisuudet erämaa-arkkitehtuurin kehittämiseen on hukattu. Erkki Tuovinen 1986.

Pitsusjärven standardimallinen autio-varaustupa on suosittu tukikohta Haltin valloituksilla. Varauspuolella on patjat ja huovat.1

Päivätupien tapaan Saanajärven tuvasta puuttuvat makuulaverit. Kilpisjärven kylä on muutaman kilometrin päässä, joten tuvassa saa yöpyä vain hätätapauksessa.2 m. pylvänäinen (ulkokuva)

Luirojärven ”Hilton” (1991) muistuttaa vahvasti vanhoja tyyppitupia. Uusi tupa on saanut retkeilijöiltä liikanimen ”hotelli” sen suurten tilojen ja perinteisiä tupia paremman palvelutason vuoksi.3

Yhtään tupaa ei ole rakennettu näillä suunnitelmilla. Päivätupien lisäksi uusia autiotupia rakennettiin 1980-luvulla melko vähän. Sen sijaan 1960-luvulla rakennettuja parinkymmenen vuoden ikään ehtineitä tyyppitupia korjattiin paljon. Esimerkiksi Urho Kekkosen kansallispuiston tuvista lähes puolet peruskorjattiin 1980-luvun aikana. Kokeellisten ja eteenpäin pyrkineiden 1970- ja 1980-lukujen suunnitelmat jäivät viimeisiksi toteutetuiksi autiotupien tyyppikuviksi. Metsähallitus ei ole päivittänyt käyttämiään tyyppikuvia myöhemmin. 1990-luvun merkittävin uusi tupa oli Luirojärven Hilton (1991) eli Saariselän alueen suosituimman vaelluskohteen uusi, entistä suurempi tupa. Yhteensä 32 henkeä majoittava rakennus on Suomen suurin autio-varaustupa. Malliltaan se jatkaa tyyppitupien pitkänomaisen rakennusmassan perintöä. Standardikämpästä se poikkeaa vain siinä, että runkoon upotetun tuulikaapin lisäksi tuvassa on erillinen kuivatushuone, jossa on oma kamiina. 2000-luvulla pohjoiseen Lappiin on rakennettu vain muutamia uusia kämppiä. Käsivarteen rakennettiin vuonna 2000 Kuonjarjohkan uusi autioja varaustupa, jonka suunnittelussa huomioitiin kuivatuksen vaatimat tilat rakentamalla tupien väliin erillinen kuivatushuone. Kuivatushuoneellinen tupa on saanut käyttäjiltä paljon kiitosta. Tämä onkin kyselyn (ks. sivu 127) mukaan halutuin uusi mukavuustekijä tulevaisuuden autiotupiin.

Nykyiset tuvat Tupia ryhdyttiin 1960-luvulta alkaen sijoittelemaan siten, että retkeily suunnattiin merkittävimmiksi retkeilykohteiksi valituille alueille. Käsivarsi ja Saariselkä olivat alusta asti tärkeimpiä kohteita. Sama periaate jatkuu myös nykyään. Keskittämällä tuvat tietylle seudulle saadaan luonnon kuluminen minimoitua. Myös resurssit riittävät paremmin tupien huoltoon, kun huollettavien kohteiden välimatkat ovat kohtalaisia. Urho Kekkosen kansallispuisto ja Käsivarren erämaa ovat nykyäänkin tärkeimpien retkeilyalueiden joukossa, ja niiden kattava autiotupatarjonta pidetään nykyisellä tasolla. Kämppien tasoa parannetaan, mutta uusia tupia ei rakenneta. Erämaisempia alueita pyritään rauhoittamaan massojen retkeilyltä. Esimerkiksi Kaldoaivin erämaassa tai Vätsärissä tupia ja merkittyjä reittejä on vähän tai ei lainkaan. Tällaisilla paikoilla on oma uskollinen käyttäjäkuntansa, joka ei kaipaa kattavaa tupaverkostoa.

Kuonjarjoen uusi tupa on rankarakenteinen. Ilmanvaihtoon on kiinnitetty huomiota, mistä kertovat katolla näkyvät hormit. 4

Tupien rakentamisessa vilkkain kausi ajoittui 1960-luvulle, kun yhden vuosikymmenen kuluessa Lappiin rakennettiin yhteensä noin 60 edelleen käytössä olevaa tupaa. 1950ja 70-luvuilla rakennettuja tupia on nykyään käytössä reilut 20 kappaletta kummaltakin vuosikymmeneltä. 1980-luvulta 2000-luvulle mennessä tehtiin noin 30 tupaa, ja 2000-luvun alun jälkeen on pystytetty noin 10 autioja varaustupaa. Lukumäärät koskevat Metsähallituksen huoltamia tupia Lapissa. Noin kymmenen vuoden kämppäsavotan jälkeen vuonna 1972 Metsähallituksella oli hallinnassaan yhteensä 104 autioja varaustupaa (avoimia tupia 71, erillisiä varaustupia 12 ja yhdistettyjä 11 kappaletta). Määrä vastaa melkein puolta nykyisestä tupaverkostosta. Vuonna 2008 Lapissa oli noin 250 Metsähallituksen ylläpitämää autiotupaa. Varaustupia oli 8, autio-varaustupia 23 ja kammeja 7 kappaletta. Loput reilut 200 tupaa ovat tavallisia autiotupia.

Autiotupien erilaisia synty- ja käyttöhistorioita

Inari-Angelin välisen vanhan postipolun varressa sijaitseva Kruununtupa on nykyäänkin autiotupa.1 Jouni Laaksonen. Ylämaan porokämpän ovet eivät aukea ulkopuolisille, mutta kohde on silti käymisen arvoinen. Tuvan rakentajilla on ollut silmää kauneudelle, sillä kämppä on kuorrutettu koristeilla ja yksityiskohdilla. Hammastunturin erämaa.2

Kaikki nykyiset autiotuvat eivät ole alun perin olleet retkeilykäyttöön tarkoitettuja tai edes kulkijoille avoimia rakennuksia. 1960-luvulla rakennetut tyyppituvat muodostavat tupien enemmistön, mutta näiden lisäksi käytössä on monenlaisia erämaakämppiä. Muutama vanha postinkantoon tarkoitettu tupa on edelleen kaikkien vapaassa käytössä. Ennestään lukittuja poroja rajakämppiä on muutettu autiotuviksi. Lisäksi on olemassa kourallinen muusta käytöstä vapautuneita pirttejä, jotka on annettu yleiseen käyttöön.

Posti- eli kruununtuvat Vanhimmat autiotuvat polkujen varsilla olivat postitupia. Yleensä kaikkia valtion omistamia avoimia tupia kutsuttiin kruununtuviksi tai nimismiehenkämpiksi. Esimerkiksi Näkkälän Välitupa sekä Petsikon ja Karvaselän tuvat palvelivat ennen kaikkea postinkulkua. Kuntien hallinnassa ja ylläpidossa olleet nimismiehentuvat siirtyivät Metsähallituksen omistukseen 1900-luvun puolivälissä, kun varsinainen postinkanto ja yöpymiskäyttö loppuivat. Osa vapautuneista tuvista kunnostettiin palvelemaan autiotupina retkeilijöitä. Tällaisia tupia ovat esimerkiksi Korsatupa Korsatunturin seudulla ja Kruununtupa Lemmenjoen kansallispuistossa. Enontekiön Pöyrisjärvellä rakennettiin autiotupia poikkeuksellisesti seudun asukkaiden yhteisvoimin keräämillä varoilla ja ilman valtion apua. Tämän takia tuvat eivät olleet varsinaisesti kruununtupia, vaikka ne olivat periaatteessa yhteisomistuksessa. Tupia sanottiinkin kunnantuviksi. Pöyrisjärven tuvat olivat kalastuskäytössä, ja niitä oli ainakin kolme kappaletta. Kuntalaisilla oli pyyntiaikoina oikeus majoittua niissä vapaasti.

Porokämpät Porokämpät ovat virallisen autiotupaverkoston ulkopuolisia tupia. Paliskunnat rakentavat omaan käyttöönsä tupia, joita paliskunnasta riippuen pidetään lukittuina tai avoimina. Nämä tuvat ovat usein luetteloimattomia ja siten löydettävissä ainoastaan paikallistuntemuksen avulla. Toisaalta Urho Kekkosen kansallispuistossa on kaksi Metsähallituksen huoltamaa porokämppää, jotka ovat paliskuntien hallinnassa mutta myös kaikkien retkeilijöiden käytettävissä42. Porokämppiä ei ole varsinaisesti tarkoitettu retkeilykäyttöön, mutta avoin tuvan ovi tarkoittaa, että satunnainen vieras

on tervetullut majoittumaan tuvassa, kunhan tekee omat polttopuunsa ja jättää paikat vähintään yhtä hyvään kuntoon kuin ne tullessa olivat. Tarpeettomaksi käyneitä ja käytöstä poistuneita porokämppiä on siirretty Metsähallituksen huollon piiriin ja muutettu avoimiksi. Tällaisia tupia on melko paljon. Esimerkiksi Peuraselän ja Naltiojoen autiotuvat Urho Kekkosen kansallispuistossa ovat vanhoja porokämppiä. Poronhoito vaatii nykyäänkin tukikohtia erämaihin, joten uusia avoimia ja suljettuja porokämppiä rakennetaan edelleen.

Rajatuvat Rajavartiolaitos on rakentanut henkilöstönsä tukikohdiksi lukuisia kämppiä rajan tuntumaan. Rajapartiot ovat käyttäneet kierroksillaan omien tupiensa lisäksi paljon yleisiä autiotupia, joten rajavartijatkin ovat olleet yksi tupien käyttäjäryhmä. Nykyään rajatupien tarve on pienentynyt, joten käytöstä poistuneita rajavartiolaitoksen kämppiä on siirtynyt Metsähallitukselle ja muutettu kaikille avoimiksi autiotuviksi. Joskus rajavartijoiden tupien ovet ovat olleet kaikille avoinna. Esimerkiksi Käsivarren Saarijärven tuvan paikalla on ollut ennen nykyistä autioja varaustupaa avoin rajamiesten kämppä. Rajavartijoilla on ollut tupien lisäksi myös kammeja (ks. s. 35). Autiotupina toimivia entisiä rajakämppiä ovat esimerkiksi Haltin uusi tupa ja Saihon tupa Urho Kekkosen kansallispuistossa. Nykyään rajavartiostolla on omat lukitut kämppänsä, joten autiotupia ei enää käytetä rajapartioinnin yhteydessä yöpymiseen. Taukopaikkoina ja partiokierrosten välietappeina autiotupia käytetään edelleen. Sotilastarkoituksessa autiotupia on ainakin jossain määrin käytetty toisen maailmansodan aikana. Lauri Hihnavaara mainitsee ”kamarisotilaiden” eli asuintiloille majoittuneiden partiomiesten yöpyneen partioretkillä autiotuvissa. Suomunruoktun vanhaa kämppää on käytetty sotien aikana partiomiesten majoitukseen ja hevostallina. Kammeja puolestaan kerrotaan kuulopuheiden mukaan käytetyn toisen maailmansodan aikana ”käpykaartilaisten” piilopaikkoina Länsi-Lapin metsissä.

Vuonna 1967 rakennettu Peskihaaran rajavartioston tupa on siirtynyt Metsähallituksen huoltamaksi autiotuvaksi. Rakennuksen hirret on poikkeuksellisesti piiluttu.3 Jouni Laaksonen 2001.

Kultakämpät 1870-luvun kultaryntäys Ivalojoelle sai etelän onnenetsijät liikkeelle kohti pohjolaa. Pelkästään kullankaivajien tarpeita varten rakennettiin Korsatunturin alueen vedenjakajalle pitkospuita ja tupia, muun muassa Korsalompolon valtiontupa vuonna 1870. Kittilästä Inariin kulkevan polkutien varrella sijainneet Mirhaminpirtti, Karvaselän tupa ja Lauttaselän autiotupa olivat kullanetsijöiden käytössä, sillä polkutieltä rakennettiin ryntäyksen alkaessa kullankaivajia varten erillinen polku Ivalojoen Kultalaan. Kultalaan rakennettiin 1870-luvulla kruunun stationi kullan kaivuun ja kaupan valvontaan. Kultaryntäyksen hiivuttua 1900-luvun alussa rakennusten käyttö väheni ja jatkui uudelleen retkeilijöiden löydettyä erämaat. Kultalan stationi on nykyään restauroituna

42. Härkävaaran (rakennettu 1977) ja Vieriharjun (uusi tupa rakennettu 2001) tuvat. Erämaissa työnsä puolesta liikkuvat poromiehet ovat rakentaneet tuvillensa saunat, joiden lämmöstä myös retkeilijät pääsevät nauttimaan.

museokäytössä ja siinä yöpyminen on kielletty. Sen vieressä on ollut erillinen autioja varaustupa vuodesta 1970. Ivalojoen alueelle rakennettuja yksityisten kullankaivajien rakennuksia on kaivaustoiminnan loputtua muutettu autiotuviksi. Näistä ovat esimerkkeinä Ritakosken ja Pahaojan autioja varaustuvat. 1914 rakennettu Ritakosken kämppä majoittaa viitisentoista retkeilijää. Puolet pienempi Pahaoja on tehty 1925. Muuallakin huuhdottiin kultaa, sillä Urho Kekkosen kansallispuistossa on päivätupana 1930-luvulla rakennettu Rumakurun vanha tupa. Kaikki edellä mainitut kultakämpät on myös suojeltu asetuksella. Lapin kultavirroille pystytetyt mökit muodostavat Metsähallituksen nykyisten autiotupien vanhimman rakennuskannan. Alueen kullankaivuuhistoria alkaa 1940-luvulta. Tänä päivänä autiotupakäytössä olevat kullankaivajien rakennukset olivat alun perin kuitenkin yksityisten tai yritysten omistamia kämppiä, jotka siirtyivät 1900-luvulla Metsähallitukselle. Vanhat polkuteiden varsille rakennetut kullankaivajien käyttämät postituvat ovat tuhoutuneet tai muussa käytössä.

Savotat ja palovahdit

Käyrästunturin palovahdin maja on korjattu 1990. Vuonna 1937 tai 38 rakennettua tupaa on käytetty muun muassa talvisodan aikana ilmavalvontaan.1 Erkki Tuovinen 1991. Suojeltu Pahaojan Kultala on nykyään autioja varaustupakäytössä.2

Metsäteollisuus rakensi Lappiin lukuisia savottakämppiä metsätyömiehiä varten. Ennen metsäautoteitä ja -koneita työmiesten oli pakko asua kairassa työmaiden lähellä. Savottakämpät olivat autiotupiin nähden hyvin suuria rakennuksia, joissa pystyi majoittumaan kymmeniä miehiä. 1900-luvun taitteen jälkeen teollisuuden muuttumisen myötä vanhentuneita tupia tai niiden osia muutettiin autiotuviksi. Esimerkiksi Tammikämppä Urho Kekkosen kansallispuistossa rakennettiin talvisodan kynnyksellä 1939 mittavia uittoja varten, jotka sodan vuoksi epäonnistuivat. Alkuperäinen Tammikämppä on siirretty pois ja museoitu, mutta osa vanhasta varastorakennuksesta on nykyään autiotupakäytössä. Toinen metsätalouskäyttöön liittyvä tupatyyppi on palovartijan maja. Niistä valvottiin metsiä tulipalojen varalta, joten ne olivat käytössä kesäisin ja sijaitsivat vaarojen ja tuntureiden huipuilla. Hienojen maisemien vastapainona palovartijan tuvan vesipaikka on aina poikkeuksellisen kaukana. Tuvat olivat pieniä 1–3 hengen mökkejä. Alkuperäiskäytön loputtua tällaisia tupia on muutettu autiotuviksi ja siirretty Metsähallituksen huollon piiriin. Esimerkiksi Pyhä-Nattasen tupa UK-puistossa on päivätuvaksi muutettu vanha palovartijan kämppä.

Muut avoimet tuvat Nykyisin valtaosa autiotuvista on Metsähallituksen omistamia ja ylläpitämiä. Erämaissa on myös siellä täällä yksityisten rakentamia avoimia mökkejä. Nämä ”epäviralliset” tuvat eivät kuulu Metsähallituksen huollon piiriin, joten niiden kunto vaihtelee mainiosta huonoon. Polttopuuhuolto on kulkijan omalla vastuulla. Keskimääräistä huonokuntoisemmat tuvat täydentävät puutteistaan huolimatta hyvin ”virallista” autiotupaverkostoa. Villejä tupia löytyy suhteellisen paljon Hammastunturin erämaasta. Vuosikymmeniä vanhat kämpät ovat pysyneet kunnossa käyttäjiensä itse hoitamina. Rakenteelliset kunnostukset ja polttopuuhuolto on toiminut vähintään tyydyttävästi pelkällä talkoohengellä. Riekkokämppä (rakennettu 1961) ja Ylimmäisen Appislompolon LaVu-kämppä (rakennettu 1967) ovat pieniä mutta tunnelmallisia hirsitupia keskellä polutonta erämaata. Yksityiset ihmiset ovat jo pitkään rakentaneet tupia omaan ja samalla yleiseen käyttöön. Kalamaja on vanha kausittaiseen pyyntiin kuulunut rakennustyyppi, joita on tehty jo vuosisatojen ajan hyvien kalavesien rannoille (ks. s. 60). Metsästys ja linnustus on vaatinut myös omat tukikohtansa.

Kultalan Stationin kentällä on päärakennuksen lisäksi osin maahan kaivettu leipomo, kellari ja aitta. Uudempaa rakennuskantaa edustaa kuvan oikeassa laidassa oleva autio-varaustupa, joka on tarkoitettu retkeilykäyttöön. Päärakennuksessa yöpyminen on kielletty.3

Postinkantajia ja turhankävelijöitä Teiden ja reittien varrella olevia autiotupia käyttivät vanhastaan ennen kaikkea postinkantajat. Ennen 1800-luvun loppupuolta hekään eivät tosin kovin ahkerasti, sillä vuonna 1820 mainitaan postin saapuneen Utsjoelle kerran vuodessa, vähän ennen joulua.

Teiden ja kattavan tupaverkoston rakentamisen jälkeen postikin alkoi muun väen ohella kulkea tiheämmin. Toinen tärkeä käyttäjäryhmä olivat valtion virkamiehet, lähinnä papit ja tuomarit, jotka yöpyivät kruununtuvissa tehtäviensä edellyttämillä matkoilla. Virkamiehet olivat harvinaisia vieraita valtakunnan pohjoisimmissa osissa, sillä matkat olivat hyvin pitkiä ja rasittavia. Esimerkiksi Utsjoen kirkkoherrana vuosina 1820–1831 toiminut Jaakko Fellman teki virkakautenaan vain neljä matkaa eteläiseen Suomeen. Tuohon aikaan merkittävä osa autiotupaverkostosta ja ratsuteistä oli vielä rakentamatta. Autiotupien tarjoamaa suojaa hyödynsivät matkoillaan myös kaupparatsut ja markkinamiehet, jotka kulkivat Lapissa ostamassa porontaljoja ja muita etelässä kysyttyjä pohjoisen tuotteita. Paikalliset eivät saaneet käyttää tupia elinkeinonsa harjoittamiseen, mutta epäilemättä tupien suojaan on turvauduttu ainakin kehnolla kelillä.

Hotelli Aku on rakennettu kalastustukikohdaksi tunturijärven rantaan. Vaatimaton lau tamökki on korjaamisen jälkeen pidetty lukittuna. Villien kämppien kohdalla tulee aina varautua siihen mahdollisuuteen että tupa on poistunut vapaasta käytöstä.1 Jouni Laaksonen 2011

Riekkokämppä ei ole Metsähallituksen huollon piirissä. Pieni ja tunnelmallinen hirsimaja on kuitenkin hyvässä huolenpidossa. Esimerkiksi vesikatto on uusittu hiljattain. Hammaskaira on vanhoja kultaseutuja lukuun ottamatta virallisen autiotupaverkoston ulkopuolista aluetta.2

...muutamalle autiotuwalle suojaan ja yöksi. Tuwalla wirittelimme takkawalkean ja pian oli tupa hupaisen lämmin. Tarkastellessamme makuulawoja, joita oli kaksi päällekkäin yhdellä seinustalla, huomasimme alemmassa isonlaisen waatemytyn. Lähemmin tutkittuamme sen sisältöä löytyi sieltä ilmi eläwä ihminen, joka oli siihen kääreytynyt nukkumaan. Se heräsi ja näkyi hämmästyvän aika lailla outoja wieraita. Ihminen oli pieni lappalaistyttö, joka sanoi olewansa matkalla sukulaisiinsa, muutaman tunturilappalaisen kotaan. Semmoiset pienet olennot siellä kuleskelewat peninkulmia asumattomia seutuja yksinään, eiwätkä he pelkää mitään, eiwätkä pidä minään kummana sellaisia kyläreissuja, joissa karttuu matkaa esim. 4 tahi 5 peninkulmaa. Tulisikohan meillä kysymykseen päästää toisellakymmenellä olewia lapsia sellaisille matkoille. Kaiku n:o 145, 1894 Eräs autiomajojen käyttäjäryhmä ovat olleet niin sanotut Ruijan suomalaiset. Jäämeren rannikolle Pohjois-Norjaan matkusti Suomesta etenkin karjalaisia pyytämään talvikalaa. Nälän ja vaikeuksien ajamat ihmiset kävivät monesti kohti pohjoista Luirojoen ja Luirojärven kautta kulkevaa tietä ja tukeutuivat reitin varrelle rakennettuihin autiotupiin. Matka vei syksyllä etelästä pohjoiseen, ja kesän koittaessa useimmat palasivat koteihinsa Suomeen. Paulaharju kertoo kirjassaan Sompio (1939) Luiron kylässä rakennetun normaaliin elämiseen ylisuuria pirttejä pelkästään ”Ruijanrannan” kalamiesten majoittamista varten.

Jonkinlaista matkailua on harrastettu Lapissa jo 1800-luvun puolella. Matkasuuntia Suomessa I–IV -kirjanen vuosilta 1888–1890 esittelee lyhyesti matkareitin Rovaniemeltä Inariin ja sieltä muutamia vaihtoehtoisia reittejä pitkin edelleen Jäämerelle. Kirja antaa ankean kuvan tiettömästä Lapista ja valistaa kulkijaa kohtaavista haasteista ja vaivoista. Tuo matkaopas tuskin sai aikaan suurta ryntäystä Suomen pohjoisiin erämaihin, koska pitkät taipaleet oli taitettava ilman koneiden voimaa. Eräänlainen matkailun muoto oli myös tutkimusmatkailu, jota harrastettiin sekä puhtaasti tieteellisen että kansallistunteen kohottaman kiinnostuksen vallassa. Ensimmäiseen joukkoon kuuluivat Itkonen ja Paulaharju ja jälkimmäistä harrasti esimerkiksi Lauri Hannikainen43. Tutkimusmatkailijat yöpyivät muiden tapaan autioissa tuvissa ja paikallisten luona. Hannikainen ylistää Petsikon tupaa Inarin ja Utsjoen välillä matkakuvauksessaan vuodelta 1913: Sievimpiä tupia mitä koko matkalla Kittilästä asti olimme tavanneet, punaiseksi maalattu, valkeat nurkat ja ikkunalaudat, kaksi kamaria vuoteineen ja kahvipannuineen. Lauri Hannikainen, 1927 Varsinaisesti Lapin-matkailu sai alkunsa vasta Jäämeren tien valmistumisen myötä 1920-luvulla. Pohjoisessa ihmisiä houkutteli vuonna 1920 Tarton rauhassa Suomeen liitetty Petsamon alue ja juuri valmistunut katkeamaton tieyhteys Helsingistä Jäämerelle. Pohjoisen Suomen luontoa ihasteltiin ja ihmeteltiin linja-auton ikkunoista ja tienvarsipaikkakuntien matkailumajoista. Joitain vaeltajia samoili Lapin kairoissa jo 1950-luvulla. Turhankävely eli erämaavaeltaminen löi harrastuksena lävitse kuitenkin vasta 1960-luvulla, kun kaupungistuneet suomalaiset lähtivät joukoittain tavoittelemaan koskematonta luontoa, jota löytyi Lapista. Ennen retkeilyn alkamista erämaat olivat paikallisten nautinta-alueita ja turhankävelijöitä kummasteltiin.

Hammaskairan luoteisosasta löytyvä Sompion kämppä on Riekkokämpän tavoin ”villi” autiotupa. Sivuprofiililtaan se muistuttaa laavua. Tupa on 1950-luvulla rakennettu ja edelleen asiallisessa kunnossa. Piisi on hieno mutta savuttaa helposti sisään.3

43. Lauri Hannikainen (1889–1921) oli toimittaja ja kirjailija, joka teki tutkimusmatkoja Vienan Karjalaan, Lappiin, Ruijaan ja Jäämerelle. Hän menehtyi vuonna 1921 Petsamossa pudottuaan jäihin Suomen ja Venäjän välisen rajalinjan määrittelyyn kuuluvan rajankäynnin yhteydessä.

Turistit olivat omissa oloissaan, eivätkä vahingoittaneet luontoa. Turistit olivat perin ihmeellisiä tulokkaita muutenkin, sillä heitä ei vastustettu, heidät hyväksyttiin Lappiin kuuluviksi, tulolähteiksi ja piristykseksi arjen harmauteen. - - Heidän sydämissään asui aito vaeltajan vietti. Samoilivat tunturissa, haistelivat raikkaita tunturin tuulia. Lauri Hihnavaara, 2002

Huonoa käytöstä Valtaosa entisaikojen kulkijoista osasi arvostaa tupien tarjoamaa suojaa. Mökki jätettiin käytön jälkeen asialliseen kuntoon ja polttopuuvarastoa saatettiin jopa täydentää. Toisinaan autiotuvat kokivat suoranaista ilkivaltaa. Kalustusta revittiin irti ja poltettiin puun tarpeessa, ja saattoipa joku ampua haulikolla tuvan sisäkaton rei’ille. Joillain tuvilla valtion syksyisin teettämät polttopuut käytettiin loppuun jo ennen talvea, mikä johti puuhuollon tilapäiseen lopettamiseen. Toisinaan paikalliset käyttivät tupia kielloista huolimatta pidempiaikaiseen asumiseen. Riekostajat ja kalamiehet polttivat parin viikon aikana mittavan osan talven puuvarastoista. Tällaista tapahtui ainakin Hetan ja Näkkälän kylien välisellä Välituvalla. Inarin Lapissa kerrotaan ”lentojätkien” eli savotalta tai talosta toiseen kulkeneiden työmiehien polttaneen autiotuvan takassa penkin ja laverilautoja halkopinosta

huolimatta. Kaltoin kohdeltu puolikuntoinen rakennus ei enää palvele tarkoitustaan, joten se saatetaan purkaa polttopuiksi, kuten kävi Pöyrisjärven Isosaaren kunnantuvalle. Autiotupia hävitettiin myös sodan aikana, kun saksalaiset vetäytyessään tuhosivat Lapin rakennuskantaa44. Suurin osa erämaiden majoista säilyi syrjäisen sijaintinsa vuoksi koskemattomana. Ruijan polun varrelle vuoden 1870-tienoilla rakennetut Halvarin autiotupa ja -sauna olivat kovassa ja samalla huolimattomassa käytössä. Tupa oli jo saman vuosikymmenen lopulla täysin rappiolla. Näihin aikoihin reitillä oli runsaasti liikennettä, ja tupaa käyttivät virkamiesten ja kauppiaiden lisäksi kullankaivajat ja Ruijaan talvikalaan kulkeneet karjalaiset. Autiotupien siisteydestä 1900-luvun alussa kertoo J.E. Rosberg: ”’Autiotupa’, joka on avoinna kaikille matkustavaisille kuten tavallisesti Suomen valtion tuvat, josta johtuu, että ne tavallisesti ovat hyvin siivottomassa kunnossa.” Samassa tekstissä kirjoittaja mainitsee Norjan tunturimajojen olevan erittäin siistejä, koska ne ovat lukittuja ja tarkoitettu vain ”säädyllisille ihmisille”.

44. Esimerkiksi Siosjärven tupa Enontekiöllä poltettiin.

On näet seinällä olewassa asetuksessa säädetty, että jokaisen matkustajan pitää tuwalta lähtiessään lakaista lattia, wiedä roskat ulos ja noutaa puusyli sisään seuraawaa matkustajaa warten. – – Ja matkailijat kuuluwatkin noudattawan tätä hywää sääntöä. Kaiku n:o 136, 1894 Seinille piirtely on todennäköisesti vanha ilmiö, sillä ”kulkijan käskyissä” (ks. s. 85) viitataan samaan ilmiöön huonona tapana. Kirjoittelua on koetettu suitsia jopa sakon uhalla, vaikka sillä on tuskin ollut paljoa merkitystä viestien veistelyn tai piirtämisen kanssa.

Autiotuvan pöytään kaiverrettu shakkilauta. Morgamojan kultala. Matti Rekola 1972.

Sama tapa on jatkunut nykypäiviin asti. Nykyään kaikilta tuvilta löytyvä päiväkirja pitää kirjoittelun enimmäkseen oikeassa paikassa. Ihmisen perusluonteeseen kuuluva halu kaivertaa itsestään pysyvä jälki paikkaan kuin paikkaan näyttää kuitenkin pitävän puumerkkien suosion elossa vielä tulevaisuudessakin. Huonosti käyttäytyneiden kulkijoiden ja muiden vandaalien määrä on ollut todennäköisesti varsin pieni koko käyttäjäkuntaan nähden. Muussa tapauksessa koko autiotupaverkoston ylläpitäminen olisi ollut kyseenalaista ja avointen ovien perintö olisi katkennut jo varhaisessa vaiheessa. Nykyään kämpät ovat enimmäkseen siistejä, ja epäsopivaa väkeä liikkuu erämaissa hyvin harvoin. Tästä ovat poikkeuksena koneiden avulla kulkevat turhankävijät, jotka eivät autiotuville muutenkaan kuulu.

Käyttöoikeudet ja -säännöt Autiotupien käyttöä oli rajoitettu entisaikoina vain sillä tarkennuksella, että ”riekonpyytäjät, poromiehet ja kalastajat, jotka oleskelevat samalla seudulla, eivät saa käyttää matkustavaisten tarvetta varten rakennettuja autiotupia asuntoinaan”. Perustelut tupien avoimuuteen ovat kutakuinkin samat kuin kammien käyttöoikeuksien kohdalla (ks. s. 38). Rankat olosuhteet pitkillä talottomilla selkosilla saattoivat olla kohtalokkaita ilman säänsuojaa. Seuraava lainaus on Lapissa matkustamista käsittelevästä artikkelista vuodelta 1858. Muinoin, ennen kun näitä tupia olikaan, konttui moni ja heitti henkensä tuntureilla. Nyt on vielä huolta pidetty siitä, että jokaisen tuvan suojaa nauttineen pitää niinkuin maksoksi jälkeensä jättämän puita seuraavalle matkamiehelle. Suomi n:o 1, 1858 Autiotupien käyttösäännöt periytyvät vanhoista kirjoittamattomista erämaiden laeista. Kruunun pystyttämien postitupien seinille kiinnitettiin kehystettyinä Oulun läänin kuvernöörin allekirjoittamat ”Kulkijan käskyt”, joihin oli kirjoitettu tupien käyttösäännöt ja kulkijan velvollisuudet. Näiden sääntöjen pohjalta kokosi Lapin läänin autiotupatoimikunta 1900-luvun puolivälissä kymmenen sääntöä autiotupien käyttäjille (seuraava sivu). Nykyisissä käyttösäännöissä ja -ohjeissa on joitain tarkennuksia ja lisäyksiä, mutta periaatteiltaan ne noudattelevat vanhan eräperinteen muovaamia kulkijan käskyjä. Käyttösääntöjä noudatetaan hyvin, joten tuvat ovat yleensä siistejä ja asiallisessa kunnossa. Aiemmin kuvailtua huonoa käytöstä tavataan harvemmin, ja sekin johtuu useammin tietämättömyydestä kuin välinpitämättömyydestä.

kulkijan käskyt I

Joka anastaa lukitsemattoman oven takaa toisen omaisuutta tai tahallisesti hävittää tai turmelee sitä, ei tee vain rikosta vaan myös häpeällisen ja raukkamaisen teon. Jätä siis majassa oleva kalusto lähtiessäsi täydessä kunnossa paikoilleen. Silloin se on käytettävissä majaan mahdollisesti myöhemmin palatessasi.

Astuessasi kämppään tarkasta, että tulisija on kunnossa ja vaaraton ennen kuin sytytät tulen. Jos vikaa on, etkä voi sitä korjata, jätä ilmoitus havainnostasi, jotta omistaja huomaa korjata vian.

III

Käytä kämpälle varattuja polttopuita säästäen, ellet ole tilaisuudessa heti hankkimaan uusia polttamiesi tilalle, sillä seuraavalle tulijalle voi kuiva puu olla kipeään tarpeeseen. Sanomattakin on selvää, että syttypuun veisteleminen lavitsalaudoista, niiden polttamisesta puhumattakaan, on törkeä loukkaus erämaan lakeja vastaan.

IV V VI

Käytä kämpällä olevaa ruoka- tai muuta hätävarastoa vain todella pakottavassa tilanteessa. Kenties pian lähdettyäsi tulee toinen kulkija, joka ilman niitä sortuu.

VII VIII IX X

Noudata siisteyttä kämpällä majaillessasi ja pidä myös majan ympäristö ja vedenottopaikka puhtaana. Jätä rauhaan puut kämpän ympäristössä. Lähtiessäsi kämpältä siivoa se kunnolla ja varaa sinne polttopuita vähintään sama määrä, minkä olet polttanut. Kunnon kulkija jättää runsaan halkovaraston ja lisää varastoa, jos se oli pieni. Jos kämpässä on vieraskirja, merkitse siihen nimesi, päivämäärä sekä muutama sana retkestäsi. Älä kaivertele nimikirjaimia kämpän seiniin; se on ruma ja hyljättävä tapa. Jos voit, jätä autiomajalle tulitikkurasia, kuivia sytykkeitä, leipää, suolaa tai muuta säilyvää ruokatavaraa, mieluiten katosta narulla ripustettuun pussiin, hiiriltä suojaan. Ennen kuin suljet kämpän oven varmistaudu tarkoin siitä, että tulisijassa on tuli täysin sammunut ja ettei mitään vaaraa tulen irti pääsemisestä voi olla. Kämpälle viimeisimmäksi saapuneella on kämppään suurempi oikeus kuin siellä jo pitempään asustaneella. Jos siis kaikki eivät mahdu majaan, on siellä kauimmin viipyneiden velvollisuus tehdä tilaa viimeiseksi väsyneinä saapuneille. Muistettakoon kuitenkin vanha hyvä neuvo: sopu sijaa antaa. Kun tähän tapaan elelet kämpällä, se säilyy viihtyisänä suojapaikkana kaikille metsän kulkijoille, sinulle itsellesi ja kanssaihmisillesi.

Rouhea työn jälki – rakentaminen ja rakenteet Luonnon sanelemat ehdot autiotuvan rakennuspaikan valinnalle ovat olleet kutakuinkin samat kuin kammin paikan valinnassa (ks. s. 38). Kriteereinä ovat olleet etenkin vedenottopaikan läheisyys ja sopiva maaperä. Lisäksi on voitu hyödyntää tuulilta suojaista paikkaa tai sijoittaa kämppä sopivasti ilmansuuntien mukaan. Sijainti kuljettavan polun varressa on ollut tärkein tekijä. Polttopuuhuollon kannalta on ollut järkevää rakentaa tupa sellaiseen paikkaan, että ympäristöstä on voitu hankkia poltettavaa puuta, sillä alun perin lämmitykseen ja ruoanlaittoon tarvittu puu kerättiin tai kaadettiin suoraan tuvan ympäristöstä. Retkeilyn lisääntymisen myötä 1960-luvulla polttopuu alkoi hävitä kämppien ympäriltä, mikä johti puuhuollon järjestämiseen ja nestekaasuliesien ilmestymiseen tuville. Tuohon asti monttuihin jätettyjä jätteitä alettiin kuljettaa säännöllisesti pois erämaasta. Puuttomilla tuntureilla polttopuun kerääminen tuvan ympäristöstä on mahdotonta. Ennen kuin säännöllinen polttopuuhuolto joissain Käsivarren kohteissa aloitettiin 1980-luvulla, tapahtui kämpillä kyseenalaista omatoimista puunhankintaa. Alun perin epätasaisten salvosnurkkien ”ylimääräiset” hirrenpäät sahattiin irti ja poltettiin, jolloin nurkat tasoittuivat kuin itsestään siistiin linjaan. Nykyään nämäkin tuvat ovat säännöllisen puuhuollon piirissä. Käytännön vaatimuksista tuvan paikan suhteen on joskus jouduttu tinkimään pakottavien syiden edessä. Tällainen tapaus on esimerkiksi Njavgoaivin tupa Kevon luonnonpuiston rajan tuntumassa. Kämppä rakennettiin vuonna 1964 noin 800 metrin päähän lähimmästä vedenottopaikasta. Syy omituiseen paikanvalintaan on seuraava: presidentti Kekkonen oli seurueineen hiihtoretkellä tunturissa, ja nykyisen tuvan sijoilla pidetyn tauon jälkeen valtionpäämies totesi, että tässäpä olisi hyvä kämpän paikka. Tupa olikin pystyssä varsin nopeasti. Sama koskee muutaman kymmenen kilometrin päästä löytyvää Madjoen autiotupaa.

Kuivin kämppä sijaitsee samannimisen tunturin juurella Kevon luonnonpuiston puuttomassa maisemassa. Puuliiteriin ja talvisin myös käymälään kuljetaan suoraan tuvasta. Yleensä autiotuvan käymälä on erillinen tai osa toista ulkorakennusta. 1

Vallitsevien tuulensuuntien on tärkeä asia autiotuvan sisäänkäyntipuolta valittaessa. Puuttomilla tunturialueilla lumimyrsky saattaa yön aikana haudata rakennuksen osittain kinoksiin. Väärälle sivulle sijoitettu ovi on tällöin jumissa, ja sisällä olijat joutuvat tunkemaan itsensä ulos muuta kautta. Samasta syystä kammien ulko-ovet aukeavat joskus sisäänpäin. Terbmisjärven tupa Käsivarren erämaassa on jouduttu kääntämään parempaan suuntaan, koska se oli alun perin rakennettu väärin päin vallitseviin tuuliin nähden. Vuonna 1972 rakennetun Kuivin kämpän käymälän sisäänkäynti on talvella tuvan sisäpuolella, koska huussin ulko-ovi jää lumien tultua hankien alle. Kuin suoraselkäiset vartiosotilaat seisoivat keskipäivän kuumuutta huokuvalla jäkäläkankaalla punakylkiset hongat, paljon nähneinä, äänettöminä, järven pinta oli värähtämättömän tyyni ja kaiken rajana jäyhä taivasta piirtävä tunturi. Turhalta tuntui lähteä tältä paikalta muualle. K.M. Wallenius, 1933

Terbmisjärven tupa sijaitsee poikkeuksellisen jylhässä maisemassa. Kuvanottopaikka on noin 200 metriä järven pintaa ylempänä, ja saman verran taustallakohoavan Terbmisvaaran lakea alempana. Terbmisjärven tupa sijaitsee järven rannalla kuvan oikeassa laidassa (erottuu tummana pisteenä). Tiermes on yksi Lapin vanhoista seidoista, ja paikkaa on todennäköisesti palvottu pyhänä.2 Terbmisjärven tuvan pohjoiseen suunnattu sisäänkäynti peittyi talvisin kinoksiin, kunnes se käännettiin paikallaan ympäri. Kuva on otettu ennen tuvan kääntämistä. Erämaapuhelinten antenneja ei nykyisiltä autiotuvilta enää löydy. Erkki Tuovinen 1986.

Edellisessä lainauksessa kenraali Wallenius kehuu Aittajärven vanhan tuvan komeaa rakennuspaikkaa Saariselällä vanhan Ruijan polun varressa. Käytännöllisyyden lisäksi autiotuvan paikan valinnassa lieneekin arvostettu myös kaunista maisemaa. Toiminnalliset ja esteettiset ominaisuudet yhdistyvät Lapin maisemassa helposti hienoksi kokonaisuudeksi. Suojaisia paikkoja löytyy tuntureiden ympäröimistä jokilaaksoista ja metsänrajasta erämaajärvien rannoilta, jotka harvemmin ovat esteettisessä mielessä huonoja rakennuspaikkoja. Tunturimaiden puuttomat maastot tarjoilevat esteettömiä

45. ”Kaikista kauneimmalla paikalla sijaitseva autiotupa, jonka olin nähnyt, oli rakennettu mäen rinteeseen metsän reunaan. Sieltä oli laaja näkymä järvelle, ja korkeat kukkulat suojasivat sitä etelätuulelta.” Kirjoittaja käyttää suomenkielen sanaa autiotupa.

näkymiä kaikkiin ilmansuuntiin, mikä jo itsessään miellyttää etenkin metsissä kasvanutta sisäsuomalaista. Käsivarren autiotupien maisemat etenkin Terbmisjärvellä ja Meekonjärvellä ovat jylhimpiä paikkoja, joihin rakennuksia on Suomessa pystytetty. Korkeat tunturit, kirkkaat järvet ja huikeat korkeuserot luovat paikoille poikkeuksellista estetiikkaa. Tunturiseutujen kauneuden huomaa varsinkin ulkomaalainen kulkija. Lapissa 1930-luvulla matkustanut skotlantilainen Norah Gourlie kertoo Kenesjärven autiotuvasta näin: ”The most prettily situated autiotupa I had seen, built on rising ground at the edge of a forest, with a wide view over the lake, and sheltered from the south wind by high hills.”45

Autiotuvan rakenteet Tuvat olivat suunnilleen samannäköiset ja -kokoiset. Seinät oli hakattu ohkaisista hirsistä ja salvettu pystyyn varauksen ja sammaltilkkeen kanssa. Tupien pohja-alat olivat noin kolme kertaa neljä metriä; puulattia, yksinkertainen turpeilla peitetty katto ja yksinkertainen lautaovi päädyssä. Ovensuunurkassa oli luonnonkivistä rötistetty piisi kivikorsteeneineen ja vastapäisessä sivuseinässä pieni kuusiruutuinen ikkuna. Perällä oli koko seinän levyinen ritsi. Yrjö Kortelainen, 1995 46. Vanhemmat säilyneet kämpät on esitelty sivulla 107.

Taatsijärven tupa sijaitsee muinoin mahtavan Taatsiseidan läheisyydessä samannimisen järven rannalla. Tupa rakennettiin kalatuvaksi 1954-luvulla. 1 Erkki tuovinen.

47. Mierasjärven ja Tuomari Ticcanderin rakennuttaman Petsikon postituvat olivat poikkeuksellisesti kaksihuoneisia.

Edellinen kuvaus Pöyrisjärven kunnantuvista kertoo 1900-luvun alkupuolen autiotupien rakentamisesta. Tuvat tehtiin oman aikansa rakennustekniikan ja -tapojen tuntemuksella, joka vaihteli rakentajastaan riippuen. Tupien pystyttämiseen lienee paneuduttu vaihtelevalla huolellisuudella, sillä joku tupa kesti käytössä ehkä kaksi vuosikymmentä, kun toinen on edelleen pystyssä liki 150-vuotiaana. 1800-luvun alkupuolen tuvat olivat melko kehnosti tehtyjä, minkä voi päätellä tuolloin Lapissa matkustaneiden suomalaisten kuvauksista. Ratsuteiden varsille 1860-luvun jälkeen tehtyjen postitupien rakentamisessa on panostettu työn laatuun, sillä tuon ajan tupia on säilynyt näihin päiviin asti46. Autiotuvan runko on tehty yleensä hirsistä. Tuvat ovat pohjaltaan suorakaiteen muotoisia ja yksihuoneisia47, korkeintaan kuistilla tai pienellä eteisellä varustettuja rakennuksia. Hirsirakenteissa on joitain eroja, jotka ovat peräisin tupia rakentaneiden työmiesten erilaisista taidoista. Nurkkasalvokset ja hirsien piiluaminen tasasivuisiksi kertovat rakentajan rakennusteknisestä osaamisesta. Lukitusta varten vaadittujen loveustensa vuoksi lyhyt nurkka on vaikeampi tehdä mutta rakenteena pitkää nurkkaa kestävämpi, mikä on tiedetty jo kauan. Samoin tasasivuiseksi piiluttu hirsi kestää paremmin sään rasituksia kuin pyöreäksi jätetty puu, vaikka piiluaminen onkin tavallaan ylimääräinen työvaihe.

Toisaalta veistetty tukki on pyöreää keveämpi kuljettaa rakennuspaikalle pidemmän matkan takaa. 1800-luvun puolivälin jälkeen rakennetun Mirhamin pirtin nurkat ovat pitkät, mutta seinähirret on piiluttu. Kenesjärven 1800-luvun lopun postituvan nurkat ovat lyhyet ja seinät piiluttu. Sama koskee myös mahdollisesti yhtä vanhaa Meneslatvan tupaa. 1900-luvun alun tuvista Korsatupa on piiluttu ja salvettu lyhyelle nurkalle, kun taas sitä vanhemmat Ivalojoen kultakämpät ovat kaikki pitkänurkkaisia ja yleensä piiluamattomia. 1950-luvun retkeilyjärjestöjen tekemät majat ovat Saariselän alueella pitkänurkkaisia ja pyöreähirsisiä, kuten myös käytännössä kaikki Metsähallituksen 1900-luvun lopulla rakentamat tuvat. Sama rakennustapa on jatkunut näihin päiviin asti. Vanhat hyvät hirsirakennustavat näkyvät siis unohtuneen 1900-luvun puolivälin tienoilla. Metsä-Lapin olosuhteisiin kehitetty hirsitupa on 1960-luvulla viety sellaisenaan avotunturiin, jossa erilaisen suurmaiseman lisäksi vallitsevat täysin toisenlaiset sääolosuhteet. Pienet raot varauksissa ja muut rakennusaikaiset huolimattomuudet kostautuvat ensimmäisen tuiman lumituiskun noustessa. Silloin voi käydä kuten Karvaselän autiotuvassa vuonna 1899, kun ”lunta tuprusi seinänraoista lattialle ja makuulavereillekin”.

Mierastuvan katto on tehty laudoista ja seinät piiluttu. Tuvan polttopuuhuolto on kunnossa. Mierasjärvi, Utsjoki. 2 Samuli Paulaharju 1926. Museovirasto.

Nykyiset hirsituvat eivät toki ole yhtä hataria48, mutta 1800-luvun alussa kämppien säänpitävyys lienee ollut onnenkauppaa. Esimerkiksi Mierasjärven autiokota oli ominaisuuksiltaan hieman puutteellinen, mutta täytti kuitenkin tehtävänsä: Kodassa paloi hiljainen tuli lattialla, mutta tuuli puhalsi seinien lävitse, ja tulen sulattamaa lunta tippui katosta kastaen vaatimattomat vuoteemme, mutta me nukuimme kuitenkin hyvin. Jaakko Fellman 48. Hirsirakenteen sopimattomuus avotunturiin on ollut kenties jo pitkään tiedossa, mutta vasta 2000-luvulla on rakennettu ensimmäinen rankarakenteinen autiotupa puuttomaan paljakkaan. Kuonjarjohkan tuvasta lisää sivulla 75.

Vanhimmat liesikodat ja kämpät perustettiin multapenkille, mikä vaihtui myöhemmin kestävämpään rossipohjaan, kun alin hirsikerta nostettiin kivipilareille. Metsähallitus on joutunut vielä 2000-luvun alussa korjaamaan suoraan maalle perustettuja tupia. Naltiojoen porokämppä (1955) muutettiin rossipohjaiseksi 1994. Maapenkalle perustaminen on kuulunut Itäkairan alueen porokämppien rakennustapaan vielä viime vuosisadan puolivälissä. Nykyään uudet tuvat perustetaan aina kiviaineksesta valmistetuille pilareille, jolloin alapohja on tuulettuva. Alapohjan eristeenä on käytetty 1960-luvulta alkaen teollisia lämmöneristeitä. Vanhemmissa tuvissa käytettiin paikalta saatuja luonnonmateriaaleja, kuten savea, hiekkaa ja sammalta. Alapohja on voinut jäädä myös kokonaan eristämättä: ”Lattian alla ei ole täytettä ja valo näkyy päivällä permannon raoista.”

Urttashotelli on pieni parakkimainen autiotupa Käsivarren erämaassa. Lautarakenteinen mökki ei ole tunnelmallisimmasta päästä mutta kovalla kelillä ajaa kyllä asiansa. Tupa ei kuulu Metsähallituksen huollon piiriin.1

49. Tunturiladun jäsenet rakensivat tuvan 1952, ja se paloi 1971. Kämppä rakennettiin uudelleen 1985–86, ja se on nykyään suosittu yöpaikka varaustupastatuksestaan huolimatta.

Vanhojen tupien vesikatot katettiin puulla tai turpeella. Kakslauttasen tuvan katto tehtiin 1920-luvulla paksuista lankuista, mikä lienee ollut vallitseva käytäntö tupien kattamisessa 1900-luvun alussa. Kattoja on tehty epäilemättä myös haljispuolikkaista. Turpeen epäkäytännöllisyys autiotuvan vesikatteena todistettiin ainakin silloin, kun Sudenpesän poltti maan tasalle savupiipusta turvekatolle lentänyt kipinä49. 1960-luvulta alkaen katot on enimmäkseen tehty bitumikattolaatoista, jotka on helppo kuljettaa ja asentaa. Myös kattopeltiä on käytetty mutta bitumikatteita vähemmän. Ikkunat ovat tuvan iästä riippuen yksin- tai kaksinkertaisia. Ikkunoiden tiiviys ei ole oleellista, sillä hyvä ilmanvaihto on tärkeää autiotuvan viihtyisyyden kannalta. Ulko-ovissa tärkeää on lumitiiviys. Tuiskulumi tunkee sisään kämppään pienistäkin rakosista, joten huono-ovisen tuvan eteinen saattaa olla lumimyräkän jäljiltä tukevan hangen peitossa. Erään

rajavartijoiden saunan kerrotaan täyttyneen lumella lattiasta kattoon asti, kun tuuletusräppänä oli jäänyt raolleen ja lumi pääsi sisään vedenpoistoaukon kautta50. Vanhimpien tupien rakentajia ovat oletettavasti olleet paikallisen nimismiehen palkkaamat paikkakuntalaiset. 1800-luvun postitupien rakentamiseen on todennäköisesti haettu jo tarkoituksella hirsirakentamistekniikan tuntenutta ammattitaitoista työvoimaa. 1950-luvulla retkeilyharrastuksen suosion kasvun myötä retkeilyjärjestöjen omaan käyttöönsä talkoilla rakentamat tuvat ovat puolestaan käyttäjiensä tekemiä, ja joukosta on löytynyt sekä motivoitunutta että ammattitaitoista työvoimaa. Tuon ajan kämppien rakenteet ovat edelleenkin mainiossa kunnossa, mistä hyvä esimerkki on Anterinmukan kämppä Urho Kekkosen kansallispuistossa. 1960-luvun lopulla Metsähallituksen aloittama massiivinen autiotuparakentaminen tuotti monentasoisia rakennuksia. Kämppiä nousi hirsityökurssien tuloksina, ja niitä pystyttivät myös suoraan työttömyyskortistosta työllistämisvaroin palkatut rakentajat. Nämä lähtökohdat huomioon ottaen ei ole ihme, että työn laadussa on ollut monesti parantamisen varaa. Tyyppitupien ongelmia ovat hirsirakenteisiin huonosti tehdyt varaukset ja salvokset. Hirsiä ei ole osattu aisata (kuoria) tukin omaan muotoon, vaan puun poikkileikkaus on voinut poiketa paljonkin pyöreästä. Heikot varaukset ja salvokset aiheuttavat vetoisuutta, myyrien pesiytymistä varauksiin ja sen, että hirsikehikkoa on vaikea korjata, koska purkamisen jälkeen kehikon uudelleenpystyttäminen on hankalaa.

Riekkokämppä on salvottu jyhkeistä kuusitukeista, joiden paksuusero tyven ja latvan välillä on silmiinpistävän suuri. Vesikaton pelti on uusittu hiljattain.2 Hirsien varauksista tursuilevat sammalet ja pleksistä kyhätty ikkuna-aukko kertovat omaa tarinaansa tuvan rakentajan ammattitaidosta. Kämppä ajaa kuitenkin mainiosti asiansa satunnaisten kulkijoiden säänsuojana. Sompion autiotupa, Hammaskaira.3

50. Kaksi avointa tuuletusaukkoa muodostavat rakennuksesta hormin, jossa ilma pääsee liikkumaan. Ilmanpaine-eron muodostuessa suureksi ilma-aukkojen välillä (etenkin myrskyssä) rakennus imee ulkona pöllyävän kevyen irtolumen sisäänsä helposti.

Autiotuvan sisämitoitus vaihtelee suuresti. Pienimmät kömmänät riittävät juuri ja juuri kahdelle hengelle kun suurimmat majoittavat kerralla reilun tusinan matkalaista ja lattiapaikat päälle. Kuvan Riekkokämpän seinien mitat ovat vain noin 2,5×2,5 m ja sisäkorkeus 1,2–1,5 m.

Kuonjarjohkan uudessa kämpässä pää ei ota kattoon pidemmälläkään vaeltajalla. Riekkokämpän vuosittaiset käyttäjämäärät lasketaan kymmenissä, kun taas Kuonjarjohkan tupaa sivuavaa Kalottireittiä kulkee joka vuosi useampi tuhat kulkijaa.

Tällainen autiotupa - - on kaikessa vaatimattomuudessaan verraton apu tunturin kulkijalle. Varsinkin talvella, pakkasella ja kovalla ilmalla. Tämä on niitä harvoja yhteiskunnan varoilla tehtyjä elämän helpottajia.

Rouhea työn jälki saattaa kammoksuttaa hirsirakentamisen ammattilaista, mutta tupien käyttäjiä se ei ole haitannut. Rakenteelliset heikkoudet ja pieni vetoisuus eivät ole olleet käyttäjäpalautteen puolesta ainakaan merkittävä ongelma. Yhden yön yli kestävässä käytössä edellä mainitut puutteet ovat hyvin vaatimattomia. Viihtyvyyden kannalta hirsien varauksissa ja lämmöneristeissä elävät myyrät ovat suurempi haitta. Vanhat rakennusvirheet Yrjö Kortelainen, 1995 ovatkin hankalimmat juuri korjausrakentamisen, muttei niinkään käytön, kannalta. Nykyään autiotupien uudisrakentamisessa ja korjaamisessa käytetään hirsirakentamisen ammattilaisia. Oikeat työtavat takaavat kestävät ja toimivat rakenteet myös tulevaisuudessa, ja hyvin rakennettuja tupia on helppo korjata myöhemmin.

Sisustus ja kalusteet Ne owat hirsistä tehtyjä, tawallisen korkeita, isoja tupia. Nurkkaan on muurattu takka, jossa saattaa pitää tulta ja keittää keittonsa, owet, katot, lattiat ja akkunat owat hyvät. Waltion kustannuksella pidetään aina useita syltiä halkoja tuwan wierellä. Ja nämä tuwat owat tehdyt aina jonkun lähteen tai puron lähelle, josta saa wettä. Kun astuu tupaan, on takan wierellä halkosyli walmiina odottamassa. Kaiku 1894, n:o 136 Autiotupien sisustusta voi luonnehtia asiallisen karuksi. Sellaisia ne ovat olleet aina, kuten voi päätellä edellisestä matkakertomuksen lainauksesta. Yksinkertaiset mutta käytännölliset kalusteet ja varusteet pyrkivät tyydyttämään kulkijan perustarpeita eli syömistä ja nukkumista. Makuulaveri, penkit ja pöytä olivat pitkään autiotuvan ainoat kalusteet. Teiden varsien kruununtupia on huollettu harvakseltaan, joten kalustus on voinut päätyä polttopuiksi. Sisustuksen lisäksi muitakin rakennusosia on voinut puuttua. Seuraava kokemus 1800-luvun alusta ei ollut kaiketi aikanaan mitenkään poikkeuksellinen: ”Yövyin matkustavaisia varten rakennettuun kotaan. Siellä ei ollut ovea eikä penkkejä.” Autiotuvat ovat pienistä puutteistaan huolimatta aina tarjonneet jonkinlaista säänsuojaa asumattomilla taipaleilla. Retkeilykäyttö ja yleinen elintason nousu ovat vaikuttaneet myös autiotupien varustelutasoon. Ennen vanhaan hyvin lyhyeksi jäänyt lista kalusteista ja varusteista on kasvanut 2000-luvulle tultaessa melko monipuoliseksi. Suomalaisia tupia ei voi silti vieläkään pitää millään tavalla ylivarusteltuina. Autiotupien nykyiseen varustukseen kuuluu edellä mainittujen lavereiden, pöydän ja penkkien lisäksi välineitä polttopuuhuoltoa ja ruoanlaittoa varten. Puuvajasta löytyy yleensä kirves ja usein sahakin, veden kantamiseen on sanko ja kauha. Keittopiste, eli kamiina tai kaasuhella, on monesti varustettu kattilalla ja joskus jopa lettupannulla. Elämisestä syntyneiden jälkien siivoamiseen on myös välineensä, kuten harja sekä rikka- ja tuhkalapiot, jotta seuraavan vaeltajan olisi miellyttävää saapua siistiin kämppään. Vieraskirjaan kuuluu merkitä menonsa ja tulonsa51. Edellä mainittuja varusteita voi hyvinkin puuttua, joten autiotuvilta ei sovi odottaa lämmön ja säänsuojan lisäksi muita mukavuuksia.

51. Autiotupien vieraskirjamerkintöjä on kerätty julkaisuun Vieraskirjamerkintöjä Nuuksion ja Linnansaaren kansallispuistoissa sekä Käsivarren erämaassa. Katariina Sokka 2006. Metsähallituksen luonnonsuojelulukaisuja A159.

Hirsisokkelille perustettu piisi on rakentajan taidonnäyte. Tällainen takkamalli on hyvin harvinainen, vaikka avotakallisia tupia löytyykin vielä kohtalaisen hyvin. Muorravaarakanruoktun varauskammi.

Takasta kamiinaan Autiotuvat lämpenivät 1950-luvulle asti avotakoilla, minkä jälkeen kamiinat alkoivat yleistyä. Ne olivat tyypiltään samanlaisia kuin turvekodissa, ja niiden rakentamista on käsitelty kammien rakentamisen yhteydessä. Autiotuvilla polttopuusyöppö takka on polttanut piittaamattomassa käytössä helposti koko talven puuvaraston jo syksyn aikana loppuun. Siksi ei olekaan ihme, ettei alkuperäistä

52. Jogasjärven 1930luvulla tehdyssä tuvassa on lapintakka, samoin Pahaojan ja Moberginojan kultakämpissä Alkuperäisiä avotakkoja on säilytetty myös kammeissa; Sudenpesä, Muorravaarakanruoktu ja Raappanan kammi esimerkkeinä UK-puistosta. 53. Polttoöljy on käytössä esimerkiksi Islannin autiotuvilla, mikä on puuttomalla saarella kenties järkevin ratkaisu.

lapintakkaa enää tuvissa juuri tapaa. Kourallinen alkuperäisellä avotakalla varustettuja autiotupia on vielä olemassa. Metsähallituksen hallinnassa olevissa tuvissa piisit ovat epätaloudellisen puunkäyttönsä vuoksi harvinaisia. Piisin säilyttämiseen liittyykin yleensä museaaliset syyt.52 Tunnelmallisten takkojen ei soisi kokonaan häviävän, sillä ne kuuluvat oleellisena osana retkeilyn alkuaikojen rakennushistoriaan. Toivottavasti Metsähallitus pitää ainakin muutaman vanhan piisin käytössä vastaisuudessakin, vaikka polttopuuhuolto aiheuttaisi paineita lämmitysmuodon muuttamiseksi. Piisin voi säästää tuomalla sen rinnalle kamiinan lämmityskäyttöä varten, kuten on tehty esimerkiksi Anterinmukan tuvalla Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kamiinan yleistyttyä 1950-luvun jälkeen se on myös pysynyt autiotupien suosituimpana lämmönlähteenä. Polttoöljykamiinoita on piirretty useisiin 1960-luvulla tehtyihin tyyppipiirroksiin, mutta tätä kamiinatyyppiä ei ole käytetty pientä Käsivarressa tehtyä kokeilua lukuun ottamatta. Polttoöljylämmitys on hyötysuhteeltaan ja huollon kannalta puulämmitystä parempi, mutta esimerkiksi käytettävyyden, varastoinnin ja tunnelmansa vuoksi halot ovat selkeästi öljyä parempi polttoaine53. Kamiinan malli on autiotuvasta toiseen yleensä samanlainen. Metsähallituksen huoltamien tupien kamiina on malliltaan laatikkomainen, ja sen palotila muistuttaa saunan kiuasta. Rajatuvilla on oma pystymallinen kamiinansa, ja porokämpät lämpiävät halkaistusta tynnyristä tehdyllä lieden mallisella kamiinalla.

1 Sudenpesän varauskammin takkaa ei voi kutsua piisiksi, sillä luonnonkivipinnan takana on tiilimuuraus. Mikäli kämppää halutaan lämmittää tunnelmoinnin sijaan, on käytettävä takan toisella puolella olevaa kaminaa. Ruoanvalmistusta varten on kaasuliesi. 2 Pahaojan autiotuvassa on massiivinen piisi, jollainen tarvittiin pysyvästi asutussa kultakämpässä. Ystävällinen kulkija on tehnyt lähtiessään sievän pinon syttyjä seuraavaa käyttäjää varten. 3 Jogasjärven piisi. 4 Vaisjoen kammin kamiina edustaa tyypillistä autiotuvissa käytettyä kaupallista kamiinamallia. 5 Rajavartioston kämppien kamiinat ovat pystyjä. Jouni Laaksonen. 6 Porokämpän kamiina muistuttaa liettä. Suurella paistopinnalla on helppo valmistaa ruokaa useammalle ihmiselle kerrallaan. Jouni Laaksonen.

V Retkeilijöiden erämaakämpät Autiotuvat tänään Yleisin autiotupa on 1960-luvun tyyppipiirustuksilla tehty hirsikämppä. Tuon ajan voimakas yhtäaikainen tuparakentaminen teki kämppätyypistä hallitsevan nykyisten autiotupien joukossa. Tupien monipuolisen historian ansiosta rakennusperintö on säilynyt kohtuullisen monipuolisena, vaikka standardikämpät hallitsevatkin kansallispuistojen palvelutarjontaa. Mallikuvien pohjalta tehdyt tuvat ovat käytännöllisiä ja asiallisia mutta tunnelmaltaan persoonattomia. Kämpästä toiseen toistuvat ratkaisut ovat ilmeettömiä. Standardiratkaisuista puuttuu yllätyksellisyys, mikä on joidenkin toiminnallisten puutteiden ohella niiden heikoin puoli. Kuluminen ja likaantuminen eli ajan patina tarttuu kuitenkin myös tyyppituvan seiniin ja pintoihin. Käytön jäljet puhaltavat standardikämppiin henkeä. Tavanomaisinkin

Kaldoaivin erämaan piirteet ovat laakeita. Taustalla kohoavat Ruijan tunturit.

maja muuttuu vuosikymmenten saatossa kodikkaaksi pirtiksi, joka on jäätävää räntää paiskovassa kelissä hartaasti odotettu määränpää. Lähteissä saattaa ilma olla hyvä ja matkustajalle mieluinen; mutta muutaman penikulman kuljettua muuttuu kaikki toisin, pakkainen enenee ja tuisku nousee yhtäkkiä; mihinkä turvaa hän silloin? Toivo tupaan pääsystä on se ainoa, joka vähentää murhetta eli ainakin keventää mielen alakuloisuutta. Sisälle astunto siihen kylmään ja pimiään tupaan on silloin kuin käynti parhaaseen hääsaliin. Piisille tehty valkia sulattaa kylmästä konttuneet jäsenet ja antaa iloa murheen siaan. Se liasta mustunut penkki on topatuita tuolija parempi virvottavan valkian ääressä. Seinät näissä tuvissa ovat kulkevien nimiä täyteen piirustetut, niinkuin päiväkirja kestikievarin pöydällä Suomessa, kuitenkaan ei läkillä, vaan hiilellä. Valkian lämpimästä ja matkan vaivoista väsyneenä saattaa matkustaja seinille tehdyillä lavoilla unen helmassa virvottaa ruumistaan, joka ei kaipaa tyynyjä, lakanoita eli kalleita peittoja. Suomi n:o 1, 1858

54. Inarinjärvellä on nykyään seitsemän Metsähallituksen huoltamaa avointa tupaa, ja Poroeno–Lätäsenojokireitin varrelta löytyy yhteensä kuusi autiotupaa.

Nykyään autiotupia käyttävät enimmäkseen retkeilijät. Jalkapatikalla tai hiihtäen liikkuvien kovan maan kulkijoiden lisäksi tupia käyttävät melojat. Esimerkiksi Inarijärvellä on useita autiotupia, ja Käsivarren itäreunan jokireitin tuvatkin kerännevät vuosittain jokusen koskenlaskijan vieraiksensa54. Lihasvoimin kulkevien vaeltajien lisäksi tuvilla käyvät moottorikelkkailijat ja luontomatkailuyrittäjät, jotka käyttävät tupia moottorikelkkasafareidensa taukopaikkoina. Moottoriajoneuvojen käyttäjät eivät ole

oikeutettuja yöpymään tuvissa, mutta silloin tällöin väärinkäytöksiä tapahtuu55. Tupien käyttö keskittyy selkeästi kahteen sesonkiin: kevättalven hiihtokauteen ja koko kesän kestävään sulan maan retkeilyyn. Tammi-helmikuun vaatimattomat kävijämäärät yli kymmenkertaistuvat maalis-huhtikuussa. Toinen piikki kävijätilastoissa on elo-syyskuussa, vaikka koko kesä onkin tasaisesti suosittua aikaa. Alkusyksyn ruuhkahuippujen mentyä alkavat erämaiden hiljaisimmat ajat. Lokakuussa kulkee vielä joku, mutta marraskuusta helmikuuhun retkeilijä tuskin kohtaa kiveliössä muita vaeltajia. Pitkä, pimeä ja hiljainen talvi on vaativaa retkeilyaikaa. Talvella myös autiotupien tarve on suurimmillaan, kun ulkona saattavat paukkua jopa neljänkymmenen asteen pakkaset ja päivänvalon aika on lyhyt. Autiotupia ylläpidetään polttopuu-, kaasu- ja jätehuollolla. Metsähallituksen tavoitteena on vähentää huollon tarvetta opastamalla kävijöitä, seuraamalla käyttöä ja suunnittelemalla huoltoa paremmin. Polttopuuhuolto vaatii paljon työtä, sillä yksistään Urho Kekkosen kansallispuistossa polttopuun kulutus on noin 628 kuutiota vuodessa. Käsivarren puuttomille tuntureille polttopuut tuodaan poikkeuksetta jopa satojen kilometrien päästä. Jokaiselle halolle kertyy matkaa Käsivarren etäisimmälle tuvalle noin 65 kilometriä moottorikelkan kyydissä ja satoja kilometrejä rekkakuljetuksessa. Paras keino polttopuun kulutuksen vähentämiseksi ovat kaasuliedet. Jätehuoltoa on vähennetty, ja se on lopetettu useimmilta tuvilta kokonaan. Näillä alueilla käyttäjät kantavat itse omat jätteensä pois erämaasta. Käymäläjätteen kuljetus on tärkeä osa tupien huoltoa. Etäisyyksien ja olosuhteiden vuoksi tupien huolto vaatii paljon työvoimaa, joten se on myös kallista.

Polttopuut kuljetetaan Käsivarren erämaatuville moottorikelkoin. Liiterin täydennystä Meekojärvellä, taustalla Anjalonjin pahta.

55. Moottorikelkoin liikkuvat kulkijat aiheuttavat toisinaan kohtuutonta siivoa. Kelkan mukana kulkevia ja tuvalla tyhjennettyjä väkijuomapulloja on moni retkeilijä joutunut siivoamaan autiotuvan ympäristöstä.

Poistuvia ja uusia tupia Lätäsenon varrella Käsivarressa sijainnut Pinniskosken autiotupa tuhoutui tulipalossa vuonna 2012. Antti Ohenoja.

Autiotupia poistuu käytöstä ja uusia rakennetaan. Metsähallitus keskittää resurssinsa vanhojen tupien ylläpitämiseen, joten uusia tupia rakennetaan hyvin vähän. Nykyisen strategian mukaan autiotupaverkostoa ei tulla merkittävästi laajentamaan eikä varsinkaan uusille alueille. Autiotupiin perustuva retkeily pyritään suuntaamaan niille alueille, joissa on valmis tupaverkosto. Autiotupien huollon kustannukset eivät saa nousta nykyisestä. Uuden autiotuvan rakentaminen ei aiheuta suuria kustannuksia, sillä rungon rakennusaineet saadaan enimmäkseen rakennuspaikan lähistöltä. Työvoimaa tarvitaan jonkin verran, mutta yksinkertainen hirsimökki nousee ammattilaisten käsissä vaivattomasti. Todelliset kustannukset muodostuvatkin tuvan huollosta. Kerran rakennettua tupaa on vaikea poistaa käytöstä. Sellainen nostaisi väkeviä tunteita käyttäjissä, ja puuttuva tupa aiheuttaisi myös turvallisuusriskin. Uudet tuvat korvaavat usein vanhoja, ahtaiksi käyneitä tai huonokuntoisia tupia. Tulipaloissa tuhoutuneet tuvat voidaan rakentaa uudelleen. Yleisin syy tuvan poistamiselle onkin tulipalo. Palot saavat yleensä alkunsa hormin ja yläpohjan välisen liitoskohdan puutteellisesta palonsuojauksesta. Siksi vanhoja kamiinoita ja hormeja uusitaan. Kynttilät ovat myös epäilemättä syypäitä tulipaloihin. Otsalamppujen yleistyttyä kynttilöiden tarve on kuitenkin vähentynyt, mikä pienentää tulipaloriskiä.

Tulipalon yhteydessä katoaa helposti siivu eränkäynnin historiaa. Esimerkiksi Hammaskodan56 tuhoutuminen tulipalossa oli rakennushistorian ja autiotupien kulttuurihistorian kannalta suuri menetys. Kota oli alasalvoskammi (kuva s. 52), jollaisia ei ole enää lainkaan jäljellä autiotupakäytössä. Niitä on muutenkin jäljellä hyvin vähän ja huonokuntoisina. Rakennushistoriallisesti arvokkaiden tupien palonsuojaukseen onkin kiinnitettävä huomiota. Rajakämppiä ja paliskuntien kämppiä lukitaan toisaalla ja muutetaan avoimiksi toisaalla. Vanhoja tupia siirretään myös uusille paikoille. Esimerkiksi Haltin ”uusi” tupa on entinen rajakämppä, joka muutettiin Metsähallituksen autiotuvaksi vuonna 2004. Haltin vanha tupa on kunnostettuna edelleen käytössä uuden lähistöllä. Avoimesta suljetuksi on muutettu esimerkiksi Meneslatvan tupa. 1800-luvulla postituvaksi rakennettu kämppä on siirretty muualle, ja se toimii nykyään lukittuna porokämppänä (ks. s. 108). Autiotuvan siirtäminen ei ole tavaton operaatio, mutta purkaminen on harvinaista. Näin kävi kuitenkin 2000-luvun alussa, kun vanha Kuonjarjohkan tupa Käsivarressa purettiin. Vanha standardikämppä piti siirtää uuden ja suuremman tuvan tieltä pois uuteen paikkaan. Vanhat hirret todettiin niin huonokuntoisiksi, että tupa päätyi pölleiksi uuden autioja varaustuvan puuliiteriin. Huoltamattomat ”epäviralliset” tuvat ovat Metsähallituksen kannalta ongelma. Esimerkiksi Hammastunturin erämaan hoito- ja käyttösuunnitelmassa (Metsähallitus 1996) sanotaan seuraavaa:

Vasemmalla Haltin uusi tupa ja oikealla Haltin vanha tupa

56. Keväällä 2007 palanut Hammaskota oli tehty eri lähteiden mukaan alun perin mahdollisesti 1930-luvulla, rakennettu uudelleen 1960-luvulla ja korjattu useasti senkin jälkeen. Suomen Ladun on kerrottu rakentaneen kodan 1957, mutta samalla paikalla on ollut karttojen perusteella rakennus jo aiemmin.

Erämaa-alueella on joitakin huonokuntoisia, puolilahoja vanhoja kämppiä ja kammeja. Saamelaisten vanhoja asumuksia lukuun ottamatta ne puretaan. Ylitiheä kämppäverkosto vaarantaa alueen erämaaluonteen. Toinen syy purkamiseen on se, että Metsähallitus ei voi omistaa ja ottaa vastuulleen kämppiä, jotka eivät ole paloturvallisia.

100

Edellä kuvattu suhtautuminen epävirallisiin tupiin ei edesauta suomalaisen autiotupakulttuurin edistämistä. Nykyinen autiotupaverkosto on kokonaisuus erämaarakennuksia, joilla on erilaisia käyttötarkoituksia. Jos erityyppisiä ja poikkeavista lähtökohdista rakennettuja tupia ei huolita osaksi huollettua tupaverkostoa, uhkaa autiotupia standardoituminen ja rakennustyypin homogenisoituminen. Metsähallituksen torjuva suhtautuminen muihin kuin itse rakentamiinsa tupiin on rakennusperinnön säilymisen kannalta ongelmallista. Toisaalta taloudelliset resurssit eivät mahdollista kaikkien erämaarakennusten ottamista huollon piiriin. Epäviralliset rakennukset rikastuttavat retkeilykulttuuria, joten niitä ei soisi hävitettävän ilman hyviä perusteita.

Vanhan erä- ja autiotupaperinteen vaaliminen Tupien kehittäminen keskittyy korjausrakentamiseen, joten uudet tupatyypit leviävät hyvin hitaasti suomalaiseen retkeilyperinteeseen. Tyyppitupien korjaaminen on Metsähallituksen seuraava suuri tupatyömaa. Kaksikymmentä vuotta sitten ensimmäisen kerran peruskorjatut tuvat alkavat olla korjauksen tarpeessa. Täydentävällä korjausrakentamisella on mahdollista parantaa olemassa olevien tupien palvelutasoa. Haasteena korjausja uudisrakentamisessa on eräperinteen ominaispiirteiden säilyttäminen ja toisaalta mukautuminen käyttötapojen uusiin tarpeisiin. Eräretkeilyn tulevaisuuden kannalta resursseja tulee panostaa myös rakennusperinnön vaalimiseen. Vanhaan erä- ja autiotupaperinteeseen kuuluvien rakennusten historian tunteminen lisää niiden arvoa ja kiinnostavuutta retkeilijöiden parissa. Rakennusja kulttuurihistorialliset kohteet voisivat houkutella uusia ihmisiä retkeilyharrastuksen pariin, joka on suurten ikäluokkien väistyessä vähenemään päin. Suomalaisen autiotuvan tulevaisuus näyttää hyvältä. Erämaakämppiä tarvitaan niin kauan kuin retkeilijät kairoissa kulkevat. Tulevaisuuden palvelutaso riippuu tietenkin käyttäjien vaatimuksista, mutta toivottavaa olisi, että nykyaikaisilla mukavuuksilla täytetty elämä pysyisi poissa erämaista.

Modernit kammit Kammien rooli virkistyskäytössä on kasvanut samalla, kun niiden taloudellinen merkitys on vähentynyt. Vanhat turvekodat, tai yhä useammin niiden rauniot, ovat yleensä avoimia mutta harvoin yöpymiskunnossa. Tällainen tilanne on esimerkiksi Siihkajoen ja Luossajoen kammien kohdalla Kaldoaivin erämaassa. Vanhojen kammien ainoita käyttäjiä lienevät satunnaiset retkeilijät, jotka voivat pystyttää telttansa kammin pihamaalle tai pysähtyä pitämään taukoa säänsuojassa. Jotkut retkeilijät harrastavat tupabongausta, jolloin kodan tai sen raunion löytyminen on yksi retken kohokohdista. Vanhoille kotakentille on rakennettu hiljattain uusiakin kammeja, joissa rakennustavat ja -materiaalit edustavat nykyaikaa pilari-palkkirakenteineen ja patolevyineen. Tästä on esimerkkinä Árkomarasin kammi Utsjoella, jossa vanhojen ja jo raunioituneiden turvekodan ja heinäladon viereen on rakennettu uusi lukittu turvemökki 1990-luvulla. Vieressä sijaitseva Linkinjänkä viittaa rakennuksen käyttötarkoituksen liittyvän hillastamiseen. Samalla suolla on myös muita kammeja ja mökkejä. Hillan poiminnan merkitys paikallisten ihmisten elinkeinona ja vapaa-ajanviettotapana onkin kasvanut. Riekostaminen on sen sijaan muuttunut harrastusluontoiseksi.

101

Kuvan rankarakenteinen kammi on tehty moderneista materiaaleista. Vesikatossa on käytetty bitumikermiä ja ulkoseinissä muovia. Turvevuoraus on sortunut huonon ladonnan ja liian pystyjen seinien takia. Pieran kammi sijaitsee Juohkkoaijohkan varrella Paistunturien erämaassa.1

Entisaikaan kodille kuljettiin jalan tai porokyydillä, nykyään moottorikelkoin tai mönkijöin. Poikkeuksena ovat retkeilijät, jotka vaeltavat erämaassa jalan tai suksilla. Kulkutapojen muuttuminen on johtanut myös kotien käyttötapojen muuttumiseen. Enää kodalla ei oleskella välttämättä kahvihetkeä pidempään, koska moottorikelkalla voi ajaa yöksi kotiin. Moottoriajoneuvot ovatkin syypäitä kammikulttuurin hiipumiseen. Nopeasti erämaahan ja sieltä pois kuljettava ajoneuvo on tehnyt tiheän kammiverkoston tarpeettomaksi. Rakennusmateriaalien hyvä saatavuus ja modernit rakennustavat ovat vähentäneet turvemökkien rakentamista. Turpeella päällystetty mökki saattaa vaikuttaa liian vanhanaikaiselta ja epämuodikkaalta ratkaisulta, joka kaiken lisäksi vaatii aktiivista huoltamista. Nykyään paikalliset ihmiset rakentavatkin erämaihin lautamökkejä kammien sijaan. Poroerotuspaikkojen lähistöillä saattaa törmätä jopa mökkikyliin, kun paliskunnan perheet ovat rakentaneet kukin oman tukikohtansa samalle kentälle. Suurimman osan vuotta tyhjillään oleva kylä on odottamaton, jopa hieman aavemainen, näky muuten koskemattomassa erämaassa.

Rakenteet ja rakentaminen Yksityiset ihmiset rakentavat uusia kammeja omaan virkistyskäyttöönsä. Metsähallitus on rakentanut vuonna 2006 retkeilijöiden käyttöön myös yhden uudenaikaisen

102

Poroerotuspaikan läheisyyteen rakennettu pieni ja matala lautamökki Kaldoaivin erämaassa. Sisätilat muistuttavat vanhoista kammeista: kamiina nurkassa, laverit seinällä ja ikkunan edessä pöytä penkkeineen. Rakennukset ovat yleensä kaksihuoneisia (tupa ja eteinen).2

turvekodan vanhan Akukammin rinnalle Paistuntureille. Ylipäätään niitä rakennetaan kuitenkin hyvin vähän, keskimäärin tuskin yhtä enempää vuodessa. Moderni kammi muistuttaa ulkopuolelta perinteistä turvekotaa. Turvekupurana se piiloutuu yhtä hyvin maisemaan kuin entisaikojen paikallisista materiaaleista tehdyt kömmänät. Tässä mielessä uusi kammi poikkeaa muusta rakentamisesta, sillä uusvanhat rakennelmat yleensä epäonnistuvat imitoidessaan perinteistä rakentamista. Turve kätkee sisäänsä modernit materiaalit ja saa rakennuksen näyttämään lähes samalta kuin vuosisatoja aiemmin. Ainoastaan turvekodan säännöllinen muoto sekä ovet ja ikkunat paljastavat kammin uudeksi rakennelmaksi. Sisäpuolelta uusilla menetelmillä tehty kammi muistuttaa pientä lautavuorattua kesämökkiä. Tilaratkaisu on perinteinen: kamiina oviseinustalla, sivuseinillä lavitsat nukkumista varten ja ikkunan edessä pieni pöytä ruokailua ja askareita varten. Pintamateriaalit ovat puuta, eli pääosin lautaa tai paneelia. Suurimmat poikkeamat perinteiseen kammiin nähden ovat rakenteissa. Ulkoseinä-yläpohjarakenne on tehty uusista rakennusmateriaaleista, kuten patolevystä, bitumikermistä tai muovipressusta turpeen ja ruodelaudoituksen välissä. Puutavara on suoraa soiroa, lautaa ja parrua. Sahatavarasta rakentamiselle ominainen pilari-palkkirakenne ei muistuta perinteistä kotakorvarakennetta, vaan on jatkoa suorista puunrungoista rakennetuille harjakodille. Yksityisten ihmisten itselleen rakentamat kammit eivät ole enää nykyään kaikille avoimia. Rakennusten lukitseminen on ymmärrettävää, sillä erämaassa liikkuvien ihmisten määrä on lisääntynyt ja laatu muuttunut. Ennen kaikki kulkijat olivat naapureita tai tuttuja, mutta nykyään kiveliöissä matkaa monenlaista väkeä erilaisilla asioilla. Ilkivallan uhka on suurempi, ja kammien määrä ja käytön luonne ovat muuttuneet

103

kesämökkimäisempään suuntaan. Tarve yleisille ja avoimille kömmänöille on vähentynyt myös retkeilijöiden puolelta, koska retkeilyvarusteet ja -materiaalit ovat kehittyneet merkittävästi viime vuosina. Samalla yksi merkittävä osa suomalaista retkeily- ja erämaaperinnettä on ollut vähällä katketa. Tästä syystä on aiheellista jatkaa avointen kammien perinnettä. Metsähallitus olisi luonnon virkistyspalveluiden tarjoajana luontevassa roolissa uusien kammien rakentajana. Kulttuuriperinnön vaaliminen on myös Metsähallituksen kiinnostuksen kohde, mikä on lupaavaa kammiperinteen jatkumisen kannalta. Käyttäjäkyselyssä (ks. s. 127) saatujen tulosten kannalta kammeille on kysyntää myös käyttäjien eli retkeilijöiden puolelta.

Erämaiden rakennusperintö 57. 1950-luvun lopulla Utsjoella oli mahdollista rakentaa kota erämaahan, kunhan sille haki lupaa tai teki ilmoituksen.

Tunturilatulaisten rakentama Morishvein kammi oli yövyttävässä kunnossa vielä vuonna 2005. Jouni Laaksonen.1

104

Vanhojen saamelaisten nautintamaiden siirryttyä Suomen valtion omistukseen vanhoista kammeista tuli lainsuojattomia. Kotia sai rakentaa enää luvan kanssa, eikä vanhoja kömmänöitä aina annettu edes kunnostaa. Esimerkiksi Inarissa ”ilkeämielisen metsäherran” kerrotaan kieltäneen kotien rakentamisen kokonaan57, eikä edes polttopuita ollut lupa ottaa valtion mailta. Kaikesta huolimatta joitain kotia rakennettiin salaa ja luvatta sellaiseen metsikköön, että ”kota ei näkynyt vähääkään”. Rakennusperinteen säilymisen kannalta vielä olemassa olevat korvakkorakenteiset kammit tulisi dokumentoida, ja niiden rakenne ja rakennustavat olisi syytä selvittää

tarkemmin. Myös esimerkiksi Vongoivan kammin tarkempaa dokumentointia tulisi harkita, vaikkei se rakenteensa puolesta muodostakaan suoraa yhteyttä saamelaiseen kammiin. Retkeilijöiden itse omaksi vaellustukikohdakseen rakentama kota on mielenkiintoinen piirre suomalaisen retkeilyn historiassa. Sama koskee esimerkiksi rapistuvaa Morishvein kammia Kaldoaivin erämaassa. Näiden rakennusten menettäminen ilman dokumentointia olisi suuri vahinko siitäkin huolimatta, että Vongoivan kammi on korjattu viimeksi 2000-luvulla. Tuore korjaus ei tässä tapauksessa vähennä rakennuksen kulttuurihistoriallista arvoa, sillä kammien luonteeseen kuuluu väliaikaisuus. Vongoivan kammi on asiallisesti muutettu varauskammiksi, mikä vähentää sen palamisriskiä.

Turvekotien pelastusyrityksiä 1990-luvun alussa kammiperinnettä yritettiin pelastaa, kun Aslak A. Pieski teki maaliskuussa 1993 Utsjoen kunnanhallitukselle esityksen kuuden kodan entisöimisestä Vetsijoen seudulla. Arktinen keskus puolsi lausunnossaan Pieskin aloitetta: ”Vanhat, entisöidyt ja uudetkin luontaiselinkeinoja palvelevat kotarakenteet kuuluvat kiinteästi erämaaluontoon, ja niiden säilyttämistä pitää kaikin tavoin edistää.” Kunnanhallitus suhtautui esitykseen myötämielisesti. Museovirastossa aloitettiin projekti kammitutkimuksen nimellä, ja sitä alkoi vetää dosentti Teppo Korhonen. Tarkoituksena oli löytää alle kymmenen kammia, jotka kunnostettaisiin Museoviraston ohjeistuksella. Pieski selvitti vanhoja kotasijoja Museoviraston

105

Korsatupa on entinen niin sanottu nimismiehentupa. Nimismiehen oli Lapissa rakennettava ja ylläpidettävä tupia hänelle myönnetyllä määrärahalla.1 Jouni Laaksonen.

106

toimeksiannosta, ja Korhosen mukaan tiedon levittyä paikalliset ilmoittivat tutkittaviksi ”kaikki” vanhat kamminsa valtion varoin kustannetun kunnostuksen toivossa. Korhonen hautasi koko projektin heti alkuselvitysten jälkeen vedoten paikallisissa heränneeseen naapurikateuteen ja osin myös Metsähallituksen osoittamaan penseään suhtautumiseen luvattomia rakennuksia kohtaan. Näin tapahtui siitä huolimatta, että kunnostusvarojen saaminen työministeriöltä oli ”takuuvarmaa”. Utsjoelta jäi täten kunnostamatta vanhaan pyyntikulttuuriin liittyneitä turvekotia, jotka ovat todennäköisesti nykyään joko maatuneita tai purettuja. Suomen erämaissa on edelleen joitain käytössä olevia hyväkuntoisia kammeja. Metsähallituksen huoltamat autioja varauskammit jatkavat avointen ovien periaatteella toimivien kammien perintöä hienolla tavalla. Rakennustyypin säilymisen kannalta on kuitenkin huolestuttavaa, että huollon piirissä on ainoastaan kaksi kammia, jotka on rakennettu perinteiseen tyyliin paikallisista materiaaleista. Vongoivan kammi on ainoa rakennus, joka edustaa tunnelmaltaan perinteistä kammia. Silti sekään ei perustu suoraan saamelaiseen korvakkorakenteiseen kotaan. Nykyaikaisemmat harjakammit muistuttavat sisäpuolelta lautavuorattua hirsitupaa, mikä on kaukana perinteisestä koivurankaisesta turvekodasta. Välimaan turvekammi on tällä hetkellä Suomen ainoa kammi, josta on olemassa asialliset mittauspiirustukset Museoviraston arkistossa. Se edustaa epätyypillistä kaksihuoneista kammia, joita on tehty asuinrakennuksiksi muttei talousrakennuksiksi. Jäljellä olevat vanhat turvekodat tulisikin kartoittaa ja Museoviraston jo kerran aloittama kammiprojekti käynnistää uudelleen.

Suojellut autiotuvat Muutamia Metsähallituksen autiotupia on suojeltu asetuksella. Ainoa alkuperäisessä avoimessa käytössä oleva asetuksella suojeltu postitupa on Korsatupa. Se ei tosin ole enää alkuperäinen 1870-luvulla samalle paikalle tehty rakennus, jota kullankaivajatkin aikoinaan käyttivät. Tupa lienee rakennettu 1940–50-luvulla postinkantoa varten, kun alueella ei kulkenut maanteitä. Samoilla seuduilla myös Taatsin tupa (ks. s. 88), jota ei ole suojeltu. Uudempia suojeltuja kämppiä ovat Rumakurun uusi ja vanha tupa, joista uudempi on rakennettu vuonna 1960 eli vähän ennen kuin laajamittainen tupien rakennushanke alkoi Metsähallituksessa. Rumakurun vanhempi tupa ei ollut alun perin autiotupa, vaan se rakennettiin 1930-luvulla todennäköisesti kultakämpäksi. Rumakurun vanhan tuvan lisäksi on suojeltu kourallinen vanhoja kultakämppiä. Ne löytyvät kaikki melko pieneltä alueelta Ivalojoen varrelta Hammastunturin erämaasta. Ritakoski ja Pahaoja on esitelty kultakämppien yhteydessä (ks. s. 77). Lisäksi alueella on kolme muuta suojeltua kultakämppää58 ja Kultalan päärakennus. Suojeltujen postitupien lisäksi näihin päiviin asti on säilynyt joitain 1870-luvun tietämissä rakennettuja autiotupia. Rakennusten alkuperäisestä rakentamisvuodesta ei ole varmuutta. Tupia on toisinaan palanut, ja tuhoutuneen tuvan tilalle on rakennettu uusi. Korvaava kämppä on kehittyneempien rakennustapojen yleistymisen myötä todennäköisesti tehty paremmalla tekniikalla ja materiaaleilla. Tästä syystä seuraavien tupien varsinainen rakennusvuosi on epäselvä. Utsjoen vanhan postipolun varteen 1800-luvun lopulla tehdyt Kenestupa ja Mierastupa ovat edelleen paikoillaan, mutta kumpikaan ei palvele autiotupana. Postipolku kuuluu valtakunnallisesti merkittäviin kulttuurihistoriallisiin ympäristöihin, ja tuvat ovat merkittävä osa postipolun muodostamaa kokonaisuutta. Kittilän ja Inarin välisellä

Hammastunturi, Hammaskaira.

58. Moberginoja, Liljeqvistin kämppä ja Raahen pirtti. Viimeksi mainittu on vuokrauskäytössä. Ivalojoen kultakämppien lisäksi Lemmenjoelta löytyy yksi suojeltu kohde, Pellinen eli Morgamojan Kultala eli Lemmenjoen Kultala.

107

postipolulla käytetty Mirhamin tupa on siirretty museokämpäksi Inarin Saamelaismuseo Siidaan. Alkuperäisessä asussaan säilynyt postitupa on museoinnin kautta suojeltu. Menesjoen tien varrella sijainnut Karvaselän kruununtupa on puolestaan entisöity ja siirretty Saariselän kylän liepeille, jossa se palvelee nykyisin turistien päivätupana. Tuvasta on kerrottu tarkemmin sivulla 118.

Meneslatvan eli Kollumin kämppä on kuistiton ja yksihuoneinen. Hirret on oikeaoppisesti salvettu lyhyelle nurkalle (salahammasnurkka).

Meneslatvan tupa tunnetaan nykyään Kollumin porokämppänä. Kämppä on siirretty pois vanhalta paikaltaan, ja se sijaitsee nykyään nimensä mukaisesti Kollumit-tuntureiden pohjoispuolella Hammaskairassa. Paikanvaihdoksestaan huolimatta se on poromiesten lukittuna tupana lähellä alkuperäistä käyttötarkoitustaan. Autiotupana kämppä olisi kuitenkin oikeassa käytössä. Myös vanha Nilipirtti on nykyään paliskunnan käytössä. Se on siirretty Puljun erämaa-alueelle Korsatunturin seudulle palaneen porokämpän tilalle. Samalla seudulla sijaitsee myös edellä esitelty suojeltu Korsatupa. Petsikon postitupa seisoo edelleen vanhalla paikallaan loivan Petsikkotunturin etelärinteellä. Tupa on ollut viime vuosikymmeninä välillä avoin ja suljettu, mutta nykyään se on lukittu. Tupa sijaitsee Inarista Utsjoelle vievän maantien varressa, mikä on vetänyt puoleensa vandaaleja. Koska tupaa on särjetty ja kohdeltu huonosti, se on suljettu yleisöltä.

Rakennushistorialliset arvot Viereisen sivun lainaus liittyy rakennushistoriallisten arvojen määrittelyyn yleisesti. Se sopii hyvin myös autiotupiin, joiden arvot liittyvät ennemmin kulttuuri- ja tiehistoriaan kuin rakennustaiteeseen. Yhteys eräperinteeseen ja käyttötapojen moninaisuus tekevät nykyisistä autiokämpistä rakennushistorian kannalta mielenkiintoisia. Yksinkertaisuus, vaatimattomuus ja käytännöllisyys ovat suomalaisen kansanrakentamisen tapaan autiotupien rakennustaiteellisesti merkittävimpiä piirteitä. Tupien rakennushistorialliset arvot eivät liity edistyksellisiin rakenteisiin tai taidokkaisiin yksityiskohtiin. Erämaiden rakennuksina autiotuvat ovat välttyneet rakentamisen muotisuuntauksilta. Kämppien typologia on pysynyt vuosisatoja lähes muuttumattomana. Ulkoisessa muodossa voimakkaimmat muutokset tapahtuivat 1960-luvun lopulla, mutta nykyäänkin kämpät näyttävät sympaattisen vaatimattomilta. Autiotupien rakennushistoriallisesti arvokkaimman osan muodostavat vanhimmat kämpät eli vanhat postituvat ja kultakämpät. Näiden tupien ominaispiirteiden säilyttäminen on tärkeää korjausrakentamisessa, ja osa tuvista onkin suojeltuja. Mielenkiintoisia piirteitä tupien historiaan tuovat myös vanhat rajakämpät, porokämpät ja retkeilyjärjestöjen 1950-luvulla rakentamat erämajat. Etenkin viimeksi mainittujen korjaaminen vaatii harkinLapin Rakennusperintö, 1984. taa ja ammattilaisen tekemät suunnitelmat.

Kohteet ovat arvokkaita kulttuurihistoriallisen kehityksen todistuskappaleina. Ne kertovat toimintojensa ja aikakautensa historiallisista, rakennustaiteellisista ja yhteiskunnallisista pyrkimyksistä. 108

109

1 Hotellitasoista tunturimajoitusta löytyy esimerkiksi Glenjebyn tunturiasemalta Norjasta. 2 Sorjushytta, Norja. 3 Vistaksen tuvan keittonurkkaus, Ruotsi. 4 Glenjebyn tunturiaseman oleskelutila. 5 Vistaksen tunturitupa Kebnekaisen lähistöllä.

4 5

Kuvat 1–5 Aki Lappeteläinen

Rakennushistoriallisten arvojen ja alkuperäisten käyttötapojen välillä on yhteys. Museoimalla vanhat rakennukset pysäytetään myös niiden elämä ja toiminta, jolloin ne säilyttävät ulkoiset piirteensä mutta eivät kerro enää paljoakaan nykyajan ja menneiden aikakausien yhteyksistä. Ihanteellisessa tapauksessa rakennuksen alkuperäinen ilme ja käyttötavat voidaan säilyttää muuttumattomina. Autiotupien kohdalla tämä on usein mahdollista, sillä nykyaikaiset vaatimukset, esimerkiksi tekniikasta tai mukavuuksista, eivät päde tai ole edes mahdollisia erämaassa. Autiotuvat voidaan museoida käytännön ehdoilla niin, että tupien käyttö jatkuu normaalisti, mutta niiden korjaamisessa otetaan huomioon rakennushistorialliset arvot.

Ruotsin ja Norjan palvelutuvat Suomalainen autiotupakulttuuri on ainutlaatuinen koko maailmassa. Ilmaista ja samalla tavalla kattavaa tupaverkostoa ei löydy muualta, vaikka retkeilyyn tarkoitettuja rakennuksia onkin tehty kaikkialle, mistä luonnon ystävät ovat löytäneet kohteensa. Suomalainen tupaperinne on syntynyt jo vuosisatoja sitten, kun laajoja tiettömiä erämaita kuljettiin tarpeen vuoksi. Aika muovasi autiotuvasta toimivan rakennuksen, joka täytti matkalaisen yksinkertaiset tarpeet.

110

1 Glitterheimin palvelumaja sijaitsee Norjan Jotunheimissä 1400 metrin korkeudessa. 137 vuodetta käsittävässä majatalossa on kaikki mukavuudet ravintolaa ja sähköjä myöten.

Aki Lappeteläinen. 2 Norjalaisissa ja ruotsalaisissa tuvissa nukutaan erillisissä makuutiloissa. Rostahytta. Antti Ohenoja. 3 Norjalaista kodikkuutta erämaassa. Kuvioleikattuja vuorilautoja ja sorvattu kuistin pilari uudella Rostahytalla.

Antti Ohenoja. 4 Tunturitupien keittotiloista löytyy kattavat astiastot ruoanlaittoa varten. Gaskashytta, Norja. Antti Ohenoja. 5 Yhteisten oleskelutilojen sohvat ovat pehmustettuja ja tilat melko väljiä. Gaskashytta. Antti Ohenoja.

Suomen vanhat autiotuvat eli nimismiehen- tai kruununtuvat siirtyivät 1960-luvulla kokonaisuudessaan Metsähallituksen hallintaan, vaikka maassamme oli myös toimivia ja aktiivisia retkeilyjärjestöjä. Valtion laitoksen alaisuudessa kehitetyt retkeilyrakenteet muovautuivat omanlaisekseen kokonaisuudeksi. Nykytilanne olisi todennäköisesti aivan toinen, mikäli esimerkiksi Suomen Latu olisi alkanut huolehtia tupaverkoston ylläpitämisestä ja kehittämisestä. Ruotsissa ja Norjassa on vanha ja kehittynyt tupakulttuuri, johon liittyy tupien maksullisuus ja sitä myöten paremmat palvelut. Retkeilyjärjestöt ylläpitävät tupaverkostoja molemmissa maissa, ja hyvin varusteltuja ruotsalaisia ja norjalaisia tupia kutsutaankin Suomessa palvelutuviksi. Molemmista maista löytyy myös autioita, joko lukittuja tai avoimia, tupia. Norjassa ja Ruotsissa retkeily on huomattavasti suositumpaa kuin Suomessa. Vapaa-ajan retkeilyn perinteet ovat molemmissa naapurimaissamme paljon omiamme pidemmät. Retkikohteet ovat myös lähempänä asutusta ja helpommin saavutettavissa.

111

Tupakierros Urho Kekkosen kansallispuistossa Suomalaiseen autiotupakulttuuriin tutustuminen on hyvä aloittaa paikasta, jossa on tiheä tupaverkosto ja syntyhistorialtaan erilaisia autiotupia. Urho Kekkosen kansallispuisto soveltuu tähän tarkoitukseen mainiosti. Enimmäkseen luonnontilaisesta erämaasta muodostuva kansallispuisto on yksi Suomen suosituimmista eräretkeilykohteista. Aloittelevalle autiotupabongarille riittää nähtävää, sillä alueen tuvat ovat syntyneet monista tarpeista. Seudulla on vahvat perinteet eränkäynnissä ja poronhoidossa, ja siellä on ollut jonkin verran kolttasaamelaisten pysyvää asutusta. Kultaryntäyksen ensimmäinen aalto kosketti Saariselän aluetta, ja Venäjän rajan läheisyyden vuoksi seudulla on myös rajavartioston tupia. Kansallispuiston tupatarjonta on monipuolinen ja mielenkiintoinen. Saariselän erämaa-alue nousi retkeilijöiden tietoisuuteen vuonna 1958 julkaistun Kullervo Kemppisen Lumikuru-kirjan myötä. Maine levisi nopeasti, joten retkeilyjärjestöjen aikaisemmin alueelle rakentamien autiotupien lisäksi tarvittiin kattavampaa tupaverkostoa. Metsähallitus rakensi erämaahan 1960-luvun lopulla autiotupaverkoston, joka on käytössä nykyäänkin. Ennen virkistyskäyttöä seutu oli pitkään paikallisten asukkaiden nautinta-aluetta. 1900-luvun alusta alkaen metsäyhtiöt alkoivat hyödyntää seudun puustoa metsätaloudessa, mistä on säilynyt runsaasti jäänteitä, kuten savottakämppien raunioita. Viimeiset laajat hakkuut nykyisen puiston alueella tehtiin 1970-luvulla. Puiston alueella 1900-luvun alussa tehdyistä kultakaivauksista on jäänteenä alueen vanhin autiotupa eli Rumakurun vanha kultakämppä. Kotimaisen eräkirjallisuuden klassikoihin kuuluvan Lumikurun lisäksi Koilliskairan retkeilyhistoriasta kiinnostuneen lukijan listalle kuuluvat Yrjö Teeriahon Pitkin poikin Saariselkää ja muita Lapin takamaita (2005) ja Kulkijoiden vanhaa Saariselkää (2009). Nämä teokset kertovat yhdestä suomalaisen vaellusretkeilyn historian jaksosta Saariselän alueella. Teeriahon kirjoissa on esitelty vanhoja kämppiä, kulkijoita ja jonkinlaiseksi legendaksi muodostunut Meänteis-erakko, joka asui alueella retkeilyn alkuvuosina. Alueen nykytilanteesta löytyy hyvä tietopaketti tupaluetteloineen ja matkakertomuksineen Jouni Laaksosen kirjasta Erämaat – pohjoisen Lapin vaelluskohteet (2010). Joel Aholan Saariselkä Retkeilyopas ja kartta (2011) sisältää kartan lisäksi kuvaukset tuvista ja muista alueen nähtävyyksistä.

Mistä aloitetaan? 59. Vuotsosta käsin pääsee helpoiten Sompion luonnonpuistoon (Nattastunturit ja Ruijan polku). Raja-Joosepista ja Aittajärveltä saavuttaa nopeasti puiston itäosien hiljaisemmat selkoset. Kemihaaran pään erämaat ovat puolestaan puiston vähiten kuljettuja alueita.

112

Autiotupavaelluksen aloituspaikan voi valita vapaasti. Esimerkkireitissämme matka alkaa Tunturikeskus Kiilopäältä, joka on ehkä puiston suosituin vaellusretken aloituspaikka. Yhtä hyvin retkelle voi lähteä Saariselän matkailukeskuksesta, Vuotsosta, etelämpää Kemihaarasta, Raja-Joosepista puiston koilliskulmalta tai Aittajärven parkkipaikalta puiston pohjoispuolelta59. Retkeilyharrastuksensa alkutaipaleella olevat löytävät perustietoa varusteista, vaatteista ja vaeltamisesta alan kirjallisuudesta tai Internetistä. Hyvä lähdeteos on esimerkiksi Jouni Laaksosen Vaeltajan opas (2008) ja internet-foorumi www.vaellusnet.com. Suomen Ladun jäsenyys ja sitä kautta paikalliseen tunturiretkeilykerhoon liittyminen madaltavat harrastuksen aloituskynnystä.

Pirunportti, UKK

113

Kummituskämppä

SAARISELKÄ

Rumakuru uusi Rumakuru vanha

Suomunruoktu Tammakkolampi

Museokämppä

Turvekota

URHO KEKKOSEN KANSALLISPUISTO

1:125 000 = Päivätupa | = Autio- ja varaustupa | = Autiotupa | = Kammi Muu mielenkiintoinen kohde, ks. ”Tupakierros Urho Kekkosen kansallispuistossa”

114

Taustakartta: Maanmittauslaitoksen maastotietokannan 10/2014 aineistoa. Rakennusten sijainnit Metsähallitus 10/2014.

Sudenpes채

Muorravaarakka Anterinmukka

Salvoskota

Raappana

Luiron tuvat

Vongoiva

115

Suomunruoktun museokämppä Metsärinne Luirojärveltä.

Suomujoen vanha kämppä on Saariselän alueen ensimmäinen autiotupa, joka on nykyään museoitu ja merkitty ulkoilukarttaan nähtävyytenä. Alun perin se oli kullankaivajien saunarakennus vuodelta 1935. Suomen Latu hankki sen omistukseensa 1943 ja korjasi autiotuvaksi vuosina 1947 ja 1948. Tunnelmallinen kämppä toimi eräretkeilijöiden tukikohtana kolme vuosikymmentä, ja se kunnostettiin museokäyttöön vuosina 1976–78. Lähistöllä on museokämpän autiotupakäytön lopettamiseen johtanut 1960-luvun lopulla rakennettu kaksiosainen tyyppitupa, jossa toinen puoli on avoin ja toinen lukittu varaustupa. Kämppä peruskorjattiin viimeksi 2006, jolloin muun muassa sen rakenteita ja lämmöneristystä parannettiin. Pienen patikoinnin päässä Suomunruoktun tuvalta on Tammakkolammen varauskammi, joka ei ole kotatyyppinen kammi, vaan täysiverinen hirsirakennus. Kammi-nimitys viitannee kämpän rujohkoon olemukseen. Tammakkolammilta on suunnilleen yhtä pitkä parin kilometrin matka lukitulle turvekammille Ruijan polun varteen. Molemmat rakennukset voi nähdä yhden lyhyen päivämatkan aikana Suomunruoktulta käsin. Vaihtoehtoisesti reitin Tunturikeskus Kiilopäältä Suomunruoktulle voi tehdä näiden kahden kömmänän kautta. Tällöin välttyy Raututuntureiden ylitse kiipeämiseltä ja saa samalla tilaisuuden kokeilla ikivanhaa Ruijan polkua, jota suomalaiset ovat patikoineet jo satoja vuosia kohti Jäämeren kalaisia rantoja.

Luirojärven kämpät Suomunruoktun ja Luirojärven väliselle polulle osuu Tuiskukurun autioja varaustupa, joka on Metsähallituksen rakentama tavallinen tyyppitupa. Varsinaiset tupanähtävyydet sijaitsevatkin vasta Luirojärvellä, jossa on kohteen suosion mukaisesti peräti neljä avointa tai varattavaa kämppää. Näistä suurimpaan mökkiin majoittuu yhteensä kolmisenkymmentä kulkijaa, ja se onkin ristitty ilkikurisesti ”Luirojärven Hiltoniksi”. Erikoisuutena tuvassa on käytännöllinen kuivatushuone, mutta muuten rakennus on lähinnä toisinto alueelle tyypillisestä pitkänmallisesta autioja varaustupien yhdistelmästä. Kämpästä on kuva sivulla 74.

116

Vanhempaa tupaperinnettä järven rannoilla edustavat Kuuselan kämppä ja Raappanan kammi. Kuuselan kämppä (1962) on tunnelmallinen pieni varaustupa, joka rakennettiin savotta-aikoina käytetystä Luirojärven sillasta. Rekien jäljet ovat edelleen nähtävissä kämpän itäseinällä. Luironjärven tuvan pohjoispuolella sijaitseva Rajan kämppä rakennettiin vuonna 1988 samannimisen vanhan rajavartioston kämpän tilalle, joka oli siirretty paikalle 1950-luvulla ja muutettu retkeilijöiden käyttöön. Raappanan kammi on hiekkarintaukseen rakennettu korsutyyppinen hirsikömmänä. Sen historiasta kerrotaan enemmän sivulla 37. Kammia on korjattu useaan otteeseen – viimeksi 2000-luvulla. Luirojärveä ei sovi ohittaa vierailematta täällä, sillä tunnelmallinen mökki on ehdottomasti tupabongarin retken kohokohtia. Yöpyminenkin onnistuu yksin- ja kaksinkulkijoilta.

Rajan kämppä. Kuuselan kämpän seinähirret ovat vanhentuneet hienosti.

Vongoivan turvekodasta Anterinmukkaan saunomaan Vongoiva-tunturin kainalossa joentörmällä, juuri ja juuri puurajan alapuolella seisoo Vongoivan kammi. Kaksi tai kolme henkeä majoittava varauskammi on rakennettu koivunrungoista ja turpeesta, joten siellä pääsee aistimaan vanhanajan kammien tunnelmaa. Sen rakenne- ja tilaratkaisu eivät ole kuitenkaan ”oikeaoppisen” korvakkokodan mukaisia. Rakennuksen historiasta kerrotaan lisää sivulla 37. Sijainti on rauhallinen, sillä suurin osa Saariselän retkeilijöistä ei tänne saakka ennätä. Kammissa yöpymään mielivän on kuitenkin tehtävä varauksensa ajoissa, sillä alueen muiden kammien tavoin Vongoivakin on suosittu yöpymiskohde sulan maan aikaan. Kohde kuuluu tuparetkeilijän ”pakko nähdä” -listalle hienon sijainnin ja ainutlaatuisen rakennuksen vuoksi. Yksi Suomen suosituimmista autiotuvista löytyy Anterijoen mutkasta eli mukasta. Kämppä onkin komea: järeistä kelohirsistä salvettu, kooltaan suurehko ja hienolla paikalla korkean rantatörmän päällä. Suosion yksi syy lienee kelohirsinen sauna, jonka löylyissä kelpaa kylvettää retken rasittamia jäseniään. Harvaa kämppää on rakennettu yhtä hartaasti ja huolellisesti kuin Anterinmukan tupaa.

117

Anterinmukan historia Anterinmukan kämppä rakennettiin 1964–1966. Saariselän itälaidalla ei ollut autiotupaa, joten Keskon oma retkeilyjärjestö Keskon Kerho ry halusi laajentaa alueen tupaverkoston yltämään myös Anterinjoelle. Metsähallitus omisti maat, ja se oli jo aiemmin myöntänyt Suomen ladulle oikeuden rakentaa autiotuvan muun muassa Anterinjoen varteen. Suomen Latu siirsi rakennussoikeuden Keskon Kerholle. Tupa pystytettiin joen korkealle pohjoistörmälle. Paikalle näkyy lähes kymmenen tunturin huiput. Lähin tunturi Rovapää sijaitsee runsaan kahden kilometrin päässä. Tuvan lähistöllä on Samperin tieksi kutsuttu tukinajoon tarkoitettu talvitie, jota pitkin piti kuljettaa puuta kohti Kemijoen latvavesiä. Kämpän rakentamiseen tarvitut kelohongat haettiin 12 kilometrin päästä, ja muut rakennustarpeet kuljetettiin lähimmältä maantieltä 32 kilometrin takaa. Pelkkään rakennustavaran siirtoon kului kymmeneltä talkoomieheltä kolme viikkoa sydäntalvisessa erämaassa, ja myöhemmin tavaraa jouduttiin tuomaan vielä lisääkin. Juhannuksena 1966 alkoi varsinainen rakennustyö, joka keräsi huomattavan suuren joukon talkoolaisia.

Vuoden 1966 aikana rakennustalkoissa oli mukana 104 henkilöä, joista 62 oli keskolaisia ympäri Suomen. ”Arkkitehtinä” toimi kämppäajatuksen synnyttäjä Jaakko Paalasmaa. Rahallista palkkaa maksettiin vain kolmelle työmiehelle. Kämppä saatiin pystyyn saman vuoden syyskuussa. Erillinen sauna rakennettiin alas joen rantaan kesällä 1967, jonka jälkeen kämppä oli valmis. 1980-luvun alussa korjattiin sauna, laajennettiin kämppää ja rakennettiin puuvarasto sekä nili. Samalla tehtiin muitakin kunnostustöitä. Mahtavista keloista rakennettu tupa sai aluksi nimen Mukkaköngäs, mutta vaeltajat käyttivät nimeä Keskon kämppä. 1980-luvun korjausten ja täydennysten jälkeen tupa nimettiin Anterinmukaksi. Kämppä on kooltaan noin 8 x 4 metriä. Siinä on yhdistetty eteinen-keittiö sekä 13 makuupaikan tupa. Tupaan liittyy myös kookas veranta. Tupa on ollut retkeilijöiden erityisessä suosiossa koko sen olemassaolon ajan. Tuvan kävijämäärät olivat 1980-luvulla keskimäärin noin tuhat kävijää vuodessa. 2000-luvulla kävijöiden lukumäärässä on tapahtunut pientä laskua, ja vuosittaiset erot ovat kasvaneet. Vuosittaisten vierailujen määrä on viime aikoina ollut noin 660–850. Luvut on laskettu tuvan vieraskirjamerkintöjen perusteella.

Muorravaarakan ja Sudenpesän kammit 60. Nykyinen Sudenpesä (alkuperäinen nimi Susi-pesä) on rakennettu vuonna 1971 palaneen alkuperäisen kämpän tilalle. Tuvan rakensi tunturikerho Kolbma vuosina 1985–1986.

Retkeilijöiden ensimmäinen aalto rantautui Saariselän selkosille 1950-luvun alussa, minkä jälkeen eräkämppien tarve kasvoi. Retkeilyjärjestöt eri puolilta Suomea alkoivat rakentaa tupia erämaahan, ja näitä peruja ovat Muorravaarakkajoen ja Sudenpesän varauskammit60. Rakenteeltaan ne ovat hirsikämppiä, mutta kammi-nimityksen ne ovat saaneet siitä, että ne on kaivettu osittain hiekkatörmän sisään. Yhteyksiä saamelaisten kotarakentamiseen ei ole. Molemmat ovat tunnelmallisia ja siksi suosittuja yösijoja varausmaksuistaan huolimatta. Muorravaarakan autioja varaustupa on liki kammia, ja siellä onkin oivallinen tilaisuus vertailla tavallisen tyyppituvan ja luonteikkaan autiomajan välisiä eroja luonnon ympäristössä. Pienen matkan päässä Sudenpesästä on Sarviojan autio-varaustupa, joka on kuistillinen tyyppitupa ja poikkeaa siten alueen yleisemmästä autio-varaustupatyypistä.

Kullankaivajien ja vaeltajien Rumakuru

61. Rakennuttajat Suomen Matkailuliitto ja Metsäntutkimuslaitos.

Rumakurun vanha tupa on entinen kullankaivajien kämppä. Alueen vanhimpiin lukeutuvan kämpän seinähirret ovat etelänpuolelta paahtuneet kullanruskeiksi, ja niissä näkyvät vuosikymmenten kulumisen jäljet. Järeistä hirsistä salvettu mökki on kooltaan pieni ja nykyään ainoastaan päiväkäytössä. Yöpymisen kieltäminen johtuu siitä, että se on toinen puiston alueella olevista suojelluista autiotuvista. Toinen suojeltu kämppä on Rumakurun uusi tupa, joka on yksi ensimmäisistä 1950-luvulla retkeilijöiden itse rakentamista autiotuvista. Tämä kämppä on tilaratkaisultaan poikkeuksellinen autiotupien joukossa, sillä kamiina61 on tuvan keskiosassa takaseinällä. Myös ikkunat ja sitä myötä kämpän ulkonäkö ovat erilaiset kuin autiotuvissa yleensä. Kullankaivajien entisen kämpän tapaan Rumakurun uusi tupa on pelkästään päiväkäytössä.

Kummituskämppä 62. Kämpän vintiltä on tarinan mukaan 1930-luvulla löytynyt väkivaltaisesti surmatun vainajan jäännökset, joiden omistajan kerrotaan kummittelevan tuvassa edelleen (Helsingin Sanomat 27.7.2008).

120

Aivan Saariselän matkailukeskuksen tuntumassa sijaitsee vanha ahavoitunut autiotupa. Kummituskämpäksi62 kutsuttu Karvaselän tupa on peräisin 1870-luvulta, ja se on majoittanut postinkantajia Inarin ja Kittilän välisellä keinolla 1900-luvun puoliväliin asti. Jalkapelillä suoritetun postinkannon loputtua tupa jäi vähälle käytölle. Se siirrettiin 1997 turistien ihmeteltäväksi Saariselälle kuljetumman polun varteen. Kämppä toimii nykyään päivätupana. Tässä vanhan ajan nimismiehen tuvassa hirret on piiluttu tasaisiksi ja nurkat lyhyiksi, kun uudemmissa tuvissa on pitkät nurkat ja piiluamattomat hirret. Urho Kekkosen kansallispuisto tarjoilee erikoisempien kohteiden lisäksi myös reilun annoksen 1960-luvulla rakennettuja tyyppitupia. Tuvasta ja erämaasta toiseen toistuvat ratkaisut eivät pitkien patikointien välillä ehdi kyllästyttää, koska kulkijan mielenkiinto kohdistuu lähtökohtaisesti ravinnon ja levon tarpeen tyydyttämiseen. Asiaan vihkiytyneet retkeilijät panevat kuitenkin pian merkille, että esimerkiksi Eräkämppä 1 on

Muorravaarakan varauskammi on pieni ja matala tupa, mutta sen tunnelma vetää kulkijoita puoleensa. Siinä on kamina lämmitystä varten, mutta myös alkuperäinen piisi on säilytetty ( ks. s. 93 ). Kummituskämppä. Rumakuru M. Hakala.

yksittäisten autiotupien puolella suosituin malli63, kun taas autio-varaustuvat ovat lähes yksinomaan tehty Autiotupa malli T2A:n mukaisin suunnitelmin64. Tyyppituvista on kerrottu lisää sivulta 66 alkaen.

Hammastunturin erämaa Saariselän matkailualueen ja nelostien länsipuolelta alkaa Hammastunturin erämaa. Siellä sijaitseva Ivalojoki haaroineen toimi Lapin kultaryntäyksen ensimmäisinä kohteina, ja noista ajoista on säilynyt näihin päiviin asti useita kullankaivajien rakennuksia. Suurin osa rakennuksista on nykyisin vuokrakämppinä ja muutama toimii kaikille avoimina autiotupina. Hammaskaira tarjoaa siten nähtävää retkeilyn ystävien lisäksi myös kullankaivuusta ja Lapin historiasta kiinnostuneille matkailijoille. Lisätietoa kultakämpistä löytyy tupatyyppien esittelyn yhteydestä (ks. s. 77). Hammaskaira on vähemmän tunnettu ja siten myös hiljaisempi erämaa-alue kuin Urho Kekkosen kansallispuisto. Kairasta löytyy kahdeksan huollettua autio- tai autio-varaustupaa sekä lisäksi muutama huoltamaton kämppä omatoimisille retkeilijöille. Näistä epävirallisista tuvista löytyy tietoa Internetistä tai Joel Aholan ja Jouni Laaksosen kirjasta Retkeilijän autiotuvat (2012).65

63. Esimerkiksi Kara-puljun, Kivipään ja Vellinsärpimän autiotuvat ja Rautulammen päivätupa. 64. Hammaskurun, Suomunruoktun, Muorravaarakan ja Tuiskukurun autiovaraustuvat. Sarviojan tupa on puolestaan hienostuneempaa kuistillista mallia. 65. Kirjoitushetkellä Internet-lähteitä ovat Turhankävelijän kämppäkortisto ja Jouni Laaksosen autiotuvat on-line.

121

VI Erämaarakentaminen Rakennushanketta suunnittelevat saavat tässä luvussa vinkkejä materiaaleista ja rakentamistavoista, olivatpa rakentajat sitten ammattilaisia tai omatoimisia. Korjaustapaohjeisto sopii yhtä hyvin vanhan korjaamiseen kuin uuden rakentamiseenkin. Tarjoan rakenteellisia ja toiminnallisia ratkaisuja tukemaan suomalaista autiotupaja erämaarakentamisen kulttuuria. Suunnitelmien taustalla ovat retkeilijöiden tarpeet, autiotupien rakennushistoria ja retkeilyperinteen jatkaminen. Laadukkaan erämaa-arkkitehtuurin edistäminen on myös yksi ohjeitten lähtökohdista. Kammien kohdalla kirjan tarkoitus on tarjota valmiiden suunnitelmien kautta mahdollisuus jatkaa avointen kammien perinnettä erämaissamme.

Arkkitehtoniset lähtökohdat Rakennuksen suhde maisemaan on aina tietoisen suunnittelun tulosta. Rakennelma voi suhtautua ympäristöönsä kahdella tavalla. Se pyrkii joko hallitsemaan eli erottautumaan tai sopeutumaan eli liittymään maisemaan. Maisemaa dominoiva rakennus erottuu ympäristöstään, ja sille annettavia määreitä ovat veistoksellisuus, näyttävyys, dynaamisuus, vahvuus, maamerkkimäisyys, erottuvuus, omaperäisyys ja kekseliäisyys. Kaikki nämä arvot ovat arkkitehtuuria arvosteltaessa positiivisia asioita. Modernistisessa suunnittelussa ei ole sijaa maiseman huomioivalle nöyryydelle, arkkitehtuurille, joka on mieluummin alisteinen kuin dominoiva suhteessa ympäristöönsä.

122

123

Veistosmainen kappale ei ole koskaan anonyymi tai ajaton. Aika on rakentamisessa aina läsnä, ja rakennus muuttuu arkkitehdin käsissä anonyymistä signeeraukseksi. Veistosmainen rakennus on suunnittelijansa henkisten ja taiteellisten ponnistelujen tulos, eikä se välttämättä ota lainkaan huomioon historian ja paikan vaatimuksia. Veistosmaisuutta pidetään yleisesti onnistuneen arkkitehtuurin merkkinä eikä siitä mielellään tingitä. Maisemaan alistuvaan arkkitehtuuriin liittyviä määreitä ovat pienuus, vaatimattomuus, sulautuvuus, nöyryys, kunnioitus ja alistuneisuus. Tällaisilla määreillä kuvattu arkkitehtuuri on valtavirtaa harvinaisempaa, toisinaan jopa väheksyttyä ja heikkoutena pidettyä. Ympäröivä luonto tai rakennettu ympäristö vaikuttaa kuitenkin merkittävästi rakennuksen arkkitehtonisten ominaisuuksien laatuun. Urbaaniin ympäristöön suunniteltu nykyaikaa edustava rakennus on täysin väärässä paikassa luonnontilaisessa petäjikössä. Samalla tavalla eksyksissä on tuntureilta uuteen pientalolähiöön tuotu hirsikömmänä. Erilaisissa ympäristöissä rakennuksen arkkitehtoniset ratkaisut toimivat eri tavoin. Toisin sanoen erämaahan ei pidä tuoda rakennuksia, jotka on suunniteltu osaksi rakennettua ympäristöä. Ympäristö vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen tilassa. Oman intiimin reviirin mitat muuttuvat tilanteen mukaan. Toimimme eri tavoin urbaanin, julkisen tilan ihmisvilinässä kuin hämärässä autiotuvassa erämaan sydämessä. Tämän vuoksi erämaahan suunniteltu arkkitehtuurikin on erilaista kuin valtavirran suunnittelutrendit rakennetussa ympäristössä.

Autiotupien suunnitteluperusteet Autiotupa ei ole erämaassa matkan määränpää, vaan välietappi reitin varrella. Kulkijan huomio on kämppää ympäröivässä maisemassa eikä tuvassa itsessään. Yksinäinen rakennus nousee kuitenkin laajassa koskemattomassa maisemassa suureen rooliin sen ainoana keinotekoisena elementtinä. Katse keskittyy väkisin luonnonmaisemasta erottuvaan säännölliseen kappaleeseen, ja kontrasti on sitä suurempi, mitä poikkeuksellisempi tuo elementti on.

124

Metsiin rakennettujen autiotupien rakennusperinne on muotoutunut satojen vuosien kuluessa kammista ja liesikodasta hirsituvaksi. Hirsirakentamistekniikan asettamat vaatimukset ovat sanelleet tupien muodon, ja käytännön kokemus on erotellut hyvät rakenteelliset ratkaisut huonoista. Autiotupiin ei ole rakennettu mitään ylimääräistä. Sama periaatteellinen vaatimattomuus on säilynyt tuvissa nykypäiviin asti. Autiotupa on pieni ja yksinkertainen suorakaiteen muotoinen harjakattoinen hirsirakennus. Havumetsään rakennettava tupa on järkevintä rakentaa rakennuspaikalta saatavista materiaaleista. Autiotupien kohdalla tämä on luontevaa, sillä tuvan hirsirunko hankitaan ympäröivistä metsistä. Tuvan muodon tulee noudattaa hirsirakentamiselle luontaisia ehtoja. Suorakulmaiseksi salvottu hirsikehikko satulakatolla katettuna on vuosisatojen kuluessa parhaaksi todettu eräkämpän malli, joten rakentajan on suositeltavinta pysyä vastedeskin tässä ratkaisussa. Avotunturissa tilanne on toinen. Rakennuksen muotoilun suhteen tunturiylänkö on ympäristönä salliva. Perinteisesti avotunturiin on rakennettu tilapäisiä kotia ja hieman pysyvämpiä kammeja, joten rakennetun historian kannalta tunturiseutu antaa niukasti lähtökohtia rakentamiseen. Rakennelmat näkyvät autiossa suurmaisemassa poikkeuksetta useiden kilometrien päähän, eikä ympäristössä ole rakennuksia, joihin uudisrakennus tulisi sopeuttaa. Arkkitehtoninen muotoilu on ylängöllä vapaampaa kuin outamailla. Tunturiylänkö on modernistisessa mielessä jopa ihanteellinen ympäristö rakennusobjektille – neitseellisen tyhjä tausta veistosmaiselle kappaleelle, jossa ei ole tarkkailijan katsetta häiritseviä ylimääräisiä elementtejä. Avotunturi jopa houkuttelee lähestymään suunnittelutehtävää tavalla, jossa rakennusta käsitellään taideteoksena kuvanveiston tapaan. Suomalaisesta rakennushistoriasta löytyy mainio esimerkki modernistisen arkkitehtuurin ja neitseellisen erämaan kohtaamisesta. Arkkitehti Väinö Vähäkallion suunnittelema Pallastunturin matkailuhotelli (1938) rakennettiin korkealle puurajan yläpuolelle avotunturiin66. Se oli voimakkaassa kontrastissa suhteessa ympäröivään maisemaan: tiukan geometrinen, hohtavan valkoiseksi rapattu tasakattoinen funkisrakennus keskellä pehmeästi kaartuvaa puutonta tunturimaisemaa. Rakennus

66. Hotelli räjäytettiin toisen maailmansodan loppupuolella 1944, kun saksalaiset vetäytyivät Lapista.

125

Pallastunturin matkailuhotelli edusti tyyliltään puhdaslinjaista funktionalismia. Lyhyen olemassa olonsa ajan se oli Suomen matkailun ylpeys, jonne kevättalven varaukset piti tehdä jo syksyllä. Aho & Soldan.

oli epäilemättä vaikuttava ilmestys erämaassa, ja se sivuutti täysin maisemaan, ympäristöön ja ekologiaan liittyvät kysymykset. Siksi Vähäkallion hotelli ei voi toimia esimerkkinä nykyiselle tunturirakentamiselle.

Turva säätä vastaan

Tsekkiläinen vuoristohotelli kiinnittää autiossa maisemassa huomion puoleensa jo kaukaa. Sosialismin ajan modernismi suosi näyttäviä julkisia rakennuksia.

126

Rakennusperintö, maisema ja käytännöllisyys ovat suunnittelemieni rakennusten arkkitehtonisen muodonannon lähtökohtia. Suunnitelman suhde maisemaan on sopeutuva. Rakenteellisia lähtökohtia ovat yksinkertaisuus ja toimivuus. Rakennuksen massan muotoiluun on vaikuttanut myös autiotupien rakennusperinne. Toiminnallisten ominaisuuksien suunnittelemisessa lähtökohtana ovat olleet rakennuksen käytön luonne ja perinteisen autiotuvan typologia. Suunnittelemani rakennukset ovat pieniä käyttörakennuksia, jotka pyrkivät tyydyttämään elämisen perustarpeita. Hengissä pysymiseen tarvitaan hyvin yksinkertaisia asioita: turvaa säätä vastaan, ruokaa, vettä ja lepoa. Näistä lähtökohdista johtuen rakennukset ovat myös omalla tavallaan primitiivisiä. Sekä kammien että autiotupien kohdalla suunnittelun keskeisiä ongelmia ovat nykyisten rakentamistapojen ja toiminnallisten vaatimusten sovittaminen perinteisiin, joiden mukaan rakentamisessa hyödynnetään paikallisia materiaaleja. Suunnitelmissa pyrin hyödyntämään rakennuspaikalta saatavia rakennusaineita, mutta käytännöllisyyden ja taloudellisuuden vuoksi muutamassa kohdassa käytetään teollisia materiaaleja.

Suoraan tai läheltä rakennuspaikkaa saatavat materiaalit ovat aina ekologisia, koska niiden valmistamiseen ja kuljettamiseen käytettävä energia on lähellä nollaa. Suositeltavaa olisi pitäytyä orgaanisissa materiaaleissa niin pitkään kuin mahdollista. Kierrätettävyys, orgaanisuus ja rakennusfysikaalisesti oikea toimivuus ovat myös muualta tuotavien rakennusmateriaalien valintakriteerejä.

Lähtötiedot ja käyttäjien toiveet Suunnitelman taustatiedot tulevat useista lähteistä. Kammien ja autiotupien historian tunteminen on ensiarvoisen tärkeää ilmiön ymmärtämiseksi. Tämän lisäksi on käytetty sekä rakennusteknistä taustatietoa että käyttäjien kokemuksia. Jälkimmäisten tietojen keräämiseksi haastattelin autiotupien huolto- ja rakennushenkilökuntaa, palveluiden suunnittelijoita ja tupien käyttäjiä67. Omat kokemukset autiotupien käyttäjänä ovat luonnollisesti vaikuttaneet paljon suunnitteluprosessiin. Käyttäjien toiveita kerättiin Internet-kyselyllä, johon tuli yli 500 vastausta. Vastausten mukaan retkeilijät ovat tyytyväisiä suomalaiseen autiotupakonseptiin. Nykyiset autiotuvat toimivat pääsääntöisesti hyvin eikä järjestelmä kaipaa muutosta. Suurimmat kehitystoiveet koskivat vaatteiden kuivatusmahdollisuuksien parantamista. Suomalaiset retkeilijät eivät kaipaa yksityisyyttä, parempia ruoanlaittomahdollisuuksia, valoisampia tiloja tai lemmikkieläinten huomioimista. Ruotsin mallin mukaisia palvelutupia ei meille haluta68. Autiotupien perinteisyyttä pidetään arvossa ja suomalaisen eräperinteen halutaan jatkuvan enimmäkseen nykyisen kaltaisena. Henkilökohtaiset varusteet ja materiaalit ovat muuttuneet kahdenkymmenen vuoden kuluessa melko perusteellisesti, mutta retkeilystä haetaan edelleen samoja asioita kuin ennenkin.

67.Olen kerännyt historiallista tietoa Metsähallituksen ja Museoviraston arkistoista. Erityisen hyödyllinen oli 1990-luvulla tehdyn kammitutkimuksen haastatteluaineisto, jossa oli runsaasti käytännön tietoa kotien käytöstä ja rakentamisesta 1900-luvun jälkipuoliskolla. 68. Kattava esitys kyselyn tuloksista alkuperäisine kysymyksineen ja tilastotietoineen löytyy kirjoittajan diplomityöstä Kammit ja autiotuvat (2008).

Korjaus- ja rakentamistapaohjeet Seuraavat ohjeet koskevat sekä korjaus- että uudisrakentamista. Suunnitelmiin liittyvät piirustukset löytyvät kirjan lopusta sivulta 149 alkaen. Ohjeet antavat yleisiä suuntaviivoja, joita sovelletaan kuhunkin kohteeseen sen omilla ehdoillaan. Korjaamisen ja uudisrakentamisen suunnittelemisessa on tärkeää nähdä kohde kokonaisuutena, jossa nykypäivä liitetään osaksi historiaa. Pienetkin muutos- ja korjaustyöt tulisi tehdä tämä näkökulma mielessä pitäen. Kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kohteiden korjaamisen suunnittelussa tulee käyttää päteviä asiantuntijoita. Rakennuksen historiallisen arvon toteaminen ei ole aina yksinkertaista. Vähäpätöiseltä vaikuttava eräkämppä saattaa kätkeä hirsiinsä vuosisataisen historian, joka on helppo pilata huolimattomalla peruskorjauksella. Siksi rakennuksen historiaa olisi hyvä selvitellä edellisiltä omistajilta ja paikallisilta asukkailta mikäli on syytä olettaa rakennuksen kuuluvan tarkemman huolenpidon piiriin. Museoiminen tai suojeleminen ei ole tavoite, vaan rakennuksen korjaaminen sen historiaa kunnioittavalla tavalla. Korjausrakentamisen suunnittelemiseen on olemassa erilaisia oppaita. Arvokasta lukemista korjaajalle ovat esimerkiksi Panu Kailan teokset, kuten Talotohtori (2000). Vanhaa korjattaessa Kailan korjausohjeistus ”Talonkorjaajan kymmenen käskyä” on hyvä pitää mielessä (ks. liite 1). Lisäksi Museoviraston julkaisemassa Korjauskortistossa on annettu yksityiskohtaisia ohjeita vanhojen rakennusten korjaamiseen perinteisin menetelmin.

127

Rakennuspaikka Täydennys- ja korjausrakentamisessa rakennuspaikkaa tulee tarkastella kokonaisuutena. Olemassa olevien rakennusten ja rakennelmien mittasuhteet, koko ja materiaalit pitää ottaa huomioon, kun suunnitellaan uutta rakennusta vanhojen läheisyyteen (ks. s. 146). Uudisrakennuksen paikkaa valittaessa huomioidaan normaalit lähtökohdat, jotka on esitetty autiotupien historian yhteydessä sivulla 86. Ilmansuunnat, perustamisolosuhteet ja vedenottopaikan läheisyys ovat sopivan maantieteellisen sijainnin ohella rakennuspaikan tärkeimmät ominaisuudet. Hyvä huoltoyhteys on oleellinen asia. Rakennus suunnataan usein länteen, jotta sisälle saataisiin illalla mahdollisimman paljon valoa. Maiseman esteettiset ominaisuudet ovat tärkeitä, ja siksi ikkunat suunnataan kauneimpaan näkymään. Autiotupaa tai sen ulkorakennuksia ei pidä rakentaa liian lähelle vettä. Vaarana on veden likaantuminen, mikä voi olla ongelma sekä ympäristön että hygienian kannalta. Sopiva etäisyys takaa vesipaikan käyttämisen vain välttämättömimmän talousveden hakemiseen. Metsäisillä alueilla tupa sovitetaan ympäröivään puustoon ja vältetään turhaa puiden kaatamista. Retkeilijöiden ulkotoimet eivät telttailua lukuun ottamatta vaadi paljoa tilaa. Rakennuspaikka vaikuttaa myös rakennuksessa käytettäviin materiaaleihin ja rakenteellisiin ratkaisuihin. Metsiin tarkoitettu hirsikämppä ei välttämättä käy sellaisenaan avotunturiin. Alueen olemassa oleva rakennuskanta vaikuttaa myös uudisrakennuksen suunnitteluun. Seudun talous- ja kulttuurihistoria vaikuttaa sinne rakennettujen tupien ilmeeseen, mittoihin ja toiminnallisiin ratkaisuihin. Kaikki nämä tekijät pitää ottaa huomioon, kun erämaahan suunnitellaan uudisrakennuksia.

Materiaalit

Liljeqvistin kämppä Ivalojoen kultamailla.1

128

Rakennusmateriaaleina tulee käyttää mahdollisimman paljon paikallisia luonnonmateriaaleja. Rakennuspaikalta kerätyt materiaalit liittävät rakennuksen luontevasti osaksi ympäristöä. Lisäksi ne ovat ekologisia, koska niiden valmistukseen ja kuljetukseen ei kulu energiaa. Autiotupien kohdalla materiaalivalinnat koskevat etenkin rakennuksen näkyvintä osaa eli seinähirsiä. Paikallisesta hongasta veistetty pirtti on maastossa kotonaan. Myös sokkelin pilareiden kivet saadaan parhaassa tapauksessa rakennuspaikalta. Puuttomassa tunturissa tilanne on toinen. Puita ei kasva, ja maanpinta vuorottelee laaksojen, tasaisten jänkien ja korkeiden tuntureiden välillä. Maisema koostuu toisiinsa sulautuvista pehmeistä linjoista. Luonnon omia rakentamiseen kelpaavia materiaaleja ovat ainoastaan kivi ja turve. Kammit ovatkin soveltuneet tunturien suurmaisemaan erinomaisesti. Pienet pullan muotoiset turvekupurat erottuvat kaukaa juuri ja juuri, ja läheltäkin ne muistuttavat enemmän palsaa kuin rakennusta.

129

Puiselle rakennukselle ei ole avotunturissa luonnon antamia lähtökohtia. Perinteinen hirsinen autiotupa ei ole tunturissa sen paremmin perusteltu kuin rankarakenteinen mökkikään. Sääoloista johtuen tiivis lautaverhous on jopa parempi kuin hirsisalvos. Näistä syistä puuttoman maan tupien ulkovuoraukseksi suositellaan lautaa ja kantavaksi rakenteeksi sahatavaraa, mikäli ei ole erityistä syytä rakentaa hirrestä. Korjausrakentamisessa tulee välttää teollisia materiaaleja, jos luonnonmateriaaleista valmistettuja tuotteita on saatavilla. Esimerkiksi höyrynsulkumuovia parempi vaihtoehto on tervapaperi, joka hengittää ja toimii siksi muovia paremmin puurakennuksessa. Hirsien varauksiin on saatavilla luonnonmateriaaleista valmistettuja tilkkeitä. Myös sopivaa sammalta voidaan käyttää. Kivi- ja lasivilla voidaan korvata teollisin puukuitueristein tai perinteisellä sahanpurun ja kutterilastun sekoituksella. Myös kaikkein perinteikkäimmät eristeet, sammaleet, hiekka ja savi, ovat käyttökelpoisia. Mineraalivillan käyttämisessä ongelmana on purkaminen ja korjausrakentaminen: rakenteista poistettu mineraalivilla täytyy kerätä ja kuljettaa erämaasta pois konevoimin.

Perustukset ja sokkelit Luirojärven uuden saunan perustus on valettu viemäriputkeen. Tapaa ei pidä jatkaa. Myös hirsinurkan säännöllinen ”epätasaisuus” on epäonnistunut. Nurkka tulee tehdä joko yhteen linjaan tai kunnolla epäsäännölliseksi.

Sokkeli voidaan latoa luonnonkivistä umpeen myös perustusten kantamattomilta osilta. Ratkaisu on joihinkin kohteisiin tehtyä harvaa laudoitusta parempi, joskin paljon työläämpi. Suomunruoktun autiotupa.

130

Vanhat tuvat perustettiin luonnonkivipilareille. 1900-luvun puolivälissä markkinoille saapuivat teolliset materiaalit ja tuvat perustettiin betoni- ja kevytbetoniharkoille. Työskentelymoraali laski joskus jopa niin alas, että antura jäi kokonaan kaivamatta ja valamatta ja tupa perustettiin vain lappeelleen asetelluille harkoille (Karhuojan kämppä). Korjausrakentamisessa perustusten kunto ja olemassaolo tarkistetaan ja tarvittaessa uusi sokkeli rakennetaan noudattaen näkyviltä osiltaan tuvan alkuperäistä tai sen rakentamisajalle tyypillistä rakennustapaa. Luonnonkivisokkelille tehdyn tuvan perustus tulee latoa jatkossakin luonnonkivistä ja harkoille tehty tyyppitupa harkkopilareista. Antura ja näkymättömiin jäävät perustukset voidaan tehdä nykyaikaisin menetelmin. Viime vuosina uusia perustuksia on tehty valamalla raudoitettu muovinen viemäriputki täyteen betonia, ja koko komeus on jätetty näkyville muoveineen kaikkineen. Tämä tapa täytyy hylätä. Se on esteettisesti huono ratkaisu eikä sovi erämaahan. Uudisrakentamiseen soveltuu parhaiten luonnonkivistä ladottu perustus. Paikallinen materiaali liittää rakennuksen ympäristöönsä, ja käyttäjät arvostavat luonnonmateriaalien kauneutta. Uuteen Kuonjarjohkan tupaan tehty luonnonkivisokkeli on hyvä esimerkki tästä perustamistavasta. Mikäli kivilohkareille perustaminen ei jostain syystä onnistu, voidaan tupaan tehdä tavanomainen pilariperustus, jossa pilarin näkyvänä osana käytetään sellaista harkkoa, jonka poikkileikkaus on neliö ja kaikki sivut tasaisia. Lappeelleen asetetut kevytsoraharkot antavat rakennuksesta tilapäisen, parakkimaisen vaikutelman.

Jogasjärvelle 1937 rakennettu autiotupa on Käsivarren vanhin. Peruskorjauksessa vuonna 1990 uusittiin myös julkisivulaudoitus. Rakenteen toimivuuden kannalta vanha laudoitus olisi todennäköisesti ollut vielä kunnossa, vaikkei se enää täyttänytkään esteettisiä vaatimuksia. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen julkisivulaudoitus osoittaa jo selviä harmaantumisen merkkejä, mutta tulee olemaan hyvässä kunnossa vielä pitkään. Erkki Tuovinen 1986/1991.

Vesikate Vesikate tehtiin 1900-luvun alkuun asti turpeesta, laudoista tai haljispuolikkaista. 1900-luvun loppupuolen tupien katteena olivat bitumikermilaatat ja poikkeustapauksissa pelti. Korjattava vesikate kannattaa tehdä alkuperäisestä materiaalista, jollei sen vaihtamiseen ole erityistä syytä. Pienen poikkeuksen muodostaa peltikate, joka vaihdetaan aina bitumikermiksi. Peltikatto toimii teknisesti hyvin, mutta voimakkaasti valoa heijastava metallipinta on ongelmallinen suurmaiseman kannalta. Peltikatto on myös äänekäs sateella. Vesikatteena on varminta käyttää mattapintaista bitumikatetta, joka tehdään mieluummin rullista kuin laatoista. Mikäli peltikatto jostain syystä päätetään rakentaa, tulee malliksi valita mustaksi maalattu profiloimaton tasainen levy tai kaaripoimutettu levy, jonka profiilin säde on

131

pieni. Tiilikattoa imitoivat profiilit eivät kuulu autiotupiin missään tapauksessa. Uudet lautakatot tehdään kuusesta, sillä se kestää mäntyä paremmin säätä. Vesikouru voidaan rakentaa naulaamalla kaksi lautaa suoraan kulmaan toisiaan vasten. Vesikouru on hyvä olla autiotuvassakin, ainakin sisäänkäynnin kohdalla.

Hirret Uusien hirsikämppien rakentamisessa hirsien tulee olla käsin kuorittuja. Rakennuspuu kuoritaan pian kaadon jälkeen. Halkeilematonta ja kieroutumatonta puuta saadaan aisaamalla tuoreet puut ensin pitkin kapein kaistalein, ja puolikuivina niistä irrotetaan loputkin kuoret. Uudisrakentamisessa ei pidä käyttää teollista pyöröhirttä, jota käytetään nykyaikaisessa kesämökki- ja omakotirakentamisessa.. Autiotupa on erämaakämppä, joten teollisesti tuotetut rakennusmateriaalit eivät sinne sovi. Käsin aisattu hirsi on perinteinen rakennusmateriaali, jossa näkyy ihmisen työn jälki. Pienet epätasaisuudet ja virheet tekevät pinnasta elävän ja antavat materiaalille persoonallisen ilmeen. Poikkeustapauksessa hirsitupa voidaan tehdä teollisesti valmistetusta hirrestä, jonka poikkileikkaus on suorakulmion muotoinen. Esivalmistettu tuote ei kuitenkaan pärjää käsin tehdylle. Siksi teollisista puuelementeistä rakennettu kämppä kannattaa päällystää lautaverhoilulla. Hirsisten autiotupien julkisivut kuluvat eniten etelän ja lännen puolelta. Siihen on syynä auringonpaiste, joka on merkittävin puujulkisivua kuluttava tekijä. Tämä ei ole ongelma, sillä tiheäsyinen lapinmänty säilyy suojaamattomanakin Lapin oloissa vähintään sata vuotta. Lautavuoraus kuluu nopeammin, mutta sitäkään ei ole tarvetta vaihtaa, ennen kuin vuorauksen ulkonäkö sitä vaatii. Ajan kanssa harmaantunut puu on luonnollisen kaunis materiaali. Toisinaan vanha tupa siirretään toiseen paikkaan, ja silloin hirsikämppä voidaan kasata uudelleen niin, että vähemmän kuluneet idän ja pohjoisen puolen julkisivut käännetään länteen ja etelään.

Sahatavara Rankarakenteisten tupien ulkoverhouksena käytetään lautaa tai lankkua. Pystylaudoitetun julkisivun rakentamisessa tulee huolehtia siitä, että puun lustokuvio on oikea. Tällä on suuri merkitys julkisivun säänkeston kannalta. Väärään suuntaan (eli lustokuvio ylöspäin) asennettu puu ”imee” veden sisälle puun solurakenteeseen. Laudoitus tulee kiinnittää siten, että lustokuvio on alaspäin eli samaan suuntaan kuin puu on kasvanut. Pystylaudoitus kestää parhaiten, kun siihen ei tehdä jatkoksia. Laudan sydänpuu tulee kääntää ulkopinnaksi sekä pysty- että vaakalaudoituksessa, jotta laudat käyristyisivät samaan suuntaan, sisäänpäin. Sydänpuu on kestävämpää. Julkisivuun käytettävän puutavaran mitat on syytä harkita huolella, sillä leveyteensä nähden liian ohut lauta käyristyy. Paksu lankku kestää paremmin ja pidempään. Julkisivulaudoituksen vähimmäispaksuudeksi suositellaan 28 millimetriä. Kiinnitysalustan vahvuus tulee olla vähintään julkisivulaudan paksuus, mielellään kaksinkertainen. Kiinnitykset tehdään 600 millimetrin välein. Julkisivuissa käytetään hienosahattua suorasärmäistä lautaa, ei höylättyä tai ponttilautaa. Puulaji voi olla kuusi tai lapinmänty – molemmat ovat kestäviä ulkolaudoitusmateriaaleja.

132

Rakentamiseen käytettävän sahatavaran tulee olla näkyviin jääviltä osiltaan siistiä ja pinnaltaan suhteellisen tasaista. Kehäsahalla sahattu ”karvalauta” ei kelpaa esiin jääviin pintoihin, kuten julkisivuihin ja räystään alta näkyviin ruodelautoihin. Hienompi sahapinta eli pyörö-, vanne- ja pelkkasahattu puutavara kelpaa sellaisenaan esille jääviin pintoihin. Höylättyä puutavaraa voidaan käyttää tietyissä rajoissa ja pienissä määrin sisätiloissa ja kalusteissa. Lattian pinta ei liukastumisvaaran takia saa olla höylättyä. Muotoon höylätyn (pontatun) sahatavaran pontatut päädyt eivät saa jäädä näkyviin. Rakentamisessa tulee pyrkiä käyttämään höyläämätöntä lautatavaraa, mikäli käyttötarkoitus ei vaadi liitosten tiiviyttä tai pinnan sileyttä. Autiotupiin tehdään harvoin väliseiniä. Hirsirakenteisessa tuvassa väliseinät on yleensä tehty hirrestä, jolloin rakenne elää kauttaaltaan samalla tavalla. Kun hirsitupaan rakennetaan laudasta välisieniä tai muita pystyrakenteita, on huolehdittava siitä, että rakenne pääsee laskeutumaan ilman, että pystyrakenteet alkavat kantaa hirsirakennetta.

Lämmöneristeet Uusien ja peruskorjattavien autiotupien ylä- ja alapohjien eristemateriaalina käytetään sahanpurua tai sahanpurun ja kutterilastun sekoitusta (suhde 1:1). Sahanpurun merkittävin etu mineraalivillaan nähden on se, että myyrät eivät pysty kaivamaan sahanpuruun käytäviään. Puunjalostuksen sivutuotteena syntyvä eriste on halpaa ja helppoa kuljettaa. Puhtaana luonnontuotteena sen hävittäminen on yksinkertaista. Koska sahanpuru on teollisia kilpailijoitaan heikompi eriste, sitä tulee käyttää noin kaksinkertainen kerros muihin materiaaleihin verrattuna, jotta saadaan vastaava lämmöneristys. Autiotupien kohdalla ei tarvitse noudattaa rakennusmääräyskokoelman määräyksiä rakennuksen lämmöneristyksen suhteen. Tupien käyttö on lyhyttä, kausittaista ja tilapäistä. Ilmavuotojen vaikutus lämpötalouteen voi helposti olla lämmöneristeitä suurempi. Sahanpurulla eristettyjen ulkoseinien yläosiin ja ikkunoiden alakarmin alle jätetään sisäpuolelle laudoin peitettävät täyttöaukot sahanpurun lisäämistä varten. Sahanpuru valuu ajan myötä, joten sitä täytyy toisinaan lisätä ulkoseinärakenteeseen. Sahanpuruseinän kosteusteknisen toimivuuden kannalta on tärkeää, ettei rakenteessa käytetä missään kohdassa ilmaa läpäisemättömiä eli liian tiiviitä materiaaleja, kuten muovia. Sama koskee ylä- ja alapohjia.

Ala- ja yläpohja Tuulettuva alapohja on kovassa käytössä ja rankoissa olosuhteissa luonnollinen ja paras ratkaisu. Autiotupien alapohjat tarvitsevat poikkeuksellisen järeän ulkopinnan. Syynä ovat myyrät, jotka jyrsivät tiensä helposti läpi huokoisen puukuitulevyn ja jopa ohuen filmivanerinkin. Myyrävarma rakenne saadaan siten, että alapohjan uloimmaisena kerroksena käytetään lautaa, jonka päällä on vaneri lämmöneristeen kannattelemiseksi. Hirsikehää vastaavat alueet tulee tehdä erityisen huolella, ettei rakenteeseen jää myyrän mentäviä rakoja. Yläpohjan eristeiden ja katon ruoteiden väliin jätetään riittävä tuuletusväli. 50–100 millimetriä on yleensä tarpeeksi. Eristeen yläpintaan kiinnitetään tuulensuojalevy tai

133

134

tervapaperi vedon ja tuiskulumen takia. Ulkoseinän yläosan ja vesikaton ruodelaudoituksen väliin kiinnitetään teräsverkko, jolla estetään myyrien pääsy yläpohjan eristeisiin. Lautavuoratuissa rakennuksissa samanlainen myyräverkko kiinnitetään myös ulkoseinän alaosaan tuuletusraon sulkemiseksi jyrsijöiltä.

Ulkoseinät ja räystäät Räystään pituus riippuu siitä, rakennetaanko tupa metsään vai tunturiin. Metsämaastossa räystäs voi olla pitkä, jopa metrin seinälinjasta ulospäin. Puuttomilla seuduilla tehdään puolestaan lyhyet räystäät. Tämä johtuu myrskyissä erittäin voimakkaaksi yltyvästä tuulesta, joka repisi pitkäräystäisen katon helposti hajalle. Esimerkiksi Rautulammen tuvan katto irtosi 2000-luvun alussa myrskyssä ja lensi 40 metrin päähän tuvasta. Tuvassa yöpyi tuolloin retkeilijöitä. Käsivarren autiotuvissa katto on kiinnitetty maahan teräsvaijerein lentävien kattojen pidättelemiseksi. Lautavuorattujen tupien ulkoseinien tuuletus pitää järjestää hyvin. Voimakkaan tuulen mukanaan tuomat pitkään jatkuvat sateet tunkeutuvat helposti puun lävitse kostuttaen myös takanaan olevat rakenteet. Sopiva ilmarako on oleellinen osa toimivaa seinärakennetta.

Pintakäsittelyt Autiotupia ei yleensä maalata. Paljas hirsipinta on erämaaolosuhteisiin mainio ratkaisu. Maalipinta edellyttää huoltoa, ja värillinen tupa saattaa korostua maisemassa ikävällä tavalla. Uusia ja vanhoja hirsiseiniä ei tavallisesti käsitellä millään aineilla. Myös lautavuorattu seinä jätetään käsittelemättä, jolloin se harmaantuu itsestään ajan myötä. Tupien ulkoseinien sisäpinnat jätetään käsittelemättä. Tuoreen puun harmaannuttamiseen on aiemmin käytetty rautavihtrilliä eli rautasulfaattia69. Nykyään sitä ei enää suositella. Kemiallisesti harmaannutetun puun sävy on tasainen, toisin kuin luonnollisesti harmaantuneen puun vaihteleva sävy. Vihtrillivärjätyn seinän värisävy muuttuu auringonvalon vaikutuksesta ajan mittaan arvaamattomasti, ja lopputulos voi olla ruskea tai vihreä. Siksi sitä ei suositella korjausrakentamiseen, ja uudisrakentamisessakin sen käyttöä tulee harkita tarkoin. Luonnonharmaa elävä väri tulee rautavihtrillillä käsiteltyyn puuhun paljon hitaammin kuin käsittelemättömään. Lapin oloissa käsittelemätön paljas puu harmaantuu vuosikymmenen tai kahden kuluttua. Julkisivut voidaan tarvittaessa maalata tai käsitellä säätä vastaan tervalla. Puhdas terva tekee seinästä mustan, ja se kuivuu hitaasti. Ruskean pinnan saa seiniin sivelemällä ne puutärpätillä ohennetulla tervalla. Tervamaali kuivuu nopeammin, ja sitä voidaan sävyttää pigmentein haluttuun suuntaan. Tervamaali tehdään sekoittamalla kolmasosa tervaa, kolmasosa vernissaa (keitettyä pellavaöljyä) ja kolmasosa puutärpättiä. Seosta kutsutaan myös Roslagenin mahongiksi. Tervakäsittelyissä on huomattava se seikka, että tumma seinäpinta imee enemmän auringon uv-säteilyä, mikä vastaavasti kuluttaa puuta nopeammin. Mustaksi tervatut puuosat saattavat halkeilla ennen aikojaan rakennuksen eteläsivulla. Roslagenin mahonki on suhteellisen turvallinen tässä mielessä, sillä sen sävy ei ole järin tumma. Tervakäsittely täytyy toistaa ainakin kolme kertaa kestävän pinnan aikaansaamiseksi.

69.Vihtrilliseos valmistetaan liottamalla noin kolme kiloa rautasulfaattia kymmeneen litraan vettä. Liuoksen annetaan seistä yön ylitse ennen käyttöä.

135

Mikäli tupa halutaan ulkomaalata esimerkiksi rakennushistoriallisista syistä, käytetään hengittäviä perinteisiä maaleja, kuten keitto- eli punamulta tai öljymaalia. Teolliset lateksi- ja alkydimaalit eivät sovellu eräkämppien pintakäsittelyyn. Hiiltäminen on ikivanha puunsuojausmenetelmä, joka on edelleen täysin käyttökelpoinen. Hiilletty puu säilyy kosteassakin maassa lahoamatta mainiosti, mistä todistavat arkeologisissa kaivauksissa löytyneet kodan runkopuiden päät. Maahan voidaan upottaa esimerkiksi päistään hiillettyjä puupilareita. Näin säästytään betonisten perustusten tekemiseltä, esimerkiksi kuisteissa ja keveissä ulkorakenteissa. Tupien säälle alttiit puiset ulkorakenteet, kuten terassilaudat, portaat ynnä muut osat, tehdään normaalista puutavarasta, joka on mielellään paikallista. Hitaasti kasvanut lappilainen mänty kestää Lapin olosuhteissa mainiosti käsittelemättömänä. Teollisia lahonsuoja-aineita ei tarvita. Tervaa tihkuva hirsipölli kestää hyvin jopa suoraan maata vasten asetettuna.

Sisustus Tuvan sisäpuoliset materiaalit ovat yleensä käsittelemätöntä puuta. Hirsirakenteisen tuvan sisäpuoli on varsinkin 1900-luvun puolivälin jälkeen rakennetuissa tuvissa piiluamatonta pyöreää hirttä. Korjausrakentamisessa sisäseinät voidaan säilyttää sellaisinaan. Vuosien kuluessa seiniä tummentanut ajan patina on osa käyttäjien arvostamaa autiotupakokemusta. Joskus kämpän pöydän pinta täyttyy ihmisten puumerkeistä. Tällainen pinta voi olla jopa kulttuurihistoriallisesti arvokas, ja silloin se kannattaa säilyttää. Kaluste voi olla korjauskelvoton, mutta pöytäpintaa voidaan käyttää jollain tavoin kämpän sisustamisessa. Uusien tupien lattiat tehdään lankuista tai laudoista. Korjauskohteissa kuluneet lattialankut voidaan vaihtaa tai kääntää ylösalaisin. Lattian pintakäsittelynä erilaiset lakat ovat huono ratkaisu. Oikean lakan valitseminen on hankalaa, ja mikäli siinä onnistuttaisiinkin, tasainen lakkapinta on etenkin talvella liukas. Lakkaus ei kuulu perinteiseen autiotuparakentamiseen sen paremmin kuin muovimatotkaan. Puinen tuvan lattia on parhaimmillaan käsittelemättömänä.

Kalusteet Tuvan peruskorjauksen yhteydessä rikkoutuneet puiset kalusteet korjataan tai uusitaan tilanteesta riippuen. Kalusteiden korjaaminen on suositeltavampi toimenpide sekä materiaalin käytön että tuvan tunnelman säilyttämisen kannalta. Uudet vaaleat kalusteet poikkeavat helposti liian paljon tuvan ajan patinoimasta olemuksesta. Kämppien kalustuksena käytetään joskus muualta siirrettyjä vanhoja lastulevykalusteita. Valkoiseksi maalatut, melamiinipäällysteiset tai muut lastulevyrakenteiset kaapit eivät sovi tupien luonteeseen. Korjauksen yhteydessä tällaiset kalusteet on syytä korvata esimerkiksi lautahyllyillä. Mikäli levykaluste on tarpeen, voidaan rungon materiaalina käyttää öljyttyä vaneria. Tupien pöytien ja penkkien tulee olla erikseen autiotupiin suunniteltuja. Valmiit kalusteet eivät sovi eräkämppien ilmeeseen. Tehdastekoisten kalusteiden ongelmia ovat koristelu, puuleikkaukset, ulkomaiset puulajit, poikkeavat materiaalit ja pinnoitteet. Kalusteiden rakenteiden mitat ja vahvuudet poikkeavat tuvan muusta mitta- ja

136

Vongoivan kammissa pääsee hyvin vanhojen saamelais kammien tunnelmaan. Se on rakennettu paikallisista materi aaleista, mutta ei ole korvakkorakenteinen.1

Teräsputkijalkainen lastulevykaluste ei kuulu erämaakämppään. Luiron autiotupa.2

Vaisjoen autiokammi on sisältä lautavuorattu ja ilmeeltään siisti.3

137

Raappanan kammin ovi on tehty kelopuun haljispuolikkaista. Ovilevyn koko on 56 x 95 senttimetriä, ja sen noin 20 x 25 senttimetriä kokoinen ikkuna on kammin ainoa valoaukko.

suhdemaailmasta. Valmiskalusteet on suunniteltu asuinkäyttöön nykyaikaisiin, standardikokoisiin huoneistoihin, joten autiotupa on tällaisille kalusteille väärä sijoituspaikka. Parhaaseen lopputulokseen päästään suunnittelemalla kalusteet varta vasten autiotupia varten. Kestävyys, huolto ja muut edellä mainitut ominaisuudet otetaan huomioon rakennuksen käytön vaatimalla tavalla. Autiotupien yksinkertaisuus ja konstailemattomuus välittyvät myös kalusteista. Autiotuvan pöytien ja penkkien tulee olla irtonaisia ja siirreltäviä. Joissain tuvissa pöytiä on pultattu kiinni lattiaan. Tämä on tuvan monikäyttöisyyden kannalta huono ratkaisu, sillä joskus koko huoneen lattiapinta-ala voidaan tarvita majoituskäyttöön. Uusia kalusteita ei kannata vanhentaa keinotekoisesti. Puu voidaan joissain tapauksissa käsitellä tummentavalla petsillä oikean sävyn saamiseksi, mutta maalaaminen ei ole oikea tapa käsitellä autiotupien puisia kalusteita. Puhdas, käsittelemätön puupinta vanhenee kauniisti ja kestää parhaiten käyttöä. Puhtaanapitoa ja kulutuksen kestävyyttä voidaan parantaa öljyämällä pöytäpinnat ja keittotasot. Käsittely uusitaan aluksi vuosittain, muuten tarpeen mukaan.

Ovet ja ikkunat Vanhat ovet ja ikkunat korjataan tai uusitaan, kun ne eivät enää toimi. Korjaaminen on aina etusijalla, ja uusiminen tulee vasta sen jälkeen. Lyhytaikaiseen oleskeluun tarkoitetussa rakennuksessa vetoisat ikkunat eivät ole merkittävä ongelma, joten ikkunoissa tulee olla rakenteellisia ongelmia, ennen kuin on syytä ryhtyä korjauksiin. Silloinkin pelkkä uusintamaalaus ja kittaus riittävät. Kun vanhaan tupaan tehdään uudet ikkunat, korvataan monipuitteiset ja useampiruutuiset ikkunat samanlaisilla uusilla ikkunoilla. Korvaavana ikkunana ei käytetä tehdasvalmisteisia, yksiruutuisia ikkunoita. Mikäli jostain syystä näin tehdään, ei ikkunan pintaan ole syytä kiinnittää ylimääräisiä rimoja imitoimaan vanhaa ruutujakoa. Koristerimat ovat tarpeettomia myös uudisrakennuksissa. Mikäli kyseessä ei ole kulttuurihistoriallisesti arvokas kohde, voidaan ikkunoiden kokoa kasvattaa. Tuvan valoisuuden lisäämiseen riittää hienovarainen ikkunapinta-alan lisääminen. Myös pelkkä neliruutuisen ikkunan vaihtaminen samankokoiseen yksiruutuiseen ikkunaan lisää valoisuutta. Huomattavasti entistä suurempia ikkunoita ei pitäisi tehdä, jottei tupien tunnelma muutu liian radikaalisti. Tehdastekoiset huonokuntoiset ikkunat voidaan korvata uusilla teollisesti valmistetuilla puuikkunoilla. Uudet ikkunat ovat kaksinkertaisia puuikkunoita, ei missään tapauksessa puu-alumiini-ikkunoita. Ikkunan säälle alttiiden ulkopuitteiden pitkäikäisyyteen

138

Peruskorjatun tyyppituvan ikkunat on vaihdettu uusiin. Vanhan räppänän aukko on peitetty epämääräisellä laudankappaleella, ja ikkunaan on lisätty tuuletusluukku. Pielilautojen koristeleikkaukset ovat turhia. Luiron tuvan ikkuna on ”ruudutettu” karmiin naulatuin rimoin. Rimat ovat tarpeettomia.

vaikuttaa puun syytiheys, joka ei perusikkunoissa todennäköisesti ole riittävä. Ikkunan teräshelojen tulee olla maalaamattomia ja kromaamattomia. Korvaavien ikkunoiden pitäisi olla vanhojen ikkunoiden tapaan sisään- ja ulosaukeavia siitä syystä, että ikkuna-aukkoon voidaan kiinnittää kesällä sääskiverkko. Tuvan ilmanvaihto paranee, kun ikkunat voidaan ottaa tuuletuskäyttöön myös räkkäaikana. Uusien ikkunoiden ulkopuoliset puuosat maalataan perinteisellä öljymaalilla tummaan sävyyn. Öljymaali on hengittävä, säänkestävä ja helposti päälle maalattava. Hengittävyys on tärkeä ominaisuus autiotupien puurakenteissa, sillä kämppien sisätilojen kosteusolosuhteet ovat vuodenajoista ja käytöstä riippuen hyvin vaihtelevat. Ikkunoiden pielilaudat tehdään kapeasta, hienosahatusta ja käsittelemättömästä laudasta. Pielilaudat eivät tarvitse koristeleikkauksia. Lautojen väliset saumat voidaan tehdä puskuun. Tuvan ulkopuolella ikkunan ympärille ei välttämättä tarvita lainkaan vuorilautoja. Mikäli sellaiset on syytä tehdä, noudatetaan samoja periaatteita kuin sisällä. Ikkunaan ei tehdä vesipeltiä, vaan vesi ohjataan pois lautaa pitkin. Vesilauta voidaan käsitellä tervalla, jolloin sen säänkesto paranee. Ikkunoita ja ovia uusittaessa on otettava huomioon hirsien painuminen. Hirsirakenteet painuvat noin 50 millimetriä korkeusmetriä kohti. Hirsiseinään tehtävän uuden ikkunan tai oven yläpuolelle jätetään aukon korkeudesta riippuen riittävä painumavara. Uudisrakennuksessa se on esimerkiksi oviaukossa noin 100 millimetriä, mutta myös vanhat hirsikehikot saattavat painua. Painumavara täytetään pehmeällä orgaanisella lämmöneristeellä (rive tai puukuitueriste). Polyuretaani ei kuulu hirsirakentamiseen, sillä se voi alkaa kantaa rakennetta, jolloin hirsien väliin jää rakoja. Sama koskee muita pystyrakenteita. Ikkuna- ja oviaukot vahvistetaan sivuilta laskeutumisen sallivilla karapuilla. Karapuut estävät hirrenpäiden sivuttaissiirtymisen. Myös karoissa on huomioitava hirren painuminen.

139

Ilmanvaihto

Perinteinen tuuletusluukku Hammaskurun tuvalla.

140

Peruskorjattavien autiotupien ilmanvaihto on usein kehno. Korjaamisen yhteydessä tupiin lisätään uudet tuuletusluukut ja hormit. Painovoimainen ilmanvaihto vaatii riittävän paine-eron tulo- ja poistoaukon välillä, jotta veto toimisi. Eroa voidaan kasvattaa suurentamalla aukkojen välistä pystysuuntaista etäisyyttä. Tästä syystä peruskorjattaviin suurempiin tupiin (tyyppituvat) on syytä tehdä poistoilmalle oma horminsa yläpohjan ja vesikatteen uusimisen yhteydessä. 1950-luvulla ja sitä ennen rakennetut tuvat ovat yleensä pienempiä, eikä hormeja tarvita. Poistoilmahormi tulee lämpöeristää, sillä muuten kostea, lämmin ilma jäähtyy hormissa pakkasella ja kondensoituu vedeksi hormin sisäpintoihin. Hormin yläosan poistoaukko tehdään noin savupiipun yläpinnan tasolle. Hormi voi olla elementtirakenteinen ja peltipintainen (tyyppituvat), tai se voidaan rakentaa itse puutavarasta. Vesikatolle tulevat hormin peltiosat ovat väriltään mustia. Poistoilma-aukko tehdään tuvan sisäpuolella keskeiselle paikalle niin, että sitä on lyhyenkin ihmisen helppo säätää nousemalla esimerkiksi penkille tai laverille. Vanhat rakenteet huomioidaan myös hormin sijoitusta suunniteltaessa. Räppänät tehdään aina suljettaviksi. Mekanismin on oltava ”idioottivarma”: sen on toimittava kelillä kuin kelillä ottaen huomioon puun kosteuseläminen ja jäätyminen. Tuloilma-aukko tehdään ulko-oven alareunaan tai ulkoseinään matalalle sellaiseen paikkaan, josta se on helposti havaittavissa ja säädettävissä.

Esimerkiksi ulko-oven vieressä tai keittotason alla on usein hyvä paikka räppänälle. Ulkooveen tehty räppänä on erinomainen esimerkiksi kammissa, joka saattaa muilta osin peittyä talvisin vahvaan hankeen. Räppänät varustetaan myyränkestävällä sääskiverkolla. Ikkunoiden yhteyteen saatavat ritilälliset ilmanvaihtoluukut eivät sovi autiotupien henkeen. Tuuletus voidaan hoitaa erillisen räppänän lisäksi myös ikkunan kautta, mutta myös tuuletusluukku kannattaa rakentaa talvikäyttöä ajatellen.

Tulisijat ja palonsuojaus Tulisijojen hormien kunto tarkistetaan nuohouksen yhteydessä ja hormit vaihdetaan tarvittaessa. Huonokuntoinen hormi on tavallisin syy tuvan palamiseen. Elementtirakenteisissa hormeissa on omat asennusohjeensa, mutta muuten noudatetaan Rakennusmääräyskokoelman E3- ja E8-ohjeita hormien suojaetäisyyksistä ja rakenteellisesta palosuojauksesta. Yksinkertaisesta teräsputkesta rakennettavien hormien kohdalla tämä on ensiarvoisen tärkeää. Hormien läpivienneissä yläpohjissa ja vesikatolla on otettava huomioon se, että vaadittavat paloetäisyydet säilyvät hirsirakenteen laskeutuessa ja että rakenteet pääsevät laskeutumaan esteettä. Kamiinan kunto arvioidaan yhdessä hormien kanssa, ja kamiina vaihdetaan tarpeen mukaan. Kamiinoiden palonsuojaukseen on käytetty kuitusementtilevyjä ja sinkittyä teräspeltiä (lämmöneristeellä ja ilman). Tulisijojen uudet palonsuojaukset tehdään yleensä kuitusementtilevystä, mutta näkyvät pinnat voidaan tehdä vanhasta galvanoidusta pellistä. Näkyviin jäävän kuitusementtilevyn väri tulee olla harmaa (tarvittaessa tumma harmaa), sillä vaalea levy likaantuu nopeasti, minkä lisäksi se muodostaa puupintojen kanssa liian suuren värikontrastin. Etenkin vahvasti patinoitujen seinähirsien kanssa palonsuojalevynä on syytä käyttää galvanoitua peltiä, joka sopii vanhaan tupaan paremmin. Levyjen kiinnitys on tehtävä huolella, sillä saumoistaan vääntyilleet kuitusementtiset palolevyt ovat rumia. Joissain harvoissa tuvissa (entiset rajavartioston kämpät) palonsuojana on käytetty myös tiilimuurausta, joka säilytetään ennallaan tai tarvittaessa korjataan. Lattiapinnan palosuojauksessa on käytetty galvanoitua peltiä, joka on edelleenkin hyvä materiaali tähän tarkoitukseen. Muurattujen tulisijojen korjaamisen suunnittelussa tulee aina käyttää apuna ammattilaista, etenkin kun korjattavana on luonnonkivestä tehty tulisija. Näiden tulisijojen korjauksesta on hankala antaa yleispäteviä ohjeita, joten kunnostaminen on suunniteltava tapauskohtaisesti. Lähtökohtana on säilyttää takan alkuperäinen ilme. Varsinkin luonnonkivitakat ovat käyneet harvinaisiksi, joten niitä ei pidä pilata huolimattomalla korjauksella. Mikäli takka on polttopuuhuollon kannalta ongelma, voidaan tupaan lisätä kamiina lämmittämistä varten ja jättää takka rakennushistorialliseksi muistumaksi.

Anterinmukan tuvan keittotaso on palosuojattu kuitusementtilevyllä. Vaalea levy muodostaa voimakkaan kontrastin patinoituneiden seinien kanssa. Tässä tapauksessa levy olisi voitu maalata tai käyttää levyn sijasta galvanoitua peltiä. Sompion autiotuvan kivipiippua on jatkettu peltiputkella.

141

Rakentamisen työtavat Elinkaariajattelu on tärkeätä korjausrakentamisessa. Väliaikaisia ratkaisuja ei pidä tehdä, vaan ongelmat on aina pyrittävä ratkaisemaan siten, että uusi rakenne kestää käytössä vähintään vuosikymmeniä. Rakennuksia ei kannata myöskään korjata osittain, vaan aina kokonaisuutena. Katon korjaaminen on turhaa, mikäli perustukset ovat huonot. Kun rakennus hoidetaan kerralla kuntoon, myös seuraavan huollon tarve siirtyy kerralla vuosiksi tai vuosikymmeniksi eteenpäin. Autiotupien käyttäjät eivät odota tuvilta erityisen viimeisteltyä ulkoasua. Uusien rakenteiden ja korjattujen osien pintojen viimeistely voidaan tehdä rennolla otteella, mikä ei kuitenkaan tarkoita huolimattomuutta tai rakenteellisten vaatimusten sivuuttamista. Puun työstämisen jälki saa olla elävää. Julkisivujen kannalta on ainoastaan hyvä asia, jos kirvesmiehen käsiala on luettavissa tuvan seiniltä. Hutilointi tai huonosti tehdyt yksityiskohdat eivät kuulu autiotupien rakentamiseen. Perinteiset työkalut ja käsittelyt jättävät näkyvät pinnat miellyttävän näköisiksi. Käsityökaluilla katkaistut, veistetyt tai muokatut pinnat sopivat sellaisinaan tupien ilmeeseen. Moottorisahalla työstettyä pintaa ei tule hirsinurkkien päitä lukuun ottamatta jättää näkyville. Tämä koskee etenkin tupien sisätiloja, joissa pintoja tarkastellaan lähietäisyydeltä. Hyvin tehty varaus on hyvän hirsitalon perusedellytys. Varauksen täytyy pitää lämpö sisällä ja olla sekä tiivis että kantava. Varauksen tilkkeenä käytetään luonnonkuituja eli sammalta, pellavarivettä tai muuta orgaanista, tarkoitukseen sopivaa materiaalia. Mineraalivillaa ei pidä käyttää, sillä se pursuilee varauksista rumasti ja voi olla huoneilmaan pölytessään myös terveyshaitta. Hirsirakentamisessa tulee yleisesti ottaa huomioon myös hirren luonnollinen painuminen, josta suurin osa tapahtuu ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Painuminen jatkuu hitaampana myös myöhemmin.

142

Myyrät ovat todellinen ongelma autiotuvissa. Myyrät rakentavat pesiään tupien alaja yläpohjien eristeisiin ja hirsien välisiin huolimattomasti tehtyihin varauksiin. Pienten kynsien öinen rapina pilaa helposti uupuneen retkeilijän unet. Jyrsijät tunkeutuvat myös sisälle tupiin nauttimaan osansa retkeilijöiden eväistä, mikäli niitä on jäänyt sopivasti esille ruokailun jälkeen. Myyrät ovat myös hygieniaongelma. Tupien rakenteet tuleekin viimeistellä tämä mielessä pitäen. Tiiviys on erittäin tärkeää: rakenteisiin ei saa jäädä minkäänlaisia aukkoja tai läpijyrsittäviä pehmeitä kohtia. Mikäli myyrävarmojen rakenteiden tekeminen on hankalaa, voidaan lämmöneristeen sekaan sekoittaa kalkkia, joka karkottaa eläimiä ja hyönteisiä. Myyriä ja muita eläimiä varten tehtävien suojaverkkojen tulee olla riittävän tiheitä ja kestäviä. Verkot piilotetaan rakenteisiin siten, että ne ovat käyttäjälle huomaamattomia. Mikäli verkkoja ei saada näkymättömiin, tulee niiden olla väriltään mustia.

Erämaarakentamisen erikoistapauksia Metsähallituksen rakentamien standardikämppien korjausrakentamisessa70 toiminnalliset muutokset ovat vähäisiä. Tuvat ovat käyttäjäkyselyn mukaan perusratkaisuiltaan toimivia, joskin varusteiden kuivatusmahdollisuuksia ja ilmanvaihtoa voisi parantaa.

70. Tyyppitupien korjaamista (korjaustapaohjeet ja piirustukset) on käsitelty tarkemmin diplomityössäni.

143

lattialaudoitus

hirsiseinä

rakenne pääsee liikkumaan hahlossa

uusi tuulikaappi

pultti rakenteen liikkumavara

soiroa ei naulata hirsiseinään

puusoiro

ulkoverhous kiinnitetään soiroon

lattialaudoitus

lattianiska Uuden tuulikaapin lisääminen vanhaan rakennukseen. Periaatepiirros, leikkaukset.

oma perustus

painumavara ja lämmöneriste (pehmeä selluvilla) kiinnitys vain karmiin hyönteisverkko painovoimaisessa ilmanvaihdossa ilma kiertää ilma-aukkojen pystysuuntaisen eron muodostaman paineeron ansiosta tason h~900 300

Ilmanvaihdon järjestäminen, periaatepiirros.

Uusi ikkuna vanhaan aukkoon ja keittotaso.

Sisustus ja kiintokalusteet ovat riittäviä. Tupiin voidaan tarpeen vaatiessa esimerkiksi vilkkaimmilla alueilla lisätä erillinen kuivatushuone, mutta muita uusia tiloja ei tarvita. Uudet ulkorakennukset ovat mahdollisia. Rakenteiltaan tuvat ovat yleensä kunnossa, mikä on korkean rossipohjan ja yksinkertaisten rakenteellisten ratkaisujen ansiota. Ala- ja yläpohjat on lähes poikkeuksetta syytä vaihtaa eristeisiin pesiytyneiden myyrien vuoksi. Korvaavia rakenteita tehtäessä on huolehdittava siitä, että ne ovat myyränkestäviä. Samalla korjataan mahdolliset vetoa aiheuttavat ilmavuodot. Hirsirunkoon tehtävät muutokset koskevat lähinnä uusia ikkunoita ja tuuletusaukkoja. Yksi tyyppitupien ongelma on pimeä keittotila. Tuvan pimeälle väliseinälle sijoitettu keittotila on hankala illansuussa, jolloin tilan tarve on suurimmillaan. Tilankäytön kannalta alkuperäinen paikka on kuitenkin paras mahdollinen, joten keittotaso kaasuliesineen sopii tutulle paikalleen. Käyttäjien omilla retkikeittimillä tapahtuvaa ruoanvalmistusta varten tuvan pienemmän ikkunan alle voidaan tehdä pieni keittotaso. Keittotason alusta ja seinä tulee tässä tapauksessa suojata palosuojalevyillä. Mikäli tuvassa ei ole kaasuliettä, voidaan harkita koko keittotason siirtämistä valoisampaan kohtaan.

Multapenkki Multapenkille perustettuja tupia joutuu yhä korjauslistalle esimerkiksi Urho Kekkosen kansallispuistossa. Alueella on 1940- ja 1950-luvuilla rakennettuja porokämppiä, joiden hirsikehä on rakennettu suoraan maan päälle. Tuvat on rakennettu aikanaan paikallisten rakennustapojen mukaisesti ympäristön ehdoilla rakennuspaikalta saatavista materiaaleista. Näiden rakennusten ei alun perin välttämättä odotettukaan kestävän aikaansa pidempään, mutta elinkeinon muuttumisen takia niistä on tullut osa kulttuurihistoriaa, joka on syytä säilyttää jälkipolville. Vanhojen paikallisten rakentamistapojen säilyttämiseksi joitain multapenkille perustettuja tupia pitäisi korjata siihen asuun, mihin ne on alun perin rakennettu. Kaikki maalle perustetut tuvat tulisi kartoittaa. Niistä voisi valita parhaiten säilyneet ja kuivimmille alustoille perustetut kämpät, jotka säilytettäisiin multapenkkiperusteisina myös jatkossa. Tällä tavalla taltioidaan vanhoja rakennusmenetelmiä ja eräperintöä seuraaville sukupolville. Rakennuksen historiallinen arvo määräytyy sen rakennuspaikan, alkuperäisten materiaalien ja rakenteiden perusteella. Kaikkia rakennuksia ei tarvitse tehdä rakenteellisesti oikeaoppisiksi, vaan myös tilapäisyys ja lyhyemmät huoltovälit voidaan hyväksyä. Rossipohjalliseksi muutettavan multapenkkituvan kunnostamisessa pyritään siihen, että tupa nousee mahdollisimman vähän irti maasta. Tämä tarkoittaa matalaa sokkelia (tuuletustila noin 15 cm). Sokkelin pilarit tehdään aina luonnonkivistä. Uudelleen perustamisen yhteydessä joudutaan rakentamaan myös alapohja, josta tehdään tuulettuva. Alapohjan eristeenä käytetään paikalta saatavia aineita, kuten sammalta, hiekkaa tai savea. Ainoa sopiva teollinen vaihtoehto on sahanpuru. Esimerkkinä kivipilareille nostetusta multapenkille tehdystä rakennuksesta on Naltiojoen vuonna 1952 rakennettu porokämppä, joka on korjattu 2000-luvulla.

145

Tuulikaapittomat tuvat

Saihon tupa on hyvä esimerkki uuden tuulikaapin liittämisestä vanhaan yksihuoneiseen tupaan. Rakennus on tehty lähes yksinomaan paikallisista materiaaleista: kattovasat on aisattu pyöreästä puusta ja perustus on ladottu luonnonkivistä. Kämppä oli alun perin Suomen ensimmäinen rajavartioston partiomaja (1938). Se on muutettu autiotuvaksi 2006.1 Jouni Laaksonen.

Vanhat eräkämpät tehtiin neliseinäisiksi, pohjaltaan suunnilleen neliönmallisiksi pirteiksi. Tuulikaappeja ei ollut. Nykyään ulko-oven eteen tehdään usein tuulikaappi. Vanhojen tupien palvelutasoa halutaan parantaa eteisillä. Eteisiä on rakennettu kahdella tavalla: joko lisäämällä tupaan erillinen tuulikaappiosa tai jatkamalla rakennusmassaa. Mikäli on haluttu rakentaa pieni eteinen, se on liitetty ikään kuin erillisenä osana vanhaan tupaan. Kun on tarvittu enemmän tilaa, rakennuksen päätyseinää on jatkettu eteenpäin niin, että vanha kattolinja jatkuu yhtenäisenä myös laajennuksen päälle. Viimeksi mainitussa tapauksessa on vaarana uudisosan painuminen ja katon rikkoutuminen. Rakennusteknisesti varmin ratkaisu uuden tuulikaapin rakentamiseksi vanhaan hirsimökkiin on tehdä uusi rakenne omalle perustukselleen ja itsenäiseksi rakennusosaksi, jolloin rakenteiden liikkuminen tai painuminen ei vaikuta toisiinsa. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa erillisen pienen eteistilan rakentamista. Rankarakenteen ja hirsikehän liitoskohdassa on huolehdittava siitä, ettei rakenteita kiinnitetä toisiinsa ruuvein tai nauloin. Liitoskohdan on pystyttävä liikkumaan pystysuunnassa. Ylipäätään kaikki hirsirakenteen yhteyteen tehtävät painumattomat kantamattomat rakenteet on varustettava painumavaralla ja kantavat rakenteet kierrejalalla arvioidun painuman mukaan. Uuden osan suhteet ja materiaalit noudattavat vanhaa rakennusta. Kattokulma, oven koko ja julkisivuvuorauksen lautojen mitat sovitetaan olemassa olevaan rakennukseen. Liiallista symmetriaa tulee välttää. Esimerkiksi tuulikaappia ei tehdä täysin keskelle vanhan tuvan päätyseinää.

Ulkorakennukset Rakennusten väliset suhteet ja etäisyydet toisiinsa ovat tärkeitä asioita tuvan ja sen ”pihapiirin” muodostaman kokonaisuuden kannalta. Rakennuksen koon tulee olla hierarkkisessa suhteessa ympäröiviin rakennelmiin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että autiotupa tai kammi on rakennusryhmän suurin rakennus. Puuvarasto on joskus melko suuri, ja sen massiivisuutta voidaan pienentää madaltamalla liiterin korkeutta. Sauna on yleensä puuliiteriä pienempi, mutta sen tärkeyttä voidaan korostaa sijoittamalla se autiotuvan ”etumaastoon”. Saunan sijoituksessa huomioidaan vedenottopaikka, eli sauna sijoitetaan riittävästi alavirtaan juomaveden noutopaikasta. Käymälä on hieman muista etäällä oleva pieni koppi ja luonnollisesti eri suunnassa kuin vedenottopaikka. Eri ulkorakennuksia voidaan yhdistää saman katon alle. Pienemmissä kohteissa, joissa puuvaraston koko ei ole suuri, on syytä tehdä liiteri, käymälä ja jätepiste samaan

146

rakennukseen. Rakennusryhmässä olisi hyvä pitäytyä kahdessa tai korkeintaan kolmessa julkisivumateriaalissa. Hirsirunkoisen tuvan ja liiterin kanssa voi olla vaikkapa pystylaudoitettu käymälä. Mikäli rakennuksissa käytetään liian monia erilaista julkisivumateriaaleja, ympäristöstä tulee sekava. Puuvaraston suunnittelussa huomioidaan huollon vaatimukset. Puut tuodaan tuville moottorikelkoin, jolloin liiterin ympärillä on syytä olla riittävästi tilaa kelkan ja reen liikkumista ja kääntämistä varten. Läpiajettava puuvaja on huollon kannalta hyvä ratkaisu. Huollon vaatima tila koskee myös käymälää, joka varsinkin vilkkaimmilla alueilla tuottaa kuutiokaupalla jätettä vuosittain. Käymäläjäte kuljetetaan moottorikelkoin pois erämaasta ja kompostoidaan muualla. Jätepiste on paras sijoittaa sisälle puuliiterin tai mieluummin omaan tilaansa käymälän yhteyteen.

Vanha sauna Hammasjärven rannalla. Hammaskaira.2

Kuivaushuone Kuivaushuonetta suunniteltaessa on tarkastettava riittääkö tilan koko kuivauskäyttöön kun palomääräykset otetaan huomioon (rakennusmääräyskokoelma E3 ja E8). Pienimmillään kuivaushuone voi olla sisämitoiltaan noin 110 x 190 cm, jolloin palosuojaukseen täytyy käyttää kaksinkertaista suojausta ja kamiina hormeineen suojataan kuivatettavilta vaatteilta esimerkiksi teräsverkolla. Korjausrakentamisessa kuivaushuoneiksi muutettavien varastojen hirsiseinien varaukset täytyy tarkastaa ja tarvittaessa tilkitä. Uuden kuivatustilan ilmanvaihto on järjestettävä riittäväksi. Ulkoseinään tehdään poistoilmaa varten suljettava tuuletusräppänä, ja korvausilma saadaan esimerkiksi oven ja kynnyksen väliin jätettävästä ilmaraosta.

147

Uusi autiotupa Seuraavaksi esitellään piirustukset kahdesta autiotupamallista. Toinen on tarkoitettu avotunturiin, toinen havumetsäisille alueille. Tuvat sopivat erilaisille käyttäjämäärille. Toinen tuvista edustaa hirsirakenteineen perinteisempää kämppätyyppiä, ja rankarakenteisen kämpän muotokieli on täysin uusi. Molemmat suunnitelmat on tarkoitettu tuomaan uusia ajatuksia nykypäivän standardikämppien hallitsemaan autiotuparakentamiseen. Suunnitelmien tarkoitus on antaa lähtökohtia uuden suunnitteluun eikä toimia tyyppipiirustuksina. Niiden muokkaaminen tarpeen, käyttäjien, käyttötapojen ja maiseman mukaan tulee olla normaali osa rakentamista. Tekstissä puhutaan alituiseen autiotuvista, mutta sanan voi yhtä hyvin vaihtaa eräkämpäksi. Suunnitelmat käyvät lähes sellaisenaan pienten erämaamökkien rakentamiseen, vaikka ne pidettäisiinkin lukittuina. Toimintojen vaatimat tilatarpeet ovat samaa luokkaa, pois lukien makuulaverit, joita tarvitaan yksityiskämpissä vähemmän.

Hirsikämppä metsäisille seuduille Metsämaastoon suunnittelemani autiotupa on pieni harjakattoinen hirsirakennus. Tuvan pohjan muoto on hirsirakennuksille ominainen suorakaide, ja rakennusmassa on hieman pitkänomainen. Harjakatto on jyrkähkö. Massan ja katon muoto juontuvat hirsirakennustekniikan vaatimuksista ja autiotupien rakennusperinteestä. Autiotuvat ovat olleet – kammeja lukuun ottamatta – aina pieniä, yksihuoneisia ja harjakattoisia tupia. Harjakattoinen pieni kämppä on yksinkertainen ja vaatimaton, mikä on hyvin oleellinen piirre koko autiotuvan ideassa. Tuvat ovat aina olleet vaatimattomia rakennuksia, jotka tarjoavat ainoastaan yksinkertaisimmat selviytymisen edellytykset eli lämmön ja säänsuojan. Kaikki muu on periaatteessa ylimääräistä luksusta. Nykyaikaisen retkeilijän vaatimukset ovat käyttötapojen muuttumisen myötä hieman erilaiset kuin 1800-luvun postinkantajalla, mutta modernin autiotuvan tarkoitus on pysynyt samana.

148

600

2 400 600

kamiina kamiina makuulaverit, makuulaverit, yht. 5 hlö yht 5 hlö

lisättävä laveri lisättävä laveri

keittotaso keittotaso pöytä pöytä

irtopenkit irtopenkit

kamiina nostettava laveri kamiina nostettava laveri

22400 400

pöytä

3 900 3 900

pöytä irtopenkit irtopenkit

lisättävälaveri laveri lisättävä nostettava laveri nostettava laveri

pöytä vain kiinteät laveritlaverit käytössä vain kiinteät käytössä pöytä

kaikki kaikki makuutila käytössä makuutila käytössä 3900 3 900

~2 300

~2300 ~2 300

~1750 ~1 750

~2 300 ~1 750

kaikki makuutila käytössä käytössä kaikki makuutila

~1 750

2 400

600

makuulaverit, keittotaso makuulaverit, keittotaso yht. 5 hlö yht. 5 hlö pöytä pöytä

Autiotupa, metsätyyppi: Autiotupa, metsätyyppi: vain kiinteät laveritlaverit käytössä vain kiinteät käytössä pohjapiirros, leikkaus ja julkisivut 1:100 pohjapiirros, leikkaus ja julkisivut 1:100 -

AUTIOTUPA, METSÄTYYPPI: pohjapiirros, leikkaus ja julkisivut • hirsirakenteinen, piilutut seinähirret • metsäiseen maastoon • pienille retkeilijämäärille ja hiljaisille alueille • makuutilat 3–5 henkilölle • sisätilan kalustus muunneltavissa

hirsirakenteinen, piilutut seinähirret Autiotupa, metsätyyppi: - hirsirakenteinen, piilutut seinähirret havumetsäiseen maastoon pohjapiirros, leikkaus ja julkisivut 1:100 - havumetsäiseen maastoon pienille retkeilijämäärille ja hiljaisille alueille - pienille retkeilijämäärille ja hiljaisille alueille makuutilat 3-5 henkilölle --hirsirakenteinen, piilutut seinähirret makuutilat 3-5 henkilölle sisätilan kalustus muunneltavissa --havumetsäiseen maastoon sisätilan kalustus muunneltavissa - pienille retkeilijämäärille ja hiljaisille alueille - makuutilat 3-5 henkilölle - sisätilan kalustus muunneltavissa

bitumikermi ruodelaudoitus tuuletus harjalla kattovasat sahatavarasta tai kuoritut rungot

tervapaperi sahanpuru tervapaperi

nostettava laveri

sisäverhous, lauta salpa

kiinnitys vain karmiin

hyönteisverkko irroitettavassa puukehässä

nostettava makuulaveri sarana

500

poistetaan rakenteen painuttua

painumavara ja lämmöneriste (pehmeä selluvilla)

lattialauta tervapaperi vanerilevy lauta ULKOSEINÄ, HIRSITUPA

kara

makuulaverin lisäpala

600

myyräverkko

Elämän perusasiat muuttuvat kairassa mukavuuksiksi, joten autiotuvan ei tarvitse niitä erikseen tarjoilla. Tämän tietää jokainen pitkän päivämatkan jälkeen autiotuvan lämpöön päässyt vaeltaja. Suunnittelemani tupa on tarkoitettu syrjäisimmille metsäisille seuduille, joissa retkeilijöitä liikkuu vähän. Tällaisilla seuduilla autiotuvalla saattaa olla vain joitain kymmeniä yöpymisiä koko vuoden aikana, joten tuvalle osuu hyvin harvoin useampi kuin yksi vaeltaja tai vaeltajien ryhmä. Ryhmissä liikkuvien retkeilijöiden tavallinen koko on kahdesta viiteen, pois lukien opastetut ryhmät, jotka tukeutuvat varaustupiin. Kalusteratkaisut joustavat tarpeen mukaan. Laveritilaa on normaalitilassa kolmelle, mutta lisätilaa saadaan järjestettyä helposti kahdelle. Pienen hirsikämpän tilat ovat niukat mutta palvelevat käytölle asetettuja vaatimuksia. Autiotuville, varsinkaan syrjäisille, ei tulla oleskelemaan päiväkausiksi, vaan matka jatkuu heti seuraavana aamuna. Tuvat eivät ole retkien kohteita vaan välietappeja. Tiivistunnelmainen pieni kämppä on myös lämpötalouden ja huollon kannalta tilavaa parempi. Pieni tila lämpiää nopeasti talven pakkasillakin, ja siksi myös polttopuuhuollon tarve on tavallista kämppää pienempi. Tuvan vetoisuutta vähennetään sisäoven korkealla kynnyksellä eli niin sanotulla kylmänkynnyksellä, joka on perinteinen tapa vähentää ilman liikkumista rakennuksessa. Erillistä kuivatushuonetta ei suunnitelmassa ole, sillä se on vähän käytetyillä tuvilla tarpeeton. Tupa täyttyy syrjäisillä seuduilla harvoin niin, että vaatteiden ja varusteiden kuivattaminen olisi ongelma.

Hirsituvan rakenteet ja kalusteet Hirsituvan pitkä hirsinurkka juontuu metsäkämppäperinteestä. Esimerkiksi Urho Kekkosen kansallispuistossa lähes kaikki tuvat ovat pitkänurkkaisia. Suurin osa 1900-luvun loppuosan kämpistä on piiluamattomia, mutta sitä vanhemmat ja rajavartioston tuvat ovat olleet usein seiniltään tasakylkisiksi piiluttuja. Ne kestävät säätä paremmin. Kalusteet mahdollistavat tuvan monipuolisemman käytön. Makuutilaa saadaan kahdella lisälaverilla, joista toinen on irtonainen ja toinen seinään kiinnitetty ja alas laskettava. Normaalitilanteessa seinällä oleva irtopenkki voidaan siirtää syrjään ja laskea sen tilalle seinään kiinnitetty saranoitu laveri. Laverissa on kääntyvät jalat, ja mekanismi on hyvin yksinkertainen. Kiinteiden makuulavereiden väliin voidaan asentaa erillinen ylimääräinen laveri. Näin kolmen hengen tuvasta saadaan tilat viidelle. Lavereiden korkeudet on suunniteltu siten, että alempi laveri on niin korkealla lattian pinnasta, että sen alla mahtuu tarvittaessa nukkumaan (vapaa korkeus noin 400 mm). Huonolla säällä voi käydä niin, että telttamajoitus muuttuu mahdottomaksi. Tupaan pitäisi sopia hätätapauksessa enemmän yöpyjiä kuin siellä on lavereita. Alimman makuulaverin ja lattian välinen tila tuo poikkeustilanteessa helppoa lisätilaa.

Yksinkertainen ja käytännöllinen tunturitupa Avotunturiin ja tunturikoivikoihin suunnittelemani autiotupa on rankarakenteinen. Varhaisimmat tuntureiden autiotuvat olivat kammeja ja 1800-luvun lopun jälkeen hirsitupia. Tunturituvilla ei ole samanlaisia perinteestä ja ympäristöstä johtuvia materiaalisia

151

hyllyt

5 300

1 900

makuulaverit kahdessa tasossa

tupa keittotaso ja kaasuliesi

kamiina

ripustustapit seinillä ja ovessa

3 600

tuulikaappi ja kuisti

nostettava pöytä

1 900

puuvarasto

talvikäymälä/ kuivatushuone

AUTIOTUPA, TUNTURITYYPPI: Pohjapiirros ja leikkaus julkisivut

poistoilmahormi

• Rankarakenteinen • Avotunturiin tai tunturikoivikkoon • Makuutilat 10–12 henkilölle, • Tarvittaessa lisätilaa tuulikaapissa • Tuulikaappi avattavissa kuistiksi • Puuvarasto ja talvikäymälä samassa rakennuksessa

savuhormi bitumikermi

käsittelemätön lauta

tyhjennysluukku

tuulikaappi (kuisti) tupa puuvarasto

ja muodonannollisia vaatimuksia kuin metsäisten seutujen tuvilla. Siksi valitsin lähtökohdaksi avomaaston ja rakennustyypiksi lautaverhoillun rankarakenteisen mallin, joka on sääolosuhteiden vuoksi hirsitupaa parempi vaihtoehto. Rakennuksen pohjan muoto on suorakaide, joka on rankarakenteiselle talolle luonteva. Tuvan katto on voimakkain tekijä sen ilmeen muodostumisessa. Päätyseinistä loivaksi pulpettikatoksi jatkuva pinta antaa tuvalle uudenaikaisen ilmeen. Rakennuksen arkkitehtonisia esikuvia ovat tuntureiden seitakivet ja kalliopahdat. Autiotupien henkeen olennaisesti kuuluva yksinkertaisuus ja käytännöllisyys on pyritty säilyttämään tilankäytön ja toiminnallisuuden suunnittelussa. Suorakaiteen muotoinen massa aiheuttaa vähemmän lumen kinostumista kuin monimuotoinen. Lumi tukkii koloset, syvennykset ja porrastukset. Tasaiseen seinään tehtävät ovet keräävät eteensä mahdollisimman vähän lunta. Rakennuksen suuntaaminen vaikuttaa paljon lumen kerääntymiseen. Uusi tunturitupa voidaan sijoittaa rakennuspaikalle siten, että se mukautuu vallitseviin tuulensuuntiin. Tämä vähentää talvisin ensimmäisenä tuvalle saapuvien lumitöitä. Autiotupa koostuu kolmesta toiminnallisesta lohkosta. Tärkein on itse tupa, johon kuljetaan rakennuksen keskellä olevan tuulikaapin kautta. Tuulikaapin toisella puolella on yhdistetty puuvarasto ja kuivatushuone. Kuivatushuone on lisäys perinteisen autiotuvan toimintoihin. Sellaista ei tarvittu entisaikoina, mutta nykyään tuvilla on etenkin sesonkeina niin ahdasta, että vaatteiden kuivattaminen on järkevää siirtää muihin tiloihin. Yksityinen erämaarakentaja voi korvata kuivatushuoneen talvikäymälällä71 tai saunalla. Jälkimmäisessä tapauksessa tulee huolehtia rakenteiden tuuletuksesta. Yhdistämällä useampia toimintoja saman katon alle vältytään rakentamasta useita erillisiä rakennuksia. Monien rakennusten tekemistä avoimeen tunturimaastoon on syytä välttää jo pelkästään maisemallisista syistä. Liikkumisen aiheuttama maaston kuluminen tuvan ympäristössä vähenee, kun eri toiminnot sijoitetaan lähelle toisiaan. Rakennuksen autiotupapuoli on mitoitukseltaan ja toiminnoiltaan tavanomainen. Sisustus on asiallinen ja karu. Tuvasta löytyvät jo vuosisatoja autiotupien käyttäjiä palvelleet ”mukavuudet” eli makuulaverit, lämmityslaite (kamiina) ja pöytä penkkeineen. Lisäksi tuvassa on ruoanlaittoa helpottava erillinen keittotaso. Muulta varustelultaan tupa noudattaa nykyistä käytäntöä: tuvasta löytyvät puhdas- ja jätevesiastiat sekä siivousvälineet. Tuvan merkittävin uusi ominaisuus on yhdistettyjen toimintojen lisäksi tuulikaappina

71.Talvikäymälä on nimensä mukaisesti avoinna vain talvisin. Kesäisin saman katon alla oleva käymälä voi olla hygieniaongelma, joten kesäkäyttöä varten tuvan lähistölle rakennetaan erillinen käymälä.

153

Uusi kammi sulautuu osaksi maisemaa.

toimiva kuisti. Tupa on käyttämättömänä suljettu, mutta käyttäjien saavuttua ja sään salliessa tuulikaapin yksi seinä voidaan avata kokonaan. Tuvan ulkotoiminnot muuttuvat monipuolisemmiksi, kun kuistilla voidaan valmistaa ruokaa ja oleskella myös sadesäällä. Kuistilla säilytettäville rinkoille pääsee helposti joka kelillä, niin myös puuvarastoon. Tuulikaapin toinen ulko-ovi on sisäänpäin aukeava. Tämä johtuu siitä, että talvella rakennus saattaa lyhyessä ajassa hautautua osin lumeen, jolloin sieltä täytyy päästä ulos. Lumen kinostuminen on vaikuttanut myös muiden toimintojen sijoittamiseen samaan rakennukseen. Sisäkautta saavutettaviin tiloihin on huomattavasti miellyttävämpää kulkea esimerkiksi silloin, kun ulkona on kireä pakkanen tai lumi on haudannut puuvaraston ulko-oven. Tunturiin suunniteltu autiotupa on tarkoitettu hirsikämppää suuremmille käyttäjämäärille. Laveritilaa on tuplasti, ja tuvan mitat ovat suuremmat. Huonolla kelillä telttamajoitus voi muuttua mahdottomaksi, jolloin suljettava kuisti saadaan muutettua majoitustilaksi.

Uusi kammi Uuden kammin rakentamisessa suunnittelun keskeinen ongelma on nykyisten rakennusmateriaalien ja -tapojen sovittaminen perinteiseen rakennustyyppiin. Paikallisiin materiaaleihin perustuva rakennus olisi nykyäänkin rakennettava paikallisista materiaaleista, mutta samalla kynnys rakennushankkeeseen ryhtymiseen nousee huomattavasti. Kammin kaltaisen perinteisen rakennustyypin kohdalla onkin tehtävä kompromisseja, joissa tasapainoillaan nykypäivän vaatimusten ja perinteisten arvojen välillä. On hyväksyttävä

154

tämän hetken materiaalit ja käyttötavat, mutta pyrittävä silti säilyttämään olennaiset osat perinnerakennuksen typologiasta. Kammin suunnitelmat ovat ohjeelliset, ja rakentaja voi soveltaa piirrettyä tietoa kohteen vaatimusten mukaisesti käytäntöön. ”Tyyppipiirustusten” mukauttaminen käytäntöön on järkevää. Suunnittelijan toivomus on noudattaa turvemökin ulkoasusta annettuja ohjeita, sillä kammi on helppo maastouttaa luontevaksi osaksi maisemaa.

Sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa Kammin suhde maisemaan on alisteinen. Turvekumpu ei juuri erotu vaan sulautuu muotonsa ja materiaaliensa puolesta maisemaan. Tasaisesta jängästä liian terävästi nouseva kumpu voi erottua kaukaakin, mutta metsäisellä seudulla sen saattaa huomaamattaan ohittaa muutamien metrien päästä. Kammin suhdetta maisemaan voidaan virittää huomaamattomampaan tai erottuvampaan suuntaan. Sulauttaminen onnistuu kasaamalla ylimääräisiä turvekerroksia kammin juurelle niin, että ulkoseinän ja maanpinnan raja katoaa. Kammi voidaan myös kaivaa osin rinteeseen. Erottuvampaa rakennetta haluava tekee maanpinnan ja ulkoseinän liitoskohdasta jyrkän. Uuden kammin suunnitelma sisältää kaksi rakenteeltaan ja muodoltaan likipitäen samanlaista, mutta materiaaleiltaan erilaista turvemajaa. Ulkomuoto voi molemmissa tapauksissa olla samanlainen. Toinen suunnitelma nojaa paikallisiin materiaaleihin, ja

155

1900–2300 makuulaverit, 4 hlö

2800–3200

kamiina

pöytä ja penkit 3800–4300

KAMMI • Kammin runko voidaan tehdä sahatavarasta, jolloin rakenne muodostuu kehistä • Julkisivut eivät muutu

KAMMI • Rakennettu enimmäkseen paikallisista materiaaleista • Runko koivua, sahatavaraa käytetty oviin, ikkunoihin ja niiden liittymisiin • Avotunturiin, jängille, tunturikoivikoihin • Pienille retkeilijämäärille ja hiljaisille alueille • Makuutilat 4–5 henkilölle

toinen rakennetaan sahatavarasta. Rakennukset soveltuvat tunnelmansa puolesta hieman eri käyttötarkoituksiin. Tunturikoivun rungoista rakennetussa kömmänässä pääsee lähelle alkuperäisen saamelaiskammin tunnelmaa, kun taas rankarakenteisen kammin tekeminen on helpompaa varsinkin täysin puuttomilla alueilla. Uuden kammin muoto on perinteinen. Raskaasta turpeesta ei voi tehdä merkittävästi perinteisestä turvekodasta poikkeavaa mökkiä, sillä seinien tulee olla joka sivulta hieman viistot ja muotojen pyöristetyt. Kammin kantava rakenne on molemmissa tapauksissa mukaelma perinteisestä korvakkokodasta. Koivurunkoisessa vaihtoehdossa saatavilla olevan materiaalin mitat rajoittavat kammin sisätiloja. Kammi on suunniteltu avoimeen autiotupakäyttöön, mikä on vaikuttanut sen sisätilaratkaisuihin. Laverit, kamiina ja pöytä penkkeineen noudattavat perinteistä sisustusta sekä avoimissa että lukituissa kammeissa ja tunturimökeissä.

Vanhat ja uudet materiaalit Vanhaan aikaan kaikki kammin materiaalit saatiin rakennuspaikalta. Ainoastaan turpeen ja rungon väliin ladotut tuohet voitiin joutua tuomaan muualta, koska ohuesta ja vääntyneestä tunturikoivusta on hankala saada riittävästi tuohta. Myös uuden kammin suunnitelmassa ”tuohi” tuodaan muualta. Se on korvattu nykyaikaisella patolevyllä. Tuohilevyä voi olla hankala saada kaupallisena tuotteena, ja sen kerääminen Ylä-Lapin alueella ei ole tarkoituksenmukaista. Tiukasti perinnettä noudattelevassa rakentamisessa voidaan käyttää myös tuohilevyjä. Runkorakenteeltaan uusi kammi tehdään tunturikoivusta tai sahatavarasta. Koivu aisataan ennen rakentamista vähintään kahdelta puolelta puun kuivattamiseksi. Perustuksiin tarvittavat kivet löytyvät yleensä rakennuspaikalta, samoin turve. Tunturista saatava turve ei ole aina ominaisuuksiltaan parasta. Rakentamiseen on parasta peltoturve, joka on tiiviimpää ja painuu vähemmän. Turpeen valinnasta on kerrottu lisää sivulla 46.

Rakenteet ja rakentaminen Koivurakenteisessa kammissa koivuruoteet ladotaan kiinni toisiinsa niin, ettei rakenteen takana oleva patolevy näy koivuriukujen lomasta. Patolevyksi valitaan tummin värivaihtoehto. Patolevyn tarkoitus on toisaalta tuulettaa rakenne ja toisaalta suojata puuosia kosteudelta. Turpeen eristää patolevystä niiden väliin tuleva suodatinkangas. Rakenne tuulettuu näin paremmin, koska turve ei tuki patolevyn ilmakanavia. Turve ladotaan noin 40 × 50 senttimetriä pitkinä palasina kammin seinille ja katolle. Turve ladotaan seinille tiilimuurauksen tapaan siten, että nurkat limittyvät. Seinäturpeet ladotaan noin 30 senttimetriä katon yläpintaa ylemmäs, koska seinät tulevat painumaan alaspäin. Samasta syystä kattoturpeita ei kiinnitetä seinäturpeisiin mitenkään. Kattoturpeet ladotaan levyistä niin, että ne ovat seinistä erillisiä osia. Turpeet asetellaan ruohopuoli alaspäin. Hyvä työkalu turpeen leikkaamiseksi irti maasta on päästään katkaistu vesuri. Myyrät on huomioitava rakennusvaiheessa siten, että kaikki rakenteet ja laudoitukset tehdään tiiviisti. Myyrät elävät rakennuksen seinäturpeissa, ja ne tunkeutuvat sisälle kammiin, mikäli löytävät sopivan reiän rakenteessa.

157

Ylimmäisen Appislompolon kammi eli LaVu-kämppä on kulkijoiden omaehtoisesti huoltama pieni kämppä Hammastunturin erämaassa. Omat polttopuut kannattaa haalia matkan varrelta löytyvistä maapuista, joiden kerääminen on valtion mailla sallittua.

72. Ilmanvaihtohormit voidaan tehdä puusta, mikä on suositeltavin vaihtoehto ulkoisen ilmeen kannalta. Mikäli muovisia putkia käytetään ja niitä jää näkyviin, maalataan niiden näkyvät osat mustiksi.

158

Mikäli kammi tehdään rinteeseen tai jängälle, koko lattian alle saatetaan tarvita salaojitus sulamisvesien takia. Tästä syystä kammin rakentamisessa pyritään suosimaan hieman ympäristöstä kohoavia kohtia, esimerkiksi rinteen kumpareita. Ilmanvaihto on oleellinen asia. Kammin harjalle tehdään hormillinen poistoilma-auk72 ko . Korkea hormi parantaa vetoa. Tuloilma-aukko tehdään ulko-oveen. Tällöin aukko on talvella lumen peitossa ainoastaan silloin, kun sitä ei tarvita eli kun kammi ei ole käytössä. Sahatavarasta rakennettavan kammin lattialautojen alle jäävä tila tuuletetaan parilla ilma-aukolla, jotka tehdään oviseinälle. Alatilan tuulettuminen ei ole talvella välttämätöntä. Tuulikaappia ei suunnitelmassa ole, joten oveen tulee tehdä kunnollinen kylmänkynnys vedon vähentämiseksi. Koivurakenteisen kammin lattia ladotaan kivistä, mikäli sopivia laakeita kiviä on saatavilla. Muussa tapauksessa lattia voidaan laudoittaa soran tai kivien päälle ladotuilla lankuilla. Lattian alta ei tavallisesti tarvitse vaihtaa maata, sillä kuiva tunturikangas on kova ja tiivis alusta. Lämmöneristystä vaativat kohdat, kuten ikkunoihin ja oviin liittyvät rakenteet, tehdään sahatavarasta. Lämmöneristeenä käytetään sahanpurua. Ovi tehdään laudasta, ja se voidaan jättää kokonaan eristämättä. Oven alaosaan tehdään sisäpuolelta avattava hyönteisverkollinen tuuletusluukku. Teollisesti valmistettuja ovia ei käytetä kammin rakentamisessa.

KAMMIT, DETALJIT

turve koivun runko patolevy ja suodatinkangas

sahanpuru

luonnonkaareva koivun runko

tervapaperi

koivuruoteet

EPS-levy turve

sahanpuru

turve patolevy ja suodatinkangas

tervapaperi koivun tuohi

turve

koivun runko

patolevy ja suodatinkangas kivilattia tai laudoitus

salaojaputki

sora- ja hiekkatasoitus luonnonkiviperustus

VII Autiotupien korvaamatonta tunnelmaa Suomalainen autiotupaperinne on monipuolisempi kuin miltä se aluksi näyttää. Erämaarakentamisen monimuotoisuus on säilynyt melko hyvin nykypäivään asti. Yksinkertaiset pienet eräkämpät ovat edelleen aktiivisessa, alkuperäistä mukailevassa käytössä, mikä on rakennushistorian kannalta arvokas asia. Autenttiseksi museoidussa mutta käyttökiellossa olevassa kämpässä ei ole samaa charmia kuin vastaavassa tuvassa, joka jatkaa elämäänsä autiotupana alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan. Vaatimattomia palveluja tarjoava kämppäkulttuurimme on pitänyt matalimmatkin majat hengissä. Autiotupien massarakentaminen 1900-luvun taitteen jälkeen teki suomalaisesta kämppätarjonnasta jokseenkin homogeenistä. Nykyään tyyppituvat hallitsevat tarjontaa. Uudet tuvat on syytä rakentaa rohkeasti omanlaisikseen – olkoon tavoitteena sitten paluu perusasioihin tai suuntaus uuteen aikaan. Maisema, ympäristö ja alueellinen rakennusperintö tarjoavat mahdollisuuksia ja lähtökohtia uusien tupien rakentamiseen. Sama koskee myös muuta erämaarakentamista, kuten avoimia porokämppiä tai lukittuja vapaa-ajanasuntoja. Uusien kammien rakentaminen olisi rakennustyypin säilymisen kannalta toivottavaa. Uudet turvekodat voisivat sijaita esimerkiksi hiljaisemmilla alueilla hieman haastavampien yhteyksien takana. Kammeilla tarjottaisiin helposti uudenlaisia elämyksiä retkeilijöille. Nykyisiä, olemassa olevia kammeja kehutaan vuolaasti. Niitä pidetään poikkeuksellisen tunnelmallisina ja intiimeinä paikkoina, jotka tarjoavat pelkästään niitä asioita, joita autiotuvista on aina haettu: lämpöä ja suojaa ankarien olosuhteiden keskellä. Tässä kirjassa on puhuttu paljon rakennuksista erämaissa, mutta on tärkeää muistaa, että itse erämaat ovat tärkeimpiä. Kirkkaat järvet tuntureiden sylissä ja ikivanhat hongat niiden juurilla eivät tarjoaisi samanlaisia elämyksiä, mikäli kulkija törmäisi tämän tästä mökkiin tai asumukseen, olisipa se miten hieno tahansa. Yksikään tupa ei ole niin mielenkiintoinen kuin kairat sen ympärillä. Elämykset autiotuvilla kuuluvat oleellisena osana monen kulkijan retkeilykokemuksiin. Siksi onkin syytä huolehtia näistä rakennuksista ja tehdä uusista arvonsa mukaisia. Samalla voidaan elvyttää myös perinteitä – rakennettakoon siis kammeja!

160

161

Hakemisto A

alapohjarakenteet........................................... 90, 133, 145 alasalvoskammit, ks. kotatyypit autiotupatyypit autio-varaustuvat........................................................69 järjestötuvat.................................................................65 kalamajat................................................................60, 79 kultakämpät.................................................................77 kunnantuvat................................................... 76, 83, 88 muovituvat...................................................................70 nimismiehentuvat (kruununtuvat).13, 76, 80, 93, 111 palovartijan majat.......................................................78 palvelutuvat........................................................110, 127 porokämpät............................ 28, 76, 90, 94, 108, 145 postituvat......................................... 13, 76, 84, 88, 107 päivätuvat........................................................71, 73, 78 rajakämpät............................................... 35, 40, 76, 99 savottakämpät.....................................................78, 112

162

tyyppituvat (Metsähallituksen tuvat eli tunturituvat)............. 66, 69, 74, 76, 91, 95, 101, 116, 120, 140, 143 varaustuvat..............................................11, 66, 69, 117 autiotuvat Aatsan...........................................................................70 Aihkipetsin...................................................................73 Ailakkajärven..............................................................70, Aittajärven...................................................................87 Anterinmutkan (-mukan) kämppä.. 91, 94, 115, 117 Gaskashytta, Norja....................................................111 Glitterheim, Norja.....................................................111 Haltin............................................................... 62, 77, 99 Halvarin........................................................................83 Hammaskurun.......................................................... 121 Hotelli Aku...................................................................80 Hurulan kalamaja...................................................... 60 Härkävaaran.................................................................77

Ison Säytsjärven..........................................................63 Isosaaren (Pöyrisjärven)..................................... 32, 83 Ivalojoen kultakämpät................ 59, 77, 89, 107, 128 Jogasjärven.......................................................... 94, 131 Kakslauttasen............................................................. 90 Karhuojan...................................................................130 Karvaselän (Kummituskämppä).............. 59, 63, 76, 77, 89, 108, 120 Kaskasjoen...................................................................70 Kenesjärven..........................................................63, 89 Keskon kämppä, ks. Anterinmukka Kivipään...................................................................... 121 Kollumin (ent. Meneslatvan).................................108 Korsalompolon...........................................................77 Korsatupa.....................................................................63 Kruununtupa...............................................................76 Kuivin.....................................................................86, 87 Kultalan stationi.......................................... 77, 79, 107 Kummituskämppä, ks. Karvaselän Kuonjarjoen (-johkan)..................74, 90, 92, 99, 130 Kuuselan..................................................................... 117 Kärppäsaaren...............................................................65 Käyrästunturin............................................................78 Lastumuotkan.............................................................58 Luirojärven Hilton.............................................74, 116 Madjoen........................................................................86 Meekonjärvi.................................................... 41, 71, 88 Meneslatvan, ks. Kollumin Mierasjärven (Mierastupa?).................58, 61, 88, 90 Mirhamin...............................................63, 77, 89, 108 Mukkaköngäs, ks. Anterinmukka Muorravaarakan........................................................ 66 Muorravaarakanruoktun............21, 65, 93, 120, 121 Naltiojoen..................................................... 77, 90, 145 Nilitupa tai -pirtti..............................................63, 108 Njavgoaivin..................................................................86 Nuorttijoen..................................................................73 Näkkälän Välitupa............................................... 76, 82 Pahaojan Kultala......................................... 78, 94, 107 Perum-Ämmirin.........................................................63 Peskihaaran..................................................................77 Petsikon............................................63, 76, 81, 88, 108 Petäjäsaaren.................................................................65 Peuraselän....................................................................77 Pinniskosken............................................................... 99

Pisterin..........................................................................65 Pitsusjärven..................................................................74 Porojärven....................................................................95 Pyhä-Nattasen.............................................................78 Pöyrisjärven, ks. Isosaaren Raappanan....................................... 28, 37, 42, 94, 117 Rajan kämppä............................................................ 117 Rautulammen.............................................67, 121, 135 Riekkokämppä................................................79, 80, 91 Ritakosken........................................................... 78, 107 Rostahytta, Ruotsi.....................................................111 Rumakurun (uusi ja vanha)..................... 78, 107, 112 Saanan...........................................................................74 Saarijärven...................................................................69 Saihon...................................................................77, 146 Sarviojan..............................................................68, 120 Sevettijärven................................................................69 Siosjärven.....................................................................83 Siulan ruoktu...............................................................65 Sorvortan, ks. Uittipiekan Sudenpesän............................................. 27, 28, 90, 94 Suomujoen (Suomunruoktu)...68, 77, 116, 121, 130 Taatsin.................................................................. 88, 107 Tammakkolammen.................................................. 116 Tammikämppä............................................................78 Terbmisjärven.......................................70, 86, 88, 129 Tuiskukurun...................................................... 116, 121 Urttashotelli................................................................ 90 Uittipiekan (Sorvortan).............................................69 uudisrakennus, ks. suunnitelmat Vellinsärpimän.......................................................... 121 Vieriharjun...................................................................77 Ylimmäisen Appislompolon (La-Vu)............ 79, 158 Avotakka, ks. piisi

eläinsuojat porolato eli liemu (leakk)..........................................35 puura.............................................................................35 erämaa-alueet Hammaskaira eli Hammastunturin erämaa........76, 79, 99, 107, 108, 121 Inarijärven seutu.................................... 32, 56, 65, 96 Itäkairan erämaa........................................................ 90 Kaldoaivin erämaa................................ 35, 75, 96, 101 Kevon luonnonpuisto.........................................35, 86

163

Käsivarren erämaa...........................11, 70, 75, 86, 88, 92, 96, 97, 131, 135 Lemmenjoen kansallispuisto...................................76 Puljun erämaa............................................................108 Urho Kekkosen kansallispuisto.........20, 65, 74–78, 97, 112, 151 Vätsärin erämaa..........................................................75

Haljispuolikkaat................................ 22, 45, 90, 131, 138 harjakatto (satulakatto)................................ 60, 125, 148 hiiltäminen, ks. pintakäsittelyt hirsien painuminen ja painumavara.........139, 142, 146 hirsien varaukset................ 88, 89, 91, 92, 130, 142, 147 hormit...................................50, 75, 91, 98, 140, 141, 158

ikkunat (pielilaudat, lasit)................................... 138, 139 ilmanvaihto, ks. tuuletus Islannin autiotuvat......................................................... 94

jätehuolto, ks. myös käymälä........................................97

kaasuliedet, ks. nestekaasuliedet kalustus ja sisustus....................66, 82, 93, 133, 136, 151 kamiinat...................48, 50, 53, 70, 73, 93, 94, 141, 147, kammisaunat, ks. myös saunat..............................34, 35 kammit, ks. myös kotatyypit Adolfin...................................................................29, 42 Akukammi ......................................................... 35, 103 Apujoukkojenvaaran kodat.........................19, 20, 25 Árkomarasin....................................27, 32, 40, 51, 101 Hammaskota........................................................52, 99 Immon..........................................................................37 Pieran kammi................................................... 102, 105 Luossajoen.................................................................. 101 Morishvein.......................................................... 35, 105 Muorravaarakan.................................. 27, 65, 94, 120 Njiljohmohávžin.........................................................35 Njahgajärven............................................................... 46 Nurmensäntin.............................................................37 Poaskejuuhan...............................................................52 Poaskevarrin................................................................53 Raappanan...............................28, 37, 42, 94, 117, 138 Rauduskaidin...............................................................28 Reino Puustisen..........................................................30 Rinkiojan...............................................................30, 35

164

Rohtoluobbalin............................................................ 41 Siihkajoen................................................................... 101 Tanssijoen.....................................................................30 uudisrakennus, ks. suunnitelmat Vaisjoen.....................................35, 40, 42, 52, 94, 137 Vongoivan........................... 37, 42, 105, 106, 117, 137 Vuotson..................................................................29, 43 Välimaan....................................................... 22, 35, 106 kansallispuistot, ks. erämaa-alueet korjausrakentaminen............................ 92, 101, 108, 127 korjaustapaohjeisto.............................................. 122, 143 korvakkorakenne............ 11, 13, 20, 22, 27, 40, 44, 104 kotatyypit, ks. myös kammit alasalvoskammit... 11, 18, 24, 25, 35, 44, 51, 52, 61, 99 asuinkodat.................... 20, 29, 30, 32, 35, 43, 47, 48 harjakodat.................................. 11, 27, 43, 44, 51, 103 kartiokodat (keila-, pirri- eli pistekodat)........ 11, 18, 20, 22, 24, 34, 44, 58 liesikodat................................................. 58-61, 90, 125 loudekodat (laavukodat, korvakko- eli korvakodat).......................15, 16, 18, 20, 22, 28, 30 pyyntikodat (metsästyskammit).. 31, 40, 41, 43, 50 rajavartiolaitoksen kammit......................................35 turvekodat (kammit)............ 11, 15, 18, 22-25, 44-53 kotakenttä............................................. 13, 38, 39, 41, 101, kotakorvat, ks. korvakkorakenne kuistit.................................................. 68-70, 111, 153, 154 kuivatushuoneet (kuivaushuone)........72–74, 116, 127 145, 147, 152 kultaryntäys...................................28, 57, 59, 77, 112, 121 kylmänkynnys.................................................................158 Käsivarsi, ks. erämaa-alueet kävely, ks. vaeltaminen käymälä, ks. myös jätehuolto.........................45, 86, 97, 146, 147, 152

lakkaus, ks. pintakäsittelyt lapintakka, ks. piisi lautamökit................................................................48, 102 liiteri, ks. puuvarasto luonnonpuistot, ks. erämaa-alueet lähde (kaltio).....................................................................43

maalaus, ks. pintakäsittelyt majatalot (kestikievarit)..................... 57, 58, 64, 65, 96

Metsähallituksen tuvat, ks. autiotupatyypit Metsähallitus......................41, 66-79, 90, 91 94, 97–101, 104, 107, 111 Metsäntutkimuslaitos............................................69, 120 moottorikelkkailu...................................................96, 102 multapenkki, ks. myös rossipohja..........44, 51, 90, 145 Museovirasto...................................23, 28, 105, 106, 127 myyriltä suojautuminen.....133, 135, 141, 143, 150, 157

nautinta-alue ja nautintaoikeus........31, 38, 39, 41, 104 nestekaasuliedet................................. 66, 86, 94, 97, 145 nomadit (paimentolaiset)..............................................28 Norjan autiotuvat ja kammit................................110, 111 nurkkasalvokset...............................................................88

opasvalvoja........................................................................70 outa..................................................................................... 13 ovet...................................................................... 48, 87, 138

palosuojaus, ks. myös tulipalot.................. 141, 145, 147 pappilat...............................................................................58 patsasrakenne.....................................................22, 27, 44 pellavaöljy (vernissa), ks. pintakäsittelyt..................135 perustusten teko....................22, 44, 130, 136, 142, 146 piisit............................................................... 48, 50, 93, 94 pilari-palkkirakenne........................................................27 pintakäsittelyt................................................135, 136, 138 polttopuuliiteri, ks. puuvarasto........................................ polttoöljykamiinat.......................................................... 94 poroerotus.........................................................................32 pororaito...............................................................13, 22, 56 postipolut Inarin–Angelin postipolku.......................................76 Kittilän–Inarin postipolku (Inarin ja Kittilän välinen keino)...........................107 Utsjoen vanha postipolku................................ 63, 107 puolinomadit (puolipaimentolaiset)...........................28 puuhuolto........................................ 41, 79, 86, 93, 94, 97 puuvarasto (liiteri)...... 82, 86, 93, 97, 99, 119, 146, 152

rakennussuojelu............................ 78, 107, 108, 120, 127 rautavithrilli....................................................................135 retkeily, ks. myös vaeltaminen.................65, 66, 75, 81, 97, 98, 101, 110, 112 retkeilyjärjestöt

Imatran Lapinkävijät ry.............................................65 Keskon Kerho ry....................................................... 118 Lapin Jokos ry..............................................................65 Suomen Latu ry............ 35, 65, 99, 111, 112, 116, 118 Suomen Matkailijayhdistys SMY ry................65, 69 Tunturikerho Kolbma ry.........................................120 Tunturilatu ry................................................35, 65, 90 Roslagenin mahonki......................................................135 rossipohja, ks. myös multapenkki.......................90, 145 Ruijan polku.......................... 56, 58, 64, 83, 87, 112, 116 Ruotsin autiotuvat ja kammit..................................... 110 räppänät............. 21, 22, 47, 48, 50, 59, 61, 91, 140, 141, räystäät, ks. vesikourut ja räystäät

Saariselkä, ks. erämaa-alueet saunat, ks. myös kammisaunat................69, 72, 73, 83, 116, 119, 146 satulakatto, ks. harjakatto sokkeli................................................44, 93, 128, 130, 145 sota-ajat (toinen maailmansota)...........30, 64, 77, 126 Suomen Latu, ks. retkeilyjärjestöt suunnitelmat autiotupa, hirsirakenne (metsään)........................148 autiotupa, rankarakenne (tunturiin).................... 151 kammi.........................................................................154

takka, ks. piisi terva..................................................................................135 tulipalot, ks. myös palosuojaus....................... 78, 98, 99 tupaisäntä.......................................................................... 71 turhankävely, ks. retkeily.................................................... turvekodat, ks. kotatyypit ja kammit tuuletus (tuuletusvälit, ilmanvaihto)........ 90, 133, 135, 140, 141, 145, 147, 152, 158 tyyppipiirustukset....................... 64, 66, 70, 94, 95, 155

Urho Kekkosen kansallispuisto, ks. erämaa-alueet uudisrakentaminen, ks. myös suunnitelmat....101, 127

vaeltaminen, ks. retkeily vesikate ja vesikatto........................... 25, 45, 52, 90, 131, vesikourut ja räystäät.....................................73, 133, 135 vuotuiskierto (vuosikierto)........................ 15, 22, 28, 29

yläpohjarakenteet.........................................103, 133, 145

165

Kirjallisuus Painetut lähteet Aaltonen, Turkka ja Arkko, Martti 1997. Vanhat hyvät erätaidot. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Ajatus. Acerbi, Giuseppe 1953. Matka halki Suomen v. 1799. Helsinki: wsoy. Castrén, M. A. 1838. ”Paluumatka Utsjoelta Kemiin” teoksessa Matkoja vanhassa Suomessa. Erno Paasilinna (toim.) 1990. Helsinki: Otava. Castrén, M. A. 1953. Tutkimusmatkoilla Pohjolassa. Alkuperäisteos Nordiska Resor och forskningar av M. A. Castrén I-II, 1852 ja 1855. Helsinki: Tammi. Eldjárn, Kristján 1971. Stöng i Þjórsárdal. Reykjavik Þjóđminjasafn Íslands. Faegre, Torvald 1979. Tents. Architecture of the Nomads. London: John Murray Ltd. Fellman, Jaakko 1980 (1907). Poimintoja muistiinpanoista Lapissa. Porvoo: WSOY. Gourlie, Norah 1939. A Winter with Finnish Lapps. Glasgow. Hammastunturin erämaan hoito- ja käyttösuunnitelma 1996. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisusarja. Sarja B, No 32. Helsinki: Edita. Hannikainen, Lauri 1927. ”Muistelmia Lapin-matkalta” teoksessa Kotimaan kirja. Lappi – Petsamo. E. N. Setälä (toim.) et al. Helsinki: Otava. Hautajärvi, Harri 1991. Lapin tunturialueiden matkailu- ja lomarakennukset matkailun alkuajoista nykypäiviin. Diplomityö. Oulun yliopisto. Hihnavaara, Lauri 2002. Luiron laulu. Helsinki: wsoy. Hänninen, Sakari et al. 2007. Hankia, sosetta, tulistelua. Jyväskylä: Kontentti Ky. Itkonen, T. I. 1991. Lapin-matkani. Porvoo: WSOY. Itkonen, T. I. 1984 (1948). Suomen lappalaiset. Porvoo: WSOY. Kaikusalo, Asko ja Metsälä, Yrjö 1974. Tarujen tunturit. Porvoo: WSOY. Kaila, Panu 2000 (1997). Talotohtori. Porvoo: WSOY. Kalliola, Reino 1930. ”Lappi ensi kerran” teoksessa Matkoja vanhassa Suomessa. Erno Paasilinna (toim.) 1984. Hämeenlinna: Karisto. Kankaanpää, Sakari et al. 2004. Urho Kekkosen kansallispuiston polttopuuhuoltosuunnitelma. Metsähallituksen julkaisu. Rovaniemi. Kolehmainen, Alfred 1996. Hirsirakentamisperinne. Helsinki: Rakennustieto. Kolehmainen, Alfred ja Laine, Veijo A. 2004 (1979). Suomalainen talonpoikaistalo. Helsinki: Otava. Korhonen, Teppo 1994. ”Muonion Keimiöniemen Hurulan kalamaja” teoksessa Suomen museo 1993. Vammala: Suomen Muinaismuistoyhdistys. Kortelainen, Yrjö 1995. Entistä Enontekiötä. Porvoo: WSOY. Kotivuori, Hannu 2007. ”Rivitalot Jäämeren rannalla” teoksessa Peurakuopista kirkkokenttiin. Saamelaisalueen 10 000 vuotta arkeologin näkökulmasta. Publications of Giellagas Institute Nr 9 2007.

166

Laaksonen, Jouni ja Partanen, Seppo J. 2002. Autiotuvat: Pohjois-Suomen tuvat ja tarinat. Helsinki: Edita Prima Oy. Laaksonen, Jouni 2003. ”Erämaiden kämppätyypit” lehdessä Erä 5/2003. Laaksonen, Jouni 2007a. ”Keväthangille rauhaan” lehdessä Latu ja polku 2/2007. Laaksonen, Jouni 2007b. ”Kaldoaivin kammikierros” lehdessä Erä 5E/2007. Lagercrantz, Eliel 1918. ”Ounastunturilta Pöyrisjärvelle” teoksessa Matkoja vanhassa Suomessa. Erno Paasilinna (toim.) 1990. Helsinki: Otava. Lapin rakennusperintö 1984. Oulu: Lapin läänin rakennusperinne ry. Lee, Molly & Gregory A. Reinhardt 2003. Eskimo Architecture: Dwelling and Structure in the Early Historic Period. Fairbanks: University of Alaska Press and University of Alaska Museum. Lehtola, Teuvo 1997. Lapinmaan vuosituhannet. Saamelaisten ja Lapin historia kivikaudelta 1930-luvulle. Inari: Kustannus-Puntsi. Lehtola, Teuvo 1998. Kolmen kuninkaan maa: Inarin historia 1500-luvulta jälleenrakennusaikaan. Inari: Kustannus-Puntsi. Leppänen, Tapani 2005. ”Naapurin tuvalla” lehdessä Latu ja polku 7/2005. Manninen, E. N. 1945. ”Tunturin erakko” lehdessä Suomen Kuvalehti. Matkasuuntia Suomessa i–iv 1888–1890. 1986 (1890). Helsinki: Suomen matkailuliitto. Mäkinen, Vesa 1983. ”Suomen Lapin matkailun synty” teoksessa Lappi 1 – Suuri, kaunis pohjoinen maa. Martti Linkola (toim.). Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy. Onnela, Samuli 1999. ”Ruijan polku” teoksessa Vuosijulkaisu II 1999. Sodankylä-seura. Paulaharju, Samuli 1922. Lapin muisteluksia. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja. Paulaharju, Samuli 1923. Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja. Paulaharju, Samuli 1927. Taka-Lappia. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja. Paulaharju, Samuli 1979 (1939). Sompio. Porvoo: WSOY. Partanen, Seppo 1990. Kullan ja luonnon kutsu: Lapin kultamaiden opas. Helsinki: Suomen matkailuliitto. Pohjois-Suomen autiomajat 1957. Suomen retkeilyn käsikirja n:o 2. Suomen matkailuyhdistys. Rankama & Kankaanpää, Jarmo 2007. ”Utsjoen Vetsijärvi – asutusta 10 000 vuotta sitten” teoksessa Peurakuopista kirkkokenttiin – Saamelaisalueen 10 000 vuotta arkeologin näkökulmasta. Publications of Giellagas Institute Nr 9 2007. Rosberg, J. E. 1910. ”Patsjoen suomalaiset” teoksessa Lapin matkamiehiä. Matti Poutvaara (toim.) 1984. Hämeenlinna: Karisto. Saressalo, Lassi 1982. Talvadaksen kylän etno-historiallinen kehitys. Etnologinen tutkimus tenonsaamelaisen kylän elinkeinomuutoksesta. Folkloristiikan tutkimuksia 1. Turku: Turun yliopiston Kulttuurien tutkimuksen laitos. Schefferus, Johannes 1963 (1674). Lapponia. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Urho Kekkosen kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma 2001. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B, No 60. Helsinki: Edita. Urho Kekkosen kansallispuiston retkeilyopas 2007. Metsähallitus.

167

Wallenius, K. M. 1954. Miesten meri. Helsinki: Otava. Wallenius, K. M. 1933. ”Koskemattomia erämaita” teoksessa Matkoja vanhassa Suomessa. Erno Paasilinna (toim.) 1990. Helsinki: Otava. Valonen, Niilo ja Vuoristo, Osmo 1994. Suomen kansanrakennukset. Helsinki: Museovirasto. Valtonen, Taarna 2007. ”Saamelaiset turverakennukset – alueellista ja ajallista variaatiota” teoksessa Peurakuopista kirkkokenttiin – Saamelaisalueen 10 000 vuotta arkeologin näkökulmasta. Publications of Giellagas Institute Nr 9 2007.

Sanomalehdet Kaiku 1894. Numero 145. Oulun Lehti 1881. Numero 26. Pohjois-Suomi 1877. Numero 52. Sanan-Lennätin 1858. Numero 21. Suomi 1858. Numero 1. Tunturisanomat 1951. Numero 2. Suomen Kuvalehti 1945.

Internet-lähteet Autiotuvat on-line. 2008. Jouni Laaksosen ylläpitämä ajantasainen autiotupaluettelo. Saatavissa: http://koti.kainuu.com/joula/at/ Muotka ruovttu ustibat. 2008. Lahtisen kämpän historia. Viitattu 14.2.2008. Saatavissa: http://personal.inet.fi/yritys/muotkanruoktu/lahtihis.htm Turhankävelijän kämppäkortisto. 2009. Viitattu 20. 11. 2009. Saatavissa: http://www.patikka.net/

Haastattelut Aikio, Antero 2008. Puistomestari, Metsähallitus, Lapin luontopalvelut. Haastattelut 15.–16. 1. 2008. Lappeteläinen, Aki 2007. Sähköpostihaastattelu 29. 11. 2007. Korhonen, Teppo 2007. Dosentti, yliopistolehtori, Helsingin yliopisto: Kulttuurien tutkimuksen laitos / kansatiede. Sähköpostihaastattelu 21. 11. 2007. Niku, Kalervo 2007. Haastattelu 28. 7. 2007. Reinvuo, Timo 2008. Puistomestari, Metsähallitus, Lapin luontopalvelut. Haastattelut 14.–16. 1. 2008. Tuovinen, Erkki 2007 ja 2008. Erikoissuunnittelija, Metsähallitus, Lapin luontopalvelut, Rovaniemi. Useita sähköposti- ja puhelinhaastatteluita 19. 12. 2007–18. 2. 2008. Laaksonen, Jouni 2008. Sähköpostihaastattelut 14. 1.–11. 2. 2008. Vuomajoki, Esa 2007. Luontovalvoja, Metsähallitus, Lapin luontopalvelut. Puhelinhaastattelu 26. 11. 2007.

168

Muut painamattomat lähteet Kankaanpää, Sakari 2008. Tiedonanto. Sähköposti 19. 2. 2008. Kontsas, Sauli. Tiedonanto Utsjoen suunnan tieyhteyksistä. Kammitutkimuksen käsikirjoitus. Museovirasto. Metsähallitus 2006. Anterinmukan autiotuvan kävijät vieraskirjamerkintöjen mukaan alkaen vuodesta 1985. Taulukko. Metsähallitus. Metsähallitus 1972. Tunturitupaverkon kehittämissuunnitelma 1973. Metsähallituksen tunturitupatoimikunta 1972. Mäkinen T. 1972. Autio- ja tunturitupien nykytilanne. Tiivistelmä mietinnöstä ”Tunturitupaverkon kehittämissuunnitelma 1973”. Metsähallituksen tunturitupatoimikunta 1972. Pieski, Aslak A. 1993. Vanhojen kotapaikkojen inventointiaineisto, Utsjoen kunnan asukkaiden haastattelut. Museoviraston rakennushistorian osaston arkisto. Pieski, Aslak A. 1993. Kirje Utsjoen kunnanhallitukselle 10.3.1993. Museoviraston rakennushistorian osaston arkisto. Saarinen, Ulla 1976. Kämppätietoa susille. N:o 137. Moniste. Tunturilatulaisille tarkoitettu opas Lapin autiotuvista. Ei yleisesti saatavilla. Espoo. Sippola, Anna-Liisa ja Jokimäki, Jukka 1993. Arktisen keskuksen lausunto Aslak A. Pieskin esittämästä utsjokelaisten rakentamien kotien entisöinnistä. Suomen Latu 1978. Suomun ruoktu. Tuvan seinällä oleva taulu, jossa selostetaan kämpän historia.

Kuvatekstittömät kuvat s.12 Muorravaarakan ruoktun ovi. | s.19 Apujoukkojenvaaran hylätyn pistekodan runko on tehty puunrungoista, mutta ruoteet ovat lautaa. Pistekodan vesikatteena on käytetty bitumihuopaa ja sen päällä turvetta. Saariselkä. | s.26 Rajuilma lähestyy Kaldoaivissa. | s.36 Rautujärven rantakoivut kaamoksessa. | s.39 Paratiisikuru, Saariselkä. | s.46 Suon ylittäjät Paistuntureilla. | s.50 Polttopuita Anterinmukan autiotuvan eteisessä. | s.55 Anterinmukan nurkka ja luonnonkiviperustus. | s.59 Harrijoki, Hammaskaira. | s.62 Näkymä Haltin huipulta etelään. Vasemmalla uusi Haltin autio-varaustupa ja oikealla vanha autiotupa. Moottorikelkkasafari kahvittelemassa vanhan tuvan edustalla. | s.82 Kilometrien pituisen Linkinjängän taustalla kohoavat Paistunturien huiput | s.95 Porojärven autiotupa alkuperäisessä asussaan ennen vuoden 2013 peruskorjausta. | s.100 Moderni kammi Linkinjängällä Paistunturin erämaassa. | s.105 Pieran kammi Paistunturin erämaassa. | s.107 Hammastunturin laki paljastuu sumuverhon takaa. | s.109 Petäjäinen rinne Illestipääjärvellä Hammaskairassa. | s.113 Vaeltaja Pirunportissa. | s.123 Näkymä Anterinmukalta Rovapäälle. | s.124 Kivistä tunturiylänköä Terbmisvaaralta itään, Käsivarren erämaa. | s.125 Saariselän itälaidan tuntureita. | s.129 Terbmisjärven kämppä Salmikurun rinteeltä kuvattuna. | s.134 Kalasaunan auringossa paahtunut hirsiseinä, Hammaskaira. | s.142 Yksityiskohta Kultalan Stationin ikkunasta. | s.141 Tunturikoivikkoa Hammaskairassa. | s.143 Vasemmalla Pahaojan ja oikealla Kultalan uuden autioja varaustuvan nurkkasalvos. | s.148 Havainnekuva uudesta autiotuvasta metsämaisemassa. | s.153 Havainnekuva avotunturityypin autiotuvasta. | s.161 Anterinmukan eteinen.

169

Liitteet Talonkorjaajan kymmenen käskyä Seuraavan korjausohjeistuksen alkuperänä on Panu Kailan Vanhan Porvoon rakennustapaohjeistuksesta (1989) muokkaamat ohjeet (Kaila 2000, 27), joista erikoissuunnittelija Erkki Tuovinen on jalostanut ne Metsähallituksen korjausohjeistukseksi.

Motto: ”Tärkeämpää on tehdä oikein kuin tehdä hyvin!” Rakennus on kokonaisuus, jossa eri osien ja rakenteiden täytyy toimia harmonisesti yhdessä. Historiallisesti arvokkaita rakennuksia varten on laadittu korjausoppaita, joista saa hyviä neuvoja töiden toteuttamiseksi. Tässä Talotohtoria mukaellen.

Korjaustöistä suurin osa on muutoksia, osa vaurioiden korjauksia. Korjaus tulee sitä halvemmaksi ja säilyttää rakennuksen historiallisen arvon sitä paremmin, mitä vähemmän tehdään. • Harkintaa siihen, mitkä muutokset ovat tarpeellisia, hintansa arvoisia. • ”Älä korjaa rakennusta kuoliaaksi”!

Vanhan rakennuksen historiallinen arvo on sen vanhassa materiaalissa, ei vain sen tyylissä. Mitä enemmän materiaalia poistetaan, sitä enemmän historiallista arvoa menetetään. Uusi voi olla vanhan näköinen, mutta se ei voi olla vanha; satavuotiaan rakennusosan ”toimitusaika”on sata vuotta. Aikaisemmin puretun osan uudelleenrakentaminen voi parantaa rakennuksen ulkonäköä, mutta ei lisää sen historiallista arvoa.

3 4

Älä korjaa kunnossa olevaa, älä uusi korjattavissa olevaa.

Mikään korjaus ei ole lopullinen, vaan uusi lenkki korjausten ketjussa. Korjauksen on siksi oltava edelleen korjattavissa – älä käytä ratkaisuja, joita on myöhemmin mahdoton poistaa. Virheitä ei tehdä tahallaan, mutta aina niitä sattuu. Sinäkin teet virheitä! Älä tee niiden korjaamista liian vaikeaksi!

170

5 6 7 8 9 10

Käytä samoja materiaaleja ja menetelmiä kuin korjattavassa kohteessa. Aidon materiaalin parhaita puolia on sen aito vanheneminen, ajansietokyky. Älä kokeile uutuuksilla! Uutuudet kuuluvat uudisrakentamiseen. Useimmat vauriot johtuvat huonosta hoidosta ja väärästä korjauksesta. Älä laiminlyö huoltotöitä! Älä luota huoltovapaisiin materiaaleihin, käytä mieluiten materiaaleja, joiden huolto on helppoa.

Lämpötaloudelliseksi korjaukseksi riittää usein rakenteiden tuulitiivistäminen, yläpohjan eristyksen lisääminen on myös helppoa. Villaa mieluummin ylle kuin seiniin! Hyväksy vinoutta ja pientä epäkäytännöllisyyttä. Hyväksy tyylikerrostumia ja vanhanaikaisia ratkaisuja. Hyväksymmehän mekin omat ryppymme, samoin isovanhempamme rypyt. Hylkää tyylijäljitelmät, samoin materiaalijäljitelmät. Hylkää haaveet alkuperäistämisestä. Vanhaan rakennukseen historian aikana tehdyt muutokset ovat aitoja muutoksia. Jos sinulla on varaa rikkoa näitä ”käskyjä”, sinulla on varaa rakentaa uusi mielesi mukainen talo tai rakennus. Kenelläkään ei ole varaa väittää, että satavuotias talo tai rakennus on huonosti rakennettu.

171

Karttaliitteet Karttaliite 1: Kilpisjärvi Karttaliite 2: Pallas Karttaliite 3: Ylläs

Taustakartta: Maanmittauslaitoksen maastotietokannan 10/2014 aineistoa. Rakennusten sijainnit Metsähallitus 10/2014.

KILPISJÄRVI Urttashotelli

1:120 000 = Päivätupa = Autio- ja varaustupa = Autiotupa = Varaustupa = Huoltamaton tupa

172

173

PALLAS

1:100 000

= P채iv채tupa |

174

= Autio- ja varaustupa |

= Autiotupa |

= Kammi

Taustakartta: Maanmittauslaitoksen maastotietokannan 10/2014 aineistoa. Rakennusten sijainnit Mets채hallitus 10/2014.

YLLÄS

1:100 000

175