Velvollisuus surra

Kolmivuotiaan poikansa kuoltua Lari Launonen tunsi helpotusta, tarpeettomuutta ja haikeutta. Suruaan hän piti pinnallisena, ja siksi hän haluaa tietoisesti viljellä sitä.

Kuollut ei tunne kipua. Tuota lausetta Lari Launosen piti toistaa itselleen poikansa Huugon hautajaispäivänä. Tuntui jotenkin vastuuttomalta ja väkivaltaiseltakin jättää oma lapsi unipupu kainalossaan jäiseen, pimeään maakuoppaan ja siirtyä itse kahvittelemaan saattoväen kanssa.

Kipua Huugo oli kyllä lyhyen elämänsä aikana ehtinyt kokea. Isän Instagram-postaukset näyttävät pienen pörröpäisen pojan sairaalassa letkujen keskellä, mutta myös onnellisempia hetkiä: leveitä hymyjä, hellyyttä, musisointia.

Huugolla oli todettu pian syntymän jälkeen mukolipidoosi II, harvinainen aineenvaihduntasairaus, jossa elimistön soluihin kertyy kuonaaineita. Tiedettiin, ettei Huugo eläisi kauan – arvioitiin, että 3–7-vuotiaaksi. Hän kuoli viime vuoden helmikuussa, pari kuukautta ennen nelivuotispäiväänsä.

Lari Launonen on parhaillaan vanhempainvapaalla: Huugon pikkuveli Elo syntyi viime toukokuussa.

poikansa kuoleman vuoksi jäänyt sähköposteja lähettämättä tai salitreenejä tekemättä.

Mitä Launonen sitten on tuntenut? Kun häntä pyytää nimeämään tunteitaan Huugon kuoltua, luettelo näyttää tältä: Helpotus. Tarpeettomuus. Epämukavuus. Paino. Vastuuttomuus. Ristiriitaisuus. Myötätunto. Haikeus.

Lari Launosen ja hänen perheensä kotona on esillä useita valokuvia viime vuoden helmikuussa kuolleesta Huugosta. Kuvien katseleminen on Launoselle surun siemenen viljelemistä sielussa.

HUUGON VIELÄ eläessä Lari Launosen useimmin toistuvat ja voimakkaimmat kielteiset tunteet olivat turhautuminen ja suuttumus. Tunteet kumpusivat kokemuksesta, ettei hän kyennyt kontrolloimaan tilannetta. Huugo esimerkiksi sai uuden infektion ennen kuin oli ehtinyt toipua edellisestäkään. Kaupassa

Tämän haastattelun Launonen halusi tehdä sähköpostilla. ”Kuule, pahoittelut, mutta vedän nyt vähän takaisinpäin ja peruisin sen perjantaisen haastatteluajan. Mutta en peru haastattelua. Sen sijaan ehdotan, että tehdään tämä sähköpostitse. Minua alkoi eilen turhauttaa se, miten kaikki päivät valuvat, enkä kerkeä tekemään niitä juttuja, jotka tässä isyyslomalla oli tarkoitus. Kuten säästää aikaa kirjani kirjoittamiselle”, hän kirjoitti muutamaa päivää ennen sovittua tapaamista. Launosen mainitseman kirjan työnimenä on Kuolevan pojan isä. Siinä Launonen, joka on teologian tohtori ja helluntailaisen IK-opiston Helsingin kampuksen opettaja, kirjoittaa Huugosta ja surustaan. Tai ehkä tarkemmin sanottuna siitä, ettei hän ole kokenut surevansa tarpeeksi syvästi. Muiden lapsensa menettäneiden kuvaukset lamaannuksesta tai putoamisesta pimeään kuiluun ovat tuntuneet vierailta miehestä, jolta ei asioidessaan isä käytti maskia ja hansikkaita ja piti etäisyyttä muihin, mutta siitä ei ollut apua. Huugo myös oksenteli usein, vaikka vanhemmat olisivat kuinka tarkasti laskeneet ruuan ja nesteiden määrän sopivaksi.

– Hyvä aviomies ja isä varoo purkamasta vihantunteitaan läheisiinsä. Hän lyö betoniseinään niin, että rystysiin kyllä sattuu, mutta ääntä tuskin kuuluu. Hän kyykkää ja kiroilee kuin Seppo Räty lumisessa liikuntapuistossa keskellä yötä, kun kukaan ei kuule, Launonen kuvaa tapaansa käsitellä turhautumistaan.

Hän kertoo, ettei osannut surra Huugon kuolemaa etukäteen. Sen sijaan hänen mielessään pyöri helpotus siitä, että ainakaan pojan ei tarvitsisi kokea koulukiusaamista tai kärsiä erilaisuudestaan. Launonen oli nähnyt videon teini-ikäiseksi varttuneesta mukolipidoosi-pojasta, jonka puheessa korostui vammaisuuden aiheuttama sosiaalinen kipu. Huugo sai elää kuplassa, jossa jokainen hänen kohtaamansa ihminen rakasti häntä.

Helpottunut Launonen oli myös siitä, ettei Huugon tarvinnut kestää kauan niitä lisääntyviä vaivoja, joita hänen sairauteensa liittyi. Helpotuksentunne herätti Launosessa orastavaa syyllisyyttä – olkoonkin, että helpotus tuntui oikeutetulta tilanteessa, jossa suuri osa Huugon keuhkoista oli tuhoutunut ja elämän jatkuminen olisi tarkoittanut makaamista hengitystukeen kytkettynä.

SURUAAN HUUGON KUOLTUA Lari Launonen kuvailee häiritsevän pinnalliseksi. Hän haluaisi surra enemmän, paremmin. Hänestä sureminen on moraalinen velvollisuus häntä itseään mutta ennen kaikkea Huugoa kohtaan. Siksi hän on pyrkinyt vahvistamaan kaipauksen ja surun tunteita muistelemalla Huugon elämää. Kotona on esillä useita Huugon kuvia. Myös kirjan kirjoittaminen on osa samaa projektia, jota Launonen kutsuu surun siemenen viljelemiseksi sielussa.

Kun Launonen kirjoitti Areiopagi-verkkolehteen surusta velvollisuutena, hän huomasi monien reagoivan torjuvasti väitteeseen, että tunteilla olisi moraalista merkitystä. Moni ajattelee, että vain teoilla on väliä. Taustalla on oletus, ettei ihminen voi kontrolloida tunteitaan. Launonen on sitä mieltä, että kyllä voi: tunne-elämää voi viljellä ja harjaannuttaa eri tavoin. Niin tehdään vaikkapa terapiassa silloin, kun pyritään kitkemään turhia pelkoja.

Asiaa ehkä selventää se, että erotetaan toisistaan affektit ja emootiot. Affektit ovat välittömiä reaktioita, joilla on vahva neurobiologinen perusta ja joita on vaikea kontrolloida. Emootiot sen sijaan ovat pitkäkestoisempia olotiloja, joihin sisältyy tulkintaa ja arviointia ja joihin pitkällä aikavälillä on mahdollista vaikuttaa.

Launonen ottaa esiin filosofi Robert C. Robertsin käyttämän käsitteen tunnehyve. Kyse on juurtuneesta taipumuksesta tuntea asianmukaista tunnetta tietyssä tilanteessa. Suru läheisen kuoltua on hyveellinen tunne, samoin myötätunto kärsimyksen äärellä tai ilo toisen onnesta.

Ei ehkä yllätä, että Launonen nostaa esimerkiksi hyveellisestä tunne-elämästä Jeesuksen Evankeliumit kertovat, kuinka Jeesus itki ystävänsä haudalla, sääli sairaita ja eksyneitä ihmisiä, suuttui epäoikeudenmukaisuutta nähdessään ja pelkäsi kuoleman edessä.

Robertsia seuraten Launonen katsoo, että tunnehyveiden viljeleminen kuuluu kristityn kas- vuun ja että esimerkiksi jumalanpalveluksen pitäisi vahvistaa meissä hyveellisiä tunteita kuten kiitollisuutta, ihmetystä, synnintuntoa ja nöyryyttä. Raamattu ohjaa tunnehyveisiin, kun se kehottaa tuntemaan muun muassa kiitollisuutta ja katumusta eri tilanteissa. Kun apostoli Paavali Kirjeessä roomalaisille kehottaa iloitsemaan iloitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa, hän kehottaa empaattiseen myötäelämiseen toisen tunnekokemuksessa.

Tätä voisi jo pitää suuren luokan ihmiskokeena: ripotellaan valtava määrä ihmisiä autiomaahan ankariin olosuhteisiin ja yksinäisyyteen. Katsotaan, mitä tapahtuu, kun he vuosien ajan – monet heistä koko loppuelämänsä – karsivat ärsykkeet, mukavuudet ja ihmiskontaktit minimiin ja keskittyvät yksinkertaisiin askareisiin ja ennen kaikkea rukoukseen.

200-luvun lopulta alkaen Egyptin, Palestiinan ja Syyrian erämaissa eli miehiä ja naisia, jotka tekivät juuri niin. He olivat halunneet vetäytyä pois maailmasta ja sen houkutuksista ja omistautua taivaan tavoittelulle. Näiden erämaaisien ja -äitien kilvoitteluun kuului myös omien tunteiden, mielenliikkeiden ja halujen tarkkailu ja niiden hallitseminen.

HUUGON KUOLINPÄIVÄNÄ Lari Launonen itki. Sitten kyyneleet tyrehtyivät. Seuraavan kerran itkiessään hän oli jälleen sairaalassa, ensimmäistä kertaa kahdestaan vastasyntyneen Elo-pojan kanssa. ”En itkenyt onnesta tai helpotuksesta. Itkin, koska en keksinyt yhtäkään laulua, jota olisin halunnut lapselle laulaa. Kaikki laulut olivat Huugon lauluja”, hän kirjoitti tuolloin Facebookpäivityksessään.

Launonen kuvailee tunnelmiaan Elon synnyttyä ristiriitaisiksi.

– Terveen lapsen syntymä tuntui Huugon korvaamiselta. Olin tyytyväinen, mutta en osannut iloita isosti. En halunnut ajatella, että jes, nyt viimeinkin saatiin se terve lapsi, jota alun perinkin yritettiin.

Ei Launonen osaa täysin tavoittaa myöskään sitä iloa tai toivoa jälleennäkemisestä kuoleman jälkeen, jota hän epäilee tunnekypsältä kristityltä odotettavan. Toisaalta hän arvioi, ettei kuolemansurun tukahduttaminen jälleennäkemisen toivon alle olisi kovin tunnekypsää sekään.

– Surulla on tärkeä tehtävä. Se integroi menetyksen osaksi omaa identiteettiämme ja elämäntarinaamme, Launonen tiivistää.

Launonen on tehnyt myös toimittajan töitä. Vuosia sitten hän haastatteli helluntaipastoria, joka oli kuolemassa syöpään. Kun Launonen kysyi, mikä kuolemisessa oli vaikeinta, pastori vastasi, että lopullisuus. Kuolema merkitsi läheisten ihmissuhteiden ja kaiken tärkeän loppua, vaikka hän uskoikin rakkaidensa kohtaamiseen tuonpuoleisessa.

– Mielestäni hän antoi kuolemalle sen painoarvon, mikä sille kuuluu. Kuolema ei ole pieni hidastustöyssy ennen taivaspysäkkiä. Se on kosmoksen toiselle reunalle johtava musta aukko, jonka äärettömyys puistattaa sinne tähyilevää. Juuri kuoleman kammottavuus tekee ylösnousemuksen toivosta niin syvän, Launonen kuvailee.

Launoselle itselleen kuolemanjälkeisen elämän toivossa on tärkeää merkityksellisyyden tunne. Kun hän uskoo, että Huugon tarina jatkuu haudan tuolle puolen, hänen on helpompi tuntea, että Huugon lyhyellä elämällä kipuineen ja vaivoineen oli ja on merkitystä.

”Kilvoitelkaamme, ettei viha tyrannin tavoin hallitsisi meitä eivätkä intohimot pitäisi meitä vallassaan”, neuvoi yksi heistä, Antonios Suuri veljiään noin 1700 vuotta sitten. – Maalliset siteet katkaisemalla pyrittiin ihannetilaan, jossa tunteilla ei olisi valtaa. Tällaisten käsitysten taustalla vaikuttivat antiikin filosofikoulut, erityisesti stoalaisuus, kertoo Joona Salminen. Hän on systemaattisen teologian yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa ja on tutkinut erityisesti varhaista kristillisyyttä.

– Iso kysymys on, voiko tunteista päästä kokonaan eroon niin kuin stoalaiset ajattelivat vai pitäisikö tyytyä vain hallitsemaan ja moderoimaan niitä. Tätä jälkimmäistä kantaa edustivat platonistit, jotka ajattelivat, että sielun järjellisten osien kuuluu kontrolloida sielun alemmista osista nousevia impulsseja.

ANTIIKIN AIKANA tunteiden ajateltiin olevan sielussa tapahtuvia liikutuksia. Niihin liittyi usein jonkinlainen fyysinen tuntemus tai muutos ja sen perusteella syntynyt arvio tai toimintasuositus. Tunteet voivat olla miellyttäviä tai epämiellyttäviä, haluttavia tai vältettäviä.

– Monet ajattelivat myös, että tunteilla oli jonkinlainen esiaste, joka tavallaan valmisti itse tunnetta. Edistyneimmät osasivat hallita tunteitaan niin, että he eivät lähteneet mukaan siihen varsinaiseen tunteeseen. Koska tunteet voivat olla hyvin intensiivisiä, ihminen helposti tekee niiden vallassa hätiköityjä tai vääriä johtopäätöksiä, Joona Salminen sanoo.

Luostarielämässä tunteiden katsottiin vievän kilvoittelijaa syrjään