Elämän suuria kysymyksiä ja hauskanpitoa

Espoolaisen Leppävaaran seurakunnan rippileirillä keskusteltiin ystävyydestä ja lähimmäisenrakkaudesta ja koettiin uusien kavereiden kanssa hienoja yhteisiä hetkiä.

Eteisessä on vastassa kenkäsekasorto. Seinillä on eri värisille kartonkipohjille taiteiltuja piirroksia ja ohjeita. ”Pidetään hauskaa esim. leikkimällä ponileikkiä” on säännöistä ensimmäinen.

Olemme Espoossa sijaitsevassa Velskolan kurssikeskuksessa, jossa Leppävaaran seurakunnan riparilaiset viettävät parhaillaan viidettä leiripäiväänsä. Rippileiri on ripareiden klassisimmasta päästä: sillä ei ole erityistä teemaa, se kestää suunnilleen viikon ja siellä ollaan vuorokauden ympäri.

Lounashetken alkaessa Velskolan vanhan navettarakennuksen suuressa ja valoisassa ruokalassa minua alkaa jännittää. Leirikuplaan astuminen ulkopuolisena tuntuu omituiselta. Ihmiset täällä ovat ehkä jo muodostaneet tiiviin yhteisön, ja yhtäkkiä tuntuu siltä, että minä ja valokuvaaja olemme häiritsemässä. Toisaalta olo voi johtua siitäkin, että tilanne muistuttaa etäisesti omasta riparikokemuksestani vuosien takaa: keho muistaa tuntemattomien ihmisten kanssa jaettujen ryhmätilanteiden aiheuttaman jännityksen.

Kuunnellessani euroviisutunnarin melodiaan laulettavaa ruokarukousta mietin, jännittääköhän leiriläisiä yhtä paljon kuin minua omalla leirilläni.

– Minua jännitti aluksi vähän, mutta se auttoi, että tulin tänne kahden ennestään tutun ihmisen kanssa, kertoo riparilainen Sani Siltala. Haastattelemani leiriläiset, isoset ja ohjaajat kehuvat leiriä leppoisaksi ja turvalliseksi ympäristöksi.

– Porukka on ryhmäytynyt hyvin, ihmiset eivät ujostele paljon. Se tekee leiristä rennomman ja hauskemman, kuvailee leirin apuohjaaja Joonas Väisänen.

ITSESTÄÄNSELVYYS. Sitä riparille osallistuminen monelle nuorelle on.

– Olin kuullut, että täällä on tosi hauskaa. Minulle oli selkeää, että tulen riparille, sanoo leiriläinen Selja Kaukoniemi.

Ripareilla on hyvä maine – parempi kuin kirkolla muuten. Viime vuonna rippikoulun kävi 48 500 nuorta, mikä tarkoittaa 74 prosenttia kaikista 15-vuotiaista. Evankelisluterilaiseen kirkkoon sen sijaan kuuluu noin 65 prosenttia väestöstä.

– Jokaisella on tietysti omat syynsä tulla riparille, mutta luulen, että suuri osa tulee uusien kavereiden ja hauskan yhdessäolon takia. Ja ehkä moni haluaa myös isot rippijuhlat ja lahjaksi paljon rahaa, Sani Siltala pohtii.

– Minä toivoin uuden oppimista, vastauksia mietityttäviin asioihin ja hauskaa ohjelmaa. Odo - tukseni ovat todellakin täyttyneet, Kaukoniemi kertoo.

Kaukoniemi ja Siltala ovat kokeneet oppituntien ja keskustelujen aiheet kiinnostaviksi ja omaan elämäänsä liittyviksi. Tänään on puhuttu lähimmäisenrakkaudesta ja auttamisesta, mikä on tuntunut erityisen läheiseltä.

– Aamulla keskusteltiin siitä, miten voi auttaa ihmistä, jolla menee huonosti. Se aihe kosketti. Olisin ehkä toivonut, että olisi puhuttu vielä lisää siitä, miltä tuntuu, kun joku avautuu vaikeista asioista itselle, Siltala sanoo.

– Auttaminen on minulle tärkeää: pyrin auttamaan, jos jollain on paha olla. Ja rakkautta tarvitaan aina, Kaukoniemi jatkaa.

Leiriympäristössä ystävyyteen, rakkauteen ja elämän suuriin kysymyksiin liittyvät teemat ovat läsnä paitsi opetuksessa myös käytännön tasolla. Ympäristö on monelle epätavallinen: leiriläinen tulee viikon ajaksi keskelle luontoa osaksi täysin uutta yhteisöä, jonka kanssa hän joutuu tai pääsee jakamaan käytännössä kaiken. Tilanne voi olla antoisa. Toisaalta ristiriidoiltakaan ei voi välttyä. – Tulin tänne parin vanhan kaverin kanssa, mutta olen saanut täältä myös uusia ystäviä. Se on aiheuttanut muutamia vaikeita tilanteita. Pitkäaikaisempia ystäviäni on harmittanut se, että olen viettänyt aikaa uusien ihmisten kanssa, Siltala kertoo.

RUOKALEVON JÄLKEEN vuorossa on päivän skaba. Leiriläiset kerääntyvät päärakennuksen takana sijaitsevalle auringonpaahteiselle niitylle ja muodostavat tottuneesti ryhmät omien isos- tensa ympärille. Kisan ideana on tehdä saumatonta tiimityötä ja päätavoitteena kastella oma isonen läpimäräksi jääkylmällä vedellä.

Nauru ja innostuneet huudot täyttävät ilman. Alan haaveilla leikissä mukana olosta – en pelkästään viilentymismahdollisuuden takia, vaan myös siksi, että mukana olijat vaikuttavat keskittyvän tilanteeseen joka solullaan.

Juuri isosilla on – leiriläisten itsensä lisäksi –valtava rooli hyvän ja turvallisen leiriympäristön rakentamisessa.

– Isosten kanssa ei ole koskaan tylsää. Heidän iltaisin esittämänsä näytelmät ovat jääneet erityisesti mieleen, Sani Siltala kertoo.

Jenni Konttinen ja Vendla Költtä hakeutuivat isosiksi, koska heillä oli todella positiivisia kokemuksia omalta ripariltaan.

– Oma riparini oli niin kiva, että halusin ikään kuin elää sen uudestaan, Konttinen kertoo. Isoskaksikko on yhtä mieltä isosen tärkeimmistä tehtävistä leirillä.

– Hyvän hengen luominen, tukena oleminen riparilaisille ja ujompienkin tyyppien mukaan ottaminen, Költtä sanoo.

Költtä ei osaa verrata, onko leirille osallistuminen ollut jännittävämpää isosena kuin leiriläisenä.

– Tämä on tosi erilainen kokemus. Ehkä isosena on kivampaa. On enemmän vastuuta, mutta myös vapauksia.

JATKUVA YHDESSÄOLO muiden kanssa herättää ihmisissä usein vahvoja tunteita ja ajatuksia. Riparin apuohjaaja Sini Siimes koki oman riparinsa yhteisöllisyyden niin voimakkaana ja positiivisena, että hän on ohjannut leirejä viimeiset kuusi vuotta.

– Tulin itse riparille kavereiden kanssa sen kummempia odottamatta, mutta leirin yhteisöllisyys yllätti minut, Siimes kertoo.

Leiriohjaajana Siimes pyrkii tekemään kirkosta ja uskonnosta nuorille lähestyttävämpiä.

– Haluan viestiä, että kirkko on avoin monenlaisille ihmisille. Esimerkiksi tänä iltana pidämme hartauden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista, mikä on itselleni tärkeä aihe. Moni ei välttämättä odota, että näistä asioista puhuttaisiin kirkossa tai riparilla, mutta haluan osoittaa, että täällä on tilaa kaikille, Siimes sanoo.

Leiriläinen Sani Siltala on kokenut, että uusiin ihmisiin tutustuminen on ollut riparilla helpompaa kuin muualla.

– Täällä ollaan niin tiiviisti tekemisissä, että ihmisiin tutustuu automaattisesti. Olen pitänyt itseäni vähän ujona ja yllättynyt, kuinka helposti täältä on saanut kavereita, hän kertoo.

Selja Kaukoniemi sen sijaan on kokenut uusiin ihmisiin tutustumisen riparilla haastavammaksi kuin muualla.

– Esimerkiksi koulussa yhdistävä tekijä on se, ettei kukaan oikein tykkää olla siellä. Täällä on vaikeampaa keksiä puheenaiheita, hän sanoo.

VANHAN NAVETTARAKENNUKSEN yläkertaan laskeutuu rauhoittava hämärä, kun verhot suljetaan ja valot sammutetaan. On alkamassa medis eli iltapäivän rauhoittumishetki. Apuohjaaja Sini Siimes kuvailee tilaisuutta ”hartaus lightiksi” – kevyemmäksi versioksi hartaudesta. Tilaisuuden aikana saa värittää värityskuvia, jos se auttaa rauhoittumisessa.

Siimeksellä on kädessään rukoushelmikoru, jota hän käyttää apunaan mediksissä puhuessaan. Värikkäässä korussa on oma helmi jokaiselle leirillä käsiteltävälle teemalle. Tänään ovat vuorossa yön ja ylösnousemuksen helmet.

– Yön helmi kertoo kuolemasta. Siihen voi tallettaa vaikeat tunteet, kuten kärsimyksen, ahdistuksen ja yksinäisyyden. Ylösnousemuksen helmi kertoo, että pimeydessä on lupaus valosta, Siimes sanoo.

Kynien suhina ja rauhallinen musiikki täyttävät tilan. Jostain kuuluu kuiskintaa ja naurua. Hämärässä huoneessa on läsnä helteisen iltapäivän raukeus.

– Toivoisin, että näissä mediksissä nuoret pystyisivät pysähtymään ja rauhoittumaan. Sellaisia hetkiä ei välttämättä ole monenkaan arjessa kovin usein, Siimes sanoo. ■