Koko kansan antiikkikauppias

Antiikki- ja taidekauppias Wenzel Hagelstam kutsuu itseään ikuiseksi etsijäksi. Lapsena hän kävi innokkaasti Pelastusarmeijan pyhäkoulua.

TEKSTI MARJO KYTÖHARJU KUVA SIRPA PÄIVINEN

Wenzel Hagelstam pitää vielä yli kahdeksankymppisenä taidekauppaa Helsingin Kapteeninkadulla. Kauppa suorastaan pursuaa eri aikakausien taidetta. Hagelstam ei kuitenkaan ole itse kaupassa aamusta iltaan. – Työ taiteen parissa on minulle elämäntapa. Käyn myös usein katsomassa taidetta museoissa. Hagelstamille Helsingin eteläosat ovat rakkaita kotikulmia, mikä selviää keväällä julkaistusta elämäkerrasta Wenzel Hagelstam – antiikkikauppiaan muistelmat. Hänen lapsuudenkotinsa oli Bulevardilla, ja samassa talossa asui myös Cecilia-äidin sukua.

Äiti sairasti polion, minkä seurauksena hänen toinen kätensä halvaantui ja hän tarvitsi apua lastenhoidossa. Tehtävään palkattiin Vaasasta Helsinkiin muuttanut Karin Wilander.

Lastenhoitajasta tuli Hagelstamin perheen viidelle lapselle tärkeä ihminen.

– Lapsi toimii kuin koira eli hän kiintyy, kun joku hoitaa ja antaa ruokaa. Meille muodostui tavallaan äiti–lapsi-suhde, sillä Karin edusti jotakin maanläheistä ja oli aina läsnä. Suuren osan ajasta vietimme keittiössä hänen kanssaan.

Hagelstamin vanhemmat Cecilia ja Walther edustivat aikansa porvaristoa, ja heille tärkeitä olivat hyvät käytöstavat. Niinpä esimerkiksi ruokasalissa lasten piti aterialla teititellä vanhempiaan ja pyytää lupaa, jos halusi puheenvuoron. Karinin seurassa oli huomattavasti vapaampaa.

– Uskovainen Karin oli Pelastusarmeijan siviilisotilas, ja me lapset kävimme Pelastusarmeijassa pyhäkoulua ja partiota. Järjestön hengellisyys sopi ajatusmaailmaani, koska siellä keskityttiin käytännön toimintaan. Siitä kertovat tunnussanat ”soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa”.

– Pelastusarmeijalaiset kävivät tuohon aikaan Hakaniemen torilla laulamassa. Toimintaa kuvataan hyvin Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä.

SUOMI OLI SODASSA Venäjää vastaan, kun Wenzel Hagelstam oli pikkupoika. Pommitusten alettua Helsingissä lastenhoitaja Karin Wilander vei perheen neljä vanhinta lasta turvaan Vaasaan.

Kun tilanne paheni, Hagelstam ja hänen isosiskonsa lähetettiin sotalapsiksi Ruotsiin. Poika oli saanut Vaasassa tuberkuloosidiagnoosin, joten Ruotsissa hän joutui suomalaislapsille perustettuun lastenkotiin Huddingeen. Hoitajat ja lapset olivat suomenkielisiä, ja kotiin palattuaan Hagelstam oli unohtanut ruotsin, oman äidinkielensä.

Hänen oli aluksi hankala sopeutua ruotsinkielisiin kotioloihin.

– On vaikea sanoa, mitä lapsen psyykessä tuollaisessa tilanteessa tapahtuu. Ruotsin kieli kuitenkin palautui nopeasti, sillä eihän Etelä-Helsingissä kuullut tuolloin juurikaan suomea.

Lapsuuteen liittyy toinenkin erikoinen asia. Boheemia elämää Pariisissa viettänyt äidinisän veli, lapseton Goddert Wrede, adoptoi Hagelstamin, kun tämä oli 14-vuotias. Poika sai silti jäädä asumaan perheensä luokse Helsinkiin.

Adoptioisäänsä ja muita sukulaisiaan Hagelstam tapasi kesäisin Arrajoen kartanossa Nastolassa. Hänen vanhemmillaan oli lähistöllä oma kesäpaikka, jossa oli 30 hehtaaria peltomaata.

– Kasvatimme siellä ruokaa talvea varten. Me lapsetkin osallistuimme erilaisiin maatöihin. Iltaisin vietimme aikaa sukulaistemme seurassa. Kiinnostavaa on, etten muista heidän riidelleen koskaan. En itsekään ole riidanhaluinen. Ehkä se on perua sieltä.

– Äitini puoleisen Wreden suvun humaani arvomaailma tuntui omalta. Suvussa arvostettiin taiteita ja ihailtiin köyhien ja vankien hyväntekijää Mathilda Wredeä, joka oli isoisäni serkku. Mutta meillä ei esimerkiksi kuunneltu musiikkia, koska isäni mielestä se oli turhuutta.

mutta vapaa-aikana hän kolusi antiikkikauppoja ja osto- ja myyntiliikkeitä.

Kun tietoa karttui ja Hagelstam tutustui alan ihmisiin, harrastus alkoi muuttua ammatiksi. Ensimmäisen liikkeensä hän perusti vuonna 1973 Helsingin Pietarinkadulle.

Hagelstamilla on ollut elämänsä aikana monta antiikki- ja taideliikettä sekä yhteyksiä eri puolille maailmaa.

– Työ on ollut kiehtovaa. Olen saanut tavata kiinnostavia persoonia. Työhöni on sisältynyt paljon myös kotien kuolinpesien arvioimista. Siinä hommassa on tullut juotua kahvia, hän sanoo. Suuren yleisön tietoisuuteen Hagelstam tuli, kun hän aloitti 1990-luvun lopulla asiantuntijana Antiikkia antiikkia -tv-ohjelmassa.

– Ohjelma teetti paljon työtä, mutta olen aina ajatellut, että sitä enemmän ehtii, mitä enemmän on tekemistä. Niistä ajoista on jäänyt hyvät muistot. Tämä iso harvaanasuttu maa ja sen historia ja ihmiset tulivat tutuiksi, kun kävimme tekemässä ohjelmaa melkein jokaisessa kirkonkylässä.

Antiikki- ja taidealan toiminta on muuttunut melkoisesti siitä, kun Hagelstam aloitti työt.

– Kun huutokaupoista tuli julkisia, kaikki saivat tietää esineiden myyntitiedot. Näin toimintaan tuli läpinäkyvyyttä. Vanhojen hyvien aikojen sijaan voikin puhua vanhoista huonoista ajoista. Erityisen hieno asia nykyään on netti. Sieltä saa kaikki tarvittavat tiedot, mikä säästää valtavasti aikaa.

RAHAA VOI LIIKKUA antiikki- ja taidekauppiaan työssä isojakin määriä. Wenzel Hagelstam sanoo kuitenkin, ettei raha ole hänelle tärkeä asia, ei myöskään tavara, vaikka kyse olisi niin sanotuista arvoesineistä.

– On selvää, että rahaa tarvitaan elämiseen. Silti tärkeämpää on mielenrauha, se, että viihtyy itsensä ja muiden kanssa. Se, mitä ihminen kokee ja näkee, ei ole mitattavissa rahassa.

Hagelstam viettää usein vapaa-aikaansa nykyisen vaimonsa Lenan kanssa mökeillään Lapissa ja Porvoon saaristossa. Varsinkin Lapissa Hagelstam rentoutuu. Siellä hän ei tarvitse kelloa.

– Luontoarvot ovat minulle tärkeitä: jos luonto menetetään, meillä ei ole mitään. Ihmisellä ei ole oikeutta tärvellä luontoa eikä kohdella eläimiä huonosti. Minusta esimerkiksi kirkon pitäisi ottaa enemmän kantaa näihin asioihin.

Hagelstam liittyi uudestaan kirkkoon mentyään naimisiin Lenan kanssa. Hänen kotikirkkonsa on Töölössä sijaitseva Olaus Petrin kirkko, josta hänelle on jo varattu uurnahautapaikka.

– Olen aina ollut kiinnostunut uskonnoista. Kutsun itseäni etsijäksi, sillä etsin koko ajan vastauksia olemassaolon kysymyksiin. Olen huomannut, että kun eri uskontoja edustavia ihmisiä tapaa henkilökohtaisesti, oppii ymmärtämään paremmin heidän taustojaan ja mielipiteitään.

TYÖ ANTIIKIN ja taiteen parissa sai alkunsa keräilyharrastuksesta. Lapsena Wenzel Hagelstam keräsi monen pikkupojan tapaan muun muassa tulitikkuaskien etikettejä. Aikuistuttuaan hän alkoi etsiä hauskannäköisiä vanhoja esineitä ostoja myyntiliikkeistä, joita oli 1950- ja 1960-luvuilla Helsingissä runsaasti.

1970-luvun alussa Hagelstam asui ensimmäisen vaimonsa Katyn ja kolmen lapsensa kanssa Göteborgissa, missä keräilyharrastus sai lisäpontta. Hagelstam työskenteli konepajalla hitsaajana,

Kuolemaan Hagelstam suhtautuu luonnollisena asiana. Hän arvelee sen johtuvan osittain työstään kuolinpesien arvioijana.

– Aiemmin kuolema näkyi yhteiskunnassa toisella tavalla, koska ihmiset kuolivat paljolti kotona. Kuolema oli läsnä eikä sitä siivottu näkyvistä.

Hagelstam sanoo, ettei kanna huolta kuolemastaan mutta kylläkin nuorista ihmisistä ympärillään. Lapsia on neljä ja lapsenlapsia kymmenen, joten heidän tekemisissään riittää seurattavaa. ■