ÖRÖN PERHOSET

Vuonna 1971 Suomen hyönteistieteellinen seura järjesti saareen kesäretken, ja ensimmäistä kertaa suurempi joukko hyönteistutkijoita pääsi tutustumaan saareen tehden paljon mielenkiintoisia havaintoja. Kesäretkellä havaittu ajuruoholla elävä sinilehtimittari jäi pitkäksi aikaa Suomen viimeiseksi yksilöksi, ja Suomen ensimmäisessä eläinten ja kasvien ”Punaisessa kirjassa” vuonna 1990 se katsottiin Suomesta sukupuuttoon kuolleeksi. Laji kuitenkin löytyi uudelleen Öröstä 1996 sekä uudelleen kolme yksilöä vuosina 2004 ja 2008. Laji katsottiin 2010 Suomessa kriittisesti uhanalaiseksi ja uusimmassa uhanalaiskatsauksessa lopulta jälleen hävinneeksi 2019. Ikään kuin mielenosoituksena se löytyi välittömästi uudelleen saaren eteläkärjestä elo-syyskuussa 2019. LÄHEMMÄS 2000 LAJIA Nykyisin YLE:n Luontoillasta tuttu hyönteisasiantuntija Jaakko Kullberg aloitti nuorena biologian opiskelijana Örön perhostutkimukset uudelleen 1990, ja yhä edelleen yli 30 vuoden jälkeen hänen pyydyksiinsä tai kiharapehkoonsa voi törmätä saaressa. Ennen järjestelmällisen tutkimuksen alkua Öröstä tunnettiin vain 452 lajia perhosia, joista lähes kaikki olivat ns. suurperhosia. Tänä päivänä Öröstä tunnetaan Suomessa tavatuista yli 2600 perhoslajista 1688, joista 934 on pikkuperhosia ja 754 suurperhosia. Lajimäärä on pienelle ulkosaariston saarelle hurja, sillä se ei jää paljoa jälkeen useimpien rannikkokuntien lajimääristä – kaikki lajit eivät kuitenkaan elä saaressa, vaan ainakin yli 200 on tavattu saaressa vain satunnaisina vaeltajina. Kuvaavaa kuitenkin on, että kun Örö aikanaan liitettiin Saaristomeren kansallispuistoon, siellä oli jo havaittu satoja perhoslajeja enemmän kuin koko muusta puistosta yhteensä.

Örön perhostutkimuksen historia on pitkä, sillä ensimmäiset havainnot saaren lajistosta ovat jo vuodelta 1921.

TEKSTI JAAKKO KULLBERG KUVAT SHUTTERSTOCK

Huolimatta aktiivisesta tutkimushistoriasta Örössä tavataan vuosittain useita saarelle uusia lajeja. Saaressa havaittujen perhoslajien määrä, uhanalaiset lajit mukaan lukien, on kasvanut koko tutkimusjakson ajan. Voittajia ja runsastujia ovat erityisesti avointen lämpimien paikkojen lajit ja eteläiset lajit yleensä. Häviäjiä ovat soistuneiden paikkojen ja kosteiden kuusimetsien boreaaliset lajit. Lajien vuosittaista runsaudenvaihtelua kuvastaa parhaiten suurperhosten lajimäärä, koska ne lentävät viileinäkin ajanjaksoina paremmin eikä niiden lajimäärä sään takia heittele niin paljon kuin pikkuperhosten. Viimeisen 15 vuoden aikana suurperhosten lajimäärä on vaihdellut 538-592 lajin välillä, mikä on keskimäärin yli sata lajia eli n. 20 % enemmän kuin tutkimuksen alkuvuosina. Vastaavia tuloksia on saatu myös kansallisessa yöperhosseurannassa (NOCTURNA) muualla Etelä-Suomen alueella. Suomelle uusia lajeja on tutkimuksen aikana löytynyt hulppeat 37 kappaletta.

PERHOSET KIITTÄVÄT LEHMIÄ Ihmisille tutuimpia helposti näkyviä päiväperhosia tunnetaan Öröstä vain 54 lajia Suomen yli 120 lajista. Moni niistäkin on Örössä vain satunnaisena tavattu, mutta pelkkä lajimäärä ei kerro kaikkea. Örön lajisto on hyvin omaleimainen, ja monet lajit ovat Suomessa harvinaistuneita tai jopa uhanalaisia, vaikka esiintyvätkin Örössä lukuisina. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi pikkukultasiipi, apolloperhonen, keltaniittyperhonen, rinnehopeatäplä, helmihopeatäplä, tummakirjosiipi ja täpläpaksupää. Päiväperhoslajien vähyys johtuu saaren eristyneisyydestä ja saaren pienestä koosta – erilaisten elinympäristöjen koko ei riitä pitämään yllä kovin monilajista päiväperhosyhteisöä. Lisäksi ulkosaariston kesä on usein hyvin kuiva ja monien perhoslajien toukkia kuolee poikkeuksellisen pitkinä kuivina jaksoina, kun niiden ravintokasvit kuihtuvat. Örössä kolme vuotta sitten alkanut lehmien laidunnus on tässä mielessä hyvä asia, koska lehmät estävät voimakkaita kasvilajeja valtaamasta kaikkia reheviä alueita kokonaan. Näin keto- ja niittykasvillisuus pääsevät leviämään kosteammille paikoille, ja tällöin kuivanakin kesänä osa perhosten toukista selviää näillä paikoilla hengissä.

UHANALAISIA PERHOSIA 130 LAJIA Ympäristöväki tuntee Örön erityisesti uhanalaisten lajien turvapaikkana. Örössä onkin Suomen ennätyslukemat uhanalaisten perhoslajien määrissä. Uhanalaisia lajeja Örössä on tavattu vuoden 2019 arvioinnin mukaisesti yhteensä 130 ja silmälläpidettäviä 108 lajia. Tässä vaiheessa moni varmasti jo aiheellisestikin miettii, että eikö ole arvelluttavaa kerätä Örön kaltaisella paikalla monilla pyydyksillä suuria määriä perhosia, jos alueella elää paljon uhanalaisia lajeja. Hyönteisten ollessa kyseessä on kuitenkin hyvä ymmärtää, että niiden aikuisvaihe on intensiivinen ja parittelu tapahtuu yleensä naaraan kuoriuduttua ja muninta heti sen jälkeen. Suurin osa yksilöistä ehtii siis lisääntyä ennen pyydykseen joutumista, ja 100 % kuolee joka tapauksessa vuoden sisällä. Hyönteiset ovat siis varautuneet suuriin tappioihin suurella lisääntymiskyvyllä, eivätkä niiden kantoja satunnaisesti ohilentäviä yksilöitä houkuttavat pyydykset heilauta. Ainoat merkittävät luonnonympäristössä hyönteiskantoihin merkittävästi vaikuttavat tekijät ovat sääilmiöt, mikrobi-infektiot ja loiskannat. Lisäksi on hyvä ymmärtää, että hyönteisten uhanalaisuus perustuu ennen kaikkea ravintokasvien ja elinympäristöjen uhanalaisuuteen ja harvinaistumiseen. Örölle onkin tyypillistä, että monet uhanalaiset perhoset ovat usein saaren ketojen runsaimpia lajeja, kuten ajuruoholla elävät kenttäkirjo- ja verokirjokoisa sekä pikku- ja isoarokoisa.

SUOMI TARVITSEE LISÄÄ ÖRÖITÄ Liikkuessa Örössä voi miettiä, milloin on itse aiemmin nähnyt niin paljon avoimia ketoja ja nummia missään Suomessa – aivan, juuri siksi nämä lajit ovat uhanalaisia. Mantereella Örön kaltaiset paikat metsittyvät tai metsitetään, ihmiset rakentavat talonsa kedoille tai niityille. Sitten pihapiiriä laajennetaan elottomalla nurmikentällä. Tavallista mäntymetsää, jossa ei ole uhanalaisille lajeille pariin sataan ensimmäiseen vuoteen normaalisti juuri mitään, taas arvostetaan hakkuisiin asti. Hyönteiset ovat yleensä niin pieniä, että yksi saari voi turvata lajin säilymisen sadoiksi vuosiksi ja yksi Örö voi yksin pitää hengissä suurta joukkoa uhanalaisia hyönteisiä. Edelleen, hyönteisvaellusten mukana suurille kasvillisuudeltaan runsaslajisille avomaa-alueille saapuu kokoajan lisää lajeja jopa satojen kilometrien päästä, ja niiden suhteellinen laajimäärä nousee, mitä pidempään ne säilyvät. Avomaan ja perinneympäristöjen luonnon tilasta kertoo paljon se, että uhanalaisen hyönteislajiston lajimäärän perusteella Suomen arvokkaimmat avomaakohteet ovat pienlentokenttiä sekä Puolustusvoimain harjoitus- ja linnoituskohteita, joita kohteina yhdistää nimenomaan suuret pinta-alat ja pitkä historia. Tarvittaisiin vähintään satoja Örön kaltaisia paikkoja, jotta yksikään tällaisessa elinympäristössä elävä lintulaji voisi selvitä huomiseen Suomessa. Paradoksaalista kyllä, usein kysyttyyn kysymykseen ”Miksi Örö on niin hieno?” se oikea vastaus on ”Siksi, että muu Suomi on jo niin huono!” Tässä Suomen kansalla on paitsi ymmärryksen, myös peiliin katsomisen paikka.

Perhosten vuodenajat

Kevät

Kevät on ulkosaaristossa yleensä kylmä kesäkuulle asti, mutta päiväperhosia näkee erityisesti suojaisilla paikoilla ja varsinkin tyynellä aurinkoisella säällä. Huhtikuussa tavattavia lajeja ovat erityisesti sitruunaperhonen, nokkos- ja neitoperhonen sekä kedoilla maassa istuskeleva helmihopeatäplä. Toukokuulla lentävät jo kangasperhonen, kansallisperhosemme paatsamasinisiipi sekä pikkukultasiipi ja lanttuperhonen.

Kesä

Kesällä Örön tyypillisimpiä lajeja on Suomessa harvinainen tummakirjosiipi. Pikkukultasiipi saa Örössä jopa kolmekin sukupolvea vuodessa, kuten helmihopeatäplä ja lanttuperhonenkin, joten niihin voi törmätä melkein milloin vain. Muutoin kesän näkyvimmät lajit Örössä ovat kedoilla ja nummilla lentävät rinnehopeatäplä ja hietaheinäperhonen, jotka ovat nykyisin mantereella valitettavan harvinaisia. Erinomaisen hyvän suojavärin istuessaan omaava hietaheinäperhonen on tarkka reviiristään, ja lajin koiraiden välillä parvilennoksi yltyvät reviirikiistat ovat koomista seurattavaa. Kesäkuun lopulla aloittavat lentonsa myös kangas- ja ketosinisiipi ja loppukesästä loistokultasiipi sekä varsinkin saaren pohjoisosassa ja lähialueen luodoilla lisääntyvä isoapollo, joka on erityisesti mieltynyt saaressa paikoin kasvavien ketokaunokkien mesitarjontaan. Loppukesän lajeihin kuuluu myös kovin harvinaiseksi käynyt täpläpaksupää, joka pienestä koostaan huolimatta on hyvällä egolla varustettu perhonen, sillä koiraat hyökkäävät reviirillään jopa sudenkorentojen kimppuun hakaten niitä siivillään. Päiväperhosten repaleiset siivet eivät yleensä ole merkki lintujen, vaan sudenkorentojen hyökkäyksistä. Sudenkorennot ovatkin melkoinen riesa monille saaren perhosille, ja siksi perhoset eivät mielellään huvikseen lentele korkealla, vaan liikkuvat matalalla ja mieluummin istuskelevat maassa tai kukilla. Sudenkorennon ahdistelema perhonen istuu usein nopeasti maahan, jolloin liikettä seuraava sudenkorento hukkaa sen.

Syksy

Syksy ja loppukesä ovat yleensä perhosvaellusten aikaa. Ne ovat ulkosaaristossa usein näyttäviä tapahtumia, ja niitä voi kohdata varsinkin kaakkois- ja etelätuulilla melkein milloin vain sään salliessa toukokuusta lokakuulle, mutta näyttävää on varsinkin amiraalien ja ohdakeperhosten syysmuutto takaisin etelään elo- ja syyskuussa. Ohdakeperhosen kanta lentää talvehtimaan pääosin Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan, mistä se jälleen maaliskuulla starttaa takaisin uusin yksilöin – muuttomatkan pituus on yli 6000 kilometriä suuntaansa. Keväällä ja kesällä vaeltajat suuntaavat mereltä usein ulkosaariston ensimmäisille saarille tankkaamaan kukille ennen jatkamistaan eteenpäin. Tällöin Örössäkin voi nähdä tuhansittain päiväperhosia esimerkiksi ajuruohon, mäkimeiramin, merisinapin ja kaunokkien kukilla. Tyypillisiä vaellustapahtumien järjestäjiä ovat amiraali- ja ohdakeperhonen sekä kaali-, lanttu- ja naurisperhonen sekä usein päivällä lentävä gammayökkönen. Kukilla voi nähdä päivisin myös eksoottisen kolibrimaisen etelänpäiväkiitäjän tai matarakiitäjiä, jotka eivät laskeudu kukille.

Talvi

Talvellakin voi Örössä tutustua perhosten maailmaan. Lumettomina talvina metsässä voi törmätä mustikan varvuissa talveaan uinuvaan sitruunaperhoseen, mutta jännimpiä paikkoja tutkia niitä ovat monet saaren bunkkereista. Muutamat perhoslajeistamme talvehtivat aikuisina, ja eräät lajit kerääntyvät suurinakin määrinä viettämään talvea bunkkerihin, kuten kiiltomittari ja liuskayökkönen, jotka ovat aikuisina pitkäikäisimmät perhoslajimme. Linnoitteissa voi tavata yksitellen myös nokkos- ja neitoperhosia tai jopa suruvaipan. Myös hienon vihertävän viher- tai kaunovarpumittarin voi seinältä yhyttää. Bunkkereista voi löytää myös pohjanlepakoita, jolloin tulee noudattaa varovaisuutta, ettei lepakko herää, koska herääminen kuluttaa niiden kalliita ravintovarastoja. Lepakoihin ei missään nimessä pidä koskea, etteivät ne pure – niillä voi olla raivotautia.