Kotiseutu-vuosikirja 2015 by Suomen Kotiseutuliitto

Kuva: Liisa Lohtander.

KOTISEUTU Jo vuodesta 1909

102.

VUOSIKERTA

2015 Aineettoman läsnäolo. Kulttuuriperinnön tulkintoja. Päätoimittaja

Riitta Vanhatalo Toimituskunta

Seppo Knuuttila Rauno Lahtinen Liisa Lohtander Pia Puntanen Janne Vilkuna Kuvatoimittaja

Elina Kuismin

Jo vuodesta 1909

KOTISEUTU

2015

102.

VUOSIKERTA

© Suomen Kotiseutuliitto, © kirjoittajat, © valokuvaajat Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:30 (painettu), A:31 (verkkojulkaisu) Päätoimittaja Riitta Vanhatalo Graafinen suunnittelu ja taitto Nalle Ritvola, Osakeyhtiö Nallellaan, kotipaikka Tampere Paino Oy Fram Ab, 2015. Kotipaikka Vaasa ISSN 2323-9271 (painettu) ISSN 2323-928X (verkkojulkaisu)

Kansi ja takakansi: Isokarin majakkasaari. Kuvat: Liisa Lohtander.

Kalevankatu 13 A, 00100 Helsinki Puhelin (09) 612 6320 toimisto@kotiseutuliitto.fi www.kotiseutuliitto.fi

2015

SISÄLLYS 6

Lukijalle, toimituskunta.

MUSEOIDEN JA PAIKALLISUUDEN ARVO

NÄKÖKULMIA KULTTUURIPERINTÖÖN

Ajatuksia museoarvosta. Janne Vilkuna

Elävää perinnettä vaalimassa. Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta Suomessa. Leena Marsio

poikien tarina. Hanne Rokkonen

Henkilömuseon sielu. Museointiprosessi ja merkitykset. Johanna Lehto-Vahtera

Kulttuuriperinnön arvo määritellään yhdessä.

Faron sopimus korostaa kulttuuriperinnön merkityksiä arkielämässä. Pauliina Latvala

ESITTÄVÄT PERINTEET JA KÄYTÄNNÖT

Suomalainen metsäsuhde aineettomana kulttuuriperintönä. Reetta Karhunkorva ja Leena Paaskoski

Aineetonta ja ainutkertaista. Kaustislaisen peli-

mannikulttuurin elävänä säilyminen.

Antti Huntus

26 Jokamiehen oikeudet mahdollistavat pääsyn metsään. Suomalaista, aineetonta kulttuuriperintöä. Anne Rautiainen

Rituaalin maisemat. Otso Kautto, Tuula Nikulainen ja Maija Butters

106

Käsityön kulttuuriperintö, taito ja tuote. Marketta Luutonen

KERTOMUSTEN PAIKAT

Sankarimaine ei koskaan katoa. Herpmanin

114

Onko Suomi kaunis maa? Yrjö Sepänmaa

Aikaa taiteelle. Marika Sarha

116 ”Oonhan meilä vielä kieli.” Onko meänkieli aineetonta kulttuuriperintöä Tornionlaaksossa?

38 Topeliaanisen perinteen juuria ja ylläpitoa Muhoksella. Jouni Kauhanen

Helena Ruotsala

Paikka- ja uskomustarinat aineettomana kulttuuriperintönä. Esimerkkejä Talvadaksen kylästä ja seuduilta. Lassi Saressalo

124

Puintipäivä. Paavo Harola

126

Äänimaisema aineettomana kulttuuriperintönä. Meri Kytö ja Heikki Uimonen

Kummia kertomuksia kotikonnuilta. Kun kansanperinne kääntyy fiktioksi. Jenna Kostet

132

”Jonkin sortin hulluutta” – suomalainen kesäteatteri. Hanna Helavuori ja Heini Räsänen

Kertomukset ja luonnonympäristöjen kulttuuriperintö. Kirsi Laurén

140

Tuhatvuotinen talkooidea itää edelleen. Heikki K. Lähde

”Mie oon tehny pienest pojast saakka kauppaa, en mie muuta osaakaan.” Kaupanteko

144

Kansansivistyksestä individualismiin, kansanliikkeestä kansalaisaktivismiin. Yhdistys-

perinteenä Lappeenrannan kauppatorilla.

Sari Tuuva-Hongisto

toiminta Suomessa 1800-luvulta nykypäivään.

Liisa Lohtander

Kuva: Liisa Lohtander.

LUKIJALLE

uoden 2015 Kotiseutu-vuosikirja on Aineeton kulttuuriperintö on läsnä meidän nyt valmis tehtäväänsä eli luettavak- jokapäiväisessä arjessamme. Se on suullista pesi. rinnettä, esittävää taidetta, sosiaalisen elämän käytäntöjä, rituaaleja ja juhlamenoja sekä luonKun toimituskuntamme julkaisi toa ja maailmankaikkeutta koskevaa tietoa, taiartikkelipyynnön, vuosikirjan tee- toa ja käytäntöjä. maksi nousi aineeton kulttuuriperintö eri ilmenemismuotoineen. Teema valittiin ajankohKotiseutu 2015 osallistuu 23 artikkelilla taisesta syystä. Unescon yleissopimus aineetto- ajankohtaiseen suomalaiseen keskusteluun aiman kulttuuriperinnön suojelemisesta (2003) neettomasta kulttuuriperinnöstä. Vuosikirjastuli Suomessa voimaan toukokuussa 2013. Sen sa ei ole pyritty kattavuuteen, koska se ei ole toimeenpanon valmistelu lähti liikkeelle ope- mielekäs eikä edes mahdollinen lähestymistatus- ja kulttuuriministeriön toimeksiannosta pa. Kuitenkin näkökulmien ja tulkintojen kirjo keväällä 2014 Museovirastossa. Siitä alkoi myös on monipuolinen. Vuosikirjan sisältö on jäsenlaaja kysely ja kartoitus kentän toimijoista sekä netty neljään alateemaan. Aluksi avataan sitä, suojelun tarpeista ja näkemyksistä. Aihe on he- mitä aineeton kulttuuriperintö on sopimusten rättänyt runsaasti kiinnostusta kulttuuriperin- valossa. Sen jälkeen käsitellään suomalaisten töä vaalivissa yhteisöissä. ainutlaatuista metsäsuhdetta ja jokamiehenoikeuksia. Muita teemoja ovat kertomusten paiSamaan aikaan, kun vuosikirjan toimittami- kat, museoesineiden ja paikallisuuden arvo sekä nen eteni ja artikkeleiden käsikirjoitukset val- esittävät perinteet ja käytännöt. mistuivat, alkoi hahmottua suomalaisten toimijoiden näkemyksistä toimeenpanosuunnitelma, Toimituskunta kiittää kaikkia Kotiseutu-vuomiten aineettoman kulttuuriperinnön suojelu sikirjan kirjoittajia. Lukijoille toivomme hyviä Suomessa on tarkoitus toteuttaa. Keskustelu ai- lukuhetkiä Kotiseudun parissa. heesta jatkuu toivottavasti vilkkaana. Helsingissä 10.7.2015 Toimituskunta

Päätoimittaja

Riitta Vanhatalo

FT, Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja. Juuret Kärsämäellä Pohjois-Pohjanmaalla, kotipaikka Kirkkonummi. Toimituskunta

Seppo Knuuttila

Perinteentutkimuksen professori, emeri tus, Itä-Suomen yliopisto. Kotipaikka Längelmäki.

Rauno Lahtinen

FT, kulttuurihistorian dosentti. Syntymä kunta Kokemäki, kotikaupunki Turku.

Janne Vilkuna

Liisa Lohtander

Museologian professori, Jyväskylän yliopisto. Suomen Kotiseutuliiton puheenjohtaja, Suomen museoliiton hallituksen puheenjohtaja. Syntymäkaupunki Helsinki, kotipaikka Orimattila.

Pia Puntanen

Kuvatoimittaja

FM, Suomen Kotiseutuliiton järjestö päällikkö. Kotiseutu Helsingin Maunulassa, juuret Espoon Tapiolassa ja Matinkylässä. FM, historiantutkija. Syntymäkunta Kangasniemi, kotikaupunki Mikkeli.

Elina Kuismin Medianomi. Kotipaikka Hyvinkää.

Akupunktio ja moksibustio hyväksyttiin luetteloon vuonna 2009. Se on yksi Kiinan 38 kohteesta Unescon luettelossa. Kuvalähde : Wellcome Library, London.

ELÄVÄÄ PERINNETTÄ VAALIMASSA

Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta Suomessa Leena Marsio

Aineettoman kulttuuriperinnön koordinaattori, Museovirasto. Kotoisin Imatralta.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on antanut Museovirastolle tehtäväksi yleissopimuksen toimeenpanon valmistelun. Museovirasto on aineellisen kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristön asiantuntija, palvelujen tuottaja, toimialansa kehittäjä ja viranomainen, joka toimii opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuudessa. Museovirasto luovutti keväällä 2015 opetus- ja kulttuuriministeriölle esityksen siitä, kuinka sopimusta olisi tarkoituksenmukaisinta toteuttaa Suomessa (Museovirasto 2015). ValmistelutyöYleissopimus aineettoman kulttuuriperin- tä on tehty yhteistyössä ministeriön, asiantunnön suojelemisesta hyväksyttiin vuonna 2003 tijoiden ja sidosryhmien kanssa. Unescon yleiskokouksessa. Suomi saattoi yleissopimuksen voimaan keväällä 2013. AineetAineettoman kulttuuriperinnön yleissopitoman kulttuuriperinnön yleissopimuksen ta- mus ja siihen liittyvä toimintaohjeisto antavat voitteena on edistää aineettoman kulttuuripe- raamit toiminnalle, mutta jättävät sopimusrinnön suojelua, taata eri yhteisöjen, ryhmien maille runsaasti liikkumatilaa löytää omanlaija yksilöiden aineettoman kulttuuriperinnön sensa tapa toteuttaa sen velvoitteita. Tätä suokunnioittaminen, lisätä tietoisuutta aineetto- malaista mallia etsitään ja rakennetaan parhailmaan kulttuuriperinnön merkityksestä paikallaan. lisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla ja vahvistaa siten myös keskinäistä yhteisymmärTässä artikkelissa käsitellään Unescon yleisrystä sekä tarjota kansainvälistä yhteistyötä ja sopimusta ja sen tuomaa näkökulmaa aineettoapua. maan kulttuuriperintöön. Sopimusta avataan 9 ineeton kulttuuriperintö on elävää perintöä, joka on läsnä ihmisten arjessa. Vietämme joulua ja monia muita vuotuisia juhlia, kuorolaulu kiinnostaa kaikenikäisiä, maakunnilla on omat ruokareseptinsä ja lapasmallinsa. Myös kesämökkeily sekä metsän antimien käyttö kuuluvat olennaisesti kulttuuriimme. Aineeton kulttuuriperintö yltää kaikkialle ihmisen toiminnan muotoihin.

Brasilian Capoeira hyväksyttiin Unescon luetteloon vuonna 2014. Kuva: Ccyyrree. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

sen keskeisten artikloiden osalta ja luodaan katsaus siihen, mitä sopimuksen toteuttaminen käytännössä tarkoittaa. Lisäksi käsitellään sitä, kuinka sopimuksen toimeenpanoa on Suomessa valmisteltu sekä minkälaisia evästyksiä valmistelutyöstä on saatu.

esineitä, kuten työkaluja ja käsitöitä, erilaisia ilmaisun muotoja, kuten lauluja, runoja ja tansseja, tai sosiokulttuurisen elämän ilmentymiä, kuten leikkejä ja ruokia tai ruoanvalmistustapoja. Aineettomaan kulttuuriperintöön sisältyy ilmiöitä, jotka elävinä ja muuntuvina säilyvät sukupolvilta toiselle.

Aineeton kulttuuriperintö Unescon sopimuksessa

Unescon sopimuksessa aineeton kulttuuriperintö on samanaikaisesti perinteistä, nykyhetkessä olevaa ja elävää. Sopimuksessa keskitytään vaalimaan sellaista perinnettä, jolla on juuret menneisyydessä, mutta jota edelleen harjoitetaan. Se on siirtynyt sukupolvelta toiselle ja muuntunut ympäristön mukana.

Aineeton kulttuuriperintö on terminä uusi, mutta ilmiönä ja ihmisten kulttuurisina käytäntöinä yhtä vanha kuin ihmiskunta. Aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan Unescon yleissopimuksen mukaan ”käytäntöjä, kuvauksia, ilmauksia, tietoa, taitoja – sekä niihin liittyviä välineitä, esineitä, artefakteja ja kulttuuAineeton kulttuuriperintö on osallistavaa. risia tiloja – jotka yhteisöt, ryhmät ja joissain Jaamme aineettoman kulttuuriperinnön muotapauksissa yksityishenkilöt tunnustavat osaksi toja, jotka ovat samankaltaisia kuin muilla. Pekulttuuriperintöään.” (Valtioneuvosto 2013) rintö voi olla peräisin naapurikylästä tai maailman toiselta puolelta, jolloin se on kulkeutunut Aineeton kulttuuriperintö voi olla suullista meille maahanmuuttajien mukana. Jaamme perinnettä, esittävää taidetta, sosiaalisen elämän erilaisia perinteen muotoja. Samoin kuulumme käytäntöjä, rituaaleja ja juhlamenoja tai luon- moneen erilaiseen yhteisöön ja jaamme erilaisia toa ja maailmankaikkeutta koskevia tietoja, tai- perinteitä eri ryhmien kanssa. toja ja käytäntöjä. Näiden pohjalta voi syntyä 10

Yhteisöllisyyden teema on erityisen keskeinen Unescon sopimuksessa. Aineeton kulttuuriperintö voi olla kulttuuriperintöä vain silloin, kun itse yhteisöt, ryhmät tai yksilöt, jotka luovat, säilyttävät tai välittävät sitä, edelleen tunnistavat sen omakseen. Ilman yhteisöjen tunnustusta ei kukaan ulkopuolinen voi määritellä kuuluuko ilmiö tai käytäntö heidän kulttuuriperintöönsä. Sopimuksen alla ei siis korosteta jonkin tietyn perinteen ainutlaatuisuutta tai erityistä arvoa. Keskeistä on, että on olemassa ryhmä ihmisiä, joille jokin perinne on niin merkittävä, että se nähdään kulttuuriperintönä.

(b) tunnistaa ja määritellä alueellaan esiintyvän aineettoman kulttuuriperinnön eri elementit yhteistyössä yhteisöjen, ryhmien ja asianmukaisten kansalaisjärjestöjen kanssa.” Lisäksi erityisesti artiklat 13, 14 ja 15 ovat keskeisiä, sillä ne liittyvät muihin suojelutoimenpiteisiin. Unescon yleissopimuksessa suojelemisella tarkoitetaan ”aineettoman kulttuuriperinnön elinvoimaisuuden varmistamiseksi tehtyjä toimia, mukaan lukien sen eri osa-alueiden määrittäminen, tallentaminen, tutkimus, säilyttäminen, suojelu, edistäminen, vahvistaminen ja elvyttäminen sekä niiden välittäminen etenkin virallisen koulutuksen ja epävirallisen oppimisen keinoin”(§2). Näkökulma suojeluun on siis hyvin laaja sisältäen monenlaisia toimia. Suojelun ohella kuvaavaa olisikin käyttää esimerkiksi termejä ”vaalia” tai ”turvata”.

Vaikka Unescon yleissopimus keskittyy aineettomaan kulttuuriperintöön, on syytä todeta, että ero aineellisen ja aineettoman välillä on kuin veteen piirretty viiva. Aineellisen kulttuuriperinnön voidaan nähdä toimivan aineettoman kulttuuriperinnön kanssa dialogissa, ne kuuluvat erottamattomasti yhteen ja täydentä- Muut kulttuuriperintöalan vät toisiaan muodostaen näin kulttuuriperin- sopimukset nön moninaisia ulottuvuuksia. Aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimuksen ohella monet muut kansainväliset ja Unescon yleissopimus aineettoman kansalliset sopimukset, lait ja asiakirjat ohkulttuuriperinnön suojelusta jaavat työtä aineettoman kulttuuriperinnön Yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi. Unescon sopimuksista aineetsuojelemisesta hyväksyttiin siis vuonna 2003 ja toman kulttuuriperinnön sopimuksen kanssa voimaan se astui vuonna 2006, kun 30 Unescon rinnasteinen on Yleissopimus maailman kultjäsenvaltiota oli saattanut sen osaltaan voimaan. tuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta (ns. Tällä hetkellä yleissopimuksen piiriin kuuluu jo Maailmanperintösopimus, Unesco 1972), jon161 valtiota. Unescon yleissopimus sekä siihen ka tavoitteena on kansojen välisen yhteistyön liittyvä toimintaohjeisto ”Operational Directi- avulla osoittaa ja turvata maailman keskeisten ves” (Unesco 2014) antavat raamit sopimuksen kulttuuriperintö- ja luontokohteiden arvot ja toteuttamiseen, mutta jättävät kuitenkin samal- säilyminen. Unescon Yleissopimus kulttuuri-ilmaisujen moninaisuuden suojelemisesta ja la tilaa kansallisille tulkinnoille. edistämisestä (ns. Diversiteettisopimus, Unesco Mitä aineettoman kulttuuriperinnön so- 2005) puolestaan edistää ja suojelee kulttuupimukseen liittyen suojelu sitten käytännössä ri-ilmaisujen monimuotoisuutta ja luo edeltarkoittaa? Keskeisin on velvoittava artikla 11, lytyksiä sille, että kulttuurit voivat ilmaista itjonka mukaan ”jokaisen sopimuksen osapuo- seään vapaasti ja vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. len tulee (a) ryhtyä tarvittaviin toimiin aineettoman Puiteyleissopimus kulttuuriperinnön yhteiskulttuuriperinnön suojelemiseksi omalla alueellaan kunnallisesta merkityksestä (ns. Faron sopimus, 11

Euroopan neuvosto 2005) korostaa kulttuuriperinnön yhteiskunnallista merkitystä ja kansalaisten oikeuksia monimuotoiseen kulttuuriperintöön arkielämässä. Yksi sopimuksen keskeisistä painopistealueista on yksilöiden ja yhteisöjen oikeus omaan kulttuuriperintöönsä. Suomessa valmistellaan parhaillaan Faron sopimuksen ratifiointia.

Parhaiden suojelukäytäntöjen rekisteri (Register of Best Safeguarding Practices) sisältää sellaisia kansallisia, seudullisia ja alueellisia ohjelmia, projekteja ja toimia aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi, jotka Unescon komitean näkemyksen mukaan parhaiten toteuttavat yleissopimuksen periaatteita. Yhteensä tällä listalla on 12 ohjelmaa, projektia ja aktiviteettia. Rekisterissä on muun muassa unkarilainen Táncház (tanssitalo) -opetusmalli, jolla Unescon aineettoman opetetaan kansantanssia ja musiikkia sekä Flankulttuuriperinnön luettelot dersin perinnepelien suojeluohjelma. (ks. lisää Aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimuk- Marsio 2014.) sessa määritellään muun muassa kansainväliset Aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon luettelointimenettelyt. Luetteloiden tarkoituksena on tuoda näkyvyyttä elävälle perinnölle tulee vuosittain enemmän hakemuksia kuin eri puolilla maailmaa ja jakaa hyviä käytäntöjä sinne hyväksytään. Sihteeristön resurssit kämaiden kesken. Tämän lisäksi sopimusvaltioilta sitellä hakemuksia ovat rajalliset ja näin ollen edellytetään kansallista luettelointia. vuosittain päätetään kuinka paljon luetteloihin otetaan kohteita. Vuonna 2015 tullaan hyIhmiskunnan aineettoman kulttuuriperin- väksymään 50 kohdetta ja sama määrä vuonnön luettelon (The Representative List of the na 2016. Komitea kuitenkin tutkii vähintään Intangible Cultural Heritage of Humanity) tar- yhden hakemuksen kultakin sopimusvaltiolta koituksena on paremman näkyvyyden ja ylei- kauden 2015–2016 aikana. Kansainvälisiin lusen tietoisuuden nostaminen sekä kulttuurista etteloihin pääsemisestä päättää vuosittain komoninaisuutta kunnioittavan vuoropuhelun koontuva aineettoman kulttuuriperinnön haledistäminen. Tällä laajimmalla listalla on 314 litustenvälinen suojelukomitea, jossa on eduskohdetta. (05/2015) Sieltä löytyvät esimerkik- tajat 24 eri maasta. si argentiinalainen tango, Espanjan flamenco, Välimeren ruokakulttuuri, akupunktio Kiinasta Kansallinen luettelointi sekä Viron Võromaan savusaunaperinne. Kansainvälisten luetteloiden ohella sopimus Kiireellistä suojelua vaativan aineettoman velvoittaa allekirjoittaneet maat luetteloimaan kulttuuriperinnön luettelon (List of Intangible omaa kansallista aineetonta kulttuuriperinCultural Heritage in Need of Urgent Safeguar- töään. Sopimus jättää valtioiden kansalliseen ding) päämääränä on asianmukaisten suojelu- harkintaan kuinka ja missä muodossa luettetoimien toteuttaminen jäsenmaiden hakemi- lointia toteutetaan. Luetteloiden määrää tai laaen kohteiden osalta. Luetteloon pääseminen juutta ei ole ohjeistettu. edesauttaa kansainvälistä yhteistyötä suojelutoimenpiteiden toteuttamiseksi. Yhteensä lisMerkittävimmät erot kansallisten luetteloitalla on tällä hetkellä 38 kohdetta, esimerkiksi den laatimisessa liittyvät siihen, ovatko ne supSuitien kulttuurialue Latviassa, mongolialainen peampia asiantuntijaryhmän valitsemia listoja kalligrafia sekä paghjella-lauluperinne Korsikan vai kaikille avoimia verkkopohjaisia luetteloisaarelta. ta. Suurin osa sopimusmaista on lähtenyt laatimaan melko rajattuja luetteloita, joissa elementtien lukumäärät ovat joitakin kymmeniä. 12

Korean tasavallassa taas on laadittu suppeampi kansallinen luettelo sekä wiki-pohjainen luettelo, jossa on yli 30 000 kohdetta. (Marsio 2014.)

Flamenco on yksi Espanjan kohteista Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalla. Kuva: Michael Cohen. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Aineettoman kulttuuriperinnön kansallista luetteloa ei tule sekoittaa muistiorganisaatioiden luettelointiin. Monissa maissa aineettoman kulttuuriperinnön alueella (esimerkiksi kansanperinteessä, museoissa tai esittävien taiteiden alalla) on laadittu erilaisia luetteloita asiantuntijoiden käyttöön esimerkiksi antropologien, etnologien tai museoalan ammattilaisten toimesta. Unescon yleissopimuksen alla toteutettavien luetteloiden tulee kuitenkin olla koostettu yhteistyössä yhteisöjen kanssa. Vaikka kansallinen luettelointi herättää paljon kiinnostusta, on sen muotoa, laajuutta ja etenkin kriteerejä harkittava tarkoin. Kansallinen luettelo voidaan nähdä tietoisena kulttuuriperinnöksi ottamisen prosessina, ja tiettyjen asioiden esille nostaminen etenkin luetteloinnin muodossa kuvaa suoraan arvojamme. Sen vuoksi määritteleminen edellyttää myös laaja-alaista keskustelua niin kulttuuriperintöalan asiantuntijoiden kuin kansalaistenkin kanssa. (Kanerva & Mitchell 2015.) Sopimuksen toimeenpanon valmistelu Suomessa Museovirasto sai keväällä 2014 tehtävän ryhtyä valmistelemaan Unescon yleissopimuksen toimeenpanoa. Tärkeäksi katsottiin, että valmistelutyössä kuultaisiin mahdollisimman laajasti aineettoman kulttuuriperinnön kenttää sen eri osa-alueiden ja toimialueiden osalta. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore on toiminut valmisteluvaiheessa kumppanina tutkimuksen osalta. Museovirastossa työtä on valmistellut aineettoman kulttuuriperinnön koordinaattori.

(suullinen perinne, esittävät taiteet, sosiaalisen elämän käytännöt, luonto ja maailmankaikkeus, käsityöt, moninaisuus), joissa kuultiin asiantuntijoita kentältä, järjestöistä, yliopistoista ja museoista. Myös kielivähemmistöjen eli saamelaisten, romanien ja ruotsinkielisten osalta järjestettiin oma keskustelutilaisuus. Lisäksi kuultiin laajaa joukkoa eri alojen asiantuntijoita keskustelutilaisuuksissa ja yksittäisisKeskeiseksi metodiksi valittiin teemoitetut sä tapaamisissa. (ks. Marsio 2015 Aineettoman ryhmäkeskustelut. Valmistelutyön kuluessa kulttuuriperinnön kenttä Suomessa: Asiantuntijärjestettiin kymmenen asiantuntijakuulemista jakeskustelujen antia.) Yhteensä on kuultu yli 13

muksen toimeenpanon tukena ja asiantuntijana aineetonta kulttuuriperintöä koskevissa kysymyksissä sekä ohjaavana toimielimenä etsittäessä Suomen kannalta sopivinta toimintamallia. Kohti sopimuksen toteuttamista Aineettoman kulttuuriperinnön kenttä on laaja. Se syleilee monia inhimillisen olemisen ulottuvuuksia ja ilmentymiä eri osa-alueidensa ja Uudenvuodenjuhla Nowruzia vietetään Azerbaidžanis- toimialojensa kautta. Unescon sopimus ja siisa, Intiassa, Iranissa, Kirgisiassa, Pakistanissa, Turkissa hen liittyvä toimintaohjeisto antavat raamit ja ja Uzbekistanissa. Maiden yhteiseksi aineettoman suuntaviivat sopimuksen toimeenpanolle. Jokulttuuriperinnön kohteeksi juhla nousi vuonna 2009. kaisen sopimusmaan vastuulla on luoda tarkoiKuva: Nikolay Olkhovoy. Kuvalähde : Wikimedia tuksenmukaisin toimeenpanon tapa sopimukCommons. sen henkeä kunnioittaen. Valmisteluprosessia seitsemääkymmentä asiantuntijaa. Lisäksi Cu- on pyritty toteuttamaan sopimuksen hengessä, pore toteutti kaksi verkkokyselyä, joihin vasta- joka korostaa yhteisöjä toiminnan lähtökohsi lähes 90 toimijaa. (ks. Kanerva & Mitchell tana, ja jossa suojeleminen nähdään laajana ja osallistavana prosessina. 2015) Cuporen tuottamassa verrokkiselvityksessä Aineeton kulttuuriperintö. Esimerkkejä Unescon 2003 yleissopimuksen toteuttamisesta verrokkimaissa (Marsio 2014) kootaan tietoa 15 eri maan tavoista toteuttaa aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimusta. Lisäksi Cupore on koostanut tutkimustyöstään loppuraportin Elävä aineeton kulttuuriperintö (Kanerva & Mitchell 2015). Laajassa raportissa käsitellään muun muassa Unescon sopimusta ja sen toimeenpanoa, sopimuksen keskeisiä käsitteitä sekä kartoitusta aineettoman kulttuuriperinnön kentästä, sen ominaispiirteistä ja haasteista Suomessa. Lisäksi analysoidaan kyselyiden tuloksia. Mukana on myös aihetta koskevia asiantuntija-artikkeleita. Raportti ilmestyy verkkojulkaisuna kesällä 2015.

Yhteisöillä ja yhdistyksillä on keskeinen rooli aineettoman kulttuuriperinnön ylläpitäjänä ja välittäjänä. Tuhannet eri puolilla Suomea toimivat kulttuuri- ja harrastusyhdistykset, kyläja kaupunginosayhdistykset ja neuvontajärjestöt ovat tärkeitä toimijoita elävän kulttuuriperinnön vaalimisessa. Yhteisöt ja yhdistykset siirtävät ja välittävät aineetonta kulttuuriperintöä esimerkiksi koulutuksen, kurssien ja harrastustoiminnan keinoin. Ne viestivät omasta aihe-alueestaan ja toiminnastaan lukuisissa lehdissä ja verkkosivustoilla. Perinteitä jaetaan ja tehdään tunnetuksi suurelle yleisölle erilaisissa tapahtumissa ja festivaaleilla. Monet yhdistykset toimivat myös kansainvälisellä kentällä erilaisten hankkeiden, tapahtumien ja verkostojen kautta.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on asettanut Unescon aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimuksen toimeenpanon tueksi nelivuotiskaudeksi aineettoman kulttuuriperinnön asiantuntijaryhmän. 12-henkinen asiantuntijaryhmä toimii aineettoman kulttuuriperinnön sopi-

Sopimus koskettaa suomalaista yhteiskuntaa ja sen organisaatioita läpäisevästi yhteisöistä ja yhdistyksistä valtiollisiin toimijoihin niin perinteen harjoittamisen ja siirtämisen, tallentamisen, tutkimuksen kuin koulutuksen alueilla. Aineettoman kulttuuriperinnön yleis14

sopimus on myös herättänyt Suomessa laajaa mielenkiintoa jo ennen ratifiointia ja nyt toimeenpanon valmistelutyön kuluessa. Erityisesti sopimukseen liittyvä aineettoman kulttuuriperinnön kansallinen luettelointi sekä Unescon kansainväliset aineettoman kulttuuriperinnön luettelointimenettelyt ovat olleet mielenkiinnon kohteina.

Marsio, Leena 2015: Aineettoman kulttuuriperinnön kenttä Suomessa: Asiantuntijakeskustelujen antia. Artikkeli teoksessa Elävä aineeton kulttuuriperintö. Loppuraportti. Kanerva Anna, Mitchell Ritva Toim. Cuporen verkkojulkaisuja 28. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore. http://www.cupore.fi/documents/Elavaaineetonkulttuuriperinto_loppuraportti.pdf. Luettu 17.6.2015. Museovirasto 2015: Elävä perintö! Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. Suunnitelma kansallisesta toimeenpanosta. http://www.nba. Opetus- ja kulttuuriministeriölle kesäkuussa fi/fi/File/2586/toimeenpanosuunnitelma.pdf. Luettu 2015 luovutettava esitys on ensimmäinen as- 17.6.2015. Ruotsala, Helena 2014: Mikä kumman aineeton kultkel kohti sopimuksen toteuttamista. Keskustelua on jatkettava lukuisten sidosryhmien kanssa tuuriperintö? Artikkeli julkaisussa Pirta 1/2014. Kalevaja nimenomaan siellä, missä kunkin aihealueen laisten naisten liiton kulttuuri- ja jäsenlehti. http://www. kalevalaistennaistenliitto.fi/media/pirta//pirta_1_2014_ asiantuntemusta on. Ensisijaisen tärkeää on pi- low.pdf. Luettu 19.5.2015. tää mielessä sopimuksen ydin yhteisöistä lähteUnesco 1972: Yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi. http://www.minedu. vänä toimintana. Keskustelu jatkukoon! fi/OPM/Kansainvaeliset_asiat/kansainvaeliset_jaerjestoet/unesco/sopimukset/mperintosopimus. Luettu Kirjallisuus: 19.5.2015. Unesco 2003: Text of the Convention for the SafeABM utvikling 2010: Immateriell kulturarv i Norge. guarding of Intangible Cultural Heritage. En utredning om UNESCOs konvensjon av 17 oktober http://www.unesco.org/culture/ich/index.php?l2003 om vern av den immaterielle kulturarven. g=en&pg=00022#part3. Luettu 19.5.2015. http://www.regjeringen.no/upload/KUD/KulturvernavUnesco 2005: Yleissopimus kulttuuri-ilmaisujen delingen/Rapporter_Utredninger/ Immateriell_kulturarmoninaisuuden suojelemisesta ja edistämisestä. http:// v_i_Norge_AMBU_2010.pdf. Luettu 19.5.2015. www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/KansainvaeliEuroopan neuvosto 2005: Puiteyleissopimus kultset_asiat/kansainvaeliset_jaerjestoet/unesco/sopimukset/ tuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä. http:// Liitteet/diversiteetti_FI.pdf. Luettu 19.5.2015. faronsopimus.org/faron-sopimus/. Luettu 19.5.2015. Unesco 2011: Infokit. Intangible cultural heritaInstitutet för språk och folkminnen 2014: Lege domains. http://www.unesco.org/culture/ich/doc/ vande traditioner. Slutrapport om tillämpningen av src/01857-EN.pdf. Luettu 19.5.2015. Unescos konvention om tryggande av det immaterielUnesco 2014: Operational Directives for the implela kulturarvet i Sverige. Redovisning av regerings mentation of the Convention for the Safeguarding of the uppdrag Ku2010/1980/KT. http://www.sprakochfolIntangible Heritage. http://www.unesco.org/culture/ich/ kminnen.se/download/18.3540d5a5143fb94aindex.php?lg=en&pg=00026. Luettu 19.5.2015. 0d1466f/1398151026415/Levande-traditioner-UnUnesco (päiväämätön): Lists of intangible cultural seco-slutrapport-Isof-februari-2014.pdf. Luettu heritage and Register of best safeguarding 19.5.2015. practices. http://www.unesco.org/culture/ich/index. Kanerva, Anna; Mitchell, Ritva (toim.) 2015: Elävä php?lg=en&pg=00559. Luettu 19.5.2015. aineeton kulttuuriperintö. Loppuraportti. Cuporen verkUnesco (päiväämätön): Best Safeguarding Practices. kojulkaisuja 28. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistähttp://www.unesco.org/culture/ich/en/Register. Luettu missäätiö Cupore. http://www.cupore.fi/documents/Ela19.5.2015. vaaineetonkulttuuriperinto_loppuraportti.pdf. Luettu Valtioneuvosto 2013: Valtioneuvoston asetus ai17.6.2015. neettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta tehdyn Marsio, Leena 2014: Aineeton kulttuuriperintö. Esiyleissopimuksen voimaansaattamisesta. http://www.finmerkkejä Unescon 2003 yleissopimuksen toteuttamisesta lex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/2013/20130047. Luettu verrokkimaissa. Cuporen verkkojulkaisuja 24. Kult19.5.2015. tuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore. http://www.cupore.fi/verkkojulkaisut_24.php. Luettu 19.5.2015.

Rauman Kalevalaisten Naisten kansallispukutuuletus kesällä 2014. Kuva: Timo Hukkanen.

KULTTUURIPERINNÖN ARVO MÄÄRITELLÄÄN YHDESSÄ

Faron sopimus korostaa kulttuuriperinnön merkityksiä arkielämässä Pauliina Latvala

Kulttuuriperinnön, erityisesti muistitiedon dosentti, Turun yliopisto. Folkloristiikan dosentti, Helsingin yliopisto. Juuret Pohjois-Karjalassa, lapsuus ja nuoruus Kiteellä, mutta moderni kotiseutumaisema Helsingin Munkkiniemessä.

ansainvälisten kulttuuriperintösopimusten uusin tulokas on Euroopan neuvoston laatima Faron puiteyleissopimus kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä. Aiemmat kolme sopimusta ovat kohdistuneet maisemaan (Firenze 2000), arkkitehtuuriin (Granada 1985) ja arkeologiseen kulttuuriperintöön (Valletta 1992). Faron sopimus on näistä laaja-alaisin. Se rohkaisee jokaista osallistumaan kulttuuriperinnön määrittelyyn ja hyödyntämiseen. Toisin sanoen se haastaa viranomaislähtöisen kulttuuriperintötyön (ks. lisää Thérond 2009).

riperinnön luettelointi voi tuoda arvostusta ja näkyvyyttä kullekin kohteelle, sen kyseenalaisena puolena on kääntöpuoli, poisvalinta. Vain tietyt kohteet arvotetaan ja ne saavat huomiota. Etenkin jos kriteerinä ovat esteettisyys ja ihmiskunnan mestariteokset, herää kysymys kenellä – ja miksi juuri heillä – on valta päättää sekä keiden toimintaa valinnat palvelevat. (vrt. Hafstein 2009.) Faron sopimus korostaa kaikkien kulttuuriperinnön kunnioittamista. Kulttuuriperintö elää yksilöiden ja yhteisöjen elämässä Jokaisella on oma tulkintansa siitä, mikä on kulttuuriperintöä ja millaista kulttuuriperintöä tulisi missäkin yhteydessä pitää esillä. Faron sopimuksen määritelmän mukaan kulttuuriperinnössä on kysymys menneisyydestä periytyvästä voimavarasta, joka ilmentää ihmisten jat-

Toisin kuin Unescon sopimukset, Faron sopimus ei edellytä kulttuuriperinnön listaamista tai luettelointia. Se ei siis ensisijaisesti keskity kulttuuriperinnön suojeluun tai omistajuuteen, vaan arkiseen käyttöön. Vaikka kulttuu17

Faro-hanketta tehtiin tutuksi pop up -klinikalla Hämeenlinnan Valtakunnallisilla kotiseutupäivillä elokuussa 2014. Faron sopimuksesta keskustelemassa Ilkka Ertamo Tuusula-seurasta, Pauliina Latvala ja Petja Kauppi Faro-hankkeesta. Kuva: Anna-Maija Halme.

kuvasti muuttuvia arvoja, uskomuksia, tietoja ja perinteitä. Sopimuksessa korostetaan myös kulttuuriperintöä tuottavia ja sitä eteenpäin siirtäviä yhteisöjä. Mietittäessä kulttuuriperinnön arvoa ei yleensä ole tarkoituksenmukaista erotella sen aineellista ja aineetonta puolta toisistaan. Esimerkiksi kansallispuvut ovat visuaalisesti näyttäviä ja ilmentävät sekä sidosta kotiseutuun, alueellista identiteettiä että perinteisiä käsityötaitoja. Merkitykset muodostuvat erilaisten piirteiden muodostamista kokonaisuuksista (ks. lisää esimerkkejä esim. Tuomi-Nikula et al. 2013; Karhunen 2014).

tari iPadillään? Kuinka arvokas arkistotallenne siitä muodostuu satojen vuosien aikajanalla? Kulttuuriperinnön vaaliminen ja sen hyväksi toimiminen edellyttää tietoa, mutta myös innostusta. Yksityishenkilöiden ja viranomaisten käsitykset arvokkaasta kulttuuriperinnöstä voivat poiketa toisistaan. Ihmiskunnan suurten saavutusten, myönteisen ja kauniin kulttuuriperinnön, lisäksi ihmiset muistavat senkin, mistä monien mielestä tulisi vaieta. Tähän kuuluvat menneisyyttä peilaavan ristiriitaisen tai synkän kulttuuriperinnön piirteet. Kulttuuriperinnön kansainvälisessä tutkimuksessa tällaiselle perinnölle on aivan oma osa-alueensa, dark heritage, difficult heritage (Logan & Reeves 2009). Sen kontekstissa käsitellään esimerkiksi tuhojen, sotien ja kärsimysten aineellista, aineetonta ja digitaalista muistelukulttuuria.

Kulttuuriperintö siis peilaa nykyisyydestä käsin menneisyyttä ja osoittaa samalla arvomaailmaamme. Mitä yksilöt ja yhteisöt haluavat muistaa? Mitä he haluavat tulevaisuudessa tästä päivästä muistettavan? Kenen näkökulmasta kulttuuria katsotaan? Miltä kaupunkiympäristö näyttää, jos sitä dokumentoi 13-vuotias skeit18

Toiveena on, että Faron sopimus ratifioidaan Suomessa tänä vuonna. Ideaalitapauksessa ratifiointi lisää kansalaisten tietoisuutta kulttuuriperintöoikeuksistaan ja -velvollisuuksistaan. Kulttuurin ja kulttuuriperinnön hyödyt ovat nähtävissä sukupolvia eteenpäin elämänlaadussa ja hyvinvoinnissa.

Ratifioinnin taustaselvitys: Yhteistä keskustelua kulttuuriperinnöstä Sopimuksen ratifiointia edeltävä valmistelu toteutetaan kussakin maassa omalla tavalla – toisissa kansalaisia informoiden ja kuullen, toisissa virkamiestasolla. Suomessa opetus- ja kulttuuriministeriö antoi esiselvityksen Museoviraston tehtäväksi, joka pyysi Suomen Kotiseutuliiton hankkeen yhteistyökumppaniksi. Monipuolisen, myös sosiaalista mediaa hyödyntävän,s tiedottamisen lisäksi tärkeänä pidettiin kansalaisten ja kulttuuriperintöviranomaisten osallistamista.

Kirjallisuus: Hafstein, Valdimar 2009: Intangible heritage as a list: from masterpieces to representation. –Intangible Heritage. Laurajane Smith and Natsuko Akagawa (eds.) London and New York, Routledge. 93–111. Karhunen, Eeva 2014: Porin Kuudennen osan tarinoista rakennettu kulttuuriperintö. Turku, Turun yliopiston julkaisuja. Logan, William & Reeves, Keir (eds.) 2009: Places of Pain and Shame. Dealing with ’Difficult Heritage’. London and New York, Routledge. Thérond, Daniel 2009: Benefits and innovations of the Council of Europe Framework Convention on the Value of Cultural Heritage for Society –Heritage and Beyond. Strasbourg Cedex, Council of Europe Publishing. 9–12. Tuomi-Nikula, Outi & Haanpää, Riina & Kivilaakso, Aura (toim.) 2013: Mitä on kulttuuriperintö? Helsinki, SKS.

Kaikkien yhteinen kulttuuriperintö -verkkokysely toimi otakantaa.fi -sivuilla esiselvityksen tärkeimpänä työkaluna. Kyselyssä kartoitettiin mm. sitä, millaista kulttuuriperintöä suomalaiset haluavat siirtää eteenpäin ja millaisia paikkoja ja kohteita he elinympäristössään arvostavat, kuinka kulttuuriperintöä voisi paikallistasolla hyödyntää sekä kokevatko he tarvitsevansa vaalimiseen jonkinlaista tukea. Kyselyyn saapui 130 vastausta. Niiden perusteella suomalaiset arvostavat hyvin monimuotoista aineellista ja aineetonta kulttuuriperintöä. Vastaajat mainitsivat esimerkiksi metsät, puutaloalueet ja luonnonmaisemat siinä missä kertomukset, myytit ja kansanparannustaidot. Nähtiinpä hiljaisuus, arvot, tasa-arvo ja sivistyskin kulttuuriperinnöksi. Kysely oli hyödyllinen myös sen vuoksi, että sen kautta saatiin ehdotuksia käytännön kulttuuriperintötyöhön. Lasten ja nuorten kulttuuriperintö- ja kulttuuriympäristökasvatus nähtiin tärkeäksi, minkä vuoksi tuotiin esiin vaihtoehtoja nykyisille käytänteille. Eräs vastaaja kirjoitti näin: ”Ainakin puolet opetuksesta voitaisiin järjestää muualla kuin luokkatilassa – metsässä, kaupunkiretkillä, rannoilla.” Kyselyn tulokset huomioitiin opetus- ja kulttuuriministeriölle ratifioinnin tueksi laaditussa loppuraportissa Kohti kestävää kulttuuriperintötyötä.

Internet-lähteet: Euroopan neuvosto: http://conventions.coe.int/Treaty/EN/Treaties/Html/199.htm Luettu 10.4.2015. Otakantaa.fi -sivusto: https://www.otakantaa.fi/fi-FI/ Selaa_hankkeita/KAIKKIEN_YHTEINEN_KULTTUURIPERINTO_Kysely_Faron_sopimuksen_ratifioinnin_valmisteluksi Luettu 10.4.2015. Museovirasto: http://www.nba.fi/fi/File/2560/kohti-kestavaa-kulttuuriperintotyota.pdf Kohti kestävää kulttuuriperintötyötä. Taustaselvitys Faron yleissopimuksen ratifioimiseksi Suomessa. Faron taustaselvityshankkeen loppuraportti. Luettu 7.7.2015.

Sodanaikaiset mottitalkoot. Kuva: Enson kokoelmat/Lusto.

SUOMALAINEN METSÄSUHDE AINEETTOMANA KULTTUURIPERINTÖNÄ Reetta Karhunkorva FM, amanuenssi, Lusto – Suomen Metsämuseo. Varsinainen kotiseutuni on vanha pohjoishämäläinen erämaapitäjä, Helvetinkolun sekä taiteilijoiden Ruovesi ja siellä metsän keskellä pieni Väärinmajan Hanhonkylä. Nykyisen kotiseutuni Savonlinnan huikaiseviin järvimaisemiin vanhoine höyrylaivoineen en kyllästy koskaan ja pyhiinvaelluspaikkojani ovat metsäiset Sulosaari ja Talvisalo lähes kaupungin keskustassa sekä toisaalta Olavinlinnan seutu rantamaisemineen.

Leena Paaskoski FT, intendentti, Lusto – Suomen Metsämuseo. Lapsuuden ja nuoruuden pohjoinen kotiseutuni herättää vieläkin kaipuuta. Olen kuitenkin juurruttanut itseni Itä-Suomeen, Punkaharjulle, kansallismaiseman kupeeseen ja Pihlajaveden rannalle. Maaseudulla entisen kaupunkilaisen kotiseutukäsite tiivistyy yhä pienempään: Vaahersalon kylään, Mäntyniemen tilalle, Mäntyniemen käkkyrämännyn juurelle.

uomella on paljon annettavaa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon, erityisesti sen osa-alueeseen luonto ja maailmankaikkeus, johon listan kaikista kohteista kuuluu tällä hetkellä vain 10 %. Suomi tunnetaan maailmalla metsien maana: voitaisiinko se tuntea myös aineettoman metsäkulttuuriperinnön maana? Pohdimme artikkelissamme aineettoman ja aineellisen metsäkulttuurin suhdetta ja ulottuvuuksia sekä sitä, miten suomalainen metsäsuhde voisi täydentää näkemystä aineettomasta kulttuuriperinnöstä.

Aineeton vai aineellinen metsäkulttuuriperintö? Kulttuuri on kaikkea sitä, mitä ihmiset osana yhteisöjään luovat toiminnallaan ja ajatuksillaan. Kulttuuri ymmärretään nykyisin dynaamiseksi prosessiksi, jossa tapahtuu luomista ja toistoa, mutta myös yksilöllistä variaatiota. Kulttuuria ja kulttuurista prosessia voi tutkia ja tarkastella sen aineellisten tai aineettomien ilmausten kautta. Kaikista kulttuurin ilmauksista voi periaatteessa tulla kulttuuriperintöä.

Maisema Kolilta. Kuva: S. E. Multamäen kokoelma, S. E. Multamäki/Lusto.

Kulttuuriperintö syntyy kulttuuriperintöprosessissa, jossa jokin kulttuurin ilmaus erityisesti valitaan säilymään ja välittämään erilaisia merkityksiä sukupolvelta toiselle. Niin museoissa kuin niiden ulkopuolella kulttuuriperintö on totuttu luokittelemaan aineelliseksi tai aineettomaksi. Kyse on kuitenkin ennen kaikkea näkökulmaerosta: kulttuurin aineettomiin ilmauksiin liittyy usein jotakin aineellista ja aineellisen kulttuuriperinnön arvo on viime kädessä sen aineettomissa ulottuvuuksissa. Heritologi Laurajane Smithin mukaan kaikki kulttuuriperintö onkin aineetonta, koska sen olemus kiteytyy nimenomaan arvoihin, merkityksiin ja sen synnyttämään ymmärrykseen.

nen, historiallinen, kokemuksellinen, elämyksellinen ja yhteisöllinen merkitys, millä tavalla objekti on autenttinen, onko se ideaalitilassaan ja miten sitä voi käyttää ja hyödyntää. Samat kysymykset voinevat mitata kulttuuriperintöä laajemminkin. Ne voivat myös toimia arviointikriteereinä kulttuuriperintöprosesseissa.

Suomen Metsämuseo Lusto on metsäkulttuurin valtakunnallinen erikoismuseo, jossa museon tallentama, tutkima ja hyödyntämä kulttuuriperintö on määritelty suhteessa metsien käytön historiaan ja nykypäivään Suomessa. Metsäkulttuuri merkitsee metsiin liittyviä yksilöiden ja yhteisöjen toimintatapoja, käytäntöjä, käsityksiä, merkityksiä ja arvoja, joita Museot ovat yksi kulttuuriperinnön toimi- jaetaan sosiaalisessa yhteydessä. Metsäkulttuuri jatyyppi. Museoiden kulttuuriperintö muodos- syntyy ihmisen ja metsän vuorovaikutuksessa ja tuu museointiprosessissa, jossa valitaan kokoel- ilmenee erilaisina metsäsuhteina. miin liitettävät kulttuurin ilmaukset. Vaikka Lusto tallentaa todistuskappaleita ihmisen museoiden pitkässä traditiossa kokoelmat on ollut tapana jaotella esimerkiksi esineisiin, valo- ja metsän välisestä vuorovaikutuksesta ja Luskuviin ja asiakirjoihin, museo-objekti, museoi- ton kokoelmia voi luonnehtia metsäkulttuutu kulttuurin ilmaus, on viime kädessä abstrakti riperinnöksi. Metsäkulttuuriperintöä on kuiasia. Objektin museoarvon ratkaisee sen kyky tenkin myös muualla ja itse asiassa kaikkialla, viestiä: kertoa tarinoita ja välittää merkityk- missä metsiin liittyviä toimintatapoja, arvoja ja siä. Museoarvoa määriteltäessä kysytään, mitä merkityksiä on haluttu säilyttää elinvoimaisina, museo-objekti edustaa, mikä on sen kulttuuri- tunnettuina, ymmärrettävinä ja käytettävinä 22

myös uusille sukupolville. Vaikka museon kokoelmissa on kumiteräsaappaita, moottorisahoja, marjanpoimureita, geokätköilijän varusteita, metsästysvälineitä ja luonnonsuojelijoiden banderolleja, Lustonkin museokokoelmien tärkein merkitys on varsin aineeton ja samalla syvällinen: ihmisen suhde metsään.

käyttö on sekä vapaa-ajan lisääntymisen että metsien hyvinvointivaikutusten korostamisen myötä kasvanut. Monet harrastavat kesämökkeilyä, marjastamista, sienestämistä, eräretkeilyä ja vaeltamista. Metsäluonto koetaan esteettiseksi, elvyttäväksi ja rauhoittavaksi. Erilaiset seikkailu-, retkeily- ja patikointimatkailupaketit tai uudet metsäluontoon vievät harrastukset, kuten geokätköily, ovat suosittuja ja retkeilijöiden määrä on voimakkaasti kasvanut.

Suomalaisia metsäsuhteita Suomalaiset elinkeinot, elinympäristöt ja maailmankuva ovat aina olleet vahvasti sidoksissa metsäluontoon. Metsästä on saatu elanto ja erilaisia raaka-aineita, mutta se on ollut ja on myös yhteisöllisesti jaettu mielenmaisema sekä yksilöllisesti koettu henkilökohtainen paikka. Suomalaisilla on väistämättä jokin metsäsuhde: Suomen maa-alasta noin 80 % on metsää ja arviolta yhä 85 % suomalaisista liikkuu metsissä. Nykyisin yli puolet metsistä on myös yksityisomistuksessa. Joka viides yli 20-vuotias suomalainen on metsänomistaja.

Kansallisromantiikka ja kansallinen herääminen nostivat suomalaisen metsämaiseman esiin. Luonto auttoi selvittämään, mitä Suomi ja suomalaisuus oikeastaan olivat, sillä luonnonolosuhteiden katsottiin vaikuttavan kansanluonteeseen ja muovaavan sitä. Kansallismaisemaksi kiteytyi korkealta nähty järvi- ja metsänäkymä. Suomalainen maisemakuvasto on ollut yksi tehokkaimmista suomalaisuuden rakentajista. Suomalainen taide, muotoilu ja arkkitehtuuri ovat saaneet aiheensa ja materiaalinsa usein metsästä ja metsiin liittyvästä kansanperinteestä.

Suomi tunnetaan metsätalousmaana. Elintason kohoaminen 1800-luvun loppupuolella perustui suurelta osin metsän arvonnousuun ja metsäteollisuuden syntyyn. Vielä 1950-luvulla lähes puolet ammatissa toimivasta väestöstä sai toimeentulonsa maaja metsätaloudesta ja kaikkiaan yli 70 % suomalaisista kuului maaja metsätalousväestöön. Metsäala työllisti satoja tuhansia suomalaisia, ja monet suomalaiset työskentelevät edelleen metsäammatissa.

Suomalainen kansanperinne kuvastaa moniulotteista metsäsuhdetta ja tarjoaa yhä syvällisen ulottuvuuden metsän kokemiseen. Metsä ei aiemmin merkinnyt vain hyvää tai pahaa eikä se myöskään ollut pelkkä hyödyntämisen kohde tai maisema. Vanhan metsäsuhteen erilaiset ulottuvuudet ilmenevät suullisen perinteen eri lajeissa. Loitsuissa, taioissa ja uskomustarinoissa painottuvat metsän yliluonnolliset puolet, kun taas kalevalamittainen kertova ja lyyrinen runous käsittelee metsäsuhteen maallisempaa puolta. Arvoitukselliseksi ja uhkaavaksikin koettua metsää kunnioitettiin, arvostettiin ja pelättiin. Metsällä tarkoitettiinkin alun perin rajaa, äärtä, syrjää tai sivua, jossa ihmisen elämänpiiri päättyi ja metsänväen hallitsema metsän valtakunta alkoi. Kiinnostavasti myös esimerkiksi luterilainen ekoteologia ammentaa metsästä ja vanhasta metsäsuhteesta. Aineettoman kulttuuriperinnön määrittelyssä olennaista on, että perinne on edelleen elinvoi-

Metsät ovat olleet paitsi työn myös vapaa-ajan ympäristö. Muistot oman kodin läheisyydessä sijainneesta metsästä ja leikeistä siellä ovat usein olleet perustavanlaatuisia koko elämälle. Metsä on edelleen monelle suomalaislapselle ja -nuorelle merkittävä paikka. Monet mielipaikoista sijaitsevat maaseudun tai kaupunkien lähimetsässä, josta löytyy rauhaa, tekemistä ja esteettisiä elämyksiä. Monimerkityksinen metsä onkin tärkeä lasten ja nuorten identiteetin kehittymiselle. Metsien virkistys23

maista. Metsäluontoa ja siihen liittyvää kansan- edistävät aineettoman kulttuuriperinnön näkyperinnettä käytetään jatkuvasti, myös tuotteis- vyyttä ja merkittävyyttä sekä rohkaisevat kestamalla sitä elämyksiksi ja palveluiksi. kustelemaan. Aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi tulee olla myös keinoja. KultSuomalaisuudesta puhuttaessa viitataan lä- tuuriperintökohteen pitää olla yhteisöllisesti ja hes aina luontoon ja erityisesti metsiin. Metsä laajasti tunnustettu. on erilaisten kulttuuristen representaatioiden kohde, joita ovat tuottaneet ja tuottavat esimerSuomalainen metsäsuhde suomalaisille erikiksi metsätalous, maalaustaide, kirjallisuus ja tyisenä, tärkeänä ja pitkälle ulottuvine juuripopulaarikulttuuri. Arkinen kielenkäyttö ja ni- neen täyttää mielestämme Unescon aineettomistö ovat täynnä metsään liittyviä sanontoja ja man kulttuuriperinnön kriteerit. Aineettoman ilmauksia. Metsät kuuluvat yhteiskunnallisessa kulttuuriperinnön status selkiyttäisi ja vahviskeskustelussa: suomalaisia huolestuttavat pusi- taisi suomalaista identiteettiä sekä lisäisi metkoituvat maisemat, metsäteollisuuden tulevai- sien monipuolista käyttöä ja arvostusta. Elävän suus, metsätalouden vaikutukset luontoon, ka- ja muuttuvan suomalaisen metsäsuhteen määtoavat aarnio- ja kaupunkimetsät sekä vieraan- ritteleminen aineettomaksi kulttuuriperinnöksi tuminen toisaalta luonnosta, toisaalta metsien auttaisi näkemään metsän puilta. hyödyntämisestä. Metsäkäsityksemme tai -suhteemme on aina sidoksissa aikaan ja paikkaan Kirjallisuus: liittyviin kulttuuripiirteisiin. Anttonen, Veikko 1994: Erä- ja metsäluonnon pyhyys. – Pekka Laaksonen ja Sirkka-Liisa Mettomäki (toim.), Metsä ja metsänviljaa. Kalevalaseuran vuosikirja 73. Helsinki: SKS. Bohman, Stefan 2003, Vad är museivetenskap, och vad är kulturarv. En museivetenskaplig antologi. – Lennart Palmqvist & Stefan Bohman (red.) Museer och kulturarv, 9–24. Stockholm: Carlssons. Häyhä, Heikki & Jantunen, Sari & Paaskoski, Leena 2015, Merkitysanalyysimenetelmä. – Suomen museoliiton julkaisuja 64. Helsinki: Suomen museoliitto. Karjalainen, Pauli Tapani 2004: Ympäristö ulkoa ja sisältä: geografiasta geobiografiaan. – Raine Mäntysalo (toim.), Paikan heijastuksia. Ihmisen ympäristösuhteen tutkimus ja representaation käsite. Ympäristöalan julkaisuja. Oulu: Oulun yliopisto. S.49–68. Lukkarinen, Ville 2004: Kansallisen maiseman vertauskuvallisuus ja ympäristön tila. – Ville Lukkarinen ja Annika Waenerberg, Suomi-kuvasta mielenmaisemaan. Kansallismaisemat 1800- ja 1900-luvun vaihteen maalaustaiteessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 965. Taidekoti Kirpilän julkaisuja 3. Helsinki: SKS. S. 20–91. Lundström, Kennet 1999: Skogen som lekplats. – Budkavlen. Årgång 78. Turku: Institut för folklivsforskning vid Åbo Akademi. S. 83–89. Pihkala, Erkki. 1982. Maa- ja metsätalouden uusi asema. − Suomen taloushistoria 2. Teollistuva Suomi, 387—407. Helsinki: Tammi. Raivo, Petri 1997: Kulttuurimaisema: alue, näkymä vai tapa nähdä. – Tuukka Haarni, Marko Karvinen, Hil-

Kestävä suomalainen metsäsuhde Kansallisessa metsäohjelmassa (2015) todetaan, että metsäsektorista voidaan tulevina vuosikymmeninä kehittää bioklusteri, joka tuottaa palveluita ja materiaaleja laajasti monille toimialoille. Metsä nähdään yhä laajempana resurssina. Samaan aikaan metsä on monelle yksityiselle ihmiselle ennemmin merkityksellinen paikka kuin resurssi. Suomalainen metsä mahdollistaa meille ainutlaatuisen metsäsuhteen, joka sisältää erilaisia arvoja, toimintatapoja ja käsityksiä. Kestävä suhde metsiin voi olla yhtä aikaa taloudellinen, ekologinen, sosiaalinen ja kulttuurinen. Kun arvot törmäävät, syntyy yhteiskunnallista keskustelua, vuorovaikutusta ja uusia ajatuksia. Suomalainen metsäsuhde on elävä ja kehittyvä. Unescon luetteloon hyväksytään aineetonta kulttuuriperintöä, joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle ja elää edelleen vahvana. Kulttuuriperinnön tulee olla keskeinen osa yhteisöjen elämää ja historiaa. Luetteloon liitettävät kohteet 24

Tarkka, Lotte 1998: Sense of the forest. Nature and gender in Karelian Oral Poetry. – Satu Apo, Aili Nenola, Laura Stark-Arola (ed.), Gender and folklore. Perspectives on Finnish and Karelian Culture. Studia Fennica Folkloristica 4. Helsinki: SKS. S. 92-142. Vilppula, Matti 1996: Metsä suomalaisessa kulttuurissa. – Seija Aalto, Auli Hakulinen, Klaus Laalo, Pentti Leino, Anneli Lieko (toim.), Kielestä kiinni. Helsinki: SKS. S. 286–296. Virtanen, Pekka 2000: Metsänhaltijoita ja muuta metsänväkeä. – Vuosilusto 98–99. Punkaharju: Lusto – Suomen metsämuseo ja metsätietokeskus. S. 14–23. Virtanen, Pekka 1987: Kansanperinteen metsäkuvia. – Aarne Reunala ja Pekka Virtanen (toim.), Metsä suomalaisten elämässä. Monitieteellinen seminaari 18.–19.12.1986. Silva Fennica, Vol. 21 no 4. Helsinki: Suomen metsätieteellinen seura. S. 453–474.

le Koskela ja Sirpa Tani (toim.), Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Tampere: Vastapaino. S. 193–210. Reitala, Aimo 1987: Metsä suomalaisessa kuvataiteessa. – Aarne Reunala ja Pekka Virtanen (toim.), Metsä suomalaisten elämässä. Monitieteellinen seminaari 18.–19.12.1986. Silva Fennica, Vol. 21 no 4. Helsinki: Suomen metsätieteellinen seura. S. 436–444. Smith, Laurajane 2006: Uses of Heritage. New York: Routledge. Suutala, Maria 1986: Luonto ja kansallinen itsekäsitys. Runeberg, Topelius Lönnrot ja Snellman suomalaisten luontosuhteen kuvaajina. – Juha Manninen ja Ilkka Patoluoto (toim.), Hyöty, sivistys, kansakunta. Suomalaista aatehistoriaa. Prometheus-sarja. Oulu: Pohjoinen. S. 237–270. Tani, Sirpa 1997: Maantiede ja kuvien todellisuudet. – Tuukka Haarni, Marko Karvinen, Hille Koskela ja Sirpa Tani (toim.), Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Tampere: Vastapaino. S. 211–226. Tarkka, Lotte 1994: Metsolan merkki - metsän olento ja kuva vienalaisrunostossa. – Pekka Laaksonen ja Sirkka-Liisa Mettomäki (toim.), Metsä ja metsänviljaa. Kalevalaseuran vuosikirja 73. Helsinki: SKS. S. 56–102.

Internet-lähteet: Museovirasto: Aineeton kulttuuriperintö. http:// www.aineetonkulttuuriperinto.fi/fi/index Luettu 13.4.2015. Maa- ja metsätalousministeriö: Kansallinen metsäohjelma 2015. http://www.mmm.fi/attachments/metsat/ kmo/5ywg0T9jr/3_2008FI_netti.pdf Luettu 13.4.2015.

Metsuri. Metsähallituksen Kehittämisjaoston kokoelma/Lusto.

Sienestys on yksi suomalaisille tutuimmista jokamiehen oikeuksista ja perinteistä. Sienisaaliit ilahduttavat usein myös perheen pienimpiä – jopa silloin, kun joku metsäneläin ehtii paikalle ensin. Kuva: Liisa Lohtander

JOKAMIEHENOIKEUDET MAHDOLLISTAVAT PÄÄSYN METSÄÄN Suomalaista, aineetonta kulttuuriperintöä

Anne Rautiainen

Asiantuntija, MMM, Suomen Latu ry. Kotikyläni Vihdissä sijaitsee aivan Nuuksion järviylängön laidalla. On upeaa pulahtaa kesäpäivänä hiljaiseen, erämaiseen lampeen vain pienen matkan päässä kotoa. Olen iloinen myös aktiivisesta ja yhteisöllisestä kylästä, jossa puuhataan yhdessä monenlaista.

okamiehenoikeus mahdollistaa. Oletko ajatellut, missä on lähin metsä, minne voisit mennä, jos Suomessa ei olisi jokamiehenoikeutta?

vastaava käytäntö, pienin maakohtaisin eroavuuksin, on myös Norjassa ja Ruotsissa. Valtaosassa maita, esimerkiksi Euroopassa, ojan yli voi hypätä metsään vain lupalappu taskussa. On arveltu, että pohjoismaisen jokamieheIlman jokamiehenoikeutta ulkoilu rajoittuisi noikeuden olemassaoloon vaikuttavat muun omalle maalle, yleiselle tielle, puistoon tai sellai- muassa harva asutus, suuret metsäalueet ja selle valtion tai kunnan maalle, jolla olisi erityi- suurmaanomistuksen puuttuminen. nen lupa kulkea. Ojan yli ei voisi hypätä marjaan, ja linturetkellä olisi syytä pysyä osoitetulla Jokamiehenoikeus antaa mahdollisuuden polulla tai rakennetussa tornissa. kulkea vaikkapa metsissä ja joutomailla, telttailla, kiipeillä kivillä ja kallioilla, uida, pilkkiä Jokamiehenoikeus tarkoittaa mahdollisuutta ja sienestää. Metsästä saa hakea koristeita ja asliikkua ja toimia vähäistä suurempaa haittaa ai- kartelumateriaaleja, sillä esimerkiksi rauhoittaheuttamatta luontoalueella, jota maanomistaja mattomia kasveja ja maassa olevia kuivia oksia, ei ole ottanut jokamiehenoikeuden syrjäyttä- käpyjä ja terhoja saa kerätä. vään käyttöön, kuten esimerkiksi viljelyyn tai asumuksen pihapiiriksi. Jokamiehenoikeudet Oma kokemus metsästä ja metsässä vietetty ovat ominaisia pohjoismaille, sillä jokseenkin aika vahvistavat metsäsuhdetta ja tekevät sen 27

eläväksi. Käytännössä henkilökohtainen metsäsuhde rakentuu useiden eri merkitysten, arvojen ja kokemusten summana. Jokamiehenoikeuden merkitys metsäsuhteelle on suuri, sillä vaikka metsässä kävisikin harvoin, mahdollisuus mennä sinne on kuitenkin aina olemassa.

metsässä. Koska oikeudet ovat samat kaikille, myös ulkomaiset kausityöntekijät voivat kerätä marjoja ja sieniä myyntiin samoilla edellytyksillä, kuin suomalaisetkin. Suomessa ei ole yhtä ainutta jokamiehenoikeudet-nimistä lakia. Sen sijaan meillä on lukuisia eri lakeja, jotka eri tavoin ohjaavat, rajoittavat tai antavat oikeuksia luonnon virkistyskäytölle. Siten jokamiehenoikeuksienkin pohja löytyy kirjoitetusta laista.

Jokamiehenoikeus on elänyt ja elää ajassa. Kaskikaudella kaskettu maa kuului kaskeajalleen. Kun kaskesta luovuttiin, myös kaskeajan oikeus alueeseen raukesi. Ennen aidakset, polttopuut ja erilaisten tarvekalujen valmistusaineet haettiin metsästä, ja karja laidunsi kylien Väitän, että suomalaisilla on pääosin sisäänympärillä. Liikkumisoikeus toisen maalla oli rakennettuna taito toimia jokamiehenoikeuden itsestäänselvyys. Kustaa Vilkunan mukaan vie- periaatteiden mukaisesti ja oikeuteen liittyvät lä 1900-luvun alussa esimerkiksi paimenessa ollessa sai kerätä kasJokamiehenoikeus mahdollistaa luonnon kinauriita toisen maalta sen verkokemisen. Kuvaaja: Antti Lehtonen. ran kuin pystyi sormissaan kantamaan, mutta vakkaan tai reppuun niitä ei saanut laittaa. Mitä siis tarkoitetaan silloin, kun peräänkuulutetaan perinteisten jokamiehenoikeuksien säilyttämisen tärkeyttä? Jokamiehenoikeus ja sitä edeltänyt vastaavan tyyppinen luonnon käyttäminen on elänyt ja muuttunut ajan, arvojen ja yhteiskunnan mukana. Jokamiehenoikeuden ytimeen kuuluu, että oikeudet ovat samanlaiset kaikille. Ne eivät riipu käyttäjän asuinpaikasta, kansalaisuudesta, iästä tai luonnossa toimimisen syystä. Jokamiehenoikeudet ovat valtion maalla samanlaiset kuin yksityiselläkin maalla, eikä jokamiehenoikeuden käyttämistä saa rajoittaa kuin lakiin nojautuvin perustein. Jokamiehenoikeuden käyttäminen on maksutonta ja siten se antaa kaikille tasa-arvoisen mahdollisuuden mennä metsään, liikkua, oleskella ja elpyä 28

tärkeimmät asiat osataan hyvin. Meillä on kulttuurinen kokemus esimerkiksi siitä, milloin tulemme liian lähelle toisen kotipihaa. Kun metsän takaa näkyy talo, tulee kiusaantunut olo ja kulku kääntyy luontevasti takaisin menosuuntaan. Telttaakaan ei tee mieli pystyttää metsässä aivan toisen viereen. Aina on kuitenkin myös niitä, jotka ovat tahallaan piittaamattomia tai kiusaavat tarkoituksella toisia jokamiehenoikeuteen vedoten. Silloin puhutaan kuitenkin eri asiasta kuin osaamattomuudesta.

töstämme. Hyvä ja elämänkaaren kantava metsä- ja luontosuhde kehittyy jo lapsena metsässä olemalla ja siellä mieluisia ja merkityksellisiä asioita puuhaamalla. Oman kokemuksen kautta kehittyy myös luonnon arvostus ja taito toimia siellä vastuullisesti ja oikein. Onneksi etenkin päiväkotien ja koulujen lähimetsien arvo tunnistetaan nyt entistä paremmin.

Jokamiehenoikeudet ovat tärkeä osa suomalaista, aineetonta kulttuuriperintöä. Ne säilyvät, kun niistä pidetään huolta. Miten sitten tavalTämän hetken huoli on yhä jatkuva kaupun- linen ihminen voi vaalia jokamiehenoikeukgistuminen, taajamarakenteen tiivistyminen ja sia? Antamalla jokamiehenoikeudella liikkuviluonnon karkaaminen kauemmas arkiympäris- en kulkea rauhassa, ja menemällä itse metsään. Käyttämällä jokamiehenoikeuksia oikein ja tiedostamalla niiden valtava merkitys luonnossa kulkemisen mahdollistajana. Jokamiehenoikeudet ovat kansallis aarre. Kirjallisuus: Allemansrätten i Norden. Nordisk ministerråd. 1997. Tolvanen, M. 2002: Maastossa ja vesillä liikkumisen säännöt. Lakimiesliiton Kustannus. Tuunanen, P., Tarasti, M. ja Rautiainen, A. 2012: Jokamiehenoikeudet. Lainsäädäntöä ja hyviä käytäntöjä. Ympäristöministeriö. Viljanen, P. ja Rautiainen, A. 2007: Jokamiehenoikeuksien toimivuus. Ympäristöministeriö. Vilkuna, K. 1979: Jokamiehenoikeudesta. Kotiseutu. 1979:2. s. 170–172. Vuolle, P. ja Oittinen, A. 1994: Jokamiehenoikeus. Perinteistä nykypäivää. Tutkimus jokamiehenoikeuden kulttuurisesta, oikeudellisesta ja luontoliikunnallisesta merkityksestä. Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja.

ONKO SUOMI KAUNIS MAA? Yrjö Sepänmaa

Ympäristöestetiikan professori, emeritus, Itä-Suomen yliopisto. Synnyinkotiseutu on Alavudella. Opiskeluvuodet Helsingissä. Joensuussa olen asunut yli 20 vuotta. Nämä kaikki kolme, Alavus, Helsinki ja Joensuu, ovat kukin omalla tavallaan kotiseutujani.

loitan kaukaa, Interstellar-elokuvan (2013) lähtötilanteesta: Maa on muuttunut vihamieliseksi, kasvitaudit tuhoavat sadot, pölymyrskyt tukahduttavat ja harmaannuttavat kaiken. Ihminen valmistautuu jättämään maisen kotinsa ja lähtee hakemaan asumiskelpoista paikkaa avaruudesta. Maastamuutto saa kosmisen merkityksen – se ei enää ole siirtolaisuutta Amerikkaan tai Australiaan vaan matkaamista tähtiin ja elämän jatkamista toisaalla.

nähneet elinpiirimme rajat, paikkamme avaruudessa. Zoomaus Suomeen Tarkennan lähemmäksi: mantereihin, valtameriin, jäätiköihin, vuoristoihin – ulkopuoli muuttuu sisäpuoleksi ilmakehään saavuttaessa – tästä yhä pienempään, Suomeen avaruudesta, lennosta, mäeltä, maan tasalta, ruohonjuuritasolta. Avaruudesta päin piirtyvät esiin muuten hahmottomiksi jäävät isot luonnonmuodot: valtameret, mantereet, vuoristot, aavikot, metsävyöhykkeet – eri maisemamuotojen väliset suhteet. Maata lähestyttäessä alkavat kasvaa esiin myös ihmisen aikaansaannokset, avaruuteen mikään niistä ei näy.

Mutta Maa on edelleen kaunis avaruudesta, ulkopuolelta ja tarpeeksi kaukaa katsottuna, filmin astronauttien sanoin, ”näyttää huikealta”. Toista samanlaista ei löydy. Niin sen ovat nähneet todellisen elämän astronautitkin. Keskinäinen riippuvuutemme on myös havainnollistunut heille, ja meille, jotka olemme nyt

Vasemmalla: Kolilla kohtaavat suomalaisten taidetta ja ympäristöä koskevat kauneuskäsitykset. Kansallismaisemiemme ykkössijalle on vakiintunut näkymä Kolilta Pieliselle – kerrasta toiseen maalattu, valokuvattu, sävelletty, kerrottu. Ei ole sattumaa, että vuoden 1948 matkailumainoksessa Suomi-neidon taustana on juuri Kolin maisema. Kuva: Copyright Olavi Vepsäläinen & Come to Finland.

Zoomaukseni etenee maiseman yleiskuvasta viljelyksiin, kyliin ja kaupunkeihin. Niistä se kohdistuu yksittäisiin pihapiireihin, rakennuksiin, siltoihin, metsiköihin ja puihin, kallioihin ja kiviin, ja loogisesti edeten aina mikromaailmaan asti (joka hämmästyttävällä tavalla muistuttaa makromaailmaa). Voidaan myös kuvata liikettä maan pinnalla: kävellen, pyöräillen, autolla – nyt virtuaalisestikin Googlen auton kyydissä.

Kaunis ulkoa ja kaunis sisältä katsoen Ulko- ja sisäpuolisuutta on kahta lajia: fyysistä ja henkistä. Ulkopuolinen on sivustakatsojana vapaa ja riippumaton, mutta voimaton, taidoton ja hämmentynyt, kuin David Bowien esittämä pudokas elokuvassa Mies toisesta maailmasta (The Man Who Fell to Earth, 1976). Sisäpuolinen on asujana ympäristöönsä vaikuttava, aktiivinen, osallinen. Konkreettista, fyysistä vaikuttamista harjoittaa maataan viljelevä, metsiään hoitava ja rakennuksia pystyttävä, henkistä vaikuttamista opettaja, kasvattaja, arvoja ja asenteita muokkaava.

Ilmakuvista on näin paljastunut globaali yleiskauneus, mutta myös sellaisten erilliskohteiden kuin luonnon- ja kulttuurimuistomerkkien erityiskauneus. Maata ilmasta, niin kokonaisuudessaan kuin maittain ja kaupungeittain, on valokuvannut Yann Arthus-Bertrand. Suomea ilmasta on kuvannut laajimmin ja systemaattisimmin Hannu Vallas (tuloksena muun muassa teokset Suomi ilmasta, 2007, ja Rakennettu Suomi ilmasta, 2011). Ylhäältä hahmottuu maamme metsäisyys ja järvisyys, jääkauden muotoilema vesistöjen ja harjujen linja; toisaalta korkeuserot, jotka muutenkin ovat täällä pienet, latistuvat.

Muodissa olevissa television matkaohjelmissa on pääosassa suulas kokija-kertoja, kuten Ville Haapasalo, joka menee vieraisiin maihin ja hakeutuu erilaisiin kohtaamisiin. Ulkopuolisena uteliaana hän seikkailee vastaan tulevia kummallisuuksia välillä hämmästellen, välillä niistä innostuen. Traditio palautuu varhaisiin Suomen-kävijöihin ja suomalaisiin oman maansa syrjäseuduilla.

Suomi maana, valtiona, ei erotu sellaisena Suomi-neitona kuin me sen näemme kartalla, karttakuvana. Jotkin valtionrajat kyllä näkyvät, kuten meriraja etelässä ja lännessä ja metsänhoidon synnyttämä juopa itärajalla (vertaa satelliittikuvien Pohjois- ja Etelä-Korea pimeänä aikana: etelä valoissa loistava, pohjoinen pimeä). Suomelle on haettu – osin poliittisista syistä – luonnonmaantieteellisiä rajoja, mutta valtionrajat ovat enemmän sopimuksiin ja historian käänteisiin kuin geomaantieteeseen perustuvia.

Tuttu ja ymmärrettävä on Suomi sisäpuoliselle, suomalaiselle. Outo ja eksoottinen se on vieraalle: pakkastalvia, tykkypuita, lunta ja jäätä, valkeat kesäyöt, syksyinen ruska, hiljaisuutta, asumattomia metsätaipaleita ja runsaasti soita, vieläkin. Matkailun Edistämiskeskus (MEK) markkinoi Suomea erilaisuudella: korkea teknologia ja sivistystaso yhdistyneenä huvittaviin tapoihin, kuten avantouintiin ja savusaunassa kylpemiseen. Myös pohjoiset luonnonilmiöt, kuten revontulet ja keskiyön aurinko, hämmästyttävät. (Ks. Fennofolk 08.)

Esteettisenä yksikkönä Suomi, maamme, määrittyy näin osaksi luonnosta, mutta yhtä lailla sitä luonnehtii kulttuuri, aineellinen ja henkinen. Valtakulttuurin sisälläkin alueelliset – maakunnalliset ja paikalliset – erot ovat merkittävät.

Vie aikansa tottua ja päästä sisään outoon luontoon ja kulttuuriin. Syvällinen ymmärtäminen syntyy elämisestä maassaan ja maisemassaan, yhteisön jäsenenä. Siirtolaisena vierailla mailla tai muuten pitkään poissa ollut menettää elävän yhteyden juuriinsa. Kulttuurinen tieto ja taito on yhdenlainen äidinkieli, joka omak32

sutaan kasvaessa. Äidinkielen taitoaan voi iän Henkisen paluun mahdottomuutta käsitmyötä tietoisesti kehittää ja jalostaa, ja toista telee Marja-Liisa Vartionkin novelli Alma käy kieltä oppia ja opiskella aikuisiälläkin, mutta kotona (1968). Nimihenkilö lähtee vanhoilla pääsemättä juuri koskaan oman kielensä tasolle. päivillään hakemaan mennyttä yhteyttä kotikyläänsä ja -taloonsa, mutta joutuu huomaamaan Matkailija tai pitkään poissa ollut, omastaan sellaisen tavoittamattomuuden – ja alistuu, lakvieraantunut, katsoo entistä maisemaansa kuin kaa välittämästä: taulua tai elokuvaa, eläytyen, mutta ei enää samalla tavalla sen sisäiseen maailmaan pääs- Kun on irti kaikesta, näkee millaista se on ollut, ten. Kirjailija Jyrki Vainonen erottaa esseessään eikä se tuottanut tuskaa hänelle – hän ihmetteli Askelia kotiseudulla inessiivin, sisäolennon, ja sitä että saattoi seisoa näin ja katsella tuotakin taadessiivin, ulko-olennon. Käydessään kotiseu- loa kuin vierasta, kysyen mikä se oli ja mikä olen tunsa tutuilla paikoilla hän tuntee itsensä ul- minä, mitä on tapahtunut minulle kun en tuotakaan sure (Vartio 1968, 151). koistetuksi, koska ei enää elä niissä: Sisäpuolisen maisema on – kuten Martti Rapola Omissa maisemissaan (1971) sanoo – jotakin, jota ei vain katsella, vaan jossa ”ollaan, eletään, vaelletaan”. Se on toimintaympäristö, jonka kulttuuri, elämäntapa, on muokannut omanlaisekseen.

Siinä missä lapsuuden kokemus, ensi- ja ainutkertainen, sai sijamuodokseen inessiivin eli sisäolennon, siinä uusi, toistuva kokemus joutuu tyytymään adessiiviin eli ulko-olentoon (Vainonen 2014, 32).

Venäläisamerikkalainen taiteilijakaksikko Komar & Melamid selvitytti 14 maassa vuonna 1994 toteutetulla kyselyllä mieluisimman ja epämieluisimman maalauksen ominaisuuksia. Tulosten pohjalta he toteuttivat 1994–1997 satiirisen maalaussarjan, joka on ollut esillä mm. Ars ’95 -näyttelyssä Ateneumissa. Suomalaisten mielimaalauksessa kuului olla paljon sinistä, näkyviä siveltimenvetoja, kesä, vaatteet päällä työskenteleviä ihmisiä, villieläin (hirvi), metsää, järvinäkymä. Tosikkojen todesta ottaman pilakyselyn pohjalta maalattu yhdistelmä on tuskin kenenkään vakavasti haluama. Kuva: Komar & Melamid: Finland’s Most Wanted, 1994. Oil and acrylic on canvas. Courtesy of Ronald Feldman Fine Arts, New York.

Kaunis, kauniimpi, kaunein – maisemien kauneuskilpailut Ilomantsissa kesällä 1998 järjestetyn ympäristöestetiikan kolmannen konferenssin teemana oli suoluonto. Aineistosta julkaistiin kokoomateos Suo on kaunis (1999). Voimmeko samalla ehdottomuudella väittää: Suo-mi on kau-nis? Onko kyseessä tosiasia vai makuarvostelma – ja kenen? Taiteella on kriitikkonsa ja tutkijansa. Entä ympäristöllä? Keneltä kysyä sen kauneudesta? Esteetikko vastaa, mutta kovin yleisellä tasolla. Onko erityisasiantuntijoita, jotka ympäristökriitikkoina ja -tutkijoina hallitsisivat argumentoinnin kuvauksesta ja tulkinnasta arvottamiseen? Siinä kysytään hyvää makua, tietoa ja kokemuksia, eläytymistä ja elämyksiä. Luonnonkuvauksen pohjana on kuvaajalla luonnontieteellisen ja kulttuurisen tiedon yhdistelmä, mutta tarvitaan myös taitoa ilmaista kokemuksensa sanoin, kuvin tai muilla keinoin.

kin persoonalliseksi makuarvostelmaksi. Onko myös Suomen kaunis luonto vastaavanlainen sopimus tietynlaisen luonnon arvostamisesta? Jos on, ketkä ovat määritelleet standardin, kiteyttäneet yhteisöllisen mielikuvan – kirjalliset luonnonkuvaajatko, sellaiset kuin aikanaan Sakari Topelius, Juhani Aho, I.K. Inha, Frans Emil Sillanpää, Reino Kalliola tai Erno Paasilinna, vai valokuvaajat, kuten Signe Brander, Matti A. Pitkänen, Matti Saanio, Kaj Bremer, Hannu Hautala tai Tapio Heikkilä? Nykyään yhä enemmän vaikuttavat television luontodokumentit ja turismin luomat odotukset ja mielikuvat.

Yksimielisyyden kiintopisteiksi nousevat maiseman ja ympäristön huippukohdat. Niitä ovat malli- ja ideaalimaisemat, nähtävyydet ja näköalapaikat (Aavasaksa), kansallismaisemat (muun muassa Koli, Punkaharju, Tapiola, eteläpohjalainen lakeus), valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet (muun muassa Hyypänlaakso Kauhajoella) sekä luonnon- ja kulttuuriperintöä edustavat Unescon maailmanperinPassiivista, kohteeseen puuttumattomuuden tökohteet (Merenkurkun saaristo, Verla). merkityksessä, on vierailijalle tai matkailijalle Luonnontilainen luonto koetaan arvokkaakominainen tarkastelu, samoin kohteen tutkimuksellinen selittäminen, tulkitseminen eli si, kauniiksi sellaisenaan, juuri luonnontilaisuuymmärrettäväksi tekeminen, ja arvottaminen. tensa takia. Kriitikon, luonnonkuvaajan, tehAktiivista on suunnittelulla, asennekasvatuksel- täväksi jää nostaa esiin piilevä kauneus, auttaa la, neuvonnalla ja laeilla vaikuttaminen, ja tie- näkemään se. Kulttuuriympäristö taas voi olla tenkin se miljöön muokkaus, jota elinkeinotoi- hyvin- tai huonostihoidettua, kaunista tai ruminta ja asuminen tekee – suunnitelmallisesti maa. Siinä ympäristökriitikon tehtävä muistuttai suunnittelemattomasti. Ympäristövaikutus- taa enemmän taidearvostelijan työtä: kuvaukten arviointimenettelyyn olisi sisällytettävä pai- sen ja tulkinnan lisäksi taitoa osoittaa puutteet nokkaana maisemakuvan muutosten käsittely. ja mahdollisesti sekin, miten kohde voisi olla parempi. Pitkälle vietynä tämä muuttuu kultWoody Allenin elokuvassa Zelig (1983) käy- tuuri- ja elämäntapakritiikiksi. dään kiistaa kauniista ilmasta. Onko se säätieMaisemia vertaillaan, voitiin tai ei. Juhani dotuksen poutaa ja aurinkoista, sopivan lämAho aloittaa vertailunsa varauksin: ”Ehkä on mintä eikä liian tuulista, vai onko se vaikkapa väärin vertailla yhtä maisemaa toiseen…” (Aho sumuista hämärää tai keväistä loskakeliä? 1922, 297) – ja vertailee sitten. Kauneus ei kuiErimielisyyksiä ja väärinkäsityksiä syntyy tenkaan ole ainoa ansio, tai sitten kauneuden silloin, kun sopimuksenvarainen kauneuspuhe taustavoimana on luonne, ”karaktääri”. Luon– jota ”kaunis ilma” edustaa – ymmärretään- netta on Pohjanmaalla Lapuan ”rannattomalla 34

Kuva: Liisa Lohtander.

lakeudella”, joka on ennen kaikkea työn maisema, työn, joka on muuttanut soiset, alavat maat viljaviksi kytösavun maiksi. Tällainen, konkreettista hyötyä tuottava maan jalostaminen olisi varmaan miellyttänyt myös Pentti Haanpäätä, joka torjui estetisoivan maisema maiseman vuoksi -ajattelun ylihoidetusta Punkaharjusta kirjoittaessaan (Punkaharjulla 7.VI.28):

omanarvontunnon kohottamista, kotiseutuylpeyttä, viatonta itsekehua. Isänmaanrakkaudesta puhutaan, mutta useammin maa esiintyy naispuolisena, äitinä, niin kuin Seitsemässä veljeksen usein siteeratussa aikuistuneen Eeron luonnekuvassa: ”Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen.” Jussi Valtosen Finlandia-palkitun romaanin He eivät tieSaattaisihan tähän ihastuakin. Mutta tämä on dä mitä tekevät loppukohtauksessa taas aikuisen liiaksi herrasväen paikka – nytkin jokunen hiesuomalaisen nuorenmiehen olemus palauttaa nos maleksi rannalla tahi ajelivat autoillaan. Ja hänen amerikkalaisen isänsä mieleen Suomen: liian yksitoikkoisen siistiä tämä on. Liian siro on ”… suomalainen kesäyö oli vaalea, täydellisen rakennettu harmaa ruohoniskainen kiviaita tahi kaunis, mutta kuin ylpeä, tavoittamattoman pystytellyt vihreät patsaat. Ja vihreitä penkkejä on viileä, aina etäisyytensä säilyttävä” (Valtonen liiemmalti ja rautalankaisia roskakoreja ja maan2014, 556–557). tieltä laaseskellaan roskat. Joutuin minä poljin

eteenpäin. Mutta yhä tätä jatkuu, eikä tämä juuri Mikä on ominaista yleisesti Suomen luonmieltä ilahduta, kun ilmakin on ikään kuin lokanolle, maisemallisille maakunnille, alueille tai kuinen. (Haanpää 1990, 296.)

itse kunkin kotiseudulle? Laajenevien kehien alussa on kotiseutu (Kesäpäivä Kangasalla), sitten maakunta (Hämäläisten laulu) ja valtakunnallisesti Suomi (Maamme). Luonnontunne, kiintymys ja rakkaus ylittää kansalliset rajat paratiisimaisiin mittoihin nousten (Niin kaunis

Alueellista vertailua tapahtuu esimerkiksi maakuntalauluissa, joissa idealisoitu oma on aina kaunein ja rakkain. Retorinen vertailu on kuitenkin pikemmin hyväntahtoista omansa kehumista: keskinäistä innostamista, 35

on maa…). Kukin aste on kaunis omalla, tun- Puutarha nistettavalla, luonteenomaisella tavallaan; näin syntyy alueellinen esteettinen identiteetti. Suomen pinnanmuodot ovat mannerjään jäljiltä; se näkyy harjujen ja järvien linjassa. Tälle Reino Kalliolan trilogia Suomen Luonnon viime jääkauden jälkeiselle paljaalle kallioperälKirja (1946–1958) perustuu kolmenlaiselle le ja sille kerrostuneelle maa-ainekselle, kasvujaottelulle: ensiksi luonnon- ja kulttuurihisto- pohjalle, ihminen on rakentanut nuoren kultrialliseen aikaan, toiseksi vuodenaikojen vaihte- tuurimaisemansa. Suomen Luonnon Kirja -triloluun ja kiertoon ja kolmanneksi maisemallisiin giansa ensimmäisen osan, Suomen kaunis luonto maakuntiin. Mainitsemani lentovalokuvaaja (1982, 170/1946) Kalliola päättää runollisesti: Hannu Vallas jäsentää kuvateoksensa Suomi ilmasta (1997) kolmeksi etelästä alkavaksi lento- Näin on Suomi vanha, nuori maa. reitiksi – kuvasarjat ovat usean kuvauslennon Suomen luonto: värisevä kukka harmaalla graniittikalliolla. tulosten yhdistelmiä. Valokuvaaja-tutkija Tapio Heikkilä harrastaa ajallista visuaalista maiPohjoisen karussa ympäristössä kulttuuri on semanseurantaa sijoittaen rinnakkain samasta paikasta vuosien aikavälein ottamansa kuvat. ollut yhtä selviytymistaistelua. Siinä ihminen Johtamassani ympäristöestetiikan konferenssi- on muokannut luontoa, ympäristöään tarpeisarjassa (1994–2009) ja siihen perustuvassa kir- densa mukaan, ja esteettinen mielihyvä on niisjasarjassa (1999–2012) edettiin maisemamuo- tä yksi. Ymmärretäänkö luonto silloin raaka-aidoittain: metsä, suo, vesi, pelto, kivi ja taivas, neeksi, materiaaliksi, josta ja jolle voidaan tehlopputuloksena sitten näistä syntyvät moniai- dä uutta? Onko sivilisaatio ja sivistys tällaisen raakuuden poistamista ja luonnon rikastamista neksiset maisemakuvat ja -kuviot. ihmisperäisillä artefakteilla? Edellisiä jaotteluita hallitsi kaikkia näkö, Rakennustyössä yhtenä, yhteisenä velvoitmutta toisetkin aistit voivat toimia jaottelun perusteina tai ainakin vahvistuksena. Viime teena on kauneuden ymmärrettäväksi ja huovuosina on korostunut äänimaisema; periaat- matuksi tekeminen, vastuu jo olemassa olevan teessa haju-, maku- tai tuntomaisemakin voisi kauniin säilyttämisestä, mutta samalla myös olla tarkastelun ytimenä. Lopputulos on joka uuden kauniin luomisesta. Omaperäisyydestapauksessa näiden kaikkien sulautuma, totaali tään ovat suomalainen arkkitehtuuri ja muotoiteos. Näin syntyvän kokonaisuuden rikkaus voi lu saaneet kiitosta ja kansainvälistä tunnustusta. viedä vastaanottokyvyn rajoille, ylikin. StendRaamatullista puutarha-ideaa – ihminen vilhalista muistetaan hänen mukaansa nimetty syndrooma: kestokyvyn murtava kauneusko- jelijänä ja varjelijana – kehittelevät Matti Mäkemus. Juhani Aho käy esteettisen kuoleman kelä ja Tero Tähtinen kirjeenvaihtoteoksessaan äärillä, ei kuitenkaan Suomessa vaan Italiassa, Vanha metsuri ja metsähippi puhuessaan maailmasta puutarhana (2014, esim. 217). Samaa Caprilla: teki esseessään Käyskentelyä puutarhassa Jyrki Mutta ei tämäkään näköala ole kuvattavissa. Se Vainonen; hoito- ja huoltosuhde toimii myös on niin oudon ihana, että se melkein itkettää. ja ennen kaikkea niin päin, että puutarha hoitaa Haluttaisi nakkautua tiekaiteen yli vuoren rinhoitajaansa (Vainonen 2014, 124). Puutarhunettä pitkin suoraa päätä aaltojen syliin. Tuntuu ri-ajatuksen varhaisempana esittäjänä voi vielä siltä kuin se olisi ainoa uhri, joka olisi sen arvoi- nostaa esiin Ahon, joka näki maanviljelijän ainen. ”Kuolla kauneudessa” – siinä nyt olisi vasta kansa kielen mukaan ”taideniekkana”; ylpeyttä siihen oikea tilaisuus… (Aho 1922, 92–93.) tuntien isäntä esitteli vieraalleen, Aholle, koko36

naistaideteostaan, korpeen raivaamaansa tilaa Suomessa. Matkakuvauksia Elias Lönnrotista Urho Kekko(Aho 1922, 234–235). Yhtä lailla metsänhoi- seen. Toim. Erno Paasilinna. Helsinki, Otava, 291 – 310 (Punkaharjulla 7.VI.28, 296). tajaa voi pitää maisemataiteilijana.

Heikkilä, Tapio 2007: Visuaalinen maisemaseuranta. Kulttuurimaiseman muutosten valokuvadokumentointi. Teksti (osa 1), Kuvat (osa 2). Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja A 76. Helsinki, Taideteollinen korkeakoulu ja Musta taide. Ilkka Halso 2005: Teksti Pessi Rautio. Helsinki, Galerie Anhava. Kalliola, Reino 1982/1946: Suomen kaunis luonto Reino Kalliolan ja maalaustaiteilijaimme kuvaamana. 4. painos (kuvitettu taidekuvin). Helsinki – Porvoo – Juva, WSOY. Kalliola, Reino 1946–1958: Suomen Luonnon Kirja. (Suomen kaunis luonto, 1946; Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa, 1951; Suomen luonto mereltä tuntureille, 1958.) Helsinki, WSOY. Mäkelä, Matti – Tähtinen, Tero 2014: Vanha metsuri ja metsähippi. Kirjeenvaihtoa 2013–2014. Turku – Tampere – Tallinna, Kustannusosakeyhtiö Savukeidas. Rapola, Martti 1971: Vaarin maisema ynnä Omat maisemani. Uudistettu painos. Helsinki, Otava. Vainonen, Jyrki 2014: Askelia. Helsinki, Basam Books. (Erityisesti esseet Askelia kotiseudulla, 25–40, ja Käyskentelyä puutarhassa, 108-125.) Vallas, Hannu (kuvat), Neuvonen, Veikko (teksti) 2007: Suomi ilmasta. Helsinki, Tammi. Vallas, Hannu (kuvat), Neuvonen, Veikko (teksti) 2011: Rakennettu Suomi ilmasta. Helsinki, Tammi. Valtonen, Jussi 2014: He eivät tiedä mitä tekevät. Romaani. Helsinki, Tammi. Vartio, Marja-Liisa 1968: Alma käy kotona. Parnasso 3, 146–151.

Maisemaan puutarhana kuuluvat myös omilleen jätetyt alueet – luonnonsuojelualueet. Aita tehtiin ennen raivion, luonnolta kulttuurikäyttöön otetun ympärille villin luonnon – peto- ja haittaeläinten sekä vihollisten – ulos sulkemiseksi. Nyt käsitteellinen tai konkreettinen aita tehdään suojeltavan luonnon ympärille, ihmisen pois pitämiseksi. Ideaa on havainnollistanut valokuvataiteilija Ilkka Halso Luontomuseo-sarjan (2005) kuvamanipulaatioissaan, joissa arvokas luontokohde, esimerkiksi Kitkajoki, on katettu ja eristetty massiivisin kasvihuonetyyppisin rakennelmin. Puutarha ei ole muuttumaton vaan kasvava, kehittyvä, ylläpitoa ja hoitoa vaativa. Se kysyy tekijänsä huolta; perustan määräävät luonnon olot, mutta niissä rajoissa puutarha on ylläpitäjänsä arvojen ja näkemysten tulos. Tässäkään tulevaisuus ei ole ennalta määrätty, vaan se tehdään valinnoilla ja päätöksillä. Se, onko kulttuuri-Suomikin kaunis, on suomalaisten, kaikkien Suomessa asuvien, tietoisten ja tiedostamattomien ratkaisujen tulos – globaaleissa ja kosmisissa puitteissa, tietenkin. Tarjolla olevan kauneuden ymmärtäminen taas vaatii itse kultakin luontaista herkkyyttä, mutta myös kulttuurista tietoa ja taitoa, tajua. Kirjallisuus: Aav, Marianne, Savolainen, Jukka, Svinhufvud, Leena 2008: Fennofolk 08: New Nordic Oddity. Helsinki, Designmuseo. (Näyttelykirja.) Aho, Juhani 1922: Matkakuvia. (Minkä mitäkin Italiasta; Minkä mitäkin Tyrolista; Matkoilta omasta maasta.) Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö. Arthus-Bertrand, Yann 2010/1999: Earth from Above. Tenth Anniversary Edition. New York, Harry N. Abrams. Arthus-Bertrand, Yann 2013: Earth from Space. New York, Harry N. Abrams. Haanpää, Pentti 1990/1928: Reissussa / Muistikirjavetäisyjä / Punkaharjulla 7.VI.28. Matkoja vanhassa

Mikael Toppeliuksen kirjoitus aapisessa. Helsingin yliopiston kĂ¤sikirjoitusarkisto. Z. Topeliuksen kokoelmat. Valokuva J. Kauhanen 2014.

TOPELIAANISEN PERINTEEN JUURIA JA YLLÄPITOA MUHOKSELLA Jouni Kauhanen

Suomen historian dosentti, Vaalan lukion historian lehtori. Juuriltani olen savolainen. Opettajan työ toi minut Oulujärven rannalle syksyllä 1990. Siitä lähtien olen asunut Vaalassa. Kainuusta on tullut toinen kotimaakuntani.

uolangan Askanmäen Kauniin-Kaijan kertomus eli vahvana kansantarinana Kainuussa, Kuusamossa ja Pohjois-Karjalassa. Vainolaistarinan lähtökohdaksi on ajateltu rappasotaa (Venäjän sotaa 1570–1595), karkuvuotta 1611 tai suurta Pohjan sotaa. Kaija joutui lähtemään kylään hyökänneiden venäläisjoukkojen mukaan ja jättämään lapsensa kätkyeen. Viiden vuoden kuluttua Kaija onnistuu pakenemaan venäläismiehensä vanhempien vaimojen avustuksella vieraalta maalta kotiseudulleen. Tarina innoitti Juhani Ahon kirjoittamaan Juha-romaanin. Tarinasta on tehty elokuva, sävelletty ooppera ja näytelmä sekä musiikkidraama.1

rikin legenda.2 Edelleen on kiistanalaista, oliko Henrik todella historiallinen henkilö. On mahdollista, että Henrik luotiin vasta 1100-luvun lopulla tai 1200-luvulla vahvistamaan Erik Jervardinpojan (Pyhä Eerik) kehittyvää kulttia. Legendalla haettiin oikeutusta pakanallisen Suomen kristillistämiseen. Toppeliusten sukutarinaan pohjautuva Koivu ja tähti -satu on yksi kuuluisimmista Zacharias Topeliuksen 300 sadusta. Satuaihe on hirveiltä isonvihan vuosilta. Satua on paikallistettu Pohjanmaalla usealle paikkakunnalle.

Koivu ja tähti -satua voi lukea kirjallisena tuotteena, paikallisena tarinana, universaalina Pyhä Henrik on Suomen varhaisimman kotiin kaipuun metaforana ja Z. Topeliuksen historian tärkein hahmo, ja Suomen historian historiallis-filosofiseen kaitselmusajatukseen vanhin säilynyt kirjallinen teos on 1200-luvun nojautuvana kirjoituksena. jälkipuolella latinaksi kirjoitettu Pyhän Hen39

Toppeliuksen poika Oulusta ryöstettyjen listalla. Kuva: Jouni Kauhanen.

300 vuotta sitten Oulun seudun asukkaat joutuivat kokemaan kovia. Elettiin Suuren Pohjan sodan eli isonvihan aikoja tai palovuosia niin kuin kansan koettelemuksia myös nimitti. Ruotsin ja Venäjän valtakamppailu johti Suomen venäläismiehitykseen.

Toppeliuksen sisar. Hän ilmeisesti palasi Ouluun hakemaan tavaroita, joutui venäläisten käsiin ja kidutettiin hengiltä.6

Kristofferin Venäjän vuosista on todisteena pieni aapiskirja Helsingin yliopiston käsikirjoituskokoelmissa. Aapinen, Nachalnoe ouchenie Napuen taistelun (19.2.1714) jälkeen venä- chelovekom hotjashchim ouchitsja knig bozhesläiset etenivät vähitellen kohti Pohjois-Pohjan- tvennago pisanija, on 1720-luvun alkuvuosilta. maata. Venäläiset miehittivät Oulun 27. mar- Kirjan takakannessa on kirkkomaalari Mikael raskuuta 1714.3 Toppeliuksen (Z. Topeliuksen isoisä) kirjoitus vuodelta 1811.7 Hävitetystä maasta vietiin siviilejä myös vangeiksi Venäjälle ja myytiin edelleen orjiksi. IhSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanmisryöstöjä tehtiin erityisesti Pohjanmaalla ja runousarkiston kokoelmissa on Muhokselta Itä-Suomessa. Noin 8 000 miestä, naista ja las- useita tarinoita isonvihan tapahtumista (mm. ta raahattiin työjuhdiksi venäläisille suurtiloille toisintoja kielevän eukon tarinasta), mutta niisym. töihin. Pohjanmaalta viedyistä noin 4 600 sä ei mainita Toppeliusten piilopaikkaa. Paikkakunnalta on kuitenkin kertomuksia, joissa henkilöstä lapsia oli 60–70 prosenttia.4 Kristoffer Toppeliuksen ryöstö liitetään nimenSäätyläisiä pakeni Ruotsiin, mutta kaikilla ei omaan Lumiaiseen.8 ollut mahdollisuutta paeta. Piilopirteistä haettiin turvaa vainovuosina. Oulujokilaaksostakin Muhoksella 1980-luvulla etenkin Laitasaaon perinnetietoa useista 1700-luvun piilopir- ren koulun opettaja ja kotiseutuaktiivi Alli teistä.5 Karppinen oli nostamassa Kristofferin kohtaloa esille. Allin puoliso Väinö Petteri Karppinen (s. Oulussa vangittujen ja Venäjälle vietyjen lis- 1926) toimi yhdistyksen puheenjohtajana vuotalla (58 nimeä) on Mikael Toppeliuksen poika. sina 1979–1993. Kesällä 1986 Muhoksen KoPojan nimi on listassa tosin Henrik (Henricus). tiseutuyhdistys ry pystytti Lumiaiseen ”Koivu Tämän on erehdys, sillä M. Toppeliuksen poi- ja tähti”-tarinan oletetulle historialliselle alkuka oli Kristoffer (s. 1703 tai 1706). Sukutari- lähteelle muistokiven.9 nan mukaan Kristoffer ryöstettiin nauriinkylvön aikaan 1715 Muhokselta Venäjälle. TopTopeliaanisen perinteen monipuolinen vaapeliusten pakopaikkana on pidetty Lumiaisten liminen on ollut viime vuosina myötätuulessa piilopirttiä, johon Maria Toppelius (s. 1679, Muhoksella. Kunnan kulttuurikeskus sai nimen o.s. Zebulon) lapsineen (ainakin Margaretta ja ”Koivu ja Tähti”. Talo vihittiin vuonna 1997. Kristoffer) pakeni vihollista Oulusta. Marian ja Koivu ja tähti -päiviä on vietetty 1990-luvulta lasten kanssa Muhoksen piilopaikassa oli myös lähtien. Vuoden 2014 päivillä valittiin neljänMargareeta Toppelius, tullitarkastaja Mikael nen kerran Koivu ja tähti -henkilöt (Armi Kuu40

sela 1996, Arto Paasilinna 1999, Terttu Jurvakainen 2008, Alli ja Väinö P. Karppinen, Kirsti Mäkinen ja Benjami Myllyselkä 2014). Oulujokilaakson kalevalainen runoperinne on saa-

nut ansaittua huomiota. Muun muassa Arhippa Perttusen sukujuuria10 on todennettu Oulujokivarteen ja runotaituri Pehr Gullstén eli Pekka Kukkonen oli syntyjään Utajärven Ahmakselta.

Oulusta ryöstettyjä. Kuva: Jouni Kauhanen.

Lähdeviitteet: 1

Vilkuna 2005, 526–527. Kauniin-Kaijan vainolaistarinan ensisijaiseksi nimenantajaksi on nimetty Kaija Kerätär. Pyhän Henrikin legendan uusimmasta tutkimuksesta Heikkilä 2005. 3 Vahtola 1991, 293–294; Enbuske 2005, 39. 4 Kujala 2001, 39–40; Vilkuna 2005, 120. Venäjälle vietyjen suomalaisten kokonaismääräksi Vilkuna esittää 20 000–30 000. 5 SKSKRA. 28585, 288586, 28587 ja 28591; Snellman 2010 (1887), 214; Paulaharju 1944, 97. 6 JyMA / FR 63; HY, käsikirjoituskokoelma. Z. Topelius Coll. 244.185; OMA. A.H. Virkkusen kokoelma. J:II. Sukuhistoriaa 1673–1753; Virkkunen 1909, 119; Virkkunen 1953, 646–647; Lagus 1918, 272; Granit-Ilmoniemi ja Ilmoniemi 1933, 14–16; Nervander 1905, 3; Vilkuna 2005, 112. 7 HY, käsikirjoituskokoelma. Coll. 244.191. 8 Mm. SKSKRA. Samuli Paulaharju 38594; Emma Mäenpää KRK 62:302; Paulaharju 1944, 94–95 ja 97; myös VK 12: II ; KRK 212 ja KRK 221; Väinö Karppisen haastattelu 30.6.2015; Sirkka-Liisa Kukkosen haastattelu 8.12.2015. 9 Piilopirtin sijainnin varmistus jäi perinnetiedon ja erilaisten aihetodisteiden varaan. Muhoksen kotiseutuyhdistyksen ptk. 1985–1986 ja lähetetyt kirjeet; Väinö Karppisen haastattelu 30.6.2014; Sirkka-Liisa Kukkosen haastattelu 8.12.2014. 10 Suorsa 1987, 173–182. Suorsan mukaan Perttusten kantaisien asuinpaikka Oulujoen varressa, ns. Perttulan kylä, tarkoittaa Oulunsuun ja Laitasaaren virallisten kylien rajalla sijainnutta taloryhmää. 2

Sirkka Liisa-Kukkonen lapsuuden maisemissaan talvella 2014. Sirkan mummo kertoi Kristofferin ryöstön tapahtuneen Lumiaisesta. Valokuva J. Kauhanen 2014.

Kujala, Lauri 1953: Pohjanmaan puolustus suuren Pohjan sodan aikana. Historiallisia tutkimuksia XXXIX. Julkaissut Suomen Historiallinen Seura. Forssa. Helsingin yliopiston (HY) käsikirjoituskokoelmat, Lagus, Ernst 1918: Sagan om björken och stjärnan. Helsinki Zacharias Topeliuksen kokoelmat Teoksessa Zacharias Topelius hundraårsminne, s. 270– - Coll. 244.114 287. Festskrift den 14 januari 1918. Svenska Littera- Coll. 244.171 tursällskapet i Finland. Helsingfors. - Coll. 244.175 Noro, Mauri 1968: Kaitselmusaate Topeliuksen histo- Coll. 244.185 rianfilosofiassa. WSOY, Porvoo. - Coll. 244.191 Nyberg, Paul 1950: Z. Topelius Elämänkerrallinen kuvaus. Alkuperäisteoksen nimi: Zachris Topelius. En Oulun maakunta-arkisto, Oulu (OMA) biografisk skildring. Suomentanut Lauri Hirvensalo. - A. H. Virkkusen kokoelma WSOY, Porvoo. Paulaharju, Samuli 1944: Kuva sieltä toinen täältä J:II. Sukuhistoriaa 1673–1753 kautta Suur-Suomen. Toinen painos. WSOY, Porvoo. - Oulun maanmittaustoimisto Snellman, Artturi 2010: Oulun kihlakunta. Muinaistieteellisiä ja historiallisia lehtiä, koonnut A.H. Snellman. Jyväskylän maakunta-arkisto, Jyväskylä (JyMA) Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja IX. - Maaherrojen kirjeet kuninkaalliselle majesteetille Toinen painos (ens. painos 1887). Kanerva sarjan julkai- Pohjanmaan lääni 1710–1740 suja nro 4. Helsinki. Suorsa, Olavi 1987: Kalevalan runonlaulajien kaiSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarnuulais-pohjalaiset sukujuuret. Faravid 10/1986. Jyväskisto, Helsinki (SKSKRA) kylä. - Vainoajat ja sodat. Muistitietoa eri sodista. Topelius, Z. 1982: Lukemisia lapsille I ja II. Vuosina - Samuli Paulaharju 1906–1907 ilmestyneen kaksiosaisen laitoksen näköis- Lyyli Similä painos. WSOY, Porvoo. Vahtola, Jouko 1991: Oulujokilaakson historia kesMuhoksen kotiseutuyhdistyksen arkisto, Muhos kiajalta 1860-luvulle. Teoksessa Matti Huurre – Jouko - Pöytäkirjoja 1953–2004 Vahtola, Oulujokilaakson historia, s. 71–606. Oulu. - Lähetetyt kirjeet 1960–1998 Vahtola, Jouko 2007: Toppelius (1600-) suku. Teoksessa Suomen kansallisbiografia 9, s. 876–877. SuomaKirjallisuus: laisen Kirjallisuuden Seura. Hämeenlinna. Vilkuna, Kustaa H. J. 2005: Viha. Perikato, katkeruus Enbuske, Matti 2005: Oulu 1600-luvulla: Perustamija kertomus isostavihasta. Suomalaisen Kirjallisuuden sesta isoonvihaan. Teoksessa Oulun vuosisadat 1605–2005, Seura. Historiallisia Tutkimuksia 229. Jyväskylä. s. 28–43. Toim. Reija Salokangas. Pohjois-Suomen HisVirkkunen, A. H. 1953: Oulun kaupungin historia I. toriallinen yhdistys. Oulun yliopiston historian laitos. Kaupungin alkuajoilta isonvihan loppuun. Toinen painos Jyväskylä. 1953. Kirjola Oy, Oulu. Granit-Ilmoniemi, E. ja Ilmoniemi, Arvi 1933: SaVirkkunen, A. H. 1909: Toppelius-suvun esi-isät Oukari Topeliuksen esivanhemmat. Sukutoimisto. Esivanlussa. Lisiä perhemuistoihin. Historiallinen Aikakauskirja hempia 1. Kustannusosakeyhtiö Airut. Kirjapaino Oy. nro 5–6/1909, s. 111–119. Alfa, Helsinki. Zacharias Topelius hundraårsminne. Festskrift den Halila, Aimo 1984: Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi 14 januari 1918. Svenska Litteratussällskapet i Finland. suuren Pohjansodan ja isonvihan aikana 1700–1721. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia IV. Koillissanomat Helsingfors 1918. Oy, Kuusamo. Haastattelut Heikkilä, Tuomas 2005: Pyhän Henrikin legenda. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1039. Väinö Karppinen 30.6.2014, Muhos. Karisto Oy. Hämeenlinna. Sirkka-Liisa Kukkonen 8.12.2014, Muhos. Kujala, Antti 2001: Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700–1714. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Historiallisia tutkimuksia 211. Hämeenlinna.

Lähdeluettelo

Talvadaksen kyl채. Taustalla Nuvvuksen kyl채채 ja Ailigastunturi. Edess채 Niljoen suisto. Sen oikealla rannalla oli Kadja-Nillan talo. Kuva: Lassi Saressalo.

PAIKKA- JA USKOMUSTARINAT AINEETTOMANA KULTTUURIPERINTÖNÄ Esimerkkejä Talvadaksen kylästä ja seuduilta1

Lassi Saressalo

Dosentti, tietokirjailija. Kotikaupunki Turku.

Talvadaksen kylä sijaitsee Tenon varrella, nelisenkymmentä kilometriä Utsjoelta jokea ylöspäin etelään ja saman verran Karigasniemeltä pohjoiseen. Kylä on pieni, neljän suvun asuttama perinteinen jokisaamelaiskylä, jonka perinteinen elinkeinorakenne perustui luonnonantimien keräilyyn, lohikalastukseen ja 1800-luvulta myös karjanhoitoon.

ässä artikkelissa tarkastellaan Ylä-Tenon kalastajasaamelaiskylän immateriaalista kulttuuriperintöä käyttäen esimerkkeinä historiallisia tarinoita, paikkatarinoita ja uskomustarinoita. Vaikka eri perinteenlajit eroavat sisällöltään toisistaan, on niissä yhteisiä piirteitä. Ne muodostavat paikallisyhteisölle selkeän identiteettifolkloren kompleksin, joka selittää ja perustelee asioita, jotka eivät ulkopuoliselle välttämättä avaudu ja joita ulkopuolisen tutkijan on usein mahdoton ymmärtää ilman laajaa kontekstimateriaalia. Usein tällaiset ”meikäläisten” kertomukset ovat vain viittauksenomaista viestintää, jonka ymmärtää vain sisäryhmäläinen. Niillä on oltava funktio, koska niitä kerrotaan.

Kyläkentän kertomaa Itse nimi Talvadas merkitsee talvipaikkaa ja jo siihen liittyy yksi immateriaalisen kulttuuriperinnön piirre. Talvipaikka merkitsi sellaista asuinkenttää, johon siirryttiin vuosikierron myötä talvikaudeksi, kesäkauden kenttä sai olla

1 Artikkelin kertomusaineistot ovat peräisin Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkiston Uskontotieteen ja folkloristiikan TKU-arkiston Talvadas-kokoelmasta eikä niihin ole erikseen viitattu.

kasvamassa karjalle heinää. Tällainen vanhaan siitajärjestelmään liittyvä vuosikierto oli voimassa myös Tenonvarren kalastajasaamelaiskylissä vielä ennen isojakoa viime vuosisadan alkupuolella, jolloin perhekunnat nautinsivat kahta tai kolmea kesäpaikkaa vuosikierron aikana.

rotaan muun muassa paikasta nimeltä Seitsenpailakanoja, jossa tunnettu kertomushenkilö olisi raivoissaan teurastanut seitsemän ajoporoaan niiden sotkeuduttua raidossa koivikkoon. Toinen taas on nimeltään Pyssynhakkaamaoja, jossa epäonninen riekostaja olisi tärvellyt kiväärinsä hakkaamalla sitä kiveen, kun ei ollut useasta yrityksestä huolimatta osunut kohteeseensa. Tämä Pissutšuollimajohka on merkitty myös karttoihin. Tässä törmätään kertomusten totuusarvokysymykseen. Jos ja kun pienyhteisö kertoo tarinaansa erilaisten paikkoihin sidottujen tapahtumakertomusten kautta, on se siinä yhteisössä olemassa olevaa historiaa, vaikka dokumenttia ei olekaan leimattu virallisella leimasimella. Kun paikannimi mainitaan tai tulee muuten esiin, kaivataan sille selitystä. Ja selitys kaivetaan nimiin liittyvistä kertomuksista, paikkatarinoista, vaikka tutkijat saattavatkin nimittää niitä kvasihistoriaksi.

Joidenkin lähteiden mukaan kyläkenttä saattoi olla myös markkinapaikka, jossa olisi sijainnut myös Tenonvarren ensimmäinen kirkko. Edelleenkin kylän yhden manttaalirekisteriin merkityn tilan nimi on Buoreskirkku, Vanhakirkko. Ja läheisen Nuvvuksen kylän vieressä on ollut ikivanha hautausmaa. Tämän vanhan kirkon olisivat vainolaiset polttaneet ja sen myötä papin ja koko seurakunnan. Tämä edelleenkin kerrottu tarinamotiivi kirkon ja kirkkoväen polttamisesta on osa kansainvälistä vainolaistarinastoa, saamelaisalueella niin sanottuja tšuudikertomuksia. (Saressalo 1982, 26.)

Nautinta-alueet

Tšuudi on yleisnimi vainolaisille ja ilmeisesti heijastuma lapinverottajista, jotka kolmesta valtakunnasta, Venäjältä, Tanskasta (Norjasta) ja Ruotsista pyrkivät omistamaan lapinkylät ja tarvittaessa ottivat haluamansa väkivalloin. Yleensä tällaiset tarinat päättyvät siihen, että ”meikäläisten” edustaja, Lavrokaš tai joku muu mainittu, saattaa vainolaiset tuhoon ja turmioon, johdattamalla heidät kosken syövereihin, jättämällä autiolle saarelle tai syöksemällä jyrkänteeltä alas, niin kuin oli tarinan mukaan tapahtunut Utsjoen Mantojärvellä Tšuudipahta nimisellä jyrkänteellä. Mutta samantapaisia tarinoita tavataan ympäri Eurooppaa, Wilhelm Tellistä Robin Hoodiin ja kotoiseen Laurukaiseen, jotka kaikki omalla oveluudellaan voittivat vainolaiset ja pelastivat oman yhteisönsä. (Saressalo 1987, 255.)

Talvadaksen vuosikiertoon kuului, ja kuuluu edelleenkin, luonnonantimien keruu Tenon länsipuoliseilta vaaroilta ja suoalueilta kuten myös metsästys, lähinnä riekonpyynti. Luonnonantimista vanhaan karjanhoitokulttuuriin kuului muun muassa jäkälän keruu karjan lisärehuksi, samoin kenkäheinän keruu omaa tarvetta varten ja myös vaihtoartikkeliksi porosaamelaisten kanssa. Hillan ja muiden marjojen poiminta on yleistynyt oheisansiotuloksi pääasiallisesti vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun kuljetusolosuhteet parantuivat. Riekonpyynti on ollut ikiajat merkittävä ansiotulo. Riekot vietiin markkinoille pääasiassa Norjan puolen markkinapaikkoihin, mutta tarjottiin myös etelän kauppamiehille, jotka kiersivät riekkoa ostamassa.

Paikkatarinoista voi myös lukea pienyhteisön historiaa. Paikkatarinat liittyvät joko henkilöihin yhdistyvään tarinakerrostumaan, tapahtumamuistelukseen tai johonkin luonnonilmiöön ja sen selityksiin. Talvadaksen tarinastossa ker-

Kaikki tämä edellytti sitä, että nautinta-alueet tunnettiin. Useimmiten Talvadaksen nautinta-alueet olivat perhekuntien hallinnassa, eivät maanjako- ja isojakokarttojen mukaan, vaan valtionmaalla ja siksipä olikin sovittava 46

siitä, missä kukin marjasti ja riekkojaan pyysi. Erityisen tarkkaa oli, etteivät talvadaslaiset menneet pohjoisen naapurinsa Nuvvuksen alueille tai etelään Aittijokisten nautinnalle. Riekonpyyntiä, mutta sittemmin myös hillanpoimintaa palvelemaan olivat perhekunnat rakentaneet turvekammeja, joissa saattoi yöpyä; matkaa nautinta-alueilta kotikentälle oli kuitenkin puolen päivän matka. Kukin toki tiesi naapurinsa kammin ja sen myötä myös nautinta-alueet. (Saressalo 1982, 111–123.) Ailigas ja staalo Talvadaksesta pohjoiseen kohoaa yksi Tenonvarren kolmesta Ailigastunturista. Eteläisin niistä on Karigasniemellä ja pohjoisin Utsjoen kylän liepeillä. Nuvvus-Ailigas, kuten tunturia kutsutaan, näkyy Talvadaksesta niin, että ensin kohoaa pitkä harjanne ja sen jälkeen varsinainen Ailigas. Tunturin nimi lienee laina norjasta (hellig, pyhä). Ailikkaat ovat olleet Talvinen Ailigas-tunturi, jonka rinteessä staalon laduksi kutsuttu maanmuodostuma. Tunturin juurella Nuvvuksen kylä. Kuva: Juhani pyhiä tuntureita kautta Saamenmaan Nousuniemi TKU/V/98. historian. Talvadaslainen etnografisesnyt lankaan. Staalon kuitenkin onnistui paeta ti orientoitunut kertoja sijoittaa tunturin pyhyyden ”johonkin kauas alkuaikaan”. ja hypätä suksilleen ja laskea Ailikkaan rinnettä alas Tenolle ja sieltä Norjan puolelle, kaiketi Nuvvuksen Ailikkaaseen liittyy mielenkiin- suurtuntureille saakka. Tästä olivat jääneet jältoinen tarina. Kun katsoo Ailikkaalle johtavaa jet tunturinkupeeseen ikuisesti muistuttamaan harjannetta, näkee siinä selkeästi – etenkin tal- siitä, kuinka Stuorra-Jouni oli staalon karkotvella – kaksi raviinia, kivivyöryn uraa. Mut- tanut. Folkloristeilla on ollut tapana tarkastelta eivät ne mitään raviineja ole, vaan ne ovat la suullisen perinteen tarinastoa niiden totuusstaalon (stállu) latuja. Staalo oli saapunut tai arvon perusteella. Marjut Huuskonen syventyi lähetetty Norjan puolelta ja uhkasi saamelais- väitöskirjassaan selvittämään kertomusten saayhteisöä. Tällöin Tenonvarren Münchausen, menkielisten nimitysten olemusta. Hänen muStuorra-Jouni oli lähtenyt tätä uhkaavaa staa- kaansa aikuiset kertovat staalotarinaa niin, että loa vastaan ja ryhtynyt painiin tämän kanssa. kuvaavat sitä termillä máinnast, jolla tarkoiteLopulta Jouni oli saanut staalon alleen ja tämä taan tarinaa, joka ei ole tosi, mutta jonka juuret oli tarjonnut hänelle puukkoaan, että sillä tap- saattoivat olla ajassa, jolloin tällaisiin ”taruihin” paisi. Ja staalon koiran myös. Mutta Jouni tiesi, uskottiin. (Huuskonen 2004, 202–205.) että tästä pistosta se vain vahvistuisi eikä men47

Staalon olemuksesta on tiedemiespiireissä taitettu peistä runsaan vuosisadan. Joku näkee, että staalo-sana tulisi norjalaisilta viikingeiltä, jotka rautavaatteineen olisivat nousseen yli Kölivuoriston uhkaamaan Ruotsin saamelaisia. Heistä olisi jäljellä vielä ”stallotomter”, maastossa näkyviä pyöreitä rakennelmia, kodanpohjia (Kjällström 1976). Toinen taas johtaa staalon saamelaiseen mytologiaan, kauas nykyajan tavoittamattomiin, osaksi saamelaista kosmologiaa (Pulkkinen 2014, 144–145). Kolmas taas sijoittaa staalon ja Stuorra-Jounin taiston yhteisöpsykologiaan ja katsoo staalon jo sellaisenaan olevan ulkopuolinen uhka saamelaisyhteisölle – olipa sitten tšuudi tai etelän verottaja, lantalainen karvavaatteissaan (Saressalo 1984, 253–257).

hin, jotka seuraavat elämäämme – olemmeko kilttejä. No, nehän eivät vie mukanaan, mutta joululahjojen määrä saattaa vähentyä. Iän myötä usko staaloon muuttuu máinnaskertomukseksi niin kuin joulupukki naapurin sedäksi, mutta silti tarina välitetään uudelle sukupolvelle. Mielestäni niin kauan kuin raviinit ovat Ailikkaalle johtavalla harjanteella näkyvissä, niin kauan elää tarina staalosta. Salaiset paikat Päivi Maggan ja Eija Ojanlatvan toimittamassa teoksessa Ealli Biras – Elävä ympäristö. Saamelainen kulttuuriympäristöohjelma käsitellään myös sellaisia saamelaiskulttuurin ilmiöitä, jotka eivät välttämättä kuulu kaikille. Ne liittyvät siihen osaan saamelaiskulttuuria, jolla on myyttiset suhteet luontoon ja luonnossa oleviin uskomusolentoihin ja myös onnenuskomuksiin. Tunnetuimpia näistä ovat seidat, jotka ennen muinoin olivat saamelaisten uskonnollisia palvospaikkoja, uhripaikkoja ja onnen tuojia. Puiset kalaseidat järvien rannoilla ovat tuttuja, samoin tuntureiden oudontuntuiset luonnonmuodostumat,

Olipa staalon tausta mikä tahansa, tämän päivän talvadaslaiset sen vielä muistavat. Täysi-ikäiset kertojat muistelevat, kuinka heitä lapsena peloteltiin staalolla ja näytettiin kertomusten vahvistamiseksi staalon latuja. Ja joka joulu lapsia käsketään siivoamaan piha pois leluista ja muusta roinasta, ettei joulustaalo tule ja vie heitä. Staalo on ollut laajemminkin fiktiivinen uhkaava hahmo, jolla lapsia peloteltiin liikaa metelöimästä, leikkimästä pyhäisin kelkkamäessä tai muuten käskettiin olemaan tottelevaisia. Lapsen mieleen istutetaan kuva, että jossain pimeässä tunturissa vaanii joku, joka vie, ellet ole kunnolla. Eihän tästä ole pitkä matka joulun alla meilläkin kulkeviin tonttuiTalvadaslaisen Sylvi Rasmuksen piirros vuodelta 1993. Kuvassa staalo on suksineen levähtämässä tunturissa. (Huuskonen 2004, 202.)

melaisnainen, vaan oli perheensä päämies ja eli taloudessaan tasavertaisena muiden pororikkaiden kanssa. Kaikkiin hänen kolmeen poikaansa liitettiin Kadja-etuliite – yleensähän poika sai isänsä nimen etuliitteekseen. Kun rajansulku astui totaalisesti voimaan 1881, Nilla siirtyi Suomen puolelle ja sai muuttokirjan vuonna 1883. Rajansulku tarkoitti sitä, että porosaamelaiset eivät enää voineet kulkea vapaasti metsäseudun talvilaitumien ja tunturien kesälaidunpaikkojen väliä, vaan joutuivat sopeuttamaan poronhoitokulttuurinsa olosuhteisiin, jossa Norjan ja Venäjän raja suljettiin. Nilla rakensi itselleen talon Niljoen suuhun Talvadaksen kyläkentän viereen ja näin kohtasi toisensa kaksi saamelaiskulttuuria, porotalous ja kalastajasaamelainen karjatalouskulttuuri. Sittemmin hän rakensi itselleen kesäpaikan Niljoen yläjuoksulle lähemmäksi tunturipaljakkaa, jossa porot kesäisin laidunsivat. Viimeisin asuinpaikka hänellä oli Kevojoen varrella.

Javrre Bajnjarggassa sijaitseva salkkurikivi. Matti Morottaja kiven vieressä. Kuva: Olavi Korhonen TKU/V/113.

jotka houkuttivat merkitsemään ne paikoiksi, joissa oli oma voimansa. Nämä uhripaikat olivat joko yhteisiä tai sitten kullakin onnen haluajalla saattoi olla oma seitansa. Tenonvarressa on Seitala-niminen kylä, jossa lähellä maantietä on varsin vaatimattoman näköinen kivi, mutta sepä onkin ontto tafoni eli rapautumisonkalo. Sen sisällä on ammoin veden kuluttamia ”lokeroita”, joihin välttämättä uteliaan ulkopuolisenkin on pennosensa jätettävä. Näin tein minäkin, Jovnna-Anden kanssa.

Kadja-Nillan persoonasta on runsaasti kuvauksia. Hän oli iso, voimakas ja myös äänekäs mies, pororenkiensä käskyttäjä, viinaankin menevä ja kahden vaimon mies – näin kerrotaan. Kertomuksissa Kadja-Nillasta tulee esiin tenonsaamelainen etiikka, käsitys oikeasta ja väärästä.

Toinen palvospaikka, jonka paikkaa ei ole Kadja-Nillaa kuvataan stereotyyppisenä tässä syytä osoitella on nimeltään Saltesahkur, suolasalkkari, joka omalaatuisen olemuksensa suurmiehenä, joka ”ei tarvinnut unta, oli kuin johdosta lienee herättänyt kalastajasaamelaisten susi”. ”Osasi kulkea vaikka sumussa, ei eksynyt koskaan.” Miehen kovaluontoisuutta kuvaa sehuomiota ja muotoutunut kalaseidaksi. kin, että hänellä tiedettiin olevan ovdasaš, etiHenkilötarinat ovat tunnettuja yhteisöjen äinen, joka tulee ja näyttäytyy edellä samalla sosiaalisesta elämästä kertovia perinnesikermiä. tavalla kuin itse henkilökin sittemmin saapuu. Näin toki myös Talvadaksessa. Yksi hahmo kui- Tämä osa Kadja-Nilla -perinnettä on enemmän tenkin nousee muita korkeammalle kertomus- miehen erikoisuutta korostava kuin etiäisperinperinteen motiivistossa. Hän on Kadja-Nil- nettä kannattava. Että hän oli myös etukäteen la, Nils Nilsson Vuolab (1856–1929). Äitinsä näkijä, kertoo samasta voimahahmosta kuin Kadja Boinen mukaan saamelaisnimensä saa- etiäismotiivikin. Mutta hänet muistetaan myös nut Nilla syntyi Norjassa jutaavaan porosaame- elinkeinojen yhdistäjänä. Talvadaksessa hänellä laisperheeseen, joka kulki vuosireittiään Norjan oli myös lehmäkarjaa, hän raivautti peltomaata suurtuntureiden ja Inarin metsäalueiden väliä. ja oli muutenkin edistyksellinen. Vaikka hänet Hänen äitinsä Kadja ei ollut aivan normisaa- mainitaan juoppona, muistetaan kyllä tasapuo49

tukset” ne häntä kutsuivat. Tarina ja paikka on kaikille tuttu, edelleenkin vierastettu. (ks. myös Enges 2012, 186–191.) Varsinainen Kadja-Nilla tarinasikermä kuvaa Nillaa työnantajana. ”Nilla oli kuin valtio”, sanotaan, ja kukin kertoja täydentää tarinaansa omalla juonikuvallaan. Nämä kertomukset kuvaavat yhteiskunnallista asemaa ja yhteiskunnallisten asemien eroja porosaamelaisten ja kalastajasaamelaisten välillä. Yhteiskunnallinen ristiriita rikkaiden poronhoitajien ja köyhien jokisaamelaisten välillä oli tosiseikka, ja tarinamotiiviston takana on nähtävä myös kiista nautinta-alueista. Jokisaamelaiset perustavat omaisuutensa ja elinkeinonsa maanomistukseen ja sen myötä myös keskeisiin lohenpyyntioikeuksiin, patopaikkoihin. Porosaamelainen taas näkee olennaisena saamelaismaiden yhteisnautinnan. Ristiriita on edelleenkin olemassa.

Kadja-Nilla Vuolab saamenpuvussa. Kuva: Museovirasto 3490:3645 TKU/V/537.

lisuuden vuoksi olleen suopea lestadiolaisille ja antaneen tupansa näille seuroja varten.

Työnantajatarinoissa on perusteesi: Nilla teetti turhaa työtä. Milloin kalastajasaamelainen tulee ostamaan häneltä teurasporoa. Nilla lupaa sen ilmaiseksi, jos ostaja ohuella suopungilla olalla kantaen pystyy sen viemään tunturin taa. Tämä onnistuu ja palkka on saatu. Milloin Nilla taas käskee lihanostoon tullutta kalastajasaamelaista ottamaan pulkan ja seuramaan teurastuspaikalle. Kolme vuorokautta mies saa vetää pulkkaa ennen kuin sopiva teurasporo löytyy. Nyt mies saa poronsa – ilmaiseksi. Kun kertojilta saadaan kommentti tarinaan, yhteiskunnallinen ristiriita tulee esiin: joku näkee, että kyse on köyhäinavusta, toinen taas nostaa esiin rikkaan oikut ja köyhän kyykyttämisen.

Kadja Boinesta on todettu, että hän saattoi olla gufihtarien, maahisten, sukua. Miten muuten hän olisi miehen veroinen poronainen ja sellaisena myös menestynyt. Tämä kertomusmotiivi liitetään myös Kadja-Nillaan, joka olisi saanut poro-onnensa maahisilta. Mutta tämä teemasto poiki myös toisen tarinan, Talvadaksessa kaikkien tunteman. Olavi Rasmus – itse myös oivallinen kertoja – oli veljensä Ilmarin kanssa riekostamassa Paistunturissa ja paluumatka kulki Kadja-Nillan jo autioksi jääneen tuvansijan ohitse. Olavi hiihteli paikalle ja yhtäkkiä kuuli itseään kutsuttavan ”Olavi, Olavi”. Luuli veljensä häntä kuiskivan, mutta näki Tarinasikermään kuuluu myös, että Nilla tämän laskettelevan Niljoen jäätä jo kaukana edessään. Olavi kauhistui ja riensi suinpäin ko- kuoli köyhänä ja unohdettuna Kevon talossaan tiinsa, koska oletti että ”Kadja-Nillan kummi- ja että olisi haudannut rikkautensa maahan, 50

josta maahiset ne olivat vieneet. Todellisuudes- Kirjallisuus: sa hän kuoli vakavaraisena ja arvostettuna mieEnges, Pasi 2012: ”Minä melkein uskon”. Yliluonnollihenä. (Saressalo 1985, 119–126.) nen ja sen kohtaaminen tenonsaamelaisessa uskomusperinteessä. Turun yliopiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis. Sarja C Osa 338. Huuskonen, Marjut 2004: Stuorra-Jovnnan ladut. Tenonsaamelaisten ympäristökertomusten maailmat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. Kjällström, Rolf 1976: Är traditionerna om stalo historiskt grundade. Fataburen. Stockholm. Pulkkinen, Risto 2014: Kiehtova ja pelottava luonto suomensukuisessa perinteessä. Kalevalaseuran vuosikirja 93. Suomalaisen kirjallisuuden Seura. Helsinki. Saressalo, Lassi 1982: Talvadaksen kylän etno-historiallinen kehitys. Etnologinen tutkimus tenonsaamelaisen kylän elinkeinomuutoksesta. Folkloristiikan tutkimuksia 1.Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitos. Saressalo, Lassi 1984: The Threat from without. Teoksessa Saami Religion (ed. by Tore Ahlbäck). The Donner Institute for research in Religious and Cultural History. Åbo. Saressalo, Lassi 1985: Kadja-Nilla – avain perinteen sanottavaan. Etiäinen 1. Kulttuurien tutkimuksen laitos. Turun yliopisto.

Suullinen perinne paikka-, henkilö- ja uskomustarinoineen elää erilaisten, ristiriitaistenkin tulkintojen ja niin kutsutun moniäänisyyden ravitsemina, mikä periaate ainakin niin sanotulle konventionaalille historiankirjoitukselle on vieras. Siksipä tarvitsemme edelleenkin immateriaalisen kulttuuriperinnön tutkimusta. Edellä kuvattu sosiaalinen ristiriita näkyy ja kuuluu myös Kadja-Nillasta kertovassa joikuperinteessä. Jokisaamelainen saattoi olla aika kriittinen: Aah, se Kadja-Nilla Naa jolla joka askeleella eri nainen Kiero, tappelukukko ja huoripukki kahden valtakunnan kiusanhenki. Mutta Nillan pojanpoika taas osasi joikua: Kadja-Nilla, Nulppen Niga, hän oli eläissään köyhien ystävä, Utsjoen silloinen sosiaalilautakunta hän oli. Näki köyhän, oli köyhien ystävä, Nulppen Niga Hyvän muiston hän on jättänyt jälkeentuleville. Että niin pitää ihmisten elää, niin pitää omaisuutta käyttää, että tulee köyhien hyväksi. Tässä me muistelemme sitä äijää, äijä hän oli eläissään, viidentuhannen tokkaa hän pyöritteli Paistunturissa. Ne porot eivät ole kadonneet, mutta merkit on muutettu. Merkit ovat toiset, mutta porot ovat samaa rotua. (Saressalo 1985, 128.)

Uskomustarinoiden kummajaiset mahtuvat myรถs kaupunkimaisemaan. Fantasiakirjallisuudessa Helsingin alla voi olla peikkojen kaupunki. Kuva: Jenna Kostet.

KUMMIA KERTOMUKSIA KOTIKONNUILTA Kun kansanperinne kääntyy fiktioksi

Jenna Kostet

FM. Kirjoittajan kotiseutua on Varsinais-Suomen ja lounaisen Hämeen lisäksi tarinoiden oudot maailmat.

hmiset ovat kautta aikojen kertoneet toisilleen tarinoita. Kansanuskomukset ja suullisena kertomusperinteenä kulkeva traditio linkittyvät osaksi nykykulttuuria ja paikallista identiteettiä: tarinoiden välityksellä vahvistetaan käsitystä omasta itsestä ja kasvatetaan juuret omaan maaperään. Aineeton kulttuuriperintö kulkee mukana kansan kertomissa tarinoissa, mutta kääntyy myös nykypäivän fiktioksi. Erityisesti fantasiakirjallisuus, tai laajemmin spekulatiivinen fiktio hyödyntää kansanperinteestä tuttuja elementtejä uusien tarinamaailmojen luomisessa.

saan myyttisiä vaikutteita luomaansa fantasiamaailmaan (Halme 2006, 27), eikä esimerkkejä suomalaisen perinteen hyödyntämisestä tarvitse hakea edes niin kaukaa. Suomalaisista kansansaduista erityisesti ihmesadut ja uskomustarinat ovat jättäneet jälkensä kotimaiseen nykypäivän fantasiakirjallisuuteen, jossa erilaiset muodonmuutokset, toinen aika ja paikka ja oudot ihmiset ovat keskeisessä roolissa (Timonen 2005, 17). Tänä päivänä perinneaineistoa hyödyntävä kaunokirjallisuus ei kuitenkaan ole suunnattu pelkästään lapsille: fantasiakirjallisuuden rinnalle on noussut käsite uuskumma tai kotoisammin suomikumma, maailmalla Finnish Suomalaista suullista kertomusperinnettä on Weird. Kummallisia suomalaisia kertomuksia hyödynnetty kaunokirjallisuudessa jo pitkään. viedään myös maailman kirjamarkkinoiden Kotimaisessa fantasiakirjallisuudessa vilahte- ihmeteltäviksi. levat peikot, menninkäiset ja haltijat, myös Suomikumma määritellään kaunokirjallikalevalaisen kansanrunouden vaikutus näkyy vahvana (Leinonen 2006, 43). Jo Taru sormus- sen perinteen haastavaksi kotimaiseksi kirjalliten herrasta -kirjastaan tuttu J. R. R. Tolkien suudeksi, jossa tosi ja taru sekoittuvat toisiinsa hyödynsi suomalaista kansalliseeposta hakies- entistä rajummin. Ennen päivän laskua ei voi 53

Hiidenkirnut ja muut kulttipaikat ovat olleet aina syntypaikkoina suomalaisille saduille ja tarinoille. Hiidenkirnut Imatralla kesĂ¤llĂ¤ 2012. Kuva: Jenna Kostet.

-romaanillaan Finlandian voittaneen Johanna Sinisalon luoma käsite toimii erityisesti silloin, kun kansanperinteellä ja perisuomalaisilla elementeillä maustettua kirjallisuutta viedään ulkomaille. Siinä missä ulkomaalaiselle metsä on vaarallinen ja pelottava, suomalaiselle se on turvapaikka.1 Suomikummaa edustavissa myyttisissä kertomuksissa heijastuu sekä suomalainen identiteetti että ne kansanperinteen ainekset, joista tarinan maailmaan on ammennettu. Suomalainen luonto ja mentaliteetti ovat keskeinen osa tarinan henkeä.

elämää. Ehkä suomalainen aineeton kulttuuriperintö antaa oivallisen kasvualustan arkielämän oheen sujautetuille kummallisuuksille. Pohjoisen susirajalle, ihmisen ja luonnon kohtaamiseen keskittyvät kaunokirjat jatkavat kansanperinteen kertomuksia myyttisestä Pohjolasta, jossa maaginen luonto, oudot asukkaat ja noituus kohtaavat toisensa. Lappi-myyttien lähtökohtana lienevät Olaus Magnuksen 1500-luvulta peräisin olevat Lappi-kuvat, joissa esiteltiin Pohjolan kummallista kansaa ja elämäntapoja.2 Silja Suden 2014 julkaistu esikoisromaani Routamieli tuo kotimaiseen fantasiakirjallisuuteen tutuntuntuisen mielikuvan Pohjolan erämaista, vaikka tarinan maailma onkin fiktiivinen. Pohjoisen jumalat, karut maisemat ja suomalaisesta kansanperinteestä lainatut tavat ja uskomukset liittävät tarinan suomalaiseen alkuperään.

Perinteiset suomalaiset uskomustarinat heijastelevat muun muassa perinneyhteisön uskomustaustaa, kertojien ja kuulijoiden ikää sekä uskontoa ja asenteita. Perinne ei ole homogeenista vaan kertojittain spesifiytynyttä. Siinä näkyvät tämän ja tuonpuoleisen maailman erot, ihmisen ja supranormaalin olennon kohtaaminen, vainajien asuttama Tuonela ja jumalten maailma. (Timonen 2005, 28). Amerikasta Suomeen rantautunut fantasiaväritteinen nuorille aikuisille suunnattu young adult -kirjallisuus on erityisesti erikoistunut hyödyntämään uskomusperinteen outoja hahmoja. Vampyyrit, ihmissudet ja muut muodonmuuttajat, sekä erilaisin taikavoimin ja yliluonnollisin kyvyin varustetut henkilöhahmot ovat tyypillinen osa genren henkilögalleriaa. Elina Rouhiaisen Susiraja-kirjasarjassa Kainuuseen muuttava Raisa päätyy asumaan keskelle ihmissusiyhteisöä; jo sarjan nimi viittaa Kainuun karuun luontoon ja tuo jo Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta tutun susi/ihminen-asetelman osaksi nykynuorten arkea. Aikuisemmille lukijoille suunnattu Jenny Kangasvuon Sudenveri kirjoittaa ihmissusimyytin arkirealistiseen muottiin ja tuo Rouhiaisen Susirajan tavoin ihmissudet osaksi suomalaista arkea. Suomikummalle tyypillistä onkin tehdä oudosta ja kummallisesta osa tavallista arkea. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanissa peikot ovat yksi eläinlaji muiden joukossa, uskomusolentoja lastenkirjasarjassaan hyödyntänyt Reetta Aarnio on tuonut tontut, haltijat ja menninkäiset osaksi alakouluikäisten

Kansanperinteen käyttöä fantasiassa tutkineen Merja Leppälahden mukaan olennaista on se, että tekijälle ja yhteisölle etukäteen tutut elementit luovat jatkuvuuden ja pysyvyyden tunteen. Fantasiakirjailija poimii jaetun fantasian aineistosta elementtejä kirjaansa varten ja sovittaa ne kertomukseen tai henkilöön: tuttu aines tekee tarinasta uskottavan tuntuista ja lukija pystyy samastumaan kertomuksen maailmaan. Suomalaiselle lukijalle peritystä ja opitusta aineettomasta kulttuuriperinnöstä tutut elementit luovat mielikuvan maailmasta, johon on helppo luiskahtaa mukaan. Perinnelähtöiset piirteet antavat kuvitteelliselle maailmalle historiallista ja kulttuurillista syvyyttä, tekevät sen osaksi kuvitteellisen maailman todellisuutta ja toisaalta antavat perinteelle uuden elämän: fantasiakirjallisuuden aineistona kansanperinteen elementit jatkavat elämäänsä ja muuttuvat osaksi kirjan lukijoiden maailmaa.3 Erityisesti Iso-Britanniassa ilmestyneessä fantasiakirjallisuudessa tyypillinen ”paikan tuntu” on havaittavissa myös kotimaisen kirjallisuudessa. Paikkaan liittyvät muistot, kokemukset, mielikuvat, identiteetti ja paikan omaleimaisuus ovat niitä aineksia, joilla lukija kiinnittyy tekstiin ja 56

K u m m a ll is ia k e rt o m u k s ia :

kokee olevansa osa tarinaa. Maria Turtschaninoff käyttää paikan tuntua hyväkseen romaanissaan Helsingin alla. Siinä tutun kaupunkiympäristön kulisseissa piilottelee peikkojen salaperäinen valtakunta. Samaan tapaan Pasi Ilmari Jääskeläinen piilottaa Harjukaupungin salakäytäviin salaperäisen Jyväskylän, joka ei olekaan sellainen kuin lukija olisi ensi alkuun voinut kuvitella. Kaupunkien lisäksi metsät ovat tyypillinen paikka, jonne suomalainen kaunokirjallisuus sijoittaa outoja tarinoita ja odottamattomia kohtaamisia.

Reetta Aarnio: Maan kätkemät Marko Hautala : Kuokkamumm o Pasi Ilmari Jääs keläinen: Harju kaupungin salakäytävät Aino Kallas: Su denmorsian Jenny Kangasv uo: Sudenveri Elina Rouhiain en: Susiraja-sar ja Johanna Sinisal o: E Silja Susi: Routa nnen päivänlaskua ei voi mie Maria Turtschan li inoff: Helsingin alla Mia Vänsä: Sa attaja

Perinteisen, vieraisiin kuvitteellisiin maailmoihin sijoittuvan fantasiakirjallisuuden, maagisen realismin ja nuortenkirjojen lisäksi perinnelähtöisiin tarinoihin törmää myös kauhuteemoja käyttävässä kirjallisuudessa. Mia Vänskä hyödyntää romaanissaan Saattaja Tuonelan virta -myyttejä, Marko Hautala taas nostaa urbaaneista kaupunkitarinoista tutun kuokkamummon samannimisen romaaninsa hahmoksi. Kauhun elementit ovat voimakkaita, sillä ne ovat usealle lukijalle tuttuja lapsuuden pelottelukertomuksista, ja usein niiden pohjalla olevat tarinat ovat pitkään suullisen perimätiedon kautta kulkenutta aineistoa.

Kirjallisuus: Halme, Jukka 2006: Esilukijan näkemyksiä ja kokemuksia. Kustantajan lukijan näkökulma. Anne Leinonen ja Ismo Loivamaa (toim.), Ihmeen tuntua. Näkökulmia lasten- ja nuorten fantasiakirjallisuuteen. BTJ Kirjastopalvelu 2006. Leinonen, Anne 2006: Fantasian taikamaailma. Anne Leinonen ja Ismo Loivamaa (toim.), Ihmeen tuntua. Näkökulmia lasten- ja nuorten fantasiakirjallisuuteen. BTJ Kirjastopalvelu 2006. Timonen, Eija 2005: Perinteestä mediavirtaan. Kansanperinteen muuntuminen arkistomuistiinpanoista lastenkulttuuriksi. SKS Tietolipas 209. SKS 2005.

Nykypäivänä tarinoiden kertominen on erilaista kuin ennen: sosiaalinen media ja virtuaaliset yhteisöt ovat korvanneet perhepiirissä ja iltanuotiolla kerrotut kertomukset. Tarinat ovat kuitenkin tärkeä osa kulttuuri-identiteettiä: niiden kautta nähdään oma itse osana yhteisöä, ne ovat osa yhteistä, aineetonta pääomaa. Kerrontaperinnettä on pyritty myös tietoisesti elvyttämään erilaisilla hankkeilla, sillä kadonneita, suullisesti kerrottuja tarinoita ei koskaan saa takaisin.4 Vaikka tarinankerronta ei ole enää samanlainen osa kulttuuria kuin se on ollut aikaisemmin ennen televisioiden ja sosiaalisen median aikaa, ovat tarinat säilyneet osana kansan yhteistä muistia. Kirjoitettujen kertomusten sivuilla ne jatkavat elämäänsä ja säilyvät myös tuleville lukijoille ja tarinankertojille.

Internet-lähteet: 1 Yle.fi: http://yle.fi/uutiset/mita_kummaa_suomikummaa/6224605 Luettu 23.3.2015 2, 3 Elore: http://www.elore.fi/arkisto/2_12/leppalahti. pdf Luettu 1.3.2015 4 Kasvatus ja aika: http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=304 Luettu 25.3.2015

Helsingin keskuspuistossa on useampana vuonna kunnostettu talkoovoimin Maunulanpuroa, joka on Pikku-Huopalahteen laskevan Haaganpuron merkittävin sivuhaara. Virtavesien hoitoyhdistys ry:n organisoimiin talkoisiin osallistuvat pääosin paikalliset asukkaat, usein koko perheen voimin. Talkoiden avulla puroon on palautettu luontaisesti lisääntyvä taimenkanta. Kuva: Liisa Lohtander. Kulttuuriperintöä tämäkin ja osallisuutta. Kuvassa Mahnalan Ympäristökoulun oppilaita perunapellolla. Kuva: Kirsi Suomalainen.

KERTOMUKSET JA LUONNONYMPÄRISTÖJEN KULTTUURIPERINTÖ Kirsi Laurén

dosentti FT, Perinteentutkimus/kulttuurintutkimus, Itä-Suomen yliopisto. Minun kotiseutuni löytyy Oulusta, läheltä keskustaa, vehmaan Ainolan puiston ja Hupisaarten lähettyviltä, jossa vietin lapsuuteni ja nuoruuteni. Maisemaa määrittävät meri ja joki mutta myös entisen merenpohjan alavat maat. Tärkeitä ovat myös kaupungin maamerkit, kuten Tuomiokirkko, vesitornit ja torin laidan kauniit vanhat rakennukset. Olennainen osa kotiseutua ovat sen ihmiset ja Oulun murre, joiden pariin on aina mukava palata täältä nykyiseltä, toiselta tärkeäksi muodostuneelta kotiseudultani Joensuusta.

uonnonympäristöihin liittyvää kulttuuriperintöä, luonnossa toimimisen ja olemisen tapoihin ja käytänteisiin liittyvää tietoa, on tallentunut ja tallentuu jatkuvasti ympäristökertomuksiin. Niissä kerrotaan tiettyihin paikkoihin liittyvistä historiallisista tapahtumista, ihmisistä, perinteistä ja uskomuksista, ja ne myös kuvaavat ja selittävät kokemusta ympäristöstä ja siinä elämisestä. Kertojan omien havaintojen ohella ympäristökertomuksiin sisältyy yleensä myös kuvittelua siitä, millainen ympäristö ja sen eri elementit ovat. (Huuskonen 2004, 11; Kaukio 2013, 43–46; Kaukio 2014, 203.)

luontokokemuksia ja -elämyksiä muistellaan ja niistä kerrotaan ystäville, tuttaville, lapsille ja lapsenlapsille ja mieleenpainuvimmat muistot tai luonnon herättämät mielikuvat voidaan haluta jakaa myös aivan tuntemattomien kanssa. Niistä voidaan esimerkiksi maalata taulu, tehdä elokuva, esittää tanssi, kirjoittaa kirja, novelli tai runo tai lähettää kertomus arkistoille ja tutkijoille. Ihmisinä, kulttuurisina olentoina, meillä on tarve välittää ja jakaa ajatuksiamme ja kokemuksiamme toisten kanssa, meillä on kertomisen tarve. Kertoessamme toisillemme vaikkapa metsäkokemuksistamme välitämme samalla omaksumiamme metsäperinteitä, käsityksiämme ja asenteitamme luontoa kohtaan. Vaikka kokemuksemme, muistomme, kertomuksemme ja kertomisen tapamme ovat henkilökohtaisia, ne ovat muovautuneet tietyn kulttuurin vaikutuspiirissä ja pitävät näin ollen sisällään myös erilaisiin ympäristöihin liittyviä kulttuurisesti jaettuja merkityksiä.

Ympäristömme on täynnä erilaisiin paikkoihin kiinnittyneitä tarinoita ja kertomuksia, jotka tekevät niistä merkittäviä ja ainutlaatuisia. Ihmisen luontoon jättämille jäljille, luonnossa toimimiselle ja olemiselle annetut eri aikakausina syntyneet merkitykset vaikuttavat meissä ihmisissä, muistissamme. Henkilökohtaisia 59

Metsäperinteiden dynaamisuus ja kerroksellisuus Kokemukset karttuvat elämän myötä ja kerrostuvat muistiimme. Muistiin asettuvat myös muilta kuullut kertomukset, todelliset ja kuvitellut, jotka antavat aineksia yhä uusille mielikuville ja mahdollisuuksien maailmoille. Tällä tavoin muodostuvat käsityksemme myös ei-inhimillisistä luonnonympäristöistä, kuten esimerkiksi metsistä, soista ja vesistöistä. Kertomuksissa esitetyt käsitykset ovat aina kontekstisidonnaisia, eli niiden näkökulmat kiinnittyvät tiettyyn aikaan ja paikkaan (esim. Riessman 2008, 105). Muistojen välityksellä pystymme palaamaan myös menneisyyden ympäristöihin, joita ei ehkä enää ole tai jotka ovat muuttuneet. Etenkin itselle läheiset ympäristöt, sellaiset, joissa on eletty ja vietetty aikaa, jäävät muistoihimme tapahtumina ja moniaistisina kokemuksina; näkyminä, ääninä, tuoksuina ja tuntemuksina. (Saarikangas 2011, 180.) Aistivalle, muistavalle ja kuvittelemaan kykenevälle ihmiselle erilaiset ympäristöt ovatkin siis monimerkityksisiä ja -kerroksellisia ja ne saavat uusia muotoja ja merkityksiä eri elämänvaiheissa. Näkökulmamme ympäristöön muuttuu eri elämänvaiheissa – esimerkiksi lapsena, aikuisena, naisena, miehenä, metsäammattilaisena tai luontomatkailijana – jolloin se myös näyttäytyy ja saa merkityksensä eri tavoin. Mitä enemmän olemme kuulleet tarinoita, nähneet kuvia ja itse eläneet ja kulkeneet jossain ympäristössä, sitä enemmän siihen on latautunut mielessämme erilaisia merkityksiä. Näihin moninaisiin, eri aikakausien ja elämänvaiheiden aikana kerrostuneisiin merkityksiin on mahdollista päästä käsiksi ihmisten muistojen ja kokemusten välityksellä, heidän kertomustensa kautta. Kouluopetukseemme sisältyy yleissivistykselle tarpeelliseksi nähtyä tietoa siitä, miten luontoa on meillä hyödynnetty ennen ja nyt esimerkiksi maaja metsätaloudessa ja teollisessa tuotannossa. Tiedämme myös, miten suomalaiset nykyään virkistäytyvät vapaa-ajallaan 60

luonnossa: mökkeilevät, työskentelevät omassa metsässä, samoilevat luontopoluilla, katselevat arvostettuja kansallismaisemia, metsästävät, kalastavat, veneilevät, lenkkeilevät, sauvakävelevät, suunnistavat, extreme-urheilevat kallioilla ja upottavilla soilla, marjastavat ja sienestävät jokamiehen oikeuksilla naapurin metsässä (Sievänen & Neuvonen 2014). Osa nykypäivänä luonnossa toimimisen tavoista on tuttua vuosisataista metsäperinnettämme, osa taas on vanhasta vaikutteita ottavaa tai täysin uutta nykyperinnettä. Perinteet ja kulttuuriperintö eivät ole staattisia, pikemminkin niiden ominaisuutta kuvastaa dynaamisuus, ajassa ja ympäristössä mukana eläminen ja muutosalttius (Tuomi-Nikula ym. 2013, 20). Muistojen ja perinteiden kerroksellisuus ja muutosalttius heijastuvat myös siihen, miten ympäristöön suhtaudutaan, mitä ja miten siitä kerrotaan. Kertomukset tärkeistä paikoista ja muutoksesta Loppumatkan kävelimme isäni kanssa kuunnellen hiljaisuutta kauniissa erämaamaastossa. Mietiskelin juuriani, jotka ovat isäni puolelta jo monen sukupolven ajalta Ilomantsin vaaramaisemissa. Vaikka en niin usein noissa maisemissa ole isovanhempieni kuoleman jälkeen vieraillutkaan, tuntuu maisema aina seudulla käydessäni rakkaalta – jotenkin kotoisalta ja kaihoisalta. Koin tuon Petkeljärven taivalluksen ajan vaeltavani juurillani, Ilomantsin laulumailla. (Nainen 39 v. Kansallispuistokeruu, 2013. Jpa SKS.)

Yllä olevan, Petkeljärven kansallispuistoon sijoittuvan kertomusesimerkin kirjoittajan tavoin nykypäivänä moni kokee juuriensa olevan lapsuudenaikaisissa kotiseudun maisemissa, usein maaseudulla suvun mailla tai kaupunkiympäristöjen luonnonpaikoissa. Meillä on taipumus ajatella, että näiden paikkojen tulisi säilyä sellaisina kuin olemme tottuneet ne näkemään. Etenkin lapsuus- ja nuoruusajan luonnonympäristöihin liittyy voimakkaita tunteita ja nostalgiaa. Itselle läheinen ja tärkeä paikka voi sijaita myös myöhemmin löydetyssä uudes-

ja globaalisti. Siksi ympäristökertomukset ovat olennainen osa kulttuuriperintöämme.

sa ympäristössä, joka jostain syystä puhuttelee niin, että siitä on tullut erityisen läheinen ja tärkeä. Tärkeäksi koetut luonnonpaikat muodostuvat elämän aikana osaksi identiteettiä. (Laurén 2006, 90–97; Tuan 2006, 18–19). Itselle tärkeillä maisemilla voidaan myös nähdä olevan yhteys laajempaan kulttuuriseen ja kansalliseen identiteettiin. Esimerkiksi käsitykset kansallispuistoista ja -maisemista sisältävät ajatuksen kansallisesti arvokkaiksi nähdyistä luonnonalueista ja maisemista, joiden ajatellaan kuvastavan kansan kollektiivista identiteettiä (ks. esim. Häyrynen 2005, 17–21).

Kirjallisuus: Huuskonen, Marjut 2004: Stuorra-Jovnan ladut. Tenonsaamelaisten ympäristökertomusten maailmat. SKS, Helsinki. Häyrynen, Maunu 2005: Kuvitettu maa. Suomen kansallisen maisemakuvaston rakentuminen. SKS, Helsinki. Kaukio, Virpi 2013: Sateenkaari lätäkössä. Kuvitellun ja kerrotun ympäristöestetiikka. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Education, Humanities and Theology No 48. University of Eastern Finland, Joensuu. Kaukio, Virpi 2014: Tuoksussa ympäristön tarina. – Seppo Knuuttila & Ulla Piela (toim.), Ympäristömytologia. Kalevalaseuran vuosikirja 93. SKS, Helsinki. 202–218. Laurén, Kirsi 2006: Suo – sisulla ja sydämellä. Suomalaisten suokokemukset ja –kertomukset kulttuurisen luontosuhteen ilmentäjinä. SKS, Helsinki. Laurén, Kirsi 2008: ”Metsässä suomalainen on kotonaan”. Kertomukset metsän läheisestä merkityksestä. Arto Haapala & Virpi Kaukio (toim.), Ympäristö täynnä tarinoita. Kirjoituksia ympäristön kuvien ja kertomusten kysymyksistä. UNIpress. 33–48. Laurén, Kirsi 2011: Writing the environment. Finnish written nature narratives. Tiina Peil (ed.) The Space of Culture – the Place of Nature in Estonia and Beyond. Approaches to Culture Theory Series. Volume 1. Tartu University Press. 107–119. Riessman, Cathrine Kohler 2008: Narrative Methods for the Human Sciences. Thousand Oaks, CA: Sage. Saarikangas, Kirsi 2011: Asuinmaiseman moniaistiset muistot. Seija Heinänen, Pauline von Bonsdorf & Virpi Kaukio (toim.), Tunne maisema. Maahenki, Helsinki. 179–185. Sievänen, Tuija & Neuvonen, Marjo 2014: Miten suomalaiset virkistäytyvät luonnossa? Liisa Tyrväinen, Mikko Kurttila, Tuija Sievänen ja Seija Tuulentie (toim.), Hyvinvointia metsästä. SKS, Helsinki. 21–35. Tuan, Yi-Fu 2006: Paikan taju: aika, paikka ja minuus. Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen & Ulla Piela (toim.), Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. SKS, Helsinki. 15–30. Tuomi-Nikula, Outi & Haanpää, Riina & Kivilaakso, Aura 2013: Kulttuuriperintökysymysten jäljillä. Outi Tuomi-Nikula, Riina Haanpää & Aura Kivilaakso (toim.), Mitä on kulttuuriperintö? Tietolipas 243. SKS, Helsinki. 12–27.

Länsimaisessa ja suomalaisessa kulttuurissa elämme tällä hetkellä aikakautta, joka korostaa yksilöllisyyttä ja elämyshakuisuutta. Tämä heijastuu myös luontosuhteeseen ja siitä kertoviin nykypäivän ympäristökertomuksiin, joissa luonnon elämyksellisyys nousee kertomusten keskiöön. Vaikka olemme yhä riippuvaisia luonnosta, yhä harvempi työskentelee siellä. Suurelle osalle nykypäivän suomalaisista luonnonympäristöt näyttäytyvätkin etupäässä virkistysalueina, joita halutaan suojella. (Laurén 2006; 2008; 2011.) Näkyvistä ja pysyvistä ihmisen aikaansaamista ympäristömuutoksista huolimatta kaikki tekemisemme ja olemisemme luonnossa eivät jätä luontoon pysyviä jälkiä seuraavien sukupolvien ihmeteltäväksi ja tulkittavaksi, vaan suuri osa katoaa näkymättömiin ja unohtuu. Vaikka luonto muuttaakin muotoaan, kasvaa umpeen tai sammaloituu peittäen ihmisen jäljet, mielemme tallentaa luontokokemuksemme, luonnon herättämät kehon aistimukset ja mielikuvien mahdolliset maailmat. Kokemuksellisilla, kuulluilla, nähdyillä ja keksityillä ympäristökertomuksilla paitsi välitetään, myös ylläpidetään ja muokataan kuvaa luonnosta, sen hyödyntämisestä ja erityispiirteiden herättämistä tunteista ja uskomuksista. Niin vanhat kuin nykyiset ympäristökertomukset ilmentävät käsityksiämme paikastamme maailmassa sekä suhdettamme luontoon arjessa ja vapaa-ajalla, paikallisesti 61

LemilĂ¤istĂ¤ perunakauppaa 1960-luvulla. Kuva: Okon kotialbumi.

”MIE OON TEHNY PIENEST POJAST SAAKKA KAUPPAA, EN MIE MUUTA OSAAKAAN” Kaupanteko perinteenä Lappeenrannan kauppatorilla

Sari Tuuva-Hongisto

FT, kotipaikka Lappeenranta.

aupanteolla on Lappeenrannassa pitkä historia. Jo keskiajalla seudun tervamarkkinat olivat maan suurimpia, ja kauppasuhteet Viipuriin ja Pietariin olivat vilkkaat useiden vuosisatojen ajan. Millaisia sitten ovat torikaupan perinteet Lappeenrannassa? Tämä artikkeli pohjautuu muistitietotutkimukseen Lappeenrannan kauppatorista. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön rahoittamassa tutkimuksessa haastateltiin entisiä ja nykyisiä torikauppiaita, jotka kertoivat kaupanteon perinteistä ja sukupolvista.

leen torikuvassa: Lemin perunat, Nuijamaan mansikat, lappeelaiset Viipurin rinkelit sekä 1960-luvulta lähtien vedyt ja atomit. Ne kaikki ovat osa Lappeenrannan torin omaleimaisia piirteitä (Lindh 1885). Vielä 1990 Lappeenrannan kauppatori oli arvoitu yhdeksi Euroopan vilkkaimmista toreiksi. Lappeenrannan kauppatori on pitänyt yllä viljelijätorin ideaa, jossa maanviljelijät ja tuottajat itse myyvät tuotteitaan. Näin on toimittu jo useiden sukupolvien ajan. Suurin osa edelleenkin torilla käyvistä myyjistä on itse tuottajia ja viljelijöitä. Monien kauppiaiden tausta kauppiaana ulottuu sukupolvien taakse, esimerkiksi perunakauppiailla on kappoja 1800-luvulta ja muistoja useiden sukupolvien kaupankäynnistä. Kaupanteon juuret puolestaan ulottuvat Viipurin torille, joka vilkkaampana torina veti väkeä kauempaakin Etelä-Karjalan alueelta. Useat torin kauppiaista ovat aloittaneet kaupankäyntinsä jo satamatorilla, jossa kauppatori sijaitsi vuoteen 1956 asti.

Nykyisen Lappeenrannan torikaupan muisteltu ja muistettu kukoistus syntyi sotien jälkeen, jolloin kauppa Viipuriin loppui ja torimatkat suuntautuivat entistä enemmän Lappeenrantaan. Ympäröivällä maaseudulla oli runsaasti pieniä puutarhaviljelmiä, joiden tuotteet myytiin Lappeenrannan torilla. Jo 1800-luvun lopulla eri paikkakunnat olivat erikoistuneet tuotteisiin, jotka näkyvät edel63

Kauppiaille kaupanteko on olennainen osa elämäntapaa. Kauppaa tehdään täydellä sydämellä, niin hyvässä kuin pahassa. Asiakassuhteet ovat pitkäikäisiä ja tiiviitä, kauppiaiden keskinäinen kilpailu on kovaa ja kateus nostaa päätään. Toisinaan kauppa käy kuin siima, mutta toisinaan ei tehdä kauppaa lainkaan. Erityisesti viime vuosina torikaupan kuihtuminen ja hiljeneminen ovat syöneet pohjaa perinteisen elinkeinon jatkuvuudelta. Kaupanteon perinne Suurin osa muistitietotutkimuksessa haastatelluista henkilöistä oli tehnyt torikauppaa useita vuosikymmeniä ja usein kauppaa oli tehty suvussa jo pitkään. Torikaupan taustaksi muodostui pienten tilojen perinne: eteläkarjalaiset tilat ovat pieniä ja kaupanteolle olivat hyvät edellytykset kaupunkien läheisyydessä. Pitkään tuotteita myytiin erityisesti Viipurissa, joka oli kaupanteon keskus, mutta sotien jälkeen kauppa alkoi keskittyä Lappeenrantaan. Maaseudulla oli myytävää tavaraa ja tuotteita, mutta ei rahaa – kaupungissa puolestaan tarvittiin elintarvikkeita ja tavaraa. Useiden haastattelemieni kauppiaiden alkuvaiheet sijoittuvat viisi-kuusikymmentäluvulle, jolloin pienten omavaraisten tilojen oli keksittävä jotakin rahanlähdettä. Torikauppa oli kätevin tapa muuttaa tavara rahaksi. Haastatteluissa kerrottiin, ettei pienillä tiloilla ollut mahdollisuutta kasvattaa suuria määriä tuotteita ja tehdä tukkumyyntiä. Pienet tilat jäivät syrjään maatalouden ja elintarviketuotannon teollistumisesta, mutta selvisivät erikoistumalla tiettyihin tuotteisiin, kuten vihanneksiin, perunoihin, marjoihin, kukkiin, taimiin, rinkeleihin – ja torikauppaan. Hyö alottivat sen ja se oli niinko että, isän täti, joka neuvo sen, hää oli tehny rinkeleitä ja sano, et ko pieni maatalo oli, sano et työ ootte ainaisessa rahapulassa, mut mie neuvon teil semmosen homman et ko jaksatta tehä ni kyl työ sen verran saatte rahaa et tuutte toimeen. Ja tosi se ol, mut

kyl se oli kovan työn takana, et kyl se nii oli. Se täti opetti meitä, sillo ei ollu mitää koneita, ei mittää. Käsin se tapahtu se taikinan alustus ja se käsivarsilla se tiivistys siitä et se ilma pit saaha pois ja alun alkaen se taikina mitattii kupeilla, oli yks kuppisii, kaks kuppisii ja kolm kuppisii, nii se Hanna-täti sano, kolm kuppisii. Ja sittehä ne alko sitte vuosien päästä hommailemaa niitä vaakoja mil sai mitattua. Tää on meijän aikana nii muuttunu niin hirveästi, myö oltii, mä olin kaheksantoista vanha kun meijät vihittii ja melkeinhän myö kohta siinä ruvettii, olin yhek-

Torikauppaan on kasvettu vanhempien tai isovanhempien mukana, ja kaupanteon taito kulkee sukupolvien perintönä. Torille mennään kauppaaman niin joulukuusia, vihanneksia kuin metsämarjojakin. Monet olivat lapsesta asti olleet torilla mukana oppimassa kaupantekoa myyden kastematoja, kieloja, vastoja tai saunasormuksia.

säntoista vanha varmaa ku myö ruvettii sit isän ja äitin kans porukoihi tekemää sitä hommaa ja kulkemaa. Mut mie kävin siitä niin Yllikkälästä ni Lappeenrannan torille niin hevosen kanssa vein rinkellaatikot, ostaskohan kukaa nykyää jos siin ois rinkellaatikko hevoskärrissä ja sit siin ois perunasäkki, perunasäkki oli vieressä, ko ei kannattanu mennä jommal kummal, mut perunoita meni ja meni rinkeleitä, ni kai siit sitte, et isähän ne rahat laski, et kai siitä sitte sen verran tuli et se kannatti käyä. (Rinkelikauppias)

Kauppatori 1963. Kuva: Pauli Väisänen, Olli Väisäsen arkisto.

Hyvä tori on kaupun-

Joskus sillo talvellakii joskus mitähän se olis ollu, kuuskytlukua, ni myö olti siskon saunavastoja ja lyhteitä myymäs täs torilla isän mukana. Et en muista mitä isä sit, mut myö oltii mukana myymässä niitä. Isä oli pikkupoikan itekii, Viipuris ku oli ni, näitten saunavastojen kanssa ni saunojen vieressä myymässä. Ukot ku meni saunaan ni ne osti sit saunavastan. Et miekii oon ikäni aika jotai pientä kauppaa napostellu. Se on vähän niinku, se on perinne, se on menny tuonne takaraivoon ni se on siellä. (Vihanneskauppias)

gin sydän ja vatsa, elämän ja elämysten keskipiste.

Torikaupan kulttuuri tai samana aamuna, kasvikset ovat huolella valikoituja, kukkaniput on sidottu aamulla ennen torille tuloa. Sekä asiakkaille että myyjille tuotteiden laatu ja tuoreus ovat tärkeitä, torilla tuotteiden alkuperällä ja aitoudella on suuri merkitys. Kaupanteko perustuu vakituisiin asiakkaisiin ja vakituisiin myyjiin. Leimallisia ovat henkilökohtaiset ja pitkäikäiset asiakassuhteet, luottamus ja lojaalius.

Monille myyjille kaupanteko oli olennainen osa elämänasennetta. Torille tullaan vuodesta toiseen ja kaupanteko koukuttaa. Toisaalta kaikista ei ole torikauppiaksi, myös sitä myyjät korostavat. Myynti vaatii tietynlaisen luonteen. Kauppiaat puhuvat elävyydestä, puheliaisuudesta, huumorista ja joustavuudesta. Asiakkaita on moneen lähtöön ja monenlaisten ihmisten kanssa on tultava toimeen.

Nyt yhtenä kesänä ku miul ol viel kukkaa enemmä tuol pellolla ja mie leikkasin kukkia, ja sit oli sellanen huono päivä siin torilla, et ei menny. Ni tuota. Mie aattelin, et nii, Lepolan kohalle mie pysähyn. Nää kelpaa. Ja ko mie kaalasin sen, miul ol syli täys kukkia ko mie läksin, kaalasin sen kainaloihi ne kukkaniput ja läksin. Ai jaa. Tos on nyt toi, tos on Kölhi sille pitää antaa, no tos on nyt se kaupunginviskaali rahatoimistosta ni sille, ja täs on nyttää Sistekin isä ja äiti, mikä nyt on Sistekki, Kaakon kumin pitäjä, sille pitää viijä. Joka kerra ko se käi ulkomailla se toi aina suklaalevyn mulle, ja siihe pitää panna kukkia ja siihe pitää, ja mie Räsäsen Einen haualle läksin, ni miun pit pitää sitä yhtä kimppua et se menee Einen haualle astikka. Se ois jääny sille käytävälle. Ko mie hiljaa kävelin ja kattelin et ai tos on ton hauta, no nii, et toho (naurua). Sinne ne kelpas, ei kukaa valittanu et älä laita miulle. (kukkakauppias)

Alotin -61, olin sillo 18, jäin koukkuun. Kato tää torimiljöö, tääl kohtaa ihmisiä, laiasta laitaa, tykkään täst hommasta, täst pitää tykätä ei tää homma muuten kule, semmonen välitön touhu, huumoria pitää olla sekaan. Et neljännespolves mitä tääl ollaa, äiti, minä, poika ja pojanpoika. Meil on yks potatkappa tuhattakaheksasataa kruunattu, et sil on vissii käyty Viipurin torilla. Semmosta tää touhu on. Tähä pitää olla mielenkiinto, ei täst muute tuu mitää, et kaikista ei oo torikauppiaiks. Se vaatii sellasta pientä joustavuutta, pitää jokaine asiakas ottaa omana ittenää, tääl on monenlaista ihmistä. Pitää kuunnella asiakasta enemmäkii, et mitä asiakas on mieltä. (Perunakauppias)

Kaupantekoon kuuluvat houkuttelu, maistiaiset, hypistely, tinkiminen, hintojen pyöristäminen ja kaupantekijäiset. Huijaaminen ei kuulu paikallaan pysyvän ja toistuvan torikaupan luonteeseen, pikemminkin luottamus Lopuksi: Lähiruokaa ja traditioita ja aitous. Kasvatettuja tuotteita ja niiden valmistamista torille kuvaillaan pieteetillä: peru- Torit ovat osa kaupunkien rakennettua kultnat on kaivettu käsin kuokalla edellisenä iltana tuuriperintöä ja kaupunkikeskustaa. Toreilla on 66

historiansa ja perinteellä – aineettomalla kult- vihannesten, hedelmien ja kahvien tuoksua sekä tuuriperinnöllä – on tärkeä osa siinä prosessis- myyntibarrikadeja. Se on käsityötaitoja, maalaissa, jolla nykyisyyttä tehdään ymmärrettäväksi. mummujen tumppuja, ahkerien ihmisten sekä Kulttuuriperinnön voi katsoa olevan erilaisiin viljelyn tuotteita. Se on teknistä osaamista ja inpaikkoihin liitettyjen aineettomien kulttuuriar- himillisyyttä. Se on lokkien kiitävää vapautta ja huutoa. Se on osa perinteistä kauppatoimintaa, vojen siirtämistä sukupolvelta toiselle. (Haanjossa ammattitaidolla ja tuotteiden laadulla on pää 2013; Karhunen 2013.) Torikaupan perin- korostunut merkitys. Se on paikka, johon mielelne rakentaa ja uusintaa jatkuvuutta. Se on tapa lään tutustuu myös, kun saapuu uuteen maahan kertoa ja käsitellä menneisyyttä ja tulevaisuutta tai kaupunkiin. sekä torin omaleimaisuutta. Torin ja kaupanteon perinteet toimivat menneisyyteen perustuTorikauppa on vuosien myötä muuttunut vana resurssina, jolla ylläpidetään kaupanteon valtavirrasta vaihtoehdoksi. Arkisen, jokapäiarvoja, tietoa ja kulttuuria. väisen välttämättömyyden sijasta toriostoksista on tullut vaihtoehtoista ja erityistä, etuoikeutetLappeenrannan kauppatorilla kaupanteon tua ja jopa luksusta. Perinne ja traditiot kantaperinne nojaa sukupolvien perintöön ja pien- vat, ja vähitellen myös lähiruuan ja lähituotantilojen taustaan. Torikauppaa kannattelevat ja non arvostus. Kysymys on myös torin hengestä ylläpitävät perinteestä kumpuava nostalgia sekä ja tunnelmasta, emotionaalisesta ja nostalgitorin henki, karjalainen kaupanteon perinne ja sesta ulottuvuudesta: pitkistä asiakassuhteista, elävyys. Torilla asiakassuhteet ovat henkilökoh- luottamuksesta ja lojaalisuudesta. (ks. Ivanišetaisia ja laadulle, alkuperäisyydelle ja aitoudelle vić & Belaj 2013.) asetetaan tiukat kriteerit. Ne ovat keskeinen osa kaupanteon kulttuuria. Kirjallisuus: Helsingin tori- ja hallikaupasta vastaava TaHaanpää, Riina 2013: Väkivalta ja uho tai hyvyys. pio Sademies kirjoitti Optio-lehdessä vuonna Mielekäs tulkinta kertojan muistissa. Mitä on kulttuuri1990 Lappeenrannan torin olevan yksi Euroo- perintö? Tuomi-Nikula, Outi, Haanpää, Riina & Kivilaakso, Aura (toim.). Tietolipas 243. SKS. Helsinki. s. pan parhaista:

192–213. Karhunen, Eeva 2013: Rakennusperintö ja arjen arvot. Nylundin yleinen sauna aineettomana kulttuuriperintönä. Mitä on kulttuuriperintö? Tuomi-Nikula, Outi, Haanpää, Riina & Kivilaakso, Aura (toim.). Tietolipas 243. SKS. Helsinki. s. 267–289. Lindh, Adam 1885: Lyhykäinen kertomus Lappeenrannasta. SKS. Helsinki. Sademies, Tapio 1990: Euroopan kolme parasta toria. Optio 1.11.1990.

Tämän kaupungin tori nimenomaan kesäisin on mieleenpainuva. Se ei kelpaa esimerkiksi rakennelmien tai järjestelyjen suhteen, siihen se on liian tavanomainen. Sen sijaan myyjät ja asiakkaat ovat sekoitus iloista karjalaisuutta, vilkkautta, kansainvälisyyttä. Lappeenrannan tori on paikka, josta löytyy riittävästi myös maakunnallista ilmettä, tuotteita ja ihmisiä. Se on myös kulttuurien kohtaamispaikka, josta saa maailman ainoat Karjalan fast food-tuotteet eli Atomin ja Vedyn.

Internet-lähteet: Ivanišević, Jelena & Belaj, Melanija 2013: Privilege of buying local food: case study of open-air food market Dolac. www.academia.edu/9527611/Privilege_of_buying_local_food_case_study_of_open-air_food_market_ Dolac. Luettu 7.7.2015.

Kaksi muuta Sademiehen mainitsemaa toria ovat Venetsian ja Ibizan torit. Sademies kuvailee hyvää toria: Hyvä tori on kaupungin sydän ja vatsa, elämän sekä elämysten keskipiste. Se on kalojen,

Hankasalmelta lĂśytyneen kivikautisen suppiloreikĂ¤isen pallonuijan puolikas, jonka museoarvo on esineen aineellisesta vaatimattomuudesta huolimatta erinomaisen arvokas koska se oli kuvaamisaikanaan harvoja kivikauden alun ajan hankasalmelaisia esineitĂ¤. Kuva Hankasalmen historiasta, alkuperĂ¤isen valokuvan on kuvannut Janne Vilkuna 2003.

AJATUKSIA MUSEOARVOSTA Janne Vilkuna

Museologian professori, Jyväskylän yliopisto. Suomen Kotiseutuliiton puheenjohtaja, Suomen museoliiton hallituksen puheenjohtaja. Syntymäkaupunki Helsinki, kotipaikka Orimattila.

Viime sotien jälkeen Suomeen on perustettu huomattava määrä museoita, joista kaupungeissa olevat alkoivat ammatillistua etenkin 1970-luvulta lähtien. Maassamme oli vuonna 2013 museotilaston mukaan 154 ammatillisesti hoidettua museo-organisaatiota, joilla oli 322 ”museota”. Lisäksi arvioidaan olevan noin 1000 vapaaehtoisten ylläpitämää ”yhdistysten, säätiöiden, kuntien, yritysten ja yksityishenkilöiden ylläpitämää paikallismuseokohdetta ja kokoelmaa”.

Kotiseutumuseot ja niiden esikuvat

S 1916.1

uomen kansallismuseo perustettiin useista sitä edeltävistä museoista ja kokoelmista vuonna 1893 nimellä Valtion historiallinen museo. Uudisrakennuksen valmistumisen myötä nimi vaihdettiin Suomen kansallismuseoksi

Venäjän vallan aikana 1860–1890-luvulla Suomeen perustettiin ensimmäiset pääkaupunKysyin kesäkuussa 2004 Suomen Kotiseutugin ulkopuolella sijainneet paikallismuseot eli ”maaseutumuseot”. Museoiden perustaminen liiton historian toisen osan kirjoittajalta, Harri oli niin vilkasta, että maan joka kolmannessa Turuselta, kotiseutumuseoiden määrästä sotien kaupungissa oli vuosisadan vaihteessa museo. jälkeen ja hän vastasi: Muinaistieteellisen toimikunnan (vuodesta 1972 Museovirasto) ylimääräinen amanuenssi Viime sotien jälkeinen vuosikymmen oli todelJ. Lukkarisen laskujen mukaan vuonna 1917 lista kotiseutuseurojen kultakautta, sillä laskelmimaassa oli 47 varsinaista ”muinaistieteellis-kan- eni mukaan vuosina 1945–1955 koko maahan perustettiin 200 erilaista kotiseutuyhdistystä satieteellistä ja historiallista” museota.2 1 Rajaan tämän artikkelin käsittelystä pois luonnontieteelliset museot ja kuvataidemuseot. Näin aiheena ovat kulttuurihistorialliset museot, etenkin vapaaehtoisten hoitamat paikallismuseot eli kotiseutumuseot. 2 Lukkarinen 1917, 9. Tarton yliopiston arkeologian professori A. M. Tallgren laski niitä olleen vuoden 1917 alussa 44. Tallgren 1920, 2–3 (taulukko), 4.

(tavanomaisia kotiseutuseuroja, kaupunginosayhdistyksiä ja niin sanottuja kotipaikkaseuroja). ’Buumin’ taustalla oli ennen kaikkea huoli perinteiseen talonpoikaiskulttuuriin kohdistuneista muutospaineista ja monista uhista.

Museoarvoa ja -arvottomuutta Kulttuuri jaetaan usein aineelliseen ja aineettomaan eli henkiseen kulttuuriin, mutta jako on keinotekoinen, sillä kaikkien aineellisten kulttuurituotteiden taustalla on henkinen prosessi. Kaikkein käytännöllisimpiinkin esineisiin liittyy sekä opittuja tietoja ja taitoja että henkisiä arvoja. Esimerkiksi käsityötaito, kuten kansaomainen limisaumaisen puuveneen veisto, on aineetonta perinnettä, mutta sen avulla syntynyt vene on aineellista kulttuuria. Jos arvostamme tarpeeksi tätä taitoa ja tuotetta, voimme käsittää ne sekä aineettomaksi että aineelliseksi kulttuuriperinnöksi.

Tänä aikana perustetut kotiseutuyhdistykset ottivat yhdeksi päätehtäväkseen oman kotiseutumuseon perustamisen, ja niin maan lähes jokaiseen kuntaan syntyi viimeistään 1950-luvun kuluessa museo. Monessa tapauksessa kotiseutumuseoiden tallennustyö ei edennyt ajan mukana, vaan jäi kertomaan menneestä maatalousvaltaisen ajan Suomesta, vaikka maa kirkonkyläistyi ja kaupungistui ja lopulta vuonna 1969 taajamien väkimäärä ylitti maaseudulla asuvien määrän. Uuden ajan esinekeruussa oli Unescon yleiskokous hyväksyi syksyllä 2003 toki haasteensa, mutta muutoksen ja kehityk- Aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimuksen valokuvallinen dokumentointi olisi ollut sen (engl. Convention for the Safeguarding of suhteellisen helppoa – se on sitä yhä. the Intangible Cultural Heritage). Sopimus astui voimaan vuonna 2006 ja Suomi liittyi siiMaaseudun kotiseutumuseoiden rakennus- hen vuonna 2013. Yleissopimus määrittele ja tyyppejä oli pääasiassa kaksi. Vuonna 1937 rajaa aineettoman kulttuuriperinnön seuraa”Kokemäen maatalousmuseo on pientä vuo- vasti: tuista vuokraa vastaan 100 vuodeksi vuokrannut pitäjän komean kivisen lainajyvästöraken- Aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan nuksen”. Useat kotiseutuyhdistykset seurasivat käytäntöjä, kuvauksia, ilmauksia, tietoa, taitoja – sodan jälkeen esimerkkiä ja niin alun perin sekä niihin liittyviä välineitä, esineitä, artefakteja kruunun- ja pitäjänmakasiineiksi perustetut, ja kulttuurisia tiloja – jotka yhteisöt, ryhmät ja hyödyttömiksi 1900-luvun alussa jääneistä ra- joissain tapauksissa yksityishenkilöt tunnustavat kennuksista tuli maamme yleisin maaseudun osaksi kulttuuriperintöään. Tätä aineetonta kultesinemuseoiden rakennustyyppi.3 Kemiöön tuuriperintöä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, ja Turkuun oli vuonna 1902 ja 1903 siirretty yhteisöt ja ryhmät luovat jatkuvasti uudelleen muutamia rakennuksia ulkomuseoiksi. Hel- suhteessa ympäristöönsä, vuorovaikutuksessa singin Seurasaaren ensimmäiseksi siirretyksi luonnon ja oman historiansa kanssa, ja se tuo heille tunteen identiteetistä ja jatkuvuudesta, rakennusryhmäksi ehti vuonna 1909 pystytetedistäen siten kulttuurisen moninaisuuden ja inty Konginkankaan Niemelän torppa kaikkine himillisen luovuuden kunnioitusta. rakennuksineen. Suurin osa sotien jälkeen perustetuista kotiseutumuseoiden ulkomuseoista Aineettoman kulttuuriperinnön yleissopinoudatti Seurasaaren mallia, vaikka kokonaimus koskee museoita siksi, että kaikki kulttuusuutena siirretyt maatilat jäivät harvinaisiksi riperinnöksi hyväksytyt aineelliset kohteet, esipoikkeuksiksi.4 merkiksi edellä mainittu puuvene, on saanut asemansa aineettomin arvoin ja määrittelyin. Näin esimerkiksi jokin yhteisesti kulttuuriperinnöksi hyväksytty esine ei itsessään ole kulttuuriperintöä, vaan kulttuuriperintöä ovat sil3 Vilkuna 1998, 87 4 Vilkuna 2009, 26. 70

voidaan kerätä riivattuina (fetisistisesti) kaikki, mitä käsiin saadaan, mistä Pearce totesi, että toiminta päättyy yleensä yksityisen keräilijän kohdalla konkurssiin tai kuolemaan. Kolmanneksi voidaan kerätä näytteitä jostain tietystä systeemistä pyrkien täydellisen systeemin aikaansaamiseen: kaikki Suomen kasvit, rahat ja mitalit, postimerkit ja niin edelleen. Pääosa kulttuurihistoriallisista museoista on kerännyt, ja kerää yhä, oman yhteisönsä elämään liittyviä muistoesineitä. Miksi niin monet museoesineet ovat lähes vailla oheistietoja? Pääsyitä on mielestäni kaksi. Ensiksi kotiseutumuseot syntyivät pääasiassa maatalousvaltaisen Suomen aikaan. Toisin sanoen niihin kerätyt maaja metsätalouteen ja niiden sivuelinkeinoihin liittyvät esineet olivat kaikille perin tuttuja. Siksi ei ymmärretty museoiden ikuisuusluonnetta ja tuon esineisiin liittyvän ymmärryksen katoavaisuutta. Siksi luetteloihin merkittiin esineistä usein vain nimi ja lahjoittaja. Oheistiedot kuten esineiden valmistajat ja käyttötavat jäivät kirjaamatta. Toinen syy vähäisiin oheistietoihin oli se, että tähän aikaan museoissa toimittiin aivan yleisesti esinekeskeisesti. Vasta myöhemmin, kun ryhdyttiin toimimaan ilmiökeskeisesti, alettiin korostaa esineiden ja niihin liittyvien oheistietojen ja muiden dokumenttien (kuten valokuvien, äänitteiden, elokuvien ja niin edelleen) tärkeyttä.

Jyväskylästä tavattu hieno rautakautinen hevosriipus, jonka museoarvo on lähes olematon koska sen löytöpaikka ei ole enää selvitettävissä. Kavioiden vierellä roikkuu häntänä väline, jolla voitiin puhdistaa kynsien aluset. Kuvannut Janne Vilkuna.

le antamamme arvostukset: kulttuuriperintö ei siis ole kohteessa vaan yhteisesti aivoissamme! Jokaisen kulttuurihistoriallisen museon perusta on esineistä koostuva kokoelma tai useita kokoelmia. Nykyaikaiseen museotyöhön kuuluu sen asian tiedostaminen, ettei esineiden museoarvo johdu itse esineistä, vaan esineiden ja niihin liittyvän oheis- eli kontekstitiedon kyvystä kertoa ja todistaa menneisyyden tapahtumista ja ilmiöistä. Museoesine on näin aina sekä aineellisten että aineettomien arvojen tulos ja usein aineeton on arvokkainta! Kokoelman museoarvo muodostuu sen sisältämien yksittäisten esineiden museoarvoista ja vastaavasti museon museoarvo syntyy sen kokoelmien museoarvoista.

Esimerkkejä museoarvon rikastuttamisesta Kaksi kohdalleni tullutta esinettä ovat hyvä esimerkki museoarvosta ja -arvottomuudesta. Minulle ilmoitettiin 1980-luvulla suvun hallussa pitkään olleesta pronssisesta riipuksesta. Nähdessäni sen saatoin kertoa, että se oli hieno hevosta kuvaava esine rautakauden lopulta, joka kuului naisen koruihin ja päätyi siksi mukaan hautaan. Löytäjä, joka oli ollut muun muassa sodassa Baltiassa ja Itä-Karjalassa, oli kuollut. Riipus saattoi olla noilta seuduilta tai jostain muualta. Koska löytöpaikka ei enää ollut sel-

Englantilainen keräämistä tutkinut museologi Susan Pearce on erotellut kolme sekä yksityisen että julkisen keräämisen pääperiaatetta eli -strategiaa. Ensiksi voidaan kerätä muistoesineitä, jolloin esineisiin liittyy muisto eli tarina jostain menneestä tapahtumasta. Toiseksi 71

vitettävissä, hienon esineen museoarvo jäi ole- hän vastasi: ”Hailuotolainen tikkuri.” Tikkuri mattomaksi. eli villapaita on aineellisesti täysin arvoton, moneen kertaan paikattu rääsy, mutta se tarina luo Kirjoittaessani vuosina 2003–2004 Hanka- sille aineettoman arvon, jonka myötä esineen salmen esihistoriaa havaitsin, ettei kivikauden museoarvo on erinomaisen korkea. Tikkurin alun ajalta ollut lainkaan löytöjä. Erään esitel- tarina on seuraava6: mäni yhteydessä yksi kuulija mainitsi, että hänellä on diakuvassa näyttämäni Suomusjärven ”Kaksi naapuria, tyttö ja poika Hailuodosta olikulttuurin esinemuotoihin kuuluva suppilorei- vat lapsina hyviä ystäviä. He viettivät kaiken ajan käinen pallonuija. Nähdessäni esineen saatoin yhdessä leikkien ja siksi heidän arveltiin myötodeta, että juuri tuosta esineestä oli kyse, vaik- hemmin avioituvan. Kun sota syttyi heidän kohtalonsa erosivat: poika lähti rintamalle ja tyttö jäi ka vain puolikas, joka löytyi 1950-luvun aluskotiin. Sodan aikana tyttö nai toisen pojan. Poisa Niemisjärven rannalta noin 1–2 metrin sy- ka palasi rauhan koittaessa ja alkoi elättää itseään vyydestä sahan uuden konehuoneen perustuk- kalastajana. Naimisiin mennyt tyttö kutoi lapsia kaivettaessa. Sitä oli tarjottu Keski-Suomen suudenystävälleen lahjaksi perinteisen paikallisen museolle, mutta tuolloin oli (esinekeskeisesti) kalastajan villapaidan. Se oli pojalle niin arvokas, todettu, että museossa on näitä runsaasti en- että hän piti sitä lähes 50 vuotta! Hän paikkasi nestään ja vielä kokonaisia. Tuo yksi ainoa vaa- sitä kalastajanmökkinsä valossa aina uudestaan timattoman näköinen hankasalmelainen har- ja uudestaan. Sukulaiset antoivat hänelle useita maa kiviesineen puolikas täytti Hankasalmen uusia villapaitoja, jotta hän voisi hylätä vanhan ja loppuun kuluneen villapaitansa. Vaan hän ei esihistoriassa usean tuhannen vuoden aukon!5 koskaan pitänyt niitä, päinvastoin, hän käytti niitä vanhan rakkaan neuleensa paikka-aineena. Erakkona hän luopui monesta asiasta, muttei lapsuudenystävänsä lahjasta, jota hän käytti aina kuolemaansa asti.”

Olin opetusministerin asettaman Suomen Käsityön museon neuvottelukunnan puheenjohtaja 2006–2014. Kysyin kerran museonjohtaja Simo Kotilaiselta museon arvokkaimmasta esineestä. Sen enempää aprikoimatta

Suomen käsityön museon hailuotolaisen moneen kertaan paikatun tikkurin museoarvo on suuri, koska siihen liittyy erinomaisen inhimillinen tarina. Kuva Suomen käsityön museo.

Jyväskylästä Beckerin talon ullakolta löytyneestä lasinegatiivista kehitetty valokuva miehestä ja kaadetusta sudesta. Kuvauspaikka ja -aika onnistuttiin selvittämään, mikä loi harvinaiselle metsästysvalokuvalle museoarvon. Keski-Suomen museon kuva-arkisto.

Seuraavassa on kolme esimerkkiä, joissa olen oli kirjoittanut värikkään kaatotarinan veljenrikastuttanut olennaisella tavalla museoesineen sä muistokirjaan, joka oli aikanaan lahjoitettu ”Helsingin arkistoon”. Kirja löytyi Suomalaimuseoarvoa.7 sen Kirjallisuuden Seurasta. Lisäksi Takkalasta saatiin jäljennöskuvattavaksi varsinainen kaaSusivalokuva tokuva ja suden kallo oli Karstulan kotiseutuTyöskennellessäni Keski-Suomen museossa, Jy- museossa. väskylän kaupungin omistukseen tuli niin kutsuttu Beckerin talo Seminaarinkadun varrelta. Jalas Museoväki pyydettiin katsomaan talon ullakolla olevia esineitä. Sieltä löytyi muun muassa Vuoden 1982 valtakunnalliset kotiseutupäivät lukuisia talon entisen omistajan, tohtori Bec järjestettiin Keski-Suomessa usean kunnan olkerin kuvaamia lasinegatiiveja, joita museon lessa isäntinä. Tuolloin Laukaan kotiseutumuvalokuva-arkistossa karsittiin tai liitettiin ko- seoon kesätöihin mennyt Kari Silvennoinen koelmiin. Yksi karsituista negatiiveista esitti kiinnitti huomionsa outoon jalakseen, joka oli hirsiseinällä kinnerpuussa riippuvaa isoa sikaa. luetteloitu vesikelkan jalakseksi. Tiedon saatuaHetkinen: negatiivissahan musta ja valkoinen ni ajoin Laukaaseen ja totesin jalaksen esihisovat päinvastoin eli tämä sika on aika tumma torialliseksi kevyen miehen tai koiran vetämän ja sillä on tuuhea häntä! Kuvaa ei vielä karsittu, suksireen toiseksi jalakseksi! Pitkä esine oli savaan päätin yrittää selvittää, missä ja milloin hattu jostain syystä keskeltä poikki. Mutta miskuva on otettu. Lukuisten tiedustelujen ja sel- tä se oli löydetty? Keski-Suomen museon leikevitysten jälkeen kävi onnellisesti ilmi, että susi kirjoista selvisi löytäjä, jonka tapasin Laukaan oli kuuluisa karjantappajasusi, jonka Karstulan vanhainkodin sairasosastolta. Hän kertoi löytäTakkalan talon isäntä kaatoi 1910-luvulla. Hän neensä esineen ojan kaivuussa Tarvaalankosken 5 Vilkuna 2004, 30. 6 Suomen käsityön museosta saatu luettelointitieto. 7 Esimerkeistä laajemmin ks. Vilkuna 1984, 1986 ja 1992.

riippunut orresta jouluna pirtin pöydän päällä. Lintu oli minulle perusnäyttelystä tuttu, mutta sillä ei ollut lastusiipiä, vaan se oli kokonaan veistetty puusta. Oltuaan alun perin valkoinen se oli myöhemmin maalattu mustaksi. Sitä oli myös pahoinpidelty: jalat, nokka ja osa pyrstöä oli lyöty irti ja toinen siipi oli katkaistu (museomestari oli veistänyt uuden). Linnun selässä oli veistetty vuosiluku 1775. Kyseessä ei siis ollut lainkaan joululintu.8 Vuosiluku ratkaisi, mistä oli kyse, sillä silloin valmistui kuuluisan kirkonrakentaja Jaakko Klemetinpoika Leppäsen Laukaan seurakunnan Jyväskylän kappelin kirkko. Museolla on muutama valokuva tuosta 1880-luvulla uuden tiilikirkon myötä puretusta kirkosta. Yhdessä kuvassa on saarnastuoli, jota suurennettaessa voitiin nähdä, että tuo sama lintu oli saarnastuolin katon keskellä oleva Pyhän Hengen kyyhkynen! Se on mitä ilmeisimmin kirkonrakentajan itsensä veistämä. Pyhän Hengen kyyhkysen myöhempi ”pahoinpitely” osoittanee, että se oli joutunut kirkon purkamisen jälkeen joidenkin ”erilailla uskovien” haltuun.9

Janne Vilkuna ja Laukaan kotiseutumuseosta tavattu muinaisjalas, jonka löytöpaikka kyettiin onnekkaasti selvittämään. Kuvannut Pekka Helin 1986.

rannalta Routasuosta. Selitys katkaisulle oli, että sen sai niin paremmin kulkemaan mopon kyydissä. Sahauskohdasta saatiin kätevästi radiohiiliajoitusta varten näyte, ja tulos oli, että jalas ajoittui noin vuoteen 240 eKr. esiroomalaisella rautakaudella (500 eKr. – ajanlaskun alku). Väärin vesikelkan jalakseksi luetteloitu esine saatiin näin nimettyä oikein, löytöpaikka paikannettua ja jalas ajoitettua, vieläpä aikaan, jolta tunnetaan varsin vähän löytöjä.

Keski-Suomen museon perusnäyttelyn puulintu 1980-luvun alussa. Lintu ei ole nk. joululintu, kuten luettelointitieto esitti, vaan se on selässä olevan vuosiluvun ja vanhan valokuvan todistamana puretun Jyväskylän kappelikirkon saarnastuolin katosta riippunut pyhän hengen kyyhkynen. Keski-Suomen museon kuva-arkisto, kuvannut Pekka Helin 1986.

Puulintu Tullessani töihin Keski-Suomen museoon kesällä 1980 tutustuin perusteellisesti museon perusnäyttelyyn. Samaan aikaan Keski-Suomen kotiteollisuusyhdistyksestä soitettiin ja kerrottiin, että oli myyty iso erä lastusiipisiä joululintuja Länsi-Saksaan ja kysyttiin voisinko kirjoittaa niille esitteen. Ajattelemattomuuttani lupasin sen tehdä, sillä huomasin oitis, ettei joululinnuista ollut lainkaan tutkimuksia. Aivan aluksi katsoin mitä joululintuja museon omissa kokoelmissa oli. Yhdestä, joka oli löydetty 1930-luvulla Jyväskylän nykyisen vanhan hautausmaan alta Tourujoen rannalta ja toimitettu museoon, oli luetteloija kirjoittanut, että se oli

Mitä tehdä museoarvottomalle esineelle? Oheistiedoiltaan museoarvoton esine ei hyödytä museota, jolloin se kannattaa poistaa kokoelmista tilaa ja resursseja tuhlaamasta ellei ole vahvaa oletusta, että sen museoarvoa voidaan 74

rikastuttaa. Jos esineen alkuperäisiä tietoja ei niin, ettei esimerkiksi luettelointityö pysy karvoi enää mitenkään saada, esineeseen voidaan tuntojen perässä.11 liittää myös muita kuin juuri siihen alun perin kuuluneita oheistietoa. Kirjoitin keväällä 2013 Kirjallisuus Museo-lehteen avoimesta tiedosta muun muasKallio, Kalle 2014: Suomen museoliiton P.S. Blogi sa seuraavasti10: 6.3.2014, Miksi kaiken luetteloinnin pitäisi olla näin pedanttia? http://museoliitto.blogspot.fi/2014/03/mikTähän mennessä museotyössä on korostettu si-kaiken-luetteloinnin-pitaisi-olla.html objektin ”aitoja” kontekstitietoja museoarvon Lukkarinen, J. 1917: Suomen museot – Muinaistiemuodostajina. ”Tiedottomia” valokuvia verkosteellis-kansatieteelliset ja historialliset kokoelmat. Analesa julkaistaessa on jo nyt ansiokkaasti kerätty cta archæologica fennica V. asianomaisen kuvan tietoja, mikä osoittaa yhden Pettersson, Lars 1986: Petäjäveden vanha kirkko. avoimen tiedon hyödyn. On olemassa toinen, Keski-Suomi 18 (toim. Vilkuna, Janne). Tallgren, A. M. 1920: Suomen historiallisista paikaltoistaiseksi vähän käytetty, hyöty. Sekundääriset, lismuseoista. Suomen maaseutumuseoita (toim. Tallgren, toissijaiset eli rinnakkaiset kontekstitiedot ovat jääneet objektien omien kontekstitietojen äärellä A.M. ja Virtanen, E.A.). Jyväskylä. Vilkuna, Janne 1980: Lastusiipinen joululintu. Louliian vähälle huomiolle. Objektille, jolla on jonais-Hämeen Joulu 1980. ko primäärejä kontekstitietoja tai ei niitä juuri Vilkuna, Janne 1984: Susivalokuva. Metsästys ja Kaole, saadaan lisäkonteksteja antamalla yleisölle lastus helmikuu 1984. mahdollisuus kertoa muistoja ja kokemuksia vasVilkuna, Janne 1986: Kaksi muinaisten suksirekien taavasta objektista: ”Meillä oli samanlainen isän jalasta Keski-Suomesta. Keski- Suomi 18 (toim. Vilkuna, 1950-luvun alussa tekemä veljen 5-vuotislahjaksi, Janne). mutta se ei ollut sininen vaan punaiseksi maalatVilkuna, Janne 1992: Puulintu. Keski-Suomi 19 tu. - - jne.” (toim. Vilkuna, Janne). Vilkuna, Janne 1993: Korpilahden vanhan kirkon peuransarvinen kynttiläkruunu. Taidehistoriallisia tutSekundääriset kontekstit ovat ehdottomasti kimuksia – Konsthistoriska studier 14 (Kalevi Pöykölle hankkimisen ja objektiin liittämisen arvoisia, etenkin jos primäärikonteksteja ei ole. Näin saa- omistettu juhlakirja). Vilkuna, Janne 1998: 75 vuotta museoiden hyväksi. daan poistolistojen kärjessä oleville kontekstittoSuomen museoliitto 1923–1998. Suomen museoliiton mille, mutta muutoin mielenkiintoisille objekjulkaisuja 45. teille lisää museoarvoa ja samalla koko kokoelVilkuna, Janne 2000: Kestämätöntä kehitystä. Näköman arvo ja laatu paranee. kulmia museoihin ja museologiaan (toim. Janne Vilkuna). Ethnos toimite 10. Vilkuna, Janne 2004: Hankasalmen esihistoria. Kokoelmaesineiden museoarvon lisäksi mu(sisältyy Laitinen, Erkki:) Hankasalmen historia 1. Saaseotyössä on ehdottomasti pyrittävä siihen, että rijärvi. kokoelma on järjestyksessä ja siten käyttökelVilkuna, Janne 2009: Yhteinen kulttuuriperintömpoinen. Viimeksi mainittua asiaa uhkaa etenkin me. Museologia tänään (toim. Pauliina Kinanen). Suose, että kokoelmia on kartutettu ja kartutetaan men museoliiton julkaisuja 57. yhä kestämättömästi (esine- eli objektibulimia) Vilkuna, Janne 2013: Avoin tieto ja museot. Museo 1/2013. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että luetteloija on luullut eikä tiennyt. Tieteellisen luetteloinnin perusperiaate on yksinkertainen eli ilmoitetaan, mistä tieto on peräisin! Saatiinko tieto esineen lahjoittajalta, joltain muulta haastatellulta, asiakirjasta, kirjasta tai luetteloijalta itseltään. 91990-luvulla saatoin myös osoittaa, että Korpilahden kotiseutumuseosta Keski-Suomen museoon siirretty Korpilahden vanhan kirkon peuransarvinen kynttiläkruunu oli Leppäsen tekemä ja että sen rinnakkaisesineenä oli Leppäsen veistämä Petäjäveden vanhan kirkon saarnastuoli. Katso Vilkuna 1993 ja Pettersson 1986, 78. Kirjoitin keräämieni tietojen perusteella lupaamani joululintujen kauppaan liittyvän esitteen, minkä lisäksi julkaisin aiheesta artikkelin Lounais-Hämeen Joulussa (Vilkuna 1980). 10Vilkuna 2013. 11Asiaan on kiinnitetty huomiota jo 2000-luvun vaihteessa (Vilkuna 2000, 92), mutta asia on edelleen ajankohtainen, mikä näkyy käytännön museotyössä (ks. Kallio 2014). 8

Näkymä August Pyölniitun museon päätykamarista ja sen kirjastosta. Kuva: Sulho Lehtonen/ August Pyölniitun museo.

HENKILÖMUSEON SIELU Museointiprosessi ja merkitykset Johanna Lehto-Vahtera

museonjohtaja ja museologi, hoitaa harrastuksenaan August Pyölniitun museota ja tekee tutkimusta sen parissa. Kotiseutu on rakkaudellinen käsite, joka kuvastaa kaipuuta kotiin ja ajatuksen kotiinpaluusta. Muistot, ihmiset, paikat ja ajat synnyttävät kotiseudun. Minun kotiseutuni on lapsuuden Paimio. Päällimmäisenä muistan koteja ja vanhoja ihmisiä, jotka ovat Pyölniittujen aikalaisia. Pyölniitun museo on kotiseutuni kiintopiste, josta on tullut elämäni aarre.

ämän kirjoituksen aiheena on August Pyölniitun museo, joka sijaitsee Paimion Maljamäen kylässä. Pohdin seuraavassa pitkään tutkimani museokohteen henkisen kulttuuriperinnön sisältöä, merkitystä, säilyvyyttä ja muutosta. Taustalla on myös museosta kirjoitettu merkitysanalyysi, joka on osa vastikään julkaistun Merkitysanalyysimenetelmän pilotointia (Häyhä & Jantunen & Paaskoski 2015). Sekä merkitysanalyysijulkaisuun kirjoittamani Henkilömuseo on merkitysten koti (Lehto-Vahtera 2015, 39–42) että muut kohteesta aiemmin kirjoittamani artikkelit (Lehto-Vahtera 2004; Lehto-Vahtera 2005; Lehto-Vahtera 2011; Lehto-Vahtera 2014) ovat pyrkineet hahmottamaan abstraktia kehystä, johon Pyölniitun museon arvo ja selitys rajautuu. On selvää, että 1980-luvun alussa museoksi päätyneen kodin merkitys on jossain muualla kuin keltamulla-

tun parituvan seinien sisällä ja pihamaalla. Kysyn, millä energialla tämä museo elää ja hengittää. Syy henkilömuseon perustamiseen kiinnittyy tarpeeseen muistaa ja arvostaa henkilöä. Museo sopii henkilömuistamisen välineeksi, koska esineet ovat konkreettisia ja välittömiä todisteita henkilön elämästä, ja koska museo tarjoaa miljöön, jossa elettiin ja tehtiin töitä. Myös synnyinkoti tai viimeinen asuinsija muutetaan usein museoksi. Henkilömuseoiden kohdalla sisältö kietoutuu monin tavoin ”päähenkilönsä” elämän ja elämäntyön ympärille.1 Museokokoelmat ovat kulttuuriperintöä, jonka tuntemus muokkaa merkittävästi arvomaailmaamme. Henkilömuseot luovat elämäkertoja, joihin voi tutustua museokäynnin aikana. Henkilömuseokodeissa 77

voikin parhaimmillaan hahmottaa moniulotteiPyölniitun museon esineistö on monikersen kuvan, jota kävijä voi tarkastella kaikilla ais- roksinen ja sen aitouden voima esittäytyy esiteillaan. (Lehto-Vahtera 2004, 132–133.) merkiksi sisarten pöytälaatikkoon katsomalla: kammat, hiuspinnit, neulat, napit, virsikirjat, Pyölniitun museon synty liittyy sen pää- postin tuomat kirjeet ja kortit. Juuri lähemmäs henkilöön, pienviljelijä August Pyölniittuun ihmisen henkilökohtaiseen elämään esineiden (1887–1979), joka oli Paimion viisaan nimen välityksellä ei voi päästä. Museon esineitä ei ole saanut paikallinen merkkimies ja itseoppinut konservoitu, joten niissä on kirjaimellisesti Autiedemies. Museointia edesauttoi myös se, että gust, Ida ja Olga Pyölniitun sormenjäljet ja heiPyölniittu ja hänen sisarensa Ida (1890–1973) dän elämästään syntyneet kuluneisuudet. ja Olga (1895–1976) olivat naimattomia, maailman ainoat Pyölniitut2, joiden perintöä suKäsitämme ”museon” tilaksi, johon voi asku ei ollut jakamassa. Perheen koti jäi tyhjil- tua sisään ja tutustua sen tarjoamaan sisältöön. leen, kun asukkaat jättivät sen yksi kerrallaan Museossa kierrellään, katsellaan huoneita ja esi1970-luvun puoliväliin mennessä. Jälkeen- neitä, aistitaan tunnelmaa. Ensimmäinen kokejäänyt kokonaisuus on ehjä kulttuuriperintö- mukseni Pyölniitun museosta ei vastannut tätä kokonaisuus3. Se on kerroksellinen kertomus käsitystä. Vuonna 1987 Pajapellon pihassa pitorppariperheen elämänkulusta 1800-luvul- dettiin kotiseutujuhla. Juhla ei avannut museon ta kolmen sisaruksen elämään pienviljelijöinä ovia, enkä päässyt siihen tutustumaan. Muuta1970-luvulle. August, Ida ja Olga Pyölniitun man vuoden päästä palasin keikkatöihin luettekoti on kellarista ullakolle ja porstuasta kama- loimaan. Siihenastinen museotyökokemukseni riin täynnä muistoja eletystä elämästä nuoruu- oli antanut idealistisen käsityksen kokoelmadesta vanhuuteen. ja näyttelytyön periaatteista. Museokäsitykseni kääntyikin ympäri Pyölniitussa4, jossa mikään Näkökulmani museorakennuksen ja sen si- ei oikein ollut kohdallaan. sältämien esineiden tarkasteluun on sekä käytännön museotyöstä kumpuavan museografi- Piha oli heinittynyt ja sisällä oli aika erilaista nen että tieteellisen museologinen. Mitä enem- kuin mitä museossa mielestäni kuului olla. Tehmän vuosia museon parissa olen viettänyt, sitä täväni oli jatkaa esineluettelointia. Pelotti olla ykenemmän ajatukseni risteilee materian katoa- sin syrjäisessä mökissä ja työ vaati kärsivällisyyttä. misen aiheuttaman tuskan ja upean, liikuttavan En tiennyt oikein mitään asukkaista, esineiden käyttäjistä, siivoamista olisi ollut kamalasti, tuhoaineiston välillä. On mietittävä sekä museokäylaiset olivat tehneet pahaa jälkeä. Keräsin esineitä täntöjä: miten selvitä hevosmuurahaisten kans- eteiskomerosta sijaintijärjestyksessä laatikkoon, sa, miten säilyttää ja tehdä museota tunnetuksi, kannoin autoon, kuljetin ne kulttuuritoimistoon että henkilömuseofilosofiaa: kodin olemusta ja 7 km päähän, puhdistin, luetteloin ja asettelin asukkaita. On kysyttävä: ”Miten tämä koti oli?” takaisin hyllylle. Näin kului ensimmäinen aikani Asukkaat saavat aikaan kodin, jonka aitous kui- Pyölniituilla. (Lehto-Vahtera 2005, 12.) tenkin pakenee kodin muuttuessa museoksi, ja pyrkimys säilyttää on ainoa, mitä voi tavoittaa. Museointiprosessi Se minkälaisia August, Ida ja Olga Pyölniittu olivat eläessään ja millaisia he ”ovat” nyt, ovat Pajapelto5 muuttui asumattomaksi autiotilaksi kaksi eri asiaa. August Pyölniittu on museon- vuonna 1974, jolloin Olga ja August Pyölniitsa keskipiste, subjekti ja kertoja. Museotilassa tu muuttivat kunnalliskotiin. Kunnan päätös kaikki sisarukset ovat läsnä. Esineistö tasapuo- ottaa tila haltuunsa on kohteen museoinnin enlistaa kerrontaa perheenjäsenistä ja tuo näky- simmäinen vaihe, sen merkityksen huomaamisen viin arkea, josta Pyölniittu ei kirjoittanut. hetki (Lehto-Vahtera 2013a). Tässä vaiheessa 78

Häntä kutsuttiin jo

perintö alkoi muotoutua kulttuuriperinnöksi. Päätöksentekoprosessi Pajapellon kohtalosta valintoineen kesti useita vuosia. Vain harva päättäjä näki tärkeänä säilyttää Pyölniittujen jäämistö kokonaisuutena. (Paimion kaupunki / kunnanvaltuuston, kunnanhallituksen ja teknisen lautakunnan pöytäkirjat 1982—1983.)

elinaikanaan Paimion viisaaksi.

Pientilan rakennusten muodostama kokonaisuus hajosi, kun vilja-aitta, makasiini ja navetta purettiin.6 Yksin jääneestä asuinrakennuksesta tuli huomion keskipiste – museo. Samalla kokoelman sisällä alkoi muodostua hierarkiaa, jonka seurauksena jaoteltiin ryhmiin asuinhuoneiden esineistö, parin tuhannen niteen kirjasto ja ullakolla oleva irtaimisto. Turun maakuntamuseo järjesti päärakennuksen esineistön huonekohtaisen inventoinnin ja huolehti esineluetteloinnista vuodesta 1982 lähtien.7 Inventointiluetteloon on kirjattu huone huoneelta niissä olevan esineistön sijainti, joka on pyritty säilyttämään mahdollisimman muuttumattomana. (Vilppo & Haataja 1981, 15–20; K[uije] N[yholm] 1980.)

Askel kolmanteen museointivaiheeseen, August Pyölniitun merkityksellistämiseen otettiin vuonna 1987, jolloin tuli kuluneeksi sata vuotta museon päähenkilön, August Pyölniitun syntymästä. Kulttuurilautakunta päätti muistiinmerkitä henkilön reliefillä, joka tilattiin kuvanveistäjä Raili Mikkoselta. Mikkosen pronssiin valettu teos Tähtihetket ja arki kiinnitettiin pihakiveen juhlavin menoin. Paikalla pidetyt puheet julkaistiin Paimio-Seuran vuosikirjassa. (Paappa 1990 103–108; Tuominen 1990, 101–102.) Satavuotisjuhla tarkoitti August Pyölniitun nostamista paikkakunnan kaapin päälle merkkihenkilöksi, jota reliefi symboloi. Viimeistään juhlan yhteydessä kertomus Pyölniitusta alkoi saada sankaripiirteitä. Häntä kutsuttiin jo elinaikanaan Paimion viisaaksi, joka nimitys vakiintui viimeistään tässä vaiheessa.

Samoihin aikoihin Pajapellossa tehtiin vastakkaisia tekoja. Asuinhuoneista poistettiin jonkun verran esineistöä ja ullakkoa tyhjennettiin ”turhasta” tavarasta talkoilla ilman museoammattilaisten mukanaoloa ja dokumentointia, joten museointiprosessin toinen vaihe muodostui Museon merkityksen kannalta käänteentemuseon sisältämien merkitysten ja kontekstien kevä neljäs museointivaihe eli henkilöhistoriaan kohtalonhetkeksi (Lehto-Vahtera 2013a; Naa- perustuvan museon sisällön hahmottuminen pureiden ja kyläläisten haastattelut), jolloin osa vuonna 1994 oli sattuman aikaansaama. esineistöstä katosi jäljettömiin huolimatta museon perustamisaikeista. Nämä toimet ovat ym- Tapahtui ihme. Koulukeskuksella tehtiin remärrettäviä. Autiotalo oli houkuttanut vuosien monttia. Sieltä löydettiin ”vanhoja papereita”[…] varrella paikalle ilkivallan tekijöitä, joiden jäl- Pieni huoneellinen joskus kastuneita laatikoita. jet kyläläiset halusivat siivota, ja auttaa arvosta- Tunnistin käsialan välittömästi ja siinä ne olivat miensa naapureiden kodin pysymistä kunnioi- […] päiväkirjaa, fysiikkaa, matematiikkaa, filosotettavassa kunnossa. Harmillista on, että edellä fiaa, kuitteja, lehtileikkeitä. Arkiston järjestäminen johdatti minut lähemmäs Pyölniitun sielua, mainitsemani esineistön inventointi ja luettejonka hän moninaisuudessaan paljastaa päivälointi aloitettiin vasta siivousten jälkeen (K[ui- kirjansa Imönöp väapo [=Elämän työni] -sivuilla je] N[yholm] 1980). Huoneiden sisustus ja ta- kuudenkymmenen vuoden ja tuhannen sivun varoiden järjestys ei ollut enää sellainen kuin aikana.9 asukkaidensa jäljiltä.8 79

Henkilömuseo on tila,

Kun August Pyölniitun henkinen perintö, massiivinen käsikirjoituskokoelma10 löytyi, alkoi samalla hahmottua Pyölniitun kaksijakoinen elämäntapa ruumiin ja hengen työn välillä.

näyttelyinteriööri kuva.

Viidettä museointivaihetta kutsun vakiintumisvaiheeksi, joka on seurausta museota jatkuvasti ylläpitävästä museotyöstä 1990-luvun alkupuolelta alkaen. Tähän kuuluu museon säännöllinen aukiolo ja Pyölniittupäivä-tapahPyölniitun museon kaltainen interiööri ja tuman järjestäminen. Museonhoito dokumen- näyttelytilaan rakennettu interiööri ovat osittoidaan museon päiväkirjaan (August Pyölnii- tain vastakohtaisia. Yhdistävä piirre on se, että tun museon päiväkirja alkaen vuodesta 1992). molempien esille tuomat esineet ovat museoituja. Henkilömuseo on tila, näyttelyinteriööri Edellä kuvatut museointiprosessin vaiheet kuva. Näyttelyinteriööri saadaan aikaan liittäherättävät kysymyksen siitä, minkälaiseksi Au- mällä yhteen hyväkuntoisia ja edustavia esineigust Pyölniittu itse olisi halunnut jäämistön- tä, joita ei sido yhteinen konteksti tai provesä tulevaisuuden järjestää. Hänen päiväkirjas- nienssi, mutta ne ovat museon aktiivisen säitaan on luettavissa suuri huoli henkisen työn lyttämisen (Sjöberg-Pietarinen 2004, 8) ja hoitulosten, papereiden kohtalosta. Pajapellon tu- don kohteena. Henkilömuseo on elämän taaklevaisuutta museona Pyölniittu sivuaa päiväkir- seen jättämä kokonaisuus, joka sisältää esineitä jassa 1970-luvun alussa. Hän kirjoitti lyhyesti omilla paikoillaan. Myös kaapeissa, lattioilla, keskustelusta paikallisen kotiseutuyhdistyksen hyllynreunoilla tai portaiden alla on sinne pääkanssa, mutta merkinnöistä ei käy ilmi, mihin tynyttä tavaraa. Osa esineistä on käyttämätkeskusteluissa päädyttiin. Myös muistitiedon tömiä, osa lähes loppuun kuluneita tai peräti mukaan Pyölniitulla olisi ollut jonkinlainen roskaa. Museoesineisiin kiteytyvät merkitykset suunnitelma kotinsa säilyttämistä museona. syntyvät niiden kontekstista. Kokoelmaan lii(August Pyölniitun päiväkirja Imönöp väapo. tetty tuoli on eri asia kuin tietty tuoli alkupePKA/APA. He. Filosofiset sarjat; Naapureiden räisellä paikallaan. Leena Sammallahti on osuja kyläläisten haastattelut.) vasti kuvannut asuininteriöörien hajottamista esinetyyppien mukaisiin ryhmiin museaaliseksi Interiöörin ja skitsofreniaksi (Sammallahti 1985, 113–114). esineistön merkitys Pyölniitun museo on tulos passiivisesta säilyMuseologisesti kiinnostava henkilömuseon misestä (Sjöberg-Pietarinen 2004, 8). Pajapelto elementti on aidon kodin interiööri, ja toisaal- oli vuosia kohtaloaan odottava autiotila, vaikka ta interiööri museonäyttelymuotona (Rönk- päätös museoinnista olikin tehty. Kun asuinrakö 2007, 261), jollaisia monet henkilömuse- kennusta 1980-luvun alkupuolella alettiin inot ovat. Molemmissa on tavoitteena aidon kal- ventoida ja kunnostaa, paikan elinkaari kehittainen näkymä tilaan ja aikaan. Tähän tavoit- tyi nousujohtoiseksi – mutta vielä katkelmalliteeseen päästään valintojen ja kompromissien seksi. Aineellisen interiöörin säilyttäminen on kautta.11 Pyölniitun museo ei ole näyttely eikä keskeistä, mutta yhtä merkittävää on sen ymsen täydentäminen näyttelyelementeillä tai esi- märrettävyys. neitä selventävillä teksteillä ole tarpeellista. Museoesineet ovat jatkuvan tulkinnan kohteena, ja käsitteellisellä tasolla läsnä sekä men80

neessä että nykyhetkessä (Sajama 2000, 75– 81). Aineellinen ja aineeton liukuvat toistensa liepeillä eikä niitä voi erottaa. Museologisen esinetutkimuksen piirissä olennainen kysymys on se, mitä esine voi kertoa. Ilman kontekstia oleva objekti on mykkä (ks. esim. Lehtinen 2005, 195, 209; Kinanen 2007, 174). Pyölniitun museo ja sen kokoelma saa äänensä teksteistä, August Pyölniitun henkisen työn kautta.

kulttuuriperintökohteen saamaan arvostukseen ja arvostusten muuttumiseen. Esineiden merkitys suhteessa toisiin esineisiin, rakennukseen ja asukkaisiin on henkilömuseotutkimuksen keskeinen tavoite. Myös museorakennuksen suhde maisemaan on tärkeä osa kokonaisuutta. Kaikki perheen jäämistöstä syntyneet kokoelmat – esineet, asiakirjat ja tallenteet – täydentävät kontekstitiedoillaan toisiaan. Osa esineistä ja asiakirjoista on tuhoutunut, kadonnut tai poistettu. Tästä huolimatta eheys, joka syntyy aitojen objektien suhteesta alkuperäisellä paikallaan seisovaan rakennukseen, saa aikaan vahvoja merkityksiä. Niiden välittymistä ei lannista edes talousrakennusten hävittämisen tuottama tyhjyys.

Museon tekemä tulkinta menneestä pohjautuu kokoelman erilaisten osien ristiinlukemiseen ja sitä kautta kasvavaan tietoon niiden sisällöstä (Lehto-Vahtera 2015, 40–41.) Henkilömuiston avaaminen vaatii aikaa sille, että kokoelmissa olevaa aineistoa tutkitaan monialaisesti: Kirjat ovat myös esineitä, päiväkirjan sivut ovat paperia, mustetta ja tahroja, poisheitetty jätepaperi voi sisältää muistiinpanoja, päiväkirjassa mainitut nimet voivat auttaa selvittämään syitä ratkaiseville elämänvalinnoille. (Lehto-Vahtera 2004, 132–133; ks. myös Savolainen 2013, 395–408.)

Pyölniitun museo on sekä konkreettisten että abstraktien merkitysten verkosto. Henkilömuiston ja -museon äärellä paikka ja tapahtumat luovat vahvoja merkityksiä yksittäisiin objekteihin. Merkitykset kiinnittyvät myös ajankulkuun ennen ja jälkeen museon perustamisen. Sitä kautta päästään ruotimaan sitä, Pyölniittujen kodissa on satoja esineitä, joi- miksi juuri tämä kohde on museoitu ja miten den kaltaisia tai täsmälleen vastaavia on muissa museon syntyyn tarvittavat ainekset on kerätty. museokokoelmissa, käytössä ja kirpputoreilla. Museorakennus on lajinsa tyypillinen lounaisAugust Pyölniitun henkilöhistoriallinen musuomalainen paritupa12. Näiden objektien tar- seo kulttuuriperintökohteena kokoelmineen ja kastelu suhteessa muihin vastaaviin voisi sekin August Pyölniitun henkilömuiston elämä loolla tutkimuskysymyksenä kiinnostava, mutta mittuvat toisiinsa, mutta ovat erillisiä arvonensisijainen museologinen näkökulma henki- määrityskohteita. Pyölniitun museon kohdalla lömuseokontekstissa alkuperäisellä paikallaan muistitiedon ja kokoelmatiedon yhdistäminen on hedelmällisempi. (Sammallahti 1987, 112– arkistoista löytyneisiin tallenteisiin on ollut he114; van Mensch 1997, Book 4, 3; van Mensch delmällinen tapa tutkia. Myös lyhyet täydentä1997, Book 12,1.) Museoesineissä on voimaa, vät tiedon langanpätkät, jotka ovat löytyneet niiden aura on korvaamaton. Ihminen myös Pyölniitun tunteneiden henkilöiden kautta tai tuntee esineet ja tietää osaavansa ottaa ne hal- hänen yhteiskunnallisen aktiivisuutensa seutuunsa. (Rönkkö 2007, 274; Lehtinen 2005, rauksena, ovat kiinnostavia. Kansanvalistusseu208—209; Vesterinen 2001, 18.) ran kirjeopiston arkisto kertoo torpparin pojan itseopiskelusta, Paimion osuuspankin historia näyttäytyy uudessa valossa, kun muistaa, että Miten ajatella museota, ensimmäiset asiakkaat otettiin vastaan Pajapelmiten tutkia museota? lon tuvassa. Merkitysanalyysimenetelmä (Häyhä & Jantunen & Paaskoski 2015) on yksi tapa syventyä 81

August Pyรถlniitun museo. Kuva: August Pyรถlniitun museo. Sulho Lehtonen.

Tekstiviitteet: Henkilömuseoilla tarkoitan henkilöhistorian kerrontaan keskittyviä museoita, joista käytetään usein myös nimitystä kotimuseo. Tähän museotyyppiin kuuluvat kansallisesti tunnettujen henkilöiden (suurimmaksi osaksi miehiä) muistolle perustetut henkilömuseot, paikallisesti tunnettujen henkilöiden museot ja taiteilijoiden ateljeemuseot. Oma ryhmänsä ovat erilaiset muistohuoneet ja nimikkomuseot. 2 Torppa oli perustettu Junnin tilan Kurjen böle äng = Kurjen pyölin niittu -nimellä isojakokarttaan merkitylle maapalalle. Torppa sai nimen Pyölniittu, jonka Isä Otto Kustaanpoika ja äiti Johanna Lindman ottivat sukunimekseen. Lehto-Vahtera 2011a, 35–36. 3 Pyölniitun museon kokoelma muodostuu seuraavista osakokoelmista: museorakennuksessa oleva kokonaan luetteloitu esinekokoelma, jossa objekteja 1800-luvulta vuoteen 1974; esinekokoelman rinnalle luetteloitu museon arkistokokoelma, johon kuuluvat muun muassa tuhannet aikakaus- ja sanomalehdet; kokonaisuudessaan inventoitu, osittain luetteloimaton August Pyölniitun kirjakokoelma; valokuvakokoelma; lisäkokoelma, johon kuuluu vuosina 1991—2014 välillä vastaanotetut yksittäiset pienimuotoiset lahjoitukset. Niitä ovat Paimion kunnalliskodista saatu August Pyölniitun viimeisten vuosien jäämistö, Kansanvalistusseuran kirjeopiston ja Pyölniittujen kasvattipojan perheen lahjoitus; August Pyölniitun kirjallisen työn tuloksena syntynyt käsikirjoituskokoelma (10 000–12 000 liuskaa), järjestetty (PKA/APA); August Pyölniitun yhdistystoiminnan seurauksena syntynyt asiakirjakokoelma, inventoitu, mutta järjestämättä (PKA); museon alkuperäisiä esineitä korvaavat esineet. Näkymättömäksi muuttuneeseen ”kokoelmaan” kuuluu museossa tuhoutunut tai siitä poistettu esineistö; Lehto-Vahtera 2011, 121–131. 4 Vuosien varrella olen alkanut käyttää museosta nimitystä Pyölniittu, jossa ollessani olen Pyölniitussa. Nimitystä käyttävät myös museon naapurit. Perheen torppa Kurjenkylässä oli saman niminen. Lehto-Vahtera 2011a, 35–36. 5 Pajapellon tilan historia alkoi vuonna 1908, jolloin isä Otto Pyölniittu halusi itsenäistyä torpparista pientilalliseksi ja hankki Pajapellon lohkotilan. Perheen jäsenet: isä, kolme aikuista lasta ja kasvattipoika ja eläimet muuttivat uuteen kotiin vuosina 1914–1916. Lehto-Vahtera 2011a, 38–39. 6 Käsikirjoituskokoelman ja kaiken muun ulkorakennuksista ja osin asuinrakennuksesta pois viedyn aineiston kohtaloa on mahdotonta jäljittää, koska mitään dokumentteja ei ole. Haastatteluillakaan tähän asiaan ei ole löytynyt vastausta. 7 Paimion kaupunki/keskusarkisto. Turun maakuntamuseon kirje Paimion kunnalle 4.6.1982; K[uije] N[yholm] 1980; Paimion kaupunki, kulttuuripalvelut. August Pyölniitun museon esinepääkirja, valokuvaluettelo, museon arkistopääkirja. 8 Sisustuksen nykyinen muoto on tulos inventointiluetteloiden, valokuvien, Pyölniittujen elinaikana tehdyn kaitafilmin ja haastattelutietojen tulkinnasta. 9 Lehto-Vahtera 2005, 12; August Pyölniitun päiväkirja Imönöp väapo = Elämän työni, se sisältää noin tuhat sivua kuudella vuosikymmenellä kirjoitettua päiväkirjaa. PKA/APA. He. Filosofiset sarjat. Imönöp väapo; Pyölniittu käytti päiväkirjansa otsikoinnissa yksinkertaista salakirjoitusta, jossa jokainen vokaali tai konsonantti muunnetaan sitä aakkosissa edeltäväksi vokaaliksi tai konsonantiksi. 10 Käsikirjoituskokoelma on järjestetty ja se on osa Paimion kotiseutuarkistoa. Pyölniitun kirjoituksia on julkaistu kirjoissa Lehto-Vahtera (toim.) 2004: Järkevä toivo. Kokoelma August Pyölniitun ajatuksia ja Lehto-Vahtera (toim.) 2011: Näkyviin tuleminen. August Pyölniitun kirjoituksia vuosilta 1907–1917. 11 Monet henkilömuseot ovat täydellisesti jälkikäteen rakennettuja interiöörejä. 12 Navetta, makasiini ja vilja-aitta purettiin vuonna 1983 vastoin Turun maakuntamuseon lausuntoa 4.6.1982. Paimion kaupunki / kunnanvaltuuston, kunnanhallituksen ja teknisen lautakunnan pöytäkirjat 1982–1983. 1

vaihe on jäämässä taakse ja museon vastuu kerronnasta, kulttuuriperinnön vaalimisesta kasvaa. Museotyön perusasiat: pala palalta etenevä tutkimus, perinnön vaaliminen ja siihen kuuluva järjestelmällisyys tuo jatkuvuutta, joka pitää museon kiinnostavana ja ymmärrettävänä. Museon taustalla olevan arvopohjan perusteleminen yhä uudelleen on keskeinen osa kulttuuriperintöprosessia.

Museon ytimessä Pienen henkilömuseon, jonka asukkaat eivät ole maankuuluja, on olennaista pohtia tapoja säilyttää perintöä. On tärkeää etsiä olennaisin, jonka varassa kulttuuriperintö lepää. Pyölniitun museon ydin on kolmiosainen. Tärkein on August Pyölniitun henkinen työ: käsikirjoituskokoelma (PKA/APA) ja kirjasto. Museo on syntynyt nimenomaan August Pyölniitun saaman arvostuksen myötä. Hänen henkinen perintönsä on mitä materiaalisin – useita hyllymetrejä asiakirjoja – ja samalla keskeisin osa aineetonta kulttuuriperintöä, jonka äärellä museo on. Pyölniitulla oli tapana pohtia henkisen työnsä merkitystä ja kohtaloa päiväkirjalleen. Hän pelkäsi sekä käsikirjoitustensa materiaalista tuhoutumista, niiden joutumista jätepaperikeräykseen, että sisällöllistä häviämistä, jolloin kukaan ei koskaan perehtyisi hänen elämäntyöhönsä. Eräänlainen paradoksi on, että Pyölniittu oli seuraa kaihtava mies, joka ei turhia puhunut, mutta joka kirjoitti niin, ettei hiljene enää koskaan.

August, Ida ja Olga Pyölniitun koti irtaimistoineen toimii museoksi muutettuna alkuperäisellä paikallaan. Se on yksilöllinen ja henkilökohtainen museokohde. Pyölniittujen merkitys omassa kodissaan on mittaamaton. He eivät ole vain nimiä kirkonkirjoissa. Silti on hyväksyttävä, ettei täysin ehjää museokokoelmaa tai museoitua kotia voi saavuttaa. Menneisyyden todellisuus lipuu pois, ja meillä on vain tapoja tulkita ja muistaa. Lyhenteet: Paimion kotiseutuarkisto (PKA) August Pyölniitun arkisto (APA)

Arkistolähteet:

Toinen osa museon ytimestä on edellä mainitun aineiston saavutettavuus. Ainoastaan järjestetty käsikirjoituskokoelma, olennaisimpana päiväkirja, voi tuoda esiin Pyölniitun maailmankuvan ja kappaleen torppari-/pienviljelijäperheen elämästä 1800-luvun lopulta vuoteen 1974. Kolmantena museon ytimessä on museorakennus. Koti(museo) on kehys aineelliselle ja aineettomalle perinnölle ja avoinna yleisölle. Museota ympäröivän ja sitä kannattelevan yhteisön muodostavat naapurit, kyläläiset, paimiolaiset, Ida Pyölniitun pyhäkoulun oppilaat, August Pyölniitun tavanneet henkilöt ja kaikki museon kävijät.

K[uije] N[yholm] 6.10.1980, Paimio, Pyölniittu. [Museon inventointiluettelo, kirjaluettelo.] Lehto-Vahtera, Johanna 1992–2014. August Pyölniitun museon päiväkirja. Paimion kaupunki, kulttuuripalvelut. August Pyölniitun museon esinepääkirja, valokuvaluettelo, museon arkistopääkirja. Paimion kaupunki / kunnanvaltuuston, kunnanhallituksen ja teknisen lautakunnan pöytäkirjat 1982–1983. Paimion kaupunki / keskusarkisto. Turun maakuntamuseon kirje Paimion kunnalle 4.6.1982. Paimion kaupunki / Paimion kotiseutuarkisto / August Pyölniitun arkisto. Naapureiden ja kyläläisten haastattelut. Kirjoittajan hallussa.

Museon välittämä kertomus on muuttuva. Kirjallisuus: Sen kantaman henkilömuiston tulkintaan ovat Kinanen, Pauliina 2007: Museologiset objektit. Jultähän mennessä osallistuneet Pyölniittujen ai- kaisussa: Museologia tänään. Toim. Pauliina Kinanen, kalaiset. Museo tarjoaa paikan muistella, kerä- 168–186. Jyväskylä. tä yhteen tietoa ja viedä sitä eteenpäin. Tämä 84

Ilmari Vesterinen & Bo Lönnqvist, 13–62. Tietolipas 179. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.

Lehtinen, Ildikó 2005: Akseli Gallén-Kallelan Unkarin-tuomiset. Museoesineiden jälkikoodauksesta. Julkaisussa: Museon muisti. Ritva Wäreen juhlakirja, 195–212. Taidehistoriallisia tutkimuksia 31. Taidehistorian seura. Helsinki. Lehto-Vahtera, Johanna 2002: 2+2+5+5 – Pienviljelijän tunteet. Elämäntarina 2/2002, 3–7. Lehto-Vahtera, Johanna (toim.) 2004a: Järkevä toivo. Kokoelma August Pyölniitun ajatuksia. Mynämäki. Lehto-Vahtera, Johanna 2004b: Miksi museo on merkittävä? Julkaisussa: Lehto-Vahtera, Johanna 2004 (toim.) Järkevä toivo. Kokoelma August Pyölniitun ajatuksia, 117–133. Mynämäki. Lehto-Vahtera, Johanna 2005: Reissu kodissa. Elämäntarina 2/2005, 12–14. Raahe. Lehto-Vahtera, Johanna 2011a: Kurjenpyölin niittu. Perheen ja sukunimen historiaa. Julkaisussa: Lehto-Vahtera (toim.) Näkyviin tuleminen. August Pyölniitun kirjoituksia vuosilta 1907–1917, 34–43. Saarijärvi. Lehto-Vahtera, Johanna 2011b: Torpparin poika August Pyölniittu kirjoittajana. Julkaisussa: Lehto-Vahtera (toim.). Näkyviin tuleminen. August Pyölniitun kirjoituksia vuosilta 1907–1917. Saarijärvi. Lehto-Vahtera, Johanna 2013b: Järkeilyn mestari. Kunnallislehti. Lehto-Vahtera, Johanna 2014: Torpparin pojasta tuli Paimion viisas. Julkaisussa: Vistalt ja muhalt. Kuvia ja kertomuksia Paimiosta. Toim. Satu Rantala. Paimion Perinneyhdistys ry, 284–286. Kaarina. Paappa, Pentti 1990: Pienviljelijä totuuden etsijänä. Puhe muistolaatan paljastustilaisuudessa 28.8.1988. Julkaisussa: Paimio-Seuran vuosikirja V 1990, 103–108. Turku. Rönkkö, Marja-Liisa 2007: Museo mediana. Julkaisussa: Museologia tänään. Toim. Pauliina Kinanen, 246– 278. Suomen museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä. Sammallahti, Leena 1985: Esinetutkimuksen ongelmia. Julkaisussa: Teoriaa, aihepiirejä ja näkökulmia kansatieteellisessä tutkimuksessa. Toim. Pennanen et al. Ethnos-julkaisu 1. Lappeenranta. Sajama, Seppo 2000: Identiteetin ajallisuus. Julkaisussa: Aika. Toim. Sami Pihlström & Arto Siitonen & Risto Vilkko, 73–81. Helsinki. Savolainen, Panu 2013: Haarautuvien polkujen puutarha. Historia ja arkeologia menneisyyttä määrittämässä. Historiallinen aikakauskirja 4/2013, 395–408. Sjöberg-Pietarinen, Solveig 2004: Museer ger mening. Friluftmuseerna Klosterbacken och Amuri som representation. Åbo Akademi. Åbo. Tuominen, Jukka 1990: Paimion vanha viisas. Puhe muistolaatan paljastustilaisuudessa 28.8.1988. Julkaisussa: Paimio-Seuran vuosikirja V 1990, 101–102. Turku. Vesterinen, Ilmari 2001: Esinepeli. Julkaisussa: Pandoran lipas. Virvatulia esineiden maailmasta. Toim.

Internet-lähteet: August Pyölniitun museon verkkosivut. www.pyolniittu.fi. Luettu 29.4.2015. Häyhä, Heikki & Jantunen, Sari & Paaskoski, Leena. Merkitysanalyysimenetelmä. 2015. http://www.museoliitto.fi/doc/Merkitysanalyysimenetelma1.pdf. Luettu 29.4.2015. Lehto-Vahtera, Johanna 2015: Henkilömuseo on merkitysten koti. Julkaisussa: Häyhä, Heikki & Jantunen, Sari & Paaskoski, Leena. Merkitysanalyysimenetelmä. http://www.museoliitto.fi/doc/Merkitysanalyysimenetelma1.pdf. Luettu 29.4.2015. van Mensch, Peter. Toward a methodology of museology. University of Zagreb 1992. http://www.muzeologie.net/downloads/mat_lit/mensch_phd.pdf. Luettu 28.4.2015.

Painamattomat lähteet: Lehto-Vahtera, Johanna 1996. Arkistoluettelo ja johdanto-osuus. August Pyölniitun arkisto. Paimion kunta. Lehto-Vahtera, Johanna 2013a: Kokoelmien avaimet. Kysymyksiä hankesuunnittelun tueksi. Alustuspaperi 27.5. TAKO-verkosto/Pooli 6. Vilppo, Marja-Liisa & Haataja, Raija 1981. Paimion kunnan museo- ja kotiseutusuunnitelma. Paimion kunta.

Keuruun Talkooteatterin näytelmässä syksyllä 2014 Herpmanin pojat esiintyivät alkuperäisillä ruotsinkielisillä nimillään Gustaf, Gabriel ja Johan (vas. Henri Hannunen, Jesse Pirttimaa ja Pasi Äikäs). Kuva: Jorma Soini.

SANKARIMAINE EI KATOA KOSKAAN – HERPMANIN POIKIEN TARINA Hanne Rokkonen FM, Keuruun museon amanuenssi on syntynyt Lieksassa ja asuu Keuruulla sankareiden mailla.

uosina 2013 ja 2014 muisteltiin eri puolilla Suomea 300 vuoden takaisia isonvihan tapahtumia. Tämä vuonna 1700 alkaneen suuren Pohjan sodan miehitysaika kylvi tuhoa vuosina 1713–1717. Keski-Suomessa Keuruulla isostavihasta ei puhuta ilman, että Herpmanin pojat ovat läsnä. Kirkkoherra Yrjö Herpmanin kolme ylioppilaspoikaa, Gabriel, Juhana ja Kustaa, ryhtyivät sisseinä vastustamaan miehittäjiä ja kuolivat taistelussa loppuvuonna 1715.

Tie sankaruuteen Venäläiset valtasivat Etelä-Suomen kesällä 1713. Ne jotka pystyivät, pakenivat Ruotsiin. Turun akatemian toiminta lakkasi vuosiksi. Niinpä myös Gabriel, Juhana ja Kustaa Herpman jättivät opinahjonsa ja lähtivät kohti syrjäistä kotiseutuaan.

Joulukuussa 1713 venäläispartio valloitti Keuruun pappilan. Pian seudulle saapui Suomen armeijan rippeitä keräilevä kapteeni Salomon Enberg, jonka johdolla keuruulaiset nouVeljesten vaiheet eivät unohtuneet keuruu- sivat kapinaan ja valtasivat pappilan takaisin. laisilta satojen vuosien aikana, vaan sankarimai- Myös Herpmanin pojat lienevät olleet karkotne ja tarina ovat eläneet suullisessa perinteessä tamassa venäläisiä Keuruulta. siirtyen sukupolvelta toiselle. Herpmanin pojat on haluttu nähdä erityisesti kotiseudun puoKeuruun läpi kulki ratsupolku Pohjanmaalta lustajina, rohkeina sankareina ja isänmaallisen kohti nykyistä Jyväskylää. Poikien suurin sissinuoren miehen esikuvina. Tarina valjastettiin työ oli kahden vesistön keskellä olevan Ketvekantamaan tätä toivetta. leen kannaksen katkaisu kesällä 1714 ja venä87

Ulla Tulonen, Herpmanin pojat, 2014, kuvansiirto, 23 x 31 cm. Käytetty Pirre Vaijärven kuvitusta Asko Martinheimon teokseen Kolme sissiä ja kuvaa Herpmanin poikien omakätisistä nimikirjoituksista. Keuruun kaupungin taidekokoelma. Kuva: Keuruun museon kokoelmat.

läisten etenemisen pysäyttäminen. Puolustukset kestivät aikansa, mutta vihollisen tuloa ei voitu estää. Pojat jatkoivat korpien kätköistä kahakoimistaan miehittäjien kanssa.

2005, 93). Poikien tarina olisi voinut kehittyä sankaruutta kyseenalaistavaan suuntaan, jossa yltiöpäisen seikkailunhalun maksajina olivat tavalliset keuruulaiset. Sankaruutta korostavat tarinat tuovat esille merkityksen, joka miehittäjän Vuonna 1715 venäläiset määräsivät veljes- ylivallan vastustamisella oli. ten kiinniottajalle löytöpalkkion, sillä nämä Kertomusperinteessä on myös muita tarinoiolivat röyhkeästi ryöstäneet arvokkaan plootulastin Längelmäellä. Herpmanin pojat tun- ta isonvihan ajalta, mutta erityisesti Herpmasivat seudun laajat salomaat, eikä vihollinen nin pojat ovat olleet kertojien ja kuulijoiden nähnyt heistä vilaustakaan. Aikaisin aamulla suosiossa. Jo aikalaiset halusivat muistaa kol29.12.1715 venäläiset saapuivat yllättäen Am- men sissin tarinan. Veljesten kuolintapa taistepialan taloon, jossa kirkkoherra Herpmanin lussa on merkitty isonvihan jälkeen tarkasti Saperhe vietti joulua ja hääjuhlaa. Gabriel ja Ju- takuntalaisen osakunnan matrikkeliin. Lisäksi hana saivat surmansa taistelussa. Kustaa jäi van- Keuruun seurakunnan rippikirjaan on tehty jälgiksi ja kuoli myöhemmin vankeudessa. kikäteen lisäys, jossa pojat on mainittu pappilan väeksi ja merkitty kuolleiksi. Vuonna 1753 Sankareita aina Keuruun kirkkoherra Abraham Indrenius kirkaivataan joitti Herpmanin pojista kuvauksessaan Keuruun pitäjästä. Siinä mainittiin kaikki merkittäHerpmanin poikien teoilla ei ollut merkitystä vät seudun tapahtumat. Edellisen poika Antero vuonna 1721 päättyneen suuren Pohjan sodan Indrenius kertoi veljeksistä Tidningar Utgifne kokonaiskuvan kannalta. On arveltu, että hei- Af et Sällskap i Åbo -sanomalehdessä vuonna dän sissityönsä johti venäläisten kostotoimiin 1776 käsitellessään Keuruun nykyistä ja muiKeuruulla. Yleisesti isonvihan aikana sissijou- naista tilaa. kot olivat lähes yhtä vihattuja kuin pakkoveroja ja sotasaalista keräävät venäläiset (esim. Vilkuna 88

Kolmen sissin rooli sankareina laajeni 1800-luvulla valtakunnalliseksi. 1840-luvulla tarinan kuuli Keuruulle tullut perinteenkerääjä H. A. Reinholm. Hänen kirjoittamansa tutkielma aiheesta julkaistiin Historiallisessa aikakauskirjassa. Reinholmin kautta tarina tavoitti muun muassa Topeliuksen, jonka maakuntatarinoissa se on mukana. Kielitieteilijä E. N. Setälä vieraili 1881 Keuruulla ja tuli keränneeksi lauseopin näytteissä eri versioita sankaritarinasta.

1920–1930-lukujen vaihteessa. Hän kirjoitti Herpmanin pojista useita runoja, joista lukija aistii kohti sotaa suuntaavan Euroopan ilmapiirin (Tarkka 2012, 353). Sukujuuriltaan keuruulainen varatuomari ja kotiseutuhistorioitsija E. A. Aaltio kirjoitti vuonna 1928 historiallisiin lähteisiin ja kansanperinteeseen perustuvan teoksen Herpmanin pojat. Keuruun sissipäälliköt isonvihan aikana. Aaltion aloitteesta veljekset nostettiin virallisesti sankareiksi, kun heidän kunniakseen valmistui urheiluseura Keuruun Kisailijoiden toteuttamana ja liikemies Isak Julinin rahoittamana kaksi muistomerkkiä. Ketveleen kannaksen muistomerkki valmistui Keuruun seurakunnan 300-vuotisjuhlallisuuksien vanavedessä vuonna 1928 ja Ampialan muistomerkki vuonna 1929. Muistomerkkien paljastustilaisuudet olivat ajan hengen mukaan suuria isänmaallisia kansanjuhlia.

Keuruulainen murteettomaksi mainittu suomen kieli houkutteli 1860-luvulta alkaen seudulle ruotsinkielistä nuorisoa oppimaan suomea. Herpmanin poikien tarina löysi uusia kuulijoita. Vuonna 1887 ilmestyikin ensimmäinen poikien sankarimaineen innoittama romaani Härkmanin pojat, kirjoittajaan Betty Elfving nimimerkillä Aura. Veljekset joutuivat jälleen vastakkain venäläisten kanssa, kun keuruulaisen kansankirjailija Karion eli Kaarlo Karikon kansanperinteeseen perustuva teos Urhot. Tarinoita sankarin Historiallinen novelli ”Ison Wihan” ajoilta joutui mitalla vuonna 1889 sensuurin hampaisiin venäläisvasKokonaiskuva Herpmanin pojista muodostuu taisena ja kiellettiin (Hyvämäki 1960). suullisen perinteen säilyttämän tiedon pohjalta. Toinen Herpmanin poikien mytologisoin- Kertomus Ketveleen kannaksen haudan kaivanin kultakausi asettuu itsenäisen Suomen ra- misesta sisältää poikien ainutlaatuisuutta koroskennusaikaan 1920- ja 1930-luvuille, jolloin tavia aineksia. Väkivahvojen poikien kerrottiin heistä luotiin esimerkkejä antaumuksellisesta isänmaallisuudesta. Einari Vuorela ja Heikki Asunta kirjoittivat isänmaallisuuden nosteessa runoja keuruulaisista sisseistä. Urho Karhumäen näytelmä Herpmanin pojat keräsi katsojia. Joel Lehtolainen vietti Keuruulla kesiä Herpmanin poikien hengessä kirjoitettu vaeltajaa velvoittava Ketveleen kankaan muistomerkin tunnuslause on Isak Julinin käsialaa. Kuva: Katri Tolonen, Keuruun museon kokoelmat.

”Joka unia uskoo, se tuulia takaa ajaa”, eikä välittänyt pahoista enteistä. Ampialan hääväki säikähti ja siirtyi nukkumaan saunaan Herpmanin poikien jäädessä taloon. Sieltä venäläiset yllättivät heidät. Kuka ilmiantoi Herpmanin pojat? Herpmanin poikien viimeisiin vaiheisiin liittyy tahallisesti häivytettyjä juonteita. Vielä vuonna 2014 tarinan tunteville oli selvää, että venäläisillä oli apunaan turkulainen noita Kuuliais-Tapani. Hänen kerrotaan myös ampuneen Gabrielin surmanneen hopealuodin. Tavalliset Keuruun sissien rohkeus ja voimat ovat innoittaneet myös ammukset eivät onnistuneet tehtävässään, vaan urheiluväkeä. Keuruun Kisailijat järjestivät Herpmanin Gabrielin surmaamiseen tarvittiin taikakeino, poikain juhlakisat jälleen isonvihan juhlavuonna 2014. hopeinen ammus tai nappi. Toisen suuren tariKuva: Keuruun kisailijat, Keuruun museon kokoelmat. nan mukaan Kaarle XII sai surmansa Norjassa kaivaneen keuruulaisten miesten avustamana 1718 oman asetakkinsa hopeanapista. haudan yhdessä kesäyössä. Sankarien voimia kuvattaessa on kerrottu, että he heittelivät taisKun tarinan versioita seuraa taaksepäin kohtelussa ammusten loputtua kiviä ja juurakoi- ti poikien omaa aikaa, Kuuliais-Tapanin rooli ta vihollisten päälle ja huitoivat rekeä aseenaan murenee. Reinholm mainitsee tekstissään, että käyttäen heitä pois vallituksilta. ilmiantaja Kuuliaisen Tapani oli ehkä torpparin poika. Setälän keräämässä murrenäytteessä noiKertomusperinteen kuljettamat yksityiskoh- tamies oli Turun puolelta. Abraham Indrenius dat kasvattavat poikien sankarin mittaa. Kerro- kertoo, että yksi veljeksistä ilmiantoi muut ja jäi taan, että pisin veljeksistä oli 7 jalkaa, eli 210 vangiksi toisten saadessa surmansa taistelussa. cm pitkä. He pystyivät paljain käsin suoristamaan hevosenkengän ja vetämään pikkusorTarinankertojille omien joukosta tullut petmella soutuveneen rannalle. Tarina kertoo, et- turi ei tietenkään ole ollut mieleinen, eikä vartä haudankaivaja löysi Keuruun vanhan kirkon sinkaan ajatus siitä, että petturi olisi ollut joku hautausmaasta niin pitkän sääriluun, että se yl- veljeksistä. Kuuliais-Tapanin hahmo sopii hysi tavallista miestä puolireiteen. Säilynyt arkun vin vastavoimaksi veljesten hyville pyrkimyksilpohjalauta oli niin pitkä, että tavallisen miehen le. Hänestä oli vuosisatojen aikana muotoutupää ylsi vain paikalle, jossa vainajan hartiat oli- nut Herpmanin poikien kirkkaan sankaruuden vat olleet. synkkä vastavoima ja syyllinen sille, että venäläiset löysivät voittamattomat veljekset. Kertomusperinne keskittyi myös poikien sankarikuolemaan. Kiinnostavina koettiin en- Sankarimaine ei teet, jotka olivat viitanneet sankareiden tule- koskaan katoa vaan tuhoon. Poikien sissitoveri, Keuruun lukkari Nikolaus Lätt oli nähnyt ennen venäläisten Herpmanin poikien tarina ei haalistu nykyajastuloa pahaenteisen unen, josta kuultuaan kir- sakaan. Viimeksi vuonna 1996 etsittiin Keujanoppinut Gabriel lausuu raamatulliset säkeet: ruun vanhan kirkon edustalta Lapinsalmesta 90

Aura 1926 (1887): Härkmanin pojat. Historiallinen suuren mediahuomion seuratessa Herpmanin poikien venäläisiltä piilottamaa kirkonkelloa. novelli isonvihan ajoilta. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö. Sitä ei löytynyt ja tarina elää yhä.

Asunta, Heikki 1932: Metalliseppele. Helsinki: Otava. Hyvämäki; Lauri 1960: Urhot. Eräs kirjatakavarikko. Teoksessa: Ennen routaa. Esseitä ja tutkielmia 1880-luvusta, s. 135–157.Helsinki: Otava. Indrenius, Abraham 1953: Kuvaus Keuruun pitäjästä. Käsikirjoitus vuodelta 1753. Suom. Aulis Oja. Keuruu: Keuruun seurakunta. Indrenius, Antero 1928: Kertomus Keuruun pitäjästä vuodelta 1776. Suom. E. A. Aaltio. Jyväskylä. Karhumäki, Urho 1931: Herpmanin pojat. Kolmiosainen viisikuvaelmainen näytelmä ison-vihan ajalta Suomesta. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö. Kario 1888: Urhot. Historiallinen novelli ”Ison Wihan” ajoilta. Tampere: Hj. Hagelberg. Lehtonen; Joel 1964: Keuruulainen Impromptu. Jälkeenjääneitä runoja. Helsinki: Otava. Martinheimo, Asko 1980: Kolme sissiä. Helsinki: Kirjayhtymä. Raekallio-Teppo, Vuokko 1939: Herpmanin pojat kirjallisuudessamme. Teoksessa Keski-Suomi 3, s. 83–120. Keski-Suomen museoyhdistys. Jyväskylä: Gummerus. Rainio, Jussi 1974: Einari Vuorela Keuruun Kisailijoiden ”hovirunoilijana”. Keuruun Joulu, s. 8–12. Keuruu: Lions Club Keuruu. Reinholm, A. 1874: Härkmanin pojat Ison-vihan aikana. Teoksessa Historiallinen arkisto IV, s. 119–125. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Vilkuna, Kustaa H.J. 2005: Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Setälä, E. N. 1883: Lauseopillinen tutkimus Koillis-Satakunnan kansankielestä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tarkka, Pekka 2012: Joel Lehtonen II, vuodet 1918– 1934. Helsinki: Otava. Topelius, Zachris 1998: Maakuntien Suomi I. Toimittanut Kai Linnilä teoksesta Finland framstäldt i teckningar, 1845–52. Helsinki: Tammi. Tuomi-Nikula, Jorma 1996: Vanhan kirkonkellon etsintä oli vuoden mediatapahtuma. Keuruun Joulu, s. 33–35. Keuruu: Lions Club Keuruu.

Sankaritarina saa uusia ilmenemismuotoja ja se tavoittaa aina uusia sukupolvia vuosisadalta toiselle. Eine Joutsijoki kirjoitti ja Keuruun Talkooteatteri esitti syksyllä 2014 näytelmän Musta syksy – papin poikien isoviha, jossa sankaritarinan rinnalla kulkee kertomus tavallisten ihmisten kokemasta miehitysajasta. Keuruun museon kesän 2014 Herpmanin pojat – isoviha Keuruulla -näyttelyn kävijät heräsivät pohtimaan, oppiiko ihmiskunta sodistaan mitään. Paikallisesti Herpmanin pojat liittävät Keuruun osaksi suurta historiallista tarinaa ja korostavat paikallista identiteettiä. Sankareiden maaperällä kaikki keuruulaiset saavat osansa sankarimaineesta. Ei liene ollut veljesten maineelle haitaksi, että vainolainen säilyi vuosisadalta toiselle samana. Herpmanin pojat ovat aina valmiina tulemaan paikkakunnan kaapin päälle, kun maailmanpoliittinen tilanne niin vaatii. Keuruun sissien tarina tuo esille aineettoman, suullisen kulttuuriperinnön voiman kuljettaa merkityksiä vuosisatojen ajan. Herpmanin poikien ympärille on punoutunut hämmästyttävä kudelma sukupolvelta toiselle jatkuvaa, päättymätöntä seikkailua ja kertomusta kotiseuturakkaudesta. Vaikka veljekset eivät vaikuttaneet sodan kulkuun, heidän esimerkkinsä näyttää, että ihmisen teolla toden totta on merkitystä. Teot tänään voivat olla elävää kulttuuriperintöä vielä vuosisatojen päästä. Arkistolähteet

Internet-lähteet:

Jyväskylän maakunta-arkisto, Jyväskylä, Keuruun seurakunnan arkisto, rippikirja 1718.

Keuruun museo. http://www.keuruunmuseo.fi/ nayttelyt/verkkonayttelyt/230-herpmanin-pojat-isoviha-keuruulla. Luettu 10.4.2015. Keuruun Kisailijat ry. http://www.keuruunkisailijat.fi/yleisurheilu/kilpailut/2014-seuran-juhlavuosi/juhannuskisat/. Luettu 10.4.2015.

Kirjallisuus: Aaltio; E. A. 1928: Herpmanin pojat. Keuruun sissipäälliköt isonvihan aikana. Jyväskylä: K.J. Gummerus osakeyhtiö.

Mukulamatinea-konsertti; Ottosten lapsiryhmien tanssiesityksiä ja perinteinen, Mauno Järvelän johtama Näppäriorkesteri satoine soittajineen, KFMF 2009. (Kaustisen kansamusiikkijuhlilla vuonna 2009). Kuva: Kansanmusiikki-instituutin arkisto, kuvaaja Tommi Taipalus.

AINEETONTA JA AINUTKERTAISTA Kaustislaisen pelimannikulttuurin elävänä säilyminen

Antti Huntus

FM, kotoisin Kaustiselta. Työskentelee Taiteen edistämiskeskuksen Pohjanmaan toimipisteessä erityisasiantuntijana. Huntus toimi Kansanmusiikki-instituutti ry:n puheenjohtajana vuosina 2013–2014. Kaustinen on pelimannikulttuurinsa ansiosta maailmanmaineeseen noussut hieman yli 4000 asukkaan kunta Keski-Pohjanmaalla. Kaustisen pelimannitraditio sai ensimmäisenä suomalaisena aineettoman kulttuuriperinnön erityismaininnan Europa Nostran kulttuuriperintöpalkintokilpailussa 2015.

ineettoman kulttuuriperinnön ilmiöiden pohtiminen on johtanut ajatukseni evoluutioteoriaan. Kulttuuri-ilmiöiden taipumus mukautua eri aikakausien mukanaan tuomiin muutoksiin ja muotivirtauksiin tuo mieleen eliöiden kyvyn selviytyä muuttuvissa elinympäristöissä. Muuntautumiskyky on eliölajeille selviytymisen edellytys ja tiettyä samankaltaisuutta on havaittavissa myös kulttuuri-ilmiöiden puolella.

velän teosta hänen pelimanniperinteen pohjalta kehittämästään näppäripedagogiikasta, aloin ymmärtää aineettoman kulttuuriperinnön säilyttämisen monimutkaista kokonaisuutta – tiedostetun ja tiedostamattoman suojelutyön samanaikaista läsnäoloa. Jo tuhansia lapsia ja nuoria toimintansa piiriin houkutellut kaustislainen näppäriliike on osoitus 2000-luvulla elävästä pelimannikulttuurista, jossa tietyt peruselementit (muun muassa trad-sävelmät, mestari-kisälli -malli, yhteisöllisyys) ovat säilyneet soitinvalikoiman ja esiintymistilanteiden moOlen lapsesta saakka saanut henkilökohtai- nipuolistumisesta ja musiikillisten raja-aitojen sesti todistaa kaustislaisen pelimannikulttuurin ajoittain tapahtuvasta ylittämisestä huolimatta. kykyä muuntua, uudistua ja luoda uusia sisälKaustislaisen pelimanniperinteen elävänä töjä omia perinteitään kunnioittaen. Kuitenkin vasta vuonna 2013, ryhdyttyäni toimittamaan säilyminen on monimutkainen, ainutlaatuiSibelius-Akatemian kunniatohtori Mauno Jär- nen ja historiallisesti tarkastellen pitkä pro93

sessi. Sen voi purkaa moneen eri osatekijään, joista seuraavassa tarkastelen kahta: vahvojen ja osaavien keskushahmojen vaikutusta sekä tietoisesti ja tiedostamatta tehtyjen suojelutoimenpiteiden merkitystä. Pyrin säilyttämään tarkasteluni huomion paikallisessa pelimannikulttuurissa, vaikka Kaustisen tarinan kohdalla mukaan sekoittuu usein aineksia koko suomalaisen kansanmusiikin nousutarinasta. Lopuksi pohdin vielä pelimannimusiikin perusluonnetta muuntautumiskykyisenä taiteenlajina.

Kreetan ja hänen aikalaistensa aktiivisen lauluharrastuksen ansiosta pitäjällä oli jo hyvin varhain erityinen maine ”musiikin kotona”, kuten Borgå-Bladet 7.11.1868 kirjoitti (Laitinen 1990, 41).

Vahvat ja osaavat keskushahmot Kaustinen on pääasiallisesti tunnettu kansanmusiikkijuhlistaan sekä kansallisista instituutioistaan (tutkimusinstituutti, ammattiorkesteri ja soitinmuseo). Kaustislaisen pelimannikulttuurin historia on kuitenkin paikkakunnalla toimivien laitosten historiaa huomattavasti pidempi ja ulottuu yli 300 vuoden päähän (Järvelä 2014, 8–11). Soittajien ja pelimannimusiikin kehittymisen näkökulmasta sen varrelle mahtuu kolme selkeää keskushahmoa1, kansansoittajaa, joiden vaikutus myös paikallisen pelimannikulttuurin säilymiseen on ollut erittäin merkittävä. Merkille pantavaa on, että jokaisen keskushahmon ”kultakaudelle” on ollut leimallista pelimannimusiikkiin kohdistunut yhteiskunnallinen tilaus. Kaustisella syntynyt Kreeta Haapasalo (1813–1893) eli Kantele-Kreeta oli 1800-luvun tunnetuin suomalainen talonpoikaisnainen ja samalla tunnetuin musiikin alan naistaiteilija (Laitinen 1990, 5). Tukholman ja Pietarin hoveissa saakka esiintynyt kanteleensoittaja vastasi aikansa säätyläisten kansallisromanttiseen kaipuuseen kohoten Zacharias Topeliuksen sanoin ”täydelliseksi kansanlauluksi” (Laitinen 1990, 55). Kaustislaisille pelimanneille Kantele-Kreeta muodostui myyttiseksi sankarihahmoksi, jonka patsas pystytettiin suurin juhlallisuuksin pitäjän ainoaan puistoon 1950-luvun lopulla.

Suomalaisten kenties parhaiten tuntema pelimanni Konsta Jylhä (1910–1984) puolestaan kohosi seuraavan vuosisadan puolivälissä valtakunnalliseksi symboliksi maaseudun rajulle rakennemuutokselle ja suomalaisen pelimannimusiikin herkälle estetiikalle. Jylhän syvä vaikutus suomalaiseen kulttuuri- ja sielunelämään tuli viimeksi julki Suomen Kulttuurirahaston teettämässä suuressa tutkimuksessa, jossa kysyttiin suomalaisten taiteilijoiden tunnettuutta ja vaikuttavuutta. Taiteilijoiden tuotantoa tuntevien joukossa Jylhä sijoittui edelleen kymmenen vaikuttavimman suomalaistaiteilijan joukkoon (Suomen Kulttuurirahasto 2013, 8). Kaustislaisille soittajille Konsta Jylhä merkitsi paitsi valtakunnallisen julkisuuden mukanaan tuomaa kiinnostuksen kohoamista paikallista pelimannimusiikkia kohtaan, myös arvokasta esimerkkiä siitä, että uutta musiikkia oli mahdollista myös säveltää lisää (Helistö 1997, 172). Yleisradion vuosina 1955–57 tekemät kantanauhoitukset Kaustisen Purppuripelimannien ohjelmistosta muodostuivat radion kansanmusiikkituotannon arvokkaimpiin kuuluvaksi osaksi (Helistö 1997, 53). Lukuisten radiosoittojen voi nähdä omalta osaltaan kohottaneen paikallisten omia perinnesävelmiä kohtaan kokemaa arvostusta. Nykykansanmusiikin ilmaantumisen merkittävimpiin kokoonpanoihin2 kuulunut viulunsoittaja Mauno Järvelä (s.1949) on 2000-luvulle tultaessa saavuttanut jo kansainvälistäkin mainetta pelimanniperinnettä säilyttämään pyrkivän näppäripedagogiikan kehittäjänä. Nykyisin Taideyliopiston Sibelius-Akatemian vierailijaprofessorina toimivan Järvelän ydinajatuksena on ollut tuoda pelimanniperinne

Suomalaisen kansanmusiikin keskushahmoja yhdistää eräs mielenkiintoinen seikka: kaikki ovat syntyneet Kaustisen Järvelän kylällä saman pienen kylätien varrella. 2 Yhtyeet olivat Kankaan pelimannit ja JPP.

Konsta Jylhä (1910-1984). Hän sai mestaripelimannin arvon vuonna 1970 Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Samana vuonna arvon saivat myös Kustaa Järvinen, Otto Hotakainen ja Tuure Niskanen. Kuva: Kansanmusiikkiinstituutin arkisto, kuvaaja Leo Torppa.

osaksi suomalaista musiikkikasvatusta sekä tarjota kaikille halukkaille mahdollisuus harrastaa musiikkia valikoivan ja lahjakkuuksiin keskittyvän koulutusjärjestelmän sijaan (Järvelä 2014, 4). Paikallisesti Järvelän aktiivinen toiminta on ennen kaikkea synnyttänyt uusia pelimannisukupolvia ja auttanut ylläpitämään säännöllistä soittamisen kulttuuria. Mauno Järvelän yhdessä kapellimestari Juha Kankaan kanssa tekemä paikallisten pelimannisävelmien nuotintaminen 1970-luvun alussa synnytti lisäksi arvokkaan sävelkirjaston, joka yhdessä mestaripelimannien soitosta saatujen nauhatallenteiden kanssa on tukenut pelimannikappaleiden säilymistä.

siikin harrastamiseen kaipasi (ja kaipaa yhä) omaa puolestapuhujaansa. Tiedostetut ja tiedostamattomat suojelutoimenpiteet Vahvojen ja tunnustettujen kansansoittajien ohella kaustislaisen pelimannikulttuurin säilymistä ovat edistäneet myös monet yhteiskunnalliset ja paikalliset vaikuttajat. Heidän taustatukensa on korostunut etenkin kansanmusiikin kansallisten palvelulaitosten ja valtakunnallisen musiikkijuhlan perustamisen yhteydessä. Maakuntaneuvos Viljo S. Määttälä, kansanmusiikkijuhlien keskushahmo itsekin, mainitsee mm. professori Erkki Ala-Könnin, professori Matti Palon sekä akateemikko Kustaa Vilkunan panoksen olleen tässä kohden merkittävä (Määttälä 2005, 320). Taustavaikuttajien nimiluetteloa tärkeämpää on kuitenkin perustettujen laitosten toiminnan luonne pelimannikulttuurin säilymistä tukevana toimintana. Kansanmusiikki-instituutin, Suomen kansansoitinmuseon ja ammattiorkesteri Tallarin vaikutus heijastuu ennen kaikkea niiden toiminnan kautta, joka luonteeltaan vastaa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön sopimuksen tavoitteita var-

Keskushahmot Haapasalo, Jylhä ja Järvelä ovat pyrkineet edistämään sekä säilyttämään pelimannikulttuuria omista lähtökohdistaan käsin. Kaikkia yhdistää kuitenkin pelimannimusiikin vahva yhteiskunnallinen tilaus ja ajankohdan erityisluonne. Kansallisromantiikan aika halusi löytää äänen ja symbolisen hahmon suomalaiselle rahvaalle. Kurjistuva maaseutu tarvitsi 1970-luvulla oman keulakuvan osoittaakseen kulttuurista rikkauttaan. Katoava yhteisöllisyys ja ihmisten halu tasavertaiseen mu95

mistaa ilmiöiden riittävä tallentaminen ja do- na (Laitinen 1989, 15). Konkreettisesti kansankumentointi sekä luoda näihin liittyvää tutki- musiikkijuhlat tarjosivat uuden kiintopisteen musta ja koulutusta. kyläläisten soittoharjoittelulle hiipuvan hääperinteen tilalle. Lasten ja nuorten mahdollisuus Suojelutoimenpide on hieman jälkiviisas osallistua juhlille esiintyjinä piti yllä ja innosti käsite. Pelimannikulttuurin ja samalla koko laajaa uutta harrastajakuntaa. Vastaava kehitys suomalaisen kansanmusiikin aseman ja arvos- oli monilla muilla paikkakunnilla korvaututuksen parantamiseksi 1960- ja 1970-luvulla nut musiikkiopistojen valikoivalla ja harvoihin tehdyt monet kansallisen tason toimet: mm. lahjakkuuksiin keskittyvällä musiikkikasvatukSuomen Pelimanniyhdistyksen perustaminen sella. Paikallisen pelimanniyhdistyksen ja Kanja valtakunnallisten musiikkijuhlien käynnisty- sanmusiikki-instituutin nopeasti käynnistynyt minen (1968), kansanmusiikkipolitiikan semi- pelimannisävelmien keräys- ja julkaisutoiminta naarien järjestäminen Kaustisella (1972–1974), paikkasi ja täydensi korvakuulolta tapahtuvan Kansanmusiikki-instituutin ja Kansanmusiikin soittamisen kulttuurin heikentymistä. Juhlien keskusliiton perustaminen (1974) jne. perus- järjestäjillä oli luonnollisesti myös mahdolliteltiin omassa ajassaan hieman eri tavalla. Kyse suus nostaa omaa paikallista pelimannimusoli yhtäältä perinnepolitiikan muutoksesta koh- iikkia yleisen huomion keskipisteeseen ja parti aktiivista kulttuuripolitiikkaa sekä toisaalta haimmille ohjelmapaikoille. maaseutukulttuurin henkisestä ahdingosta, jossa kulttuurisen aktiivisuuden keskittyminen Pelimannimusiikin kasvukeskuksiin nostatti jopa hysteerisen tar- kyky muuntua peen maaseutukulttuurin uudelle luomiskau”Perinne elää, kun luodaan uutta” delle (Laitinen 1987, 9–29). prof. Erkki Ala-Könni Kokonaisuutena suomalaisen kansanmusiikin elpyminen ja suuri nousukausi muodosti- Useiden teknologiaan, uskomuksiin tai tiettyyn vat kuitenkin ainutkertaiset olosuhteet myös tarpeeseen sidottujen ilmiöiden kohtalona on kaustislaisen pelimannikulttuurin säilymiselle hiipua ajan virrassa. Näin on käynyt monen yhteiskunnallisten muutosten aikakaudella – talonpojan taitomaailmaan liittyvän puhteen olihan ilmiö kehityskulun keskipisteessä. Peli- osalta (mm. tervanpoltto, kuppaus, pettuleimannimusiikki itsessään oli lisäksi kansanmu- vän valmistaminen jne.). Elävän pelimannipesiikkiliikkeen ensisijaisen kiinnostuksen koh- rinteen keskellä kasvaminen on opettanut herteena sen ensimmäisen vuosikymmenen aika- käksi tunnistamaan erot näiden ns. työnäytök-

Näppärit ja Folkskandian pääkonsertti Valioareenalla Kaustisella 16.7.2008. Kyseessä on suuri Pohjoismainen lasten- ja nuorten yhteissoittotapahtuma. Kuva: Kansanmusiikki-instituutin arkisto, kuvaaja Markus Virkkala.

vät kysymään, kuinka massiivisia toimenpiteitä aineettoman kulttuuriperinnön suojeleminen vaatii. Entä olisiko Kaustisen tarinaa mahdollista toistaa jonkin toisen uhanalaisen ilmiön kohdalla? Aineettoman kulttuuriperinnön näkökulmasta tarvitsemme asiantuntemusta myös siinä, milloin jonkin ilmiön voidaan katsoa hyväksyttävästi muodostavan jatkumon menneiden polvien perinteelle ja milloin kyseessä on kokonaan uusi kulttuuri-ilmiö. Lopulta tullaan ilmiön peruselementtien tunnistamiseen ja määrittelyyn. Pelimannikulttuurissa soittotyylit ja - tekniikat, instrumentit ja kokoonpanot voivat Professori Erkki Ala-Könni kuuluttaa Soittosalissa vaihdella, kun taas yhteisöllisyys ja arvot sekä päällään uusi perinneasu. Kaustisen kansanmusiikkijuh perinteen läsnäolo ja kunnioittaminen muolat 1977. Kuva: Kansanmusiikki-instituutin arkisto, dostavat henkiset säikeet, joiden varaan vuokuvaaja Leo Torppa. sisatainen yhtenäinen punos kietoutuu. Siinä sin ylläpidettyjen perinteiden ja arjessa edelleen lienee tämän eliölajin selviytymisen resepti. elävän perinnekulttuurin välillä. Kirjallisuus: Pelimannikulttuuri etuna on, että se on kanHelistö, Paavo 1997: Konsta – pelimannin ja kansansansoittajiensa (muun muassa Konsta Jylhä, säveltäjän tarina. Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja Viljami Niittykoski) sekä määrittelyvaltaa pi- 42. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä. tävien (Erkki Ala-Könni) kautta sallinut varsiJärvelä, Mauno 2014: Näppäripedagogiikka. Toim. naisen sisältönsä – pelimannimusiikin – muun- Antti Huntus. Kansanmusiikki-instituutti. Lönnberg. Kolehmainen, Ilkka ja Valo, Vesa Tapio (toim.) tua ja uudistua ajassa (Järvelä 2014, 25; Helis1990: Kreeta Haapasalo – Ikoni ja ihminen. Kansantö 1997, 172; Laitinen 1989, 16). Myöskään musiikki-instituutin julkaisuja 31. Keski-Pohjanmaan nykykansanmusiikin ilmaantuminen perinne- Kirjapaino. musiikin rinnalle ei johtanut laajaan kapinaliikLaitinen, Heikki 1978: ”Kaksikymmentä kertaa keeseen, vaikkakin taidesuunta alkuvuosinaan Kaustinen” artikkeli Kansanmusiikki-lehdessä 2/1987 saikin pelimannien taholta osakseen epäilyä ja (s.3–91). Julkaisija Kansanmusiikkisäätiö. Laitinen, Heikki 1989: ”Suomalaisen kansanmusiikarvostelua (Laitinen 1989, 15). Kansanmusiikkiliikkeen taustasta ja luonteesta” artikkeli Kansanmukiliikkeen itsensä hyväksymä mutkaton ja pesiikkilehdessä 2/1989 (s.14-17). Julkaisija Kansanmurusteltu suhde menneeseen on luonut peliman- siikkisäätiö. nikulttuurin historiasta ehyen jatkumon aina Määttälä, Viljo 2005: Kaustisella kivetkin soi – toiitseoppineiden kansansoittajien hääsoitoista tä- mintaa ja tapahtumia festivaalivuosien varrelta 1968– män päivän estradilavoilla esiintyviin peliman- 2002. Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja 57. ArtPrint Oy, Kokkola. niyhtyeisiin. Internet-lähteet:

Kaustislaisen pelimannimusiikin pitkä historia, vaikuttavat keskushahmot ja oikea-aikainen instituutioiden ilmaantuminen muodostavat yhdessä ainutkertaiset olosuhteet paikallisen pelimannikulttuurin säilymiselle. Ne herättä-

Suomen Kulttuurirahasto. Suomalaisten näkemykset kulttuurista 2013 (TNS Gallup): https://www.skr.fi/sites/ default/files/Suomalaisten_n%C3%A4kemykset_kulttuurista_2013.pdf. Luettu 15.4.2015.

Karsikot ovat rituaalisuuden jälkiä maisemassa, kuolleiden ja elävien rajoilla, reittien varsilla, muistiin merkittyjen tapahtumien läheisyydessä. Karsikoissa kulkee aika, muistoina, varoituksina, kunnianosoituksina, tästä hetkestä perässä tuleville.

Ruunaanjärven rannalla, veteen päin oleva merkintä, kaiverrus 1772 IOEL. Kuva: Jouni Taivainen / Metsähallitus.

RITUAALIN MAISEMAT Maija Butters

valmistelee väitöskirjaa suomalaisesta kuolemankulttuurista Isoluodon saarella Särkisalossa, joka on ollut Maijan äidinpuoleisen suvun kotiseutua jo useiden sukupolvien ajan.

Otso Kautto

on teatteriohjaaja ja esiintyvä runoilija, paljasjalkainen stadilainen joka syntyi Espoossa, aikuisen iän jäljet jäivät Pyrenneiltä ja Atlantin rannoilta.

Tuula Nikulainen

on folkloristi ja taiteilija, joka on asunut aina meren läheisyydessä ja metsän keskellä, niin lapsuuden Turun Hirvensalossa kuin perheineen Salon Angelniemellä.

Istun junassa matkalla Pausta Pariisiin, mietin rituaalin tajua, kykyämme antaa rituaalista tiheyttä arkisille kokemuksille, ja sitä mitä tuo ituaalit jäsentävät aikaa, mennyt ja taju – taju samassa mielessä kuin huumorin taju nykyisyys tekevät tilaa halutulle tule- – voi opettaa meille rituaalien luonteesta. vaisuudelle. Rituaalit piirtävät rajoja, Kuulokkeissani soi Dylan. Maisema vilisee meidän–muiden, pyhän–maallisen, silmissä. Juuri tämä ja samalla kaikki maisemayksilön–yhteisön, vuodenaikojen välille. Ne erottavat, luovat järjestystä ni. Juuri tämä matka, muistetut ja kaikki ne muutokseen ja hallittua muutosta pysyvyy- tekemättömät matkat. Junanvartta katsoessani teen. Rituaalit osallistuvat todellisuuden ko- kuvittelen itseni reppu selässä joutomaita vaelkemuksen jäsentämiseen, luovat merkityksiä. tamaan, olen kulkuri. Maksan ilolla hintaa vaRituaalit ovat yhteisöllisiä ja toistuvia, myös pauden harhasta. Haave on sama, jonka kuvitainutkertaisia ja yksilöllisiä. Rituaalin määrit- telin 15-vuotiaana, jolloin taustalla soi Dylan. teleminen tuntuu mahdottomalta. Catherine Minulle Dylan ei ole musiikkia. Se on DylaBellin (1992) mielestä rituaaliteoriat kertovat enemmän teorioista, joista ne ovat kummun- nia. Kyse ei ole vain sanoista, sävelistä tai Dylanin persoonasta. Dylanin kuuntelemiseen kerneet, kuin rituaalista itsestään. Junamatka Pau-Pariisi (Otso Kautto)

rostuu liki 40 vuotta muistia ja mielenmaise- Ja muistan tyttäreni käden omassani, ensin käteen maa, ja se kytkee minut siihen nimettömään hukkuvana, sitten lujana ja toverillisena, ja miten merkityksellisyyden tunteeseen, jota koin jostain katseesta tajusin, että meidät nähtiin parikuunnellessani Dylania ensimmäisiä kertoja. na, eikä se kädestä pitely enää maistunut samalta. En ymmärtänyt kaikkia sanoja, mutta se mitä Rakkauden sanojen rituaalinen toistaminen en ymmärtänyt, tuntui välittävän salaisuuksia, ei ole rituaalintajuiselle merkityksetöntä. Toisja vastaavan lausumattomiin kysymyksiini. Se tuvina sanat menettävät merkityksensä. Sanan mitä ymmärsin, viritti minut, ja se mitä en ymmerkitys korvautuu sanomisen merkityksellä ja märtänyt, saattoi merkitä mitä vaan. sanat saavat uusia merkityksiä: nimettömiä ja Kun laitan Dylanin soimaan, kuulen toisi- siksi väkeviä. Väitän tuntevani muutaman junaan vain ensimmäiset tahdit. Sitten musiikki ron äijän, joille rakkaudesta puhumattomuus katoaa ja saatan lukea, kirjoittaa, haaveilla… on rituaalista. Se on osa identiteettiä, jossa juJoskus levy on loppunut, kun havahdun sii- rouden taakse ladataan kaikkien lausumattohen, ettei musiikkia kuulu. Minulle Dylanin mien hellyyksien voima. kuunteleminen on rituaalista toimintaa. Vaikka emme osaa tarkasti selittää, mitä rituaali käsitteenä tarkoittaa, käytämme sanaa sujuvasti ilmaisemaan monimutkaisia asioita. Kun puhun saunasta ja aamukahvista rituaalina, vihjaan, että toiminnoilla on minulle jokin muu merkitys kuin se ilmeisin.

Vaikka minulla on matkustamiseen rituaalinen suhde, on se myös matkustamista, paikasta toiseen siirtymistä. Se mikä saa minut kutsumaan matkustamista rituaaliseksi, ei välttämättä näyttäydy muille. Kun lähden reissuun, on pukuni monin tavoin käytännöllinen. Varaudun yhtälailla ilmastoon kuin siihen miltä haluan itsestäni reissussa tuntuvan. Pukeudun tunnelmaan ja käytännöllisesti, märkänä rehjustaminen ei ole hauskaa. Matkapuvustukseni on kuvitelman matkimista, ja se matkiminen sisältää salaista mahtia.

Meissä on rituaalin tajua. Samalla tavalla kuin huumorin selittäminen huumorintajuttomalle pilaa parhaimmankin vitsin, rituaalin selittäminen rituaalintajuttomalle on hankalaa. Siinä missä toiselle kädestä pitely edustaa parisuhdeonnea ja vahvistaa pariskuntana oloa, Valitsen tarkkaan muistiinpanovälineeni. saattaa se toiselle olla vain hankalaa. Kädet heiMuiden on mahdotonta erottaa, onko muistiluvat eri tahtiin, kävelystä tulee mahdotonta. kirjaan tuhertamiseni rituaalista muistiin paneHarvoin se silti on vain kädestä pitelyä. mista – olenko mustan muistikirjan rituaalilla yhteydessä unelmaan kirjailijuudesta – teenkö Ja totta kai minä muistan, miltä tuntui kävellä ensi kertaa tyttöystävän kanssa käsikkäin, lapasista oikeita töitä vai tapanko aikaa. Minulle muishuolimatta tunsin käden koko olemuksellani. Mi- tikirjan kaivaminen esiin ei ole mikä tahansa nä olin se käsi sen hetken, oli ilta ja pimeys antoi tapahtuma. Siihen kerrostuu unelma. Rituaaluvan, pimeydeltä otettiin lupa, ja salaisuus aateloi leissa unelma merkitsee elämää. kaiken. Ja totta kai minä muistan sen levottomuuden, kun ensi kertaa sama tehtiin päivänvalossa, olihan se näytös, ja siinä oli läsnä koko rakastamisen kaipuu, I Wanna Hold Your Hand, ja kavereiden katseesta luin kateutta, joka siunasi voitokkuuteni. Ja muistan sen kerran, kun ensi kertaa unohdin käden, jota pitelin ja vajosin omiin ajatuksiini – enkä silti ollut yksin.

Pikkupoikana makasin risassa ruuhessa ja polttelin piippua. Haljennut ruuhi oli raahattu risuilla täytettyyn entiseen perunakuoppaan. Poltin karhunputkipiipussani mennävuoden koivunlehtiä, jotka sytytin suurennuslasilla. Tulitikku olisi sytyttänyt palamaan koko piipun. Olin kymmenen ikäinen. Savu, jota imin, sai

100

voimaan pahoin ja maistui kamalalle. Makasin kani ovat turismia, liikkumista ja pyhiinvaellustuntikausia lievässä häkämyrkytyksessä ruuhen ta – kuviteltu ja koettu erottamattomina. kokassa auringonpaisteessa ja kuvittelin seikkailuja, joihin liittyi aina tyttöjä. Hetkittäin rituaalin tajuni siirtyy. Maisema näyttäytyy täyteläisinä yksityiskohtina (odotPiippu ja kuvitelmat liittyivät yhteen. Ku- tamaton niitty, takana kirkko, niityn lätäkössä kaan ei addiktoidu häkään, silti minä tarvitsin ruskea hevonen), joilla ei ole muuta yhteyttä päivittäiset sauhuni. Se mitä tarvitsin, ei ollut toisiinsa kuin sattuminen silmiini samanaikaipelkkä myrkytystila. Se oli tunnelma, jossa ku- sesti. Kahvi maistuu kahvilta, ei väljähtäneeltä vitelmiin oli helpompi uskoa. Myöhemmin os- unelmalta, ja huomaan, että rituaalin tajuni ei tin oikeat piippuni ja siirryin tupakkaan, mutta ole vakio. Se liittyy siihen, minkälaisia tilauksia edelleen tupakointi on minulle mielentilan ta- todellisuudelleni kulloinkin teen. voittelua ja toimii parhaiten yksin. Kuuntelen siis Dylania. Kirjoitan rituaaliseen vihkooni rituaaleista, pyhän savun muisti Karsikkopuu vanhan kirkkopolun varressa Lieksan Ruukitalaessa, matkalla kohti Pariisia, joka on kau- naalla. Merkinnästä ei saa selvää. Kuva: Jouni Taivainen / punki ja mielikuva jostain jo kadonneesta. Mat- Metsähallitus.

101

kiinnittyvän ihmisen tarpeeseen luoda dikotomiaa. Rituaalimuseon alkutaipaleella kohtasimme ennakkoluuloja rituaali-sanan käytöstä. Se nosti esiin ikäviä muistoja menneestä ja toisista. Rituaaleja on muilla. Meillä on juhlamme, tapamme, muistomme. Kulttuurintutkija ja sosiaalipsykologi Geert Hofstede (2010) pitää kulttuuria kollektiivisena mielen manipulointina, joka erottelee yhden kategorian ihmiset toisista. Kulttuuri on rituaalia, rituaali on kulttuuria. Rituaali on myös jo”Nykykarsikossa” rakkauden jälki ja muita puumerkkejä. tain perimmäistä. Eläinten rituaalien tulkitaan Kuva: Tuula Nikulainen. estävän lajien risteymiä ja erottelevan yksilöiRituaalin muisti ja hengitys den vahvuuksia. Niissä nähdään lisääntymisen (Tuula Nikulainen) kannalta suotuisten piirteiden esiin nostamista. Sama esiintyy ihmisten häärituaaleissa, mutta len innostunut ajatuksesta, jossa museon eihän kukaan halua häitään kutsuttavan soidinaineistot rakentuvat näkemykselle rituaa- rituaaliksi! leista kollektiivisen muistin kantajina. Rituaalit ovat organisoituneita muistitapahtumia, Ajatteluuni on vaikuttanut antropologi ja joissa säilötään ja luodaan perinteitä tässä ajassa pohjoisen tutkija Tim Ingold (2011). Hänen – uuttaen menneisyydestä toiveikkaaseen tule- mukaansa ihminen elää kulttuurin sijaan yhvaan. Rituaali muistina on kuin aineeton mu- teisössä ja maisemassa. Tämä elämystodellisuus seo, joka hengittää ja vaikuttaa ympäristössä. on avoin ja aktiivinen maailma täynnä olentoja, päättymättömiä prosesseja ja sfäärejä. Ingold Rituaalit ohjaavat ihmisten välisiä suhteita, tutkii ihmisen elämää vaelluksena (wayfaring) ovat osa yhteisöllisyyttä ja sosiaalista kontrol- verkoissa, jotka ovat toisiansa koskettavien kulia. Aktiivisesta käytöstä pudonnut vanhin ker- delmien verkosto (mesh). rostuma rituaalimuistia sääteli ihmisen tekojen Elämäntarina (storytelling) syntyy muistista vaikutuksia muuhun luontoon. Tämä näkyy yhä vuodenkierron rituaaleissa. Kriisien aika- ja muistitiedosta, johon vaikuttaa aina nykyhetna rituaalinen toiminta lisääntyy, rituaalimuis- ki ja käsitys tulevaisuudesta. Minulle rituaalit ti vahvistuu ja uudistuu. Ympäristöpaineiden ovat kampoja, joilla yhteisö haroo elämäntarialaisena rituaalin rajapinnat ja käyttäytymisen noiden verkosta loimia ja kuteita kuvakudoketiikka voivat muuttua. Rituaalissa on ripaus siksi. Kampa voi olla myös henkilökohtainen, pelottavaa. Kontrollin saa silloin jokin muu jolla loimien ja kuteiden solmut aukeavat tai kuin ”rationaalinen minä” – ehkä intuitio tai niitä voi punoa lisää – ja selviytyä. kollektiivinen manipulaatio. Tim Ingoldilla alkuperäiskansat elävät maiRituaalissa kehon ja maiseman raja hälve- semassa, joka on ulospäin avautuva dynaaminee. Hengitämme ympäristöä. Ympäristö on nen prosessi. Kaikkialla missä näkyy tekstuuria, osa meitä, me maisemaa. Ajattelun, tietoisuu- on myös jatkuvan liikkeen elämää. Eläimet ja den ja arkikokemuksen rajat rikkoutuvat ja luonnonilmiöt nimetään sen mukaan, mitä se epätodellinen voi muuttua todelliseksi, näky- tai hän tekee. Nykyihminen on asettunut maimätön näkyväksi. Samalla rituaalisuus näyttää seman ulkopuolelle. Mielestäni elämme pro-

102

sessia, jossa ihminen palaa osaksi maisemaa. Suomalaisen kuoleman rituaalinen maisema Ympäristökatastrofien myötä näemme itsem- (Maija Butters) me pakosta vaikuttavana osana ekosysteemiä ja kaiken vaikuttavuuden kaikkeen. yntymää ja kuolemaa on tervehditty rituaalisesti kautta aikojen. Syntymän ja kuoleNäkyykö tämä muutos rituaalisissa kudelman siirtymäriitit ovat erityisiä. Niiden missa, en tiedä, mutta ainakin rituaalin kai- avulla määritellään ihmisyyden olemusta (kultpuussa. Länsimaisen ihmisen kaipuu luontoyh- tuurista ihmiskuvaa) sekä yksilön suhdetta yhteyteen on nyt läsnä. Luonnon monimuotoi- teisöön. Yksilön kannalta jokainen siirtymä on suuden välttämättömyys ihmiselon jatkuvuu- ainutlaatuinen, mutta yhteisön näkökulmasta delle ja muiden olentojen itseisarvoinen oikeus siirtymäriitissä toistetaan, ja muistellaan, omaa elämään tunnustetaan. Näemme jälleen maise- tai muiden yhteisön jäsenten vastaavia siirtyman jatkuvana elämän prosessina, joka ei ala miä. Näin rituaalin myötä vahvistetaan ja sasyntymästä päättyen kuolemaan, vaan jatkuu malla turvataan ajan ja elämän kiertoa. menneestä tulevaisuuteen.

Puu Lieksan Piilosesta. Koroon on kaiverrettu 1858, 17.4, I.K. Paikalla on lähekkäin kolme samanlaista kelottunutta puuta, joissa merkinnät peräkkäisiltä vuosilta 1857, 1858 ja 1859. Jokaisessa puussa on eri nimikirjaimet. Kuva: Jouni Taivainen / Metsähallitus.

103

Suomalainen mielenmaisema on ollut voimakkaasti kuoleman sävyttämä. Tuonela oli merkittävä myyttinen paikka ja vainajat hoitivat omaa rooliaan yhteisön jäseninä. Kuolema oli traaginen, joskin tavanomainen osa arkea, ja sillä oli paikkansa myös maisemassa maantieteellisten luonnon paikkojen ja ympäristön kautta. Arjen elinympäristössä aukeni konkreettisia rituaalisesti rajat- Talvisodan viimeisen päivän mertuja alueita, kuten lehtoja, joissa kintä, HK, 1940 13/3, Klo 11 A RAUHA, Suomussalmen Puraksessa. vainajia saatettiin kohdata.

linen tematiikka enää puhuttele, silti kuolemaan liittyvät rituaalit noudattavat usein tuttua kristillistä kaavaa. Toisaalta, eräät elementit suomalaisissa hautajaisissa, kuten maisemallinen estetiikka, näyttävät kumpuavan osin kauempaa. Kuolemanrituaalit muuttuvat hitaasti.

Tuula Nikulainen kirjoittaa siitä, miten länsimainen ihminen on asettautunut maiseman ulkopuolelle ja kokee kaipuuta Kuva: Hanna Kelola-Mäkeläinen / luontoyhteyteen. Populaarissa Metsähallitus. Vaikka kuolema oli tuttu enkeskustelussa suomalaista pidetisajan Suomessa ja vainajilla oli oma roolinsa tään luonnonläheisinä metsäläisinä. Tutkimusyhteisön elämässä, kategorisoitiin kuolema vaa- ten valossa suomalaiset todella näyttävät saaralliseksi aiheeksi. Siksi Tuonelaan lähtö tapah- van metsästä ja sen hiljaisuudesta voimia sekä tui rituaalien saattelemana ja kuolleiden kans- henkisiä ja hengellisiä kokemuksia. (ks. esimersa seurustelua säädeltiin rituaalisesti. Kaksinaa- kiksi Kaipainen ja Rosenqvist 2013 sekä Hamainen kuolema – helpotuksen ja vapautuksen ko 1987). Suhtautuminen luontoon, erityisesti tuoja, mutta yhtälailla armoton elämän riistä- metsään, heijastuu myös hautajaiskulttuuriin. jä ja kärsimyksen aiheuttaja – kaipaa rituaaleja Metsä on ollut monella tapaa suomalaisilympärilleen. le pyhä paikka ja nykyäänkin kolme neljästä Rituaali, kuten taidekin, kannattelee elämän suomalaisesta mieltää metsän voimaa-antavaksi ristiriitaisuuksia ja paradokseja ilman, että niitä turvalliseksi “helmaksi” ja rauhalliseksi ”syliksi” on pakko ratkaista. Rituaali tarjoaa leikkiken- (Puustjärvi 2013, 50). Myös hautausmaat ovat tän, jossa voidaan harjoitella ”entä jos” -elämää. olleet perinteisesti metsäisiä lehtoja erityisesti Rituaalissa siedämme sen, että kuollut ihminen itäisessä Suomessa. Metsäiset hautausmaat ovat on todella kuollut – vaikka toisaalta hän yhä yhä suosittuja. Omaiset toivovat hautapaikkaa elää. Rituaali sallii läsnäolon ja poissaolon yhtä usein puun alta, juurelta. (Puustjärvi 2013, 51.) aikaa. Onnistuneet rituaalit kuoleman lähesty- Puu ikään kuin tarjoaa turvaa, jota omaiset inessä saattavat auttaa elävää siirtymään kuole- tuitiivisesti toivovat edesmenneelle rakkaalleen. vaksi. Rituaalin avulla luodaan tila, jossa elämä Myös perinteisesti vainajia on haudattu (piha) ja kuolema kättelevät. Esimerkiksi silloin, kun puiden alle. Puun juuret ovat symbolinen valinkuoleva saattohoitopotilas saa viimeisen ehtool- ta hautapaikaksi ja tämä symboliikka mahdollisen, jonka avulla hänelle lunastetaan ikuinen listaa rikkaan rituaalialustan omaisille. elämä. Artikkelit kirjoittajat työskentelevät RituaaSuomalaisten rikas kuolemanperinne kesy- limuseossa, joka vaalii aineetonta kulttuuripetettiin 1900-luvun kuluessa luterilaiseksi litur- rintöä. Museo kerää tulkintoja rituaaleista ja giaksi. Nykyään kirkolla on monopoli kuole- sen kokoelmat karttuvat kohtaamisissa. Rituaamanrituaalien toimittajana. Vaikka monet suo- limuseon kolmannet Riittipäivät järjestettiin malaiset ovat vieraantuneet kirkosta eikä kristil- syyskuussa 2015 teemalla terveys ja kauneus. 104

Hofstede, Geert; Hofstede, Gert Jan and Minkov, Aiheet kietoutuvat tapahtumassa eettisiin kyMichael 2010: Cultures and Organizations: Software of symyksiin sekä eri lajien selviytymiseen olosuhthe Mind. Revised and expanded. 3rd Edition. New teiltaan muuttuvalla planeetallamme – ennen, York: McGraw-Hill USA. nyt ja tulevaisuudessa. Ingold, Tim 2011: Being Alive, Essays on Movement,

Kirjallisuus: Bell, Katherine 1992: Ritual Theory, Ritual Practise. Oxford University Press. Hako, Pekka 1987: Musiikki, metsä ja ihminen. Silva Fennica Vol 21, sivut 475–80.

Knowledge and Description. New York: Routledge. Kaipainen, Jouni ja Rosenqvist, Olli 2013: Maaseudun hiljaisuuden hyödyntäminen. Maaseudun uusi aika 1/2013. Puustjärvi, Eeva 2013: Hautausmaan symboliikka maisemasuunnittelun perustana. Pro gradu -tutkielma, metsäekologia, metsätieteiden laitos, Helsingin yliopisto.

Lohikäärmekoivu. Kuva: Joni Mäkinen.

105

Martat harrastavat monenlaisia kädentaitoja. Yhdistystoimijoita innostetaan ja kannustetaan esimerkiksi käsitöihin ja yhdessä tekemiseen. Kuva: Marttaliiton arkisto.

106

KÄSITYÖN KULTTUURIPERINTÖ, TAITO JA TUOTE Marketta Luutonen

dosentti, Taitoliiton toiminnanjohtaja. Olen kotoisin Vaasasta merenrannalta ja asun Katajanokalla merenrannalla. Tunnen olevani kotoisin Vaasasta, vaikka olen asunut muualla jo pitkään. Ensin muutin Turkuun opiskelemaan, sitten palasin Vaasaan töihin ja noin 30 vuotta sitten Helsinkiin. Helsinkiläiseksi tunnen itseni, mutta en uusmaalaiseksi. Ehkäpä olen kotoisin merenrannalta.

äsityötaitokaan ei ole pelkkää käden taitoa, kuten usein näkee sanottavan, vaan monipuolinen kimppu erilaisia henkisiä ja fyysisiä valmiuksia, jotka vasta yhdessä mahdollistavat käsityön tekemisen.” (Kojonkoski-Rännäli 2014, 24)

Kaikilla suomalaisilla on elävä yhteys käsityöhön peruskoulun käsityönopetuksen ansiosta ja monelle siitä on tullut rakas harrastus. Käsityö on myös hyödyllinen jokapäiväisen elämän taito, jolla voi olla kotitaloudessa myös taloudellista merkitystä. Käsityö on Suomessa merkittävä elinkeino. Tutkija Pekka Lithin tilastoanalyysin perusteella vuonna 2013 käsityöKäsityö ymmärretään monesti lähinnä tekni- toimialan työllistävä vaikutus oli noin 16 000 senä toimintana ja unohdetaan sen edellyttämä henkilötyövuotta ja liikevaihto 1,3 miljardia henkinen prosessi. Tehdessään käsin ihminen ei euroa (Lith 2015). kuitenkaan muutu ajattelustaan irralliseksi koneeksi. Käsityötieteen professori emerita Pirkko Käsityöammateiksi miellettyjen ammattien Anttilan tekemä tutkimus osoitti, että käsityötä lisäksi on monia ammatteja, joissa tarvitaan kohtaan tunnettavat asenteet ovat ensisijaisesti käsityötaitoja. Suomen käsityön museo on nikäsityön tekemiseen eli varsinaiseen prosessiin mennyt vuodesta 2008 alkaen vuoden käsityöliittyviä positiivisia asenteita ja vasta toissijai- läisen ja samalla laajentanut käsityöläisyyden sesti asenteita tuotosta kohtaan (Anttila 1983, kuvaa. Valittujen ammattinimikkeitä ovat ol37,112). 107

leet mm. tatuoija, neurologian professori, kak- kus ilmaisukin on perinteinen. Käsityö kuukutaitelija ja parturimestari. (Suomen käsityön luu kulttuuriperintöömme ja se sisältyy myös museo 2015.) Unescon sopimukseen aineettomasta kulttuuriperinnöstä. Käsityöperinne ei tarkoita ainoasKäsityötaito taan perinteisiä esineitä vaan enemmänkin käsityötaitoa. Prosessi ja produkti, aineellinen ja Käsityötä ei ole ilman käsityötaitoa. Käaineeton, ovat toisiinsa kietoutuneita eikä sityöllä viittaan valmistusprosessiin ja toista ole ilman toista. Perinne voidaan prosessin konkreettisiin tuotteisiin. ymmärtää perintönä, jonka olemme saaKäsityötieteessä osaaminen nähdään neet edellisiltä polvilta ja meidän tehtätoiminnallisena, yksilöllisenä ja hiljaivämme on siirtää perintö eteenpäin. sena tietona. Käsityö merkitsee taitoa ja taitavaa toimintaa, ja käsityötaito avaa mahVoimme myös rikastaa perintöä ja antaa tudollisuuden muotoilla ja muokata materiaalis- leville polville esimerkiksi käsityötaitoja, joita maailmaa. Muotoilu, design, suunnittelu ja ta olemme kehittäneet. Jo satoja tai tuhansia käsityö ovat toisiinsa liittyviä ilmiöitä, joiden vuosia kehitettyjä käsityötaitoja on mahdotonvälillä ei ole selkeitä rajoja. (Seitamaa-Hakka- ta palauttaa, jos nyt katkaisemme osaamisen rainen & al. 2007.) perinteen. Tallennetut esineet tai digitoitu aineisto eivät voi koskaan korvata taitoja, hiljaista Käsityötaidossa on kyse monen eri tekijän tietoa, joka siirtyy tekemisen kautta. kokonaisuudesta. Hyvään taitoon tarvitaan yleisen älykkään suoriutumisen ohella erityypSuomen liittyminen Unescon aineettoman pisiä kätevyys- ja havaintotekijöitä, luovuutta kulttuuriperinnön sopimukseen on nostanut ja muodonantokykyä, positiivisuutta ja aktii- keskusteluun kysymyksiä siitä, mitä käsityövisuutta sekä kykyä viestittää asioita. (Anttila tä Suomessa tulisi pelastaa. Mielestäni kysy1993, 51.) Hiljainen, sanaton tekijän tieto liit- mys ei ole yksiselitteinen. Tärkeintä on taata tyy kiinteästi käsityötaitoon ja Polanyitä (1983, myös tuleville polville tekemisen taito, mutta 4, 7, 29–30) mukaillen: osaamme enemmän on myös mielenkiintoisia esineitä ja tekniikoikuin osaamme kertoa. Asia avautuu kun paneu- ta, joihin kannattaa kiinnittää huomiota. Mytuu siihen, miten toinen henkilö ymmärtää toi- nämäen käsi- ja taideteollisuusopisto tarjoaa sen henkilön taitavan toiminnan. Hänen tulee opetusta muinaistekniikoissa ja näin omalta koettaa yhdistää henkisesti liikkeet, joita taitaja osaltaan tallentaa ja vie eteenpäin käsityöosaayhdistää käytännössä. mista. (Mynämäen käsi- ja taideteollisuusopisto 2015.) Koulutuksen suosio liittyy kiinnostukseen keskiaikaa kohtaan. Norjassa käsityön Käsityö perinteestä aineettomaan kulttuuriperintöön panostetaan perinnöksi monella tavalla. Norjan käsityöjärjestö Norges Käsityötä on totuttu pitämään vahvasti pe- Husflidslag on perustanut ”punaisen listan” rinteisiin kuuluvana toimintana. Kulttuuripe- (rödliste), jonka tehtävänä on tuoda esiin harrinnön professori Outi Tuomi-Nikula (2004, vinaisia, unohdettuja tai melkein unohdettuja 11–12) määrittelee perinteisen käsityön pit- käsityötekniikoita. Tarkoituksena on, että eri kän kulttuurikehityksen tuotteeksi, jolle on alueilla mietitään, mitkä tekniikat tulisi nostaa tärkeämpää käyttötarkoitus kuin esineen esit- listalle. (Norges Husglidslag 2015.) tävyys. Keskeistä on myös sosiaalinen tehtävä viestinnän välineenä. Käsityö toimintana edusPerinne voidaan ajatella myös toisin ja kattaa osaamisen ja tekemisen perinnettä ja jos- soa, että se elää osana uutta. Uudet käytännöt 108

kehittyvät vanhan pohjalta ja vanha jatkaa näin elämäänsä. Käsityöperinnettä syntyy joka päivä, mutta käsityö on vähemmän paikallista ja enemmän globaalia, kun viestejä ja vaikutteita voidaan vaihtaa helposti esimerkiksi Internetin välityksellä. Käsityön varjeltua kulttuuriperintöä Kaipaamme takeita asioiden aitoudesta ja siitä, että ne ovat oikeita. Tämä ilmenee esimerkiksi kansallispukutoiminnassa. Kansallispuvunomaisia pukuja, joilla on löyhä yhteys pukuhistoriaan, mutta joista syntyy vaikutelma kansallispuvuista, pidetään väärennöksinä. Etnologian professori emeritus Bo Lönnqvist on määritellyt kansallispuvun jäljennetyksi tai rekonstruoiduksi puvuksi, joka elvyttää entisajan kansanomaista juhlapukumuotia (Lönnqvist 1978, 125–126). Kansallispukujen tutkija Leena Holst (2011, 20) on tiivistänyt kansanpuvun ja kansallispuvun eron seuraavasti: ”Kansanpuku kansallispuvuksi muuntuneena on kopio vailla menneisyyttä ja yhteisöä, jossa puku päällä elettiin. Kansanpuku antoi kansallispuvulle hahmon, mutta ei sisältöä. Kansallispukujen käyttäjät loivat kansallispukukulttuurin.” Kansallispuvut ovat tutkimuksen perusteella rekonstruoituja, eivätkä ne ole siinä mielessä aitoja kuin alkuperäinen museoesine. Niillä on yleensä kuitenkin tutkittu historiallinen pohja. Useimmat kansallispuvun käyttäjät ovat pukua valitessaan kiinnittäneet huomiota omaan tai vanhempien kotiseutuun sekä asuinpaikkaan. Puvut sisältävät kansainvälisiä vaikutteita, mutta pukukokonaisuutta voidaan kuitenkin pitää kansallisena tai paikallisena. Näyttää siltä, että tätä kokonaisuutta tahdotaan suojella. Tämä saattaa liittyä tarpeeseen osoittaa omaa ainutlaatuisuutta ja erilaisuutta sekä oikeutta omaan kulttuuriin.

Kansallispukujen käyttöön saattaa liittyä tarkkoja ryhmän sisäisiä ohjeita, joita ei kyseenalaisteta. Kansallispuvun käyttöä ei esimerkiksi aina sallita ulkopuoliselle. Tekstiilitutkija Berit Eldvik (2005,70) kirjoittaa saksalaissyntyisestä naisesta, joka tahtoi hankkia 1970-luvulla ruotsalaisen kansallispuvun. Paikalliset asukkaat koettivat estää puvun hankinnan viivyttämällä kaikkia tilauksia. Ompelijalla ja kirjojalla oli aina kaikki ajat varattuja, kun nainen kyseli heidän palveluitaan. Asukkaat olivat huolissaan siitä, että ulkopuolinen ei voisi ymmärtää puvun merkitystä oikein. Itse olen kuullut eräästä tapauksesta muutaman vuosikymmenen takaa Ruotsista. Nuori nainen tahtoi ostaa kotiteollisuusliikkeestä raidallista kansallispuvun hamekangasta. Myyjä kysyi tuleeko se kansallispukuun ja kun nainen kertoi, että kangas on kaunista ja hän aikoo tehdä siitä jakun, myyjä kieltäytyi myymästä kangasta hänelle. Tänä päivänä ostaminen todennäköisesti onnistuisi. Kansallispukuihin voidaan suhtautua myös vapaammin. Eräs, myös ruotsalainen, käsityöalan asiantuntija ostaa eri maista itseään viehättäviä kansallispuvun osia ja kertoo rakentavansa niistä kansainvälisen kansallispuvun. Myös etnomuoti ammentaa kansallispuvuista. Korsnäsinpaita edustaa 1800-luvun puolenvälin jälkeistä muotiuutuutta ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Virkkauksen tultua tunnetuksi ja muotiin joku luova ihminen keksi soveltaa sitä villapaitoihin, joita aiemmin oli valmistettu kokonaan neulomalla. Näyttävä lopputulos miellytti ihmisiä ja sitä kopioitiin ja muunneltiin. Villapaidasta on muodostunut yksi Korsnäsin, suomenruotsalaisuuden, suomalaisuuden ja käsityöosaamisen symboli riippuen siitä, mistä näkökulmasta asiaa tarkastellaan. (Luutonen 1997, 120–121) Paidoissa kiehtoo mielenkiintoinen valmistusprosessi ja lopputulos. Kursseilla opitaan valmistamaan villapaita, mutta tekemäni kyselyn perusteella kurssilaisille villapaidan aikaansaamista tärkeämpää on saada haltuunsa tekemisen taito

109

(1992,41, 44). Perinteisen tuotteen asema on tehnyt korsnäsinpaidasta esineen, johon suhtaudutaan hiukan juhlallisesti. Paidalla on ikään kuin oikea muoto ja sen muuttamista saatetaan pitää sopimattomana. Paitojen oikeasta valmistuksesta on julkaistu kirjoja ja pidetty kursseja. Korsnäsinpaidoista tehdään mahdollisimman tarkkoja museopaitojen kopioita käyttäen tarjolla olevia materiaaleja. Niistä tehdään kuitenkin käyttömukavampia kuin 1800-luvulla, ja muotoilusta voi myös nähdä ovatko muodissa vartalonmyötäiset vai väljät vaatteet. Korsnäsinpaita on toiminut myös inspiraation lähteenä. Käsityönopettaja Marja Heikinheimo oli valmistanut muutamia perinteisiä korsnäsinpaitoja, kunnes hän 1990-luvulla valitsi tuttujen värien sijaan perusväriksi sammaleenvihreän. Tästä alkoi tuottelias ja luova kausi, jossa perinteisen korsnäsinpaidan pohjalta syntyi omia värityksiä ja tulkintoja. Värityksissä näkyvät tekijän luontoharrastus ja todennäköisesti paidan tilaajan toiveet, mutta paidat tunnistaa perinteisten korsnäsinpaitojen sukulaisiksi. Paidat on rakennettu samalla tavalla virkkaus- ja neuletekniikkaa sekä samoja kuvioaiheita käyttäen. Muunnokset herättävät yleensä keskustelua ja pohdintaa siitä, onko sopivaa tehdä näin. Heikinheimon paidat on ehkä hiljaisesti hyväksytty, koska ne on valmistettu yksittäisille henkilöille omaan käyttöön. (Heikinheimo 2008 ja Luutonen 2008.) Yksi korsnäsinpaidan muunnelma on jussipaita, joka kehitettiin 1920-luvulla perinteisten Kansallismuseoon tallennettujen villapaitojen pohjalta Pohjalaisia-elokuvaan Harrin Jussin rooliasuksi. Näytelmän vuonna 1914 tapahtuneessa ensiesityksessä Lapualla Harrin Jussi käytti korsnäsinpaitaa. Aivan tarkkaan ei tiedetä kuka jussipaidan kehitti, mutta on aivan ilmeistä, että se on pelkistys korsnäsinpaidasta. Elokuvassa korostettiin kansatieteellistä näkökulmaa ja asujen aitoutta. Jussipaita edustaa elävää, muuttuvaa perinnettä, joka näkyy tänä 110

Korsnäsin kotiseutuyhdistyksen hallussa olevia perinteisiä Korsnäsin villapaitoja. Kuva: Helena Höglund-Rusk.

111

päivänä paitsi perinteisenä villapaitana, painettuina puuvillapaitoina, pienesineinä, jopa tatuointeina ja kielellisenä ilmaisuna. Jussipaita kehitettiin teatteri-, elokuva- ja esiintymis-asuksi ja myöhemmin Helsingin yliopiston Etelä-Pohjalaisen Osakunnan urheiluvaatteeksi sekä arkivaatteeksi. Jussipaidan tuotekehitys ei ole pysähtynyt eikä se ole saanut juhlallista perinne-esineen asemaa, vaan se on taipunut vapaasti uudelleen muotoiltavaksi. Jussipaita liitetään miehiseen suomalaisuuteen, omanarvontuntoon ja itsellisyyteen. (Luutonen 2001 ja 2007.) Miten tämän päivän käsityöntekijä ymmärtää käsityöperinteen? Taitoliitto järjesti vuonna 2014 käsityöntekijöille kilpailun, jossa haettiin ideoita uusiin tuotteisiin, jotka olivat saaneet vaikutteita suomalaisesta käsityöperinteestä. Kilpailu paljasti jotain siitä, miten käsityöperinne ymmärretään. Kilpailuun lähetettiin 169 ehdotusta. Tutkija Anna Kouhia kävi läpi koko aineiston ja teki siitä analyysin (Kouhia 2014, 24–27) Osassa ehdotuksista oli nähtävissä vain löyhä yhteys perinteeseen ja osassa oli onnistuttu löytämään kekseliäs ja hienovarainen yhteys. Kilpailuun ehdotettiin koruja, laukkuja, vaatteita ja asusteita, mutta myös huonekaluja, kodintekstiilejä sekä sisustus- ja taide-esineitä. Kouhia löysi aineistosta kolme eri tapaa lähestyä perinnettä. Perinteelle uskolliset tuotteet sitoutuivat läheisesti perinnekuvastoon konseptin, tuoteidean ja toteutuksen osalta. Perinnettä soveltavat tuotteet hyödynsivät perinnettä materiaalisena, teknisenä tai visuaalisena inspiraationlähteenä. Perinnettä uudistavat tuotteet kiinnittyivät perinteeseen innovoiden, leikitellen ja varioiden. Kilpailun osanottajille käsityöperinne näyttäytyi konkreettisina asioina kuten kuvio, tekniikka tai materiaali, mutta ilmiselvästi myös aineettomana mielikuvana tai ideana.

työperinnettä sukupolvelta toiselle. Työpajoissa ammennettiin ideoita kansallispuvuista ja kansanomaisesta pukeutumisesta. Nuoret toimivat suunnittelijoina, toteuttajina, valokuvaajina, kirjoittajina, malleina ja haastattelijoina. (Aalto 2013, 6.) Tuloksena syntyi hauskoja ja yksilöllisiä asuja, joissa näkyi viittaus kansallispukuihin. ”Uuskansallispukumalliston” materiaalina käytettiin Finnairin lentoemäntien vanhoja työasuja. Nuorilla oli ennakkoluuloja kansallispukuja kohtaan, mutta käsitys muuttui kun lopputuloksena oli käyttövaatteita ja kansallispukujen yksityiskohdat toimivat ideapankkina. (Kukkola 2012, A 7.) Professori Janne Vilkuna valitsi vuonna 2013 Pistos-hankkeen Taitojärjestön kulttuuriteoksi ja totesi perusteluissaan mm: ”on havaittu kansallispukujen taustalla olevan kansanomaisen käsityökulttuurin tavaton rikkaus, josta voi vanhan juhlavasti säilyttämisen ja käyttämisen lisäksi myös luoda uutta tyylikästä arkiesineistöä” (Vilkuna 2013). Käsityö perinteen palveluksessa

Esimerkit vahvistavat käsityön ilmenemisen aineellisena ja aineettomana, prosessina ja produktina sekä sen, että muutos on luonnollinen osa prosessia. Perinteisen käsityön typistäminen tallennettuihin materiaalisiin tuotteisiin, joihin oikea, aito ja alkuperäinen vertautuvat, osoittautuu virheelliseksi. Käsityön kulttuuriperintö on käsityötaito, osaamisen perinne, jonka avulla voidaan toteuttaa materiaalisia tuotteita, myös taidokkaita kopioita eri aikakausien käsityötuotteista. Aikaisempi taito ja tekniikka jatkavat elämäänsä uudessa ilmaisussa samalla tavalla kuin uuden asian oppiminen rakentuu entisen pohjalle. Eräät käsityötuotteet ovat saaneet erityisen aseman kulttuuriperintönä. Niistä on muodostunut symboliesineitä tai ne kytkeytyvät historiaan ja niistä on voinut tulla alueiden omaa kulttuuriperintöä. Ne voivat Taito Kymenlaakso toteutti vuonna 2012 myös olla erityisen onnistuneita käsityötaidon hankkeen Pistos – pahennustako perinteeseen, näytteitä. jossa kokeiltiin uudenlaista tapaa siirtää käsi112

Ihmiselle faktoja tärkeämpää on rakentaa mielekästä elämäntarinaa, perustella oman elämän ja valintojen merkityksellisyyttä. Aineellisena näyttäytyvä käsityöperinne on rekonstruoitu, kuin rakennettu tarina, josta hyvänä esimerkkinä ovat kansallispuvut. Poikkeaminen niin sanotusta historiallisesta totuudesta ei mielestäni tee perinnettä tai kulttuuriperintöä mitenkään vähempiarvoiseksi vaan inhimillisesti ymmärrettäväksi. Käsityön kulttuuriperintö on hienoa osaamista, tekijän tiedon eteenpäin viemistä. Kirjallisuus: Aalto, Tiina 2013: Perinne ei pahene. Taito 3/13, 6. Helsinki: Käsi- ja taideteollisuusliitto. Anttila, Pirkko 1983: Prosessi vai produkti? Tutkimus käsityön asenteista ja arvopäämääristä. Helsinki: Kouluhallitus, Kokeilu- ja tutkimustoimisto. Tutkimusselosteita No 43. Anttila, Pirkko. 1993: Käsityön ja muotoilun teoreettiset perusteet. Helsinki: WSOY. Elfvik, Berit 2005: Dräkten som kulturarv. I Bo G. Nilsson (red.) Påklädd uppklädd avklädd. Om kläder, kropp och identitet, 60-72. Stockholm: Norstedts Akademiska Förlag. Heikinheimo, Yrjänä (toim.). 2008. Marja Heikinheimo. Värivaikutelmia korsnäsinpaitoihin. Färgvariationer i korsnäströjan. Hämeenlinna. Holst, Leena. 2011. Kansallispuku. Helsinki: Maahenki. Kouhia, Anna. 2014: Suomalainen kansanaperinne elää käsityökulttuurissa. Taito 5/14, 24–27. Helsinki: Käsi- ja taideteollisuusliitto. Kukkola, Liisa. 2012: Lentoemäntien vaatteet taipuvat uuskansallispuvuiksi. Helsingin Sanomat 1.10.12, A 7. Luutonen, Marketta 1997: Kansanomainen tuote merkityksenkantajana. Tutkimus suomalaisesta villapaidasta. Helsinki: Akatiimi. Luutonen, Marketta 2001: Villapaita pohjalaismiehen rooliasuna. Lähikuva 2, 50–62. Helsinki: Lähikuvayhdistys, Suomen Elokuvatutkimuksen Seura, Turun elokuvakerho, Turun yliopiston mediatutkimus ja Varsinais-Suomen elokuvakeskus. Luutonen, Marketta. 2007: Harrin Jussin muisto. Jussipaita suomalaismiehen rooliasuna. Anneli Nikko, Ismo Pellikka & Erkki Savolainen (toim.) Oppimista, opetusta, monitieteisyyttä. Kirjoituksia Kunikaankartanonmäeltä, 133- 151. Joensuun yliopisto. Savonlinnan opettajankoulutuslaitos.

Luutonen, Marketta 2008: Marja Heikinheimon elämän värit. Taito 6/2008, 40–41. Helsinki: Käsi- ja taideteollisuusliitto Taito. Lönnqvist, Bo 1978: Kansanpuku ja kansallispuku. Helsinki: Otava. Polany, 1983/1966: The Tacit Dimension. USA: Library of Congress. Seitamaa-Hakkarainen, Pirita & Pöllänen, Sinikka & Luutonen, Marketta & Kaipainen, Minna & Kröger, Tarja & Raunio, Anna-Mari & Sipilä, Outi & Turunen, Virpi & Vartiainen, Leena ja Heinonen, Asko. 2007: Käsityötieteen ja käsityömuotoilun sekä teknologiakasvatuksen tutkimusohjelma Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa. Joensuun yliopisto, Kasvatustieteiden tiedekunnan tutkimuksia N:o 100. Tuomi-Nikula, Outi 2004: Perinteisen käsityön taitajat Satakunnassa – dokumentointi, elvytys ja tuotteistaminen. Maakunnallisen tutkimushankkeen nykytilanne ja tavoitteet. Teoksessa Maija Santikko (toim.) Perinteinen käsityö Satakunnassa – tarpeetonta perinnettä vai alueellinen voimavara, 10–29. Pori: Turun yliopisto. Kulttuurituotannon ja maisematutkimuksen laitoksen julkaisuja III.

Painamattomat lähteet: Lith, Pekka 2015: Käsityöalan suhdanne- ja toimialaraportti 2015. (käsikirjoitus) Luutonen, Marketta 1992: Kansanomaisen käsityön symboliarvo. Tutkimus korsnäsinpaidasta. Sivulaudaturtyö. Helsingin yliopiston käsityönopettajan koulutuslinja. Vilkuna, Janne 2013: Taito-kulttuuriteko 2013 perusteet. Lehdistötiedote 25.4.13. Käsi- ja taideteollisuusliitto Taito.

Internet-lähteet: Mynämäen käsi- ja taideteollisuusopisto 2015. www. raseko.fi/raseko/mynamaen-kasi-ja-taideteollisuusopisto/. Luettu 15.5.2015. Norges Husflidslag 2015. www.husflid.no/fagsider/ projekter/roedlista. Luettu 14.5.2015. Suomen käsityön museo 2015. http://www.craftmuseum.fi/esitteet/vuoden_kasityolainen.htm. Luettu 12.5.2015.

113

Vanha riihen ovi. Kuva: Marika Sarha.

114

AIKAA TAITEELLE Marika Sarha

KM, projektipäällikkö, Elämää käsillä -projekti, Eläkeliitto. Syntyisin Pohjois-Savosta, Lapinlahdelta, asuu Helsingissä.

lin ensimmäisen kerran hautajaisissa, kun olin 3-vuotias. Lapinlahden kirkko oli aivan täynnä. Jouduimme mummon kanssa lehterille. Kaikki oli pienen mielestä outoa ja pelottavaa, jännittävää ja mielenkiintoista. Kirkossa siunattiin taiteilija Aarne Paldanius, mummon ja ukin hyvä ystävä. Kuulin miehestä paljon tarinoita. Lukuisat jutut sekoittuivat teoksien kerrontaan, ja minusta tuntui aina, kuin olisin tuntenut miehen. Mummon luona, vierashuoneessa, oli liitupiirustus. Huivipäinen nainen seisoo mäellä ja ojentaa kätensä, kuin siunatakseen maan ja siellä kulkijat. Minusta se esitti mummoani.

Aarne Paldanius on tyyppiesimerkki ITE-taiteilijasta. Itse Tehdyn Elämän taitajat, suomalaiset nykykansantaiteilijat, ovat usein eläkkeellä tarttuneet käsillä tekemiseen. ITE-taide on maalaismiesten veistotaidetta, vaikkakin koko käsityön ja taiteen kirjo. Yhteistä ITE-taiteilijoille on rohkeus ja intohimo tarttua tekemiseen koulutuksesta, iästä tai elämän mahdollisuuksista riippumatta. Taide odottaa ja puhkeaa kukkaan, kun sille annetaan mahdollisuus. Kun olin lapsi, isäni työhuoneen seinällä roikkui vanha riihen ovi. Se oli täynnä ihmishahmoja, vakavia körttiläisiä, kulkijoita, mietteissään olijoita. Keskellä ovea oli reikä. Se oli miehen suu, miehellä on päässään karvalakki. Oliko se ukki? Vai olikohan koko teoksen leveydeltä katsojia halaava mies sittenkin Aarne Paldanius, tyytyväisenä elämään ja mitä se antoi. Luovuus on mahdollista myös ikäihmisenä.

Aarne Paldanius oli tavallinen maanviljelijä. Tarina kertoo, että hänen perheessään ei arvostettu taiteilijuutta, pienen Aarnen piti harrastaa salaa. Taiteiluun sopivat mitkä tahansa välineet, joita hän sai käsiinsä. Upeimmat teokset Kirjallisuus: syntyivätkin veistämällä puusta, latojen seiniin, Haveri, Minna 2012: Vain luovuus on rajana. Teokvanhojen riihien oviin. Aarne teki ja oppi kaisessa Sarha, Marika (toim.): Oma lehmä ja laidun. Eläken itse. mää käsillä -kädentaitojen opas. Eläkeliiton julkaisu.

Mahdollisuus omalle kutsumukselle avautui vasta viisikymppisenä, kun lääkäri kielsi Aarnelta kaikki raskaat maatyöt. Uusi elämä taiteilijana alkoi. Aarne Paldanius olikin tuottelias ja käytti materiaaleja monipuolisesti. Puu oli kaikista materiaaleista rakkain. Sen elävyys ja yksityiskohdat innoittivat: puun kuhmura saattoi ollakin työn keskeisin kohta. Töiden aiheet nousivat eletystä elämästä, kyläläisistä, maanviljelystä ja körttiläisyydestä.

Internet-lähteet: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Taiteilijahakemisto: http://kulttuurihistoriallinenmuseo. kuopio.fi/c/document_library/get_file?uuid=5b7377da-c06e-4411-a884-164ebc3f6a0c&groupId=10501 Luettu 7.7.2015. Kuvataiteilijamatrikkeli. Suomen taiteilijaseura: http://www.kuvataiteilijamatrikkeli.fi/fi/taiteilijat/1076 Luettu 7.7.2015. Yläsavolaiset kuvataiteilijat. Halosten museosäätiö: http://eemil.fi/ taiteilija.php?aid=12 Luettu 7.7.2015.

115

Tornionjoki Kukkolassa. Kuva: Helena Ruotsala.

116

”OONHAN MEILÄ VIELÄ KIELI1” Onko meänkieli aineetonta kulttuuriperintöä Tornionlaaksossa? Helena Ruotsala

Professori, Turun yliopisto. Syntymäkunta Kittilä, asuinpaikka Turku.

iime aikoina Suomessakin on keskusteltu paljon aineettomasta kulttuuriperinnöstä, sillä Suomi on vihdoin ratifioinut tämän sopimuksen. Yleisellä tasolla aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan ihmisten arjessa läsnä olevaa elävää perintöä kuten esimerkiksi rituaaleja, juhlia, tapoja ja puhetta. Siihen sisältyy ilmiöitä, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle elävinä, mutta samalla niiden sallitaan muuttuvan. Tärkeä osa kulttuuriperinnön ymmärtämisessä ja edelleen siirtämisessä seuraaville sukupolville on, että sen nähdään edistävän kulttuurien välistä vuorovaikutusta ja vahvistavan kunnioitusta monia erilaisia elämäntapoja kohtaan. Aineettoman kulttuuriperinnön merkitys korostuu tänä päivänä entisestään, kun keskustellaan ja edistetään erilaisten yhteisöjen välistä kanssakäymistä. (Museovirasto 2015.) 1

Meänkieli on yksi Ruotsin Tornionlaaksossa puhuttavista – mm. suomen ja saamen ohella – vähemmistökielistä. Virallinen enemmistökieli on siellä ruotsi. Vähemmistökielet saivat virallisen aseman varsin myöhään eli vasta 1.4.2000. Meänkieltä kutsutaan joissakin yhteyksissä myös tornionlaakson suomeksi. Suomen puolella puhutaan vastaavasti tornionlaakson murretta, joskin viime vuosina on julkisuudessa esitetty toiveita tavoitteita meänkielen ottamiseksi viralliseksi kieleksi myös Suomessa. (Mm. Pohjolan Sanomat 16.11.2013.) Meänkielen saamasta virallisesta asemasta huolimatta se on tänä päivänä erittäin uhanalainen kieli. Nationalismin, ruotsalaistamispolitiikan, kansankodin rakentamisen ja modernisaation vuoksi kielellinen assimilaatio on edennyt voimakkaasti. Meänkielen käyttötilanteet ovat

Lainaus on torniolaaksolaisen maailmanmusiikkia soittavan yhtyeen Jordin kappaleesta Oonhan meilä vielä kieli.

117

harventuneet ja kielen puhumisilmasto on käynyt ahtaaksi. Lingvistien näkemyksen mukaan kielenvaihto meänkielestä ruotsiin jatkuu yhä edelleen huolimatta meänkielen nykyisestä asemasta virallisena vähemmistökielenä. (Ks. esim. Arola et al. 2014, 2; Ruotsala 2014, 228–229.) Mutta milloin ja miksi meänkieltä käytetään ja mikä sen asema on? Kuka kuuluu meänkielen vähemmistöön ja kuinka paljon kieltä on osattava, jotta voi sanoa kuuluvansa siihen? Meänkieli puhuttaa ihmisiä ja se tulee esille sekä arjen ylirajaisuutta Tornion-Haaparannan kaksoiskaupungissa käsittelevän tutkimukseni kenttätöissä että mediassa ja Facebookissa käytävässä keskustelussa.2 Tärkeä kysymys meänkielen jatkumisen ja tulevan käytön kannalta on, mikä on meänkielen suhde identiteettiin tai kulttuuriperintöön erityisesti sellaisilla henkilöillä, jotka eivät kieltä käytä tai osaa. Ennen meänkielen asemasta ja tulevaisuudesta käytävää keskustelua on kuitenkin luotava lyhyt historiallinen katsaus.

kulkivat. Suomen kulttuurialueita tarkastelleen Ilmar Talven (1979, 407) mukaan Tornionlaakso muodosti selvästi omaleimaisen, muusta Pohjois-Suomesta erottuvan alueen, jonne innovaatiot saapuivat usein Ruotsista. Suomenkielinen Tornionlaakso jakaantui dramaattisesti kahtia Suomen tullessa Venäjän keisarikunnan autonomiseksi osaksi. Arjen tasolla ihmiset maksoivat kovan hinnan uudesta rajasta, sillä se vedettiin pitkin Tornionjokea eikä Kainuunjokea, joka erotti suomen- ja ruotsinkielisen asutuksen ja jota Venäjä ensin ehdotti rajaksi. Ruotsalaiset puolestaan halusivat rajan itään Kemijoelle. Lopulta keisari hyväksyi rajaksi Tornionjoen siten, että Tornion kaupunki tuli Venäjälle. (Lähteenmäki 2004, 30–31.)

Miksi meillä puhutaan suomen murretta ja Tornionjoen länsipuolella meänkieltä?

Joelle vedetty uusi raja jakoi kahtia pitäjiä, seurakuntia, kyliä ja tiloja, maaomaisuuksia ja sukuja jättäen Ruotsin puolelle noin 40 000 suomenkielistä asukasta. Miltei kaikki jokivarren pitäjät jakautuivat kahtia menettäen sekä alueitaan että asukkaitaan. Tämän vuoksi sekä Suomen että Ruotsin puolella on samannimisiä kyliä kuten esimerkiksi Kukkola ja Pello.

Meänkielen ja Suomen puolella puhuttavan murteen syntymisen syyt ovat historiassa, sillä paikalliset kokivat omakohtaisesti Tornionlaakson olleen raja-alue, jossa poliittinen ja valtionraja ei ole yhteneväinen kulttuuri- ja kielirajan kanssa. Suomen sodan päättymiseen ja 1809 solmittuun Haminan rauhaan asti koko tämä kulttuurisesti ja ekologisesti yhtenäinen alue kuului Ruotsille. Täällä puhuttiin samaa kieltä, kuuluttiin samaan kirkkoon ja toimeentulo saatiin samoista elinkeinoista. Myös monet materiaalisen kulttuurin piirteet kertovat pitkäaikaisesta yhteisestä historiasta ja tiiviistä yhteyksistä Tornionjoen yhdistäessä ja ollessa aluetta koossa pitävä tekijä. Joki oli myös kulkuväylä, jota pitkin niin ihmiset, tavarat kuin aatteetkin

Rajanvedon jälkeen sen länsipuolelle jääneet muuttuivat Ruotsin kuningaskunnan pieneksi kielivähemmistöksi. 1800-luvun lopulta lähtien suomenkielinen väestö joutui ruotsalaistamispolitiikan kohteeksi ja siinä tehokkaimpana välineenä oli koulupolitiikka. Suomen puhuminen katsottiin uhaksi ja sen puhujia ruvettiin pitämään ”vieraana heimona”. Suomea kitkettiin säälimättä ja ruotsalaistamisprosessin vaikutuksesta monen kieli vaihtui ruotsiksi, sillä esimerkiksi koulussa kielletyn äidinkielen käytöstä lapsia rangaistiin rankaisemalla koko luokkaa. (Bladh & Kuvaja 2006, 32.) Tästä huolimatta suomen kieli säilyi, sillä aviopuolisoita haettiin vanhan tavan mukaan Suomen puolelta ja Ruotsiin avioituneet naiset osaltaan auttoivat

Tutkimustani varten olen haastatellut yli 60 henkilöä, joista 19 luonnehtii itseään kaksikielisiksi. 11 haastattelua olen tehnyt ruotsiksi. Hieman yli puolet haastateltavista asuu Ruotsin puolella. Tätä artikkelia varten käytän 32 haastattelua ja kymmentä sähköpostivastausta.

118

suomenkielen säilymistä ankarasta kielipolitiikasta huolimatta. Myös Tornionlaaksossa syntyneen uskonnollisen herätysliikkeen, lestadiolaisuuden, merkitys on huomattava suomen kielen ylläpitäjänä, sillä liikkeessä lingua sacra oli nimenomaan suomi. Suurin osa alueen saarnamiehistä on ollut suomenkielisiä ja Ruotsin valtionkirkko koettiin vieraana instituutiona. (Fjällström 2001, 90.)

tämisenä. Virallisen ruotsalaistamispolitiikan loppuessa 1950-luvulla suomesta tuli vapaaehtoinen aine joissakin lukioissa. Myös voimakas maahanmuutto vaikutti meänkieleen suhtautumiseen. Myöhemmin 1970-luvulla suomea saattoi opiskella, mutta se koettiin vaikeaksi, koska koulussa opetettava suomi poikkesi kotona puhutusta kielestä. Ongelma ratkaistiin aloittamalla paikallisen kielivariantin, meänkielen, opettaminen vieraaksi osoittautuneen suoSuomen kielen status oli heikko eivätkä men kirjakielen sijaan. (Huss 1999, 82; Winsa monet vanhemmat kokeneet tärkeäksi suomen 1993, 10.) opettamista lapsilleen. Kielenvaihtoa edistivät ehkä vanhempien mielessä olleet raskaat Suomalaiset ymmärtävät meänkieltä, mutta muistot omalta kouluajalta, jolloin 1950- ja meänkieltä puhuvat eivät välttämättä ymmär1960-luvulla ei kansankodin rakentamiskii- rä suomea, joten mikä sitten on näiden kielten reissä nähty suomen kielellä tulevaisuutta. Tä- välinen suhde? Kielen voi määritellä joko lintä kuvaa hienolla tavalla Klaus Härön elokuva gvistisin tai etnopoliittisin kriteerein. Lingvististen kriteerien perusteella meänkielen suomen Tuntematon Elina (2002). kieltä lähellä oleva rakenne tekisi siitä murteen. Viime vuosisadan puolivälissä virallisessa Etnopoliittisten kriteerien, ts. ryhmän itseidenkieli-ilmastossa alkoivat puhaltaa suotuisam- tifikaation, perusteella kyseessä on oma kieli, mat tuulet Ruotsin kouluhallituksen annettua ja Ruotsin puolella kehittyi 1980-luvulla ajatus ohjeen, ettei suomenkielisiä koululaisia saanut meänkielestä omana, suomesta eroava kielenä. kieltää puhumasta suomea (Vaattovaara 2009, Meänkielen kehittyminen on osa vähemmis57). Suomen- tai meänkielen näkökulmasta töjen omien oikeuksien ajamis- ja identiteetin pahin oli kuitenkin ehtinyt jo tapahtua, joten rakentamisprosessia. Vastaavanlainen prosessi kielellinen assimilaatio oli laajaa. Ruotsin puo- on ollut käynnissä mm. Pohjois-Norjassa, jossa lella suomi ei kehittynyt eikä sitä käytetty kuin kveenin kieli on yksi virallisista vähemmistökiekotioloissa. Julkisilla paikoilla ja virallisissa yh- listä. Meänkielen kehityksen kannalta tärkeitä teyksissä puhe vaihtui ruotsiksi, mutta Suomen etappeja on ollut mm. 1981 perustettu Svenska puolella puhe jakautui murteeseen ja kirjakie- Tornedalingars Riksförbund – Tornionlaaksolaileen. set (STR-T), jonka tehtävänä on ajaa vähemmistön asioita, kuten meänkielen tunnistamista Lingvistiikkaa vai etnopolitiikkaa omaksi kieleksi. (Huss 1999, 84.) Meänkielel– meänkielen ”synty” lä alettiin julkaista kirjallisuutta ja käyttää sitä teatterissa ja muissa kulttuuritapahtumissa. Meänkieli kuulostaa ulkopuolisen korvissa suo- Kielioppi, Krammatiikki ilmestyi 1996 ja enmen murteelta tai jopa vanhahtavalta suomelta, simmäinen sanankirja ilmestyi jo 1992 (Kenttä koska siinä on paljon ruotsista peräisin olevia & Pohjanen 1996). Vihdoin 1.4.2000 meänlainasanoja. Kielten eriytyminen alkoi jo 1809 kielestä tuli yksi Ruotsin viidestä virallisesta väuuden rajan vetämisen jälkeen. Suomen puo- hemmistökielestä. Siitä lähtien meänkieltä on lella käytettyyn kieleen vaikuttivat suomen kir- ollut oikeus käyttää viranomaisten ja tuomiojakieli ja yleiskieli, kun taas Ruotsin puolella istuinten kanssa asioitaessa. Samoin asukkailla ruotsin vaikutus alkoi näkyä puhutussa kielessä on oikeus saada opetusta ja hoitoa tällä kielellä muun muassa lainasanoina ja myöhemmin ään- tietyissä kunnissa. 119

Virallisesta asemasta huolimatta meänkieli on tällä hetkellä uhattuna, sillä assimilaatio on edennyt voimakkaasti. (Elenius 2001; Töyrylä 2015.) Meänkielen käyttötilanteet ovat harventuneet ja kielen puhumisilmasto käynyt ahtaaksi. Katukuvassa meänkieltä ei juuri näy, sillä esimerkiksi katukyltteihin tai paikkakuntien nimiin meänkieli ei ole juurikaan mahtunut. (Kenttä 2015.) Kielenvaihto meänkielestä ruotsiin jatkuu yhä edelleen huolimatta meänkielen asemasta virallisena vähemmistökielenä. Sen nykytilannetta on vaikea arvioida, sillä kielenpuhujien määrä vaihtelee sen mukaan, miten kielitaito määritellään. Arviot kielenpuhujista liikkuvat välillä 25 000–40 000. Meänkieltä tutkitaan ja sitä käytetään myös tieteellisessä keskustelussa. (Ks. Arola et al. 2014, 2.) Meänkielistä kirjallisuutta käännetään ja julkaistaan ja sitä käytetään radio-ohjelmissa (Esim. Meänraatio ja Raatiu Väylänranta). Jotkut eivät edelleenkään pidä meänkieltä kielenä vaan suomen murteena ja käyttävät siitä väheksyvää pejoratiivista nimitystä sekakieli tai blandsvenska siitä huolimatta, että Ruotsissa suomi ja meänkieli ovat eri kieliä. Toiset taas tekevät eron niiden välille. (Arola 2006, 23.) Meänkielen asema ja tulevaisuus Monet torniolaaksolaisista ovat syntyneet Suomessa tai suomen- tai meänkieliseen perheeseen. Osa heistä kasvaa kaksi- tai kolmikielisiksi, mutta osa vaihtaa kielensä ruotsiin. Näin käy usein juuri meänkielisten kohdalla (Arola et al. 2014, 2). Meänkieliset haastateltavani käyttävät työssään molempia kieliä tilanteen mukaan, mutta he tekevät selvän eron työ- ja tunnekielen välille ruotsin ollessa työkieli ja meänkielen tunteen kieli. Vaikka meänkielen asema on virallisesti vahvistunut Tornionlaaksossa, niin silti kielten ak-

tiivikäyttö on vähentynyt kouluissa ja nuorison keskuudessa. Haastateltavani näkivät meänkielen heikon aseman edelleen johtuvan osaksi historiallisista syistä ja osaksi sitä puhuvien arkuudesta. Aiemmin kieltä ei uskallettu käyttää tai sen käyttöä hävettiin, koska aiemmat sukupolvet olivat joutuneet piilottamaan oman kielensä. Piti puhua ruotsia, koska asuttiin Ruotsissa: ”Monenlaisia argumenttejä esitethään siittä, miksi se suomi on jäänyt pois, mutta taustala on minun mielestä se, että Tornionlaaksossa vieläki hävethään sitä, että olhaan osa suomalaisuutta. Kielelä ei ole statusta.” Julkisesta keskustelusta huolimatta kenttätöiden perusteella meänkielen asema ja käyttö ovat edelleen vähenemässä, sillä kielellä ei alueellisena kielenä nähdä olevan samanlaista tulevaisuutta kuin suomella tai ruotsilla. Meänkieltä ei juuri käytetä asiointikielenä, vaan kieli vaihtuu silloin ruotsiksi. Eräs meänkieltä osaava haastateltava näkee sen ainoana tehtävänä, että se kertoo alueellisesta identifioitumisesta Tornionlaaksoon. Hänen – kuten monien nuorempien haastateltavien – mukaan kielen tulevaisuus on heikko, koska lapset eivät opi sitä äidinkielenä, vaan sitä opiskellaan vain vieraana kielenä. Meänkieli ei näytä siirtyvän lapsille kotona eikä päiväkodeissa ja kouluissa kielen käyttöä tai opetusta vaadita. Tämä kaikki kertoo kielen alhaisesta statuksesta ja arvostuksesta. Kuten tutkimukset osoittavat, meänkieli tarvitsee tukea joka tasolla, jotta pitkälle päässyt kielenvaihto pysähtyy. (Arola et al. 2014, 29– 32.) Myös monet haastateltavistani eivät näe meänkielen tulevaisuutta ruusuisena, koska kieli ei siirry luonnollisesti sukupolvelta toiselle. Näin minulle vastattiin ruotsiksi: ”Jag tror dessvärre att meänkieli kommer på sikt försvinna/ förminskas. Den störstä anledningen tror jag är att språket ej är gångbart i så stor geografisk utsträckning och även akademiskt. Användningsområdet är alldeles för begränsat för att få genomslag tyvärr.” Silti hänkin toivoi meänkielen selviävän ainakin niin kauan kuin hän elää.

120

Poika lippoamassa Tornionjoella. Kuva: Helena Ruotsala.

121

Onko meänkieli aineetonta kulttuuriperintöä? Kieli, kulttuuri ja identiteetti liittyvät monin tavoin toisiinsa, sillä kieli kertoo kulttuurista ja sen kantajista. Sen avulla kommunikoimme, jaamme merkityksiä ja arvoja. Kieli on tärkeä osa tässä identiteettien kirjossa sekä yhteisölle ja yksilöille. Kieli kertoo myös ympäröivän yhteiskunnan arvoista ja suhtautumisesta vähemmistöihinsä. Yksikielisyyteen painostaminen on muuttunut monikielisyyttä arvostavaksi ja toisaalta myös identiteettineuvottelujen tuloksena puhutaan moni-identiteetistä. Ei siis tarvitse valita, olenko ”joko tai”, vaan voin olla identiteetiltäni ”sekä että”. Tornionlaaksolainen identiteetti on moninainen, sillä ei ole vain yhtä, vaan identiteettejä on monenlaisia ja tornionlaaksolaiselle koodin vaihto puheessa on jokapäiväistä. Vaikka julkisesti meänkielestä aineettomana kulttuuriperintönä ei ole – vielä – käyty keskustelua, niin mielestäni sen tärkeys, uhanalaisuus ja resurssina käyttö voisi viitata siihen. Mitä kielen valitseminen yhdeksi aineettoman kulttuuriperinnön esimerkiksi vaikuttaisi alueella? Meänkielen avulla torniolaaksolaiset kertovat omista juuristaan ja identiteetistään. Myös kieltä osaamattomille meänkieli nostetaan esille nimenomaan tornionlaaksolaisena erikoisuutena. Jos meänkieltä tarkastelee tiettyjen aineettoman kulttuuriperinnön kriteerien mukaan, niin se on yhä jokapäiväisessä käytössä, siirrettävissä seuraaville sukupolville sekä valittavissa, mutta se on uhanalainen ja tarvitsee suojelua. Aineettoman kulttuuriperinnön listalle on aiemmin päässyt mm. Kanariansaarilla käytössä ollut vihellyskieli, silbo. Sitä on käytetty viestinnän välineenä ainakin satoja vuosia. Edes matkapuhelimet eivät ole sitä täysin syrjäyttäneet, sillä maastomuodot estävät välillä puhelinverkon kantavuutta. Silbo kantaa jopa kilometrien päähän ja sen tahdista voi kuulla myös viestin sävyn; kertooko se jonkun menehtyneen tai jostain iloisemmasta asiasta. Silbo oli myös vaa-

rassa hävitä, mutta viime vuosina sitä on alettu opettaa ja opiskella innokkaasti. Kävisikö näin myös meänkielelle tulevaisuudessa? Maailmanperintölistalle pääsy ei toki takaa ikuisuutta, sillä mikäli kohde uhkaa tuhoutua tai se tuhotaan, niin se poistetaan listalta. Näin kävi esimerkiksi Dresdenin vanhalle kaupungille 2009, koska uusi Waldschlösschenin silta rakennettiin liian lähelle kaupungin historiallista keskustaa. Meänkielen merkityksen kiteytti mielestäni hienosti eräs haastateltava sanoessaan, että ”kun Jord pellaa, niin jollaki lailla se koskettaa enemmän ku se on meänkielellä – ku se on sitä meänkielen tunnelmaa”. Tämän artikkelin otsikko onkin lainaus eräästä tämän torniolaaksolaisen maailmanmusiikkia soittavan yhtyeen kappaleesta, joka korostaa kielen tärkeyttä ja uhanalaisuutta. Kuinka kauan meänkieliset kappaleet koskettavat? Mikä on meänkielen ja siihen liittyvän paikallisen identiteetin tulevaisuus? Jos on olemassa alueellista tornionlaaksolaista identiteettiä, niin miten tärkeä tekijä siinä on kieli? Mikäli meänkieltä ei pystytä siirtämään nuoremmille sukupolville ja se jää pelkästään seremonialliseen käyttöön tai sitä opiskellaan vieraana kielenä kouluissa, niin miten silloin käy tornionlaaksolaiselle identiteetille? Nämä ovat kysymyksiä, jotka askarruttavat niin meänkielen puhujia ja tutkijoita kuin kieltä osaamattomia tornionlaaksolaisia, sillä meänkieli puhuttaa ihmisiä kielitaidosta riippumatta. Alueellinen identifioituminen käy ilman kielitaitoa, mutta miten tärkeä meänkieli on tornionlaaksolaiselle identiteetille tai mitä siitä jää jäljelle? Osa tornionlaaksolaisista ei osaa meänkieltä tai ei halua käyttää sitä asiointikielenä. Silti meänkieltä osaamattomat pitävät sitä tärkeänä osana historiaansa ja identiteettiään ja haluavat osoittaa kuuluvansa tähän vähemmistöön huolimatta siitä, että kielitaito ei riitä. He haluavat näyttää omat sukujuurensa alueeseen kieleen, vaikka kielitaito onkin ohittanut heidät. Kie-

122

len osaajat taas haluavat säilyttää mahdolliset tä valtakunnasta kahdeksi kansallisvaltioksi. – Gunvähemmistöedut vain kieltä taitaville. (Esim. nar Bladh & Christer Kuvaja (toim.), Kahden puolen pohjanlahtea 1. Ihmisiä, yhteisöjä ja aatteita Ruotsissa ja Töyrylä 2015.)

Turun yliopisto, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen arkisto, kansatiede, TYKL-arkisto: Kenttämuistiinpanot ja haastattelut 2010–2014 ovat kirjoittajan hallussa eikä niihin tässä viitata, koska ne ovat vielä ilman arkistosignumia. Ne tullaan arkistoimaan myöhemmin Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen TYKL-tutkimusarkistoon.

Suomessa 1500-luvulta 1900-luvulle, 12–50. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Elenius, Lars 2001: Finsk och svensk: modernisering, nationalism och språkförändring i Tornedalen 1850–1939. Umeå: Kulturgränsnorr. Fjällstöm, Maire 2001: Ruotsin Tornionlaakson meänkielinen vähemmistö – murteesta kieleksi. – Torniolaakson vuosikirja 2001, 82–96. Huss, Leena 1999: Reversing language shift in the far North: linguistic revitalization in northern Scandinavia and Finland. Uppsala: Acta Universitatis Upsaliensis. Kenttä, Hannele 2015: Brev till ledande politiker och tjänstemän i Haparanda av minoritetsspråkdelegationen. Julkaisematon kirje; tekijän hallussa. Kenttä, Matti & Pohjanen, Bengt 1996: Meänkielen kramatiikki. Övertorneå: Kaamos. Lähteenmäki, Maria 2004: Kalotin kansaa. Rajankäynnit ja vuorovaikutus Pohjoiskalotilla 1808–1889. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Pohjolan Sanomat 16.11.2013. Meänmaa-yhdistys perustettu. (http://www.pohjolansanomat.fi/PS-Uutiset/1194853313415/artikkeli/meanmaa-yhdistys+perustettu.html) Ruotsala, Helena 2014: Tornionlaakso ja meänkieli. – Jaana Kouri (toim.): Askel kulttuurien tutkimukseen, 226–231. Turku: Turun yliopisto. Talve, Ilmar 1979: Suomen kansankulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Vaattovaara, Johanna 2009: Meän tapa puhua. Tornionlaakso pellolaisnuorten subjektiivisena paikkana ja murrealueena. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Winsa, Birger 1993: ”Meän kieli ja tornionjokilaaksolaisitten kakskielisyys: Täälä plandathaan sprookit”. – Virittäjä 1/1993, 3–33.

Kirjallisuus:

Internet-lähteet:

Arola, Laura 2006: Asenteellista menoa – tornionlaaksolaiset nuoret ja vähemmistökieli. – Olga Haurinen & Helena Sulkala (toim.), Tutkielmia vähemmistökielistä Jäämereltä Liivinrantaan, 15–29. Oulu: Oulun yliopiston suomen kielen, informaatiotutkimuksen ja logopedian laitos. Arola, Laura & Kangas, Elina & Pelkonen, Minna 2014: Meänkieli Ruottissa. Raportin yhtheenveto ELDIA-projektissa. – Studies in European Language Diversity 33.1. Mainz: Research consortium ELDIA c/o Prof. Dr. Anneli Sarhimaa. [Painossa.] Bladh, Gabriel & Kuvaja, Christer 2006: Yhdes-

Museovirasto: Aineeton kulttuuriperintö. http:// www.aineetonkulttuuriperinto.fi/fi/index Luettu 7.7.2015. Töyrylä, Hannu 2015: Minureetti ja itentiteetti Tornionlaaksosa. – Meänmaan Tiuku. http://liipetti.net/ aviisi/2015/05/22/minuriteetti-ja-itentiteetti-torniolaaksossa/ Luettu 7.7.2015.

Arvokeskustelu kulttuuriperinnön ja meänkielen välillä on tärkeää. Huonossa tapauksessa kulttuuriperinnöksi julistaminen voikin yhdistämisen sijasta sulkea ulkopuolelle. Kun jokin asia on valittu kulttuuriperinnöksi, siitä on pidettävä huolta ja sitä on vaalittava kulttuurisesti kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti. Vastuu kulttuuriperinnön säilymisestä ja hoitamisesta on muistiorganisaatioiden ammattilaisten lisäksi myös kaikilla ihmisillä. Yhteisön jäsenille täytyy taata tietoisuus kulttuuriperinnöstä, sillä se on osa ihmisoikeuksia. Kulttuuriperintö ei saa olla vain tuote, jonka avulla markkinoidaan ja jota myydään. Sen on tarjottava identiteetin rakennuspuita ja sillä on myös oltava oikeus muuttua ja hengittää. Lähteet Kenttätyöaineisto:

123

PUINTIPÄIVÄ Paavo Harola

on vuonna1946 syntynyt, koko ikänsä Juupajoella asunut hämäläisen murteen taitaja, kertoja ja kirjoittaja, joka tuo tarinoissaan mielellään esiin kotiseutuaiheita ja perinteisiä työtapoja.

inun kotonani oli vaan piänviljelystila ja sillähän se kaikellainen maatyä olikin erilaista kun isommissa paikossa. Ei ollu konneita, eikä ollu varraa paljo palakata viarasta tyävoimmaakan. Syksyllä, kun viljat alko valamistuun, nin isä rupes katteleen missä sais viljaa kuivatettua ja kyseleen valamiiks lainahevosta sun muuta. Meillä kasvatettiin heinän lisäksi enimmäkseen ohraa, kun meillä oli aika paljon kanoja. Ne pari sarkaa mitä oli, nin melekeen niitettiin viikatteella ja pistettiin seipäälle omin väjin. Äilen kanssa oltiin ussein kahlestaan, kun isä, joka oli mettätyänjohtaja, oli omissa palkkatöissään ja isommat sisarukset koulussa ja missä olivat. Muutaman seipäällisen äite päivän mittaan sai änttiin ja sitten täyty jo lähtee elikoita hoitaan ja ruakaa laittaan. Ei minusta huanosta siinä mittään apua ollu. Toiset jatko sitten ehtoolla muitten töittensä päälle.

ja naapurissa oli pari aikuista riskiä poikaa ja vanhaisäntä. Sillä väjellä juuri pärjäs, mutta oli sitten naisväkkeekin lisänä tarpeen mukkaan. No, sitten kaks tai kolome miästä lähti hevosella hakkeen pellolta viljaa. Toiset oli laittanu sillä aikaa konneen hyvin reilaan ja valmistellu moottorin, että se varmasti lähti käyntiin. Tyhjiä säkkiä piti varata nin paljo, että piisas. Vanha isäntä toimi pussinvaihtajana. Kuarmaa ei kannattanu purkaa maahan, kun se puimakonneen syättöpöytä oli aika korkeella. Yks miäs pisteli suaraan hevosen rinnistä syättöpöylälle ja syättäjä syätti siittä. Jos olis ollu kaksi hevosta, niin sitten olis käyny sujuvasti. Syättämisessä kannatti olla hualellinen. Jos tyänsi liikaa tavaraa konneeseen, nin voi olla ettei kone suarinukkan sitä kunnolla, vaan jyviäkin tuli pahnojen mukana maahan. Jos taas syätti nuukasti, nin meni vaan suatta kallista aikaa hukkaan. Sormiensa takiakkin kannatti olla tarkkana.

Sitten kun viljat oli seipäällä kuivanu, piti suunnitella puintia. Ei viiskymmentäluvulla ennää sillai vanhanaikasesti riihtä puitu, vaikka lähitalojen riihet viälä olikin pystyssä. Jollakin naapurilla oli siirrettävä puimakone, joka velätettiin hevosella sopivaan paikkaan. Meilän pihassa, navetan elessä se oli usseemmankin kerran ja pari kertaa muistan sen olleen naaTaas, kun toiset lähti hakpurin pualella. Kun naapurissakin oli vähän vilkeen uutta kuarmaa, nin toijaa, nin sovittiin, että puilaan samassa paikassa, niin saalaan yhteisvoimin helepommin tehtyä. set suari pahnoja kavvemmaksi ja kanto täysiä jyväsäkkiä Hevonen ja sopiva kärry lainattiin toisesta suajaan. Kaiken aikaa sai pelnaapurista. Meiltä tyähön kerkis isä ja isoveli läätä saletta, kun kerran taiva124

salla häärättiin. Moottoristakin täyty hualehtia ja konneen remmiä ja seuloja tarkistaa. Kaikilla oli tyätä koko päiväksi, kun kahlen talon viljat puitiin. Joskus tyä keskeyty, kun moottori sammu, taikka remmi meni poikki taikka muuten päältä pois. Tottahan sitä ruakaa ja kahveetakin piti saala.

las viälä reunoja nupinauloilla kiini. Sitten tartti kantaa painavat säkit vinttiin ja levittää jyvät tasaseksi kymmenen sentin kerrokseksi pinkopahvin päälle. Niitä piti sekotella rautaharavalla joka päivä. Aurinko lämmitti vinttiä hyvin ja jyvät kuivi aika mukavasti.

Kissaa sinne ei saanu päästää ja jokahinen saa Kun viljat oli puitu, piti kiireesti samana päi- itte arvata että minkä takia. vänä toimittaa jyvät kuivamaan. Nehän rupes uupajoki on säkissä kuumiammaan ja olis hetkessä menny pieni, noin k ahdentuhannen asuk pilalle ja homehtunu. Taloissa oli viljankuivukaan kunta k oillisessa reita, mutta ne oli omassa käytössä kun joka Hämeessä. K o p sa m o ja paikassa puitiin. Meillä isä oli räknänny sen Salokunta ovat valtak unnallisesti m asian sillai, että se oli ostanu rullan pinkopaherkittävää kulttuuri maisema-alu via. Se levitti vintin laattialle sitä pahvia ja nauet ta . Maasto on kumpuilevaa , ja asumukse t o vat järvien ja jokien ranno Puintipaikan yllä leijui aina pölypilvi, mutta kaikkein ilta nousevie n m pölyisin paikka oli pahnapojalla. Pahnapoikana Asko Haäkisten peltovainioiden päällä. Puhee rola. Kuvan omistaa Paavo Harola. n ty yli on ollut perihämäläist ä murretta, jo ss a käytetään ällää d:n paik alla. Nykyisin se n käyttö on vähentyn yt. Kirjoittaja n k o tikylällä Petääjärvellä on sanottu o ll ee n ”kaikista levveempi äl lä”.

125

Matonpesua Kaivopuiston rannassa. Kuva: Meri Kytรถ.

126

ÄÄNIMAISEMA AINEETTOMANA KULTTUURIPERINTÖNÄ Äänimaisema on osa kotiseutua ja paikallisidentiteettiä, mutta voidaanko sitä tarkastella aineettomana kulttuuriperintönä? Meri Kytö

FT, synnyinpaikka Turku, asuinpaikka Tampere.

Heikki Uimonen

Professori, syntymäkunta Savonlinna, asuinpaikka Tampere.

lemme pohtineet kysymystä Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -keräyksen (MuSuo 2014) järjestäjinä. Valtakunnallisen ja kaikille avoimen keruukilpailun tavoitteena on koota kuvauksia ja huomioita ääniympäristöistä Suomen maantieteellisten rajojen sisäpuolelta. Äänimaisematutkimusta ja -taidetta edistävän Suomen Akustisen Ekologian Seuran syksyllä 2014 aloittama hanke on jatkoa kymmenen vuotta sitten järjestetylle Sata suomalaista äänimaisemaa -keruulle (SSÄ 2013). Aineettoman kulttuuriperinnön teemat mietityttivät jo tuolloin, sillä vastaanottamistamme ympäristökuvauksista kävivät vahvasti ilmi nykyisten ja kadonneiden äänimaisemien sekä niistä kirjoittaneiden paikallistuntemuksen ja muistojen vuorovaikutteinen suhde. Äänimaiseman tutkimuksellinen tarkastelu ja yleinen kiinnostus ympäristön ääniä kohtaan on viime vuosina monimuotoistunut. Kun ääniympäristöä arvioidaan, katsotaan äänimaiseman laadulliset ominaisuudet yhtä lailla mer-

kittäviksi kuin määrällisesti mitattavatkin (ks. COST 2013). Käytännössä tämä tarkoittaa ääniin liittyvien yksityisten ja yhteisöllisten merkitysten sisällyttämistä osaksi tutkimusta. Tieteellisen tutkimuksen ohella uudet avaukset taiteen, dokumentoinnin ja arkistoinnin parissa ovat lisänneet myös määrällisesti yleistä äänimaisematietoisuutta. Uuden tiedon kertyminen ja sen myötä syntyneet tuoreet lähestymiskulmat antoivat syyn tarkastella suomalaisten äänimaisemakäsityksiä jälleen kerran koko maan kattavan keräyksen avulla. Menneiden ja nykyisten ääniympäristöjen tarkastelun ohella Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hankkeella on voimakas halu suuntautua tulevaisuuteen. Keräyksestä saatavaa tietoa hyödynnetään ympäristönsuunnittelussa ja kaavoituksessa mahdollisuuksien mukaan. Osa tätä on äänimaisemien paikallinen suunnittelu, johon kansalaiset voivat osallistua ja näin vaikuttaa oman ympäristönsä äänellisen laadun kehittämiseen.

127

Ääni ja muutos

näyttelyissä ja Internetissä. Niiden myötä ympäristöäänet voidaan tallenteina palauttaa sinne, joista ne ovat elävinä kadonneet. Esimerkiksi skotlantilaisen Dollarin kylän palosireeni poistettiin käytöstä palokunnan lakkauttamisen myötä vuonna 1988. Persoonallisen signaalin olivat kuitenkin tallentaneet ja arkistoineet alueella vierailleet kanadalaiset tutkijat vuonna 1975. Ääni toimitettiin Dollar Museumin kokoelmiin Äänimaisemat, kulttuurinen kestävyys ja paikallisen toiminnan strategiat -tutkimusprojektin yhteydessä kolmekymmentäkuusi vuotta myöhemmin. (Uimonen 2013.)

Äänimaisemalla tarkoitetaan sitä, kuinka yksilöt ja yhteisöt kuulevat ja kuuntelevat akustista ympäristöään sekä tulkitsevat ja ymmärtävät ympäristönsä ääniin liittyviä merkityksiä (Uimonen 2014). Erilaiset iän ja elämänkokemuksen myötä omaksutut kuuntelutavat ovat tärkeä osa ympäristösuhdetta. Yhtälailla äänen kadotessa tai äänimaiseman muuttuessa hiipuu tai muuttuu myös niiden tulkitsemiseen tarvittava taito. Kulttuuriperinnön säilymisen kannalta arvioituna äänien ja niihin liittyvien kokemusten, kertomusten ja muistojen tallentaminen Tallenteita ja elävää on ensiarvoisen tärkeää. kulttuuriperintöä Viimeisen kymmenen vuoden aikana kotimaiset ja kansainväliset tieteelliset julkaisut ja Äänimaisemaa voidaan aineettomana kulttuukonferenssit sekä alan yliopistollinen koulutus riperintönä lähestyä sekä arkistoitavana että eläovat tuoneet tuoreita näkökulmia myös suoma- vänä perinteenä. Äänimaiseman muuttuvasta, laiseen äänimaisemakeskusteluun. Myös julki- aikaan, paikkaan ja kokijaan sidotusta luonteesnen sana on osoittanut kiinnostusta aiheeseen. ta johtuen sen tallentaminen äänittämällä tai Pirkanmaan äänimaisemat- ja Turku kuuntelee videokuvaamalla on olennaista kulttuuriperin-hankkeet (PÄM 2009; TK 2011), kolme väi- tötyötä. Toisaalta, tallenne on ainoastaan repretöskirjaa (Uimonen 2005; Vikman 2007; Kytö sentaatio äänimaisemasta, eikä siten elävää kult2013) ja Yleisradion keväästä 2013 toteuttama tuuriperintöä. Siksi on tärkeää myös pohtia, ohjelmasarja Äänien ilta (ÄI 2013) ovat osal- miten äänimaisemaa voisi lähestyä kulttuurisen taan todistaneet, kuinka muuttuvan äänimaise- kestävyyden näkökulmasta. Molempiin lähtöman keskellä myös muuttumattomuudella on kohtiin liittyy olennaisesti kieli: sanat, kuvailut vahva merkitys. Juankoskelaisesta ruukinpillistä ja kontekstointi. (Kytö et al. 2012, 59–63.) keruuseen kirjoittanut kesäasukas tunsi ylpeyttä Arkistoinnin haasteet liittyvät paitsi tallenasuinseudustaan saadessaan ”omin korvin kuulneformaattien ylläpitoon, myös tarkkoihin arla todistuksen Juantehtaan yli 260 vuotta jatkukistointitietoihin. Ilman yksityiskohtaisia sanalneen teollisen työn jatkumisesta” (Järviluoma lisia kuvailuja ja tallenteella kuuluvien äänten & al. 2006, 107). asiayhteyden selvittämistä (tapahtumat, mateKotiseudun ja äänellisen perinnön merkityk- riaalit, henkilöt, säätila jne.) jää äänitteen välitset ilmenevät myös kansainvälisissä tutkimuk- tämä tieto ajan kuluessa ainoastaan mielikuvan sissa ja äänitaideprojekteissa. Suomalaistutkijoi- tasolle. Vaikka äänitallenteet muodostavat arden kokonaan tai osin toteuttamissa hankkeissa vokkaan aineiston tuleville sukupolville, ne eion kartoitettu ja tutkittu äänellistä kulttuuri- vät ilman tarkkoja kuvailuja pysty välittämään perintöä ja äänimaisemien muutosta osana Eu- äänitystilanteessa koettuja merkityksiä. Tämä roopan alueellisia identiteettejä. Lisäksi digi- onkin ollut kirjoitus- ja keruuhankkeiden ydintaalisen median ja äänentallennusteknologian tä. Kirjoitetut tai puhutut kuvailut kertovat kehittyminen antaa uusia interaktiivisia mah- niistä merkityksistä, joita yksinomaan tallendollisuuksia tehdä äänimaisemaa tunnetuksi netta kuuntelemalla on mahdoton ymmärtää. 128

Kuvailut ovat myös vahvasti kiinni käytetyssä kielessä. Esimerkiksi sellaisia ääntä kuvailevia suomenkielisiä sanoja kuten kilke, väninä, lirinä, humpsahdus, putputus tai säksätys on vaikea yksiselitteisesti kääntää toisille kielille. Keruukirjoitukset ovatkin osoittaneet, että äänimaisemakuvailu on muutakin kuin äänilähteiden tai tapahtumasarjojen kuvailua. Tutkijat puhuvatkin äänimaisemakompetenssista, opitusta kyvystä tulkita ja kommunikoida äänellisestä ympäristöstään sekä toimia siinä. TäPuolangan hiljaisuutta äänitetään. Kuva: Meri Kytö. män kyvyn ylläpitäminen edistää kulttuurista kestävyyttä ja pitää äänellistä kulttuuriperintöä Kulttuurintutkijat Littler & Nandoo suhtauelävänä. tuvat asiaan kriittisesti todeten, että kulttuuriperintö ei ole muuttumaton olio vaan diskurÄänimaiseman sovittaminen kulttuuripe- siivinen käytänne, joka muotoutuu tilanteen, rinnöksi Unescon tarkoittamassa merkitykses- historioiden, motiivien, toimintatapojen, yhsä on kuitenkin haasteellista. Kuten keväällä teentörmäyksien ja poliittisten puheenvuoro2013 Suomessakin voimaantullut yleissopimus jen mukaan (Littler & Nandoo 2005, 1). Kun muotoilee, ”aineettomalla kulttuuriperinnöllä kyseessä ovat valtiolliset toimijat, myös kantarkoitetaan käytäntöjä, kuvauksia, ilmauksia, salliskulttuurisia pyrkimyksiä on tarkasteltava. tietoa, taitoja – sekä niihin liittyviä välineitä, Ne ovat taipuvaisia olemaan konservatiivisia ja esineitä, artefakteja ja kulttuurisia tiloja – jot- traditionaalisia; ne eivät ota lukuun kulttuurika yhteisöt, ryhmät ja joissain tapauksissa yksi- sia vuorovaikutussuhteita ja pidättäytyvät mietyishenkilöt tunnustavat osaksi kulttuuriperin- luummin valtakulttuurin edustajien käsityksistöään.” (Finlex 2014; ks. myös Marsio 2014.) sä siitä, mitkä ovat kansallisesti arvokkaita kultValtiovetoisena kulttuuripolitiikkana aineetto- tuurin muotoja (Khan 2005, 139). man kulttuuriperinnön kysymykset nostavat arkikokemuksen piirissä olevan äänimaiseman Kuten muissakin aineettoman kulttuuripeuuteen valoon. rinnön suojelukohteissa, ei elävien äänimaisemien institutionalisoiminen johda aina hyvään Mitä äänimaisema aineettomana kulttuuri- lopputulokseen. Esimerkkinä tästä on 1990-luperintönä sitten voisi olla? Voiko äänimaisemia vulla toteutetun Sata japanilaista äänimaisemaa käsitellä kansallisesti tai paikallisesti erottau- -hankkeen valitsema merenranta, joka pian nituvina kokonaisuuksina? Millä perustein niitä mityksen jälkeen muuttui vilkkaaksi turistikohvoitaisiin arvottaa? Aineettomasta kulttuuripe- teeksi. Lopputuloksena säilytettäväksi haluttu rinnöstä puhuttaessa on hyvä pitää mielessä, et- äänimaisema muuttui täysin. Matkailun lisääntä se on lakisääteinen käsite, jolla perustellaan tyminen ei itsessään ole äänimaisemaa muuttakulttuuripoliittisia väliintuloja, ja jonka juuret va asia (ks. UEF 2013), vaan kyseessä on lähinovat toisen maailmansodan jälkeisessä kulttuu- nä mittakaavan ja mielikuvien hallinta. Jälkimriomaisuuden suojelulainsäädännössä (Belder mäisen voidaan sanoa epäonnistuneen täysin 2011). Lisäksi käsitteen määrittelijöiden tar- parin vuoden takaisessa maabrändiraportissa, koituksena on ollut promovoida kulttuurista jossa hiljaisten alueiden matkailukohteita idemonimuotoisuutta globalisoituvassa ja homo- oitiin lumikelkkasafareille soveltuviksi (Tehtävä genisoituvassa maailmassa (Khan 2005, 139). Suomelle 2011). 129

kistona, kuuntelupaikkana ja opetustarkoituksiin. Tärkeä osa hanketta onkin kuuntelemisen Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat toteute- opettaminen, jonka avuksi olemme kääntäneet taan vuosina 2014–2015 kuudella osa-alueella, suomeksi kuuntelukasvatuksen perusteoksen jotka ovat kartoitus, tallennus ja arkistointi, ai- (Schafer 2015). neiston saatavuus, pedagogia sekä tutkimus ja seAlkuperäisen hankkeen tavoin pyrimme sominaarit. Keräämme suomalaisten kokemuksia menneistä ja nykyisistä äänimaisemista yhdes- veltamaan äänimaisematutkimuksen metodeja sä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa: käytännön ja suunnittelun tarpeisiin. Tähän kehotamme kirjoituskilpailullamme Suomes- liittyen järjestimme yhdessä Taideyliopiston sa asuvia kuuntelemaan arkielämänsä ääniä ja Sibelius-Akatemian Seinäjoen yksikön kanstekemään henkilökohtaista äänimuistelutyötä sa Ääni ja kaupunki -tapahtuman Seinäjoen kirjoittamalla tai kertomalla kokemuksistaan. Apila-kirjastossa maaliskuussa 2015. SeinäjoKilpailun päätyttyä äänitämme ja kuvaamme en kaupungin kehittämisjohtaja Erkki Välimävalikoidun määrän kulttuurisesti ja henkilö- ki alusti esitelmässään siitä, miltä kaupungin kohtaisesti merkittäviä ääniä ja äänimaisemia. keskusta kuulostaa ja millaisia toiveita alueen Tallennus toteutetaan yhdessä äänimaisemaeh- kehittämisessä olisi hyvä ottaa huomioon. Kesdotuksia tehneiden henkilöiden kanssa, joita kustelua ei herättänyt niinkään äänten määrä haastatellaan mahdollisuuksien mukaan kerä- keskustan alueella vaan pikemminkin niiden ykseen ehdotetuilla paikoilla tai tilanteissa. Sa- puute. Tätä lisää entisestään lähitulevaisuudessa malla tallennamme jälkipolville usein aktiivisel- valmistuva ohitustie. Seminaariosallistujat tarta havainnoinnilta unohtuvia ns. arjen ääniä, eri kastelivat alueen ääniympäristön koostumusta maisematyypeille luonteenomaisia ääniä, yhtei- osallistumalla tutkijatohtori Meri Kydön vesölle merkittäviä signaaleja ja muita merkkiää- tämään äänikävelyyn kaupungin keskustassa, niä kuten kirkonkelloja, tehtaanpillejä, hälytys- mitä seuranneessa palautekeskustelussa pohsireeneitä sekä ajallemme ominaisia työnteon, dittiin alueen miellyttäviä, epämiellyttäviä sekä työvälineiden, koneiden ja viihde-elektroniikan omaleimaisia ja merkityksellisiä ääniä. Rautaääniä. Keräys tuottaa laajan primaariaineiston, tieasemalta kantautuvat äänet, Lakeuden ristin josta kirjalliset kuvaukset arkistoidaan SKS:n kirkonkellot, naakat ja kesätapahtumien elämä kansanrunousarkistoon sekä äänitteet Tampe- rakensivat osaltaan kaupungille tunnusomaista reen yliopiston Kansanperinteen arkistoon ja identiteettiä. TAMK:in digitaaliseen äänikirjastoon Diivaan. Arkkitehtuurin professori Ari Hynynen pohArkistointi mahdollistaa tulevat vertailevat tutti ääntä osana laajempia arkkitehtonisia ratkaikimukset ja opinnäytetyöt. Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat

Hankkeen parissa kehitetään menetelmiä Viikinsaaren lavatanssitunnelmaa. Kuva: Outi Kautonen. äänimaiseman dokumentoinnin ja analysoinnin tarpeisiin sekä verrataan äänimaisemien muutosta ja muutoksen kokemista viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Tallennamme esimerkiksi uudestaan osan kymmenen vuoden takaisista kohteista. Toteuttamista edesauttaa osaltaan SAES:in (TK 2011) interaktiivinen kuuntelukartta, johon keräyksen tallenteita kuvauksineen arkistoidaan. Karttaan voi tallentaa myös omia äänityksiään, sitä voi käyttää ääniar130

suja sekä niitä materiaalisia edellytyksiä, jotka rakennettu ympäristö asettaa äänimaiseman suunnittelulle: kaikkien aistien huomioon ottaminen jo suunnitteluvaiheessa vaikuttaa kaupunkialueen viihtyvyyteen ja asuttavuuteen. Päivän lopuksi kotiseudun ja äänen liiton kiteytti alustusten kommentaattorina toiminut VTT Sulevi Riukulehto kertomalla, että kotiseutu ei tarkoita välttämättä paikkaa, josta ollaan kotoisin. Kyse on paikasta, jossa on kotoisaa. Tätä kotoisuutta rakentavat omalta osaltaan ympäristön äänet sekä äänimaisema, jonka keskellä yksilöt yhteisönsä jäseninä arkeaan ja juhlaa viettävät. Ehkä osuvampi tapa kuin pohtia äänimaisemaa aineettomana kulttuuriperintönä olisikin ajatella sitä äänimaisemakompetenssin ts. ääneen liittyvän paikallistiedon vaalimisena ja opettamisena? Kirjallisuus: Belder, Lucky 2011: The individual and the right freely to participate in the cultural life of the community. Keynote lecture at Heritage and Individuals. 3rd Conference of the SIEF Working Group on Cultural Heritage and Property, 14–17 September 2011 in Pori, Finland. Järviluoma, Helmi, Koivumäki, Ari Kytö, Meri & Uimonen Heikki (toim.) 2006: Sata suomalaista äänimaisemaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Järviluoma, Helmi, Kytö, Meri, Truax, Barry, Uimonen, Heikki & Vikman Noora 2009: Acoustic Environments in Change and Five Village Soundscapes. Tampere: TAMK University of Applied Sciences. Series A. Research papers 13. Joensuu: University of Joensuu, Faculty of Humanities, Studies in Literature and Culture 14. Khan, Naseem 2005: Taking root in Britain. The process of shaping heritage. The politics of heritage. The legacies of ‘race’, eds Jo Littler & Roshi Naidoo. London & New York: Routledge. Kytö, Meri 2013: Kotiin kuuluvaa. Yksityisen ja yhteisen kaupunkiäänitilan risteymät. Dissertations in Education, Humanities, and Theology, no 45. Joensuu: University of Eastern Finland. Littler, Jo & Roshi Naidoo (eds) 2005: The politics of heritage. The legacies of ‘race’. London & New York: Routledge. Schafer, R. M. 2015: Kuuntelukasvatus. Toimitus ja suomennos Olli-Taavetti Kankkunen, Heikki Uimonen ja Meri Kytö. Tampere: TAMK. Vikman, Noora 2007: Eletty ääniympäristö. Pohjoi-

sitalialaisen Cembran kylän kuulokulmat muutoksessa. Tampere: Tampere University Press. Uimonen, Heikki 2005: Ääntä kohti. Ääniympäristön kuuntelu, muutos ja merkitys. Acta Universitatis Tamperensis 1110. Tampere: Tampere University Press. Uimonen, Heikki 2013: Äänimaiseman ja kulttuurisen äänen tutkimus. Teoksessa Moisala, Pirkko ja Seye, Elina (toim.) Musiikki kulttuurina. Helsinki: Suomen Etnomusikologinen Seura, 239–254.

Internet-lähteet: COST 2013: Soundscapes of European Cities and Landscapes. http://soundscape-cost.org. Luettu 8.4.2015. Finlex 2014: Valtioneuvoston asetus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta tehdyn yleissopimuksen voimaansaattamisesta. http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/2013/20130047. Luettu 8.4.2015. Kytö, Meri, Remy, Nicholas & Uimonen, Heikki (toim.) 2012: European Acoustic Heritage. Tampere: TAMK & Grenoble: CRESSON. http://europeanacousticheritage.eu/2012/09/research-publication-european-acoustic-heritage/. Luettu 8.4.2015. Marsio, Leena 2014: Aineeton kulttuuriperintö. Esimerkkejä Unescon 2003 yleissopimuksen toteuttamisesta verrokkimaissa. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö. http://www.cupore.fi/documents/aineetonkulttuuriperinto.pdf. Luettu 8.4.2015. MuSuo 2014: Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat. www.aanimaisemat.fi. Luettu 8.4.2015. PÄM 2009: Pirkanmaan äänimaisemat. http://pirkanmaanaanimaisemat.blogspot.fi. Luettu 8.4.2015. SoCS 2013: Soundscapes and Cultural Sustainability. http://socsproject.blogspot.fi. Luettu 8.4.2015. SSÄ 2013: Sata suomalaista äänimaisemaa. http://100aanimaisemaa.akueko.com. Luettu 8.4.2015. Tehtävä Suomelle 2011: Tehtävä Suomelle. URL: http://www.maakuva.fi/wp-content/ uploads/2011/06/ TS_Report_EN.pdf. Luettu 8.4.2015. TK 2011: Turku kuuntelee. http://www.turku2011. fi/turku-kuuntelee. Luettu 8.4.2015. UEF 2013: Pohjois-Karjalan hiljaisuus matkailuvaltiksi. http://www.uef.fi/fi/uef/uutiset/-/asset_publisher/mm5chLRl4bhi/content/pohjois-karjalan-hiljaisuus-matkailuvaltiksi Uimonen, Heikki 2014: Äänimaisemat ja niiden kuunteleminen. Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat. http://www.aanimaisemat.fi/p/aanimaisema-ai-niin-mika.html. Luettu 8.4.2015. ÄI 2013: Äänien ilta -ohjelmat. YLE. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/04/11/aanien-illoissa-kuunnellaan-kadonneitakin-aania. Luettu 8.4.2014.

131

Kohtaus Kurikan Museonmäen kesäteatterilla esitetystä näytelmästä Äidit katsovat tyttäriään. Kuva: Jenni Laurila.

132

”JONKIN SORTIN HULLUUTTA” – SUOMALAINEN KESÄTEATTERI Hanna Helavuori

Teatterin tiedotuskeskus TINFOn johtaja, syntynyt ja käynyt koulut Porissa, opiskellut Turussa ja muuttanut töihin Helsinkiin vuonna 1983.

Heini Räsänen

”J

Teatterimuseon museolehtori, syntynyt Helsingissä, käynyt koulut Hämeenlinnassa ja palannut Helsinkiin opiskelemaan 1978. Omakohtaisia kokemuksia näyttelemisestä kesäteatterissa Aulangon satuteatterissa 1970-luvulla.

onkin sortin hulluudeksi” luonnehtii Pekka Toroskainen Paukkajan teatterista omaa kesäteatteriharrastustaan. Toroskaisen kaltaisia ihmisiä on Suomessa tuhatmäärin. Joka kesä arviolta nelisensataa kesäteatteria – eri tavoin organisoitunut joukko harrastajia tai ammattilaisia – tekee ulkoilmaesityksiä. Valtaosa teatterintekijöistä on ei-ammattilaisia, jotka ansiotyönsä ohella omistautuvat talkootyönä yhteisölliselle harrastukselleen näyttelijöinä, käsikirjoittajina, lippujen myyjinä, järjestysmiehinä, buffetin pitäjinä, makkaranpaistajina, verkkosivujen ylläpitäjinä… Harrastajakesäteatterin järjestäjinä on kyläyhdistyksiä, nuorisoseuroja, kansalaisopistojen näytelmäpiirejä.

tialueille parkkeeratut autot kertovat, että kesäteatteriin tullaan kauempaakin. Teatterin tiedotuskeskus TINFOn selvitysten mukaan kylmyyttä, sadetta tai hyttysiä uhmaten kesäkuukausille ajoittuvia esityksiä seuraa miljoonayleisö. Kesäteatterit keräävät sellaisiakin katsojia, jotka muutoin eivät käy teatterissa.

Kesäteatterien joukkoon mahtuu kylävetoista tekemistä, paikallisesti vakiintunutta harrastusta, maakunnallisesti merkittävää harrastajakesäteatteria sekä toimintaa, joka on vakiinnuttanut asemansa valtakunnallisesti. Kesäteatteri on suosittu vapaa-ajan harrastus ja itseilmaisun muoto, joka kokoaa yhteisöä ja jonka merkitys paikkakunnillakin tunnustetaan. Harrastajakesäteatterit ovat kolmannen sektorin toimintaa, Harrastajien rinnalla on myös ammattimais- joka vahvistaa paikallisidentiteettiä ja toimii ta tai yrittäjämäisempää kesäteatteritoimintaa. usein myös kylää tai kuntaa elävöittävänä vetoTienvarsille, pihapiireihin ja erillisille pysäköin- voimatekijänä. Kesäteatterin merkityksellisyy133

teen ja laajuuteen nähden ilmiötä on tutkittu kansanliikkeiden, kansanvalistusseurojen, raittiusliikkeen, nuorisoseurojen, vapaapalokunhämmästyttävän vähän. tien ja työväenyhdistysten kansalaistoimintaan. 1800–1900-lukujen taitteessa elettiin kiihkeää Juuret alhaalla ja ylhäällä: yhdistysten ja seurojen perustamiskautta. Tähän kansalaiset liikekannalla, kansalaisyhteiskunnan liikekannallepanoon yhsivistyneistö ulkoilmaan distyy myös kesäteatteri. Näyttämötoiminta oli Kesäteatterit eivät ole yhtenäinen kokonai- yhdistykselle mainio keino ansaita rahaa, mutta suus. Kesäteatterin historiassa voidaan erottaa harrastus oli myös itsekasvatusta. Kansalaisten ulkoilmajuhlien traditio, vakinaisten (ammat- oli hyvä rohkaistua esiintymään, kehittämään ti)teattereiden järjestämät kesäteatteriesitykset itseään, oppimaan yhteistyötä. Näyttelemisessekä nykyiset ammattimaiset tai harrastajakesä- sä yhdistyi talkootyö, huvi ja hyöty, tekeminen teatterit. 1960-luvulta lähtien kesäteattereiden yhteiseksi hyväksi, esiintymisen ilo. määrä näyttää kasvaneen, ja niin ikään 1980- ja 1990-luku toivat kentälle uusia kesäteattereita. Mitä kesäteatteri merkitsee harrastajilleen? 1800-luvun puolella varhaisia ulkoilmaesityksiä järjestivät kiertävät teatteriseurueet ja sir- Timo Sinivuori on tarkastellut väitöskirjassaan kustaiteilijat. Ulkoilmajuhlissa, joita Suomessa teatteriharrastuksen merkitystä. Sen äärelle ajakansanliikkeiden nousun myötä ryhdyttiin jär- vat halu saada onnistumiskokemuksia ja oppia jestämään, oli usein myös näytöskappaleita. Ul- uutta, sekä tarve kehittää omia ilmaisutaitoja. koilmateatterit kiinnittyivät vahvasti tiettyihin Harrastus toimii myös terapiana. Pontimena esityspaikkoihin. 1800- ja 1900-lukujen vaih- on oma ilmaisu- ja esiintymistarve – nautinto teessa unelmat teatterista taivasalla toteutuivat, ”saada ihmiset hyvälle tuulelle” ja havainto, että ulkoilmateatteriesityksiä ryhdyttiin järjestä- yleisössä ”asuu valo, ilon tuoma valo, joka on mään eri puolilla Eurooppaa, ja ulkoilmateat- saanut ihmisen rentoutumaan”. teriliike levisi Ruotsin esikuvien innoittamana Harrastajateatteria koskevat näkemykset myös Suomeen. ovat yleistettävissä myös harrastajakesäteatteRuotsissa työväenliikkeen kokoontumisti- riin. Kesäteatterilaiset kertovat mielihyvästä, loiksi rakennettiin paitsi kansantaloja myös jota katsojien palaute antaa. Teatteriporukka kansanpuistoja, joita rakennettiin erityisesti on ”tiivis sosiaalinen yhteisö, jossa on monia pienemmille paikkakunnille. Ruotsiin oli pe- persoonia, eri-ikäisiä ihmisiä, eri sosiaaliryhrustettu vuonna 1910 kulttuurijärjestö Skåde- mistä ja ammateista, eri sukupuolia.” Toiminbanan, jonka tehtävänä oli saattaa teatteri ja taan vetää usein ”mukava ja mahtava porukka”, muita taidemuotoja kaikkien ruotsalaisten saa- joka on ”sopivasti hullua”. Kesäteatterilainen taville. Silläkin oli ulkoilmateatteritoimintaa, tuntee kuuluvansa yhteiseen perheeseen. Esijonka esikuvana on pidetty keskieurooppalais- tyksen suolana katsojille ovat oman kylän tutut ta kansanteatteriajattelua ja sen antiikin esiku- ihmiset, jolloin ”tavallisen tallukan on helpomvista ponnistavia ulkoilmaesityksiä. Skansenin pi samaistua näytelmän henkilöihin, löytää yhulkoilmaesitykset olivat yksi suomalaisten esi- tymäkohtia omaan elämäänsä ja nauraa elämän kommelluksille”. tysten esikuvista. Kesäteatteriharrastus vie mukanaan, eikä Kesäteatteritoiminta versoo samoista juurista kuin suomalainen teatteri, jolla on vahva his- talkoolaisuudessa työtunteja lasketa. Kesäteattoriallinen kytkös ”rahvaan järjestäytymiseen”; terilainen työskentelee vähimmilläänkin sato134

ja tunteja esityksen eteen; ensin valmisteluvaiheessa ja sitten ohjatessaan tai näytellessään ja markkinointia, lippukassaa tai kahvilaa hoitaessaan sekä lavasteiden ja puvustuksen parissa. Talkootunteja kuluu myös kun rakennetaan uutta katsomoa tai katetta katsomolle. 10–12-henkisessä joukossa talkootöiden yhteismäärä saattaa nousta 3000–5000 tuntiin. Joillakin paikkakunnilla kesäteatteria pyörittää yritys tai kesäteatterin ohjelmistoa saatetaan ostaa valmiina pakettina tuotantotalolta. Tämän tyyppinen kesäteatteriyrittäminen on kuitenkin melko harvinaista.

kotimaiset kirjahahmot ovat myös kesäteatterien suosikkiohjelmistoa.

Tekstejä ohjelmistoihin haetaan usein ammattikirjailijoilta, mutta omastakin tekijäjoukosta saattaa löytyä kesäteatteriesityksen käsikirjoittaja. Suosituimpien kirjailijoiden tekstejä esitetään usean teatterin näyttämöllä samana kesänä. Esimerkiksi Heikki Luoman kynästä on kesällä 2015 lähtöisin seitsemän käsikirjoitusta. Muita suosittuja kesäteatterien näytelmäkirjailijoita ovat mm. Markku Hattula, Liisa Heiskanen, Markku Hyvönen, Sisko Istanmäki, Marita Kärkkäinen, Heikki Lund, Ilkka Malmi, Mitä kesäteatterissa Simo Perämäki, Tuija Pitkänen, Teuvo Ruohoesitetään? ranta, Seppojuhani Ruotsalainen, Rami Saarijärvi, Eero Schroderus, Raimo Suuronen ja Kesäteatterissa tuttuus, turvallisuus ja kotimai- Matti Wanne. Kesäteatteritapahtuma voidaan suus ovat valttia. Näytelmän tunnettuus, tuttu järjestää myös paikkakunnan oman kirjailijan aihepiiri ja ammattiteattereissa tunnetut näytte- tuotannon ympärille. lijät tai tähtiartistit takaavat kesäteatterille suosion. Kesäteatteri näyttäytyy useimmiten nos- Kesäteatteri ja talgian ja musiikin kultamaana. Siellä tarjotaan maaseutupolitiikka useimmiten hilpeää, jopa hervotonta menoa, eikä olla ryppyotsaisia. Musiikki on monien ke- Vuonna 2015 kesäteatterissa tehdään maaseusäteattereiden vetonaula. Tuttuus elokuvista tai tupolitiikkaa: Näytelmissä käsitellään sitä, mitelevisiosarjoista saattaa myös olla yksi onnistu- ten kylästä viedään palvelut, mutta silti sinnineen kesäteatterin resepti. Arto Paasilinnan sar- tellään, periksi ei anneta ja vastaiskuja mietijaan suosiossa on kapuamassa tämän nuorempi tään (Jo vain herra ministeri), vaikka eletäänkin kuntaliitoksen jälkimainingeissa (Operaatio Pukollega Tuomas Kyrö. sukumpu). Kesäteatterinäytelmissä ei purematta Kesäteattereiden ohjelmistoihin esimerkik- niellä ajatusta, että ”maaseutu olisi valmis saatsi muutamina viime vuosina on mahtunut iso tohoitoon”. Näytelmissä esiintyvät EU-koorjoukko originelleja kylähulluhahmoja. Kesä- dinaattorit, maaseutu teatteri voi kapinoida normitettuja ihmiskuvaa elää rakennemuuja tehokkuusajattelua vastaan. Kesäteattereiden toksessa. Ehkä suosikkinäytelmiksi voivat nousta myös ne, jot- pienviljelylka kevyellä kädellä käsittelevät ajankohtaisia ja lä ja karjakipeitäkin kysymyksiä. Kesäteatterissa on kyse taloudella tunnekokemuksista ja huumorista. Kesäteatte- olisikin turiesitykset loppuvat useimmiten ”ihmisen kai- levaisuus paamaan onnelliseen loppuun”. Kesäteatterit (Kesä Kutetoimivat myös perheteatterina ja sukupolvien man kyläsylittäjänä. Lastenkirjojen tai klassikkosatujen sä). Kylissä kestosankarit voi löytää kesäteattereiden näyt- tehokkuustämöiltä. Perheteatteri kasvattaa suosiotaan ja ajattelu ja oman 135

Kurikka-Seura on esittänyt Kurikan Museonmäellä kesäteatterinäytelmiä 1990-luvun loppupuolelta asti. Arkkitehti Timo Hakamäki suunnitteli mäen rakennuskannan talonpoikaistyyliin sopivan kesäteatterinäyttämön ja katetun katsomon, joista jälkimmäinen valmistui kesällä 2007. Kuva: Kurikka-Seura ry.

136

137

edun tavoittelu törmäävät pehmeisiin arvoihin, harjoitetaan maatilamatkailua ja elämää kilpailuyhteiskunnassa (Maarian piha), kiistellään sorakuopasta (Pirunpelto) tai etsitään elämänkumppania maitotilalliselle (Tositarkoituksella).

tai linnoitusten raunioilla. Maaseudulla kesäteatterin esittämisen paikoiksi ovat vakiintuneet seurantalot, vanhat pihapiirit, perinnepihat, kyläkoulujen pihat, kartanomiljööt, vaaran laet ja vesistöjen rannat. Kesäteatteri voi myös seilata paikasta toiseen, kuten Saimaalla tai TuKesäteattereissa kansalaisuus koetaan oman run saaristossa. paikkakunnan näkökulmasta. Kyse on symbolisesta yhteisöllisyydestä: ollaan omaa väkeä, ei Kesäteatterin merkitys Suomen tai EU-kansalaisia. Hämmästyttävän paikallisyhteisöissä usein ohjelmistot heijastelevat maatalous- ja maaseutupolitiikan jännitteitä ja vastakkain- Kesäteatteri on usein yksi tärkeimpiä kylätaasetteluja esimerkiksi siitä, että maaseutu ei pahtumia. Useilla teattereilla on myös laajemenää ole maatila- ja alkutuotantokeskeistä vaan paa alueellista merkitystä. Kesäteatteri vetää rakentuu uusille elinkeinoille. Kesäteatteri puoleensa mökkiläisiä ja turisteja, joista hyöosallistuu maaseutuidentiteetin rakentumiseen tyvät lähipiirin yrittäjätkin. Sanayhdistelmään ja määrittelyyn. Se näyttää, ettei maaseutu ole kunta- ja palvelurakenteiden muutos sisältyy homogeeninen käsite, ja muistuttaa, ettei syr- yhtäältä huolta autioituvasta ja ikääntyvästä maaseudusta, pienten kirkonkylien ja entisten jäistä maaseutua pidä unohtaa. kuntakeskusten heikentyvistä palveluista, kyläkoulujen lakkauttamisista ja toisaalta mahdolMissä tiloissa ja ympäristöissä lisuuksia, joita sisältyy siihen, miten kesäasukkesäteatteria esitetään? kaita saataisiin viettämään enemmän aikaa vaKesäteatterin voimatekijä on tila ja ympäristö. paa-ajan-asunnoillaan. Me koemme ja tulkitsemme esityksiä myös esiKesäteatteritoiminta on omalta osaltaan tystilan ja -ympäristön kautta: Nummisuutarit maaseudun kehittämistä. Paikkakuntien eriTaaborin vuorella on erilainen kokemus kuin Nummisuutarit Suomen Kansallisteatterissa. laisissa palvelu- ja liikennesuunnitelmissa seTeatterintutkijat, kuten Marvin Carlson, muis- kä kuntien ja kylien kehittämissuunnitelmissa tuttavat, että esitysten fyysiset ympäristöt eivät kesäteatteri mainitaan usein mahdollisuutena. ole pelkkiä neutraaleja filttereitä tai kehyksiä. Vireä kesäteatteritoiminta lisää haja-asutusaluMe olemme kehollisia ja moniaistisia olentoja, eiden sisäistä koheesiota ja tuo kaivattua eläjoiden kokemuksiin ovat kietoutuneina myös vyyttä. Lisäksi suunnitelmissa muistutetaan, etympäristöjen historia ja ympäristöissä eletty tä ympärivuotinen asuminen loma-asunnoilla paa-ajanasunvaja koettu elämä kuten Arnold Berleant on to- tai on lisääntydennut. Tilat ja ympäristöt, joita ei ole tarkoi- noilla kuntien tettu varsinaisiksi esitystiloiksi ja joilla on oma nyt; asuhistoriallinen ja sosiaalinen olemisentapansa, puhuvat meille tavanomaisia esitystiloja enemmän. Kaupungeissa kesäteatteria esitettiin usein kansanpuistoissa tai kaupunkipuistoissa, myös linnojen pihoilla 138

kasmäärät saattavat kesäaikaisin tuplaantua. katsojilleen tarjoama ilo ja mielihyvä on taattu. Kesäteatteri on tärkeää myös tälle uudelle asukaskunnalle, joka kasvattaa kesäteattereiden Kesäteatterissa tehdään surutta käyttödraayleisöjä, mahdollisesti tulevaisuudessa myös maa, joka edustaa arkipäivää, kansanomaisuutharrastajia. ta ja populaarisuutta. Kesäteatteri ei välitä luokitteluista, sillä sen tehtävänä on viihdyttää – se on sillä tavoin vikuroivaa toimintaa. Kesäteatterissa kansanomaisuus ja populaarius ovat arvossaan Kirjallisuus: ”Niin sanotun tavallisen kansalaisen, maalaisen tai sanoisinko työläisen on jotenkin helpompi lähestyä kesäteatteria sellaisessa kulttuurimielessä kuin ammattiteatteria. Niin rehevien tekstien, kuin huumorin ja sen yleisen vapaan tunnelman vuoksi, joka kesäteatterissa vallitsee. Usein kuulee katsojien sanottavan: tätä minä ymmärrän, se ei ole liian hienoa. Tai: En minä oekeeseen teatteriin kehtoo mennä, se on niin hienoo, etten minä sitä ymmärrä. Tai jopa: Eihän miulla oo edes sellaisii vaatteita, joilla kehtais lähtee oikeeseen teatteriin.” (Outi Mikkonen, Kynsiniemen kesäteatteri 2015)

Berleant, Arnold 1995: Mitä on ympäristöestetiikka? Teoksessa Arto Haapala et al. (toim.) Ympäristö, estetiikka, arkkitehtuuri. Helsinki: Yliopistopaino. Carlson, Marvin 1989: Places of Performance: the Semiotics of Theatre Architecture. New York: Cornell University Press. Engel, Ann Mari 1982: Teater i Folkets Park 19051980. Arbetarröselsen, folkparkerna och den folkliga teatern. En kulturpolitisk studie. Stockholm: Akademilitteratur. Häyrynen, Maunu 1994: Maisemapuistosta reformipuistoon. Helsingin kaupunkipuistot ja puistopolitiikka 1880-luvulta 1930-luvulle. Entisaikain Helsinki XIV. Helsinki: Helsinki-Seura. Laine, Pälvi 1998: Teatteri ilman esirippua – tila suomalaisessa kesäteatterissa. Teatteritieteen pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. Lehtonen, Rauli ja Heikki Haukka (toim. Panu Rajala) 1997: Pyörivä kansanjuhla. Pyynikin Kesäteatteri 1955-1995. Tampere: Tampereen teatterikerho. Seppälä, Mikko-Olavi & Tanskanen, Katri (toim.) 2010: Suomen teatteri ja draama. Keuruu: Like Kustannus Oy. Teatterin tiedotuskeskus TINFOn kesäteatterilistaukset (2011–2015) ja esityskyselyt 2012 ja 2013 Teatterin tiedotuskeskuksen TINFOn kesäteatterikysely kesäteatterintekijöille 2014.

Taiteen ja viihteen välinen kuilu on ollut nähtävissä suomalaisessa teatteri- ja kulttuuripolitiikassa. Taide ja viihde ovat näyttäytyneet yhteen sovittamattomina tai ainakin hankalina kumppaneina pitkin matkaa. Suomalaisella teatterilla on ollut tarve opettaa ja sivistää, ja siksi onkin närkästyneinä kannettu huolta siitä, että katsojille tarjotaan ”tingeltangelia” (1920-luvulla) tai että ”rillumareita” nähdään teatterissakin (1950-luku) tai että ”teatteri tukehtuu viihdemössöön” (2000-luku). Kesäteatterin ei tällaisista kuiluista ole tarvinnut piitata. Internet-lähteet: Se saa olla sitä mitä se haluaa. Kesäteatterin tekemisessä ja katsomisessa kynnys on matalalla. Esitys löytyy koti- tai mökkinurkilta, ja sitä voi huoletta katsoa vauvasta vaariin. Perinteisyys on voimaa. Kesäteatteri on paikallisen ihmisen puolella: se puolustaa maaseutua ja sen elinvoimaa, voimistaa paikallista identiteettiä ja rakentaa osallisuutta. Kesäteatterissa tehdään arjen maaseutupolitiikkaa. Tässä nykykansanteatterin ja ITE-teatterin teossa ei työtunteja lasketa ja sen tekijöilleen ja

Sinivuori, Timo 2002: Teatteriharrastuksen merkitys – Teatteriharrastusmotiivit ja taiteellinen oppiminen teatteriesityksen valmistusprosessissa. Acta Universitatis Tamperensis; 866, Tampereen yliopisto, Tampere http://uta32-kk.lib.helsinki.fi/bitstream/handle/10024/67202/951-44-5336-0.pdf?sequence=1 Luettu 7.7.2015.

139

Heinänkorjuutalkoissa olivat mukana myös lapset pienestä pitäen oppimassa tekemisen kautta uusia asioita elämään. Kuva: Heikki K.Lähde. Soini/Heinätalkoot.

140

TUHATVUOTINEN TALKOOIDEA ITÄÄ EDELLEEN Heikki K. Lähde

Maanmittausneuvos.TkT. Kotiseudun sukujen ja maaseudun elämän tutkija Lammin pitäjän Lieson kylästä.

aatalous oli viime vuosisadan puoliväliin asti tehokas työllistäjä. Koneettoman yhteiskunnan töissä auttoi omaa ruokakuntaa ja palkollisväkeä laajempi yhteisö – kylän asukkaista muodostuva talkooväki. Perinteisellä talkootoiminnalla oli keskeinen osuus toiminnoissa. Niistä oli ohjeita sarkajaon aikaisissa kyläjärjestyksissäkin. Talkoiden merkityksestä kertoi jo piispa Olaus Magnus vuonna 1555 ilmestyneessä teoksessaan. Hän nosti esille sadonkorjuun satokauden suurimpana haasteena ja mainitsi myös keväisen lannanajon. Aleksis Kiven Nummisuutareissa taas sulhanen kutsuu hääväen talkoiden ”iloleikkiin vaan ei työhön”, ja koko hääväki siirtyy pellolle.

kasvukauden ajan ja vuosittain paikkaa vaihdellen. Sadonkorjuun jälkeen alue muuttui kylän yhteislaitumeksi. Kylän yhteisöllisyys muodosti kaiken toiminnan onnistumisen kivijalan. Vasta isojaossa 1700-luvun lopulta alkaen tilukset merkittiin rajoilla maastoon ja talonpojat saivat kyläosuutensa omaan käyttöönsä. Kartanoilla ja muilla suurtiloilla oli työpaljouden haasteissa apuna päivätyötorpparijärjestelmä. Tavallisissa kylissä ja taloissa sen korvasi talkootoiminta. Yhteisöllisyys ja sen aikaansaama työn ilo ovat olleet keskeisiä talkootoiminnan ominaisuuksia. Joukkohenki toi voimaa tehtävien hoitoon. Kilvoittelua syntyi kuin itsestään. Oman työn tekeminen kunnolla ja seuraavan vaiheen suorittajaa auttaen oli kunnia-asia.

Maatalouden olosuhteet olivat johtaneet talSadonkorjuukauden avasi perinteisesti heikootoiminnan syntyyn jo vuosituhansia sitten. nänteko. Väkeä tarvittiin. Heinätalkoot aloitti Tapa voimistui sarkajakojen aikaan talonpojan yleensä isäntä itse heinänkaadolla jo ennen auhallitessa kyläosuuttaan, ja sitäkin viljelyssä vain ringon nousua. Hevoset eivät helteellä jaksaneet 141

kiskoa raskasta niittokonetta. Aamun sarastaessa heinä sai hetken kuivahtaa kaadettuna. Talkooväki tuli paikalle omien tilojensa aamutöiden jälkeen. Merkittäviä ohjattuja talkoita ovat olleet viime sotiemme johdosta järjestetyt laajat yhteistyöt. Suomen Talkoot ry organisoi niitä vuosina 1940–1941 ja Suurtalkoot ry vuosina 1942– 1946. Kansainvälisyyttä talkootoiminnassa kuvatkoon suuri Virosta vuonna 2008 alkunsa saanut siivoustalkoot-tapahtuma. Idean puitteissa vuonna 2012 World Cleanup -nimisenä toteutettu keväinen kampanja sai mukaansa yli 70 maata. Suomen ”Talkoillaan – Suomi puhtaaksi” -projekti innosti mukaan yli 130 kuntaa.

2500. Erilaisten seurantalojen toiminnalle on talkootyöllä merkittävä taloudellinen vaikutus. Onhan verottajakin suhtautunut ymmärtäväisesti jäsenten yhdistyksen hyväksi suorittaman talkootyön verottomuuteen. Toiminta jatkui sodanjälkeiseen jälleenrakennusaikaan asti laajeten lukuisiin yksittäisiin ja moniin erilaisiin rakennusprojekteihin läheisten ja naapurien auttamiseksi. Maamme muuttuessa taajamaenemmistöiseksi on luonnollista, että talkoot levisivät erilaisten seuratoimintarakennusten lisäksi yhä enemmän toi-

Viime sotiemme jälkeen avuksi tullut nopea koneellistuminen aiheutti työttömyyttä ja laajan maaltamuuton. Uuvuttavaan työhön avuksi tullut väsymätön traktori syrjäytti hevosen. Hevosvoima jäi voiman mittayksikkönä muistoksi menneistä ajoista. Muutoksen tuloksena oli maaseudun asukasmäärän väheneminen alle puoleen väestöstämme vuoteen 1970 mennessä. Työn ääni muuttui ihmisten iloisuudesta kohti yksitoikkoisen tahdikasta liukuhihnaisuutta. Työtapojen uudistuminen koetteli myös vuosisatoja lähes muuttumattomana pysyneitä talkootoimia. Talkooidea on kuitenkin säilynyt. Lajivalikoima on laajentunut kyläyhteisöistä asutuskeskuksiinkin uusioperinteiksi muuttuneena. Lihasvoiman aikaiset talkoot edesauttoivat myös monenlaista rakennustoimintaa. Jo 1800-luvun lopulla sai alkunsa suurehkojen hirsirakennusten rakentaminen ja aikanaan tarpeellinen kunnossapito. Kaupungeissa monet seurantalot on rakennettu useimmiten tiilistä. Seurantaloja tarvitsivat toiminnassaan muun muassa vapaapalokunnat, suojeluskunnat, nuoriso-, maamies-, raittius- ja urheiluseurat, työväenyhdistykset sekä kotiseutu- ja myös marttayhdistykset. Rakennuksia on käytössä edelleen noin 142

Livon seurojentalo Ruostehovin ulkovuorauksen uusiminen toteutettiin talkoilla. Pudasjärveläinen Livokas ry toteutti kunnostushankkeen seurantalojen korjausavustuksen turvin. Aktiivinen Livokas ry valittiin Vuoden kotiseutuyhdistykseksi 2015. Kuva: Minna Perttu.

siaan avustavaan yhteistoimintaan Uusia asukasyhteisöllisiä talkoomuotoja syntyi runsaasti. Myös paikallisen hallinnon ohjaamat talkootapahtumat ovat yleistyneet merkittävästi. Ne ovat säädösohjattuja ja enemmän valvottuja. Myönteisesti suhtautuvat kaupungit ovat jopa järjestäneet talkoolaisille grillimakkaroita erilaisine juomineen, mikä vastaa entisajan talkootapahtumien emäntien aikaansaamia pitopöytiä uurastusten päätteeksi. Ihmisjoukon yhteistyöllä aikaansaamien tapahtumien kirjo on laajentunut suurista ylei-

sötapahtumien toteuttamisista monenlaisiin ponnistuksiin läheisten auttamiseksi. On virinnyt monia uusia ideoita yksilöllisiä avustamisia myöten. Perinteet toimivat edelleen oivallisena liimana yhteisöllisyydessä. Monisisältöiset perinnemarkkinat ja käsityötapahtumat ovat lisääntyneet ja säilyttäneet kädentaitojen tuntemusta. Niissä on voimakkaasti läsnä menneisyys. Talkoiden idea kantaa huomiseen.

143

Helsinkiläinen kaupunginosayhdistys Hermanni-Vallila Seura ry oli 1980-luvulla mukana Kyläsaari-liikkeessä, joka vastusti lähiseutuja saastuttavaa Kyläsaaren jätteenpolttolaitosta. Kansanliikkeen toiminnan seurauksena laitos suljettiin vuonna 1983. Liike laati vaihtoehtoisen jätehuoltosuunnitelman, jonka pohjalta Helsingissä alettiin enemmän pohtia ja kehittää sekä toteuttaa kierrättämistä. Kyläsaari-liike sai vuonna 1983 Suomen luonnonsuojeluliiton ympäristöpalkinnon esimerkillisestä kansalaistoiminnasta. Kuva: Suomen Kotiseutuliiton arkisto.

144

KANSANSIVISTYKSESTÄ INDIVIDUALISMIIN, KANSANLIIKKEESTÄ KANSALAISAKTIVISMIIN Yhdistystoiminta Suomessa 1800-luvulta nykypäivään Liisa Lohtander

Suomen Kotiseutuliiton järjestöpäällikkö, FM, arkeologi. Kotiseutu Helsingin Maunulassa ja suomen kielessä, juurtumattomat juuret Espoon Tapiolassa ja Matinkylässä.

apaa yhdistystoiminta, vapaaehtoistyö ja avoin osallistuminen yhteisen hyvän saavuttamiseksi ovat tyypillisiä suomalaisen yhteiskunnan ilmiöitä. 1800-luvulta lähtien kehittynyt yhdistystoiminta on mahdollistanut kansalaisten vaikuttamisen lähellä ja yhteisen äänen kuulumisen kauas. Kansansivistystyön pohjalta on vuosikymmenten kuluessa syntynyt monimuotoinen ja -ääninen kansalaisyhteiskunta.

aikaan yhdistystoimintaa alkoi syntyä myös työväenliikkeen ja naisasian ympärille. Ensimmäinen kotiseutuyhdistys perustettiin samassa aallossa, Lohjalla vuonna 1894.

1900-luvun alkuvuosina suurimmissa järjestöissä – maamies-, raittius- ja nuorisoseuroissa sekä työväenyhdistyksissä – oli jo kymmeniä tuhansia jäseniä. Suurten kansalaisjärjestöjen myötä syntyi myös suomalaisen yhdistystoiminnan malli, jossa ruohonjuuritasolla toimi paikallisyhdistys, välissä alue- tai piirijärjestö ja Suomalaisten into yhdistystoimintaan alkoi ylinnä kaiken koossa pitävä valtakunnallinen jo 1800-luvun lopulla, jolloin maahan syntyi keskusjärjestö. lukuisia vapaaehtoisia kansalaisjärjestöjä, aluksi pääasiassa sivistämään kansaa. Ensimmäiset Suurten kansalaisjärjestöjen tehtävänä oli laajasti kansaa koskettaneet järjestöt, vapaapa- koota laajat kansanjoukot sivistystä, hyvinvoinlokunnat ja raittiusseurat, perustettiin 1860-lu- tia ja yhteiskuntarauhaa edistävien aatteiden äävulla. Raittiusliikkeestä muotoutui joksikin ai- relle. Myöhemmin keskusjärjestöjen tehtävissä kaa maan suurin kansanliike, kunnes nuoriso- keskiöön nousi myös etu- ja painostusjärjestönä seuratoiminta ohitti sen 1890-luvulla. Samaan toimiminen. 145

yhdistyksiin entistä enemmän ja yhä useampi kuuluu moneen eri yhdistykseen. Yhdistystoiminta puhuttelee ja houkuttaa osallistumaan, Viime vuosikymmenten aikana aatteiden ja edelleen. toimintamallien trendi on muuttanut suuntaa. Nykyään yhdistyksiä syntyy pienten, eriytynei- Esimerkki yhdistystoiminnan muutoksesta den aiheiden ympärille ja ne toimivat uuden- 1800-luvulta 2010-luvulle: Kotiseutuliike laisella kevyellä mallilla, jossa toimijat eivät sitoudu aatteeseen, vaan harrastavat omaksi ilok- • Lähtökohdat 1600-luvulla: Ruotsin Antikseen. Yhdistystoiminta on muuttunut kansansi- viteettikollegio kokosi tietoja Suomen muivistystyöstä kohti henkilökohtaisten intressien naismuistoista ja historiallisista paikoista toteuttamista. • Vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Uudet pienen aiheen ympärille syntyvät yh- Kirjallisuuden Seura aloitti järjestelmällisen distykset eivät tyypillisesti kuulu keskusjärjes- kansanperinteen keruun töihin eivätkä enää verkostoidu eri seutujen ja toimijoiden kanssa. Monet vanhanmalliset yh- • 1800-luvun lopulla oli syntynyt perinteen distykset kykenevät kanavoimaan näkemyksi- keruuta tekevä kenttätyöntekijöiden verkosään muun muassa poliittisen päätöksentekoon, to, joka tarjosi perustan aatteelliselle kotiseumutta uusien yhdistysten irrottautuminen laa- tutyölle joista kansanliikkeistä on osittain katkaissut tämän vaikutuskanavan. Uudentyyppisillä yh- • 24.3.1894 perustettiin ensimmäinen kotidistyksillä on myös vähemmän vuorovaikutusta seutuyhdistys, Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät viranomaisten ja instituutioiden kanssa. 2000-luvun uusi yhdistystoiminta on kevyttä, eriytynyttä ja spontaania

Uudet yhdistykset ovat tyypillisesti pienikokoisia. Tällaiset ketterät toimijat ovat tehokkaampia yhdistysaktivistien tuottajia kuin vanhat järjestäytyneet yhdistykset; pienet ja kevyet yhteisöt kykenevät muuntamaan muodollisen jäsenyyden toiminnaksi. Kaikille toimijoille tilaa yhteisöllisellä 2000-luvulla Nyky-yhteiskunnassa niin pienillä ja kevyesti organisoituneilla kuin perinteisen mallin mukaan toimivilla perinteikkäillä yhdistyksillä on paikkansa. Pienet herättävät aktivismiin, suuret kykenevät toteuttamaan yhteiskunnan mittakaavassa välttämättömiä tehtäviä niin jäsentensä tai kohderyhmänsä kuin yhteiskunnan kannalta. Yhdistystoiminta – uusi ja vanha – kukoistaa 2000-luvun Suomessa. Suomalaiset kuuluvat 146

• 1908 valtakunnallisen kotiseututyön johtoon perustettiin Suomen Kotiseutututkimuksen Keskusvaliokunta • 1920-luvulla toiminta sirpaloitunutta: kotiseututukimusta harjoittivat mm. Suomen museoliitto, eri keskusarkistot, maakuntaliitot ja 1939 perustettu Talonpoikaiskulttuurisäätiö • Vuonna 1949 Suomen kotiseututoiminnan keskusjärjestöksi perustettiin Kotiseutuliitto (myöh. Suomen Kotiseutuliitto) • 1950-luvulla kotiseututyö kukoisti, satoja uusia kotiseutuyhdistyksiä perustettiin • 1960-luvun muuttoliikkeen myötä perustettiin kymmeniä kaupunginosayhdistyksiä ja esim. Helsingissä niille piirijärjestöksi Helsingin kaupunginosayhdistysten liitto ry

• 1970-luvulla katse käännettiin maaseudullakin menneen sijasta tulevaisuuteen, mukaan mm. ympäristöasiat ja asuinalueiden kehittäminen

Kymmenet tuhannet ihmiset ovat mukana kotiseutujen muistelu- ja faniryhmissä eri sosiaalisen median välineissä • Osa sosiaalisen median ryhmistä synnyttää konkreettista toimintaa ja lopulta uusia ”perinteisiä” yhdistyksiä

• 1980–1990-luvuilla käytössä käsite kokonaisvaltainen kotiseututyö, jonka mukaan paikkakunnan historian erityispiirteet luovat pohjan kotiseudun kehittämiselle • 2000-luvun kuntakentän murroksen myötä syntyi uusia paikallisyhdistyksiä etenkin liitoskuntiin • 2000-luvulta lähtien kaupungeissa on eletty kansalaisliikkeiden nousun aikaa – spontaanius, vapaus ja organisoitumattomuus leimaavat kaupunkien kotiseututyötä • 2010-luku tuo mukanaan sosiaalisen median nostattaman kotiseutunostalgian.

• Samaan aikaan kiinnostus liittyä Kotiseutuliiton kaltaiseen keskusjärjestöön kasvaa Aiheesta lisää verkossa: Aaro Harju: Lyhyt oppimäärä kansalais- ja järjestötoiminnan historiaa www.kansalaisyhteiskunta.fi/tietopalvelu/historiaa/ lyhyt_oppimaara_kansalais-_ja_jarjestotoiminnan_historiaa Luettu 2.4.2015 Martti Siisiäinen & Tomi Kankainen: Yhdistys http://kans.jyu.fi/sanasto/sanat-kansio/yhdistys Luettu 3.4.2015

Maunula-Seura ry järjestää vuosittain Musaa ja makkaraa -kaupunkifestivaalia, joka on hyvä esimerkki kaupungissa tehtävästä kotiseututyöstä. Keväällä 2015 tapahtumassa otettiin myös osaa Kansalliseen katuliitupäivään, joka sai alkunsa sosiaalisessa mediassa. Uudenmaan liitto valitsi Helsingin Maunulan Vuoden uusmaalaiseksi kaupunginosaksi 2015. Maunula sai kehuja etenkin yhteisöllisestä ja innovatiivisesta toiminnastaan. Kuva: Liisa Lohtander.

147