Kotiseutu- vuosikirja 2016 by Suomen Kotiseutuliitto

K O T I S E U T U 2 0 1 6

KOTISEUTU Jo vuodesta 1909

103.

VUOSIKERTA

2016

KOTISEUTU

Kuva: Elina Kuismin.

KOTISEUTU Jo vuodesta 1909

103.

VUOSIKERTA

2016 Kotiseutu iän myötä.

Päätoimittaja

Riitta Vanhatalo Toimituskunta

Seppo Knuuttila Rauno Lahtinen Liisa Lohtander Pia Puntanen Janne Vilkuna Kuvatoimittaja

Elina Kuismin

Jo vuodesta 1909

KOTISEUTU

2016

103.

VUOSIKERTA

© Suomen Kotiseutuliitto, © kirjoittajat, © valokuvaajat Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:32 (painettu), A:33 (verkkojulkaisu) Päätoimittaja Riitta Vanhatalo Graafinen suunnittelu ja taitto Nalle Ritvola, Osakeyhtiö Nallellaan, kotipaikka Tampere Paino Oy Fram Ab, 2016. Kotipaikka Vaasa ISSN 2323-9271 (painettu) ISSN 2323-928X (verkkojulkaisu)

Kansikuva: Hanna Tolonen. Takakannen kuva: Guðbjörn Valgeirsson.

Kalevankatu 13 A, 00100 Helsinki Puhelin (09) 612 6320 toimisto@kotiseutuliitto.fi www.kotiseutuliitto.fi

2016

SISÄLLYS 6 Lukijalle, toimituskunta Kotiseutu ja elämänvaiheet

Kotiseudut kolmannella iällä

8 Kotiseutu muistoissa ja nykyisyydessä Hanna Tolonen

66 Kolmannen iän ihannekoti maaseudulla Sulevi Riukulehto ja Katja Rinne-Koski

14 Kotiseutuun kasvaminen Hanna Snellman

76 Seniori-ikäisten arvokasta kulttuuriperintötyötä Porissa Pia Hovi-Assad

18 Kotikylän olemusta jäljittämässä Anni Ilves

84 Lehmä ja ikäihmisten luovuus Marika Sarha

22 Maakunta-identiteetti tämän päivän osakunnissa Mari Säisä

Monipaikkaiset ja -aikaiset kotiseudut 90 Monipaikkainen kotiseutu Helena Ruotsala

Lapsuuden kotiseudut 26 Meren ja tuulen kasvattamat – Reposaari lapsuudenympäristönä Pasi Enges

96 Kotiseutu elämän eri vaiheissa Ulla-Maija Suonpää 102 Minun savolainen kotiseutuni – tai niin luulin Ira Vihreälehto

34 Pojan kertomus kotiseudun kokemisesta Lassi Saressalo 40 Kotiseututoimijat koulun tukena Marja Laine 48 Lapsilähtöisen kotiseutuopin yhteisöllisiä rakentamisideoita Katri Hämäläinen 54 Kotikaupunkipolut alakoulun opetusmateriaalina Mirka Sillanpää ja Pauli Saloranta 60 Aikamatka kotiseutumuseolla – yhteinen foorumi sukupolvien välillä Annina Ylikoski

Kuva: Elina Kuismin.

LUKIJALLE

uoden 2016 Kotiseutu-vuosikirja avaa näkökulmia kotiseudun kokemiseen ihmisen eri ikäkausina ja elämänvaiheissa. Artikkelit tuovat esille omakohtaisia kokemuksia kotiseudusta, toimintaa kotiseudulla ja kulttuuriperintötyössä sekä kiinnostavia uusiakin kulmia kotiseutututkimuksesta.

kotiseuduista. Vuosikirjassa on myös useampi kirjoitus kotiseutukasvatuksesta eri metodeineen, mikä on ollut yksi Kotiseutuliiton painopistealueita viime aikoina. Ikääntyminen ja niin sanottu kolmas ikä voivat tuoda aivan uusia mahdollisuuksia harrastaa kotiseutuasioita. Missä olo on kotoinen, on myös keskeinen kysymys, kun valitaan missä asuu vanhuutensa. Sijansa saavat myös monipaikkainen kotiseutuKotiseutu on teemoitettu neljään osaan ai- käsitys ja ajassa muuttuvat kotiseudut. heiden mukaan, mutta käytännössä monet Toimituskunta kiittää lämpimästi Kotiseutekstit sopisivat useammankin otsikon alle. Kaikki 16 artikkelia tuntuvat kommunikoivan tu-vuosikirjan kirjoittajia. keskenään ja täydentävän hyvin toisiaan, vaikka kirjoittajat ovat tehneet työnsä yksin, toki toiLukijoille toivotamme kiinnostavia hetkiä ja mituskunnan ohjauksessa. lukukokemuksia Kotiseudun parissa. Helsingissä 25.6.2016 Toimituskunta

Aluksi avataan kotiseutukokemusta eri elämänvaiheissa. Toinen osa koostuu lapsuuden

Päätoimittaja Riitta Vanhatalo FT, Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja. Juuret Kärsämäellä PohjoisPohjanmaalla, kotipaikka Kirkkonummi. Toimituskunta Seppo Knuuttila Perinteentutkimuksen professori, emeritus, Itä-Suomen yliopisto. Kotipaikka Längelmäki.

Rauno Lahtinen FT, kulttuurihistorian dosentti. Syntymäkunta Kokemäki, kotikaupunki Turku. Liisa Lohtander FM, Suomen Kotiseutuliiton järjestöpäällikkö. Kotiseutu Helsingin Maunulas sa ja suomen kielessä, juurtumattomat juuret Espoon Tapiolassa ja Matinkylässä. Pia Puntanen FM, historiantutkija Syntymäkunta Kangasniemi, kotikaupunki Mikkeli.

Janne Vilkuna Museologian professori, Jyväskylän yliopisto. Suomen Kotiseutuliiton puheenjohtaja. Syntymäkaupunki Helsinki, kotipaikka Orimattila. Kuvatoimittaja Elina Kuismin Medianomi. Juuret Karjalassa, Savossa ja Uudellamaalla, koti Hyvinkäällä.

Paluu kotiseudulle, lapsuuden maisemiin.

Kuvat: Hanna Tolonen.

KOTISEUTU MUISTOISSA JA NYKYISYYDESSÄ Hanna Tolonen FM. Helsinkiläinen folkloristi, jonka juuret löytyvät merellisestä Kotkasta.

rtikkelissani tarkastelen, minkälainen merkitys kotiseudulla on osana ihmisten identiteettien muodostusta ja kuinka muutokset kotiseudulla voivat vaikuttaa syvällisesti. Puhuessani kotiseudusta tarkoitan ympäristöä, jossa henkilö on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa merkitsevät vuodet. Kotiseutusuhde rakentuu erilaiseksi riippuen, muodostuuko kotiseutusuhde lähinnä muistojen kotiseutuun vai jokapäiväisessä elämässä elettyyn arkeen kotiseuduilla. Toisin sanoen kotiseutusuhteeseen vaikuttaa se, onko henkilö nuoruutensa jälkeen muuttanut kotiseuduilta pois vai jäänyt sinne asumaan. Jos pois muuttanut palaa myöhem-

min vierailemaan nuoruutensa maisemiin, voivat suuret muutokset alueella järkyttää, jos niihin ei ole osannut henkisesti valmistautua. Nuoruuden kotiseutu Lapsuuden ja nuoruuden kotiseudulla on sen muista paikoista erottava ominaislaatunsa. Ympäristöesteetikko Yrjö Sepänmaa on kuvaillut, että sydämen maisema on se paikka, jossa olemme kasvaneet ja johon olemme kiintyneet. Tällainen paikka kuuluu henkilön yksityisen maailman ja identiteetin kiintopisteisiin, joten paikan menetys voi järkyttää. (Sepänmaa 2006, 31.) Historioitsija Cecilia af Forselles-Riska 9

kertoo, että paikan identiteetti lomittuu asujiensa omiin identiteetteihin ja ne ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Paikan identiteetti on aina ihmisten aktiivisesti tuottamaa ja ylläpitämää ja siten muokkautuu riippuen aikakaudesta ja asujistaan. Paikkaan kuulumisen tai kuulumattomuuden tunne rakentuu nykyhetken kokemuksista ja menneisyyden mielikuvista. (Forselles-Riska af 2006, 218–226.)

henkilökohtaisia tunteita ja muistoja. (Latvala 2006, 180.) Lapsuuden ja nuoruuden kotiseutu on osa henkilön kasvutarinaa, persoonaa ja kehitystä. Paikan taju ja identiteetti Humanistisen maantieteen tutkija Yi-Fu Tuanin mukaan ihmisen paikan taju vakiintuu varsinaisesti vasta kypsässä aikuisiässä. Lapsena ja nuorena jokainen vuosi tuo kehitystasoon liittyvän uuden tavan ymmärtää ja kokea ympäristöä. Koko ajan tapahtuu uutta ja ympäristöön tutustutaan; se ollaan vasta ottamassa haltuun, joten kaikki koetaan uutena ja avoimena. Ajattelussa asioita ja ympäristöä ei siis ole vielä asetettu, vaan niihin asetutaan. Kypsän aikuisiän Tuan määrittelee puolestaan varsin pitkäkestoisena seisakkeena, jonka aikana kehittyy varma tai vakiintunut paikan taju ja identiteetti. Asiat ovat kokijan mielessä siis jo asettuneet jotakuinkin tietynlaisiksi. Kun asioiden ja paikan taju ovat vakiintuneet, ihminen olettaa myös, että totutut paikat ja olosuhteet, jotka ovat hyvinvoinnin kannalta olennaisia, pysyvät kutakuinkin samankaltaisina ja vakaina. Pysyvyydestä tulee helposti synonyymi eheydelle. Kun henkilö samaistuu nuoruutensa kotiseutuun ja kokee sen vahvasti osaksi itseään ja identiteettiään, voivat kotiseudulla tapahtuvat yllättävät ja radikaalit muutokset tuntua hyökkäykseltä henkilöä itseään kohtaan. Jos esimerkiksi kortteli, jossa ennen asui, hävitetään, voi tuntua kuin osa itseä olisi samalla pyyhitty pois. (Tuan 2006, 15 –16, 18.) Näissä tilanteissa saattaa herätä kysymyksiä siitä, kenellä on oikeus paikkoihin. Tunnemme helposti omistajuutta meille tärkeisiin paikkoihin, vaikka ne eivät todellisuudessa kuulu yksinomaan meille.

On myös hyvä huomioida, että suhde kotiseutuun voi olla myös negatiivinen, jos paikkaan liittyy ikäviä muistoja – silloin nuoruuden kotiseutua ei koeta enää omaksi. Jos taas henkilö on lapsena ja nuorena muuttanut usein eri seuduille, ei varsinaista kotiseutusuhdetta ole välttämättä nuoruudessa syntynyt lainkaan. (Sinkkonen-Tolppi 2006, 149–151.) Nykyään esiintyy myös keskustelua yleisestä paikattomuudesta, joka viittaa näkemykseen, että television, sosiaalisen median ja suuremman liikkuvuuden ihmisten siteet paikkoihin ovat muuttuneet löyhemmiksi (ks. esim. Forss 2007,134–135). Jos kuitenkin selkeä kotiseutusuhde löytyy, on kotiseutu osa henkilöä ja hänen identiteettiään. Sydämen maiseman roolissa nuoruuden kotiseutu on erilainen kuin myöhemmät asumispaikat. Folkloristi Pauliina Latvala on huomannut, että elämäkerroissa lapsuuden koti, maisemat ja luontoympäristö kuvataan tyypillisesti nostalgisesti, jolloin mennyt esitetään paratiisin kaltaisena huolimatta siitä, että todellisuus on luultavasti ollut ristiriitaisempi, arkisempi tai vähemmän loistokas kuin muistoissa. Tällöin on kyse bahtinilaisittain historiallisesta inversiosta, jossa kokijan mielessä menneisyyteen ja sen paikkoihin paikantuvat ihanteet, harmonia, sankariaika sekä ajatukset myyttisestä kulta-ajasta. On tavallista, että kerronnassa tietyn paikan kulta-aika sijoitetaan juuri omaan nuoruuteen tai lapsuuteen. Ajatus kodistakaan ei viittaa yksiselitteisesti vain fyysiseen paikkaan, vaan myös tiettyyn mielentilaan ja tunnelmaan. Kotiin linkittyy arvomaailma ja merkityksellisiä

Ajan kulua ei voi estää eikä sitä voi pitää aloillaan. Paikkoihin sen sijaan on mahdollista kiinnittyä. Paikkoihin voi sitoa merkityksiä ja muistoja, jolloin ajastakin saa ikään kuin otteen. (ks. esim. Tuan 2006, 26.) Kiintyminen kotiseutuun on yksi hyvä syy sinne jäämiselle. 10

Myös vierailu nuoruuden kotiseudulla, joka ei ole muuttunut ajan saatossa merkittävästi, on taikaisinpaluuta kotoisaan, tuttuun ja turvalliseen. Omille juurille palataan muistamaan ja vahvistamaan yhteyttä menneeseen. Halutessamme muistaa jotakin aistiärsykkeet toimivat erinomaisesti apuna. Humanistisen maantieteen tutkija Pauli Tapani Karjalainen havainnollistaa asiaa esittämällä, kuinka kaunokirjailija Marcel Proust suhtautui muistamiseen: elävää kuvaa menneestä ei voi palauttaa mieleen tietoisella ponnistelulla, vaan sellaisen voi luoda vain väkevä aistielämys. (Karjalainen 1997, 234.) Kun palaa omalle kotiseudulleen vierailulle, ympäristö tarjoaa paljon aistimuksia, jotka ikään kuin herättävät muistot eloon. Lapsuuden ja nuoruuden kodilla on myöhempiin koteihin verrattuna korostunut merkitys siksikin, koska juuri lapsena aistimme ovat terävimmillään ja mielikuvituksemme erityisen vilkas. Siten muistijäljet ja muistikuvat ovat hyvin merkityksellisiä ja vivahteikkaita. (Yi-Fu Tuan 2006, 16–17.) Lisäksi ainakin onnelliseen lapsuuteen liittyy ajatus tietynlaisesta huolettomuuden ajasta, joka eroaa aikuisen arjesta ja velvollisuuksista. Lapsuuteen ja nuoruuteen liittyy monia merkkipaaluja, jotka ovat vahvasti muokanneet meitä.

suuden käsitteet ovat likellä toisiaan: osallinen kokee kuuluvansa paikkaan. (Sinkkonen-Tolppi 2006, 148.) Kotiseuduilta pois muuttanut voi edelleen kokea kuuluvansa kotiseutuunsa ja olevansa siten osallinen. Mitä siis tapahtuu, jos kotiseutu on muuttunut liian erilaiseksi, jotta siihen voisi enää samaistua? Henkilöstä tulee ainakin sivullinen suhteessa kotiseutunsa päivittyneeseen elämistodellisuuteen ja järjestäyty-

miseen. Sivullinen katsoo paikkaa ulkopuolisen näkökulmasta, kun taas osallinen elää sitä käytännöissään ja sisäpiiristä (Haarni et al. 1997, 16–18). Näin subjektiivisesta eletystä paikasta tulee enemmän objektiivinen tila. Eli paikkaan ei liity enää suoria henkilökohtaisia liitoksia, vaan ympäristö heijastaa tuttuuden sijaan vierautta. Silloin oma kotiseutu kuuluu pikemminkin muistoihin kuin nykypäivään.

Muistojen kotiseutu Kotiseudun maisemiin palatessa voi kerrata sitä, mistä on lähdetty ja missä ollaan nyt omassa elämässä. Erityisesti myrskyisissä elämänvaiheissa vierailu lapsuuden ja nuoruuden kotiseuduilla voi mahdollisesti auttaa selkiyttämään ajatuksia. Kun on mahdollista palata juurilleen, voi myös paremmin päästä kosketuksiin itsensä kanssa. Kotiseutuun liittyy tunne paikkaan samaistumisesta. Sosiaalipsykologi Merja Sinkkonen-Tolppi toteaa, että samaistumisen ja osalli-

Omaan kotiseutuun liittyvät henkilökohtaisesti tärkeät paikat ja toimintaympäristöt, mutta jokaisella seudulla on myös oma identiteettinsä ilman yksittäisen henkilön muistoja ja tunnepitoista kokemuksellista puolta. Alueet 11

ovat tunnettuja esimerkiksi yleisistä historioistaan, tapakulttuureistaan, murteistaan ja kielistään. (Latvala 2006, 178.) Tämä tuttu tarttumapinta on olemassa kaikille alueen eri vaiheiden asukkaille. Sen vuoksi on tärkeä tehdä kotiseututyötä, jossa ylläpidetään jollain tasolla perinteiden jatkumoa uudistamishankkeiden rinnalla. Omaa kotikuntaa voi myös dokumentoida, jolloin erilaisten dokumenttien kautta on mahdollista pysyä vahvasti yhteydessä omiin juuriinsa ja henkilökohtaisiin muistoihinsa. Esimerkiksi valokuviin tallentuvat meille tärkeät näkymät ja hetket. Yi-Fu Tuan kuvailee, kuinka valokuvat herkistävät tuntemuksia ja vahvistavat paikan tajuamme ja toimivat siten korvikepaikkoina muistojemme oikeille paikoille (Tuan 2006, 21–22). Ei myöskään voi yleistää, että suuret muutokset omalla kotiseudulla synnyttävät kaikille vierailijoille lähinnä melankolista kaipuuta ja sivullisuuden tunnetta. Kaikki eivät välttämättä kaipaa suoraa materiaalista sidettä lapsuuden tai nuoruuden kotiseutuun, vaikka muistot olisivatkin tärkeitä. Toiset myös suhtautuvat muutoksiin elämässä yleisestikin luontevammin kuin toiset. Lisäksi kotiseutu, joka ei ole näivettynyt, vaan uudistunut, voi olla ylpeyden aihe. Ylpeys kotiseudusta ylläpitää siteitä seutuun, johon voi edelleen kokea hyvää osallisuutta. Vaikka suuret muutokset kotiseudulla voivat osasta pois muuttaneista tuntuakin hankalilta tai jopa katkerilta, niin seudun asujille ja arjen käytännöille ne saattavat olla jopa välttämättömiä. Muutos on usein edellytys kulttuurin elinvoimaisuudelle ja kilpailukyvylle – ei ole järkevää pyrkiä pitämään asioita ikuisesti samanlaisina, ainakaan puhtaasti sentimentaalisista syistä.

Lähteet Forselles-Riska, Cecilia af 2006: Menneisyyden muuttuvat paikat. Teoksessa Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen & Ulla Piela (toim.) Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Helsinki: SKS, s. 218–231. Forss, Anne-Mari 2007: Paikan estetiikka. Eletyn ja koetun ympäristön fenomenologiaa. Helsinki: Yliopistopaino. Haarni, Tuukka & Karvinen, Marko & Koskela, Hille & Tani, Sirpa 1997: Johdatus nykymaantieteeseen. Teoksessa. Tuukka Haarni, Marko Karvinen, Hilla Koskela & Sirpa Tani (toim.) Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Tampere: Tammer-Paino Oy, s. 9–34. Karjalainen, Pauli Tapani 1997: Aika, paikka ja muistin maantiede. Teoksessa. Tuukka Haarni, Marko Karvinen, Hilla Koskela & Sirpa Tani (toim.) Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Tampere: Vastapaino, s. 227–241. Latvala, Pauliina 2006: Suvun satumailta katkeruuden kentille. Paikka kokemuksena ja tunnetilana. Teoksessa Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen & Ulla Piela (toim.) Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Helsinki: SKS, s. 171–186. Sepänmaa, Yrjö 2006: Sydämen maisema. Teoksessa Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen & Ulla Piela (toim.) Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Helsinki: SKS, s. 31–43. Sinkkonen-Tolppi, Merja 2006: Kotiseudulle kiinnittyminen nuorten elämän voimavarana. Teoksessa Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen & Ulla Piela (toim.) Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Helsinki: SKS, s. 147–155. Tuan, Yi-Fu 2006: Paikan taju. Aika, paikka ja minuus. Teoksessa Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen & Ulla Piela (toim.) Paikka: Eletty, kuviteltu, kerrottu. Helsinki: SKS, s. 15–30.

Kesälomat Suomessa lapsuudenkodin maisemissa olivat ylisukupolvisesti tärkeitä. Eri puolilla Ruotsia asuvat serkut tapasivat toisensa Suomessa Ruotsin ”industrisemesterin” aikana. Kuva Sallan Kallungin kylästä 1970-luvun lopusta. Kuva: Maire Selkälä.

KOTISEUTUUN KASVAMINEN Hanna Snellman

Kansatieteen professori, Helsingin yliopisto Syntynyt Sodankylässä, kasvanut Kemijärvellä, opiskellut Helsingissä ja asunut Helsingin lisäksi Yhdysvalloissa, Oulussa, Jyväskylässä, Ruotsissa ja Kanadassa.

Matkustaessani tätä tunnin matkaa pohjoiseen maisemien muuttuessa keskustan kivikaupungista luonnon lomaan rakennettuihin lähiöihin mietin, mitenköhän kyseinen haastateltava – kutsutaan häntä vaikka Eijaksi – oli sopeutunut asumiseen lähiössä ja työhön tehtaassa Sallassa asuttujen lapsuus- ja nuoruusvuosien jälkeen. Niinpä ensimmäinen kysymykseni haastateltavalleni oli melkein puuskahduksenomainen: ”Miltä tuntui muuttaa Sallasta Göteborgiin?” Suureksi yllätyksekseni haastateltavani ei alkanut voivotella kaupunkiasumisen ankeutta, vaan ryhtyi kehumaan uutta kotiseutuaan. Hän kuvaili sitä, miten ihanaa oli muuttaa erämaakylästä uuteen kerrostaloon, jossa halkoja, vettä, laskiämpäriä ei tarvinnut kantaa koko ajan ja sisävessa oli suuri parannus koto-Suomen ulkohuoneeseen. Kylpyamme korvasi saunan puutteen moninkertai-

000-luvun alussa haastattelin Göteborgiin Lapin läänistä muuttaneita siirtolaisia. Muistan hyvin elävästi ensimmäisen haastateltavani: Hän oli nelikymppinen yksin asuva nainen, joka asui yhdessä Göteborgin niin sanottuun miljoonaohjelmaan kuuluvista lähiöistä. Matka Göteborgin keskustasta kaupungin pohjoislaidalle ensin ratikalla ja lopuksi bussilla kesti noin tunnin. Kenttätöiden aloittaminen jännittää aina, sillä koskaan ei voi ennakoida sitä, minkälainen ihminen ovikellon soittoon vastaa ja miten haastattelu viime kädessä onnistuu. Toki olin tälläkin kertaa sopinut haastattelusta puhelimessa, mutta siitä huolimatta minulla oli tiedossa ainoastaan haastateltavani nimi, osoite ja tieto, että hän on syntynyt Sallassa Suomen itärajalla ja nyt ruumiillisessa työssä Volvon autotehtaalla. 15

Mukavat asiat omaksutaan nopeasti! Kuvassa Lucian päivän juhla suomalaisessa leikkikoulussa Göteborgissa 1970-luvulla. Kuva: Soile Kurvinen.

sesti. Eijalla oli muuttaessaan mukanaan pienet lapset ja hän kiitteli sitä, että lapsia vaivanneet korvatulehdukset loppuivat heti Ruotsiin muuton jälkeen, koska kotona oli aina lämmin toisin kuin entisessä kodissa Sallassa. Olin ensimmäisessä haastattelussani syyllistynyt etnografin pahimpaan virheeseen olettamalla tietäväni haastateltavani vastauksen. Onneksi asetin kysymykseni niin, että haastateltava ei huomannut ennakkoasennettani. Eija oli ensimmäinen haastateltavani Göteborgissa ja seuraavia haastateltaviani lähestyin avoimin mielin ja ilman oletusta siitä, että Göteborg olisi lappilaiselle kotiseutuna vieras ja jopa vastenmielinen. Toki haastattelujeni aikana kuulin monta kertaa kuvauksia siitä, miten oudolta ja kiireiseltä suurkaupunki oli alussa tuntunut erämaakylästä muuttaneelle. Useampikin haastateltava kertoi aluksi ihmetelleensä, onko jossakin tulipalo, mutta tottuneensa pian kaupungin kiivaaseen tahtiin. 16

Haastateltavani kaipasivat monia asioita Suomessa ja moni heistä oli pitkään harkinnut paluuta ensimmäiselle kotiseudulle, Lappiin. Muuttopäätös oli vain aina siirtynyt joko hyvän työpaikan tai mukavan asunnon vuoksi. Perheellisille – heitä valtaosa haastateltavistani oli – päätökseen vaikuttivat lapset. Lasten ollessa pieniä he hyvin usein pyrkivät hoitamaan lastenhoidon niin, että lasten suomen kielen taito säilyi. Käytännössä tämä tarkoitti useimmiten järjestelyä, jossa lapsia hoiti nuori sukulaistyttö Suomesta tai naapuristossa asuva suomalainen ”päivä-äiti”. Moni haastateltavistanikin oli tullut Ruotsiin lapsenlikaksi sukulaisperheeseen ja jäänyt sille tielle tai oli itse toiminut ”päivä-äitinä” omien lasten ollessa pieniä. Muuttoa Suomeen lykättiin lasten aloittaessa koulunkäynnin. Kun lapset olivat jo koulussa, heidän irrottamisensa uudelta kotiseudulta tuntui raskaalta. Toki monet palasivat Suomeen alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti, mutta keskityn tässä niihin, joista ei tullut paluumuuttajia.

Koulunkäynnin aloittamisen jälkeen seuraava etappi haaveille oli usein lasten koulunkäynnin lopettaminen. Sitten takaisin Suomeen, totesi moni haastateltavani haaveilleensa tulevaisuuttaan lasten varttuessa. Mutta kun se päivä koitti, olivat haastateltavat kuin varkain kiintyneet uuteen kotiseutuunsa ja kotimaahansa niin, että paluumuutto ei enää tuntunut mielekkäältä. Salla ei enää ole se sama Salla, josta lähdin, totesi eräs haastateltavani. Monet muutkin olivat samoilla linjoilla. He kertoivat kaipaavansa etenkin Lapin valoisia kesäöitä ja kevättalven hankikantoa, mutta realistina ymmärtävänsä, että sosiaalinen ympäristö on toinen kuin heidän muuttaessaan pois. Ihmiset ovat joko nukkuneet tai muuttaneet pois tai ainakin muuttuneet vuosikymmenten varrella. Göteborgista oli tullut ensisijainen kotiseutu. Göteborgin nelisenkymmentä suomalaisyhdistystä, joista monet ovat kaupunginosayhdistyksiä, takasivat sen, että halutessaan sai suomalaisseuraa ja yhteisö myös täydentyi uusien jäsenten kautta.

ka taittui kätevämmin maateitse Haaparannan kautta. Niinpä heille käsite Suomi tarkoitti syrjäistä kylää itärajalla ja suomalaiset samaisessa kylässä asuvia isovanhempia ja muita sukulaisia. Mummolassa oli usein samaan aikaan muitakin Ruotsissa asuvia sukulaisia, koska teollisuustyössä olevien ”industriesemester” oli kaikilla yhtä aikaa. Kesälomakuukauden aikana päivittyivät sekä uuden että vanhan kotiseudun asiat ja identiteetit samalla kertaa. Kirjallisuus Snellman, Hanna 2003: Göteborg – Sallan suurin kylä. Tutkimus Ruotsin lappilaisista. Helsinki: SKS. Ågren, Marja 2006: ”Är du finsk, eller…?” En etnologisk studie om att växa upp och leva med finsk bakgrund i Sverige. Göteborg: Arkipelag.

Haastateltavieni lapsille suhde kotiseutuun oli toisenlainen. Heidän ei tarvinnut kasvaa uuteen kotiseutuun, koska heistä suurin osa oli syntynyt Ruotsissa. Myös heillä oli erityinen suhde Suomeen. Esimerkiksi aluksi mainitsemani Sallassa syntyneet, mutta Ruotsiin pienenä muuttaneet Eijan lapset eivät olleet koskaan käyneet Helsingissä, sillä Sallaan mat-

Kuvat: Anni Ilves.

KOTIKYLÄN OLEMUSTA JÄLJITTÄMÄSSÄ Anni Ilves

Kotiseutu- ja kulttuuriperintöasioiden parissa viihtyvä jyväskyläläinen perinteentutkija (FM).

heistä oli asunut kylällä myös lapsena. Minulle ja ystävilleni kylä oli lapsuudenkodin ympäristöä, jossa edelleen vierailimme säännöllisesti. Näiden keskustelujen pohjalta hahmottui kaksi erilaista kylän konstruktiota: perheen kylä ja tyttöjen kylä. Jälkikäteen ajatellen löydettävissä olisi ollut myös minun kyläni, olihan aihe hyvin henkilökohtainen.

täisyys lapsuuteni kotikylään sai minut muutamia vuosia sitten kiinnostumaan kotipaikasta tutkimuskohteena. Pohjois-Karjalasta käsin katsottuna tutut ja itsestään selvät asiat Saarenmaan kylällä, Jyväskylässä, näyttäytyivät erilaisina. Kylää halkova kumpuileva tie tuntui lähes eksoottiselta matalan Joensuun rinnalla. Havahduin pohtimaan, mikä kotikylä oikeastaan on: onko se tosiaan kylä vai ”vain” jokin haja-asutusalue kaupungin laidalla? Mikä kylän erottaa kaupungista, missä raja menee? Olenko enää kyläläinen, kun olen muuttanut sieltä pois?

”Kun tätä [kotitaloa] oli itse rakentamassa, niin sitä koko ajan kasvoi tähän samalle kivijalalle”

Näiden kysymysten vaivaamana lähdin tutkimaan, miten kylää paikkana määritellään ja mitä kyläläisyys voisi olla. Haastattelin kandidaatin- ja pro gradu -tutkielmiani varten lapsuudenystäviäni ja heidän perheitään. Ystävieni vanhemmat asuivat kylällä edelleen, ja kaksi

Perheenjäsenten välisessä keskustelussa ja muistelussa syntyi kotikylään kiinnittyviä perhekertomuksia, joissa kerrattiin perheen elämänkaarta, mutta joissa myös yksilölliset äänet pääsivät kuuluviin. Muistelukulttuuria pidetään usein 19

ominaisena iäkkäille ihmisille – perinteentaitajille ja isovanhemmille. Ihminen kuitenkin jäsentää elettyä elämää ja suhdetta ympäristöönsä muistelemalla ja kertomalla, iästä riippumatta. (ks. Korkiakangas 1996, 18 & Vakimo 2001, 36.) Eri ikäisenä kenties muistellaan jossain määrin eri tavalla ja eri asioita.

senomaisina hetkinä (ks. Misztal 2003, 81), joista välittyi kuitenkin niiden merkityksellisyys kokijalleen: ”Oli niin hiljasta, että varis lenti tuossa niin sen siipien ääni kuului, niin se on semmosta harvinaista herkkua, mitä ei oikein muualla pääse kokemaan” (Pentti, 49 v.). Muistelua voidaan pitää identiteettipuheena, puheena itselle tärkeistä tapahtumista ja omasta arvomaailmasta. Perhehaastatteluissa esiin tuleekin kylällä asuminen arvovalintana: se on rauhallisuutensa ja luonnonläheisyytensä vuoksi ihanteellinen paikka lapsiperheelle. Myös yhteisöllisyys – kyläkoulu, kylätoimikunnan toiminta ja naapuriavun antaminen – nähtiin arvokkaana, määrittävänä osana asumista.

Meidän nuorten naisten muistot kylältä olivat lapsuuden leikki- ja koulumuistoja, joihin toisinaan sekoittuivat myös vanhemmiltamme kuullut tapahtumat ja kokemukset (vrt. Kilpeläinen 2008, 229). Lapsuusmuistoissa korostuivat voimakkaasti kyläkouluun ja luontoon liittyvät kokemukset. Muistojen maailma oli emotionaalinen ja kehollisten kokemusten värittämä: muistelu tuntui ruumiissa jännityksenä, liikutuksena, inhotuksena, nauruna. Koulumatkan varrella sijainneet aavemaista ääntä pitäneet ”haarautuvat puut” nostavat vielä aikuisenakin kylmät väreet iholle: ”Ne naksu ja naris niinku jotkut vanhat portaat... ja varmaan vielä tänäki päivänä narisee” (Liisa, 22 v.).

Maaseutua paikkana on hahmotettu pysyvyyden, muuttumattomuuden ja jatkuvuuden käsittein. Kaupunki sen sijaan on usein mielletty liikkuvuuden tai jopa paikattomuuden tilaksi. (Holmila 2001, 11; Kymäläinen 2006, 211–212.) Viime aikoina kuitenkin myös maaseutua, ja asumista ylipäätään, on alettu tarkastella liikkeen kautta (ks. esim. Forss 2006; HäKyläympäristöön liittyvät muistot, kuten meenaho 2014; Knuuttila 2012, 29; Lehtonen luontokokemukset, kuvattiin usein välähdyk- 2013). Maalla tai haja-asutusalueella asuminen 20

tarkoittaa usein työmatkoja kunnan tai kaupungin keskusta-alueelle. Myös Saarenmaan kylällä liike kodin, työpaikan ja koulun välillä oli tiivis osa lapsiperheiden arkea 1980–2000-luvuilla. ”Maalaisuus” ei silti välttämättä tarkoita kokemusta syrjäisyydestä, sillä liikkumisen helppous ja palvelujen saatavuus merkitsevät kertyneitä ajokilometrejä enemmän. Nykymaalaisen arki on monipaikkaista ja liikkuvaa. (vrt. Hämeenaho 2014, 5, 189–190.) Syrjäisyys voi toisaalta olla myös positiivinen attribuutti: ”On sitä tilaa ympärillä, omaa tilaa siis sillä lailla, että ei ole niin kuin nuo asuinalueet tuossa [Palokassa] vaikka, että okei, on omakotitalo, mutta seuraava omakotitalo on kymmenen metrin päässä” (Sanna, 22 v.).

”Siinä meijän kylän kuusia huojuu... jotenkin semmonen kauheen voimakas tunne kylään kuulumisesta” Kotiseudulla on yleensä paitsi fyysiset piirteensä myös sosiaalinen ja yksilöllinen ulottuvuutensa. Kotiseudun kokemusta ylläpidetään yhteisellä toiminnalla, yhteisöllisyyden tunteella, ja sillä on myös yksilöllinen, muistoissamme sijaitseva kerronnallinen olemus. Maantieteellisen sijaintinsa ohella kylä sijaitsee kylää elävissä ihmisissä ja niissä kertomuksissa, joita kylästä kerrotaan ja jaetaan muiden kanssa. Paikan kokemus voi jopa vahvistua etäältä, kerronnassa: kotikylästä ja omista juurista keskusteleminen tuo kyläläisyyden pintaan, kuten ystäväni vanhemmat haastattelun päätteeksi totesivat. Kotiseutu voi olla olemassa eri tasoilla. Se voi olla jotain tavoittamatonta ja menneisyydessä sijaitsevaa tai se voi olla nykyhetken toiminta- ja elinympäristö, elämän keskipiste. Joskus kotiseutu on nykyhetkessä läsnä ja lähellä, mutta ei enää aktiivinen osa arkista elinpiiriä, kuten kotoa pois muuttaneiden nuorten aikuisten kokemuksissa. Kokemus kotiseudusta voi kulkea ihmisen mukana, vaikka fyysinen side 21

paikkaan olisi haurastunut tai katkennut. Toisaalta, ehkä se sen vaatiikin: kotiseututunne voi toisilla meistä heräillä vasta kotikonnuilta pois muuttaessa. Kirjoitus pohjautuu kirjoittajan pro gradu -tutkielmaan Kerrottu kylä. Näkökulmia paikan merkityksen tuottamiseen (Itä-Suomen yliopisto, 2012).

Lähteet Forss, Anne-Mari 2006: Asuminen liikkeenä. Teoksessa Arto Haapala ja Ossi Naukkarinen (toim.) Mobiiliestetiikka. Kirjoituksia liikkeen ja liikkumisen kulttuurista. Kansainvälisen soveltavan estetiikan instituutin raportteja n:o 3. Lahti: Kansainvälinen soveltavan estetiikan instituutti, s. 189–208. Holmila, Marja 2001: Kylä kaupungistuvassa yhteiskunnassa. Yhteisöelämän muutos ja jatkuvuus. Helsinki: SKS. Hämeenaho, Pilvi 2014: Hyvinvoinnin verkostot maaseudulla asuvien äitien arjessa. Etnologinen tutkimus palvelujen käytöstä ja hyvän arjen rakentumisesta. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Kilpeläinen, Heidi 2008: Perheen paikka. Teoksessa Seppo Knuuttila ym. Kylän paikka. Uusia tulkintoja Sivakasta ja Rasimäestä. Helsinki: SKS, 226–238. Knuuttila, Seppo 2012: Vapauden pakko ja muita elämisen ehtoja takamailla. Teoksessa Syrjäseudun idea. Kulttuurianalyysejä Ilomantsista. Toim. Seppo Knuuttila ym. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1384. Helsinki: SKS, 29–36. Korkiakangas, Pirjo 1996: Muistoista rakentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työnteon ja leikkien muistelussa. Kansatieteellinen arkisto 42. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys. Kymäläinen, Päivi 2006: Paikan ajattelun haasteita. Teoksessa Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen ja Ulla Piela (toim.) Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Kalevalaseuran vuosikirja 85. Helsinki: SKS, 201–217. Lehtonen, Mikko (toim.) 2013: Liikkuva maailma. Liike, raja, tieto. Liikkuva maailma -tutkimuksenkehittämisohjelma. Tampere: Vastapaino. Misztal, Barbara A. 2003: Theories of Social Remembering. Theorizing Society. Buckingham: Open University Press. Vakimo, Sinikka 2001: Paljon kokeva, vähän näkyvä. Tutkimus vanhaa naista koskevista kulttuurisista käsityksistä ja vanhan naisen elämänkäytännöistä. Helsinki: SKS.

Turun yliopiston Savo-Karjalaisen osakunnan hallitus- ja toimihenkilöitä eri vuosilta osakunnan 89. vuosijuhlan aamuna (12.4.2014) Turun vanhalla hautausmaalla, missä laskettiin havuseppeleet sankarivainajien ja Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkeille sekä sytytettiin kynttilät osakunnan kunniajäsenten sekä ystävien haudoille. Kuva: Katja Kaulo.

MAAKUNTA-IDENTITEETTI TÄMÄN PÄIVÄN OSAKUNNISSA Tutkimuskohteena Turun yliopiston osakunnat Mari Säisä

Turkuun junantuoma sudeettisavolainen, kansatieteen jatko-opiskelija Turun yliopistossa.

iksi kaikki ovat niin vaikeasti lähestyttäviä ja sisäänpäin lämpiäviä, pohdin keväällä 2004 muutettuani Iisalmesta Turkuun. Oliko kyseessä ujous uudessa kaupungissa vai onko itä- ja länsisuomalaisten välillä enemmänkin luonne-eroa? Päästyäni yliopistoon opiskelemaan löysin osakunnat. Aloin syödä kalakukkoa ja nauttia kokkel’piimästä, joita en ollut edes maistanut kotikonnuillani. Pyynnöstäni äitini valmisti minulle Ylä-Savon kansallispuvun, jossa edustan ylpeänä osakuntaani. Mutta mikä merkitys yhteisöllä on nuorelle aikuiselle? Sitä tutkin väitöskirjatutkimuksessani tapausesimerkkinä Turun yliopiston osakunnat. Tässä artikkelissa pohdin, miten maakunta-aate ilmenee tämän päivän osakuntayhteisössä.

Maakuntakerhoista poikkitieteellisiksi opiskelijajärjestöiksi Vuonna 1920 perustettuun Turun suomalaiseen yliopistoon tuli opiskelijamäärän kasvaessa tilausta maakuntapohjaisille opiskelijakorporaatioille. Satakuntalainen maakuntakerho perustettiin vuonna 1925 ja pian sen jälkeen myös Savo-Karjalainen. Seuraavana vuonna perustettiin Hämäläinen, vuonna 1928 Varsinais-Suomalainen ja viimeiseksi vuonna 1929 Pohjalainen maakuntakerho. (Raunio 2000.) Turun yliopiston ylioppilaskunta siirsi uusien opiskelijoiden (ts. beaanien) vastaanottamisen ja ”kasvattamisen” maakuntakerhojen tehtäväksi vuonna 1955. Nopeasti lisääntynyt jäsenmäärä ajoi maakuntakerhot julistautumaan osakunniksi. Ensimmäisenä osakuntajärjestelmään 23

Mari Säisä: Mikä osakunnilla on parasta? siirtyi Savo-Karjalainen kerho vuonna 1957 muiden maakuntakerhojen seuratessa vähitelSeela2: Hmm.. vaikeeta. Kyl se varmaan on ne len perässä. (ibid.) Nykyään Turun yliopistolla ihmiset. Ei tälläsii tyyppei tapaa oikeesti missään muualla. on neljä osakuntaa: Satakuntalais-Hämäläinen (SHO), Savo-Karjalainen (SKO), Pohjalainen (TPO) sekä Varsinaissuomalainen osakunta Osakuntien liittymislomakkeissa kysy(TVO). Poikkitieteellisiin osakuntiin liitytään tään edelleen liittymisen syytä ja kotipaikka. Savo-Karjalaisen osakunnan KÄK-lehdeskotipaikasta riippumatta. sä 2/2012 listattiin koottuja selityksiä, miksi Kotiseutu ei ole enää nykyään fyysinen muun muassa Savo-Karjalaiseen osakuntaan on käsite, ja kotiseutuja voi olla elämän aikana haluttu pyrkiä. Syiden joukossa oli itäsuomauseampia. Lisäksi usein se kotiseutu, jonne laisten sukulaissuhteiden lisäksi muun muassa kaivataan, on mielikuvien kotiseutu (Larvola kyykkäinnostus3, kulinaariset syyt kuten rak2003, 13). Varsinkin SHO:n, SKO:n ja TPO:n kaus karjalanpiirakoihin ja -paistiin ja kalakukjäsenet kuuluvat ristiin toistensa osakuntiin. kouteliaisuus sekä jo osakunnalla olevat kaverit. Tutkimuksessani selvitän, liittyykö tähän Mari Säisä: Muistat sä, mikä oli se syy, kokemus monipaikkaisuudesta vai jotakin muuta. minkä sä laitoit siihen, et miksi haluat liittyä SKO:hon? Olen kerännyt aineistoa vapaamuotoisilla Lempi: Jotenkuten, --- tämä jatkuvasti kasvateemahaastatteluilla sekä havainnoimalla osava innostukseni ja rakkauteni kyykkään. kuntien oleskelutiloissa sekä tapahtumissa. Se oli kans yks tekijä, mikä veti sinne. Haastateltavani sopivat edellä mainittuun nuoSit toinen tekijä oli ne porukat. Niinku jos ren aikuisen muottiin ja he ovat 23–35-vuotiaientisaikaan on tultu sinne sen takia, et ollaan ta. Nuoren ja aikuisen raja on kuitenkin häilytietyltä alueelta, niin nyt oli se, et siel on vä ja yksilöllisestä kehityksestä riippuva. Käytän sellaset porukat. siis kaikista haastateltavistani nimitystä nuori aikuinen. Kun osakunnille tullaan nykyään lähinnä kaverien mukana ja viihdytään hyvän porukan taKulinaarisia elämyksiä, kia, jäänkin pohtimaan, miten maakunta-aate kyykkää ja perinteitä näkyy nykyosakuntatoiminnassa. Osakuntien “pakkojäsenyyden”1 päätyttyä vuonna 1969 osakuntien jäsenmäärä alkoi huveta. Siinä missä toiminnan perusta oli liittää yhteen samasta maakunnasta tulleita opiskelijoita, on nykytoiminnan keskiössä poikkitieteellinen kaveriyhteisö. Ainejärjestötoiminnasta osakunnat eroavat muun muassa poikkitieteellisyydellään ja koulutuspoliittisen toiminnan puutteena.

Mari Säisä: Näätsä enää maakunta-aatetta täs toiminnassa? Vihtori: Vähenevissä määrin. Et se on tavallaan sääli. SHO:llahan maakunta-aate esiintyy tavallaan enää kahdessa jutussa mun mielestä. Elikkä maakuntailta, mihin kutsutaan kunta vieraaks ja kesäpäivät, missä me ollaan kunnan vieraina. Ne on pitkälti ne.

Pakkojäsenyydeksi kutsuttiin aikaa, jolloin jokaisen yliopistoon kirjautuvan oli liityttävä oman maakuntansa osakuntaan. 1

Käytän haastateltavista pseudonyymejä.

Kyykkä on itäsuomalainen perinnelaji. SKOssa kyykkää pelataan ympäri vuoden kyykkäliigassa. Tampereella teekkarit järjestävät Kyykän MM-kisat helmikuussa.

Haastateltavat kertoivat näkevänsä maakunta-aatteen lähinnä perinteissä, kuten juhlissa, sekä erilaisissa reliikeissä, kuten osakuntasalin seinällä roikkuvissa vaakunoissa. Vaikkei osakunnalle tulevia maakuntien lehtiä enää paljoa luetakaan, on perinteiden ja toiminnan jatkuvuus mielestäni yksi tärkeimmistä osakuntaidentiteetin kulmakivistä.

Lähteet Kaulo, Katja 2012: Anonyymit SKO-pyrkyrit. Eli millä meriiteillä osakuntaan on päästy. Turun yliopiston Savo-Karjalaisen osakunnan KÄK-lehti. Ketola, K. & Rinta-Lusa, E. 2002: Stadian opiskelijoiden terveystutkimus. Helsingin ammattikorkeakoulun opiskelijat. HAMOK. Larvola, Yrjö 2003: Kotiseutu – paikka maailmassa vai fiktio minussa? Hiidenkivi 5. Raunio, Timo (toim.) 2000: Susirajalta Suomen Turkuun – Turun Yliopiston Savo-Karjalainen Osakunta 1925–2000. Turku: Turun yliopiston Savo-Karjalainen Osakunta.

Osakuntiin kuulutaan siis ristiin kotipaikasta riippumatta. Nykyään monet osakuntalaiset tuntevat yhteenkuuluvuutta seutuun, jota kyseinen osakunta edustaa. Se, mistä tämä johtuu, onkin seuraava kysymys, johon pyrin vastaa- Kirjoittajan hallussa: maan aineistoni perusteella.

Kenttäpäiväkirja 10.11.2014– Haastattelut tutkimusta varten vuosilta 2015 ja 2016, jotka arkistoidaan myöhemmin Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkistoon, kansatiede, TYKL-arkistoon.

Kuitenkin nykyosakunnan tekevät osakuntalaiset. Olivat he sitten mistä päin Suomea tahansa. Mari Säisä: Mitä sä koet osakuntalaisuuden symboleiks? Tauno: Osakuntalaisuuden symboli on kaikenlainen sekatieteellisyys ja sekavaisuus. Sekoittaminen. Sehän on kulttuurien sulatusuuni! Ei kansojen… vai miten kansa määritellään? Heimojen sulatusuuni!

Voitto-niminen kaljaasi oli 1940-luvulla useita vuosia ankkuroituna Ripakarin edustalle. Reposaaren pojille se oli leikki-ja seikkailupaikka, jonne mentiin kesällä paatilla ja talvella jäitä pitkin luistellen, potkukelkalla tai jalan. Kuvassa Topi ja Petteri tasapainoilevat Voiton pukspröötin (keulapuomin) päällä. (Holm 2016a.) Kuva: Toivo Henrikssonin yksityisarkisto.

Kaljaasin täkillä käytiin monet taistelut aluksen herruudesta. (Holm 2016b) Kuva: Toivo Henrikssonin yksityisarkisto.

Lapsia merellisessä kotiympäristössään 1900-luvun alussa.

MEREN JA TUULEN KASVATTAMAT Reposaari lapsuudenympäristönä Pasi Enges

FT, Turun yliopiston folkloristiikan yliopistonlehtori ja Reposaaren tyytyväinen asukas jo yli kolmen vuosikymmenen ajan.

eposaari, ruotsiksi Räfsö ja sen mukaan paikallisessa puhekielessä Räpsöö, on Porin edustalla sijaitseva saari, joka oli aikoinaan Suomen suurin vientisatama sekä vireä laivanrakennus- ja sahateollisuusyhdyskunta. Vasta vuonna 1956 pengertiellä mantereeseen yhdistetty saari on ollut omaleimainen paikka, eristäytynyt ja ehkä sisäänpäin kääntynytkin yhteisö, mutta samanaikaisesti myös kansainvälinen, elämää vilisevä elinkeinoelämän keskus.

Reposaaren sataman merkitys väheni hiljalleen 1900-luvun mittaan, ja nykyään siitä on jäljellä tuskin mitään näkyviä merkkejä. (Tarkemmin ks. Lähteenoja & al. 1942, 40‒86, 121‒182, 231‒242‒253, 261‒262, 345‒346.) Reposaaren yhdyskunta syntyi sataman ympärille, mutta yhtä keskeinen merkitys saaren vaiheissa on ollut sahateollisuudella, joka alkoi 1870-luvulla. Reposaaren Höyrysahan perustamisesta oli seurauksena väkiluvun nopea kasvu. Kun vakituisia asukkaita oli 1870-luvulle saakka enimmillään runsaat sata, oli väkiluku sahatoiminnan käynnistyttyä jo neljänsadan paremmalla puolella. Juuri 1870-luku oli nopean kehityksen vuosikymmen: saarelle saatiin ruutuasemakaava, kirkko tapuleineen sekä kansakoulu. Parissa vuosikymmenessä Porin harvaan asutusta ulkosatamasta muodostui kaukana kantakaupungista sijaitseva kaupunkimainen ja monessa suhteessa itsenäinen saha- ja sata-

Reposaaren syvää luonnonsatamaa alettiin jo 1600-luvulla käyttää suurten laivojen lastauspaikkana. Saaren ensimmäinen laituri rakennettiin vuonna 1775, jonka jälkeen Reposaaresta tuli pian Porin virallinen ulkosatama ja vähitellen yksi Suomen tärkeimmistä vientisatamista. Sataman kukoistuskausi jatkui 1890-luvulle, jolloin mantereen puolelle Mäntyluotoon rakennettiin uusi satama ja rautatie. 27

Reposaari vuonna 1902 – panoraamakuva Kirkonmäen kellotapulista.

mayhdyskunta. Tuhannen asukkaan raja ylitet- teistä lapsuudenympäristönä perustuu tähän tiin vuonna 1895 ja kahdentuhannen vuonna aineistoon.1 1912. (Ks. Lähteenoja & al. 1942, 200‒218, 383‒385 & passim.) Tiukka aluejako Varsinainen Reposaari on suhteellisen pieni, vain runsaat kaksi kilometriä pitkä ja puolisen kilometriä leveä. Laajemmin ymmärrettynä Reposaareen kuuluvat myös sen lähisaaret (”luodot”), joista käsin on käyty koulua ja käytetty pääsaaren palveluja. (Lähteenoja & al. 1942, 101‒106.) Vasta 1950-luvulla rakennettiin muutamia saaria yhdistävä maantie, mutta suuri osa saariston asutuksesta jäi edelleen vesitaipaleen taakse. Saaristossa varttuneiden muistoissa elävät hankalat ja toisinaan vaarallisetkin koulumatkat. Leipuriluoto, se o sama ko Paakari. Siäl mä ole syntyny ja meit oli yhtees kahdeksa lasta. Kouluu me siält käytii oli ilma mikä hyvänäs. Vanhemmat toi me paatil Reposaare puolel ja talvikelil kuljettii jäisi. Ei me juur koulust pois oltu, kelirikkoaikanaki ain jollai konstil mentii. (Westerholm & al. 1993, 38.)

Osaltaan vakituisen asutuksen määrään vaikutti vuonna 1916 perustettu Reposaaren Konepaja, jossa laivanrakennus jatkui aina vuoteen 1976 saakka. Lisäksi väkilukua nosti sesonkityövoima, jota tarvittiin sekä satamassa että sahalla. Tilapäisten asukkaiden lukumäärää voidaan vain arvioida. Sahan alueella lienee 1920-luvulla ollut vuosittain sesonkityöläisiä 200−250 henkilöä, ja sataman liepeillä oleskeli paljon vaihtuvaa väkeä. (Ks. Aukia 1977, 12−13; Kauhanen 1990, 7.) Saarelaiset itse arvioivat, että väkeä on huippuvuosina ollut hyvinkin yli kolme tuhatta henkeä. Reposaaren melko yhtenäisenä säilynyt puinen rakennuskanta on peräisin pääasiassa 1800-luvun jälkipuolelta ja 1900-luvun alusta. Samoihin vuosikymmeniin ulottuu reposaarelaisia ja heidän elämäänsä koskeva suullinen muistitieto. Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkistoon on tallennettu yhteensä yli sadan reposaarelaisen lapsuusmuistoihin keskittyvät haastattelut. Haastatteluissa hahmottuu se fyysinen ja sosiaalinen ympäristö, jossa eri-ikäiset saarelaiset ovat varttuneet. Vanhimmat haastatelluista ovat syntyneet 1910- ja nuorimmat 1980-luvulla. Seuraava esitys Reposaaren erityispiir-

Satama, teollisuus ja asutus keskittyivät Reposaaren mantereen puoleiselle, koilliseen avautuvalle laidalle. Asemakaava toi saarelle kaksi rinnakkaista noin kilometrin mittaista katua ja niiden poikkikadut. Näiden rajaamaa aluetta alettiin kutsua Haminaksi, sataman alueeksi. Höyrysahan liepeille, Haminasta luoteeseen, syntyi sahatyöläisten asuttama Sahamäki. Alue

Tekstini perustuu aineistosta valikoimiini keskeisiin teemoihin. Koska aineisto on laaja, viittaan haastatteluihin täsmällisesti ainoastaan aineistositaateissa. Haastattelusitaatit olen editoinut yleiskielisiksi, kirjallisuussitaatit ovat alkuperäisessä muodossaan. 1

oli aidattu, ennen kaikkea tulipalo- ja varkausvaaran takia, mutta käytännössä aidasta tuli raja, joka jakoi saaren asukkaat kahteen erilliseen yhteisöön. Kun rakennuskanta 1920-luvulla alkoi laajentua, muodostui kolmas alue, Länsi. Reposaarelaisten haastatteluissa toistuu näiden alueiden erillisyys ja erilaisuus, joka ilmeni erityisesti lapsiryhmien välisenä ”sotana”.

nen. Jouset, tulinuolet ja puiset konekiväärit turvasivat omat rajat. Asenteet ja esikuvat tulivat kuitenkin aikuisilta. Kerrotaan jopa, että saha joskus pysäytettiin, jotta työläiset saattoivat osallistua tappeluun haminalaisten kanssa. Miehet hoitivat yhteenoton, naisten ja lasten tehtävänä oli kantaa ämpäreillä kiviä heiteltäväksi.

Tämä saari oli jaettu tiettyihin reviireihin, joita sitten puolustettiin. Tämä Hamina oli niin kuin yksi reviiri; tuolla Kirkkokadun päässä kun on se Nordmanin kulma, siihen päättyi tämä Haminan reviiri. Ei ollut menemistä sen yli, koska sieltä alkoi Sahan reviiri. Ja sitten tämä niin sanottu Villi Länsi, se on se kaksikymmentäluvulla rakennettu omakotialue. Yleensä ryhmitykset tapahtuivat kansakoulussa iltapäivällä, tappelut alkoivat pikku hiljaa siellä ja sitten vietiin kirjat kotiin ja… Nämä nyt olivat ihan normaaleja kylätappelun luontoisia tilanteita, ei varsinaista nyrkkitappelua, vaan enemmän tuollaista kivien heittelyä ja ritsoilla ampumista. (TKU/A/95/38a, 5.)

Asuinalueet ja niiden fyysiset rajat ovat olleet voimakas identiteettitekijä saarelaisten keskuudessa. Rajat olivat hyvin tärkeitä. Minä itse (nainen, s. 1949) olen tästä Kaijankadulta, tämä on tätä niin sanottua Villiä Länttä. Siihen aikaan erotuttiin sillä tavalla että oli haminalaiset, sahalaiset ja nämä villilänteläiset. Meillä oli kauhean vahvana tämä Villi Länsi. Se oli vähän niin kuin sellaista pienimuotoista sotaa. Kaikilla oli omat rajansa ja oma nuoriso joka paikassa. (TKU/A/95/87b, 3.) Alueiden erillisyyttä ja sisäistä solidaarisuutta selittää osaltaan se, että lapsia oli paljon ja leikkitovereita löytyi riittämiin lähinaapurustosta. Kasvaminen nuoruuteen ja seurustelusuhteiden alkaminen laajensivat liikkuma-alueita ja hälvensivät alueellista erottelua, mutta suhteita rajojen yli saatettiin myös paheksua.

Kiintoisaa on, että tämä vuonna 1928 syntyneen miehen muistelma omasta lapsuudestaan on jokseenkin samanlainen verrattuna häntä kolme–neljäkymmentä vuotta myöhemmin syntyneiden kertomuksiin. Varsinaiset fyysiset konfliktit olivat harvinaisia, mutta sitä tärkeämpää oli varustautuminen ja aseistautumi-

Reposaari vuonna 1955.

simmäiset ammattimiehet perheineen. Sahamäellä toimi vuoteen 1917 saakka yksityinen ruotsinkielinen lastentarha, jota tosin kävivät myös monet suomenkielisten työläisperheiden lapset. Kouluopetus saarella alkoi ensin yksityisenä vuonna 1874 ja kansakouluna vuonna 1877. Yksityiskoulussa lähes kaikki oppilaat olivat ruotsinkielisten sahalaisten jälkeläisiä. Kansakoulu taas oli alusta alkaen kaksikielinen, ja ruotsinkielistä opetusta oli tarjolla aina vuoReposaaren kansakoulun 50-vuotisjuhla vuonna 1927. den 1927 kevääseen asti. Tuolloin Reposaaren Höyrysaha oli siirtynyt kokonaan suomalaisoSosiaalisia rajoja mistukseen ja ruotsinkielinen väestö muuttaReposaaren maantieteellinen jakautuminen ku- nut pois tai alkanut sulautua suomenkieliseen vastaa jossakin määrin myös väestön sosiaalis- enemmistöön. (Lähteenoja & al. 1942, 201– ta jakautumista. Haminassa asui laivanvarusta- 204, 299, 311–326; Aukia 1977, 13.) jia, kauppiaita, kansakoulun opettajat, pappi, Kieliraja on näkyvissä vain vanhimpien saaapteekkari, lääkäri sekä konepajan omistajat, relaisten muistoissa. Heidän lapsuudessaan työnjohtajat ja työläiset. Alueella asui enemruotsin kuuleminen ja käyttö oli luontevaa ja män varakasta väkeä kuin Sahalla ja sen rakenainakin auttava kaksikielisyys tavallista. Välinuskanta oli tasokkaampaa ja asuminen väljempää. Sahamäki taas leimautui vähävaraisemman tunneilla puhuttiin enimmäkseen suomea ja siityöväestön asuinpaikaksi, vaikka ilmeisesti kes- hen voitiin tarvittaessa turvautua ruotsinkieliskimääräiset tuloerot eivät olleet alueiden välillä ten oppituntien aikanakin. Jotkut pystyvät vielä vanhalla iällä palauttamaan mieleensä ruotkovinkaan merkittäviä. sinkielisen laulun tai lorun, vaikka kielitaito Perheiden varallisuuseroihin perustuvat so- muuten olisi unohtunut. (Ks. myös Kauhanen siaaliset rajat näkyvät reposaarelaisten lapsuus- 1990, 18, 21; Westerholm & al. 1993, 15, 22). muistoissa vaihtelevasti. Osa on sitä mieltä, että perhetaustalla ei ollut lapsuudessa juurikaan merkitystä: ryhmät syntyivät naapuruuden, koulutoveruuden ja yhteisten harrastusten perusteella. Joku taas muistelee, että esimerkiksi opettajien, pappien ja Konepajan johtajien lasten kanssa ei juurikaan leikitty, pikemminkin näiden seuraa kaihdettiin. Erottelu näyttää tavallisesti perustuneen kotikasvatukseen ja vanhempien poliittiseen kantaan, ja osalle saaren lapsista sosiaaliset rajat ovat olleet paljon tärkeämpiä kuin alueelliset rajat.

Karjalaisia Reposaaressa oli ollut jonkin verran jo ennen viime sotia, lähinnä sesonkityövoimana, mutta siirtoväen asuttamisen myötä myös Reposaari sai pysyvän karjalaislähtöisen asujaimistonsa. Valtaosa saaren karjalaisista tuli vastaavanlaisista satamaympäristöistä, etenLastentarhalaisia ja tätejä 1910-luvun lopulla tai 1920-luvulla.

Vaikka saaristossa oli jo aiemmin puhuttu ”rantaruotsia”, toi höyrysaha Reposaarelle äidinkieleltään ja aluksi myös kansalaisuudeltaan riikinruotsalaista väestöä. Sahan rakennuttaja tuli Ruotsista, samoin sen ylempi johto ja en30

Reposaari ilmasta kuvattuna helmikuussa 2016. Kuva: Kai Ojansuu

kin Viipurin Uuraasta. Siirtoväki sijoittui osin sahan alueelle, osin Haminan kylkeen uusille asukkaille rakennettuihin pieniin kahden huoneiston taloihin. Tätä aluetta alettiin kutsua Berliiniksi. Epäluulojakin ilmeni, mutta karjalaislasten muistellaan yleensä löytäneen nopeasti paikkansa sekä koululuokissa että leikkiyhteisöissä.

Ahdasta asumista ja ulkoleikkejä Nopea väestönkasvu toi mukanaan asuntopulan, jota pidettiin ajoittain Reposaaren suurimpana ongelmana (Lähteenoja & al. 1942, 207‒225). Monen saarelaisen lapsuudenkoti on ollut ahdas ja suuriakin perheitä on asunut hellahuoneessa tai huoneen ja keittiön asunnossa. Yhteiskeittiöt ovat olleet vuokra-asunnoissa tavallisia. (Ks. Aukia 1977, 45‒63, 68‒71.) Ääriesimerkki asumisen ahtaudesta on Kirkkokadun varrella sijaitseva, nykystandardien mukaan ehkä kahden–kolmen perheen asuttavaksi riittävä Plevnan kiinteistö, jossa 1920-luvulla on asunut vakituisesti 22 ruokakuntaa, noin 85 henkilöä. Kesäaikoina sesonkityövoima on nostanut asukasluvun reippaasti toiselle sadalle. (Kauhanen 1990, 14‒15, 40‒41). Asuntojen ahtaudesta seurasi, että aikaa vietettiin ulkona niin paljon kuin mahdollista. Yhteisenä muistona useimmilla haastatelluilla on suuri liikkumisen vapaus. Kotikasvatuksessa oli tietysti eroja, mutta harva muistaa tiukkoja kotiintuloaikoja. Saaren merenpuoleisella laidalla kohoava Takametsä oli oivallinen ympäristö piiloleikeille ja intiaanisodille, ja koko saaren pituinen, loiva ja paikoin kallioinen Takaranta tarjosi mahdollisuuden monenlaisiin leikkeihin ja harrastuksiin. Suoranaisesti kiellettyjä paikkoja oli vain vähän – esimerkiksi venäläisten perustama varuskunta tykkiasemineen ja Sahan

Vieraiden kielten ja puheenparsien kuulemiseen on Reposaaressa totuttu ennen kaikkea sataman ansiosta. Merimiehiä arvostettiin raskaan ja vaativan työnsä takia, mutta toisaalta myös vieroksuttiin ulkopuolisina. Outo kieli tai ihonväri aiheutti joskus hämmennystä, mutta kansainvälisyyskasvatusta Reposaaren lapset saivat arkielämässään pienestä pitäen. Sivusta päästiin seuraamaan paikallisten ja merimiesten välillä järjestettyjä painiotteluja ja muuta urheilua, joskus myös tappeluja, joita kerrotaan olleen sotien jälkeen erityisesti saksalaisten kanssa. Merimiehet tarjosivat Reposaaren pojille mahdollisuuden pieniin ansioihin ja heihin turvauduttiin myös asioissa, jotka olivat kotona kiellettyjä. No ainakin me poikanuijat, me juoksimme niiden perässä, kun ne tulivat rantaan. Jos me emme itse tuoneet niitä veneellämme maihin, tai kun joku moottori toi, niin kyllä me melkein itse aina juoksimme perässä ja koetimme kovin sanoa, että ”sikaret, sikaret” ja kaikkea. Ja joku sitten antoi ja joku ei. (TKU/A/95/34b, 2.) 31

”herrainpiha” olivat sellaisia ja ehkä juuri siksi niin houkuttelevia. Pieniä lapsia kiellettiin liikkumasta rannoilla ja laitureilla, mutta toisaalta lapset saivat nykypäivän mittapuun mukaan hyvinkin nuorina kulkea itsenäisesti vesillä. Alle kymmenvuotiaina soudettiin jo saaristossa, ja jotkut varakkaampien perheiden lapsista ohjailivat saman ikäisinä jo omaa moottorivenettään. Uiminen harrastuksena ja uimataito ylipäänsä on varhaisempina aikoina ollut harvinaista, vaikka uimahuone saatiin Reposaareen jo vuonna 1860. Saaren ensimmäinen varsinainen uimaranta rakennettiin 1930-luvulla ja vuonna 1937 aloitettiin uimakoulu. (Lähteenoja & al. 1942, 305–306). Haastatelluista useimmat kertovatkin oppineensa uimaan kuuden–kahdeksan vuoden iässä joko uimakoulussa tai muiden lasten esimerkkiä seuraten. Saavutetusta uimataidosta seurasi vanhempien kontrollin väheneminen ja lupa liikkua rannoilla vapaammin. Meren leimaama elämä Reposaari on Porin edustan uloin saari, ja sen Takarannalta avautuu Selkämeri. Takarannalta on katseltu laivojen tuloja ja lähtöjä ja saatettu matkaan tai odotettu palaavaksi isiä ja veljiä. Takarantaan liittyvissä muistoissa tunnelmat ja luontoelämykset ovat usein päällimmäisiä. Reposaareen pikkupoikana tullut evakko kuvailee kirjoituksessaan ensikokemustaan Takarannasta ensimmäisenä saarelle tulonsa jälkeisenä aamuna: – Mie taijan lähtee tuonne toiselle rannalle, et näkis minkänäköst siel on. – Määt sie sinne, mist tuo kohina kuuluu? Muis sit olla varovainen. – No oonha mie, eihä miule nyt mitä. Kierrän pikkumökkien edestä tasaiselle niitylle, josta johtaa polku suurten leppien välistä häämöittävälle kalliorannalle. Mitä lähemmäs rantaa saavun, sitä kovempi kohina täyttää korvat. Jos vieressä olisi joku jolle täytyisi jotakin selittää, niin tavallinen puhe ei riittäisi alkuunkaan. Kuljen viimeisten rantaleppien ohi

ja nousen sileäksi hioutuneen, ruosteenruskean graniittikallion päälle. Vaahtopäiset aallot iskeytyvät kallioseinän onkaloihin. Voimakas tuulenpyörre nostaa suurimmat pärskeet kallion yli korkeuksiin. Ensimmäisen kerran katson näin aavan ulapan yli ja ihailen luonnon ja meren voimaa. Viistosti oikealla näkyy kaukainen majakkasaari Säppi. Muualle tähystäessäni silmiini osuu pelkkää aavaa rannatonta ulappaa. (Westerholm & al. 1993, 89.) Kun merenkulku, kalastus ja rannoilla ja vesillä liikkuminen ovat jatkuvasti olleet keskeinen osa saarelaisten elämää, on luonnollista, että meri on muodostanut tärkeän osan paikallista identiteettiä ja reposaarelaista mielenmaisemaa. Kyllä minä luulen, että se [meren merkitys] oli ainakin meille pojille valtava, ensinnäkin juuri sen tähden, että melkein aina oltiin rannalla, uitiin ja ongittiin ja… Täällä käytiin niin kutsutusti yökunnissa, lähdettiin tuonne muihin saariin, kenellä oli teltta. Harvemmin, kun ei ollut mitään telttaa mutta vene, jossa oli seili, niin seilistä tehtiin teltta. Siellä oltiin sitten yleensä lauantaina tai pyhän vastainen yö ja sitten pyhänä pois. Vanhemmat olivat mukana ja sitten, kun tultiin itse siihen ikään, alettiin jo poikasakissakin käymään. Tuo meri on ollut tärkeä jo silloin lapsena. Kyllä suurin osa pojista haaveili merelle menosta. Kun noita merimiehiä tässä katseli, niin se oli jotenkin niin romanttista, vaikka ei se loppujen lopuksi sitä enää ollut, kun sinne meni töihin. Moni otti sieltä sitten ammatin ja mistä tuli luotseja ja mistä kokkeja ja mistä konemestareita ja mistä mitäkin. (TKU/A/95/34b, 5.) Vaikka Reposaaressa eletään kaupunkimaisessa ympäristössä, ovat luonto ja sen voimat lähellä. Meren kohina, myrskytuulet ja vaahtopäiset aallokot ovat sitä, mitä moni saarelta muuttanut sanoo kaipaavansa eniten. Mereen liittyy kuitenkin myös ikäviä muistoja: haaksirikkoja, onnettomuuksia ja hukkumistapauksia. Moni on lapsena joutunut todistamaan

sisaruksensa tai leikkitoverinsa päätymistä meren saaliiksi. (Ks. myös Lähteenoja & al. 1942, 242‒248.) Nykypäivän hiljaiseloa

van ”luotomulliksi” tai ”sahamulliksi”. Ruotsinkielisyys on hävinnyt ja karjalaiset ja heidän jälkeläisensä ovat reposaarelaistuneet. Saari kuitenkin elää edelleen samassa ympäristöolosuhteiden sanelemassa vuosirytmissä kuin sataman kukoistuskautena: talvet hiljaiseloa jäätyneen meren ja pimeyden ympäröimänä, kesät toimeliaisuuden aikaa, vaikkakaan ei enää laivaliikenteen, vaan erilaisten tapahtumien, veneilyn ja turismin ansiosta. Tässä ympäristössä sama saarella liikkumisen vapaus sekä samankaltaiset Timo Virtanen (s. 1982) on merelliset leikit ja harrastukset kuin ennenkin antanut tatuoida käsivarteen- luonnehtivat myös nykypäivän reposaarelaista sa Reposaaren kartan. Julkais- lapsuutta.

Satamatoiminta Reposaaressa hiipui 1960-luvulle tultaessa: Reposaaren Höyrysaha Oy sulki ovensa vuonna 1974 tessaan kuvan Facebookissa ja Reposaaren Kone- hän kirjoitti: ”Jos ei tiedä mistä on lähtenyt, niin ei voi tiepaja vuonna 1975. tää mihin on menossa.. Tästä Kukoistuskauteensa saaresta voi olla monta mieltä verrattuna nykypäi- mutta mä rakastan sitä. En vän Reposaari on hil- keksinyt parempaakaan tapaa jainen paikka. Palve- olla unohtamatta sitä ikinä.” (Virtanen 2015.) lut ovat vähentyneet Kuva: Antti Sjögren. merkittävästi, eikä enää voida ajatella elämää ilman säännöllistä asiointia Porin keskustassa. Runsaan tuhannen asukkaan yhteisössä keski-ikä on korkea, lapsiperheitä on suhteellisen vähän eikä saarella ole juuri tarjolla työpaikkoja. Toisaalta asukas- ja yhdistystoiminta on aktiivista, ja muuttoliikkeen ansiosta lapsiluku on viime vuosina kääntynyt kasvuun. Vaikka saaren fyysinen miljöö on muuttunut, se on toisaalta monessa suhteessa entisensä. Vaikka lapsia on huomattavasti vähemmän kuin entisaikoina, heidän leikki- ja kokoontumispaikkansa ovat paljolti samoja kuin aikaisempien sukupolvien. Monet suvut ovat asuneet saarella sukupolvesta toiseen, ja siteet kotipaikkaan ovat vahvat. Konkreettisesti tämä näkyy siinä, että monet nuorena paikkakunnalta lähteneet ovat maailmaa kierrettyään tai perheen perustettuaan palanneet kotisaarelle.

Suomen Kotiseutuliitto valitsi Porin Reposaaren Vuoden kaupunginosaksi 2016. Vuodesta 2001 järjestetyssä kilpailussa etsitään viihtyisää, perinteitään vaalivaa kaupunginosaa, jossa on monipuolista, uudentyyppistäkin yhteisöllistä toimintaa ja hyvä asua. Lähteet Aukia, Markku 1977: Reposaaren sahatyöläisten työstä ja asuinympäristöstä. Satakunnan Museon vuosikirja 1977. Pori: Satakunnan Museo, 3‒83. Holm, Jorma 2016a: Räpsöön poikien seikkailuja! Facebook-julkaisu (kuvateksti) 21.2.2016. Viitattu 30.5.2016. Holm, Jorma 2016b: Voiton täkillä tapahtui ja kaljaasin viimeiset vaiheet! Facebook-julkaisu (kuvateksti) 21.2.2016. Viitattu 30.5.2016. Kauhanen, Isto 1990: Kalle Granathin näkökulma reposaarelaisten elämään. Pori: Porin kaupungin kulttuuritoimisto. Lähteenoja, Aina & Pulkkinen, Osk. & Hacklin, Werner 1942: Reposaaren historia. Helsinki: Frenckellin Kirjapaino Osakeyhtiö. TKU/A: Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkisto. Folkloristiikan ja uskontotieteen äänitekokoelma. Westerholm, Heikki & Lindfors, Aune & Huttunen, Liisi & Salonen, Hillevi (toim.) 1993: Kun sahanpilli vielä huusi… Muistelua Reposaaren Sahamäeltä. Pori: Porin Kopiohalli (omakustanne). Virtanen, Timo 2015: Facebook-julkaisu 2.4.2015. Viitattu 30.5.2016.

Samanlaisia ryhmittymisiä ja vastakkainasetteluja kuin entisaikoina ei nykyään ole, vaikka vielä voi jotakuta kuulla leikillisesti kutsutta33

MiehistĂśkasarmi ja varastorakennus Haminan varuskunta-alueella. Taustalla 1700-luvun varastorakennus. Kuva: Terhi PietilĂ¤inen 2016.

POJAN KERTOMUS KOTISEUDUN KOKEMISESTA Lassi Saressalo

Dosentti, tietokirjailija. Kotikaupunki Turku.

otiseudun käsitettä on viimeaikaisessa tutkimuskirjallisuudessa käsitelty monin tavoin. Se on ollut monella tavalla mukana niin paikkakäsitettä tarkastelevassa tieteellisessä kirjoittelussa kuin myös varsinaisessa kotiseutututkimuksessa. Tuoreimmat näkökulmat kotiseutukäsitteeseen löytyvät Kotiseutu-vuosikirjasta vuodelta 2013 ja kuntamuutoksia käsittelevästä uusimmasta tutkimusjulkaisusta1. Kaikki tämä terminologinen keskustelu lähtee kotiseutukäsitteen kollektiivisuudesta ja siitä, että kotiseutu kokemuksena on paikkaan sidottu, on emotionaalinen ja on sidoksissa kotiseutusymboliikkaan sen kaikissa muodoissa. Sen sijaan yksilökohtainen kotiseudun hahmottaminen tuntuu jossain määrin jääneen sivuun, vaikka kollektiivisten kotiseutukokemusten ainesosasina ovatkin yksilöhaastattelut. 1 2

Pyrin seuraavassa hahmottamaan omalta osaltani kotiseutukokemusta kognitiivisen elämysmaailman kautta. Minulle kognitiivinen tarkoittaa tässä jonkin asian tai asiakokonaisuuden näkemistä ja kokemista ja siitä syntyneen kuvan jäämistä mielikuvastoksi, joka vaikuttaa muihin ympäristökokemismielikuviin. Tarmo Kunnas kirjoittaa: Ihmisen ensimmäisissä muistoissa on ikään kuin suuren tarinan juhlava, liikuttava, järisyttävä alku – kuin lapsi olisi tullut jostain arvoituksellisesta tuntemattomasta… Ylipäätään lapsuuden kotiseudun kokee herkästi, koska lapsi on ajattelussaan, tunteessaan ja luovuudessaan vielä maagisessa ja myyttisessä maailmassa. Hän on taiteilija, kertoja ja dramaatikko.2

Riukulehto, Sulevi (toim.) 2016: Kunnat, rajat ja kulttuuri. Muutoskokemuksia. Helsinki: SKS. Kunnas, Tarmo 2013: Kotiseudun ideaa tavoittamassa. Kotiseutu 2013, 17–23.

Jossain määrin lähtökohtani on topobiografinen kuten sen Pauli Karjalainen määrittää. Hänen mukaansa kartografi kartoittaa paikan tiettyä koodistoa, karttasymbolismia ja ennakolta määrättyä mittakaavaa noudattaen, kun taas paikan asukas näkee asuinpaikkansa moniaistisesti, paitsi silmin, myös korvin, nenin ja tuntoaistinsa perusteella eikä noudata paikkakokemuksessaan määrättyä etäisyysmittakaavaa vaan pikemminkin kokemusmittakaavaa.3

Syntymäkotipaikan maailma oli noin kolmen hehtaarin laajuinen, rajana järvi ja ympäröivä metsä. Tuttu ja varman turvallinen. Mutta maailma muuttuu ja niin Pojankin kasvuympäristö. Hänen perheensä jätti tuon metsävaruskunnan ja siirtyi Haminaan, perinteiseen sotilaskaupunkiin. Parakkikodista ulkohuoneineen siirryttiin kerrostaloon, vieraaseen ympäristöön, johon tutustuminen vei aikansa. Onneksi kuitenkin samaan kerrostaloon oli muuttanut samasta metsävaruskunnasta nuo varhaislapsuuSulevi Riukulehto ja Timo Suutari kirjoitta- den tutut leikkikaverit ja tutut sedät ja tädit. vat artikkelissaan Kestävä kotiseutu4: Tätä uutta asuinpaikkaa täytyi hahmottaa Toisin kuin kunta, kotiseutu on jo lähtökohdiltaan kokemuksellinen ilmiö. Kotiuudelleen. Siitä alkoi hiljalleen muodostua seutua ei määritetä normein eikä paaluteta ydinkotipaikka, varsinainen kotiseudun sisäalue, joka oli selkeästi rajattu. Etelässä aluetta rajapyykein. Se syntyy kokemuksissa. Se rajasi meri – rantaan ei saanut mennä yksin. on ihmisen ensisijainen paikkasamastumisen muoto, jonka rakentuminen alkaa jo Lännessä ja idässä rajat kulkivat ei-varuskuntalaisten asuma-alueen reunaa pitkin. Ja pohvarhaislapsuudessa. Kotiseudussa läheisiksi koetut tapahtumat ja paikat kutoutuvat joisessa tätä ydinaluetta rajasivat suuret punalujasti yhteen synnyttäen muistoina ja mai- tiiliset kasarmirakennukset ja niitä ympäröivä semina mieleen tallentuvia kuvia luonnovaruskunta-alueen aita. Tuon alueen sisällä oli nympäristöstä, rakennetusta ympäristöstä myös vuosisatoja vanha Haminan vallitus, joka tarjosi oivan leikkipaikan niin sotaa kuin insekä henkisestä ja sosiaalisesta ympäristöstä. Kotiseutu on maisemien ja muistojen tiaanileikkejä leikkivälle. Mutta vaikuttavinta yhdistelmänä muodostunut henkilökohtai- olivat kuitenkin alueen keskellä olevaa ratsunen kokemustila, joka herättää tuttuuden ja kenttää ympäröivät punatiiliset kasarmit. Niiskotoisuuden tunteen, niin sanotun kotiseu- tä vanhimmat oli rakennettu jopa 1800-luvun tutunteen. puolivälin jälkeen ja uusimmat 1900-luvun alussa venäläisen sotaväen tarpeisiin. Noiden Tältä pohjalta lähtee myös seuraava kerto- uusgotiikkaa edustavien punatiilirakennusten mus kotiseutukokemuksesta. sisälle ei tietenkään ollut asiaa, mutta niiden elämää toki uteliaana seurattiin. Lapsen ja alakoululaisen Tuohon ydinkotiseutuun kuuluivat nimitkotiseutu täin myös varuskunnan asukkaat, sotilaat. Ne Tämän tarinan kertoja on Poika. Hän on syn- olivat erilaisia ihmisiä kuin isä tai naapurin setynyt sodanjälkeisessä Suomessa kaakkoissuo- tä, jotka kyllä kulkivat harmaissa vaatteissa töimalaiseen metsävaruskuntaan, sen upseeriky- hin, mutta olivat tuttuja. Nämä olivat kasvotlän viimeisen parakkirakennuksen järvenpuo- tomia, tuntemattomia ja pääasiassa liikkuivat leiseen asuntoon. Naapurustossa oli samanlai- laumassa. Joskus niitä pääsi katselemaan lähelsia sodanjälkeisiin ikäluokkiin kuuluvia lapsia. täkin – ratsukentän vieressä oli hiekkakumpu, Karjalainen, Pauli 2006: Topobiografinen paikan tulkinta. Kalevalaseuran vsk. 85, 83–92. Riukulehto, Sulevi ja Suutari Timo 2016: Kestävä kotiseutu. Kuntarakenteen muutos ja kotiseutukokemus. Teoksessa Sulevi Riukulehto (toim.) Kunnat, rajat ja kulttuuri. Muutoskokemuksia. Helsinki: SKS.

3 4

Haminan varuskunnan miehistökasarmi ja varuskunnan aitaa. Kuva: Terhi Pietiläinen 2016.

johon sai kätevästi leikkiautoille vuoristoteitä rakennettua. Eikä yhtään häirinnyt, että kummun toisella puolella isot miehet leikkivät sotaa ”norsupyssyn”, panssarintorjuntakiväärin, kanssa. Eikä yhtään pelottanut, kun miesjoukko työnteli tykkiä ja oli ampuvinaan kahta panssarinromua samaan aikaan, kun Poika ja Pekka niiden sisällä leikkivät panssarimiestä.

le astuttiinkin johonkin, johon ei kognitiivista kokemusta lainkaan ollut. Mentiin Maunula-nimiseen paikkaan, ei punatiilisiä kasarmeja, ei sotilaita, ei tuttuja lapsia pihalla kohdattavaksi. Ei ollut mitään, mikä olisi ollut samanlaista kuin ennen – piti rakentaa koko maailma uudelleen, oppia uudet rajat, tottua siihen, että ketään ei tuntenut, että kasarmeja ei ollut. Tokihan kouluvuosien myötä maailma avartui, koulua ruvettiin käymään Käpylässä Helsingin kaksoisyhteislyseon (Hykkylä) mammuttikoulussa. Uskallettiin lähteä pyöräilemään jo itse kaupunkiin, löytyi ainakin yksi kaverikin, Jore.

Tuon ydinkotiseudun, kotipiirin, rajan ylittäminen oli tarkasti valvottua. Kun kouluun lähtö tuli, opastettiin Poika sotilaskodin portille, josta Haminan keskuskansakoulu jo näkyi. Turvassa oltiin, kun päästiin kouluaidan sisäpuolelle, josta nuo tutut, mutta salaperäiset punatiilirakennukset näkyivät. Siellä on koti! Toinen mahdollisuus oli päästä maitokauppaan, nykyiseen Kauppamuseoon, sadan metrin päähän jääkäripataljoonan portista. Tuolloin oli jo siirrytty vallien sisäpuolelle, mikä antoi tietyn väristyksen pienen kauppamiehen mieleen. Oltiin kaupungilla!

Tuossa oli keskikoululaisen uusi kotiseutu, Maunula ja Helsinki. Tätä jälkimmäistä Poika oppi inhoamaan sydämensä pohjasta. Mutta tuo Maunula, joka oli tullut tutuksi, jota jo saattoi sietää, sekin piti jättää. Lukiolaisen kotiseutu

Siirto Kouvolaan. Muutto paikkaan, jossa olivat aita ja portit – tosin ilman vartiomiestä. Keskikoululaisen kotiseutu Paikkaan, joka oli vähän kuin entinen ydinkoMutta kaikki muuttui, niin kuin sotilasperheis- tiseutu. Paikkaan, jossa oli punatiilisiä kasarmesä usein tapahtuu. Kolmannelle kouluvuodel- ja, paikkaan, jossa oli sotilaita, paikkaan, joka 37

Tuo varuskunta vaihtui sittemmin Utin varuskuntaan, mutta ihan muista syistä. Elämä vei Pojan sitten Turkuun ja Tampereelle. Tampereen punatiiliarkkitehtuuri ei kuitenkaan säväyttänyt – se on toista maailmaa. Kun Poika maailmalla ajelehdittuaan myöhemmillä vuosillaan menee noille kotiseuduille tai vaikkapa Lahden Hennalaan, HämeenlinHenkilökunnan asuinrakennuksia Kouvolan varuskunta-alueella. Kuva: Wikipedia.

oli tuttu, vaikka ei juuri ketään tuntenutkaan. Tutustuminen kävi kyllä nopeasti, koulumatka oli kasarmin pojille yhteinen, suuntana Kouvolan lyseo. Noilla matkoilla tutustuttiin toisiin, joiden tausta oli samanlainen. Muuttajasta tuli äkkiä meikäläinen – osa varuskunnan nuorisoa. Nuorisoa, joka kuunteli punatiilisen kolmikerroksisen ”Pilvenpiirtäjän” nurkalla Kahdeksan kärjessä -ohjelmaa, joka vähän seurustelikin varuskunnan tyttölasten kanssa. Maailma kyllä avartui kaupungille, mutta koko ajan takana oli tunne, että tuolla punatiilisten rakennusten ja sotaväen luona on sama kotiseutu kuin pikku Pojalla Haminassa. Kolme vuotta ja taas matkaan. Kaupunkiin, jossa uuden kotiseudun symboleja olivat parisataavuotiset linnoituksen vallit ja punatiiliset kasarmit. Aluetta ympäröi aita, joka eristi sen muusta maailmasta. Ihan niin kuin ennen. Nyt Poika oli jo kasvanut niin, että kaveripiiriä ei enää löytynyt varuskunnan aitojen sisäpuolelta, vaan pikemminkin koulusta. Koulusta, joka oli Lappeenrannan (poika)lyseo – punatiilinen rakennus sekin. Mutta nyt tuo sotilaiden maailma oli vain ohitettava tai läpikäveltävä paikka matkalla ”kartsalle”, kaupungille, jossa kohdattiin, kiehnättiin ja vähän kaljoiteltiinkin. Oltiin melkein aikamiehiä ja ajokorttikin oli hankittu. Poika alkoi saada etäisyyttä. Mutta asuinympäristönä oli edelleenkin tuttu ja turvallinen punatiilinen varuskunta – ihan niin kuin ennenkin. 38

naan, Korialle tai melkein keskelle Kuopiota, tunnistaa hän niissäkin kotiseutunsa olemuksen, vaikka missään niissä ei enää olekaan sotilaita Haminaa lukuun ottamatta. Vain punatiiliset kasarmit kertovat omaa tarinaansa – Pojan kotiseutukertomusta.

Majoituskasarmeja Rakuunamäellä Lappeenrannassa. Kuva: Nalle Ritvola 2016.

Kuva: Liisa Lohtander.

KOTISEUTUTOIMIJAT KOULUN TUKENA Marja Laine

TM, kulttuuriperintökasvatuksen erityisasiantuntija ja kulttuurisesti kestävän kasvatuksen tutkija (HY). Helsinkiläistynyt savolainen, joka tuntee olonsa kotoisaksi, kun ympärillä on ystäviä ja hyvää musiikkia.

otiseutukasvatuksella voi olla merkittävä rooli peruskouluikäisen koulupolulla. Vuonna 2016 voimaan tulevat opetussuunnitelman perusteet mahdollistavat sekä yhteistyön kotiseututoimijoiden kanssa että paikallisen kulttuurin integroimisen opetukseen. Perusteissa huomioidaan oppimisympäristöjen laajentaminen koulun ulkopuolelle, paikallisuus ja yhteistyö koulun ulkopuolisten toimijoiden kanssa. Tämä mahdollistaa paikallisen kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristön hyötykäytön osana yhteisöllistä opetusta. Näin toki on ollut jo aiemmin, mutta uudistuneissa perusteissa mahdollisuuksia on yhä enemmän. Myös tukea koulujen ja kotiseututoimijoiden yhteistyölle on tarjolla uusien verkkotyökalujen muodossa.

Kotiseutukasvatus on kulttuurisesti kestävää kasvatusta Kotiseutukasvatuksen avulla välitetään tietoa kotiseudusta ja sen kulttuuriperinnöstä. Samalla tuetaan paikallisidentiteetin kehittymistä, joka on edellytys halukkuudelle huolehtia omasta kotiseudusta ja sen kulttuuriperinnöstä. Kotiseutukasvatuksessa käsitys kotiseudusta on laaja eli se ei rajaudu tarkasti tietylle alueelle tai vain tietyn kulttuuriperinnön hyväksyväksi. Kotiseutu voi olla kokemus tai tunne meille erityisestä paikasta. Kotiseutu myös uudistuu jatkuvasti sen saadessa uusia asukkaita. Onnistunut kotiseutukasvatus ei olekaan staattista, pysähtynyttä, vaan toiminnallista ja elämyksellistä. Tiedon siirtämisen painottamisen si41

jaan tavoitteena on synnyttää halua huolehtia lähiympäristöstä, mutta myös vaikuttaa ja uudistaa sitä. Kotiseutukasvatuksen myötä oppilas luo suhdetta itseensä, toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan, luontoon ja erilaisiin kulttuureihin. (Kotiseutuliitto 2014.)

tä koulut saavat huomattavasti enemmän yhteistyötarjouksia kuin mihin he voivat vastata. Kouluyhteistyötä toteuttavien ja suunnittelevien kotiseututoimijoiden kannattaakin tutustua opetussuunnitelmassa esiintyviin teemoihin ja käytettävään sanastoon. Näin kotiseututoimijat pystyvät tarjoamaan osaamistaan niin että yhteistyö tukee perusopetuksen tehtävää ja oppisisältöjä – ja ovet kouluun avautuvat helpommin. Opetussuunnitelman mukaisesti perusopetus rakentuu moninaiselle suomalaiselle kulttuuriperinnölle. Perusopetukselle on nimetty kulttuuritehtävä. Kulttuuritehtävänä on edistää monipuolista kulttuurista osaamista ja kulttuuriperinnön arvostamista sekä tukea oppilaita oman kulttuuri-identiteetin ja kulttuurisen pääoman rakentamisessa. Myös kotiseu-

Kotiseutukasvatuksen tavoitteet ja toimintamallit ovat kulttuurisesti kestävää kasvatusta. Kulttuurinen kestävyys on yksi kestävän kehityksen osa-alueista. Kulttuurisesti kestävä kasvatus on kasvatusta, joka huomioi esimerkiksi paikallisuuden, monikulttuurisuuden, sukupolvien välisyyden, kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristön. Voidaan siis sanoa, ettei kasvatus ole kestävän kehityksen arvojen mukaista, ellei se huomioi lähiympäristöä ja moninaista paikallista kulttuuria. Kotiseutukasvatuksella on myös tärkeä rooli lasten ja nuorten kulttuuri-identiteetti tukijana ja kulttuuristen oikeuksien turvaajana. Oikeus omaan kieleen ja kulttuurin on perusoikeus. (Laine 2013a, Laine 2013b, Laine 2016.) Kotiseutu ja kulttuurinen kestävyys opetussuunnitelman tavoitteissa ja arvopohjassa Jotta kotiseutukasvatus voi olla vaikuttavaa ja yhteistyö koulun kanssa sujuvaa, kannattaa kotiseututoimijoiden tutustua opetussuunnitelman perusteisiin. Opetussuunnitelman perusteet ohjaavat perusopetuksen tavoitteita ja sisältöjä. Opetussuunnitelman perusteissa määritellään myös muun muassa opetuksen arvoperusta ja toimintakulttuuri. Kaikki Suomen koulut noudattavat perusopetuksen opetussuunnitelma perusteita tehden sekä kunnan että koulun tasolla paikallisen opetussuunnitelman huomioiden omat lähtökohtansa sekä lähiympäristön tarjoamat mahdollisuudet. Koulu on yhteistyökumppanina erilaisille yleishyödyllisille toimijoille erinomainen väylä saavuttaa mahdollisimman suuri määrä lapsia ja nuoria yhdellä kertaa. Tämä tarkoittaa, et42

tukasvatukseen olennaisesti liittyvät osallisuus, yhteisöllisyys ja identiteetin rakentaminen ovat teemoina esillä perusopetuksen arvoperustaa kuvailtaessa. (Opetushallitus 2014.)

seen. Lisäksi oppilaiden tulee oppia tuntemaan ja arvostamaan elinympäristöään ja sen kulttuuriperintöä sekä omia sosiaalisia, kulttuurisia, uskonnollisia, katsomuksellisia ja kielellisiä juuriaan. Oppilaiden tulee myös saada mahdollisuuksia kokea ja tulkita taidetta, kulttuuria ja kulttuuriperintöä sekä oppia välittämään, muokkaamaan ja luomaan kulttuuria ja perinteitä. (Opetushallitus 2014.) Kotiseutukasvatuksen ja kulttuurisen kestävyyden teemat näkyvät laajalti myös oppiaineiden sisällöissä ja tavoitteissa, joita on esitelty oheisessa taulukossa. Tarjoamalla oppiaineiden tavoitteisiin linkittyvää tietoa ja osaamista sekä vinkkejä liittyen lähiympäristöön ja -kulttuuriin, kotiseututoimijat tukevat sekä koulua että välittävät eteenpäin kotiseutukasvatuksen tavoitteita ja arvoja.

Opetussuunnitelmissa esitellään myös laaja-alaisen osaamisen tavoitteet. Laaja-alaisella osaamisella tarkoitetaan tietojen, taitojen, arvojen, asenteiden ja tahdon muodostamaa kokonaisuutta. Kotiseutu ja kulttuurinen kestävyys ovat vahvasti näkyvillä laaja-alaisen osaamisen tavoitteiden määrittelyn kohdassa Kulttuurinen osaaminen, vuorovaikutus ja ilmaisu. Tavoitteiden mukaan oppilaita tulee ohjata ympäristön kulttuuristen merkitysten tunnistamiseen ja arvostamiseen sekä oman kulttuuri-identiteetin ja myönteisen ympäristösuhteen rakentami-

Kuva: Elina Kuismin.

ÄIDINKIELI

Äidinkieli on kulttuuriaine, joka auttaa rakentamaan oppilaan kulttuurista identiteettiä. Tavoitteena on kulttuurin tuntemuksen syventäminen mm. kansanperinteeseen tutustumalla. Oppilasta ohjataan tutustumaan Suomen kulttuuriseen monimuotoisuuteen ja autetaan tiedostumaan omasta kulttuurisesta identiteetistään.

TOINEN KOTIMAINEN KIELI / VIERAAT KIELET

Kielikasvatuksessa motivoidaan arvostamaan omaa kieli- ja kulttuuritaustaa sekä maailman kielellistä ja kulttuurista moninaisuutta ja kohtaamaan ihmisiä ilman ennakko-oletuksia.

YMPÄRISTÖOPPI

Ympäristöopissa oppilasta ohjataan mm. tuntemaan ja ymmärtämään rakennettua ympäristöä (rakennusperintökasvatus) sekä tuntemaan ja tarkastelemaan omaa lähiympäristöä ja kotiseutua. Oppimisympäristönä käytetään lähiluontoa ja rakennettua ympäristöä sekä paikallisia mahdollisuuksia kuten yhteistyötä museoiden kanssa. Sisältöjä valitessa otetaan huomioon oman kulttuuriperinnön vaaliminen ja monikulttuurisessa maailmassa eläminen.

BIOLOGIA

Biologian oppiaine kehittää oppilaiden ympäristötietoisuutta. Biologiassa oppilaat saavat valmiuksia vaikuttaa ja osallistua oman lähiympäristönsä kehittämiseen ja sen säilymiseen elinvoimaisena (kotiseutukasvatus, kulttuuriympäristökasvatus).

MAANTIETO

Maantiedossa tarkastellaan oman kotiseudun erityispiirteitä sekä Suomen maisema-alueita, osallistutaan oman lähiympäristön monimuotoisuuden vaalimiseen ja tutkitaan esimerkkien avulla maailman eri alueiden luonnon- ja kulttuurimaisemia. Maantiedon oppimisympäristönä toimivat kenttäretket luonnossa (kotiseutukasvatus) ja rakennetussa ympäristössä (rakennusperintökasvatus).

TERVEYSTIETO

Terveystiedossa huomioidaan identiteetin, minäkuvan ja itsetuntemuksen rakentuminen sekä kulttuurin terveyttä edistävä merkitys.

USKONTO

Uskonnossa tutustutaan katsomusperinteisiin ja edistetään uskonnon ja kulttuurin välisen suhteen ymmärtämistä. Uskonnon oppiaineen tehtävänä on ohjata tuntemaan ja arvostamaan oppilaan omaa taustaa ja ilmentää uskontojen ja katsomusten moninaisuutta kunnioittavasti ja arvostavasti. Tavoitteena on mm. kulttuurin lukutaito.

ELÄMÄNKATSOMUSTIETO

Elämänkatsomustiedossa tutkitaan erilaisia elämäntapoja liittyen erityisesti oppilaan omaan koti- ja kulttuuritaustaan. Tavoitteena on kartuttaa kulttuurista osaamista ja kulttuurista yleissivistystä. Oppiaineessa perehdytään suomalaiseen kulttuuriin ja kulttuurivähemmistöihin sekä maailman kulttuuriperintöön ja sen arvokkuuteen

HISTORIA

Historian oppiaineen tehtävänä on kehittää historiatietoisuutta ja kulttuurin tuntemusta. Menneisyyttä koskevan tiedon avulla oppilaita ohjataan ymmärtämään nykyisyyteen johtanutta kehitystä, henkisen ja aineellisen työn arvoa sekä pohtimaan tulevaisuuden valintoja. Oppiaineen tarkoituksena on tukea identiteetin rakentumista.

YHTEISKUNTAOPPI

Yhteiskuntaopissa painopisteenä on perehtyminen yhteisölliseen elämään: harjoitellaan yhteistoimintaa, osallistumista ja vaikuttamista lähiyhteisössä (kotiseutukasvatus).

MUSIIKKI

Musiikin opetuksen ohjelmiston valinnassa kiinnitetään huomiota oppilaiden omiin kulttuureihin ja kulttuuriperinnön vaalimiseen. Tehtävänä on mm. innostaa oppilasta tutustumaan musiikilliseen kulttuuriperintöönsä leikkien, laulaen ja liikkuen sekä nauttimaan musiikin esteettisestä, kulttuurisesta ja historiallisesta monimuotoisuudesta.

KUVATAIDE

Kuvataiteen opetuksessa mm. tuetaan traditioiden välittymistä ja uudistumista kulttuuriperinnön tuntemusta vahvistamalla. Oppiaineessa tarkastellaan kuvataidetta ja muuta visuaalista kulttuuria historiallisista ja kulttuurisista näkökulmista sekä tutustutaan museoihin ja muihin kulttuurikohteisiin.

KÄSITYÖ

Käsityön opetuksessa huomioidaan oppilaiden oma elämänpiiri, paikallinen kulttuuriperintö sekä yhteisön kulttuurinen moninaisuus. Kansalliseen ja kansainväliseen kulttuuriin ja kulttuuriperintöön tutustutaan esimerkiksi virtuaalisesti sekä museo-, näyttely-, ja kirjastokäynneillä.

KOTITALOUS

Kotitalouden opetussisältöihin kuuluvat ruoka- ja tapakulttuuri osana identiteettiä sekä kodin juhlia.

Taulukko 1: Kotiseutu- ja kulttuuriperintökasvatuksen sekä kulttuurisen kestävyyden teemat perusopetuksen oppiaineiden tavoitteissa ja sisällöissä, suluissa olevat tarkennukset kirjoittajan.

sesta kaikille lapsille ja nuorille. Selkeät ohjeet kulttuurikasvatussuunnitelman laatimiseksi eli koulujen ja kotiseututoimijoiden yhteistyön Kotiseututoimijoilla on useampi väylä toteuttaa aloittamiseksi löytyvät verkosta: www.kulttuuyhteistyötä koulujen kanssa. Kuten edellä on rikasvatussuunnitelma.fi. osoitettu, kotiseutukasvatusta voidaan suunniKoska kotiseutukasvatus on kulttuurisesti tella ja toteuttaa osana laaja-alaisen osaamisen tukemista sekä osana eri oppiaineiden tavoittei- kestävää kasvatusta, myös kunnan tai koulun den saavuttamista. Tämän ohella kotiseutukas- kestävän kehityksen ohjelma on portti kouluihin vatuksen näkökulmasta on olennaista, että uu- kotiseututoimijoille. Kunnassasi voi olla oma distuneet opetussuunnitelman perusteet mai- kestävän kehityksen kasvatuksen ohjelma tai nitsevat ensimmäistä kertaa mahdollisuuden esimerkiksi Vihreä Lippu -toimintaa tai OKliittää kulttuurikasvatussuunnitelma osaksi kun- KA-säätiön ylläpitämää kestävän kehityksen nan omaa opetussuunnitelmaa. Kulttuurikas- sertifiointiin tähtäävää toimintaa. Kotiseututoivatussuunnitelma on työkalu kulttuuri-, taide- mijat voivat olla kuntansa tai koulun kulttuuja kulttuuriperintökasvatuksen toteuttamiseen risen kestävyyden vastuutahoja. Kulttuurisesti kunnassa osana opetusta. Se pohjaa kunnan kestävän kasvatuksen tueksi on olemassa verkomaan kulttuuritarjontaan ja kulttuuriperin- kopalvelu www.kulttuurinvuosikello.fi, jonka töön sekä lasten ja nuorten omaehtoiseen toi- avulla kulttuurinen kestävyys eli kotiseutukasmintaan. Jos kunnassasi ei vielä ole kulttuuri- vatus on entistä helpompaa liittää osaksi kestäkasvatussuunnitelmaa, kotiseututoimijat voivat vän kehityksen toimintoja. olla aloitteellinen taho sen laatimiseksi. KultYhteistyötä voi toteuttaa myös osana koutuurikasvatussuunnitelma on kunnalle vetovoimatekijä: se kertoo kunnan olevan vireä sekä lun monialaisia oppimiskokonaisuuksia. Opehuolehtivan lasten ja nuorten hyvinvoinnista ja tussuunnitelmaan voidaan liittää monialaisten kulttuuripalveluiden tasa-arvoisesta jakautumi- oppimiskokonaisuuksien toteuttamista tukeMistä apua yhteistyön aloittamiseen ja kehittämiseen?

Kuva: Katri Hämäläinen.

via yhteistyösuunnitelmia koulun ulkopuolisten toimijoiden kanssa. Oppilaiden opintoihin tulee sisältyä vähintään yksi monialainen oppimiskokonaisuus lukuvuodessa. Kokonaisuuksien tavoitteet, sisällöt ja toteuttamistavat päätetään paikallisessa opetussuunnitelmassa ja ne täsmennetään koulujen lukuvuosisuunnitelmissa. Oppimiskokonaisuuksien tarkoituksena on käsitellä toiminnallisesti oppilaiden kokemusmaailmaan kuuluvia ja sitä avartavia asioita sekä mm. antaa tilaa elämyksille ja luovuudelle ja harjaannuttaa kestävän elämäntavan mukaista toimijuutta. Suunnittelussa ja toteuttamisessa hyödynnetään paikallisia voimavaroja ja mahdollisuuksia – esimerkiksi paikallista kulttuuriperintöä. Kotiseututoimijoiden kannattaa tutustua verkossa esimerkiksi Pohjanmaan lastenkulttuurikeskus BARKin toimintaan tällä saralla (www.bark.pohjanmaa.fi/home/).

Onko tarjolla myös sähköisiä materiaaleja, esimerkiksi virtuaalivierailuja? Onko lapset ja nuoret osallistutettu toiminnan suunnitteluun ja toteuttamiseen? Osaanko avata vaikuttamismahdollisuuksia? Siedänkö omien näkökulmieni kanssa ristikkäiset näkemykset siitä mikä kotiseudussa on arvokasta eli annanko lapsille ja nuorille aidosti tilaa ”kuratoida” oman kotiseutunsa? Kotiseututoimijan ja kulttuuriperintöä välittävien tahojen onkin hyvä aika ajoin pysähtyä pohtimaan oman toimintansa arvoja ja kasvatustavoitteita. Lisätietoa ja konkreettisia vinkkejä kotiseututoimijoille kouluyhteistyöhön: • ”Kulttuuri-identiteetti & kasvatus – kulttuuriperintökasvatus kotoutumisen tukena” (maksuton e-kirja) • ”Kestävä kasvatus – Kulttuuria etsimässä” (maksuton e-kirja) • www.kultturikasvatussuunnitelma.fi • www.kulttuurinvuosikello.fi • www.nurkantakana.fi

Koulu on ainoa väylä tavoittaa kokonainen ikäluokka kootusti. Tämä tekee kouluista tavoitellun yhteistyökumppanin monelle eri taholle. Tämä myös tarkoittaa, etteivät koulut voi mitenkään ehtiä jokaiseen – hyväänkään – yhteistyökumppanuuteen mukaan. Jos kotiseututoimijat mielivät koulun ovesta sisään, kannattaa muistaa muutamia reunaehtoja. Opettajat kiinnostuvat luultavimmin toiminnasta, joka on suunnattu koulun tarpeita palvelevaksi. Tämä tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että tarjottu yhteistyö vastaa opetussuunnitelman tavoitteita ja sisältöjä sekä on mahdollista toteuttaa koulussa. Hyväkin näyttely tai esitys jää katsomatta, jos hinnoittelu ei ole kohdallaan ja taidokas työpaja kokematta, jos se järjestetään päällekkäin kouluruokailun kanssa. Paras ensiaskel yhteistyössä otetaankin koulun suuntaan – mitä voisitte tarjota, mitä koulu kaipaa, voisiko toimintaa järjestää myös koulun tiloissa? Toki käytännön järjestelyjen ohella on muitakin haasteita, mutta ne ovat mielestäni kotiseutukasvatusta kehittäviä ja näin ollen positiivista eteenpäin katsomista: Huomioiko kotiseutukasvatus moninaisuuden? Onko se vuorovaikutteista pelkän tiedon välittämisen sijaan?

Lähteet Kotiseutuliitto 2014: Kotiseutukasvatus – määritelmä. Kotiseutuliiton kouluopetusjaosto 2014. http://www. kotiseutuliitto.fi/sites/default/files/kotiseutuliitto/KOTISEUTUKASVATUS-maaritelma.pdf. Viitattu 7.3.2016. Laine, Marja 2013a: Kulttuurin saamat merkitykset kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen näkökulmasta. Teoksessa Marja Laine (toim.) Kestävä kasvatus – kulttuuria etsimässä. Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran julkaisuja 6, 26–38. Laine, Marja 2013b: Kulttuurisesti kestävä kasvatus. Teoksessa Marja Laine (toim.) Kestävä kasvatus – kulttuuria etsimässä. Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran julkaisuja 6, 26–38. Laine, Marja 2016 (odottaa julkaisua): Culture in sustainability – Definitions of Cultural Sustainability in the Context of Education. Opetushallitus 2014: Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. Helsinki: Opetushallitus.

Miksi Pomarkussa on kaksi kirkkoa? Kuva: Katri Hämäläinen.

LASTEN MIELESTÄ Lapsilähtöisen kotiseutuopin yhteisöllisiä rakentamisideoita Katri Hämäläinen

HuK, maisemantutkimuksen ja arkeologian maisteriopiskelija, Pomarkussa asuva niinisalolainen, kolmen pomarkkulaisen koululaisen äiti.

aluan jakaa ajatuksiani kotiseudusta opetuksen voimavarana. Ehkä ne inspiroivat sinuakin näkemään jotain uutta lähimaisemasi potentiaalista. Lähimaisemaksi luen kodin, koulun tai työpaikan ympäristön, jossa päivittäin toimimme. Tiedätkö mikä lapsia lähimaisemassa kiinnostaa, mitä kysymyksiä heissä herää siellä kulkiessaan? Miten lasten näkökulmaa, avoimen uteliaan mielen tiedonjanoa, voisi hyödyntää opetuksessa? Mitä kaikkia alueella lymyäviä voimavaroja prosessissa voisi hyödyntää? Miten tietoa voisi tuottaa ja esittää? Esimerkkeinä toimivat Pomarkku ja Kankaanpään Niinisalo, satakuntalaiset naapurikunnat.

näytetyöhöni: Turun yliopiston Porin yksikön Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen linjan maisemantutkimuksen oppiaineeseen tekemässäni pro gradussa tutkin mikä lapsia lähimaisemassa kiinnostaa, ja miten sitä voisi hyödyntää kotiseututietoa opetettaessa. Kehitän työkalua peruskoulujen uudenlaisen kotiseutuopin rakentamiseen. Yhteistyötahoina koulujen lisäksi toimivat mm. Kankaanpään kaupunginmuseo ja Niinisalon kyläyhdistys sekä Pomarkun sivistystoimi ja EU:n maaseudunkehittämishanke. Kantavat voimat Äitinä tahdon kantaa korteni kekoon lasten ulko-opetuksen lisäämiseksi tanskalaisen tutkimuksen rohkaisemana. Opettajat suosivat opetukseen kävelymatkan päässä sijaitsevia paikallisia, ominaispiirteitä edustavia alueita (Bentsen 2013, 568). Koska vain osa koulun opettajista on paikallistuntijoita, pohdin kuka lapsilleni

Eksyminen aiheen pariin Pidän partiota, ja partio-ohjelmaan liittyen kerroin 7–8-vuotiaille lapsille Pomarkun historiasta. He kuuntelivat hipi hiljaa, silmät kiiluen, korvat lorpallaan. Tästä sain idean opin49

Kyläkävelyn varrelta bongattua. Mihinkä tätä rakennusta käytetään ja miksi se pitää ääntä? Kuva: Katri Hämäläinen.

avaa heidän kotiseutunsa saloja, kasvattaa heil- saivat kysyä ja kertoa kaikkea havaitsemaansa le juuret? (Kysely Niinisalon ja Pomarkun ala- ja muistamaansa liittyvää. Oppilaat oli jaettu koulujen opettajille huhtikuussa 2015.) noin kahdentoista oppilaan ryhmiin. Kehotin lapsia tarkastelemaan luontoa, rakennuksia, Vuoden 2016 opetussuunnitelma kannatte- rakennelmia ja kulkuväyliä. Usutin kysymään. lee myös suunnitelmiani. Esiin nousee käsitys Kierroksen aikana en vastannut kysymyksiin, oppilaasta aktiivisena toimijana sekä vuorovaikutus myös koulun ulkopuolisten aikuisten se- Reitin varrelta. Miksi ovessa on reikä? Kuva: Katri Hämäläinen. kä eri yhteisöjen ja oppimisympäristöjen kanssa. Yksi perusopetuksen kulttuuritehtävistä on edistää kulttuuriperinnön arvostamista. Perusopetus ohjaa elinympäristönsä tuntemiseen, oppilaita kannustetaan pohtimaan paikkaansa sukupolvien ketjussa. (OPS 2016, luku 3.) Oppiainerajat ylittävää osaamista tulee tavoitella (A 28.6.2012/422). Niinisalon ja Pomarkun alakoulujen opettajat kokevat paikallisen historian ja luonnontiedon opettamisen tärkeäksi ja ovat valmiita osallistumaan materiaalin tuottamiseen (Kysely Niinisalon ja Pomarkun alakoulujen opettajille huhtikuussa 2015). Kyläkävely – ajatusten aarreaitta Kävelin Pomarkussa Kirkonkylän koulun 3- ja 4-luokkalaisten kanssa kylän keskustassa kyläkävelyn, havaintoretken, jonka aikana oppilaat 50

vaan sovimme etsivämme vastauksia myöhemmin yhdessä. Teemme uuden kyläkävelyn ensi syksynä, jolloin meillä on vastauksia osaan kysymyksistä, osaan vastaavat opettajat eri oppituntien aikana. Toimitan opettajille kysymyksistä listan.

alueelta sähköisessä muodossa jaettavaa materiaalia mm. opettajia varten ja osallistun erilaisiin tutkimus-, luomis- ja toteutusprosesseihin. Paikallistiedon kokoaminen on pitkä prosessi, eikä kaiken tarvitse olla kerralla valmista. Opettajilla

Kyläkävelyllä esille nousseet kysymykset ovat yhtä moninaisia kuin kylämaisema ja kysyjänsä. Kysymyksiä lintujen äänistä, puiden iästä, rakennusten historiasta ja niiden asukkaista odotinkin kuulevani. Yllättäviä eivät myöskään ole kysymykset siitä, miksi tytöt ohittelee, miksei monitoimihallin katto ole sininen, miksi täällä ei ole uimahallia, kuinka vanha Kyläkävelyreitin varrelta. Kuva: Katri Hämäläinen. opettaja on ja miksi Lassilla on kengännauhat auki. Hämmästyttäviä sen sijaan on käytössä Peda.net, joka on sähköistä opetusovat kysymykset rakennusten käyttötarkoituk- ta varten kehitetty kouluverkko, jossa tietoa voi sista, kuka on nimennyt kadut, missä vanha jakaa. Tällainen työ ei ole nopeaa, helppoa, saaLemmenkuja on, kun tässä on Uusilemmenku- ti mutkatonta, mutta taatusti mielenkiintoista ja, miksi paloasema sijaitsee juuri tuossa kohtaa ja antoisaa. Oleellista on myös tuotetun tiedon kylää, ovatko pellot kaikkien pomarkkulaisten laatu. Paikallistiedon tuottaminen ja tarkistakäytössä ja miten joen jää tekee tunneleita? Itse minen täytyy olla asiantuntijapohjalla, kokonäen tällaisen vahvana kiinnostuksena omaan naisuuden viime kädessä jonkun vastuulla. lähimaisemaan erilaisine rakenteineen. Loistavia avauksia 9–11-vuotiailta! Nämä lapset ovat alueen hyödyntäjiä ja tulevia kehittäjiä. Minulle myös kerrottiin, kuka tuuliviirin kirkon ka- Roosa Marjaniemi: Kyläkävelyllä on kivaa! tolle on kiinnittänyt, ja missä kenenkäkin su- Kuva: Katri Hämäläinen. kulaisia asuu. (Kenttähavainnointi 18.3.2016.) Sittemmin tietooni on saatettu Lemmenkujan sijainti. Rattaat pyörimään Kotiseudun havainnoiminen ja lähimaisemassa näkyvien piirteiden selvittäminen ja opettaminen ovat laajoja kokonaisuuksia, ja tietenkin jokaisella paikkakunnalla omanlaisiansa projekteja. Haluan kehittää työkalun, jota voi muuallakin hyödyntää. Tuotan Niinisalon ja Pomarkun 51

Onko pellot kaikkien pomarkkulaisten käytössä? Kuka nimeää tiet? Miksi Pomarkussa on kaksi kirkkoa? Minkä linnun ääni tuo on? Miksi tytöt ohittelee? Kuva: Katri Hämäläinen.

Molemmilla tämän kirjoituksen esimerkkipaikkakunnilla on ikäihmisiä, jotka mielellään tulisivat paikan päälle kertomaan oppilaille rakennuksiin tai paikkoihin liittyviä tarinoita. Nämä elävöittävät lasten mielikuvia historiasta ja liittävät ympärillämme näkyvää maisemaa koko maamme historiaan. Opettaja voi näyttää vanhoja valokuvia, ja yhdessä etsitään samoja paikkoja maisemasta. Lapset osaavat usein näytellä ja eläytyä spontaanisti, jos heille annetaan siihen puitteet. Myös live-roolipelaaminen saattaisi innostaa eläytymään ja ymmärtämään eri aikojen yhteiskuntaa. Harjuja, mäntyjä, lehtoja ja teitä katselemalla voi pohtia maiseman muodostumista ja ihmisen siihen ajan saatossa jättämiä jälkiä. Opettajalle olisi Peda.netissä tietoa kyseistä aiheista paikallisesta näkökulmasta; ehkä tieto olisi lasten itsenä osittain keräämää; ehkä paikkakunnalta löytyy innokas harrastaja? Peda.netissä voi myös jakaa toteutusideoita toisten koulujen kanssa. Tietoa voi kerätä, koostaa ja esittää monella eri tavalla. Paikallisista kasveista, historiasta ja ihmisistä voi tehdä koulun, museon tai kunnantalon seinälle piirustuksia, videon tai valokuvakollaasin. Ehkä kansalaisopiston puitteissa voi suorittaa kotiseutumateriaalia tuottavan 52

kurssin? Paikkakuntalaisia voi aktivoida paitsi käsillä tekemään, myös kertomaan. Maisemaan liittyvät työtavat, entiset asukkaat, sillan tai rautatien rakennusurakat, vanhat kaupat ja kahvilat tai joen Näkki… Ei kaiken tarvitse niin vakavaa olla! Lasten kysymyksiin vastaamaan voi pyytää kunnalta tai kaupungilta opasta kyläkävelylle kertomaan erilaisista alueen rakenteisiin liittyvistä asioista. Voisi kuvitella mukavaksi työpäivän hetkeksi kävelyä raittiissa ilmassa kylän tai kunnan menneisyydestä, pyörimisestä ja tulevaisuudesta kiinnostuneiden, ja sitä myöhemmin rakentavien, asukkaiden kanssa? Yksi malli Niinisaloa varten olen suunnitellut koulupäivän kestävän kyläkävelyn, joka toteutetaan tiedon keräämisen ja tuottamisen jälkeen. Tutustun koululaisten kanssa mm. kylän hurmaavaan kukoistuskauteen, 1940–1970-luvuilla kylässä on ollut toistakymmentä kahvilaa, hotelli, elokuvateatteri, limonaditehdas, valokuvaamo ja paljon muuta. Luon pienelle alueelle kylän keskustaan, noin viiden minuutin kävelymatkan päähän koululta, erilaisia toiminnallisia pisteitä. Suunnistamme eteenpäin vanhojen valokuvien ja vihjeiden avulla, osa vanhoista raken-

nuksista on paikallaan, osa palanut. Palaneen teatterin tontilla katsomme elokuvaa ja pohdimme, miten elokuva on kehittynyt ja onko maailma ollut mustavalkoinen ennen. Hotellin ja pesulan tontilla leikimme pantomiimia: silitetään liinavaatteita, sammutetaan tulipaloa, nukutaan… Siellä töissä ollut rouva kertoo tarinoita työpäivistä ja asiakkaista. Samalla mietimme mitä yrityksiä alueella on ollut ja on nyt? Entisen kahvilan edessä evästämme ja pohdimme lempileivoksiamme ja sitä mistä niihin saadaan raaka-aineita. Harjua ja sorakuoppaa kiipeilleissämme ihmettelemme jääkauden jälkiä, paikallisia kasveja, alueen maa- ja metsätaloutta ja sen tulevaisuutta sekä rautatien historiaa ja sen merkitystä. Pohdimme yhteiskunnan rakenteissa tapahtuneiden muutosten maisemaan tuomia jälkiä. Myös paikkakunnalle sijoitetut maahanmuuttajat saavat esitellä juuriaan ja tietään Niinisaloon.

vanhempien aikainen kylä kiinnostaa? Pyöräretken muodossa voi tutustua samalla periaatteella kaukaisempiinkin kohteisiin.

Mallia voi soveltaa muillekin ja tekniikan avulla voi luoda virtuaalisen kyläkävelyn kaikille, paikasta tai ajasta riippumatta. Varuskuntapaikkana Niinisalo on monelle tuttu, ja siellä on asunut paljon lapsiperheitä 1940–1970 -luvuilla. Ehkä noista lapsista joku haluaisi viedä puolisonsa, lapsensa tai lapsenlapsena tutustumaan vanhoihin kotikontuihin. Ehkä omien

Bentsen, P. et al. 2013: Landscape Research. Vol. 38. OPS 2016. Helsinki: Opetushallitus http://www.oph. fi/ops2016/perusteet. Viitattu 8.4.2016. A 28.6.2012/422. Valtioneuvoston asetus perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen valtakunnallisista tavoitteista ja perusopetuksen tuntijaosta. Valtion säädöstietopankki Finlex, Ajantasainen lainsäädäntö. http://www. finlex.fi/fi/laki/alkup/2012/20120422. Viitattu 8.4.2016.

Nuorena vitsa väännettävä Tätä kirjoittaessani päiväkodin lapset ovat metsäkävelyllä. Niin pieniä että melkein hukkuivat kanervikkoon. Eteneminen on hidasta, kun ei ole polkua. Sataa, mutta mielet ovat kirkkaita. Lämmittää sydäntä, ja tuntuu niin oikealta! Eikö lapsi, joka on juurrutettu kotiseutuunsa, osaa arvostaa sitä, halua pitää siitä huolta ja kehittää sitä? Kotiseutu, millaisena sen näen ja koen, mitä minulle siitä on kerrottu, on yksi niistä asioista, joka tekee minusta sellaisen Katrin kuin olen. Tulen aina olemaan kotoisin Niinisalosta – ja ylpeä siitä. Lähteet

Kuinka vanha on Pomarkun silta? Kuva: Saija Mustaniemi.

Vuosaaressa on 154 eri aihepiirien kohdetta ja 32 km niille johtavia kotikaupunkipolkuja vain 8 neliökilometrin alueella.

KOTIKAUPUNKIPOLUT ALAKOULUN OPETUSMATERIAALINA Pauli Saloranta

Helsinkiläinen toimittaja, kaupunkiopas ja kaupunginosa-aktiivi.

Mirka Sillanpää

Luokanopettaja, jonka juuret ovat Karkkilassa ja hedelmät Helsingissä. Pariskunnan esikoinen sanoi jo kolmevuotiaana, että kotikaupunkipolut ovat aarrekarttoja.

usien asukkaiden kotiutuminen on ajankohtainen haaste etenkin kasvavilla kaupunkiseuduilla. Paikallistuntemukseen kasvattamisessa kouluikäiset lapset ja nuoret ovat otollinen kohderyhmä. Koulujen opetussuunnitelmissa on tilausta uusille kotiseutuopetuksen menetelmille.

päässä urbaanin asutuksen ulkoreunalla. Kun luokanopettaja Mirka Sillanpää vei oppilaansa keskustaan raitiovaunuretkelle, nämä katselivat silmät pyöreinä kotikaupunkinsa tunnettuja maamerkkejä.

Lähtökohdat

Kaupunginosayhdistys Vuosaari-Seura ry on julkaissut vuosien varrella runsaasti Vuosaari-aineistoa mukaan lukien Helsingin ensimmäiset kotikaupunkipolut, hienon kuvakirjan Helsingin Vuosaari Nordsjö, postikortteja, teepaitoja ja jopa Vuosaari-tarjottimia sekä äskettäin kaupunginosan 50-vuotishistoriikin 1966–2016. Tällaiset tuotteet eivät kuitenkaan yleensä tavoita koululaisia.

Maassamme vaikuttaa mittava muuttoliike, jolla on vaikutuksensa sekä lähtö- että tuloalueilla. Vuonna 2014 Vuosaareen muutti 2 519 Tässä artikkelissa kuvataan kokemuksia va- henkeä Helsingin muista kaupunginosista, 1 linnaisen kotiseutukurssin järjestämisestä nel- 274 muista Suomen kunnista ja 435 ulkomailjäsluokkalaisille Vuosaaren kotikaupunkipolku- ta – yhteensä 4 228 uutta asukasta eli 11 projen pohjalta Helsingissä. senttia väestöstä.1

Vuosaari on Helsingin suurin kaupunginosa, moderni ja monimuotoinen 38 000 asukkaan yhdyskunta historiallisella kartanoseudulla, luonnonkauniissa rannikkomaisemassa. Väkilukunsa puolesta Vuosaari olisi jo varsin merkittävä kaupunki – samaa suuruusluokkaa kuin Kajaani. Kokemuksellisesti Vuosaari on kaukana Helsingin keskustasta, metrolinjan 1Vuori 2016. 55

tuntemus liittyy Suomi-opetukseen eikä niinkään lähimpään kotiseutuun. Toisaalta monissa Helsingin kouluissa matkalippurahoja riitVuosaaren ala-aste aloitti Punakiventien kan- tää vain kahteen retkeen lukuvuoden aikana. sakouluna vuonna 1971 entisen Marielundin Silloin opettajan katse siirtyy kohteisiin, jotka tilan riihen paikalla. Siellä tuotettiin vuonna ovat kävely- tai pyöräilyetäisyydellä koulusta. 2005 kotiseutuvideo ”Kaikkein paras Vuosaari.”2 Koulun opetussuunnitelmassa vuodelta Monipuolinen kuvaus 2005 sana kotiseutu esiintyy kahden oppiai- kotiseudusta neen tavoitteissa ja sisällöissä: ympäristö- ja luonnontiedon sekä historian.3 Helsingin kau- Kotikaupunkipolut ovat kartalle merkittyjä käpungin uudessa vuoden 2016 opetussuunnitel- velyreittejä valikoiduille kohteille, joista on toimassa puhutaan kotiseudun sijaan elinympäris- mitettu lyhyet esittelytekstit. Kohteet edustavat monipuolisesti kaupunginosan historiaa ja nytöstä ja kulttuuriperinnöstä sekä juurista.4 kyisyyttä, luontoa ja kulttuuria, rakennusperinSelvästi jo 10–12-vuotiaat lapset tuntevat töä sekä merkittäviä henkilöhahmoja. Kuvauskotikulmansa: tietävät pulkkamäet, rakentavat ten tavoitteena on mahdollistaa omatoimiset tai majoja, käyvät harrastuksissa, käyttävät kirjas- opastetut kävelyretket kohteille, kokemaan ne toa ja ostoskeskusta. Reviiri kattaa juuri koti- omin aistein suoraan paikan päällä.5 kaupunginosan. Monelta kuitenkin puuttuu Kotikaupunkipolkujen taustalla on käsitys syvempi tietämys: ”Se on vaan joku random puro.” Tuttuja paikkoja koskeva lisäinformaa- kotiseudusta monipuolisen todellisuuden osana. Samasta asiasta puhui jo Robert Boldt Lohtio kuitenkin kiinnostaa. jalla 1894.6 Suomen ensimmäisen kotiseutuyhMuuttoliikkeen myötä harvan helsinkiläis- distyksen ohjelma käsitti ”kaiken isänmaallisen koululaisen molemmat vanhemmat ovat paljas- tutkimuksen edistämisen, siis ei yksistään hujalkaisia kaupunkilaisia. Lapsen oma syntymä- maanisen, vaan myöskin luonnontieteellisen”. paikka saattaa olla muualla, jopa toisessa maan- Niinpä myöskään koulujen kotiseutuoppi ei voi osassa, eikä sekään ehkä ole sama kuin edellisen olla esimerkiksi yksin historian tai maantiedon sukupolven synnyinpaikka. Siksi juuri koulun alaa. yksi sivistystehtävä on kotiseututunteen synKotikaupunkipolkujen toimintamuodon nyttäminen tai vahvistaminen ja siihen liittyon määritellyt Pauli Saloranta vuonna 2004. vien taitojen kehittäminen. Monipaikkaiseen kotiseutukäsitykseen sopii ajatus, että kotikul- Sen jälkeen hän on koostanut ja toimittanut miin perehtyminen opettaa näkemään myös 70 kotikaupunkipolkua yhteistyössä kaupunentisten ja tulevien kotiseutujen merkityksen ginosayhdistysten kanssa. Ne löytyvät netistä omalle identiteetille. Toisaalta nykymaailman ja niistä on painettu 124 500 kappaletta opasmediamaailman ja virikkeiden keskellä mie- vihkoja. lenkiinto voi suuntautua aivan toisaalle kuin Vuosaaren kotikaupunkipolut olivat Helomiin kotiseutuihin. singin ensimmäiset laatuaan ja niiden myöHelsingissä on runsaasti mitä erilaisempia tä toimintamuoto tuli tutuksi pääkaupungisretkikohteita koululaisille. Monet niistä ovat sa. Polut toimitti Pauli Saloranta ja ne julkaisi kuitenkin kansallisia merkkikohteita, joiden Vuosaari-seura vuonna 2006. Päivityksen 2015 Koululaiset kotiseutua oppimassa

Keski-Vuosaaren kotikaupunkipolku, kohde 16. 3Vuosaaren ala-aste. Opetussuunnitelma 2005. 4Helsingin kaupungin peruskoulujen opetussuunnitelma 2016. 5Kotikaupunkipolut. 6Lohjan kotiseutututkimuksen ystävät r.y. 2

Vuosaaren Kruunu -taloyhtiön edessä on suuri perenna-alue, jossa kukkii aina jotain keväästä syksyyn. Kuvat ovat Vuosaaren ala-asteen oppilaiden ottamia.

jälkeen Vuosaaressa on kuusi kotikaupunkipolEnsimmäisellä kerralla hahmotettiin karkua, kohteita niillä 154 ja pääreittien pituus yh- tan avulla Euroopasta Suomi, sieltä Helsinki teensä 32 kilometriä.7 ja edelleen Vuosaari. Opettaja antoi yleis- ja tilastotietoa. Oppilaat kertoivat, ovatko he ja Vuosaari-kurssin toteutus vanhempansa paljasjalkaisia vuosaarelaisia sekä näyttivät kartalta oman asuinpaikkansa. YhdesLuokanopettaja Mirka Sillanpää on jo pitkään sä etsittiin muitakin tuttuja paikkoja ja maapyrkinyt juurruttamaan oppilaita kotiseutuun- merkkejä. He saivat toivoa, missä kotikaupunsa. Lukuvuonna 2015–2016 hän suunnitte- kipolkujen kohteissa haluaisivat käydä. li ja toteutti neljäsluokkalaisille kaksi Vuosaari-kurssia äidinkielen valinnaiskursseina. Näille Seuraavilla kerroilla retkeiltiin kävellen tai kummallekin osallistui 9 oppilasta kolmelta eri polkupyörällä. Muutaman kerran siirtymistä luokalta. Kurssien laajuus oli 19 tuntia ja yleen- nopeutettiin bussilla tai metrolla. Reittisuunsä kurssikerta kesti 2 x 45 minuuttia. nitelmien toteutumiseen vaikuttivat mm. kävelynopeus, sää ja oppilaiden puutteellinen Ryhmäkoko oli näillä kursseilla ihanteellisen varustus. Kun tultiin leikkipuiston tai liikunpieni – harvinaista herkkua opettajan työssä. tapaikan lähelle, lapset pyysivät aina, että saisiOpettajat ovat tottuneita hallitsemaan 20–30 vat leikkiä siellä hetken. Silloin saatettiin pitää oppilaan ryhmää. Jos ryhmäkoko on sitä suu- eväs- ja leikkitauko, jota opettaja piti tärkeänä rempi, olisi hyvä saada toinen aikuinen avuksi. myös ryhmähengen sekä positiivisen kotiseututunteen kannalta. Kurssin ideana oli tutustua omaan kotikaupunginosaan retkeillen Vuosaaren kotikaupunKohteilla opettaja kertoi omin sanoin tai lukipoluilla opettajan johdolla. Tavoitteena oli ki tietoa oppilaille. Kävelyn aikana keskusteltiin tunnistaa Vuosaaren osa-alueiden luonne sekä nähdystä. Oppilaat kertoivat spontaanisti itselmerkittävät kohteet kartalla ja paikan päällä. leen tärkeistä paikoista. He tekivät muistiinpaOppilaille jaettiin Vuosaaren kotikaupunki- noja kurssivihkoihin ja kuvasivat omatoimisesti polkujen kartta sekä pieni kurssivihko. Retkil- kohteita. lä otettiin kuvia koulun kameroilla. 7

Vuosaaren kotikaupunkipolut.

Joskus saatettiin poiketa sisään johonkin rakennukseen. Tämä toi mukaan seikkailun elementin. Kerran oppilaat saivat ottaa mukaan jäätelörahaa. Lähikaupassa opettaja jututti henkilökuntaa, jolloin oppilaat saivat esimerkin kahden toisilleen vieraan aikuisen kohtaamisesta ja uteliaasta elämänasenteesta.

tajalle paikkoja, tai neuvovat mikä reitti kannattaisi valita. Mirka Sillanpää on asunut Vuosaaressa muutaman vuoden ja lisäksi hänellä oli käytössään runsas materiaali. Oppilailla taas on käytännön ja arkipäivän kosketus nyky-Vuosaareen. Nämä tulokulmat mahdollistivat jaetun asiantuntijuuden.8 Sillanpää rohkaisi oppilaita kertomaan omia kokemuksiaan ja vinkkejään. Viimeisellä kerralla koottiin koulun seinälle Oppilaat saattoivat täydentää opettajan tietoja valokuvanäyttely kuvateksteineen. Jos kuvassa ja toisinpäin. oli oppilaita mukana, tekstissä saatettiin mainita henkilöiden yhteys paikkaan. Retkillä keskusteltiin myös paikkoihin ja niiden asukkaisiin liittyvistä ennakkoluuloista, turvattomuuden tunteesta sekä oppilaiden liikKotikaupunkipolut kumisreviireistä. Useammin kuin kerran oppiopetusmateriaalina laan ennakkokäsitys muuttui, kun mentiin paiKurssin suunnittelu valmiiden kotikaupunki- kan päälle. Retkillä löydettiin paikkoja, joihin polkujen pohjalta vei aikaa saman verran kuin haluttiin tulla uudestaan. normaali oppituntien suunnittelu. Ilman tätä materiaalia työmäärä olisi moninkertainen. Koulumaailmassa on tunnettua, miten oppilaiden myönteinen ryhmäytyminen vahvistuu, Vuosaaren kuusi kotikaupunkipolkua muo- kun lähdetään ulos luokasta. Vuosaari-kurssilla dostivat rungon retkiohjelmalle. Opettaja va- oppilaat, jotka eivät muuten olleet olleet tekelitsi pääkohteet, joiden avulla kaupunginosasta misissä, saattoivat luontevasti keskustella parsaa mahdollisimman kattavan ja edustavan ku- haista pyöräreiteistä tai uimarannoista. Jokaivan. Nämä olivat keskeisiä rakennuksia, näkö- sella oli joku paikka, josta hän saattoi kertoa alapaikkoja, puistoja tai lasten elämään liittyviä muille, esim. oma kotitalo, perheen viljelypalspaikkoja. Näin syntyvään reittiin saattoi vielä ta, tuttu päiväkoti tai vanhemman työpaikka. lisätä lähistölle osuvia kohteita. Tällainen vuorovaikutus parantaa oppilaan motivaatiota ja kohottaa myös itsetuntoa. Suurin osa kotikaupunkipolkujen kohteista sopii sellaisenaan koululaisille. Opettaja karsi Maassamme nykyään vallitseva oppimiskohteita, joiden merkityksen ymmärtämiseen käsitys korostaa autenttisuutta ja vaihtelevia 10-vuotiailla ei ole taustatietoja: esim. mikä on oppimisympäristöjä. Kotikaupunkipolkujen asunto-osakeyhtiö tai asemakaava. Pois saattoi avulla opettaja saa syvyyttä ja monipuolisuutta jäädä myös historiallinen kohde, josta ei ollut lähiympäristön tarkasteluun. Luokanopettaja enää näkyviä jälkiä maastossa. Toisaalta opet- huomaa nopeasti, että monipuolisen otoksentajan yllätykseksi eräs oppilas kirjoitti retkillä sa ansiosta kotikaupunkipoluissa on yhteyksiä kynä sauhuten muistiin rakennuksia suunnitel- joka ikiseen oppiaineeseen. Kotikaupunkipoleiden arkkitehtien nimiä! luilla kulkeminen ohjaa katseen kiinnittymään niihinkin lähiympäristön elementteihin, jotka muuten jäisivät arjessa huomiotta tai arvotPedagogista pohdintaa ta. Tämä edistää myös oppilaan myönteistä Helsinkiläiset oppilaat ovat tottuneet siihen, et- omakuvaa sekä paikallisen yhteisön jäsenyyttä. tei opettaja välttämättä asu samassa kaupunginosassa. Tällöin he esittelevät mielellään opet- 8 Seitamaa-Hakkarainen ja Hakkarainen 2006.

suusnäkökohtana maaston tuntemus erityistilanteissa (esim. oppilaan karkaaminen). Mirka Sillanpään kehittämä Vuosaari-kurssi toteuttaa uuden opetussuunnitelman hengessä autenttista lähestymistapaa. Kotikaupunginosa on luonteva oppimisympäristö. Kotikaupunkipolkujen laaja-alaisuus on riemastuttavaa! Ne ovat helppokäyttöinen materiaali eri-ikäisten lasten opettajille. Ne täydentävät luokkahuoneopetusta auttaen ankkuroimaan eri oppiaineiden yhteiskunnallisia ja kaupunkitodellisuuden käsitteitä. Ja mikä parasta: kouluille ei tule niiden käytöstä mitään kustannuksia. Oppilaat tutustuivat naapurikouluun, jonka pihalla pyörii kuvanveistäjä Jan-Erik Anderssonin juhannussalko.

Koulussa opitut tiedot ja taidot saavat uusia merkityksiä elämänpiirin laajetessa ja kokemuksen karttuessa. Myös kotiseutu avautuu Paikallistuntemus vahvistaa osaltaan myös eri elämänvaiheissa erilaisin tavoin. Elinikäisen laajempaa yhteiskunnallista ja kulttuurista osal- oppimisen hengessä kotikulmiin tutustuminen lisuutta. Tämä opetussuunnitelmaan sisältyvä ei lopu koskaan. tavoite korostuu erityisesti kaupunginosissa, joissa on runsaasti maassa- ja maahanmuutta- Lähteet javäestöä. Toisaalta kotikulmien tuntemus ja arHelsingin kaupungin peruskoulujen opetussuunvostus lisää myös halua kantaa vastuuta yhteisen ympäristön viihtyisyydestä. Uskommekin, nitelma 2016. Helsingin kaupungin opetusvirasto. että nuori, joka tietää Mosaiikkitorin marmori- http://www.hel.fi/static/public/hela/Opetuslautakunnan_suomenkielinen_jaosto/Suomi/Esitys/2015/ paasien olevan peräisin Vuosaaren omasta kalk- Opev_2015-06-16_SKJ_7_El/9F53216D-399D-4BE6kilouhoksesta, ei tägää niitä tussilla. 8A2F-31D695A88A3E/Liite.pdf. Viitattu 23.5.2016. Keski-Vuosaaren kotikaupunkipolku, kohde 16. http://www.vuosaari.fi/kotikaupunkipolut/keski-vuosaari/3446-16-punakiventien-koulu. Viitattu 5.4.2016. Kotikaupunkipolut. http://www.kotikaupunkipolut.fi. Viitattu 4.4.2016. Lohjan kotiseutututkimuksen ystävät r.y. http:// www.kotiseutuyhdistys.lohja.fi/yhdistys.htm. Viitattu 4.4.2016. Seitamaa-Hakkarainen, Pirita ja Hakkarainen, Kai 2006: Tutkiva oppiminen. http://www.mlab.uiah.fi/ polut/Yhteisollinen/teoria_tutkiva_oppiminen.html. Viitattu 5.4.2016. Vuori, Pekka. Järjestelmäpäällikkö, Helsingin kaupungin tietokeskus. Sähköpostitiedonanto 7.4.2016. Vuosaaren ala-aste. Opetussuunnitelma 2005. http://www.hel.fi/wps/wcm/connect/546634004 d70ac7e8a86cbf4fd9a8e3a/opetussuunnitelma.pdf?MOD=AJPERES&CACHEID=546634004d70ac7e8a86cbf4fd9a8e3a. Viitattu 5.4.2016. Vuosaaren kotikaupunkipolut. http://www.vuosaari.fi/ kotikaupunkipolut. Viitattu 4.4.2016.

Vuosaaren ala-asteen apulaisrehtori Satu Arokari on asunut Vuosaaressa 20 vuotta ja työskennellyt siellä luokanopettajana 16 vuotta. Hän osallistui muutama vuosi sitten Pauli Salorannan vetämälle kotikaupunkikävelylle ja hämmästyi, kuinka paljon uutta kiinnostavaa tietoa voi saada omasta tutusta kotikaupunginosasta. Satu Arokari näkee kotiseutuopetuksen arvon seuraavasti: Opettajan on hyvä tuntea koulun ympäristöä monestakin syystä. Ensinnäkin opettajia kiinnostavat elementit, joilla saa lisäarvoa opetukseen. Toiseksi oppilaita on helpompi kohdata, kun tietää millaisessa ympäristössä he asuvat. Kannattaa muistaa myös turvalli59

Kaksi sukupolvea kohtaa emigraatio-aikamatkalla. Kuvat: Pohjanmaan lastenkultuuriverkosto BARK.

AIKAMATKA KOTISEUTUMUSEOLLA – YHTEINEN FOORUMI SUKUPOLVIEN VÄLILLÄ Annina Ylikoski

FM, Pohjanmaan liiton palkkalistoilla Pohjanmaan lastenkulttuuriverkosto BARKin koordinaattorina. Synnyinseutu on Tiukan kylä, purjeveneiden ja puutalojen Kristiinankaupungin kunnassa.

iten kulttuuriperintökasvatus ja eri projektit kotiseutuyhdistyksissä voivat yhdistää eri sukupolvia, erityisesti koululaisia ja eläkeläisiä, miettimään yhteistä kotiseutua ja sen monimuotoisuutta? Muuttuva maailma nostaa esiin eri sukupolvien näkemykset kotiseudusta, sen merkityksestä ja mahdollisuuksista. Samalla juuri kotiseutu nähdään asiana, jota halutaan säilyttää tuleville sukupolville. Samalla mietitään, ovatko lapset ja nuoret kansainvälistyvässä maailmassa kiinnostuneita vanhoista tavoista tai kotiseudusta. Mistä löytää yhteinen sävel, missä keskustella ja tutkia omaa kotiseutua?

viestikapulana, kun puhutaan kulttuuriperinnön säilyttämisestä. Mutta koska aineeton kulttuuriperintö usein vaatii perinteen harjoittamista, syntyy vaihtelun mahdollisuus. (Björkholm 2014, 18.) Mutta miten siirtää tietoa sukupolvelta toiselle, jotta he voivat muokata perintöä omakseen? Kulttuuriperintö ei ole valmis paketti, jonka voi nostaa hyllylle säilytettäväksi, se muuttuu koko ajan. Mutta mistä löytää malli, jonka ympärille eri sukupolvet voivat kerääntyä ja keskustella?

Tässä aikamatka luo kiinnostavan yhtymiskohdan menneisyyden ja nykyisyyden välille. Aikamatka on draamallinen leikki, jossa leikkien opitaan historiallisia tietoja ja taitoja. KosTutkija Johanna Björkholm nostaa esille, ka aikamatka on opetusmenetelmä, jossa draaettä aineeton kulttuuriperintö nähdään usein man keinoin synnytetään vuoropuhelu men61

neisyyden ja nykyisyyden välille, tämä myös herättää vuoropuhelun osallistujien kesken. Ajankohtainen aihe voidaan käsitellä paikallisessa, historiallisessa ympäristössä. (Ylikoski 2012, 5.)

lupaavat töitä ja mahdollisuuksia kaikille tienata dollareita uudessa maassa. Ehkä voi jopa ostaa oman maatilan niillä rahoilla? Samaan aikaan kotikylässä kansankoulunopettaja pitää puheita, etteivät kaikki voi lähteä, kuka sitten huolehtii Suomen asioista. Ja eihän kaikkia onni suosi, jotkut tulevat takasin köyhempinä ja sairaampina kuin lähtivät. Nämä kaikki kohtalot ja tapahtumat aikamatkassa perustuvat historiallisiin faktoihin ja kylän historiaan, eri ihmiskohtaloihin. Mutta miten tämä liittyy nykypäivään? Vuonna 2016 kunnassa on vastaanottokeskus, monta ulkomaalaista ja keskustelu siitä, miten eletään yhdessä, on vilkasta. Voiko aikamatka avata oven keskustelulle hyvin ajankohtaisesta asiasta, oppimalla ei vain historiasta, vaan historian kautta?

Pohjanmaan lastenkulttuuriverkosto BARKin Pohjanmaan maakunnassa tehtävillä aikamatkoilla kohtaavat kotiseutuyhdistyksien aktiivit, eläkeläiset sekä lapset ja nuoret paikallisista kouluista. Aikamatkamenetelmä – opetusmenetelmä kaikenikäisille

Aikamatka on ennen kaikkea opetusmenetelmä kaiken ikäisille. Se on myös menetelmä, jonka avulla voi tekemisen kautta tutustua kulttuurihistorialliseen tietoon kaikkien aistien avulla. Erilaisten aikaan ja teemaan liittyvien tehKoululuokkien osallistuessa aikamatkaan tävien ja askareitten avulla annetaan kuva siitä, esiin nousee usein kysymys: mitä oppiainetta millaista elämä tiettyyn aikaan olisi voinut olla. tämä on? Kyseinen aikamatka voi sisältää eri askareiden kautta eri aineita: historiaa, äidinkielSen sijaan että menneisyydestä vain ker- tä, matematiikkaa, käsitöitä, liikuntaa, maanrottaisiin, sitä havainnollistetaan erilaisin teh- tietoa… Askareet voivat olla erilaisia, mutta niitävin, askarein ja keskusteluin. Aikamatkalla den pitää sopia aikakauteen. Voi kirnuta voita, siirrytään ajassa taaksepäin kaikki aistit avoin- kirjoittaa kirjeitä mustekynällä, tehdä köyttä, na. Aikamatkalla saa tuntea, maistaa, haistaa ja tanssia ajan tanssia pelimannin johdolla, sahata kuulla! Aikamatka luo pedagogisen ympäristön, polttopuita. Ja samalla kun tehdään töitä, kesjossa menneisyys ja nykyisyys voivat kohdata. kustellaan. Tässä pedagogisessa tilassa voidaan keskustella nykyisyydestä aikamatkan avulla. Pukemalla Aikamatka luo pedagogisen foorumin kesylle kyseisen ajan vaatteita tuntuma ja elämys kustelulle eri sukupolvien välillä. Jon Hunner ja ovat aivan erilaisia. (Ylikoski 2012, 5.) Ebbe Westergren nostavat esille ”engaging with the past through the present” -teorian aikamatAikamatka eroaa tavallisesta opastuksesta kan kohdalla. Ajankohtaisen ja kaikkia kiinnostai kertomuksesta, koska siinä saa hetken itse tavan aiheen kautta, käymme vuoropuhelua elää ja kokea toista aikakautta. Koko ryhmä tai menneisyyden kautta. (Hunner & Westergren koululuokka elää kuvaamaansa vuotta, esimer- 2011.) Jos tuntee, että historia ja kulttuuripekiksi 1903. Aikamatka eroaa teatteriesitykses- rintö koskevat myös minua, siihen osallistutaan tä siinä, että kaikki osallistuvat ja elävät toista ja keskustellaan. aikaa. Aikamatkalaiset tekevät erilaisia tehtäviä ja keskustelevat aivan kuin olisi vuosi 1903. Tämä koskee kaikenikäisiä ihmisiä. BARMenneisyydestä tulee todella ajankohtainen, Kin kotiseutuyhdistyksien kanssa tekemissä aikun vuonna 1903 suurin puheenaihe pohjalai- kamatkoissa kohtaa yleensä kaksi ikäryhmää: sessa kylässä on, pitäisikö lähteä Amerikkaan lapset ja nuoret sekä eläkeläiset. ”Hehän olivat vai ei. Laivayhtiöiden agentit myyvät lippuja ja aivan ihania nuoria!” huudahti eräs vanhempi 62

1943-aikamatka: kohtaaminen eri sukupolvien välillä.

rouva kotirintama-aikamatkan päätyttyä. ”En uskonut, että 14-vuotiaat olisivat niin kohteliaita ja hyvin käyttäytyviä, hehän jopa olivat kiinnostuneita!” Se, että kotiseutumuseo on tylsä tai että lapset ja nuoret eivät ole kiinnostuneita historiasta, ei todellakaan ole BARKin kokemus. 100 aikamatkan vuositahti takaa myös sen, että kokemusta löytyy koko maakunnasta ja antaa vahvan vertausmateriaalin.

muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Tämä koskee myös kotiseutua. Eri sukupolvilla on eri näkemys siitä, mitä kotiseutu on ja mitä se edustaa. Tässä aikamatka ja yhteiset projektit nousevat tärkeään rooliin; se luo kohtaamispaikan sukupolvien välille luomaan sen yhteisen kotiseudun, jossa kaikille on tilaa. Sukupolville ei ole montaa kohtaamispaikkaa, missä keskustella näistä asioista. Jos yhteisiä kohtaamispaikkoja ei ole, sukupolvien välinen keskustelu ei kohtaa, ja tässä yhteiset projektit nousevat tärkeään osaan.

Kenen kotiseutu? Kulttuuriperintö voi olla yhdistävä tai erottava tekijä. ”Me ja te” -ajattelu nousee helposti esiin, jos ajatellaan että kulttuuriperinnöllä on sama merkitys kaikille. Asworth et al. nostaa esille, että kulttuuriperinnön käyttöä pitäisi miettiä liikkuvana kohteena, koska menneisyyttä luodaan koko ajan (Ashworth et al. 2007, 207). Tässä nousee myös esille, että kulttuuriperintö

Aikamatka on vuoropuhelua menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Sen avulla voi vertailla – ja vertailla yhdessä. Birgitta Gustavsson nostaa esille kasvatustieteilijän kuvauksen, kun hän tutkimuksessaan esittää, että lapset näkevät yhtymäkohtia menneisyyden ja nykyisyyden välillä aikamatkan jälkeen. Vaikka tietyt asiat ovat 63

muuttuneet, esimerkiksi teknologia ja kommunikaatio. Tutkimuksessa monet aikamatkan kokeneet lapset totesivat, että esimerkiksi ilon tai pelon tunteet olivat samoja sekä ennen että nyt. Lapset totesivat myös, että kaikkina aikoina aikuiset ovat tehneet töitä ja lapset ovat leikkineet. Suurin asia, mikä tutkimuksessa nousi esille, oli että lapset kokivat aikamatkan jälkeen vähemmän ”me ja te” -ajattelua. Koska kokemus oli ollut vahva ja oltiin nähty, että mennyt maailma ei ollut niin erilainen, keskityttiin enemmän siihen, mikä yhdistää meitä. (Gustavsson 2002, 151–154.) Aikamatkan jälkeen keskustellaan juuri yhtymäkohdista nykypäivään ja silloin sukupolvet voivat verrata kokemuksiaan esimerkiksi koulunkäynnin tai leikin kautta. Aikamatka-kokemus antaa myös monille kiinnostuksen selvittää omaa sukuhistoriaansa tai perheen kokemuksia. Aikamatkan teema voi olla kaikkea kivikaudelta tähän päivään, mutta keskeinen osa on, että tarinan ja teeman pitää sopia paikkaan. Jos matkustetaan vuoteen 1750, idea kärsii, jos ollaan talossa, joka on rakennettu vuonna 1950. Paikan historiaa käsitellessä herää kysymys: miksi juuri tämä paikka on tärkeä ja mitä sillä on kerrottavana? Miksi tämä paikka on tärkeä tänään? Topofilia eli paikan sidonnaisuus nousee keskeiseen osaan. Topofilian paikan ei tarvitse olla fyysinen, se voi olla esimerkiksi kotiseutu. Yhteisen paikan ympärille keräännytään. Cornelius Holtorft toteaa, että kulttuuriperintö voi antaa mahdollisuuden yhteisöille hoitaa jotain arvokasta ja häviävää, ja samalla edistetään yhteisössä vastuuta ja kunnioitusta toisten ihmisten tietoa ja arvoja kohtaan. Yhteisön integrointi tapahtuu sitä kautta, että välitetään yhteisestä asiasta. (Holtorf 2011, 13.) Tässä aikamatkat luovat foorumin keskustelulle, jossa historia, sukupolvet ja eri ryhmät voivat tavata. Miten se luodaan ja tehdään, on osallistujista kiinni, mutta on annettu mahdollisuus tavata, tehdä ja miettiä yhdessä. 64

Lähteet Gustavasson, Birgitta 2002: Upplevelser som grund för lärande. Teoksessa Peter Aronsson & Erika Larsson (toim.) Konsten att lära och viljan att uppleva. Historiebruk och upplevelsepedagogik vid Foteviken, Medeltidsveckan och Jamtli. Växjö: Centrum för kulturvetenskap. Ashworth, G. J., Graham, B. J. & Tunbridge, J. E. 2007: Pluralising pasts: heritage, identity and place in multicultural societies. London: Pluto Press.

C. Holtorf & E. Westergren (toim.) Museum International Volume 63, s. 119–129. Ylikoski, Annina 2012: Matkalla ajassa. Menetelmäopas kulttuuriperinnöstä ja aikamatkoista. Vaasa: Pohjanmaan lastenkulttuuriverkosto BARK.

Björkholm, Johanna 2014: Etableringen och utvecklingen av begreppet kulturarv i Finlands svenskbygder. Budkavlen 93, s. 11–28. Holtorf, C. 2011: The Changing Contribution of Cultural Heritage to Society. Teoksessa Gustafsson, B., Holtorf, C. & Westergren, E. (toim.) Museum International Volume 63, s. 8–16. Hunner, J. & Westergren, E. 2011: Engaging the Present through the Past. Teoksessa B. Gustafsson,

Aikamatka vie mukanaan – vaikka vuoteen 1901!

Pihalla puuhastelu luo kotoisuuden tunnetta. Kuva: Katja Rinne-Koski.

Lappajärvi. Kuva Jorma Rajala.

KOLMANNEN IÄN IHANNEKOTI MAASEUDULLA Sulevi Riukulehto

Syntynyt Ähtärissä ja asuu Kuortaneen Salmella. Työskentelee aluehistorian tutkimusjohtajana Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa Seinäjoella.

Katja Rinne-Koski

Syntynyt ja elää Seinäjoella. Tekee Vaasan yliopistossa väitöskirjaa kuntalaisuuden muutoksesta monipaikkaistuneessa maailmassa.

Helsingin eteläpohjalaisilta ryhmähaastatteluja eläytymismenetelmillä. Tutkimuksessa erottui kymmenkunta kotoisuuden tulkintaa, jotka tiivistyivät kuudesta pääluokasta koostuvaksi ihannekodin malliksi. Tärkeimmiksi tekijöiksi äestön vanhetessa aktiivisen työiän ja osoittautuivat ihmissuhteet sekä elämänhallinta myöhäisen vanhuuden välinen niin ja omaehtoisuus. sanottu kolmas ikä on nousemassa näkyvään rooliin. Kolmatta ikää elä- Kodilta tuntuu vien valinnat vaikuttavat yhteiskuntaan kokonaisvaltaisesti, myös suo- Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti aloitmalaisen maaseudun tulevaisuuteen. Vanhene- ti kotiseutuun keskittyvän tutkimuslinjan sykvan väestön asuminen, koti ja kotoisuus olivat syllä 2011. Aluksi paneuduttiin kotiseutukäsiaiheena Helsingin yliopiston Ruralia-instituu- tyksiin Nurmossa ja Kuortaneella, kehitettiin tissa toteutetussa Kolmannen iän kotiseutukä- tutkimusmenetelmiä ja kerättiin tietoa kotiseusitykset asumisessa (Kikka) -hankkeessa. tusuunnittelun tarpeisiin. (Riukulehto & Suutari 2012, Riukulehto & Rinne-Koski 2013.) Mikä tekee asunnosta kodin? Siihen haettiin Kikka-hanke jatkoi tutkimuslinjaa uudella paivastauksia Etelä-Pohjanmaan Järviseudulta sekä notuksella: asumisella.

Perinteinen suomalainen puutalo, jossa mulla on ilo ja onni nytkin asua. Järven rannalla keskellä kaupunkia.

Kirjoitustehtävä Lappajärvellä. Kuva: Sulevi Riukulehto.

[Kun se] muutti – – tuohon pankin taloon, niin se ei mennyt koskaan kotiin, se meni osakkeeseen. Nyt kysyin, – – että säkö meet nyt osakkeeseen niin se – – [vastasi:] ’Ei, se on nykyisin kiinteistö’.

paikat ja tapahtumat limittyvät yhteen. Muodostuu teemallisesti toisiinsa liittyviä muistoja ja maisemia, jotka yhdessä mielletään kodiksi. (Heidegger 1971/1954, Fernández Manjón 2010, 28, Morley 2000, 48)

Kodilla on monia toisiinsa lomittuvia merkityksiä. Se tarkoittaa rakennusta, mutta myös synnyinpaikkaa, ihmissuhteita tai olemisen luontevuutta. Kodista puhutaan toisiaan täydentävissä merkityksissä jopa saman puheenvuoron aikana. Kodissa ratkaisevaa on tunne. Sama koskee myös suppeampaa asumisen käsitettä: siinäkin on aineellinen puoli, rakennukset, huoneet ja esineet, mutta asuminen on myös ihmissuhteita, tekemistä ja toimintaa.

Kodin ajatus perustuu paikan ajatukseen. Koti on paikka, mutta sen hahmottamiseen vaikuttaa myös mittakaava. Kotikokemus alkaa omasta ruumiista – kehon ja ruumiinjäsenten hallinnasta – mutta leviää nopeasti ympäristöön. Asunnotonkin tuntee jollakin tasolla omakseen makuusijansa. Lattiamajoituksessa paikkansa menettänyt kokee helposti tulleensa loukatuksi: ”Se on minun paikkani.” On tilanteita, joissa omalla kodilla voidaan tarkoittaa huonetta, kylää, maakuntaa tai maata, joskus koko maailmaa. Kun tarkastelun kohteena on asuminen, puhutaan tavallisesti kodista merkityksessä talo. Liikutaan mitta-asteikon alkupäässä. Kodin tunne voi kuitenkin liittyä mihin tahansa asteikon kohtaan. Mittakaava syntyy sosiaalisesti. Jonnekin kuulumisen tunne voi

Koti on paikkoja ja tapahtumia Humanistisen kodin tutkimuksen ja kotiseutututkimuksen perinteissä koti on paljon enemmän kuin talo tai kotitalous. Eri mittakaavoissa ja etäisyyksien päässä toisistaan esiintyvät 68

skaalautua naapureihin tai kansaan, kansainvä- lyttäjinä: aika on mennyt, mutta tapahtumien liseen tilaan tai lähipuiston penkkiin. (Marston muisto elää paikoissa (Nora 1983–1992). Tä2000) mä ajallisuus kuului myös Järviseudun keskusteluissa. Usein kodista puhutaan seutuna. Lentokentät, maantiet ja rautatieasemat eivät ole asuin[On] omia muistojen tavaroita ja lasten tavakäytössä, mutta olemme niissäkin kotonamme. roita – –, kun kysyin että saako sen hävittää Asuminen ei rajoitu asuinrakennuksiin tai asutai luovuttaa jollekin. ’Älä nyt vielä, älä nyt muksiin. (Sanabria 2011, 194.) Vaikka kuulosvielä!’ Ne pitää vaan olla siellä. taa paradoksaaliselta, kodittomat ihmiset eivät ole vailla kotia sen monissa mittakaavoissa. Ricoeurin ja Noran ajatukset sopivat hyvin Kodittomuus ja asunnottomuus eivät ole sa- kokemukselliseen kotiseutututkimukseen, jossa ma asia. Nykyinen YK:n määritelmä koditto- historian aikakokemus yhdistyy maantieteen timuudesta on tämän ajattelutavan mukainen. lakokemukseen. Asunto muuttuu kodiksi, kun (Tipple et al. 2000, xiii–xiv.) Kodittomuuden koetut asiat eletään muistoiksi ja ne yhdistykokemuksessa on kyse siitä, että ei kuulu min- vät kuultuihin kertomuksiin. Samassa elämisnekään, ei niinkään siitä, että ei ole paikkaa jos- prosessissa tila tarkentuu paikoiksi ja edelleen sa nukkua. tulkituiksi maisemiksi, jotka kietoutuvat erottamattomasti yhteen kotikokemukseksi. KaiKodin historiallisessa tulkinnassa huomio kelle tulkinnalle tulee narratiivinen luonne: ne kiinnittyy aikaan. Asunnosta tulee koti elet- muuttuvat kertomuksiksi. tynä. Se koetaan kodiksi, koska siihen liittyy muistoja ja muilta kuultuja kertomuksia. Asu- Kotoisan kodin malli minen on prosessi, jonka kuluessa ihmiset vanhenevat, heidän ajattelutapansa ja ihmissuh- Kodeissa on kulttuurisia erityispiirteitä, mutteensa kehittyvät. Lapset kasvavat ja lentävät ta myös paljon yleistä ja ajatonta. Asumiskespesästä. Myös kodin fyysiset puitteet muuttu- kustelujen osallistujat Lappajärvellä, Vimpevat: taloa voidaan laajentaa ja muunnella elä- lissä, Alajärvellä ja Helsingissä ottivat esille samän tarpeiden mukaan. Se voi myös pienentyä, mankaltaisia asioita kuin siirtolaiset eri puoliljopa tuhoutua. la maailmaa. (Gielis 2011, Hammond 2004, Bloch 2002, Doraï 2002, Eastmond & Öjendal Historianteoriallista pohjaa kodin ajallisel- 1999.) Tämä kertoo kotiseututunteen univerle tulkinnalle antavat ranskalaiset Paul Ricoeur saalisuudesta. ja Pierre Nora. Molemmat jatkavat saksalaisen Keskustelijoita pyydettiin nimeämään perusfenomenologin Martin Heideggerin jalanjäljissä. Ricoeurin mukaan maantieteellistä paikkaa teluineen kolme asiaa, jotka tekevät asunnosta on mahdotonta ajatella ilman, että se kohden- kodin. Vastausten pohjalta laadittiin malli kotuu johonkin hetkeen tai ajanjaksoon. Tämä toisasta kodista kolmannessa iässä. Kaikkiaan pätee myös kodin kokemuksiin. Tilan ja ajan saatiin 181 ihannekodin määrettä. 1,5 tunnin side toimii molempiin suuntiin: Lapsuusmuis- virikekeskustelussa osallistujat ehtivät pohtia tot sijoittuvat aina ympäristöihin ja paikkoihin. asunnon kotoisuutta perusteellisesti. KeskusLapsuuden maailma ei koskaan ollut ihmisistä telun jälkeen annettu kirjallinen vastaus ei siis tyhjä, eivätkä aikuisiän muistot voi tässä mie- ole spontaani ensireaktio. Koska vastauksille ei lessä mitenkään poiketa lapsuusmuistoista. (Ri- annettu edes ohjeellisia malleja tai vaihtoehtoja, coeur 2000, 51–52; 148–149; 480–490.) Nora vain muutama muotoilu oli keskenään identantaa paikoille erityisen tehtävän muistojen säi- tinen. 69

Kuvio 1: Sanapilvi.

Vastauksien yleiskuva näkyy kuvion 1 sanapilvessä. Pilvi on muodostettu Tagxedo-ohjelmalla siten, että tekstimassasta poistettiin tuki- ja sidesanat, verbit, erisnimet ja yksittäinen sana koti. Jäljelle jääneet sanat kirjoitettiin perusmuotoon. Yksiköt ja monikot säilytettiin. Esitys rajattiin 200 sanaan. Pilvi on suuntaa-antava kuvaus siitä, millä sanoilla kodikkaasta asunnosta kerrotaan. Suurimmalla näkyvät sanat toistuivat vastauksissa useimmin. Paljon harvinaisempia olivat esimerkiksi yleisimmin mainitut huonetilat: sauna ja keittiö.

oma, helppo, toimiva ja rauhallinen liittyvät elämänhallintaan ja omaehtoisuuteen. Pienemmässä, mutta selvästi erottuvassa roolissa ovat rakennukseen liittyvät sanat: tila, sauna ja esineet. Avoimien vastausten luokittelu on aina jossain määrin tulkinnanvaraista, sillä kaikilla käsitteillä on yhteyksiä moniin yläkäsitteisiin. Maininta kirjat voidaan tulkita yhtälailla esineiden kuin kulttuurin ilmaukseksi. Päällekkäisyydet ymmärtäen pyrimme tekemään luokittelun siten, että klustereiden määrä ja kaatoluokka muut jäi mahdollisimman pieneksi. Kuviossa 2 näin hahmottuneet luokat on kerätty kehälle, ja vastaavat asiasanat on ryhmitetty luokkasanan läheisyyteen.

Sanapilvessä on paljon ihmissuhteisiin liittyviä sanoja: puoliso, lapset, ystävät ja niin edelleen. Yhteydestä läheisiin kertovat myös ilmapiiri, henki ja yhdessä. Ne muodostavat ihmissuhteiden luokan. Toinen luokka, sanat kuten 70

Eniten mainintoja keräsi ihmissuhteiden luokka. Siihen liittyi yli neljännes asiasanoista. Lueteltiin ihmissuhteita (esimerkiksi läheinen, perhe, suku), kodin tunnelmaan (henki, viihtyisyys) sekä historiaan ja ajan kulumiseen liittyviä tekijöitä (muistot, kokemukset, yhteinen aika).

Omaehtoisuuden ja elämänhallinnan luokkaan ryhmittyi viidennes vastauksista. Kuvattiin omaa toimivaltaa ja itsenäisyyttä (elämisen vapaus, yksityisyys, suunnittelu omannäköiseksi), turvallisuutta ja itsensä toteuttamismahdollisuuksia (harrastukset, kasvimaa, taloudellinen vakaus).

[M]ä yhdistän sen perheeseen. Koti on se, missä on perhekin – –. Se on niinkun oman väen oma paikka.

[S]e on tehty omien suunnitelmien ja omien piirustusten, mallien, makujen mukaan se koti, niin silloin se on kotoinen. [K]aikki mitä on läheistä ja mistä tuntee sellaista… justiin sellaista turvallista oloa.

[K]odin tekee ne ihmiset ja ne muistot ja tietysti se sisustaminen, – – jokainen ihminen tekee mielessään sen kodin, ne muistot, kaikki, mitä siihen liittyy, – – se henkinen puoli.

Kuvio 2: Mikä tekee asunnosta kodin? Vastaukset ryhmiteltynä kymmeneen klusteriin.

Kuvio 3: Mikä tekee kodista kodin? Vastausten prosentti-osuudet kuplakaaviona.

Toimivuuden luokassa käsiteltiin palveluja (saavutettavuus, kulkuyhteydet) ja toimivia sisätiloja (sopivuus, käytännöllisyys, esteettömyys). Esteettinen puoli korostui kuvailtaessa asunnon kokoa, sen ympärillä olevaa tilaa ja niihin liittyviä määreitä (valo, avaruus, siisteys, kauneus). Puheenvuoroista on usein mahdotonta ja tarpeetontakin määrittää, oliko ajatuksissa päällimmäisenä funktionaalisuus vai esteettisyys. Esimerkiksi valoisuudella, puhtaudella ja tilavuudella on molemmat ulottuvuudet. Esteettisyyskin on eräänlaista toimivuutta. Siksi näiden tekijöiden yhdistäminen on perusteltua. Yhteensä toimivuus ja esteettiset tekijät kattoivat 16 prosenttia maininnoista.

si, pelloiksi, Helsingissä myös parkkipaikaksi. Viitattiin myös suoraan luontoon (luonnonläheisyys, metsät, eläimet, kasvit, järvi, erityisesti Lappajärvi). Luontoa ja ympäristöäkään ei voi mielekkäästi erotella toisistaan. Yhteensä ne muodostivat lähes 14 prosenttia kaikista tapauksista. [V]anhalla iällä rupee tajuamaan tämänkin asian tärkeyden: metsät ja järvet. [M]eillä oli koti sellaisella korkealla mäellä, josta Lappajärven selkä näkyy hyvin komeasti ja kauniisti ja näköala oli joka puolelle, mutta täällä nykyisessä kodissa ei mitään muuta näy kun naapurin seinät.

Se on puuta – – ja sitten siinä on tuommoinen perinteinen muoto, harjakatto ja sellaista, niin se on minun silmääni. Sitten viheriä maisema takana.

Kolmannen toisiinsa lomittuvan parin muodostavat rakennus ja irtaimisto: yhteensä ne kattoivat 18 prosenttia maininnoista. Itse talo mainittiin vain kolmesti. Useammin kodikKodin tulee olla toimiva, että kaikki askareet kuus paikantui johonkin rakennuksen osaan: saunaan ja keittiöön, mainittiin myös kellari ja on helppo tehdä. keskustelusoppi. Irtaimisto keräsi asuinrakenYmpäristön luokassa huomio kiinnittyi ta- nusta suuremman osuuden. Seiniä tärkeämlon ulkopuolelle. Se tarkentui maaseuduk- mäksi koetaan sen sisäpuolella oleva sisustus 72

(kalustus, esineet, tavaroiden paikat) ja varusteet (kodinkoneet, televisio, tietokone). Niillä on oma roolinsa myös kodin kulttuuriesineinä.

laisia elämisen merkkejä, niinkun kotona on. Lehtiä ja käsitöitä ja kaikenlaista ympäriinsä. Kulttuurin luokka on kotoisuuden osatekijänä hankala käsitteen monimerkityksisyyden vuoksi. Kapeimmillaan kulttuurilla tarkoitetaan taidetta tai korkeakulttuuria, laajimmillaan se nielee sisäänsä kaiken inhimillisen keräilystä avaruuslentoihin. Ahtaasti eri taidemuotoihin (kirjat, musiikki, taulut, televisio) rajattuun kulttuurin luokkaan ryhmäytyi vajaa viisi prosenttia määreistä. On huomattava, että muotoilu, esine- ja rakennuskulttuuri jäävät näin määritellyn luokan ulkopuolelle.

[O]on aina keittiössä viihtynyt ja edelleenkin yhä viihdytään eniten, että keittiön pitää olla niin iso, että siellä mahtuu olemaan ja elämään. Kyllä sauna sais melkeen olla oma, että voi mennä koska haluaa. [Virikekuvassa] Ei ole mitään pikkuesineitä, tauluja tai mitään koriste-esineitä! Ei oo astioita, kukkia, kasveja. – – Siinä ei ole sel-

Kuvio 4: Mikä tekee asunnosta kodin?

Televisio pitää olla ja tietokone ja läppäriä ja…

Lisätietoja Riukulehto, Sulevi & Katja Rinne-Koski (2014). Asunnosta kodiksi. Kotoisuus kolmannen iän asumiskokemuksissa. Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti. Raportteja 134. Seinäjoki [Ladattavissa osoitteesta http://www. helsinki.fi/ruralia/julkaisut/pdf/Raportteja134.pdf ] Riukulehto, Sulevi & Katja Rinne-Koski (2016). A House: Made to Be a Home. Cambridge Scholar Publishing. Newcastle.

Keinutuoli ja sanomalehti on aikalailla tärkeitä. Asumiskeskustelujen yksittäisissä puheenvuoroissa ihannekoti tarkentui ohjeiksi ja mielipiteiksi asunnon koosta, rakennusmateriaaleista, ikkunoista, koristekasveista, seuraeläimistä, kulttuuriharrastuksista, siitä miten saunotaan ja miten kahvi juodaan tai vaikkapa suhteista omiin lapsiin, lapsenlapsiin ja naapureihin. Mieltymykset vaihtelivat, mutta aina erottuivat samat kodikkuuden osakokonaisuudet: rakennus irtaimistoineen, luonto ja ympäristö, kulttuuri, kodin toimivuus ja esteettisyys sekä suurimpina tekijöinä ihmissuhteet ja omaehtoinen elämänhallinta. Koti on elämää, muistoja ja maisemia.

Kirjallisuus Bloch, Alice 2002: The migration and settlement of refugees in Britain. London: Palgrave Macmillan. Doraï, Mohamed Kamel 2002: “The meaning of homeland for the Palestinian diaspora: revival and transformation.” Teoksessa Al-Ali, Nadje Sadig & Koser Khalid (toim.) New approaches to migration? Transnational communities and the transformation of home. Routledge, 87–95.

Keskustelua Vimpelissä. Kuva: Katja Rinne-Koski.

Lappajärvi. Kuva: Sulevi Riukulehto. Eastmond, Marita & Joakim Öjendal 1999: “Revisiting a repatriation success: The case of Cambodia.” Teoksessa Richard Black & Khalid Koser (toim.) The end of the refugee cycle? New York: Berghahn Books, 38–55. Fernández Manjón, Desiderio 2010: La identidad humana y los territorios. Madrid: Vision Libros. Gielis, Ruben 2011: “The value of single‐site ethnography in the global era: studying transnational experiences in the migrant house.” Area 43(3): 257–263. Hammond, Laura 2004: This place will become home: refugee repatriation to Ethiopia. New York: Cornell University Press. Heidegger, Martin 1971/1954: “Building Dwelling Thinking.” Poetry, Language, Thought. New York: Harper Collins Publishers, 141–160. Marston, Sallie A. 2000: “The social construction of scale.” Progress in human geography 24(2): 219–242. Morley, David 2000: Home territories: Media, mobility and identity. New York: Routledge. Nora, Pierre 1983–1992: Les Lieux de mémoire, Paris: Gallimard. Ricoeur, Paul 2000: Le mémoire, l’histoire, l’oubli. Paris: Seuil.

Riukulehto, Sulevi & Katja Rinne-Koski 2013: Otta noessa. Julkaisuja 31. Seinäjoki: Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti. Riukulehto, Sulevi & Suutari, Timo 2012: Joki on Nurmon äiti. Julkaisuja 28. Seinäjoki: Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti. Sanabria, Carlos Eduardo 2011: “Apuntes para una lectura fenomenológica del espacio en la ciudad contemporánea.” Teoksessa Alberto Vargas Rodríguez Ciudad contemporánea: arte, imagen y memoria. Bogotá: Universidad de Bogotá Jorge Tadeo Lozano, 173–196. Tipple, Allan Graham, Inge Jensen, Sylvie Lacroux & Selman Ergüden 2000: Strategies to Combat Homelessness. Nairobi: United Nation’s Centre for Human Settlements (Habitat).

Satakunnan Museon ystävät ry:n puheenjohtaja Kari Nummi Tyltyn äärellä. Kuva: Taisto Huhtasalo.

SANTTU JA TYLTTY Seniori-ikäisten arvokasta kulttuuriperintötyötä Porissa Pia Hovi-Assad

FM, kasvanut Satakunnan suurimman joen Kokemäenjoen rannoilla, työskennellyt porilaisessa museokentässä ja on tällä hetkellä tutkimusvapaalla tehtävistään.

on keskisuuri kaupunki, jossa väestö on keskimääräisesti vanhempaa kuin muualla Suomessa. Pori toimii Satakunnan alueen maakuntakeskuksena, jonka alueella on 19 kuntaa, joissa asuu yhteensä 223 198 asukasta.1

useotoiminta elää keskellä suurta muutosta. Yhteiskunnan muuttuminen vaikuttaa olosuhteisiin, joissa museot organisaatioina toimivat. Erityisesti väestönmuutokset vaikuttavat väistämättä museoiden tulevaisuudennäkymiin. Alueiden jatkuvat rakenteelliset muutokset – tuotannon, väestön ja palveluiden keskittyminen – ovat suuri haaste museoille. Sisäisen muuttoliikkeen heikentämillä alueilla nousee korostuneesti esiin sosiaalisten haasteiden ohella myös elinympäristön muutoksen hallinta. (Karvonen et al. 2007, 10–11.)

Porin kaupungin Kulttuuriasiainkeskuksen piirissä olevat kulttuurilaitokset ovat itsenäisesti toimivia asiantuntijatoimialoja, joilla on oma tuotanto- ja talousvastuu. Kulttuuritoimen vastuulla on palvelujen tuottaminen ja välittäminen sekä kulttuuripääoman tallennus. Tuotetut palvelut ovat osa Porin kaupungin peruspalveluja. Kulttuuripalvelujen tuottamiseen käytetään keskimäärin 136,71 euroa asukasta kohden.2 Ikääntyvän väestöpohjan luoman haasteen myötä kulttuuritoimi on pyrkinyt aktiivisesti kehittämään ja edistämään senioreille suunnattuja kulttuuripalveluja.

Tulevina vuosikymmeninä väestön ikärakenne muuttuu Suomessa huomattavasti työikäisen väestön vähetessä, vanhusten määrän kasvaessa ja nuorten ikäluokkien pienentyessä. Pori

Tilastokeskus http://www.stat.fi/til/vaenn/2015/vaenn_2015_2015-10-30_tie_001_fi.html Tilastokeskus http://www.tilastokeskus.fi/tup/kunnat/kuntatiedot/609.html 2 https://www.pori.fi/kulttuuri/kulttuuriasiainkeskus.html 1

Juhani Ruohosen mukaan seniorit ovat museolle mahdollisuus. He ovat kiinnostuneita Satakunnan Museosta, kulttuuriperinnöstä, oman paikkakuntansa historiasta ja lähimenneisyydestä. Seniorit ovat halukkaita ja innostuneita kertomaan Porin historiasta, minkä vuoksi museo on järjestänyt muisteluiltoja. Seniorit osallistuvat myös muuhun Satakunnan Museon toimintaan; esimerkiksi erään aktiiviseniorin pukukokoelmasta tehtiin yhteistyössä näyttely, jossa esiteltiin pukeutumisen historiaa. (Ruohonen ja Tulkki 2.11.2015.)

Satakunnan Museo Satakunnan Museo on kulttuurihistoriallinen maakuntamuseo, jonka on perustanut Porin Suomalainen Seura vuonna 1888. Satakunnan Museo edistää ja ohjaa museotoimintaa sekä toimii kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristön suojelun asiantuntijana Satakunnan alueella. Toiminta tapahtuu neljässä eri kohteessa: Luontotalo Arkki on luonnontieteellinen museo, Rakennuskulttuuritalo Toivo neuvoo vanhojen rakennusten korjaajia ja Rosenlew-museo esittelee maakunnan teollista kulttuuriperintöä sekä erilaisia teollisuuteen ja tekniikkaan liittyviä aiheita. Satakunnan Museossa on 15 vakituista työntekijää, Rakennuskulttuuritalo Toivossa 3, Rosenlew-museossa 3 ja Luontotalo Arkissa 4. Museon kokoelmissa on yli 80 000 esinettä. Kokoelmiin kuuluu kansatieteellistä, kulttuurihistoriallista ja arkeologista esineistöä. Museolla on myös taide-, raha- ja mitalikokoelmat. Arkistokokoelmissa on noin 300 000 valokuvaa sekä kartta- ja rakennuspiirustuksia. Museossa on laaja kulttuurihistoriallisen alan käsikirjasto ja vanhojen kirjojen kokoelma. Museo ylläpitää myös Satakunta-arkistoa. Näyttelyiden lisäksi Satakunnan Museossa järjestetään yleisöluentoja, työpajoja, opastettuja kävelyitä, kesäleirejä ja muuta ohjelmaa.3

EU-hankkeet ja seniorityö

Vuosina 2010–2012 Satakunnan Museo oli mukana valtakunnallisessa Avara Museo -hankkeessa, jonka avulla museosta pyrittiin kehittämään erilaisille aikuisryhmille avoin ja kiinnostava oppimisympäristö. Hanketta koordinoi Suomen museoliitto. Muita osatoteuttajia olivat Työväenmuseo Werstas, Tampereen museoiden museopedagoginen TAITE-yksikkö, Tekniikan museo ja CICERO Learning -verkosto/ Helsingin yliopisto. Hanke oli osittain Euroopan sosiaalirahaston rahoittama. Satakunnan Museon osahanke ”Museosta virtaa varttuneille” aktivoi ikääntyvää väestöä ja innosti senioreiden kanssa työskentelevät ammattilaiset sekä vapaaehtoistyöntekijät hyödyntämään museon monipuolisia mahdollisuuksia. Hankkeeseen Satakunnan Museon haettiin julkisella haulla niin sanottuja museon seniori-ikäisille suunnattu toiminta avartajia, joista muodostui 20–30 hengen akSeniorit muodostavat merkittävän osan Sata- tiiviryhmä, joka tutustui Satakunnan Museon kunnan Museon kävijöistä, ja senioritoiminnal- toimintaan ja toteutti museoon näyttelyn. (Kila on vahva sosiaalinen ulottuvuus. Museolla vimäki 2012, 50–61.) järjestetään kuukausittain seniori-iltapäivä, jonka ohjelma liittyy yleensä esillä oleviin näytte- Satakunnan Museon ystävät ry lyihin. Seniori-iltapäivään osallistuminen on maksutonta ja tilaisuus on kaikille avoin. Sa- Avara Museo -hankkeen myötä Avartaja-ryhmä takunnan Museossa vierailevat seniorit ovat päätti perustaa Satakunnan Museolle ystäväyhpääasiassa 60–75-vuotiaita hyvin toimeentule- distyksen, jossa ryhmä jatkaisi yhteistä toiminvia, hyvän terveydentilan ja digitaaliset taidot taa. Yhdistys perustettiin syksyllä 2013. Yhdisomaavia, aktiivisia ihmisiä, jotka haluavat olla tyksellä on tällä hetkellä 225 jäsentä, joiden mukana museon toiminnassa. Museonjohtaja keski-ikä on 60 vuotta. Yhdistyksen tarkoituk3

https://www.pori.fi/kulttuuri/satakunnanmuseo.html

Museohinaaja Santtu on suosittu vierailukohde Porin Päivinä. Kuva: Kari Nummi, Satakunnan Museon ystävät ry.

sena on tukea Satakunnan Museota, organisoida museota tukevaa vapaaehtoistyötä ja järjestää jäsenilleen erilaista toimintaa. Yhdistyksen toimintamuotoja ovat luennot, tutustumiset, retket ja muut tapahtumat. Satakunnan Museon vapaaehtoistoiminta on kehittynyt ystäväyhdistyksen perustamisen myötä. Seniorit tekevät museolle viikoittain kuvaluettelointia vapaaehtoistyönä. Tukiyhdistyksen jäsenet ovat itse hakeutuneet museoon töihin. Museonjohtaja Juhani Ruohosen mukaan toiminta hyödyttää molempia osapuolia. Museolle tämä on erityisen hedelmällistä, koska käytössä olevat resurssit vähenevät. (Ruohonen ja Tulkki 2.11.2015.)

Bomba ja Santahamina. S/S Bomba myytiin valmistumisvuonna Venäjän rannikkotykistölle kuljetusalukseksi Suomenlahden linnoituksiin. Vuonna 1918 hallitus takavarikoi aluksen ja luovutti sen Suomen laivastolle. Alus sai nimen S/S Santahamina, ja se toimi kuljetusaluksena Helsingin ja sen läheisyydessä olevien laivastotukikohtien välillä. Alus siirtyi laivastolta vuosien 1924–1927 välisenä aikana Saimaalla toimineelle Mikkelin Puutavaraosakeyhtiölle. Vuonna 1938 aluksen nimi muuttui S/S Santuksi, kun porilainen Werner Hacklin Oy hankki sen omistukseensa. Tuolloin alus korjattiin perusteellisesti ja sen kansirakennelmat, täkki, laidat, konehuone ja asuintilat muokattiin uudelleen. Santtu toimi satamahinaajana Reposaaressa ja Mäntyluodossa 1970-luvulle asti. Sota-aikana Santtua käytettiin myös ulkovartiotehtävissä ja vuosina 1945–48 se toimi miinanraivaustehtävissä. Hangon Hinaus Oy:n omistaja Heimo Saarinen osti Santun vuonna 1971 ja lahjoitti sen vuonna 1982 Porin kaupungille museolaivaksi.4

Museohinaaja Santtu Ystäväyhdistys otti jo ensimmäisenä toimintavuonna hoitaakseen museohinaaja Santun, joka on Reposaareen sijoitettu, Satakunnan Museon kokoelmiin kuuluva museolaiva. Rautarunkoinen alus rakennettiin vuonna 1894 Helsingin laivatelakalla. Aluksen aiemmat nimet ovat 4

https://www.pori.fi/kulttuuri/museot/satakunnanmuseo/kokoelmat/museohinaajasanttu.html

Santtu on erittäin harvoin ollut yleisölle avoinna. Porin Päivinä vuonna 2014 ystäväyhdistys piti ensimmäisen kerran hinaajaa avoinna yleisölle. Aukiolo ja mahdollisuus tutustua hinaajaan herätti suurta kiinnostusta ja kahden päivän aikana hinaajassa vieraili noin 500 ihmistä. Yleisöryntäyksen myötä yhdistyksen aktiivit ymmärsivät heti, että toiminnalle oli suuri kysyntä. Tämän vuoksi ystäväyhdistys on pitänyt Santtu-hinaajaa avoinna aina Porin Päivinä. Aluksi hinaaja oli rajoitetusti auki, jolloin yleisö pääsi tutustumaan ainoastaan kannelle ja ruorihyttiin. Yhdistyksen jäsenet halusivat kuitenkin avata pääsyn myös miehistötiloihin, koska tätä oli yleisön suunnalta kovasti toivottu. Miehistötilat olivat kuitenkin hieman huonossa kunnossa, joten aktiivijäsenet päättivät siivota tilat museon henkilökunnan ohjeistuksen mukaan. Yhden talkoopäivän aikana kahdeksan aktiivijäsentä siivosi miehistötilat esittelykelpoisiksi.

naisjäännös Tyltty sijaitsee Reposaaren maantieltä Ahlaisiin ja Kellahdelle menevän tien itäpuolella, tiheässä rantametsässä. Ystäväyhdistyksen jäsenten silmissä muinaisjäännökseen kunnostamiseen liittyvä työmäärä vaikutti kohtuulliselta, joten he päättivät ottaa vastaan museon esittämän toiveen muinaisjäännöksen kunnostamisesta. Tyltyn kunnostamiseen anottiin tukea Suomen Museovirastolta, joka myönsi hoitohankkeelle 6000 euroa. Museovirasto osoitti kohteen kunnostamisen valvojaksi Leena Koiviston, joka on Satakunnan Museon arkeologisen kokoelman amanuenssi. Koivisto on toiminut yhteyshenkilönä Museoviraston lisäksi Porin kaupungin Puistotoimen suuntaan, sillä Tyltty sijaitsee kaupungin omistamilla mailla. (Nummi 18.2.2016.) Hoitotyön alkaessa ystäväyhdistyksen jäsenet eivät tunteneet Tyltyn historiaa, mutta tutkimustyön myötä jäsenet ovat löytäneet muinaisjäännöstä käsitteleviä lähteitä (Nummi 18.2.2016). Tyltty on historiallinen merimerkki, joko kummeli tai linjataulun jalusta, joka sijaitsee ympäristöään hivenen korkeammalla paikalla kalliopohjalla. Se on lähes kaksi metriä korkea ja pohjamuodoltaan miltei neliömäinen. Pohjakerrokset on muurattu isommista kivistä, yläosa koostuu lähes pelkästään muuratuista hiekkakivilaatoista. Rakenteen päällä on edelleen näkyvissä vankkoja pultteja ja ympäristössä on nähtävissä rautaosia. Merimerkkiin on ollut kiinnitettynä jonkinlainen loisto tai taulu. Kivessä on nähtävissä vuosiluku 1913.5

Ystäväyhdistyksen jäsenet ovat tutustuneet Reposaaressa toimivaan ”rantaparlamenttiin”, jossa saaren seniori-ikäiset asukkaat tapaavat toisiaan kerran viikossa. Rantaparlamentin jäsen Jorma ”Jobi” Holma on tehnyt kuvallisen esityksen Santtu-hinaajasta, jota voitiin hyödyntää museohinaajan esittelymateriaalina. Paikalliset asukkaat ovat erittäin tyytyväisiä, että Santtua pidetään säännöllisesti avoinna. Santulla on reposaarelaisille suuri merkitys; he ovat hinaajasta ylpeitä ja moni Reposaarella asuva on aikoinaan työskennellyt hinaajalla. Asukkailla on paljon muistoja ja tarinoita hinaajasta, joita he mielellään jakavat eteenpäin. (Nummi 18.2.2015.)

Merkki on toiminut opasteena veneilijöille Pihlavan selän yli. Sen on rahoittanut Porin kaupunki, mikä kertoo merimerkin tärkeydestä alueelle, koska yleensä merenkulun turvalaitteet ovat valtion rahoittamia. Tyltyn tarkkaa käyttöikää ei vielä tiedetä, mutta todennäköisesti sen käyttö on päättynyt vuonna 1956, kun alueelle rakennettiin pengertie ja mereltä tuleva väylä siirrettiin toiseen paikkaan. Maannouse-

Muinaisjäännös Tyltty Muinaisjäännös Tyltty löydettiin vasta vuonna 2014. Se on merkitty muinaisjäännösrekisteriin nimellä Koskelo, mutta kohdetta kutsutaan paikallisten suussa Tyltyksi sen sijainnin vuoksi. Tyltty oli aikoinaan saari, joka sittemmin kasvoi kiinni Lampaluodon saareen. Nykyään mui5

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_default.aspx

Kuva: Wikipedia.

malla on myös ollut oma syynsä merimerkin Ikäihmiset ovat arvokas voimavara, käytön päättymiseen. (Nummi 18.2.2016.) mutta myös haaste museoiden toiminnalle Kun jäsenet kävivät ensimmäisen kerran katsomassa muinaisjäännöstä, alueella oli paljon kaatuneita puita ja ryteikköä. Jäsenet ovat raivanneet metsää, ja kohteelle vievä polku sekä sen ympäristö on siistitty. Kivimurskeesta on tehty metsikköön johtava noin 250 metriä pitkä polku. Tyltyn kunnostamiseen on käytetty 50 työtuntia ja paikan päällä on ollut 2–5 vapaaehtoista työskentelemässä. Polun lisäksi alueelle on tehty parkkipaikka kahdelle autolle. Jäsenet ovat myös anoneet hoitotyöhön tarvittavat luvat ja liikennemerkit. Muinaisjäännöksen yhteyteen tehdään vielä opastaulut, koska ystäväyhdistys haluaa kertoa Tyltyn kehystarinan avulla merenkulun merkityksestä Satakunnalle sekä rannikon luonnossa tapahtuneista muutoksista. Joulun aikaan Satakunnan Museon ystäväyhdistys rakensi metsään elämyksellisen kynttilänpolun, joka johti Tyltyn äärelle.

Satakunnan Museon ystäväyhdistys järjesti yhdistyksen alkuaikoina pienimuotoisia työpajoja, joiden myötä toiminta laajeni ja kehittyi vähitellen merkittäväksi tukitoiminnaksi. Museohinaaja Santun kunnostamista ja aukioloa ei olisi voitu järjestää ilman ystäväyhdistystä. Vuonna 2015 ystäväyhdistys on tehnyt yhteensä 440 talkootuntia, joihin sisältyy Santun ja Tyltyn ohella valokuvien digitointia. Ystävät ovat myös toimineet koeyleisönä ja vuoden 2016 aikana he avustavat Satakunnan Museota perusnäyttelyn uudistamisessa. (Nummi 18.2.2016.) Vanhusbarometrin mukaan suomalaisten ikäihmisten yhteiskunnallinen aktiivisuus muihin Euroopan unionin jäsenmaiden vastaavan ikäisiin ihmisiin verrattuna on korkea. Suomalaisten yli 60-vuotiaiden aktiivisuus on tästä edelleen kasvanut. Aktiivisuuden lisääntymistä osoittaa myös ikäihmisten kasvava kiinnostus eri yhteiskunnallisia asioita kohtaan. 81

Kuva: Jonina Vaahtolammi.

Yhteiskunnallinen osallistuminen jonkin etujärjestön, vapaaehtoisjärjestön tai seurakunnan toimintaan on myös lisääntynyt merkittävästi. Vapaaehtoistyön kokee vähintään melko tärkeäksi elämänalueeksi noin 40 prosenttia 65 vuotta täyttäneistä. Kulttuurialan vapaaehtoistyötä tehdään runsaasti kolmannella sektorilla, yhdistyksissä, kerhoissa ja järjestöissä. Yhdistysten toimialoittaisessa jaottelussa kulttuurialan yhdistykset ovat yksi suurimmista yhdistysryhmistä Suomessa. Ikääntyvän väestön suhteellinen merkitys korostuu tulevaisuuden voimavarana. (Pynnönen 2011, 19–20.) Tämä asettaa kuitenkin paineita myös ikääntyville suunnattujen vapaa-ajan palveluiden kehittämistarpeisiin. Ystäväyhdistyksen toiminta on tarpeellista Satakunnan Museolle. Vapaaehtoistoiminta seniori-ikäisten keskuudessa porilaisessa museokentässä on kasvussa. Museoalalla olisi tärkeää keskustella siitä, kuinka vapaaehtoistoiminta museoissa organisoidaan ja miten aktiivit voivat toimia asiantuntijoiden rinnalla.

Muistelulla voidaan edistää ikäihmisten hyvinvointia ja toteuttaa kulttuuriperintötyötä yhteistoimin Museoiden toiminta on relevanttia ikäihmisille muistitiedon tuottamiseen ja sosiaalisten suhteiden luomiseen sisältyvien hyötyjen kautta. Satakunnan Museon museolehtori on vieraillut Porin kaupungin perusturvan alaisuudessa toimivissa asukastuvissa ja hoitokodeissa esittämässä kuvaesitystä, jonka yhteydessä toteutetaan muistelutuokio. Tuokioissa on tullut esille lisäinformaatiota, jota on voitu tallentaa Satakunnan Museon kokoelmiin sisältyvien valokuvien yhteyteen. Satakunnan Museo on myös toteuttanut pienen kiertonäyttelyn, joka on ollut esillä hoitokodeissa. Näyttelyä kävivät katsomassa hoitokotien asukkaat omaistensa kanssa, jolloin näyttelyn kerrannaisvaikutukset levisivät myös hoitolaitoksen ulkopuolelle eli laajemmalle yleisölle. Tämän tyyppinen toiminta palvelee myös perusturvan tavoittei82

ta, ja se voidaan nähdä ennaltaehkäisevänä ja aktivoivana toimintana. Satakunnan Museon johtaja Juhani Ruohosen mielestä yksi ratkaisu museoiden resurssikysymykseen on poikkihallinnollinen ja poikkisektorinen työskentely, sekä yhteistyö SOTE-sektorin ja kolmannen sektorin kanssa. Ruohosen mukaan olisi tärkeää jakaa vastuuta, jolloin SOTE-sektorille saataisiin museo- ja kulttuurialan ammattilaisia. (Ruohonen ja Tulkki 2.11.2015). Tällä tavalla pystyttäisiin puuttumaan alueelliseen eriytymiseen sekä edistämään kulttuurin tasa-arvoista jakautumista ikääntyville väestöryhmille. Näin kasvatettaisiin osallisuutta museoiden monipuoliseen palvelutarjontaan.

Pynnönen, Katja 2011: Aktiivinen ikääntyminen. Mitä suomalaiset tutkimukset ovat siitä sanoneet. Cuporen verkkojulkaisu 6, Helsinki. http://www.cupore. fi/documents/AktiivinenIkaantyminen4.pdf. Viitattu 30.11.2015.

Kirjallisuus

Ikään katsomatta meillä kaikilla on oikeus osallistua kulttuuriperinnön vaalimiseen ja toimia kulttuuriperintötyön viestinviejinä omassa yhteisössämme. Lähteitä Haastattelut Ruohonen, Juhani & Tulkki, Carita. Satakunnan Museota koskeva asiantuntijahaastattelu 2.11.2015. (Haastattelija Pia Hovi-Assad, äänite tekijän hallussa) Nummi, Kari. Satakunnan Museon Ystäviä koskeva asiantuntijahaastattelu 18.2.2016. (Haastattelija Pia Hovi-Assad, äänite tekijän hallussa)

Verkkojulkaisut Karvonen Minna, Teräs Ulla, Mattila Mirva & Kukko Eeva 2007: Museot vaikuttajina Tarve- ja tavoitekartoitus. Museoiden arviointimalli. Museovirasto: Helsinki. http://www.nba.fi/fi/File/532/museot-vaikuttajina.pdf. Viitattu 30.11.2015. Kulttuuri 2020, Porin kaupungin kulttuuritoimen pitkän aikavälin palveluohjelma. http://www.pori.fi/material/attachments/hallintokunnat/kulttuuritoimi/iKhO3J94z/Kulttuuritoimen_palveluohjelma_2014-2020.pdf. Viitattu 1.12.2015. Porin kulttuurin saavutettavuuden ja moninaisuuden toimintasuunnitelma. http://www.pori.fi/material/ attachments/hallintokunnat/kulttuuritoimi/saavutettavuus/DrmxNoBEH/Saavutettavuussuunnitelma_valmis. pdf. Viitattu 1.12.2015.

Kivimäki, Outi 2012: Yhteistyötä museossa ja museon kanssa. Teoksessa Pauliina Kinanen, Hector Nystedt, Leena Tornberg (toim.) Avarampi museo aikuisille. Suomen Museoliiton julkaisuja 61: Helsinki, 50–61. Verkkosivut Porin kaupungin kulttuuriasiainkeskus. https://www. pori.fi/kulttuuri/kulttuuriasiainkeskus.html. Viitattu 30.11.2015. Satakunnan Museo. https://www.pori.fi/kulttuuri/satakunnanmuseo.html. Viitattu 30.11.2015. Tilastokeskus. http://www.stat.fi/til/vaenn/2015/ vaenn_2015_2015-10-30_tie_001_fi.html. Viitattu 30.11.2015.

Kuvat: Maarit Kytรถharju.

LEHMÄ JA IKÄIHMISEN LUOVUUS Marika Sarha

KM, projektipäällikkö Eläkeliiton Elämää käsillä -projektissa. Kotoisin Lapinlahdelta, Pohjois-Savosta.

ehmissä on jotakin hyvin suomalaista. Yleisellä tasolla ne edustavat perinnemaisemaa, maaseutua, jotakin hyvin merkityksellistä, tärkeää, johon 1960-luvun rakennemuutos ei yllä. Lehmät ovat osa historiaa ja tätä päivää, arkipäivän kauneutta ja kulttuuria. Lehmistä kerrotaan sananlaskuissa, runoissa ja kaunokirjallisuudessa. Lukuisat taiteilijat ovat ammentaneet inspiraationsa lehmästä.

Ikäihmisillä karjaan, erityisesti lehmiin, liittyy paljon tunnesiteitä. Monet ovat lähtöisin maalta ja työskennelleet maatalouden parissa. Paikkakunnalla toiminut meijeri on saattanut luoda leiman paikallisidentiteetille. Kaikki tämä oli taustalla, kun Eläkeliitossa mietittiin yhteistä kulttuurillista teemaa vuoden 2015 liittokokoukseen. Yksittäisistä ideoista esille nousi kuva neulotusta, luonnollisen kokoisesta lehmästä: suunnitteluryhmä tiesi intuitiivisesti heti, että tässä kuvassa oli jotain merkityksellistä. Lehmiin liittyvä taiteen ja käsityön tekeminen oli jotain, mitä piti lähteä kehittämään. Lehmä herättää ikäihmisissä elämänmittaisia muistoja, ajatuksia ja tunteita. Vahvat kokemukset antavat sysäyksen hyville keskusteluille, oman itsen jakamiselle sekä taiteelliselle työskentelylle.

Taiteen ja käsityön maailmaan paneutuneet tavalliset ihmisetkin, taidekouluja käymättömät ITE-taiteilijat ovat kuvanneet paljon lehmää. Ja miksipä ihmiset eivät kiinnostuisi lehmästä: Lehmä on tuonut monelle leivän pöytään, kouluttanut köyhänkin talon lapset, ollut ystävä, tuki ja turva, sille on kerrottu salaisuudet ja sen selkää vasten itketty. Lehmä on kodin ja turvallisuuden symboli. Mikä olisikaan meille tärkeämpää? 85

Kehitystyön taiteellisena esikuvana toimi kansainvälinen Cow parade, lehmäparaati. Se on suurin ja menestyksekkäin julkinen taidetapahtuma maailmassa. Lehmäparaatissa taiteilijat amatööreistä ammattilaisiin, tuntemattomista kuuluisuuksiin maalaavat ja koristelevat lehmäpatsaita julkisille paikoille. Tapahtumien lehmät ovat tulleet tutuksi 250 miljoonalle henkilölle.

Ainutlaatuinen ja mieleenpainuva Lehmäparaati Seinäjoella

Eläkeliitossa Elämää käsillä -projekti ja Etelä-Pohjanmaan piiri haastoivat mukaan ikäihmisiä valmistamaan lehmiä Suomen ensimmäiseen lehmäparaatiin, joka pidettäisiin liittokokouksen yhteydessä. Alkuihmettelyn jälkeen haaste otettiin hyvin vastaan. Lehmiin liittyvät tarinat, järjestön lehdessä julkaistut artikkelit ja keskustelut erilaisissa työryhmissä herättivät innostuksen.

Osallistujat kertovat, että Lehmäparaatiin osallistuminen oli mieleenpainuva tapahtuma. Eräskin kuvailee kuinka ”ilmakin oli kuin linnunmaitoa”. Hän jatkaa: ”Meitä paimenia ja lehmiä oli paraatissa viitisen sataa. Kadunvarsille oli kerääntynyt tuhansia katsojia. Sellaista ei Seinäjoen kaduilla ole koskaan aikaisemmin nähty, eikä todennäköisesti tulla tulevaisuudessakaan näkemään. Meidän Pimpula-lehmäm-

Haasteen myötä reilut 100 lehmää tekijöineen kohtasivat Seinäjoella 2.6.2015. Lehmät olivat kauniita, rujoja ja vereviä, niin kuin elämä itse – puulehmiä, savisonneja, betonihiehoja ja räsyvasikoita. Sadat tekijät olivat mukana kulkueessa pukeutuneena piikatytöiksi ja paimenpojiksi. Oli vitsaa, tuohitorvea ja iloista haitaKansainvälisen tapahtuman haluttiin saa- rin soittoa. Liikenne oli pysäytetty ja kulkuetta van suomalaisen vastineensa ikäihmisten luo- seurasi tuhansia ihmisiä. Tapahtuma kokosi yhvuuden kautta. teisöllisellä tavalla ikäihmiset eri maakunnista.

me edusti oman rotunsa valioyksilöä. Sen katse oli hieman alakuloinen, koska se tiesi olevansa rotunsa viimeinen. Meitä paimenia oli paljon, olihan Pimpula kolmen yhdistyksen yhteinen lehmä. Oli oikein kunnia esitellä sitä lehmäparaatissa. Kaikilla mukana olevilla oli hauskaa. Tätä muistellaan vielä vuosienkin kuluttua.”

nianosoituksena alueen omalle kyyttötaiteilijalle Miina Äkkijyrkälle. Isokyrö on eteläpohjalainen maitopitäjä. Siellä perinteet tulivat hauskalla tavalla esiin sattuman kautta. Eräs tekijöistä kertoo kuinka ”aluksi lehmän valmistuksesta ei tahtonut tulla mitään, mikään idea ei tuntunut omalta. Vaimoni Marja-Leena keitti lohdutukseksi meille kahvit ja nosti maitopurkin pöytään. Yhtä äkkiä sain idean, että siinäpäs meillä materiaali, jota voi käyttää. Teimme puusta lehmälle rungon, joka sitten päällystettiin erivärisillä maitopurkeilla. Työ oli haastavaa, pitihän sen näyttää lehmältä. Hauskaa oli! Utareet tehtiin myös maitopurkeista, meidän lehmä lypsää, punaista, sinistä, laktoositonta ja luomumaitoa, sekä lisäksi eri kermalaatuja.”

Toinen osallistuja kertoo paraatitunnelmista seuraavaa: ”Tunsin olevani kuin oma äitini evakkomatkalla. Olin pukeutunut pellavapuseroon, jonka olin valmistanut äidin kapiotyynyliinasta, hameen olin tehnyt postarikankaasta, huivi oli tietysti itse kudottu ja villatakki itse neulottu. Kaiken kruunasi vanha tuohikontti. Päivä oli kertakaikkisen ihana. Missään muualla ei ole kyllä nähty niin suurta ihmisryhmää niin iloisena.” Paikalliset ominaispiirteet näkyivät lehmissä

Eläkeikä on myös luova ikä Yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen toi suurelle yleisölle esille ikäihmisten luovuutta ja osaamista. Se vahvisti positiivista ikämielikuvaa – eläkeikä on myös luova ikä. Projektiin osallistuminen tuki myös ikäihmisten itsensä minäkuvaa, uskoa omiin kykyihinsä ja mahdollisuuksiinsa. Vanheneminen on positiivinen asia, ja luovuus, käsillä tekeminen ja uusien asioiden oppiminen mahdollistavat myös uudet mahdolliset itset.

Lehmien syntytarinat ovat ihastuttavia. Ne kertoivat omista ja yhteisistä tavoista luoda uutta. Tekeminen merkitsi yhdessä olemista, kokemista ja jakamista. Moni kertoi voimaantumisesta, ilosta ja naurusta. Tarinoiden kieli kertoo todellisesta paneutumisesta; valmistetuista lehmistä kerrotaan kuin elävistä. Paikalliset ominaispiirteet, tavat, kulttuuri ja historia tulivat monissa lehmissä hyvin esille. Esimerkiksi Petäjäveden lehmä oli huovutettu, onhan paikkakunta kuulu huovutusperinteestään. Vimpelin lehmällä oli puolestaan pesäpallomaila ja sukset, suksitehtaan ja pesäpallomenestyksen siivittämänä.

Lehmäparaati-projekti mahdollisti tekemisen ilon, merkityksellisyyden ja onnistumisen kokemukset. Yhdessä tekeminen yhdistyksissä loi positiivisia sosiaalisia tilanteita. Kokonaisuus vahvisti sekä Eläkeliitossa yleisesti että yhJoillain alueilla maatalouteen liittyvä histo- distyksien käsityöpiireissä paikallisesti yhteisölria innoitti lehmän valmistukseen. Esimerkiksi lisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ylä-Savo on vanhaa maitotila-aluetta. Kiuruvesi on ollut aikanaan maan suurimpia maidon Eräskin osallistuja kuvailee: ”Tämä projekti tuottajia. Vieremän nautojen suuresta päälu- oli hauska tapahtuma. Uskon, että monet kolovusta on jopa sanonta: ”Vieremällä jokaisella tuskeskustelut ovat jääneet pois, kun tilalle on kuntalaisella on lehmä ja kunnanjohtajalla lo- tullut mukavia kanssakäymisiä lehmien tiimoilput.” Eläkeliiton paikallinen piiri kokikin suo- ta. Minusta tuntuu, että minä ainakin vähensin rastaan velvollisuudekseen valmistaa lehmän. iästäni jopa kymmenen vuotta pois touhutessaLehmästä tehtiin valkea ja laiha kyyttö kun- ni tämän projektin parissa.” 87

tekemisen ilo ovat synnyttäneet uusia, toimivia ikäihmisten käsityöryhmiä. Vanhat ryhmät ovat saaneet intoa omaan tekemiseensä. Lehmän ykTapahtuman jälkeen lehmät ovat kiertäneet sittäisenä projektina toteuttaneet toivovat uutta markkinoilla ja tapahtumissa. Osa on lahjoitet- virikettä – aihetta johon voisi yhteisesti innostu paikalliseen museoon, osa on löytänyt paik- tua seuraavaksi. kansa päiväkodista tai hoivalaitoksista. Jokunen Ennen vanhaan lehmät kutsuttiin metsälailehmä odottaa vielä varastossa sijoituspaikkaantumilta navettaan, juomapaikalle tai uudelle sa, ja onpa jokunen purettukin. Osia on kierrätetty muuhun käyttöön. Ikäihmiset puhuvat laitumelle kutsuhuutojen avulla. Kullakin paikkakunnalla ja kutsujalla oli oma tapansa huulehmistä edelleen lämpimästi. della karjaa. Osan kutsut olivat kuin lauluja, Tyrväällä lehmästä tuli paikallinen kuuluisuus. Tekijä kertoo: ”Pian Seinäjoen jälkeen Tyrvikki sai, kuten muutkin lähiyhdistysten lehmät, kutsun Kiikoisiin. Siellä paikallisyhdistyksellä oli kesäinen tapahtuma, jossa me kukin tekijä kerroimme oman lehmämme tarinaa. Kiikoisista Tyrvään Sanomat nappasi Tyrviksen koko heinäkuun ajaksi lehden toimistoon. Sitten koko kuukauden ajan Tyrvikki piilotteli joka lehden jollakin sivulla, josta lukijat saivat etsiä kuvan ja ilmoittaa löytönsä lehden toimitukseen. Lopuksi jotkut onnekkaat saivat palkinnon löydöistään. Elo-syyskuun ajan Tyrvikki hauskutti Kiikan palvelutalon asukkaita. Siellä jotkut asukkaat olivat ryhtyneet lypsämään lehmää sillä seurauksella, että joku lypsäjistä oli kaatunut sen päälle. Siitä Tyrvikki vähän lytistyi, mutta Rauha korjasi sen entistä ehommaksi.” Lehmäteema vahvisti suhdetta kotiseutuun

Ylä-Savossa lehmäparaati innoitti Vesannolla uuden lehmän valmistukseen. Nauta on vetonaula Eläkeliiton paikallisyhdistyksen Tonkkumi-kisassa. Leikkimielisessä kilpailussa heitetään tonkkaan nännikumeja. Tapahtuman yhteydessä myydään myös yhdistyksen käsityökerhon valmistamia pieniä pehmolehmiä. Kokonaisuudesta voitaisiinkin todeta, että ikäihmisten luovuus odotti vain sitä, että pääsisi esille. Lehmäteema viritti, aktivoi ja yhdisti. Tekeminen jatkotapahtumineen loi paikalliskulttuuria, joka vahvisti suhdetta omaan paikkakuntaan ja sen ihmisiin. Hyvät kokemukset ja 88

osan yksinkertaisempia. Yhteistä kutsuhuudoille oli se, että yleensä lehmät vastasivat huutoon. Lehmäparaatissa ja sen oheistapahtumissa käsin tekeminen oli huutomme lehmälle. Silloin siihen vastattiin.

Tulukee poes Heluna ja Lemmikkia kotia… Tipu tiuu, tanne tiuu… Tulukee pois kotia.. Tulukaa… tipu tiuu… Tiputipu tiuu…

Mitä jos te huutaisitte, mitä lehmä vastaisi? Millainen käsityö tai taide siitä syntyisi?

Video Lehmäparaatista YouTubessa: https://youtu.be/K8xihiosb_4

Ruotsinsuomalaisen kesĂ¤mĂśkki synnyinseudulla, monipaikkaisella kotiseudulla. Kuvat: Helena Ruotsala.

MONIPAIKKAINEN KOTISEUTU Helena Ruotsala

Professori, Turun yliopisto. Syntymäkunta Kittilä, asuinpaikka Turku.

lin huhtikuussa Tukholmassa esitelmöimässä tutkimuksestani Tornedalingar i Stockholm -yhdistyksessä. Yhdistyksen nimessä on mukana kaksi paikkakuntaa, jotka monille jäsenille muodostavat kotiseudun. Tornedalingar kertoo siitä, että kyseessä olevat henkilöt tulevat Tornionlaaksosta, jossa he ovat joko syntyneet, käyneet koulua tai asuneet ja sen jälkeen syystä tai toisesta muuttaneet Tukholmaan.

seudun olevan merkityksellisin paikka kotiseudun määrittäjänä, vaan nykyään hyväksytään useiden, päällekkäisten paikkojen tai kotiseutujen olemassaolo. Mutta voiko ihmisellä olla useita kotiseutuja ja mitä se tarkoittaa, yritän tässä kirjoituksessani selvittää. Tämän artikkelin taustalla ovat etnografiset kenttätyöt, joita olen tehnyt sekä Suomen että Ruotsin Tornionlaaksossa ja muualla Suomessa ja Ruotsissa, jonne maailma on tornionlaaksolaisia ”heitellyt”. Tekemiäni kenttätöitä voi luonnehtia antropologi Georg E. Marcusin mukaan monipaikkaisiksi, sillä tutkimuskenttä koostui monien paikallisuuksien verkostosta, jossa kentän voi sanoa sisältävän useita kenttiä. Tällainen etnografinen kenttätyö vaatii eri menetelmien ja havainnointikohteiden yhdistämistä. Sen lisäksi tässä esimerkissäni kenttä on ylirajainen ja ylipaikallinen, toisin sanoen eri paikkojen välisten suhteiden selvittäminen on olennaista. Nämä eri paikat ja niiden vä-

Tämä yhdistyksen nimi kertoo osuvasti siitä, minkälaisessa maailmassa me elimme ennen ja elämme nyt. Samalla se kertoo myös muuttuneen maailman lisäksi vuosien aikana muuttuneista kokemuksista, sillä samalla myös käsityksemme paikasta ja sen mukana kotiseudusta ovat muuttuneet. Muuttuneet käsitykset paikasta eivät kuitenkaan ole vähentäneet kotiseudun merkitystä, vaan antaneet käsityksille aivan uusia ulottuvuuksia. Enää ei ajatella ainoastaan ihmisen syntymäpaikan tai myöhemmin asuin91

Tällä kotiseudulle paluulla ohjaaja Reitz haluaa näyttää, että vaikka edellistä kakkososaa leimasi sukupolvien välinen ristiriita ja halu erottua edellisen sukupolven natsiajasta, niin historiaa ei niin vain voi unohtaa, sillä – historioitsija Pentti Renvallin sanoin – menneisyys elää meissä, tahdoimme sitä tai emme.

liset suhteet ovat olennaisia ihmisten kotiseutukäsityksissä. Ylirajaisuudella tarkoitan tässä niitä erilaisia vuorovaikutuksen, riippuvuuden ja suhteiden verkostoja, jotka ovat syntyneet yksilöiden, perheiden, sukujen, etnisten ryhmien, yritysten tai poliittisten liikkeiden välille kansallisvaltioiden rajojen yli tai poikki. Keskeisessä asemassa siinä ovat kulttuuriset merkitykset ja kulttuurinen moninaisuus. (Marcus 1986, 165–170; Hannerz 2001, 11–13; Hannerz 1998, 235–240.)

Kuten Kotiseudun henkilöille erityisesti kolmannen osan jaksoissa, niin osalle ihmisiä oma arki ja elämä ovat kansainvälistyneet tai muuttuneet monipaikkaisiksi lisääntyneen liikkuvuuden vuoksi. Ihmisten, ilmiöiden ja asioiden liikkuvuus alueiden rajojen ja identiteettien yli tai poikki on lisääntynyt kaikkialla, joten ei voida enää lähteä ajatuksesta, että kulttuuri on vain yhteen paikkaan sidottua. Samoin ei voida ottaa annettuna myöskään sitä, että ihmiset olisivat sitoutuneet vain yhteen paikkaan ja näin yhteen kotiseutuun. Tämä ei suinkaan merkitse, ettei ihmisillä olisi enää mitään yhteistä keskenään ja että paikka menettäisi merkityksensä. Paikallisesti eletty elämä ei myöskään lopu, vaan siitä syntyy uusia muotoja, versioita ja mahdollisuuksia. Paikkaa ei tulisi käsittää pelkästään fyysiseksi tai yhtenäiseksi, erilliseksi ja vakiintuneeksi, vaan ajatella sitä toimintatilojen kohtaamispaikkana, yhteyksien ja suhteiden, vaikutteiden ja liikkeiden tietynlaisena kietoutumispaikkana. (Gupta & Ferguson 2002, 65– 80; Massey 2003, 51–84.) Paikallinen yhteisyys voi olla kuviteltua, imaginaarista, eikä se edellytä sitä, että ihmiset elävät toistensa välittömässä läheisyydessä, tuntevat toisensa ja ovat toistensa kanssa tekemisissä, kuten Benedict Anderson on jo 1983 todennut (Anderson 1983).

Kotiseutu Kuten paikka, niin myös kotiseutu on monimuotoinen käsite. Se käsitetään lyhyesti paikaksi, josta ollaan kotoisin tai joka tunnetaan kodiksi. Järjestäytynyt kotiseututyö ja -liike, jonka keskiössä Suomen Kotiseutuliitto on, on osoitus kotiseudun voimasta. (Ks. esim. Turunen 2004). Tällä hetkellä ajankohtainen esimerkki kotiseudusta on saksalaisen Edgar Reitzin käsikirjoittama eeppinen sukusaaga Kotiseutu, Heimat, jonka osat kertovat monin eri tavoin kotiseudun monipuolisista merkityksistä eri ihmisille. Tässä hitaasti etenevässä, mutta Saksan lähihistoriasta mielenkiintoisella tavalla kertovassa sarjassa voidaan myös seurata kotiseudun muuttuneita merkityksiä. Fiktiivisen Schabbachin kylän asukkaiden ja heidän jälkeläisten elämää käsitellään siten, että ensimmäinen osa keskittyy kylään ja maailmansotien aikaan, toisessa osassa opiskelijaelämä monista paikoista tulleine opiskelijoineen 1960-luvun Münchenissä on pääosassa ja viimeisessä osassa keskitytään muurin murtumisen jälkeiseen aikaan ja sen tuomiin muutoksiin. Vaikka yhdeksi päähenkilöksi osoittautunut Hermann Simon (Henry Arnold) jättää kotikylän haluamatta palata sinne enää koskaan, niin viimeisessä osassa hän – ongelmia kokeneena ja kuuluisana kapellimestarina – palaa synnyinseudulleen, kotiseudulle, jossa remontoi vanhan huvilan. Herman elää liikkuvaa elämää ja sukkuloi monien paikkojen välillä ja samoin tekee hänen toinen puolisonsa, Clarissa Lichtblau (Salome Kammer).

Monipaikkaisuuden hyväksyminen Paikkojen välisiin suhteisiin liittyvä monipaik kaisuus on ajankohtainen ja globaali ilmiö, jota on sovellettu muun muassa matkailua, loma-asumista ja muita mobiileja kulttuureja ja ilmiöitä tutkittaessa. Monipaikkaisuus voidaan käsittää ihmisen arkisia elinympäristöjä leimaa92

Raattaman poropäivät huhtikuussa 2014. Poropäivät ovat myös osa monipaikkaista kotiseutua, sillä niillä kokoontuu paikallisten lisäksi talvilomalla olevia entisiä paikallisia sekä matkailijoita.

vaksi, monien merkityksellisten paikkojen ja niiden välillä tapahtuvan liikkumisen kokonaisuudeksi, joka on toistuvaa siirtymistä paikasta toiseen. Monipaikkaisuutta koskevassa selvityksessä on käyty läpi niitä eri tapoja, miten monipaikkaisuutta voidaan tarkastella. (Haukkala 2011, 11.) Yksi mahdollinen ja paljon käytetty tapa on tarkastella monipaikkaisuutta toiminnallisen funktion perusteella, jolloin se liitetään esimerkiksi asumiseen, työhön, vapaa-aikaan tai identiteettiin. Etnologi Johanna Rolshoven (2007, 22–25; 2008, 17, 22–23) näkee monipaikkaisuuden laajempana liikkumisen, liikkeen ja suunnan kulttuurisena systeeminä. Hänen mielestään monipaikkaisuus on usein valittu strategia ja se kertoo samalla myös elämässä tehdyistä valinnoista ja niiden taustoista. Monipaikkaista elämää viettäviin lasketaan vapaa-ajan asumisen lisäksi myös ne, joille monipaikkaisuus merkitsee enemmän pakkoa kuin vapaaehtoisuutta eli maahanmuuttajat,

avioerolapset, työmatkalaiset, kausityöntekijät, pitkäksi aikaa leiriytyvät ja asunnottomat. Toisaalta näin ajateltuna monipaikkaisuus antaa mahdollisuuden aloittaa uudelleen ja uusia mahdollisuuksia vetäytyä tai osallistua aktiivisesti erilaisiin elämänympäristöihin. Se on liikkuvan, mobiilin toimijan strategia, jonka avulla pikemminkin liitytään johonkin kuin etäännytään jostakin. Näin tämä ajatus sopii kotiseutuun. Monipaikkaisuus sekä paikkojen ja liikku vuuden jatkumo ja verkostot voivat johtaa uudenlaisten paikkaidentiteettien ja yhteisöllisten roolien syntymiseen, jotka kertovat siirtymisestä perinteisistä tavoista käsitteellistää ihmisten suhde paikkoihin. (Haukkala 2011, 9.) Tämä haastaa myös aiemmat käsitteet ja näkökulmat, jotka ovat olleet sidottuja yhteen paikkaan. Tästä oiva esimerkki on juuri kotiseutu, joka näin on muuttunut elämäntavan muuttuessa 93

monipaikkaiseksi. Tavallinen esimerkki monipaikkaisesta kotiseudusta on nykyinen kakkos asuntoilmiö, jolloin ei välttämättä haluta edes erottaa sitä, mikä näistä on merkityksellisempi. Alueellinen tai paikallinen identiteetti on ollut helppo ja selkeästi rajattavissa oleva tarkastelun kohde, koska kulttuureja pidettiin paikallisina. Tämä johtui tavasta hahmottaa niitä. Ihmisten identiteetit ymmärrettiin aikaisemmin vain yhteen paikkaan ja yhteen kotiseutuun sidotuiksi. Tämä näkemys ei toimi nykyään, koska ihmiset muuttavat eri syistä ja elävät miltei koko ajan liikkuvaa elämää. Mökkipaikkakunta on yhtä tärkeä kuin työ- ja asuinseutu, tai ihmisillä on useita paikkoja, joiden välisessä verkostossa he liikkuvat ja toimivat ja pitävät näitä kotiseutuinaan.

paikkojen hyödyntäminen on ollut kauan arkipäiväistä, jokseenkin samanaikaista kuin rajan olemassaolo. Asuin-, työ- ja vapaa-ajanviettopaikka on valittu edullisimpien hintojen, paremman asunnon tai kesämökin, puolison, lapselle löytyneen päivähoitopaikan tai parempien sosiaalisten etuisuuksien vuoksi. Suomen rajan läheisyys on houkutellut runsaasti ruotsinsuomalaisia paluumuuttajia Etelä-Ruotsista. Siitä onkin muodostunut suosittu asuinpaikka ruotsinsuomalaisille eläkeläisille, joista osa on säilyttänyt Suomen kansalaisuuden ja osa puolestaan on Ruotsin kansalaisia. Kansalaisuudella ja kotipaikalla ei haastatteluissa tullut suuria vastaavuuksia. Asuinpaikan valintaan ovat vaikuttaneet monet, osin yksilöllisetkin tekijät. Monet eläkeläisistä paluumuuttajista valitsivat paikkakunnan juuri sen sijainnin – lähellä Suomea – ja kielen perusteella, sillä Haaparannassa tulee toimeen suomen kielellä ja rajan takana on lisää suomenkielisiä palveluja. Tästä muutosta he käyttävät usein ilmaisua: ”Näin pääsin lähelle kotiseutua, vaikka onhan se koti nyt täällä Ruotsissa.” Kenttätöitteni perusteella tornionlaaksolaiset käyttävät sujuvasti ja asiantun-

Monipaikkainen kotiseutu – esimerkkinä Tornionlaakso Monipaikkaisuuden lähtökohtia Tornionlaaksossa ovat yhteinen tausta ja yhteiset kokemukset, jotka näkyvät myös kotiseutua koskevissa käsityksissä. Tornionlaaksossa rajan ja monien

tevasti rajan molempia puolia hyväkseen sukkuloiden eri paikkojen välillä koulun, työn, vapaa-ajan tai sosiaalisten verkostojen vuoksi. Monille asuinpaikan tai työn valinnassa ratkaiseva ei ollut maa vaan muut tekijät. Kesämökki hankitaan synnyinseudulta tai läheltä uutta asuinpaikkaa.

Lähteet Andersson, Benedict 1983: Imagined communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. London: Verso. Gupta, Akhil & Ferguson, James 2002: Beyond ”Culture”: Space, Identity, and the Politics of Difference. Teoksessa Jonathan Xavier Inda & Renato Rosaldo (toim.) The Anthropology of Globalization. A Reader. Oxford: Blackwell Publishers Ltd., 65–80. Hannerz, Ulf 1992: Cultural Complexity. New York: Columbia University Press. ——— 1996: Transnational connections: culture, people, places. London & New York: Routledge. ——— 1998: Transnational Research. Teoksessa H. Russel Bernard (toim.) Handbook of Methods in Cultural Anthropology. London: Altamira Press, 235–255. Haukkala, Teresa (toim.) 2011: Monipaikkaisuus – ilmiö ja tulevaisuus. Sitran selvityksiä 14. Helsinki: Sitra. Low, Setha M. & Lawrence-Züñiga, Denise (toim.) 2003: The Anthropology of Space and Place. Locating Culture. Oxford: Blackwell Publishing. Marcus, Georg E. 1986: Contemporary problem of ethnography in the modern world system. Teoksessa James Clifford & Georg E. Marcus (toim.): Writing Culture. Berkley: University of California Press, 165–193. Massey, Doreen 2003: Paikan käsitteellistäminen. Teoksessa Mikko Lehtonen & Olli Löytty (toim.) Erilaisuus. Tampere: Vastapaino, 51–84. ——— 2008: Samanaikainen tila. Tampere: Vastapaino. Rolshoven, Johanna 2007: The Temptations of the Provinsional. Multilocality as a Way of Life. Ethnologia Europaea 37:1–2, 17–25. ——— 2008: Kultur-Bewegungen: Multilokalität als Lebensweise in der Spätmoderne. Österreischische Zeitschrift für Volkskunde LXIII: 112. Turunen, Harri 2004: Suomalainen kotiseutuliike 1945–2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Keskustelu Tornedalingar i Stockholm -yhdistyksen jäsenten kanssa illan mittaan Tukholmassa paljasti sen, miten tärkeä merkitys molemmilla yhdistyksen nimeen sisältyvillä paikoilla on heidän käsityksissään kotiseudusta. Jäsenet palaavat lomien aikana synnyinseudulleen, jossa he ovat kunnostaneet lapsuudenkodin tai hankkineet kesämökin. He kuuntelevat tornionlaaksolaista musiikkia, lukevat siitä kertovia kirjoja, mutta muuten heidän työja asuinpaikkansa sijaitsee Suur-Tukholman alueella. Molemmat paikat ovat muodostuneet heille tärkeiksi. Siitä osaltaan kertoo myös yhdistyksessä toimiminen, sen esitelmäiltoihin osallistuminen ja puheen sorina, joka vaihtuu hetkessä ruotsista meänkieleksi tai päinvastoin. Saman kielen puhuminen ja yhteisen kotiseudun jakaminen ovat osa toiminnan motiiveja. Kotiseutuyhdistystoiminta on yksi osa monipaikkaista kotiseutuliikettä.1 Se on yksi osoitus siitä rajalla olemisesta tai siirtymätilasta, jossa monipaikkaisen kotiseudun omaavat ovat; he ovat kotonaan monessa paikassa tai sitten matkalla sinne, eräänlaisessa välitilassa. Sitäkin on monipaikkainen kotiseutu.

Suomen Kotiseutuliitolla on jäseninä kymmenkunta kotipaikkaseuraa. Lisäksi kotipaikkaseuroja, jotka eivät ole Kotiseutuliiton jäseniä, toimii lukuisia ympäri Suomea.

Tässä kuvassa näkyy salaperäinen kirje museon vitriinissä. Kuvat: Ulla-Maija Suonpää.

KOTISEUTU ELÄMÄN ERI VAIHEISSA Ulla-Maija Suonpää

Hum. kand., kotoisin Tarvasjoelta ja Ypäjältä, entinen helsinkiläinen, nykyisin asuu Etelä-Ranskassa, jonne perusti Nukkenallemuseon kotiinsa vuonna 2000, keräilijä vuodesta 1985.

Me ajattelimme: mitä ihmettä se kätkee sisälleen? Kotona kaikki oli tuttua vintistä kellariin, paitsi tuo isän salaisuus. Se kiehtoi meitä kovasti. Sitten kerran, kun vanhemmat olivat poissa kotoa, me käytimme tilaisuutta hyväksemme. Avain löytyi helposti ja laatikon sai auki. Pelotti hiukan, ettei kukaan meitä näe! Se oli jännittävää, pahanteossa me olimme.

lin Dixou-koirani kanssa iltakävelyllä. Oli tunnelmallinen talvi-ilta, joten me teimme pidemmän kävelylenkin kuin tavallisesti. Siitä tuli filosofiaa 10°C:n ajoittaisessa tihkusateessa ilman sateenvarjoa illan hämärtyessä. Yleensä täällä sataa aina kaatamalla kuin viimeistä päivää, tämä pikkusade on harvinaista, joten siitä nautti. Asun ulkomailla Etelä-Ranskassa. Täällä on ollut kotini vuodesta 1999. Mieli on vähän haikea, koska joulu lähestyy ja kotiväkeni on Suomessa.

Laatikosta löytyi paljon vanhoja kirjeitä, joita isän siskot ja veli olivat hänelle kirjoittaneet. Niiden lisäksi oli äidin kirjeitä vuodelta 1947. Siis vuosi ennen heidän naimisiinmenoa. RakPohdin kävellessäni, mistä alkaisin kotiseu- kauskirjeitä. Niitä meidän piti uteliaisuuttamtujuttuni. Sitten keksin: yhdestä kirjeestä. me lukea! Ja me molemmat päätimme ottaa muistoksi yhden rakkauskirjeen päiväkirjamIsällä oli tuvan isossa lipastossa oma lukol- me sivujen väliin. linen laatikko. Aina kun hän kaivoi partakoneen esille, hän sanoi meille lapsille, että tänne Ilman tuota rakkautta ei minua olisi olemaslaatikkoon ei saa koskaan mennä. Siinä oli tosi sa ja tätä kirjoittamassa. Vanhemmat menivät kysymyksessä, niin vakava isä oli. Mutta meille naimisiin vuonna 1948 ja he saivat 6 lasta. Me kaksossiskon kanssa, silloin noin 9–10 vanho- olemme kaksossiskon kanssa nuorimmat. ja, tuo laatikko vaikutti erikoisen salaperäiseltä. 97

Maanviljelijäperheeni asui Tarvasjoella aluksi ja siellä kuluivat ensimmäiset yhdeksän vuottani maatalossa. 1960-luvulla maaseutuelämä oli vaatimatonta ja omavaraista. Meillä oli lehmiä ja kanoja. Äidin perässä navetassa piti kokeilla lypsämistä pieneen kippoon. Vaikeaa se oli, ja maidon hajusta en tykännyt. Navetan jokapäiväisiä askareita seurattiin tarkkaan sivusta: miten lehmiä ruokittiin rehulla ja heinillä, ja isän lannanluontia. Ne tapahtumat näen vielä sieluni silmin. Keinosiementäjän käyntiä ihmeteltiin ja sen jälkeen vasikan syntymistä. Navetan lämmitys oli minulle iso kysymys. Miten sitä oikein lämmitetään? kyselin. ”Lehmälämmitys”, oli vastaus. Elukat lämmittävät navetan. Kanalasta on jäänyt mieleen orret, joihin kanat menivät aina nukkumaan, kun valot sammutettiin. Kananmunia me myös keräsimme kanojen pesistä joskus isompana. Nahkamunat olivat kummallisia. ”Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...” Maatalous oli omavaraistaloutta. Suuri osa kulutuksesta tuotettiin kotona. Oli isoja perunamaita, perunan istutuksessa ja nostamisessa oli koko perhe mukana. Alussa meillä pienimmillä oli muoviset, värilliset lasten koppakorit. Poikien kanssa meni työ joskus perunasodan leikkimiseksi. Heinähommissa meillä oli heinäkasan sotkemista, siitä me pidimme. Ja siellä voi myöhemmin syödä pavunpalkoja, kun oli isoja papumaita talvista papusoppaa varten. Siitä puheenollen, mukulat keksivät aina kiellettyjä asioita. Kukapa eilispäivän maaseudun lapsista ei olisi ollut papuvarkaissa? Naapurin puolella ruoho on vihreämpää.

maksoi 20 penniä. Autoa ei silloin vielä meillä ollut. Datsun-auto ostettiin 1965 tai -66. Se olikin suuri mullistus. Olin noin 4–5-vuotias, kun lähdin ensimmäisen kerran seikkailemaan. Tätimme asuivat noin 2–3 kilometrin päässä kodistamme. Yhtenä päivänä siskon kanssa kokeillessamme isoveljen kolmipyörää me saimme idean lähteä katsomaan tätejä. Omin luvin olimme matkassa, ei lupaa pyydetty, koska ei varmaan olisi saatu. Jonkun ajan päästä sisko kyllästyi pikkupyörään ja palasi kotiin, mutta minä jatkoin mollamaija seuranani takasatulalla. Tuttu pikkutie, jossa ei oikein koskaan autoja näkynyt. Katselin kauniita maisemia ja poljin. Peltoa, metsää vaihteli. Perille asti täytyy mennä, kun kerran on alkuun lähtenyt. Lopulta tuli oja ja pikkusilta vastaan, ja iso ahde. Alamäki oli helppo mennä, mutta ylämäki oli raskas. Väsytti jo polkeminen. Talutin ylämäen ja olin kohta perillä. Tämä tuntui minusta jo urotyöltä, niin suuri haaste se oli. Kaikki ihmettelisivät, kun uskalsin yksin mennä niin pitkän matkan. Niin se olikin. En muista saaneeni pauhuja, edes vanhemmilta. Naapuri oli kummastellut ikkunassa, kun oli nähnyt minun matkustelevan kolmipyörällä yksinäni nuken kanssa.

1964 aloimme alakoulun Suurilassa. Koulu oli uusi, koska vanha koulu oli palanut. Meitä oli ensimmäisellä ja toisella luokalla vain kuusi: kolme tyttöä ja kolme poikaa. Jokapäiväinen koulumatka kuljettiin jalkaisin, noin 1,5 kilometriä. Autoja ei liikkunut paljoa maantiellä, vaikka tie meni Kyröstä Turkuun. Koululaisten kotimatka kesti kauan, koska kerättiin kittiJotkut tilanteet lapsuudessa jäävät elävästi länkiviä koululaukkuun kotiin tullessa. Kittilää mieleen. Muistan, miten me istuimme kak- hypättiin kotona ja koulussa välitunnilla. sossiskon kanssa äidin pyörän takana kauppareissulla. Pyörän edessä hänellä oli kananmuMe asuimme kylän keskellä Seppälän kynakoppa munia täynnä myyntiä varten. Sillä lässä. Seppälän tiiliputkitehdas oli lähettyvillä. ostettiin viikon ruoka perheelle Tilkasten se- Televisio oli uutta. Naapurin Tarjan, meidän katavarakaupasta muutaman kilometrin pääs- ystävämme, tykönä oli jo TV ja meillekin hantä. Koppaan mahtui kaikki ostokset. Me saim- kittiin se piakkoin. Meidän isossa perheessä oli me aina salmiakki- tai muun karkkiaskin, joka usein paljon muita lapsia leikkimässä ja telkka98

Kuvassa me olemme 8-vuotiaita. Anna-Maija vasemmalla ja minä oikealla.

oli kiehtovia vanhoja nukkeja ja ihana suuri nukketalo. Minä kuvittelin mielessäni, että se on varmaan linnan prinsessan nukketalo. Mitä kaikkea ihanuuksia näimmekään, se sai lapset unelmoimaan. Toinen täti Manti vei meitä maatalousnäyttelyihin ja se oli myös mukavaa.

ria katsomassa. Ulkona leikittiin isolla sakilla kymmentä tikkua laudalla, piilosta ynnä muuta sellaista. Aina oli kova meteli kuin lastentarhassa, kun oli suuri kakaralauma! Talvella veljet rakensivat komean lumilinnan pihalle ja siellä me pakkasellakin viihdyimme tuntikaupalla. Lumilyhtyjä tehtiin ja ne näyttivät kauniilta, kun sytytettiin kynttilä niiden sisälle. Keväällä taas oli mukava rakentaa kurakeittiöitä talon nurkkiin. Puuhaa aina keksittiin. Jos sisällä oltiin, myös vintti oli viihtyisä ja löytörikas paikka, jossa oli mielenkiintoista myllätä. Niin voi matkata kauas ajassa taaksepäin. Ei ollut tekemisestä puutetta, siinä oltiin idearikkaita. ”Lastentyötä” riitti loputtomiin.

Sitten tuli muutto toiselle paikkakunnalle, Ypäjälle, vuonna 1966 kesällä. Isän veljet auttoivat muutossa. He tulivat Somerolta traktoreineen kuljettamaan tavaroita peräkärryillään Tarvasjoelta Ypäjälle, monta kilometriä hitailla traktoreilla! Meidän isossa perheessä oli kertynyt tavaraa myös vinttiin, koska kaikki säästettiin ja laitettiin talteen muistoksi tai uusiokäyttöä varten. Vanhemmat olivat sota-ajan puutteen nähneet ja muutenkin niin oli tapana ennen. Ei roskia paljoa tullut. Sanomalehdet annettiin paperinkeräykseen, sitä varten kävi aina joskus kuorma-auto niitä keräämässä kylällä. Kuvalehdet säilytettiin vinttiin. Oli Kotiliesiä, joitakin Hopeapeilejä ja Suomen Kuvalehtiä.

Kaupungin ja maaseudun välillä oli suuri ero. Aina joskus Anna-tätimme vei meitä Turkuun Turun linnaan, Luostarinmäelle ja Kupittaalle. Se oli suuri elämys meille. Siellä me olimme monta kertaa ja aina näki uutta. Turun linna oli täynnä jännittäviä tarinoita. Ja siellä 99

Me olimme silloin kaksossiskon kanssa yhdeksän vanhoja. Oli jännää muuttaa. Me tykkäsimme kovasti uudesta maatalosta isoine rauhallisine pihoineen. Ja meillä oli siellä oma leikkimökki, josta oli vain unelmoitu ennen. Vanha leikkikaveri Tarja tuli Tarvasjoelta välillä meitä katsomaan. Muuten me sopeuduimme hyvin uudelle paikkakunnalle. Tuli uusia ystäviä. Kyläkoulu oli noin 1,5 kilometrin päässä. Nyt kuljettiin uudella pyörällä, harvemmin enää jalkaisin. Koulussa oli oikein lihasoppaa ruokana ja siinä paljon lihaa! Sillä me herkuttelimme. Tarvasjoelta jäi mieleeni vain yksi kurja koulumuisto. Olin järjestäjänä ja hoidin velliämpäriä. Kiireisenä juoksin painava ämpäri kädessä ja hupsista! Vellit menivät lattialle. Oli se noloa. Minua hävetti!

kaksossiskon kanssa minihameinen rippipuku! Se oli muotia. Kuvassa se kiinnittää huomiota, koska muilla tytöillä ei ollut, vaan heillä oli perinteisempi asu. 11-vuotiaina alettiin oppikoulu Loimaalla. Me kuljimme isosiskon ja isoveljien kanssa Wartburg-autolla. Kerran siitä katkesi pakoputki matkalla ja varmaan koko kylä kuuli Suonpään perheen autohurjastelun! Loimaa oli 13 kilometrin päässä. Myöhemmin kuljettiin linja-autolla.

Silloin -70-luvulla maatalous ei ollut meidän nuorten suosiossa. Puhuttiin sen ukkoutumisesta. Siksi tuli uusi laki, joka helpotti sukupolvenvaihdosta. Vanhempamme jäivät eläkkeelle ja tila siirtyi veljelle ja isosiskolle -80-luvun alusYpäjällä murre oli erilaista kuin mihin me sa. Maataloudessa oli rakennemuutos. Meiltä olimme tottuneet. Lapsena matkii helposti myytiin eläimet pois vähitellen -70–80-luvuilla kaikkea, niin mekin matkimme nyt uutta mur- ja tilasta tuli vilja- ja metsänhoitotila. retta. Se oli hauskaa. Elämässä on joskus suuria yllätyksiä. Jos siirrytään vähäksi aikaa 1960-lu1976 pääsimme siskon kanssa ylioppilaaksi. vulta tänne 2000-luvulle. Viime syksynä saim- Innostuin kielistä lukiossa ja halusin jatkaa ylime tietää sukututkimuksesta isän puolelta, että opistossa. Jyväskylän yliopistossa kuluivat seume olemme olleet ypäjäläisiä jo 1600-luvulta raavat vuodet. Ja sen jälkeen olin Helsingissä asti! Siis omasta murteestamme oli kyse, vaik- 15 vuotta kirjoilla. Mutta vieraat kielet veivät ka luulimme sitä vieraaksi. Niin pilkka sattui minut ulkomaille ja sille tielle olen jäänyt. omaan nilkkaamme. Niin ne minun kotipaikkani jäivät taakse jo Joulun aikaa eletään taas vuodesta ja jos 19-vuotiaana. Mutta sinne aina palaan, juurilmuistelisin noita ensimmäisiä jouluja siellä uu- leni. Vuodet vierivät ja sukupolvet vaihtuvat. della paikkakunnalla. Kello seitsemältä aamul- Tänä jouluna kaikuu taas korvissani kaukana la oli joulukirkko ja sinne meidän perhe riensi kotimaasta: ”Maa on niin kaunis… Kiitävi aijoka joulu. Me istuimme kirkon penkillä van- ka, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unhempien vieressä ja isä lauloi seurakunnan mu- holaan...”1 Ja: ”Taas kaikki kauniit muistot mun kana kuten myöhemmin myös kirkkokuoros- palaa mielehen…”2 sa. Kirkko oli aina aika täynnä ja juhlallinen. Kylän silloin uusi pappi Risto Ahti saarnasi. Yhteiset perheen joulukirkot ovat nyt ohi. Hän oli vähän moderni, koska oli humoristi- Kaikella on aikansa. Isä ja äiti nukkuvat Ypänen ja puhui somerolaisella murteella. Se oli jän hautausmaalla kuten tätimmekin. Sinne uutta siihen aikaan, koska edellinen pappi oli viedään kynttilä haudalle juhlapäivinä, kuten ollut täysi vastakohta. Tuon entisen aikana me tapana on. pääsimme ripille 1972. Rippikuvassa meillä on 1

Maa on niin kaunis (virsi 30), Bernhard Severin Ingemann 1850. Suom. 1887, Hilja Haahti 1903. Taas kaikki kauniit muistot, Sulho Ranta (sävel) ja Viljo Kojo (sanat) 1931.

100

Tarvasjoella ajetaan joskus autolla ja mennään entisen kodin ohi. Siinä pihalla komeilee valtavan suureksi kasvanut isän istuttama hopeapaju tuhansine rakkaine muistoineen. Hyvät muistot, lapsen silmin, eivät koskaan kuole. Niitä kotiseudut ovat täynnä. Minusta tuli matkustellessani vanhojen lelujen keräilijä 1985. Myin Helsingin-yksiöni ja ostin sillä talon täältä Etelä-Ranskasta. Perustin siihen kotimuseon vuonna 2000. Nyt minulla on täällä monta vanhaa nukketaloa, joista pienenä Turun linnassa unelmoin ja paljon muuta sellaista. Jos palaan alkuun ja kirjeeseen, joka tuli tänne Ranskaan päiväkirjojeni mukana. Isä ei koskaan saanut tietää, että hänen laatikostaan oli hävinnyt ne kaksi kirjettä. Toinen niistä kirjeistä on nyt kotimuseoni vitriinissä. Joskus jotkut museokävijät kysyvät, mikä lie. Silloin kerron sen tarinan.

101

Tetrimäen tie Juvalta. Tätä tietä on kulkenut sukuni jäseniä monessa polvessa 1800-luvulta alkaen, mutta nyt tienoo on hiljentynyt ja luonto vähitellen kätkee ihmisen jättämät jäljet. Kuva: Ira Vihreälehto.

102

MINUN SAVOLAINEN KOTISEUTUNI – TAI NIIN LUULIN Ira Vihreälehto

Erityisasiantuntija Suomen kulttuuriperintökasvatuksen seurassa, Forum historia -sarjan oppikirjailija, vapaa-ajallaan innokas sukututkija, tampereensavolainen.

len kotoisin Mikkelistä, Etelä-Savosta, sota-ajan päämajakaupungista. Me mikkeliläiset tapaamme korostaa tuota väkevää yhteyttämme toisen maailmansodan aikoihin. Mannerheim askeltaa vakaana torillamme, ja katumme on nimetty sotahistorian hengessä. Mutta on seudulla muutakin historiaa. Meillä on Astuvansalmen kalliomaalaukset ja Tuukkalan kalmisto muinaispukulöytöineen todisteina varhaisista kulkijoista pitkin Saimaan rantaviivoja. Nuijamiehet, Naisvuori ja Kenkävero ovat muistoina 1500-luvun tapahtumista, Porrassalmi kertoo taisteluista 1700-luvulla ja Venäjän vallan aikaisen varuskuntakaupungin puukasarmit ja hoidetut pihapiirit seisovat nyt rauhallisena alueena keskustan tuntumassa.

Lapsuus savolaisessa pikkukaupungissa Minä en lapsuudessa paikallishistoriaa miettinyt, synnyin 1970-luvulla tyypilliseen pikkukaupungin lähiöön, Mikkelin Siekkilään. Elin vauvanpulleat vuoteni ja varhaiset kouluaikani hissin nostattamana betonielementtitalon seitsemännessä kerroksessa, kuten moni muukin sukupolveni edustaja. Laajahko suoalue oli hieman ennen syntymääni raivattu pastellisävyisten kerrostalojen laaksoksi ja lapsuuteni Siekkilässä oli kerrostalojen lisäksi kauppoja, pankkeja ja posti. Oli lisäksi tärkeä Siekkilän kioski, josta haettiin irtokarkit viidellä pennillä ja tiikerijäätelöpaketti, jos vieraita tuli yllättäen kylään. Oli myös vastavalmistuneet punatiiliset päiväkoti ja peruskoulu. Niiden pihamailla tep-

103

sutin ensin vihreissä kurahousuissa pieniä vesireittejä rakennellen ja sittemmin Dingo-ajan raitahousuissa ja geelitukassa tylsistyneenä koulun pihamaata mittaillen. Nyttemmin koulu on jouduttu purkamaan homeongelmien tähden ja ainakin posti ja pankit lakkautettu – varsin tyypillinen suomalainen tarina siis. Molemmat mummolani sijaitsivat mutkikkaan bussimatkan päässä Mikkeliä ympäröivällä maaseudulla. Olin aito kaupunkilaistyttö, ja kun vierailimme Ristiinassa tai Juvalla, linja-auton ikkunasta näin lehmiä, viljapeltoja ja kuoppaisia hiekkateitä sekä muita mielestäni eksoottisia ilmiöitä. Bussimatkalle evääksi sain usein rasvaa tirisevän lihapiirakan Mikkelin torin grillistä, se oli aikansa Happy Meal. Äidinpuoleisessa mummolassa, Juvalla, reissuihin usein sisältyi

hautausmaavisiitti. Valitettavasti lapsuuden vahva navigaatioperinne ei kantanut kovin pitkälle. Kun muutama vuosi sitten halusin kulkea sukuni haudoilla, jouduin pyytämään kummitätini matkaoppaaksi. Ensimmäinen muuttaja?

si Mikkeliin synnyttämään esikoiseni ja sitten tein sukupolvien tapahtumaketjussa ennekuulumattoman liikkeen, muutin Hämeeseen ja juurrutin lapseni sinne. Seurauksena lapseni ovatkin nähdäkseni tamperelaisia, naureskelevat murteelleni ja katselevat savolaista järvimaisemaa ilman suuria emootioita. Luulin olevani ensimmäinen lähtijä. Kun palaan Savoon, tutut tiet kaartuvat juuri niin kuin niiden pitääkin kaartua. Saimaan rannat, pikkukaupungin ihmisläheinen mittakaava ja letkeä elämänasenne tuntuu oikealta. Tunnetta on voimistanut huomattavasti keski-ikäisyyteni yksi ilmenemismuoto: sukututkimukseen hurahtaminen. Innostus oli odottamaton,

vaikka historioitsijalle ei aivan tavaton. Matka sukuni äärelle ei sentään ollut tavanomaisin: teetin DNA-tutkimukset lähinnä terveydellisiä tietoja hamuten, mutta niiden lisäksi 23andMe-palvelin tempaisi eteeni järjestellyn etnisen alkuperäni ja liitti minun serkkustatuksin yhteen kaikkien niiden muiden kanssa, jotka ovat samaisen testin tehneet ja ovat kiistattomasti sukuani. Koska nämä tuhatkunta uutta sukulaista olivat kaikki paperilla vieraita ihmisiä, vain perinteinen sukututkimus saattoi auttaa minua asettelemaan nimet sukupuuni oikeille oksille.

Lukion jälkeen suuntasin muualle opiskelemaan, enkä kaivannut Mikkeliin. Identiteettini savolaisena kuitenkin syveni tämän hajaannuksen aikana. Murteeni oli tunnistettavaa Lapsuuteni naapurit ja koulukaverit olivat monien vuosien ajan ja toimintamallejani lei- Ylösiä, Venäläisiä, Ahosia, Hämäläisiä, Nykämattiin itäsuomalaisiksi. Paluumuutin hetkek- siä ja Pettisiä. Törmäsin useimpiin heihin suku104

tutkimuksessani uudestaan. Olimme näköjään asustaneet rinnakkain pitkään ja verkostomme oli sidottu jo satoja vuosia sitten. Lapsuuden luokkakaveri, se ärsyttävä naapuripulpetin poika, onkin ilmeisesti ollut neljäs serkkuni. Hyvä kaverini Siekkilän hiekkalaatikolta; selvä serkku hänkin. Käytännössä Etelä-Savossa liikkuessani olen aamuruuhkassa suvun kesken, koulun joulujuhla on perhetapahtuma, sama tilanne torilla ja uimarannoilla – suurin osa kotikaupunkini väestä on sukulaisia. Mutta totuus onkin vielä ihmeellisempi, kun asiaan alkaa todella perehtyä.

laivahommiin. Tunsimmeko sukupolvien väliset sillat matkoillamme?

Ruotsissa meillä oli sukua ja kauempanakin, minulle kerrottiin, Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa myös. Netin DNA-palvelut todistivat muistitiedon oikeaksi. Minulla on valtavat määrät sukua esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Saimaan äärellä on siis tunnettu kaukokaipuuta ennen minua. Osa suvustani on lähtenyt 1800- ja 1900-lukujen siirtolaisaalloissa. Viimeisimmät muuttivat 1970-luvulla Ruotsiin ja Australiaan. Erääseen 10. serkkuuni, amerikkalaiseen Jamesiin, yhteys löytyy Ristiinasta, josta hänen esivanhempansa (jotka olivat minun esivanhempieni sukulaisia) lähtivät 1500-luvulla metsäsuomalaisiksi Ruotsiin ja sieltä sitten1800-luvulla Yhdysvaltoihin. Paljon on virrannut vesiä Saimaassa siitä, kun Jamesin kaukainen esi-isä on siellä polskinut, mutta niin vain nykyaikainen DNA-palvelu löytää meidät. Sähköpostini vie Jamesille kuvia Astuvansalmen kalliomaalauksista ja Saimaan Yöveden vesistöistä ja rakentaa hänelle pitkospuita Äitilinja, Helenan tyttäriä. Vasemmalta oikealle tyttäreni 500 vuoden taakse. Suvussani onkin näköjään Hertta ja Wilhelmiina, minä, äitini Marjatta isäni kanssa, melkoisen vahvaa perinnettä siirtolaisuuteen. mummoni Saimi ja hänen äitinsä Vilhelmiina Augustinsa kanssa. Kuvat: kirjoittajan arkisto.

Muita lähtijöitä Olen aina rakastanut matkustamista. Lapsuudessani perheemme kohde oli useimmiten Ruotsi. Ensiksi laivalla Tukholmaan ja sitten junalla Ludvikaan serkkuja tapaamaan. Äitini ihaili Saaristomeren näköaloja, merkillisellä tavalla meidän perheemme oli onnellisimmillaan noilla laivamatkoilla. Sukututkimuksen myötä sitten selvisikin, että äidinäidin suvussa oli asuttu Iniön saarella ja saaristossa, Turussa, Naantalissa ja vasta 1800-luvulla oli merimies Grönlund harhautunut Puumalan suunnalle

Kuljin vuosia Tampereen Kalevankankaan hautausmaalla uskoen, että täällä ei ole yhtään sukulaista. Että olen sukuni ensimmäinen tamperelainen. Sitten selvitän, että äidinisänisä muutti Tampereelle 90 vuotta ennen minua, tehdastyöläiseksi, ja sairastui monen muun tavoin likaisen veden levittämään lavantautiin. Käyn katsomassa hänen joukkohautansa paikkaa. Hämäläinen työläiskaupunki tuntuu nyt enemmän kodilta. Vien lapseni matkalle saaristoon ja tunnelmoimme kesäisen päivän merellä. Hieman aiemmin on selvinnyt, että Anni Blomqvist, Myrskyluodon Maijan kirjoittaja, on seitsemäs serkkuni ja että minulla on huomattavan paljon

105

Serkkukokoelmani DNA-palvelimessa (23andMe).

sukua Ahvenanmaalla. Haaveilen kesämökistä saaristossa ja lataan Instagramiin kivikkoisia rantamaisemia. Tunnen yhtäkkiä pienet ruotsinkieliset saaret kotiseudukseni ja myönnän sen olevan omituista. En ole ollut sukuni ensimmäinen kotiseudultaan muuttanut, en ensimmäinen kaukokaipuuta maistanut, en edes ensimmäinen Savosta Tampereelle suunnistanut. Mutta olen minä vahvasti Mikkelin seudultakin. Suvussani on savolaisia torppareita, sekä köyhää tilatonta väestöä vaikka muille jakaa. On Saimaan aaltoihin hukkuneita, on hakkapeliitta, on loisia, on kirkonkirjojen ”heikkopäisiä” ja Rantasalmen kartanoiden asukkaita. Löydän esi-isän, joka kuoli nuijasodassa Mikkelin Kenkäveron pappilan edustalla. Nykyisin vilkkaana ja viehkeänä käsityöläispappilana toimiva pitsihuvila rakennettiin yli 200 miehen kuolontantereille. Käyn siellä aina Mikkelissä vieraillessani, ja nyt esittelen lapsilleni muistomerkkiä nuijasodan ajoista vähän niin kuin sukumme hautapaikkana. Mistä tiesit tänne tulla Kotiseutuni alkaa olla siis laaja käsite. Minä olen kotoisin Mikkelistä ja sukuni jäseniä on ainakin arkistolähteiden valossa asunut viimeiset 500 vuotta siellä. Mistä me tänne tulim-

me? Kaikkihan me olemme lähtöisin Afrikasta ja reittimme tänne Pohjolaan on ollut pitkä ja polveileva. Kun DNA-palvelimen virittää todellisiin menneisyyden aikoihin selviää, että suora isäni linja tulee Serbian ja Kroatian paikkeilta. Isänisäni on tiettävästi ollut puna-armeijan sotilas, Suomessa heimosotavangiksi nimetty ja kotoisin joko Inkerinmaalta tai Karjalasta. Suomalainen sota-ajan heimoaate on hänen kohdallaan osunut oikeaan, sillä isäni etnisyys on noin 87 prosenttia suomalaista, joten tämä inkeriläinen tai karjalainen mies on ollut suomensukuinen. Kun menen 24 sukupolvea taaksepäin, isäni mieslinjan sukua asuu kuitenkin kaukana, Balkanin lisäksi Ukrainassa, Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Puolassa. Joku esi-isä on syystä tai toisesta hakeutunut Pohjolaan. Onko hän ollut menneiden aikojen sotilas, joka on jättänyt DNA-linjansa itäiseen Suomeen, vai kauppias tai pappi kaukaa vierailta mailta? En tiedä. Vielä. Mutta tutkimus kehittyy koko ajan ja kieltämättä kun katselen isäni piirteitä, hän mustatukkaisena ja varsinkin kesäisen paahtuneena muistuttaa enemmän makedonialaista oliivinviljelijää kuin mikkeliläistä talonmiestä. Kuinka outoa! Jos DNA joskus osaa kertoa minulle sen kylän itäisessä Etelä-Euroopassa, josta suoran isälinjani edustaja on lähtenyt, menen sinne, sen lupaan.

106

Äitilinjani vie itään. Kuulun Helenan tyttäriin, joita enemmistö, 40 prosenttia, Euroopan naisista edustaa. Minun äitilinjani edustajat ovat taivaltaneet jääkauden väistäessä etelästä kohti Ural-vuoristoa ja kääntyneet sieltä kohti länttä ja saapuneet Suomen ja Baltian alueille ilmeisesti noin 10 000 vuotta sitten. He ovat tuoneet mukanaan ilmeisesti suomalais-ugrilaisen kielemme. Kun vien DNA-tietoni Gedmatch-nimiseen palveluun, se jaottelee perimäni vahvasti itäsuomalaiseksi eli karjalaiseksi, inkeriläiseksi, marilaiseksi ja onpa kaukana jossakin udmurttejakin. Katselen YouTubesta Euroviisu-laulukilpailun venäläisiä udmurttimummoja ja tunnen yhteyttä. Luen Katja Ketun Yöperhosta ja tunnustelen ihmeissäni marilaisia perinteitä. Tunnen olevani täysiverinen suomalais-ugrilainen nainen.

Historiaa, kotiseutuja, perinteitä ja traditioita katoaa silmiemme edessä koko ajan, mutta samalla uusimmat tutkimukset voivatkin tuoda meille tietoa kaukaisista suvun maista, jo kadonneiksi julistetuista kansanryhmistä. Voimme löytää kodin mitä yllättävimmistä paikoista, ja mieli tekee tilaa uudelle sitä mukaa, kun tiedot karttuvat. Näin kansainvälisen muuttoaallon ja pakolaiskriisien aikana on hyvä huomata, että meidänkin kaukaiset esivanhempamme ovat tulleet ja menneet, globaalilla tasolla. Minun kotiseutuni, minun kulttuuriperintöni, ei ole muodostunut yhtenä aikana ja yhden väen kesken, vaan menevien ja tulevien ihmisten vuorovaikutuksessa ja se uusiutuu, on muuttuva ja alati kehittyvä.

Ira Vihreälehdon tietokirja isänisän etsinnästä ja suvun mysteeristä ”Tuntematon sotavanki – Muutkin tekevät löytöjä ja uusia tulkintoja tarina venäläisen isoisän etsinnästä” julkaistaan itsestään. Vuonna 2015 Ruotsissa palkitaan August-palkinnolla Karin Bojsin Min Europeiska syyskuussa 2016 (Atena). familje: De senaste 45 000 åren. Kirjassa Bojs kuvaa omia laajoja yleiseurooppalaisia sukulöytöjään DNA-tutkimusten tulosten valossa. Luen kirjaa takeltavasta ruotsistani huolimatta innostuneena. Eräs DNA-sukututkimusta harrastava Facebook-ystäväni lataa jouluna 2015 videon itsestään laulamassa ja soittamassa romanialaista kansansävelmää. Kaukaiset sukujuuret kun vievät sinne. Käsite suku ja kotiseutu on meille DNA-sukututkimuksesta innostuneille laaja.

107

KOTISEUTU

K O T I S E U T U 2 0 1 6

KOTISEUTU Jo vuodesta 1909

103.

VUOSIKERTA

2016