Kotiseutu 2017

Kotiseutu 2017 104. vuosikerta | vuodesta 1909

Kotiseutu 2017 104. vuosikerta | vuodesta 1909

Päätoimittaja

Riitta Vanhatalo Toimituskunta

Seppo Knuuttila Rauno Lahtinen Liisa Lohtander Pia Puntanen Janne Vilkuna Kuvatoimittaja

Elina Kuismin

Kotiseutu 2017 © Suomen Kotiseutuliitto, © kirjoittajat, © valokuvaajat Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:37 (painettu), A:38 (verkkojulkaisu) Päätoimittaja Riitta Vanhatalo Graafinen suunnittelu ja taitto Satu Lusa, Kaskelotti Paino Otavan Kirjapaino Oy, Helsinki 2017 ISSN 2323-9271 (painettu) ISSN 2323-928X (verkkojulkaisu)

www.kotiseutuliitto.fi

Omistettu tietokirjailija Harri Turusen muistolle.

Hän oli kotiseutuliikkeen historian paras asiantuntija.

Kotiseutu 2017 Esipuhe

6

Kehyksiä, käsitteitä, käytäntöjä

Anssi Paasi: Alueiden ja paikkojen historia ja identiteetti Sulevi Riukulehto: Kotiseudun käsite ja kotiseutututkimuksen perintö Suomessa Timo Suutari: Kokemuksellinen kotiseutu – tutkimustuloksia Etelä-Pohjanmaalta Lassi Saressalo: Kotiseutukirjallisuudesta Janne Vilkuna: Kansanliikkeen synty ja nousu.

Kotiseututyötä 1880– 2017

9 25 48 61 68

Kotiseutu kokemuksena ja ympäristönä

Yrjö Sepänmaa: Sydämen maisema Tuula Salo: Kotiseutuna pääkaupunkiseutu Tarja Koskela: Urbaani kotiseutuni Helsinki ja nopean kasvun näkymä Andreas Koivisto ja Riina Koivisto: Monikasvoinen Vantaa Raija Ahonen ja Arja Salmi: Urbaania turbulenssia ja tyventä Espoon Leppävaarassa Seppo Knuuttila: Etäisyys ja menneisyys – kotiseutukokemuksen perspektiivejä

79 84 86 88 90 94

Kansalaisten erilaiset kotiseudut

Tarja Raninen-Siiskonen: Oon Jämsän karjalainen Susanna Rajala: Kotiseudulta kotiin – romanit kertovat Päivi Magga ja Saara Tervaniemi: Kotiseutuna Sápmi – Saamenmaa Tom Sandström: Hembygdsrörelsen i Svenskfinland – liten men naggande god Teppo Ylitalo: Poliittiset ja romanttiset kotiseudut. Helsingin ylioppilaiden kotimaakunnat kuviteltuina yhteisöinä 1828–1883

107 116 126 145 154

Kotiseutu nyt ja sitten kun

Liisa Lohtander: Perinteenkeruuta ja kaupunkiaktivismia – 2000-luvun kotiseututyön kirjo Katriina Siivonen: Tulevaisuuden kotiseudut Päivi Kannisto: Kotiseutu maailmalla Pia Puntanen: Mitä kotiseutu merkitsee?

173 182 192 199

Sitaatti- ja kuvalähteet

208

Päätoimittaja Riitta Vanhatalo FT, Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja.

Juuret Kärsämäellä Pohjois-Pohjanmaalla, kotipaikka Kirkkonummi.

Toimituskunta Seppo Knuuttila Perinteentutkimuksen professori, emeritus, Itä-Suomen yliopisto.

Kotipaikka Längelmäki.

Rauno Lahtinen FT, kulttuurihistorian dosentti.

Syntymäkunta Kokemäki, kotikaupunki Turku.

Liisa Lohtander FM, Suomen Kotiseutuliiton järjestöpäällikkö.

Kotiseutu Helsingin Maunulassa ja suomen kielessä, juurtumattomat juuret Espoon Tapiolassa ja Matinkylässä.

Pia Puntanen FM, historiantutkija Syntymäkunta Kangasniemi, kotikaupunki Mikkeli.

Janne Vilkuna Museologian professori, Jyväskylän yliopisto. Suomen Kotiseutuliiton puheenjohtaja.

Syntymäkaupunki Helsinki, kotipaikka Orimattila.

Kuvatoimittaja Elina Kuismin Medianomi.

Juuret Karjalassa, Savossa ja Uudellamaalla, koti Hyvinkäällä.

Esipuhe

K

otiseutu on kotiseutuliikkeen ja kotiseutututkimuksen avainkäsite.

Sana on käytössä myös arjen kielessä. Liitämme siihen oman kokemuksemme ja taustamme mukaan erilaisia merkityksiä.

Kiinnostus kotiseutuun on ollut viime vuosina kasvussa. Se on näkynyt niin sosiaalisessa mediassa, tiedotusvälineissä kuin kotiseutuyhdistysten vilkkaassa toiminnassa. Se näkyy asukkaiden aktiivisena toimintana kaupunginosien ja kylien elinvoimaisuuden ja viihtyisyyden hyväksi. Muuttovirtojen myötä ja vuosikymmenten saatossa kotiseutukäsite on ollut murroksessa ja kotiseuduilla on tapahtunut isoja muutoksia. Kotiseutu koskettaa kuitenkin meitä kaikkia.

Näiden havaintojen pohjalta Kotiseutuliitto päätti päivittää kotiseudun käsitettä ja pohtia kotiseudun merkitystä tämän päivän suomalaisille, erilaisille ja eri elämäntilanteissa oleville. Kutsuimme mukaan tutkijoita ja asiantuntijoita kirjoittamaan Kotiseutu-vuosikirjaan erilaisista näkökulmista. Järjestimme avoimia keskustelutilaisuuksia, joissa pohdittiin niin käsitettä kuin kotiseutusuhdettakin.

Tällä kertaa emme siis julkaisseet avointa artikkelikutsua, vaan pyysimme kirjoittajia mukaan. Ensimmäiseksi Kotiseutuliiton hallitus kutsui professori, emeritus, Seppo Knuuttilan laatimaan jäsennystä ja suunnitelmaa kokonaisuudelle. Kotiseutuliiton hallituksen jäsen, historiantutkija Pia Puntanen lupautui puolestaan havainnoitsijaksi kotiseutukeskusteluihin ja kirjoittamaan artikkelin, jossa kootaan näkökulmat tämän päivän moniääniseen kokemukseen kotiseudusta.

Niinpä julkaisuun on saatu mukaan kotiseudun käsitteen ja kotiseutuliikkeen historiaa, tämän päivän kotiseututyötä, erilaisia kotiseutukäsityksiä, mutta myös tulevaisuuden visioita kotiseuduille. Lisäksi jokaiseen artikkeliin johdattelee sitaatti vastauksista, joita saimme kysymykseen, mitä kotiseutu merkitsee.

Mitä kotiseutu merkitsee? -keskustelut ja Kotiseutu 2017 ovat osa Suomen Kotiseutuliiton Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa, jonka nimesimme Rakkaudesta kotiseutuun. Saimme siihen myös valtion juhlavuoden rahoitusta.

Lisäksi kotiseudun käsitettä tutkiva hankkeemme sai apurahan Keskitien Tukisäätiöltä. Suurkiitokset rahoittajille.

6

Kotiseutu 2017

Kiitän Seppo Knuuttilaa isosta työstä pitkän prosessin alusta tähän päivään saakka. Asiantuntemuksesi ja kokonaisnäkemyksesi oli ratkaisevan tärkeä julkaisun lopputulokselle. Kiitos Pia Puntaselle, kun lupauduit rohkeasti kirjoittamaan sanoiksi sen, mitä keskusteluihin paikan päällä ja sosiaalisessa mediassa osallistuneet kertoivat meille. Kiitän myös koko toimituskuntaa sitoutuneesta ja innostavasta yhteistyöstä.

Toimituskunnan puolesta kiitän lämpimästi kaikkia Kotiseutu-vuosikirjan kirjoittajia. Ilman teitä asiantuntijoita ja tutkijoita sekä sitoutumistanne yhteiseen päämäärään ei Kotiseutu 2017 olisi koskaan syntynyt.

Lukijoille toivotan kiinnostavia hetkiä, oivalluksia ja hyviä lukukokemuksia Kotiseudun parissa.

Helsingissä 16.5.2017 Riitta Vanhatalo päätoimittaja

Kotiseutu 2017

7

”

Kotiseutu merkitsee minulle juuria ja minuuden rakennuspuita. Se koostuu merkityksillä ladatuista paikoista ja tarinoista, ja on siis yhdistelmä aineellista ja aineetonta perintöä. Mitä enemmän tunnen kotikaupunkini menneisyyttä, sitä enemmän juurrun tänne.

8

Kotiseutu 2017

Alueiden ja paikkojen historia ja identiteetti Anssi Paasi FT, professori.

Alkuperäinen kotiseutu Kajaani, mutta asunut Joensuussa 13 vuotta ja nyt Oulussa pian 30 vuotta.

A

lue, paikka ja identiteetti ovat nousseet 1990-luvulta alkaen eri puolilla maailmaa akateemisen tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun avainkäsitteiksi. Tämän kehityksen keskeinen tausta on globaalin talouden muutos, jonka myötä kilpailuajattelu on vähitellen yleistynyt talouden lisäksi muillakin yhteiskuntaelämän osa-alueilla, muun muassa koulutuksessa. Alueellista lähtökohtaa korostava uusregionalismi on yksi ilmentymä kilpailuajattelusta. Sen mukaan alueet – varsinkin tärkeimmät kaupunkialueet – ovat taloudellisen kasvun keskeisiä moottoreita ja niiden imagot sekä identiteetit ovat tärkeitä pääomien ja koulutettujen asukkaiden houkuttelemisessa alueille. Äärimmillään tämä ajattelu korostaa eräänlaista alueiden taistelua toisiaan vastaan.

Alueet eivät ole jääneet pelkiksi keskustelun kohteiksi, sillä monet valtiot – Suomi mukaan lukien – ovat muovanneet aluerakennettaan uuteen uskoon tehdäkseen siitä entistä kilpailukykyisemmän (Moisio & Paasi 2013). Aluejärjestelmää uudistetaan eri aluetasoilla. Tämä ilmenee valtioiden sisällä alueiden – esimerkiksi maakuntien tai kuntien – poliittisen ja hallinnollisen roolin kasvattamisessa tai pienentämisessä, alueliitoksissa ja ylipäätään alueiden oman roolin, omaehtoisuuden ja identiteettien korostamisessa. Aluekeskeinen ajattelu ilmenee myös valtioiden yhteistyössä niiden rakentaessa ylikansallisia alueita. Euroopan unioni on kenties vaikuttavin esimerkki tästä kehityksestä.

Alueiden Eurooppa ja alueellinen identiteetti ovat tärkeitä ilmauksia Euroopan unionin viljelemässä sanastossa. Vahvat alueet ja identiteetit nähdään aluekehitykselle välttämättöminä voimavaroina ja Euroopan integraation osatekijöinä.

Kotiseutu 2017

9

Alueiden liitokset ja ihmisten lisääntynyt liikkuvuus erityisesti työpaikkojen perässä ovat todennäköisesti merkinneet alueiden, paikkojen ja ihmisten tunneperäisten sidosten heikkenemistä. Muutokset ovat myös herättäneet vastarintaa, mikä on näkynyt Suomessa muun muassa kuntaliitosten vastustamisessa (Zimmerbauer & Paasi 2013). Suurista rakennemuutoksista huolimatta – tai kenties osaltaan niistä johtuen – alueen idea on pitänyt pintansa tutkimuksessa ja yhteiskunnallisessa käytännössä (Paasi 2009).

Tarkastelen tässä artikkelissa alue- ja paikkakäsitteiden muuttuvia sisältöjä, historian merkitystä alueiden ja paikkojen rakentumisessa sekä identiteetin suhdetta mainittuihin käsitteisiin. Pohdin myös alue- ja paikkakäsitteiden suhdetta kotiseutukäsitteeseen.

Kirjoituksen rakenne on seuraava: Tarkastelen aluksi alue-, paikka- ja kotiseutukäsitteiden suhdetta toisiinsa. Sen jälkeen tarkastelen Suomen alueita ja paikkoja sekä arvioin, miten lisääntyvä liikkuvuus haastaa ja kenties jopa vaatii muuttamaan perinteisiä alueita, paikkoja, kotiseutuja ja identiteettejä koskevia näkemyksiämme. Näitä kaikkiahan pidetään usein suhteellisen staattisina, pysyvinä ilmiöinä. Tämän jälkeen käsittelen alueiden ja paikkojen suhdetta historiaan ja toimijuuteen kysymällä, kuka alueita rakentaa. Lopuksi pohdin alueellisen identiteetin moninaisia ja muuttuvia merkityksiä.

Alue, paikka ja kotiseutu Luultavasti jokaisessa kielessä on käytössä sanoja, joilla luonnehditaan yksilöiden, yhteisöjen ja tilan/sijaintien emotionaalisia ja toiminnallisia yhteyttä.

Alue, paikka ja kotiseutu ovat sanoja, joita suomalaiset käyttävät luonnehtiessaan tätä yhteyttä. Näiden sanojen merkitykset ovat yleensä riittävän selkeitä niin kauan kuin alamme toden teolla pohtia, mitä ne merkitsevät tai mikä on niiden suhde toisiinsa. Tällaisen pohdinnan seurauksena huomataan, että näkemyksemme eroavat usein toisistaan. Keskeinen syy tähän on se, että samaan sanaan voi liittyä useita käsitteitä ja merkityksiä. Uusia käsitteitä syntyy jatkuvasti. Vaikka alue-, paikka- ja kotiseutu-sanat pysyvät kielenkäytössämme, niiden käsitteellinen sisältö muuttuu ja täydentyy alinomaa.

Kulttuurintutkija Raymond Williams (1983) on muistuttanut, että sanojen merkitykset voivat muuttua aikojen kuluessa radikaalisti. Suuri osa ihmistieteellisestä tutkimuksesta onkin käsitteiden määrittelyä uusista ajankohtaisista näkökulmista käsin. Uutta luova konkreettinen tutkimus vaatii aina uusia käsitteellisiä ratkaisuja. Niiden etsintä johtaa usein entisten näkökantojen hylkäämiseen, joskus taas entisiä käsitteitä täydentävien merkitysten löytämiseen.

10

Kotiseutu 2017

Alue- ja paikkakäsitteet ovat olleet ennen muuta maantieteilijöiden perustermejä siitä alkaen, kun ala tuli yliopistolliseksi oppiaineeksi 1800-luvun lopussa. Nykyäänkin näistä käsitteistä pyritään löytämään uusia ulottuvuuksia, jotka auttavat ymmärtämään ja selittämään yhä monimutkaisemmaksi käyvän maailman fyysisiä, taloudellisia ja sosiaalisia suhteita, rakenteita ja merkityksiä. Niin sanotun tilallisen käänteen (spatial turn) myötä muidenkin yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden edustajat ovat 1990-luvulta alkaen löytäneet mainitut käsitteet ja havainneet ne hyödyllisiksi omien alojensa kysymyksenasetteluiden kannalta.

Kotiseudun käsite on niin ikään ollut monessa maassa tutkijoiden mielenkiinnon kohteena ja kotiseutututkimuksella on pitkä historia niin Suomessa kuin muuallakin. Kotiseudun idean varaan on rakennettu yhtä hyvin kotiseutuyhdistysten käytännöllistä toimintaa kuin koulujen kotiseutuoppiakin.

Viime mainittu tähtäsi lasten kasvattamiseen eräänlaiseen ”paikallispatriotismiin”, johon laajempi valtiollis-isänmaallinen ajattelu voisi osaltaan perustua.

Paikallinen ja alueellinen identiteetti on edelleen tärkeä esimerkiksi koulujen maantiedon opetuksessa.

Törmäsin omissa tutkimuksissani kotiseutu-käsitteeseen kahdessa erillisessä yhteydessä. Ensimmäinen liittyi alue- ja paikka-käsitteisiin. Niiden määritelmiä ja suhteita tutkiessani kiinnostuin jo 1980-luvulla aluetietoisuudesta eli siitä, miten ihmiset hahmottavat maailmaa ympärillään alueellisesti ja samastuvat erilaisiin alueyksiköihin (Paasi 1984). Perinteisesti aluekäsite oli ymmärretty maantieteellisessä tutkimuksessa varsin mekaanisesti luokitteluvälineeksi. Katsottiin, että alueiden avulla voidaan kuvata paitsi hallinnollisia yksiköitä, myös luonnon ja kulttuurin ilmiöiden alueellisia piirteitä. Viime kädessä alueet voitiin esittää kartalla; rajat erottivat toisistaan niin kuntia, maakuntia ja valtioita kuin luonnon- ja kulttuurialueitakin. Nämä käsitykset ovat muuttuneet vähitellen paljon dynaamisemmiksi: alueet nähdään nykyään sosiaalisen toiminnan tuotteiksi, joilla on alkunsa ja loppunsa osana aluejärjestelmän jatkuvaa muutosta.

Paikka-käsite taas viittasi perinteisessä merkityksessään erilaisten ilmiöiden sijaintiin. 1970-luvulla humanistisen maantieteen esiinnousun myötä paikka-käsite alettiin yhä useammin liittää ihmisten omakohtaisiin kokemuksiin ja näin painopiste siirtyi sijaintien sijasta paikkojen inhimillisiin, koettuihin merkityksiin. Paikka hahmotettiin nyt monitasoisena ilmiönä: ihmiset saattoivat kokea samanaikaisesti omaksi paikakseen – kuten humanistisen maantieteen pioneeri Yi-Fu Tuan (1975) totesi – lempinojatuolinsa, kodin, naapuruston kuin ympäröivän kansakunnan. Paikan ytimessä on koti ja siihen liittyvät arkipäivän rutiinit ja turvallisuuden sekä jatkuvuuden tun-

Kotiseutu 2017

11

teet. Monitasoisena ilmiönä paikka avartuu kattamaan laajemman kotiseudun ja muitakin alueyksiköitä. Pohtiessani aluetietoisuuden ilmenemismuotoja huomasin, että juuri kotiseutu-käsitteen kautta kuvattiin usein tiedollisia, emotionaalisia ja toiminnallisia ulottuvuuksia, joita aluetietoisuuteen ja paikkaan oli liitettävissä. Tutkimuksissani tuli esille myös kotiseutu-käsitteen tärkeä merkitys suomalaisessa aatehistoriassa ja yhdistystoiminnan eri vaiheissa (Paasi 1984 ja 1986).

Toinen yhteys, jossa törmäsin kotiseutujen merkitykseen, olivat suomalaisen maisemamaantieteilijän J.G. Granön varhaiset tutkimukset. Granö (1930) pohti jo Puhdas maantiede teoksessaan erityisen ”kotiseututieteen eli ihmisekologian” mahdollista luonnetta ja teki tässä yhteydessä selvän eron kuvailevaan kotiseutuoppiin. Granö esitti, että kotiseutu voidaan ymmärtää maiseman tapaan aistiympäristöjen ja henkisten ympäristöjen muodostamana kokonaisuutena ja siitä syystä sen tutkiminen sopisi erityisen hyvin maantieteelle ja sosiologialle, eräänlaiselle ”antropoekologialle”. Tällaista kokoavaa tutkimusalaa ei kuitenkaan ole Suomeen koskaan syntynyt.

Suomen alueet ja paikat Suomessa tärkeitä alueyksiköitä ovat perinteisesti olleet läänit ja maakunnat, joilla kummallakin on vuosisatainen historia. Läänien pitkä historia tosin päättyi vuonna 2010, kun aluehallinnon uudistuksen yhteydessä viimeisetkin läänit lakkasivat toimintansa. Maakuntien asema on puolestaan vahvistunut 1990-luvun puolivälistä alkaen, kun maakuntien liitoille siirrettiin vastuu aluekehityksestä ja maakuntatasoisesta suunnittelusta ja kaavoituksesta. Kunnallishallinto perustettiin Suomeen asetuksella kunnallishallinnosta vuonna 1865. Kuntia on ollut enimmillään yli 600 ja tänä päivänä niitä on lukuisien liitosten jäljiltä 313.

Ihmisen alueellinen tietoisuus rakentuu yleensä hierarkkisesti. Tämä ajatus on lähtökohtana muuan muassa Euroopan unionin aika ajoin toteuttamissa Eurobarometri-tutkimuksissa. Niissä kartoitetaan eurooppalaisten samastumista eri aluetasoihin: paikalliseen, alueelliseen, kansalliseen ja eurooppalaiseen tasoon. Suomessa kunta on ollut keskeinen alueellisen samastumisen yksikkö. Tutkimusteni mukaan myös kotiseutukokemus liittyy useimmiten suomalaisiin kuntiin (Paasi 1984 ja 1986). Keskeinen tausta tälle lienevät kunnan moninaiset tehtävät, jotka punoutuvat yksilöiden ja perheiden arkielämään. Verotus ja julkiset palvelut, kuten koulutus, terveydenhuolto, infrastruktuuri, tiestö tai erilaiset urheilun suorituspaikat tuovat kunnan konkreettisesti ihmisen arkielämään ja vievät ihmiset toiminnallisesti ja emotio-

12

Kotiseutu 2017

naalisesti tärkeisiin paikkoihin. Kuntaa pidetään usein varsin teknis-hallinnollisena yksikkönä, mutta viimeaikainen kuntaliitosbuumi ja monien liitosten vastustaminen ovat osoittaneet myös kuntien tunneperäisen merkityksen ihmisten elämässä.

Maakuntiin ei samastuta yhtä voimakkaasti, vaikka niihinkin liittyy tunneperäisiä historiallisia merkityksiä. Vaikka maakunnilla on Suomessa vuosisatainen historia, niihin liitettyjen merkitysten tausta liittyy kansalliseen heräämiseen 1800-luvulla eli samaan patrioottiseen yhteyteen, josta myös kotiseututyö ja kotiseutututkimus ovat virinneet. Yleistyvä kansanopetus, maakunnallisen lehdistön synty ja erilaiset maakuntahengen nostatukseen tähdänneet riennot loivat vähitellen maakunnille uuden sisällön. Topeliuksen Maamme kirjassa popularisoimat, maakuntien asukkaiden (”heimojen”) luonteenpiirteiden kuvaukset elivät aina 1960-luvulle saakka maantiedon oppikirjojen sivuilla, ja maakunnallisen lehdistön kertomuksissa niitä ylläpidetään yhä edelleen, vähintäänkin huumorin välineinä. Kotiseutuajattelussa eri aluetasoihin liitetyt kertomukset ja mielikuvat kietoutuvat usein toisiinsa. Kotiseututyön ja maakuntien yhteys näkyy tänäkin päivänä siinä, että maakuntaliitot ovat Suomen Kotiseutuliiton jäseniä.

Kirjoittaessani 1980-luvulla Kotiseutu-lehteen artikkelin suomalaisten kotiseudun alueellisesta hahmottumisesta ja siitä, millaisista tekijöistä suomalaiset katsovat kotiseutunsa hahmottuvan (Paasi 1986), asiasta ei löytynyt juurikaan ajankohtaisia tieteellisiä julkaisuja. Tekemäni laajan kyselytutkimuksen tulosten perusteella kotiseutu-käsite hahmotettiin tyypillisesti oman elämänhistorian ja sosiaalisten suhteiden perustalta, vähäisemmässä määriin se liitettiin traditioihin tai stereotypioihin. Viime aikoina kotiseutu-käsite näyttää kokeneen Suomessa renessanssin myös tutkimuksessa (esim. Suutari ja Rinne-Koski 2015). Uuden innostuksen taustalla on epäilemättä meneillään oleva aluerakenteen rakennemuutoskehitys, kuntaliitokset ja muuttoliike. Jo perinteiseen tapaan yksi inspiraation lähde uusissa pohdiskeluissa on kaupunkimaisen ja maaseutumaisen elämänmuodon suhde.

Alueet ja paikat liikkuvassa maailmassa Liikkuvuuden lisääntyminen ja ajatus sen vaikutuksista tilallisten suhteiden rapautumiseen ei ole uusi. Jo 19. vuosisadan aikana ennustettiin, että valtiorakenteiden tiivistyminen tulee johtamaan ainakin valtioiden alueellisen välitason merkityksen vähenemiseen (Keating 1998). Sosiologian klassikot Émile Durkheim ja Ferdinand Tönnies arvioivat, että moderni työnjako muuttaa yhteisöjen luonteen muodollisemmaksi.

Kotiseutu 2017

13

Maailma on yhä enemmän liikkeessä. Tutkijat väittävätkin, että perinteinen toisistaan erottuvien alueiden ja paikkojen muodostama tila (space of places) on saanut rinnalleen ”virtojen tilan” (space of flows) (Castells 1989). Jos paikkojen ja alueiden tila on jatkumonkaltainen eli yhtä aluetta tai paikkaa seuraa maapallon pinnalla toinen, virtojen tilassa paikat ja alueet ovat olemassa merkityksellisinä kokonaisuuksina ja solmukohtina erilaisten virtojen ja verkostojen kautta. Monet tutkijat ovat korostaneet kaupunkialueiden merkitystä globalisoituvan maailman tärkeimpinä solmukohtina. Castellsin jako auttaa ymmärtämään, että nykymaailmassa on päällekkäin monenlaisia alueellisia ”todellisuuksia” ja kenties totuuksiakin alueiden ja paikkojen luonteesta. On myös selvää, että globalisaation myötä alueiden/paikkojen muodostamat tilat ja virtojen tilat ovat kietoutuneet yhä enemmän toisiinsa: alueelliset tai paikalliset ilmiöt ja tapahtumasarjat ilmentävät yhä useammin globaaleja tapahtumia ja globaali taas on oleellisilta osin alueellista ja paikallista.

Virtojen tilalla on monia ilmentymiä. Tavarat, tieto, pääomat ja aatteet liikkuvat yhä sutjakkaammin sosiaalisten, kulttuuristen (muun muassa kielelliset, uskonnolliset) ja poliittis-hallinnollisten rajojen yli. Ihmiset jättävät kotiseutunsa ja ylittävät paikallisia, alueellisia ja valtiollisia rajoja vapaaehtoisesti parempia elinoloja etsiessään tai pakon edessä vainoa ja konflikteja paetessaan. Monet muuttajista löytävät uuden kotiseudun ja yhteisön, mutta moni jää kaipaamaan menetettyä kotiseutuaan. Kuten kirjailija Heikki Turunen kuvaa mainiosti Kivenpyörittäjän kylä -romaanissaan, tämä jakolinja voi nousta esille jopa saman perheen sisällä. Romaanissa Ruotsiin muuttanut päähenkilö Pekka kaipaa jatkuvasti kotiin Pohjois-Karjalaan. Heidän käydessään lomamatkalla kotiseudulla, hänen kylmäkiskoiseksi kuvattu puolisonsa taas parahtaa: ”Mä voisin nykyisin asuu missä maailmankolkassa tahansa, mä en tajuu miksi ihmiset suree yksien paikkojen perään. Nehän on vain paikkoja ja samanlaisia ja paljon parempia on vaikka millä mitalla.” (Turunen 1976, 52.)

Kuvaus tavoittaa elämänmakuisesti sosiaalitieteiden piirissä esitettyjen usein abstraktien yhteisön määritelmien ristiriitoja ja sen, että ihmisten paikkakokemukset voivat poiketa toisistaan hyvinkin radikaalisti.

Virtojen tila ei ole kaikille samanlainen: toisille avoin tila on toisilta suljettu. Sekä valtioiden rajoilla että kaupunkitiloissa on yhä enemmän raja-aitoja, muureja ja teknistä valvontaa, joilla kontrolloidaan ihmisten liikkumista ja joilla alueyhteisöjä erotetaan toisistaan. Tänä päivänä moni uuden kotiseudun etsijä menehtyy matkalla tai päätyy pakolaisleiriin. Nykyisin keskimäärin kolme prosenttia maailman valtioiden asukkaista on maahanmuuttajia, jotka ovat paremman tai turvallisemman elämän toivossa jättäneet kotiseutunsa ja -maansa.

14

Kotiseutu 2017

a

b

c

Kuva 1. Maakunnissa (a), seutukunnissa (b) ja kunnissa (c) syntyneiden %-osuus mainittujen alueiden asukkaista vuonna 2007. Lähde: Tilastokeskuksen julkaisematon aineisto.

Kuva 1 osoittaa, että myös merkittävä osa Suomen asukkaista asuu syntymäpaikkansa ulkopuolella. Mitä pienemmällä aluetasolla ilmiötä tarkastellaan, sitä suurempaa on aluetaustojen vaihtelu.

Myös lisääntynyt vapaa-aika ja halu nähdä maailmaa liikuttavat ihmisiä: vuositasolla jo yli miljardi ihmistä matkustaa nykyään turistina valtioiden rajojen yli. Paikkakuntien ja alueiden markkinoinnissa kilpaillaan paitsi asukkaista myös matkailijoista, ja alueille rakennetaan brändejä, jotka saattavat poiketa paljonkin asukkaiden ja myös ulkopuolisten paikkakokemuksista.

Paikkojen ja alueiden kohtaloiden kannalta emme voi sivuuttaa pääomavirtoja, jotka liikkuvat yli alueiden ja valtioiden rajojen sijoittajien etsiessä tuottavampia kohteita. Pääomien jatkuva liike jättää tyypillisesti jälkeensä taantuvia paikkakuntia, työttömyyttä ja pahoinvointia, seikkoja, jotka jälleen ajavat ihmisiä pois kotiseuduiltaan. Myös internet on merkittävästi edistänyt tiedon liikkumista yli rajojen, luonut uusia virtuaalisia yhteisöjä ja edesauttanut yhteyksien pitoa hajonneiden sosiaalisten yhteisöjen jäsenten välillä. Näin se on omalta osaltaan luultavasti lisännyt ihmisten liikkuvuutta.

KOTISEUTU 2017

15

Vaikka kylmän sodan loppumisen jälkeen esitetyt toiveikkaat ennustukset uudesta rajattomasta rauhan maailmasta (Ohmae 1990) tai valtioiden merkityksen murenemisesta (Strange 1996) ovat osoittautuneet yliarvioiduiksi, liikkuvuuden lisääntyminen pakottaa kysymään, mikä on alueiden, paikkojen ja kotiseutujen merkitys liikkuvuuden hallitsemassa maailmassa. Entä mitä alueelliset ja paikalliset historiat tai identiteetit merkitsevät tilanteessa, jossa yhä useampi väestöryhmä asuu hajallaan eri maissa tai muuttajat valtioiden sisällä asuvat kaukana syntymäseuduiltaan? Miten alueellinen identiteetti tai kotiseutu ylipäätään tulisi ymmärtää tilanteessa, jossa liikkuvuuden eri muodot ja yksilöllisten valintojen lisääntyminen ovat väistämättä hajottaneet paikallisia ja alueellisia yhteisöjä ja arvomaailmoja?

Liikkuvuuden ja verkostojen merkityksen kasvu ovat muuttaneet myös alue- ja paikkakäsitteiden tulkintoja 1980- ja 1990-luvulta alkaen. Sen sijaan, että alueet ja paikat nähtäisiin suljettuina, rajojen ympäröiminä kohteina, tutkijat ovat alkaneet yhä useammin korostaa niiden avoimuutta ja sitä, miten paikat itse asiassa oleellisilta osiltaan rakentuvat erilaisten yhteyksien ja vuorovaikutuksen kautta. Sosiaaliset suhteet ja verkostot ovat näiden uusien näkemysten mukaan perusta, jolle avoimet alueet ja paikat rakentuvat ja josta viime mainittuihin liitettävät merkitykset syntyvät (vrt. Cresswell 2014).

Alueet, paikat ja historia: mikä ja kuka alueita rakentaa?

Alueet ymmärretään Suomessa yleensä käytännönläheisesti kunnanosina, kuntina, maakuntina (aiemmin myös lääneinä) tai suurempina hallinnollisina suuralueina (esimerkiksi Euroopan unioni). Alueiden luonnetta ja rakentumista voidaan pohtia syvällisemminkin. Lukemattomissa tieteellisissä julkaisuissa on pohdittu, miten alue, paikka (tai kotiseutu) pitäisi ymmärtää. Usein korostetaan, että alueita ja paikkoja ei pitäisi ottaa tutkimuksessa annettuina, passiivisina ja staattisina näyttämöinä, jossa ihmisen ja yhteisöjen elämä tapahtuu. Passiivinen tulkinta oli tutkimuksessa luonteenomaista 1980-luvulle saakka. Sittemmin on alettu painottaa, että alueet ja paikat olisi hyödyllistä ymmärtää historiallisina ilmiöinä ja prosesseina (Pred 1984, Paasi 1986). Historiallinen näkökulma ei tarkoita sitä, että edelleen ajattelemme alueet ja paikat rajatuiksi yksiköiksi, jotka vain liikkuvat ajassa ja jotka edelleen tarjoavat passiivisen taustan kunkin ajankohdan ilmiöille. Historiallinen näkökulma itse asiassa korostaa paikkojen synty-yhteyttä osana erilaisia sosiaalisia verkostoja.

16

Kotiseutu 2017

Historia ei myöskään merkitse vain tapahtumien ketjua. On mielekästä ajatella, että historialla on samanaikaisesti erilaisia ilmenemismuotoja. Braudel (1980) puhuukin kolmesta ajan tasosta. Niistä ensimmäinen on lyhyen aikajänteen aika, joka viittaa tapahtumiin ja yksilöihin. Toinen on talous- ja sosiaalihistoria, joka nostaa etualalle vuosikymmenten sykleissä tapahtuvan liikkeen. Kolmas on pitkän aikavälin historia, joka liittyy laajoihin historiallisiin rakenteisiin.

Kehittelemäni alueiden institutionalisoitumisteorian mukaan alueet ovat sosiaalisia prosesseja ja erottamaton osa niitä voimia ja prosesseja, joiden tuloksena alueet syntyvät, elävät aikansa ja kenties ”katoavat” hajoten useammaksi alueeksi tai yhdistyen suuremmiksi alueellisiksi kokonaisuuksiksi. Alueiden synnyssä edellä mainitut aikatasot tulevat näkyviin: hitaat, yhteiskunnan työnjakoon ja sen syvenemiseen liittyvät prosessit, kuten maaseudun ja kaupunkien toiminnallinen eriytyminen; toisinaan nopeatkin hallinnolliset päätökset, joilla aluerakennetta muovataan; yksittäisten toimijoiden arkinen osallistuminen alueiden rakentamiseen ja joskus aktiivinen osallistuminen alueiden etujen ajamiseen.

Alueiden institutionalisoituminen on prosessi, jonka myötä alueelle hahmottuvat enemmän tai vähemmän selkeät rajat, alueelle annetaan nimi ja siihen liitetään muita symboleja (Paasi 1986). Nämä voivat olla vaakunoita, lippuja, maakuntalintuja, -kukkia, lauluja, kiviä tai valtiollisten alueiden tapauksessa vaikkapa postimerkkejä tai rahoja. Alueen syntyyn tarvitaan koko joukko instituutioita, jotka synnyttävät ja alkavat ylläpitää rajoja ja symboleja erilaisissa sosiaalisissa käytännöissä, esityksissä, teksteissä ja puheyhteyksissä. Hallinnolliset ja poliittiset instituutiot määrittelevät rajat, sen mitä alueilla tapahtuu ja miten niitä hallitaan. Poliittiset instituutiot synnyttävät myös mahdollisen edustuksellisen toimintakentän alueiden toimijoille, alueellinen lehdistö välittää tietoa ja luo mielikuvaa alueesta ja sen asukkaiden muodostamasta yhteisöstä, koulukirjat ja kartastot kuvaavat alueiden ominaisuuksia ja rajaavat niitä toisistaan irralliseksi. Alueiden institutionalisoituminen pitää usein sisällään kamppailua siitä, kenen tai minkä tahon merkitykselliseksi katsomat asiat ja näkökannat pääsevät esille alueen määrittelyssä ja rakentamisessa. Tässä mielessä alueet ja niiden identiteetit ovat poliittisen kamppailun kohteita.

Suomessa keskeisiä alueellisen kulttuurityön ja identiteettikertomusten ylläpitämisen instituutioita ovat olleet jo 1920-luvulta alkaen maakuntaliitot, joiden tavoitteena on alueiden kehittäminen ja kulttuurien sekä alueellisten identiteettikertomusten ylläpitäminen. Myös kotiseututyön kannalta maakuntaliitot nähdään edelleen tärkeinä toimijoina. Kotiseutuliitto on esittänyt

Kotiseutu 2017

17

liiton vuosikokouksessa kesällä 2016 huolensa siitä, mitä meneillään olevassa maakuntien uudistuksissa tapahtuu alueellisille identiteeteille. Liiton mukaan tuleva maakuntauudistus tarjoaa mahdollisuuden mobilisoida identiteettityö maakuntien elinvoiman lisäämiseen. Myös nykyhallituksen huhtikuussa 2016 tekemän linjauksen mukaan maakunnille tulee yhdeksi tehtäväksi alueellisen kulttuurin ja identiteetin edistäminen. Vuosituhannen vaihteessa Romano Prodin EU-komission painotuksissa alueellinen identiteetti oli näkyvästi mukana ja sama ilmiö näkyi vahvasti Suomen maakuntien strategisissa maakuntasuunnitelmissa. Aihe on EU:ssa tärkeä edelleenkin, kuten sen territoriaalinen agenda 2020 osoittaa.

Strategisen maakuntasuunnittelun osalta Suomessa näyttää kuitenkin käyneen päinvastoin. Viimeaikaisten tutkimusten perusteella identiteetti-teema on nykyisin varsin vaihtelevasti esillä maakuntien suunnittelussa ja kehittämistyössä: joissakin maakuntasuunnitelmissa asia on näkyvissä, toisissa ei lainkaan. Myös suunnittelijoiden henkilökohtainen asennoituminen identiteetti-kysymykseen näyttää vaihtelevan. Joidenkin mielestä alueellinen identiteetti on tärkeä resurssi aluekehitykselle, toisten mielestä sillä ei ole juuri merkitystä. Eräiden suunnittelijoiden mielestä vahva identiteetti voi olla jopa ongelma, jos se estää uusien ajatusten virtauksen (Paasi 2013). Maakuntien vähäinen merkitys suomalaisten aluetietoisuudessa johtuu todennäköisesti siitä, että maakunnissa ei ole ollut suoralla vaalilla poliittisesti valittuja edustajia. Näin yhteys maakunnalliseen päätöksentekoon on jäänyt hyvin etäiseksi.

Tilanne on muuttumassa aluehallinnon uudistuksen myötä.

Alueiden rakentumista pohdittaessa on hyödyllistä erottaa niin sanotut vanhat ja uudet alueet (Paasi 2009). Vanhat alueet – esimerkiksi useimmat Suomen maakunnat – ovat yleensä syntyneet keskusten ja ympäröivän maaseudun työnjaon synnyn myötä. Taloudellisten, kulttuuristen ja poliittisten instituutioiden toiminnan myötä yhteiskunnan aluerakenteesta on vähitellen ”koroutunut” esille toiminnallisia alueellisia yksiköitä. Alueen toimijat ovat lopulta vaatineet alueelleen vakiintuneille alueille myönnettyä statusta, kuten läänin tai maakunnan asemaa. Maakunnissa keskuksen ja ympäröivän takamaan vuorovaikutus on näin rakentanut pohjan alueyksikölle, johon lukuisat muut instituutiot ovat vähitellen kiinnittyneet ja samalla myös alkaneet ylläpitää alueen symboleja, rajoja ja toimintoja. Prosessi on monimutkainen ja siihen liittyy monia osatekijöitä. Yksi keskeisistä on ollut alueellisen lehdistön synty. Monesta maakunnasta sanotaan, että ne ovat maakuntalehdistön synnyttämiä. Tärkeitä tekijöitä ovat olleet myös regionalistinen kirjallisuus sekä alueellinen yritys- ja yhdistystoiminta.

18

Kotiseutu 2017

Tärkeitä alueiden rakentajia ja ylläpitäjiä ovat alueelliset aktivistit, jotka innokkaasti ajavat julkisuudessa alueen asiaa ja pitävät keskustelua yllä. Itse kiinnostuin alueiden rakentamisesta ja alueellisen identiteetin merkityksestä 1980-luvun vaihteessa seurattuani Joensuun yliopiston rehtorin Heikki Kirkisen aktiivista toimintaa Pohjois-Karjalan identiteetti-kertomusten rakentajana. Alueilla on myös tyypillisesti myös ”asianajajia”, advokaatteja, jotka erilaisissa yhteiskunnallisissa asemissa toimiessaan ajavat alueen asiaa. Esimerkistä käyvät maakuntalehtien tai muiden maakunnallisten medioiden toimittajat, alueellisten yhdistysten toiminnanjohtajat ja erilaisten kulttuuriorganisaatioiden edustajat.

Uudet alueet ovat tyypillisesti erilaisia projekteja varten perustettuja instituutioita. Tällaisilla alueilla ei ole välttämättä lainkaan omaa historiaa. Alkuvaiheessaan ne ”sijaitsevat” usein eri toimijoiden strategisissa linjanvedoissa ja juhlapuheissa ja voivat päätyä seuraavaksi kartoille ja rahoitushakemuksiin. Onnistuneen alueprojektin myötä synnytetty uusi alue voi rakentua perustaksi joukolle sosiaalisia, poliittisia, taloudellisia ja hallinnollisia käytäntöjä. Näin se voi vaikuttaa lopulta siihen, miten alueen yrittäjät, poliitikot tai muut asukkaat toimivat eri tilanteissa ja tulkitsevat ympärillään avautuvaa paikkojen, alueiden ja rajojen mosaiikkia.

Alueen ja paikan suhde Edellä olen korostanut, että alueet on mielekästä ymmärtää prosesseina, jotka syntyvät yhteiskunnan alueellisen työnjaon myötä lukuisien sosiaalisten käytäntöjen kautta. Alueet ovat instituutioita, jotka elävät aikansa ja voivat lopulta kadota liitosten tai alueen pilkkoutumisen kautta. Paikka taas on ymmärretty hyvin ihmiskeskeisesti samastumiseen ja tunteisiin perustuvaksi ilmiöksi.

Tutkiessani Suomen ja Venäjän (silloisen Neuvostoliiton) rajalla Värtsilän kunnassa asuvien ihmisten kokemuksia alueista ja rajaseudulla asumisesta, huomasin, että alueen ja paikan ymmärtämiseen saadaan lisää syvyyttä yhdistämällä paikka ihmisten elämänhistoriaan, ei siis pelkästään johonkin sijaintiin tai paikkakuntaan (Paasi 1996). Tutkimusteni johtopäätöksenä esitin, että paikka on itse asiassa mielekästä ymmärtää ihmisen elämänhistorian aikana kasautuvien tilallisten kokemusten ja muistojen kokoelmaksi. Näin ihminen voi elää elämäänsä useilla paikkakunnilla tai matkustella turistina eri kohteissa, ja liittää eri puolilta kertyneet kokemukset kunkin henkilökohtaisen historian myötä syntyvään ainutkertaiseen kokemusten ja muistojen kokoelmaan. Siinä missä alueet jatkavat olemassaoloaan instituutioina – tai ka-

Kotiseutu 2017

19

toavat rajamuutosten ja liitosten myötä kartalta kuten Värtsilä – ihminen vie henkilökohtaisiin muistoihin perustuvan ”paikkansa” hautaan kuollessaan.

Ihmiset voivat asua elämänsä aikana useilla alueilla ja toimia erilaisissa tehtävissä – joissakin tapauksissa jonkin tai useamman alueen asianajajana tai aktivistina. Ihmisten eläköityessä, muuttaessa, tai lopulta kuollessa alueiden asianajajat korvautuvat yhteiskunnan työnjaossa uusilla: esimerkiksi toiminnanjohtajat ja journalistit vaihtuvat uusiin.

Voidaan kenties ajatella, että ihmisen kotiseutu kasautuu samaan tapaan kuin edellä kuvattu paikka: nykyihmisen kotiseutu pitää sisällään kokemuksia ja muistoja monista kohteista, joista jotkut voivat olla merkittävämpiä kuin toiset. Kotiseudulla ei välttämättä ole selkeitä rajoja vaan se on verkostomainen.

Alueellinen identiteetti osana ihmisen identiteettiä Edellä on tarkasteltu alue- ja paikka-käsitteiden muuttuvia merkityksiä. Kirjoituksen lopuksi pohdin alueellisen identiteetin merkityksiä. Alueellisista, paikallisista tai jopa kansallisista identiteeteistä puhuttaessa on tärkeää huomata muutama seikka. Ensiksi on mielekästä erottaa alueellisesta identiteetistä kaksi ulottuvuutta: alueen itsensä ja alueen asukkaiden identiteetti (Paasi 1986). Tämä jako on ymmärrettävä hyvin suhteellisena, sillä nämä identiteetin muodot ovat monin tavoin kietoutuneet toisiinsa, mutta jako antaa lähtökohdan ymmärtää identiteetin idean monimuotoisuutta. Alueen identiteetti tarkoittaa luontoon, kulttuuriin ja sosiaaliseen elämään liittyviä ilmiöitä ja ominaisuuksia, joiden perusteella jonkin alueen asukkaat ja usein ulkopuolisetkin erottavat sen kertomuksissaan ja toiminnoissaan muista alueista. Asukkaiden identiteetti taas viittaa siihen, miten asukkaat samastuvat paikkakuntaan tai alueeseen, toisin sanoen heidän alueelliseen tietoisuuteensa. Aluetietoisuus kertoo, miten yksilöt ja yhteisöt hahmottavat alueellisuutta ympärillään ja millaisia positiivisia ja negatiivisia tuntemuksia, muistoja ja odotuksia he siihen liittävät. Aluetietoisuuteen liittyy tiedon ja tunteen rinnalla usein myös toiminnallinen ulottuvuus. Suomen sadat kotiseutuyhdistykset ovat tästä erinomainen esimerkki. Niiden toiminta ja usein laajalle leviävät kotiseutulehdet jakavat puolestaan tietoa ja luovat tunneperäistä suhtautumista alueisiin ja paikkakuntiin.

Toiseksi, mitään ”todellista” tai ”yhtä ja ainoaa” identiteettiä ei ole olemassakaan. Pikemminkin on vain keskenään kilpailevia tai rinnakkaisia identiteetti-kertomuksia ja yksilöllisten ja kollektiivisten muistojen sekä kokemusten koosteita, kollaaseja. Kilpailevilla kertomuksilla on historiallinen perus-

20

Kotiseutu 2017

tansa, josta kukin ammentaa niistä eri aineksia vaihtelevasti painottaen. Aineellinen kulttuuri, konkreettiset identiteetti-symbolit (muistomerkit, patsaat), kertomukset, stereotypiat ja suullinen perinne, kielenkäytön tavat ja murteet tai tyypilliset maisemat nostetaan usein esille. Nämä identiteetti-ainekset kudotaan eri tavoilla yhteen erilaisten juhlapäivien yhteydessä (esimerkiksi kotiseutujuhlat, maakuntapäivät, itsenäisyysjuhlat) (Paasi 2016).

Kolmanneksi on tärkeää ymmärtää identiteettien ja identiteettikertomusten kerrostuneisuus ja historiallisuus. Viime mainittuja auttaa ymmärtämään Williamsin (1988) esittämä ajatus kulttuurista. Hänen mukaansa jokaisessa ajassa vaikuttaa samanaikaisesti menneisyyden jäänteenomaisia elementtejä, toisaalta nykyajan aineksia – jotka ovat kulttuurissa ja kulttuurin ymmärryksessä usein hallitsevia – sekä orastavia, esiin nousevia aineksia. Menneisyyden ja tulevaisuuden kulttuuriainekset ovat mielenkiintoisia paitsi itsessään, myös siinä suhteessa, mitä ne kertovat vallitsevan kulttuurin ja arvostusten luonteesta. Jäänteenomainen kertoo siitä, mitä menneisyyden ilmiöitä ja tapahtumia arvostetaan tai kritisoidaan nykyaikana. Orastava kulttuuri puolestaan paljastaa, miten uusia merkityksiä, arvoja ja käytäntöjä luodaan jatkuvasti. Orastava kulttuuri sisältää usein myös keskenään ristiriitaisia visioita tulevaisuudesta. Tulevaisuuden visiot voivat olla myös irrallaan menneisyydestä ja nykyisyydestä. On helppo ymmärtää näiden kerrosten merkitykset myös alueisiin liitettyjen identiteettien näkökulmasta.

Alueiden identiteetit ovat jo pitkään olleet tärkeitä sekä alueiden ”ulkoisen” että ”sisäisen” kuvan kannalta. Erityisen tärkeiksi ne ovat tulleet nykyiselle mielikuvayhteiskunnalle tyypillisissä imago-kampanjoissa, joiden päämääränä on muovata paikkakuntien ja alueiden asukkaiden sekä ulkopuolisten mielikuvia mahdollisimman puoleensavetäviksi. Tässä mielessä identiteetit ovat yhä selkeämmin muuttuneet tuotteiksi tai suorastaan kauppatavaroiksi. Vetovoiman rakentaminen on kuitenkin valikoivaa, sillä yleensä motiivina on houkuttaa alueille yrityksiä, pääomia ja veronmaksajiksi tarvittavia hyvin koulutettuja, työssä käyviä asukkaita. Moniongelmaiset, kouluttamattomat, työttömät ja maahanmuuttajat eivät yleensä ole korkealla houkuttelun kohteena olevien listalla. Imagotyö on yleistynyt voimakkaasti Suomessakin, sillä yhä useammat kunnat ja kaupungit ovat sijoittaneet resursseja imagonsa selvittämiseen ja muovaamiseen.

Neljäs huomio koskee alueellisen identiteetin merkitystä ihmisen muiden samastumiskohteiden joukossa. Ihmisellä on samanaikaisesti koko joukko erilaisia identiteettejä ja sosiaalisia rooleja. Sukupuoli, sukupolvi, ammatti- tai harrastusryhmä voi olla paljon tärkeämpi kuin paikallisuus tai alueellisuus ja yhdistää ihmisiä yli paikallisten ja jopa kansallisten rajojen. Tutki-

Kotiseutu 2017

21

jat puhuvatkin ylikansallisesta kansalaisuudesta (transnational citizenship), joka voi syntyä vaikkapa fanikulttuurien pohjalle internetin mahdollistamana (Mitchell 2016).

Ihmisten identiteetti on yksilöiden identiteettien ja erilaisten sosiaalisten identiteettien vuorovaikutuksen tulos. Ihminen elää monien eri aluetasojen muodostamassa toiminnallisessa ja symbolisessa verkostossa. Paikallinen, alueellinen, kansallinen ja globaalinen samastuminen kietoutuvat tässä verkostossa toisiinsa. Laajoihin aluetasoihin liittyy runsaasti symbolisia merkityksiä, paikallisella tasolla konkreettiset maisemat, sosiaaliset verkostot ja erilaiset materiaaliset rakenteet ovat tavallisesti vahvemmin läsnä. Valta ja vallankäyttö ovat mukana kaikilla aluetasoilla erilaisissa sosiaalisissa käytännöissä ja puhetavoissa, joissa identiteettejä rakennetaan ja mielikuvia markkinoidaan.

Aina pitää olla paikka kysymykselle, kenen identiteetistä nyt olikaan puhe ja mitä tarkoitetaan, kun puhutaan alueellisesta tai kansallisesta identiteetistä…

Identiteetti tarkoittaa siten monenlaisia asioita. Se kertoo yhtäältä siitä, miten kulttuuri- ja luonnonympäristöt erottuvat ja erotetaan toisistaan. Identiteetti voi olla myös vastarinnan väline puolustettaessa säilyttämisen arvoiseksi koettua ympäristöä tai paikkakuntaa. Identiteetti-puhetta voidaan käyttää hyväksi myös alueen markkinoinnissa pyrittäessä lisäämään paikallista vetovoimaa. Identiteetit nähdään usein positiivisina ilmiöinä sekä tärkeinä aluekehityksen resursseina ja ihmisten turvallisuuden tunteen muovaajina. Demokratiassa päättäjien tulee olla hyvin perillä kansalaisyhteiskunnan tuntemuksista ja asukkaiden samastumisesta. Siitä syystä alueellinen identiteetti ei saisikaan jäädä pelkäksi juhlapuheiden fraasiksi.

Liian voimakas identiteetti voi olla myös ongelmallinen. Alueiden ja ihmisten suhdetta ei tästä syystä pidäkään korostaa liikaa: ihmiset, ideat ja kulttuuri-ilmiöt ovat aina liikkeessä yli rajojen. Useimmissa Suomen kaupungeissa selvästi alle puolet väestöstä on niissä syntyneitä, joissakin alle kolmannes.

Paikkakunnat eivät siten ”kuulu” vain paljasjalkaisille. Myös maahanmuuttajat tarjoavat tänä päivänä paikkakuntien kulttuuriympäristölle ja elinkeinoelämälle oman panoksensa ja monipuolistavat niitä. Joitakin ihmisryhmiä poissulkevat puheet ja teot ovat usein eettisesti ongelmallisia mutta myös siitä syystä, että ne voivat nopeasti muuttaa johonkin paikkakuntaan perinteisesti liitetyt positiiviset mielikuvat hyvinkin negatiivisiksi. Alueellinen identiteetti ja kotiseutu onkin hyvä nähdä avoimin silmin ja tiedostaa, että kukaan ei varsinaisesti omista niitä, mutta kaikki voivat toimia niiden puolesta yksin ja yhdessä. Ne ovat osa yhteistä perintöämme, nykyaikaa ja kenties tulevaisuuttakin. Näin alueiden ja paikkojen määrittelyyn liittyy aina myös moraalinen ja eettinen ulottuvuus. n

22

Kotiseutu 2017

Lähteet Braudel, Fernand 1980: On history.

Weidenfeld and Nicholson, London.

Castells, Manuel 1989: The informational city. Basil Blackwell, Oxford.

Cresswell, Tim 2014: Place. John Wiley & Sons, Chichester.

Granö, J.G. 1930: Puhdas maantiede. WSOY, Porvoo.

Keating, Michael 1998: The New Regionalism in Western Europe. Edward Elgar Publishing, Northampton.

Mitchell, Katharyne 2016: Celebrity humanitarianism, transnational emotion and the rise of neoliberal citizenship. Global Networks 16, 3, 288–306.

Moisio, Sami & Paasi, Anssi 2013: Beyond state-centricity: the geopolitics of changing state spaces. Geopolitics 18, 2, 255–266.

Ohmae, Kenichi 1995: The end of the nationstate. Free Press, New York.

Paasi, Anssi 1984: Aluetietoisuus ja alueellinen identiteetti ihmisen spatiaalisen sidoksen osana. Suunnittelumaantieteen yhdistyksen julkaisuja no. 13. Helsinki Paasi, Anssi 1986: Neljä maakuntaa: maantieteellinen tutkimus aluetietoisuuden synnystä Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja N:o 8. Joensuu.

Paasi, Anssi 1996: Territories, boundaries and consciousness. The changing geographies of the Finnish-Russian border.

Wiley, Chichester Paasi, Anssi 2009: The resurgence of the ‘region’ and ‘regional identity’: theoretical perspectives and empirical observations on the regional dynamics in Europe. Review of International Studies 35, S1, 121–146

Paasi, Anssi 2013: Regional planning and the mobilization of ‘regional identity’: from bounded spaces to relational complexity.

Regional Studies 47 (8), 1206–1219 Paasi, Anssi 2016: Dancing on the graves: independence, hot/banal nationalism and the mobilization of memory. Political Geography 55 (painossa) Pred, Allan 1984: Place as historically contingent process: structuration and the time-geography of becoming places. Annals of the Association of American Geographers 74, 279–97 Relph, Edward 1976: Place and placelessness. Pion, London Strange, Susan 1996: The retreat of the state.

Cambridge University Press, Cambridge.

Suutari, Timo & Rinne-Koski, Katja 2013: Kotiseutu kokemuksellisuutta tavoittamassa.

Maaseudun uusi aika 3/2015, 54–64 Tuan, Yi-Fu 1975: Place: An Experiential Perspective. Geographical Review 65, 2, 151–165 Turunen, Heikki 1976: Kivenpyörittäjän kylä.

WSOY, Porvoo.

Williams, Raymond 1983: Keywords. Oxford University Press, Oxford.

Williams, Raymond 1988: Marxismi, kulttuuri, kirjallisuus. Vastapaino, Tampere.

Zimmerbauer, Kaj & Paasi, Anssi 2013: When old and new regionalism collide.

De-institutionalization and resistance identity in municipality amalgamations.

Journal of Rural Studies 30, 2, 31–40

Kotiseutu 2017

23

”

Sana kotiseutu ei sano oikein mitään. Se kuulostaa 1800-luvulta. Jos asia ilmaistaisiin joillain muilla termeillä, voisin saada siitä koppia.

24

Kotiseutu 2017

Kotiseudun käsite ja kotiseutututkimuksen perintö Suomessa Sulevi Riukulehto Aluehistorian tutkimusjohtaja Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa Seinäjoella.

Syntynyt Ähtärissä ja asuu Kuortaneen Salmella.

K

otiseudun käsite – kuten käsitteet yleensäkin – on eri kulttuuri- ja kielialueilla sekä yhteiskuntien eri kehitysvaiheissa saanut toisistaan poikkeavia vivahteita. Monissa eurooppalaisissa kielissä on kotiseutua muistuttavia käsitteitä, joiden tarkka merkitys on ’pieni isänmaa’, näin esimerkiksi mała ojczyzny puolassa ja patria chica espanjassa (Řezník 2009, 238; Fernández-Manjón 2010, 18). Samantapainen sisällöltään on myös ranskan käsite mon pays. Esimerkiksi Fernand Braudelin tutkimuksissa ranskalaisesta identiteetistä mon pays näyttäytyy yhden keskuksen ympärille rakentuneena yksipaikkaisena kotiseutuna, joka ei noudata olemassa olevien hallinnollisten aluemuodostelmien rajoja, mutta joka kuitenkin on varsin pysyvä ja yleisesti tunnettu. (Braudel 1990, 43–45.)

Saksan Heimat, ruotsin hembygd ja suomen kotiseutu ovat kielen yleisessä käytössä keskenään varsin samansisältöisiä. Niillä on jo takanaan pitkä käsitehistoria; on muodostunut erilaisia kotiseudun puhuntoja ja kotiseutukäsityksiä. Näissä kielissä kotiseutu ei ole pelkästään tilaan liittyvä käsite, vaan kotiseuduksi ymmärretään ennen muuta kulttuurissa ja sosiaalisissa suhteissa muodostuva henkinen ympäristö. Peter Blicklen mukaan samantyyppinen kotiseutu-käsite löytyy myös monista slaavilaisista kielistä, esimerkiksi tsekistä (domov) sekä sloveenista, kroatiasta ja serbiasta (dòmavina). Venäjän rodina on ainakin Blicklen mukaan lähempänä saksalaista kuin ranskalaista ajattelutapaa. (Blickle 2011, 2–3.)

Kotiseutu 2017

25

Samoin Turkissa on rikas kotiin ja kotiseutukokemukseen liittyvä sanasto.

Suomalaista kotiseudun ajatusta lähinnä vastaa memleket. Se viittaa synnyintai asuinpaikkaan, -alueeseen tai kotimaahan ja sisältää vahvan emotionaalisen painotuksen. Kyse on kuulumisesta jonnekin paikkaan tai johonkin yhteisöön, esimerkiksi sukuun. (Bozkurt 2009, 21.) Meille tuttu kotiseudun käsite löytyy myös kauempaa, esimerkiksi eteläafrikkalaisista tsuanan ja zulun kielistä (ekhaya, legae). Tämä on tullut selväksi Helsingin yliopiston ja NorthWest Universityn yhteisissä kenttätutkimuksissa Merafongin kunnan alueella (Home in Merafong -hanke).

Oman erityistapauksensa muodostaa englanti, johon kotiseutua kuvaavaa itsenäistä käsitettä ei ole syntynyt eikä lainattu. Lähimmäksi tuleva englanninkielinen termi on yksinkertaisesti home. Suomennos ’koti’ ei kuvaa sen sisältöä kovinkaan hyvin. Sanakirjamääritysten mukaan home on paikka, alue tai valtio, johon koetaan kiintymystä. (Morley 2000, 16.) Monet suomalaisetkin tuntevat Lynyrd Skynyrdin pop-kappaleen Sweet home Alabama. Kotiseudustahan siinä selvästi puhutaan. Englanninkielisessä kirjallisuudessa kotiseudun ilmiöihin on usein viitattu myös saksan- tai ranskankielisillä termeillä (Heimat, mon pays), vielä useammin on käytetty jotakin lähelle tulevaa kuvailevaa muotoilua tai tutkimuksellista uudissanaa. Näitä olen kirjannut itselleni muistiin parikymmentä. Erillisen kotiseutu-käsitteen puuttuminen näyttää olevan englanninkielessä maailmassa jonkinasteinen ongelma.

Kotiseudun universaalia ilmiötä on eri kielissä ja kulttuurialueilla lähestytty hieman eri kulmista. Suomalainen kotiseudun käsite on jo niin vanha, että se on ehtinyt saada monenlaisia vivahteita. Meillä kotiseututyö alkoi järjestäytyneessä muodossa 1800-luvun lopussa, mutta jo silloin sillä oli pitkät juuret 1600-luvun paikalliskuvauksiin, pitäjänkertomuksiin ja akateemisiin opinnäytteisiin, Painettuja ohjeita kotiseutuaineistojen keräilijöille ovat laatineet J. Faggot 1741, H. G. Porthan 1782, G. Bonsdorff 1798. Monisatavuotisen käsitehistorian kokoaminen yhteen artikkeliin ei ole mahdollista. Suomen 100-vuotisjuhlavuonna on luontevaa rajoittaa tarkastelu itsenäisyytemme aikaan. Käytännössä tämä tarkoittaa modernin kotiseutuliikkeen vaihetta 1890-luvulta kolmannelle vuosituhannelle. Otan tässä artikkelissa tarkasteltavaksi kotiseututyön toimijoille kirjoitetut oppaat ja ohjetekstit, siis tekstit, joiden tarkoituksena on ollut määrittää kotiseutua ja sen hyväksi tehtävää työtä. Toissijaisina lähteinä käytän Kotiseutu-lehdessä ja sen seuraajissa julkaistuja artikkeleita sekä muita kotiseutujulkaisuja.

26

Kotiseutu 2017

Varhaisen kotiseutututkimuksen yksipaikkaisuus Vuodet 1890–1920 merkitsivät kotiseututyön järjestäytymistä osaksi suomalaista kansalaisyhteiskuntaa: perustettiin kotiseutu-, museo-, ja perinneyhdistyksiä, keskusjärjestöjä, museoita, kotiseututaloja, lehtiä ja ennen muuta kerättiin aineistoja: esineitä, sanoja, puumerkkejä, lauluja, loitsuja, tapoja, asiakirjoja, muistoja. Suomen kotiseutuliikkeen historian kirjoittanut Piia Stenfors näkee kotiseutuliikkeen alkuvaiheen osana suomalaisten joukkoliikkeiden ja kansalaisyhteiskunnan muodostumista. (Stenfors 2007, 32, 37.) Kotiseutuliike oli pieni tekijä – paljon suurempia jäsenmääriä kokosivat osuustoimintaliike, maamiesseurat, nuorisoseurat, urheiluseurat, raittiusseurat. Aluksi tutkimuksen merkitys korostui: kotiseututyö on keräämistä, aineistojen muodostamista ja tallentamista. Maantieteessä, historiassa, kansatieteessä ja kansanrunouden tutkimuksessa oli käyttöä laajasti eri alueilta kerätyille aineistoille: ”työmaa [on] niin laaja, ettei kukaan parhaimmallakaan tahdollaan voi toimittaa kunnollisia keräyksiä kaikilla näillä aloilla.”

(Schvindt 1916, 118.)

Julkaisutoiminta oli innokasta. Vuosina 1889–1900 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi kymmenen Muurahaiset-sarjan ohjetta kansatieteellistä kertomusta varten ja myöhemmin vielä kolme Taikanuotta-nimistä opasta. Vuosina 1912–1916 ilmestyi viisi kotiseututyön yleisopasta, joiden kirjoittamiseen osallistui kymmeniä eri alojen asiantuntijoita. 1900-luvun alussa painotettiin voimakkaasti kotiseututyön tiedollista ja tutkimuksellista osaa.

Kannustettiin keräämään kansanrunoja ja sävelmiä, perustamaan museoita, luomaan kokoelmia ja aineistoja. Vaadittiin kaikenpuolista kansanperinteen pelastamista säilytettäväksi tuleville polville. Haluttiin myös koulutusta ja opintopiirejä. (Boldt 1909; Hästesko 1912; Liakka 1916.)

Aluksi kotiseutua määriteltiin ahkerasti. Määritelmiä leimaa yksipaikkainen kotiseutukäsitys. Esimerkiksi arkeologian professori Aarne Mikael Tallgrenin kirjassa Suomen kotiseutututkimus, sen tehtävät, vaiheet ja nykyiset järjestöt (1912) kotiseutu näyttäytyy meitä ympäröivänä, elävänä luontona ja paikkakuntana, joka on kirjoittajan käsityksen mukaan ”ahtain” kotiseutumme.

Tallgren piti järjestelmällistä kotiseututyötä korostetusti modernina sivistysilmiönä ja osana yhteiskuntaelämämme demokratisoitumista.

[Kotiseutututkimuksella] on juurensa kaikessa siinä, mikä on ajallemme ominaista sivistyksellisessä, yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa suhteessa – kansanvaltaisuudessa, uusien joukkojen esille pyrkimisessä ja uusien voimien etsimisessä. (Tallgren 1912, 7.)

Kotiseutu 2017

27

Samankaltainen yhteen maantieteelliseen alueeseen ja omiin kokemuksiin perustuva kotiseutukäsitys on kirjattu 1914 julkaistun Kotiseutututkimuksen oppaan I osan esipuheeseen. E.W. Juvelius maalailee: Meille kaikille on rakas kotiseutumme, missä me ensimmäiset lapsuutemme leikit olemme lyöneet, missä nuoruusvuotemme ilot ja surut olemme yhdessä samanikäistemme kanssa tunteneet ja missä miehuusikämme työt olemme suorittaneet. Me tunnemme, että olemme siihen katkeamattomin sitein sidotut. (Juvelius 1914, 7.)

Juveliuksen tyyli on ylevä. Se oli 1900-luvun alussa normaali tieteellisen proosan tyyli. Myöhemmin asiaproosa on suoraviivaistunut, mutta kotiseudusta puhutaan vieläkin varsin juhlavaan sävyyn.

Juvelius käyttää useita sivuja kotiseutututkimuksen määrittelyyn: ”Kotiseutututkimus on lähimmän ympäristömme, kotiseutumme, menneisyyden ja nykyisyyden kaikinpuolista tutkimista ja kuvaamista.” (Juvelius 1914, 12– 13.) Ilmeisestä kehäpäätelmästä (kotiseutututkimus tutkii kotiseutua) huolimatta Juveliuksen muotoilu on huomionarvoinen. Sen mukaan kotiseutu on samalla kertaa sekä laaja että suppea: se kattaa koko ilmiöiden kirjon mutta on paikallinen alaltaan. Juvelius vielä tarkentaa luettelemalla, että kotiseutututkimus sisältää 1. kotiseudun luonnon tutkimisen, 2. ihmisen ja hänen toimintansa tutkimisen ja 3. kotiseutua koskevan tiedon tunnetuksi tekemisen.

Kotiseutu on siis sekä luontoa että ihmisiä ja ihmisten toimintaa.

Vaikka kotiseutu useimmiten ymmärrettiin yksipaikkaisena, vain harvoin asianharrastajat lähtivät ajatuksesta, että kotiseudun rajat noudattaisivat poliittis-hallinnollisia kuntarajoja. Tälle kannalle asettui oikeustieteilijä Rabbe Axel Wrede; hän lausuu yksiselitteisesti: ”kotiseutututkimus käsittelee kuntia” (Wrede 1916, 16). Onko tässä nähtävissä juristin hallinnollisnormatiivinen elämäntulkinta vai pelkästään ajattelemattomuutta? Wreden kotiseudun oikeuselämää käsittelevä kirjoitus paljastaa, että hänenkin kotiseutukäsitykseensä kuuluvat kansanperinteet (kuten häätavat) ja muu henkinen kotiseutu. On vaikea nähdä, miksi ne noudattaisivat kuntarajoja. Useimmille kotiseutututkijoille kunnanrajoilla ei ollut suurtakaan merkitystä. Esimerkiksi maantieteilijä Johan Evert Rosberg varoitti rajoittamasta kotiseutua yhteen kuntaan, sillä maantieteelliset ja hallinnolliset rajat sattuvat harvoin yksiin. Hän suosittaa tarkastelun yksiköksi laajempaa historiasta periytyvää aluetta. Koska paikalliskuvauksissa ovat kuvattavina ennen muuta asukkaat, on sopivinta tehdä tarkastelu pitäjätasolla, vaikka se olisikin useisiin kuntiin jakautunut.

28

Kotiseutu 2017

Meidän päivinämme tapahtuu usein pitäjien jakoja, mutta kun näin muodostuneilta uusilta pitäjiltä puuttuu sekä historia että perintö, on syytä paikalliskuvauksen aiheeksi ottaa alkuperäinen, jakamaton pitäjä. (Rosberg 1916, 54.)

Uusilta hallinnollisilta yksiköiltä puuttuu elämä, niitä ei tavallaan vielä ole olemassa. Sen sijaan pitäjän asukkaat liittyvät Rosbergin mielestä toisiinsa ”erikoisella yhteenkuuluvaisuuden tunteella, joka on selvästi havaittavissa”.

Vielä jyrkemmälle kannalle asettuu historioitsija Väinö Voionmaa. Hän pysähtyi pohtimaan kysymystä kotiseudun laajuudesta kirjoituksessaan Yhteiskuntataloudellinen kotiseutututkimus maaseudulla (1916). Tarkastelun rajoittaminen kuntayksikköihin ei ole mitenkään perusteltua, päinvastoin: se on haitaksi.

[V]irallisista tilastoista yleensä puuttuu se kotiseutuisuus, joka panee huomion pienempiinkin paikallisiin eroavuuksiin ja vivahduksiin.

Jotta yhteiskuntatieteellinen kotiseutututkimus saisi tarpeellisen kehyksen, on syytä tarkata käsiteltävänä olevan alueen yleisiä seutuoloja ja suhteita ympäristöseutuihin. On mainittava yhteinen seudunnimi, jos sellaista on (mihin ”kulmaan”, ”puoleen”, ”kansaan” t. m. s. seutu kuuluu) ja missä suhteissa näin nimetty seutu eroaa naapuriseuduista (kansan ulkonäössä, luonteessa, puvuissa, elinkeinoissa). Samalla tavoin on otettava huomioon käsiteltävän seudun sisäpuolella tavattavia mainitunlaatuisia erilaisuuksia. (Voionmaa 1916, 29–30.)

Voionmaa osoittaa kiinnostusta myös pieniin yksikköihin, erityisesti kyliin, mutta vaatii, että muutkin piirijaot (esimerkiksi talon käsite ja kansanomaiset maayksiköt, kuten oravanmaat), ovat yhtä lailla merkittäviä. Hän pitää siis itsestään selvänä, että ihmiset ovat monien samanaikaisten alueiden jäseniä ja kotiseututunne perustuu jotenkin näiden kokemusten summaan. Tästä näkökulmasta kotiseutututkimuksen tekeminen kunnan tai jonkin muun hallinnollisen rajauksen mukaisena on suorastaan harhaanjohtavaa.

Kurt Melander ja Kaarlo Kivirikko kertovat, että maantieteen opettajat halusivat rajata kotiseutututkimuksen oppikouluissa maantieteen oppiaineen rajoihin, mutta tämä käsitys torjuttiin nopeasti. (Melander ja Kivirikko 1914, 25.) Kotiseudun käsite kietoo sisäänsä historian ja perinteet, kaikki yhteiskunnalliset ja luonnonhistorialliset yksityiskohdat, taiteet ja tieteetkin, kuten jo kaksiosaisen Kotiseutututkimuksen oppaan sisällysluettelosta voimme

Kotiseutu 2017

29

nähdä. Kotiseutu ja Hembygden-lehtien artikkelit läpäisevät koko inhimillisen kokemuspiirin. Ajatus kapeasti hallinnollisiin rajoihin tai vaikkapa maantieteen oppiaineen rajoihin rajoittuvasta kotiseudusta oli hylättävä. Theodor Schvindtin mielestä kotiseudun lähtökohtana on yksinkertaisesti kodin kokemus. ”Koti on kotiseudun keskuspiste”. (Schvindt 1914, 60.) Hän tarjoaa jokaiselle kotiseudun harrastajalle lähtökohdaksi omaa kotia ja sen asukkaita.

Ihmisten kokemuksissa riittää tutkittavaa: ”Vanhukset kertovat yleiseen mielellään nuoruutensa muistoja, jotta harjoittelijalla on täysi työ kirjoittaessaan muistiin, mitä vanhus kertoo.”(Schvindt 1914, 61.)

Kaikki tähän mennessä esiintyneet ajattelijat kiinnittävät kotiseudun jollakin tavoin paikan käsitteeseen. Oikeastaan suurimmat erot ilmenevät suhtautumisessa mittakaavaan. Onko kotiseutu staattinen pitäjä, kunta, oma koti, synnyinseutu tai lapsuuden tanhuat? Yksipaikkainen kotiseutukin voi kasvaa, laajentua tai se voidaan ymmärtää eri tavalla, kun kotoa matkustetaan kauemmas. Hannes Salovaaran oppikoululaisille kirjoittamassa opaskirjassa Nuori kotiseutututkija (1914) liikutaan monenkokoisilla kotiseuduilla omasta kodista kotimaahan. Jotta oman kotiseutunsa voisi todella tuntea, on tunnettava myös muuta maailmaa. Kotiseudun syväymmärrys on kaukana nurkkapatriotismista: Ja mitä tietää sellainen henkilö edes omasta kotimaakunnastaan ja sen nähtävyyksistä, joka vain kotimäeltä sitä on katsellut! Eikä hän edes omia kotoisia oloja oikein ymmärrä, ellei koskaan ole voinut niitä vieraisiin oloihin verrata. Siksipä on hänessä jotain, joka muistuttaa hämärässä kasvanutta kituvaa kasvia. (Salovaara 1914, 73.)

Salovaara vaatii nuoria matkustamaan ja laajentamaan kotiseutukuvaansa.

Tällainen multiskalaarisuus teki mahdolliseksi ymmärtää valtio ja isänmaa uudella tavalla, omasta kotiseutukokemuksesta ylöskasvaneena ymmärryksenä: valtio ei olekaan mikä tahansa ulkopuolinen auktoriteetti vaan oma kotimaani, minun kotiseutuni yleisempi muoto tai kenties monien yksittäisten kotiseutukokemusten summa.

Suomalaisessa kotiseutuliikkeen historiassa 1900-luvun alun aineistojen keräily ja siihen liittyvä yhdistysten perustamisen kausi on yleensä erotettu omaksi kehitysvaiheekseen. Ensimmäisten puuhamiesten, Robert Boldtin ja Theodor Schvindtin, väistyminen 1920-luvulla on nähty rajapyykiksi järjestäytyneen kotiseututyön kehityksessä. Esko Aaltosen mukaan ”tällöin tavallaan päättyi Suomen järjestäytyneen kotiseutuliikkeen ensimmäinen vaihe.”

(Aaltonen 1963, 125.) Tutkimuksellinen painotus väheni ja jäi ennen pitkää

30

Kotiseutu 2017

tieteellisten laitosten tehtäväksi. Tutkimuksen sijaan alettiin puhua kotiseututyöstä. Sen tueksi nousi joukko erillisorganisaatioita: museokentälle Suomen Museoliitto 1923, paikallishistorioiden kirjoittamiseen Paikallishistoriallinen Toimisto 1933, ensimmäinen maakuntaliitto perustettiin 1927, Kotiseututyön Keskusvaliokunta lakkautettiin 1938 ja Kotiseutu-lehden uudeksi kustantajaksi tuli Talonpoikaiskulttuurisäätiö. (Aaltonen 1963, 126–127.)

Kotiseutu ja maanpuolustus Perinteisesti kotiseudun ja valtion välillä on nähty kilpailuasetelma. Suhde oli vähintäänkin jännitteinen. Ruotsalainen aatehistorioitsija Karin Johannisson on ansiokkaasti ja monipuolisesti kuvannut vastakkainasettelua kirjassaan Nostalgia. (Johannisson 2001/2013, erit. 54–69.) Koti-ikävä ei saa ketään lähtemään rintamalle – rintamakarkureita se on synnyttänyt miljoonittain. Jännitteinen kuva lientyi 1920- ja 1930-luvuilla. Koti-ikävästä tuli hyväksyttävä piirre, kun isänmaallisuus alettiin tulkita kotiseudun puolustamiseksi. Hyväksyntään vaikutti myös kotiseutuharrastuksen nauttima suosio.

Siitä oli tullut liike, vieläpä kansainvälinen liike, joka eli ajassa. Perustettiin monenlaisia kotiseutuinstituutioita. Kotiseutututkimus sulki sisäänsä jollain tavoin kaikki tutkimusalat ja nautti yleistä arvostusta. Suomessakin sitä vaadittiin pakolliseksi oppiaineeksi joka koulutasolle. Nostalgia oli muuttunut patologiasta voimavaraksi.

Oikeistoradikaalien ja totalitaaristen liikkeiden kannatuksen kasvaessa nekin omaksuivat kotiseututyön omaan ohjelmaansa. Saksassa yhteys kasvoi erityisen lujaksi: Heimatista tuli yksi kansallissosialistisen kasvatuksen peruskäsitteistä. 1930-luvulla kehitettiin rotubiologisesti perusteltua kotiseututunteen teoriaa. Kotiseutu alkoi saada Blut und Boden -filosofian piirteitä. Verenperintöä ja maata mystifioitiin. Saksalaisilla oli erityinen historiallinen tehtävä. (Johannisson 2001/2013, 65–66, 91–92.) Omasta, tutusta ja turvallisesta kotikokemuksesta johdettiin askel askeleelta laajempi kotiseutu, isänmaa ja maanpuolustustahto. Häivähdyksiä tästä ajattelusta oli jo nähty Suomessakin: Tallgren ja Juvelius katsoivat, että jokaisella ihmisellä on mahdollisuus ymmärtää niinkin abstrakti ajatus kuin isänmaa oman kotiseutunsa avulla.

Kotiseuturakkaus on ahtaammassa merkityksessä isänmaanrakkautta.

Ja tosiaankin vain se, joka on kotiseuturakkautta tuntenut voi oikein isänmaataan rakastaa. (Juvelius 1914, 7; ks. myös Tallgren 1912, 7.)

Kotiseutu 2017

31

Varhaisille kotiseutumiehille isänmaallisen hengen herättäminen oli kuitenkin vain yksi kotiseututietoisuuden osa. Sen avulla kotiseutu lunasti paikkansa ja tuli hyväksytyksi nationalismin vuosisadalla. Oli ymmärrettävä, että kotiseuturakkaus ei välttämättä kilpaillut esivallan kanssa. Ne olivat yhteensovitettavissa. 1920–1930-luvuilla isänmaallinen painotus vahvistui. II maailmansodan kynnyksellä yhteys omasta kodista isänmaahan oli täydellinen.

Suomalainen Maanpuolustuksen alkeiden oppikirja kansakouluille (1939) perustelee isänmaanrakkauden kotiseuturakkaudella. Isänmaa on yhteisten kotiseutujemme summa: Koti on sinulle tärkein paikka maailmassa. Siellä ovat isä ja äiti, jotka sinua hoitavat ja suojaavat. Siellä olet syntynyt ja vanhempiesi hellässä huomassa nuoruusikääsi varttunut. Siellä olet ensi leikkisi leikkinyt ja ensi itkusi itkenyt. Kotisi on sinulle unohtumattomien muistojen pyhä paikka, jossa kukaan ei saa rauhaasi häiritä. Se on sinun oma valtakuntasi. (Kivistö ja Oksala 1939, 7.)

Tämä on pikkuisänmaa-ajattelun suomalainen versio (ks. artikkelin alku). Samalla tunteisiin vetoavalla tyylillä kuvataan oman kodin läheisyydessä olevat muiden lasten kodit, tutut leikkikentät, joita myös opimme rakastamaan ja jotka näin ”muuttuvat sinun valtakunnaksesi”.

Vuosien kuluessa näköalat laajenevat. Opit tietämään, että samoin kuin sinulla, on jokaisella maamme asukkaalla oma kotiseutunsa. Pian muodostuu sinulle kuva maasta, jota kutsumme kotimaaksi – isänmaaksi. (Emt.) Maanpuolustuksellinen juonne kotiseutukäsitteen historiassa jäi lyhyeksi. Siitä ei näy merkkiäkään sotien jälkeen ilmestyneissä kotiseututyön yleisesityksissä. Silti maanpuolustuksellinen puhunta pilkahtaa esiin aika ajoin vielä 2000-luvulla. Suomessakin kuulee puheenvuoroja, joissa kotiseututyö ymmärretään maanpuolustuksen välineeksi. Kotiseudun, isänmaan ja maanpuolustuksen yhteys piirrettiin sota-ajan kansakoululaisten mieliin niin lujasti, että se on kantanut välillisesti vielä seuraaviin sukupolviin. Tämä käsitehistoriallinen kytkös ei ole pelkästään suomalainen ilmiö. Yhteiskunnallisessa keskustelussa saksan kielen Heimat liitetään edelleen aika ajoin kolmanteen valtakuntaan.

32

Kotiseutu 2017

Kotiseutuliikkeen yhteiskunnallinen tehtävä kahden kulttuurin välissä Poikkeusolojen jälkeen palattiin arkiseen kotiseututyöhön. Esko Aaltonen laati uuden Kotiseututyön oppaan (1948) joukkotuotannon ja teollistumisen muuttamaan maailmaan. Tutkimuksellinen painotus on poissa, perinteen säilyttämisen tarve korostunut. Jälleenrakennetussa maailmassa kotiseutuliike on muutoksia hillitsevä voima: Nykyaikainen kotiseutuliike on aikamme elämänmuotojen ylen nopeasta ja entisyyttä liian rajusti hävittävästä muutoksesta johtuva vastavaikutusilmiö. Kotiseututyö puolestaan tunnustaa perinteiden suuren arvon ja merkityksen, mutta se ei silti tahdo olla terveen ja tarpeellisen kehityksen jarruna. Se pyrkii siis olemaan kahden kulttuurimuodon välittäjä ja sovittaja. (Aaltonen 1948, 7.)

Kotiseututyön opas jakautuu kolmeen osaan. Eniten huomiota saavat ”Tutkiva ja tallentava toiminta” sekä ”Elvyttävä ja vaaliva toiminta”. Niissä tarkastellaan alaluvuittain luonnon muistomerkkejä, esihistoriaa, esineitä, muistitietoa, rakennuksia, käsitöitä, juhlaperinnettä, murretta ja muita kotiseudun aihealueita pitkälti samaan tapaan kuin 1910-luvun opaskirjoissa. Kolmas osio, ”Hoitava ja luova toiminta”, sisältää uuden yhteiskunnallisen painotuksen, mutta jäi vielä sivurooliin (12 sivua).

Tutkivaa ja tallentavaa toimintaa tarvitaan yhä. Se katsoo menneisyyteen.

Ilman kotiseudun luonnon ja historian monipuolista tuntemista sen aarteita ei voida hoitaa, ei perinteiden merkitystä käsittää eikä kylän asukkaissa herättää sukutunnetta ja kotiseuturakkautta. (Aaltonen 1948, 14.)

Aaltonen ei kuitenkaan erityisesti patista keräilyyn tai museoiden perustamiseen, sen aika ja kiireellisin tarve oli ohi: alkuvuosikymmenten keruutyö oli pelastustyötä, sotien jälkeisessä Suomessa ylpeiltiin maailman suurimmilla muistitiedon kokoelmilla. (Aaltonen 1948, 14–15, 60.) Kotiseudun käsitteen sisältöä Aaltonen muotoili Kotiseutu-lehdessä 1951. Se perustuu rajattuun alueeseen, mutta voi esiintyä monessa mittakaavassa: Kotiseutu on tietenkin paikallisesti rajattu alue. Kotiseutu on tavallisesti kylä, jossa olemme syntyneet tai parhaimmat vuotemme eläneet.

Mutta kun katsomme sitä etäältä tai yleensä laveammasta näkökul-

Kotiseutu 2017

33

masta, se käsittää koko pitäjän, joissain tapauksissa koko maakunnan, johon tuo meille rakas kylämmekin kuuluu. Kaupunkilaisasukkaille kotipaikka on ahtaimmassa mielessä kaupunkikortteli tai kaupunginosa, mutta laveammassa mielessä koko kaupunki, jossa ovat syntyneet tai jossa asuvat. (Aaltonen 1951, 12.)

Aaltosen kirjasta otettiin uusi painos 1953. Kuusikymmentäluvulla katsottiin, että kotiseututyö kaipaa kokonaan uutta oppikirjaa. Veikko Anttilan Kotiseututyö tänään (1960) on kirjoitettu eri tarkoituksessa, eri sukupolvelle ja eri maailmaan. Tieteellisen työn demokratisoiminen tai isänmaallisen mielen herättäminen eivät kuulu Anttilan ohjelmaan. Sen sijaan boldtilainen kansanvalistustehtävä on edelleen mukana, jopa entistä hallitsevammassa roolissa. 1960-luvun kotiseututyön esityksissä se saa nyt yhteiskunnallisen vaikuttamisen asun, sillä kotiseutukuva on jatkuvan muutoksen alainen. Aaltosen tavoin Anttila liputtaa vanhan ja uuden yhteensovittamisen puolesta. Hän on huolissaan yhtenäiskulttuurin uhkasta.

Vanha kansanomainen perinne, henkinen ja esineellinen, talonpoikainen ja muita sosiaaliryhmiä edustava, on peittymässä nykyisten tiedotusvälineiden, koulujen ja teollisuuden tuottaman ja välittömän tarvekaluston, aineiston ja vaikutteiden alle. Kaikki ovat pian omaksuneet likimain saman kielenkäytön, jota opetetaan kouluissa, luetaan sanomalehdistä ja kuullaan radiosta. Kaikki käyttävät kuosiltaan samanlaisia vaatteita, asuvat toisiaan muistuttavissa rakennuksissa, omaksuvat samoja käyttäytymistapoja jne. Tämä on yhtenäiskulttuuria, josta vain tarkkasilmäinen erottaa maakunnallisen ilmeen. Kaikki eivät kuitenkaan ole yksimieliset siitä, että näin on hyvä. (Anttila 1960, 8–9.)

Monimuotoisuutta tai kulttuuridiversiteettiä ei sanoina vielä tunneta, mutta niiden sisältämä ajatus on omaksuttu: Toiset sanovat, että meidän on kehitettävä kulttuuripääomaamme myös maakunnalliselta pohjalta, että Suomi-neidolle on opetettava Savon kielen sulavuus, että hänelle on rakennettava jykevä pohjalainen tuparati ja että hänen ylleen on puettava hämäläinen kansanpuku. Siksi harrastetaan maakunnallisen kulttuuriperinteen tutkimista, tallentamista ja elvyttämistä, siksi myös mennään pienempiin kokonaisuuksiin, paikallisiin kulttuurikeskuksiin, pitäjiin, kyliin ja jopa yksityisiin taloihinkin. (Emt.)

34

Kotiseutu 2017

Anttila ei määrittele kotiseudun käsitettä, ei myöskään rakenna kotiseudun teoriaa. Jotain pystymme kuitenkin ymmärtämään niistä kolmesta pilarista, joiden varaan kotiseututyö rakennetaan. Anttilalla järjestys on paljastava: ensimmäinen on ympäristönhuollollinen, toinen kulttuuripoliittinen ja vasta kolmas tutkimuksellinen.

Kotiseututyön tehtävänä on 1. luoda eri osatekijöistä saumatonta kulttuurimaisemaa (ympäristönhuolto), 2. rikastuttaa kulttuuria maakunnallisilla ja paikallisilla erikoispiirteillä (kulttuuripolitiikka), 3. tallentaa kulttuuriperintöä (tutkimus).

Anttilan kotiseutu on toimintaa, yhteiskunnallista ja poliittista aktiivisuutta, se on askeleen lähempänä ruotsalaista kotiseudunhoidon perinnettä. 1950-luvulla kotiseututyön aktiivit näkivät olevansa uuden maailman kynnyksellä.

Elettiin erityistä ”etsikkoaikaa”, jossa kotiseutuliikkeellä oli uusi rooli: Kotiseututyön nykyiset tehtävät näkyvät selvimpinä luonnonsuojelun alalla, joka on kohoamassa kansatieteellisen ja paikallishistoriallisen harrastuksen rinnalle ns. kotiseudunhoidon toiseksi päälinjaksi. – – Viihtyisyys on nykyaikaisen kotiseututyön iskusanoja. (Anttila 1960, 7.)

Ne arvot, joita luonto edustaa ja joita siis on suojeltava, ovat luonteeltaan kulttuurisia, sosiaalisia ja taloudellisia (Aaltonen 1963, 25).

Vaikka luonnonsuojelua korostettiin yleisesityksissä, se valtasi laajemmin alaa paikallisessa kotiseututyössä vasta 1970-luvulla (Turunen 2004, 176–179).

Luonnonsuojelupainotus ei kuitenkaan ollut pelkkää puhetta. Kotiseutuliiton ja Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen yhteinen luonnonsuojelutoimikunta oli perustettu 1956. Kotiseutusihteeri Erkki Kanervo kokosi aineistoja ja auttoi tekemään rauhoitusaloitteita yhdessä paikallisjärjestöjen kanssa. Vuodesta 1966 Kotiseutuliitolla oli oma luonnonsuojelujaosto. Kotiseutuliikkeen soihdunkantajat olivat liikkeellä yllättävän varhain.

Vielä välittömästi sotien jälkeen kotiseutuaktiivien kirjoituksia hallitsi paikalleen pysyvästi asettuneen, usein maatalousvaltaisen elämäntavan suosima yksipaikkaisuus, mutta jo 1960-luvulla kirjoituksiin tuli toisenlaisia sävyjä.

Aaltonen kirjoitti Kotiseututyön oppaansa uuteen muotoon vuonna 1963. Uu-

Kotiseutu 2017

35

si laitos on edellisiä yhteiskunnallisempi. Maaltamuutto ja kaupungistuminen olivat uuden vuosikymmenen arkitodellisuutta. Niissä oloissa kotiseutua ei voinut sitoa maaseutuun. Muuttaja joutuu aina tarkastelemaan kotiseutuaan monessa mittakaavassa. Skaalautuminen sai Aaltosen kotiseutuoppaassa entistä näkyvämmän roolin. Se on kotiseudun muodostumisen luonnollinen piirre: Kotiseudulla tarkoitamme lähinnä kotikylää tai -kaupunkia, jossa asumme. Laajennamme kotiseudun käsittämään koko pitäjän, koko kunnan, kun asumme sen rajojen ulkopuolella; jopa koko maakunnan, milloin asumme senkin ulkopuolella. (Aaltonen 1963, 9.)

Anttila menee jälleen pitemmälle. Vuonna 1967 hän on valmis sivuuttamaan synnyinpaikan etuoikeutetun merkityksen kotiseudun muodostumisessa.

Käsite kotiseutu ei enää ole entisellä tavalla sidottu synnyinpaikkaan.

Samalla kotiseututyö on riisunut yltään paljon sitä kansallisromanttista asua, johon se aikaisemmin verhoutui. Muistojen tilalle on tullut nykyaikaa ja tulevaisuutta palvelevaa, yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti sävyttynyttä toimintaa, – – On olemassa kotiseutuyhdistyksiä, jotka toimivat seudulla, jonka asutus on vain muutaman vuoden ikäistä. (Anttila 1967, 31.)

Kotiseutukäsitykset ovat usein seuranneet ajan vaatimuksia etunojaisesti – eivät kuitenkaan aina. Nykykulttuuri tuli kotiseutuliikkeen sisällöksi yllättävän myöhään. Vasta 1960-luvun kotiseutuoppaissa alettiin painottaa nykyaikaa ja sen merkitystä. Samalla katse kääntyi maaseudusta kaupunkeihin, maalaisammateista kaupunkilaisammatteihin. Tämä ei sinänsä mullistanut kotiseututyön menetelmiä. Huomattiin, että melkein kaikki, mitä aiemmin oli sanottu maalaiskylästä, soveltui myös kaupunkiympäristöön. (Aaltonen 1963, 16–17.)

Politisoituva 1960-luku synnytti myös kotiseutupolitiikan (Turunen 2004, 184–187). Kustaa Vilkuna iloitsi järjestötyön yhdistävästä voimasta: Missä muussa toiminnassa voikaan vanha kokoomuslainen, nuori liberaali, keskustan edustaja, sosiaalidemokraatti ja kommunisti, maaherra, poliisi ja lautamies istua rinnan niin yksimielisinä ja yhteen hiileen puhaltaen kuin kotiseutuyhdistyksessä ajamassa heille kaikille yhtä kallisarvoista asiaa, kotiseudun parasta. (Vilkuna 1969, 38.)

36

Kotiseutu 2017

Aaltonen puhuu kotiseututyön kolmannesta vaiheesta. Sille on ominaista avartuva sosiaalinen näkemys: tehdään sosiologista kenttätyötä ja kotiseudunhoitoa. Hän kannustaa kotiseutuväkeä vaikuttamaan, osallistumaan yhdyskunta- ja aluesuunnitteluun. (Aaltonen 1963, 127–128.) Tämä näkyy 1970-luvun vaihteen yhdistystoiminnassa: Ragnar Lassinantin artikkelissa Kotiseudun ja kotiseututyön merkityksestä kotiseututyö, luonnonsuojelu ja ympäristönhuolto liittyvät erottamattomasti yhteen. (Lassinantti 1971, 44, 47.)

Anttilan ja Aaltosen 1960-luvulla osoittama tie kantoi järjestäytyneessä kotiseutuliikkeessä vuosikymmeniä. Kotiseutuopin yleisesityksiä ei julkaistu 1970–1980-luvuilla. Kotiseututyön tavoiteohjelmassa 1971 liikkeen tehtävä kuvattiin yhä kolmena pilarina, nyt järjestyksessä 1. kotiseutututkimus, 2. ympäristönsuunnittelu ja 3. kansalaistoiminta, joista kukin rakentui edellisen varaan. (Turunen 2004, 280.)

Kylätoiminta ja paikalliskulttuurit kotiseututyön kilpenä Maaseudun näkökulmasta merkittävä kotiseutututkimuksen haara oli 1970-luvulla käynnistynyt kylätutkimus ja siitä versonut kylätoimintaliike.

Kylätoiminnalla oli ollut sijansa myös aiemmassa Kotiseutuliiton työssä, mutta 1970-luvun kylätoimijat eivät nousseet samasta järjestöperinteestä. Uuden kylätoiminnan taustalla vaikutti maaseutusosiologinen ja aluetieteellinen tutkimus, joka rakentui paikallisen omaehtoisuuden käsitteistön varaan. (Suutari ja Rinne-Koski 2016.)

Kylätoiminta roihahti ilmiliekkiin, kun uusimuotoinen maaseudun kehittäminen sai omia instituutioita (Kyläasiain neuvottelukunta 1981, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskukset 1988, maaseutupolitiikan neuvottelukunta 1992, Maaseudun Uusi Aika -lehti 1993) ja sen ulottuville tuli resursseja (Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä, EU:n rakennerahastot, Leader-toiminta). 1800-luvun lopusta 1970-luvulle paikalliskulttuurin kenttää hallinneet toimijat, kuten maa- ja kotitalousseurat, nuorisoseurat, kotiseutu- ja museoyhdistykset, jäivät tämän kehityksen ulkokehälle. Uusi polvi perusti uudet instituutiot: kehittämisyhdistykset, uudet kyläseurat kattojärjestöineen, kyläasiamiehet ja niin edelleen. Huomattava ponnistus kohdistui maaseutukulttuuriin, mutta sekin sai ”uuden” sisällön. Tehtiin kyläsuunnitelmia, ohjelmatyötä ja tuettiin nykykulttuurihankkeita. Perinteisen agraarisen maaseutukulttuurin säilyttämistä kuvattiin ”maaseudun museoinniksi”. Sen vaihtoehtona nähtiin ”kehittäjät”, jotka hakivat ”kolmatta tietä” kaupungistumisen ja museomaaseudun välissä. (Katajamäki ja Kaikkonen 1991.)

Kotiseutu 2017

37

Paikalliskulttuurien uusimuotoisessa kehittämisessä kotiseudun käsite ei saanut juurikaan sijaa. Identiteettitutkijat katsoivat, että kotiseutu liittyy kyllä paikallisuuden käsitteeseen ja on suorastaan sen ytimessä, mutta siitä huolimatta sitä ei suosittu tutkimuksellisena käsitteenä. (Paasi 1986, 224.) Sen sijaan paikalliskulttuuri ja -identiteetti levisivät yleiseen käyttöön kotiseudun käsitteen rinnalle ja jopa korvasivat sen. Tämä puhunta näkyy myös Kotiseutuliiton omissa opasjulkaisuissa 1990-luvulla. Samuli Onnelan, Vuokko Peltolan ja Kaarina Salan Koti- ja kotiseutuarkiston opas (1991) ei pyri kattamaan koko perinteistä kotiseututyön kenttää vaan keskittyy nimenomaan yksityisluontoisen arkiston perustamiseen ja ylläpitoon. (Onnela, Peltola ja Sala 1991.)

Sana kotiseutu on sivuroolissa, arkisto keskiössä voimakkaasti valaistuna.

Vuonna 1994 vietettiin kansallisen kulttuurin juhlavuotta, jonka lähtökohtana oli suomalaisen kotiseutuliikkeen tulo sadan vuoden ikään. Sen johdosta vietettiin Aleksis Kiven päivänä valtakunnallista Kotiseutuni-päivää, jonka yhteyteen kouluja kannustettiin järjestämään omia kotiseutupäiviään ja -viikkojaan. Teemavuoden innoittamana ilmestyi parikin kouluille tarkoitettua kotiseutuopasta. Molemmissa avainterminä on paikalliskulttuuri.

Martti Asunmaan kirjoittama Kotiseutu tutuksi (1994) tähtäsi samaan kohderyhmään kuin Salovaaran Kotiseutututkijan opas 80 vuotta aiemmin.

Käsitteellinen muutos näkyy jo kirjan kannessa. Kotiseutu tutuksi on saanut alaotsikoksi ajan henkeen sopivasti Paikalliskulttuurin tutkiminen koulussa.

Johdantoluvussa esitetään paikalliskulttuurin yhteys vanhaan kotiseutututkimukseen (s. 7–9), seuraavan kerran sana kotiseutu mainitaan sivulla 58.

Kun koululaisten tutkimuskohteena on oma lähiympäristö ja asuinalue, ”tällöin voidaan puhua kotiseudusta ja kotiseututunteesta” (Asunmaa 1994, 58).

Kirjan loppupuolella kotiseudun ja paikallisuuden käsitteitä käytetään ristiin.

Kotiseutu on paikallisuutta.

Tiina Karhuvirran toimittaman Kotiseutuni oi – Kotiseututyö ja paikallisperinne koulussa -julkaisun (1994) tavoitteena on esipuheen mukaan muun muassa ”herättää suomalaisten kiinnostus omaan kotiseutuunsa, sen kulttuuriin, historiaan ja tulevaisuuteen – – tarjota kouluihin virikkeitä kotiseudun tutkimiseen sekä sen myötä lapsen kulttuuri-identiteetin perustan tukemiseen” (Karhuvirta 1994, 1). Paikalliskulttuurien painotukselle annetaan selitys: ”kansallisen kulttuurimme perustan muodostavat paikalliskulttuurit omine erityispiirteineen.” Kirjasessa esitellään koulujen kulttuuriprojekteja ja eurooppalaista perinneluokkatoimintaa. Tässä kirjassa myös kotiseutu-käsite saa huomiota. Eija Hukka määrittelee luvussa ”Kotiseudun tutkiminen”:

38

Kotiseutu 2017

Kotiseutu on alue, jonka yksilö tuntee tavallista yksityiskohtaisemmin, ja johon hänellä on tunnesiteitä. Ihminen on usein sisäisesti juurtunut kotiseutunsa maaperään, luontoon ja elämäntapaan. Kotiseutu on tavallisesti yksilön synnyinpaikka tai asuinpaikka, mutta myös useita eri alueita voidaan pitää kotiseutuna, mikäli asuinpaikka on vaihtunut.

Tavallisesti kotiseutu tarkoittaa lähinnä kotikylää, kuntaa, kaupunkia tai kaupunginosaa, jossa asutaan, mutta laajasti ajatellen myös maakunta voidaan sisällyttää käsitteeseen. (Hukka 1994, 8.)

Hukan muotoilussa on samoja elementtejä kuin Aaltosen ja Anttilan määritelmissä 30 vuotta aikaisemmin: alue, synnyinpaikka, asuinpaikka, luonto.

Tunneperäinen juurtuminen saa nyt näkyvämmän sijan. Uutena piirteenä väläytetään useista eri alueista koostuvan kotiseudun mahdollisuutta. Ihmisten arkikokemus oli muuttumassa monipaikkaiseksi.

Monipaikkainen ja paikasta riippumaton kotiseutu Kotiseututunne voidaan yhä määritellä yhdeksi paikallisuuden vahvimmista ilmenemismuodoista. Kutsuessaan paikkaa kotiseudukseen ihminen on tavallaan ottanut paikan haltuunsa ja sitoutunut siihen vahvasti tunnetasolla.

(Mäkinen 2009, 22.) Mutta 1900-luvun lopussa alkoi kuulua toisenlaisia painotuksia: jos kotiseutu paalutettaisiin pelkästään paikallisuuden ilmaukseksi, kaikkien ihmisten kotiseutukokemukset eivät enää mahtuisi kotiseudun ilmiön piiriin. Ihminen pystyy kokemaan omakseen myös paikkojen verkostoja ja ottamaan tilan haltuunsa globaalina toimijana. Perinteinen yksipaikkainen kotiseutukäsitys onkin saanut rinnalleen joukon moninaisia, uusimuotoisia kotiseutukäsityksiä. Tämä näkyy Kotiseutu- ja Hiidenkivi-lehtien kirjoituksissa.

Vain harva saa tehdä elämäntyönsä synnyinpaikkakunnallaan. Muuttaneidenkin rakkaus ja huolenpito kohdistuvat heidän uuteen asuinseutuunsa, uusiin kotiseutuihinsa. (Vuorinen 1989, 69.)

On puhuttu monien suomalaisten kahdesta kotiseudusta, siis syntymäpaikasta ja siitä, mihin kukin päätyi. Yhä useampia elämisen piirejä alkaa olla yhä useammalla. (Laurila 2000, 93.)

Uudemmissa paikallisuutta käsittelevissä tutkimuksissa on lähtökohtana ajatus, että kokemus paikallisuudesta syntyy ja kehittyy aktiivisen toiminnan ja

Kotiseutu 2017

39

samastumisen tuloksena. Ihminen ottaa paikan haltuunsa muokkaamalla sitä ja jopa taistelemalla sen puolesta. Tunne johonkin kuulumisesta rakentuu elinaikaisena prosessina. Kotiseudun tulkinta ei jähmety, vaan reagoi jatkuvasti ympäröiviin muutoksiin. (Mäkinen 2009, 127.) Tutkimuskirjallisuudessa puhutaan mobiileista, hybrideistä, monipaikkaisista ja virtuaalisista kotiseuduista (esim. artikkelikokoelma Heimat Goes Mobile 2013; Riukulehto 2013; Bozkurt 2009).

Alue- ja kulttuurimaantieteellinen paikallisuustutkimuskin on vähitellen irrottautunut paikallisyhteisöstä ja alkanut tarkastella paikallisuuden, kotiseututunteiden ja yhteisöllisyyden suhteita käsitteellisemmällä tasolla. Etnologien, historioitsijoiden ja maantieteilijöiden käsitteellistykset ovat lähentyneet toisiaan, kun tilasta, paikasta, maisemasta, alueesta, ajasta, tapahtumista, muistoista ja tarinoista on tullut kaikkien yhteistä omaisuutta. Samalla kotiseudun käsitekin on löydetty uudestaan; vuosikymmenten tauon jälkeen tutkimuksen kentälle on ryöpsähtänyt myös kotiseudun tutkimusperinteestä ammentavia suomalaisia uudiskäsitteitä: kotiseutukoodi, kotiseutukeidas, -käytävä, -tihentymä jne. Taustalla on tarve kuvata osuvammin yhteiskunnan muutoksien mukanaan tuomia paikallisuuden variaatioita, kuten monipaikkaisuutta ja paikattomuutta.

Maailmankansalaisetkin pystyvät kiinnittymään; he kiinnittyvät laajoihin alueisiin, sirpaloituneisiin ja monikeskisiin kotiseutuihin. Sekä saksan Heimat että englannin home voivat viitata yhtä lailla kaikkein läheisimpään asuinpaikkaan kuin kokonaiseen mannervaltioon. Samoin suomalainen voi tuntea kotiseudukseen koko maan tai maanosan tai monista erillisistä keitaista koostuvan kollaasin. Tällaiset äänenpainot yleistyivät Kotiseutu-lehdessä jo 1980-luvun lopussa.

Kotiseutu seuraa mukana kaikkialle. – – Kotiseutu ei ole koskaan vain maantieteellinen paikka. Se on yhteyttä kieleen, ajattelutapaan, yhteisiä etuja, samastumista elolliseen ja elottomaan. (Sepänmaa 1986, 60, 64.)

Kotiseutu voi olla rakas järvenranta, kodin, kesämökin ja mummolan bermudankolmio, Euroopan kokoinen puutarha, kielen nuotti tai vain veikeä tunne siitä missä viihtyy. Kotiseutua on vaikea määritellä, ja se voi alkaa helposti tuntua tyhjältä mutta hyvin omaksutulta mielikuvalta. Se löytyy pikemmin kunkin omasta päästä kuin jostain maantieteellisestä paikasta. (Oittinen 1994, 70.)

40

Kotiseutu 2017

Näissä Yrjö Sepänmaan (1986) ja Hannu Oittisen (1994) käsityksissä maantieteellinen paikka on sulkeistettu. Ihmiset elävät paikoissa, mutta kotiseutukokemuksessa paikkakokemus ei aina ole olennaisin tekijä.

Monet ”uusien” kotiseutukäsitysten piirteet ovat kokemustasolla ajattomia. Esimerkiksi kotiseudun monipaikkaisuus on tavallaan tunnistettu jo vuosisatojen ajan. Rinnakkaiset ja peräkkäiset kotiseudut on dokumentoitu lukemattomia kertoja siirtolaisuustutkimuksissa ja kotipaikkayhdistyksien keräämissä muistiaineistoissa. (Esim. Pooley 2007, 77; Fernández-Manjón 2010, 111.) Siirtolaisilla on vanhamaa ja uusi asuinpaikka, ja molempiin liitytään kotiseudun lämpimin tuntein. Carina Jaatinen kertoo siirtokarjalaisten kahdesta kotiseudusta rajojen avauduttua luovutetun Karjalan alueelle 1990: ”Kukaan ei kyseenalaista nykyistä kotiaan Suomessa, mutta ’sydämen’ kotiseudusta Karjalassa ei luovuta.” (Jaatinen 1993, 193.)

Monet ihmiset – eivät vain siirtolaiset – ovat kokeneet samalla tavalla, kun heille on kertynyt useita peräkkäisiä koteja. Lapsuuden kotiseutu, asuinpaikka ja loma-asunto voivat olla yksilölle omalla tavallaan ainutlaatuisia ja arvokkaita. 2000-luvun Hiidenkivi-lehti todistaa monipaikkaisuuden leviämistä: ”Nykyään ihmisellä voi olla useita kotiseutuja.” (Asunmaa 2007, 117.)

Myös paikasta riippumattomat kotiseutukäsitykset saavat lisää näkyvyyttä.

Yhä useammat kokevat kotiseudun enemmän meikäläisyytenä kuin paikallisuutena. Kotiseutu määritellään tunneyhteisöksi tai henkilökohtaiseksi asiaksi. (Kivistö 2001, 100; Larmola 2003, 115.)

Monet kotiseutuvaikuttajat raportoivat omasta monipaikkaisuudestaan jo 1900-luvun alussa. Suomalaisen kotiseutuliikkeen isä Robert Boldt kertoo, että hänellä oli monia kotiseutuja. (Rosberg 1925.) Maila Talviolla niitä oli kolme: lapsuuden kotiseutu Itä-Hämeessä, aviomiehen kautta kotiseuduksi muodostunut Satakunta ja oma aikuisiän koti Helsingissä. Talvio osallistui aktiivisesti yhdistystoimintaan kaikilla kotiseuduillaan. (Stenfors 2007, 258.)

Suomalaista kotiseutukirjallisuutta hallitseva käsitys on kuitenkin ollut yksipaikkainen. Siksi vielä 2007 Piia Stenfors voi todeta Kotiseutuliikkeen historian I osassa, että ”kotiseudulla tarkoitetaan lapsuuden seutua tai seutua, paikkakuntaa, mistä on kotoisin”. (Stenfors 2007, 15.) Useimmiten varsinaiseksi kotiseuduksi on korotettu juuri lapsuuden kotiseutu ja myöhemmistä kotikokemuksista on kerrottu selittelevään sävyyn. Tuulikki Kurki on ottanut käyttöön oivallisen käsitteen kotiseutukoodi. (Kurki 2012.) Koodilla tarkoitetaan yleisesti hyväksyttyä tapaa puhua kotiseudusta. Koodin mukaista on puhua ylevästi, arvokkain sanakääntein ja tunteisiin vedoten. Näyttää siltä, että kotiseutukoodiin on kuulunut myös tapa käsitellä kotiseutua yksipaikkaisesti silloinkin, kun oma kokemus on toisin todistanut.

Kotiseutu 2017

41

Syntymäpaikkakunnalla on ihmisen sydämessä tavallisesti rakkaampi sija kuin myöhemmin otetulla kotipaikkakunnalla. Mutta käytännössä ne ovat samanarvoiset. Kotiseutu on siellä, missä ihmisellä on koti ja työpaikka, jossa on perhe, jossa lapset kasvavat, jossa löytää ystäviä ja tutustuu naapureihin, jossa viihtyy ja saavuttaa menestystä. Jos sanomme jostain ihmisestä, ettei hänellä ole kotiseutua, se merkitsee melkein samaa kuin ettei hänen elämällään ole keskipistettä. (Aaltonen 1963, 9.)

Lainaus on Esko Aaltoselta. Hän aloittaa korostamalla syntymäpaikkakunnan merkitystä kotiseudun muodostumisessa – ajatus, josta hän heti jatkossa sanoutuu irti. Lieneekö tämäkin kotiseutukoodin vaikutusta?

Vuosituhannen loppua lähestyttäessä monipaikkaisuudesta oli jo tullut elämäntapa ja se näkyi kotiseudun kuvauksissa. Muuttaminen oli arkipäiväistynyt. Useimmille suomalaisille se ei enää ollut ainutkertainen tapahtuma. Monipaikkaisuudella on monia muitakin ilmenemismuotoja. Käydään naapurikunnassa töissä tai harrastuksissa. Hankitaan kakkosasunto tai lomamökki eri paikkakunnalta. Koteja voi olla myös rinnakkain. Sukulaiset ja jopa oman perheen jäsenet saattavat asua kaukana toisistaan. Kotiseudun maantieteelliset rajat ovat nykyään hyvin vaihtelevat ja yksilölliset.

Kotiseutututkijat ovat vastanneet uusilla käsitteillä. Minna Mäkisen mukaan kotiseudun määrittäminen muuttuu elämäntilanteiden mukana. Ainoalta oikealta kotiseudulta tuntunut paikka voi saada rinnalleen uusia kotiseutuja, eräänlaisia kotiseutukeitaita, jotka voivat olla etäällä toisistaan. (Mäkinen 1996, 55–56.) Ruralia-instituutin 2010-luvun tutkimuksissa puhutaan kokemuksellisesta kotiseudusta, kotiseutukäytävistä ja kotiseututihentymistä. (Suutari ja Rinne-Koski 2016; Riukulehto ja Rinne-Koski 2013, 12–18; Riukulehto ja Suutari 2012, 14–21.) Keitaina ilmenevä monipaikkaisuus kuvaa kotiseudun dynaamisuutta ja evolutiivisuutta. Kotiseutu ei välttämättä ole paikallinen käsite: se saattaa ulottua toiselle mantereelle. Helena Ruotsalan mukaan (2016) monipaikkaisuudesta on jo tullut yleisesti hyväksytty käsite.

Tavallinen esimerkki monipaikkaisesta kotiseudusta on nykyinen kakkosasuntoilmiö, jolloin ei välttämättä haluta edes erottaa sitä, mikä näistä on merkityksellisempi. – – Ihmisten identiteetit ymmärrettiin aikaisemmin vain yhteen paikkaan ja yhteen kotiseutuun sidotuiksi.

Tämä näkemys ei nykyään toimi, koska ihmiset muuttavat eri syistä ja elävät miltei koko ajan liikkuvaa elämää. (Ruotsala 2016, 94.)

42

Kotiseutu 2017

Aina tuore kotiseudun käsite Globalisoituneessa ja modernin jälkeisessä maailmassa on saatettu kysyä, onko kotiseutu tyystin menettänyt tehonsa ja tarkoituksensa. Ihmisen tilaan ja aikaan kiinnittävää kokemusta voidaan käsitellä muilla, esimerkiksi kulttuurin ja identiteetin käsitteillä, kuten Eeva Ahtisaari Hiidenkivessä 1997: Monikulttuurisuus tuo mukanaan sen, että suomalaisilla on yhä suurempi mahdollisuus valita oman identiteettinsä ainekset. Tutkijat puhuvat elämästä kahvilana tai tavaratalona, joista voimme valita vapaasti ja muokata siten omakuvaamme monenlaisista aineksista. Yhä useampi meistä on ’kulttuurin kulkuri’ vailla sidettä aikaan tai paikkaan.

Identiteettiä rakennetaan eri värisistä palasista kuin legotaloa. (Ahtisaari 1997, 81.)

Kotiseudun käsite on kuitenkin jälleen suosittu esimerkiksi Saksassa, jossa 1980-luvun katsojalistojen kärkeen kiipesi 11-osainen TV-sarja Heimat – Eine deutsche Chronik. Se on vieläkin katsotuin saksalainen TV-sarja, ja se on saanut myös kaksi jatko-osaa (Zweite Heimat ja Heimat 3). Sarja herätti huomiota myös Suomen TV-esityksissä. Der Spiegel -lehden artikkelissa pohdittiin keväällä 2012, onko kotiseutukäsitykselle enää käytännön sijaa ja merkitystä tässä ajassa? (Der Spiegel 15/2012.) Artikkeli päätyy kahteen merkittävään huomioon: Juuri yksilöllisten kotiseutukäsitysten kautta voidaan päästä käsiksi yhteisesti jaettuihin kotiseudun merkityksiin. Inhimillinen tarve kokea jatkuvuutta ja kiinnittyä johonkin ei ole kadonnut. Sen sijaan kotiseudun käsite on menettänyt maantieteellistä merkitystään. Kiinnittymisen, juurtumisen tai itselle kuulumisen tunne on kotiseutukokemuksen ytimessä. Tämä kiinnittyminen ei enää ole välttämättä elinikäistä tai yksipaikkaista, vaan lyhytkestoisempaa, moniin fyysisiin tai virtuaalisiin tiloihin kohdentuvaa. Tuttuuden ja jatkuvuuden tunteen voi tuoda virtuaalinen kotiseutu vaikkapa älypuhelimen muodossa. Sen avulla elämän tärkeät kontaktit ja kuvat kulkevat aina ja kaikkialla mukana. (Emt. 66–69.)

Kotiseudun käsitteellinen joustavuus näkyy tämän artikkelin läpijuoksussa 1900-luvun alusta 2010-luvulle. Pysyvyys ja säilyttäminen korostuivat pitkään, 1960-luvulta alkaen aktiivisuus, toiminta ja 2000-luvulla kokemuksellisuus. Aatteet ja ajattelutavat tulevat ja menevät; jokainen sukupolvi antaa kotiseudulle juuri omassa tilanteessaan toimivan ja tarkoituksenmukaisen merkityksen. Koska kotiseudun idea on kotoisuudessa, joka on yhdenlaista asian tärkeäksi kokemista, kotiseutu nielee sisäänsä kaiken inhimillisen. Tarvittaessa se voi paljastaa hyvinkin erilaiset kasvot historian eri vaiheissa ja kyke-

Kotiseutu 2017

43

nee nopeasti tarttumaan tulevaisuuden heikkoihin signaaleihin. Se oli maantieteellinen lähikotiseutu 1900-luvun alussa, mutta kääntyi ketterästi isänmaallisuudeksi ja maanpuolustushengeksi, kun aatteellinen ilmasto sitä suosi. Kriisiajan jälkeen se näyttäytyi jälleenrakennustyönä, edelleen 1960-luvun yhteiskunnallisuutena, sosiaalisten ongelmien ja aluesuunnittelun kotipesänä.

Politisoituneessa ilmapiirissä kotiseututyöstä tuli kotiseutupolitiikkaa. Luonnonsuojeluaatteeseen se tarttui etunojassa, jo ennen suuria massoja. 1980-luvun kyläliike ja maaseudun kehittäjät ovat sittemmin huomanneet olleensa kotiseutuasialla, samoin kulttuurin ja identiteetin käsitteillä operoivat tutkijat. Postmodernin sirpaloitumisen edessä kotiseutukokemus ottaa uudet, monipaikkaiset ja hybridit muodot. n

Lähteet Aaltonen, Esko 1948: Kotiseututyön opas.

Helsinki: Suomen nuorison liitto.

Aaltonen, Esko 1951: Kotiseututunne.

[Kotiseutu 1951, 217–219.] Kotiseutuni mun 2009, 12–13.

Aaltonen, Esko 1963: Kotiseututyön opas.

Uudistettu laitos. Helsinki: WSOY. Ahtisaari, Eeva 1997: Kotiseutu ja kansainvälisyys. [Hiidenkivi 4/1997, 10–12.]

Kotiseutuni mun 2009, 79–81.

Anttila, Veikko 1960: Kotiseututyö tänään.

Mitä – Missä – Milloin. Helsinki: Otava.

Anttila, Veikko 1967: Miksi nykyihminen tarvitsee kotiseututyötä. [Kotiseutu 1967, 229–235.] Kotiseutuni mun 2009, 25–33.

Asunmaa, Martti 1994: Kotiseutu tutuksi.

Paikalliskulttuurin tutkiminen koulussa.

Helsinki: Suomen Kotiseutuliitto.

44

Kotiseutu 2017

Asunmaa, Martti 2007: Kotiseutu on tunnetta. [Hiidenkivi 3/2007, 16.] Kotiseutuni mun 2009, 117–119.

Blickle, Peter 2004: Heimat: a critical theory of the German idea of homeland. Camden House.

Boldt, Robert 1909: Kansallemme! [Kotiseutu 1909, 2–3.] Kotiseutuni mun 2009, 3.

Bozkurt, Esin 2009: Conceptualising “Home”. The Question of Belonging among Turkish Families in Germany. Frankfurt/Main: Campus Verlag.

Braudel, Fernand 1986/1990: L’identité de le France. I Espace et histoire. II Les hommes et les choses. Paris: Flammarion.

Fernández Manjón, Desiderio 2010: La identidad humana y los territorios. El caso de Castilla y León. Madrid: Vision Libros.

Heimat Goes Mobile 2013: Hybrid Forms of Home in Literature and Film. Gabriele Eichmans and Yvonne Franke (eds.)

Newcastle: Cambridge Scholars Publishing.

Hukka, Eija 1994: Kotiseudun tutkiminen.

Tiina Karhuvirta (toim.), Kotiseutuni oi.

Helsinki: Suomen Kotiseutuliitto, Koulun Kerhokeskus, Opetushallitus.

Hästesko, F. A. 1912: Onko kotiseutututkimuksella merkitystä ja tulevaisuutta? [Kotiseutu 1912 1–3.] Kotiseutuni mun 2009, 4–6.

Jaatinen, Carina 1993: Matka menetetylle kotiseudulle. Siirtokarjalaisten kotiseutumatkailu luovutetun Karjalan alueelle vuonna 1990. [Kotiseutu 6/1993, 6–15.] Kotiseutuni mun 2009, 183–195.

Johannisson, Karin 2001/2013: Nostalgia.

En känslas historia. Albert Bonniers Förlag.

Juvelius, Einar W. 1914: Suomen kotiseutututkimuksen vaiheet. Kotiseutututkimuksen tehtävät. E. W. Juvelius (toim.), Kotiseutututkimuksen opas I. Helsinki: Otava, 7–14.

Karhuvirta, Tiina (toim.) 1994: Kotiseutuni oi.

Kotiseututyö ja paikallisperinne koulussa.

Helsinki: Suomen Kotiseutuliitto, Koulun Kerhokeskus, Opetushallitus.

Katajamäki, Hannu ja Rauno Kaikkonen 1991: Maaseudun kolmas tie. Seinäjoki: Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus.

Kivistö, Kalevi 2001: Kotiseutu tunnekartallamme. [Hiidenkivi 4/2001, 16–17.]

Kotiseutuni mun 2009, 99–102.

Lassinantti, Ragnar 1971: Kotiseudun ja kotiseututyön merkityksestä. [Kotiseutu 1971, 139–145.] Kotiseutuni mun 2009, 42–51.

Laurila, Aarne 2000: Kohtaavatko aikakaudet ja ihmiset 2000-luvun kotiseututyössä?

[Hiidenkivi 5/2000, 22–25.] Kotiseutuni mun 2009, 88–94.

Liakka, Niilo 1916: Kotiseutututuntemuksen kohottamisesta. [Kotiseutu 1916, 3–5.] Kotiseutuni mun 2009, 7–9.

Melander, Kurt Reinhold ja Kaarlo Kivirikko 1914: Kotiseutututkimus oppikouluissa. E. W. Juvelius (toim.), Kotiseutututkimuksen opas I. Helsinki: Otava, 25–34.

Morley, David 2000: Home territories: Media, mobility and identity. New York: Routledge.

Mäkinen, Minna 1996: Kuvia kotiseudusta.

Lempääläisnuorten kotiseutumielikuvia piirustusten ja kirjoitusten valossa.

Jyväskylän yliopisto, Etnologian laitos.

Mäkinen, Minna 2009: Kotikunta kaupunginosaksi. Säynätsalon kunnan ja Jyväskylän kaupungin kuntaliitos kulttuurisena ilmiönä.

Jyväskylän yliopisto. Historian ja etnologian laitos.

Oittinen, Hannu 1994: Kotiseutu korvien välissä. [Hiidenkivi 4/1994, 10–11.] Kotiseutuni mun 2009, 70–73.

Onnela, Samuli, Vuokko Peltola ja Kaarina Sala 1991: Koti- ja kotiseutuarkiston opas.

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kivistö, Kalle ja V. K. Oksala: 1939. Maanpuolustuksen alkeiden oppikirja. Helsinki: WSOY.

Paasi, Anssi 1986: Neljä maakuntaa. Maantieteellinen tutkimus aluetietoisuuden kehittymisestä.Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja no 8. Joensuu.

Kurki, Tuulikki 2012: Kotiseutukoodi. Helmi Järviluoma-Mäkelä, Seppo Knuuttila, Anne Logrén, Risto Turunen (toim.), Syrjäseudun idea. Kulttuurianalyysejä Ilomantsista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 42–49.

Pooley, Colin G. 2007: The role of migration in constructing regional identity. Bill Lancaster, Diana Newton and Natasha Vall (eds.), An Agenda for Regional History. Newcastle: Northumbria University Press, 63–81.

Kotiseutu 2017

45

Řezník, Milos 2009: Transformations of Regional History in the Polish ‘Western Territories’ since 1945: Legitimization, Nationalization, Regionalization. Steven G. Ellis, Raingard Eßer, Jean-François Berdah and Miloš Řednik (eds.), Frontiers, Regions, and Identities in Europe. Pisa: Edizioni Plus 2009, 223–244.

Riukulehto, Sulevi 2013: Kotiseudun merkitys alueidentiteetin ja alueellisen yhteisöllisyyden muodostumisessa. Jari Eilola ja Laura-Kristiina Moilanen (toim.), Yhteisöllisyyden perintö. Tutkimuksia yhteisöistä eri vuosisadoilla. Helsinki: SKS, 309–335.

Riukulehto, Sulevi ja Katja Rinne-Koski 2013: Otta noessa. Kuortaneenjärven kotiseututihentymien syvärakenteita. Seinäjoki: Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti.

Riukulehto, Sulevi ja Timo Suutari 2012: Joki on Nurmon äiti. Nurmonjokilaakso kotiseutukuvassa. Seinäjoki: Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti.

Rosberg, Johan Evert 1916: Paikalliskuvauksista. E. W. Juvelius (toim.), Kotiseutututkimuksen opas II. Suomen kotiseutututkimuksen keskusvaliokunta.

Helsinki: Otava 1916, 54–58.

Rosberg, Johan Evert 1925: Robert Boldt, ’hembygdsforskningens’ fader i Finland.

Hem och hembygd.

Ruotsala, Helena 2016: Monipaikkainen kotiseutu. Kotiseutu 2016, 90–95.

Salovaara, Hannes 1914: Nuori kotiseutututkija. Helsinki: Littera.

Schvindt, Theodor 1914: Miten maalaiskunnissa sopii valmistautua kotiseutututkimukseen. E. W. Juvelius (toim.), Kotiseutututkimuksen opas I. Helsinki: Otava, 60–67.

46

Kotiseutu 2017

Schvindt, Theodor 1916: Kotiseutututkimuksen kiireisimmistä tehtävistä. E. W. Juvelius (toim.), Kotiseutututkimuksen opas II. Helsinki: Otava 1916, 118–119.

Sepänmaa, Yrjö 2009: Koivu ja tähti.

Kotiseutunsa lapset. [Kotiseutu 1986, 6–10.]

Kotiseutuni mun 2009, 59–65.

Stenfors, Piia 2007: Suomalainen kotiseutuliike 1894–1944. Helsinki: SKS 2007 Suutari, Timo ja Katja Rinne-Koski 2016: Kotiseutututkimus kokemuksellisuutta tavoittamassa. Maaseudun Uusi Aika 3/2016, 54–64.

Tallgren Aarne Mikael 1912: Suomen kotiseutututkimus, sen tehtävät, vaiheet ja nykyiset järjestöt. Helsinki: Kansanvalistusseura.

Turunen, Harri 2004: Suomalainen kotiseutuliike 1945–2000. Helsinki: SKS. Vilkuna, Kustaa 1969: Yhteiskunnan loimet ja kuteet. [Kotiseutu 1969, 143–148.] Kotiseutuni mun 2009, 34–41.

Voionmaa, Väinö 1916: Yhteiskuntataloudellinen kotiseutututkimus maaseudulla. E. W. Juvelius (toim.), Kotiseutututkimuksen opas II. Helsinki: Otava 1916, 28–36.

Vuorinen, Olli 1989: Kotiseutuliikkeen nykypäivä ja tulevaisuus. [Kotiseutu 1989, 162– 163.] Kotiseutuni mun 2009, 66–68.

Wrede, Rabbe Axel 1916: Oikeuselämä. E. W. Juvelius (toim.), Kotiseutututkimuksen opas II. Helsinki: Otava 1916, 6–18.

Lehdet Der Spiegel 15/2012. Mein Herz hüpft. 60–69.

”

Kotiseudulla on tuttuja merkityksellisiä paikkoja ja ihmisiä, jotka tuntevat sinut, taustasi ja kasvuympäristösi. Kotiseudulla ihmiset puhuvat samaa kieltä ja tuntevat samaa historiaa luonnosta, kulttuurista ja elämäntavasta. Kotiseudulla voi eksyä turvallisesti ja samalla löytää aina jotakin uutta.

Kotiseutu 2017

47

Kokemuksellinen kotiseutu – tutkimustuloksia Etelä-Pohjanmaalta Timo Suutari HM, projektipäällikkö Pohjalainen kotiseutu -hankkeessa.

Syntynyt ja asuu Seinäjoella.

T

ässä artikkelissa tarkastellaan suomalaisten kotiseutusuhdetta 2010-luvulla. Esitetyt tulokset ja tulkinnat perustuvat Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa toteutettuihin kotiseutututkimuksiin, joiden teoreettisena perustana on ajatus, että jokaisella ihmisellä on henkilökohtainen kokemuksiin perustuva kotiseutukuvansa. Kokemukset liittyvät kotiseudun avainkohteisiin. Ne ovat tapahtumia ja paikkoja, joilla on yksilölle erityinen merkitys. Kotiseutu ymmärretään näin ollen ihmisen koko elämänhistorian ajan rakentuvana kokonaisuutena, johon kerrostuu paikkoihin ja tapahtumiin liittyviä omakohtaisia muistoja sekä muiden kertomia tarinoita erilaisista paikoista ja tapahtumista, jotka liitetään osaksi omaa kotiseutua. Kokemuksellisen kotiseututeorian mukaan kotiseudusta voidaan erottaa kolme rakentumisen tasoa tai ulottuvuutta: luonnonympäristö, rakennettu ympäristö sekä henkinen ja sosiaalinen ympäristö. Nämä kotiseudun ulottuvuudet eivät kuitenkaan ole ihmisten kokemusmaailmassa toisistaan irrallisia, vaan kietoutuvat vahvasti toisiinsa. (Riukulehto & Suutari 2012; Riukulehto 2013a ja 2013b; Riukulehto & Suutari 2016.)

Artikkelissa käsitellään ensin lyhyesti kotiseutututkimuksen ja kotiseututyön välistä suhdetta sekä sitä henkistä perintöä, jonka kotiseutututkimuksen viimeisimmät sata vuotta on jättänyt nykypäivän tutkijoille. Tämän jälkeen esitellään Ruralia-instituutissa tehtyjä kotiseutututkimuksia, niiden metodologiaa sekä keskeisimpiä tuloksia. Erityisesti keskitytään Pohjalainen kotiseutu -hankkeeseen, jossa Etelä-Pohjanmaan Järviseudun alueen asukkaiden

48

Kotiseutu 2017

kotiseutukokemuksia on kartoitettu otantapohjaisen paikkatietokyselyn sekä kotiseututyöpajojen avulla. Lopuksi pohditaan kotiseutututkimuksen merkitystä nykypäivän suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kotiseutututkimuksen ja kotiseutuliikkeen kehitys Suomessa kansallisen kotiseutuheräämisen aikaa oli 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alkuvuodet. Heräämisen taustalla vaikutti joukko aatteellisia virtauksia kuten kansallisuusliike, isänmaallisuus ja etenkin liberalismi. Kotiseutuherääminen kietoutui vahvasti myös kansalaisyhteiskunnan syntyyn sekä teollistumisen ja kaupungistumisen nousuun. Kotiseutuliikkeen syntyvaiheita tutkineen Piia Stenforsin (2007) mukaan suomalainen kotiseutuliike ja kotiseututyö ovat rakentuneet pitkälti kotiseutututkimuksen varaan. Kotiseutututkimuksen ja järjestäytyneen kotiseututyön käynnistäjä Robert Boldt (1861–1923) perusti Suomen ensimmäisen kotiseutuyhdistyksen Lohjalla 1894, ja samana vuonna käynnistettiin myös Lohjan pitäjänkertomusten kokoaminen, mitä voidaan pitää kotiseutututkimuksen kannalta merkittävimpänä yksittäisenä hankkeena. Nimitys kotiseutututkimus vakiintui käyttöön 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. (Stenfors 2007, 29– 43, 50, 95.)

Kotiseutututkimuksen keskeisenä ajatuksena on alusta alkaen ollut aktivoida kotiseudustaan innostuneita ihmisiä toimimaan tutkijoiden apuna.

Harrastajia tarvittiin erityisesti paikallisten aineistojen keräämisessä, mutta heidän toivottiin myös itse osallistuvan tutkimus- ja julkaisutoimintaan.

Vaikka kotiseutututkimuksen alkuvuosina syntyi kiistoja siitä, pitäisikö toiminnan perustana olla ihmisten aktivoiminen vai tieteelliset päämäärät, omaan paikkakuntaan liittyvän aineiston tallettaminen ja paikallisen omanarvontunnon vahvistaminen palvelivat joka tapauksessa myös yleisempiä kansallisia päämääriä: kiinnittymällä kotiseutuun voitiin samalla kiintyä isänmaahan. (Stenfors 2007, 95, 104–105.)

Ajatus paikallisväestön tutkimusharrastuksen merkityksestä oli 1910-luvulle tultaessa levinnyt monelle paikkakunnalle, ja tämä virinnyt aktiivisuus toimi pohjana 1920- ja 1930-lukujen laajenevalle kotiseututyölle (Stenfors 2007, 187). Heti sotien jälkeen alkoi suomalaisessa kotiseutuliikkeessä nopean kasvun ja organisatorisen uudelleenjärjestelyn vaihe. Eri puolille Suomea perustettiin vuosina 1945–1954 yli 200 kotiseutuseuraa. Tuona ajanjaksona paikallisperinteen tallentamista ja paikallismuseotoimintaa pidettiin kotiseututyön keskeisimpänä sisältönä, vaikka kotiseututyön sisällöt alkoivatkin mo-

Kotiseutu 2017

49

nipuolistua. Jälleenrakentamisen aikana kotiseututyö kiinnittyi entistä vahvemmin myös kuntatasolle. (Turunen 2004, 100–104, 125–126.)

Kotiseututyö ja kotiseutututkimus kohtasivat kritiikkiä 1950- ja 1960-luvuilla, mikä sai kotiseututoimijat kääntämään katseensa entistä enemmän tulevaisuuteen. Uusien linjausten hakeminen näkyi esimerkiksi osakuntien tekemässä kotiseutututkimustyössä. 1950-luvulla käytiin keskustelua siitä, että kotiseutututkimus keskittyi liiaksi historialliseen sekä kansatieteellisen ja kielitieteellisen näkökulmaan yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen jäädessä paitsioon. Samalla tutkimusta haluttiin kohdistaa entistä enemmän kaupunkeihin, kauppaloihin ja teollisuusyhdyskuntiin. Osakuntien tekemiltä kotiseuturetkiltä alettiin myös vaatia entistä tiukemmin tieteellisyyttä ja hyödynnettävyyttä aluesuunnittelun pohjamateriaalina. Käytyjen keskustelujen seurauksena kotiseuturetkien aihepiiriä päädyttiin laajentamaan useille tieteenaloille.

(Turunen 2004, 229–235.) Ajanjaksoa leimaa se, että alettiin ajaa laaja-alaisen kotiseututyön mallia, jossa huomioitiin luontoon, ympäristöön sekä yhdyskunta- ja aluesuunnitteluun liittyvät asiat. Myös matkailuala ja kotiseututyö kytkeytyivät entistä tiiviimmin toisiinsa. Erityinen kotiseutututkimuksen haara versoi, kun 1970-luvulla käynnistyi kylätutkimus ja syntyi kylätoimintaliike. (Turunen 2004, 183–185, 273–274, 387–395, 413.)

Vuosituhannen vaihteeseen tultaessa kotiseutututkimuksen kentälle on noussut paikallisidentiteettejä ja kuntasamastumista koskevia teemoja (mm.

Rönnholm & Pylsy 2000; Mäkinen 2009). Sosiaalisen yhteisönmuodostuksen olemusta pohtiessaan myös kuntatutkijat ovat tulleet varsin lähelle kotiseudun ilmiökokonaisuutta, vaikka kotiseudun käsite ei näissä tutkimuksissa ole ollutkaan juuri esillä (Suutari & Rinne-Koski 2015, 56). Kotiseutututkimuksen keskeisiä teemoja ovat paikallisuuden ja paikkatunteen syntyminen toiminnallisesti ja kokemuksellisesti. Tästä seuraa, että kotiseudun käsite yhdistyy luontevasti myös alueiden kehittämistä ja paikallista aloitteellisuutta koskeviin tutkimusperinteisiin. Taustalla piilee tarve kuvata entistä paremmin yhteiskunnan muutosprosessien mukanaan tuomia paikallisuuden variaatioita, kuten monipaikkaisuutta. Etnologinen paikallisuustutkimus onkin viime vuosikymmeninä pureutunut entistä tarkemmin tilan, alueen ja paikan käsitteisiin ja tässä mielessä lähentynyt humanistisen maantieteen ja kulttuurimaantieteen käsitteellistyksiä. (Mäkinen 2009, 20–21, 127; ks. Paasi 1986, 224; vrt. Suutari & Rinne-Koski 2015, 57–58.)

Suomalaisen kotiseutututkimuksen alkuvaiheista lähtien toiminnassa on painottunut ajatus laajojen kansalaispiirien mahdollisuudesta osallistua tutkimustoimintaan. Kotiseutututkimus tarjoaakin asukasosallistumisen välineitä ja mahdollisuuksia vaikuttaa tärkeäksi koettujen paikkojen kehitykseen.

50

Kotiseutu 2017

Kotiseutututkimustoimintaa on alusta asti leimannut myös kehitysmyönteisyys ja ajatus ihmisen kyvystä kehittää itseään ja ympäröivää yhteisöä kohti parempaa. (Stenfors 2007, 48, 95–96; vrt. Suutari & Rinne-Koski 2015, 56.)

Kotiseutututkimus kokemuksellisuutta tavoittamassa Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa käynnistettiin kotiseutuaiheinen tutkimuskokonaisuus vuonna 2011. Ruralia-instituutti on toiminut vuodesta 1988 alkaen yhteiskuntatieteellisesti painottuneen maaseutututkimuksen parissa. Lähtölaukauksena kotiseutututkimukselle oli Ruralia-instituutin Seinäjoen yksikköön perustettu alueiden, ajan ja kulttuurin teemoihin keskittyvä monitieteinen tutkimusryhmä, jota johtaa aluehistorian tutkimusjohtaja, dosentti Sulevi Riukulehto. Ryhmä tutkii aluerakenteiden synty- ja kehitysprosesseja sekä kulttuuri-ilmiöitä maaseutukontekstissa. Yksi ryhmän erityisistä kiinnostuksen kohteista on kotiseutututkimuksen uudistaminen ja kokemuksellisen kotiseututeorian kehittäminen.

Ensimmäinen kotiseutututkimushanke toteutettiin Seinäjoen Nurmossa.

Nurmonjokilaakson kotiseutusuunnitelman nimellä toteutetussa kokonaisuudessa keskityttiin nurmolaisten nykypäivän kotiseutukokemuksiin ja -käsityksiin (Suutari & Riukulehto 2012; Riukulehto & Suutari 2012). Nurmosta saadut kokemukset innostivat myös kuortanelaisia toteuttamaan vastaavanlaisen hankkeen omalla alueellaan. Toisena kotiseutututkimushankkeena toteutettiinkin Nokiottaan kotomaa -hanke, joka kohdistettiin kuntaa pienemmälle alueelle Kuortaneenjärven valtakunnallisesti arvostetun kulttuurimaiseman ympäristöön. (Rinne-Koski & Riukulehto 2013; Riukulehto & Rinne-Koski 2013.)

Kotiseututeemaa sovellettiin myös Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla toteutetussa tutkimushankkeessa, jossa tutkittiin kolmannen iän kotiseutukokemuksia asumisen näkökulmasta. Hankkeessa tarkasteltiin kokemuksellisen kotiseudun viitekehyksessä ikääntyneiden asukkaiden näkemyksiä asioista, jotka tekevät asunnosta kodin. (Riukulehto & Rinne-Koski 2014; Riukulehto & Rinne-Koski 2016.) Niin ikään Järviseudun alueella käynnistyi vuonna 2015 Pohjalainen kotiseutu -hanke, jota kuvataan jäljempänä yksityiskohtaisemmin. Kotimaisten tutkimushankkeiden rinnalla kotiseutukokemuksia on kartoitettu myös eteläafrikkalaisessa Merafongin kunnassa.

Kotiseutuun liittyy omakohtaisia muistoja, koettuja maisemia ja muilta kuultuja tarinoita, joiden kokonaisvaltainen tavoittaminen edellyttää tutkimukselta metodista monipuolisuutta ja herkkyyttä. Tämän vuoksi Rura-

Kotiseutu 2017

51

lia-instituutissa tehdyn kotiseutututkimuksen yksi keskeinen tavoite on ollut kokemuksille tilaa antavien menetelmien kehittäminen ja testaaminen. Käytettyjä menetelmiä ovat olleet muun muassa virikkeelliset ryhmäkeskustelut, eläytymismenetelmän käyttö osana virikekeskusteluja, etnografisesti painottuneet kenttätyömenetelmät sekä kokemuksellista paikkatietoa kartoittava PehmoGIS-menetelmä (Geographical Information Systems). (Virikehaastatteluista mm. Törrönen 2001; Vesala & Rantanen 2007; Eläytymismenetelmästä mm. Eskola 1997 ja 1998; Etnografisista menetelmistä mm. Hämeenaho & Koskinen-Koivisto 2014, 7–28; PehmoGIS-menetelmästä mm. Rantanen & Kahila 2009; Kahila-Tani 2015.)

Kokemuksellisen kotiseututeorian perusidea on, että kullekin meistä rakentuu oma kotiseutukuva vuorovaikutuksessa luonnonympäristön, rakennetun ympäristön ja muiden ihmisten kanssa. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että yksilöllisistä kotiseutukuvauksista voidaan muodostaa käsitys kotiseudusta yleisellä tasolla, olipa kyse nurmolaisten, eteläpohjalaisten tai suomalaisten kotiseutukokemuksista. Lisäksi metodologisena haasteena on se, että yksittäisten aineistojen perusteella ei voi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä kollektiivisesta kotiseudusta. Mutta kun erilaisia aineistoja tuodaan yhteen, alkaa hahmottua kotiseutukokemuksia yhdistäviä ja erottavia piirteitä ja kokonaisuuksia. Tällaisia ovat esimerkiksi alueille tyypilliset historialliset syvärakenteet, jotka heijastuvat ihmisten kotiseutukokemuksiin ja merkityksellisten paikkojen tihentymiin. Vaikka jokaisen kokemukset ovatkin yksilöllisiä, kotiseutusuhteen muodostumiseen liittyy myös sellaisia piirteitä, jotka ovat kaikille ihmisille yhteisiä riippumatta siitä, mistä ihminen on kotoisin tai missä hän tuntee olevansa kotonaan. (Vrt. Riukulehto & Suutari 2012, 124–126; Riukulehto & Rinne-Koski 2013, 140; Riukulehto & Rinne-Koski 2015a ja 2015b.)

Pohjalaista kotiseutua kartoittamassa Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla Pohjalainen kotiseutu -hanke kohdistuu monta kuntaa ylittävälle Järviseudun alueelle. Järviseudun kotiseutuyhdistys Järviseutu-Seura ry on määritellyt alueen siten, että siihen kuuluu perinteisen Etelä-Pohjanmaan Järviseudun seitsemän pitäjää: Alajärvi, Evijärvi, Kortesjärvi (vuodesta 2009 osana Kauhavaa), Lappajärvi, Lehtimäki (vuodesta 2009 osana Alajärveä), Soini ja Vimpeli. Pidemmälle historiaan tarkasteltuna Etelä-Pohjanmaan Järviseutu on kuulunut rannikon Pietarsaaren emäseurakuntaan ja ollut osa niin sanottua Pietarsaaren markkia.

52

Kotiseutu 2017

Täysin samaa mieltä

57

Melko samaa mieltä

17 7

Hieman samaa mieltä

9

Ei osaa sanoa / ei vastausta Hieman eri mieltä

0 4

Melko eri mieltä

6

Täysin eri mieltä

0

10

20

30

40

50

60

Kuva 1. Etelä-Pohjanmaan Järviseudun kotiseutukyselyn vastaukset väittämään: ”Kotiseutu tarkoittaa minulle samaa kuin lapsuudenkotini ja kasvuympäristöni” (%:ia kyselyyn vastanneista, N=117).

Hankkeessa luodaan tulkinta siitä, millaisia ovat Järviseudun alueella elävien ihmisten kotiseutukokemukset ja -kuvat sekä niistä yleisellä tasolla kutoutuvat kotiseutukäsitykset. Kotiseutukokemuksia ja -käsityksiä kartoitettiin sekä karttapohjaisen kyselyn avulla internetissä että alueella järjestetyissä työpajoissa. Kysely lähetettiin satunnaisotannalla valituille 950 Järviseudun alueen 15 vuotta täyttäneelle asukkaalle ja vastauksia saatiin 117 kappaletta.

Otantapohjaiseen kyselytutkimukseen päädyttiin, koska haluttiin soveltaa kotiseutututkimukseen määrällisiä menetelmiä (esim. Döring & Ratter 2015) ja koska otantamenetelmän avulla tavoitettiin myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole kotiseutuasioissa aktiivisia eivätkä hakeudu esimerkiksi kotiseutuyhdistysten järjestämiin tilaisuuksiin.

Varsinaisena kyselymenetelmänä käytettiin yhdyskunta- ja aluesuunnittelua varten kehitetyn verkkopohjaisen PehmoGIS-paikkatietojärjestelmän sovellusta. PehmoGIS mahdollisti sen, että otantamenetelmän avulla valitut vastaajat merkitsivät omalta päätelaitteeltaan heille tärkeitä kotiseudun kohteita (paikkoja, reittejä ja alueita) suoraan verkkopohjaiselle kartalle ja lisäsivät näihin kohteisiin liittyviä kommentteja. Kaikkiaan karttapohjaan piirtyi 438 eri merkintää. Lisäksi vastaajien kotiseutukäsityksiä selvitettiin kahdeksan väittämän avulla, joista esimerkkeinä neljän väittämän vastausten suorat jakaumat (Kuvat 1–4).

Suoria jakaumia tarkasteltaessa huomataan, että kotiseutukokemukset kiinnittyvät erittäin vahvasti lapsuudenkotiin ja kasvuympäristöön (Kuva 1).

Kotiseutu 2017

53

50

Täysin samaa mieltä Melko samaa mieltä

17 7

Hieman samaa mieltä

8

Ei osaa sanoa / ei vastausta

6

Hieman eri mieltä

9

Melko eri mieltä

3

Täysin eri mieltä

0

10

20

30

40

50

60

Kuva 2. Etelä-Pohjanmaan Järviseudun kotiseutukyselyn vastaukset väittämään: ”Kotiseutu tarkoittaa minulle samaa kuin nykyinen asuinpaikkani” (%:ia kyselyyn vastanneista, N=117).

6

Täysin samaa mieltä Melko samaa mieltä

9 7

Hieman samaa mieltä Ei osaa sanoa / ei vastausta

9

Hieman eri mieltä

9 17

Melko eri mieltä

44

Täysin eri mieltä

0

10

20

30

40

50

60

Kuva 3. Etelä-Pohjanmaan Järviseudun kotiseutukyselyn vastaukset väittämään: ”Minulla on monta kotiseutua” (%:ia kyselyyn vastanneista, N=117).

19

Täysin samaa mieltä Melko samaa mieltä

24 8

Hieman samaa mieltä

10

Ei osaa sanoa / ei vastausta Hieman eri mieltä

13 20

Melko eri mieltä Täysin eri mieltä

7 0

10

20

30

40

50

Kuva 4. Etelä-Pohjanmaan Järviseudun kotiseutukyselyn vastaukset väittämään: ”Toivon, että kotiseutuni ei muuttuisi vaan säilyisi nykyisellään” (%:ia kyselyyn vastanneista, N=117).

54

Kotiseutu 2017

60

Myös ihmisten tämänhetkisen asuinpaikan ja koetun kotiseudun välillä on vahva yhteys (Kuva 2). On syytä huomauttaa, että asuinpaikalla vastaaja on voinut tarkoittaa yhtä hyvin omaa kotitaloaan, kotikyläänsä, naapurustoaan tai kotikuntaansa. Voidaankin sanoa, että asuinpaikan ja kotiseudun välinen yhteys muodostaa kokemustilan, joka voi esiintyä eri mittakaavoissa (vrt. Riukulehto & Rinne-Koski 2014, 18; Riukulehto & Rinne-Koski 2015b).

Nykyisen asuinpaikan tulkitseminen kotiseuduksi kuvastaa käsitystä yksipaikkaisesta kotiseudusta. Kotiseudun kokeminen yksipaikkaisena on tyypillisempää niille ihmisille, jotka ovat eläneet koko ikänsä yhdessä paikassa. Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla kerätyn kyselyaineiston perusteella voitiin havaita, että vastaajan asuinpaikkojen määrällä näyttää olevan yhteys kotiseudun kokemiseen: korkeintaan kolmessa asuinpaikassa elämänsä varrella asuneille kotiseutu tarkoittaa useimmiten samaa kuin nykyinen asuinpaikka.

Vastaajilta tiedusteltiin myös sitä, onko heillä mielestään monta kotiseutua (Kuva 3). Aiemmissa kotiseutututkimuksissa on nimittäin noussut esiin ilmiö, jota voidaan kutsua monipaikkaiseksi kotiseuduksi. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisten kotiseutukokemukset jakautuvat useiden paikkojen kesken.

(Vrt. Riukulehto & Suutari 2012, 14–21.) Yli 60 % kotiseutukyselyyn vastanneista ei kuitenkaan kokenut, että heillä olisi useampia kotiseutuja, joten yksipaikkainen kotiseutukäsitys näyttää olevan vallitseva Etelä-Pohjanmaan Järviseudun kyselyyn vastanneiden parissa.

Kyselyaineistossa ei havaittu miesten ja naisten välillä eroja suhtautumisessa kotiseutua koskeviin väittämiin. Myöskään ikäryhmien välisiä eroja suhtautumisessa väittämiin ei yleisesti ottaen voitu havaita. Ainoastaan suhtautumisessa väittämään ”Kotiseutu tarkoittaa minulle samaa kuin nykyinen asuinpaikkani” havaittiin tilastollisesti melkein merkitsevä ero ikäryhmien välillä siten, että sekä alle 26-vuotiailla että toisaalta yli 46-vuotiailla kotiseutu kiinnittyy vahvimmin nykyiseen asuinpaikkaan.

Kyselyyn vastanneista 51 % toivoi, ettei heidän kotiseutunsa muuttuisi, vaan säilyisi nykyisellään (Kuva 4). Taustamuuttujien suhteen tarkasteltaessa havaittiin tilastollisesti erittäin merkitsevä ero asuinpaikkojen määrän ja kotiseudun muutokseen suhtautumisen välillä: siinä missä 1–3 asuinpaikassa asuneista 78 % toivoi kotiseutunsa säilyvän entisellään, 22 % vähintään neljässä asuinpaikassa asuneista oli samaa mieltä väittämän kanssa. Lisäksi havaittiin, että koko ikänsä Järviseudun alueella asuneista 76 % toivoo, että heidän kotiseutunsa ei muuttuisi, kun jossain elämänsä vaiheessa myös alueen ulkopuolella asuneiden joukossa näin vastanneita oli 42 %. Kyselyaineiston valossa näyttää siis siltä, että ihmisten asuinpaikkojen ja muuttohistorian sekä kotiseudun kokemisen välillä on selvä yhteys.

Kotiseutu 2017

55

Kotiseudun merkitykselliset paikat liittyvät kyselyn vastaajilla etenkin lapsuuden muistoihin (lapsuusajan ja nuoruuden koti), luontokohteisiin tai nykyhetken työn, opiskelun ja harrastusten ympäristöihin. Kotiseudun kaikkein tärkeimmät ja kotiseutua parhaiten luonnehtivat asiat liittyvät vastaajien mielestä alueen luonnonympäristöön ja maisemiin sekä henkiseen ja sosiaaliseen ilmapiiriin. Alueen järvet ja vesistöt, etenkin Pohjanmaan helmeksi kutsuttu Lappajärvi, nousivat vastauksissa esiin. Sen sijaan esimerkiksi rakennetun ympäristön kohteita ja yksittäisiä rakennuksia oli mainittu koko kyselyssä melko vähän ja kotiseudun merkityksellisiä paikkoja oli linkitetty historian tapahtumiin varsin niukasti.

Edellä todettiin, että yksittäisistä kotiseutukokemuksista kutoutuu jonkin alueen ihmisten kotiseutua luonnehtivia kokonaisuuksia. Myös nyt käsitellystä kyselyaineistosta voidaan nostaa esiin yksittäisten vastausten yli nousevia huomioita koetun kotiseudun kohteiden suuntautumisesta. Vaikka yksittäisiä kohteita oli merkitty karttapohjaan eri puolille Suomea ja ulkomaita myöden, näyttävät vastaukset kuitenkin kokonaisuutena suuntautuvan varsin yhdenmukaisella tavalla. Esimerkiksi historiallinen syvärakenne Järviseudun alueen kuulumisesta Pietarsaaren suuntaan ei näytä tämän päivän ihmisten kotiseutukokemuksissa saavan erityistä merkitystä. Myöskään maakuntakeskus Seinäjoki ei näytä juuri kuuluvan Järviseudun alueen vastaajien kotiseutuun.

Kotiseudun avainkohteita ja syvärakenteita ei voi ymmärtää yksinomaan paikkatietoaineistojen avulla. Tämän vuoksi aineistoa on täydennetty alueella järjestetyissä kotiseututyöpajoissa. Näiden ideana on, että kyselyn avulla saatuja tuloksia käydään läpi yhdessä alueen asukkaiden kanssa, jolloin aineiston tulkinta syvenee. Työpajoissa paikkatietoaineisto tuodaan siis kotiseutunsa parhaiden asiantuntijoiden eli paikallisten asukkaiden työstettäväksi.

Työpajat ovat tarjonneet samalla alueen asukkaille mahdollisuuden yhdessä käsitellä oman kotiseutunsa merkityksellisiä kohteita ja samalla vahvistaa aluetietoisuutta.

Kotiseutututkimuksen arvo Nykypäivän kotiseutututkimus rakentaa boldtilaisen perinnön varaan pyrkiessään tuomaan ihmisten kotiseutukokemuksia esiin sekä pyrkiessään vaikuttamaan tärkeiksi koettujen paikkojen kehitykseen. Kotiseutututkimuksen lähtökohtana on alueen asukkaiden kotiseututietoisuuteen perustuva tutkimusote sekä osallistavien tutkimusmenetelmien käyttäminen. Asukkaiden äänen kuuleminen luo osallisuuden tunteen, joka vahvistaa ihmisten kiinnittymistä kotiseutuunsa. Kotiseutututkimusten toteuttaminen yhdessä asukkai-

56

Kotiseutu 2017

Kotiseutututkimusten den kanssa tarjoaa myös uudenlaista sisältöä alueen yhdistysten toitoteuttaminen yhdessä mintaan, ja saattaa olla alkusysäasukkaiden kanssa tarjoaa myös ys uudelle omaehtoiselle toiminuudenlaista sisältöä alueen nalle. Kotiseutututkimus on samalla keino toimia sillanrakentayhdistysten toimintaan, ja jana eri toimijoiden välillä ja tuotsaattaa olla alkusysäys uudelle taa tietoa alueen kehittämisen tuomaehtoiselle toiminnalle. eksi. Kokemuksellisuuden huomioiva kotiseutututkimus onkin hyvä tapa tunnistaa kotiseudun syvärakenteita, joita ei muutoin osattaisi välttämättä ottaa huomioon esimerkiksi aluesuunnittelussa. (Vrt. Suutari & Rinne-Koski 2015, 62.)

Kotiseudun käsite on aina ajankohtainen, mutta erityisen ajankohtaiseksi suomalaisten kotiseutukokemusten kartoittamisen tekee kunta- ja aluerakenteen muutos. Kuntaliitoksia, kuntajakoja tai sote-alueita ei juurikaan ole perusteltu asukkaiden kokemuksilla. Aluemalleja on rakennettu sosiaalisten ja kulttuuristen perustelujen sijasta poliittis-hallinnollisin ja taloudellisin perustein. Alueita rajattaessa ei ole ollut tapana selvittää, minkä alueen asukkaat itse kokevat luontevasti kotiseudukseen. Kokemuksellisesti muodostuva kotiseutu ei noudata hallinnollisia aluerajoja, vaikka kotiseutua tarkastellaankin usein kuntarajojen, kylän tai asuinalueen rajojen kautta. Esimerkiksi kuntiin liitetään helposti sellaisia sisältöjä, jotka perusteellisemmin tarkasteltaessa eivät kuulukaan ensisijaisesti kunnan käsitteen piiriin, vaan koskevat ihmisten kotiseutuidentiteettiä. Ihmisen paikkaan kiinnittymisen ensisijainen muoto onkin omien henkilökohtaisten kokemuksien varaan rakentuva kotiseutukuva, ei poliittis-hallinnolliseen alueeseen samastuminen. (Riukulehto & Suutari 2016, 292–293.)

Etelä-Pohjanmaalla toteutettujen kotiseutututkimusten tuloksia ei voida suoraan yleistää koskemaan kaikkia suomalaisia. Tämän aineiston perusteella ei voida esimerkiksi arvioida sitä, onko monipaikkaisuudesta kenties tulossa kotiseudun kokemisen hallitseva muoto. Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla kotiseutu koetaan edelleen pääosin yksipaikkaisena.

Yksittäisillä kotiseutututkimuksilla on erityistä arvoa, sillä ne rakentavat viitekehystä, jonka avulla voidaan tunnistaa kotiseutusuhteen muodostumisen yleisiä piirteitä kuten kiinnittyminen paikkojen ja tapahtumien leikkauspisteisiin. Lisäksi tutkimusten havainnot ja tulkinnat tarjoavat vertailukohdan itse kunkin omille kotiseutukokemuksille. n

Kotiseutu 2017

57

Lähteet Döring, Martin & Beate Ratter 2015.

‘Heimat’ as a boundary object? Exploring the potentialities of a boundary object to instigate productive science-stakeholder interaction in North Frisia (Germany).

Environmental Science and Policy. 54 (2015). 448–455.

Eskola, Jari 1997. Eläytymismenetelmäopas.

TAJU, Tampere.

Eskola, Jari 1998. Eläytymismenetelmä sosiaalitutkimuksen tiedonhankintamenetelmänä. TAJU, Tampere.

Hämeenaho, Pilvi & Eerika Koskinen-Koivisto 2014. Etnografian ulottuvuudet ja mahdollisuudet. Teoksessa: Hämeenaho, Pilvi & Eerika Koskinen-Koivisto (toim.). Moniulotteinen etnografia. Ethnos ry, Helsinki. 7–31.

Kahila-Tani, Maarit 2015. Reshaping the planning process using local experiences: Utilising PPGIS in participatory urban planning. Aalto University publication series.

Doctoral Dissertations 223/2015.

Mäkinen, Minna 2009. Kotikunta kaupunginosaksi. Säynätsalon kunnan ja Jyväskylän kaupungin kuntaliitos kulttuurisena ilmiönä. Jyväskylän yliopisto.

Historian ja etnologian laitos. Etnologia.

Jyväskylän kaupungin raportit, Jyväskylä.

Paasi, Anssi 1986. Neljä maakuntaa.

Maantieteellinen tutkimus aluetietoisuuden kehittymisestä. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja no. 8. Joensuu.

Rantanen, Heli & Maarit Kahila 2009.

The SoftGIS approach to local knowledge.

Journal of Environmental Management 90 (2009). 1981–1990.

58

Kotiseutu 2017

Rinne-Koski, Katja & Sulevi Riukulehto 2013. Kotiseudun kerroksia Kuortaneelta.

Kuortaneenjärven lähiympäristö kotiseutukuvassa. Raportteja 110. Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti.

Riukulehto, Sulevi 2013a: Homely Sites and Landscapes as Elements of Regional Identity. Teoksessa: Kuhn, Fernando (ed.)

Identities, Cultures, Spaces. Cambridge Scholars Publishing, Newcastle upon Tyne.

41–56.

Riukulehto, Sulevi 2013b. Muisto kohtaa maiseman. Kotiseutu syntyy kokemuksista.

Teoksessa Saressalo, Lassi (toim.) Kotiseutu.

Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:25.

Suomen kotiseutuliitto. Multiprint Oy, Vantaa. 22–27.

Riukulehto, Sulevi & Katja Rinne-Koski 2013.

Otta noessa. Kuortaneenjärven kotiseututihentymien syvärakenteita. Julkaisuja 31.

Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti.

Riukulehto, Sulevi & Katja Rinne-Koski 2014.

Asunnosta kodiksi. Kotoisuus kolmannen iän asumiskokemuksissa. Julkaisuja 134.

Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti.

Riukulehto, Sulevi & Katja Rinne-Koski 2015a.

Kuortanelaisten venäläissuhde historian syvärakenteena. Teoksessa: Mattila, Markku (toim.) Aina liikkeessä. Pohjanmaan aluekeskuksen tutkimuksia -sarja nro 7.

Siirtolaisinstituutti. 182–209.

Riukulehto, Sulevi & Katja Rinne-Koski 2015b. Historical Consciousness and the Experiential Idea of Home. Teoksessa: Riukulehto, Sulevi (ed.) Between Time and Space. Cambridge Scholars Publishing.

Newcastle upon Tyne 2015. 115–134.

Riukulehto, Sulevi & Katja Rinne-Koski 2016.

A House Made to Be a Home. Cambridge Scholars Publishing.

Riukulehto, Sulevi & Timo Suutari 2012.

Joki on Nurmon äiti. Nurmonjokilaakso kotiseutukuvassa. Julkaisuja 28. Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti.

Riukulehto, Sulevi & Timo Suutari 2016.

Kestävä kotiseutu. Kuntarakenteen muutos ja kotiseutukokemus. Teoksessa: Riukulehto, Sulevi (toim.). Kunnat, rajat, kulttuuri.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 264–296.

Rönnholm, Raimo & Eero Pylsy 2000.

Kulttuuri-identiteetti ja henkinen hyvinvointi.

Kotiseutuprojektin tutkimusraportti.

TUTKIVI 24. Vammala.

Stenfors, Piia 2007. Suomalainen kotiseutuliike 1894–1944. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1135. Suomen Kotiseutuliiton Julkaisuja A:17, Hämeenlinna.

Suutari, Timo & Sulevi Riukulehto 2012.

Kotiseutua kutomassa. Nurmonjokilaakson kotiseutukeskustelujen dokumentointi.

Raportteja 92. Helsingin yliopisto Ruraliainstituutti.

Suutari, Timo & Katja Rinne-Koski 2015.

Kotiseutututkimus kokemuksellisuutta tavoittamassa. Maaseudun uusi aika: maaseutututkimuksen ja -politiikan aikakauslehti. 3/2015, 54–64.

Turunen, Harri 2004. Suomalainen kotiseutuliike 1945–2000. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 982.

Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:9.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Pieksämäki.

Törrönen, Jukka 2001. Haastatteleminen virikkeillä: virike johtolankana, pienoismaailmana ja/tai provosoijana.

Sosiologia 3/2001. 205–217.

Vesala, Kari Mikko & Teemu Rantanen 2007.

Laadullinen asennetutkimus: Lähtökohtia, periaatteita, mahdollisuuksia. Teoksessa: Vesala, K.M. & Rantanen, T. (toim.).

Argumentaatio ja tulkinta. Laadullisen asennetutkimuksen lähestymistapa.

Gaudeamus. Helsinki University Press. 11–61.

Kotiseutu 2017

59

”

Kotiseutu merkitsee minulle mukautumista ja tottumista. En ole koskaan asunut samalla seudulla enempää kuin neljä vuotta muuttuvien elämäntilanteiden takia, joten mistään seudusta ei ole tullut erityisen rakasta.

60

Kotiseutu 2017

Kotiseutukirjallisuudesta Lassi Saressalo Dosentti, tietokirjailija.

Kotikaupunki Turku.

S

uomen Kuvalehdessä 16.12.2016 oli Otavan kirjamainos, joka esitteli muun muassa Risto Oikarisen teoksen Nälkämaan laulu maininnalla ”Kotiseuturomaani sai aivan uuden ilmeen”. Tämä pysäytti miettimään, mitä kotiseutukirjallisuus käsitteenä oikein pitää sisällään.

Kaunokirjallisuudessa paikka saattaa olla fiktiivinen mikä-mikä-maa tai aivan konkreettinen kulttuuriympäristö, jossa teoksen henkilöhahmot liikkuvat ja elävät. Fiktiot, jotka sijoittuvat konkreettiseen aikaan ja paikkaan, tunnetaan yleensä historiallisina romaaneina kuten Mika Waltarin tutkimuksentarkka Turun kuvaus teoksessa Mikael Karvajalka taikka Kaari Utrion todellisiin kulttuurisiin ympäristöihin ja dokumentoituihin aikajaksoihin sijoitetut romaanit. Näissä historiallinen aika on pysäytetty ja kertomuksiin on haettu sopiva etnografinen preesens, jonka mukaan tarinoissa eletty elämä ja niiden tapahtumat on konstruoitu. Uusimpana ilmiönä vastaavanlaisesta kulttuuriympäristöön sijoitetusta fiktiosta mainittakoon vaikkapa lukuisat dekkarit, joiden sankarit sijoittuvat kukin omaan kaupunkiinsa ja jotka elävät niissä ajallisesti ja paikallisesti uskottavaa elämää. Näin esimerkiksi Reijo Mäen Vares-kirjasarjassa, joka liikkuu pääasiassa Turussa ja sen ympäristössä ja jonka ympärille on rakennettu konkreettinen Vares-kulttuuripolku Apteekkeineen ja muine kohteinen. Vexi Korhonen asusteli aikoinaan Pispalassa kokonaisen vuoden laatiessaan yksityisetsivä Salon vaiheita käsittelevää teostaan.

Useilla kaupungeilla Suomessa alkaa jo olla oma dekkarisankarinsa, joka elää aidossa ympäristössä fiktiivisten henkilöhahmojen ja tapahtumien keskellä.

Itse asiassa fiktiivinen kotiseutukirjallisuus ei suinkaan ole mikään uusi laji. Varsin helppoa on palata takaisin Topeliuksen Maamme kirjaan, joka edusti hänen aikanaan historiallista dokumenttikirjallisuutta, tai Välskärin kertomuksiin, historiallisen romaanin isään ja äitiin. Topeliuksesta ei ole kovin pit-

Kotiseutu 2017

61

kä matka matka Kalle Päätaloon, jonka Iijoki-sarja on selkeää elämäkertaa romaanimuodossa, mutta samalla historiallista romaania ja etnografista muistelemista. Yhtä lailla paikallishistoriaksi mielletään Linnan Pohjantähti, joka romaanina sijoittuu Urjalaan ja siellä konkreettisiin paikkoihin ja tapahtumiin. Näiden molempien ympärille on myös rakennettu kulttuuripolku, johon fiktiivisetkin tapahtumat on paikannettu ja jota kulkien itse kukin pääsee aistimaan fiktion autenttisuutta. Lauri Viidan Moreenissa kuvaama Pispala on vieläkin aistittavissa. Fiktiokin on siis kotiseutukirjallisuutta, kunhan vain siinä olevat miljööt ovat tavoitettavissa myös faktuaalisesti.

Seutuja ja paikkoja dokumentoivat myös matkakirjat, joissa niissäkin on mukana subjektiivisuutta, mutta sitähän löytyy kaikessa kirjoittamisessa, jossa tekstintekijän oma minuus tulee esiin. Matkakirjallisuudesta voi erottaa erikseen muun muassa kuntien suosimat kaupunki- ja kuntakirjat, joskus myös maakuntakirjat, joita voisi kutsua vaikkapa paikalliseksi markkinointija lahjakirjallisuudeksi. Ne ovat useimmiten häpeilemättömiä markkinointivälineitä, joiden mukaan onnelliset ihmiset asuvat viihtyisästi pääsääntöisesti kesäaikaan veden äärellä hyvien palvelujen lähellä, mutta luonnon rauhassa.

Tämän genren erikoislaatuisuus on kertomusjärjestelmä, jonka rakenneaineksia ovat maisema, asuminen, ihmiset, yhteisö, liikenne, elinkeinot, kauppa ja teollisuus ja lopuksi tilkkanen vapaa-aikaa ja urheilua. Tämän lajin jälkeläisiä tai lapsosia ovat vuosittain julkaistavat matkailuesitteet, jotka nekin on laskettava kotiseutujulkaisujen piiriin.

Suomen ja suomalaisuutta koskevan kirjallisuuden esiintulo alkoi 1600-luvulla, jolloin vuonna 1666 perustettu Antikviteettikollegio määräsi kirkkoherrat kautta Ruotsin valtakunnan lisäämään vuotuiseen katsaukseen seurakuntansa tilasta osion, jossa he kuvasivat seurakuntansa rahvaan kansanelämää. Varsinainen ensimmäinen julkaistu teos suomalaisista oli Daniel Jusleniuksen Aboa vetus et nova vuodelta 1700, jossa kursailematta osoitettiin Suomi ja erityisesti Turku raamatullisten henkilöiden, heimojen ja tapahtumien taustaksi. Tämä niin sanottu rudbeckiläinen fantasiaperinne hyytyi sitten muun muassa Porthanin tarjoamaan kriittiseen historiankirjoitukseen.

Autonomian aika merkitsi kansallisromanttisten aatteiden tuloa Suomeen ja sitä kautta myös niin sanottujen kansallisten tieteiden nousua. Vuonna 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura edistämään kansallista julkaisutoimintaa – jota se tekee edelleenkin vanhimpana jatkuvasti julkaisevana kustantajana. Maahan syntyi lukuisia paikallisia sanomalehtiä paikalliskulttuureita esittelevine artikkeleineen. Haettiin sankareita ja idyllejä Runebergin johdolla, ja koko ajan rakennettiin henkisesti kansallisempaa Suomea, jonka synty oli jo näköpiirissä. Snellman loi kuuluisat teesinsä kansalliskirjal-

62

Kotiseutu 2017

lisuudesta, joiden kautta hän loi pohjan nimenomaan kansankieliselle kirjallisuudelle. Tähän kansallisen kulttuurin rakentamisen vaiheeseen liittyy juuri edellä mainittu Topelius, joka vaikutti kahdella tavalla suomalaiseen maailmankuvaan. Hän juurrutti kansallistunnetta lastenhuoneisiin omien ja soveltamiensa kansainvälisten satujen kautta ja tarjosi lukijoille niin Maamme kirjan kuin historiallisen romaanin Välskäreineen. Hänen voitaisiin hyvinkin katsoa olevan kaiken kotiseutukirjallisuuden isä.

Kotiseutukirjallisuuden alalajeja Perinteisesti kotiseutukirjallisuus rajataan selkeästi omaksi lajikseen, josta otan esiin muutaman esimerkin. Lehdet ja lukemistot ovat ehkä sisällöltään heterogeenisin kotiseutujulkaisujen laji. Lehtiä ovat kotiseutuyhdistysten julkaisemat aikakauslehdet, eri paikallisten yhteisöjen intressilehdet tapahtumakalentereineen ja -raportteineen sekä erityisesti joululehdet, jotka ovat perinteinen kotiseutujulkaisutyyppi. Lukemistot puolestaan ovat vuosikirjanomaisia julkaisuja, joissa on vapaasti ja käytännössä teemoittamatta artikkeleja ja kirjoituksia, runoja, muisteluksia, arkistoista kaivettua historia-aineistoa. Jotkut ilmestyvät vuosittain, joidenkin julkaisutiheys on hitaampaa, usein menee osien ilmestymisen välillä vuosiakin. Unohtaa ei pidä säännöllisesti ilmestyviä paikallisia sanomalehtiä, jotka kertovat lukijoilleen tärkeistä paikallisista uutisista ja tapahtumista. Näiden on todettu olevan perin tärkeitä paikallisidentiteetin säilymiselle. Myös niitä on tapana tilata paikkakunnalta pois muuttaneelle uudelle sukupolvelle muistutuksena omista juurista. Paikallislehtien nousuaikaa oli sotien välinen aika, ja 1940-luvulle tultaessa niitä oli jo yli 90 paikkakunnalla. Ne ovat hiljalleen muuttumassa kaupallisiksi niin sanotuiksi ilmaisjakelulehdiksi, joilla niilläkin on oma keskeinen merkityksensä. Yhä keskittyvämpi mediamaailma tarjoaa kyllä tietoa globaalisti, mutta paikallislehti tarjoaa juuri sen, mikä ihmisiä kiinnostaa: paikallisuutisia.

Muisteluteokset ja elämäkerrat ovat julkaisuja, joissa kertoja haluaa tarjota oman historiansa useimmiten läheisilleen luettavaksi. Niillä saattaa toki olla laajempiakin tavoitteita. Kertomukset sota-ajasta ja muista merkittävistä ihmistä koskevista tapahtumista ovat olleet suosittuja, ja ovat sitä vieläkin.

Näissä yksilön kohtalot nousevat etusijalle ja niiden taustoitus jää usein vähemmälle. Niiden sijoittaminen tieto- ja kaunokirjallisuusakselille on horjuvaa. Selvästi elämäkertakirjallisuuden kategoriaan nousevat muun muassa poliittiset muistelmat ja merkkihenkilöiden elämäkerrat, jotka useimmiten ovatkin ammattikirjoittajien yhdessä kohdehenkilön kanssa laatimia.

Kotiseutu 2017

63

Henkilökohtaisiin muisteluihin ja tapahtumiin perustuvat useimmiten sukukirjojen tekstiosiot. Sukukirjat sisältävät nimensä mukaisesti sukutaulut ja -luettelot, mutta niitä rikastuttavat usein henkilökuvat suvun merkittävistä vaikuttajista tai muuten huomiota herättäneistä persoonista. Usein sukukirjat laajenevat kyläkirjoiksi tai kyläkirjat sukukirjoiksi. Niille tavanomaista on aineiston ryhmittyminen tilojen ja talojen historiaan ja sitä kautta myös sukujen tarinoihin ja sukututkimusraportteihin.

Kyläkirjojen tuotanto on viime vuosina jatkuvasti lisääntynyt. Ne ovat parhaimmillaan oivallista mikrohistoriaa ja muodostavat historiantutkimukselle valmista dokumentoitua lähdeaineistoa. Heikoimmillaan ne ovat eräänlaisia talomatrikkeleita. Kyläkirjoja vastaavat kaupungeissa kaupunginosajulkaisut, jotka nekin tuntuvat olevan nouseva lajityyppi. Niitä tuottavat useimmiten kaupunginosayhdistykset. Tampereen kaupunki on muun muassa yhdessä kaupunginosayhdistysten kanssa tuottanut kolmisenkymmentä julkaisua, kertomusta kaupunginosasta, sen historiasta ja nykypäivästä. Nämä ovat parhaimmillaan erinomaisia välineitä tutustuttaa maassa- ja maahanmuuttajia uuteen asuinympäristöön ja tekemään niistä kotiseutuja.

Maakuntakirjat ja varsinaiset pitäjänhistoriat ovat ammattikirjoittajien historiateoksia, joille tyypillistä on oma kaanon, ”oikeaoppinen” tapa kirjoittaa historiaa. Viime aikoina näiden merkitys on kasvanut, kun kuntaliitosten myötä virallisen itsenäisyytensä menettäneet kunnat ovat pyrkineet saamaan aikaan omat historiansa itsenäisyyden menettämiseen saakka. Samalla tavalla lähtevät uudet kuntakokonaisuudet rakentamaan uudelleen kirjallista historiaansa tarkastelemalla menneisyyttä nyt uusien rajojen näkökulmasta entistä laajempana kokonaisuutena. Näille prosesseille toivottaisin kovasti onnea. Ne ovat erittäin tärkeitä kuntaidentiteetin ja sitä kautta yhteenkuulumisen tunteen kannalta.

Muutkin historiakirjat – vaikkapa järjestö- tai teollisuushistoriat – ankkuroituvat syvälle paikallisuuteen ja kertovat oman tarinansa paikallisyhteisöstä ja sen elämästä. Myös muu tutkimuskirjallisuus saattaa olla osa kotiseutukirjallisuutta, jos rajaa halutaan venyttää.

Kun rajaa oikein venytetään, päästään kiinni uusiin kotiseutujulkaisuilmiöihin. 2000-luvun toisen vuosikymmenen ostetuin tietokirjallisuuden laji olivat erilaiset aikuisten värityskirjat, joiden suosioon myös kotiseutuyhdistykset kiinnittivät huomiota. Syntyi teoksia, kuten väritettävä rakennushistoriallinen vihko Turusta tai tamperelaisten Värjää Tampereen sialu. Onpa Tampere-Seura julkaissut myös Tampereen valttikortit -nimisen oikean pelikorttisarjan, jossa kuvapuolella on laaja sikermä tamperelaisia vaikuttajia.

64

Kotiseutu 2017

Kotiseutukirjallisuus ja identiteetti Toisin kuin annetun identiteetin peruspilarit – sukupuoli, ihonväri, äidinkieli, usein uskonto ja tapakulttuuri – omaksuttu identiteetti on vaihteleva. Ihmiselämän eri vaiheissa minuuden muoto muuttuu, sen sijaan peruspilarit eivät. Sitä mukaan kuin kun maailmankuva fyysisesti avartuu, avartuu myös mahdollisuus uusien identiteettipilareiden omaksumiseen. Yksi näistä pilareista on kotiseutu-käsitteeseen liittyvä ajattelukokonaisuus – tieto siitä, mistä minä olen kotoisin, keihin minä kuulun, kuka minä olen.

Syntymäkotiseutuaan ei kukaan voi valita. Asuinkotiseutunsa kylläkin.

Perinteisessä maalaisyhteiskunnassa syntymäkotiseutu oli usein se seutu, jossa elettiin koko elämä – on toki muistettava, että agraariyhteiskunnassa naiset joutuivat avioliittoa solmiessaan useinkin vaihtamaan kotiseutuaan ja juurtumaan ja kasvattamaan lapsensa alun perin vieraassa kotiseudussa. Mutta kotiseudulle ominaista on, että se tunnetaan ja saa olon turvalliseksi. Oltiinpa maaseudulla tai kaupunkiyhteiskunnassa lähikotiseutu on se, joka muodostaa niin sanotun paikallisidentiteetin. Mistä olet, mistä tulet? Tähän kysymykseen joutuu jokainen meistä vastaamaan useamman kuin kerran elämänsä aikana. Ja kotiseudun nimeäminen antaa puolestaan mahdollisuuden kohdattavan ihmisen stereotypisoinnille – savolainen, turkulainen, stadilainen. Mutta oman kotiseudun tunteminen antaa toisaalta tunteen olla jostain, kuulua johonkin.

Kotiseutu voidaan myös ottaa haltuun. Kun nykyihminen muuttaa elämänsä aikana paikkakunnalta toiselle, voi hän halutessaan ”päästä sisään” uuteen asuinseutuunsa tutustumalla siihen sekä fyysisesti että myös tiedollisesti. Ja tietoisuutta ja uuden asuinseudun omaksumista kotiseuduksi auttaa nimenomaan kotiseutukirjallisuus kaikkine lajeineen.

Kotiseutukirjallisuuden eri lajeilla on omat tekijänsä. Kotiseutuyhdistykset toimivat useimmiten muun muassa niin sanottujen kylä- ja kaupunginosakirjojen ja -tuotteiden kustantajina. Kustantajan takana ovat ne, jotka tuottavat kotiseutukirjallisuuden aineiston. Osa näistä on ammattikirjoittajia, mutta pääosin Uuden asuinseudun eri julkaisujen aineisto tuotetaan harrastajakirjoittajavoimin. Näin ollen ei olekaan mitenomaksumista kään outoa, että kotiseutujulkaisuissa on piirkotiseuduksi auttaa teitä, jotka ovat omiaan leimaamaan ne ”toinimenomaan sen luokan” tietokirjallisuudeksi. Tämä ei kuitenkaan ole kotiseutukirjallisuuden heikkous kotiseutukirjallisuus vaan pikemminkin vahvuus. Esimerkiksi joukaikkine lajeineen. lulehdet ovat sisällöltään heterogeenisiä ja nii-

Kotiseutu 2017

65

den etnografinen preesens on menneisyydessä, nykylukijan ajan tajun äärirajoilla, mutta juuri siksi ne ovatkin oivallinen osoitus eräänlaisesta kollektiivisesta muistista, joka tuottaa elämyksiä – noinhan oli meilläkin. Mikäli tätä aineistoa ja sen takana olevaa kulttuurihistoriallista arkipäivää osataan oikealla tavalla välittää eteenpäin, voi myös kotiseutuidea olla siirrettävissä globalisoituvalle uudelle sukupolvelle.

Onko kotiseutukirjallisuudella kulttuurista kestävyyttä? Olen aiemmin todennut, että kotiseutukirjallisuus parhaimmillaan on arvokasta mikrohistoriaa ja laajemman historiantutkimuksen jo kertaalleen arvioitua ja työstettyä lähdeaineistoa. Toisaalta on todettava, että heikoimmillaan kotiseutukirjallisuus (termin perinteisessä merkityksessä) on todella indiviidiä kerrontaa, subjektiivista muisteloa, jolla ei välttämättä ole dokumenttiarvoa. Mutta se arvo voi ilmetä henkilökohtaisina identiteettikysymyksinä, perhe- ja sukutraditioiden dokumentointina, joka kiinnostaa vain asianosaisia.

Kotiseutukirjat ovat osa kansallista muistiamme. Ne tarjoavat lukijalle mahdollisuuden sijoittua mielessään niihin ympäristöihin, joista kirjat kertovat. Menneet maisemat, uuden ja vanhan rinnakkaiselo antavat kokijalle mahdollisuuden elää ajan jatkumoissa, olla osa historiaa.

Kotiseutujulkaisujen tekijät haluavat välittää elämänsä kulun ja siihen vaikuttaneet yhteiskunnalliset muutokset seuraavalle ja tuleville sukupolville edelleen kerrottaviksi. Ja julkaisujen lukijat haluavat tietää, miten ennen elettiin, miten tunsivat ja kokivat elämänsä entiset sukupolvet, miten arkipäivä ja juhlat sujuivat, miten entisestä voidaan siirtyä nykyisyyteen. n

66

Kotiseutu 2017

”

Kotiseutu on paikka, missä on juuret tai mihin on mahdollisuus juurtua, kokea itsensä tervetulleeksi ja hyväksytyksi osaksi yhteisöä.

Kotiseutu 2017

67

Kansanliikkeen synty ja nousu Kotiseututyötä 1880–2017 Janne Vilkuna Museologian professori, Jyväskylän yliopisto.

Suomen Kotiseutuliiton puheenjohtaja.

Syntymäkaupunki Helsinki, kotipaikka Orimattila.

K

otiseudun tutkimus synnytti 1900-luvun kuluessa perustettujen kotiseutuyhdistysten ja -seurojen myötä kotiseutuliikkeen. Sen historia on julkaistu kahdessa Suomalaisen Kirjallisuuden seuran kustantamassa Suomalainen kotiseutuliike -teoksessa. Piia Stenforsin kirjoittama kattaa vuodet 1894–1944 ja Harri Turusen kirjoittama vuodet 1945–2000. (Stenfors 2007 ja Turunen 2004).

Harri Turusen oli tarkoitus kirjoittaa tämä artikkeli, mutta hänen vakava sairautensa ja menehtyminen estivät sen. Siksi artikkelin päälähteenä on Turusen edellä mainittu 500-sivuinen teos ja siksi siihen ei pääsääntöisesti erikseen viitata.

Käsitteet kotiseudun tutkimus, kotiseutuliike ja kotiseututyö lomittuvat.

Turunen määritteli ja rajasi teoksessaan kotiseutuliikkeen seuraavasti (Turunen 2004, 12): Kotiseutuliike on tässä tutkimuksessa käsitetty laaja-alaisena liikkeenä, joka pitää sisällään varsinaisten kotiseutuseurojen lisäksi kuntien ja maakuntien liittojen harjoittaman kotiseututyön, karjalais- ja nuorisoseurojen toiminnan, osakuntien harjoittaman kotiseuduntutkimuksen ja kotiseututyön sekä 1970-luvulla virinneen kylätoiminnan. Sen sijaan historialliset yhdistykset, Martat, maamiesseurat, maa- ja kotitalousnaiset, Lions-klubit sekä maan sadat omakoti- ja asukasyhdistyk-

68

Kotiseutu 2017

set on rajattu pääasiassa tutkimuksen ulkopuolelle, vaikka niiden toiminnassa voi nähdä monia kotiseututyön piirteitä liittyen muun muassa kotiseuduntutkimukseen, ympäristöön sekä perinteen tallentamiseen ja vaalimiseen.

Pitäen mielessä edellä käytännön syistä pois rajatut kotiseututyötä tekevät tahot kotiseututyö voidaan käsittää varsin laajasti. Totesin Konneveden kotiseutuyhdistyksen 50-vuotisjuhlassa heinäkuussa 2004: Lyhyesti sanottuna kotiseututyö on mielestäni kaikkea sitä työtä, jota tehdään pyyteettömästi oman kotiseudun ja sen asukkaiden hyväksi. Esimerkiksi paikallislehden julkaiseminen on mitä parhainta kotiseututyötä. On syytä muista, ettei kotiseututyötä tehdä menneisyyden vaan nykyisyyden ja etenkin paremman tulevaisuuden vuoksi.

Kun tarkastellaan kotiseututyötä ja -liikettä, on pidettävä mielessä, etteivät organisaatiot toimi, vaan ihmiset. Museo- ja kotiseututyölle on ollut ominaista aktiivisten luottamushenkilöiden ja muiden vapaaehtoisten työpanos. Kun työt tahtovat kasaantua, sama henkilö on usein ollut (jopa yhtä aikaa) esimerkiksi museovirassa, Museo- tai Kotiseutuliiton luottamushenkilönä ja muutaman muun liiton johdossa tai valtioelimen jäsenenä. Tästä syntyy ongelma, etenkin asioita kauan jälkeenpäin tarkasteltaessa, että on lähes mahdotonta ratkaista, missä roolissa henkilö on ollut mihinkin asiaan vaikuttamassa.

Kotiseututyön ensimmäinen haaste Kotiseututyön ensimmäisenä haasteena oli osallistua paikallisella tasolla kansallisen itsetunnon rakentamiseen.

Suomi sai onnellisten suurvaltapoliittisten sattumien seurauksena Suomen sodan jälkeen autonomian vuonna 1809. Sen myötä alkoi kansakunnan syntyprosessi, Suomi-projekti, jota toteutettiin myös alueellisesti ja paikallisesti.

Kansakunta tarvitsi muun muassa oman kielen lisäksi yhteisen menneisyyden ja sitä ryhtyivät ajan tiedemiehet etsimään, löytämään, tutkimaan ja julkaisemaan. Tutkijat suuntasivat retkensä varsin usein kansan pariin, samoin menettelivät ajan merkittävät taiteilijat. On syytä huomata, ettei paikallismuseotyö sen enempää kuin kotiseututyö alkanut niinkään venäläistämistoimista, kuten usein kuulee väitettävän, sillä ensimmäinen sortokausi alkoi Suomen perustuslakia uhkaavalla helmikuun manifestilla 1899.

Kotiseutu 2017

69

Venäjän vallan aikana 1860–1890-luvuilla Suomeen perustettiin ensimmäiset pääkaupungin ulkopuolella sijaitsevat paikallismuseot eli maaseutumuseot. Niistä ensimmäinen syntyi vuonna 1862 Raaheen. Lähes kahdenkymmenen vuoden kuluttua vuonna 1881 perustettiin seuraava eli Turun kaupungin historiallinen museo. Raahen ja Turun esimerkin jälkeen museoiden perustaminen oli niin vilkasta, että maan joka kolmannessa kaupungissa oli 1900-luvun alussa museo.

Kansallisaatteen omaksuminen johti 1800-luvulla museoissa katseen kääntymiseen kaukaisten maiden ja kansojen kuriositeeteista omaan maahan ja kansaan. Ruotsalainen Artur Hazelius (1833–1901) havaitsi 1870-luvulla matkoillaan kotimaassa, että kansankulttuuri oli voimakkaassa murroksessa.

Hazelius ryhtyi päättäväisesti keräämään kansatieteellistä kokoelmaa, jonka keräysalue tuli käsittämään Ruotsin lisäksi muutkin Pohjoismaat. Kokoelma avattiin museona Tukholmassa vuonna 1873. Hazeliuksen museossa oli uutta, että pääosassa eivät olleet esineet vaan ihmiset, sillä hän rakensi pysähtyneitä kansanelämän tilanteita: ulkoasetelmia eli eksteriöörejä ja sisäasetelmia eli interiöörejä kaikkine ihmisineen, eläimineen ja esineineen. Museosta kehittynyt nykyinen Nordiska museet, Pohjoismainen museo, avattiin vuonna 1907.

Helsingin yliopiston Viipurilaisen osakunnan kuraattori, tohtori Otto Donner tutustui kesällä 1874 Hazeliuksen museoon ja innostui. Puheessaan osakunnassa saman vuoden lokakuussa hän yllytti osakuntaa vastaavanlaisen museon perustamiseen. Kuulijat innostuivat asiasta, ja ensimmäiset esineet saatiin kokoelmaan joululoman jälkeen. Suomen ensimmäisen yleisen taideja teollisuusnäyttelyn järjestelytoimikunta pyysi tammikuussa 1876 osakuntaa panemaan näytteille kokoelmansa. Viipurilaiset pyysivät muitakin osakuntia mukaan ja niin innokkaan uurastuksen jälkeen Kaivopuistossa heinäkuun ensimmäisestä päivästä syyskuun puoliväliin avoinna ollessa näyttelyssä oli päärakennuksessa osakuntien valmistamat hazeliaaniset tupainteriöörit ja yksi eksteriööri. Kokoelmista syntyi ylioppilasosakuntain kansatieteellinen museo, jonka kokoelmat siirrettiin vuonna 1910 juuri valmistuneeseen uuteen Kansallismuseoon. (Schvindt & Sirelius 1922.) Osakuntien kotiseutututkimuksen ja -työn aktiviteetti ei suinkaan rajoittunut oman museon aikaansaamiseen, vaan osakuntien kotiseuduille suuntautuvat tutkimusretket jatkuivat eri muodoin pitkälle 1900-luvulle asti. (Ylioppilaiden kotiseutukäsityksistä ennen kotiseutuliikkeen syntyä katso tarkemmin Teppo Ylitalon artikkelia tässä vuosikirjassa.)

Hazelius ei ollut täysin tyytyväinen omiin kulttuurikuvaelmiinsa. Siksi hän sai ajatuksen perustaa Tukholmaan eräänlainen pienois-Ruotsi, jossa museon interiöörit ja eksteriöörit saataisiin luonnolliseen kokoon ja elävämmäksi korvaamalla nuket ihmisillä ja eläimillä. Näin syntyi vuonna 1891 maa-

70

Kotiseutu 2017

ilman tunnetuin ulkoilmamuseo, TukholKun kotiseututyö man Skansen, jonne ryhdyttiin siirtämään laajeni sotien jälkeisenä eri puolilta Ruotsia tyypillisiä talonpoikaisaikana kansanliikkeeksi, tiloja kaikkine rakennuksineen. Skansen sai lukuisten syntyneiden nopeasti seuraajia. Suomessa ehdotettiin lehdistössä vuonna 1900 ulkomuseoalueen pekotiseutuyhdistysten rustamista Helsinkiin. Ajatukseen tartuttiin toiminnan ja lopulta museon paikaksi päätettiin Seurapäätavoitteeksi tuli saaren kansanpuisto. Kemiössä perustettiin vuonna 1906 Sagalundin kotiseutumuseo, kotiseutumuseon joka koostui paikalle siirretyistä rakennukperustaminen. sista. Samana vuonna Seurasaareen ostettiin ensimmäiseksi rakennukseksi maalahtelainen karjamaja, mutta ensimmäiseksi siirretyksi rakennusryhmäksi ehti silti vuonna 1909 pystytetty, Jyväskylän seminaarin lehtorin Yrjö Blomstedtin ja taiteilija Akseli Gallen-Kallelan Konginkankaalta ”löytämä” Niemelän torppa. Kun kotiseututyö laajeni sotien jälkeisenä aikana kansanliikkeeksi, lukuisten syntyneiden kotiseutuyhdistysten toiminnan päätavoitteeksi tuli kotiseutumuseon perustaminen. Suuri osa syntyneistä museoista noudatti Seurasaaren mallia, vaikka kokonaisina siirretyt maatilat jäivätkin harvinaisiksi poikkeuksiksi.

Paikallishistoriallisen tutkimuksen juuret ulottuvat kauas Ruotsin vallan ajoille, mutta suomalaisen kotiseutuliikkeen syntymähetkeksi katsotaan ensimmäisen kotiseutuyhdistyksen perustaminen Lohjalla maaliskuussa 1894.

Perustamista ajoi ennen muita helsinkiläinen kesäasukas, luonnonhistorian ja maantiedon lehtori Robert Boldt (1861–1923).

Vuonna 1908 ”pääkaupungin kirjalliset ja tieteelliset yhdistykset, ylioppilasosakunnat ja maakuntatutkimusseurat” perustivat kaksikielisen Suomen Kotiseutututkimuksen Keskusvaliokunnan. Seuraavana vuonna alkoi ilmestyä rinnan suomeksi Kotiseutu ja ruotsiksi Hembygden, joiden ohjelma oli sama, mutta sisältö suuntautui kunkin kielialueille. Ensimmäisessä Kotiseudussa julkaistun ohjelmajulistuksen ensimmäinen ”momentti” kuului: ”Kotiseudun tarkoituksena on Suomen joka osassa levittää kaikkiin kansankerroksiin oikeaa käsitystä kotiseuduntutkimuksen päämäärästä ja keinoista, muodostumisesta ja kehityksestä, sen merkityksestä sivistyselämällemme ja sen suhtautumisesta tieteellisen tutkimukseen - - .”

Suomen itsenäistymisen jälkeen perustettiin paikallishistoriallisiksi toimijoiksi muun muassa Suomen Museoliitto 1923 ja Paikallishistoriallinen Toimisto 1933 (nyk. Tilaushistoriakeskus). Kotiseuduntutkimuksen keskusva-

Kotiseutu 2017

71

liokunnan toiminta oli hiipunut 1930-luvulla ja keväällä 1938 se päätettiin lakkauttaa. Viimeisenä puheenjohtajana oli Kustaa Vilkuna. (Stenfors 2007, 212.) Samoihin aikoihin helmikuussa 1938 pääasiassa nuorehkot tutkijat perustivat Helsingissä Talonpoikaiskulttuurisäätiön, jonka puheenjohtajaksi valittiin Esko Aaltonen (1893–1966) ja varapuheenjohtajaksi Kustaa Vilkuna (1902–1980). (Mäkinen 2008, 10–11.)

Kotiseututyön toinen haaste Kotiseututyön toisena haasteena oli viime sotien jälkeen, kuten asia aikanaan ilmaistiin, pelastaa ajassa ja paikassa katoava perinteinen talonpoikainen elämänmuoto.

Suuri osa suomalaista kansalaistoimintaa tapahtui ennen viime sotia ja sotien aikana suojeluskuntien, sotilaspoikien, Lotta Svärdin ja pikkulottien järjestöissä. Kun välirauhansopimus ja liittoutuneiden valvontakomissio lopettivat näiden ”fascisminluontoisten” järjestöjen toiminnan syksyllä 1944, syntyi toimintatyhjiö. Tuolloin Talonpoikaiskulttuurisäätiössä toimivat Esko Aaltonen ja Kustaa Vilkuna ymmärsivät miten tärkeää olisi kanavoida ihmisten toimeliaisuutta epäpoliittiseen kotiseututyöhön. (Vilkuna 1970-luku ja Herlin 1993, 387–388.)

Talonpoikaiskulttuurisäätiö järjesti maaseutukulttuurin neuvottelupäivät Helsingissä toukokuussa 1947. Esko Aaltosen alustus käsitteli kotiseututyön organisointia Ruotsissa. Puhe julkaistiin Kotiseudussa otsikolla Kotiseututyö on organisoitava, ja Aaltonen päätti sen todeten: ”- - olisi jo aika monien pitkien vuosien jälkeen kutsua koolle maakuntaliittojen sekä kotiseutuyhdistysten ja vastaavien paikallisseurojen yhteinen neuvottelutilaisuus, jonka luonteisia aikoinaan pidettiin parinkymmenen vuoden kuluessa. Talonpoikaiskulttuurisäätiölle ja Suomen Museoliitolle kuuluisi siinä yhteinen aloitteenteko.”

(Aaltonen 1946, 58) Tuloksia ei syntynyt ja Aaltonen joutui toteamaan loppuvuonna 1948 Kotiseudussa, että ”Viimeksi on koetettu saada aikaan kotiseututyön yhdyselimeksi Kotiseutuliitto-niminen järjestö, johon myös kaikki kotiseutuyhdistykset kuuluisivat maakuntaliittojensa välityksellä. Mutta sekin hanke on vielä toteutumatta - -.” (Aaltonen 1948, 118; Aaltosesta kotiseutuaktivistina ks. Saressalo 2014.) Oli edettävä toisin.

Talonpoikaiskulttuurisäätiö lähetti kotiseutuväelle huhtikuussa 1949 kutsun toukokuun 25.–26. päivinä Tammelassa Lounais-Hämeen Pirtillä pidettäville ”yleisille kotiseutupäiville”. Ensimmäisen päivän iltana järjestettiin neuvottelupäivät, joiden tärkeimpänä aiheena oli kutsun ohjelman mukaan ”Keskustellaan ja mahdollisesti päätetään Kotiseutuliiton perustamisesta”.

72

Kotiseutu 2017

Kaikkien paikalle saapuneiden 76 kokousKokemus on osoittanut, edustajan äänin päätettiin perustaa Kotiettei kotiseutuväelle seutuliitto. Liitto hyväksyttiin 24.11.1949 tarvitse enemmän tai oikeusministeriön yhdistysrekisteriin kotivähemmän väkinäisesti paikkana Helsinki. Sääntöjensä toisen pykälän mukaan: ”Liiton tarkoituksena on: suositella työmuotoja. Se 1. johtaa ja ohjata maassamme suoriteton itse hyvä niitä keksimään tavaa kotiseututyötä sekä 2. toimia kotiomista paikallisista oloista seututyön alalla tätä työtä suorittavien järjestöjen keskuselimenä.” Kirjeenvaihdon ja edellytyksistä käsin. osoitteeksi tuli Kotiseutuliitto, Helsinki, Hallituskatu 1 eli oltiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran rakennuksessa. Niin sanotussa suppeassa sääntöuudistuksessa vuonna 1971 liiton nimeksi päivitettiin Suomen Kotiseutuliitto – Finlands Hembygdsförbund. Vastaava suomenruotsalainen kotiseututyön keskusjärjestö, Finlands svenska hembygdsförbund, perustettiin vuonna 1983.

Liiton ensimmäisenä toimintavuotena 1950 järjestettiin elokuussa yhdessä Suomen museoliiton, Rauman Killan ja Rauman museon kanssa kolmipäiväiset museo- ja kotiseutupäivät, jotka olivat samalla museoliiton 7. museopäivät (Vilkuna 1998, 222). Kotiseutuliitto on pitänyt noita päiviä toisina valtakunnallisina kotiseutupäivinä, sillä Tammelan edellisvuotiset yleiset kotiseutupäivät katsottiin ensimmäisiksi. Sittemmin Valtakunnalliset kotiseutupäivät on järjestetty vuosittain eri puolilla Suomea asianomaisen kunnan tai kaupungin kutsusta. 1970-luvulta lähtien päivillä on ollut vaihtuva ajankohtainen teema.

Liiton ohjailusta huolimatta on syytä pitää mielessä Esko Aaltosen ajatukset kotiseutuväestä: ”Kokemus on osoittanut, ettei kotiseutuväelle tarvitse enemmän tai vähemmän väkinäisesti suositella työmuotoja. Se on itse hyvä niitä keksimään omista paikallisista oloista ja edellytyksistä käsin. Onkin kiintoisaa ja hedelmällistä seurata, mitä itse ’kentällä’ tapahtuu.” (Aaltonen 1963a, 6.)

Miksi Museoliiton ja Kotiseutuliiton yhteistyö ei jatkunut? Museoliitto perustettiin vuonna 1923 toimimaan sellaisissa tehtävissä, joita Muinaistieteellinen toimikunta (nyk. Museovirasto) ei voinut viranomaisena toteuttaa.

Kotiseutuliiton perustaminen johtui aivan toisista syistä eikä vastaavaa kiinteää sidosta syntynyt. Museoliitto itsenäistyi, kun se muutti vuonna 1957 Kansallismuseosta omiin tiloihin. Vaikka Muinaistieteellisessä toimikunnassa, Museoliitossa ja Kotiseutuliitossa oli samoja virka- ja luottamusmiehiä, se ei estänyt ristiriitojen syntyä. Syynä olivat sekä henkilösuhteet että organisaatioiden osittain päällekkäiset päämäärät.

Kotiseutu 2017

73

Professori Niilo Valosen tultua museoliiton puheenjohtajaksi vuonna 1961 suhteet Kotiseutuliittoon viilenivät, sillä Kotiseutuliiton hallituksen jäsenenä oli akateemikko Kustaa Vilkuna, ja vuonna 1966 hänestä tuli vielä Kotiseutuliiton puheenjohtaja. Herrojen välit eivät olleet lainkaan luontevat.

1970-luvun lopulla viriteltiin turhaan museoliiton ja Kotiseutuliiton yhteistyötä, mutta Valosen ja Vilkunan kuoltuakaan liittojen suhteet eivät kehittyneet synergisiksi. (Vilkuna 1998, 127 ja viite 272.) Näiden kahden liiton toiminnan samansuuntaisuudesta kertoo se, että aina 2010-luvulle saakka, jolloin liittojen suhteet olivat jo normalisoituneet, keväisillä valtakunnallisilla museopäivillä ja loppukesän Valtakunnallisilla kotiseutupäivillä jaettiin usein samoille museoiden vapaaehtoistyötä tekeville ihmisille kummankin liiton korkeimpia tunnustuksia, mitaleita.

Kotiseutuliitolle ja Museoliitolle kehittyi onneksi museoidenkin suhteen luonnollinen työnjako, kun paikallismuseot alkoivat 1960-luvulta lähtien jakaantua kahtia. Kaupunkien museoiden henkilöstö vakinaistui ja ammatillistui ja vastaavasti maaseudun paikallismuseot, kotiseutumuseot, pysyivät vapaaehtoisen väen vastuulla. Luonnonsuojelu kuului alusta lähtien kotiseututyöhön.

Kun luonnonsuojelujärjestöt olivat järjestyneet 1960-luvun lopulla Suomen luonnonsuojeluliitoksi, uusi liitto ja Kotiseutuliitto tekivät 1970-luvulla työnjaon, jossa Kotiseutuliitto rajasi ”aktiivisen luontosuhteensa” ihmisen muokkaamaan luontoakin sisältävään kulttuuriympäristöön. (Tanner 2017.)

Jo viime sotia ennen oli koettu maaseudulla nopea muutos, joka jatkui kiihtyen rauhan tultua. Tuolloin nähtiin monen asian muuttuvan ja katoavan ja siksi ajan kotiseututyön keskeiseksi työmuodoksi tuli pelastaa katoavaa kansankulttuuria museoihin ja arkistoihin. Yhtenä käytännön toimena tässä työssä oli perustaa kuntaan kotiseutuyhdistys tai pitäjänseura. Kotiseutuliiton puheenjohtaja Esko Aaltonen (1963b, 108–109) kuvasi yhdistysten ja museoiden perustamisintoa heinäkuussa 1963 Joensuussa Valtakunnallisilla kotiseutupäivillä seuraavasti: -- uusia kotiseutu- ja museoyhdistyksiä syntyy – sanoisinko hyvässä merkityksessä – epidemian nopeudella. Niitä ei mikään keskusjärjestö voi edes luetteloida, saa vain sanomalehdistä lukea niistä uutisia.

Erityisesti paikallismuseoiden perustamisessa ilmenevä into ja reippaus viittaavat kansanliikkeen tyypillisiin piirteisiin. Museotoiminta on maaseudulla saavuttanut mittasuhteet, joihin ei 1940-luvulla enää olisi uskonut olevan mahdollisuuksia. Jokaisessa kunnassa on kohta oma museo, suuremmissa kaksi ja yksityismuseoita lisäksi. Kaikkiin riit-

74

Kotiseutu 2017

tää näytteillepantavaa – museoesineitä näyttää yhä löytyvän, niin moneen kertaan kuin kerääjät ovatkin 1880-luvulta lähtien maaseutua kolunneet.

Tähän aikaan museon aikaansaamisen lisäksi kotiseututyöhön kuului yleensä vähintään suositun jokakesäisen kotiseutujuhlan järjestäminen, puheineen, lauluineen, runoineen, tanhuesityksineen ja kahvituksineen.

Harri Turusen mukaan vuoden 1944 loppuun mennessä oli perustettu noin 110 museo- tai kotiseutuyhdistystä ja vuosina 1945–1954 perustettiin 200 uutta yhdistystä. Toimintaa edisti sekin, että Kotiseudussa oli julkaistu vuonna 1948 ensimmäiset kotiseutuyhdistyksen mallisäännöt. Osa uusista yhdistyksistä syntyi kaupunkeihin, sillä Helsingin kaupunginosayhdistyksistä ensimmäiset perustettiin 1940-luvulla ja Helsingin Kaupunginosayhdistysten Liitto ry Helka perustettiin toukokuussa 1964. Syksyllä 2016 jäsenyhdistyksiä oli jo 75. (Helka 2017.)

Vuosina 1955–1970 syntyi 224 uutta kotiseutuyhdistystä, joista suuri osa oli Helsinkiin perustettuja kotipaikkaseuroja ja kaupunginosayhdistyksiä, ja vuosina 1971–2000 perustettiin 263 uutta kotiseutuyhdistystä. Näin Suomessa oli Turusen mukaan vuonna 2000 lähes 800 kotiseutuyhdistystä, kotipaikkaseuraa tai kaupunginosayhdistystä.

Kotiseututyön kolmas haaste Kotiseututyön kolmantena haasteena oli sekä siirtyä väen mukana maaseudulta taajamiin että siirtää toiminnan painopiste menneisyydestä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.

Kaupungistuminen, kauppaloituminen ja kirkonkyläistyminen etenivät niin nopeasti, että jo vuonna 1969 taajamissa asui yhtä paljon väkeä kuin maaseudulla. Kotiseutuliitossa huomattiin uusien olosuhteiden mahdollisuudet. Syntyi käsite kokonaisvaltainen kotiseututyö, ja katse käännettiin selkeästi tulevaisuuteen. Menneisyyttä ei suinkaan hyljätty, vaan entistä selkeämmin nähtiin menneisyys, perinteet ja historia kotiseudun kehittämisen perustana.

Kotiseutuliiton puheenjohtaja Esko Aaltonen kirjoitti vuonna 1948 Kotiseututyön oppaan ja aikojen ja ajatusten muuttuessa hän päivitti sen vuonna 1953 ja uudestaan 1963. Viimeisen painoksen esipuheen viimeisessä kappaleessa hän kirjoitti ilmeisen tyytyväisenä: ”Kymmenessä vuodessa, joka on kulunut tämän kirjan edellisen painoksen ilmestymisestä, kotiseututyö on meillä muodostunut kansanliikkeeksi. Kunpa nyt oltaisiin viisaita sen ohjaamisessa ja hyväksikäytössä!” (Aaltonen 1963a, 6.)

Kotiseutu 2017

75

Muutos ei näkynyt vain uusien yhdistysten perustamisena, vaan se oli laajempi. Siksi Aaltonen (1963b, 112) totesi heinäkuussa 1963 Joensuussa edellä mainitussa Valtakunnallisten kotiseutupäivien juhlapuheessaan että: - - kansamme elämänmuoto ja koko kulttuuri on entistä laajemmalla pohjalla nopeasti siirtymässä olomuotoon, jota teollistuminen ja kaupunkilaistuminen vallitsevat. Kotiseututyölle tämä muutos merkitsee sitä, että sen toiminnan painopiste on ratkaisevasti siirrettävä sosiaalipoliittisille linjoille, jota kotiseudunhuolto kaikessa ominaisuudessaan tarkoittaa.

Tämä oli linjapuhe, joka avasi tietä kokonaisvaltaiselle kotiseututyölle. Käytännön kotiseututyössä vanhan tallentamisen ja säilyttämisen rinnalle tuli nopeasti muuttuvan oman ympäristön arvoista huolehtiminen luonnon- ja rakennussuojelun keinoin. Uutta oli myös kotouttaminen eli maassa ja maahan muuttavan väestön auttaminen sopeutumaan uusiin kotiseutuihin.

Aikanaan tehtiin paljon yhdessä talkoilla, mutta ne alkoivat hiipua uusien arvojen äärellä. Aatteellisten yhdistysten näkyvimpiä aikaansaannoksia ovat niiden rakentamat seurantalot. Talojen ylläpito tuli lopulta monille yhdistyksille niin haasteelliseksi, että opetusministeriö ryhtyi vuonna 1978 myöntämään avustuksia niiden kunnostamiseen ja vuonna 2004 ministeriö delegoi avustusten jakamisen Suomen Kotiseutuliitolle ja seurantaloasian neuvottelukunnalle. Avustusten jakaminen talojen omistajayhteisölle on ollut hyvä sijoitus. Kotiseutuliitto ryhtyi myös vuonna 1994 koordinoimaan ympäri maata vietettäviä Euroopan rakennusperintöpäiviä (nyk. Euroopan kulttuuriympäristöpäivät).

Kansallispukujen valmistaminen on ollut kauan kotiseututyön yksi omaleimainen työmuoto. Kotiseutuliiton aloitteesta perustettiin seitsemän valtakunnallisen järjestön ja yhden yritysjäsenen yhteistyönä vuonna 1979 Suomen Kansallispukuneuvosto, jonka toiminta varmistui saaduilla valtionavustuksilla. Neuvoston toiminta päättyi vuonna 2010 kun sen toiminnot, arkisto ja mallipukukokoelma siirrettiin Jyväskylään Suomen kotiteollisuusmuseon (nyk. Suomen käsityön museo) yhteydessä toimivan Suomen kansallispukukeskukseen hoidettaviksi.

Ympäristön säilyttäminen sai kotiseututyössä uusia muotoja valokuvaamisen, äänittämisen, elokuvaamisen ja videoinnin kautta. Dokumentoinnin kohteeksi tuli yhä useammin nykyaika ja lähimenneisyys. Kerättyjen aineistojen julkaisemisen ”taloudellinen seula” repesi lopullisesti internetin myötä.

Kotiseutuliitossa on selviö, että varsinainen kotiseututyö tapahtuu ensisijaisesti itsenäisesti ympäri maata olevissa jäsenyhdistyksissä. Tämä toimintatapa

76

Kotiseutu 2017

ei kuitenkaan sulje pois sitä, että liitto myös esittelee ajankohtaisia hankkeita ja haastaa jäsenyhdistykset yhdessä toteuttamaan niitä. Näin toteutettiin muun muassa vuosina 2011–2013 koko maan kattava arkistolaitoksen ja Suomen Kotiseutuliiton yhdessä suunnittelema kotiseutuarkisto-osaajan koulutuskierros.

Viime vuosina 2015–2017 liitto on rahoittajiensa – etenkin opetus- ja kulttuuriministeriön – tuella muun muassa kartoittanut kotiseutumuseoiden matkailupotentiaalia, auttanut museoita tiedottamaan sisällöistään ”mobiilisti”, haastanut rakentamaan yhdessä itsenäisyyden juhlavuoden koko maan kattavaa verkkonäyttelyä ja selvittänyt miten tavattoman laajaa kolmannen sektorin kulttuuriympäristötoimijoiden työ on.

2000-luvun kotiseututyö on myönteisesti kirjavaa ja Liisa Lohtanderin tässä teoksessa oleva artikkeli tutustuttaa siihen. Edessämme on varmasti – ellemme ole jo sen keskellä – kotiseututyön neljäs haaste. n Lähteet Aaltonen, Esko 1946. Kotiseututyö organisoitava. Kotiseutu 1946.

Aaltonen, Esko 1948. Kotiseututyömme heikkoja puolia. Kotiseutu 1948.

Aaltonen, Esko 1963a. Kotiseututyön opas.

Forssa.

Aaltonen, Esko 1963b. Perinteiden elinvoima ja kotiseututyön saavutukset. Kotiseutu 1963.

Herlin, Ilkka 1993. Kivijalasta harjahirteen.

Kustaa Vilkunan yhteiskunnallinen ajattelu ja toiminta. Keuruu.

Stenfors, Piia 2007. Suomalainen kotiseutuliike 1894–1944. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1135 ja Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:17.

Turunen, Harri 2004. Suomalainen kotiseutuliike 1945–2000. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 982 ja Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:9.

Vilkuna, Janne 1998. 75 vuotta museoiden hyväksi. Suomen Museoliitto 1923–1998.

Suomen museoliiton julkaisuja 45.

Suulliset tiedonannot

Mäkinen, Riitta 2008. Kulttuurikööri – Talonpoikaiskulttuurisäätiö 1938–2008.

Jyväskylä.

Tanner, Markku 2017. Suomen kotiseutuliiton pitkäaikaisen toiminnanjohtajan suullinen tiedonanto 6.3.2017 tekijälle.

Saressalo, Lassi 2014. Esko Aaltonen – uudistuvan kotiseutuliikkeen isä. Kotiseutu 2014.

Vilkuna, Kustaa 1970-luku. Suullinen tiedonanto 1970-luvun lopulla tekijälle.

Schvindt, Th. & Sirelius, U. T. 1922. Suomen ylioppilasosakuntain kansatieteellinen museo vv. 1876–1893. SMYA-FFT XXXIII.

Verkkolähteet Helka 2017. Helsingin kaupunginosayhdistykset ry Helkan kotisivu, historia. http://helka. net/helka/helka/historia. Luettu 13.2.2017.

Kotiseutu 2017

77

”

Kotiseutu on minulle kodin, perheen ja sydämen paikka. Vaikka välillä lähden, palaan aina takaisin.

78

Kotiseutu 2017

Sydämen maisema Yrjö Sepänmaa Ympäristöestetiikan professori, emeritus, Itä-Suomen yliopisto.

Synnyinkotiseutu Alavudella. Opiskeluvuodet Helsingissä. Joensuussa asunut yli 20 vuotta. Nämä kaikki kolme, Alavus, Helsinki ja Joensuu, ovat kukin omalla tavallaan kotiseutuja.

Kun on irti kaikesta, näkee millaista se on ollut, eikä se tuottanut tuskaa hänelle – hän ihmetteli sitä että saattoi seisoa näin ja katsella tuotakin taloa kuin vierasta, kysyen mikä se oli ja mikä olen minä, mitä on tapahtunut minulle kun en tuotakaan sure. (Marja-Liisa Vartio: Alma käy kotona.)

Lähtö Syntymäkotini ei näkynyt maantielle. Välissä on yhä läpinäkymättömämpi, korpimaiseksi muuttuva metsikkö, joka isoisäni nuoruudessa oli ylikatseltava taimikko. Kai Laitinen, kirjallisuudentutkija, näkee suomalaisessa kirjallisuudessa Aleksis Kivestä alkaneen pitkän linjan, johon hänen esseensä nimi viittaa: Metsästä kaupunkiin. Näin haluan jälkeni lukea.

Tunnelimainen tie, yhteys maailmaan, kulkee tuon metsikön poikki. Nykyään sillä on nimi: Sepänmaantie. Ulkolaidalta aukenee laaja näköala viljelyksille, jotka laskeutuvat maiseman keskukseen, Kirkko- eli virallisemmin Alavudenjärveen. ”Valtatie 66” oli alakoulutieni Harrille Lahdenkylään, siitä kirkonkylän kansakouluun ja sieltä tien yli oppikouluun. Lukiosta jatkoin yliopistoon Helsinkiin, ensin opiskelijaksi, sitten opettajaksi ja tutkijaksi alalle, jolle ei ainakaan koulu johdattanut: estetiikkaan. Maailmalle Amerikkaan lähdin pitemmäksi aikaa kolmeen kertaan. Sille tielle en jäänyt; takaisin tultuani asetuin Joensuuhun, josta muotoutui uusi kotiseutuni.

Kotiseutu 2017

79

Isoisäni kävi tienaamassa talonostorahansa Hancockissa, Michiganissa Yhdysvalloissa; enoni teki elämäntyönsä kaivoksilla Kanadan ”Suppurissa” (Sudbury). Kovin erilainen on täytynyt olla heidän lähtönsä; toisenasteista rohkeutta ja uhkarohkeuttakin se on vaatinut! Ellis Islandin vastaanottokeskus New Yorkin edustalla oli siirtolaisten portti uuteen maailmaan, portti, joka sulkeutui vanhoilta, sairailta ja rahattomilta. Professorini Maija Lehtonen kommentoi karonkkapuheessaan ensimmäistä matkaani, Kanadaan lähtöäni, viittaamalla Kalevalaan: lähtenyt hakemaan väitöskirjasta puuttuvia sanoja Vipusen vatsasta!

Eri puolilla Kanadaa olen sittemmin käynyt kymmenisen kertaa; saman verran Yhdysvalloissa, jossa olen myöhemmin viettänyt vierailevana tutkijana runsaat kolme vuotta. Amerikasta on tullut toinen ja kolmas kotimaani.

Joensuuhun asetuttuani kuulin ihmettelyjä, kuinka sopeudun pikkukaupunkiin suuren maailman jälkeen. Vastasin käyneeni harjoittelemassa kahdessa lähes yhtä pienessä, tosin miljoonakaupunkien – ensin Atlantan, sitten Dallasin – lähistöllä.

Humanistinen maantieteilijä J. Douglas Porteous kirjoittaa ”Teurastamo”nimisessä esseessään englantilaisen kotikylänsä ja kiinnekohtansa Howdendyken, vähäisen satamakaupungin, asteittaisesta tuhoutumisesta ja omasta henkisestä heitteille joutumisestaan, kodittomuudestaan. Hävitystä on hänelle ollut edistyksen tuoma ympäristön tuntemattomaksi muuttuminen: täystuho.

Koulussa kirjoitin äidinkielen opettajalleni Sylvi Sääskelle aineen ”Edistyvä Alavus”, joka oli raivaajahenkinen kuvaus uudistumisesta: tiet, rakennukset… juuri sitä, mikä hävitti Porteousin idyllin. Myöhemmin muistan Viiskunnan iloinneen siitä, että monena palvellut Alavuden poliisitalo oli purettu ”uudistuneeseen kaupunkikuvaan sopimattomana”. Purettu on sitten paljon muutakin: Kotitaloani ei enää ole. Ei ole sitä kivitaloakaan, jossa aloitin oppikouluni. Kirkkokankaan koulumiljöö on tunnistettava, mutta toisenlainen – ei huono, mutta toisenlainen. Okslampi, lapsuuden- ja nuoruudenaikainen erämaajärvi, on muuttunut leiripaikaksi ja lomailualueeksi; polut ja tukkitiet ovat laajenneet ja tasoittuneet. Henkilöautollakin sinne nyt pääsee ja liikkujia riittää.

Maiseman perussamuus on hämäävä ja hämmentävä, vaikka tiet ovat levinneet ja vilkastuneet, omakotiasutus vallannut peltoaukioita ja kotini lähitaloissa asuvat minulle tuntemattomat ihmiset – ja entiset mahtitalot horjuvat tyhjillään. Muistamani maamerkki, monilatvainen koivu, kuin kaatuneiden Säästöpankkien tunnus, on vuosia sitten romahtanut ja runko maatunut.

Kaksi maailmaa – nykyinen ja muistojen – elää päällekkäin, ja hahmotan nykyistä menneisyyden kautta.

80

Kotiseutu 2017

Meillä päin Kotiseudun rakkaus tuottaa vääristymän tutun, läheisen hyväksi. Läheinen – oli se ihmisiä tai luontoa – on tärkeämpää, koska siihen on juuret ja tunneside. Mikä oikeuttaa tuon suhteettomuuden? Eivätkö jokainen paikka ja joka ihminen ansaitse yhtä paljon myötätuntoa? Miksi World Trade Centerin tuho ja lähes 3000 ihmisen kuolema oli järkyttävämpi kuin lähes miljoonan hutun ja tutsin Ruandassa, Afrikassa? Ajattelen usein kaksoistorneja – silmissäni televisiokuvat kuolemaan hyppäävistä talon työntekijöistä – siksikin, että puolta vuotta ennen iskua olin asunut viereisessä hotellissa ja noussut päivittäin metroon WTC:n asemalta.

Jos joku suomalainen kuolee missään katastrofissa, se nostetaan esiin mediassamme. Lähimpänä oleva on todellisinta, sellaista joka koskettaa meitä ja johon omilla teoillamme todennäköisimmin pystymme vaikuttamaan. Oma menetys ja menestys kerrotaan. Siksi on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että kannamme huolta ensimmäiseksi itsestämme ja sitten, piiriä laajentaen, niistä lähimmäisistä, joiden elämään suorimmin voimme vaikuttaa: ystävistä ja sukulaisista, naapureista, suomalaisista Suomessa ja seuraavaksi ulkomailla.

Tietoamme uhmaten kokemusmaailma jäsentyy ympärillemme. Taivaankannen ylin kohta on aina päämme päällä: kuljetamme tuota puolipalloa mukanamme. Horisontti, maan ja taivaan rajaviiva, kiertää meitä ympyränä.

Olemme maailmamme keskipiste. Taivas ottaa avoimessa horisontissa kiinni maahan tai veteen ja muodostaa piirin. Puolipallo täydentyy veden peilaamana kokonaiseksi.

Maailman napa -tilanteesta emme pääse irti. Tämänhetkisen rinnalle tulevat muisti- ja mielikuvat, unet ja harhat, mutta myös kuvat ja kuvaukset. Niissä olemme toisaalla ajassa ja paikassa: kotiseudulla, kotona, lapsuudessa ja nuoruudessa. Kuvat näyttäLähimpänä oleva vät pysähtyneitä hetkiä; todellisuus virtaa, muuttuu, lähtee hitaan alta. on todellisinta, Sosiaalinenkin ympäristö – koti, työyhteisö – on sellaista joka osa kotiseutuamme. Ilmajokelaissyntyiselle kirjailikoskettaa meitä jalle Matti Mäkelälle kotiseutua on murre, syrämmen kieli. Sulevi Riukulehto, aluehistorian tutkimusjohja johon omilla taja, kirjoittaa Ruralia-instituutin blogissaan ”Koteoillamme tiseutu on kokonaisuus”, ensin maiseman ulkonätodennäköisimmin ön mainittuaan: ”Tärkeintä kotiseutua on kuitenkin henkinen ja toiminnallinen ympäristömme. Miten syöpystymme dään, puhutaan, pukeudutaan, käyttäydytään, miten vaikuttamaan. meillä päin tavataan ajatella ja toimia eri tilanteissa.”

Kotiseutu 2017

81

”Meillä päin” – tämä usein ylpeän itsetietoisesti lausuttu korostus jää soimaan mieleeni. Siirtolaiset ja maahanmuuttajat muodostavat uudessa kotimaassaan yhteisöjä ja tukiverkkoja, kaikista hajauttamispyrkimyksistä huolimatta. Kotoutuminen on kuitenkin vähittäistä toisaalle juurtumista.

Paluu Kirkonkylän, nykykielellä keskustan, rajalla tervehtii tuttu taulu ALAVUS – LAKEUDEN PORTTI – TERVETULOA (toisella puolen, menijöille, toivotus uudelleen tulemisesta). Alavus on lakeuden rajamaa, henkisesti ja asenneilmastoltaan jo lakeutta, mutta maisemaltaan ei vielä mielikuvien tasamaata.

Täältä olen lähtenyt ja tänne palannut, mutta käymään vain, ja yhä harvemmin. Oma muutos ja maailman muutos limittyvät. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat läsnä kerroksina. Entinen asukas, minä, on muuttunut vieraaksi, vierailijaksi. Kävijänä ajattelen näkeväni muutoksen selvemmin kuin sitä päivästä päivään seuraava paikkakuntalainen.

Ikääntyessä on taipumus kääntää ajatukset taaksepäin, menneeseen, kun nykymaailma käy vieraaksi, karkaa otteesta. Tämän päivän oppikoululainen olisi parempi ja innokkaampi kirjoittamaan siitä edistyvästä ABC-Alavudesta, jonka kyllä näen, mutta jota en aina ymmärrä.

Tšernobyl pakotti asukkaat evakkoon tappavan säteilyn takia. Nyt kuitenkin jotkut uskaliaat vanhat asukkaat palaavat kotiinsa, koska muuta menetettävää kuin henkensä heillä ei ole. Kiintymys omaan miljööseen voittaa sairastumisen ja elämän lyhentymisen uhan. Äärikokemuksia etsivät matkailijat tulevat toisista syistä; ”Suloinen Tšernobyl” on kohteena sananmukaisesti makaaberi.

Maailmalle on ehkä useammin lähdetty parempien ansioiden perään, halveksituiksi ja kadehdituiksi elintasopakolaisiksi. Niin lähtivät vuosisata sitten nuoret joukolla Amerikkaan, 1950-luvulla Australiaan ja puoli vuosisataa sitten Ruotsiin. Ovatko jäljet, hylätyt talot ja metsittyneet pellot, aloitteellisuuden ja ennakkoluulottomuuden vai luopumisen ja toivottomuuden merkkejä?

Jotkut rakensivat utopiayhteiskuntia maailmalle, Kanadan Sointulasta Brasilian Penedoon. Kumman sitkeästi he, Suomeensa pettyneet, kantoivat mukanaan kotiseutuaan ja synnyinmaataan. Brasilialaistuneessa Penedossa tapaa nyt 80 vuoden päästä enää muutaman harvan toisen tai kolmannen polven suomen-puhujan. Joidenkin liikkeiden nimissä suomi on säilynyt: Koskenkorva (ravintola), Suomi (hotelli) ja Aurinko (kauppa) – ja Suklaatalossa tehdään ja myydään suklaata. Porot ja joulupukki päivystävät lavasteena ympäri vuoden. n

82

Kotiseutu 2017

”

Kotiseudun merkitys tulee siitä, että täällä on minulle tärkeitä paikkoja ja toimintoja, kaupunkiympäristö on tuttu ja turvallinen mutta aina yllättävä. Ja tärkeimpänä se, että lapseni ovat syntyneet täällä ja kokevat kaupungin omakseen.

Kotiseutu 2017

83

Kotiseutuna pääkaupunkiseutu Tuula Salo FM. Syntymäpaikka Porvoo. Opiskelu ja työura Helsingissä.

Kotiseutu Helsingin Haagassa ja Porvoossa.

P

ääkaupunkiseutu on kotiseutu kaiken aikaa kasvavalle joukolle uusia asukkaita. Uusia asukkaita muuttaa niin muualta Suomesta kuin ulkomailta.

Kolmen suuren kaupungin eli Helsingin, Espoon ja Vantaan käsitteleminen yhtenäisenä kotiseutuna on haasteellista. Tilastokeskuksen mukaan näissä kaupungeissa asui marraskuussa 2016 yhteensä 1 128 444 asukasta. Jokaisella kaupungilla on omat ominaispiirteensä. Kunkin kaupungin sisällä on erilaisia alueita. Eroavuuksiin vaikuttavat muun muassa asuinalueen tai kaupunginosan ikä, rakenne, rakennuskanta, liikenneyhteydet, palvelutarjonta ja vihreys.

Jo vuosikymmeniä jatkunut kaupungistuminen on muuttanut pääkaupunkiseutua huomattavasti. Uusien asukkaiden virta on vaikuttanut kaupunkirakenteen tiivistämistarpeeseen. Kaikissa kolmessa kaupungissa on otettu ja edelleen otetaan uusia alueita rakennuskäyttöön. Asuinrakennukset ovat toistaiseksi olleet suhteellisen matalia. Vasta viime vuosina on uusiin kohteisiin rakennettu jonkin verran tornitaloja. Rakennusmaan vähentyessä vaatimus maankäytön tehokkuudesta tiivistää kaupunkirannetta. Rakentamisen tarve on suuri, ja myös viheralueita kaavoitetaan.

Rakentamisesta huolimatta pääkaupunkiseudulla on luonto edelleen lähellä.

Helsingin Keskuspuisto antaa mahdollisuuden liikkua luonnon rauhassa aivan kaupungin keskellä. Vastaavasti Espoossa, Nuuksion kansallispuistossa liikkuessa ei edes huomaa olevansa kaupunkialueella. Perinteistä maaseutua löytyy pääkaupunkiseudulla vielä Vantaalta. Kaupunkimaisessa ympäristössä on rakennettu monimuotoisia puistoja ja viheralueita asukkaiden lähivirkistykseen. Pääkaupunkiseudulla on myös monia, varsin laajoja omakotialueita.

Yhteistä koko pääkaupunkiseudulle on Suomen mittakaavassa runsas ihmisten ja liikenteen määrä. Palvelut ovat pääsääntöisesti varsin lähellä. Pääkaupunkiseudun kunnat tekevät myös yhteistyötä, esimerkiksi liikennejärjestelyissä, joissa kun-

84

Kotiseutu 2017

tayhtymä vastaa pääkaupunkiseudun ja muutamien kehyskuntien joukkoliikenteestä. Pääkaupunkiseudulla liikenteen sujuvuus on erittäin tärkeää. Siirtymistä raideliikenteeseen on viime vuosikymmeninä määrätietoisesti suunniteltu ja toteutettu.

Urbaanissa ympäristössä on etuna monipuolisten palvelujen läheisyys ja helppo saavutettavuus. Kääntöpuolella on liikenneruuhkat ja liikenteen aiheuttama melu. Meluhaitta on pahinta suurten liikenneväylien varsilla. Vaikka meluun nopeasti tottuukin, on uutta asuinpaikkaa etsittäessä hyödyllistä selvittää mahdolliset haitat. Myös asuinpaikan ja työpaikan välimatka sekä joukkoliikenteen toimivuus ovat pääkaupunkiseudulla merkityksellisiä suunniteltaessa asunnon vaihtoa.

Parhaassa tapauksessa on ilo lukea kirjaa aamuisin lähijunassa. Pahimmillaan adrenaliini nousee nopeasti, kun liikenne seisoo ja pitäisi jo olla perillä. Lapsiperheiden ruuhkavuosina asuinpaikan valintaan vaikuttavat päiväkotien ja koulujen läheisyydet. Turvallisella koulutiellä on suuri merkitys urbaanissa ympäristössä eläville lapsiperheille. Pääkaupunkiseudun asuntojen korkea hinta- ja vuokrataso rajoittaa perheiden todellista asuinpaikan valinnan vapautta.

Maassamuuton seurauksena pääkaupunkiseutu on saanut vastaanottaa paljon uusia asukkaita menneiden vuosikymmenien aikana. Monet alueen asukkaista ovat toki jo kolmannen tai neljännen polven helsinkiläisiä, espoolaisia ja vantaalaisia. Maahanmuuttajissa on sekä työn perässä tulleita että pakolaisstatuksella Suomeen muuttaneita. Rauhattomia oloja ja sotaa paenneiden somalien ja irakilaisten joukko alkoi kasvaa jo 1990-luvun alkupuolella. Kun pakolaiset saavat itse päättää oman asuinpaikkansa ensimmäisen sijoituspaikan jälkeen, suuri määrä pakolaisia on muuttanut pääkaupunkiseudulle. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksen mukaan valtaosa pakolaistaustaisista maahanmuuttajista asuu pääkaupunkiseudulla.

Vuoden 2015 aikana alkaneen suuren maahanmuuttajajoukon saapuminen Suomeen on hidastanut oleskelulupien käsittelyaikoja. Oleskeluluvan saaneiden kotoutuminen on haaste, jossa tarvitaan viranomaisten ja kolmannen sektorin yhteistyötä. Pääkaupunkiseudulla urbaania kotiseututyötä tekevät kaupunginosayhdistykset ja asukasyhdistykset ovat vapaaehtoisina merkittävässä roolissa kotoutumisen tukijoina. Uusien asukkaiden mukaan ottaminen yhdistysten työhön on kotoutumiskehityksen kannalta olennaista. Monimuotoista vapaaehtoistyötä tekevien järjestöjen yhteistyöllä helpotetaan uusien suomalaisten integroitumista uuteen kotiseutuun ja uuden kotimaan kulttuuriin.

Kun asuu pääkaupunkiseudulla, niin kotiseututunne on yhtä voimakas kuin asuessa missä tahansa ympäristössä. Kaupunkiaktivismi on melko uusi ilmiö, joka saa alueen asukkaat toimimaan spontaanisti yhdessä. Yhdessä tekeminen lisää yhteisöllisyyden kehittymistä. Kaupunkiaktivismi on nykyisin merkittävä voimavara pääkaupunkiseudulla. Sen antina on syntynyt uudenlaista, urbaania kaupunkikulttuuria. On ilo havaita, että pop-upeissa on nykyisin toimijoina kaikenikäisiä ja -taustaisia ihmisiä. Yhteisöllisyys ja rakkaus kotiseutuun ovat vahvassa kasvussa pääkaupunkiseudulla. n

Kotiseutu 2017

85

Urbaani kotiseutuni Helsinki ja nopean kasvun näkymä Tarja Koskela VTM, Pohjois- Haaga Seura ry, puheenjohtaja.

Kävi syntymässä Mäntässä. Asunut Lappia ja Ahvenanmaata lukuun ottamatta kaikissa maakunnissa. Mielenkiintoista ja avartavaa. Kerännyt kansainvälistä näkökulmaa Iso-Britanniassa ja vanhassa Euroopassa asumalla ja tekemällä työtä. Tyytyväinen helsinkiläinen vuodesta 1982 alkaen.

H

iukan yli viisi vuotta sitten kiinnostuin Helsingin suuresta tulevaisuushankkeesta, yleiskaavasta, joka hahmottaisi kotikaupungin kasvun vuosikymmeniksi eteenpäin. Muutosta oli mielenkiintoista ryhtyä seuraamaan muun muassa Helsingin kaupunginosayhdistysten yhteistyöorganisaation Helkan ja Pohjois-Haaga seuran perspektiiveistä.

Samaan aikaan, kun kaupunki ryhtyi luomaan pohjaa 2050-visiolle, ryhdyimme Helkassa kokoamaan kaupunginosayhdistyksiä keskustelemaan teemasta. Tavoitteena oli tärkeä vuoropuhelu kaupunkisuunnittelun kanssa. Pyrimme rakentavasti törmäyttämään edustuksellisen demokratian mukaisen päätöksentekojärjestelmän ja valmistelutyöstä vastaavan kaupunkisuunnitteluviraston kansalaisjärjestöjen ja vapaiden ryhmien kanssa. Jossain määrin tässä myös onnistuttiin.

Helkan perustavoite oli mobilisoida väki perehtymään hankkeeseen, ottamaan kantaa, luomaan omia vaihtoehtoja suunnitelmaan, jossa kotikaupunki kasvaisi neljännesmiljoonalla uudella asukkaalla. Kasvusuunnitelma käsitti myös uusien työpaikkojen ja taloudellisen kasvun luomista. Kasvu vaatisi reipasta asuntotuotantoa, uutta työpaikkarakentamista ja uusia tapoja ajatella liikkumista. Pääpaino olisi julkisella ja kevyellä liikenteellä. Vähiten ymmärrystä saisi yksityisautoilu. Jotta kasvu toteutuisi päädyttiin lopulta tulokseen, jossa tonttimaan tarve tyydytettäisiin pääosin kolmella tavalla: muuttamalla kaikki kaupunkiin tulevat moottoritiet bulevardeiksi, joiden varrelle rakennettaisiin kaksoisumpikorttelit asumista, liikkumista ja liike- elämää varten, muuttamalla Malmin lentokentän alue asumiseen ja kartoittamalla kaikki mahdollisuudet olemassa olevan kaupunkirakenteen täydennysrakentamiseen. Helkan järjestämän seminaaritoi-

86

Kotiseutu 2017

minnan ohella syntyi lukuisa joukko ryhmiä. Vuorovaikutusalustoina toimivat useimmiten erilaiset Facebook-sivut. Tiivis ja nopeasti kasvava kaupunki -ajattelu oli erityisen vahvasti esillä.

Yleiskaavakeskusteluun liittyivät vähitellen suurin osa kaupunginosayhdistyksistä, asukasyhdistykset, erilaiset vapaat toimintaryhmät ja yksittäiset kuntalaiset. Keskustelu nosti esiin monia merkittäviä kysymyksiä. Sellaisia olivat muun muassa vaikutuksiltaan ennakoimattomaksi koettu bulevardisointisuunnitelma, yhteisten luontoympäristöjen tulevaisuus ja Malmin lentokentän alasajo aikana, jolloin aikatauluttoman lentoliikenteen kehittyminen on tätä päivää Euroopassa. Malmin lentokentän ystävät jättivät syksyllä 2016 eduskunnalle lakialoitteen kentän säilyttämiseksi ja kehittämiseksi. Eduskunta ryhtyi käsittelemään Lex Malmia alkutalvesta 2017.

Merkittävä huomio suuntautui koko Helsinkiä palvelevan suurviheralueen eli Keskuspuiston tulevaisuuteen tilanteessa, jossa suunniteltava Hämeenlinnan bulevardi uhkaisi korvaamattoman luontoympäristön monimuotoisuutta ja ympäristöterveyttä. Syntyi käytännössä nollabudjetilla toimiva Keskuspuiston puolesta -liike, joka nopeasti kokosi kaupunginosayhdistysväkeä, vapaita toimintaryhmiä, luonnonsuojelujärjestöjä, eri alan tutkijoita, maankäyttöön erikoistuneita juristeja ja aktiivisia kansalaisia. Varsin vähäisessä määrin viesti kuitenkin meni perille, ja yleiskaavan tultua hyväksytyksi Helsingin kaupunginvaltuustossa syksyllä 2016 Keskuspuisto-ryhmä jätti valituksensa hallinto-oikeuteen. Ryhmä nosti teeman myös näyttävästi esille kuntavaaleissa.

Helsinki muuttaa myös kohtuullisen radikaalisti hallintomalliaan. Uudistus astui voimaan 1.6.2017 ja kaupunki siirtyi pormestarimalliin. Valtuusto valitsee keskuudestaan neljäksi vuodeksi kerrallaan pormestarin ja neljä apulaispormestaria. Keskushallinnon lisäksi saadaan neljä toimialaa. Lautakuntarakenne uudistetaan kokonaan. Kaupunki myös perusti asukasyhteistyötä kehittävän yksikön.

Lähivuosina nähdään, miten aktiivinen kansalaisvaikuttaminen otetaan näissä uusissa malleissa ja toimintaympäristöissä vastaan. Hallinnon haasteeksi joka tapauksessa jää, kuinka hyvin se tunnistaa kansalaisaktiivisuuden, joka jäsentyy lukuisiin erilaisiin organisaatioihin ja ryhmiin. Naapurimme Ruotsi puhuu mielellään sosiaalisesta pääomasta. OECD:n määritelmän mukaan se tarkoittaa sosiaalisia verkostoja ja niissä syntyvää luottamusta ja vastavuoroisuutta. Sosiaalisen pääoman muodostavat osallistuminen ryhmien toimintaan, vapaaehtoistyö, verkostot, niistä saatu tuki, luottamus ja osallistuminen kansalaistoimintaan.

Helsingin Sanomien haastattelema professori pohti kysymystä helmikuussa 2017 seuraavasti: ”Nykyinen edustuksellinen demokratia on vain näennäistä kansanvaltaa, sillä se ei ota huomioon massojen joukkoviisautta. Valtava määrä ihmisten tietoa, ymmärrystä ja kokemusta jää käyttämättä, kun päätöksenteko kanavoituu pienelle joukolle, joka valitaan neljän vuoden välein.” Ehkä nyt olisi aihetta käynnistää selvitystyö, jonka tuloksena ymmärtäisimme nykyistä paremmin erilaisten kansalaisosallistumistapojen luonteen ja merkityksen hyvinvoinnillemme. n

Kotiseutu 2017

87

Monikasvoinen Vantaa Andreas Koivisto Vantaa-Seuran puheenjohtaja ja arkeologi.

Syntynyt Vantaalla. Aloitti koulunkäynnin diplomaattilapsena Moskovassa ja jatkoi sitä Tukholmassa ennen muuttoa takaisin Vantaalle. Opiskeli ja asui vuoden Turussa, mutta rupesi sitten opiskelemaan arkeologiaa Helsingin yliopistossa. Asui arkeologian opintojen ajan Vantaalla, joka on edelleen rakas kotikaupunki.

Riina Koivisto Vantaa-Seuran toiminnanjohtaja ja arkeologi.

Vankoin pohjalaisjuurin syntynyt ja kasvanut Alavudella.

Opinnot veivät Helsinkiin ja rakkaus Vantaalle.

V

antaa on nuori kaupunki, jolla on pitkä ja maineikas historia. Nykyisellä Vantaalla sijaitsee pääkaupunkiseudun vanha keskuspaikka, ja aikoinaan koko Helsinki on kuulunut Vantaaseen. Pikkuisen maalaispitäjän hurja kasvu alkoi 1900-luvun puolivälissä ja vauhti on aina vaan kiihtynyt. Voimakas muuttoliike on aiheuttanut sen, että Vantaalla asuu suuri joukko ihmisiä, joille kotikaupunki on aivan vieras. Se on haaste, johon koko kaupunkia työkenttänään pitävän Vantaa-Seuran on vastattava.

Monen mielikuvissa Vantaa on ainoastaan Kehä III ja lentokenttä, työpaikka-alue tai harmaa lähiö. Onneksi moni kaupunkilainen tietää, että Vantaa on paljon muutakin, kuten vehreitä jokivarsialueita hienoine ulkoilumahdollisuuksineen, sekoitus maalaismaisemia ja modernia kaupunkirakentamista. Kaupunginosissa tunnetaan vahvaa yhteisöllisyyttä ja rakkautta omaan kotiseutuun.

Kun tuntee oman kotikaupunkinsa, voi siellä viihtyä. Onneksi Vantaalla on historiaa, josta ammentaa ja josta voi olla ylpeä. Vantaa-Seuran tavoitteena on, että kaupungin asukkaat oppisivat tuntemaan pala palalta kotikaupunkinsa historian, sen metsät, joet, kartanot ja kerrostalot. Yhdistys tuo esiin Vantaata opastuksilla, luennoilla, retkillä ja olemalla mukana eri tapahtumissa. Lisäksi se julkaisee vuosikirjaa, jonka kirjoitukset kuvaavat kotiseudun tapahtumia ja perin-

88

Kotiseutu 2017

teitä menneiltä ajoilta nykypäivään asti. Vuonna 2017 ilmestynyt vuosikirja oli järjestyksessään jo 49:s, joten kyseessä on hyvin perinteinen julkaisu.

Kiireisiä ihmisiä on vaikea saada mukaan yhdistyksen toimintaan. Siksi Vantaa-Seura pyrkii yhä enenevässä määrin menemään sinne, missä ihmiset ovat. Uutuutena ovat eri asuinalueille tehdyt omat opastukset. Niille on ollut selvä tarve, sillä joka kerta järjestäjät ovat hämmentyneet opastusten suosiosta.

Viime vuosina Vantaa-Seura on pyrkinyt tavoittamaan yhä paremmin lapsiperheet, kulttuurin suurkuluttajat. Heidät on huomioitu tapahtumissa omalla ohjelmalla, ja lapsille on olemassa myös ihan omia opastuksia. Koska yhdistyksessä on paljon muinaisuuteen liittyvää tietotaitoa, näkyy se myös Vantaa-Seuran ohjelmatarjonnassa. Erityisesti keskiaikaan liittyvät tapahtumat ovat lisääntyneet. ”Nimismiehen vaimo Sigrid”, todellinen historiallinen henkilö, opastaa lapsiryhmiä Kirkonkylässä. Opastuksia tarjotaan myös koululaisryhmille.

Kotiseututoimijoita Vantaalla ovat koko kaupunkia edustavan Vantaa-Seuran lisäksi erilaiset paikalliset kaupunginosayhdistykset. Yhdistyksiä on moneen lähtöön ja ne edustavat Vantaan monia kasvoja. Toisaalta Vantaa on erittäin kaupunkimainen, mutta paikoitellen maisemassa ovat pääosassa maatalous, pellot ja metsät. Vantaata leimaavat ehkä hieman rosoisetkin lähiöt. Nämä voidaan jostain näkökulmasta nähdä negatiivisena asiana, mutta lähiöiden asukkaat ovat kotikulmistaan hyvin ylpeitä. Hyviä esimerkkejä ovat vuoden kaupunginosaksi vuonna 2015 valittu Hakunila, katutaiteella ylpeilevä Myyrmäki ja monen rockmuusikon kotipaikka Länsimäki.

Oman lisänsä kotiseututoimijoiden joukkoon tarjoaa Vantaan kaupunginmuseo. Museon väki on reippaasti jalkautunut kaupunkiin ja dokumentoinut vantaalaista nykyarkea. Lisäksi museo tekee aktiivisesti yhteistyötä kaupungin koulujen kanssa. Vuoden aikana monet kouluryhmät vierailevat museossa oppimassa omasta kaupungistaan, mutta myös museon tutkijat käyvät kouluissa pitämässä kotiseutuhistoriatunteja.

Viime vuosina oppilaille on keskitytty kertomaan Vantaan keskiajasta, onhan museon toimesta aikakautta tutkittu paljon viime vuosina. Lapset ovat saaneet kuulla muun muassa uuneihin piilotetuista lehmänkalloista ja Itämerellä vaanivista merirosvoista. Reaktio on usein ollut: ”Vau, en tiennyt täältäkin löytyvän tuollaista!” Olivat kyseessä sitten erityisoppilaat tai maahanmuuttajat, oppilaat jaksavat istua hiirenhiljaa, korvat tarkkana kuunnellen jännittäviä tarinoita siitä, mitä Vantaalla on muinoin tapahtunut.

Vantaalla on asukkaita, jotka polveutuvat tänne keskiajalla saapuneista ruotsalaissiirtolaisista tai jopa heitä edeltävistä hämäläisistä eränkävijöistä. Mutta suuri osa yli 200 000 asukkaasta on kuitenkin viime vuosikymmeninä kaupunkiin muuttaneita ihmisiä. Vantaan kotiseutuväelle siis riittää työtä vielä pitkäksi aikaa, että saadaan juurrutettua kaupungin asukkaisiin tietoa kotiseudun menneisyydestä. Viime vuosina on kuitenkin monella puolella kaupunkia päästy hyvään vauhtiin. Ehkä tieto leviää pikku hiljaa myös kaupungin rajojen ulkopuolelle. Kyllä stadilaistenkin olisi syytä tuntea juurensa! n

Kotiseutu 2017

89

Urbaania turbulenssia ja tyventä Espoon Leppävaarassa Arja Salmi Kotiseutuneuvos.

Syntynyt ja kasvanut Helsingissä, opiskellut Espoon Otaniemessä ja sen myötä muuttanut Espoon Leppävaaraan. Toiminut Leppävaara-seurassa 30 vuoden ajan.

Raija Ahonen Leppävaara-seuran sihteeri.

Syntynyt Helsingissä ja myös opiskellut siellä, mutta siirtynyt pikkuhiljaa pohjoisempaan. Viimeiset 29 vuotta Leppävaara on ollut ykköstukikohta.

Tänä aikana Leppävaara on rakennettu niin monipuoliseksi palvelualueeksi, ettei sieltä tarvitse paljon muualle lähteä.

Niin nurkkapatriootti ei kuitenkaan ole, ettei olisi kiitollinen mahdollisuudesta välillä vetäytyä Pohjois-Savon maisemiin.

L

eppävaara-seura on perustettu 30 vuotta sitten. Olemme Espoon mittakaavassa melko nuori alan toimija. Vanhin ja edelleen toimiva kotiseutuyhdistys on satavuotias Esbo hembygdsförening.

Leppävaarassa olemme koko ikämme toimineet jatkuvasti kasvavassa kaupunginosassa. Kun seura perustettiin, täällä asui 10 000 ihmistä. Nyt meitä on 3-kertainen ja kohta 4-kertainen määrä väkeä. Eikä pelkästään fyysinen ympäristö muutu, myös me asukkaat muutumme ympäristön mukana.

Leppävaaraan muualta muuttaneet ovat jättäneet kotiseutunsa jonnekin ja etsivät nyt uutta paikkaa kotiutua. Muuttajissa on niitäkin, jotka ovat vain läpikulkumatkalla. Yksinasuviakin on paljon: kaksi viidestä elää sinkkutalouksissa. Leppävaarassa on useita oppilaitoksia, mikä ehkä osittain selittää tätä.

90

Kotiseutu 2017

Sijainti radan varressa ja seudun vilkkaimmin liikennöidyn Kehä ykkösen kainalossa takaavat hyvät liikenneyhteydet joka suuntaan. Autoa ei kuitenkaan ole pakko omistaa: vähän yli puolella ruokakunnista ei ole yksityisautoa. Jatkuvasta rakentamisesta huolimatta vapaata luontoa ja metsiäkin riittää ja meren rantaan on vain kiven heiton matka. Upea Leppävaaran urheilupuisto uusine maauimaloineen, skeitti-, Änkkäri- ja kiipeilypuistoineen valittiin viime vuonna alueen parhaaksi paikaksi.

Tässä urbaanissa turbulenssissa Leppävaara-seura on omaksunut uusia työtapoja ja tavoitteita. Nopea rakentaminen ja vanhan ympäristön hävittäminen on työllistänyt seuraa alusta alkaen. Toiminnan alkuvuosina oltiin jatkuvasti barrikadeilla kaupunkia vastassa. Nykyisin olemme ennemminkin tunnustettu välittäjä niissä monissa ristiriidoissa, joita jatkuva ympäristön muutos väistämättä tuo tullessaan. Olemme käyneet kaavakamppailuja, suojelleet arvorakennuksia, keränneet nimiä hyvien hankkeiden puolesta sekä sovittaneet kaupallisia ja julkisia palveluja saman katon alle. Oma lehti, Lepuski, sekä aktiivinen somen ja netin käyttäminen ovat varsinkin viime aikoina olleet välttämättömiä tiedottamisen ja vaikuttamisen kanavia.

Muutokseen sopeutumisen eväitä Pitkään Leppävaarassa asuneille kanta-asukkaille iso muutos on totta kai ollut vaikeaa, mutta tilanteeseen on lopulta sopeuduttu. Uuteen Leppävaaraan suhtaudutaan nykyisin varsin positiivisesti. Turvallisen menneisyyden kaipuuta on purettu yhdessä keräämällä vanhoja tarinoita, valokuvia ja jakamalla muistoja. Leppävaara-seuran pyörittämä suosittu kansalaismuistipiiri on 15 vuoden ajan koonnut siipiensä suojaan satoja ”kantalepuskilaisia”. Muisteluaineistojen pohjalta on julkaistu lukuisia netti- ja lehtiartikkeleja ja kaksi historiakirjaa ja kotiseutuelokuva. Teoksen Valtatien varrelta. Tarinoita ja kuvia Leppävaarasta ja Harakasta Suomen kotiseutuliitto valitsi Vuoden 2016 kotiseututeokseksi.

Historia ei ole vain ikäihmisten omaisuutta. Tietoa on levitetty alueemme koulujen ja kirjaston kautta myös lapsille. Aikoinaan toteutimme koululaisten kanssa hauskan projektin, jossa neljäsluokkalaiset piirsivät sarjakuvia tai kirjoittivat tarinoita Leppävaaran valleista, jotka ovat osa 1. maailmansodan aikaista Helsingin maalinnoitusketjua.

Historiaa näkyväksi tekemällä olemme myös halunneet tarjota uusille lepuskilaisille työkaluja uuteen kotiseutuun samaistumiseen. Kautta aikojen Leppävaarassa on puhuttu monia kieliä ja uudet tulokkaat ovat tänne aina mahtuneet.

Tämän hengen haluamme jakaa myös tänne muuttavien kanssa. Vieraskielisiä on meillä selvästi suurempi osuus kuin Espoossa keskimäärin. Yksi viidestä leppävaaralaisesta puhuu nyt muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään.

Seura on toteuttanut taideprojekteja ensinnäkin nuorten tavoittamiseksi ja toisaalta urbaanin elämän kuvaamiseksi. Organisoimme hiljattain ympäristötaidehankkeen koululaisten kanssa. Nuoret suunnittelivat ja toteuttivat 21 täysiko-

Kotiseutu 2017

91

koista lippua Alberganesplanadille. Aiheet haettiin nuorille tärkeimmistä esineistä. Liput liehuivat saloissaan kolmena vuotena. Ikävän näköisiä roskiksia olemme tuunanneet historiakuvin.

Yhteistä Lepuski-henkeä ja yhteistyötä Ihmiset tarvitsevat tilaisuuksia ja paikkoja kohtaamiseen, muutoin yhteistä paikan henkeä ei synny. Leppävaaran Raittikarnevaalit valtaavat keskeisen kävelyraitin aina syyskuun alussa. Tuhannet uudet ja vanhat lepuskilaiset tapaavat toisiaan letkeässä karnevaalitunnelmassa. Leppävaara-seura tarjoaa ohjelman ja yhteistyökumppanit huolehtivat markkinameiningistä. Suosituiksi ovat tulleet myös seuran järjestämät puisto- ja torikirpparit – ja tietysti nämäkin tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja maksuttomia.

Toimintatapojamme ovat yhteistyö ja verkostoituminen. Yhteydenpito koulujen, kirjaston ja kaupungin eri toimialojen kanssa on lähes jokapäiväistä. Yritysten kanssa tehdään yhteistyötä välillä tiiviimmin ja välillä löysemmin, mutta aina yhtä merkittävästi. Vuodesta 2000 olemme jakaneet tunnustusta paikallisille tahoille, jotka ovat edistäneet hyvää kaupunkielämää. Arvostetun Leppävaaran Valopilkku -tittelin ovat saaneet esimerkiksi katusoittaja, kukkakauppias, terveyskeskuslääkäri, uuden tyylin cafeteria ja jopa kaupungin julkinen joulukuusi.

Yhteistyö omaa aluetta laajemmissa puitteissa toimii myös mallikkaasti. SuurLeppävaaran Asukasfoorumi kokoaa yhteen naapuriyhdistyksiä ja toimijoita. Siitä on tullut keskeinen yhteistyökanava lähes 70 000 asukkaan suuralueen asioissa. Asukasfoorumeissa on pohdittu muun muassa maahanmuuttajien kotouttamista, sotea, täydennysrakentamista, kävelyä ja pyöräilyä, uutta seniorikeskusta, homekouluja ja palstaviljelyä. Seura on aktiivisesti mukana foorumien valmisteluryhmässä. n

Lähteet Leppävaara-seura. http://www.lepuski.fi.

Viitattu 10.2.2017.

Raittikarnevaalit. http://www.raittikarnevaalit.fi. Viitattu 10.2.2017.

Leppävaara-seuran Facebook-sivu. http:// www.facebook.com/leppavaaraseura.

Viitattu 10.2.2017.

Suur-Leppävaaran asukasfoorumi. http:// www.suurleppavaara.info. Viitattu 10.2.2017.

Leppävaaran Valopilkut vuodesta 2000. http://lepuski.fi/images/PDFt/Valopilkut_ vuodesta_2000.pdf. Viitattu 10.2.2017.

92

Kotiseutu 2017

”

Kotiseutu merkitsee persoonani ja henkisen kasvuni juurimultia. Ajatukset leijailevat usein siellä, varsinkin lapsuuteni järvimaisemassa. Iän myötä kiinnostus kotiseutuhistoriaan ja oman suvun vaiheisiin on kasvanut.

Kotiseutu 2017

93

Etäisyys ja menneisyys – kotiseutukokemuksen perspektiivejä Seppo Knuuttila Perinteentutkimuksen professori, emeritus, Itä-Suomen yliopisto.

Syntymäkunta Jalasjärvi, asunut 30 vuotta Joensuussa, nyt kotipaikka Längelmäki.

E

lettyjä, koettuja, osoitettavissa olevia ja kuviteltuja maailmoja voidaan tulkita erityisestä yleisen suuntaan ja päinvastoin, jolloin eri näkökulmista katsoen samoistakin kohteista saadaan erilaisia tuloksia. Vielä puolen vuosisataa sitten tällaista monitulkintaisuutta olisi pääsääntöisesti pidetty keskeneräisenä kuvauksena, ja edellytetty pyrkimistä yksiselitteiseen esitykseen.

Vaikka ihminen olisi asunut koko ikänsä samalla seudulla, hänen kokemuksensa siitä eri-ikäisenä vaihtelevat merkittävästi. Muuttaminen paikkakunnalta toiselle, osa-aika-asuminen, tihentyneet sosiaaliset verkostot sekä lisääntyneet liikkumisen ja yhteydenpidon mahdollisuudet ovat muuttaneet sekä kokemuksia että käsityksiä kotiseudusta.

Pidän hyvänä sitä, että keskustelu ja tutkimus muun muassa paikallisuuden ja kansallisen kulttuurin muutoksista ovat aktiivisessa tilassa. Mutta samalla kun uudet ja entistä hienojakoisemmat tulkinnat ovat tulleet vallitseviksi, niillä on vaikutuksia myös alan aiempien tutkimusten tuloksiin, joiden kanssa on syytä käydä jatkuvaa oppihistoriallista keskustelua. Sen, että nykyään korostetaan muun ohella yhteisöjen ja paikallisuuksien kuviteltua ja sepitettyä luonnetta, ei tietenkään pidä antaa hämärtää ymmärrystämme paikkojen materiaalisuudesta ja muista sellaisista tosiasioista – vaikkapa koordinaateista – joista sinänsä ei kannata pitkään neuvotella.

94

Kotiseutu 2017

Se kulttuurinen merkitysmaailma, joka kotiseudun ideaan on kudottu ja joka suorastaan läpäisevällä tavalla on aikanaan sisällytetty kouluopetukseen, etenee seuraavasti: paras kaikista maailman maista meille on Suomi, ja vertaansa vailla on oma kotiseutumme, kotipaikka on turvan ja rauhan tyyssija, ja sen keskellä on rakkaimmista rakkain koti. Tätä arvostusten litaniaa voidaan lukea myös toisin päin, jolloin korostuu maailmankuvan tiedollinen laajentuminen ja suhteellisuuden tajun mahdollinen rikastuminen.

Seuraavassa tarkastelen elinympäristön ja paikallisuuksien käsittämisen kaksisuuntaista liikettä, joka tuottaa ympäristön tilallisia näkymiä niin sanoakseni teleskooppisesti ja ajallisia edustuksia nostalgisesti. Katson valikoitujen esimerkkien valossa myös sitä, millaisissa esityksissä ja miten näitä seikkoja on yhteisten ympäristöjen taidemaailmassa ja paikkoja kartoittavissa populaarikulttuurin tuotteissa tulkittu. Olennaista näiden aiheiden moninaisuutta haarukoidessa on se, että tulkinnat rakentuvat esitysten ja vastaanoton vuoropuheluissa.

Teleskooppi Korkealta nähty maisema on yhteisten ympäristöjen peruskuvastoa Euroopassa ja luultavasti muuallakin maailmassa. Myyttiset maailmanvuoret, joiden huiput kohoavat näkymättömiin pilvien yläpuolelle, ovat kaikkeuden näkemisen kuvitelmia. Tosin tämä mahdollisuus on varattu lähinnä jumalille.

Monien tekstien mukaan korkealta nähty maisema saa näkijässä aikaan ylevän tunteen, joka kääntyy oman tilan mietiskelyksi. Kun italialainen runoilija Francesco Petrarca 1330-luvulla kiipesi Mont Ventoux -nimisen vuoren huipulle, josta avautuivat näkymät niin Alpeille kuin Italiaan, niitä katsellessaan hän kirjoittaa tunteneensa suunnatonta kaipuuta isänmaahansa. Tunnekuohun vallassa hän alkoi lukea Augustinuksen Tunnustuksia, jota hänellä oli tapana kuljettaa mukanaan. Ja katse osui ensimmäiseen katkelmaan: ”Ihmiset kulkevat ihailemassa korkeita vuoria, meren mahtavia aaltoja, vuolaita virtoja, avaria ulapoita. He tutkivat tähtien ratoja, mutta jättävät itsensä tutkimatta ja ihmettelemättä.” (Petrarca 2008, 33.)

Sakari Topeliuksen ansiosta tiedämme, mitä Haralan harjulta näkyi 1850-luvulla (Kesäpäivä Kangasalla, 1853). Runeberg puolestaan kuvaili Maamme-laulussa (1846) ne luonnonelementit, joista isänmaa koostuu ja joita meidänkin tulee puolustaa. ”Sanat, äänet ja kuvat toivat esiin isänmaan ylväitä ja laajoja näkymiä”, kirjoittaa taidekasvatuksen professori Pauline von

Kotiseutu 2017

95

Bonsdorff, kun taas ”rahvas katseli maisemaa ja metsää jokapäiväisten töitten lomasta” (2005, 51). 1 Ympäristöestetiikan emeritusprofessori Yrjö Sepänmaan mukaan kauniin Suomen kiintopisteitä ovat ympäristöjen huippukohdat, nähtävyydet ja näköalapaikat, kansallismaisemat ja valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet sekä luonnon- ja kulttuuriperintöä edustavat maailmanperintökohteet (2015, 34). Nämä ovat tietenkin sopimusten varaisia kansallisia aarteita, joiden arvokkuudesta harvemmin kiistellään. (Ks. Myös Häyrynen 2005; Lukkarinen ja Waenerberg 2004.)

Mutta kun näiltä kansallisen yksimielisyyden kukkuloilta laskeudutaan alemmaksi, eteen avautuu erilaisia seutuja sekä luonnon ja kulttuurin mosaiikkeja, joita arvioidaan ja arvostetaan omin erityisin perustein. Kaikki maakuntalaulut kiittävät kursailematta oman seudun kauneutta. ”On mulle Suomi suloisin, vaan Häme siitäi kallihin.” Vaikka meillä on edelleen vakiintuneita käsityksiä eri alueiden ja maakuntien asukkaista, tavoista ja tottumuksista, niin en ole kuullut, että maa- ja paikkakuntalaulujen omakehu olisi missään koskaan johtanut vakaviin välienselvittelyihin. Suomen luonnon ja kulttuurin monimuotoisuus on rikkaudeksi ymmärretty asia, jota yhteiset ympäristöt ja niistä huolehtiminen ilmentävät.

Kirjoittaessaan paikallisuuden tieto-opista tulkitsevan antropologian omaperäinen ja kiisteltykin kehittäjä Clifford Geertz (1926–2006) lähtee liikkeelle siitä, että paikka on käsite, jonka merkitys rakentuu suhteessa sen alueelliseen, historialliseen, hallinnolliseen ja kerrottuun (tai muuten esitettyyn) ympäristöön. Ihminen tulee kokemuksellisesti tietoiseksi paikastaan maailmasta, vaikkapa sotkamolaisen talonpojan, itseoppineen kirjailijan ja kansanperinteen kerääjän Heikki Meriläisen (1847–1939) tapaan, jonka kokemuksia Tuulikki Kurki on väitöskirjassaan (2002) käsitellyt. Ensimmäisen lapsen synnyttyä Meriläinen kertoo ymmärtäneensä, ettei ihminen ole vain yksilö ja etteivät ihmisen velvollisuudet rajoitu ainoastaan oman perheen piiriin. ”Siitä päivästä lähtien sain yhä suuremman halun lukea kaikenlaisia kirjoja. Sain Kalevalan, Kantelettaren ja tilasin Suomettaren. Talvella v. 1877 sain Kiven Seitsemän veljestä ja sittemmin muitakin Kiven teoksia. Niitä lukiessani yhä suureni halu saada jotakin tehdä ulkopuolellakin perheen piiriä.” (Kurki 2002, 71.)

1 Arvid Järnefelt kuvasi pamfletissaan Maa kuuluu kaikille (1907) Ihmeellistä vuorta, jonka huipulta näkyy koko maan piiri ja luonto kaikessa rikkaudessaan; mutta kun vuorelta laskeudutaan alas, vastassa on epätasa-arvoinen luokkayhteiskunta. ”Ylimmältä huipulta emme siis ollenkaan voi selittää mistä syntyy erotus köyhien ja rikkaiden välillä – muulla tavalla kuin että toiset tekevät työtä toiset eivät” (4).

96

Kotiseutu 2017

Tästä laajeni Meriläisen ymmärrys paikasta sitä ympäröivään alueeseen, Suomeen, ja sen rajojen ulkopuoliseen maailmaan. Samoin kävi Jukolan Eerolle, jonka käsitys ”elosta ja maailmasta” laajeni hänen kirjallisten harrastensa myötä: ”Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut” (Kivi 2000, 362).

Nykyinen kotiseutuni Längelmäki ei tee Ysitietä (= valtatie 9) ajavaan sanottavaa vaikutusta, ellei hän sitten poikkea Nesteen terassille, josta avautuu hieno, korkealta näkyvä maisema. Mutta Länkipohjan pikku taajamaan poikkeamalla ja vaikkapa Vanhaa kirkkotietä ajellen seudusta saa paremman vaikutelman, mikä rikastuu entisestään, jos jatkaa matkaa Västilän kylään ja sieltä kohti Orivettä tai sitten Vinkiän ja Hiukkaan kautta takaisin Ysitielle.

Kylistä ja kulmakunnista koostuvat ne yhteiset paikalliset ympäristöt, asukkaiden muistorikkaat maisemat, joita Helga Kanervo on kuvannut laulussaan Kotiseudulle seuraavaan tapaan: Me kasvoimme rannalla Längelmäveen, kotiseutumme rakkailla mailla. Siellä vehmaat on rannat ja mäen kumpareet, kotiseutu on vertaansa vailla.

Sen luonto on kaunis ja ihmeellinen, sinilaineet sen rannoille läikkyy.

Ja jos kauaksi joudumme rannoilta sen, muistot nuoruuden mielessä säilyy.2 Maisemia, ympäristöjä ja paikkoja vertaillaan toisiinsa, usein jopa eri tarkoitusperin ja tavoittein. Sepänmaa muistuttaa kirjailija Juhani Ahosta, joka liki sata vuotta sitten näki maanviljelijän taideniekkana. ”Ylpeyttä tuntien isäntä esitteli vieraalleen, Aholle, kokonaistaideteostaan, korpeen raivaamaansa tilaa. Yhtä lailla metsänhoitajaa voi pitää maisemataiteilijana”, Sepänmaa päättelee (2015, 36–37). Näistä seikoista ollaan epäilemättä eri seuroissa eri mieltä. Kuka mistäkin tykkää, todetaan, eikä makuasioista kannata kiistellä.

Selvää onkin, että jos joku sanoo pitävänsä vaikkapa kahvista, niin olisi älytöntä mennä väittämään, että et sinä siitä oikeasti pidä. Mutta on olemassa myös sellaisia makuasioita, joista kannattaa keskustella, perustella tosiasioilla ja ryhtyä toimeen, kuten karsimaan pusikoituneita tienvarsia, ruopata umpeen kasvavia vesiväyliä, kunnostaa vanhoja rakennuksia, leikata nurmikoi2 Laulun voi kuunnella Seppo Kanervon esittämänä osoitteessa: https://www.youtube.com/ watch?v=0UP1LZ47_II (Kuunneltu 10.9. 2016)

Kotiseutu 2017

97

ta, karsia oksia pihapuista, haravoida lehtiä, istuttaa kukkia, kitkeä ja kastella ryytimaita sekä laittaa tulia palamaan kyläteiden varsille, kun se aika koittaa. Jos hiljentyneestä kirkonkylästä välittyy monipuolinen ja kiinnostava kuva menneestä maailmasta, se on merkki elävästä kulttuuritahdosta. Mutta jos menneisyyden annetaan rapistua paikalleen ja unohtua, se antaa huonon kuvan nykyisyydestä ja siitä, miten jatkuvuuden idea muutosten keskellä on kadotettu.

Ympäristöt näyttävät erilaisilta läheltä ja kaukaa katsottuina, mihin teleskooppisuus paitsi vertauskuvallisesti, myös havainnon mukaisesti viittaa.

Mutta etäisyys voidaan kuvitella myös ajallisuudeksi, jolloin kymmenien vuosien takaiset eletyt ympäristöt esittäytyvät nykyisyydestä katsoen kokonaisuuksina, joita yksittäisten ihmisten henkilökohtaiset muistikuvat kirjavoivat. Kotiseudulta lähteminen ja sinne palaaminen kirjallisuuden, elokuvien ja tv-sarjojen taajaan viljeltyinä aiheina toistavat kaukaa ja läheltä katsomisen teleskooppista liikettä, johon nostalgia tuo emotionaalisen ulottuvuuden.

Nostalgia Koska fyysinen ajassa liikkuminen on toistaiseksi mahdotonta, me teemme sitä mennyttä tutkimalla, tulevaisuutta suunnittelemalla ja molempiin suuntiin kuvittelemalla. Nostalgian käsitteen lähihistoriassa eli noin viidessäkymmenessä vuodessa on tapahtunut mielenkiintoinen siirtymä torjutusta epäaitoudesta ja historian vääristelystä monipuoliseksi tutkimusaiheeksi, jolla näyttää olleen ja olevan edelleen huomattavia kaupallisia potentiaaleja, ideologisia käyttötapoja ja laajaa kaikupohjaa tunnetalouksien markkinoilla. Amerikkalainen historioitsija ja maantieteilijä David Lowenthal on monessakin yhteydessä tähdentänyt, että nostalgian aiheet ovat ylisukupolvisia, ja että suhtautumistavat niihin vaihtelevat sentimentaalisuudesta iloon, kaipaukseen ja epäuskoon (esimerkiksi 1985 ja 1985a).

Erilaiset aikakäsitykset luonnehtivat suhdettamme paikkojen kokemuksellisuuteen. Nostalgia on käyttökelpoinen käsite kuvaamaan sitä, miten elettyihin aikoihin ja kokemusten paikkoihin liittyviä tunteita ilmaistaan yksilöllisesti ja millaisia ovat niiden kollektiiviset representaatiot. Luovan mielikuvituksen ja taiteen keinoin eletyn maailman tiloja voidaan kuvata, ikävöidä, koristella ja muistella valikoiden. Kun nostalgiaa aiemmin pidettiin sairautena, nykyään se voidaan nähdä myös terapiana, keinona poistaa menneisyydestä ikävät asiat. Tosin monia lapsuus- ja nuoruusmuistoja kuvaa terapeuttista poistoa paremmin ristiriitaa korostava termi ”katkeransuloinen”. (Johannisson 2001; Koskinen-Koivisto & Snellman 2016.)

98

Kotiseutu 2017

Nostalgiaa on joskus hieman pilkalliseen sävyyn luonnehdittu myös huonomuistisuudeksi ja usein se on kytketty romanttisiin menneisyyshaaveisiin.

Tällaisen asenteen viesti lienee, että tosiasiat löytyvät historian lähteistä. Osittain niinkin, mutta tunteilla ja mielikuvilla on myös oma monitahoinen historiansa, jonka jäljet ovat aistittavissa ehkä useammin taiteen kuin tieteen maastoista; nostalginen katse kiinnittyy helposti toissijaisina pidettyihin seikkoihin. Uuden kulttuurintutkimuksen piirissä alettiin 1980-luvulla pohtia sitäkin, millaisiin maailmankuvallisiin esitystapoihin ja keskusteluihin nostalgiset menneisyysvisiot liittyivät. Sosiologi Bryan S. Turner tiivisti nämä seuraavan tapaisiin teemoihin: huonontuvan maailman hypoteesi (paratiisista karkotus, kotiseudun taakse jättäminen, vanhuuttaan rappeutuva maailma); moraalisen varmuuden hajoaminen (rikollisuuden lisääntyminen, seksin ylikorostus, luottamuksen katoaminen), yksilöllisen vapauden ja itsemääräämisoikeuden väheneminen (yhteiskuntaan ”pakottaminen”, yhdenmukaistaminen, anonymiteetti), yhteisöllisyyden pirstoutuminen (ihmissuhteiden esineellistyminen, oman voiton tavoittelu, riitely) (1987). Nämä ja erinäiset muut nostalgian ainekset ovat tänä päivänä tunnistettavissa niin muistelmista ja elämäkerroista, television lukuisista menneisyyssarjoista, globaalien markkinoiden yhdenmukaisuuteen pakottavista vaikutuksista, digitaalisesta epäsosiaalisuudesta ja niin edelleen. Nostalgian retoriikkaan sisältyy päättelytapa, jonka mukaan sitä, mitä ei enää ole, sitä on kerran ollut. Kirjaimellisesti ottaen näin ei tietenkään ole, mutta monille se tuntuu olevan kokemuksellisesti totta.

Tunteiden suora muistaminen on tiedollisessa mielessä erityisen vaikeaa.

Mutta toisaalta tunnemuisti liittyy usein johonkin tarpeeseen, kohteeseen tai suhteeseen, joka hetkittäin voidaan palauttaa mieleen ja tehdä näkyväksi. Tällaisissa menneisyyden pohdinnan yhteyksissä on tavattu viitata kielen erityisiin rekistereihin. Elias Lönnrot piti soittoa, laulua ja runoutta eräänlaisena pyhänä kielenä, ”jolla paremmin, kun tällä tavallisella jokapäiväisellä kielellä, ilmottaa ilonsa ja riemunsa, surunsa ja huolensa, onnensa ja tyytyväisyytensä, toivonsa ja kaipuunsa, leponsa, rauhansa ja muun olentonsa” (1985, I). Siinä ovat kansanrunon ja -laulun keskeiset tunnemuistin ulottuvuudet, jotka ovat hyvin kestäneet tähän päivään saakka. Kun itsenäinen Suomi täytti 75 vuotta vuonna 1992, juhlavuoden menestyslauluksi ja koulujen itsenäisyysjuhlien suosikiksi nousi Jukka Kuoppamäen säveltämä ja sanoittama Tämä taivas, tämä maa. Tutuista elementeistä ja vanhoista suomalaisuuskuvista koostuvassa laulussa ollaan tietoisia perinteestä, johon se asettuu ja jota se jatkaa; se sisältää ylpeyttä kuvaamastaan kansasta. Niinpä soita kuokkiva ja korpia raivaava kansa panee edelleen ”pettua leipään, jos tarvitaan”. Tämän oppivat tuona juhlavuonna lapsetkin. On kiinnostavaa nähdä, miten mennyttä kiitetään ja

Kotiseutu 2017

99

Kotiseutuaiheiset

kaivataan satavuotiaan Suomen lauluissa 2017, ja miten niitä taas arvioidaan vuoiskelmät ovat suosittu sikymmenten kuluttua. kevyen musiikin Kansanrunouden, -laulujen ja iskelmitekstilaji, joka rakentuu en yhteinen piirre on, että ne kaikki vetoavat monille yhteisiin tunteisiin, niin mopaikkamuistojen, auvoisen nille, että jokainen joka haluaa, tunnislapsuuden sekä lähdön taa niissä omansa. Tästä yleisyyden perija mahdollisen paluun aatteesta seuraa, että lauluista suosituimmat vaikuttavat usein pinnallisilta, joskus teemoista. ylitunteellisilta ja silloin tällöin tyylirikkoisilta. Kotiseutuaiheiset iskelmät ovat meilläkin suosittu kevyen musiikin tekstilaji, joka rakentuu paikkamuistojen, auvoisen lapsuuden sekä lähdön ja mahdollisen paluun teemoista.

Otan esimerkiksi kolme tekstiä, joissa nämä teemat tulevat esiin henkilökohtaisten kokemusten välittäminä, ja mukailevat siten poeettisen nostalgian kielioppia. Aaro Jalkanen kirjoitti Kallavesj-laulun sanat Yhdysvalloissa vuonna 1916. Kertoman mukaan hän oli suomalaisten juhlissa kuullut virolaisen Johannes Kappelin säveltämän ja Ado Grenzsteinin (salanimellä A. Piirikivi) sanoittaman laulun Vieraalla maalla, minkä inspiroimana hän oli ryhtynyt kirjoittamaan savon murteella omaa versiotaan koti-ikävästä. Laulu alkaa lapsuusmuistoilla ja kasvaa kotipiiristä havainnoiksi ympäristön rikkaudesta, työstä ja toimeentulosta. Laulun kuudesta säkeistöstä neljännessä siirrytään vieraalle maalle, jossa ei ole tarjolla lauantaisaunan päälle äidin laittamaa, lämmintä kalakukkoa eikä mitään muutakaan tuttua, ”mitä viel, mitä viel”. Ja viimeisessä säkeistössä laulun minä alistuneen oloisesti pohtii, tokko ”suanen koskaan ennee kierteep Puijonsarven nennee, / missä laivan huuteloo: Kuopijoo, Kuopijoo!” Laulusta tuli muutamassa vuodessa todella suosittu ja sitä on luonnehdittu sekä savolaisten kotiseutulauluksi – yhdeksi monista – että heidän korkeaveisukseen.

Pohjalaisten kotiseutuiskelmien nostalgiseen kärkeen kuluu Tuula Valkaman sanoittama Lakeuden kutsu (1971). Iskelmänä sen teki tunnetuksi Pasi Kaunisto, ja hänen samanniminen albuminsa sai markkinoilta kultalevyn vuonna 1972. Laulu lähtee liikkeelle lapsuudesta, jonka ”Pohjanmaalla viettää mä sain”. Mutta jo kolmannessa säkeessä veri vetää muualle ja sen jälkeen kierretään maita ja mantuja, avataan ja suljetaan ovia. Kotiseutu kuitenkin kutsuu ja kaipuu saa palaamaan sinne, missä ”taas niityt nään. / Täällä tyttöni rakas on vieläkin”. Lopuksi laulun minä vakuuttaa jäävänsä lakeuksille, koska ”tämä seutu on mulle korvaamaton”.

100

Kotiseutu 2017

Kolmas esimerkki on syntyjään ylitorniolaisen Ossi Oinaksen sanoittama Kotiseutu Pohjolassa (1977), jonka puolestaan lauloi kultalevyn arvoisesti alkujaan alatorniolainen Esko Rahkonen. Tämänkin laulun minä on lähtenyt kotiseudultaan Peräpohjolasta ja palaa unelmissaan sinne, missä leikki lapsena, missä kaikki on ennallaan: ”pihakoivu, vinttikaivo, aittakin katto kallellaan”. Laulussa muistellaan kotiseudun luontoa eri vuodenaikoina, juhannusjuhlia, perhettä. ”Sinne vielä tahdon mennä”, mielikuvien menneisyyteen.

Näiden esimekkilaulujen kuvaamat identiteettiprosessit, lähdöt ja paluut ovat olleet osa suomalaista mentaliteettia monen sukupolven ajan. Sakari Topelius tähdensi monissa kirjoituksissaan uskollisuutta isänmaalle ja kotiseudulle, minkä laajennettuna oli määrä koskea kaikkia maailman kansoja: parasta jokaiselle on pysytellä kotiseudullaan. Tätä teemaa käsiteltiin viime vuosisadan kaikilla kymmenluvuilla niin maassa- ja maastamuuttoa koskevissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa kuin taiteissa, ennen muuta kirjallisuudessa. Kun suomalainen elokuva ilmaisumuotona vahvistui 1930-luvulla, kotiseutu sai uusia tulkinnallisia ulottuvuuksia, joita on muunnellen viljelty tähän päivään saakka. Hyviä esimerkkejä näistä ovat Antti Tuurin romaaniin Pohjanmaa (1982) perustuva samanniminen elokuva (ohjaus Pekka Parikka, 1988) ja Markku Pölösen pohjoiskarjalaiseen maisemaan asettuva Onnenmaa (1993). Molemmissa kotiinpaluun nostalgiset ja elinympäristöjen teleskooppiset teemat ovat keskeisellä sijalla, lännessä proosallisina, idässä lyyrisinä. Näihin ja samantapaisiin elokuviin ja tv-sarjoihin avaavat ristiriitaisen näkökulman ne useat Aki Kaurismäen elokuvat, joita luonnehtii hyvin käsite ironinen nostalgia (ks. Hutcheon 1998). Siinä menneisyys tuodaan nykyisyyteen ja ironia syntyy siitä, kun henkilöiden esitetään elävän eriaikaisia todellisuuksia samoissa ympäristöissä. Useimmissa Kaurismäen elokuvissa kännykät, tietokoneet ja muut nykyajan laitteet loistavat poissaolollaan, eivätkä niiden henkilöt ole hyviä kuluttajia kuten eivät köyhät ja vähäosaiset yleensäkään. Ariel-elokuvansa (1988) Kaurismäki on omistanut ”suomalaisen todellisuuden muistolle”, osuva nostalgian ja ironian artikulaatio sekin.

Kaava, koodi ja ymmärrys Sekä eri etäisyyksiltä että eri aikaperspektiiveissä kuvattu kotiseutu näyttää hahmottuvan useiden näkökulmien, kokemusten ja tuntemusten muuntelusta huolimatta vakiintuneiden esitystapojen ja -traditioiden ohjaamana. Paikallishistorioiden laadintaa ovat monien vuosikymmenten ajan ohjanneet vahvat konventiot. (Ks. Ahtiainen, Tervonen, Teräs 2010.) Tämän käytännön vaiheita ja vaikuttajia valaisevassa artikkelissaan Paikallishistorian kaavan pitkä kaa-

Kotiseutu 2017

101

ri historiantutkijat Pekka Ahtiainen ja Jukka Tervonen pohtivat, miksi kaavasta on ollut niin vaikea luopua: Mielenkiintoista on ollut havaita, että kaavan vakiintuminen toisen maailmansodan jälkeen tapahtui aikana, jolloin sen mielekkyys asetettiin jo kyseenalaiseksi. Uudet näkökulmat eivät ole radikaalisti muuttaneet paikallishistorioiden rakennetta. Tavallisesti on käynyt niin, että tuoreet ajatukset ja asiaryhmät on aika ajoin liitetty vanhaan kehikkoon uusina laatikkoina entisten viereen sivumäärää lisäten ja ulkoasun näyttävyyteen panostaen. (Ahtiainen & Tervonen 2010, 66.)

Lyhyesti sanoen paikallishistorian kaavan noudattaminen on jättänyt tarkastelujen ulkopuolelle huomattavan määrän sellaisia seikkoja, jotka olisivat korostaneet paikalliskulttuurien erityislaatua ja samalla haastaneet yhtenäiskulttuurin konseptia. Vaikka tilanne on tähän päivään tultaessa muuttunut niin, että paikallisia menneisyyksiä tarkastellaan ja tulkitaan moninaisemmin kuin koskaan, niin edelleen myös vanhan kaavan mukaisia paikallishistorioita tilataan ja kirjoitetaan.

Suomalaisen kotiseutuliikkeen historia -teoksista on luettavissa kiinnostavia yhtymäkohtia paikallis- ja aluehistorioiden kaavan ja kotiseutukonstruktioiden väillä. Korkealta katsoen yksityiskohdat sulautuvat kokonaisuuksiin.

Yhtenä kokoavana periaatteena vanhastaan on ollut se, että maakuntahistoriat täydentävät Suomen historia -teoksia ja vastaavasti pitäjähistoriat ovat aluehistorioiden lähikuvia. Mutta läheltä, ”arkisen ja alhaisen” piireistä alkoi jo 1970-luvulta saakka löytyä sellaisia menneisyyden aineksia, jotka eivät enää sopineetkaan historiakuvaan sellaisena kuin se oli ollut tapana kirjoittaa.

Muistitietoa, eri ikäisten ja eri sukupuolta olevien kokemuksia, mikrotason ilmiöitä sekä tunteiden ja mentaliteettien vaiheita erittelevät tutkimusasetelmat valtasivat alaa, jolloin alettiin kysyä myös, kuinka se mitä on, on rakentunut ja ketkä ovat olleet asialla.

Tuulikki Kurki on lähestynyt kotiseudun esittämisen ja vastaanoton prosesseja kotiseutukoodin käsitteellä (2012). Hänkin lähtee liikkeelle havainnosta, jonka mukaan kotiseudun esittämiseen sisältyy vakiintuneiden käytänteiden järjestelmä. Mutta sen lisäksi, että esittämiseen ovat vaikuttaneet yhdenmukaistavasti muun muassa erilaiset paikallishistorioiden ja kotiseudusta kirjoittamisen oppaat, taustalla vaikuttaa myös laajempia kotiseudun käsittämisen ja esittämisen kulttuurisia rekistereitä. Kurki korostaa kotiseudun kuvaamisessa koodin tunnistamista eli sitä, että kuvauksen esittäjä ja vastaanottaja jakavat saman taustatiedon: ”He tunnistavat teosten paikat, tapahtumat

102

Kotiseutu 2017

ja maisemat sekä niihin liittyvät jaetut muistot, kokemukset ja kertomukset riittävällä tavalla.” Yhtä lailla tärkeätä kotiseudun identifioinnissa on ymmärtää yleisen ja paikallisen vuorottelu, jolloin ”yleisiä kaavoja ja malleja sovelletaan paikallisen esittämiseen, ja esitystapa samalla kytkee paikallisen yleiseen, osaksi laajempaa kokonaisuutta.” (2012, 48.)

Kotiseutukoodin teleskooppinen liike näyttää toimivan sekä kaavana että tulkinnan prosessina, ja samaa voi sanoa nostalgiasta, kun se ymmärretään keinoksi prosessoida menneisyyden yhteisiä ja yksilöllisiä tuntemuksia.

Kurki huomauttaa myös siitä, miten kotiseutukoodia voidaan esityksissä sekä muunnella monin tavoin että tietoisesti rikkoa; ja että koodin mukaisen kotiseutukuvauksen purkaminen ja uudelleen lukeminen voivat kääntää esityksistä näkyviin kiinnostavia merkityksiä myös seutua tuntemattomille vastaanottajille. Tämä kotiseutukoodin historiallis-sepitteellinen soveltaminen sekä avautuminen suurelle yleisölle on tullut vaikuttavalla tavalla esiin saksalaisen elokuvaohjaajan Edgard Reitzin massiivisessa Heimat-elokuvasarjassa (sen moniosaiset jaksot valmistuivat vuosina 1981–82, 1994, 2004, 2013, kaikkiaan elokuvaa on yli 50 tuntia). Elokuva esitettiin kokonaisuudessaan YLE:n Teema-kanavalla alkuvuodesta 2016 (edellisestä esityskerrasta oli kulunut kymmenisen vuotta). Säveltäjä Kalevi Aho on kirjoittanut siitä innoittuneen ja informatiivisen esseen, jossa hän pohtii tämän, ”maailman parhaan musiikkielokuvan” suhdetta muun ohella kotiseudun esittämisen, jättämisen ja palaamisen teemoihin: Lopussa Hermann palaa kaikkien kriisiensä jälkeen nuolemaan haavojaan kotikyläänsä, johon hän oli alussa vannonut olevansa koskaan enää palaamatta. Reitz haluaa tällä osoittaa, että historiaa, edes vaikeaa historiaa ei voi noin vain pyyhkiä pois menneisyydestä. Sen kanssa on vain yritettävä tulla toimeen, vaikka tämä olisi tuskallistakin. Historiattomuudesta ei synny kelvollisia taiteellisia tarinoita, ne syntyvät vain siitä, että historiaa ei kielletä. (Aho 2016.)

Välillisesti Aho ottaa kantaa myös Kurjen mainitsemaan, kotiseutukoodin ympärille rakentuvaan moniäänisyyteen, ideologisiin kytkentöihin ja niihin ajallis-paikallisiin tulkintoihin, joita koodi ei kata.

Kokonaisuutena Edgar Reitzin Heimat-sarja antaa poikkeuksellisen todentuntuiset kasvot kokonaiselle vuosisadalle. Vaikka tapahtumat onkin sijoitettu Saksaan, filmin tarjoama tulkinta historiastamme ja ihmisistä tämän historian pyörteissä on esitetty hyvin yleispätevällä tavalla. Filmisarjan suuri kansainvälinen menestys osoittaa, että Reitzin näkemyksen voivat muutkin

Kotiseutu 2017

103

kuin saksalaiset ymmärtää ja hyväksyä, ja filmin henkilöhahmoihin on helppo kaikkialla samastua. (Aho 2016.)

Paikallishistorian kaava ja kotiseutukoodi ovat yhteisten ympäristöjen ja kokemusten vakiintuneita esitys- ja lukutapoja, eivätkä ne sellaisina ole vain joko perille tai harhaan johtavia. Ongelmallista kaavamaisissa esityksissä yleensä on se, että ne reagoivat hitaasti muutoksiin ja jättävät huomiotta tärkeitä tietopotentiaaleja. Teleskooppinen liike yleisten ja erityisten ympäristöjen välillä on tieto-opillinen rakennelma, joka valaisee sitä, miten eletyt, muistetut, kerrotut sekä kirjoitetut ja muin tavoin esitetyt ympäristöjen merkitykset suhteutuvat toisiinsa. Nostalgia taas toimii ajallisilla ulottuvuuksilla periaatteessa samoin: sen keinoin eritellään sitä, miltä menneisyyden merkitykset eri kulttuurimuotojen välittäminä – soitettuina ja laulettuina, kirjallisuutena, valokuvattuina, esineisiin kiinnittyneinä, toiveina, kaipauksena – meistä milloinkin tuntuvat. Sadassa vuodessa kotiseudun käsite on laajentunut viittaamaan entistä useampiin ulottuvuuksiin ja tulkintoihin, mikä vaikuttaa rikastuttavasti siihenkin, miten me ymmärrämme aiempien sukupolvien teleskooppisia ja nostalgisia kotiseudun kokemuksia. n

Lähteet Aho, Kalevi 2016: Maailman paras musiikkielokuva. http://yle.fi/aihe/ artikkeli/2016/01/19/maailman-parasmusiikkielokuva (Luettu 10.10. 2016)

von Bonsdorff, Pauline 2005: Eletty ja mielletty maisema. Teoksessa Suomalaiset symbolit. Toimittaneet Tero Halonen ja Laura Aro. Jyväskylä, Atena. 44–48.

Ahtiainen, Pekka, Tervonen, Jukka ja Teräs, Kari (toim.) 2010: Kaikella on paikkansa.

Uuden paikallishistorian suuntaviivoja.

Tampere, Vastapaino.

Heiskala, Risto 2000: Toiminta, tapa ja rakenne. Kohti konstruktionistista synteesiä yhteiskuntateoriassa. Helsinki, Gaudeamus.

Ahtiainen, Pekka ja Tervonen, Jukka 2010: Paikallishistorian kaavan pitkä kaari – ja tulevan akateemikon kriittinen katse. Teoksessa Kaikella on paikkansa.

Uuden paikallishistorian suuntaviivoja.

Toimittaneen Pekka Ahtiainen Pekka, Jukka Tervonen, Kari Teräs. Tampere, Vastapaino. 27–90.

104

Kotiseutu 2017

Hutcheon, Linda 1998: Irony, Nostalgia, and the Postmodern. http://www.library. utoronto.ca/utel/criticism/hutchinp.html (Luettu 30.8.2016) Häyrynen, Maunu 2005: Kuvitettu maa.

Suomen kansallisen maisemakuvaston rakentuminen. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Johannisson, Karin 2001: Nostalgia. En känslans historia. Stockhom, Bonnier.

Järnefelt, Arvid 1907: Maa kuuluu kaikille.

Matkoiltani Laukon lakkomaille. Helsinki, Vihtori Kosonen.

Kivi, Aleksis 2000 (1870): Seitsemän veljestä. Helsinki, Otava.

Lähteenmäki, Maria (toim.) 2009: Maa, seutu, kulmakunta. Näkökulmia aluehistorialliseen tutkimukseen. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lönnrot, Elias 1985 (1840): Alkulause.

Teoksessa Elias Lönnrot, Kanteletar elikkä Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä.

Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Koivunen, Anu 2001: Takaisin kotiin?

Nostalgiaselityksen lumo ja ongelmallisuus.

Teoksessa Populaarikulttuurin lumo – mediat ja arki. Toimittaneet Anu Koivunen, Susannaa Paasonen, Mari Pajala. Turun yliopisto, Mediatutkimus. 324–350.

Markkola, Pirjo, Snellman, Hanna ja Östman, Ann-Catrin (toim.) 2014: Kotiseutu ja kansakunta. Miten suomalaista historiaa on rakennettu. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Koskinen-Koivisto, Eerika and Snellman, Hanna 2016: Bittersweet: Everyday Life and Nostalgia for the 1950s. Journal of Finnish Studies. Volume 19 Number 2. 1–5.

Petrarca, Francesco 2008 (1350): Nousu Ventoux’n vuorelle. Teoksessa Francesco Petrarca, Salaisuuteni ja Nousu Ventoux’n vuorelle. (Suom. Laura Lahdensuu). Helsinki, Basam Books.

Kurki Tuulikki 2002: Heikki Meriläinen ja keskusteluja kansanperinteestä. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kurki, Tuulikki 2012: Kotiseutukoodi.

Teoksessa Syrjäseudun idea. Kulttuurianalyyseja Ilomantsista. Toimittaneet Seppo Knuuttila, Helmi Järviluoma, Anne Logrén ja Risto Turunen. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 42–48.

Riukulehto, Sulevi (toim.) 2016: Kunnat, rajat ja kulttuuri. Muutoskokemuksia. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Sepänmaa, Yrjö 2015: Onko Suomi kaunis maa? Kotiseutu 2015. 31–37.

Stenfors, Piia 2007: Suomalainen kotiseutuliike 1894–1944. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lowenthal, David 1985: The Past Is a Foreign Country. Cambridge, Campridge University Press.

Turner, Bryan, s. 1987: A Note on Nostalgia.

Theory, Culture and Society. Vol. 4, Nr. 1. 147–156.

Lowenthal, David 1985a: Nostalgia Tells It Like It Wasn’t. In The Imagined Past: History and Nostalgia, ed. by Christopher Saw and Malcom Chase. Manchester, Manchester University Press. 18–32.

Turunen, Harri 2004: Suomalainen kotiseutuliike 1945–2000. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lukkarinen, Ville ja Waenerberg, Annika 2004: Suomi-kuvasta mielenmaisemaan.

Kansallismaisemat 1800- ja 1900-luvun vaihteen maalaustaiteessa. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kotiseutu 2017

105

”

Tunnen kotiseudukseni myös sukuni edellisten polvien kulttuurimaisemat, vaikka en koskaan niillä seuduilla ole itse asunutkaan. Kotiseutu-käsite liikkuu siis ajassa ja paikassa.

On hyvä olla jostain kotoisin.

106

Kotiseutu 2017

Oon Jämsän karjalainen Tarja Raninen-Siiskonen FT, Joensuun museoiden johtaja.

Syntynyt Kontiolahdella, opiskellut Jyväskylässä ja Joensuussa, asunut lisäksi Korpilahdella ja Helsingissä. Sukujuuret Ruskealasta.

O

nni on oma koti – sekä tuttu ja turvallinen kotiseutu. Maailmanpolitiikan käänteiden rikkoessa elämisen rauhaa ja asukkaiden paetessa tutusta ympäristöstään, tulee kotiseudulle uudenlaisia merkityksiä. Talvisodan seurauksena, lähes 80 vuotta sitten, noin 407 000 suomalaista jätti kotiseutunsa niin Laatokan Karjalassa kuin Karjalan Kannaksella ja muutti rajan länsipuolelle. Jatkosodan vuosina rintamalinjat vyöryivät kauas itään ja sen seurauksena Karjalaan palasi reilut 60 % asukkaista. Karjalaisella huumorilla on jälkeenpäin todettu, että talvisodan jälkeen harjoiteltiin ja jatkosodan jälkeen kotiseudulta lähdettiin. Karjalaisen perheen aloittaessa evakkomatkansa tuli taakse jäävästä maisemasta askel askeleelta nostalgisempi ja kaipauksen siivittämä kotiseutu, ja tulevasta asuinpaikasta uuden elämän kotiseutu.

Karjalasta lähtö ja evakkous ovat jättäneet jälkensä myös sotien jälkeen syntyneisiin sukupolviin niin kiinnostuksena omien juurien tutkimiseen kuin evakkouden kokemisen ymmärtämiseen. Sukujuurieni takia olin innostunut vuonna 1985 osallistumaan Jyväskylän yliopistossa alkaneeseen tutkimushankkeeseen Karjalaisperinteen keruu Keski-Suomessa. Tämä artikkeli pohjaa tekemiini haastatteluihin 1980- ja 1990-luvuilla Keski-Suomessa.

Sopeutumisen paine Karjalaisesta siirtoväestä yli puolet sai elantonsa maataloudesta, joten asutustoimintaan liittyvät lait (pika-asutuslaki 1940, maanhankintalaki 1945) määrittivät uusia asuinpaikkoja. Pitäjien sijoituspaikkaa määrättäessä huomioitiin aiemmat luonnonmaantieteelliset, taloudelliset, yhteisölliset ja uskonnolli-

Kotiseutu 2017

107

set olosuhteet. Tarkoitus oli asuttaa kunkin pitäjän ja kylien asukkaat lähekkäin, mutta suunnitelmat eivät toteutuneet sellaisenaan. Esimerkiksi Ruskealan pitäjän asukkaille osoitettiin talvisodan jälkeen neljä sijoituskuntaa Pohjois-Savosta ja maanhankintalaissa neljä kuntaa Pohjois-Karjalasta – vuonna 1994 ruskealalaisia asui 274 kunnassa. (Paukkunen 1997, 34; Paukkunen 1989, 265.) Siirtoväki ei ole ollut paikkauskollista, sillä vuosikymmenten aikana on tapahtunut siirtymää eteläisempään Suomeen sekä maaseudulta taajamiin (Paukkunen 1997, 18). Ensivaikutelma uudesta asuinpaikasta ei välttämättä ollut kovin innostava: Se oli niin karu mäki (äänessä itkua) kun myö mäntiin siihen ensimmäisen kerran (...) Pitäs tehä pellot ja sitten tähän mäkkeen pitäs ruveta asumaan. Metsä päällä ja epätasa(nen) ja kivikko ja kaheksan lasta.

Ja näille pitäs suaha vielä jonkunlainen ammatti ja. Mie kävin kivelle istummaan ja sanon miehellein, että: ”läpi viemätön paikka”. Mutta kaikki tehtiin. Tehtiin pellot, rakennettiin rakennukset, kasvatettiin lapset. (1986) 1940-luvun lopussa Suomessa alkoi voimakas jälleenrakennuksen aikakausi, kun asutustiloilla raivattiin metsää, kuokittiin ja ojitettiin peltoja sekä rakennettiin talous- ja asuinrakennuksia. Aikakautta on kuvattu ”maan näläksi” siirtoväen ja perheellisten rintamamiesten sitoessa itsensä maahan ja aloittaen ”uupumattoman työn”. (Kajanto 1982.) Samanlainen tahti vallitsi kaupungeissa ja taajamissa, jossa myös elämä aloitettiin käytännöllisesti katsoen tyhjästä.

Meillä ei ollut kertakaikkiaan mitään. Veljeni antoi patjan. Saatiin semmonen, torikauppiailla ollut puinen laatikko, jonka päälle ensimmäiset kahvit levitettiin ja istuttiin lattialla (...) Silloin vielä oli ikä sellainen, että mennään vaikka harmaan kiven läpi. (1985) Aikuisena Karjalasta lähteneiden kerronnassa korostui sankarius ja selviytyminen hankalista tilanteista: ankara työnteko, terveyden menettäminen, mutta vaikeuksien voittaminen kaikesta huolimatta (myös Apo 1993, 143). Karjalaisiin kohdistui, osin itsetehtynä, voimakas näyttämisen paine, sillä oli osoitettava uudelle asuinyhteisölle tulokkaiden olevan ahkeria, aikaansaavia ja taloudellisesti toimeentulevia.

Uudella kotiseudulla vastaanotto ei aina osoittautunut ystävälliseksi eikä ymmärtäväiseksi paikallisten pelätessä vaikutuksia omien elinmahdollisuuk-

108

Kotiseutu 2017

siensa heikkenemiseen ja yhteisönsä tapojen muutoksiin. Siirtoväki oli monenlaisten paineiden edessä: koululaitoksessa korostettiin kielellistä yhtenäisyyttä, seka-avioliitot yhdistivät kulttuurisia ja uskonnollisia tapoja – menestyminen yhteiskunnassa saattoi jopa edellyttää karjalaisuuden piilottamista.

Monet evakkolapset kokivat koulukiusaamista syntyperänsä takia joutuen opettelemaan selviytymään niin opettajien kuin koulukavereiden taholta tulleesta ymmärtämättömyydestä. (Riutamaa 2016, Raninen-Siiskonen 1999, 158–162.) Suurimmat ongelmat kohdistuivat karjalan kieltä puhuneisiin ortodokseihin, sillä kielen merkitystä kotikielenä ei ymmärretty. Toisaalta ortodoksinen kirkko joutui rakentamaan organisaationsa uudelleen, kun uusia seurakuntia konkreettisesti rakennettiin ja samalla koettiin haasteita sekaavioliitoista ja koululaisten uskonnonopetuksen järjestämisestä. Kaikki mainitut seikat yhdistettynä yleiseen ortodoksisuuden väheksyntään vaikuttivat siihen, että kirkon jäsenmäärä väheni. (Laitila 1998, 413.)

Tahtimerkit karjalaisen siirtoväen tieteelliseen tarkasteluun loi professori Heikki Wariksen johtama karjalaisen siirtoväen sopeutumista käsittelevä tutkimus (1952). Waris tarkasteli sopeutumista prosessina, johon sisältyy yksilöitten ja ryhmien tietoinen ja tiedoton pyrkimys tasoittaa tapojen ja käsitysten eroavaisuuksia niin, että aletaan sietää toisten tapoja ja käsityksiä, vaikkei niitä hyväksyttäisikään. (Waris 1952, 134.) Käytetty menetelmä viittaa akkulturaatioteoriaan, joka perustuu ajatukseen, että maahanmuuttaja omaksuu valtakulttuurin piirteitä. Tämä ajattelutapa vaikutti pitkälti 1980-luvulle, sillä aloittaessani aineistonkeruun minua ohjeistettiin tarkastelemaan siirtoväen sopeutumista akkulturaatio-teoriaan nojautuen. Tutkimustuloksissa Waris totesi sopeutumisen ja mukautumisen tapahtuvan samanaikaisesti, toisilla nopeammin, toisilla hitaammin, ja nuoren polven sopeutumisen johtavan sulautumiseen. (Waris 1952, 325.) Tutkimuksessa ortodoksiväestön katsotaan monin kohdin mukautuneen paremmin uusiin oloihin kuin muiden siirtokarjalaisten (Waris 1952, 304). Wariksen aineiston myöhempi tarkastelu on osoittanut tulkintaeroja siinä, kuinka Waris tulkitsee vaikenemisen kohdatuista asenteista osoittavan sopeutumista, niin nykypäivän näkökulmasta sen katsotaan ilmentävän konfliktin piilottamista. (Kananen 2010, 255–270.)

Evakkouden terapiaa Menetetyn Karjalan vaaliminen alkoi pian talvisodan päättymisen jälkeen, jolloin kaupunkeihin ja taajamiin keskittyi niin runsaasti karjalaista siirtoväkeä, että paikoitellen puhuttiin karjalaisista ”siirtokunnista”. Huhtikuussa 1940 perustetun Karjalan liiton keskittyessä taloudellisten ja sosiaalisten asi-

Kotiseutu 2017

109

oiden hoitoon, jäi yksittäisten henkilöiden edunvalvonta puutteelliseksi. Alueellisten vaikeuksien ratkaisemiseksi perustettiin Karjala-seuroja, jotka alkoivat huolehtia paikallistason edunvalvonnasta, tiedotustoiminnasta, yhteenkuuluvuuden tunteen tehostamisesta, karjalaisten kulttuuripiirteiden säilyttämisestä ja voimakkaasta tulevaisuudenuskosta.

Myö kaikki tunnettiin pientä turvattomuuden tunnetta silloin kun myö oltiin vieraissa ympyröissä. Myö haettiin turvaa toisistamme, karjalaisista. Että kaikki, kuka oli karjalainen niin oli se Sortavalasta, Suojärveltä, Kannakselta, Terijoelta, ne oli kaikki meille sitten niin kuin sukulaisia. (Naurahti) Se oli hyvin hyvin läheistä. (1991) Evakkous, kotiseudun menetys ja sen muiston vaaliminen sekä sopeutumisen paine loivat tilausta perustaa myös pitäjäseuroja. Karjalaisessa järjestötoiminnassa on korostunut voimakas sie ja mie -henki, jossa yhteinen evakkous on ymmärretty sukulaisuuden tai perheenjäsenyyden synonyymiksi. Järjestötoiminta on toiminut myös kollektiivisena terapeuttina menetyksen käsittelyssä ja uuden elämän rakentamisessa. Kotiseutumatkojen ollessa mahdottomia, alkoi kotiseudun kokemiselle muodostua korvikkeita: kotipitäjän pöytävaakuna, muistojen kartta, valokuvia kotitalosta, kirkosta, tsasounasta, Viipurin linnasta, Bomban talosta. Muutamat karjalaisseurat hankkivat oman kiinteistön, josta muotoutui vuosien varrella siirtokarjalaisuuden tunnus.

No se ol vähän semmonen korvike (järjestötalo). Sit se yhteisolo oli niin kuin siinä tarkoituksena. Että kun saahaan oma talo, niin saahan siellä pittää sitä ohjelmaa. Omaa meininkiä, omia juhliaan ja saahaan olla yhessä. (1991) Luovutetun Karjalan kulttuurihistoriaa on tallennettu muita maamme alueita kattavammin lukuisiin pitäjähistorioihin, valokuvateoksiin, kyläjulkaisuihin ja omaelämäkerrallisiin muistelmiin. Kaukokirjallisuuden lisäksi valokuvat, runot ja maalaukset herkistävät tuntojamme tiettyyn paikkaan niin, että ne voivat toimia korvikkeina. Evakkoromaaneissa (kuten Unto Seppänen, Eeva Kilpi, Iris Kähäri) teosten juonirakenne, henkilöhahmot ja paikkakunnat saattavat olla lukijalle tuttuja tai hänen kokemustensa kaltaisia. Suuren suosion saaneen Laila Hietamiehen Kannas-sarjan terapeuttinen funktio piilee sen tarjoamassa yhteisöutopiassa eli karjalaisten menettämässä yhteisöllisyydessä ja nostalgian kaipuussa. (Linko 1997, 178) Samoin on laita musiikissa: Säkkijärven polkka, Annikki Tähden Muistatko Monrepos´n, Erkki Lii-

110

Kotiseutu 2017

kasen Evakkoreki tai Veikko Lavin Evakon laulu muistuttivat koetusta. Suomalaisia yhdistävänä tekijänä onkin, että lauluista tuli kansan suosikkeja, ei pelkästään karjalaisen siirtoväen.

Mielen matka menneisyyteen Vuosikymmenten kuluessa karjalainen kotiseutu muuttui kaukaisemmaksi virallisten vierailujen ollessa kiellettyjä, tosin monet kannakselaiset kävivät salaa kotikylissään Leningradin matkojen yhteydessä ja 1980-luvun lopulla rajakarjalaiset löysivät omia salaisia reittejään. Neuvostoliiton romahtaminen 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa mahdollisti viralliset kotiseutumatkat.

Kun vuosikymmenten odotuksen jälkeen seisottiin synnyintalon pihamaalla, tunteet purkautuivat: itkettiin ilosta, laulettiin ja avattiin matkalla hankittu kuohujuomapullo.

Mä rupesin laulammaan, sitten kun ol kierretty ja katottu. ”Karjalan pernasil kun lapsena leikeis”. Ja rupes itkettämmään, niin veli sano, että: ”Elä itke, meillä on juhlapäivä”. (1991) Vuosikymmenten aikainen kaipaus oli ollut sinänsä armeliasta, sillä kotiseutu oli muistoissa hyväkuntoinen, vehmas ja hyvin hoidettu. Kotitalon raunioilla muistojen ja nykytodellisuuden yhteen sovittaminen oli monelle tuskallista.

Sieltä kun lähtee pois, niin on rinnan alla niin hyvä mieli, et mie oon saanut käyvä kotona. Vaikkei siellä ookkaan niitä rakennuksii, mutta omalla maalla (saa) seistä. Se on se sisäinen lämpö minkä saa, kun sitä on kymmenet vuojet kaivattu. Sitä alussa ei uskottu, että siihen ikänään pääsee, se oli ihan utopiaa. Ja kun siellä on nyt eletty se lapsuus ja elämä. Ja nyt myö männään uuvestaan siihen lapsuuteen ja elämään astutaan sisälle, kun myö männään sinne. (1991) Kotiseutumatkojen aikana irrottauduttiin koti-Suomen nykyisyydestä ja koettiin eräänlainen liminaalitila: rajavyöhykkeellä astuttiin toisen valtion alueelle, mutta ajatuksissa palattiin vuosikymmeniä aikaisempaan elämään. Karjalassa aikuistuneelle sukupolvelle kotiseutumatkat olivat normaalia turistimatkaa enemmän ”mielen matkoja”, joissa paikkoihin liittyvät muistot virkistyivät ja jossa aika oli pysähtynyt sotia edeltävälle kaudelle. Kotiseutumatkojen seurauksena karjalainen kotiseutu alkoi elää kerronnassa ja muistoissa aivan uudella tavalla. Tehdessäni haastatteluja 1980-luvulla karjalaisesta ko-

Kotiseutu 2017

111

Kotiseutumatkalle otetaan mukaan myös suvun nuorimmat jäsenet.

Kuva: Tarja Raninen-Siiskonen.

tiseudusta välittyi osin kaukainen muisto, palatessani 1990-luvulla samojen henkilöiden pariin minua odotti valokuvanippu kotiseutumatkasta ja aivan uudenlaiset, eloisat muistot paikoista ja ihmisistä.

Kotiseutumatkaajista osa vieraili Karjalassa niin usein kuin mahdollista, osa kävi yhden kerran ja osa ei halunnut vierailla lainkaan. Monet sota-aikana tai sen jälkeen syntyneet läksivät ensimmäiselle kotiseutumatkalleen tyydyttääkseen vuosikymmenten ajan vaivannutta pakkokaipuuta, halua nähdä isien maa.

Kun siellä ei ollut tehty mitään. Ei mitään, muuta kuin hä­vi­tetty todella. Se oli todella niin pahasti hävitetty (...) j­otta tuli ihan niin kuin itku silmään. Jot­ta kun ei oo isien perintöä hoidettu mitenkään. (1991) Pettymys oli suurta, kun vanhemmilta ja sukulaisilta oli kuultu lukuisia tarinoita kauniista, vehmaasta ja elinvoimaisesta Karjalasta, suvun kotipaikasta ja paikasta, johon oli jopa kohdistettu kaipauksen tunteita – ja tuskallisen pitkän ajomatkan päässä oleva paikka ei ollutkaan kuvitellun kaltainen.

Matkojen tuloksena muistojen kotiseutu alkoi kukoistaa myös konkreettisesti matkaajien pihamailla, sillä kotipihalta otettiin muistoksi kukkien tai puiden taimia, ja kirjahyllyyn laitettiin talon raunioista löytyneitä aitan avaimia tai uunin arinakiviä.

112

Kotiseutu 2017

Kotipellolla Ruskealan Alalammella. Kuva: Tarja Raninen-Siiskonen.

Evakkomatkan päätös Tein haastatteluja pääosin Keski-Suomessa 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin kotiseudun jättämisestä oli kulunut noin 50–60 vuotta. Karjalasta lapsina tai nuorina aikuisina lähteneet olivat perustaneet omat perheet, kouluttautuneet ammattiin ja asuneet suurimman osan elämästään uusilla seuduilla. Millaisena nykyinen asuinpaikka näyttäytyi: tunsivatko he olevansa edelleen evakkomatkalla vai tuntuiko paikkakunta jo kotiseudulta?

Minä: Onko tää jo kotipaikka?

Haastateltava: Joo, Muolaa on nimittäin mennyttä.

M: Entäs, ootko sinä karjalainen vai keskisuomalainen?

H: Sitä mie en ossa sannoo, että sitä on molempii. En mie karjalaisuudesta luovu koskaan, mutta oon ihan keskisuomalainen, kun täällä asun. (1991) Karjalaisuus ei ole kadonnut eikä tule katoamaan, vaikka evakkouden kokeneen sukupolven lukumäärä alkaa vähetä. Aivan kuten Wariksen (1952, 317– 325) tutkimuksessa ennakoitiin, sodan jälkeisten ensimmäisten vuosikymmenten aikana uusiin paikkakuntiin mukauduttiin, sittemmin elämän vakiintuessa ja tuttavapiirin laajentuessa, sopeuduttiin. Asuinpaikasta oli tullut vuosikymmenten aikana uusi kotiseutu, jonka osasina toimivat henkilökohtainen historia, elämänkokemukset ja sosiaaliset suhteet. Vaikka karjalainen kotiseutu oli säilynyt mielessä ja kotiseudulla saatettiin vierailla usein, myös keskisuomalainen asuinympäristö oli muuttunut tutuksi ja jopa ”omaksi”: Jämsässä oltiin Jämsän karjalaisia ja Jyväskylässä Jyväskylän sortavalalaisia. n

Kotiseutu 2017

113

Lähteet Apo, Satu 1993: Orjatytöstä oman kodin valtiaaksi. Näkemyksiä kahdeksasta maalaiselämän kuvauksesta. Teoksessa Ulla Piela (toim) Aikanaisia. Kirjoituksia naisten omaelämäkerroista. Tietolipas 127. SKS. Helsinki. 125–148.

Kajanto, Anneli 1982: Maausko uus.

Opintoaineisto sotien jälkeisestä asutustoiminnasta. Maaseudun sivistysliitto.

Helsinki.

Kananen, Heli 2010: Kontrolloitu sopeutuminen. Ortodoksinen siirtoväki sotien jälkeisessä Ylä-Savossa (1946–1959).

Jyväskylä Studies in Humanities 144.

Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä.

Kilpi, Eeva 1989: Talvisodan aika. WSOY.

Paukkunen, Leo 1997: Siirtokarjalaisten sijoittuminen vuonna 1994. Aineksia tulevaisuuden visioon vuosilta 1940–1996.

Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan työpapereita 100. Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos.

Jyväskylän yliopisto.

Paukkunen, Leo 1989: Siirtokarjalaiset nyky-Suomessa. Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksen tutkimuksia A 5. Jyväskylä.

Seppänen, Unto 1953: Evakko. Otava.

Raninen-Siiskonen, Tarja 1999: Vieraana omalla maalla. Tutkimus karjalaisen siirtoväen muistelukerronnasta. SKTJ 766. SKS. Helsinki.

Kähäri, Iiris 1960: Elämän koko kuva. Otava.

Riutamaa, Eeva 2016: Maan korvessa kulkevi. Evakkolasten kasvukokemusten tunnemuistot ja hyvinvointi. Turun yliopiston julkaisuja – Annales Unioversitatis Turkuensis C 424. Turun yliopisto. Turku.

Laitila, Teuvo 1998: Kansanomainen ja kirkollinen ortodoksisuus Raja-Karjalassa.

Teoksessa Pekka Nevalainen ja Hannes Sihvo (toim.) Karjala. Historia, kansa, kulttuuri.

SKST 705. SKS Helsinki. 383–415.

Waris, Heikki, Jyrkilä, Vieno, Raitasuo, Kyllikki ja Siipi, Jouko 1952: Siirtoväen sopeutuminen. Tutkimus Suomen karjalaisen siirtoväen sosiaalisesta sopeutumisesta. Otava. Helsinki.

Linko, Maria 1997: Laila Hietamiehen teokset voiman lähteenä. Teoksessa Katariina Eskola & Eeva Peltonen (toim.) Aina uusi muisto.

Kirjoituksia menneen elämisestä meissä.

Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 54, Jyväskylän yliopisto. 171–197.

Haastatteluaineisto 1980-luvulta on talletettu SKS:n Joensuun perinnearkistoon, 1990-luvulla kerätty aineisto on tekijän hallussa.

Kilpi, Eeva 1990: Välirauha, ikävöinnin aika.

WSOY. Kilpi, Eeva 2001: Rajattomuuden aika. WSOY.

114

Kotiseutu 2017

”

Kotiseutu on ainoa paikka maailmassa, jossa minä voin rauhassa elää ilman, että minun täytyy anoa lupaa, ilman että minun pitää selittää, mitä kautta ja mistä minä sinne olen päätynyt.

Kotiseutu 2017

115

Kotiseudulta kotiin – romanit kertovat Susanna Rajala Opetusneuvos, FL. Asunut monilla paikkakunnilla, mutta vahvin tunne kotiseutuun syntyy ajaessa Helsingistä itään. Loviisan ja Pyhtään rajalla, tarkalleen Ahvenkosken sillalla maisema muuttuu, ja meri aukeaa itäiselle Suomenlahdelle. Pyhtään pellot ovat vanhaa merenpohjaa ja rannikon kivikkoiset metsätkin tuoksuvat merelle.

Monethan ne laulavat kodeistansa rikkaista vanhemmistansa : no minä poika laulelen hevosista kiesistä ja kulkusista : Taivas on mun kattona ja maa on mun mattona tuuli oli tuudittaja : no miten voisin näitä mieron polkuja ramppailematta olla : (Åberg 2003, Laulu 39, 74)

”L

aulettiin matkalla, kun kylän välit olivat pitkät, miehet kärrissä istuessaan laulelivat”, kuvailee romanimusiikin tutkija Kai Åbergin anonyymi haastateltava romanien kiertämistä ja siihen liittyvää musiikkiperinnettä. Itä-Suomesta koottujen romanilaulujen sanat kertovat usein luonnosta, kodittomuudesta ja kovasta elämästä. (Åberg 2003, 15, 23–24.) Kotiseuturakkauteen tarvitaankin tunteita, samaistumista ja muistoja. Juuri muistot antavat draamalle rekvisiitan: ne liittyvät esimerkiksi perheeseen, menneisyyteen, kieleen, kulttuuriin, paikallisuuteen, uskontoon, elinkeinoihin – hyviin ja huonoihin asioihin. (Lönnqvist 2002, 116). Olemme tottuneet liittämään

116

Kotiseutu 2017

kotiseutuun tuttuuden ja jonkinasteisen pysyvyyden. Jos päivittäinen suhde omaan kylään tai kaupunkiin katkeaa, kotiseutusuhde jatkuu toisena, ehkä parempana. Lapsuuden kotiseutu muuttuu sillä hetkellä, kun ihminen muuttaa sieltä pois. ”Se on paikka, jossa minua ei enää ole.” (Löytty 2008, 109.)

Romanien näkökulmasta asia on mutkikkaampi.

Kotimme kulki mukana talvella reessä ja kesällä kärryissä. Muistan ankarat talvipakkaset ja kahisevat heinät reen pohjalla. Ne lämmittivät ihmisiä, ja niitä annettiin ruoaksi hevoselle. Reessä oli myös jonkinlainen täkki äidin ja meidän lasten peitteenä. Kaukaisissa muistikuvissa isä kävelee hevosen rinnalla tai seisoo takana reen jalaksilla. Kovalla pakkasella hän veti villasukat lämmikkeeksi saappaiden päälle. Niissä ankarissa olosuhteissa kaksivuotias pikkuveljeni Gunnar kuoli aivokalvontulehdukseen. Paljon oli taloja, joissa ovet pistettiin säppiin ja usutettiin koirat kannoille, jos mustalaiset ajoivat pihaan. (Lindberg & Putkonen 2012, 14.)

Vaikka romanien kiertäminen on käytännössä tarkoittanut kodittomuutta, se on mahdollistanut suhteen luomisen kotiseutuun. Armas Hagert kuuluu nuorimpaan kiertäneiden romanien ikäluokkaan. Hän kiersi kahdeksanvuotiaaksi asti perheineen Varkauden seudulla, jonka lähipitäjät ihmisineen tulivat pikkupojalle tutuiksi. Perhe sai ensimmäisen kotinsa vuonna 1966. (Hagert A. 2016.) Romanit kiersivätkin tyypillisesti kotiseudullaan melko pienellä alueella (Pulma 2006, 72). Vihtori Hagert antaa vuonna 1998 tehdyssä haastattelussa hyvän esimerkin kiertoalueen koosta: ”Virtasalamella, Rantasalamella, Mikkeli[ssä], Joroisissa siellä oli niijen kulukupaikka” (Hagert V. 1998).

Kotiseudun maalaistalot olivat romaneille tuttuja. He tiesivät, missä talossa isäntä toivoi apua hevosen kengitykseen tai emäntä lisäkäsiä vaivalloiseen pyykinpesuun. Samoin he tiesivät, mihin taloon ei isäntäväen pahan sisun vuoksi edes kannattanut pyrkiä. Kotiseutu tuli kiertäville romaneille läheiseksi monella tapaa. Köyhyys ja ankarat olot eivät olleet este nauttia kotiseudun maisemista, tunnistaa oman maakunnan jokivarret ja parhaat leiriytymispaikat. Romantiikka on silti ollut kaukana arjesta. Eräs Pohjois-Suomessa vuosia sitten tapaamani vanha romaninainen kertoi liikuntakyvyttömästä perheenjäsenestään, jota hänen lapsuudessaan hoidettiin hevoskärryssä. Nainen totesi karusti tietävänsä ”mitä elämä on”.

Vaikka kiertävät romanit puhuivat keskenään omaa kieltään, romanikieltä, maalaistaloihin pyrkiessään he tottuivat kuulemaan isännältä tai emännältä ”saatte tulla, jos ette puhu kieltänne” (Hagert A. 2016). Romanikieles-

Kotiseutu 2017

117

tä tulikin kiertävien romanien yhteiskuntaan integroitumisen uhri. Suomen kieli ja sen monet murteet ovat tulleet romaneille tutuiksi. Silti romanikieli on huonostikin osattuna monelle romanille ”sydämenkieli”. Nyt romanikieli on vakavasti uhanalainen, eivätkä sitä nuorista puhu hyvin kuin harvat (Hedman 2016, 13, 15–16).

Väinö Lindberg kertoo saaneensa pysyvän kodin varhaislapsuudessaan sotavuosina Loviisan Tykistökadulta. Seitsenhenkisen perheen koti oli pieni huone puutalon kivijalassa. Muistot juurista, kodista, Loviisan kaupungista ja Itä-Uudestamaasta ovat säilyneet Väinö Valdemarin mielessä läpi elämän.

Vasta vuonna 2009 hän päätti soittaa vanhan kotitalonsa ovikelloa. ”Käykö mitenkään päinsä, että menen katsomaan teidän pannuhuonettanne? Asuin siellä lapsena”, kysyi sosiaalineuvos Lindberg avaamaan tulleelta hämmästyneeltä rouvalta. Ison perheen asunto osoittautui kymmenen neliömetrin suuruiseksi. Sen mitat olivat kaksi ja puoli metriä kertaa neljä metriä. (Lindberg & Putkonen 2012, 11–12.)

Noin kolmannes Suomen romaneista asui ennen sotia vanhassa Viipurin läänissä. Karjalan evakkojen joukossa rajan tälle puolelle tulikin suuri määrä romaneja, joiden evakkotaival osui sodanjälkeiseen rakennemuutokseen.

Kun karjalaiset asutettiin, ei romanievakoille tahtonut löytyä paikkaa mistään. Muutos maanteiltä omiin tupiin, kuten tutkija Miika Tervonen asian ilmaisee, ei ollut helppo. Tilanne kärjistyikin 1950-luvun alussa usean slummialueen syntymiseen pääkaupunkiseudulle. (Tervonen 2012b, 166, 170.)

Talo omalla tontilla Mäkkylänmäki mainitaan tällaisena slummina, joka ei kaunistanut sodista toipuvaa ja jälleenrakennettavaa Suomea. Mäkkylä sijaitsee Espoossa Helsingin Pitäjämäen ja Espoon Leppävaaran välisellä alueella. Romanitelttojen täsmällisestä paikasta en ole nähnyt kirjallista kuvausta, eikä alueelta löydy kulttuurihistoriallista muistolaattaa. Roosa Åkerlund, jos kuka, tuntee paikan hyvin, koska hänen Amanda-äidillään oli Mäkkylässä pieni talo omalla tontilla. Se, että Manta omisti tonttinsa, oli syy siihen, että hänen pihapiiriinsä alkoi 1950-luvun alussa muodostua paikkaansa etsivien evakkoromanien telttakylä. Tämä tapahtui viranomaisten kauhuksi, ja nämä yrittivät huonolla menestyksellä saada slummin asukkaita häädettyä. Mantalla oli kuitenkin oikeus kestitä omalla tontillaan niin paljon vieraita kuin huvitti, vaikka sitten teltoissa. (Åkerlund R. 2016.)

Mihin nämä ihmiset olisivat menneet, kun asuntoja ei ollut? Olosuhteet Mäkkylässä, etenkin talvella, olivat sietämättömät. Paperisista sementtisäkeis-

118

Kotiseutu 2017

tä kyhättyjä telttoja yritettiin tilkitä rievuilla ja kattohuovan palasilla. Pahimmillaan leirissä asui yli 200 romania. (Tanner & Lind 2009, 15–16.) Toisella vuodella olevan Tuula Lindin huostaanotto Mäkkylästä on kuvattu kirjassa Käheä-ääninen tyttö: Marraskuun toisen päivän aamuna kahvit juotuaan Emma Lind lähti tytär sylissään kävellen kohti Espoon kunnantoimistoa ja allekirjoitti siellä lastensuojelijan huoneessa sopimuksen tyttärensä huostaanotosta.

--- Seuraavana aamuna Tuula Aila Ramona kuljetettiin autolla Mustalaislähetyksen Sipoon lastenkotiin. --- Tuulan huostaanotto vahvistettiin Espoon sosiaalilautakunnan kokouksessa 10. marraskuuta vuonna 1953. (ibid., 16–17).

Halusin nähdä Mäkkylän mäen entisen romanileirin täsmällisen paikan ja sain oppaakseni Roosa Åkerlundin. Olisiko vauras Espoo pyyhkinyt kartaltaan kulkijoiden köyhän menneisyyden ja pilkkonut romanien vanhan maiseman tunnistamattomaksi? Sodan jälkeinen Mäkkylä olikin rakennettu uuteen uskoon. Polut ja tiet risteilivät, rotukoiria kävelyttävillä oli muodikkaat lenkkiasut: Roosa ei tahtonut tunnistaa maisemaa, eivätkä ohikulkijat osanneet auttaa. Vanhoja rakennuksia oli purettu, tontteja pilkottu, aitoja rakennettu ja vanhoja teitä hävitetty. Pitkään kierreltyämme Roosa löysi vihdoin lapsuutensa maamerkit, oikeat ilmansuunnat ja maiseman muodot. Pieneltä metsäalueelta löytyi tuttu kivetty tie ja muutama kappale entistä kotimökin kivijalkaa. Roosa osasi jo tässä vaiheessa kertoa meille, missä romanien teltat sijaitsivat. ”Ei siellä metsässä, vaan täällä, ihan lähellä tätä vanhaa tietä!” Espoolainen vanhus oli samaan aikaan innostunut ja liikuttunut. Mäkkylän mäki on yksi hänen kotiseuduistaan. (Åkerlund R. 2016; Rajala S. 2017, 26–27.)

Kotiseutuun kiinnittymisen mekanismit ovat monenlaisia, mutta saavuttaakseen myönteisen kotiseutusuhteen ihmisen pitää uskoakseni olla edes jossain määrin hyväksytty kotiseudullaan. Vielä nykyäänkin monella kotiseudulla romaneita saatetaan syrjiä, osoitella ja antaa jopa suoria viestejä siitä, että olisi parempi, jos lähtisitte muualle. Sotien jälkeen tilanne on ollut erityisen hankala. Jos pääväestöön kuuluvia Karjalan evakkoja silloin syrjittiin ja ”ryssiteltiin”, niin ”mustalaisista taisi saada tapporahaa”, sanoo Ossi Blomerus. Hän kertoo isästään Armas Baltzarista tämän postuumisti julkaistun kirjan esipuheessa. Armas oli lähtöisin Keski-Suomesta, Jyväskylän seudulta, mutta Uuno-isänsä dramaattisen kuoleman jälkeen päätyi Savonlinnaan.

(Blomerus O. 2016.)

Kotiseutu 2017

119

Isän isä kuoli 1940-luvun puolivälissä. Siihen aikaan romanit kiertelivät hevosella ajaen maatalosta toiseen, koska heillä ei ollut omia asuntoja. Niinpä erään kerran, kun Uuno ja Roosa pysähtyivät jonkin maatalon pellonreunalle syöttämään hevostaan, talon isäntä tuli ja ampui ilman varoitusta ukkini. Tämä tapahtui Rääkkylän kunnassa Pohjois-Karjalassa. Roosa-mummo jäi yksin ison perheen kanssa. (Blomerus O. 2011, 4.)

Millainen suhde kotiseutuun voi olla ihmisellä, joka lapsena kiertäessään näkee isänsä käsittämättömän tapon? Armas Baltzar yritti pitkään aikuisena selvittää isänsä tappoa, mutta ei onnistunut saamaan käsiinsä minkäänlaisia dokumentteja tapahtuneesta. Perheen käsitys on, että rikosta ei koskaan puitu oikeudessa eikä ketään tuomittu. Armas Baltzarille Savonlinnasta tuli todella tärkeä juuri hyväksytyksi tulemisen kautta. Armas Baltzar halusi vastavuoroisesti antaa kotiseudulleen jotakin ja hän toimikin yli 20 vuotta perustamansa Savonlinnan seudun romanilähetyksen puheenjohtajana. Ossi Blomerus kuvailee lapsuuttaan Savonlinnassa: Vanhemmat muuttivat 1960-luvulla sellaiseen taloon, jossa oli putkat.

Talo oli aiemmin ollut sotilasparakki. Meidän perheemme lisäksi siinä asui kymmenen muuta perhettä. Mökki oli aina täynnä. Kaikki sopivat saman katon alle, vaikka tilaa oli vähän. Arvata saattaa, että meno oli toisinaan kuin nousevan auringon talossa, ihmisiä tuli ja meni.

Kuitenkin kaikki puhalsivat yhteen hiileen, eikä ollut pahemmin erimielisyyksiä. 1970-luvulla isä tuli uskoon ja elämä muuttui sen myötä tosi paljon. (Blomerus O. 2011, 4.)

Vaikka monet romaneista ovat kiertäneet vielä 1960-luvulla, on osalla jo varhain ollut pysyvä asunto, vuokramökki, oma pieni talo tai jopa maalaistalo viljelyksineen. Erityisesti Pohjanmaalla oli tunnettuja romanisukuja talollisina (Tervonen 2012a, 108). Kiertävän elämän ja pysyvän asumisen välimaastoon on kuitenkin mahtunut suuri kirjo erilaisia asumismuotoja: väliaikaisia kortteereja, sukulointia ja toisten nurkissa majailua. Erilaiset asumisen muodot ovat yhtä kaikki kiinnittäneet romaneita kotiseutuun.

Oikeus kotiseutuun Kotiseudun merkitys riippuu Satu Blomeruksen mukaan siitä, minkä ikäiseksi ihminen ajattelee itsensä. Iän myötä kotiseutu kasvaa alueena. Lapsena kotiseutu on pihapiiri, mutta elinpiirin laajetessa kotiseudusta tulee isompi. Koti-

120

Kotiseutu 2017

seudusta tulee Satu Blomeruksen mieleen ensimmäiseksi pieni, harmaa mökki. Sen nurkat olivat talvella jäässä ja vesi jäätyi ämpäreihin. Mökki oli koti ja pysyy aina kotina. (Blomerus S. 2016.)

Nyt kotiseutu on minulle Parolan seutu ja Hämeenlinnan kaupunki. Hämeenlinnan kaupungin kauneus yllättää minut edelleen. Näen siinä eri asioita kuin lapsena. Vaikka olen asunut Helsingissä 20-vuotiaasta, enkä enää edes sopeutuisi Parolaan, ei Helsinki silti ole samalla tavoin kotiseutu kuin Parola. Kumma kyllä, en koe edes tarvetta mennä Parolaan.

Tänä päivänä siellä päinvastoin tuntuu ikävältä, koska vanhalla kirkolla on niin paljon omaisten hautoja. Jos joku on kotoisin minun kotiseudultani, se on minulle heti tuttu, vaikkei olisikaan. (Blomerus S. 2016.)

Romanien elämässä on ollut aina enemmän tai vähemmän köyhyyttä. Kun romanit ovat saaneet pysyvän kodin, on myös kotiseutuun syntynyt omistajuus, tunne siitä, että kotiseutu kuuluu minulle. Oikeutta kotiseutuun ei voi ostaa rahalla, sillä kotiseutu on käsitteenä yhdenvertainen. Varallisuudesta, iästä tai etnisestä taustasta riippumatta kenellä hyvänsä on oikeus nauttia kotiseudun sosiaalisesta turvasta, tutusta ympäristöstä ja kokemukseen pohjautuvasta tiedosta, mistä poukamasta kannattaa onkia soppakalaa.

Jotkut kotiseutuun liittyvistä muistoista ovat huonoja, kuten köyhyys.

Kun lapsena olin koulussa, ei ollut hienoja vaatteita eikä hienoja suksia. Sielläpäin asui rikkaita talollisten lapsia, joten köyhyys toi osallisuuden puutetta. Vaikka me tunnettiinkin kaajeita (pääväestön ihmisiä), ei koskaan oltu vertaisia. Kymmenkunta vuotta sitten ajettiin vanhan kotimökin ohi ja siinä oli sen paikalla hienoja rivitaloja. Tuntui, että kuka on vienyt meidän maan, vaikka se olikin kunnan maata ja se meidän talo oli kunnan omistama kaatuva mökki. (Blomerus S. 2016.)

Suomalaiset romanit korostavat suomalaisuuttaan (Friman-Korpela 2014, 143). Miranda Vuolasranta puhuu romanien kaksoisidentiteetistä, jossa on ”romanipuoli” ja ”suomalaispuoli”. Hän pohtii, mahtaako kotiseututunne vahvistaa enemmän romanien suomalaista puolta.

Suomen romanit ovat syvästi isänmaallisia ja tuntevat valtavaa kotiseuturakkautta. Kotiseutu tarkoittaa usein romaneille lopullista päämäärää. Eräs Ruotsissa pitkään asunut romaniperhe menetti poikansa, ja suuri määrä sukua tuli Pohjois-Karjalaan hautaamaan lapsensa

Kotiseutu 2017

121

Romanikotien sisustus noudattaa linjaa, jota yksinkertaistaen voisi luonnehtia skandinaavisen pelkistetyn sisustuksen vastakohdaksi. Huonekalut ovat raskaita, ylellisiä ja niissä näkyy antiikkihuonekalujen piirteitä. Kuva: Susanna Rajala.

kotiseudun multaan. Sieltä he ajoivat Länsi-Ruotsista satoja kilometrejä, että saisivat rakkaansa omaan maahan Pohjois-Karjalaan. Kotiseudulle palataan aina. Tiedän tuttuja romaneja, jotka sanovat, että mikäli heitä ei voida haudata kotiseudun multaan, heidän haudalleen on ainakin tuotava sitä. (Vuolasranta M. 2016.)

Ennen romaneita määriteltiin suvun kautta, kysyttiin kenen tyttöjä tai poikia oltiin, nykyään romaneista ei enää puhuta suvun jäseninä, vaan paikkakunnan kautta. Enää ei identifioiduta kiertävän suvun, vaan nimenomaan paikallaan pysyvän kodin kautta. (Vuolasranta M., 2016.) Mirandan kuvailema muutos tarkoittaa, että romanihenkilön etunimeen ei enää useinkaan liitetä hänen vanhempiensa etunimiä, vaan paikkakunnan tai paremminkin kotiseudun nimi.

122

Kotiseutu 2017

Romanikodeissa on usein koriste-esineitä ja uskonnollisia kuva-aiheita.

Kuva: Susanna Rajala.

Pysyvästä kodista on tullut romaneille äärimmäisen tärkeä. Romanikoti pidetään erittäin puhtaana ja sen sisustaminen kuuluu tyypillisesti romaninaisten lempipuuhaan. Sisustaminen noudattaa linjaa, jota yksinkertaistaen voisi luonnehtia skandinaavisen pelkistetyn sisustuksen vastakohdaksi. Huonekalut ovat raskaita, ylellisiä ja niissä näkyy antiikkihuonekalujen piirteitä.

Sisustuksessa käytetään paljon nahkaa, plyysiä ja muita tekstiilejä. Kodeissa on verhoasetelmia, koriste-esineitä ja uskonnollisia kuva-aiheita.

Pitsillä on erityinen asema romanikodeissa, ja vanhemmat romaninaiset ovat edelleen taitavia virkkaajia. Itsevirkattuihin pitseihin suhtaudutaan tunneperäisesti. Virkattu pitsi kantaakin mukanaan viitteitä vanhasta romanikulttuurista: kulkemisesta, kiertämisestä ja kaupanteosta. Lankarulla ja virkkuukoukku olivat romaninaisen nerokas tapa kuljettaa leipäpuuta mukanaan.

Pitsiä on virkattu kärryssä, kävellessä ja lopulta kotona. n

Kotiseutu 2017

123

Lähteet Blomerus, Ossi 2011: Armas Baltzar (1934– 2004). Teoksessa Baltzar Armas, MustalaisHermanni ja muita kertomuksia lapsille ja aikuisille, s. 4. Helsinki: Opetushallitus.

Friman-Korpela, Sarita 2014: Romanipolitiikasta romanien politiikkaan. Poliittisen asialistan ja toimijakonseption muutos 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa.

Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 513. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Hedman, Henry 2016: Suomi-Romani sanakirja. Suomen romanikielen nykyajan sanastoa. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Lindberg, Väinö & Putkonen, Tuovi 2012: Kärrypoluilta punaisille matoille. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lönnqvist, Bo 2002: Att möta den ”andra”.

Aspekter på etnologins janusansikte.

Teoksessa Gothóni René (red.), Att förstå humaniora, s. 111–117. Jyväskylä: Finska Vetenskaps-Societeten.

Löytty, Olli 2008: Maltillinen hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien kohtaamisesta. Teos.

Pulma Panu, 2006, Suljetut ovet. Pohjoismaiden romanipolitiikka 1500-luvulta EUaikaan, Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Rajala, Susanna 2017: Roosan muistoja Mäkkylästä. Latšo Diives, Romaniväestön koulutustiimin tiedotuslehti, s. 26–27.

Opetushallitus.

Tanner, Riikka & Lind, Tuula 2009: Käheäääninen tyttö. Kaalengo tsaj. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.

124

Kotiseutu 2017

Tervonen, Miika 2012a: Kiertolaisia, silmätikkuja ja rajojen ylittäjiä: 1800-luvun lopulta toiseen maailmansotaan. Teoksessa Pulma Panu (toim.), Suomen romanien historia, s. 84–142. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tervonen, Miika 2012b: Romanit ja suuri muutos. Teoksessa Pulma Panu (toim.), Suomen romanien historia, s. 166–197.

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Åberg, Kai 2003: Romanilauluja ItäSuomesta. Saarijärvi: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Henkilökohtaiset tiedonannot ja haastattelut Blomerus, Ossi 20.6.2016, henkilökohtainen tiedonanto.

Blomerus, Satu 27.9.2016, henkilökohtainen tiedonanto.

Hagert, Armas 31.10.2016, henkilökohtainen tiedonanto.

Hagert, Vihtori 14.4.1998, Romaniperinteen haastattelut. Haastattelija Helena Hagert, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Romaniarkisto.

Vuolasranta, Miranda 26.9.2016, henkilökohtainen tiedonanto. Åkerlund, Roosa 6.6.2016, henkilökohtainen tiedonanto.

”

Kotiseutu on alue, jonne olen kotiutunut tai jonka muutoin koen maisemallisesti ja yhteisöllisesti omakseni.

Kotiseutu 2017

125

Kotiseutuna Sápmi – Saamenmaa Päivi Magga, Piera Niillasa Piera Päivi Toimii tutkijana saamelaismuseo Siidassa saamelaiseen maisemaan ja kulttuuriympäristöön liittyvissä kysymyksissä. Vuohčču – Vuotso.

Saara Tervaniemi, Piera Jovnna Leena Sára Toimii väitöskirjatutkijana Lapin yliopistossa ja on kiinnostunut saamelaisen yhteisöllisyyden ja kansaisuuden ulottuvuuksista. Aanaar – Inari.

Johdanto 1 Saamelaiset kutsuvat kotiseutuaan Sápmiksi, joka usein suomennetaan Saamenmaaksi. Sápmi ulottuu neljän valtion alueelle Keski-Norjasta ja KeskiRuotsista Suomen Lapin yli Kuolan niemimaalle Venäjälle. Saamelaiset ovat Euroopan unionin ainoa alkuperäiskansa, ja heitä arvioidaan olevan laskutavasta riippuen 60 000–100 000 henkeä. Suomessa on noin 10 000 saamelaista. Puhuttuja saamen kieliä on yhdeksän, joista Suomen alueella puhutaan kolmea, pohjois-, koltan- ja inarinsaamea. Pohjoissaamen puhujat muodostavat suurimman kieliryhmän Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Inarinsaamea puhutaan ainoastaan Suomessa. Myös ainoa koltansaamen kieliyhteisö on Suomessa, vaikka sitä aikaisemmin on puhuttu myös nykyisten Norjan ja Venäjän valtioiden alueilla. Kaikki saamen kielet onkin luokiteltu uhanalai1 Kiitos artikkeliluonnoksen kommentoinnista kaikille Lapin yliopiston saamentutkimuksen ja Oulun yliopiston Giellagas-instituutin yhteiseen saamentutkimuksen jatkokoulutusseminaariin osallistuneille joulukuussa 2016. Erityiskiitos Veli-Pekka Lehtolalle, Jarno Valkoselle ja Áile Aikiolle.

126

Kotiseutu 2017

siksi kieliksi, joista inarin- ja koltansaame on luokiteltu erittäin uhanalaisiksi (Unesco).

Saamelaisalue on laaja, ja sen luonnonolosuhteet vaihtelevat ylätunturien paljakoista metsiin, palsasoista aapasoihin. Alue on äärevää maantieteellisesti ja ilmastoltaan. Vuodenaikojen vaihtelut ovat voimakkaita, talven pitkä kaamos vaihtuu keväällä alkavaan yöttömään yöhön. Saamenmaa tunnetaan parhaiten luonnostaan ja hiljaisuudesta. Saamenmaan maisemat ovatkin ahkerassa käytössä Suomen matkailumarkkinoinnissa ja imagon rakennuksessa. Tässä kuvastossa saamelaisten osaksi on usein jäänyt olla vain värikäs kuriositeetti.

Maan pohjoisosa, joka eteläsuomalaisesta perspektiivistä näyttäytyy harvaan asutulta syrjäseudulta, ja joka usein nousee esiin julkisessa keskustelussa sen luonnonarvojen ja jopa erämaisuuden kautta, on asukkaittensa kotiseutua.

Saamelaiset ovat alueen alkuperäiskansaa. Käsitteenä alkuperäiskansa peilautuu kolonialismin historiaan. Alkuperäiskansoilla tarkoitetaan kansoja tai etnisiä ryhmiä, jotka ovat asuneet maantieteellisellä alueella ennen sen valtaamista, valtioiden tuloa tai asuttamista nykyisen valtaväestön toimesta. Alkuperäiskansat ovat jääneet alueellaan alisteiseen asemaan. Näin alkuperäiskansojen kotiseutuun liittyy kilpailevia näkemyksiä siitä, kenelle alueet kuuluvat, ja kenellä on oikeus aluetta koskevaan päätöksentekoon. Sen takia maankäyttöön ja ympäristöön liittyvät konfliktit voivat saada saamelaisalueella myös etnopoliittisia ulottuvuuksia valtiorajojen sisällä.

Hallinnollisesti saamelaisten kotiseutualueeksi on määritelty Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän kunnan pohjoisosa eli Lapin paliskunnan alue. Osana saamelaisten kotiseutualuetta on myös hallinnollisesti määritelty koltta-alue, sillä kolttasaamelaiset menettivät Suomen aluemenetyksissä toisessa maailmansodassa vanhat sukualueensa ja tarvitsivat uuden asuinalueen. Vielä ennen sotia noin puolet saamelaisten kotiseutualueen asukkaista oli saamelaisia. Nykyään he muodostavat vain kolmasosan väestöstä ja ainoastaan Utsjoen kunnassa saamelaiset ovat enemmistönä (Lehtola 2015).

Giibat don leat? Kuka sinä olet? Gos don leat eret? Mistä sinä olet kotoisin?

Mii lea du goargu? Mikä on sukusi? kysyy saamelainen tutustuessaan toiseen saamelaiseen. Kiinnostus kotiseutuun liittyy vahvasti kysymyksiin siitä, keitä me olemme ja mistä me tulemme. Ne molemmat ovat keskeisiä kysymyksiä paitsi yksilön myös yhteisön omakuvan ja identiteetin hahmottamisessa. Kotiseutua määrittää se, kenen näkökulmasta sitä tarkastellaan ja kenen kuulumista johonkin alueeseen käsitellään. Juuri sen takia kotiseutututkimukseen liittyy maantieteen, historian ja kulttuurintutkimuksen lisäksi aina myös poliittinen ulottuvuus (vrt. Riukulehto 2013, 24).

Kotiseutu 2017

127

Saamelaisten

Tarkastelemme tässä artikkelissa kotiseutua saamelaisesta näkökulmasta tarkoituksena hahkotiseutuun liittyy mottaa saamelaiseen kotiseutuun liittyviä erilähtökohtaisesti eri tyiskysymyksiä. Saamelaisten kotiseutuun liitkansojen läsnäolo ja tyy lähtökohtaisesti eri kansojen läsnäolo ja monikulttuurisuus. Monikulttuurisuus ei tarkoita monikulttuurisuus. ainoastaan suomalaisia (tai ruotsalaisia, norjalaisia ja venäläisiä) ja saamelaisia, vaan myös eri saamelaiskulttuurien läsnäoloa alueella. Koska saamelaiset ovat neljän valtion alueella asuva alkuperäiskansa, kotiseudun tarkastelu ei luonnollisestikaan mukaile valtion rajoja. Sen sijaan huomio kiinnittyy siihen, miten alisteisessa asemassa oleva alkuperäiskansa poliittisessa toiminnassaan tekee näkyväksi olemassaoloaan omalla kotiseudullaan ja puolustaa kotiseutuaan ja asemaansa siellä.

Tämän artikkelin ensimmäisessä kappaleessa käsittelemme saamelaisyhteiskuntaa ja sitä kohdanneita suuria murroksia, kuten rajasulkuja ja sotia, ja niiden vaikutusta saamelaisten kotiseutuun. Toinen kappale käsittelee saamelaisen kulttuurin suhdetta kotiin, kotiseutuun ja sitä koskevaan tietoon. Kolmannessa kappaleessa käsittelemme murrosten seurauksena tapahtunutta saamelaisten poliittista järjestäytymistä kansana. Lopuksi pohdimme saamentutkimuksen haasteita suhteessa kotiseutututkimukseen.

Saamelaisten kotiseutu ja sen murrokset Saamelainen yhteisö on perinteisesti järjestäytynyt siidoihin. Pohjoissaamenkielinen sana siida 2 tarkoittaa historiallista lapinkylää, jolla viitataan alueisiin ja yhteisöihin, jotka aluetta käyttivät. Siidat ovat olleet metsästykseen perustuneiden yhteisöjen aikaan muodoltaan pyöreähköjä. Poronhoitoon erikoistumisen myötä siidojen muoto muuttui maastonmuotoja seuraaviksi pitemmiksi kaistaleiksi, jolloin niiden sisällä voitiin hyödyntää poron vuotuiskierron mukaisesti eri laidunalueita. Yksinkertaistettuna kesäksi kuljettiin merenrantaan ja talveksi sisämaan suojaan. Siida jakautui yhteisalueiden lisäksi myös erilaisiin käyttöalueisiin suvuittain tai perheittäin, ns. sukumaihin. Rajat eivät ole olleet maastoon merkittyjä, vaan yhteisö tiesi kuka mitäkin aluet-

2 Nykyisin käsitteellä siida on myös muita merkityksiä, kuten tokkakunta tai porojen paimennusalue tai Norjan poronhoidon hallinnolliset yksiköt, ns. paliskunnat. Myös Inarissa sijaitseva saamelaismuseo on nimeltään Siida.

128

Kotiseutu 2017

Käsivarressa, entisen Rounalan siidan alueella sijaitsee nykyään kolmen valtakunnan – Suomen, Ruotsin ja Norjan – rajapyykki. Kuva: Kia Olin 2015.

ta käyttää ja mihin. Siidajärjestelmä mahdollisti myös jouston etenkin kriisitilanteissa. (Siidajärjestelmästä ks. esim. Aikio 2000.)

Siidajärjestelmä murtui pikkuhiljaa uudisasutuksen ja toisaalta valtioiden rajanvetojen seurauksena. Vielä vuonna 1751 solmittu Ruotsin ja Tanska-Norjan välinen Strömstadin rajasopimus mahdollisti saamelaisten vapaan liikkumisen rajojen yli, sillä sopimuksen lisäpöytäkirjassa Lappekodicillissä sovittiin erikseen saamelaisten erityisoikeuksista. Lappecodicilliä pidetään osoituksena siitä, että valtiot tunnistivat sopimuksensa ulottuvan saamelaisten maille. (Aikio 1988, 61–63; Lehtola 2015, 58; Nahkiaisoja 2006, 175–180).

Sopimuksen mukaan saamelaisia oli kummassakin valtiossa kohdeltava kuin omia kansalaisia riippumatta siitä, kummalta puolen rajaa he olivat virallisesti kotoisin, jopa sota-aikoina. (Lehtola 2015, 58–59.) On selvää, että jo rajasta sopiessaan valtiot olivat tietoisia siitä, ettei se tule mukailemaan saamelaisten kokemusta kotiseudustaan, eikä rajan haluttu vaikeuttavan saamelaisten elinkeinojen harjoittamista ja liikkumista.

Saamelaisten asema muuttui ratkaisevasti 1800-luvulla. Haminan rauhassa vuonna 1809 Ruotsi luovutti Suomen Venäjälle. Sen seurauksena Suomen ja Ruotsin rajalla olleet Tornion Lapin lapinkylät jakaantuivat eri valtioihin.

Venäjän ja Norjan välinen Näätämön yhteisalue purettiin vuonna 1826 ja sen seurauksena kolttasaamelaiset karkotettiin Suomen puoleisesta osasta. Norjan ja Venäjän väliset erimielisyydet johtivat siihen, että Venäjä sulki Norjan

Kotiseutu 2017

129

vastaisen rajan vuonna 1852. Se ja vuoden 1889 rajasulku Ruotsin vastaisella rajalla lopettivat mahdollisuudet rajan ylityksiin. (Lehtola 2015, 58–59.) Tästä seurasi saamelaisen yhteiskunnan murros, jolla oli laajat ja kauaskantoiset seuraukset. Porosaamelaiset eivät enää pystyneet rajasulkujen seurauksena jatkamaan vuotuiskiertoon perustuvaa elämäntapaansa samanlaisena. Sen sijaan he joutuivat valitsemaan, minkä maan kansalaisiksi he kirjautuvat ja sopeuttamaan elinkeinon harjoittamisen mukailemaan valtion rajoja, mikä tarkoitti myös väestömuuttoja saamelaisalueen sisällä.

Kolttasaamelaisten osalta suuret muutokset vielä jatkuivat. Vuonna 1917 itsenäistyneen Suomen raja suhteessa Venäjään vahvistettiin Tarton rauhassa vuonna 1920. Petsamo siirtyi Suomelle halkaisten Suonikylän siidan kahtia.

Koltta-alue pirstoutui kolmen valtion alueelle.

Suomi luovutti Petsamon takaisin Neuvostoliitolle runsaan parinkymmenen vuoden kuluttua toisen maailmansodan jälkeisessä Moskovan rauhassa vuonna 1944. Petsamon luovutuksen myötä kolttasaamelaiset jättivät kotiseutunsa muuttaessaan Suomen rajojen sisäpuolelle. Suonikylän koltat asutettiin osittain Näätämön kolttien talvilaidunalueille ja inarinsaamelaisten käyttöalueille. Muutos aiheutti kolttasaamelaisille peruuttamattoman muutoksen, he menettivät kotiseutunsa lisäksi siidajärjestelmään perustuvan elämäntapansa (ks. Lehtola 2015, 108–109).

Toisella maailmansodalla ja erityisesti jatkosodan loppuvaiheen Lapin sodalla oli kaiken kaikkiaan valtavat vaikutukset saamelaiskulttuuriin. Lapin sodan alkaessa syyskuussa 1944 saamelaiset evakuoitiin Pohjanmaalle ja Ruotsiin. Evakkoaikana vieraasta kulttuurista saadut vaikutteet tuotiin mukana kotiseudulle, jossa lähes koko materiaalinen kulttuuri oli tuhoutunut Lapin polttamisen myötä. Lapin jälleenrakennuksen myötä myös saamelaisten rakennustapa koki muutoksia. Ainoastaan Utsjoen rakennuskanta ja materiaalinen kulttuuri säästyivät totaaliselta tuholta. (Lehtola 2012, 370–387.)

Seuraava saamelaiseen asumiseen vaikuttanut tekijä oli vuonna 1969 säädetty porotilalaki, jonka myötä porosaamelaiset siirtyivät 1970-luvulla jälleenrakennusajan ahtaista asuinolosuhteista oman aikakautensa moderneihin omakotitaloihin. Tässä vaiheessa siirryttiin monin paikoin perinteisestä hajaasutuksesta keskitettyyn asumiseen. Asuin- ja rakennustapa muuttui monin tavoin, ja sillä oli vaikutuksensa paitsi asuinrakennukseen ja pihapiiriin niin myös perhesuhteisiin: hirsitaloissa asui suurperhe ja porotilalle muutti ydinperhe. (Magga 2004.)

Muita modernin mukana tuomia muutoksia saamelaisten kotiseudulle oli tiestön rakentaminen (ks. Lehtola 2015) ja sähköistäminen, jotka vaikuttivat merkittävästi koko saamelaisalueelle ja siihen, kuinka asutus sen jälkeen kes-

130

Kotiseutu 2017

kittyi. Koska tiestö ja sähköistäminen eivät ulottuneet kaikkialle, luontaisten kulkureittien varrella oleva asutus vähitellen autioitui tai siirtyi kausiasumisen käyttöön. Näillä usein positiivisessa valossa esitetyllä ja sinänsä arkista elämää helpottavilla muutoksilla oli kuitenkin saamelaiskulttuurin siirtymisen kannalta myös negatiivisia vaikutuksia. Pelkkä luontaistalous ei enää antanut elantoa kasvaneiden elinkustannusten aikaan, ja viimeistään tässä vaiheessa monen oli alettava etsiä palkkatöitä. 1970-luvun rakennemuutos sai myös saamelaisia muuttamaan kotiseudultaan etsimään uusia työllistymisen mahdollisuuksia. (Magga 2004.)

Saamelaiset ovat menettäneet kotiseutuja myös rauhan aikana. Suomen puoleinen esimerkki on läntisen Euroopan suurimpien tekoaltaiden Lokan ja Porttipahdan rakentaminen 1960-luvun lopulla. Sen seurauksena alueen asukkaat joutuivat muuttamaan kodeistaan ja syntyi uusi käsite, allasevakko. Allasevakot menettivät kotiseutunsa Suomen valtion toiminnan seurauksena lopullisesti.

Saamelaisten kotiseutua koskeva keskustelu väistämättä peilautuukin valtioiden historiaan, sillä rajanvedot ovat pirstoneet saamelaisten alueita ja saamelaiset on pyritty sulauttamaan osaksi kansallisvaltioita. Saamelaisten historiaan liittyvät kotiseutujen menetykset, sillä eri vuosikymmeninä ja vuosisatoina valtioiden rajat ovat rikkoneet saamelaisten siidoihin perustuvaa yhteiskuntajärjestelmää ja siten käsitystä kotiseudusta, joka on ollut vahvasti sidoksissa käyttöalueisiin.

Valtioiden etupiirien laajentuminen saamelaisten maille ja siidajärjestelmän murentuminen ovat vähentäneet sen tiedon merkitystä, joka liittyi vuotuiskiertoon perustuvaan alueiden käyttöön ja niihin liittyviin käytänteisiin ja uskomuksiin. Lisäksi saamelaiskulttuurin on ollut sopeuduttava koko ajan uusiin, uuden ajan ja uuden asutuksen mukanaan tuomiin haasteisiin, eivätkä muutokset kulttuurissa ole tapahtuneet enää pelkästään omaehtoisesti. Silti saamelaisyhteiskunta on pystynyt sopeutumaan ja uusintamaan kulttuuriaan uudessa ajassa unohtamatta vanhaa kokonaan. Se, miten kotiseutu koetaan, miten siellä eletään, miten siitä tuotetaan puhetta ja miten päätöksiä sen käytöstä tehdään, on edelleen yhteydessä vanhaan siidajärjestelmään.

Saamelainen koti ja kotiseutu Saamen kielissä ei löydy suoraa vastinetta käsitteelle kotiseutu. Jotta voi pohtia minkälainen on saamelaisen kotiseutu, täytyy avata kodin käsitettä. Mikä siis on saamelaisen koti ja missä se sijaitsee? Saamelaisille on ollut tyypillistä vuotuiskiertoon perustuva kausiasuminen. Porosaamelaiset ovat jutaneet

Kotiseutu 2017

131

porojen laidunkierron mukaan. Utsjoen kalastajasaamelaiset ja inarinsaamelaiset ovat asuneet erillisissä kesä- ja talvipaikoissa. Kolttasaamelaisilla säilyi toiseen maailmansotaan saakka malli, jonka mukaan talveksi kokoonnuttiin yhteiseen talvikylään ja muulloin perhekunnat hajaantuivat omille pyyntialueilleen. Kausiasuinpaikoissa on tehty hieman eri asioita, ja siksi niiden rakennukset, rakenteet ja pihapiirit ovat muotoutuneet erilaisiksi. Saamelaiset ovat siirtyneet pysyvään asutukseen suhteellisen myöhään, ja se on tapahtunut eri puolilla saamelaisaluetta eri aikaan ja vaiheittain. Tämä kaikki on vaikuttanut käsitykseen siitä, miten koti ja kotiseutu ymmärretään. (Magga 2013; 2015.)

Porosaamelainen taiteilija Nils-Aslak Valkeapää on kuvannut saamelaista elämäntapaa laajassa tuotannossaan. Valkeapään klassikkorunon mukaan mu ruoktu lea mu váimmus, ja dat johtá mu mielde – kotini on sydämessäni, ja se kulkee mukanani (Valkeapää 1985). Tämä kuvastaa saamelaista elämänfilosofiaa siitä, että koti ei ole vain asuinrakennus ja sen ympäristö, vaan se on alue, jolla liikutaan ja jota käytetään. Tämän ajatustavan mukaan saamelaiselle myös pihapiiri on paljon laajempi alue kuin vain rakennuksen lähiympäristö (Magga 2015). Pohjoissaamenkielinen báiki tarkoittaa paikkaa, mutta on usein myös synonyymi sanalle koti, ruoktu. Esimerkiksi inarinsaamessa on vain sana bäikki tarkoittaen sekä paikkaa että kotia. Saamenkielinen käsite koti sisältää jo siis itsessään ajatuksen myös kotiseudusta – koti on enemmän kuin talo pihapiireineen. Koti on koko elinpiiri.

Käsitteenä kotiseutu sisältää ympäristön ja maiseman tarkastelun kulttuurin sisältäpäin. Jokaisella kulttuurilla on oma maailmankatsomuksensa ja arvomaailmansa, jotka tulevat näkyviksi kulttuuriin kuuluvien yksilöiden tavassa toimia omassa ympäristössään. Ne välittyvät myös kielen kautta käsitteiden ollessa kieli- ja kulttuurisidonnaisia. Saamelaisilla on alueellaan pitkä historia, mutta heidän kulttuuristaan ei ole juurikaan jäänyt jälkiä ympäristöön. Jäljet ovat voineet olla niin hienovaraisia, että vieraiden silmin ne ovat jääneet näkemättä ja ymmärtämättä. Saamelainen perinteinen maankäyttö ei ole pohjautunut merkittyihin rajoihin, tai siihen, että käyttöalueille olisi tarvinnut rakentaa. Rakennusmateriaalit ovat olleet paikallisia luonnonmateriaaleja, joten ne ovat käytöstä pois jäätyään maatuneet nopeasti. Kiinteään asutukseen siirryttiin paikoin myöhään, ja saamelaiseen hirsirakentamiseen liittyvä rakennusperintö on nuorta. Tämä kaikki merkitsee sitä, että muut ovat tulkinneet saamelaisten kotiseudun luonnoksi, ei kulttuuriympäristöksi. Saamelaisen kulttuuriympäristökäsityksen keskeinen osa on alueisiin ja paikkoihin liittyvä perinnetieto. Se on toisaalta tietoa ja toisaalta taitoa, jolla ympäristössä toimitaan. Yhä edelleen se on suullisena tietona siirtyvää ja käytännön työssä opittua, ja siten se on elämäntavan muuttuessa haavoittuvaa. (Magga

132

Kotiseutu 2017

2013, 10–13.) Saamelaisten kotiseutua tarkasteltaessa täytyy siis huomioida sen erilaiset kulttuuriset lähtökohdat. Tämä vaikuttaa myös niihin lähteisiin, joiden kautta siitä voi saada tietoa.

Saamelaisten historia on ollut pitkään suullista ja perustunut suulliseen muistitietoon. Suullinen tieto on sitoutunut paikkoihin ja alueisiin kertoen niiden käytöstä ja käyttäjistä muistelusten, paikannimien, joikujen ja leuddien muodossa. Saamelaisessa musiikkiperinteessä, erityisesti joiuissa ja leuddeissa, esiintyy usein paikka. Henkilöjoiuissakin mainitaan usein paikka, jolla henkilö on elänyt tai jota hän on käyttänyt. Paikalla voi olla myös oma joikunsa, joka kertoo paikan erityisyydestä. (Magga 2015, 10–11.) Omalta osaltaan saamen kielten moninaisuus ja niiden hidas kehittyminen kirjallisiksi kieliksi ovat vaikuttaneet siihen, että saamelaisten kirjallisiin lähteisiin perustuva historiankirjoitus on nuorta.

Saamen kielten eriytyminen omiksi kielikseen eri alueilla kertoo osaltaan saamelaisten pitkästä historiasta asuttamillaan alueillaan. Saamenkielet sisältävät itsessään paljon tietoa, jotka paikantuvat sen puhuma-alueeseen. Inarijärven rannalla eläneiden inarinsaamelaisten sanasto kertoo juuri sen alueen elinympäristöstä ja elinkeinoista. Esimerkiksi alueen paikannimistöselvitysten mukaan paikannimien määriteosissa esiintyvät ylivoimaisesti eniten kalat (Mattus 2007, 67). Tämä kuvastaa kalastuksen tärkeyttä inarinsaamelaiselle kulttuurille, sen lisäksi nimiin sisältyy myös paljon tietoa liittyen vesistöjen ekosysteemeihin ja siihen, kuinka niitä hyödynnetään tai on hyödynnetty aikaisemmin.

Saamelaisten perinteistä tietoa ei ole tarpeeksi huomioitu paikkoja virallisesti nimetessä. Saamenkieliset paikannimet eivät pitkään aikaan näkyneet kartoilla, koska kartoitustyö tehtiin valtakielellä muiden kuin saamelaisten toimesta. Kun saamelaisten historia omilla alueillaan jää kartoilla näkymättömäksi, kotiseutu muuttuu jonkin toisen nimeämäksi ja määrittämäksi. (Rautio-Helander 2008). Kartoille saatettiin keksiä kokonaan uudet suomenkieliset nimet, tai ne käännettiin suoraan suomeksi tai väännettiin vain mukailemaan saamenkielistä nimeä suomalaisittain lausuttuna, jolloin nimen merkitys muuttui kokonaan. Voi olla myös niin, että paikalliset käyttävät edelleen omaa paikannimistöään, mutta virallisissa kartoissa on kartoittajien nimeämät, paikallisille tuntemattomat paikannimet.

Sanotaan, että äidinkieli on ihmisen kotimaa. Siitä näkökulmasta voidaan kysyä, ovatko saamelaiset menettäneet osan kotiseudustaan kielenvaihdon kautta? Tai mitä he kotiseudustaan kielenvaihdoksen kautta menettävät?

Suomalaistamispolitiikan johdosta saamelaiset ovat joutuneet voimakkaaseen kielenvaihdon kierteeseen, jossa saamen kielten siirtyminen uusille sukupol-

Kotiseutu 2017

133

ville on merkittävästi heikentynyt, paikoin katkennut kokonaan (ks. esim.

Aikio 1988, Aikio-Puoskari 2016). Vielä 1960-luvulla lopulla 75 % saamelaisista puhui äidinkielenään saamea, mutta vuonna 2007 vain 24 % saamelaisista puhui äidinkielenään saamea (Nickul 1968; Sanila-Aikio 2016). Kielen vaihtuminen ei ole ollut vapaaehtoista, vaan suomalaistamisen tulosta.

Esimerkiksi luontosidonnaisen saamelaiskulttuurin sanastossa on paljon erilaisia maiseman muotoja ja lunta kuvailevia sanoja (ks. esim. Helander-Renvall 2016). Kielen vaihtuessa saamesta suomeksi yksityiskohtaiseen ympäristön kuvailuun kehittynyt sanasto ei pelkästään köyhdy, vaan se voi muuttaa myös tapaa tarkastella ympäristöä ja suhdetta siihen.

Kotiseutu syntyy kokemuksista, jotka tapahtuvat aina tilan ja ajan rajamaastossa. Riukulehdon (2013) mukaan paikasta tehty tulkinta on maisema.

Paikka ei ole pelkkä luonnonmaisema tai pelkät rakennelmat vaan siihen sisältyvät paikan perinteet ja sosiaaliset suhteet, jotka Riukulehto (2013, 24) nimeää henkiseksi ympäristöksi. Tämä lähestyy saamelaisen kulttuuriympäristön käsitystä, johon maiseman näkyvien rakenteiden lisäksi olennaisesti kuuluu henkinen, näkymätön kulttuuriympäristö. Se tarkoittaa perinnetietoa, joka kertoo paikkojen ja alueiden käytöstä. Sen kautta ja sen avulla syntyvät merkitykset, jotka muuttavat maiseman kulttuurimaisemaksi, ympäristön kulttuuriympäristöksi. (Magga 2007, 17; 2013, 10–11.)

Myös saamenpuvut kantavat mukanaan tietoa paikoista. Tavatessaan toisen saamelaisen ei ole niinkään tärkeää tietää heti keskustelukumppanin nimeä, vaan hahmottaa miltä seudulta, mistä suvusta ja siten mistä kulttuuritaustasta hän on kotoisin. Kysymyksiin ”Mistä olet kotoisin?” ja ”Mikä on sukusi?” voi nähdä vastauksen, jos saamelainen on pukeutunut saamenpukuun.

Esimerkiksi sinisessä verkakankaisessa saamenpuvussa koristevärit punainen, vihreä ja keltainen sekä niiden järjestys kertovat hänen olevan kotoisin Vuotson seudulta. Kotiseudun lisäksi puku kertoo sen viestejä ymmärtävälle muutakin, ehkäpä hän näkee puvusta myös suvun ja siviilisäädyn. Saamelainen kantaa siis juhlavaatteissaan viestin kuulumisesta tiettyyn kulttuurialueeseen, paikkaan – kotiseutuun.

Vaikka saamenpuvut esitellään usein alueittain ja ne sisältävät viestejä puvun kantajan kotiseudusta, on saamenpukuihin liittyvä merkitysjärjestelmä monisyisempi. Asuminen alueella ei automaattisesti oikeuta alueen puvun käyttöön ja esimerkiksi Inarin alue on voinut olla kotiseutua jo useiden sukupolvien ajan myös Enontekiön tai Utsjoen pukua käyttäville suvuille. Ulkopuolisten voi olla vaikea ymmärtää pukujen käyttöön liittyvää tapakulttuuria, mutta saamelaisille pukuihin liittyvät normit ja merkitykset ovat tärkeitä (ks. Magga S-M 2014). Saamelaiset tunnistavat toisensa suvuittain, ja myös

134

Kotiseutu 2017

Kotiseutu kulkee kantajansa mukana. Enontekiön porosaamelaisten sukujen nuoria saamelaisnuorten taidetapahtumassa Inarissa keväällä 2016.

Kuva: Päivi Magga 2016.

pukuihin kasvetaan suvuittain. Kun saamelainen paikantaa puvun kantajan tiettyyn sukuun ja paikkaan, paikantuu puvun kantaja myös historialliseen jatkumoon, johon sisältyy tietoa sukujen vaiheista ja asuinpaikoista. Saamelaisten vahva suhde kotiseutuun ei ilmene pelkästään puku- ja muussa käsityöperinteessä (duodji), vaan se on keskeisesti läsnä kaiken kaikkiaan saamelaisten rikkaassa kulttuuriperinnössä.

Saamelaisten näkyväksi tuleminen kansana omalla kotiseudullaan Saamelaisten kotiseudun kokemien murrosten johdosta Sammallahti (2013, 54) kuvaa käsitettä Sápmi diffuusiksi, joka ei ole verrattavissa valtioihin. Saamenmaa ei ole kuitenkaan aina ollut käsitteenä epämääräinen, sillä historiallinen lapinraja määritti sitä, ettei talonpoikaisasutuksen ollut mahdollista sijoittua saamelaisten alueelle. Nykyisin ei kuitenkaan välttämättä ole selvää, mitä Saamenmaalla milloinkin tarkoitetaan. Eri valtioilla on erilaiset tavat määrittää saamelaisalue hallinnollisesti. Norjassa kunnilla on mahdollisuus valita liittyvätkö ne saamenkieliseen hallintoalueeseen, jolloin valtio tukee saamenkielisiin palveluihin liittyviä kustannuksia. (mt.)

Kotiseutu 2017

135

Suomessa saamelaisia koskeva lainsäädäntö on pitkälti sidottu hallinnollisesti rajattuun saamelaisten kotiseutualueeseen. Saamelaisten kotiseutualueen raja vaikuttaa tällä hetkellä voimakkaasti mahdollisuuksiin siirtää saamen kieliä tuleville uusille sukupolville. Esimerkiksi saamen kielen ja saamenkielisen opetuksen mahdollisuudet ovat kotiseutualueen ulkopuolella tuntuvasti heikommat. Suurin osa saamelaisista asuu kuitenkin tällä hetkellä saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella, alle 10-vuotiaista saamelaislapsista jopa noin 70 % (Saamelaiskäräjät 2016). Vaikka saamelaisten kotiseutualue toisaalta hallinnollisesti rajaa sitä, miten saamenkielisiä palveluita ja näin koko kulttuuria on mahdollisuus kehittää, kotiseutualueen määrittäminen on luonut myös edellytyksiä saamen kielten ja kulttuurien revitalisaatiolle.

Ensimmäistä kertaa ajatus saamelaisten kotiseutualueen asettamisesta esitettiin saamelaisasian komiteamietinnössä vuonna 1952, tarkoituksena oli taata saamelaisille kotipaikkaoikeus, joka turvaisi saamelaiskulttuuria suomalaiselta asutuspaineelta.3 Mietintö ei kuitenkaan tuolloin johtanut toimenpiteisiin. Sittemmin saamelaisten kotiseutualue määriteltiin vuonna 1973 saamelaisvaltuuskunnan perustamisen yhteydessä. Tuo alue, jolla 90 % saamelaisista tuolloin asui, oli ensimmäisen saamelaislain soveltamisalue, johon myös valtuuskunnan tehtävät sidottiin. Saamelaisvaltuuskunta toimi saamelaiskäräjien edeltäjänä. Niin ikään vuonna 1995 säädetyssä laissa saamelaiskäräjistä saamelaisten kulttuuri-itsehallinto samaisella kotiseutualueella tunnustettiin. (Lehtola 2005; Valkonen 2017.)

Saamelaisinstituutioiden kuten saamelaiskäräjien perustaminen on osa laajempaa prosessia, jota on sittemmin kutsuttu saamelaisliikkeeksi, ja jonka seurauksena saamelaispolitiikan katsotaan institutionalisoituneen. Saamelaiset alkoivat vaatia tulla tunnustetuksi kansana, jonka myötä he esimerkiksi ovat ottaneet käyttöön omat yhteiset kansallissymbolinsa saamenlipun, kansallispäivän 6. helmikuuta ja kansallislaulun Sámi soga lávlla.4 Vaikka kansallissymbolit ovat tuoneet saamelaisia paremmin näkyväksi valtayhteiskunnassa, saamelaisten keskuudessa ne eivät silti ole syrjäyttäneet perinteisten sym-

3 Tuolloin alueeksi rajattiin Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Kittilän ja Sodankylän pohjoisimmat alueet. Koska vuoden 1962 väestötutkimuksessa (ks. Nickul 1968) saamelaisia oli Kittilän alueella vain 9 henkilöä, Kittilää ei myöhemmin laskettu saamelaisalueeksi.

4 Isak Saban runo saamen suvusta virallistettiin saamelaisten kansallislaululuksi yhdessä saamenlipun kanssa saamelaiskonferenssissa Åressa vuonna 1986. 6. helmikuuta valittiin saamelaisten kansallispäiväksi Helsingissä järjestetyssä saamelaiskonferenssissa vuonna 1992.

136

Kotiseutu 2017

boleiden kuten saamenpuvun asemaa yhteisöllisyyden ja saamelaisuuden ilmentäjinä (Tervaniemi 2012). Tähän samaan poliittiseen prosessiin liittyy rajoin rikotun Sápmin esittäminen visuaalisesti yhtenä alueena, joka oli seurausta tarpeesta puolustaa oman kulttuurin asemaa suhteessa valtayhteiskuntaan, tulla nähdyksi ja huomioiduksi kansana.

Saamelaisten etnisen ja kansallisen heräämisen katsotaan alkaneen 1800-luvun lopulla, jolloin Norjassa ja Ruotsissa perustettiin ensimmäisiä saamelaisyhdistyksiä ja saamelaiset lehdet. Tuon ajan saamelaispoliittisena kulminaatiopisteenä voidaan pitää Norjan Trondheimissa 6.2.1917 järjestettyä kokousta, joka oli ensimmäinen eri saamelaisryhmien välinen ja valtiorajat ylittävä kokous. Yhteisen kokoontumisen taustalla vaikuttivat maankäyttöön liittyvät paikalliset konfliktit saamelaisten ja uudisasukkaiden välillä.

(Lehtola 2015, 75–76.) Trondheimin kokous aktivoi edelleen saamelaisia järjestäytymään poliittisesti ja uudella tapaa ajamaan omia asioitaan suhteessa valtayhteiskuntaan.

Suomen saamelaisten poliittinen aktivoituminen tapahtui hieman myöhemmin. Toinen maailmansota ja sota-ajan tuomat muutokset sekä saamelaisten kokemat menetykset sysäsivät viimeistään myös Suomen saamelaiset ajamaan asioita yhdessä. Ensimmäinen Suomen saamelaisten yhdistys Samii Litto perustettiin evakkomatkan aikana Alavieskassa 1945. Samii Litto järjesti yhdessä Lapin sivistysseuran5 kanssa saamelaislähetystön Helsinkiin vuonna 1947, joka vaati valtiovaltaa turvaamaan saamelaisten olot. Vierailu johti saamelaisasian komitean perustamiseen vuonna 1949 ja komitean laatimaan mietintöön vuonna 1952. (Lehtola 2005, 11–14.)

Samii Litton kautta Suomen saamelaiset olivat mukana myös vuonna 1953 Ruotsin Jokkmokissa järjestetyssä ensimmäisessä saamelaiskonferenssissa. Siitä lähtien säännöllisin väliajoin järjestetyt saamelaiskonferenssit tarjosivat uudenlaisen yhteisen poliittisen areenan tutustua eri alueiden tilanteeseen, havaita kulttuuriset yhtäläisyydet ja mahdollisuuden etsiä yhdessä ratkaisuja samankaltaisiin ongelmiin. Saamelaisten poliittinen aktiivisuus kiihtyi 1960–1970-luvulla. Erityisesti yli kymmenvuotinen taistelu Alta–Kautokeino-vesistön suojelemiseksi kokosi yhteen tulevien sukupolvien saamelaisvaikuttajat ja -taiteilijat (Lehtola 2015, 114–120). Samoihin aikoihin saamelaiset myös aktivoituivat vahvistuvassa kansainvälisessä alkuperäiskansaliikkeessä.

5 Suomessa saamelaisasioissa merkittävä toimija oli myös vuonna 1932 perustettu Lapin sivistysseura, joka oli suomalaisten Lapin-ystävien perustama (Lehtola 2015).

Kotiseutu 2017

137

Suomen lippu liehui Saamen lipun rinnalla, kun tasavallan presidentti vieraili Saamelaismuseo Siidassa saamelaisten kansallispäivänä 6.2.2017. Kuva: Kia Olin 2017.

Kansallissymbolit ja saamelaisinstituutiot ovat siis antaneet ikään kuin uudenlaiset raamit, joiden suojassa saamelaiskulttuuri pääsee kehittymään ja siirtymään seuraaville sukupolville. Näiden poliittisten prosessien avulla saamelaiset ovat pyristelleet irti niistä negatiivisista mielikuvista, joita valtayhteiskunnissa saamelaisiin on liitetty. Saamelaiset ovat rakentaneet uudelleen omakuvaa ja omanarvontuntoa, ja he ovat tehneet olemassaolonsa ja kulttuurinsa erilaisuuden näkyväksi niin, ettei sitä voi heidän kotiseudullaan ohittaa.

Suuret murrokset ja toisaalta kasvava kiinnostus saamelaisalueen luonnonvaroja kohtaan ovat pakottaneet saamelaiset puolustamaan kotiseutuaan ja asemaansa siellä, joka on johtanut saamelaisten poliittiseen aktivoitumiseen ja oikeuksien ajamiseen kansana. Saamelaisidentiteetti on näin päässyt vahvistumaan, jonka myötä sen ylläpitämisestä ja siirtämisestä eteenpäin on tullut helpompaa myös saamelaisalueen ulkopuolella. Kiinnittyminen saamelaisidentiteettiin ei tapahdu enää pelkästään sukualueilla tapahtuvien käytäntöjen kautta, vaan myös esimerkiksi kaupungissa kasvaneella saamelaisella on mahdollista tuntea kuuluvuutta saamelaisyhteisöön ja alkuperäiskansaan – tuntea saamelaisalue kotiseudukseen. Vaikka kaupunkisaamelaiset omissa identiteettikertomuksissaan usein peilaavat omaa saamelaisuuttaan siihen alueeseen, johon heidän saamelaiset juurensa sijoittuvat, on myös muita tapoja, joilla he voivat osallistua ja ilmaista kuuluvuuttaan saamelaisyhteisöön.

Muihin eurooppalaisiin kansoihin nähden saamelaisten poliittinen järjestäytyminen nimenomaan kansakontekstissa on tapahtunut verrattain myöhään ja oikeastaan samaan aikaan kuin nationalismitutkimuksessa alettiin toisen

138

Kotiseutu 2017

maailmansodan jälkeen jo kriittisemmin tarkastella kansojen olemassaolon perustaa (ks. nationalismitutkimuksesta Pakkasvirta ja Saukkonen 2005). Tuolloin huomio alkoi keskittyä siihen, kuinka kansaa tuotetaan ja ylläpidetään.

Tästä syystä saamelaiskontekstissa tapahtuneen kansan rakentamisen poliittisuuden havaitseminen on ollut tutkijoille monesti helpompaa, kuin esimerkiksi valtioiden legitimiteetin ja poliittisuuden pohtiminen saamelaisalueella.

Suomalaisiin verrattuna saamelaisilla ei ole kuitenkaan ollut yhtä mittavaa kansan rakentamiseen tähtäävää historian kirjoitusta, eikä toisaalta omaa koululaitosta vastaavaa areenaa historiakulttuurilleen. Saamelainen kansaisuus ei näin ollen perustu samanlaiseen vaateeseen yhtenäiskulttuurista, eikä välttämättä tarpeeseen näkyvästi merkitä aluetta omakseen. Silti saamelaiset kokevat kansana keskinäistä solidaarisuutta, kenties johtuen kyvystä samaistua toisten saamelaisten tilanteeseen, jota keskeisesti määrittää assimilaation historia ja tarve kulttuurin säilyttämiseen elinvoimaisena, joka taas on vahvasti sidoksissa ympäröivään luontoon.

Kotiseutututkimuksen haasteet saamelaisessa kontekstissa Saamelaisia ovat tutkineet usein ulkopuoliset, ja saamelaisia onkin kuvattu joskus Euroopan tutkituimmaksi kansaksi. Saamelaisista lähtökohdista nouseva ja saamelaiset lähtökohdat huomioiva saamentutkimus on lähtenyt viriämään vasta 1970-luvulla. Saamentutkimuksen piirissä on kuitenkin vähän tutkimusta, joka on tunnistettavissa kotiseutututkimukseksi sen perinteisessä suomalaisessa merkityksessä. Saamentutkimuksen piirissä tehdään sen sijaan runsaasti etnisyyteen, identiteettiin ja yhteisöllisyyteen liittyvää tutkimusta, joka käsittelee tai jossa käsitellään samaa tematiikkaa kotiseutututkimuksen kanssa.

Kotiseutututkimuksella on aina poliittinen ulottuvuutensa, joka liittyy siihen, kenen näkökulmasta aluetta tarkastellaan ja kenen kuulumista alueeseen sillä tuetaan. Samalla tehdään rajanvetoja, määritellään meitä ja muita. Suomalaisella kotiseutututkimuksella on perinteisesti tuettu tarinaa suomalaisesta kansasta ja sen vaiheista. Koska suomalaisen kansan tarinaa kehystää valtio nimeltä Suomi, myös suomalainen kotiseutututkimus paikantuu helpommin suurempaan historialliseen kertomukseen.

Saamelaisen kotiseutututkimuksen, jos sellaista ajatellaan olevan, lähtökohdat ovat tässä suhteessa erilaiset. Saamelainen kulttuuri on pitkään ollut suullisesti kerrotun tiedon ja historian kulttuuri. Saamelaisten poliittisen järjestäytymisen historia on myös erilainen, eikä se ole suoraan verrattavissa suomalaiseen yhtenäiskulttuuria rakentavaan kansanrakennusprosessiin. Näin

Kotiseutu 2017

139

ollen puheet saamelaisesta kotiseudusta täytyy paikantaa aina laajempaan historialliseen kehykseen alkaen saamelaisten olemassaolosta, valtioiden tulosta ja niiden rajojen vedoista Saamenmaalla.

Tämä tuo haasteita saamelaisesta näkökulmasta tehtävään kotiseutututkimukseen. Saamelaisten esittäminen valtiokontekstissa tukee osaltaan näkemystä saamelaisista vähemmistönä kussakin valtiossa jättäen vähemmän tilaa tarkastelulle, joka nousee saamelaisyhteisön omista käsityksistä, tarpeista ja lähtökohdista. Sen sijaan, jos saamelaista kotiseutua käsitellään neljän valtion alueelle sijoittuvana yhtenäisenä Saamenmaana, se väistämättä haastaa ajatusta valtion rajojen ”luonnollisuudesta” ja niissä asuvien kansojen yhtenäisyydestä. Siksi saamelaisten historiankirjoitus ja puhe saamelaisten kotiseudusta voi näyttäytyä helpommin poliittisena, ja siksi se voi herättää myös torjuntaa kotiseutututkimuksen kentällä, jonka tutkimusaiheet näyttäytyvät ensi alkuun usein vähemmän poliittisilta.

Saamelaisesta näkökulmasta tehtävä kotiseutututkimus joudutaan siis paikantamaan valtioiden historiakulttuuriin samalla kun saamelaisten omista lähtökohdista tehtyä historiantutkimusta ja -kirjoitusta on vielä vähän. Voidaan siis ajatella, että saamelaisten dekoloniaalinen prosessi ja historioiden uudelleen tarkastelu ja kriittinen luenta ei välttämättä ole tullut vielä siihen vaiheeseen, jossa on tarpeeksi tilaa ja mahdollisuuksia tehdä kotiseututukimusta. Laajemmat linjaukset mm. saamelaisten suhteista valtaväestöihin on kirjoitettava ensin, jonka jälkeen on mahdollisuus keskittyä saamelaisten mikrohistoriaan.

Kotiseutututkimuksen vähyyden saamentutkimuksessa voidaan ajatella johtuvan myös siitä, että sukulaisuussuhteilla on perinteisesti ollut suuri merkitys saamelaisille. Yhteydenpito sukulaisiin ja suvusta muisteleminen tarinoiden kautta on siirtänyt kotiseutuun liittyvää tietoa luontevasti, eikä suvun ja alueen tarinaa ole näin ollen tarvinnut lähteä tutkimaan arkistomateriaalista.

Saamelaiset ovat myös väestömäärältään pieni kansa, jotka ovat jatkaneet perinteistä elämänmuotoaan pitkään samoilla alueilla. Tämän vuoksi saamelaisilla on ollut helppoa liittää henkilökohtainen tai sukunsa tarina osaksi saamelaista historiankirjoitusta, vaikka saamentutkimus itsessään on nuorta.

Saamelaisen kotiseutututkimuksen erilaiset lähtökohdat näkyvät myös tutkimusaineistojen erilaisuudessa. Suomalaisen kotiseutututkimuksen keskeisiä lähteitä ovat erilaiset asiakirja-aineistot. Suvun menneisyyttä selvitellään tilaasiapaperien ja kirkonkirjojen mukaan tehtyjen sukuselvitysten kautta, apuna ovat myös muut arkistot (ks. esim. Kotiseutututkimuksen ABC, Kotiseutuliitto).

Saamelaisten suhdetta kotiseutuunsa voi tarkastella kirjallisten lähteiden lisäksi muissa kulttuurisissa ilmaisuissa, kuten puku- ja joikuperinteessä, jotka kantavat myös mukanaan paikkaan ja sukuihin liittyvää informaatiota.

140

Kotiseutu 2017

Näitä kulttuurisia ilmauksia on osittain saatu koottua niin, että ne ovat julkaisujen muodossa kaikkien saavutettavissa. Perinteisiä joikuja ja leuddeja on koottu arkistoista ja herätetty ne uudelleen käyttöön myös julkaisemalla niistä tallenteita.6 Sen lisäksi saamelaiset muistiorganisaatiot pyrkivät parhaansa mukaan kokoamaan ja säilyttämään aineetonta kulttuuriperintöä. Sen sijaan tutkimusta, joka lähestyisi näitä materiaaleja esimerkiksi kotiseutuun liittyvillä kysymyksillä, on vielä vähän. Toisaalta arkistomateriaaleihin liittyy myös tutkimuseettisiä kysymyksiä, sillä usein tieto on palautettavissa alueeseen, sukuun, perheeseen ja jopa yksilöön saakka. Tähän liittyy myös kysymys tiedon omistamisesta, saamelaisen tapaoikeuden mukaan esimerkiksi joiun omistaa sen kohde, ei joiun esittäjä.

Oman haasteensa saamelaisesta näkökulmasta tehtävälle kotiseutututkimukselle tuo saamelaisia koskevan aineiston jakautuminen neljän valtion alueelle, joiden rajat ovat myös vaihdelleet. Aineistot ovat useilla valtakulttuurien kielillä ja muiden kuin saamelaisten kirjoittamia tai ylläpitämiä. Tällöin niiden kulttuurinen konteksti voi olla epäselvä. Sama ongelma koskee myös saamelaista esineistöä, joka on päätynyt useisiin eurooppalaisiin museoihin.

Usein niihin liitetyt tiedot ovat puutteellisia ja vain suuntaa antavia (Harlin in prep.). Saamelaisista lähtökohdista tehtävä kotiseutututkimus tarvitseekin tukea niiden instituutioiden kautta, jotka pystyvät tarjoamaan saamelaisille mahdollisuuden tutkia heitä koskevia lähdeaineistoja ja toisaalta tallentamaan olemassa olevaa suullista muistitietoa.

Saamentutkimuksen piirissä tehtävälle kotiseutututkimukselle on kasvava tarve. Saamelaisilla itsellään tulee olla parempi mahdollisuus historioiden uudelleen tarkasteluun ja paikantaa heiltä kerättyä tietoa kulttuuriseen kontekstiin. Tilastot kertovat saamelaisten määrän kasvusta saamelaisalueen ulkopuolella, samalla kun mahdollisuudet perinteisen tiedon siirtämiseen seuraaville sukupolville kapenevat saamelaisalueella. Ehkä uusien saamelaissukupolvien myötä syntyy suurempi tarve muuttaa kotiseututietoa formaalimpaan muotoon. Kotiseutututkimuksen merkitys osana saamentutkimusta voi jatkossa kasvaa kolonialismia purkavana prosessina ja tukea saamelaisten voimaantumista. Hiljainen ja hiljennetty tieto muuttuu kirjoitetuksi. n

6 Esim. Jouste, Marko & Mosnikoff, Elias & Sivertsen, Seija 2007: Maaddârää´ jji lee’ud – Historiallisia kolttasaamelaisia leu’ddeja. Inari. Saamelaismuseosäätiö & Kansanmusiikki-Instituutti & Kolttien kyläkokous. 44–64. Gilonanoaivvis - Kiilopäällä. Vuohču guovlu luođit. CD. Tuupa Records 2009; Gáijjogat. CD. Tuupa Records 2012.

Kotiseutu 2017

141

Lähteet Aikio, Marjut 1988: Saamelaiset kielenvaihdon kierteessä. Kielisosiologinen tutkimus viiden saamelaiskylän kielenvaihdosta 1910–1980. Helsinki. SKS. Aikio, Samuli 2000: Mikä oli lapinkylä eli siita?

Teoksessa Kukapa se sinäkin olet? Saamen kansallispäivän seminaari 6.2.1998 Oulussa./ Giibat don leat? Sámi álbmotbeaivve seminára 6.2.1998 Oulus. Toim. Kaarina Vuolab. Suomen ja saamen kielen ja logopedian laitoksen julkaisuja N:o 16. Oulu.

Oulun yliopisto. 1–10.

Aikio-Puoskari, Ulla 2016: Gullos sámegiella! Saamen kielten elvyttämisen parhaita käytäntöjä ja kansallisen politiikan linjauksia Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa./ Sámegielaid ealáskahttima buoremus vuogit ja nášuvnnalaš politihka linját Suomas, Ruoŧas ja Norggas. Raportti/ Raporta. Inari/ Anár.

Saamelaiskäräjät/ Sámediggi.

Harlin, Eeva-Kristiina in prep.: Kartläggning av äldre samiska föremål och föremål relaterade till samer under tidigmodern tid i museisamlingar. Stockholm. Historiska museet.

Helander-Renvall, Elina 2016: Traditional ecological knowledge, snow and sámi reindeer herding. Teoksessa Sámi society matters.

Toim. Jarno Valkonen ja Sanna Valkonen.

Rovaniemi. Lapin yliopistokustannus. 30–41.

Kotiseutututkimuksen ABC. Kotiseutuliitto. http://www.kotiseutuliitto.fi/abc.

Luettu 23.11.2016.

Lehtola, Veli-Pekka 2004: Saamelainen evakko. Rauhan kansa sodan jaloissa.

Helsinki. City Sámit ry.

Lehtola, Veli-Pekka 2005: Saamelaisten parlamentti. Suomen saamelaisvaltuuskunta 1973–1995 ja Saamelaiskäräjät 1996–2003. Inari. Saamelaiskäräjät.

142

Kotiseutu 2017

Lehtola, Veli-Pekka 2012: Saamelaiset Suomalaiset, kohtaamisia 1896–1953.

Helsinki. Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Lehtola, Veli-Pekka 2015: Saamelaiset.

Historia, yhteiskunta, taide. Aanaar.

Kustannus Puntsi.

Magga, Päivi 2004: ”Se alako semmonen ihmeellinen oravanpyörä” – 1970- ja 1980-lukujen porotilarakentamisen vaikutuksia Lapin ja Sallivaaran paliskunnissa. Pro gradu-tutkielma.

Taideaineiden ja antropologian laitos. Oulu.

Oulun yliopisto. Julkaisematon.

Magga, Päivi 2007: Rakennuksia, kotasijoja, muistoja - saamelaista kulttuuriympäristöä inventoimassa. Teoksessa Eletty, koettu maisema – näkökulmia saamelaiseen kulttuuriympäristöön. Toim. Tiina Elo ja Päivi Magga. Suomen ympäristö 34/2007.

Rovaniemi. Lapin ympäristökeskus. 11–24. https://helda.helsinki.fi/bitstream/ handle/10138/38433/SY_34_2007. pdf?sequence=9. Luettu 13.1.2017.

Magga, Päivi 2013: Mikä tekee kulttuuriympäristöstä saamelaisen? Teoksessa Ealli biras – Elävä ympäristö. Saamelainen kulttuuriympäristöohjelma. Toim. Päivi Magga ja Eija Ojanlatva. Inari. Sámi museum – Saamelaismuseosäätiö. 10–13.

Magga, Päivi 2015: Saamelainen pihapiiri.

Teoksessa Talousrakennukset, pihapiirin puurtajat. Tuuma 4/2015. Tuuman Vuosi 2015.

Turku. Rakennusperinteen Ystävät ry. 24–27.

Magga, Sigga-Marja 2014: Kommunikoiva saamenpuku. Gákti muitala. Saamennos Outi Länsman. Teoksessa Gákti. Julkaisuluettelo. Lappi-osasto. Rovaniemen kaupunginkirjasto. Rovaniemi. 3–7. https://www.rovaniemi.fi/loader.aspx?id= fae5127c-28cb-484a-86a2-b6a3ff9ad1d9.

Luettu 13.1.2017

Mattus, Ilmari 2007: Mitä paikannimet kertovat? Teoksessa Eletty, koettu maisema – näkökulmia saamelaiseen kulttuuriympäristöön. Toim. Tiina Elo ja Päivi Magga. Suomen ympäristö 34/2007.

Rovaniemi. Lapin ympäristökeskus. 65– 76. https://helda.helsinki.fi/bitstream/ handle/10138/38433/SY_34_2007. pdf?sequence=9. Luettu 13.1.2017.

Nahkiaisoja, Tarja 2006: Asutus ja maankäyttö Inarissa ja Utsjoella 1700-luvun puolivälistä vuoteen 1925. Helsinki.

Oikeusministeriö.

Nickul, Erkki 1968: Suomen saamelaiset vuonna 1962. Selostus Pohjoismaiden saamelaisneuvoston suorittamasta väestötutkimuksesta. Tilastotieteen Pro-gradu -tutkielma. Helsinki. Helsingin yliopisto.

Pakkasvirta, Jussi ja Saukkonen, Pasi 2005: Nationalismi teoreettisen tutkimuksen kohteena. Teoksessa Nationalismit. Toim.

Jussi Pakkasvirta ja Pasi Saukkonen. Porvoo.

WSOY. 14–44.

Rautio-Helander, Kaisa 2008: Namat dan nammii. Sámi báikenamaid dáruiduhttin Várjjaga guovllus Norgga uniovdnaáiggi loahpas. Dieđut 1/2008. Guovdageaidnu.

Sámi allaskuvla.

Riukulehto Sulevi 2013: Muisto kohtaa maiseman. Kotiseutu syntyy kokemuksista.

Teoksessa Kotiseutu. toim Lassi Saressalo.

100. vuosikerta. Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A 26. 23-27. http://www.kotiseutuliitto.fi/sites/default/ files/muu_materiaali/Kotiseutu%20 2013%20net.pdf. Luettu 13.1.2017.

Saamelaiskäräjät/ Sámediggi 2016: Saamelaisten lukumäärä vuoden 2015 Saamelaiskäräjien vaaleissa.

Vaalilautakunnan valmistama tilasto.

Julkaisematon.

Sammallahti, Pekka 2013: Saamelaisten asutushistorian vaiheista – Saamen maa ja saamen kieli. Teoksessa Ealli biras – Elävä ympäristö. Saamelainen kulttuuriympäristöohjelma. Toim. Päivi Magga ja Eija Ojanlatva. Inari. Sámi museum – Saamelaismuseosäätiö. 54–59.

Tervaniemi, Saara 2012: Saamelaissymbolit: Politiikkatieteellinen tutkielma saamelaisista yhteisöllisyyden symboleista. Pro gradututkielma. Yhteiskuntatieteiden tiedekunta.

Rovaniemi. Lapin yliopisto. Julkaisematon.

UNESCO/ United Nations Educational, Scientific and Cultural Organization/ Yhdistyneiden Kansakuntien Opetus-, tiedeja kulttuurijärjestö 2010: Atlas of the World´s Languages in Danger, 3rd edn, edited by Christopher Moseley. http://www.unesco. org/languages-atlas/. Luettu 5.7.2016.

Valkeapää, Nils-Aslak 1985: Ruoktu váimmus.

Karasjohka. DAT. Valkonen, Sanna 2017: Kuvaus saamelaisten itsehallinnon kehittymisestä sekä saamelaisuuden määrittelyn ja saamelaisja alkuperäiskansakeskustelujen taustoista ja tapahtumista Suomessa. Teoksessa Saamelaisten oikeuksien toteutuminen: Kansainvälinen oikeusvertaileva tutkimus.

Toim. Leena Heinämäki et all.

Valtioneuvoston selvitys ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 4/2017. 176–223.

Sanila-Aikio, Tiina 2016: Suullinen tieto, marraskuu 2016.

Kotiseutu 2017

143

”

Kotiseutu merkitsee tuttua ja turvallista hyvää olotilaa.

Kaunista luontoa, kotia jossa asustaa sekä vuosien saatossa tutuksi tulleita naapureita ja tuttuja.

144

Kotiseutu 2017

Hembygdsrörelsen i Svenskfinland – liten men naggande god Tom Sandström Verksamhetsledare, Finlands Svenska Hembygdsförbund.

Han är född i Grankulla, där han har bott hela sitt liv.

S

venskfinland är relativt litet, åtminstone sett till folkmängden. Största delen av den svenskspråkiga befolkningen bor längs kustremsan från Lovisa i öster till Karleby i norr. Invånarna i Svenskfinland lever i en stark gemenskap och upplever ofta en rik samvaro. Det kan ha att göra med att finlandssvenskarna är en minoritet i Finland. Finlandssvenskarna är som sagt få och ”alla känner alla”, eller åtminstone ”din kusins fru” eller ”professor X vid Åbo Akademi”. Detta kan vara en fördel i organisationsvärlden.

Man brukar också säga att finlandssvenskar är friska och lever länge tack vare körsång och föreningsliv, alltså social samvaro. Många finlandssvenskar är engagerade i fler än en förening. Inte utan orsak kallas Finland ”föreningarnas förlovade land”.

Intresset för hembygdsrörelsen är rätt stort, i synnerhet bland den äldre befolkningen, utan vidare så stort att man kan tala om en folkrörelse. Andra folkrörelser som kan nämnas är ungdomsföreningsrörelsen, idrottsrörelsen, martharörelsen m.m.

Den första hembygdsföreningen, som faktiskt var tvåspråkig, grundades redan år 1894. Den hette Hembygdsforskningens vänner i Lojo/Lohjan kotiseutu-tutkimuksen ystävät och grundades av Robert Boldt som kallas ”hembygdsforskningens fader.” Hembygdsrörelsen började alltså som hembygdsforskning och formades sedan av Robert Boldt till ett idéellt intresse för den egna bygden.

Kotiseutu 2017

145

Varför hembygdsarbete?

Robert Boldt har fått många efterföljare, både på finskt och svenskt håll. Hembygds- och museiföreningar finns på snart sagt varje ort. Otaliga är de entusiaster som oförtröttligt och oftast på frivillig basis arbetar för sin hembygd.

De ser till att gamla föremål och handlingar tas tillvara och skapar och sköter om museer och ombesörjer att ortens historia utforskas och dokumenteras.

Kanske dessa eldsjälar har läst den svenske poeten Alf Henrikssons ord: Den blickar aldrig framåt som inte kan blicka bakåt, den sörjer illa för barnbarn som saknar intresse för farfar; den vet föga om rummet som inte har känsla för tiden. Den tänker föga på andra som blott lever här och nu.

Eller har de läst Nordiska museets i Stockholm motto Känn dig själv, myntat av dess grundare Artur Hazelius 1880. Detta motto tolkas på museets hemsida så här: Lär känna din historia, lär känna dina rötter och du kommer att förstå din samtid bättre och möta framtiden med större beredskap.

Förr associerade man gärna till landsbygden då man hörde ord som hembygd och hembygdsförening. Man tänkte på spinnrockar, grå museibyggnader, väderkvarnar och agrara förhållanden. Nu har vi insett att också städer är hembygd. Verksamheten har också till en del ändrats från spinnrock till samhörighet, gemenskap och identitet.

Den lokala och regionala kulturens betydelse för samhällsutvecklingen erkänns alltmer. Kommunen vill ha en egen profil. Historisk kunskap är viktig för utvecklingen. Kunskapen finns i våra hembygdsföreningar och -museer.

Hembygdsarbete är att ta tillvara, värna och bevara, men också att vara med och utveckla hembygden utgående från den egna ortens särdrag.

I våra dagar flyttar människor oftare än förr från ort till ort och kan därmed ha flera hembygder. Hembygdsföreningarna spelar en viktig roll då det gäller att få nyinflyttade att känna sig hemma på en ny ort. Den ökade invandringen är en ny utmaning för hembygdsföreningar och andra föreningar.

Finlands svenska hembygdsförbund Det finskspråkiga hembygdsförbundet, Suomen Kotiseutuliitto, grundades 1949. På svenskt håll fanns länge ingen landsomfattande takorganisation utan endast regionala hembygds- och museiförbund. Arbetet skedde helt med frivilliga krafter. Det fanns alltså en social beställning på en centralorganisation inom hembygdsrörelsen. Därför grundades Finlands svenska hembygdsförbund (FSH) år 1983. FSH är alltså ett relativt ungt förbund. Förbundet

146

Kotiseutu 2017

grundades på initiativ av Svenska kulturfonden och stiftelseurkunden undertecknades av representanter för hembygds- och museiförbunden i Helsingfors, Nyland, Åboland och Österbotten.

Till en början placerades kansliet i Jakobstad med Guy Björklund som verksamhetsledare. Tom Sandström övertog uppgiften i februari 1986 och då flyttades kansliet till Ekenäs. Av praktiska skäl flyttades kansliet år 1993 till Helsingfors där det fortsättningsvis är stationerat. Jämfört med den finskspråkiga systerorganisationen är Finlands svenska hembygdsförbund en liten organisation. För det mesta har endast en person, verksamhetsledaren, funnits på lönelistan. Olika projekt såsom Spana in staden och Museilaboratoriet har skötts av visstidsanställda projektledare. Projekt Digihem som sedan 2014 finns med i verksamheten har en egen projektledare.

Enligt stadgarna har förbundet till uppgift att befrämja hembygdsarbetet, vård av kulturminnen och -miljöer samt lokala kulturyttringar.

Sina syften förverkligar förbundet genom att: 1. befordra och samordna strävandena att tillvarata vårda och levandegöra minnen och yttringar av folklig kultur bland finlandssvenskarna 2. förmedla kontakter mellan Finland och övriga nordiska länder samt företräda finländsk lokalkultur på finländskt, nordiskt och internationellt plan 3. bistå myndigheter och organisationer med information och utlåtanden 4. verka för att statsmakten, kommuner och institutioner ger den lokala kulturen ekonomiskt stöd 5. stöda hembygds- och lokalhistorisk forskning 6. ordna sammankomster och kurser samt sprida upplysning genom egen publikationsverksamhet eller andra kanaler 7. verka för att massmedia uppmärksammar svenskt hembygdsarbete i Finland Till Hembygdsförbundet är i dag ett 100-tal föreningar och några kommuner anslutna som medlemmar. Förbundet praktiserar två slag av medlemskap, ordinarie medlemskap och samverkande medlemskap. Ordinarie medlemskap innebär att medlemsorganisationen får delta i förbundets föreningsmöte med rösträtt medan de samverkande medlemmarna inte har rösträtt men dock närvaro- och yttranderätt. Som medlemsförmån får föreningarna tidningen Hembygden till alla sina medlemshushåll och gratis internetsida via Webbhuset som upprätthålls av Kulturfonden och några andra finlandssvenska fonder.

De föreningar som är medlemmar i FSH är alla rätt aktiva; en del upprätthåller museiområden eller lokalhistoriska arkiv, många sysslar med forsk-

Kotiseutu 2017

147

ning och bokutgivning och medlemmarna deltar ofta i förbundets utbildningsdagar. Naturligtvis varierar aktivitetsgraden också bland dessa. Ordföranden har en extremt viktig roll. En ivrig och entusiasmerande ordförande får mycket till stånd.

I Svenskfinland finns också en hel rad hembygdsföreningar som inte är medlemmar i FSH. Bland dessa finns troligen många som ligger i dvala och verksamheten ligger nere. En del föreningar har problem med nyrekryteringen, de äldre dör bort och det är svårt att få med yngre i verksamheten. Speciellt inflyttarföreningarna i Helsingfors upplever detta. T.ex. Kristinestadsnejdens hembygdsförening i Helsingfors planerar att lägga ner föreningen. De yngre har inte behov av gemenskapen i en inflyttarförening. De håller kontakt med dem som kommer från samma ort genom sociala medier.

Finlands svenska hembygdsförbund har under sina drygt 30 år försökt stöda och hjälpa föreningarna. Verksamheten riktar sig inte bara till medlemsorganisationer utan också till den intresserade allmänheten. Förbundet vill sprida kunskap och inspirera till fortsatt arbete inom den egna föreningen eller kretsen.

Den operativa verksamheten Att arrangera kurser, seminarier och utbildningsdagar hör till Hembygdsförbundets huvuduppgifter. Under åren har förbundet arrangerat kurser bl.a. i arkivering av handlingar och fotografier, i byggnadsvård och i föreningsteknik samt i andra ämnen som ansluter sig till hembygdsmuseernas verksamhet, såsom katalogisering och frågor gällande museernas försäkringsskydd.

Vid sidan av den egentliga basverksamheten har olika projekt bedrivits. Ett av de största projekten var Staden som hembygd, senare kallat Spana in staden.

Projektet riktade sig i huvudsak till svenskspråkiga lågstadieelever i Helsingforsregionen. Syftet var att väcka barnens intresse för den urbana hembygden.

Projektet leddes av Ellen Laakso. Projektet stöddes av Svenska kulturfonden och pågick under åren 1999–2005 men fick en fortsättning hösten 2006 med andra projektledare. Ett annat projekt Museilaboratoriet inleddes hösten 2005 med tre museer; Bjärgas hembygdsmuseum i Larsmo, Kilens hembygdsgård i Kristinestad och Pargas hembygdsmuseum. Det gick ut på att bygga upp en virtuell utställning (www.museilaboratoriet.fi).

Vartannat år ordnas Hembygdsparlamentet med ett flertal föreläsare. Årets tema var ”Drivkrafter i frivilligarbetet”. Till konferensen inbjuds samtliga hembygdsföreningar.

148

Kotiseutu 2017

Ett viktigt evenemang är också de riksomfattande finlandssvenska museidagarna. De har hållits vartannat år sedan 2001 och i år hålls de på Åland. Förbundet strävar efter att skapa kontakt med det åländska hembygdsarbetet och har också inbjudit de åländska hembygdsföreningarna att ansluta sig till förbundet.

Under de senaste åren har digitaliseringen kommit starkt in i verksamheten. Inom FSH bedrivs för tillfället projektet Digihem, en satsning på det lokala digitala kulturarvsmaterialet. Digihem hjälper och stöder hembygdsföreningar som förvaltar lokalt kulturarvsmaterial i form av foton, föremål och arkivalier och som önskar ta hjälp av digitalisering när de dokumenterar sina samlingar. Digihem kan ge råd hur man tar tillvara, hanterar och sparar det digitala materialet samt gör det tillgängligt. Projektet inleddes år 2014 och har sen starten letts av Susanne Lagus.

Inom projekt Digihem ordnas också en digital utställning med anledning av Finlands jubileumsår 2017. Hembygdsföreningarna kan här publicera material som har att göra med Finland år 1917. Utställningen kan ses på www.historiskhembygd.fi.

Förbundet är medlem i Nordiska hembygdsförbundet. Samarbetet med Suomen Kotiseutuliitto är viktigt. Under de senaste åren har förbunden ordnat ett tvåspråkigt seminarium per år.

Hembygden – förbundets flaggskepp Redan under FSH:s första månader framfördes tanken på att förbundet borde grunda en egen tidning. Att tidningen skulle heta Hembygden föll sig naturligt. Efterforskningar visade nämligen att det mellan åren 1909 och 1918 utkommit en tidning med det namnet. Utgivare var Centralutskottet för hembygdsforskning.

Den första tidningen nådde läsarna en vecka före midsommaren 1986.

Den postades buntvis till de svenskspråkiga hembygdsföreningarna. Upplagan var 2 500 exemplar. Följande år, 1987, upprättades ett adressregister baserat på föreningarnas inskickade medlemsförteckningar. Under åren har Hembygdens upplaga utökats kraftigt och är nu uppe i ca 11 000 exemplar. Tidningen utkom i tabloidformat i 30 år. Från och med år 2017 trycks tidningen i A4-format. Tidningen, förbundets ansikte utåt, ger genom sin nya fräschare utformning ett lyft åt hela förbundet.

Hembygden är en viktig kontaktlänk mellan förbundet och föreningarna och mellan de olika föreningarnas medlemmar. Tidningen sammanför läsare från de olika regionerna i Svenskfinland. Österbottningar har kunnat läsa om hembygdsarbete i t.ex. Nyland, Åboland eller Åland och vice versa. I det

Kotiseutu 2017

149

första numret sommaren 1986 skrev jag i min kolumn: ”Må denna tidning få vara en kanal för stärkandet av den finlandssvenska hembygds- och samhörighetskänslan”. Vid sidan av den operativa verksamheten har Hembygden med sina fem nummer per år fungerat som Hembygdsförbundets visitkort eller flaggskepp. Genom tidningen har förbundet och dess verksamhet synliggjorts bland en större allmänhet.

Kulturresor År 1999 ordnade förbundet sin första kulturresa, målet var Estland och de svenskspråkiga öarna. Sen dess ordnas varje år en resa till något av de baltiska eller nordiska länderna. Skagen i Danmark, Öland, Gotland, Västkusten, Göta kanal, Höga kusten i Sverige, Tartu i Estland, Riga i Lettland och Litauens kusttrakter har bl.a. besökts.

Vissa år har även kortare inrikes kulturresor ordnats, t.ex. till Åboland och Åland.

Kulturresorna har inneburit att hembygdsaktivister från flera regioner har träffats och etablerat kontakter. Årets kulturresa går till Dalarna i Sverige. För första gången ordnas också en resa till ett mål lite längre bort. Florens i Italien är målet för en konst- och kulturresa.

Publikationer Förbundet inledde sin publikationsverksamhet med boken Nyländska ankarfästen som utkom 1995. Boken är en antologi som behandlar olika historiska, kulturella och samhälleliga skeenden i det svenska Nyland. År 1998 utgav förbundet tillsammans med Finlands svenska ungdomsförbund Föreningshandboken, en handbok för föreningsfunktionärer. År 2004 utgav förbundet boken Spana in staden, som är ett resultat av förbundets projekt Spana in staden. Boken har använts i den urbana hembygdsundervisningen i de svenskspråkiga lågstadieskolorna. Förbundets 25 första år har dokumenterats i boken Hembygd i fokus som utkom 2009.

Förtjänsttecken Finlands svenska hembygdsförbund har tre grader av förtjänsttecken.

Den lägsta graden är Förtjänsttecknet i silver, en brosch i form av förbundets logo, ett murankare. Murankaret skall symbolisera trygghet och sammanhållning. Förtjänsttecknet instiftades år 2005.

150

Kotiseutu 2017

Redan år 1990 instiftades en förtjänstplakett i brons, föreställande en gammaldags brevpress. På framsidan syns murankaret och texten Förankrad i hembygden. Plaketten är förbundets näst högsta utmärkelse.

Som ett led i Hembygdsförbundets 25-årsjubileum år 2008 togs en ny utmärkelse ”Hembygdsmedaljen i silver” i bruk. Också på medaljen finns förbundets logo, murankaret, och devisen Förankrad i Hembygden. Hembygdsmedaljen i silver är förbundets högsta utmärkelse och utdelas sparsamt och endast till personer som gjort en synnerligen förtjänstfull insats för det finlandssvenska hembygdsarbetet.

Förbundets ekonomi Verksamheten finansieras i huvudsak med statsunderstöd från Undervisningsoch kulturministeriet. Mycket viktiga finansiärer är även de finlandssvenska fonderna som Svenska kulturfonden, Svenska folkskolans vänner och Stiftelsen Tre Smeder i Helsingfors. Bidrag har då och då även erhållits av bl.a. SvenskÖsterbottniska Samfundet, Gesellius stiftelse och William Thurings stiftelse.

Ekonomin utgör naturligtvis grunden för den aktiva verksamheten. Under de senaste åren har den ekonomiska situationen varit rätt tillfredsställande. Detta har inte alltid varit fallet, t.ex. i början av 1990-talet, då vi hade recession i landet. Den folkdräktskonsulentstjänst på deltid som förbundet upprätthöll tillsammans med Föreningen Brage måste dras in p.g.a. av att statsunderstödet minskade med 50 000 mk. Ett flertal gånger uppvaktade vi från Hembygdsförbundet dels Svenska riksdagsgruppen, dels ansvariga ministern vid Undervisningsministeriet eller någon ansvarig tjänsteman i syfte att få ett förhöjt statsunderstöd. Detta ledde vanligtvis inte till något resultat.

Arbetet fortsätter Finlands svenska hembygdsförbund, som alltså grundades 1983, har under sina 30 år utvecklats till en livskraftig och aktiv organisation i förhållande till de resurser som står till buds. Förbundet har fått en allt synligare roll i det finlandssvenska hembygds- och kulturlivet. Även tidningen Hembygden har haft stor betydelse för förbundets frammarsch. Hembygdsförbundet vill hjälpa föreningarna att analysera och effektivera sin verksamhet. De lokala hembygdsföreningarna utgör för många en viktig plattform. Någon har sagt att hembygdsföreningen är närdemokratins fanbärare. Här finns rum för alla intresserade, oberoende av ras, kön och nationalitet. Många föreningar bedriver en mångsidig verksamhet och är värda beundran, uppmuntran och stöd.

Kotiseutu 2017

151

Inom hembygdsrörelsen måste vi trots allt ständigt rannsaka oss. Hur ser framtiden ut? Vad förväntar sig fältet av oss? Är vi tillräckligt dynamiska?

Finns det hotbilder? För att det fortsatta arbetet skall lyckas och utvecklas är det viktigt att förbundet ges förutsättningar och resurser.

I egenskap av verksamhetsledare och redaktör för Hembygden har jag rest i praktiskt taget alla kommuner i Svenskfinland. Jag har fått träffa många intressanta människor och det har varit ett nöje att ta del av de olika aktiviteterna. De enskilda föreningsmedlemmarnas brinnande intresse och osjälviska uppoffring för sin hembygds bästa är enastående. Utan dem ingen hembygdsrörelse och inget Hembygdsförbund.

Jag är övertygad om att hembygdsrörelsen och också Finlands svenska hembygdsförbund har en framtid. n

Källor Bergman, Torsten 2009: Gör vi gemensam sak av lokalhistoria? Hembygd i fokus.

Finlands svenska hembygdsförbunds jubileumsskrift. Skrifter utgivna av Finlands svenska hembygdsförbund 3. Helsingfors.

Wingborg, Olle: På upptäcksfärd i hembygdslitteraturen. Hembygd i fokus.

Finlands svenska hembygdsförbunds jubileumsskrift. Skrifter utgivna av Finlands svenska hembygdsförbund 3. Helsingfors.

Sandström, Tom 2009: Hembygdsarbete under 25 år. Hembygd i fokus. Finlands svenska hembygdsförbunds jubileumsskrift.

Skrifter utgivna av Finlands svenska hembygdsförbund 3. Helsingfors.

Finlands svenska hembygdsförbund rf. http://www.hembygd.fi. Läst 18.4.2017.

Sjöstrand, Peter: Hembygdsperspektiv.

Hembygd i fokus. Finlands svenska hembygdsförbunds jubileumsskrift.

Skrifter utgivna av Finlands svenska hembygdsförbund 3. Helsingfors.

152

Kotiseutu 2017

Nordiska museet. http://www. nordiskamuseet.se. Läst 18.4.2017.

Suomen Kotiseutuliitto ry. http://www.kotiseutuliitto.fi. Läst 18.4.2017.

”

Kotiseudulla on juuret ja sielunmaisema. Sitä ei voi unohtaa, ja jos on poissa, sinne palattuaan onnellistuu.

Kotiseutu 2017

153

Poliittiset ja romanttiset kotiseudut Helsingin ylioppilaiden kotimaakunnat kuviteltuina yhteisöinä 1828–1883 Teppo Ylitalo Väitöskirjatutkija.

Eteläpohojalaanen syrän ja reissumiähen saappahat.

Lapualla syntyny ja Lapualle palannu.

Ja siälä niinkun kotonansa.

T

arkastelen tässä artikkelissa ylioppilaiden suhdetta kotimaakuntiinsa keisarillisen Aleksanterin yliopiston osakunnissa Helsingissä 1828– 1883. Kysyn, miten ylioppilaat suhtautuivat kotiseutuihinsa ja mikä määritti suhtautumista. Perimmältään kysymys on siitä, miten kotiseutuun luotiin aatteellinen suhde ja miten kotiseutukäsityksiä rakennettiin. Tarkasteltava aikajakso alkaa yliopiston siirtämisestä Helsinkiin ja päättyy aktiivisen kieli- ja kansanvalistustyön hiipumiseen osakunnissa.

Ylioppilaiden näkemyksiä synnyin- tai kotiseuduistaan rajasivat 1800-luvun alussa vielä jyrkästi kieli- ja säätyrajat sekä suureksi osaksi niiden mukaan määrittyvät sukupiirit.1 Nämä näkemykset olivat myös väistämättä rakennettuja ja muuttuvia. Niitä voidaan mainiosti kuvata Benedict Andersonin paljon siteeratulla termillä kuviteltu yhteisö (engl. imagined community). Kuviteltu ei viittaa siinä valheellisuuteen ja sepittämiseen, vaan kuvitteluun ja luomiseen.

Andersonin mukaan kuviteltuja yhteisöjä pitää koossa usko yhteisön olemassaoloon ja ne ovat olemassa vain sen aikaa kuin jäsenet samaistavat niihin itsensä. Vaikka Anderson viittasi kuvitelluilla yhteisöillä erityisesti kansakuntiin, myös kaikki varhaisimpia kasvokkaiskontaktiin perustuneita kyliä suuremmat yhteisöt ovat hänen mukaansa kuviteltuja.2

154

Kotiseutu 2017

Miksi sitten nimenomaan yliopYlioppilaiden näkemyksiä pilaiden kuvitellut kotiseudut ovat synnyin- tai kotiseuduistaan kiinnostavia? Ylioppilaat ja heidän rajasivat 1800-luvun alussa osakuntansa olivat tutkimusaikana vielä jyrkästi kieli- ja säätyrajat yhteiskunnallisen keskustelun merkittävä foorumi Suomessa. Osakunsekä suureksi osaksi niiden nat olivat eräänlaisia pienoisyhteismukaan määrittyvät sukupiirit. kuntia, joiden parlamentteja olivat viikkokokoukset ja valtakuntia osakuntarajojen määrittämät kotimaakunnat. Taantumushallinnon ja pysähtyneisyyden aikakaudella ylioppilaat alkoivat kokea itsensä todelliseksi muutosvoimaksi. Heidät nostettiin kirjallisuudessa aikansa sankareiksi, joilta saattoi odottaa jotakin, ja jotka itsekin saattoivat tuntea olevansa jotakin. ”Vi äro ljusets riddarvakt”, julisti pohjalaisen osakunnan kuraattori Zachris Topelius kuvaavasti ylioppilaan suulla.3

Valon vartiojoukot Autonomian alkuaikojen jähmeä sääty-yhteiskunta Suomessa nojasi vakauteen, järjestykseen ja kuriin. ”Rovasti hallitsi pappilassa, kuvernööri kaupungissa, keisari Pietarissa ja Jumala taivaassa”, kuten Matti Klinge on mainiosti kuvannut.4 Suomen suuriruhtinaskunnan ainoa yliopisto siirrettiin Turun palon jälkeen Helsinkiin 1828. Syyt olivat poliittisia: Helsinki oli kauempana Ruotsista ja lähempänä Pietaria. Uusi keisarillinen Aleksanterin yliopisto Helsingissä ja sen nelisensataa ylioppilasta olivat erityistarkkailussa. Keisarikunnan yliopistot olivat potentiaalisia kapinapesäkkeitä ja uusien ajatusten hautomoita, eikä sellaisia kaivattu. Pelko oli perusteltukin, sen olivat Keski-Euroopan yliopistomellakat ja paljon pienemmässä mittakaavassa Turun ylioppilasnujakat osoittaneet.5 Akateemisen nuorison uskottiin käyttäytyvän paremmin Helsingissä, tiukennettujen sääntöjen ja tarkennetun silmälläpidon alla, mutta toiveet pettivät pahasti. Juuri Helsingissä oli paljon venäläistä sotaväkeä, joka ärsytti ylioppilaita. Pian saatiin huomata, että ”valon vartiojoukon” tuottama vähäinenkin pauke Helsingissä saattoi kulkeutua väritettynä eteenpäin ja kuulostaa kanuunanlaukauksilta Pietarissa.6 Ylioppilaat oli jaettu alueellisiin osakuntiin Ruotsin mallin mukaan jo vuodesta 1643 lähtien. Osakuntaan kuuluminen oli pakollista kaikille muille kuin aatelisille, ja niillä oli jäseniinsä laaja valvonta- ja rankaisuoikeus. Suurin

Kotiseutu 2017

155

osa varhaisista ylioppilaista oli papinpoikia, ja heidän oletettiin palaavan kotiseudulleen papeiksi tai opettajiksi. Niinpä osakunnille määrättiin omat kotialueensa, joiden harvat yliopistoon valmistavat koulut jo sitoivat saman seudun poikia vahvasti yhteen. Maakunnallista jatkuvuutta lisäsi se, että niiden ylioppilaiden, joiden isä oli ollut ylioppilas, tuli kotipaikastaan riippumatta liittyä isänsä vanhaan osakuntaan.7 Helsingin alkuaikoina esimerkiksi viipurilaisen osakunnan pojista joka kolmannen isä oli jo aikanaan kuulunut siihen. Mukana oli myös yksi peräti viidennen polven viipurilainen.8 Helsingin alkuaikojen osakunnista boreaalinen, satakuntalainen, turkulainen ja hämäläinen olivat pieniä ja köyhiä. Näistä kolme ensimmäistä yhdistyivätkin 1846 uudeksi länsisuomalaiseksi osakunnaksi. Maaseutumainen uusmaalainen osakuntakaan ei vetänyt vertoja kahdelle suurimmalle, säätyläisperheiden pojista muodostuneille pohjalaiselle ja viipurilaiselle osakunnalle.9 Pohjalaiset omaksuivat alkuvaiheissa johtavan roolin. Heillä oli ollut jo Turussa melkoinen maine, ja Helsingissäkin juuri he tuottivat konsistorille eniten vastusta ja vaivaa.10 Heidän itsetietoisen esiintymisensä perustana olivat Pohjanlahden rannikkokaupunkien vilkkaan kaupan tuoma vauraus ja vaikutteet maailmalta. Ylitsevuotavaksi itsetunnon nosti tunne mahdollisuuksien kaventumisesta, kun hedelmälliset yhteydet Ruotsiin katkesivat ja yleisen kehityksen painopiste siirtyi kauemmas kohti itää.11 Viipurilaisten kotiseutu, Vanha Suomi, oli ollut lähes vuosisadan osa Venäjää. Siellä vallitsi saksankielinen kulttuuri, jota pidettiin huomattavasti ruotsalaista korkeampana.12 ”Kaiki jotka ovat Viburista kotoisin niitä pidetän täällä paljota viisaampina kuin muita Studentia”, kirjoitti viipurilainen ylioppilas kotiinsa Turusta.13 Viipurilaisiin suhtauduttiin monesti kuin venäläisiin tai ainakin heitä pidettiin eri kansallisuuteen kuuluvina. Sulautuminen muun Suomen yhteyteen kesti vuosikymmeniä. Viipurilaiset tunsivat varmaan joskus, ettei heillä ollut isänmaata.14 Pohjalainen ja viipurilainen osakunta päätettiin useiden huomiota herättäneiden ylioppilasrettelöiden jälkeen jakaa kahtia. Pohjalaiset olivat jaettuna oululaisiin ja vaasalaisiin vain 1838–1844, mutta viipurilaisten jaosta 1833 viipurilaiseen ja savo-karjalaiseen osakuntaan tuli pitkäaikainen.15

Ylioppilaat ihastuvat kansaan Keisarillisen Aleksanterin yliopiston ylioppilaiden yhteys tavalliseen kansaan oli monesti kovin vaatimaton, ennen kuin 1830-luvun alussa pieni ylioppilaspiiri syttyi palavasti suomalaisuusasiaan. Suomalainen luonto ja kansa nostettiin nyt esiin uudenlaisessa, ihanteellisessa valossa. Tiennäyttäjiksi muodos-

156

Kotiseutu 2017

tuivat varsinkin kaunopuheisuuden dosentin Suomen kieltä J. L. Runebergin runot ja kuvaus Saarijärvestä ihannoitiin, vaikka (1832) sekä Turun palon jälkeen ensimmäisen aniharva ylioppilas runonkeruumatkansa tehneen Elias Lönnro16 pystyikään itse tin Kalevala (1835).

Ei ajatus mitenkään uusi ollut, mutta nuolukemaan suuresti rille ylioppilaille se oli mullistava. Jo 1700-luihailtua Kalevalaa. vun jälkipuoliskolla valistusaate ja vapauden aika olivat innostaneet mm. Henrik Gabriel Porthania kielen ja kansan tutkimukseen, ja Turun akatemiankin oli vallannut 1810-luvun lopulta lähtien hetkeksi kansallisromanttinen henki A. I. Arwidssonin johdolla. Kansallisromantiikan läpimurto tapahtui kuitenkin vasta Helsingissä 1830-luvulla. Erityisesti ruotsalaisen E. G. Geijerin välityksellä alettiin omaksua saksalaisten J. G. von Herderin, Friedrich von Schellingin ja G. W. F. Hegelin ajatuksia kansasta organismina ja historiankulusta teleologisena sarjana. Jokaisen kansan ajateltiin toteuttavan itseään oman perusluonteensa ja tehtävänsä mukaan osana suurta maailmanhistorian kulkua.17 Pieni suomalaisuusharrastajien piiri ryhmittyi epävirallisen lauantaiseuran ympärille ja antoi sysäyksen Suomalaisen kirjallisuuden seuran SKS:n perustamiselle 1831. Erityisen voimallisesti suomalaisuusasiaan tarttuivat pohjalaiset, jotka löysivät siitä mielekkään vaikutuskanavan rettelöinnin sijaan. Pohjalainen osakunta kasvattikin suuren osan varhaisista suomalaisuusmiehistä.

Esimerkiksi lauantaiseuran varhaiset johtomiehet J. J. Nervander, J. L. Runeberg ja J. V. Snellman olivat pohjalaisia.18 Suomen kieltä ihannoitiin, vaikka aniharva ylioppilas pystyikään itse lukemaan suuresti ihailtua Kalevalaa. Pohjalaiset ja savo-karjalaiset innostuivat niin, että päättivät suorittaa suomenkielen tutkinnon ennen valmistumistaan.

Useimpien kohdalla se jäi kuitenkin pelkäksi ihanteelliseksi julistukseksi.19 Savo-karjalaiset alkoivat 1835 pitää uutta osakuntamatrikkeliaan suomeksi, tai oikeammin savoksi. Siihen saatettiin merkitä syntymäpaikaksi ”Reäkkylän kappeli Kitteen pitäässä” tai ”Seäminki”. Isän arvonimiksi ilmestyivät esimerkiksi ”Herrashyötinki” tai ”Moamittuun Terehtyöri”. Samalla luotiin uusia termejä, kuten ”wiisausopin kokelas” (fil. kand), ”korkiaopisto” (universitet) tai ”lukio” (gymnasium). Suomen kielen käytäntöjen vakiintuessa murteellisuus kului kuitenkin pois jo 1840-luvulla.20 Savo-karjalaiset nostivat todellisen suomalaisen kansanhengen edustajiksi kotimaakuntiensa talonpoikaisrunoilijat. Heitä pyydettiin Helsinkiin ihmeteltäviksi ja ihasteltaviksi. Heistä kirjoitettiin ja puhuttiin; parista maalautettiin muotokuvatkin. Erityistä ihastusta herätti, kun suonenjokelainen yliop-

Kotiseutu 2017

157

pilas J. I. Bergh ja jaakkimalainen H. A. Mechelin lauloivat savo-karjalaisten vuosijuhlassa 1836 suomalaisia kansanlauluja ”hand i hand som ett par gamla Runoniekat”.21 Pakahduttavaa ihanteellisuutta vuodatettiin omiinkin – ruotsinkielisiin – runoihin, joissa useimmiten oli enemmän intoa kuin taitoa. Savo-karjalaisten kuraattorin B. O. Lillen runo nousi kuitenkin Fredrik Paciuksen säveltämänä erittäin suosituksi. Sen ensimmäinen säkeistö kuului: ”Miss’ aavat on Saimaan ja Laatokan veet / me verryimme veljiksi siellä. / Ja veljinä, jotka on taas tavanneet / me yhdymme tääll’ ilomiellä. / Ja syntymäseudulle laulumme soi / ja juhlimme liittoa, meidät mi toi / nyt tänne ja liitti jo siellä.”22

Snellman herättää kansansivistykseen Osakuntien kalevalaisromanttinen suomalaisuusharrastus oli ihanteellista ja teoreettista. Ei ajateltu, että ylioppilaiden olisi itse pitänyt tehdä jotakin. Herätyksen kelloa alkoi soittaa vuonna 1844 J. V. Snellman, entinen pohjalaisen osakunnan kuraattori, joka jo kymmenen vuotta aiemmin oli ollut akateemisen vapauden ja siveellisyyden ihanteiden keskeinen tulkki ylioppilaspiireissä.

Nyt Snellman alkoi julistaa Saima-lehdessään uudenlaista ohjelmallista suomalaisuustyötä vasemmistohegeliläisyyden hengessä. Enää ei riittänyt pelkkä ihastelu; nyt piti vastustaa vallitsevaa taantumusta, osallistua ja vaikuttaa.

Ylioppilaiden tulisi luoda yhteys kansaan ja muodostua sen uudenhenkiseksi sivistyneistöksi.23 Snellmanin valtiollis-yhteiskunnallinen julistus sai laajaa suosiota ylioppilaspiireissä ja osui hedelmälliseen maaperään. Pohjalaisten kuraattori Zachris Topelius oli jo 1843 kysynyt osakuntansa vuosijuhlassa, ”onko Suomen kansalla historiaa”, ja vastannut kieltävästi ennen vuotta 1809 koskevalta osalta, koska siltä puuttui valtio ja tietoinen kansallisuus. Hänkin vaati snellmanilaisessa hengessä työtä ja toimintaa. Vuoden 1844 promootiossa hän julisti radikaalisti: ”Ett folk! Ett land! Ett språk!”24 Käytännöllisen työkentän kiteytti oivallisesti savo-karjalaisten kuraattori Herman Kellgren: ”sivistyneet on kansallistettava, kansa on sivistettävä”.25 Yhtäkkiä ylioppilaiden ja kotiseutujen rahvaan välille olikin muodostunut yhteys, ja vieläpä sellainen yhteys, jonka vaaliminen nähtiin ensikädessä ylioppilaiden tehtäväksi.

Valveutuneen ylioppilaan velvollisuudeksi alettiin nähdä vaellusmatka sisämaahan. Nyt oli nähtävä se ”alkuperäinen ja aito suomalaisuus” ja ”turmeltumaton” kansa, joista aiemmin oli vain luettu. Lisäksi oli opeteltava kieltä, joka oli monelle ylioppilaalle täysin vieras. Maakuntamatkat tarjosivat mah-

158

Kotiseutu 2017

dollisuuden myös koulujen ja lainakirjastojen puolesta puhumiseen sekä kansankirjasten levittämiseen.26 Esimerkiksi savo-karjalainen August Cygnaeus perusti Hauholle peräti yli 20 rahvaanlasten sunnuntaikoulua. Kansankirjastojen perustamisesta innostuivat erityisesti viipurilaiset ja pohjalaiset. Kaikkiaan kirjastoja perustettiin yli puolensataa.27 Kansankirjasten teossa aktiivisimpia olivat savo-karjalaiset, jotka julkaisivat 1845­–1847 Lukemisia Suomen Kansan Hyödyksi. Niiden opettavaisissa kertomuksissa ja käytännöllisissä artikkeleissa oli selkeä yhteiskunnallinen sävy.28 Osakunnat levittivät julkaisua erityisesti Itä-Suomeen ja Pohjanmaalle. Ainakin Satakuntaan levitettiin myös Antero Wareliuksen Enon opetuksia ja Samuel Roosin Mintähen ja Sentähen.29 Snellmanilaista aatemaailmaa heijastivat myös monet sellaiset ylioppilasjulkaisut, jotka eivät tavallista kansaa tavoittaneet, erityisesti savo-karjalaisen kolmikon toimittama Fosterländskt album (1–3, 1845–1847). Snellmanilaisista lehtihankkeista länsisuomalaisten Kaukomieli ei saanut julkaisulupaa, mutta savo-karjalaisten Suometar syntyi lakkautetun Saiman suomenkieliseksi perilliseksi. Samaan aatemaailmaan kytkeytyi myös 1846 perustettu ylioppilaiden lukuyhdistus, joka tuotti tilaamiensa julkaisujen kautta tietoa yhteiskunnallisen muutoksen pohjaksi.30 Savo-karjalaiset perustivat snellmanilaisen suomalaisuuspolitiikan mukaisen Suomalais-Seuran, mutta sen saavutukset jäivät vaatimattomiksi, samoin kuin osakuntien yhteisen Nuorten suomalaisuuden liitonkin. Suomalais-Seura tuotti kuitenkin savo-karjalaisten iloksi suomalaisia sananlaskuja, kuten ”Ei se koira oravoo hauku, jota väkise mehtään vieän” tai ”Humalassa huojis eleä, ei oo köyhä eikä kipiä”.31 Aktiivinen kansanvalistus jäi lopulta vain muutamaan vuoteen, kun viranomaiset estivät sen vallitsevia oloja horjuttavana, ja Euroopan ”hullun vuoden” 1848 aatteet valtasivat ylioppilaiden mielet. Eurooppalaiset vallankumoukset eivät kylläkään yltäneet Suomeen, vaikka liberalismia oli täälläkin ilmassa; ylioppilaat viettivät yhteistä Flora-juhlaansa rauhallisen idyllisessä hengessä. Juhlilla ensiesitetty Runebergin ja Fredrik Paciuksen Maamme-laulu oli yhteinen tunnus kauniille, rauhalliselle ja yhtenäiselle Suomelle. Toisaalta vallankumousvuosi herätteli Helsingissäkin epärealistisia toiveita vapaudesta, ja vapauspettymys tarjosi epämääräisen perustelun ylioppilaiden lisääntyvälle juopottelulle ja mellakoinnille.32 Kansansivistys, Floran-päivän idyllinen juhlinta ja vuoden 1848 jälkeinen radikalisoituminen nojasivat kaikki samaan snellmanilaiseen aatemaailmaan: niiden keskiössä oli kansallisesti omapohjainen ja sivistyksellisesti yhtenäinen Suomi. Tällainen käsitys haastoi selkeästi osakuntien perinteisesti edustaman

Kotiseutu 2017

159

maakunnallisuuden. Alueellinen jakautuminen alettiin snellmanilaisissa piireissä nähdä suorastaan esteenä tunteelle yhteisestä isänmaasta. Viipurilaisessa osakunnassa luotiin suunnitelma osakuntien korvaamisesta yhdellä kansallisella ylioppilaskunnalla, ja syksyllä 1849 se sai taakseen puolet osakunnista. Kun osakunnat sitten 1852 päätettiin ylioppilaiden rauhoittamiseksi ja ”anarkistisen hengen tyyssijoina” korvata viidellä tiedekunnalla, ei lakkauttaminen aiheuttanut osakunnissa suurta vastustusta. Tiedekuntien innokkain puolestapuhuja oli Snellman.33

Topelius palauttaa romanttiset kotiseudut Snellmanilaiset suhtautuivat vanhan polven kalevalais-romantikkoihin penseästi. Heidän katsottiin tarjoavan suomalaisuuskysymykseen vääriä ja hyödyttömiä vastauksia, koska kyseessä oli ennen muuta valtiollis-poliittinen projekti. Esimerkkikiistan tarjosi pohjalaisten osakunta-albumi Joukkahainen (1843), johon romanttis-ihanteellisia kirjoituksiaan antoivat maan etevimmät runoilijat, mm. F. M. Franzén, Runeberg, Topelius, Lars Stenbäck ja Fredrik Cygnaeus, kaikki pohjalaisesta osakunnasta. Snellman – itsekin pohjalainen – arvosteli teosta jyrkin sanoin. Tällainen fennomania asui snellmanilaisten mielestä ”romantiikan mädässä rakennuksessa”. Samanlaisen tuomion sai kansanperinteen keruu, johon viipurilaisilla oli jo Turun akatemian ajalta juontavat vankat perinteet ja johon D. E. D. Europaeus innosti 1850-luvulle tultaessa länsisuomalaisetkin. Länsisuomalainen C. J. Edelskiöld irvaili, että koko yliopisto oli vaarassa muuttua SKS:n alaosastoksi.34 Romanttis-ihanteellisen kansakäsityksen vahvimmaksi puolustajaksi nousi pohjalaisten kuraattori Zachris Topelius. Hän kokosi teoksessaan Finland framstäld i teckningar (1845–1852) yhteen oman aikansa käsitykset Suomen maakunnista ja heimoista. Aiemmin radikaali-snellmanilaisin äänenpainoin esiintyneen Topeliuksen visio oli nyt selkeän anti-snellmanilainen: toisistaan poikkeavat alueet eivät olleet kansallisvaltion este, vaan sen rakennuspuut.

Siksi kansakunnan yhtenäisyys ei edellyttänytkään maakuntien yhdenmukaisuutta, vaan erilaisten alueiden yhdessä toimimista.

Topeliuksen teos oli kaupallinen tilaustyö, eivätkä sen perusväittämät olleet uusia. Jo useiden vuosikymmenien ajan moni tiedemies oli etsinyt heimojen fyysisiä ja henkisiä erityispiirteitä, Suomessa mm. Elias Lönnrot, Carl von Haartman ja Antero Warelius.35 Topeliuksen merkitys oli silti käänteentekevä. Hän loi vanhalle romanttis-ihanteelliselle haaveilulle kansallisen funktion: kyse ei ollut haihattelusta, vaan erilaisista osista muodostuvan kansan-

160

Kotiseutu 2017

kokonaisuuden rakentamisesta. Topeliuksen kokoamia ja muotoilemia käsityksiä eri maakuntien ominaisuuksista ja eri heimojen luonteenpiirteistä toistettiin vuosikymmeniä, ja ne muodostivat myös osakuntien kotiseutukäsitysten romanttis-ihanteellisen pohjavireen. Samaa teemaa Topelius jatkoi vielä Maamme kirjassaan (1875).

Hämäläiset olivat Topeliuksen mukaan Suomen heimoista itsepäisin. He olivat vakavia, vähäpuheisia ja uutteria. Länsisuomalaiset olivat menneet hämäläisten edelle niin hyvässä kuin pahassa: he olivat vielä uutterampia, toimeliaampia, kätevämpiä, joustavampia ja helpommin lähestyttäviä, mutta myös vähemmän luotettavia ja pinnallisempia. Pohjanmaalla hämäläiset olivat tulleet liikkuvammiksi ja itsenäisemmiksi kuin muut suomalaiset. Pohjalaiset olivat Topeliuksen mukaan arastelemattomia ja energisiä.36 Uudellamaalla kieliryhmien sekoittuminen oli vienyt molemmilta niiden luonteen lujuutta ja kunniallisuutta. Ruotsinkieliset olivat hyviä maanviljelijöitä ja eteviä merimiehiä, mutta velttoja ja harvoin yritteliäitä tai kädentaitoisia. Karjalaiset olivat nokkelia ja kaunisvartaloisia, muita suomalaisia vilkkaampia ja iloluonteisempia. He olivat matkustushaluisia kauppiasluonteita, jotka olivat säilyttäneet suurimman osan Suomen muinaismaailman lauluista ja taruista. Savolaiset puolestaan olivat lisätty, joskaan eivät aina parannettu laitos karjalaisista. He olivat karjalaisia myötämielisempiä uusille maailmankatsomuksille ja ymmärsivät toimia konjunktuurien mukaan.37 Topeliuksen suurteos oli painava osoitus siitä, että snellmanilaisten vaatimukset yhtenäisestä kansasta ja sivistyksestä eivät pystyneet niin vain viemään pohjaa osakunnissa jo parinsadan vuoden ajan rakennetulta alueelliselta kotiseutuyhteydeltä. Itse asiassa juuri snellmanilainen kansanvalistustyö oli parhaiten osoittanut alueellisen yhteyden voiman: nimenomaan sen kautta ylioppilaat olivat alkaneet tuntea yhteenkuuluvuutta synnyinseutujensa rahvaan kanssa.38 Kuvaavaa oli uusmaalaisen Svante Dahlströmin vuodatus päiväkirjassaan (1846–1848) kansallisen yhtenäiskulttuurin vaikeudesta. Hän tuskaili, kuinka kukaan ei tahtonut olla suomalainen ylioppilas, vaan uusmaalainen tai savolainen. Erityisen naurettavaa ja raivostuttavaa Dahlströmille oli ylenmääräinen pohjalaispatriotismi, jota edusti hänen usein kuulemansa tokaisu: ”En ole Suomalainen, olen Pohjalainen”.39 Olipa kyse sitten vahvasta ylioppilastoveruudesta, vapaammista oloista tai ajallisesti pitkästä maakunnallisesta yhteydestä, lakkautettuja osakuntia alettiin nopeasti kaivata. Ne pystytettiin henkiin epävirallisesti heti, kun olot Nikolai I:n kuoleman jälkeen 1855 alkoivat vapautua. Vain hämäläiset eivät saaneet epävirallista toimintaansa käyntiin. Osakuntien olemassaoloa katsottiin sormien läpi, eikä niiden väkivaltaista lopettamista nähty järkevänä. Kun osa-

Kotiseutu 2017

161

kunnat perustettiin uudestaan virallisesti keväällä 1868, vastaanotto oli riemullinen.40 Uudelleen toimintansa aloittaneissa osakunnissa oli yli kuusisataa jäsentä. Syksyllä 1873 laskettiin uusmaalaisia 150, länsisuomalaisia 144, pohjalaisia 131, savokarjalaisia 112, hämäläisiä 74 ja viipurilaisia 53.41

Kielipolitiikkaa Snellmanin jalanjäljissä Uudelleen perustetuissa osakunnissa kotimaakuntiin suhtauduttiin kahtalaisessa valossa. Yhtäältä ne nähtiin snellmanilaisen perinteen mukaisesti kansanvalistuksen kohteina. Toisaalta kotiseutujen historiasta ja ominaispiirteistä etsittiin tietoisesti Topeliuksen esimerkin mukaisesti rakennuspuita osakunta- ja maakuntayhteyden perustaksi.

Vuonna 1856 tiedekunnissa virinnyt kansanvalistustyö käsitettiin yhä kaikkien osakuntien suureksi tehtäväksi. Ilman sitä osakunta oli vaarassa leimautua pelkäksi ”tyhjäntoimitusseuraksi”.42 Kansallistunnon ja kansan tiedonhalun herättämiseksi järjestettiin luentoja sekä pääkaupungissa että maakunnissa. Useimmiten kansaa lähestyttiin erilaisilla sattumanvaraisilla luonnon- ja maantieteellisillä ”ihmeillä” ja historiallisilla katsauksilla, jotka jäivät kuulijoille etäisiksi. Etunenässä viipurilaiset ja pohjalaiset perustivat kirjastoja. Uusmaalaiset ja länsisuomalaiset julkaisivat kansankirjasia eli pennikirjastoa. Savo-karjalaisen osakunnan yhteydessä syntyi Tieto-Sanoma Suomen Kansalle 1870 sekä aloite Kotikielen seuran perustamisesta 1876.43 Kansanvalistusta väritti 1880-luvulle saakka voimallisesti kielikysymys, niin kuin kaikkea muutakin ylioppilaselämää. Kielikiistat olivat periaatteellisia ja kiihkeitä, ja niiden kohteeksi kelpasivat niin suuret kuin pienetkin asiat: osakuntien kirjeenvaihdon kieli, ylioppilastalon ja suurmiesten juhlien puheiden kieli, jopa R. W. Ekmanin Väinämöis-taulun hankkiminen.44 Rehtori Topelius nostatti svekomaaneissa vuosikymmenien katkeruuden ennustaessaan 1878, että kun synnyinmaan laulu kerran saisi korkeamman kaiun, niin se laulettaisiin suomeksi.45 Pieni ja maaseutumainen uusmaalainen osakunta oli kasvanut pääkaupungin kehityksen myötä suureksi ja säätyläisvoittoiseksi. Kuraattorinsa A. O. Freudenthalin johdolla osakunnassa omaksuttiin 1850-luvun lopulta lähtien ajatus, että Suomessa oli kielen perusteella kaksi kansallisuutta. Näistä ruotsinkieliset olivat rodullisesti parempia ja vapautta rakastavampia.46 Uusmaalaisten enemmistöstä tuli tinkimättömiä svekomaaneja. Heidän 18-osainen kansankirjasensa Pennibiblioteket ja kansantajuiset luentonsa tähtäsivät nimenomaan ruotsinkielisen kansallistietoisuuden herättämiseen.47

162

Kotiseutu 2017

Kielipolitiikan toisessa ääripäässä olivat pohjalaiset ja hämäläiset sekä alkuvaiheessa myös savo-karjalaiset. He ajoivat pohjalaisten inspehtorin Yrjö Koskisen johdolla suomenkielistä yhtenäiskulttuuria. ”Koskisen rahwakunnan” komento oli yhtä tiukkaa kuin uusmaalaisten ”Freudenthalin kohortin”: molemmissa kielivähemmistö joutui tyytymään enemmistön tahtoon.

Käytännön kansanvalistustyössä yhteentörmäyksiä tapahtui erityisesti Uudenmaan suomenkielisellä maaseudulla. Erästä hämäläisten luentotilaisuutta vastustanut uusmaalainen ylioppilas todisteli, miten viikinki Helsinge oli asettunut pitäjään jo silloin, kun suomalaiset olivat vielä kuljeskelevia nomadeja, eikä suomalaisilla siten ollut mitään oikeutta Helsingen (ruotsinkieliseen) perintöön.48 Erityisen kiihkeää oli savo-karjalaisten fennomania. He arvostelivat ruotsalaisia ristiretkeläisiä väkivalloin ahdistaviksi muukalaisiksi, ja vuonna 1870 osakuntalehdessä julkaistiin täysin asiallinen ohjelma Suur-Suomen luomiseksi. Kiihkeys alkoi kuitenkin hiipua. Yrjö Koskisen kanssa pahoin riitaantunut inspehtori August Ahlqvist ajoi uutta maltillista kielipolitiikkaa ja vetosi ”entisajan savo-karjalaisen perushyveisiin, hiljaiseen tyyneyteen, jonka pohjalla piilee teräksinen sitkeys, rakkauteen omaa maata, kansaa ja sen kieltä kohtaan”.49 Kielellisten ääripäiden välissä tai rinnalla olivat suomalaisystävälliset liberaalit: länsisuomalaiset, viipurilaiset ja sittemmin myös savo-karjalaiset. He näkivät kielitaistelun hajottavaksi ja toisarvoiseksi; oleellista oli ajaa vapaata yhteiskuntaelämää ja vastustaa pakkovaltaa. 50 Erityisesti ”länsisuomalainen väri” oli välittävä ja sovitteleva, vaikka heilläkin oli omat kieliriitansa.51 Sekä fennomaanien että svekomaanien kansansivistystyö siirtyi 1870-luvun jälkipuoliskolla erillisille organisaatoille. Vuonna 1883 koko työsaran virkein vaihe päättyi ja kielitaistelu alkoi nopeasti vaimentua.52 Kansansivistystyön tulokset jäivät suurista julistuksista huolimatta kovin laihoiksi. Edes savolaisten into ei kantanut pitkälle, vaikka Kuopiossa uskottiinkin, että kansantajuiset luennot olivat tuskin missään muualla tulleet yhtä suosituiksi, koskapa ”savolaisen utelias luonne” näytti olevan ”tälle sivistysalalle erittäin sopiva”.53

Ihanteellis-romanttisia kotiseutukuvitteluja Topeliaaninen ihanteellis-romanttinen perinne jatkoi elämäänsä erityisesti osakuntien albumeissa. Ne sisälsivät sekä tietopuolisia että kaunokirjallisia kirjoituksia. Omaa kotiseutua kuvattiin niissä monenlaisin romanttisen haavekuvin ja ylevin maalailuin – vanhastaan tutulla tavalla. Vuoden 1860

Kotiseutu 2017

163

Kotimaakuntien

promootioon valmistuivat pohjalaisten neljäs Joukahainen sekä ensimmäiset menneisyydestä etsittiin länsisuomalaisten Lännetär ja uusmaatietoisesti sellaisia henkilöitä laisten Albumi. Savo-karjalaisten Koija tapahtumia, joita voitaisiin tar aloitti 1870, hämäläisten Kaikuja Hämeestä 1872 ja viipurilaisten Kaukojuhlia nimenomaisesti oman mieli 1876.54 osakunnan merkkimiehinä ja Sekalaisten kotiseututekstien jou-tapauksina. kosta nousivat erityisen merkittäviksi maakuntalaulut ja kunniamarssit. Ensimmäisenä tällaisen aseman sai savokarjalaisen August Ahlqvistin osakuntansa lopettajaisjuhliin 1852 runoilema Savolaisen laulu, josta toisen savo-karjalaisen Karl Collanin säveltämänä tuli erittäin suosittu. Se loi esimerkin myös myöhemmille maakuntalauluille.55 Pohjalaiset ottivat omakseen Topeliuksen Vaasan kymnasisteille runoileman Vaasan marssin, joka julkaistiin Joukahaisessa 1864.56 Pohjalaisten esimerkistä innostuneina länsisuomalaiset päättivät pyytää Topeliukselta marssia myös Turun kymnasisteille. Runoilija itse lausui Vestfinsk marschin osakunnan vuosijuhlassa 1868. Se alkoi ”Framåt på ljusets höga bana / Du unga våg från Auras famn / Du förste vakt kring Finlands fana / Du äldste son af Finlands namn!” ja päättyi kehotukseen: ”Framåt för Aura rediviva / För rediviva Fennia!” Marssia ei kuitenkaan omaksuttu käyttöön, sillä runon ihanteellisuus ei puhutellut nuoria länsisuomalaisia, ja hypähteleviä huudahdusja kysymyslauseita pidettiin länsisuomalaiselle jäyhälle hengelle vieraina.57 Uusmaalaisten vuosijuhlaan valmistui osakunnan oman pojan A. T. Lindhin Nylänningarnas marsch.58 Karjalaisten laulun puolestaan julkaisi savo-karjalainen P. J. Hannikainen osakunnan laulukokoelmassa 1881.59 Varhaisista maakuntalauluista ainoastaan Hämäläisen laulu syntyi osakuntapiirien ulkopuolella. Jyväskylän seminaarin oppilas J. H. Erkko julkaisi tämän Ahlqvistin esikuvan mukaan tehdyn runon ensimmäisessä runokokoelmassaan 1870. Erkon esimerkki osoitti, että kotiseudun kuvaamiseen ja määrittämiseen olivat vähitellen kasvamassa muutkin piirit kuin Helsingin ylioppilaat.

Kotimaakuntien menneisyydestä etsittiin tietoisesti sellaisia henkilöitä ja tapahtumia, joita voitaisiin juhlia nimenomaisesti oman osakunnan merkkimiehinä ja -tapauksina. Kotimaakuntien suurmiesten muistoksi oli jo vanhastaan vietetty juhlia. Niiden kautta ajateltiin kasvatettavan velvoittavaa itsetuntoa ja yhteishenkeä sekä luotavan uskoa omiin mahdollisuuksiin ja voimiin. Kuuluisin oli pohjalaisten Porthan-juhla 1839, josta oli muodostunut saman tien osakunnan perinteinen vuosijuhla. Pohjalaiset ylpeilivät

164

Kotiseutu 2017

näyttävästi myös monien joukostaan nousseiden suomalaisuusmiesten, kuten Franzénin, etnografi M. A. Castrénin, Runebergin ja Snellmanin maineella.60 ”Minua tympästytti se ylpeyden henki, mikä riivasi niitä osakuntalaisia, jotka eivät itse mitään olleet, vaan ylpeilivät osakuntansa vanhalla maineella ja muiden ansioilla”, tuskaili pohjalaisten ylemmyydentuntoa viipurilainen Viktor Löfgren.61 Vuosijuhlien sankareiksi nostettiin muissakin osakunnissa erityisesti sellaisia oman maakunnan kasvatteja, joilla nähtiin olevan kansallista merkitystä ja yhteys kansakunnan rakentamiseen. Uusmaalaiset olivat vuonna 1858 valinneet vuosijuhlapäiväkseen suurimpien suomen kielen edistäjien, Mikael Agricolan kuolin- ja Elias Lönnrotin syntymäpäivän 9.4. Osakunnan aatemaailman muuttuessa tiukan svekomaaniseksi valinta tuntui kiusalliselta, mutta Lönnrotin vielä eläessä päivää ei kuitenkaan katsottu voitavan vaihtaakaan.62 Länsisuomalaisten sankariksi nousi nuorena menehtynyt tutkimusmatkailija Yrjö Aukusti Wallin. Viipurilaiset muistivat erityisesti oikeustieteilijä Matthias Caloniusta ja Turun romantiikan A. I. Arwidssonia, mutta vuosijuhlapäivänä juhlittiin Viipurin pamausta ja Knut Possea. Sittemmin Pamaus-juhlat muuttuivat hilpeän epämuodollisiksi, ja vuosijuhlapäiväksi tuli Vanhan Suomen muun Suomen yhteyteen yhdistäneen komitean aloituspäivä 5.3.63 Hämäläisten fennomaanien Uudenmaan-valloitukseen liittyi suomeksi kirjoittaneen Aleksis Kiven muiston vaaliminen, mihin uusmaalaisilla ei ollut kiinnostusta. Hämäläisten kotimaakunta oli kulttuurisesti hajanainen ja pirstoutunut monen rannikkokaupungin takamaaksi. Pieni ja myöhään järjestäytynyt fennomaaniosakunta joutuikin usein muiden pilkattavaksi. Kun pohjalaisvieras moitti 1880-luvun alussa hämäläisiä hitaiksi ja epäröiviksi, tuli vastaus yhtä kainostelemattomasti: ”Jollei ajattelematonta kiukkupussien parvea seuraisi hämäläisten sankka joukko yhdessä muiden maltillisten kanssa lujana ja luotettavana reservinä, niin pohjalaiset olisivat monta kertaa menneet eteenpäin rynnätessään nurin niskoin tai päin seiniä.”64 Erityisen hankalaa kotimaakuntien sankarien etsintä oli savo-karjalaisille. Savo-karjalaiset olivat katkeria: pohjalaiset olivat varastaneet heiltä Porthanin, joka ”niin syntypaikkansa ja sukunsa kuin myös mielenlaatunsa puolesta oli suora savo-karjalainen”. Vuonna 1870 tutkittiin G. M. Sprentportenin ja A. I. Arwidssonin sopivuutta: edellinen hyväksyttiin ”Savon Pietari Braheksi” epäilyksettä, mutta jälkimmäisen savo-karjalaisuutta tukivat lähinnä vain asuminen Laukaassa (!) ja kuuluminen vanhaan jakamattomaan viipurilaiseen osakuntaan. Molemmat miehet päätettiin kuitenkin hyväksyä savo-karjalaisiksi, ettei tarvitsisi ”näissäkin seikoissa näyttää typeryyt-

Kotiseutu 2017

165

tämme ja ristissä käsin katsella, kuinka muut Keisarillisen vievät meiltä viimeisetkin mainiot miehemAleksanterin me ja muistomme!” Sittemmin Ahlqvist toteyliopiston osakunnat si loppupäätelmänä, että Arwidsson oli osoitolivat aktiivisia tautunut ”Savon luonteiseksi” mieheksi, joka ”harrastuksissansa ei reuhannut”. Luonnehkotiseutukäsitysten dinta viittasi yrjökoskislaisiin pohjalaisiin.65 rakentamisen Kun vuosijuhlan arvoista suurmiestä ei lopaikkoja. pulta löydetty, kiinnittyi savo-karjalaisten kotiseuturakkaus entistä vahvemmin Kalevalaan. ”Kalevala on meille Savon ja Karjalan luonnonkirja. Jos missään, niin siinä kuvailekse kansamme sisäinen olento, s.o. suomalaisuus ja suomalaisuuden kannattaminen ja nostaminen, niin kuuluu myös tämän osakunnan perustus ja pohja”, Immanuel Colliander kuvasi 1869.66 Savo-karjalaiset muistelivat myös 1808–1809 sotaa, jonka Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat67 nostivat uuteen tietoisuuteen. Savo-karjalaisten rahankeräys everstiluutnantti Karl Vilhelm Malmin hautamuistomerkkiin johti valtaisaan myrskyyn 1871, kun kenraalikuvernööri tulkitsi hankkeen venäjänvastaiseksi. Kenraalikuvernöörin kantaa selittämään joutunut professori A. F. Nordqvist sai vastaansa sellaiset kissannaukujaiset (meluisan mielenosoituksen), että neljäsosaa koko ylioppilaskunnasta rangaistiin.68 Paljon rauhallisemmin sujui viipurilaisten hanke Vänrikkien suomentamiseksi ja levittämiseksi.69 Muutoin viipurilaisten kotiseututunteen rakentaminen oli kovin kivuliasta. Tuska oman kotiseudun, runon ja laulun maan, syrjäytymisestä oli suoraa jatkumoa vanhan valtakunnanrajan synnyttämästä vierauden tunteesta. Viipurilaiset tunsivat suurta selittelyn tarvetta kotipuolen karujen olojen vuoksi.

Sitä ei auttanut yhtään heidän saamansa jonkinlainen lapsellinen maine, koskapa ankeissa oloissaan vain hilpeästi lauleskelivat runojaan. Kipuiluun oman paikan lunastamisesta ja hahmottamisesta kansallisessa kokonaisuudessa löydettiin kuitenkin lääke kansatieteellisen museon rakentamisesta. Viipurilaisten kuraattori Otto Donner halusi 1876 peräti esineellistää Kalevalan. Näin jälkeenjääneisyys voitaisiinkin kääntää positiiviseksi voimaksi!70 Viipurilaiset saivat innostettua muutkin osakunnat museohankkeeseen mukaan. Osakunnat lähettivät kotiseuduilleen esineiden ja kansanlaulujen kerääjiä, vaikka uusmaalaisia svekomaaneja epäilyttikin olla mukana suomalais-ugrilaisten ”tsuudien” museohankkeessa.71 Kun ylioppilaiden kansatieteelliset kokoelmat luovutettiin lopulta valtiolle 1894, ne olivat Kansallismuseon peruskokoelmista suurin.72

166

Kotiseutu 2017

Ylioppilaiden kotiseudut kuviteltuina yhteisöinä Keisarillisen Aleksanterin yliopiston osakunnat olivat aktiivisia kotiseutukäsitysten rakentamisen paikkoja. Tuskin käsitykset koskaan kohtasivat tai puhuttelivat kaikkia osakuntalaisia, mutta vähintäänkin osakuntien aktiivisimpien ylioppilaiden osalta ne olivat niin vahvoja ja pysyviä, että voidaan puhua ylioppilaiden kotiseuduista kuviteltuina yhteisöinä Benedict Andersonin luomassa merkityksessä.

Kuvitellut kotiseudut rakentuivat osakunnissa kolmessa vaiheessa: 1. Yhteys

Kansallisromantiikka valtasi ylioppilaspiirit 1830-luvun alussa kalevalaisen romantiikan muodossa. Sen keskiössä oli ajatus Suomen kansasta, jota sitoi yhteen teleologinen kohtalonyhteys. Ylioppilaille aika merkitsi lähinnä kansanrunouden ja suomen kielen innostunutta ihailua.

Mistään yhteisesti jaetusta kuvitellusta yhteisöstä ei vielä voida puhua.

Kalevalaisromantiikka oli kuitenkin välttämätön askel kohti tällaisen yhteisön muodostumista.

2. Synnytys

Ylioppilaiden kotiseudut kuviteltuina yhteisöinä syntyivät kahden kätilön, J. V. Snellmanin ja Zachris Topeliuksen, kirjoitusten kautta.

Snellman vakiinnutti ylioppilaiden keskuudessa käsityksen kansakunnasta, johon kuuluivat niin ylioppilaat kuin rahvaskin. Kansakunta oli Snellmanille luonteeltaan valtiollis-yhteiskunnallinen, ja se edellytti työtä kansan sivistämiseksi ja sivistyneistön kansallistamiseksi.

Siinä missä Snellman näki kansakunnan kulttuurisesti yhtenäisenä, Topeliukselle se oli erilaisten seutujen ja ihmisryhmien muodostama organismi. Kansakunta kuviteltuna yhteisönä saattoi siten Topeliuksen ajatuksissa pitää sisällään kansakuntaa pienempiä kuviteltuja kotiseutuja. Tällaisiksi hän osoitti Finland framstäld i teckningar -teoksessaan Suomen eri heimot asuinalueineen.

3. Rakennus

Sekä snellmanilainen että topeliaaninen näkemys jatkoivat voimallisesti elämäänsä uusien ylioppilaspolvien ajatuksissa. Mutta sen enempää snellmanilainen kansakunta kuin topeliaaniset maakunnatkaan eivät olleet staattisia kuviteltuna yhteisöjä, vaan ne muuttuivat ajassa.

Kotiseutu 2017

167

Snellmanilaisesta perinteestä ponnisti uusi kansansivistyksen aalto, jolle kieliriidat antoivat vielä aiempaakin poliittisempaa sävyä. Kielipoliittinen kansansivistystyö rakensi ennen muuta kansakunta-käsityksiä, mutta se vaikutti merkittävästi myös osakuntien kotimaakunnista rakentamiin mielikuviin varsinkin Uudellamaalla, Hämeessä ja Pohjanmaalla.

Topeliaanisessa perinteessä osakuntien kotiseudut nähtiin paljon laajemmin. Kuviteltujen kotiseutujen sisältöä rakennettiin erityisesti kansanperinteen keruulla, sankarihahmojen etsinnällä sekä monenlaisilla romanttis-ihanteellisilla kotiseutukuvauksilla, joista tärkeimmiksi koetut nostettiin maakuntalaulujen tai kunniamarssien asemaan.

Kaiken kaikkiaan Helsingin ylioppilaiden kotiseutukäsitykset pulppusivat vuosina 1828–1883 pääosin yhdestä ja samasta lähteestä: kansallisuusaatteesta. Kotiseudut kuviteltuina yhteisöinä määrittyivät ennen muuta osana kansallista kokonaisuutta, snellmanilaisessa perinteessä poliittisesti virittyneinä ja topeliaanisessa romanttis-ihanteellisesti. Niinpä käsitys kotiseudusta edellytti käsitystä kansakunnasta; viime kädessä kansakunnan kokonaisuudesta juontuva tehtävä antoi merkityksen ylioppilaiden kotiseuduille.

Ylioppilaiden kuvitellut kotiseudut olivat useimmiten tietoisesti rakennettuja konstruktioita. Ne eivät syntyneet vahingossa, eivätkä ne tulleet annettuina. Se ei kuitenkaan vähentänyt niiden arvoa aikalaisten silmissä. Päinvastoin: kansallisuusaatteesta ponnistavat, romanttisella ihanteellisuudella kuorrutetut kuvitellut kotiseudut puhuttelivat monia ylioppilaspolvia pakahduttavasti ja pysyviä jälkiä jättäen. n

168

Kotiseutu 2017

Viitteet 1

Esim. Holmström 1944 on kuvannut mainiosti käsityksen rakentumista eräästä 1800-luvun sukupiiristä aikalaisnäkökulmasta.

2

Anderson 2007 s. 38–41.

3

“Me olemme valon vartiojoukko.” Klinge 1967a: 1–4.

4

Klinge 1967a: 3.

5

Klinge 1967a: 5, 9–15.

27 Teperi 1959: 212, 221–222, 326–328; Waris 1939: 177.

6

Klinge 1967a: 11–28. Ks. myös esim.

Teperi 1959: 13, 17.

28 Klinge 1967a: 113–115; Waris 1939: 129, 181–182, 186–187, 190.

7

Waris 1939: 2–4, 36–37, 43; Teperi 1959: 13, 88; Eskola 2005: 17, 19, 20; Teperi 1988: 8, 12.

29 Klinge 1967a: 115; Waris 1939: 188, 193– 196; Teperi 1959: 208.

8

Teperi 1959: 65.

9

Klinge 1967a: 7–8, 119–120; Waris 1939: 36, 50, 52, 75; Ruutu 1939: 53; Autio 1997: 25; Teperi 1959: 34.

10 Klinge 1967a: 7–8; Waris 1939: 16.

11 Helanen 1937: passim.

12 Teperi 1959: 41–46. Viipurilaiset olivat tottuneet käyttämään keskusteluissa neljääkin kieltä. Teperi 1959: 165.

13 Waris 1939: 11.

14 Klinge 1967a: 180–181.

15 Helanen 1937: 315–331; Waris 1939: 11– 27; Teperi 1959: 57; Klinge 1967a: 34.

23 Klinge 1967a: 31–34, 48, 56–57, 90, 95– 108; Waris 1939: 131–134; Teperi 1959: 156.

24 Klinge 1967a: 95–96.

25 Waris 1939: 145; Klinge 1967a: 111–114.

26 Klinge 1967a: 116–117; Waris 1939: 151.

Lainaukset Waris 1939: 151.

30 Klinge 1967a: 112, 128–136, 139; Waris 1939: 180–181, 202–204.

31 Waris 1939: 138, 143–144; 152–153, 157– 162; Klinge 1967a: 140.

32 Klinge 1967a: 113, 133, 147–159, 165–179, 195, 222, 225–229.

33 Klinge 1967a: 122, 185–186, 197–199; Ruutu 1939: 16, 35. Lainaus Viipurin kuvernöörin, vapaaherra Casimir von Kothenin kirjeestä.

34 Klinge 1967a: 99, 112, 165–179, 195, 222, 227; Teperi 1959: 166–167, 190–191, 253– 263.

16 Waris 1939: 117; Klinge 1967a: 49, 54.

35 Tiitta 1994: 257–259. Topelius itse oli esitelmöinyt pohjalaisten tunnuspiirteistä jo 1841.

17 Mylly 2002: 102–103.

36 Tiitta 1998: 265–266, 269–270.

18 Klinge 1967a: 49, 54, 183–184.

37 Tiitta 1998: 266–269.

19 Waris 1939: 107–108, 116, 128; Klinge 1967a: 53–54, 91, 100.

38 Klinge 1967a: 199; Teperi 1959: 222–223.

20 Waris 1939: 109–110.

21 ”Käsi kädessä kuin pari vanhaa runoniekkaa.” Waris 1939: 43, 106–107, 129.

22 Waris 1939: 100, 128, 132–133. Runon suom. Toivo Lyy.

39 Klinge 1967a: 183–184, 199; Teperi 1959: 222–223.

40 Klinge 1967b: 6, 60, 71–77, 207; Teperi 1959: 330, 335–336, 381; Ruutu 1939: 9, 33.

41 Klinge 1968: 13.

Kotiseutu 2017

169

42 Kuusisto 1978: 101; Klinge 1967b: 54–55.

59 Ruutu 1939: 258–260; Kuusisto 1978: 117.

43 Ruutu 1939: 173–174, 225–228, 235, 245–249; Teperi 1959: 362–363; Klinge 1967b: 189–190; Eskola 2005: 52.

60 Ruutu 1939: 71–73.

44 Klinge 1967b: 209–215; Klinge 1968: 20– 24, 54, 68–73, 89–99; Ruutu 1939: 99, 109–110; Kuusisto 1978: 100–101.

45 Klinge 1968: 55.

46 Klinge 1967b: 5, 168–169; Klinge 1968: 17, 27; Eskola 2005: 50–53, 57, 63; Mörne 1993: 183–186. Uusmaalaiset eivät vielä 1840-luvulla olleet erityisen suomen kielen vastaisia, jos eivät juuri sen puolestakaan. Eskola 2005: 36–37.

47 Klinge 1967b: 190, 108, 190; Klinge 1968: 26–28; Eskola 2005: 63–64.

48 Kuusisto 1978: 103–104; Klinge 1967b: 210–211; Klinge 1968: 28, 52.

49 Klinge 1967b: 168, 208; Klinge 1968: 15, 18, 74; Ruutu 1939: 107–118, 134–135, 164–170.

50 Klinge 1967b: 168–170, 208; Klinge 1968: 15.

51 Saarenheimo 1931: 3–8, 30–31.

52 Klinge 1968: 25–41, 59, 61, 115, 150–151; Ruutu 1939: 188–192, 222, 236–242.

53 Ruutu 1939: 234.

54 Klinge 1967b: 115; Ruutu 1939: 125–128, 251; Kuusisto 1978: 82–85; Teperi 1988: 175.

55 Waris 1939: 256–257. Savolaisen laulua laulettiin myös korvaten Savonmaa Suomenmaalla: ”Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Suomenmaa.” Klinge 1967b: 49.

56 Runon alkuperäinen nimi oli Wasa Gymnasisters Sång.

57 Saarenheimo 1931: 19–21.

58 Eskola 2005: 58.

170

Kotiseutu 2017

61 Teperi 1959: 246.

62 Hansson 1993b: 295–298; Eskola 2005: 50, 63­– 64.

63 Teperi 1959: 136–141.

64 Kuusisto 1978: 19, 23–26, 38–39, 51, 61, 106, 132.

65 Ruutu 1939: 73–74, 175.

66 Autio 1997: 106–107; Ruutu 1939: 74–76.

67 Fänrik Ståhls Sägner ilmestyi kahtena osana 1848 ja 1860. Se ilmestyi suomeksi vihkoina vuodesta 1867 lähtien.

68 Klinge 1967b: 113, 123–124, 128, 168–169, 231–238; Klinge 1968: 27; Ruutu 1939: 74, 108; Kuusisto 1978: 91–96.

69 Teperi 1959: 361.

70 Teperi 1959: 136–141; Teperi 1988: 41– 46, 51, 105, 121, 127, 167–171; Ruutu 1939: 257; Kuusisto 1978: 117.

71 Ruutu 1939: 257–258; Kuusisto 1978: 117–119; Teperi 1988: 175–176; Teperi 1988: 176–177.

72 Ruutu 1939: 258–260; Teperi 1988: 177; Kuusisto 1978: 117–120. Useimpiin kansansävelmiin teki P. J. Hannikainen uudet sanat, koska alkuperäiset olivat ”vallan ala-arvoiset sekä muodon että sisällyksen puolesta”.

Lähteet Anderson, Benedict 2007: Kuvitellut yhteisöt.

Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Tampere: Vastapaino.

Kuusisto, Seppo 1978: Kansallishenkeen uskoen. Hämäläis-osakunnan historia 1.

1865–1918. Helsinki: Hämäläis-osakunta.

Autio, Veli-Matti 1997: Roudan aika. SavoKarjalaisen osakunnan historia III. Porvoo: WSOY.

Mylly, Juhani 2002: Kansallinen projekti.

Historiankirjoitus ja politiikka autonomisessa Suomessa. Turku: Kirja-Aurora.

Eskola, Anton 2005: Ajan aallokossa seisoo uusmaalainen kansa. Eteläsuomalaisen osakunnan historia vuoteen 1940. Helsinki: Eteläsuomalainen osakunta.

Mörne, Arvid: Axel Olof Freudenthal och språkfrågan inom Nyländska Avdelningen.

(Utdrag ur Arvid Mörne: Axel Olof Freudenthal och den finlandssvenska nationalitetstanken). Stark ström med egna vågor går genom hafvet. Nylands Nations historia 1643–1993, s. 183–204. Helsingfors: Nylans Nation.

Hansson, Joakim 1993b: Folklivsforskning och folkbildningsarbete. Stark ström med egna vågor går genom hafvet. Nylands Nations historia 1643–1993, s. 295–316.

Helsingfors: Nylans Nation.

Helanen, Vilho 1937: Suuri murros.

Pohjalainen osakunta 1828–1837. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö.

Holmström, Otto 1944: Suku- ja sukulaisuussuhteitten selvittelyn harrastuksesta entisinä aikoina. Genos 15: 33–36.

Klinge, Matti 1967a: Ylioppilaskunnan historia. Ensimmäinen osa 1828–1852.

Helsinki: Werner Söderström osakeyhtiö.

Klinge, Matti 1967b: Ylioppilaskunnan historia. Toinen osa 1853–1871. Helsinki: Werner Söderström osakeyhtiö.

Ruutu, Martti 1939: Savo-Karjalaisen osakunnan historia II 1857–1887. Helsinki: Werner Söderström osakeyhtiö.

Saarenheimo, Mikko 1931: Länsisuomalaisen osakunnan inspehtorit. Satakunta. kotiseutututkimuksia IX, s. 1–61. Helsinki: Satakuntalainen osakunta.

Teperi, Jouko 1959: Viipurilainen osakunta 1828–1868. Helsinki.

Teperi, Jouko 1988: Henkinen taistelu Karjalasta autonomian ajan lopulla.

Viipurilainen Osakunta 1868–1917. Joensuu: Karjalan Kirjapaino Oy.

Klinge, Matti 1968: Ylioppilaskunnan historia.

Kolmas osa 1872–1917. Helsinki: Werner Söderström osakeyhtiö.

Tiitta, Allan 1998: Harmaakiven maa.

Zacharias Topelius ja Suomen maantiede.

Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 146. Helsinki: Suomen Tiedeseura.

Klinge, Matti et al. 1987: Helsingin yliopisto 1640–1990, osa I: Kuninkaallinen Turun akatemia 1640–1808. Helsinki: Otava.

Waris, Heikki 1939: Savo-karjalaisen osakunnan historia I 1833–1852. Helsinki: Werner Söderström osakeyhtiö.

Kotiseutu 2017

171

”

Kotiseutu on alue, johon syntyy erityislaatuinen tunneside, niin ympäristöön kuin ihmisiin. Josta välittää ja jonka eteen haluaa tehdä jotain.

172

Kotiseutu 2017

Perinteenkeruuta ja kaupunkiaktivismia – 2000-luvun kotiseututyön kirjo Liisa Lohtander Suomen Kotiseutuliiton järjestöpäällikkö.

Helsinkiläinen kotiseutuaktivisti.

K

aupunginosatyö, kylätoiminta, asukasaktivismi, lähidemokratiahankkeet, vaihtoehtoinen kaupunkisuunnittelu, kaupunkikulttuurin kehittäminen, jakamistalouden edistäminen, yhteisöllisyyteen tähtäävä työ… Nämä kaikki ovat esimerkkejä termeistä, joita käytetään kuvaamaan kansalaistoimintaa, jolla asukkaat haluavat vaikuttaa siihen, miten kotiseutua kehitetään, millaista vapaa-ajan toimintaa alueella on tarjolla ja miten paikkakunnan kulttuuriperintö säilyy ja välittyy seuraaville sukupolville. Edellä kuvatut toimintamuodot ovat kaikki tavalla tai toisella siis kotiseututyötä. Kotiseututyö on suuri ja monenkirjava toimintatapojen kudos, jonka toteuttajat osoittavat toimillaan kotiseuturakkautta kunnan- ja kaupunginosiin, lähiöihin ja kyliin tai omaan mökkipitäjään – kaikenlaisiin kotikulmiin. (Rauhala 2016.)

Tässä artikkelissa tarkastelen vuosien saatossa muuttunutta ja moninaistunutta kotiseututyön toimijakenttää pääosin oman työni ja kokemuspiirini kautta, painopistealueena Helsinki. Urbaanista kotiseututyöstä ja vapaamuotoisesta asukasaktivismista on tehty myös lukuisia tutkimuksia viime vuosina, mutta oma havaintoni on, että uudeksi kaupunkiaktivismiksi kutsuttu ja nimetty ilmiö jatkaa kotiseutuliikkeessä pulpahdellutta kotiseutuaktivismin linjaa, mutta uusien medioiden myötä paljon aiempaa näkyvämpänä ja vahvempana. Aktivismin ja muun kotiseututyön perustana on edelleen asuinpaikan erityispiirteiden tunnistaminen, yhteenkuuluvuuden tunne alueen asukkaiden kanssa ja elinympäristön viihtyisyydestä huolehtiminen.

Kotiseutu 2017

173

Useimmille meistä on tärkeää muodostaa merkityksellinen suhde omaan asuinpaikkaan ja sen ympäristöön. Tyytyväisyys sekä miljööseen että naapuruussuhteisiin lisää asumisviihtyisyyttä, kotiseututunnetta ja sitoutumista asuinalueeseen – näitä asioita sadat kotiseutu- ja kaupunginosayhdistykset eri puolilla Suomea pyrkivät erilaisin toimin tukemaan. Tutkimusten mukaan esimerkiksi kaupunginosayhdistyksillä on keskeinen rooli asukkaiden yhteenkuuluvuutta ja naapurustojen sosiaalista pääomaa vahvistavina toimijoina (Haverinen 2016).

Kotiseututyöllä on sen käyttöön otosta alkaen (ks. tämän julkaisun lukuisat artikkelit) tarkoitettu kaikkea sitä, mikä liittyy asuinympäristön elävänä pitämiseen, viihtyisyyteen ja perinteen vaalimiseen. Tästä paikallisuudesta ammennetaan elementtejä toimintaan. Perinteisesti kotiseututyö on jaettu kolmeen pääkategoriaan: kotiseudun tutkimukseen, ympäristönsuojeluun ja -hoitoon sekä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Nämä kaikki ovat yhä kotiseututyön keskiössä, mutta niiden rinnalle on noussut värikäs, sirpaleinen tapa toimia.

Kotiseututoiminnan kirjo onkin etenkin viime vuosikymmenen aikana laajentunut suuresti, vaikka näkyvimpiä toiminnanmuotoja lienevät edelleen erilaiset kylä- tai kaupunginosajuhlat ja -tapahtumat sekä asukkaiden kannanotot yhteiskuntasuunnitteluun. Yhtä lailla tärkeinä toimintamuotoina ovat vuosikymmenestä toiseen ovat pysyneet historiikkien kokoaminen ja muu julkaisutoiminta sekä paikallismuseon, seurantalon tai asukastalon rakennusten ja toiminnan ylläpitäminen ja kehittäminen. Kotiseututyöksi kutsutun kokonaisuuden alla, asukkaiden ja vierailijoiden tavoitettavissa, on nykyään kuitenkin kaikkea mahdollista perinteisestä tiedon tallentamisesta pihakirppiksiin, viljelypalstatoimintaan, ruokapiirin organisoimiseen, varjokaavojen laatimiseen, maahanmuuttajien kotouttamistoimiin, ympäristönsuojeluun tai vaikkapa kaupunginosaradion toimittamiseen.

Monenlaisiin tapahtumiin keskittynyttä toimintaa täydentämään on erityisesti 2010-luvulla syntynyt lähidemokratiaa ja kaupunkikulttuuria kehittäviä liikkeitä ja muita löyhän sitoutumisen yhteisöjä, joiden toiminta painottuu usein enemmän projektityyppisiin tempauksiin ja hankkeisiin sekä vapaaehtoisten lyhytkestoiseen sitouttamiseen. Lyhytkestoisuus on toiminnan suurin ero perinteiseen kotiseutuyhdistystoimintaan nähden. (Rauhala 2016.) Liikkeiden lyhytkestoinen matalan kynnyksen malli on muokannut myös osaa perinteisestä yhdistystoiminnan kentästä: yhdistyksiltäkin odotetaan ja oletetaan aiempaa enemmän ketteryyttä ja monipuolisuutta, ripeää asioihin tarttumista ja reagoimista sekä vahvaa viestintää.

Etenkin urbaania kotiseututyötä tehdään paljon nykyhetkessä, nykyisiä asukkaita varten. Useimmilla kaupunkilaisilla ei ole omalla kotiseudullaan

174

Kotiseutu 2017

sukupolvien välistä ketjua, joka suuntaisi ajatukset kotiseudun menneisyyteen ja sen vaalimiseen tai tutkimiseen. Tällöin urbaaneilla alueilla toiminta ei yleensä painotu esimerkiksi seudun perinteen keruuseen, vaan toimitaan enemmän tässä ja nyt, itseä ja omaa yhteisöä varten, hyvän asuinympäristön puolesta. Toiminnan päämääränä on toki tuottaa hyvää ympäristöä myös seuraavalle sukupolvelle.

Eri kaupunginosille luonteenomainen naapurustohenki muodostuukin suku- tai asutushistorian sijaan sekä fyysisen nyky-ympäristön aikaansaamista tuntemuksista että asukkaiden välisistä vuorovaikutussuhteista. Asuinalueiden ilmettä ja kaupunkikuvaa muuttavilla kaava-, rakennus- ja täydennysrakentamishankkeilla on usein vaikutuksia siihen. Asukkaiden yhteisyyden tunne, naapurustokiintymys ja omaehtoinen elinympäristöstä huolehtiminen viriävät myönteisiksi koettujen kohtaamisten ja vuorovaikutustilanteiden kautta. (Haverinen 2016.)

Vaikka esimerkiksi pääkaupunkiseudulla onkin paljon kaupunkikulttuuria uudistavia liikkeitä ja uudenlaisia toimintamalleja käyttäviä yhdistyksiä, myös perinteiset kaupunginosayhdistykset ovat edelleen kiinteä osa kaupunkikulttuuria kaikissa kaupungeissamme. Turussa toteutetun tutkimuksen (Haverinen 2016) mukaan kaupunginosien yhteisöelämää rikastuttavatkin erityisesti: 1) yhteisöllisyyttä luova tilan tuntu, 2) kaupunginosaylpeys, kulttuuriperintö, paikalliset symbolit ja kotiseutuhenki, 3) naapuruston yhteenkuuluvuutta lisäävä asukastoiminta sekä 4) monimuotoinen elinympäristö, asukasrakenne ja monikulttuurisuus.

Etenkin kyläyhdistysten toiminta on puolestaan muokannut maaseudun kotiseututyötä hankelähtöiseen ajatteluun ja alueiden kehittämiseen, mutta yhtä lailla tärkeänä kotiseututyön osa-alueena on läpi koko Suomen säilynyt kotiseutujen perinteen keruu ja tallentaminen sekä tutkimus- ja julkaisutoiminta.

Kaupunkiaktivisti jatkaa kotiseutuaktivistin jalanjäljillä Kansalaisaktivismissa asukkaat ottavat itselleen tehtäviä, jotka ovat aiemmin kuuluneet pääasiassa hallinnolle ja edustukselliselle päätöksenteolle. Viime vuosina tämä toimintakulttuuri on noussut etenkin kaupungeissa, ja sitä kutsutaankin monesti kaupunkiaktivismiksi. Sosiaalinen media, osallistuva kulutus ja verkostomainen kehittäminen saavat aikaan yhtä aikaa paikallisia ja virtuaalisia ryhmiä ja toimintamuotoja, jotka haastavat vanhat organisaatiot ja rakenteet (Mäenpää & Faehnle 2016). Tätä tapahtuu niin suurissa kaupungeissa kuin pienemmilläkin paikkakunnilla, läpi koko maan.

Kotiseutu 2017

175

Etenkin suurissa kaupungeissa on koko 2000-luvun ajan virinnyt vahvaa, sosiaalisen median voimaannuttamaa omaehtoista kansalaistoimintaa, jota kutsutaan nimenomaan kaupunkiaktivismiksi. Siinä on monia piirteitä, jotka ovat muualla Suomessa tulleet aiempina vuosikymmeninä tunnetuksi myös kylätoiminnassa, ja jo varhain tätä ennen kotiseutuliikkeen edellisellä kasvukaudella 1950- ja 60-luvuilla, kun muun muassa luonnonsuojeluliike lähti vahvistumaan kotiseutuliikkeen sisällä 1960-luvulla. Pääpiirteittäin kotiseututyö oli jo tuolloin kansalaisten itse organisoimaa ja omaehtoista yhteistoimintaa, luonteeltaan aloitteellista, proaktiivista ja rakentavaa, suuntautui ensisijaisesti toimintaan, ei poliittiseen mielipiteenmuodostukseen sekä liittyi vahvasti kotiseudun kehittämiseen ja elinolosuhteiden parantamiseen.

Proaktiivista itseohjautuvaa ja paikallisuudesta ponnistavaa toimintaa on kutsuttu kotiseutuaktivismiksi jo ennen nykyisen kaupunkiaktivismi-ilmiön nousua. Vaikka monet yllä luetelluista ominaisuuksista ovat tutkijoiden mukaan leimallisia nimenomaan 2000-luvun kaupunkiaktivismeille, ne ovat jo vuosikymmeniä olleet kotiseututyön ytimessä. Erona näiden kahden liikkeen välillä on, että kotiseutuliikkeessä toimivat ryhmät ovat yleensä järjestäytyneet yhdistyksiksi, ja 2000-luvun kaupunkiaktivistit toimivat löyhinä muuntuvina liikkeinä, usein yhden asian äärellä kerrallaan.

Uudessa 2000-luvun aktivismissa kansalaiset ottavat itselleen kuitenkin aiempaa enemmän ja vahvemmin hallinnolle ja edustukselliselle päätöksenteolle tähän saakka kuuluneita tehtäviä. Kaupunkiaktivismien kirjo ulottuu kaupunkitilan valtaamisesta vaihtoehtosuunnitteluun, jakamistalouden palveluista haktivismiin ja ekoliikkeistä innovaatioyhteisöjen luomiseen (Helsingin kaupunki 2017).

Kaupunkiaktivismi nostaa esiin kaupunkien kotiseututyön ja etenkin toimijat eli yhteisöt. Toimijoita ei enää pyritä näkemään julkisen vallan osallistamistoimien kohteena – rinnalle on noussut vaatimus huomioida kansalaiset toimijoina ja paikallisuuden asiantuntijoina. Vastaavaa paikallisen tuntemuksen hyväksymistä niin sanottuna paikallisuuden parhaana asiantuntijuutena on aiemmin totuttu näkemään pienemmillä paikkakunnilla, missä kenties myös matka asukkaasta päättäjään on lyhyempi kuin suurissa kaupungeissa.

Erilaisten kaupunkiaktivismien nousussa on osaltaan kyse kansalaisyhteiskunnassa tapahtuvasta muutoksesta, jonka seurauksena julkinen valta, markkinat ja sosiaalinen koheesio ovat rakentumassa uudelleen. Kaupungeissa versoo siis aktiivinen kotiseututyö: toimeliaisuus, jolla on merkitystä alueen elinvoimalle ja yhteisöllisyydelle. (Mäenpää & Faehnle 2016.)

176

Kotiseutu 2017

Uusi sektori muuttaa yhteiskunnan rakenteita Kansalaistoiminta pulpahtelee ja kehittyy moninaisissa epävirallisissa muodoissa, joita kaupunkitutkimuksen puolella kutsutaan nykyään neljänneksi sektoriksi (ks. s. 178). Aiemmin käyttöön vakiintunut kolmas sektori tarkoittaa rekisteröityjä yhdistyksiä, järjestöjä ja muita oikeustoimikelpoisia yhteisöjä. Kolmas sektori on yksi yhteiskunnan vakiintuneista toimintamuodoista, ja näihin toimijoihin viitataan usein etenkin hallinnon suunnalta myös termillä kansalaisyhteiskunta. Todellinen kansalaisyhteiskunta on kuitenkin vielä laajempi ja vielä helpommin yksilöiden tavoitettavissa, mutta hankalammin hallittavissa ja kuvattavissa.

Kansalaisyhteiskunta tarkoittaa yleensä kaikkea ihmisten vapaaehtoisesti järjestämää toimintaa ja organisoitumista. Sen ulkopuolelle jää julkinen sektori, sekä usein myös voittoa tavoittelevat yritykset – näin ollen kansalaisyhteiskuntaa on usein käytetty synonyymina kolmannelle sektorille. Jos ja kun neljäs sektori ymmärretään vapaamuotoisina kansalaisliikkeinä ja -ryhminä, voidaan myös sen katsoa lukeutuvan kansalaisyhteiskuntaan. Näin uusi neljäs sektori muovaa koko kansalaisyhteiskuntaa.

Neljännen sektorin vapaiden ryhmien nousu voi liittyä epävarmuuteen ja kysymyksiin kolmannen sektorin omaehtoisuuden säilymisestä yhteiskunnan muutoksissa. Tähän kysymykseen myös kotiseutuliikkeen piirissä on kiinnitetty huomiota. Olemme havainneet paineita taloudellisten ehtojen vahvistumiseen kolmannen sektorin toimintakentässä, liittyen muun muassa tehostamistarpeisiin, valtionhallinnon tai muun hallinnon asettamiin rahoitusehtoihin ja toisaalta yrityssektorin ja kolmannen sektorin osittain yhteneväisten toimintojen kautta. Asia on noussut esille myös keskusteltaessa järjestöjen verotuksesta ja yleishyödyllisyydestä. Asia on varmasti lähivuosina esillä yhä enenevässä määrin, kun kolmannen sektorin ja yrityssektorin toimijat tarjoavat palveluitaan toiselle sektorille.

Lisäksi uusi ja ketterä neljäs sektori – epäviralliset liikkeet ja ryhmittymät – paitsi kasvaa, myös tekee itseään koko ajan aiempaa enemmän näkyväksi muun muassa sosiaalisen median avulla. Neljännen sektorin nousu mahdollistuu aiempaa paremmin myös virkamiesten muuttuneiden asenteiden myötä, mikä näkyy muun muassa Helsingissä. Kunnat voisivatkin parantaa valmiuksiaan toimia muuttuvan kansalaisyhteiskunnan kanssa ja hyötyä sen aktiivisuudesta tekemällä aiempaa helpommaksi ja houkuttelevammaksi sen, että työntekijät kokeilevat oma-aloitteisesti uusia yhteistyötapoja (Kaupunkiaktivismi-blogi 2015).

Kotiseutu 2017

177

Ensimmäinen eli yksityinen sektori Markkinat, yrityselämä, innovaatioympäristöt, start-up-, mikro- ja yhteiskunnallinen yrittäjyys

Yhteiskunta

toinen eli julkinen sektori Valtio, kunnat, hallinta, demokratia

Neljäs sektori Paikalliset liikkeet, ruoanvälitys, sosiaalinen vertaistuki, haktivismi, aktivismi, perhe, lähipiiri

kolmas sektori Kansalaisjärjestöt, yhdistykset, säätiöt

Neljännellä sektorilla tarkoitetaan tässä sitä kansalaisyhteiskunnan aluetta, joka luonteeltaan nopeana, kevyesti järjestäytyneenä, proaktiivisena ja toimintaan keskittyvänä rakentuu kolmannen sektorin eli kansalaisjärjestökentän ulkopuolella. Neljäs sektori voidaan nähdä myös toiminnan tyyppinä, jollaista voi olla myös muissa sektoreissa. Kuva perustuu Mäenpään & Faehnlen (2016) kuvaan kaupunkitoiminnan sektoreista.

Neljäs sektori kotiseututyössä – päämääränä hyvä elämä Neljäs sektori toimii paljolti samalla kentällä kotiseutuliikkeen kanssa, ja sen toiminnot ovat usein tyypillistä kotiseututyötä. Kansalaisliikkeet saattavat kuitenkin hoitaa asioita nopeammin kuin järjestöt ja muut viralliset organisaatiot, ja voivat tyypillisesti esimerkiksi järjestää apua turvapaikanhakijoille, luoda vaihtoehtoisia kaavoitusideoita tai puolustaa viheralueita tai lähipalveluja. Toiminta ulottuu siis myös julkishallinnon vastuulla oleviin tehtäviin, eikä sitä voi sulkea toiminnan ulkopuolelle.

Viranomaisten lisäksi perinteinen kolmas sektori kohtaa uuden toimijajoukon toimintakentällään, joten kasvava neljäs sektori vaikuttaa kaikkiin yhteiskunnan alueisiin (Kaupunkiaktivismi-blogi 2015). Monet kunnat, etenkin suuret kaupungit, ovat jo tehneet linjauksia siitä, miten neljännen sektorin toimijat huomioidaan esimerkiksi jaettaessa toiminta-avustuksia ja pyydettäessä lausuntoja. Tältä osin Suomen eri osien tilanne on hyvin kirjava, ja

178

Kotiseutu 2017

voidaan katsoa, että paikallistoimijat eivät Kansalaisten ja ole yhdenvertaisessa asemassa osallisuuden hallinnon suhteen näkökulmasta. uudelleenmuotoilussa Neljännen sektorin aiempaa voimallitarvitaan totutut roolijaot sempi nousu ja monet uudistavat prosessit juontuvat osaksi tiedon monopolien murylittävää keskustelua ja tumisesta. Julkisen hallinnon ja muidenkäsitteiden uudistamista. kin tahojen avattua aineistojaan ja rajapintojaan yhteiskunnan muokkaaminen datapohjaisesti on yhä vähemmän hallinnon yksinoikeus (Kaupunkiaktivismi-blogi 2015.) Toisaalta liikkeet itsekin saavat toimintansa näkyväksi sosiaalisen median avulla, ja ruokkivat toisiaan esimerkinomaisesti. Tiedonkulku ja vapaa saatavuus on voimistanut kansalaisyhteiskuntaa, ja paikoin hallinto on jäänyt kehityksessä jälkeen.

Monesti neljännen sektorin aktivistit ovat aktiivisia myös kolmannen sektorin toimijoina. Monilla heistä on myös vankkaa osaamista ja kokemusta julkishallinnosta. Tuore valtakunnallinen selvitys Kansalaisyhteiskunta kulttuuriympäristötyössä – tavoitteena hyvä elämä (Hirvonen & Lohtander 2017) tukee tätä havaintoa. Eri sektoreiden toimijoilla on usein sama, kotiseutuliikkeelle tuttu tavoite: hyvä asuinalue, hyvä yhteistyö, hyvä elämä. He pystyvät toimimaan yhteisten tavoitteiden hyväksi parhaiten silloin kun toimintakulttuuri on yhteistyöhakuinen, ja siksi esimerkiksi virkamiehet tarvitsevat yhteistyölle kansalaisyhteiskunnan kanssa oman organisaationsa tuen. Kuten Kaupunkiaktivismi-blogissakin (2015) moneen otteeseen todetaan: Kuntalainen ei ole vain asiakas vaan kumppani, ja kaupunkiorganisaatio voi merkittävästi vaikuttaa siihen, miten kansalaisyhteiskunnan voimavarat kaikkiaan vapautuvat, kehittyvät tai jäävät hyödyntämättä.

Kansalaisten ja hallinnon suhteen uudelleenmuotoilussa tarvitaan totutut roolijaot ylittävää keskustelua ja käsitteiden uudistamista. Voimavarojen tunnistamista ja yhteen tuomista voi auttaa puhuminen kaupunkilaisista pelkän asukkaan sijasta esimerkiksi palveluntarjoajina, palvelumuotoilijoina, yhteisömanagereina, yrittäjinä ja viranhaltijoina. Nämä ovat niitä rooleja, joita aktivistit usein ottavat, mutta mikään ei estä kolmannen sektorin toimijoiden mukaantuloa. Vapaan tiedon aikakaudella ei riitä, että kaupunkilaisia osallistetaan hallinnon toimiin, vaan päinvastoin: hallinnon tulisi omaksua tapoja osallistua kansalaisverkostojen toimintaan. (Mäenpää & Faehnle 2016.)

Kotiseutuliiton laatimasta kansalaisyhteiskuntaa käsittelevästä selvityksestä (Hirvonen & Lohtander 2017) käy ilmi, että kolmannella ja neljännellä sektorilla on vahvaa osaamista muun muassa kulttuuriympäristöasioista – ja

Kotiseutu 2017

179

aina paras paikallistieto. Monissa yhdistyksissä on myös palkattua ammattiosaamista. Huomattava osa toimijoista on myös työelämässään tekemisissä samojen asioiden kanssa, joita yhdistyksessä tai ryhmittymässä ajaa eteenpäin.

Selvityksestä käy myös ilmi, että paikoin yhdistyksissä on enemmän asiantuntemusta ja ammattitaitoa kuin kuntien hallinnossa. Kun asukkaita ja yhdistyksiä opitaan lähestymään voimavarana, ei vapaaehtoisesti ja työtehtävänä hoidettavia asioita kannata tarkastella erillään toisistaan. Moni viranhaltija toimiikin myös paikallisyhdistyksissä ja ryhmittymissä, jolloin hän saattaa joskus edustaa jopa kaikkia sektoreita samalla kertaa.

Näinä aikoina on hyvä nostaa esille myös havainto, miten juuri kotiseutu ja siellä syntyvä kotiseututyö kaikessa moninaisuudessaan yhdistää erilaisia ihmisiä: uusilla ja vanhoilla asukkailla, tulivat he mistä päin maailmaa tahansa, on yksi yhdistävä asia, nykyinen kotiseutu. Kotiseututyö kiinnittää tuohon seutuun ja opettaa arvostamaan aluetta. Kun kotiseutu on kaikille tärkeä niin uudet ja vanhat asukkaat viihtyvät kotiseudullaan, yhdessä. Kotiseututyön tavoite onkin pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen: tuottaa hyvinvointia ja hyvää elämää toimijoille, kokijoille ja tuleville sukupolville. Kotiseututyö – kuten muukin vapaaehtoistyö – on ihmisille tärkeää hyvin henkilökohtaisella tasolla ja se vaikuttaa suoraan ihmisten hyvinvointiin. n

Lähteet Haverinen, Risto 2016. Turun kaupunginosien naapurustohenki. Turun kaupunkitutkimusohjelman Tutkimusraportteja 1/2016.

Hirvonen, Sini & Lohtander, Liisa 2017.

Kansalaisyhteiskunta kulttuuriympäristötyössä. Tavoitteena hyvä elämä. Suomen Kotiseutuliitto 2017 Mäenpää, Pasi & Faehnle, Minna 2016.

Kaupunkiaktivismi voimavarana.

Kvartti 3/2016 11.10.2016 myös verkossa www.kvartti.fi/fi/artikkelit/kaupunkiaktivismivoimavarana, luettu 2.1.2017

180

Kotiseutu 2017

Rauhala, Annina 2016. Uusien kohderyhmien innostaminen kotiseututyöhön pääkaupunkiseudulla. Suomen Kotiseutuliitto ja Humanistinen ammattikorkeakoulu 2016. www.kotiseutuliitto.fi/sites/default/files/ kotiseutuliitto/Uudet-toimijaryhmatmukaan-Rauhala-2016.pdf Helsingin kaupunki, verkkouutiset www.helsinki.fi/fi/uutiset/kaupunkiaktivismihaastaa-julkisen-vallan-ja-uudistaamarkkinoita, luettu 2.1.2017 Kaupunkiaktivismi-blogi, kaupunkiaktivismi. wordpress.com, erityisesti: https:// kaupunkiaktivismi.wordpress.com/2015/ 11/19/4-sektori-kuntien-voimavarana-10teesia-hyvan-tulevaisuuden-rakentamiseen, luettu 2.1.2017

”

Toisinaan on helpompi olla kotiseudustaan ylpeä huumorin ja naurun varjolla. Ja mikäs sen parempi, onhan kotiseutu parhaimmillaan tunnetila.

Kotiseutu 2017

181

Tulevaisuuden kotiseudut Katriina Siivonen FT (kansatiede), kulttuuriperinnön tutkimuksen, erityisesti soveltavan kulttuurintutkimuksen dosentti, Turun yliopisto.Varajohtaja, yliopistoopettaja, Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto.

Helsinkiläinen, koti Turussa, kesäkoti Kuhmossa, juuret Savossa, Karjalassa ja Varsinais-Suomessa

S

ekä kotiseutu paikkana että ajatus siitä ovat muuttuvia asioita. Maisema ja rakennettu ympäristö saavat uusia muotoja luonnon ja ihmisen keskinäisessä vuorovaikutuksesta. Ympäristö ja kanssaihmiset luovat ihmisille ja yhteisöille muuntuvia toiminnan mahdollisuuksia ja rajoituksia. Nykyiset virtuaaliympäristöt tuovat tähän koko ajan uudenlaisia ulottuvuuksia. Näistä kaikista kotiseutu muotoutuu. Ne vaikuttavat kotiseudun merkitykseen, joka muuttuu sekä ihmiselämän kaaren mukaan että maailman muuttuessa.

Kotiseudun muutoksen taustalla on kulttuurin jatkuva muutos. Voidaan kuitenkin nähdä, että kulttuurissa siirrytään vuosisatojen kuluessa murrosjaksojen kautta aina uudenlaisiin, perustavasti edeltävistä poikkeaviin aikoihin (Talve 1979, 278–279). On uskottavasti esitetty, että parhaillaan elämme tällaisessa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa murroksessa (Malaska 1991; Wilenius 2004). Siihen vievät ajankohtaiset teknologiset uutuudet, jotka mullistavat työn ja kommunikaation rakenteita teollisena aikana luoduista, muodostavat maailmanlaajuisesti yhä tiiviimmin keskinäisriippuvaisia ja hetkessä eläviä ihmisten ja organisaatioiden välisiä verkostoja ja niihin syntyviä globaaleja jännitteitä. Murrosta kärjistää teollisen ajan myötä syntynyt ja edelleen jatkuva luonnonKotiseudun ympäristön kestokyvyn maailmanlaajuisesmuutoksen taustalla ti kriittinen tila. (Kiiski Kataja 2016.) Nämä on kulttuurin jatkuva vaikuttavat meidän kaikkien elämään ja samuutos. malla ymmärrykseemme kotiseudusta.

182

Kotiseutu 2017

Kotiseutu globaalissa murrosajassa Sitra on hahmottanut nykyistä globaalia murrosta kuvaavia megatrendejä.

Yksi niistä kertoo uudesta teknologiasta, joka mullistaa toimintaympäristömme. Digitalisaatio ja virtualisaatio tuovat jo nyt hetkessä havaittaviksemme tapahtumia, tietoja ja tunnelmia kaikkialta maailmasta, ja pääsemme nopeasti ja vaivatta yhteyteen kaukana oleviin läheisiimme. (Kiiski Kataja 2016.) Kotiseutumme vertautuvat uudella tavalla muihin paikkoihin sosiaalisen median ja digitaalisen tiedon virrassa ja tulevat siten nähdyiksi uudella tavalla (vrt.

Hylland Eriksen 1993). Tässä vertailussa identiteetit muokkautuvat uusiin muotoihin, vaikka paikat ja ihmiset sinänsä pysyisivätkin sijoillaan.

Teknologiset uutuudet tulevat kuitenkin vielä nykyisestään mullistamaan tavat, joilla olemme yhteydessä toisiimme, kotiimme ja kotiseutuumme. Ne tuovat mahdollisuuksia, mutta myös eriarvoisuuden uhkia. Arkiympäristömme simulointi virtuaalitodellisuuden avulla ja esimerkiksi virtuaaliset matkat toisiin paikkoihin ovat tulossa osaksi normaalia elämäämme. Digitaalisten joukkoalustojen ajatellaan tuovan ihmisten väliseen vuorovaikutukseen lisää läpinäkyvyyttä ja entistä laajempia vaikutusmahdollisuuksia, vaikkakaan ei ehkä tasa-arvoisesti kaikille. Tämän ajatellaan johtavan maailman uudenlaiseen tiedolliseen, yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen organisoitumiseen esimerkiksi joukkoistamisen kautta. (Kiiski Kataja 2016.) Samalla ymmärrys maailmasta ja arvostukset muuttuvat, ja niiden osana ymmärrys kotiseudusta kiinnekohtana ihmiselämässä. Muuttuvan virtuaaliympäristön, kasvavan ihmismäärän ja luonnonolosuhteiden muutosten kiihdyttäminä tiedon ja ihmisten entistä suurempi liikkuvuus tulee tiivistämään ihmisten ja alueiden globaalia ja jännitteistä keskinäisriippuvuutta. Tämän Sitra on hahmottanut toiseksi ajankohtaiseksi megatrendiksi, jonka katsotaan muuttavan voimakkaasti sekä ihmisten arkea että yhteiskuntaa ja kauppaa maailmanlaajuisesti (Kiiski Kataja 2016).

Sitran kolmannen megatrendin mukaisesti ilmastonmuutos ja luonnonvarojen ehtyminen näkyvät jo nyt kriisinä, johon ihmiskunnan on reagoitava.

Uuden ajan ja teollisen ajan tieteellinen ja teknologinen kehitys ja niiden tuoman tietotaidon intensiivinen käyttö maailman kasvavan ihmisjoukon ruokkimiseksi ja aineellisen hyvinvoinnin turvaamiseksi koettelevat yhä pahemmin maapallon ekologisen kestokyvyn rajoja. (Kiiski Kataja 2016.) Tietoisuus luonnon tilasta on omiaan muuttamaan suhdetta siihen ja samalla kotiseutuun sen luonnon kautta. Globaalissa mittakaavassa ympäristömuutosten kautta mahdottomiksi asuinympäristöiksi käyneet alueet ajavat ihmisiä muualle kotiseuduiltaan.

Kotiseutu 2017

183

Ihmisten liikkuvuus ja muuttoliikkeet asettavat kotiseudut uudenlaiseen asemaan. Kiinnittyminen kulloiseenkin lähiympäristöön on tärkeää, mutta ei välttämättä enää kykene antamaan yhtä ainoaa ja pysyvää kiinnekohtaa ihmisille, kun elämän aikana eletään useassa eri paikassa ehkä muutamaa paikkaa vuorotellen tai paikasta toiseen vapaaehtoisesti tai pakosta siirtyen. Muuttoliikkeiden myötä uudenlaiset perhe- ja sukulaisuussuhteet luovat kansainvälistä monipaikkaisuutta, kun tulee tavalliseksi, että sukulaisia on eri puolilla maapalloa. Monipaikkaisilla ihmisillä kulloinkin poissaoleva kotiseutu saattaa aineellistua itse paikkojen ja virtuaaliympäristöjen sijasta tai niiden ohessa mukana kulkeviin esineisiin ja niiden tuttuun käyttämiseen, mihin siirtymät eri kotiseutujen välillä tuovat aina uusia kerroksia. (Čeginskas 2016; Povrzanovič Frykman 2016.)

Globaalit muutokset ja muuttoliikkeet tuovat haasteen paikallaan pysyvillekin. Yhtäältä alisteisessa asemassa olleet ryhmät hakevat itselleen parempaa asemaa yhteiskunnassa kulttuuristen oikeuksiensa tukemana. Toisaalta voimistuva muuttoliike on näkynyt viime vuosien julkisuudessa pakolaisjoukkoihin kohdistuvana vastustuksena. Muuttoliikkeiden ja toisilleen entuudestaan tuntemattomien ihmisryhmien kohtaamisen ja keskinäisten suhteiden muutosten syyt ovat moninaiset. Ne voivat johtua luonnonkatastrofeista, ihmisten aiheuttamien ympäristömuutosten seurauksista tai ihmisyhteisöjen kriiseistä. Olivat syyt mitkä tahansa, näissä yhteyksissä keskeiseksi kysymykseksi nousee eri yksilöiden ja ihmisryhmien välisen tasa-arvon ja kulttuuristen oikeuksien tukeminen. Kotiseututyössä on entistä tarpeellisempaa etsiä keinoja siihen, miten voisimme tukea kaikkien ihmisten tasa-arvoisia elinmahdollisuuksia paikallisissa yhteisöissä. Kaikesta virtuaalisuudesta huolimatta ihmiset kuitenkin fyysisinä olentoina elävät aina jossakin konkreettisessa paikassa toisten ihmisten parissa.

Ihmisiä voi auttaa sopeutumaan muuttuviin oloihin ja kohtaamaan uusia ihmisiä ja kotiseutuja esimerkiksi museotyön osaksi omaksutulla osallistavalla toiminnalla. Kompleksisen, koko ajan muuttuvan maailman huomioiminen edellyttää monien, yhtäaikaisten ja muuttuvien näkökulmien hyväksymistä ja esittämistä julkisuuteen esimerkiksi kotiseudun luonteesta. (Ks. esim.

Newell 2017; Main 2017; Newell et al. 2017.) Tämä on mahdollista pienessäkin muodossa kotiseutuyhdistysten ja kotiseutumuseoiden toiminnassa esimerkiksi ottamalla läheltä ja kaukaa muualta muuttaneet omine näkökulmineen mukaan toimintaan.

184

Kotiseutu 2017

Kotiseututyö muutoksissa Teollinen murros ja kansallisuuden rakentamisen aika 1800-luvulla muodostivat myös kotiseututyön kannalta keskeisen murroksen, jolloin yhteiskunta ja kulttuuri muuttuivat perustavasti. Väestö oli liikkeessä ja kaupungistuminen lähti kasvuun. Muutosten vaikutukset sosiaalisiin rakenteisiin, valtarakenteisiin sekä aineelliseen ja henkiseen kulttuurin olivat suuret. (Talve 1979, 303– 318.) Kotiseutuliikkeen alku asettuu tähän murrokseen, mihin se on tuonut paikallisuuden ja yhteisöllisyyden puolesta puhumisen kulttuuripoliittisina arvoina (Laaksonen & Saressalo 2009, 1; Vuorinen 2009/1989). Toisen maailmansodan jälkeen työtä jatkettiin jo aloitetulta perustalta. Kulttuuripolitiikka liitettiin hyvinvointivaltioideologiaan ja sen alaa laajennettiin kaikille tasa-arvoisesti hyvinvointia tuottavaksi kulttuuritoiminnaksi. Työ ammattimaistui ja harrastuspohjaisten kansalaisjärjestöjen merkitys kulttuuripolitiikan toteuttajina väheni. (Kangas 2002.) Kotiseututyössä oli silloin tarve korostaa paikallisen vapaaehtoistyön merkitystä ja kotiseudun eteen tehtävän työn kuulumista kaikille (ks. Aaltonen 2009/1954).

Kulttuuripolitiikka kytkeytyi 1900-luvun lopulta alkaen kilpailutalouteen, mikä toi siihen aivan uuden ulottuvuuden. Paikallisten yhteisöjen kannalta kyse oli niiden kilpailukyvyn turvaamisesta. Kulttuuri valjastettiin alueellisen identiteetin, sosiaalisen hyvinvoinnin ja luovan talouden tueksi, jotka kaikki nähtiin kilpailutaloutta tukevina ilmiöinä. (Kangas 2002; Kangas & Hirvonen 2001, 10–11; Shore 2000.) Sitran hahmottamien nykyisten megatrendien mukaiset globaalit haasteet näkyvät yhä vahvemmin kulttuuripolitiikassa. Vuosituhannen vaihteen jälkeen sitä on sovitettu yhteen keskeisten, globaalien kestävän kehityksen politiikka-alueiden kanssa: sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vankistamisen, taloudellisen kehityksen turvaamisen ja ympäristöongelmien ratkomisen kolmiyhteyteen maailmanlaajuisesti. (Dessein et al. 2015.) Nykyinen globaali murros tuo haasteen kotiseututyölle, koska murros vaikuttaa ihmisten suhteisiin kotiseutuihinsa ja kulttuuripolitiikkaan, joiden yhteydessä kotiseututyötä tehdään.

Murrosaikojen hallinta kulttuuriperinnöllä Kulttuuriperintö on yksi keskeinen kulttuuripoliittinen työväline, jolla murroksia pyritään hallitsemaan. Niin tehtiin kansallisuuden rakentamisen aikaa 1800-luvulla, ja niin tehdään nykyisin tiivistyvässä maailmanlaajuisessa vuorovaikutuksessa. Suomi on viime aikoina määritellyt uudestaan suhdettaan kansainväliseen kulttuuriperintötyöhön. Suomen valtion vuonna 1987

Kotiseutu 2017

185

ratifioiman Unescon maailmanperintösopimuksen hyväksi tehtävässä työssä sillä on aktiivinen osa. Tämä sopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi on vuodelta 1972. Sillä suojellaan rakennuksia, rakennelmia ja rakennettuja kokonaisuuksia sekä luonnonympäristöjä, joilla nähdään olevan yleismaailmallista arvoa. (Unesco 1972.) Näiden on katsottu tukevan kotiseututyötä. Aineellinen kulttuuriperintö ja sen suojelu ovat olleet siinä esillä, vaikka keskusteltu on myös rakennusten purkamisen ja uusimisen tarpeesta ajanmukaisen toimintaympäristön takaamiseksi (Tarjanne 2009/1999; Sumu 2009/1987).

Maailmanperintösopimuksen rinnalle solmittiin vuonna 2003 Unescon sopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. Se korostaa yhteisöjen merkitystä aineettoman kulttuuriperinnön määrittelyssä. Sopimuksen turvin aineetonta kulttuuria pyritään pitämään elävänä ja muuntuvana. Sopimuksella halutaan estää valittujen aineettoman kulttuurin piirteiden häviäminen, mutta sopimus tukee myös niiden luovaa käyttöä, mikä saattaa muuttaa niitä. (Unesco 2003.) Suomi on ratifioinut tämän sopimuksen vuonna 2013. Samaan aikaan sen täytäntöönpanon aloittamisen kanssa vuonna 2014 Suomi on selvittänyt Euroopan neuvoston ns. Faron kulttuuriperintösopimuksen ratifiointia, mistä ei kuitenkaan vielä ole tehty päätöstä. Osallisuus on tämän sopimuksen keskeinen ajatus. (Salmela et al. 2015; Council of Europe 2005.)

Tasapainoilu globaalissa, jännitteisessä ja keskinäisriippuvaisessa verkostossa liikkuvien ihmisjoukkojen ja osallistavan kulttuuriperintö- ja kotiseututyön välillä on haasteellista, mutta voi onnistua, jos perustana painotetaan sekä ihmisten kulttuurista itsemäärittämisoikeutta että oikeutta valita ne kulttuuriperintöyhteisöt, joihin kukin haluaa kuulua ja liittyä (Siivonen 2017).

Mikäli kulttuuriperintöä hyödynnetään esimerkiksi kaupallisissa tarkoitusperissä, mikä on yksi nykyisen kulttuuripolitiikan suunta ja toteutuu esimerkiksi matkailussa, olisi oleellista osallistaa mukaan mahdollisimman laaja joukko ihmisiä määrittämään sekä kaupallisesti hyödynnettävän kulttuuriperinnön sisältöä että sen käyttötapoja. Tällaisessa toiminnassa kotiseututoiminta voi aktivoitua ja koota ihmisiä yhteen. Silloin kun tämä ei ole mahdollista, vähin mikä jokaiselle ihmiselle tulisi taata, on oikeus asettua sellaisen kulttuuriperinnön ulkopuolelle, jota ei tunne omakseen tai joka asettaa ihmisen yksipuolisesti hyödynnettäväksi objektiksi, jolla ei ole vaikutusmahdollisuutta omaan kulttuuriseen olotilaansa. Kulttuuripolitiikan yhdistyessä kilpailutalouteen kotiseututyössäkin on hyvä muistaa ajatella kulttuuriperinnön tätä ulottuvuutta. Laajasti osallistava kulttuuriperintötyö on kuitenkin onnistuessaan vahva kulttuurinen voimavara, jonka tukemiseen kannattaa yhteiskunnassa kohdistaa voimavaroja. (Siivonen 2007; Siivonen 2015.)

186

Kotiseutu 2017

Murrosajan keinoja kotiseututyöhön Kulttuuriperintötyö on kotiseututyön ytimessä. Tavoitteena on auttaa omaan joukkoon luettavia ihmisiä sitoutumaan yhteisen kulttuuriperinnön tukemaan identiteettiin ja näin edistää ihmisten hyvinvointia. On oleellista tarkoin miettiä miten nykymurroksen jännitteisessä ympäristössä voidaan kulttuuriperintötyössä ottaa huomioon ihmisten välinen tasa-arvo ja kulttuuriset oikeudet.

Esimerkiksi ammatillisessa museotyössä jaettu toimivalta ja dialogisissa prosesseissa yhdessä tuotettu asiantuntijuus kulttuuriperintökysymyksissä ovat nousemassa museoiden vahvaksi toimintatavaksi, jolla on edellytykset ottaa globaaleja ja paikallisia jännitteitä huomioon. (Ahmas 2014; Siivonen 2017.) Kotiseutumuseoissa tämä on vanhastaan ammatillisesti hoidettuja museoita luontevampaa, koska toiminta perustuu paikallisten vertaisverkostoille.

Uusien ihmisten osallistaminen verkoston osaksi ja omaksi koetun kulttuuriperinnön ja identiteetin määrittämiseen on tarpeen, jotta nämä pystyvät sitoutumaan uuteen kotiseutuunsa sitä rakentavina voimina.

Kotiseututyön kannalta keskeiseksi näyttää siis nykyisessä globaalissa murroksessa nousevan eri väestöryhmien välisen tasa-arvon, osallisuuden ja kulttuuristen oikeuksien tukeminen. Ihmisten nähdään tarvitsevan tällaista tukea, kun muuttoliikkeiden pyörteissä entuudestaan toisilleen tuntemattomat ihmisryhmät kohtaavat, alisteisessa asemassa olevat ryhmät hakevat itselleen parempaa asemaa yhteiskunnassa tai läheinen luonnonympäristö rasittuu liikaa ihmisten toimien takia. Näyttää tarpeelliselta kiinnittää huomiota siihen, miten kotiseututyö vaikuttaa kaikkien ihmisten tasa-arvoisiin elinmahdollisuuksiin ja miten se voisi aktiivisesti tukea sosiaalista ja kulttuurista tasa-arvoa.

Yhtenä toimintamahdollisuutena on esitetty tulevaisuustyöskentelyä esimerkiksi kuratoimalla ammattimuseoissa osallistavia prosesseja, joissa museoiden lähiyhteisöt pääsevät vaikuttamaan omaan kulttuuriseen ympäristöönsä ja auttamaan sekä hiljan paikkakunnalle muuttaneita että siellä pitkään asuneita ihmisiä sopeutumaan muuttuviin oloihin. Tällaisessa työssä voidaan tarttua muutoksiin ihmisyhteisöissä, ympäristömuutoksiin tai näiden keskinäisiin suhteisiin, joihin haetaan sopeutumisen keinoja osallistavasti. Tai yhtä hyvin kyse voi olla siitä, että annetaan ihmisille keinoja muutosten hahmottamiseen ja niiden kielteisten vaikutusten vähentämiseen. (Ks. esim. Newell 2017; Main 2017; Newell et al. 2017.) Vastaavat toimet kotiseutumuseoissa ovat mahdollisia, kun toiminta on avointa muutoksille. Tavoitteelliset, kuratoidut muutosprosessit voivat vaatia sekä taloudellisia että tiedollisia resursseja, joihin yksittäinen kotiseutuyhdistys tai -museo ei yllä ilman ulkopuolista

Kotiseutu 2017

187

Kulttuuriperinnöllä

tukea. Sen saaminen voi onnistua kuitenkin esimerkiksi hankkeistamalla toion potentiaalia sekä mintaa ja tekemällä yhteistyötä usean rakentaa rajoja kotiseutujen eri tahon kesken. Luontevia yhteistyöympärille että toimia kumppaneita voi löytyä esimerkiksi kylä- ja kaupunginosatoiminnan kautta. yhteistyön väylinä ja Kompleksisen, jatkuvassa muutokyhdistävinä tekijöinä sessa olevan ja keskinäisriippuvaisen jännitteistenkin rajojen yli. maailman huomioon ottaminen on kuitenkin kotiseututyössä haaste. Toiminnan tulisi pystyä sopeutumaan nopeasti muuntuviin ja monimuotoisiin tilanteisiin esimerkiksi esittämällä kotiseudun keskeisten ja vakiintuneiden tarinoiden sijasta paljon erilaisia, rinnakkaisia, tasa-arvoisia ja muuttuvia tarinoita. Yksi globaaleista megatrendeistä, huimasti kehittyvät teknologiset uutuudet, antavat mahdollisuuksia monitarinaisuuteen ja muuntuvuuteen tähtäävälle kotiseututyölle. Tämä ei kuitenkaan riitä ilman ihmisten osallisuutta tarinoiden kertomisessa ja jakamisessa.

Toiminnan joukkoistaminen uuden teknologian avulla voi tässä olla yksi ratkaisu. Ihmisten välisen empatian tukeminen on toiminnassa oleellista. Nämä ovat keinoja, joiden käyttämisestä on olemassa esimerkkejä ammattimuseoista. Empatian tukeminen ja osallisuus monitarinaisuudessa ovat kuitenkin toteutettavissa yksikertaisin keinoin ihmisten välisessä kanssakäymisessä kotiseutuyhdistysten käytännön toiminnassa ja osallistavilla nettisivuilla, joiden kautta kotiseutu avautuu niillekin, jotka eivät pääse helposti fyysisesti paikalle. Näin kaikkiaan on mahdollista sekä koota tietoa kotiseuduista, jäsentää sitä että esittää sitä erilaisissa kulttuuriympäristöissä ja virtuaalisesti moninaisissa muodoissa, laajoille ihmisjoukoille ja heidän kanssaan. Kulttuuriperinnöllä on potentiaalia sekä rakentaa rajoja kotiseutujen ympärille että toimia yhteistyön väylinä ja yhdistävinä tekijöinä jännitteistenkin rajojen yli. (Heumann Gurian 2017; Kiiskinen 2013; ks. esim. Ridge 2016.)

Kestävän kehityksen periaatteita noudattavalla kulttuuripolitiikalla ja kulttuuriperintötyöllä pyritään helpottamaan ihmisten sopeutumista nykyiseen globaaliin murrokseen. On tärkeää pohtia minkälaisia kuvia kotiseuduista tulisi tuottaa ja millaista tukea se voisi siten antaa globaalissa, jännitteisessä murroksessa eläville ihmisille kotiseutujen paikallisissa oloissa tai virtuaaliympäristöissä. Haasteena ja tavoitteena voisi olla kotiseututyön ja kulttuuriperintötyön kehittäminen rajat ylittäväksi toiminnaksi, joka kykenee tasapainottamaan globaaleja ja paikallisia jännitteitä. n

188

Kotiseutu 2017

Lähteet Aaltonen, Esko 2009/1954. Kotiseututyö kuuluu kaikille. Teoksessa Pekka Laaksonen & Lassi Saressalo (toim.), Kotiseutuni mun.

Kirjoituksia Kotiseudun ja Hiidenkiven sadalta vuodelta, s. 14–15. Alkuteos Kotiseutu 1989, s. 121–122. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Ahmas, Kristina 2014. Norsunluutornin purkajat. Jaettu johtajuus ja kollektiivinen asiantuntijuus museossa. Acta Wasaensia 318, Liiketaloustiede 130, Johtaminen ja organisaatiot. Vaasa: Vaasan yliopisto. Čeginskas, Viktorija L. A. 2016. ’I am Europe’: Experiences of multiple belonging. Teoksessa Ethnologia Fennica Vol. 43, s. 72–88.

Council of Europe 2005. Council of Europe Framework Convention on the Value of Cultural Heritage for Society. http://www. coe.int/en/web/conventions/full-list/-/ conventions/treaty/199, katsottu 5.3.2017.

Dessein, Joost & Soini, Katriina & Fairclough, Graham & Horlings, Lummina (eds.) 2015.

Culture in, for and as Sustainable Development. Conclusions from the COST Action IS1007 Investigating Cultural Sustainability. Jyväskylä: University of Jyväskylä.

Eriksen, Thomas Hylland 1993. Ethnicity and Nationalism. Anthropological Perspectives.

London & Boulder, Colorado: Pluto Press.

Heimann Gurian, Elaine 2017. The importance of And. Teoksessa The MuseumNext. Melbourne conference at ACMI on 16 February 2017. https://www.museumnext.com/insight/ the-importance-of-and/, katsottu 1.3.2017.

Kangas, Anita 2002. Alueellisen taidepolitiikan syklit. Teoksessa Taiteen mahdollisuuksista enemmän. Taide- ja taiteilijapoliittisen ohjelmaehdotuksen oheisjulkaisu, s. 32–38.

Helsinki: Opetusministeriö.

Kangas, Anita & Hirvonen, Johanna 2001.

Kulttuuriprojekti. Euroopan unionin rakennerahastot, kulttuuri ja alueet.

Opetusministeriön EU-rakennerahastot -julkaisu 7 /2001. Helsinki: Opetusministeriö, EU-rakennerahastot.

Kiiski Kataja, Elina 2016. Megatrendit 2016.

Tulevaisuus tapahtuu nyt. Helsinki: Sitra.

Kiiskinen, Karri 2013. Bordering with culture(s). Europeanization and cultural agency at the external border of the European Union. Annales Universitatis Turkuensis, Ser. B, Tom. 365, Humaniora.

Turku: University of Turku.

Laaksonen, Pekka & Saressalo, Lassi (toim.)

2009. Kotiseutuni mun. Kirjoituksia Kotiseudun ja Hiidenkiven sadalta vuodelta.

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Main, George 2017. Food stories for the future.

Teoksessa Jennifer Newell & Libby Robin & Kirsten Wehner (eds.), Curating the future.

Museums, communities and climate change, s. 171–180. London and New York: Routledge.

Malaska, Pentti 1991. Economic and Social Evolution: The Transformational Dynamic Approach. Teoksessa Ervin Laszlo (ed. by), The New Evolutionary Paradigm. The World Futures General Evolution Studies, Vol. 2, s.

131–155. New York et al.: Gordon and Breach Science Publishers.

Newell, Jennifer 2017. Talking around objects.

Stories for living with climate change.

Teoksessa Jennifer Newell & Libby Robin & Kirsten Wehner (eds.), Curating the future.

Museums, communities and climate change, s. 34–49. London and New York: Routledge.

Kotiseutu 2017

189

Newell, Jennifer & Robin, Libby & Wehner, Kirsten 2017. Introduction. Curating connections in a climate-changed world.

Teoksessa Jennifer Newell & Libby Robin & Kirsten Wehner (eds.), Curating the future. Museums, communities and climate change, s. 1–16. London and New York: Routledge.

Povrzanovič Frykman, Maja 2016.

Conceptualising Continuity: A Material Culture Perspective on Transnational Social Fields. Teoksessa Ethnologia Fennica Vol. 43, s. 43–56.

Ridge, Mia 2016. Reaching out: museums, crowdsourcing and participatory heritage.

Teoksessa Museoalan teemapäivät 2016. https://www.slideshare.net/miaridge/reaching-out-museums-crowdsourcing-and-participatory-heritage, katsottu 1.3.2017.

Salmela, Ulla & Matikka, Hannu & Latvala, Pauliina & Kauppi, Petja 2015. Kohti kestävää kulttuuriperintötyötä. Taustaselvitys Faron yleissopimuksen voimaansaattamiseksi Suomessa. Helsink: Museovirasto & Suomen Kotiseutuliitto & Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Shore, Chris 2000. Building Europe. The Cultural Politics of European Integration.

London & New York: Routledge.

Siivonen, Katriina 2017. Kulttuurinen kestävyys. Teoksessa Kari Enqvist & Ilari Hetemäki & Teija Tiilikainen (toim.), Kaikki vapaudesta. Helsinki: Gaudeamus.

Siivonen, Katriina 2015. Elävän kulttuurin suojelu. Teoksessa Anna Kanerva ja Ritva Mitchell (toim.), Elävä aineeton kulttuuriperintö. Hankkeen loppuraportti.

Cuporen verkkojulkaisuja 28. Helsinki: Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore.

190

Kotiseutu 2017

Siivonen, Katriina 2007. The Right to Stand Outside of Cultural Heritage. A Condition for Sustainable Cultural Development.

Teoksessa Ethnologia Fennica Vol 34, s. 6–19.

Sumu, Ilkka 2009/1987. Rakennettu ympäristö – kulttuurinen viesti. Teoksessa Pekka Laaksonen & Lassi Saressalo (toim.), Kotiseutuni mun. Kirjoituksia Kotiseudun ja Hiidenkiven sadalta vuodelta, s. 322–326.

Alkuteos Kotiseutu 1987, s. 25–27. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Talve, Ilmar 1979. Suomen kansankulttuuri.

Historiallisia päälinjoja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tarjanne, Liisa 2009/1999. Saadaanko kulttuuriympäristö kunniaan? Teoksessa Pekka Laaksonen & Lassi Saressalo (toim.), Kotiseutuni mun. Kirjoituksia Kotiseudun ja Hiidenkiven sadalta vuodelta, s. 336–338.

Alkuteos Hiidenkivi 1999, s. 1, 22–23. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Unesco 1972. Yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta. Pariisi: Unesco.

Unesco 2013. Convention for the Safeguarding of the Intangible Cultural Heritage. Paris: Unesco.

Wilenius, Markku 2004. Luovaan talouteen.

Kulttuuriosaaminen tulevaisuuden voimavarana. Helsinki: Edita.

Vuorinen, Olli 2009/1989. Kotiseutuliikkeen nykypäivä ja tulevaisuus. Teoksessa Pekka Laaksonen & Lassi Saressalo (toim.), Kotiseutuni mun. Kirjoituksia Kotiseudun ja Hiidenkiven sadalta vuodelta, s. 66–69.

Alkuteos Kotiseutu 1989, s. 162–163. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

”

Kotiseutu merkitsee minulle kotia, paikkaa josta olen kotoisin ja jonne on aina hyvä palata silloinkin, kun on käynyt seikkailemassa jossain muualla. Kun on nähnyt elämää myös muissa kaupungeissa, tuntuu koti entistäkin rakkaammalta.

Kotiseutu 2017

191

Kotiseutu maailmalla Päivi Kannisto FT, YTT, tietokirjailija, tutkija ja nomadi.

Syntynyt Virroilla, varttunut ja käynyt koulunsa Tampereella, työskennellyt Helsingissä ja reissannut sittemmin yli 80 maassa. Kotiseutuina vuonna 2017 mm. Malesia, Oman, Venäjä, Georgia ja Iran.

O

nko kotiseutuja vain yksi vai voiko niitä olla useita? Tätä kysymystä olen pohtinut maailmalla nomadielämää viettäessäni. Lähdin Suomesta vuonna 2004 mieheni Santeri Kanniston kanssa. Olin tehnyt töitä tutkijana ja liikkeenjohdon konsulttina ja Santerilla oli IT-alan yritys.

Kun tapasimme toisemme, päätimme jättää työmme ja asuntomme, pakata rinkkamme ja lähteä maailmalle. Sillä tiellä olemme edelleen. Onko meillä ja muilla urbanisoituneilla paimentolaisilla, jotka vaihdamme maata ja kohteita kuin paitaa, juuria? Mihin koemme kuuluvamme, vai olemmeko kaikkialla ulkopuolisia?

Koti, kotiseutu, kotimaa Kotia, kotiseutua ja kotimaata pidetään keskeisinä minuuden rakennusaineina, joiden avulla luokitellaan itseä ja muita. Matkustaessa tuntemattomat kysyvät ensimmäisenä: ”Mistä olet kotoisin?” Kotimaassakin Tampere, Turku tai Turenki auttaa vastapuolta hahmottamaan, millaisen ihmisen kanssa on tekemisissä.

Kotiseutu on kuitenkin vain yksi minäkuvan osatekijöistä. Muita ovat sukupuoli, etnisyys, ammatti, sosioekonominen asema, arvomaailma ja elämäntapa. Kaikkiin ei voi itse vaikuttaa. Valkoihoiseksi syntynyt huomaa Afrikassa, että hänen rotunsa on muodostunut taakaksi: kaikesta pitää maksaa enemmän. Monet muut asiat voi valita itse – jopa sukupuoli on nykyään neuvottelukysymys. Siihen verrattuna kotimaan vaihto tuntuu pikkujutulta. Se vaatii skalpellin sijaan pelkkää byrokratiaa.

192

Kotiseutu 2017

Kotiosoitteen puuttuminen sen sijaan mutkistaa elämää. Jos reissulaiselta loppuvat rahat tai aika käy pitkäksi ja hän haluaa töitä, se on haastavaa ilman osoitetta. Asunnon vuokraaminen ja paikalleen toviksi asettuminen taas ei välttämättä onnistu ilman työpaikkaa, sillä vuokranantajat haluavat nähdä palkkakuitin takeeksi vuokralaisen maksukyvystä. Luotto- ja pankkikortit lisäävät ongelmia, sillä tarvitaan säännöllisiä tuloja, jotta pankki luottaisi asiakkaaseensa.

Koti on myös yhteiskuntakelpoisuuden perusta. Kodittomalle ei tarjota sosiaaliturvaa tai lääkäriaikaa, sillä osoitetta kysytään luukulla ensimmäisenä.

Myös liikkumisen vapaus on sidottu kotiin, sillä kaikki matkustamiseen tarvittavat paperit passeista matkavakuutuksiin myönnetään kotimaassa. Rajoilla taas virkailijat haluavat usein tarkistaa, onko tulijalla paluulippu kotimaahan tai ainakin poistumislippu rajan yli. Lisäksi moniin maihin myönnetään viisumi vain omassa kotimaassa.

Tilanne on ristiriitainen: jotta voi matkustaa, tarvitaan siis pysyvä maaperä. Edes ’matkan’ käsite ei avaudu ilman kotia. Matkailu- ja maahanmuuttotutkimus alkaa tällä globalisaation ja massaliikehdinnän aikakaudellakin oletuksesta, että jokaisella on koti. Kun turistit matkustavat, he lähtevät kotoa, nauttivat vapaa-ajasta valitsemassaan kohteessa ja palaavat takaisin kotiin (Lisle 2006; Urry 2002; Van Den Abbeele 1992). Siirtolaiset taas vaihtavat vanhasta kodista uuteen ja toivovat sen tarjoavan heille jotain parempaa, oli se sitten työtä, miellyttävämpiä ilmanaloja tai leppoisampaa elämää (Benson & O’Reilly 2009; D’Andrea 2006; Korpela 2009; O’Reilly 2000). Molemmissa tapauksissa koti on kiintopiste. Sieltä matka alkaa ja sinne se myös päättyy kuten elämämmekin: maasta tulemme ja maaksi muutumme.

Nomadit haastavat nämä turvalliset ja tutut kiinnekohdat. Kuljeskelu on kiehtonut tutkijoita pitkään ja se tunnetaan länsimaissa paitsi paimentolaisnomadien, myös irtolaisten, kulkurien ja Amerikan rautateillä suhanneiden hobojen välityksellä (Anderson 1923; Beier 2004; Cresswell 1993, 1999, 2001; DePastino 2003; Khazanov 1994). Monet kulkureista liikkuivat suhteellisen vaatimattomia matkoja, esimerkiksi irtolaiset 112–129 kilometriä kuukaudessa (Beier 2004). Lentomatkailun myötä nykyajan matkaajilla on laajempi reviiri, elävät he sitten yhteiskunnan marginaalissa maankiertäjinä tai sen ytimessä maasta toiseen kiitävinä uraohjuksina.

Entistä liukkaammat matkalaiset ovat inspiroineet akatemiaan uuden tutkimusalan, liikkuvuustutkimuksen, jossa perehdytään matkustamisen ja siirtolaisuuden eri muotoihin (Cohen, Duncan, & Thulemark 2013). Oma tutkimukseni lankeaa sen piiriin. Kiinnostuin aiheesta elämäntapani innoittamana. Haastattelin kolmeakymmentä nomadikollegaa ympäri maailmaa, jotka

Kotiseutu 2017

193

olivat matkustaneet täysipäiväisesti ja koditta vähintään kolme vuotta. Tästä tutkimuksesta kehkeytyi kirja Global Nomads and Extreme Mobilities (Kannisto 2016b. Ks. myös Kannisto 2012 ja 2016), johon tämän jutun ajatukset pohjautuvat.

Maksamme velkaa Kuten edelliset esimerkit osoittavat, kodin, kotiseudun, kotimaan ja kansallisuuden käsitteet liittyvät tiukasti yhteen: kaikki kertovat juurevuuden ihanteesta. Se liittyy eurooppalaisissa hyvinvointivaltioissa velka-ajatteluun.

Kun kansalaiset hiljaisesti hyväksyvät valtion suojelun, syntyy yhteiskunnalle maksettava velka (Wolff 1996). Vastapalveluksi kansalaisten edellytetään hyödyttävän isänmaata (Arnold 2004; Malkki 1992).

Käytännössä velanmaksu tarkoittaa työntekoa, kuluttamista, varallisuuden kartuttamista ja verojenmaksua, joiksi kansalaisuus nyky-yhteiskunnassa tiivistyy (Bauman 2007). Kun esimerkiksi lapset ja nuoret ohjataan peruskoulun ja julkisen terveydenhuollon huomaan, heidän ruumiinsa ja työpanoksensa kuuluvat siitä eteenpäin valtiolle. Oma koti on velanmaksussa tärkeä todiste. Se ei ole vain seiniä ja katto pään päälle, vaan ilmentää kansalaisten kykyä tienata oma elantonsa, tehdä viisaita taloudellisia päätöksiä, sitoutua pitkän tähtäyksen tavoitteisiin ja kartuttaa varallisuutta (DePastino 2003).

Kansalaisuus perustuu siis taloudellisiin tekijöihin: omaisuuteen, työhön, kulutukseen ja veroihin (Arnold 2004). Ne ovat mitattavia ja siten käteviä kansalaiskunnon mittareita, mutta sopivat hieman huonosti kodittomille.

Olemmeko me nomadit vapaamatkustajia?

Kodittomina ja vähän kuluttavina me emme osallistu kansantalouden rattaiden pyörittämiseen. Pakkomielteisille matkustavaisille koti on pikemminkin vankila kuin turvasatama, ja kun tavarat kulkevat repussa, rinkassa, polkupyörän tarakalla, asuntoautossa tai laivan hytissä, ei tee mieli haalia mitään turhaa. Koska emme työskentele kotimaassa, emme maksa edes veroja.

Toisaalta vaikka emme pulita yhteiskunKodin, kotiseudun, nan palveluista, emme myöskään käytä niitä. Niin nykynomadeille kuin paimentolaikotimaan ja sillekin on ollut kunnia-asia huolehtia itse kansallisuuden käsitteet omasta turvallisuudestaan, tuloistaan ja terliittyvät tiukasti veydenhuollostaan (Barfield 1993). Tämä on riskialtista ja epäonnistumisen mahdolyhteen: kaikki kertovat lisuus on suuri. Nomadit eivät yleensä riskiä juurevuuden ihanteesta. ajattele, vaan elävät päivä kerrallaan. Osalla

194

Kotiseutu 2017

on säästöjä kriisien varalta, toiset taas luottavat kykyynsä selviytyä. Harvoilla on edes matkavakuutusta, sillä vakuutukset on sidottu kunkin maan sosiaaliturvaan ja jos sitä ei ole, maksut ovat päätähuimaavat. Tarvittavat lääkärikäynnit saa ostettua itse edullisemmin. Mikään ei tietysti ole pysyvää. Toisinaan elämäntilanteiden muuttuminen ohjaa toisenlaiseen elämäntapaan, mikä kertoo myös yleisemmin ajan hengestä. Elämää luonnehtivat paikallaan asuessakin jatkuva muutos ja epävarmuus (Beck 1992; Giddens 1991).

Olisi kuitenkin väärin väittää, että nomadit olisivat itseriittoisia, koska he elävät yhteiskuntien marginaalissa. He vain rakentavat omia turvaverkkoja.

Ne koostuvat partnerista, perheestä, ystävistä ja vieraanvaraisuusjärjestöjen jäsenistä, jotka tarjoavat kontakteja kaikkialla maailmassa. Näitä keskinäiseen apuun perustuvia verkostoja pidetään yllä internetin välityksellä. Näin nomaditkin maksavat velkaa, mutta erilaiselle yhteisölle kuin paikalliset.

Vastakulttuuria vai opportunismia?

Taloudellisten velvoitteiden lisäksi nomadismi kyseenalaistaa juuriajattelun, joka kaventaa yksilöiden itsemääräämisoikeutta. Kansalaisuus ja kansallisuus pysyvät muuttumattomina – monen paikallaan asuvan mielestä onneksi – vaikka matkoilla luodaankin siteitä uusiin paikkoihin, kulttuureihin ja ihmisiin. Uuden kansalaisuuden saa vain jos ryhtyy työlääseen, kalliiseen ja usein mielivaltaisen sattumanvaraiseen kansalaisuuden vaihtoon.

Vaikka kansalaisuus antaa eurooppalaisille monia etuja, järjestelmä myös polkee ihmisoikeuksia, kuten politiikantutkija Jonathan Wolff (1996) huomauttaa: hallitukset ovat yksipuolisesti omaksuneet vallan kysymättä kansalaisilta heidän tahtoaan. Vaihtoehtoja ei ole. Kansallisvaltioiden maailmassa kaikkien pitää kuulua jonnekin. Koska myös liikkumisen vapaus on sidottu kotimaahan, meillä nomadeilla ei ole vara valittaa, mikäli mielimme jatkaa matkustamista. Haastammeko me siis lopulta nykyistä maailmanjärjestystä vai olemmeko vain opportunisteja, jotka poimivat rusinat pullasta?

Kuljeskelu on yhdistetty tutkimuksessa vastakulttuureihin (esim. Cohen 1972, 1973; D’Andrea 2006). Oman tutkimukseni valossa tämä on vain yksi, usein romantisoitu puoli tarinaa. Vaikka kulkijat haastavat hallitsevia ajattelumalleja ja ovat marginaalisia sekä lukumäärältään että elämäntavaltaan, he myös pönkittävät nykyisiä järjestelmiä. Liikkuva elämäntapa riippuu kotimaasta, kohdemaiden matkustus- ja tietoliikenneinfrastruktuurista sekä yleisestä järjestyksestä.

Kun kansallisuuden edut ovat suuremmat kuin haitat, nomadit myöntyvät hallitseviin järjestelmiin. Koska valtioille ei ole vaihtoehtoja, on parempi

Kotiseutu 2017

195

olla käytännöllinen ja sopeutua tilanteeseen, vaikka sisimmässään unelmoisikin suuremmasta vapaudesta ja yhdestä yhtenäisestä maailmasta ilman ensimmäistäkään valtiota. Näin meistä on tullut sosiologi Ulrich Beckin (2007) sanoin ”rajataiteilijoita”. Olemme opetelleet tulemaan toimeen rajojen kanssa, ylittämään ja käyttämään niitä hyväksemme, mutta myös rakentamaan niitä (ks. Bærenholdt 2013). Sama pätee kaikkiin vastakulttuureihin. Mitä enemmän hallitsevista kulttuureista yritetään irrottautua, sitä enemmän niitä tullaan vahvistaneeksi.

Yhteiskunnalliset haasteet Vaikka akatemiassa kulkijoita tutkitaan, yhteiskunnat ja lait laahaavat perässä. Rajalla ei kannata kirjoittaa maahantulokortin osoitekenttään ”koditon” ellei halua pitkällisiin kuulusteluihin tai karkotetuksi. Mitä vähemmän herättää epäilyksiä, sen parempi tässä pelkoa ja turvattomuutta lietsovassa maailmassamme.

Kokemuksen karttuessa nomadit oppivat pärjäämään ilman materiaalisia juurten tunnusmerkkejä. Poppakonstina on luoda juttukumppaneille mielikuva pysyvyydestä, jotta ei tarvitse aina uusia ihmisiä ja viranomaisia tavatessaan selitellä elämäntapaansa. Useimmiten se tarkoittaa kulttuurien ja järjestelmien porsaanreikien hyödyntämistä.

Kun yhä useammat matkustavat ja kohtaavat erilaisia kulttuureja, kotiseutu on käsitteenä, kategoriana ja käytäntönä jatkuvassa liikkeessä ja antaa mahdollisuuksia määritellä uudelleen itseään muillekin kuin nomadeille. Toisinaan samaan lopputulokseen saattavat sysätä oman intohimon sijasta kielteiset tekijät, kuten työttömyys ja talouskriisit, jotka ajavat ihmisiä etsimään vaihtoehtoja, kuten työtä uudelta kotiseudulta.

Jos suurempi liikkumisen ja kotiseudun valitsemisen vapaus sallittaisiin, se vaatisi matkan, kodin, kansalaisuuden ja kansallisuuden uudelleenarviointia. Nyt nämä kaikki on sidottu toisiinsa, mikä rajoittaa ja luo eriarvoisuutta. Kansalaisiksi hyväksytään vain tuottavat, kodilliset ja juurtuneet ihmiset (Arnold 2004). Samaan aikaan yhteiskunnassa pulpahtelee esiin vastakkaisia trendejä: pakolaiset lähtevät kotiseuduiltaan pakoon sotia tai vainoja ja vastaanottavissa maissa suljetaan rajoja ja estetään ihmisten liikkuvuutta turvallisuuden tai kantakansalaisten etujen suojelemiseksi. Yhteiskunnat ovat suurien haasteiden edessä. Lukitsevatko ne ovensa vai uskaltavatko ne avautua?

Tällä hetkellä me nomadit olemme poikkeuksia, jotka näytämme vahvistavan paikallaan pysymisen normia. n

196

Kotiseutu 2017

Lähteet Anderson, N. (1923). The Hobo: The Sociology of the Homeless Man. Chicago: University of Chicago Press.

Arnold, K. R. (2004). Homelessness, Citizenship and Identity. New York: State University of New York.

Bærenholdt, J. O. (2013). Governmobility: The powers of mobility. Mobilities, 8(1), 20–34.

Barfield, T. (1993). The Nomadic Alternative.

Englewood Cliffs, NJ: Prentice Hall.

Bauman, Z. (2007). Consuming Life.

Cambridge: Polity Press.

Beck, U. (1992). Risk society: Towards New Modernity (M. Ritter, Käänt.). London: Sage Publications.

Beck, U. (2007). Beyond class and nation: Reframing social inequalities in a globalizing world. The British Journal of Sociology, 58(4), 679–705.

Beier, A. L. (2004). The Problem of the Poor in Tudor and Early Stuart England [PDF version].

Benson, M., & O’Reilly, K. (2009). Migration and the search for a better way of life: A critical exploration of lifestyle migration.

The Sociological Review, 57(4), 608–625.

Cohen, E. (1972). Towards a sociology of international tourism. Social Research, 39(1), 164–182.

Cohen, E. (1973). Nomads from affluence: Notes on the phenomenon of drifter-tourism.

International Journal of Comparative Sociology, 14(1–2), 89–103.

Cohen, S. A., Duncan, T., and Thulemark.

M. (Toim.) (2013). Lifestyle Mobilities: Intersections of Travel, Leisure and Migration.

Farnham: Ashgate.

Cresswell, T. (1993). Mobility as resistance: A geographical reading of Kerouac’s ‘On the Road’. Transactions of the Institute of British Geographers, 18 (2), 249–262.

Cresswell, T. (1999). Embodiment, power and the politics of mobility: The case of dfemale tramps and hobos. Transactions of the Institution of British Geographers, 24, 175–92.

Cresswell, T. (2001). The Tramp in America.

London: Reaktion Books.

D’Andrea, A. (2006). Global Nomads. Techno and New Age as Transnational Countercultures in Ibiza and Goa [PDF version]. London: Routledge.

DePastino, T. (2003). The Citizen Hobo: How a Century of Homelessness Shaped America.

Chicago: The University of Chicago Press.

Giddens, A. (1991). Modernity and Selfidentity: Self and Society in the Late Modern Age. Cambridge: Polity Press.

Kannisto, P. (2016). Extreme Mobilities: Challenging the concept of ’travel’. Annals of Tourism Research, 57, 220–233.

Kannisto, P. (2016b). Global Nomads and Extreme Mobilities. Farnham: Ashgate/Routledge.

Kannisto, P. (2012). Elämäni nomadina.

Jyväskylä: Atena.

Khazanov, A. M. (1994). Nomads and the Outside World (2. painos.) (J. Crookenden, Käänt.). Wisconsin: The University of Wisconsin Press.

Korpela, M. (2009). More Vibes in India: Westerners in Search of a Better Life in Varanasi. Tampere: Tampere University Press.

Lisle, D. (2006). The Global Politics of Contemporary Travel Writing. Cambridge: Cambridge University Press.

Malkki, L. (1992). National Geographic: The rooting of peoples and the territorialization of national identity among scholars and refugees. Cultural Anthropology, 7(1), 24–44.

O’Reilly, K. (2000). The British on the Costa del Sol. London: Routledge.

Urry, J. (2002). The Tourist Gaze: Leisure and travel in contemporary societies (2. painos).

London: Sage Publications.

Van Den Abbeele, G. (1992). Travel as Metaphor: From Montaigne to Rousseau.

Minneapolis: University of Minnesota Press.

Wolff, J. (1996). An Introduction to Political Philosophy. Oxford: Oxford University Press.

Kotiseutu 2017

197

”

Kotiseutu on juuret, ylpeys suvun historiasta, muistot, jotka merkitsevät. Kotiseudusta syntyy ihmisyys, jota kannan.

198

Kotiseutu 2017

Mitä kotiseutu merkitsee?

Pia Puntanen FM, historiantutkija.

Syntymäkunta Kangasniemi, kotikaupunki Mikkeli.

K

ysyin taannoin veljeni teini-ikäisiltä lapsilta, käyttävätkö he kotiseutu-sanaa. Pienen kohteliaan hiljaisuuden jälkeen he totesivat, että ”eeei…” Sana oli kuitenkin tuttu, ja kun ryhdyimme keskustelemaan mitä se minun mielestäni piti sisällään, löytyivät nuo kaikki samat elementit mikkeliläisteinienkin elämänpiiristä. ”Meillä päin” tai ”teillä päin” oli korvannut kotiseudullani-sanan.

Suunnitellessamme Suomen Kotiseutuliiton ohjelmaa itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlavuodeksi nousi kotiseutu-käsitteen päivittäminen aika nopeasti esille. Historiallisena käsitteenä kotiseutu tuntuu selkeältä ja käyttökelpoiselta, mutta miten tämän päivän ihmiset kanavoivat ja ilmaisevat tunteensa sitä ”jotakin” kohtaan, josta on puhuttu kotiseutuna?

Kotiseutu-vuosikirjassa 2017 tutkijat syväluotaavat kotiseudun käsitettä monesta eri näkökulmasta ja tieteen alalta. Tässä artikkelissa annamme äänen kotiseudun subjekteille; tavallisille suomalaisille eri puolilla maata. Suomen Kotiseutuliitto järjesti Mitä kotiseutu merkitsee? -keskustelutilaisuudet neljällä eri paikkakunnalla maata sekä kannusti kotiseutuyhdistyksiä keskustelemaan aiheesta. Keskustelut järjestettiin toukokuussa 2016 Jyväskylässä, helmikuussa 2017 Helsingissä, maaliskuussa Mikkelissä ja huhtikuussa Oulussa.

Jyväskylässä äänessä olivat asiantuntija-alustajat ja paneelit, ja keskusteluun osallistui yleisön ohella myös Kotiseutuliiton valtuuston jäseniä. Muissa kolmessa tilaisuudessa oli pyydetty 2–4 paikallista henkilöä avaamaan omaa suhdettaan kotiseutuun. Tilaisuuksia juonsi ja keskustelua johdatteli Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja Riitta Vanhatalo. Osallistuin kaikkiin tilaisuuksiin ja käytin puheenvuoron tämän artikkelin kirjoittajana. Keskeinen pyyntöni oli: ”kertokaa, keskustelkaa, osallistukaa”, jotta ymmärrämme kotiseudun merkityksen satavuotiaan itsenäisen Suomen kansalaisille. Aiheeseen oli mah-

Kotiseutu 2017

199

Jyväskylässä keskusteltiin:

• • • •

kotiseutu-käsitteen ja tutkimuksen historiaa kotiseudun paikka- ja aikasidonnaisuus yksi- ja monipaikkainen kotiseutu valta ja kotiseutu

Helsingissä keskusteltiin:

• • • •

kotiseutu tunteena kulttuuriympäristö ja luonnonympäristö tapahtumilla ja toiminnalla kotiseutusuhdetta kaupunki kotiseutuna – ominaispiirteitä

Mikkelissä keskusteltiin:

• • • •

juuret ja historia kotiseutusuhteen rakentajina paikallisidentiteetti, virtuaalinen identiteetti uuden kotiseudun rakennuspalikat ikäsidonnainen kotiseutusuhde

Oulussa keskusteltiin:

• • • •

suomalaisten maastamuutto ja maahanmuutto Suomeen kotiseutu maaseudun ja rakennemuutoksen käsitteenä maiseman ja luonnon merkityksestä yhteisten tapahtumien järjestämisestä

dollista ottaa kantaa myös liiton verkkosivuilla olleessa kyselyssä sekä osallistua keskusteluun Twitterissä.

Tämä artikkeli on kuvaus noista neljästä valtakunnallisesta keskustelusta ja niiden luomasta kuvasta siitä, mitä suomalaiset kotiseudulla tarkoittavat ja mitä se heille merkitsee. Kotiseudun merkitykset punoutuivat toisiinsa monin säikein, joista tässä lähestyn keskusteluja paikan, tunteen ja toiminnan näkökulmista.

200

Kotiseutu 2017

Kotiseutu on paikka, maisema ja kieli Paikka, paikkakunta, fyysinen tila ja maisema ovat kotiseudun konkreettisia osia. ”Kotiseutu on niin tuttu, että siellä osaa liikkua ilman karttaa ja kysymättä vastaantulijoilta neuvoa, siellä tuntee paikannimet ja kadunkulmat.” ”Seutua, jonka tunnen henkisesti ja fyysisesti niin, etten tarvitse tienviittoja kumpaankaan.” ”Helpottaa kun näkee jumalattoman lakeuden” tai ”Kainuun vaarat, eikä tuo ahdistava latteus.” ”Saimaan rannat ja Mäntyharjun perunapellot” tai ”ihanat suot”.

Paikan merkitys kotiseutu-käsitteessä oli keskustelijoille aivan keskeinen. He puhuivat luonnonmaisemasta, merestä, metsistä, mutta myös kulttuuriympäristöstä. Puut ja laaksot, mutta myös korttelit, kadut nimineen ja rakennukset historioineen ovat kotiseudun rakennuspuita.

Kotiseutu on varhaisempina aikoina mielletty maaseudun, talonpoikaisen Suomen, käsitteeksi – jopa niin, että kotiseutu ei voinut olla muuta kuin maaseutu. ”En pitänyt itseäni kotiseutuihmisenä, koska en ollut maaseudulta kotoisin. Vietin lapsuuteni Törnävän mielisairaalan yhteisössä, jossa asuivat paitsi potilaat myös henkilökunta perheineen.” Ympäröivästä yhteisöstä erottuva, erillinen yhteisö ei täyttänyt kertojan käsitystä kotiseudun määreestä. Samanlaisia yhteisöjä on ympäri Suomea, esimerkiksi varuskunnat. Myöhemmin kertoja oli ymmärtänyt, että tuo yhteisö ja paikka olivat hänen kotiseutunsa.

Oulun keskustelussa koettiin, että kotiseutu on jäänyt elämään vain sanassa kotiseutumuseo. Siitä tuli museo, joka liittyi johonkin menneeseen, pysähtyneeseen. Jäikö kotiseutu käsitteenä suuren muuton, maaseudun rakennemuutoksen, vangiksi? Onko se irronnut sieltä vieläkään, vaikka kaupunkien kotiseututyö on merkittävää?

Kotiseutu kielenä

Paikan lisäksi kotiseutu koettiin paikkaan liittyvänä kielenä, murteena. ”Kun palaan kotiseudulleni eli nuoruuden maisemiin, alan puhua alueen murretta. Ennen sitä yritettiin peitellä, nyt omaa murretta käytetään rohkeammin.” ”[Koti-ikävissämme] pelasimme Trivial Pursuitia siskon kanssa kalajokilaakson murteella.” ”Kun lähestyn Kainuuta, [tai Turkua tmv.] alan muuttua kainuulaiseksi, kieli ja murre nousevat esille.”

Kotiseutu 2017

201

Tavallista oli huomata, että kun tuttu, puoliso tai ystävä soitti kotiseudulleen, hän alkoi puhua aivan eri tavalla kuin arkipäiväisessä ympäristössään.

Murre on kotiseutuidentiteetin osa.

Kotiseutu annettuna ja valittuna

Käsitys kotiseudusta synnyin- ja kasvuseutuna oli vahva. Kotiseutu yhdistettiin synnyinseuduksi ja vanhempien ja menneiden sukupolvien asuinseuduksi. Juurilla ja historialla koetaan olevan merkittävä painoarvo. ”Kotiseutuni on siellä, missä olen kasvanut, elänyt lapsuutta, ymmärtänyt olevani.” Osa keskustelijoista piti vain synnyinseutua kotiseutuna, ei myöhempiä asuinpaikkoja. ”Ei kotiseutu ole mikään matkalaukussa kuljetettava”.

Perheen historia, vanhempien ja isovanhempien tarinat sitovat paikkoihin, joista tulee kotiseutua, vaikka siellä ei itse olisi asunutkaan. Tunne on hyvin tuttu sodan vuoksi kotiseutunsa rajan taakse jättämään joutuneille, mutta myös maassa muuton seurauksena. ”Menetetty kotiseutu säilyy muistoissa.” ”Eteläpohjalaiset lakeudet ja pohjoissavolaiset käsityöläispirtit ovat osa sielunmaisemaani, vanhempieni kotiseutua, johon minut sitovat pääosin vain tarinat, kertomukset menneiden sukupolvien edesottamuksista ja heidän elämään jääneistä sananlaskuistaan.”

Kotiseutu siis syntyy annettuna, mutta sen voi myös valita. Nykypäivän monipaikka-asujat, mökkiläiset ja vapaa-ajan asujat ja eläkeläiset valitsevat kaksoiskuntalaisuuden ja osa-aikaisen asumisen, ja näistä valinnoista syntyy uusia kotiseutusuhteita.

Miten kotiseutu sitten syntyy, jos sinne ei ole syntynyt? Sekin todettiin, että eri paikoissa voi asua vuosikausia ilman että asuinpaikaista tulee kotiseutua. Miten syntyvät uusien asuinalueiden kotiseutukokemukset? Niillä ei ole ylisukupolvisia kokemuksia. Jotkut paikkakunnat ovat syntyneet uuden, suuren työpaikan ympärille ja ihmisiä on muuttanut työn perässä ympäri Suomea. Näiltä paikkakunnilta löytyy juurettomuutta ja yhteisöllisyyden puutetta. Keskustelijoiden mielestä tavoitteellinen kotiseututyö voisi luoda yhteisöllisyyden tällaisille paikoille.

Historiatieto koettiin hyväksi kotiseudun rakennuspuuksi; kun tietää mitä asuinseudulla ja sen paikoissa on tapahtunut, alkaa vähitellen kiinnittyä paikkaan. Tärkeä huomio oli katseen kääntäminen lapsiin. Lapset oppivat tuntemaan lähiympäristönsä ”puut ja pensaat ja nurkat” kirjaimellisesti paremmin kuin aikuiset. Muuttoliikkeen myötä vanhemmille uudesta asuinpaikasta tulee heidän lastensa lapsuuden kotiseutua. Kotiseutusuhteen ke-

202

Kotiseutu 2017

Pokémon Go -pelin avulla etenkin nuoret ovat tutustuneet sekä lähiympäristöönsä että muihin mielenkiintoisiin paikkoihin. Kuva: Suomen Kotiseutuliiton kuva-arkisto.

hittymisen vuoksi pidettiin tärkeänä, että joku opettaa paikkojen merkityksiä ja historiaa.

Vanhemmat puolestaan kotiutuvat lastensa avulla, heidän elämänsä mukana – päiväkoti, koulu, ja kotiseutuopetus opettavat samalla aikuisia. Muuton jälkeen ”kierrettiin leikkipaikkoja ja muita, opittiin tuntemaan siten paikkakuntaa.” ”Nuoret kiinnittyvät paikkoihin, ihmisiin ja tapahtumiin, annetaanko heidän kiinnittyä omilla ehdoillaan?”

Kun kotiseudusta joutuu luopumaan – ja pääsee palaamaan

Joskus on pakko jättää kotiseutu. Syyttävä sormi suuntasi valtioon ja poliitikkoihin, kun koettiin, että nykyinen politiikka riistää, kun se pakottaa muuttamaan tai opiskelemaan muualle.

Kotiseudulle annettu merkitys on selvästi ikäsidonnainen. Nuoren ihmisen suhde kotiseutuun voi olla viha-rakkaussuhde. ”Täältä kun pääsen pois, takaisin en tule. Ei täällä ei ole kuin sääsket ja paleltuneet potunvarret”, uhosi eräs nuoruudessaan. Suhde paikkaan muotoutuu lapsena koetun ja eletyn kautta ja usein nuorena ja nuorena aikuisena halutaan tehdä pesäero. Usein mieli muuttuu vuosien kertyessä ja uusia paikkoja kokiessa. Sanonta ”on mentävä kauas, jotta näkee lähelle” pitää paikkansa kotiseutukysymyksessäkin.

Omien lasten myötä kotiseutu alkaa näyttäytyä hyvänä paikkana. Mikäli työtä on saatavilla, on kotiseudulle jääminen tai sinne palaaminen suomalaisille varteenotettava vaihtoehto.

Kotiseutu 2017

203

”Ulkomaille muuton jälkeen suhde lapsuuden ja nuoruuden kotiseutuun muuttui. Yhtäkkiä ei ollutkaan tärkeä enää se opiskeluajan paikkakunta, vaan Suomi-ikävä kohdistui siihen kapiseen paikkakuntaan, josta olin halunnut eroon hinnalla millä hyvänsä. Kohtasin tuntemattoman ja samalla löysin omat juureni. Palattuani ulkomailta kotiseudulle tajusin, että nämä ihmiset, kieli ja olemisen tapa olivat samanlaisia kuin minä”, kertoi kotiseutupaitojen luoja, bloggaaja ja paluumuuttaja Anne Sinivaara.

Entä sitten, kun kotiseutu muuttuu? Lapsuuden ja nuoruuden kotiseutu ei olekaan enää entisensä. Rakennuksia on purettu ja uusia pystytetty, pellot ovat metsittyneet ja metsä kaadettu. Muutos on suuri sekä isoilla että pienillä paikkakunnilla. Helsinkiin ja pääkaupunkiseudulle suuntautunut muuttoliike on mullistanut Helsingin ja myös muuttanut naapurikaupungin aivan uudenlaisiksi. Muuttoliike muuttaa väistämättä myös alueen kulttuuria; Suomessa siirtokarjalaisten asettuminen ympäri Suomea muutti monen paikkakunnan elämää. Parin viime vuosikymmenen aikana maahanmuuttajat ovat alkaneet muuttaa kotiseutuja monimuotoisemmiksi.

Lapsuuden ja nuoruuden, tai vaikkapa vapaa-ajan kotiseudun elämää halutaan seurata, ja niinpä ihmiset tilaavat paikkakunnan lehtiä tai liittyvät Facebook-ryhmiin. Kotiseudun muuttuminen voi aiheuttaa mielipahaa ja se voidaan kokea vääräksi. Silloin esille tulee nostalgian kääntöpuoli, muuttumattomuuden vaatimus. Kotiseudun pysyvyys ei saa tarkoittaa pysähtyneisyyttä.

Kotiseutu on toimintaa Suomalaisten suhde kotiseutuun on myös toimintaa. Kotiseudun hyväksi halutaan tehdä tekoja, ollaan kiinnostuttu sen vaiheista ja nykypäivästä. Tutuimmillaan se on vapaaehtoistyötä, työtä oman kotiseudun hyväksi. Suomen Kotiseutuliiton tekemässä valtakunnallisessa Kansalaisyhteiskunta kulttuuriympäristötyössä -selvityksessä oman kotiseudun hyväksi tehty vapaaehtoistyö todettiin laajaksi ja hyvinvointia tekijöilleen tuottavaksi. Toiminnan ja talkoiden myötä syntyy yhteisöllisyyttä ja me-henkeä, joka puolestaan kiinnittää paikkaan. Osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että itse asiassa yhdessä tekeminen muodostaa kotiseudun. Yksi toiminnan muoto on tiedon ja tietoisuuden vahvistaminen, joka luo tunnesidettä kotiseutuun.

Suomessa talkootyöllä on pitkät perinteet. Talkootyön ytimessä on ollut välttämättömän työn tekeminen joukolla ja siihen liittynyt vastavuoroisuus; oli kyse sitten heinänteosta vuorotellen kylän taloilla, työväentalon rakentamisesta tai ympäristön siivoustalkoista. Yhdessä tekeminen on kokenut uuden nousun kaupungeissa, kun sosiaalinen media on tehnyt helpoksi koota

204

Kotiseutu 2017

toisilleen ennestään tuntemattomia yhteisen asian äärelle. Esimerkiksi joukkorahoituksella saatiin Töölöön vegaanilippakioski ja vuonna 2012 Helsingissä alkoi somessa ideoitu Siivouspäivä, kierrätystapahtuma, jossa kuka tahansa voi pystyttää kirpputorin kadulle, kotiin, pihalle tai puistoon. Tapahtuma on sittemmin levinnyt muillekin paikkakunnille.

Perinteisen kotiseututyön – yhdistysten järjestämien säännöllisten tapahtumien – rinnalle ovat nousseet erilaiset pop up -tapahtumat, joissa ihmiset voivat osallistua. Kaupunkitapahtumien kehittäjä Jaakko Blomberg totesikin, että mitä enemmän tapahtumia järjestetään, sitä enemmän niitä syntyy.

Se puolestaan synnyttää yhteisöllisyyttä ja talkoohenkeä, tuota suomalaisille ominaista toimintatapaa.

Kotiseutu on henkinen juttu Ehkäpä tärkein huomio kotiseudun merkityksestä oli suhteen emotionaalisuus ja inhimilliset kokemukset. ”Kotiseutu on perusturvallisuus, se on kasvattanut minut tällaiseksi kuin olen. Kun on jostakin kotoisin ja kuuluu jonnekin, on myös vahva kohtaamaan erilaisuutta arjessa.” ”Turvallisuuden tunne, arjen ympäristö, tuttu paikka, jossa on kasvanut ja jossa kasvattaa lapsensa. Hyvä ja lämmin fiilis.” ”Missä tunnet olevasi kotonasi, on kotiseutusi.” ”Kotiseutu on henkinen juttu.” ”Turvallisuus antaa henkistä tilaa toimia”, sanoi kotiseudulle palannut teatteri-ilmaisun ohjaaja Salla Sillanpää. Kotiseutu koettiin paikaksi, luottamukselliseksi tilaksi, jossa on jatkuvuuden turva ja joka auttaa oman identiteetin jäsentämisessä. ”Minulle kotiseutu on paikka, jossa voin olla minä, juuri sellainen kuin olen.” ”Kotiseudulla ovat omat juureni, sukulaiseni, ystäväni ja siellä sijaitsevat vanhempieni haudat. Muistot ja tulevaisuus.” ”Oli ihanaa tulla 14 vuoden jälkeen takaisin kotiseudulle. Mutta toisaalta tunsin torilla sääliviä katseita, ’eikö tuo ole koskaan päässyt täältä pois’.”

Kotiseutu koetaan vahvaksi osaksi yksilön identiteettiä. Ihminen muodostaa itse suhteensa kotiseutuunsa ja se on syvästi henkilökohtainen. Näin on myös identiteetin laita. Esiin nostettiin kysymys, voisiko paikallisidentiteetti

Kotiseutu 2017

205

olla sama asia kuin kotiseutukokemus? Ihmisten kotiseutukäsitys ja kotiseudun merkitys syntyy aineellisen ja aineettoman yhteytenä, kulttuurina, paikkoina, joissa rakkailla ihmisillä on keskeinen asema.

Oikeus määritellä oma suhde kotiseutuun koettiin tärkeäksi myös uhkatilanteissa. Itse asiassa näytti siltä, että kotiseutu tulee näkyväksi, kun se on uhattuna. Viime vuosien kuntaliitokset ovat tästä hyvä esimerkki. Jos ne uhkaavat ihmisten kotiseutua, mitä ne itse asiassa uhkaavat? Omaa turvallisuuden ja pysyvyyden tunnetta?

Kun kotiseutu ei hyväksy sinua

Suhde kotiseutuun ei aina ole ongelmaton. Mitä sitten, jos kotiseutu ei hyväksykään sinua? Keskusteluiden esimerkit kumpusivat esimerkiksi maassamuutosta; annetaanko ihmisen juurtua paikkakunnalle, johon hän on muuttanut esimerkiksi työn perässä? Otetaanko osaksi joukkoa? Kokemukset ”ollaksesi oikea turkulainen sinun on täytynyt syntyä täällä. Stadilaisen raja oli ennen kolme sukupolvea, kyllä nyt tänne hyväksytään jo heinähattujakin. Lahden lyseon poikia pitää olla. Hämeessä menee kymmenen vuotta ennen kuin hyväksytään joukkoon jne.” olivat tavallisia kommentteja.

Poismuuttaneita ei hyväksytä paikkakunnan Facebook-ryhmiin. ”Mitäs läksit eli hylkäsit kotiseudun, ei kuulu enää sinulle” on toinen puoli poissulkemisesta, vastakkainen ”et ole asunut täällä riittävän kauan” -puheelle.

Oma kokonaisuutensa ovat maahanmuuttajat, uudet suomalaiset ja Suomen kansalaiset, jotka ovat syystä tai toisesta jättäneet aiemman kotimaansa ja kotiseutunsa taakseen. ”Olen helsinkiläinen, mutta en suomalainen, koska minun ei anneta olla suomalainen”, kertoi opiskelija Pazilaiti Simayijiang. ”Synnyinseudullani en olisi voinut toteuttaa itseäni, uskontoani ja sukupuoleni olisi rajoittanut elämääni.”

Sekä maassa- että maahanmuuttajat kertoivat kokemuksista, joissa vähäteltiin tai ei annettu arvoa muuttajan kotiseutusuhteelle. Pieneltä paikkakunnalta koettiin helpommaksi muuttaa suuremmalle, mutta esimerkiksi helsinkiläinen koki, ettei hän voi olla julkisesti ylpeä kotiseudustaan uudella asuinpaikkakunnallaan, koska häntä pidettäisiin nokkavana. Meidän ja muiden erottelu on vahvan kotiseututunteen negatiivinen kääntöpuoli.

Kotiseutusuhde saattaa koetella myös parisuhdetta; kumman kotiseutu valitaan ja kuinka puoliso sopeutuu hänelle ehkä vieraaseenkin kulttuuriin ja kulttuuriympäristöön? Monet paikkakunnat pyrkivät saamaan lisää asukkaita ja yhtenä kohderyhmänä ovat paikkakunnalta muualle muuttaneet. Kauhavan Tuu jo kotia -kampanja – niin hyvin kuin se kotiseututunnetta käyttääkin hyväkseen – ei välttämättä saa varauksetonta tukea muuttajien puolisoilta!

206

Kotiseutu 2017

Kotiseutu on henkilökohtaista Neljän paikkakunnan Mitä kotiseutu merkitsee? -turneemme oli kiinnostava ja silmiä avaava. Jokaisessa keskustelussa oli oma vivahteensa, vaikka samoistakin asioista puhuttiin. En ehkä olisi etukäteen osannut ajatella, että Helsingissä kotiseudusta keskusteltaisiin hyvin pieninä maantieteellisinä yksikköinä, jopa muutaman kadun tai korttelin muodostavina alueina tai että Oulussa maaseudun rakennemuutos, suuri muutto ja sen jäljet kuuluvat puheessa edelleen.

Se selvisi, että kyllä kotiseutu merkitsee. Suomalaisilla on syvä ja hyvin henkilökohtainen suhde omaan kotiseutuun. Usein suhde on hyvä, ehkä nostalginen lapsuuden ja nuoruuden kotiseutu, mutta myös muut suhteet ovat tavallisia. Kotiseutu on saattanut tuntua ahdistavalta, ihmisiä ei ole hyväksytty kotiseudulle ja yhteisön jäseniksi, pakolla jätetty kotiseutu on sukupolvien takainen kaihoisien tunteiden kohde.

Kotiseudun merkitys on ikäsidonnainen. Vuosien karttuessa, eläkeiän lähestyessä ja koittaessa kotiseudun merkitys nousee jälleen esille. Erityisesti lapsuuden ja nuoruuden kotiseudun merkitys tuntui puheenvuoroissa saavan tilaa. Se liittyy elämän kiertokulkuun – mennyttä elämää pohditaan ja tehdään yhteenvetoa.

Ihmiset ovat valmiita tekemään tekoja kotiseutunsa hyväksi. Kaupungeissa epämuodolliset, osallistavat tapahtumat keräävät väkeä yhteisen asian ympärille. Tekemisestä löytyy yhteys paikkaan ja ihmisiin.

Mitä kotiseudulla ymmärretään, on moninaista ja hyvä niin. Kotiseudun määrittelyssä ei ole oikeaa eikä väärää, vaan jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen tulkintaan. Ihmisten kotiseutukäsitys muuttuu yhteiskunnan muuttuessa; kaupungistumisen myötä yhä useamman suomalaisen kotiseutu on muuttunut maaseudusta lähiöihin ja kaupunkikeskustoihin, joissa elämänpiiri on erilainen kuin menneiden vuosikymmenien maaseudulla. Muutos ihmisten elämässä on tapahtunut jo aikaa sitten, mutta kotiseutukäsitys on vielä matkalla uudistuvaan sisältöön.

Keskustelimme myös tulevaisuuden kotiseuduista. Voimmeko hyväksyä kotiseuduksi mentaalisen, virtuaalisen tai sosiaalisen median luoman kotiseudun? Ajatus paikkaan sitomattomasta kotiseudusta ei tuntunut mahdottomalta. Mutta yksi asia meidän aikuisten olisi hyvä huomata; lasten kotiseutu syntyy tässä ja nyt, jokaisena päivänä. n

Kotiseutu 2017

207

Sitaatti- ja kuvalähteet Sitaatit s. 8

Leena Hangasmaa, Mitä kotiseutu merkitsee? -keskustelutilaisuus.

s. 24

nimimerkki Kotiseuduton, Mitä kotiseutu merkitsee? -kysely.

s. 47

Ritva Sauvola, Mitä kotiseutu merkitsee? -kysely.

s. 60

Pazilaiti Simayijiang, Mitä kotiseutu merkitsee? -keskustelutilaisuus.

s. 67

Hanna-Kaisa Siimes, Mitä kotiseutu merkitsee? -keskustelutilaisuus.

s. 78

Salla Paajanen, Twitterissä @SallaPaajanen.

s. 83

Mia K., Mitä kotiseutu merkitsee? -kysely.

s. 93

nimimerkki Laineiden välke, Mitä kotiseutu merkitsee? -kysely.

s. 106 Leena Hangasmaa, Mitä kotiseutu merkitsee? -keskustelutilaisuus. s. 115

Marina Grotell, Mitä kotiseutu merkitsee? -kysely.

s. 125

Saara Hirvonen, Twitterissä @SaaraHirvonen.

s. 44

Aila Ruuhonen, Mitä kotiseutu merkitsee? -kysely.

s. 153

Pirjo Siipola, Mitä kotiseutu merkitsee? -kysely.

s. 172

Jaakko Blomberg, Mitä kotiseutu merkitsee? -keskustelutilaisuus.

s. 181

Anne Sinivaara, Mitä kotiseutu merkitsee? -keskustelutilaisuus.

s. 191

Salla Sillanpää, Mitä kotiseutu merkitsee? -keskustelutilaisuus.

s. 198

Marianne Heikkilä, Twitterissä @MarttaManna.

Kuvat Suomen Kotiseutuliiton kuva-arkisto, paitsi: s. 47

Laura Syväoja. Maisema Lakeaharjun päältä Etelä-Pohjanmaalta.

s. 153

Eugen Hoffers / Helsingin kaupunginmuseo. Näkymä Nikolainkirkon (Helsingin tuomiokirkon) tornista luoteeseen vuonna 1866. Etualalla Keisarillinen Aleksanterin yliopisto (Helsingin yliopisto).

s. 172

Jaana Maijala / Helsingin kaupunginmuseo. Flow Festivalin kävijöitä festivaalialueella Helsingin Suvilahdessa elokuussa 2014.

208

Kotiseutu 2017

K

otiseutu on kotiseutuliikkeen ja kotiseutututkimuksen avainkäsite. Käytämme sitä myös arjen kielessä. Liitämme siihen omien kokemuksiemme mukaan erilaisia merkityksiä.

Kiinnostus kotiseutuun on ollut viime vuosina kasvussa. Se näkyy sosiaalisessa mediassa, tiedotusvälineissä, kotiseutuyhdistyksissä ja asukkaiden aktiivisena toimintana kaupunginosien ja kylien elinvoimaisuuden ja viihtyisyyden hyväksi. Muuttovirtojen ja vuosikymmenten myötä kotiseutukäsite on ollut murroksessa ja kotiseuduilla on tapahtunut isoja muutoksia. Kotiseutu koskettaa kuitenkin meitä kaikkia.

Kotiseutuliitto päätti päivittää kotiseudun käsitettä ja pohtia kotiseudun merkitystä tämän päivän suomalaisille, erilaisille ja eri elämäntilanteissa oleville. Kutsuimme mukaan tutkijoita ja asiantuntijoita kirjoittamaan eri näkökulmista. Järjestimme avoimia keskustelutilaisuuksia, joissa pohdittiin niin käsitettä kuin kotiseutusuhdettakin. Tästä syntyi Kotiseutu 2017.