Hienovaraista ja herkkää

Olen asunut nykyisessä kodissani pian neljä vuotta. Se on pisin aika, jonka olen elämässäni pysynyt paikoillani.

Lapsuudessa muutimme perheeni kanssa kahden tai kolmen vuoden välein. Vaihdoimme isompaan kotiin tai paikkakuntaa vanhempien työn perässä.

Olen aina salaa ollut kateellinen heille, joilla on lapsuuden koti; tuttu talo ja pihapiiri, tutut rappuset ja ovet, joiden läpi osaisi kulkea vaikka unissaan.

Ehkä siitä syystä, että kotini on ollut ennemminkin alati muuttuva sijainti kuin pysyvä paikka, olen aina ollut kiinnostunut siitä, miten ja miksi ihmiset kiintyvät paikkoihin. Miksi tietyt paikat ja reitit houkuttavat meitä kerta toisensa jälkeen? Minkälainen näkymä tai aistimus kutsuu kääntymään kadunkulmasta tai pysähtymään ja tarkkailemaan ympäristöä?

Kirjoitin kandityöni kaupunkitilallisesta kokemuksesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Havaintojeni perusteella ympäristökokemukseemme vaikuttaa neljä tekijää: ensinnäkin paikan fyysiset ominaisuudet, kuten materiaalit, tilallisuus sekä vuoden ja vuorokauden vaihtelut, toiseksi henkilökohtaiset kokemukset eli omat aiemmat muistomme ja mielikuvamme paikasta, kolmanneksi kollektiivinen muisti eli paikan merkitykset yhteisölle eri aikoina sekä neljänneksi paikan henki eli genius loci.

Paikan henkeä voisi verrata runoon. Runo on enemmän kuin sanojensa summa, ja paikan henki enemmän kuin sen fyysiset elementit ja siihen liittyvät muistot tai kokemukset; se on jotain paikalle ominaista, aistittavissa, mutta ei välttämättä selitettävissä olevaa.

Nykyinen kotini on 1950-luvun kerrostalomiljöössä, entisessä työläiskaupunginosassa.

Pidän kotikulmieni rakennusten kauniista materiaaleista; rapatuista pinnoista, liuskekivisokkeleista sekä pihoista, joissa on korkeita puita. Arvostan rappukäytävää, johon lankeaa luonnonvalo, kun otan tukea puisesta kaiteesta ja kiipeän kivisiä rappusia. Nautin arjen arvokkaasta estetiikasta ja hyvästä suunnittelusta, joka ei prameile, mutta ei myöskään pyytele anteeksi. Kotitaloni pihalla on yhä hiilikellarin luukku ja pesutuvassa mankeli, vaikka kumpaakaan ei enää käytetä.

Kotikulmien kokemuksessani yhdistyvät paikan fyysiset ominaisuudet, omat muistoni sekä yhteys menneisiin asukkaisiin ja elämäntapaan.

Kotikulmieni genius loci on hienovaraista ja herkkää. Se ei hyppää silmille ja saa kulkijaa haukkomaan henkeään. Sen sijaan paikka henkii hiljaista arvokkuutta ja vaatimatonta kauneutta – hyvää arkea.

Eeva Astala on Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran toiminnanjohtaja