13 minute read
Vuosikymmenten yhteinen matka
Kirjoittaja: Eelis Vähätalo
Tarina lippukunnan 60 vuodesta
Advertisement
Kaikki lähti liikkeelle 1950-luvun loppupuolelta, ajalta jolloin Henrikinseurakuntaa ei vielä ollut olemassa. Lippukunnan perustajana toimi pastori Esko Ensiö. Partio oli jo pidemmän aikaa ottanut jalansijaa Turussa ja Ensiö halusi myös Vasaramäkeen oman lippukunnan. Alueella nimittäin oli paljon sodan jälkeen syntyneitä lapsia.
Varsinainen työ aloitettiin nollapisteestä, sillä Ensiöllä ei ollut sen enempää kokemusta partiotoiminnasta. Ensimmäisenä tehtävänä oli kerätä kasaan kiinnostuneita poikia alueen nuorista. Vasaramäen seurakuntatalolla, joka toimi siihen aikaan myös kirkkona, pidettiin jumalanpalvelus, jonka yhteydessä pyydettiin partiosta kiinnostuneita poikia ilmoittautumaan mukaan.
Yksi partiosta innostuneista pojista oli Lauri “Lapa” Harju. “Ajatuksena oli, että meidät kurssitetaan, jonka jälkeen toimisimme vartiojohtajina. Apuun pyydettiin nuorisotyöntekijä Veli-Heikki Raunio, joka oli Sinikotkien jäsen. Ensiö toimi vain taustalla Raunion opettaessa”, lippukuntamme kunniajäsen Lapa kertoo.
Muut vartiojohtajakoulutukseen osallistuneet olivat Rauno Heervä, Kalle Korvenniemi ja Kari Katajisto. Raunion johdolla pojat viettivät talven ja kevään eräänlaisella VJ-kurssilla, jossa käytiin yleisesti läpi partiotoiminnan saloja, mutta myös konkreettisia taitoja kuten suunnistusta ja rastien pitämistä. Kurssi päättyi yöretkeen Kunsteniemeen huhtikuussa 1959.
Kun kurssi oli suoritettu ja kesäloma lusittu, alkoi lippukunnan varsinainen toiminta syksyllä 1959 nimellä Kupittaan Henrikinpojat. Ensimmäisenä lippukunnanjohtajana aloitti perustaja Ensiö ja sihteerinä Sinikotkista lainassa ollut Raunio, joka myöhemmin palasi oman lippukuntansa pariin. Meripartiosta ei tuolloin ollut tietoakaan, vaan jalat pysyivät tiukasti maan kamaralla.
“Aluksi oli neljä vartiota: Hirvi, Haukka, Ahma ja Susi. Meistä kurssilaisista tuli niiden vartiojohtajia. Loput jäsenet tulivat seurakunnan kautta. Ensimmäinen kolo sijaitsi Vasaramäen seurakuntatalon kellarissa ahtaissa tiloissa. Kolo oli käytännössä huone, jonka keskellä oli pirttipöytä ja päädyssä jokaiselle vartiolle oma kaappi.”, Lapa muistelee.
Toiminta lähti käyntiin aktiivisesti: vanhemmat perustivat lippukunnalle tukiyhdistyksen nimellä Partiolaisten Tuki ry, jonka toiminta tosin hiipui ensimmäisen vuosikymmenen jälkeen. Lippukunnan jäsenmäärä oli ensimmäisen kevätparaatin koittaessa kohtalainen. Partiopoikia oli mukana 33 ja kolkkapoikia eli nykyisiä sudenpentuja 18. Lippukunta hyväksyttiin Suomen Partiopoikien jäseneksi helmikuussa 1960. Ensimmäinen kesäleiri pidettiin kesällä Sauvon Sarapistossa, lähellä myöhemmin tutuksi tullutta Ahtelaa. Samaisen vuoden itsenäisyyspäivänä vihittiin käyttöön myöhemmän kunniajäsen Kari Katajiston suunnittelema lippukunnan lippu aiheenaan morsiusristi, jonka päällä piispan hiippa ja kulmissa neljä partioliljaa.
Vartiotoiminta erosi paljon nykyajan tarkoin suunnittelusta ikäkausitoiminnasta. Vartioita ei jaettu ikäluokittain, vaan tuttavapiirettäin esimerkiksi samalla luokalla olleista pojista.
“Ohjelma oli kaikilla vartioilla aika lailla sama. Toiminta oli niin alkuvaiheessa, ettei tiedetty suunnistamisesta tai retkeilystä mitään. Yhdessä tiimissä tehtiin ja mentiin vaan. Luonto oli myös erilainen. Ei lyöty mitään paperia mukaan, että tässä ohjeet kuinka saatte elää. Eikä kannettu mitään omia laavuja, ne tehtiin itse.”, Lapa kuvailee.
Kesäleirejä järjestettiin Kunstenniemessä vuosittain. Vuonna 1964 alettiin rakentamaan pari vuotta aikasemmin perustetulle Henrikinseurakunnalle Ristiniemeen omaa kämppää, jota lippukunta alkoikin käyttämään ahkerasti. Samaisena vuonna osallistuttiin Suomen Partiopoikajärjestön suurleirille Hakkikselle Sauvossa.
Hei, me veneillään!
Muilla lippukunnilla oli jo veneitä ja hiljalleen merituulet alkoivat puhaltamaan myös kohti Vasaramäkeä. Vuonna 1963 lippukunta jakaantui hetkeksi kahtia maa- ja meriosastoon. Paidan väri vaihtui osalla tuttuun siniseen väriin. Ruskeapaitaisten maatoiminta ei kuitenkaan noussut siivilleen, osastojako lopetettiin ja lippukunnasta tuli kokonaan meripartiolippukunta.
Ensimmäinen vene, Uudessakaupungissa vesibussina toiminut Sotka ostettiin kesäkuussa 1964. Mahonkinen, 10-metrinen moottorivene on kiistatta lippukunnan historian kolmesta aluksesta se kaunein.
“Yhtäkkiä meillä oli oma vene Aurajoessa. Nopeus oli seitsemän solmun paikkeilla ja moottori piti pirun kovaa ääntä. Sotka oli kiikkerä, syväystä ehkä puoli metriä. Jos änkesi, niin kuusi mahtui nukkumaan.”, Lapa arvioi.
Rajatun kapasiteetin vuoksi Sotkalla ei moni päässyt purjehtimaan, vaikka veneellä reissattiin ympäri Saaristomerta. Kovassa tuulessa ei veneen kanssa voinut lähteä lainkaan liikkeelle tehottoman moottorin ja kiikkerän rungon takia. Vuonna 1964 ilmestyi myös lippukuntalehti Sauvan ensimmäinen numero. Satunnaisesti ilmestyi lehden pikkuveli, tiedotuspaperi Sauvanen.
“Sauva kokosi vuoden tapahtumat yhteen. Ei sen tekeminen ihmeellistä ollut. Jokainen vähän kirjoitti kynällä paperille, sitten se naputettiin vahalle ja veivattiin. Aluksi ei lehdessä ollut edes kovia kansia.”, Lapa muistelee.
Kokoontumispaikka vaihteli ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Seurakuntatalon kellarista lähdettiin remontin ajaksi evakkoon Ensiön asuntoon, josta muutettiin takaisin uudistettuihin tiloihin. Välillä koloja oli useampia ympäri Vasaramäkeä, jokaisella vartiolla omansa lähellä kyseisen vartion jäsenten koteja. Toiminta kuitenkin vakiintui lopulta Vasaramäen seurakuntatalolle.
Ensiö luopui lippukunnanjohtajuudesta vuonna 1963, jonka jälkeen lippukunnanjohtajina toimivat Pekka Kumpulainen (1964), Ismo Heervä (1965) ja Kari Katajisto (1966). Heidän jälkeensä pestin otti vastaan Pertti Tuomi, joka toimi lippukunnanjohtajana pisimpään, ollen pestissä peräti 12 vuotta aina vuoteen 1979 saakka.
Jäseniä tuli ja meni, mutta lippukunta porskutti eteenpäin erityisesti johtajiston rungon pitkäikäisyyden avulla. Toiminta pyöri vahvasti oman lippukunnan ympärillä eikä nykyisenkaltaisesta yhteistyöstä muiden kanssa ollut tietoakaan.
“Henrikin Tapulitytöt perustettiin vuotta myöhemmin kuin me, mutta meidän välillä oli jyrkkä ero. Ei saanut edes päin katsoa. Ei minkäännäköistä kontaktia.”, Lapa naurahtaa.
Satahanka III vuonna 1968 oli ensimmäinen valtakunnallinen meripartioleiri, johon KHP osallistui, luonnollisesti Sotkan kanssa. Samana vuonna Hannu Raitis aloitti lippukunnan sihteerinä ja jatkoi pestissä pitkälle yli 2000-luvun lopun ollen Suomen pitkäaikaisin lippukunnan sihteeri.
Sotka aiheutti haasteita pienen kokonsa takia – kun majoitustila oli rajallinen, ei pitkiä purjehduksia voitu järjestää. Lippukunta alkoi etsiä uutta alusta, ja keväällä 1969 tehtiin kaupat kaljaasi m/aux Marinasta. Ero entiseen oli valtava, sillä aluksella oli pituutta yli 24 metriä.
“Kaljaasi muutti koko systeemiä. Sotka oli vain piknikreissulle, mutta kaljaasi mahdollisti isolla porukalla purjehtimisen. Nopeudessa ei voitettu, mutta nyt voitiin liikkua myös huonolla kelillä, kun alla oli vakaa alus.”, Lapa vertailee.
Kaljaasi kastettiin uudelleen ja se sai nimekseen Henrika. Sitä varustettiin ahkerasti parin vuoden ajan partiokäyttöön sopivaksi. Kaljaasi Henrikan historiaan voi tutustua tarkemmin Sauvassa 1/2018.
Iloinen vuosikymmen
1970-lukua voi kutsua mainioksi vuosikymmeneksi. Kun Henrika oli saatu alkuvuosina kuntoon, alettiin lippukunnassa elää kasvukautta. Purjehduksia järjestettiin runsaasti ja jäsenmäärä kasvoi etenkin kolkkapojissa. Maatoimintaakaan ei unohdettu vaan retkiä sekä kesä- ja talvileirejä järjestettiin tasaisin väliajoin. Lippukunnasta tuli Suomen Partiolaisten jäsen vuonna 1972 Suomen Partiopoika- ja Par 1970-luku tiotyttöjärjestöjen yhdistyessä.
Montaa vuorokautta ei Henrika makoillut kotisatamassaan Aurajoessa, sillä purjehduskalenteri oli vuosittain täynnä niin lyhyitä kuin pitkiä purjehduksia. Ensimmäinen pitkä purjehdus järjestettiin vuonna 1972 Saimaan kanavan kautta Kuopioon. Mukana oli myös rippikoululaisia ja Henrikalla järjestettiinkin vuosia eteenpäin purjehdusrippikouluja.
Satahanka IV pidettiin Ahvenanmaalla, Bänö-ö-saaressa vuonna 1973 ja samalla Henrika sai ensimmäiseen kosketuksen leiritunnelmaan. Alus teki paluun Saimaalle, kun seuraava Satahanka V järjestettiin Kyläniemessä vuonna 1978.
Lippukunta täytti 15 vuotta vuonna 1974 ja kesäleiri järjestettiin poikkeuksellisesti pyöräretkenä Ahvenanmaalla. Lippukunnan äitikerho alkoi kokoontua samana vuonna ja siitä tuli merkittävä taloudellinen tuki vuosikymmenten ajaksi.
Vuosikymmenen lopulla osallistuttiin yhteispartiopiirin ensimmäiselle talvileirille vuonna 1977 ja Suomen Partiolaisten ensimmäiselle suurleirille Karelialle Kolilla vuonna 1979. Samaan aikaan Henrikalla tehtiin purjehdus Tukholman kautta Vaasaan Ruotsin rannikkoa pitkin. Ilman venettäkin pysyttiin pinnalla Asko Laite aloitti lippukunnanjohtajana vuonna 1980. Jo 1960luvulta saakka aktiivisena johtajana tunnettu kunniajäsen Laite on toiminut lippukunnan kantavana voimana näihin päiviin saakka.
Välit lämpenivät myös Tapulityttöjä kohtaan ja lippukunta järjesti heidän kanssaan piirin partiotaitokilpailut vuonna 1980. Henrika jatkoi aktiivista purjehtimista ja sillä vierailtiin Gotlannissa saakka vuonna 1981.
Paraisten Öjn-saarella järjestetty Satahanka VI vuonna 1982 oli Henrikalle kohtalokas, kun veneen kytkin hajosi aivan leirin alussa. Henrika hinattiin Turkuun ja kytkin saatiin korjattua. Haasteet eivät päättyneet siihen ja veneen huonon kunnon takia alettiin pohtia peruskorjauksen tarvetta.
“Muistan, että jokainen Henrikan nosto talveksi Ruissalossa piti olla viimeinen. Lopulta laskettiin peruskorjauksen hinta, mutta se oli niin korkea, että päätettiin hankkia uusi alus.”, Lapa taustoittaa.
Alusprojektin päällikkönä toimi Asko Laite ja varainhankinnasta vastasi Hannu Raitis. Veneen malliksi valittiin Roberts 53 G ja runkomateriaaliksi teräs. Sisätilojen suunnittelusta vastasi Matti Tähkäpää ja koneesta Lapa. Uuden Henrikan vaiheista voi lukea tarkemmin Sauvan numerosta 1/2015.
Vuonna 1984 lippukunta täytti 25 vuotta ja lippukunnanjohtajaksi valittiin Esa Salminen. Omia leirejä järjestettiin tasaisesti ja vuonna 1985 osallistuttiin Jämijärvellä pidetylle Miilu-suurleirille.
Kaljaasi Henrika myytiin vuon-na 1985 ja uuden aluksen runko alkoi kohoamaan Raisiossa. 80-luvun jälkimmäisen puoliskon lippukunta toimi siis ilman omaa alusta. Korvaavia purjehduksia järjestettiin jonkin verran vanhempien purjeveneillä, yhteistyötä kun muiden meripartiolippukuntien kanssa ei tuolloin tunnettu. Vaikka veneprojekti vei resursseja, muu toiminta ei kärsinyt ja lippukunnan jäsenmäärä pysyi sadan tuntumassa. Toimintaa keskitettiin maapartion ympärille.
Samaan aikaan kun Henrikaa rakennettiin kunnostautui lippukunnan äitikerho varainkeruussa 1980-luku keräten suuria summia vuosittain alusprojektin hyväksi. Kerho tuki toimintaa ahkerasti myös 90-luvulla, kunnes toiminta hiipui vähitellen 2000-luvun puolella.
Satahanka VII järjestettiin Raumalla 1987 ja sitä seuraavana vuonna lippukunta järjesti piirin talvimestaruuskilpailut.
Lippukunta täytti 30 vuotta vuonna 1989. Mika Koutu peri lippukunnanjohtajuuden ja vanhempi kaarti jäi samalla hieman takaalalle. Koutusta tuli seuraavana vuonna myös uuden Henrikan ensimmäinen päällikkö.
Uusi aika koittaa
Suomalainen meripartiohistoria sai uuden virstaanpylvään keväällä 1990, kun arkkipiispan rouva Birgit Vikström kastoi Aurajoen vedellä uuden purjealuksen Henrikaksi. Henrikan valmistuminen merkitsi lippukunnalle eräänlaista uuden ajan alkua. Ensimmäistä kertaa lippukunnalla oli purjevene, ja vieläpä iso sellainen.
Ensimmäinen kesä meni koepurjehdusten merkeissä, mutta kesällä 1991 mukaan pääsivät myös partiopojat. Purjehtiminen oli lippukuntalaisille uutta ja 90-luvun ensimmäinen puolisko menikin opetellessa uutta kulkutapaa.
Todelliseen testiin uusi vene pääsi vuonna 1992 Satahanka VIII:lle Saimaalle matkatessa. Masto hipoi Saimaan kanavan siltoja ja perille päästyä aiheutti uusi alus niin ihastusta kuin kateuttakin muissa partiolaisissa. Takaisin tullessa jouduttiin ensimmäistä kertaa kovaan keliin ja todettiin veneen kestävän. Tästä alkoi 90-luvun pitkien purjehdusten sarja ja Henrikalla purjehdittiinkin ahkerasti ympäri Itämerta.
Vaikka kaikki oli uutta, jotain kuitenkin periytyi myös vanhalta kaljaasilta. Ruokailuun panostettiin ja eineksiä ei uudellakaan Henrikalla syöty, vaan ruoka tehtiin aina itse. Tätä perinnettä on pyritty ylläpitämään nykypäivänäkin.
Jumal on taivas’, päällikkö on laivas’. Henrikalla pidettiin 1990-luvulla kurista huolta, jälkipolvien käsityksen mukaan välillä jopa osallistumismukavuuden kustannuksella. Taustalla oli kuitenkin ymmärrettävät syyt. Ensinnäkin purjehtiminen oli uutta eivätkä kaikki ymmärtäneet sen vaaroja. Lisäksi veneestä haluttiin pitää hyvää huolta, joten esimerkiksi siivoamiseen kiinnitettiin erityisesti huomiota.
Vaikka lippukunta profiloitui selkeästi meripartiotoimintaan, ei maatoimintaa täysin unohdettu. Retkiä järjestettiin vuosittain ja oma kesäleiri pidettiin pienen tauon jälkeen vuonna 1994. Suurleireille Tervas (Kannonkoskella 1990) ja Loisto (Hangossa 1996) osallistuttiin hyvällä joukolla, tosin jälkimmäiseen ilman johtajia päällekkäisen Tall Ships Races’n takia. Myös Koroisten Ritarien järjestämä Ritarikoe oli ohjelmassa vuosittain. Lippukunta oli osallistunut kisaan sen alkuajoilta saakka, mutta perinne hiipui sittemmin 2010-luvun taitteessa.
Vielä 90-luvun jälkipuolelle tultaessa toiminta oli vahvaa, mutta vuosikymmenen lopulla alkoi näkyä merkkejä toiminnan luontaisen syklin kääntymisestä laskusuuntaan, ja vuosikymmenen alun haaveet uudesta aikakaudesta alkoivat kuihtua. Kokonaisia ikäluokkia jäi vähitellen pois toiminnasta ja johtajia muutti pois opiskelujen perässä 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa.
Toimintaa 90-luvun jälkipuoliskolla oli paljon, niin maalla kuin merellä. Merkittävä tapahtuma 1990-luku oli ensimmäinen Tall Ships Races vuonna 1996, joka oli silloisilla resursseilla massiivinen ponnistus lippukunnalle. Vaikkei menestystä tullut, purjehdus loi, kuten myös vuoden 2000 kisa, positiivista kierrettä toimintaan useaksi vuodeksi. Myös vuoden 1998 Bomarsundin Satahangalle IX osallistuttiin isolla porukalla, ja vuonna 1997 Henrika kävi matkapurjehduksella Tanskassa Bornholmin saarella saakka.
Samaan ajanjaksoon ajoittuu myös kolon vaihtuminen. Henrikinseurakunta myi Vasaramäen seurakuntatalon ja lippukunta joutui evakkoon Ilpoisten seurakuntatalolle vuonna 1995. Ahtaat, Ilpoisten Vuorenkävijöiden kanssa jaetut tilat sekä vieras toimintaympäristö ei ollut toimiva ratkaisu, ja tämä heijastui etenkin viikkotoimintaan.
Tilat uudelle kololle löydettiin vuonna 1999 Vasaramäen koulun alakerrasta entisistä talonmiehen tiloista. Asunnot remontointiin partiokäyttöön sopiviksi ja lippukunta pääsi muuttamaan takaisin omalle seudulleen. Koutun jälkeen lippukunnanjohtajiksi nousivat Jari Päkkilä vuonna 1994 ja Ilkka Kari vuonna 1997. Vuosituhannen lopussa juhlittiin lippukunnan neljää ensimmäistä vuosikymmentä ja lanseerattiin omat ansiomerkit vuonna 1999.
Hidas kasvu alkaa
Uuden vuosituhannen alettua lippukunnan toiminta jatkui 90-luvun loppua pienemmällä volyymillä ja perustoiminta pyrittiin pitämään pystyssä. Kaikkeen ei riittänyt enää resursseja, muun muassa Sauvan viimeinen numero ilmestyi vuonna 1998 ja kesäleirejä ei hetkeen järjestetty.
Jäsenmäärä sukelsi välillä jopa alle 70:n. Vartioita oli vähimmillään pari ja partioparaatissa marssittiin pienten poikalippukuntien sarjassa. Samaan aikaan koko partioliike kärsi jäsenkadosta ja etenkin maapartiolippukuntia kaatui ympäri Suomea. Ilman Henrikaa tilanne olisikin voinut olla vakavampi. Alus oli ennen kaikkea johtajistoa yhdistävä tekijä, joka piti pienen aktiivisen osaston mukana toiminnassa.
Pienestä volyymista huolimatta ikäkausitoiminnassa näkyi kuitenkin toivon pilkahduksia innostuneiden nuorten ikäluokkien muodossa. Lippukunnassa alkoi pitkäksi venähtänyt sukupolvenvaihdos ja Tommi Tähtisestä tuli lippukunnanjohtaja vuonna 2001.
Henrika jatkoi aktiivista purjehtimistaan käyden muun muassa Kemissä. Toimintaa heräteltiin puolestaan maapuolella vuonna 2001 järjestelmällä lippukunnan toistaiseksi viimeiseksi jäänyt kesäleiri. Myös Sauvaa yritettiin elvyttää, mutta numero ei päätynyt ikinä painoon saakka.
Lippukunnasta tuli rekisteröity yhdistys vuoden 2000 lopulla ja Henrikasta samalla virallisesti lippukunnan oma alus. Asko Laite toimi sovitusti kahden vuoden ajan lippukunnanjohtajana Tähtisen palatessa uudelleen ruoriin vuonna 2004. Pelastava voima ja kasvun mahdollistaja oli Mikko Järvisen pitkään johtama laadukas ja pitkäjänteinen sudenpentutoiminta. Jäsenmäärä hivuttautui hiljalleen sadan tuntumaan.
Vaikka toiminta oli edelleen selkeästi painottunut merille, myös retkiin panostettiin ja viikkotoiminnan taso pyrittiin pitämään hyvänä. Isoja tapahtumia olivat Hangon Satahanka X vuonna 2002, Tall Ships Races 2003 sekä ennätyssateinen Tarus-suurleiri Padasjoella vuonna 2004.
Vuosikymmenen puolivälissä 2000-luku alkoi uusi nouseva sukupolvi ottamaan ohjat lippukunnan toiminnasta. Ville Ruuskasesta tuli lippukunnanjohtaja vuonna 2006. “Jotain on tapahduttava” oli 2000-luvun jälkimmäisen puoliskon teema, vaikka pahimmat vuodet olivatkin jo takana päin.
Ratkaisevassa roolissa kasvulle olivat Ville Sahlström sekä Jukka Koskelaisen, Valtteri Koistisen, Akseli Silfverin ja Pauli Engblomin ikäpolvi, joista kasvoivat lippukunnan uuden nousun tukipilarit. He ottivat vastuuta johtajaresurssien ollessa vähissä ja lippukunta tuskin olisi niin hyvässä kunnossa kuin se nyt on ilman heitä.
Matkapurjehdukset, eskaaderi, vuoden 2007 Tall Ships Races, partion 100-vuotisjuhla ja Ahtelassa pidetty Satahanka XI värittivät tapahtumakarttaa. Aluetoiminta lähti lentoon hyvien alueohjaajien johdolla ja yhteistyö meripartiopuolella tiivistyi lippukuntien välillä.
Vuoden 2009 TSR:n kilpailuosuudella Gdyniasta Pietariin Henrika nappasi kilpailun voiton omassa luokassaan Antti Hyssälän kipparoimana kovatuulisessa kilpailussa. Turussa kotisatamassaan edellisen kilpailuosuuden voittajavene herätti runsaasti huomiota ja aluksen miehistö sai vastailla kysymyksiin ja onnitteluihin monille tutuille ja tuntemattomille ja myös valtakunnan suurimmat mediat mainitsivat voitosta uutisissaan. Voitto kasvatti osaltaan lippukunnassa kytenyttä positiivisuuden kipinää.
Innostuneisuuden vuosikymmen
Kipinä johti positiiviseen räjähdykseen: 2010-luvun taitteessa lippukunnan jäsenmäärä ja tapahtumien määrä lähti nousuun. Mistä se johtui? Kysymykseen on vaikea vastata, mutta todennäköisesti syynä oli riittävä määrä innostusta oikeissa pesteissä. Innokkaat venekunnanjohtajat vaativat lippukunnan ”partiopoikaosaston” toiminnalta eteenpäin menemistä. Sudenpentutoiminta kasvoi uusien johtajien tullessa mukaan. Henrikalla tehtiin inspiroivia purjehduksia esimerkiksi Tall Ships Races -kilpailuissa vuosina 2010 ja 2011. Kulttuuri Henrikalla muuttui myös rennommaksi. Viestintään panostettiin sekä sosiaalisessa mediassa että Sauvan henkiin herättämisen myötä. Tällöin usko toimintaan vahvistui niin lippukunnan sisällä kuin sen ulkopuolellakin.
Kupittaan Henrikinpojissa “sai tehdä eikä kukaan sanonut, että ei voi tehdä noin, koska näin on ennen tehty”, kuten eräs silloinen venekunnanjohtaja kommentoi. Esimerkiksi juuri venekunnanjohtajat itse päättivät uuden partio-ohjelman käyttöönotosta vuonna 2010.
Samoin uusi ikäpolvi kehitti lippukunnan someviestintää, aloitti Sauvan tekemisen uudelleen ja käynnisti alueellisen samoajatoiminnan 15-17-vuotiaille. Retket eivät aina olleet entisten aikojen tasolla, mutta nuoret johtajat oppivat epäonnistumisista ja seuraavat tapahtumat olivat jo parempia.
Yksi merkkipaalu oli vuoden 2012 tulevaisuusilta, jossa lippukunnan toiminnan rakenteita muokattiin. Partiopoikaosasto lakkautettiin ja eri ikäkausista pyrittiin tekemään itsenäisempiä ja toisaalta varmistamaan, että joka ikäluokalla olisi oma ryhmä. Lisäksi aikuiseen tukeen panostettiin. Tavoite ikäluokkien omista ryhmistä saavutettiin vuonna 2016.
Jäsenmäärä lähti voimakkaaseen kasvuun ylittäen välillä jopa 170 rajapyykin. Venekunnat ja su 2010-luku denpentulaumat ovat välillä niin täynnä, ettei uusia jäseniä voida ottaa mukaan. Lippukunta on parhaassa iskussaan ja tulevaisuus näyttää kirkkaalta, vaikka johtajaresurssien kanssa onkin aina haasteita.
Tapahtumia on kuluneen vuosikymmenen aikana ollut niin valtava määrä, että kattavimman kuvan niistä saa selaamalla uuden sukupolven Sauvoja. Lippukunnanjohtajina viimeisimpinä vuosina ovat toimineet Ville Sahlström (2012-2013), Akseli Silfver (2014-2015), Pauli Engblom (2015-2017) ja Aku Heinä (2018-).
“Laiva seilaa, mutta meri voi siirtyä”
Lippukunnalla on siis takanaan vaikuttava historia aallonhuippuineen ja merenpohjineen. Paljon on muuttunut vuosien saatossa niin yhteiskunnassa, partioliikkeessä kuin lippukunnassakin. Miltä tämä muutos näyttää alusta asti mukana olleen jäsenen silmin?
“Toivon, että nykypäivänä yksilö löytyy massan seasta. Muutos on nykypäivänä valtavan nopeaa joka suunnasta. Laiva seilaa, mutta meri voi siirtyä. Partio on harrastuksena paljon susta itsestä kiinni ja riippuvaista siitä, miten menet sen mukana.”, Lapa pohtii.
“Mutta kyllä mä edelleen tunnistan henrikinpojat, ne on partiolaisista parhaimmasta päästä! Toivottavasti nuoremmat partiolaiset oppivat jatkossakin olemaan myös fyysisessä kosketuksessa eikä vain näpertämään laitteita.”, Lapa naurahtaa.
Vuonna 1959 vartiojohtajana aloittaneella Lapalla on selkeät vinkit nykyisille ja tuleville johtajille.
“Olkaa mukana avoimin mielin, osallistukaa ja kuunnelkaa vanhempia. Olkaa toiminnassa mukana niin, että tulee itselle hyvä olo. Tämä on vaan hobby. Välillä tulee huonoja hetkiä, ettei jaksaisi mutta yhdessä tekemällä niistä selviää.”
- -
Lauri Harjulla on nyt takana Kupittaan Henrikinpojissa seitsemän vuosikymmentä – ajanjakso, johon mahtuu lukuisia tapahtumia, kolmen veneen koneprojekteja ja lukemattomia muistoja. Lippukunnan jäseniä ovat myös oma poika ja pojanpoika. Mitä Kupittaan Henrikinpojat merkitsee sinulle, Lauri Harju?
Lapa liikuttuu, hiljenee hetkeksi ja vastaa:
Kiitos kaikille jutun teossa mukana olleille!
