Pyhän Olavin jalanjäljissä

Kirjottaja: Jukka Koskelainen

Heinäkuun rauhalliset ja lämpimät tuulet ovat hyviä pitkille avomeren yli suuntautuville matkapurjehduksille. Tämän vuoden heinäkuu muistutti kuitenkin enemmänki lokakuuta. Vuoden 2019 10 päivän avomerimatkis suuntasi kohti Höga Kustenia, mutta aivan sinne ei lopulta päädytty.

Saaristomatkis (kts. s. 21) päättyi ylväästi Aurajokeen kesäkuun viimeisenä iltana kuuden maissa. Normaalin loppuhuollon lisäksi vuorossa oli vielä vuosikatsastus, joten allekirjoittanut pääsi lähtemään veneeltä kahdeksan aikoihin illalla. Matkapurjehdus kohti Ruotsia oli lähdössä puolen vuorokauden kuluttua ja sitä ennen piti vielä käydä kotona pesemässä pyykkiä, ruokakaupassa, nukkua ja apteekissa, tässä järjestyksessä. Onneksi hypermarketit palvelevat nykyisin vuorokauden ympäri, joten yhden maissa yöllä taskussa pullotti metrinen ostoskuitti ja parikymmentä pussia ruokaa lepäsivät auton takatilassa.

Herätys koitti maanantaina liian lyhyiden yöunien jälkeen aamukahdeksalta, kun porukkaa alkoi valua veneelle. Apteekkikäynnin aikana aluksen dieseltankki täytettiin ja kaikki 12 osallistujaa saapuivat paikalle, joten matka saattoi alkaa. Aurajoesta liikkeelle lähtemisessä on aina oma taikansa, jonka soisi kokevansa useamminkin. Purjehtimisen makuun pääsimme heti Airistolla, kun nostimme ison ja genuan. Lupaavasti alkanut purjehdus sai pienen kolauksen viitisentoista minuuttia myöhemmin toisen skuutin paukahtaessa poikki. Selvisimme kuitenkin säikähdyksellä, sillä kyseessä ei ollut mitään vakavampaa kuin käytössä hapertunut köysi. Matka jatkuikin pian varaskuutilla. Päästyämme Airiston alas siirryimme suosiolla koneajoon, sillä aikaa ei ollut hukattavaksi saaristossa kryssimiseen heikkenevässä tuulessa.

Kuutisen konetettua tuntia myöhemmin löysimme itsemme Seksmiilarilta Isokarin vierestä. Nostimme purjeet uudelleen ja käänsimme keulan eteläisessä tuulessa kohti Ruotsin Härnösandia. Edessä oli vähintään 150 mailia avomerta, mutta ennusteista tiesimme tuulen kääntyvän puoleen yöhön mennessä vastaiseksi ja voimistuvan. Emme kuitenkaan olleet täysin valmistautuneita siihen, että millaisiin lukemiin.

Kului vahti ja toinenkin ja välissä vaihdettiin genua jibiin ja reivattiin isopurje. Kurssimme alkoi tuulen kääntyessä kallistua kohti Poria, mitä voi hyvin pitää perusteltuna uhkana. Kuin kohtalon ivana yleensä niin vähätuulisena heinäkuuna tuuli nyt kovaa ja suoraan siiitä suunnasta, johon tarkoituksenamme oli kulkea.

Päätimme lopulta tehdä ensimmäisen vendan ja lähteä ylittämään Selkämerta kunnolla. Venda sujui mainiosti, mutta sen jälkeen tuuli alkoi puhaltaa jo 15 m/s lukemissa ja merkitsevä aallonkorkeus alkoi lähennellä kolmea metriä. Vastaallot murtuivat yli kannen siinä määrin, että puolikannelle barduunaa säätämään lähetetty apulaisvahtipäällikkö työntyi aallon mukana pari metriä taaksepäin. Turvavaljaat eivät turhaan ole avomerellä käytössä. Tuuli alkoi olla selvästi liikaa jibille, joka oli vaihdettava staysailiin. Kova merenkäynti kuitenkin oli vienyt miehistön toimintakyvyn, joten päällystön kesken tehtiin karvas päätös: purjetta ei vaihdeta vaan lähdemme laskettelemaan sivutuuleen suorinta tietä rannikolle.

Seuraavan kuuden tunnin aikana alusta ohjasi vain muutama päällystön jäsen muiden kärsiessä merisairaudesta. Aallokko ja tuuli siivittivät kulkua ja parhaimmillaan surffissa Henrika kulki 11,8 solmua. Parhaan tunnin keskinopeus oli liki 10 solmua! Saavuimme lopulta Ruotsin rannikolle tiistaina paikallista aikaa klo 16. Matkaa oli takana Turusta laskien yli 200 meripeninkulmaa. Olimme päätyneet Söderhamnin pikkukaupunkiin, autuaan tietämättöminä siitä, mitä odottaa.

Purjehduksen miehistö Söderhamnin korkeimmalla kukkulalla.

Jukka Koskelainen

Ihmisen kokoinen kaupunki

Söderhamniin saapuminen oli kuin kutistettu versio Turkuun saapumisesta: Läpi sisäsaariston huviloineen, sataman ohi ja jokea ylös kaupungin keskustaan. Kiinnittäydyimme vierassataman tyhjään laituriin ja aloitimme siivouksen avomeren jäljiltä. Sitä ennen nautimme kuitenkin pitkästä aikaa kunnon aterian: harvoin maistuu makaronimössö yhtä hyvältä! Samalla kun miehistö siivosi alusta, pohti päällystö suunnitelmia uusiksi. Nopea laskutoimitus paljasti Höga Kustenin olevan aikataulullinen mahdottomuus, joten matkaa oli jatkettava kohti etelää. Matkalta löytyi onneksi hyvin mielenkiintoisia kohteita ja saimme myös uudelleenbrändättyä reissun helpolla; Tuleva reittimme noudattaisi sattumalta melko tarkasti juuri avattua Pyhän Olavin merireittiä, joskin päinvastaiseen suuntaan.

Kun alus oli saatu kuntoon pääsivät kaikki tutustamaan lähiympäristöön vapaa-ajan muodossa. Söderhamn paljastui kokoluokaltaan paikalliseksi Paraiseksi, joskin ruotsalaiseen tyyliin paremmaksi versioksi verrokistaan. Pikkukaupunki oli rakennuskannasta päätelleen kokenut suuren renessanssin 70- ja 80-lukujen taitteessa, jolloin joen rantoja hallinnut teollisuus oli korvattu ihmisläheisellä kävelykeskustalla. Kaupunki oli viihtyisä, mutta ihmettelimme muiden veneiden puutetta. Olimme sataman ainoa alus, joka sentään keräsi ansaittua huomiota varsinkin sataman yhteydessä olevan karavaanarialueen eläkeläisten suunnalta.

Söderhamnin suurin nähtävyys ei kuitenkaan ole sen keskusta, vaan viereisellä kukkulalla sijaitseva Oskarsborg, joka ei nimestään huolimatta ole linna, vaan valkoisena hohtava näkötorni. Kuningas Oskar II:n vierailua juhlistamaan rakennettu torni on siitä hauska, että Oskar II ei koskaan käynyt Söderhamnissa. Kapusimme keskiviikkoaamuna mäelle, mutta ennakkotiedoista poiketen torni ei ollut avoinna yleisölle, ainakaan vielä aamukymmeneltä. Onneksi kukkulalta avautuivat hienot maisemat ilman torniakin. Takaisin alukselle palattuamme oli aika jatkaa matkaa kohti etelää ja syvemmälle Ruotsin Neitsytrannikoksi kutsuttua aluetta.

Axmarin ruukkikylä.

Jukka Koskelainen

Tyhjyyttä ja karavaanareita

Nostimme ison, mesaanin ja genuan avomeren laitamilla. Kuin kiusaksi tuuli oli keskiviikkon mennessä tyyntynyt ja myös vaihtanut suuntansa takaisin etelään. Näillä tuulilla Höga Kusten olisi ollut helppo saavuttaa vuorokautta aiemmin. Uusissa suunnitelmissa kuitenkin pysyttiin, joten kryssimme alas rannikon tuntumassa. Teimme vielä viime hetken laskelmia matkasta ja päädyimme aivan viime tipassa ottamaan illan kohteeksi Axmarin historiallisen ruukkikylän. Rantaan päästyämme valinta osoittautui mainioksi. Olimme jälleen kerran sataman ainoa alus ja meille alkoi valjeta, mihin Neitsytrannikon nimellä viitattiin. Alueella ei selvästikään veneile eikä asu ketään [toim. huom. Nimi tulee alueen suurimmasta saaresta Storjungfrunista]. Karavaanareita kuitenkin riitti, sillä sataman yhteydessä oli jälleen suosittu karavaanialue, josta riitti ihmisiä kyselemään kaikkea Henrikasta.

Nautimme illalla kunnon illallisen laiturilla, jonka jälkeen kaikki pääsivät vuorollaan tutustumaan lähialueen Lapin rakkaa muistuttavaan kivikkoiseen ympäristöön mukana kulkeneella soutuveneellä. Ilta oli jumalaisen kaunis ja rauhallinen tuulen tyynnyttyä täysin. Seuraavan aamuna suoritimme kävelykierroksen ruukkialueelle. Kokonaisuus oli kaunis, mutta harmillisen moni rakennus oli aikanaan purettu, suurinpana menetyksenä hieman Louhisaaren linnan oloinen kartanorakennus. Kartanoa ympäröinyt englantilaistyylinen puutarha oli sentään suurimmilta osin säästynyt. Uskaliaimmat kävivät reissulla myös uimassa suojärvessä, josta ruukki oli saanut vetensä. Puoliltapäivin alkanut sade pakotti kuitenkin kaikki palaamaan veneelle.

Pidimme sadetta satamassa ja kunnostimme samalla alusta. Matkisten yhteydessä on aina hyvä pitää ainakin yksi huoltopäivä, jotta alus pysyy käyttökunnossa. Painiskelimme varsinkin koko ajan pahenevien akkuongelmien kanssa: akut eivät nimittäin pysyneet tuntia kauempaa hengissä ilman jatkuvaa latausta. Apukoneen pakoputken todettiin vuotavan, mutta onneksi pääkoneen lisälaturi sentään tuotti ajossa sähköä. Sateen loputtua jatkoimme matkaa, tällä kertaa konein tyynessä säässä. Määränpäänä oli Engesbergin vierassatama Gävlenlahden suulla. Saavuimme paikallisen pursiseuran kotisatamaksi paljastuneeseen satamaan kuuden maissa illalla. Satama osoittautui totaaliseksi pettymykseksi, jossa mikään ei toiminut eikä kukaan tiennyt mitään. Sanomattakin on selvää, että olimme jälleen ainoa vierasvene. Käytyämme huonossa ruotsalaisessa saunassa päätimme jättää Engesbergin taaksemme ja siirtyä vielä yöksi Gävleen.

S/y Kerstin, Östhammarin meripartiolaisten alus.

Jukka Koskelainen

Kaupunki – pikkukaupunki – kylä

Saavuimme Gävleen yhdentoista maissa illalla ja lähdimme kahdeksan aikaan aamulla. Ehdimme siis nähdä kaupungista sataman sekä keskustan siluetin kilometrin päässä jokea ylempänä. Suurin motiivimme tulla Gävleen olikin sähkö; Engesbergissä sitä emme laiturin viallisista pistokkeista saaneet. Aamulla förstinä toiminut Pauli lähti urhealle matkalle kohti Uppsalaa tavoitteena ostaa uusi pakoputki apukoneeseen. Samalla kun förstimme seikkaili pitkin ruotsalaista maaseutua junien ja bussin kanssa, purjehti Henrika muun miehistön kanssa Öregrundiin. 50 mailin pätkä sujui sutjakkaasti sivu- ja myötätuulessa. Suurin osa matkasta oli avomerta ja pohjoistuuli oli yöllä jälleen noussut 12 m/s tuntumaan, joten aallokkoa ja vauhtia riitti tälläkin kertaa. Aikataulumme osuivat yhteen onnistuneesti, sillä samalla kun Henrikan köydet kiinnitettiin Öregrundin sataman aallonmurtajaan käveli Pauli pakoletku olalla laiturialueelle. Saimme apukoneen kuntoon jo samana iltana ja jauhamaan sähköä loppureissun purjehduspäiviksi.

Illalla pääsimme nauttimaan Öregrundin idyllisen kyläsataman valoista ja tutustumaan paikallisen meripartiolaisten veneeseen. Kahvelitakiloitu puurunkoinen entinen kalastusvene s/y Kerstin 1800-luvun loppupuolelta oli virkistävän erilainen Henrikaan verrattuna. Veneellä oli kuulemma käyty muutama vuosi sitten Turussakin.

Seuraavana päivänä teimme tutustumiskierroksen Öregrundin idylliseen kylään ja nautimme jäätelöt sataman toisella laidalla. Satama oli seesteinen kuin matkailumainos, mutta niin vain oli pakko jatkaa matkaa. Nostimme täydet purjeet sataman edustalla ja lähdimme purjehtimaan alas mantereen ja Gräsön välistä ränniä. Ennusteen mukaan tuuli pohjoisesta, mutta rännissä tuuli vaihteli kaikkialta pohjoisen ja etelän väliltä. Epämääräisen perätuulen ja kryssinsekaisen pätkän jälkeen tuuli loppui lopulta kokonaan, joskin sopivasti saavuttuamme päivän määränpäähän, Tukholman partiopiirin leirisaaren Vassarönin edustalle. Kiinnittäydyimme Vässarönin huoltolaituriin sataman työntekijöiden avustuksella saaren neljän(!) huoltoaluksen jatkeeksi.

Vässärön osoittautui upeaksi paikaksi. Emme enää illalla ehtineet paljoa muuta kuin nauttia lettukesteistä, mutta seuraavana aamuna kävimme pitkällä kierroksella saaressa. Saari on kokonaan partiolaisten omistuksessa ja sitä voisi luonnehtia Kunstenniemen, Evon ja Lahjasaaren yhdistelmäksi. Suurilla kentillä oli tilaa yli 2 000 hengen leirin järjestämiseen ja kiinteitä leirikeskusrakennuksiakin oli useita. Parasta antia saarella olivat kiinteät metsään rakennetut ohjelmapisteet, joista riitti iloa koko miehistölle. Saaresta löytyi lisäksi luontopolkua kilometritolkulla, sekä aivan eteläkärjestä entisiä Ruotsin Puolustusvoimien linnoitteita. Vaikka itse saari antoikin paljon, harmillisesti kontakti paikallisiin partiolaisiin jäi hieman ohueksi. Paradoksaalisesti kaikista paikoista juuri partiolaisten saarella ketään ei tuntunut olevan kiinnostunut suuresta alusvieraasta, vaikka yritimme myös suoraan kysyä ihmisiä vierailulle.

Öregrudin idylliä.

Jukka Koskelainen

Kylpemään, mutta ensin saunaan

Matka jatkui Vässärönistä kohti Suomea, tai tarkemmin Ahvenanmaata. Ahvenanmeren ylitys oli perinteiseen tapaan yhden halssin päivä, joskin aallokko oli tällä kertaa korkeampaa kuin normaalisti pohjoistuulen jälleen puhaltaessa. Pyyhälsimme isolla ja jibillä kahdeksaa solmua rahtilaivoja väistellen saarimaakunnan länsikärkeen, Eckerön Käringsundetin vierassatamaan. Satamassa meitä oli vastassa hienon auringonlaskun lisäksi pitkästä aikaa oikea suomalainen sauna! Koko miehistö nautti saunan löylyistä, jotka tuntuivat erityisen hyviltä pitkän tauon jälkeen.

Eckeröstä teimme seuraavana päivänä lyhyen päivämatkan Maarianhaminaan, jonne saavuimme jo puoliltapäivin. Edellisestä vierailusta olikin vierähtänyt jo kaksi vuotta, joten olikin korkea aika näyttäytyä sielläkin. Kolme miehistön jäsentä jatkoi lounaan jälkeen ruotsinlaivalla Turkuun, joten loppureissu purjehdittiin 9 hengen miehityksellä. Jäljelle jäänyt päällystö kävi tutustumassa Pommerniin ja merimuseoon, miehistön suunnatessa Suomen läntisimpään Hesburgeriin. Illalla odotti -mikäs muukaan kuin- Mariebadin kylpylä, jonne tallustimme länsisatamasta. Maarianhamina ja kylpylä on muodostunut jo metatason käsitteeksi ja taas päästiin asettamaan pohja-aikoja liukumäkeen ja nauttimaan vesileluista.

Matkiksen toisiksi viimeinen päivä olikin sitten hyvää vastapainoa löysälle kaupunkipäivälle. Lähdimme kahdeksan maissa liikkeelle ja nostimme heti satamassa ison, mesaanin ja jibin. Tiedossa oli pitkä purjehduspäivä. Kohde ei vielä aamulla ollut tiedossa, mutta tarkoitus oli purjehtia fiiliksen mukaan jonnekin Nötön seutuville. Purjehdimme epävirallisia väyliä pitkin suorinta mahdollista reittiä hyvällä menestyksellä: 11,5 tuntia myöhemmin kiinnityimme Nauvon Berghamnin laituriin 74,5 meripeninkulmaa ja viisi vendaa myöhemmin. Samalla hetkellä koko päivän keittiössä ahkeroineet Marcus ja Rasmus julistivat illallisen olevan valmis, joten koko miehistö siirtyikin nauttimaan perinteisesti viimeisen illan tasokkaasta ruokahetkestä. Syömisen jälkeen miehistö kävi vielä kiertelemässä saaressa hämärtyvässä kesäillassa.

Viimeinen päivä jakautui kahteen osaan: purjehdukseen ja siivoamiseen. Nostimme aamulla ison ja genuan ja lähdimme kryssimään kohti kotisatamaa pohjoisessa tuulessa. Kolme tuntia ja useampaa raskasta vendaa myöhemmin laskimme purjeet Lahjasaaren tietämillä ja konetimme Heinänokkaan. Matkalla aloitimme jo siivouksen, jolle todellakin oli tarvetta 10 päivän purjehduksen jälkeen. Siivoaminen jatkui vielä satamassakin muutaman tunnin, mutta lopulta alus voitiin julistaa puhtaaksi ja matkis päättyneeksi. Vaikka suunnitelmat alkuperäisistä muuttuivatkin, tuli reissuista lopulta onnistunut kokonaisuus. Kehittyminen eri asioissa oli reissun aikana silminnähtävää ja kaikille jäi varmasti muisteltavaa talvi-illoiksi. Sekä vyön alle ne niin, niin tärkeät 503 meripeninkulmaa.