Pääkirjoitus

Yhdessä voimme ehkäistä 1990-luvun virheiden toistamisen!

 Matti Rimpelä

Lasten hyvinvoinnin hyvä kehitys pysähtyi 1990-luvun syvään lamaan. Sittemmin olemme yrittäneet selviytyä erityisopetuksen, lastensuojelun ja lastenpsykiatrian kuormituksen kasvusta. Huonolla menestyksellä.

Koronaviruspandemia uhkaa ajaa Suomen samaan ja jopa vaikeampaan tilanteeseen. Uutta on perheiden, lasten ja nuorten sitominen koteihinsa viikoiksi, jopa kuukausiksi.

Olisiko jotain, jota voisimme oppi 1990-luvulta? Vuonna 1992 julkaistiin Suomen ensimmäinen ehkäisevän sosiaalipolitiikan strategia ja 1995 sen jatkoksi toimintasuunnitelma. Muutamia esimerkkejä ehdotuksista:

• Kaikki lasten kanssa työskentelevät antavat tilaa lasten omille näkökohdille ja kokemuksille. Vaikeissa tilanteissa lapsella saavat käsitellä kokemuksiaan turvallisen aikuisen kanssa. • Tukihenkilöt auttavat vanhempia, lapsia ja nuoria ymmärtämään vaikeuksiensa todellisia syitä. Yhteisessä toiminnassa ja keskusteluissa he ohjaavat rakentamaan itsetuntoa, omatoimisuutta ja vastuuntuntoa. Tukiryhmissä vahvistetaan vanhempien yhteistoimintaa. • Neuvoloissa valmistetaan äitiä ja isää vanhemmuuteen. Neuvoloiden ja päiväkotien henkilöstö tukee vanhempia kodin ongelmien ratkaisemisessa. Lapset oppivat kotona ja päivähoidossa tunteiden ilmaisua. • Perheillä, lapsilla ja nuorilla on oikeus tukihenkilöön, joka voi olla myös maallikko. Peruspalveluissa tarjotaan jatkuvaa ja henkilökohtaista tukea nuorille isille ja äideille, jotka ovat varttuneet vaikeissa oloissa. • Koulutus ymmärretään sosiaaliseksi investoinniksi, joka lisää sosiaalista pääomaa. Koulut ovat lapsille turvallisia yhteisöjä, joiden jokainen kantaa kokonaisvastuuta lasten parhaasta. • Sosiaaliset taidot, yhteistyövalmiudet ja sosiaalisen vastuun kantaminen ovat yleensä edellytyksiä tiedollisten valmiuksien kehittymiselle. Koulun rooli niiden vahvistamisessa korostuu erityisesti silloin, kun kodin tuessa on puutteita. Koulutuksen kaikilla tasoilla opitaan sosiaalisia taitoja ja yhteistoimintavalmiuksia ja tuetaan kasvua sosiaaliseen vastuuseen. • Kouluissa ovat lähiympäristönsä kulttuurikeskuksia. Vanhemmat ovat mukana koulujen toiminnassa ja koulut tukevat heitä. Koulujen järjestämä harrastustoiminta lisääntyy. • Opettajat ja oppilashuoltohenkilöstö saavat koulutusta ja työnohjausta koulussa esiintyvistä ongelmista ja harjoittelevat niiden ratkaisuja yhdessä kotien ja muiden tahojen kanssa. • Perhekasvatus on tärkeä aine lapsille ja nuorille. Opettajilla on mahdollisuus osallistua perhekasvatuksen kursseille.

KORONAPANDEMIAN PAINEESSA emme ehdi korjata sitä, mikä on jäänyt kolmen vuosikymmenen aikana tekemättä. Mutta voisimme valmistautua lähitulevaisuuteen paljon paremmin kuin osasimme toimia 1990-luvulla. Miten?

Julkisen vallan toimijat ovat ylikuormittuneiden pandemian paineessa.

Onneksi on paljon muita osaavia toimijoita. Heitän pallon Lapsiasiavaltuutetulle, Me-säätiölle, ITLAlle, SITRAlle, lastensuojelujärjestöille, tutkijoille ja arjen asiantuntijoille.

Nyt tarvitaan kansalaisyhteiskunnan yhteinen foorumi rakentamaan lapsiperheiden, lasten ja nuorten ’ehkäisevän sosiaalipolitiikan’ toimenpidesuunnitelma seuraaville kuukausille ja vuosille. Ehkäiseminen tarkoittaa 1990-luvun virheiden toistumisen ehkäisemistä.

Sanoitus ei ole olennaista, vaan vastausten hakeminen edessä oleviin haasteisiin. Vapaana olevan osaamisen kokoaminen yhteen. Nopeasti eikä toiveiden tynnyrinä, vaan tiukasti aikaan, tilanteeseen ja voimavaroihin sidottuna. Selkeitä ja perusteltuja ehdotuksia.

Näin toimimalla voisimme osoittaa sitä ’kokonaisvastuuta lasten parhaasta’, jota 1990-luvun ehkäisevän sosiaalipolitiikan strategiassa perään kuulutettiin, mutta jota silloin emme osanneet menestyksellisesti suoriutua.

(Ehkäisevän sosiaalipolitiikan työryhmän muistio. STM Työryhmämuistio 1992:14. Ehkäisevän sosiaalipolitiikan valtakunnallinen toimenpideohjelma. STM Julkaisija 1995:12.)