Tauno Palolla (vuoteen 1934 Brän näs) on lähes kultinomainen maine takavuosien suomalaisen elokuvan ykkössankarina. Vuosina 1932-61 hän esiin tyi miespäätehtävissä ja niihin verrattavissa kaikkiaan 65 elokuvassa, ja vielä postuumisti Pähkähullu Suomi -elokuvan eräässä arkisto katkelmassa.
Suomen Kansallisteatterin näyttelijäkun taan Tauno Palo oli kiinnitetty vuodesta 1932 alkaen; eläkkeelle hän jäi vuonna 1973. Sen ohella hänellä oli vakinainen kiinnitys Suomi-Filmin näyttelijäkuntaan 1935-38 ja sen jälkeen Oy Suomen Filmiteollisuuteen vuoteen 1945 saakka. Naispääosavastanäyt telijöitä hänellä oli kaikkiaan 36. Ehdoton ykkönen oli Ansa Ikonen – yhteensä 12 elokuvassa vuosina 1935-56. Regina Lin nanheimo oli vastanäyttelijänä seitsemäs sä elokuvassa, Helena Kara neljässä, Birgit Kronström kolmessa.
Tauno Palo oli pitkään suomalaisen elo kuvan ehkä näkyvin sankarihahmo, 1930-lu vulta aina 1950-luvun loppupuolelle saakka. Jussi-patsaan Tauno Palo sai kolmesti – elo kuvat olivat Menneisyyden varjo (1946), vuonna 1950 yhteisesti elokuvista Härmästä poikia kymmenen ja Rosvo Roope, ja 1952 Ventti-Villen roolista elokuvassa Omena pu toaa.
Myös elokuvanäyttelijänä Tauno Palo oli varsin laaja-alainen, liikkuen vaivattomasti lajityypistä toiseen. Romanttisten sankari roolien ohessa hän esitti hyvinkin ristiriitai sia hahmoja. ”Palon tähtikuvan kautta voi tiin käsitellä suomalaisessa yhteiskunnassa piileviä ristiriitoja: sodan traumaa, miehen kriisiä, sukupolvien kuilua, maaseudun ja kaupungin ristiriitaa.” (Hanna-Leena Hela vuori 2006)
Tauno Palo (1908-82) oli naimisissa kah desti. Ensimmäinen puoliso oli näyttelijä Sylvi Sakki (1911-87). Vuonna 1934 solmit tu avioliitto päättyi avioeroon 1962. Toinen puoliso oli näyttelijä Kirsti Ortola (1924-93) vuodesta 1982 alkaen. Ensimmäisestä avio liitosta syntyneet näyttelijäpojat Pertti Palo (1934-2010) ja Martti Palo (1943-2009) esiintyivät myös elokuvissa. Samoin on esiin tynyt kolmaskin poika, Jukka-Pekka Palo (s. 1954); hänen äitinsä oli Kirsti Ortola.
Sk: Mika Waltari. O: Toivo Särkkä. K: Felix Forsman. Le: Armas Vallasvuo. La: Hannu Leminen. P: Bore Litonius. M: George de Godzinsky. Ä: Kurt Vilja. N: Ansa Ikonen, Tauno Palo, Regina Linnanheimo, Elsa Rantalainen, Jalmari Rinne ym. T: Oy Suomen Filmiteollisuus. Ensi-ilta 19.1.1941.
Kulkurin valssin lähtökohtana oli vanha ruotsalai nen Vandrarevalsen, josta J. Alfred Tannerin sa noittamana oli tullut suosittu Suomessakin. Tältä pohjalta T.J. Särkkä ehdotti käsikirjoituksen tekoa Mika Waltarille. Mika innostui asiasta ja laati aiheen pohjalta värikkään käsikirjoituksen, joka sijoittui 1800-luvun lo pun miljööseen. Tarina sai alkunsa Pietarista, mutta ta pahtui pääosiltaan Suomen puolella valtakuntaa.
Elokuvan kuvaajaksi Särkkä kiinnitti nuoren, taitonsa jo osoittaneen 23-vuotiaan Felix Forsmanin ja valssin so vittajaksi sekä lisämusiikin säveltäjäksi 26-vuotiaan, yhtä lahjakkaan, Pietarissa syntyneen George de Godzinskyn. Kuvaukset tapahtuivat välirauhan syksyllä 1940, ulko kuvien osalta pääosin Helsingin maalaiskunnan alueel la. Syksy oli tavallista sateisempi, mikä haittasi ja hidasti työn edistymistä. Näyttävistä sisäkuvalavasteista vastasi 30-vuotias Hannu Leminen.
Kulkurin valssin pääpariksi valikoituivat Ansa Iko nen ja Tauno Palo – tämä oli jo heidän seitsemäs yhtei nen elokuvansa – ensimmäinen oli ollut Valentin Vaalan ohjaama Kaikki rakastavat vuonna 1936. Tauno Palon roolihahmona oli seikkaileva vapaaherra Arnold, Ansa Ikosen taas nuori kreivitär Helena. Toiseksi tärkein nais rooli oli Regina Linnanheimolla mustalaistyttö Rosin kana. Elsa Rantalainen oli Arnoldin äiti, Jalmari Rinne mustalaisäijä Mirko.
Kulkurin valssista tuli suomalaisen elokuvan histo rian siihenastisista menestyksekkäin elokuva – myöhem minkin on sitä enemmän yleisöä kerännyt vain saman yhtiön, Oy Suomen Filmiteollisuuden elokuva Tunte maton sotilas (1955). Kulkurin valssi saatiin kaupaksi ainakin neljään maahan Euroopassa, Suomen televisios sa elokuva on esitetty kaikkiaan 23 kertaa, ensimmäisen kerran jo vuonna 1958.
Sk: Eino Seisjoki. O: Hannu Leminen. K: Felix Forsman. Le, La: Hannu Leminen. P: Bure Litonius. M: Väinö Haapalainen. Ä: Pertti Kuusela, Kurt Vilja. N: Helena Kara, Tauno Palo, Aku Korhonen, Aino Lohikoski ym. T: Oy Suomen Filmiteollisuus. Ensi-ilta: 12.9.1943.
Elokuva Valkoiset ruusut perustui Stefan Zweigin novelliin Brief einer Unbekannten (1922). Novel lista on tehty useita muitakin elokuvasovituksia eri puolilla maailmaa. Suomalaisen version käsikirjoituk sen laativat nimimerkillä Eino Seisjoki Hannu Leminen ja Ilmari Unho. Naispääosaan kiinnitettiin ohjaajan puo liso Helena Kara – yhteisiä elokuvia heille kertyi vuosi na 1942-52 kaikkiaan neljä; Valkoisten ruusujen lisäksi elokuvat Puck (1942), Rosvo Roope (1949) sekä Hän tuli ikkunasta (1952).
Tauno Palo esitti Valkoisissa ruusuissa menestyskir jailija Arvo Helavaltaa, Helena Kara kirjailijaan jo kou lutyttönä ihastuvaa nuorta Auli Rantaa. Aku Korhonen on kirjailijan uskollinen Severi-palvelija, Aino Lohikoski
Aulin äiti. Kuvausvaiheessa elokuvan tarina etäytettiin 1800-1900-lukujen vaihteeseen, mikä sota-ajan poik keusolosuhteissa antoi toteutukselle omat lisähaasteensa.
Elokuvan ohjasi Hannu Leminen; hän myös lavas ti ja leikkasi elokuvan. Jussi-patsaita syksyllä 1944 ensi kertaa jaettaessa Leminen sai Jussin ohjauksesta ja Felix Forsman elokuvan kuvauksesta. He saivat myös elokuva taiteen 50-vuotisjuhlien yhteydessä syksyllä 1945 jaetut ohjaaja- ja kuvaajaplaketit; plakatilla palkittiin myös mu siikin säveltäjä Väinö Haapalainen.
Aikalaisarvostelut ottivat Valkoiset ruusut vastaan voittopuolisen myönteisesti. Pitkittyneinä jatkosodan vuosina elokuva tarjosi myös katsojille oivan tilaisuuden päästä hetkeksi pakoon arkipäivän ankeata realismia.
Televisiossa Valkoiset ruusut on esitetty parikym mentä kertaa – ensimmäisen kerran jo vuonna 1959. Hannu Leminen puolestaan totesi aikoinaan: ”Aina kun Valkoiset ruusut tulee kuvaruudusta, me – Helena ja minä – avaamme pullon shampanjaa…”
Sk: Hella Wuolijoki, Valentin Vaala (Juhani Tervapään näytelmä Niskavuoren nuori emäntä 1940).
O, Le: Valentin Vaala. K: Eino Heino. La: Ville Hänninen. P: Dusa Nikitin. M: George de Godzinsky. Ä: Ensio Lumes. N: Emma Väänänen, Tauno Palo, Kirsti Hurme, Reino Häkälä, Hilkka Helinä, Toini Vartiainen, Maija Nuutinen ym. T: Suomi-Filmi Oy. Ensi-ilta 25.12.1946.
Juhani Tervapään (Hella Wuolijoki) vuosina 193653 kirjoittama viisiosainen Niskavuori-näytelmien sarja on muuntunut elokuviksi, osa jopa kolmeen kertaan. Filmatisointien sarjan aloitti Niskavuoren naiset (1936) vuonna 1938; näytelmän myöhemmät filmatisoin nit ovat vuosilta 1958 ja 1984. Loviisa, Niskavuoren nuori emäntä (1940) sai elokuva-asun 1946, Niskavuoren Heta (1950) vuonna 1952, Niskavuoren leipä (1939) nimellä Niskavuoren Aarne vuonna 1954, ja Entäs nyt, Niskavuo ri? (1953) nimellä Niskavuori taistelee 1957. Elokuvien ohjaajina työskentelivät sekä Valentin Vaala että Edvin Laine. Tuotantoyhtiöinä olivat sekä Suomi-Filmi Oy että Oy Suomen Filmiteollisuus.
Loviisa-elokuvan ohjasi siis vuonna 1946 Valentin Vaala Suomi-Filmi Oy:lle. Ensimmäinen Niskavuori-fil matisointi Niskavuoren naiset (1938) oli myös hänen oh jaamansa. Nimiosaa Loviisassa esitti Emma Väänänen, tärkeimpänä vastanäyttelijänään Niskavuoren Juhania tulkitseva Tauno Palo. Palo nähtiin nimiosassa elokuvas sa Niskavuoren Aarne (1954) ja kaksoisroolissa Juhani Mattilana sekä Juhani Niskavuorena elokuvassa Niska vuori taistelee (1957).
Loviisan tapahtuma-aika on 1880-lukua – jänneväli on parin vuoden mittainen ja tapahtumapaikka Niska vuoren rusthollitila Hämeessä. Juhanilla on ollut suhde verevään Malviina-karjakkoon, mutta emännäksi taloon naidaan naapuripitäjästä Saaroilan Loviisa. Kolmiodraa man ainekset ovat kasassa. Lujaluonteinen Loviisa näyt tää tahdonvoimansa Juhanille, josta tulee myös valtiopäi vämies.
Loviisa sai kolme Jussi-patsasta: Valentin Vaala oh jauksesta, Eino Heino kuvauksesta, ja nimiosasta Emma Väänänen. Elokuvan yleisömenestys oli ylivoimaisesti esitysvuotensa paras.
Sk: J. Laikka, H. Lemi (Rafael Ramstedtin sanoittama laulelma Ballaadi Rosvo-Roopesta, 1930).
O, Le: Hannu Leminen. K: Esko Töyri. La: Igor Karpinsky. P: Bure Litonius. M: George de Godzinsky. Ä: Kurt Vilja. N: Tauno Palo, Helena Kara, Ghedi Lönnberg, Kirsti Orola, Juliska Koka, Yrjö Ikonen ym. T: Adams Filmi Oy. Ensi-ilta 9.9.1949.
Elokuva Rosvo-Roopesta perustui Rafael Ramsted tin tunnettuun laulelmaan, joka suosiossa oli pääs syt miltei kansanlaulun asemaan. Käsikirjoittajat, kirjailija Joel Laikka ja H. Lemi eli ohjaaja Hannu Lemi nen, sijoittivat tarinan 1700-luvun jälkipuoliskolle, en simmäisen Pommerin sodan (1757-62) jälkeisiin vuosiin.
Elokuvan lavastuksesta vastasi taiteilija Igor Karpins ky. Kokokuvat Roopen laivasta ja lähikuvat sen paisuvista purjeista kopioitiin lupaa kysymättä Warner Brosin tuot tamasta ja Michael Curtizin ohjaamasta Errol Flynn -elo
kuvasta Kapteeni Blood (1935), joka tuotiin uudelleen Suomeen juuri Rosvo Roopen tekovuonna.
Rosvo Roopen nimiosassa nähtiin lähes itseoikeu tetusti Tauno Palo vastanäyttelijöinään joukko kauniita naisia. Helena Karalla oli kaksoisrooli Erkylän Helenana ja tämän tyttärenä Kristiinana. Ghedi Lönnberg oli ah venanmaalainen Storgårdin Gunvor, Juliska Koka pieta rilainen ilotyttö Verushka, Kirsti Ortola tallinnalainen Barbara Ants. Myöhemmin, vuonna 1982, Kirsti Orto lasta tuli Tauno Palon toinen aviovaimo.
Elokuvan kuvasi ansiokkaasti Esko Töyri. ”Romant tisen seikkailuelokuvan tunnelma on onnistuneen avara, historiallinen tausta herraskartanoineen ja savuisine ka pakoineen on valmisteltu huolella ja taidolla ja kerron nassa on iskevyyttä ja tyyliä”, oli Juha Nevalaisen arvio Ilta-Sanomissa.
Rosvo Roope nähtiin ensimmäisenä kotimaisena näytelmäelokuvana televisiossa 23.5.1956 Tes-Vision esittämänä. Esityksiä kuvaruudussa on sen jälkeen ker tynyt 17 kertaa.
Sk: Juha Nevalainen (alkuperäisaihe Matti Kassila).
O: Matti Kassila. K: Kalle Peronkoski. Le: Elmer Lahti. La: Aarre Koivisto. M: Osmo Lindeman. Ä: Kurt Vilja. N: Tauno Palo, Gunvor Sandkvist, Helen Elde, Matti Oravisto, Anton Soini ym. T: Oy Suomen Filmiteollisuus. Ensi-ilta 10.3.1961.
Tulipunainen kyyhkynen perustui Matti Kassilan alkuperäisaiheeseen, josta lopullisen kuvauskäsi kirjoituksen muokkasi Juha Nevalainen. Kyseessä oli eräänlainen kokeilu – ”siinä on jännitystä, rikosta ja sen sellaista, mutta ei oikeastaan ole dekkarikaan”, luon nehti Matti Kassila itse elokuvaansa. Koska suurin osa Tulipunaisen kyyhkysen juonenkuljusta on päähenkilön vasta lopussa paljastuvaa unennäköä, ohjaaja liitti elo kuvan loppukaneetiksi vetoomuksen: ”Paljastaessanne muille tämän elokuvan loppuratkaisun vain pilaatte heiltä jännityksen. Pitäkää siis loppukäänne salaisuutenanne.”
Elokuvan miespääosassa lääketieteen ja kirurgian
professori Olavi Aitamaana oli siis Tauno Palo. Nais päärooleja oli itse asiassa kaksi: Gunvor Sandkvist esitti professorin vaimoa Helena Aitamaata; nuori ensikerta lainen Helen Elde nähtiin kolmoistehtävässä, joista mer kittävin oli salaperäinen nuori tyttö Ritva. Peräti nelois rooli oli Anton Soinilla tien laidalla makaavana miehenä, sokeana kengännauhojen myyjänä, nauravana miehenä kadulla ja Olavi Aitamaan isänä professori Aitamaana. Elokuva oli Anton Soinille 106:s ja jäi myös hänen vii meisekseen. Matti Oravistolla oli puolestaan kaksoisrooli perämies Kristian Haapalaisena ja tuomari Rantasena.
Tulipunainen kyyhkynen edusti Suomea Berliinin elokuvajuhlilla 1961. SF:n tuolloisen ulkomaanosaston päällikön Olavi Linnuksen muistaman mukaan elokuvaa ei saatu kaupaksi ulkomaille. ”Se oli hyvä elokuva, mutta samantapaisia jännäreitähän oli niin paljon.” Kotimaassa elokuvan yleisömenestys oli selvästi vuoden keskitasoa parempi.
Tulipunainen kyyhkynen oli Tauno Palon 67. ja samal la viimeinen elokuva – ensimmäinen oli ollut vuoden 1931 Jääkärin morsian, silloin vielä Tauno Brännäsin nimellä.
