Vahveroiden jäljillä

Suppilovahveron paras sato sattuu aikaan, jolloin muut ruokasienet ovat jo vähissä. Kun löydät yhden suppiksen, katsele ympärillesi. Luultavasti olet löytänyt esiintymän!

TEKSTI JA KUVAT LASSE KOSONEN

Vahveromaiset sienet kuuluvat ehdottomasti ruokasienestäjien aloittelupakettiin. Niillä on monia myönteisiä puolia sienestäjän kannalta: Ne ovat helppoja tunnistaa eikä niillä ole vaarallisia näköislajeja. Ne ovat yleensä runsassatoisia, eikä niitä tarvitse esikäsitellä.

Suppilovahvero

Mustatorvisieni, kantarelli, suppilovahvero… vahverot ovat vahvoilla, kun nimetään suomalaisten suosikkisieniä. Vahveroiden jäljille pääsee suurimmassa osassa maatamme. Mustatorvisienen levinneisyys tosin pysähtyy Rovaniemen seudulle, mutta kantarellia ja suppilovahveroa voi löytää Utsjoelta asti. Kosteikkovahveron levinneisyyttä määrää paljolti kasvualustan kalkkipitoisuus.

SHUTTERSTOCK

Mustatorvisieni

NOPEA PUHDISTAA

Mustatorvisieni on helppo tunnistaa: Se on harmaanmusta ja trumpettimainen. Hopeanharmaa väri vaihtelee ilmankosteuden mukaan. Suppilon sisäpinnalla on pieniä suomuja, ulkopinta on lähes sileä. Jalan tyvi on selvärajaisen musta.

Mustatorvisieni on paikoin yleinen, ja hyvässä apajassa voi olla satoja itiöemiä. Parhaita paikkoja ovat lehtomaiset kuusikot.

Mustatorvisienen puhtaus ja ohutmaltoisuus tekevät siitä helpon kerättävän. Se ei vaadi juurikaan siivoamista. Itiöemän voi repiä halki käsin, ja samalla paljastuvat mahdolliset roskat tai eliöt. Jalan tyvi napsaistaan saksilla pois, koska siinä on karvas mullan maku.

Mustatorvisientä ei voi kehua kauniiksi. Olemukseltaan se on kuin pystyyn kuivunut. Jotkut ovat poimineet maasta kuivuneita ja mustuneita sieniä luullen niitä mustatorvisieniksi. Ei ihme, että sientä on Saksassa arvostettu nimellä Totentrumpette, kuolontrumpetti. Englannissa sitä kutsutaan sentään runsaudensarveksi, Horn of plenty. Samaan viittaa tieteellisen nimen osa cornucopioides.

Mustatorvisieni sopii mainiosti kuivattavaksi. Tuoreeltaan sen voi myös paistaa, jolloin maukas aromi tulee hyvin esiin. Se käy mainiosti pastakastikkeisiin, ja torvisienistä tehty keitto on keittojen aatelia.

Harmaatorvisieni

Ruskotorvisieni

ON MUITAKIN TORVISIENIÄ

Pitkään uskottiin, että mustatorvisientä muistuttavia sieniä ei ole olemassa. Mutta mitä vielä! Paraislainen Heinosen sienestäjäpariskunta löysi 1980-luvun lopulla kesämökkinsä pihapiiristä Turun läheltä sekä mustatorvisieniä että sieniä, jotka muistuttivat niitä suuresti. Niiden ulkopinta oli kuitenkin ryppyinen tai suoninen, lakin suppilo sileä, suomuton ja ruskeampi, ja jalan tyvi epäselvärajaisesti tummempi.

Mikroskoopilla tarkasteltuna laji poikkesi selvästi mustatorvisienestä: Kantasienten itiöt kehittyvät itiökantojen päässä ja itiöitä on kussakin itiökannassa joko kaksi tai neljä. Mustatorvisieni on mikroskoopissa kaksiitiöinen, ja itiöt ovat selvästi isommat kuin tällä tuntemattomalla lajilla, jolla oli neljä itiötä.

Turun yliopiston kasvimuseon johtaja Seppo Huhtinen ei tahtonut aluksi uskoa, että kyse oli eri lajeista, mutta saatuaan molemmat mikroskoopin alle alkoivat ”sukat pyöriä jalassa”, kuten hän luonnehti.

Uusi laji sai nimen ruskotorvisieni. Sitä on löydetty harvakseltaan ainakin Pohjois-Karjalaan asti. Ruokasienenä se on yhtä hyvä kuin mustatorvisieni.

Sen tieteellinen nimikin oli epäselvä, kunnes amerikkalaisen näytteen perusteella se osoittautui lajiksi Craterellus cinereofuscus, joka siis tunnettiin jo vanhastaan rapakon toisella puolen. Kuinka paljon sitä onkaan kerätty ja syöty mustatorvisienenä!

Meillä on ruskotorvisienen lisäksi kaksi muutakin torvisienilajia. Niiden ero mustatorvisieneen on selvempi: Harmaatorvisieni on pienempi ja vaaleamman harmaa. Lakin reuna on röyhelöisen poimuinen. Lajia tavataan etelästä Keski-Suomeen asti, mutta se on harvinainen. Varmimmin sen löytää tammilehdoista, esimerkiksi Turun Ruissalossa se on paikoin runsas.

Pikkutorvisieni on näistä harvinaisin, mutta sitäkin on tavattu sieltä täältä etelästä Lahden seudulle asti. Se on kuin harmaatorvisieni ilman röyhelöreunaa.

METSIEN KULTA-AARRE

Keltavahvero eli kantarelli on suomalaisten pysyviä suosikkisieniä. Syynä siihen ovat sen toukattomuus ja kaunis, munankeltainen väri. Se on paikoin runsassatoinen ja sitä on helppo kerätä. Kun kantarellikasvustoon törmää koivuvaltaisessa metsässä, on kuin löytäisi kulta-aarteen. Sen maku ei kuitenkaan ole kovin erikoinen, ja suutuntuma on hieman sitkeä. Eipä se ole pärjännyt sokkomakutesteissä vaikkapa orakkaille tai mustavahakkaalle, herkkutatista puhumattakaan.

Toivo Rautavaarakin latistaa keltavahveron glorian sanomalla: ”Käsitykseni mukaan ei tämä laji ole niin maukas kuin yleensä luullaan.” Hän tosin kiittelee kantarellin säilyvyyttä ja kuljetuksenkestävyyttä.

Kaunishan se on myös ruoka-annoksissa. Toisinaan kantarellin löytää myös lähes valkoisena.

Usein pelätään, että vahingossa kerätään valevahveroa, vaikka piti poimia kantarellia. Kuitenkin omien kokemusteni mukaan valevahvero pärjää hyvinkin kantarellille; joidenkin mielestä se on jopa parempi.

Erään melko tuoreen sieniruokakirjan mukaan valevahveron sukulaisuus pulkkosieneen tekee sen syömäkelvottomaksi. Ajatus ei kanna, koska onhan syötäviä kärpässieniäkin, ja ruokasienenä tunnettu kehnäsieni on seitikki. Sukulaisuus ei siis kerro mitään syötävyydestä. Kaiken lisäksi valevahvero kuuluu aivan eri sukuun kuin pulkkosieni.

LOPPUSYKSYN SUOSIKKI

Suppilovahvero on asettunut kantarellin rinnalle suomalaisten suosikkisieneksi. Sitä on helppo kerätä korikaupalla. Paras sato sattuu aikaan, jolloin muut ruokasienet ovat vähissä. Jo Toivo Rautavaara mainitsee väitöskirjassaan vuonna 1947, että se on ”maultaan herkullisempi kuin yleisesti tunnettu keltavahvero”. Kuitenkin vasta Mauri Korhosen kirjat 1970-luvulla löivät suppilovahveron läpi kansan keskuudessa ja lajista tuli supersuosikki.

Suppilovahveron tuntee vaivattomasti, ja vähänkin sitä muistutta-

Keltavahvero

Valevahvero

vat lajit ovat myrkyttömiä. Lakin väri vaihtelee ruskean eri sävyistä lähes mustanruskeaan. Lakin alapuolella ei ole helttoja vaan haaroittuvat, matalat poimut.

Suppilovahvero on kuusikoiden sieni. Kasvupaikan kattaa paksu kerrossammalpeite, kuuset ovat usein järeitä. Kun löytää yhden suppilovahveron, huomaa seisovansa suppilovahveroiden päällä. Sientä voi löytää jo heinäkuun lopulla, mutta varmimmin syys-lokakuussa. Voipa niitä kerätä vielä ensilumen tullessa.

Havupuiden kannoilla kasvaa usein isona ryhmänä sientä, joka muis-

Suppilovahvero

Kultaheltta Rustonupikka

tuttaa päältä päin suppilovahveroa. Päällyspuolen suomuttomuus herättää kuitenkin epäilyksen, samoin kasvupaikka – eihän suppilovahvero kasva kannolla. Kun kääntää yhden lakin helttapuoli ylöspäin, ällistyy: sienellä on kullankeltaiset heltat.

Kyseessä on kultaheltta, melko harvinainen sieni. Sitä tavataan harvakseltaan suurimmassa osassa Suomea. Yleensä se mainitaan syömäkelvottomaksi mutta myrkyttömäksi. Olen kuitenkin syönyt kultahelttoja muutaman kerran – sienet pistettiin suoraan pannulle paistumaan – ja olen todennut sen aivan hyväksi ruokasieneksi.

Suppilovahveroa ensi näkemältä muistuttavassa rustonupikassa on pieniä määriä korvasienimyrkkyä, gyromitriiniä. Toisaalta rustonupikan rakenne on niin erilainen, hyytelömäisen liukas, ettei sitä tule helposti poimituksi. Katsoin kerran sienestäjäkumppaniani, joka poimi suppilovahveroita. Näin jo matkan päästä, että mättäillä on myös rustonupikoita. Seurasin, kun hän noukki niitäkin ylös, hieroi sormissaan ja nakkasi pois. Vaikka vihertävän keltainen väritys muistuttaa hieman suppilovahveroa, sienen kumimaisuus ja hyytelöisyys tuntui selvästi sormissa ja sai hylkäämään.

Rustonupikka ei ole vahveroiden sukulainen, vaan kuuluu kotelosieniin. Sen entinen nimi, viherhyytelönupikka, kuvaa paremmin väriä ja rakennetta.

Kosteikkovahvero

VAHVEROIDEN YKKÖNEN

Kuka kosteikkovahveroiden kasvuapajan löytää, muistakoon Eino Leinon sanat: ”Kell` aarre on, se aarteen peittäköön.” Kosteikkovahveroiden paikan löytäminen on aina TAPAUS, sen verran harvinainen sieni on kyseessä. Kasvupaikassakin on jo jotain juhlavaa ja arvokasta: kostea kalkkipaikka, usein yhdessä kalkkipaikkojen monien muiden hienouksien kanssa. Kosteikkovahvero kasvaa usein isoina ryhminä. Sieni on kullankeltainen. Röyhelöreunainen lakkiosa on kuin esikonkukka, ja lievästi poimuinen alapuoli ruskea. Toisinaan tapaa myös täysin keltaisia kosteikkovahveroita, usein normaaliväristen seasta.

Kosteikkovahveroon voivat iskeä sienisääsken toukat, toisin kuin kantarelliin ja suppilovahveroon, joista tavataan vain seppäkuoriaisen isoja toukkia.

Kosteikkovahveroita löytää suurimmasta osasta maata. Pohjoisimmat tiedot ovat Utsjoelta, missä on poimittu ihan kunnon satoja.

Kosteikkovahvero on mielestäni paras vahvero. Siksi ihmettelinkin, kun vanhan kauppasieniasetuksen mukaan voitiin suppilovahveroa ja kosteikkovahveroa laittaa sekaisin samaan erään kauppaan tarjottavaksi. Itse tekisin kosteikkovahverosaaliista oman aatelisen keittonsa.

Aikoinaan retkeilin Viron Hiidenmaalla suomalaisen sieniretkikunnan kanssa virolaisten vieraana. Poikkesimme saaren etelärannan tuntumassa sijaitsevalla ”pankilla”, metsässä olevalla kalkkijyrkänteellä. Satoi ankeasti. Päätin jättää kameran linja-autoon, kun marssimme puolen kilometrin päässä olevalle kohteelle. Saavuin hieman jäljessä, kun kaverini tokaisivat: ”Nyt Lassea ottaa päähän, kun jätti kameran autoon. Katsos tuonnepäin!” Mitä näinkään: koko metsän sammalmatto täynnä kosteikkovahveroita. Ei auttanut muu kuin tehdä täyskäännös autolle ja hakea kamera. En ole sitä ennen enkä sen jälkeen nähnyt edes yhteensä niin paljon kosteikkovahveroita. Ei ole vaikea arvata, mistä sienistä tehtiin illalliskeitto. Ja meille maistui!

KIRJOITTAJA

Lasse Kosonen on eläkkeellä oleva luontoharrastaja, joka pääharrastuksensa, sienten, lisäksi harrastaa kasveja ja lintuja. Hän on tehnyt kymmenkunta sienikirjaa ja ollut asiantuntijana lukuisilla Marttojen sienineuvojien kursseilla.