Perheen kesken: Täydellisen vanhemmuuden metsästäjät

TÄYDELLISEN VANHEMMUUDEN METSÄSTÄJÄT

ERKKI UKKOLA

Lähtö sujuu aluksi hyvin. Saan ulkovaatteet taaperon ylle. Vaihtovaatteet, kurahousut, ekstravaipat ja taas jokin päiväkotiin vietävä paperi ovat mukana. Toivottavasti myös omat työtavarani. Yhtäkkiä nelivuotias heittäytyy lattialle kuin koppakuoriainen ja alkaa raivoamaan ilman järkevää syytä. Tilanne ei rauhoitu, hiki valuu pitkin selkääni, ja täysissä tamineissa oleva taapero aloittaa kitinän. Maailmantuskaa karjuvalle esikoiselle suunnattu sana ei kuulu eikä tehoa. Tilanne raukeaa kyynelten saattelemana, kun tartun häneen jämäkästi kiinni ja korotan ääntäni. Samalla pieni pala täydellisen isän imagoani rapisee eteisen lattialle.

OLEN PARIKYMPPISESTÄ saakka tiennyt haluavani isäksi. Elämäksi kutsutusta sattumusten sarjasta johtuen jouduin odottamaan haaveen täyttymistä yli kolmekymppiseksi. On hyvä, etten saanut lapsia pahimman aikuistumisen turbulenssin aikana. Huono puoli on se, että olen vuosien varrella ehtinyt kasata itseeni vinon pinon vaatimuksia, jotka haluan isänä täyttää. Vaatimuksia, joiden rinnalla sote-uudistus tuntuu lastenleikiltä. Vaatimuksia, joiden alle voin lyyhistyä.

EN OLE SUORITUSPAINEINENI yksin liikkeellä. Pikagallup leikkipuiston isien vuorolla vahvistaa käsitykseni modernin isyyden haasteista. Olemme ensimmäinen sukupolvi, joiden lapsia vuosikymmenten takaisten sotien traumat eivät enää kosketa. Meille on sysätty vastuu kasvattaa hyvinvoivien kansalaisten sukupolvi. Sellaisten, jotka pelastavat maailman. Sellaisten, joille lapsuus on yhtä onnellisten päivien ketjua. Siinä ohessa ajamme itsemme loppuun. OSITTAIN ISIEN stressin ja uupumisen syy lienee työelämässä. Siinä, missä työasiat aiemmin jäivät kipeää selkää lukuun ottamatta työpaikalle, lävistää uuden ajan työelämä koko arkemme. Yhteiskunta on käynnissä ympäri vuorokauden, eikä mediamomentumin hyödyntämistä voi siirtää seuraavaan aamuun. Kolmekymppisenä ei uskalla kieltäytyä kovin herkästi, se kun voi vaikuttaa negatiivisesti urakehitykseen. Kun samaan aikaan pitäisi olla sekä perheen että työn saavutettavissa, ei hyvää seuraa.

TUSKIN KUKAAN vanhemmista pystyy täydelliseen suoritukseen. Toisaalta vain harva pystyy epäonnistumaan vanhemmuudessa täydellisesti. Osa tähän rooliin kasvamista on omien vajavaisuuksien hyväksymistä. Teemme varmasti kaikki parhaamme, ja se riittää. Jos ylisuoritamme, annamme jälkikasvulle vääristyneen kuvan elämästä. Elämästä, jossa on ihan OK silloin tällöin pelata mobiilipelejä vessassa, sen sijaan että oleilisi muun perheen kanssa.

YRITIN VUOSIA SITTEN aloittaa golfin pelaamisen. Harrastus jäi lyhyeksi, ja jälkikäteen ymmärsin syyn: Stressasin suoritusta niin paljon, että puristin mailaa rystyset valkoisena. Pallot lensivät tietenkin minne sattui. Samaa tunnun tekevän aika ajoin vanhempanakin. Viheriöille en enää kaipaa, mutta voin ottaa kokemuksesta oppia vanhemmuuteen. En tee isyydestä suoritusta, ja pyrin ottamaan hieman löysemmin rantein.